|
Post by Katsu on Nov 29, 2016 13:05:28 GMT 2
Ja Katsu on sopinut kisahoitajaliiton Salmalle ja Lökälle :-)
|
|
|
Post by Katsu on Nov 28, 2016 18:45:05 GMT 2
Lohdutusta
Mua ärsytti. Ei siis se, että Vilu oli toissapäivänä tahattomasti tallannut mun jalan päälle ja rikkonut talvikenkäni, vaan se, että mä olin yksinkertaisesti liian huono ratsastuskoulumestaruuksiin. Mä olisin halunnut päästä näyttämään, että kymmenvuotiaskin voi päihittää pikkuisella hoitoponillansa taitavat aikuisratsastajat huippukuntoisten puoliveristensä selässä, jotka olivat varmasti olleet edellisessä elämässänsä GP-tason kilpahevosia. Mutta ei. Sopivia luokkia ei ollut ja nyt mun pitäisi vain tyytyä Salman kisahoitajan pestiin. Huokaisten potkaisin kovaa lumikokkaretta matkalla aitasta talliin ja onnistuin rikkomaan kenkäni vielä pahemmin. Vetovoiman laki suorastaan ahmi ikäviä asioita mua kohti. Voisiko mullakin mennä elämässä joskus hyvin, kuten vaikka Pipsalla, joka pääsisi näyttämään taitojansa isoimpiin luokkiin? Salmallakin saattaisi mennä elämässänsä hyvin, mutta mä lyön vetoa, että kun se saa mun kaltaisen esiteinin kisahoitajaksensa, ei sillä enää menisikään niin hyvin. Edes Cella ei jaksaisi mua mun huonoina päivinä. Ja tällä hetkellä, kun niitä huonoja päiviä ammuttiin mulle kuin sarjatulella, mä olin lähinnä Inkeri junior.
Mä vaan toivoin, ettei musta tulisi isompana historiassa enemmän tai vähemmän kuuluisaa Inkeri kakkosta, joka lainaa baarireissuilla kavereiden lappusia (sellaista juttua Inkerin tekemisistä mä olin ainakin kuullut Alviinalta).
Sitten mä pystyin vain kiittämään, että Seppeleessä on satulahuone, jossa ei ihan aina juokse tuntilaisia. Sinne mä nimittäin yritin piiloutua märehtimään elämän ongelmia.
Ja sen jälkeen, kun olin lämmitellyt käsiäni satulahuoneen patterilla ja varmistellut oven kahvasta kiinni pitämällä, että saisin olla rauhassa, mä tapasin Kristianin (joo, älkää luulko edes vahingossa, että handlailisin parikymppisestä sebeläisestä itselleni kumppania). Meillä vaan tuntui synkkaavan heti. Tai no, ei nyt ihan heti.
Kun Kristian tajusi, että oven takana nökötti Inkeriä vain hiukan pidempi ja vaarattomampi Inkeri junior, se pyysi multa vähän huvittuneesti anteeksi – luultuaan mua tuntilaiseksi. Mä en silti päästänyt sitä niin helpolla. Mä jäin seisomaan satulahuoneen oven vierustalle kädet puuskassa ja kova ilme kasvoilla. Olin silti melkein varma, että Kristian näki mun lasisten silmien takaa sen surun, joka puski ylös kiukun rinnalla vain siksi, että mä olisin niin kovasti halunnut ratsastuskoulumestaruuksiin.
Näin jälkeenpäin oli onni, että tapasin Kristianin. Jostain syystä se sai mut kertomaan kaiken, mikä mun hartioita sysäsi alaspäin. Sen jälkeen kun me oltiin juteltu asiat läpi, mun olo tuntui tuplasti kevyemmältä. Mä olin aukaissut suojakuoreni, muurini, Kristianille. Se ymmärsi. Ja hei, kohta on joulu ja sillon ei saa murehtia kuten päänsärkyjä poteva Artsi lauantaiaamuna! Kun olo oli kevyt, Nettakin tuntui toimivan paljon paremmin nopealla ilman satulaa -treenillä kuin ennen. Tästä olisi hyvä suunnata kohti ensi vuoden mestaruuksia ja Kuuramaan estekisoja!
19 hm
|
|
|
Post by Katsu on Nov 27, 2016 20:04:33 GMT 2
Keskiaikapäivä
Rokki oli itse asiassa tosi kiva poni, vaikka mulla oli ollut sitä kohtaan ennakkoluuloja - luulin ruunaa automaatiksi ratsastuskouluponiksi, jonka pyöreässä selässä pysyisi haparoivinkin ratsastaja. Sitä Rokki ei kuitenkaan ollut. Se yllätti mut leikkitunnilla vauhdillansa, jonka sain rutistettua siitä ulos niillä voimillani, joita oli jäänyt jäljelle turnajaisista, joissa mun joukkue oli sijoittunut kolmanneksi. Leikkitunnilla mua harmitti se, että juuri silloin, kun ei pitänyt ratsastaa erityisen siististi, mulla meni niin hyvin, että Kyra Kyrlundkin olisi tykännyt, mutta koulutunneilla mun keskittyminen on jossain ihan muualla kuin siinä, että nyt ratsastetaan kunnolla. No, pääasia oli, että en muksahtanut alas kyydistä kovassakaan vauhdissa. Ja hei, meidän joukkue voitti!
Iltaan palatakseni mä sanon, että ystävystyin päivän aikana moneen kivaan tyyppiin, joita en ollut aiemmin Nettaa rapsutellessani tajunnut edes moikata. Jopa ennen niin äkeältä ja Kaspermaiselta vaikuttanut Wenla osoitti, että mahdollisuuksia pitää antaa niin hevosille kuin ihmisillekin - mä vietin suurimman osan illan vapaa-ajasta Wenlan ja Tuulian kanssa, mutta Mikaelaa mä kartin yhä. Meillä ei vaan synkannut, onneksi meitä ei laitettu pariksi illan hauskaan tietokisaan, jonka ohessa juttu meni niin väsyneeksi, että siirrytään ihan suosiolla turnajaisiin, johon osallistumisesta seurasi paljon hauskoja kokemuksia ja naurua.
Mä en ollut mikään keihäsmestari, vaikka mä melkein muksautinkin Kristianin alas Lailan korkeasta satulasta. Se linnunpelättimen pää joko vältteli mun keihästä, tai sitten koko kapine tuntui vain niin painavalta, etten saanut ohjailtua sitä oikeaan kohtaan. Veikkaan ensimmäistä. Osasinhan mä kuitenkin tarpeen vaatiessa olla tarkka, sen mä olin huomannut jousiammuntareeneissäni! Mutta nyt, kun masu on täynnä lettuja ja muita herkkuja, voin vain sanoa, että kiitos hauskasta päivästä!
|
|
|
Post by Katsu on Nov 22, 2016 14:32:35 GMT 2
Täältä ei löydy Katsulle sopivaa luokkaa, joten mä tarjoudun kisahoitajaksi :-)
|
|
|
Post by Katsu on Nov 21, 2016 16:02:26 GMT 2
Kiitti Robs <3 Sain tosi paljon inspiraatiota Kristianilta ja Adalta, eka en edes aikonut kirjoittaa mutta inspis voitti :-D
|
|
|
Post by Katsu on Nov 20, 2016 20:42:32 GMT 2
Pohdiskelua
Mun elämä oli rullannut yhtä alamäkeä siitä asti, kun mä olin mokannut puolet radan esteistä Halloweekin estekisoissa. Ei siinä, ne oli vielä leikkimieliset kisat, joiden tarkoitus oli testata ratsukon yhteistyötä hauskalla tavalla. Mun ja Netan yhteistyö ei sinä päivänä ollut sitä huippuluokkaa - meitä molempia jännitti, joten tulos ei voinut olla muuta kuin katastrofi. Mutta kun sama tapahtui myös seurakisoissa, helppo D:ssä! Miten mä saisin hallittua mun jännitystä, joka pilasi mun jokasen kisasuorituksen möyrimällä mun mahassa niin villisti, että mun keskittyminen meni vain siihen, etten oksentaisi kesken radan. Se oli meidän ongelma. Mun ja Netan ongelma. Ongelma. Rennoissa kotitreeneissä meillä meni hyvin ja tasapainoni oli kehittynyt huimasti ilman satulaa mennessä, myös rohkeuteni oli kasvanut tippumiseni myötä. Se ei vain ollut hauskaa, että epäonnistumisten putki vain jatkui ja jatkui. Yksi epäonnistuminen siellä täällä olisi ihan normaali asia, inhimillinen juttu, joita sattuu kaikille muille paitsi roboteille. Jostain syystä mä vain häpesin mun epäonnistumisiani niin, että jos niitä tuli monta, mä en enää pystynyt nauramaan niille, ellen vääntäisi väkisin tekopyhää hekotusta jostain syvältä kurkusta. Huokaisten korjasin asentoani Netan oljilla. Tamma söi heiniänsä Tirpan kanssa vierekkäin. Ne olivat hyvät kaverukset. Kuten mä ja Carinakin oltiin. Kunnes joku huolimaton liekkijärveläinen turmelsi viattoman henkilön elämänkaaren pelkän pienen virheliikkeen takia. Yksikin sekunti lisää aikaa, niin Carina olisi kerennyt väistää. Tapahtuma pyöri päässäni kuin värifilmi telkkarissa. Mä olin joutunut tapahtuman todistajaksi, mä joutuisin elämään höykytyksessä siihen asti, että juttu ratkeaisi. Mä joutuisin elämään perheen ja tallin turvin. Näytin varmasti säälittävän nuhjuiselle kyhjöttäessäni karsinan nurkassa vilttiin kääriytyneenä. Onneksi en saanut keneltäkään ylimääräistä myötätuntoa. Mä halusin sulatella tapahtuneet asiat omassa rauhassa, ilman sitä, että joku tulisi nalkuttamaan siitä, että mun silmät olisivat turvonneet ja punaiset. Enkö mä muka saisi itkeä, kun musta tuntui siltä? Netta ei ainakaan arvostellut mua sen perusteella, kuinka kuolleelta kalalta mä näytin. Vain pieni ilo kaiveli mun sydämessä. Ilo siitä, että mä omistin varsan, jonka koulutus olisi mun vastuulla. Vastuu tuntui samaan aikaan mukavan kutkuttavalta, mutta myös epämiellyttävältä. Mitä jos mä en selviäisi ja joutuisin luopumaan toivosta, että kaikki kääntyisi parempaan päin? Ahdistus mursi rintakehään yhtä kovasti, kuin itku pusersi kurkustani polttavansa möykkynä. Onneksi mulla oli Netta ja Vilu.
18 hm
|
|
|
Post by Katsu on Nov 20, 2016 20:24:18 GMT 2
Mä tykkään ostaa mun perheenjäsenille ja hyville kavereille (hevosille omenat tms.) hauskat lahjat - herkkusuille hauskat herkut... Huumorintajun mukaan jokin hauska juttu :-D Mulla taas on viime toukokuussa murtunut olkapää alkanut taas oireilla kivikkoon kaatumisen seurauksena, ja nyt mennään kantositeen kanssa kuukausi, mutta onneksi pääsen tallille edes katsomaan hevosia - kuukausi ilman talleilua olisi sietämätöntä... Lisäksi saan parannuttuani jatkaa ratsastusryhmässä, joka sopii mun tasolle paremmin ja antaa enemmän haastetta - Dollyn ansiosta oon kehittynyt omaan silmään huimasti ja oon tyytyväinen itteeni :-)
|
|
|
Post by Katsu on Nov 20, 2016 16:20:01 GMT 2
Halloweenin vaellus, aihe 2
Meidän ryhmän jonossa vallitsi tasainen puheensorina, vaikka välillä Cellan korkea ääni kaikui ilmassa jo sai porukan hiljaiseksi. Kaikesta pystyi päättelemään, että me suunnittelimme jäynää toiselle ryhmälle, joka rämpi jossain ihan muualla keksien meille konnankoukkuja, joita mä en sitten tasan säikähtäisi, sen mä päätin. Tai no, se päätös ei kauan pysynyt, kun näin männyssä liehuvan jotakin valkoista. Hämärä oli laskeutunut synkän metsän ylle jo ennen lähtöämme, mutta nyt oli jo pimeä. Säpsähdin hiukan ja siristelin silmiäni nähdäkseni, mitä puussa heilui. Hevoset eivät olleet moksiskaan, mutta meidän ryhmä alkoi kuumeisesti pohtia, mikä tuo kepponen oli. Juuri kukaan ei vapaaehtoisesti halunnut mennä katsomaan, mitä jäynää oli meneillään, mutta mä päätin lähteä Fiian ja Cellan kaveriksi tiirailemaan salaperäistä puuta, joka piti yllään synkkää pimeyttä.
"Hei, ei hätää!" Fiia aloitti. "Täällähän on vain vessapaperirulla", naikkonen naurahti ja kurotteli ratsunsa selässä kohti oksaa, jolla rulla riippui. Tyrskähdin itsekin. Ehkä kepposta ei olisikaan niin hankala keksiä, jos pimeässä pelästyisi paperirullaakin. Tosin, B-ryhmässä oli myös se Mikaela, joka paljastaisi jekkumme koko ryhmälle, siitä olin varma. Mä en edes tiennyt, miksi mä en oikein digannut Mikaelasta - ehkä se oli vain liian goals liukuvärihiuksissaan ja valtamerta muistuttavissa silmissään ja hei, se sai jokaiseen Instagram-kuvaansa ainakin sataseitsemänkymmentäviisi tykkäystä, kun taas mä sain tyytyä pariinkymmeneen tykkäykseen. Ehkä se oli se syy, miksi mä välttelin naisenalkua kuin ruttoa silloin, kun se sattui osallistumaan mun kanssa samaan tapahtumaan. Mutta mäpä keksisin nirppanokan ryhmälle sellasen kepposen, että ne tippuisivat ratsujensa selästä (ok, en mä nyt ehkä niin ilkeä olisi, että mä tiputtelisin viattomat B-ryhmäläiset alas hevostensa kyydistä)!
"Onko kellään kumihanskaa ja karttaa reitistä, mitä beeryhmä kulkee?" kysyin pokkana. "No mulla on kartta, mutta ei hanskaa", Fiia naurahti ja ratsasti mun viereen näyttämään karttaa, johon oli tuherrettu oranssilla tussilla vastaryhmämme kulkureitti. Toivottavasti kukaan ei tulisi kantamaan meille kaunaa pelottelustamme. "Joku hanska tänne vaan, punainen tussikin tarvitaan mutta se on mulla mukana, samoin vesi", virnistin vekkuli ilme naamallani. "No, tässä", Aleksanteri tarjoutui luopumaan sopivasti ihonsävyisen beigeistä ratsastushanskoistaan, jotka olivat itse asiassa ilmeisen arvokkaat kisahanskat, tosin kuluneet sellaiset (ihmettelen yhä, miten joku ottaa vaellukselle kisahanskat, mutta ei ole mun ongelma, älkää syyttäkö mua hanskojen tuhoutumisesta...). "Mutta kerro, mihin ihmeeseen sä tarvit näitä tarvikkeita!" Emmykin katsoi mua hullunkurinen ilme kasvoillaan, samoin Fiia. Elsa ja Anni katselivat tekemisiämme Myntin takana.
Tirppa seisoi onnekseni kiltisti aloillaan, kun täytin hanskan vedellä, ole hyvä vaan Allu, piirsin siihen pirskeitä ja juovia punaisella permamenttitussilla ja varmistin tarran kiinnittämällä sen, ettei vesi pursuaisi hanskasta ulos. "Sitten vaan suunta kohti beeryhmän reittiä, jota ne ei ole vielä kulkenut", sanoin määrätietoisesti ja annoin Tirpalle kevyesti pohkeita, ohjaten ihanan pirteän nuorukaistamman Eelan perään kulkemaan. Fiia ohjasi meidät kartasta osoittamaani paikkaan, johon jätin hanskan näkyvälle paikalle. Kohta beet luulisivat, että joltakin olisi irronnut kämmen.
Mutta baitövei, oli mahtavaa, että viidentoista minuutin suostuttelun jälkeen äiti oli päästänyt mut retkelle - Tirppa oli mitä oivin ratsu ja jäyniä oli hauska keksiä!
/ei mitään henkilökohtasta Jenna, Katsu ei vaan oikein pidä Mikaelasta! :-D
|
|
|
Post by Katsu on Nov 20, 2016 14:51:52 GMT 2
Katsun ja Netan kisaura26.10.2016 kauhuestekisat Seppeleessä 40-50 cm 6/9 6.11.2016 koulukisat Seppeleessä Helppo D 5/6 20.12.2016 tarinaestekisat Kuuramaassa 50 cm 2/5 Tuomarin kertomisia:
"Tarinasi sai hymyn huulille! Ihanaa kuvailua ja helposti luettavaa tekstiä. Aloittaessani lukemaan tarinaa tiesin heti, että kyseessä on meidän Hidalgo." 7.1.2017 Kiltaniemen estekisat Seppeleen maneesissa 50-60 cm tulossa
|
|
|
Post by Katsu on Nov 20, 2016 13:36:14 GMT 2
Jos käy niin mä voisin kalastaa ittelleni toiseksi luukuksi kutosen! :-)
|
|
|
Post by Katsu on Nov 17, 2016 17:48:22 GMT 2
Jatko II tunti I
Elmon yleissatula oli ajan saatossa jo nuhjaantunut, mutta siinä pystyi istumaan hyvin alas, kun teimme alkutunnista siirtymisiä. Ponin kaula oli kuin mato, joka luikerteli sinne tänne ja johon ei oikein saanut kontaktia. Yritin silti. Sain painaa sisäpohkeeni kramppiin, kun keskustelin Elmon kanssa siitä, että mennäänkö kulmaan vai eikö mennä. Anne sanoikin mulle, että saisin syödä napakkuuspillereitä - ongelmani oli kuulema se, että nimenomaan keskustelin Elmon kanssa. Prinsessamaisille tammoille aka Ruusuille pitäisi lähettää hakemus kaikesta mitä tehdään, ovelille ruunille aka Kösseille ja Elmoille ei.
Kun meidänkin siirtymiset näyttivät siedettäviltä eikä ratsuni enää leikkinyt kaulansa kanssa, teimme samaa toiseen suuntaan. Elmo kokeili heti vasemmallekin samoja temppuja mitä oikeaankin suuntaan, mutta tällä kertaa mä tiesin liikutella kuolainta, jolloin ruunan olisi "pakko" joustaa kaulastansa ohjien mukaan. Vasemmalle Elmo tosin tuntui muutenkin rennommalta kuin oikealle, ja sain siihen heti aivan erilaisen kontaktin - ravipyrähdykset sujuivat hienosti ja Elmon ravissa oli helppo istua perusistunnassa.
Välikäyntien aikana taputtelin ruunaa rutkasti ja ränkläilin sen söpöä pystyharjaa, mutta leikki loppui, kun Elli sanoi sanan "laukka". Elmo alkoi kuumeta jo pelkän sanan kuulemisesta, ja sain pyöriä monta kierrosta pienellä voltilla, jotta ruuna rauhoittuisi. Onneksi saimme ottaa laukat pääty-ympyrällä - muuten ratsuni olisi varmasti paahtanut menemään kaula jäykkänä... Ympyrällä sain ihan hyvän yhteyden ruunanrupsukkaan, joka yritti tosin kokeilla mua ryntäilemällä. Kun sain otteen siitä, miten ympyrä ratsastettaisiin loppuun asti ja miten laukka nostettaisiin huomaamattomilla avuilla, meni nostot mun mielestä ihan hyvin. Elli tosin huomautteli siitä ryntäilystä aina vaan tunnin loppuun asti, mutta se on tärkeintä, miltä selässä tuntuu, eiks je?
Kiitos tunnista! :-)
|
|
|
Post by Katsu on Nov 16, 2016 19:09:30 GMT 2
Iloita vai murheilla?
"Rakas päiväkirja! Tänään mulla on ikävämpiä uutisia mun mukana. Mun hyvä kaveri Carina on kuollut yhden rajun kolarin takia - yhden henkilön huolimattomuuden takia. Syyllistä ei ole saatu selville, ja se kaivertaa mua. Mitä jos en enää uskaltaisi kävellä kouluunkaan siksi, että Carinan perheen autoon törmännyt hullu oli vapaana Liekkijärvellä. Onneksi talli on olemassa. Sinne voi mennä piiloon, pakoon maailman pahuutta. Netan karsina on paras piilopaikka, sieltä laskija ei löytäisi. Tällä kertaa laskija oli epäoikeudenmukaisuus - miksi juuri mun ystävän piti joutua kolariin?"
Nielaisin. Painava möykky roikkui mun kurkussa terävillä kynsillänsä. Vaitonaisena laskeuduin mun parvisängystä alas ja hypähdelin portaat alakertaan. "Nyt lähdetään tallille!" äiti oli mua heti vastassa keittiössä. Mun toinen kulmakarva nousi otsaan asti. Olihan äiti toki mukana mun hevospiireissä, mutta ei mua yleensä noin innolla oltu kuskaamassa tallille. Sain kävellä tai pyöräillä siihen asti, että pakkasta olisi 30 astetta ja lunta metri. Ja silloinkin mun velvollisuuksiin kuului maksaa omaan hevoseen säästetyillä rahoilla itse bussimatka tallille. Tänään mut kuitenkin haluttiin viedä Seppeleeseen. Vaikka pakkasta olikin vain 10 astetta ja lunta alle parikymmentä senttiä. Normaalisti olisin hypännyt äidin kaulaan siitä, että hän olisi innostunut tallilla käymisestä, mutta nyt mua ei vaan huvittanut. Hymähdin ja pukaisin eteisen naulassa roikkuvat pieruverkkarit legginsieni päälle. Hormin vinkumisesta tiesi jo, että puut meinaisivat irrota juuristaan, ja että ulos ei olisi äidin tuntien asiaa ilman kerrosvaatetusta.
Kun me lopulta oltiin autossa ja odoteltiin siinä ikuisuus ikkunoiden sulamista, kyyneleet alkoivat taas vyöryä kyynelkanaviani pitkin kohti poskiani. Taas se alkoi. Nenäliinaa isoista housuntaskuistani kaivellen vetäydyin ajatusteni syövereihin. Carinan kanssa mä olin kokenut melkein kaikki samat asiat, mitä Netankin kanssa. Netta oli mun paras kaveri, mutta Carina hyvä kaveri. Me oltiin etsitty Liekkijärven kirpparilta tipahtanutta hanskaa ja tajuttu, että se lapanen oli ollut koko ajan mun kädessä. Me oltiin käyty issikkavaelluksella metsän ytimessä, vaellettiin jalkaisin suolla etsimässä lakkoja ja menetetty suohon juuttunut kumisaapas. Me oltiin naurettu niin, että limut tyrskähtelivät nenästä ulos, pidetty hauskaa ja riidelty. Oltu läheisiä ystäviä. Nyt sitä ei enää olisi. Totuus löi mua naamalle terävästi. Yhtä terävästi, miten hämmennys sokaisi mut ja sai mun kädet kietoutumaan äidin kaulan ympärille.
Äiti oli vienyt mut tallille siksi, että Siiri oli varsonut. Terhakka tammavauva etsi maidonlähdettä häntäänsä heilutellen. "Mutta... Eihän mua tuotu tallille Walmankaan varsan takia", naurahdin ja pyyhin osittain surun, osittain liikutuksen aiheuttamia kyyneliä, joista osa oli jäätynyt pieniksi suolakokkareiksi poskilleni. "Walman varsa ei ollutkaan sinun", äiti tokaisi ja otti mut tiukkaan rutistukseen. Hetken elämä tuntui taas hyvältä. Ensin en edes ollut tajunnut tilannetta. Siirin varsa todella oli mun! Lopulta irrottauduin äidin otteesta ja nipistän itseäni. Oikeastiko? Eikai tämä ollut unta, josta herätessään on jo menossa tallille omaa poniansa hoitamaan, kunnes tajuaa, että se oli unta. Mä en kuitenkaan herännyt. Ja heräämisen taidon mä olin oppinut sen jälkeen, kun olin saanut unihalvauksia ja opetellut heräilemään tilasta pois. Se oli siis totta. Tästä lähtien mua odottaisi tallilla pieni varsa. "Mikä tän nimi on ja jääkö se Seppeleeseen", nauroin pitkästä aikaa aidon iloisesti ja ujuttauduin varovasti karsinaan, jonka lattialla makasi iso kasa olkia, jotka levittivät kotoisaa tuoksua aittaan. Kyllähän mä tiesin, että Siirin pitäisi antaa olla varsansa kanssa rauhassa, mutta edes paikalla koko ajan ollut Anne ei sanonut mitään, kun jäin istumaan oljille. "Yleensähän varsat eivät synny keskellä päivää, mutta Talvirulla päätti ottaa ja hivuttautua maailmaan. Seppeleessä ei ole valitettavasti tilaa, mutta Tuulian tilalta, Sumulahdesta, on varattu sille paikka", Anne sanoi asiantuntevasti.
Vaikka mun omatunto olikin huono siksi, että mä iloitsin, vaikka Carina oli kuollut. Mä kuitenkin annoin itseni iloita - mä oon saanut elämäni ensimmäisen oman hevoseni!
17 hm
|
|
|
Post by Katsu on Nov 14, 2016 20:57:54 GMT 2
Melkein kaikki löpinät tuntuu painottuvan enemmän wappiryhmän puolelle, niin kysellääs nyt muiden kuulumisia täälläkin! :-) Mulle kuuluu ihan hyvää, tän päivän ratsastustunti meni hyvin ja on ollu mahtavaa huomata, miten mun ja mun ponin luottamus on kasvanut ajan mittaan (hei kohta tulee vuosi täyteen siitä, kun mä aloin työskentelemään Dollyn kanssa, jee!). Oon onneksi säästynyt flunssilta enkä yhtä pahaista silmätulehdusta lukuunottamatta ole ollut kipeenä!
Ja joulukin lähestyy! Musta joulu on vuoden paras juhla ja kaikkialla on ihanan tunnelmallista, varsinkin nyt kun ainakin meilläpäin on yli 20 senttiä lunta :-) Toivottavasti säätiedotukset eivät pidä paikkaansa sen puoleen, että tää lumi sulaisi jo huomenna loskaksi... En halua litimärkiä poneja :-(
|
|
|
Post by Katsu on Nov 13, 2016 19:17:06 GMT 2
MarrasmaastoOjanpenkoille kerääntyneet lumikinokset varjostivat värikkään hevosletkan kulkua eteenpäin. Kavioiden kapse kuului vaimeana aurattua tietä vasten. Netan harja heilahteli edessäni puolelta toiselle. Vaikka pakkanen tuntui käsissä ja naamassa, pystyin nauttimaan allani ravaavan ponin seurasta, josta oli tullut mulle lyhyessä ajassa supertärkeä. Elämä hymyili. Vaikka Elli oli varoittanut meitä jo reissun alussa siitä, että me ei saataisi paahtaa laukkasuoralla sata lasissa ja ottaisimme iisiä laukkaa isommilla teillä, aiheutti laukkasuoralta poispäin kääntyminen meissä epämääräistä nalkuttamista. Mä nautin silti siitäkin, että saimme edes laukata. Netan laukka oli kuin keinuhevosen selässä kiikkuisi. Se keinutti eestaas, sai hymyilemään onnellisena. Lumi suojasi kulkuamme pöllyävänä tomuna. Välistä kurkin, miten muilla sujui. Etenkin Gekko intoili ja viskoi päätänsä, mutta hevosten pirteys vain nauratti meitä. Ravi laukkapätkän jälkeen oli epätasaista ja kiireistä, mutta koska Edi otti lenkin rauhallisemmin kuin muut, Nettakin ei voinut kaavoittaa ruunan pehvasta läpi. Eikä tammani ollut (onnekseni) niin kujeileva, että se olisi keksinyt kuumeisesti keinoja, miten ärsyttää ratsastajaa ja ohittaa edellä kulkevan hevosen. Hevosletka värikäs tietä pitkin vaeltaa Pakkanen poskissa kipristelee aurinko säteistään lähettelee Lumikiteet tuhannet kiiltelee kuin ponin huuruinen harja
Iloinen nauru raikuu lumiseinistä kaikuu On rauha maassa Ovathan ponit pysyneet kiltisti haassa?
|
|
|
Post by Katsu on Nov 13, 2016 18:59:51 GMT 2
Pakko kehua, miten upeet kuvat Anne on tehnyt! Mä arvostan suuresti sitä, miten paljon vaivaa jaksat nähdä meidän ilahduttamiseen, ei voi muuta sanoa
|
|