Cottonessan Hoitokirja

[Anne]

Cottonessa





--> Sivulle
Hoitajana Clara

[Clara]

Alku
17. toukokuuta 2015 #1

Taivas oli kirkkaan vaaleansininen. Makoilin selälläni viileällä nurmella ja katselin muutamia valkoisia pilvenhattaroita, jotka olivat eksyneet tuulen mukana sen kaiken sinisen keskelle. Toisessa kädessäni oli Fazerin Alku-ruisleivän pala, toisessa mansikanpunainen riimunnaru, joka kiemurteli ruohikon seassa kuin käärme. Narun toisessa päässä oli kullanruskea, pikkuruinen poni. Sen saman narun olisin vielä eilen napsauttanut Walman vaaleanpunaiseen, pikkuruiseen riimuun. Se oli minun ikioma naruni, jonka olin saanut isältäni syntymäpäivälahjaksi täytettyäni kymmenen vuotta. Nyt narunpäässä oli Cottonessa, joka oli laskenut pikkuisen turpansa vaaleanvihreän nurmen sekaan ja hamusi nuorta ruohoa suuhunsa. Jo pelkkä sen katsominen sai kevyen hymyn nousemaan huulilleni. Se oli minun uusi hoitoponini, ja tämä oli ensimmäinen päiväni sen hoitajana.

Ajatuksissani haukkasin palan leivästä ja käänsin katseeni takaisin taivaalle. Vilpoinen kevättuuli sai pilvilampaat purjehtimaan kohti kaukana häämöttävää horisonttia. Yritin etsiä pilvistä muotoja, niin kuin aina pienenä lapsena. Mielikuvitukseni ei ollut ilmeisesti kadonnut mihinkään, sillä valkeiden pumpulipilvien seasta erotin hevosen pään. Sillä oli siro turpa, leveä otsa ja hulmuava, ohut harja. Minun ja pilvien välissä lensi kaakattaen kaksi joutsenta, pitkät vaaleat kaulat ojossa kohti Liekkijärveä. Pian kesä olisi täällä.

Viikonlopun tapahtumat pyörivät päässäni kuin vanha filmi, joka katsomisen jälkeen piti aina kelata takaisin alkuun. Eilen oli tapahtunut niin paljon, etten vieläkään ollut ihan toennut kaikesta tapahtuneesta. Talliin oli tullut kolme uunituoretta hevosta, ja tutut ponit Hestia ja Pella olivat lähteneet. Tammoja tulisi kyllä ikävä, varsinkin Pellaa, joka oli ollut Seppeleessä aivan tallin alkuajoista lähtien. Onneksi se ei ollut muuttanut kauas, toisin kuin Hestia, vaan ponivanhus pääsisi viettämään eläkepäiviään rauhalliseen pihattoon ratsastusmatkan päähän Seppeleestä.

Uuden uutukaiset hevoset olivat saaneet innokkaiden hoitajaehdokkaiden harmiksi hoitajat tallin nykyisistä hoitajista. Yksi heistä olin minä. Olin jo pitkään pyöritellyt päässäni ajatusta Walman hoitamisen lopettamisesta, sillä minusta oli jo jonkin aikaa tuntunut siltä, ettei poni vastannut omia halujani ratsastajana. Toki Walma oli maailman suloisin pippuriponi, ilkikurinen kauhukakara ja rakkain sydänkäpyni, joka oli opettanut minulle paljon nuoren hevosen kanssa toimimisesta ja jonka hoitaminen oli ollut ihanaa aikaa. Hevosen hoitamiseen kuului kuitenkin myös sen liikuttaminen ja suurin osa ajasta, jonka vietin hevosen selässä, oli nimenomaan Walman liikuttamista. Minä halusin kehittyä ratsastajana, mutta Walman kapasiteetti ei riittänyt viemään minua paljoa eteenpäin tässä lajissa, vaikka olinkin oppinut sen kanssa paljon myös ratsastuksesta.

Olin jo kauan aikaa sitten päättänyt, että heti, kun sopiva hevonen sattuisi kohdalleni, olisin valmis vaihtamaan hoitoponia. Seppeleessä ei vain ollut aiemmin sellaista hevosta, joka tuntuisi minulle juuri siltä oikealta. Mutta sitten eilen oli saapunut Cottonessa, pieni risteytysponitamma, eikä minun kauaa tarvinnut miettiä päätöstäni. Kaikki oli tapahtunut äkkiä, minkä takia olin ollut hämmentynyt ja hiukan surullinen, mutta yön aikana ajatukseni olivat selkiytyneet, ja olin tajunnut, ettei hoitohevosen vaihtaminen koko elämää mullistaisi. Jatkossa Walma olisi yhä luonani Seppeleessä, ja voisin edelleen ratsastaa sillä joillakin ratsastustunneilla.

Tänään olin suunnannut jo ennen keskipäivää tallille. Katsoessani sunnuntaipäivän auringossa paistattelevaa Seppelettä vatsanpohjaani oli lehahtanut pieni parvi keväisiä perhosia. Olin tuntenut samanlaista jännitystä kuin ensimmäisenä päivänä aloittaessani Walman hoitamisen, aivan kuin olisin katsonut kaikkea taas uunituoreen hoitajan silmin. Tavallisesta sunnuntaista poiketen talli oli ollut täynnä hälinää, kaviot olivat kopisseet käytävällä, joka paikassa oli hyörinyt ja pyörinyt ihmisiä, väkeä oli kuin kevään alennusmyynneissä. Olin tiennyt tallin olevan täynnä innokkaita, hoitajaksi haluavia tyttöjä, olin tiennyt kuulevani pian heidän närkästynyttä supinaansa siitä, kuinka tallin nykyiset hoitajat saivat aina kaikki uudet ja ihmeelliset hevoset, olin tiennyt pian jonkun hoitajista tulevan luokseni ja kysyvän ”Ai sä sitten vaihdoit hoitoponia?”

Pakenin hälyä ja hyörinää satulahuoneen puolelle. Nahkaiset varusteet tuoksahtivat satulasaippualta, ja katossa pörräsi yksinäinen kärpänen. Kaikista parhainta kuitenkin oli, että huoneessa oli hiljaista, ainoastaan Pihla oli tullut hakemaan uuden hoitohevosensa Loeken riimunnarua. Oli hassua ajatella, ettei ruskeatukkainen tyttö enää hoitaisi pikkuista Pellaa, kaksikko oli sopinut niin hyvin yhteen.
”Moikka Pihla!” huikkasin iloisesti.
”Moi! Itse asiassa mun pitikin kysyä sulta yhtä juttua, vaihdoitko säkin hoitoheppaa?” tyttö kysyi nopeasti.
Naurahdin itsekseni, ei ollut ollut vaikeaa arvata, että joku vielä kysyisi sitä minulta. Nyökkäsin kuitenkin ja kerroin lyhyesti uudesta hoitoponistani. Pihla pudisteli päätään kuvaillessani Cottonessaa, sillä hän ei ollut vielä nähnyt ponia.
”Mennään hakemaan hevoset niin näet!” ehdotin innokkaasti.
Samalla pääsisin näkemään Loeken ja sen kolmannen uuden hevosen, jota Emmy oli alkanut hoitaa, Kurbuksen… vai oliko se nyt Kurpitsa? Uusilla hevosilla oli tottavie erikoiset nimet, jopa Cotonessan nimen sanominen tuotti minulle vaikeuksia tämän tästä. Aivan liiankin helposti nimestä tuli Contenessa tai Contessa. Ponille täytyisi keksiä jokin lempinimi ja pian, ja olinkin pyöritellyt koko edellisillan päässäni eri vaihtoehtoja, joista Tessa, Netta ja Nessa olivat nousseet parhaimmiksi vaihtoehdoiksi. mutta eiköhän se lempinimi sitten ajan kanssa muovaantuisi omanlaisekseen.

Cottonessa ravasi kiltisti luokseni kutsuessani sitä ponitarhan portilla. Se kiersi kaukaa Bonnien, joka mulkoili uutta tulokasta närkästyneenä ja sivalsi harmaalla hännällään ilmaa.
”Voi pientä, Bonnie taitaa vähän pelätä sinua”, hymähdin kultaponille, joka seisahtui nöyränä eteeni. Napsautin narun vaaleansiniseen riimuun ja talutin tamman ulos tarhasta.
”Sehän on nätti!” Pihla huudahti saapuessaan Loeken kanssa paikalle.
Vaaleanrautias tilastohevonen näytti suurelta ja kiltiltä tytön vieressä. Sen erikoiset vaaleansiniset silmät tarkkailivat leppoisasti Cottonessaa, joka höristi pikkuisia korviaan ja pörisi ruunalle ystävällisesti. Loeke tallusteli tasaisesti Pihlan rinnalla ja pysähtyi huokaisten meidän eteemme. Se vaikutti oikein mukavalta, joskin omaan silmääni hieman tavallisen tylsältä hevoselta, vaikka mistäs sitä tietäisi, vaikka se vielä yllättäisi minut.
”En mä kyllä arvannut, että sä lopettaisit Walman hoitamisen”, Pihla totesi hetken hiljaisuuden jälkeen.
En minäkään arvannut, että se kävisi näin yllättäen, ajattelin mielessäni. Mutta niin kävi ja mielestäni näin oli hyvä.

Pihla sanoi vievänsä Loeken karsinaan ja harjaavansa sen siellä. Itse en ollut vielä varma, missä Cottonessa asui, joten se täytyisi muistaa kysäistä Annelta. Epäilin tamman muuttavan aittaan, mutta koska en tiennyt sitä varmaksi, päätin harjata sen hoitokatoksessa. Ulkona olikin mukavan lämmin kevätsää, joten hoitotoimenpiteet sujuivat mukavasti. Ponista irtosi vielä jonkin verran talvikarvaa, mutta pahin karvanlähtö oli onneksi jo ohitse. Tamma ummisti silmänsä nautinnollisesti rapsuttaessani harjaustuokion päätteeksi sen säkää.

Kierähdin mahalleni nurmikolla ja nostin katseeni tukevaan koivunrunkoon nojaavaan Pihlaan. Olin saanut tytön houkuteltua mukaani hetkeksi syöttelemään hevosille tuoretta ruohoa ja syömään eväitä tallin pihan laitamille. Auringonsäteet tunkeutuivat vanhan riippakoivun oksiston läpi maahan ja lämmittivät mukavasti selkää. Koivun oksiin oli ilmestynyt pieniä, vaaleita hiirenkorvia, jotka kurkistelivat suureen maailmaan puhjenneista silmuista.
”Tuo yksi pilvi näyttää ihan krokotiilille”, tyttö totesi nyökäten kohti taivasta.
”Ai tuo, joka on suoraan yläpuolellamme? Minusta se näyttää ihan ponilta”, naurahdin raukeasti.
Nojasin päätäni kämmeneeni ja annoin katseeni vaeltaa vieressäni laiduntavaan poniin. Toisella puolellani seisoi Loeke, tasaisena kuin kallio, suuri ystävällinen pää maanrajaan laskeutuneena.
”Ensi kesästä tulee mahtava”, totesin itsekseni pyöritellen leivänpalaa käsissäni.
En malttanut odottaa, mitä kaikkea mukavaa kesä toisi tullessaan. Onneksi siihen ei ollut enää pitkä aika! Enää kaksi viikkoa, ja nyt kun koulussakaan ei ollut enää kokeita, voisin viettää kaiken vapaa-aikani tallilla Cottonessan kanssa. Poni vilkaisi minua silmäkulmastaan, kun söin viimeisen palan Alku-leivästä, ja yhä varmemmin tunsin tehneeni oikean päätöksen. Tämä olisi uusi alku, meidän tarinamme alku.

[Clara]

Välienselvittelyä
19. toukokuuta 2015 #2

Ponit riehuivat tarhassa. Bonnie oli ihan Cottonessan saapumisesta lähtien kytännyt uutta ponia ja mulkoillut sitä epäluuloisesti turvallisen välimatkan päästä. Cottonessa ei ollut kiinnittänyt harmaaseen kilpaponiin huomiota, vaan oli suhtautunut sen ärhentelyyn tyynen rauhallisesti. Tänään Bonnie oli kuitenkin kerännyt rohkeutensa ja päättänyt puhdistaa ilmaa pienellä välienselvittelyllä. Aiemmin kaksikko oli kiertänyt toisensa kaukaa, mutta nyt Bonnie säntäsi kultaponia kohti hampaat irvessä, jolloin Cottonessa hypähti kauemmaksi ja alkoi vauhdikas takaa-ajo. Hoitoponini teki ketteriä käännöksiä yrittäen karistaa itseään suuremman ja nopeamman Bonnien kannoiltaan. Näin tamman silmissä ilkikurisen pilkahduksen, kun se latasi potkun takakavioillaan kohti takaa-ajajaansa. Tiesin, ettei ystävällinen poni tekisi tahallaan toiselle hevoselle mitään pahaa, mutta Bonniesta en ollut ihan niin varma. Ja entä jos toinen poneista liukastuisi mutaisessa tarhassa ja vaikka katkaisisi jalkansa?

”Pitäisikö noille tehdä jotain?” kysyin huolestuneesti vieressäni aitaan nojaavalta Salmalta. ”Toi näyttää aika hurjalta.”
”Ei, annetaan niiden selvittää välinsä rauhassa. Eivät ne toisilleen pahaa tee”, tämä rauhoitteli pyyhkäisten itsepintaisen tumman hiussuortuvan kasvoiltaan korvan taakse. ”Sitä paitsi ihmisen ei olisi turvallista mennä ponien väliin nyt.”
Nyökkäsin. Päätin luottaa minua vanhemman ja reilusti kokeneemman Salman sanoihin, vaikka Bonnien tehdessä äkkikäännöksen ja ponin kavioiden luistaessa liukkaassa maassa epäilin edelleen ponien hippaleikkien turvallisuutta. Onneksi tamma sai pian hontelot jalkansa selvitettyä ja pinkaisi tarhan toiseen päähän Cottonessan perään. Täytyisi vain toivoa, ettei mitään vakavaa sattuisi.

Lopulta ponit pysähtyivät. Molempien kaulat olivat tummuneet hiestä ja ne puuskuttivat kevyesti. Bonnie tanssahteli hoikkine jalkoineen paikoillaan kun ballerina, harmaat korvat kääntyillen hermostuneena ja siro pää valppaasti ylhäällä. Ponit tuijottivat hetken toisiaan – itsepintaisesti, kumpikaan periksi antamatta, kunnes Ruusu löntysteli niiden luo ja hörähti pehmeästi.
”Riita poikki ja Ruusu väliin”, Salma naurahti.
Hymyilin pienesti, kun Walma sipsutti musta harja heilahdellen tammojen luo ja näykkäisi Bonnieta kevyesti lapaan. Sekin halusi mukaan leikkiin, mutta harmaa tamma mulkaisi sitä kiukkuisesti. Sen tuijotuskisa Cottonessan kanssa oli päättynyt, ja tammat lähtivät vaeltelemaan tarhan portille.

Tarhassa juostessaan Cottonessan kaviot olivat lennättäneet mutaa ilmaan, ja sen jalat olivat kurakerroksen peittämät. Kopsutellessamme talliin veinkin ponin pesukarsinaan, laskin ämpäriin haaleaa vettä ja lirautin joukkoon tipan saippuaa. Huuhdoin ensin tamman jalat letkulla, ja se suhtautui veteen rauhallisesti. Suljin hanan ja otin keltaisen pesusienen, kastoin sen saippuavedessä ja aloin hankaamaan likaa kevyesti irti ponin jaloista.

”Hieno tyttö”, kehuin Cottonessaa, sillä se seisoi hievahtamatta paikoillaan. ”Poni pieni, pesusieni”, hymähdin tamman hamutessa turvallaan kädessäni olevaa sientä.
”Anteeks? Sanoitko sä just tuota uutta ponia pesusieneksi?” pesuboksin ohitse lantakärryjä työntävä Kasper puuskahti. ”Kaikenlaista sitä kuuleekin.”
Tiputin sienen ämpäriin, suoristauduin maanrajasta ja vilkaisin poikaa kohottaen kulmiani.
”Joo. Näillä uusilla hevosilla on niin erikoiset nimet, että ihan helposti niissä saattaa hieman erehtyä”, tokaisin tyynesti. ”Sanoin mä sitä yhtä Kurbustakin vahingossa Kurpitsaksi, eikös se oo melkein sama asia?”
Kasper ei vastannut, vaan oli jo jatkamassa matkaansa, kun lisäsin: ”Me yritetään keksiä näille uusille hevosille lempinimet. Kurbukselle on jo ehdotettu Kurrea ja Kuuttia, eikös ne oo ihan hyviä?”
Odotin, ettei Kasper vastaisi taaskaan kysymykseeni mitenkään, sillä tämä punatukkainen hevosenhoitaja ei kyllä turhia puhellut. Yllätyksekseni poika kuitenkin pysähtyi, irrotti otteensa kottikärryjen sarvista ja kääntyi katsomaan minua.
”Kurttu sopis sille paremmin. Hevosten nimet on aina liian söpöjä ja tylsiä, Kurtussa olis sentään jotain ideaa.” Kasper vastasi karhealla äänellään, ja pojan mielipide kuulosti oikeasti aidolta.
”Mun mielestä se on ruma nimi. Eikö vaikka Kuikelo olisi parempi?” ehdotin naama peruslukemilla.
”Pikemminkin Kukkakeppi”, poika tuhahti ilmekään värähtämättä.
Sitten hän tarttui kottikärryihin ja lykkäsi ne liikkeelle. Hetken päästä kuulin metallin aiheuttamaa kolinaa ja Kasperin kiroamista – lantakärryt olivat kaatuneet käytävälle. Onneksi tunnit alkoivat pian, joten talli olisi täynnä innokkaita tyttöjä auttamassa poikaa, ajattelin hihitellen mielessäni.

Talli alkoi hiljalleen täyttyä, kun ratsastustuntien alku lähestyi. Huuhtelin saippuat pois Cottonessan jaloista ja kuivasin ne pyyhkeellä. Jätin ponin hetkeksi pesukarsinaan ja kiirehdin yläkertaan. Olohuoneen pöydän ääressä istuivat Tuulia, Cella, Karoliina ja Wenla, mutta muuten huone oli tyhjillään.
”Lähtiskö joku mun kaa taluttelemaan hevosia pienelle maastolenkille?” kysyin nelikolta.
Tuulia kohotti katseensa Saksankirjastaan ja hymyili pahoitellen.
”Ruusalla on tänään kaksi tuntia, ja mun pitäis tehä sitä ennen koulujuttuja”, tämä huokaisi.
Wenla ja Karoliina kertoivat, että näiden hoitohevoset olivat menossa seuraavalle tunnille, joten he eivät pääsisi mukaan. Onneksi Cottonessaa ei vielä otettu tunneille, vaan sain puuhailla sen kanssa rauhassa omiani. Cella kuitenkin lupautui lähtemään kanssani, sillä Windi ei ollut menossa tunnille.

Taivas oli seesteisen harmaa ja ilma viileän kostea astellessamme verkkaiseen tahtiin valaistulla maastolenkillä. Viimeisen viikon aikana oli satanut joka päivä, mutta onneksi muutamana päivänä tuuli oli hetkeksi pyyhkäissyt pilvet pois ja antanut auringolle tilaa paistaa. Cottonessa tallusti rauhallisesti vierelläni, vaikka välillä se ponkaisi päänsä ylös ja oli säikähtävinään jotain. Poni oli kiltti ja ystävällinen, mutta sen silmissä oli pieni ilkikurinen pilke, ja olinkin varma, että se hautoi harmaissa aivosoluissaan jos jonkinmoisia jekkuja minulle.

”Mä en malta odottaa, että Windin varsa syntyy”, Cella huokaisi rikkoen hiljaisuuden. ”Toisaalta mua pelottaa, että joku menee pieleen.”
Vaaleatukkainen nuori nainen peittyi kokonaan Windin valtavan varsamahan taakse. Tamma näytti aivan siltä, että jos se vielä hiukan paisuisi, sen vatsa ratkeaisi.
”Kyllä se menee hyvin, mä uskon niin”, rauhoittelin. ”On varmasti jännää, kun oma hoitsu saa varsan”, jatkoin.
Niin, olisihan se upeaa päästä seuraamaan ihan läheltä varsan kehitystä ja saada osallistua sen koulutukseen. Se olisi mahtavaa, ajattelin haaveilevasti. Pian en enää muistanutkaan inhottavan koleaa säätä, vaan ajatuksissani kirmaili pikkuisia, kultaturkkisia ponilapsia vihreällä nurmella.

[Clara]

Askel kerrallaan
20. toukokuuta 2015 #3

”Hyttynen!” Fiia huudahti ja liiskasi verenhimoisen inisijän käsivarrestaan.
”Äh, yksi ärsyttävimmistä asioista kesässä”, puuskahdin.
Kesässä oli paljon hyviä puolia, mutta myös niitä huonoja, kuten itikat ja kaiken maailman muut ötökät.
”Kohta alkaa varmaan sataa”, punatukkainen tyttö totesi tirkistellen kohti taivaalla roikkuvia harmaita pilviä, jotka tuntuivat oikein odottavan että saisivat piiskata maata sateella.
Ihan kuin sadetta ei olisi tullut jo riittävästi lähiaikoina. Onneksi tästä päivästä eteenpäin oli luvattu aurinkoista ja lämmintä, ehkä se kesä vielä jonain päivänä tänne Pohjolaankin saapuisi.

Olimme Fiian kanssa hakemassa poneja tarhasta. Elmo oli menossa tunnille ja minä aioin tehdä jotain Cottonessan kanssa, en vain tiennyt vielä mitä..
”Tulehan, ponimus”, hymähdin ja sujautin riimun tamman päähän.
Nykäisin kevyesti narusta ja lähdimme Fiian ja Elmon kanssa astelemaan rinnakkain kohti ponitarhan porttia. Elmo katseli uutta ponikaunokaista jurosti tumman otsatukkansa alta ja pärskähti tylsistyneenä. Fiia hymyili hoitoponinsa tympääntyneelle ilmeelle, kun Cottonessa hörähti ruunalle ystävällisesti. Elmoa eivät tammat kiinnostaneet.

Yhtäkkiä harmaat pilvet yläpuolellamme repesivät. Sadekarhu kaatoi vettä niskaamme oikein sydämensä kyllyydestä, vesipisarat hakkasivat maata ja saivat puiden oksat ja nuoren ruohikon taipumaan kohti maata. Minä ja Fiia lähdimme kumarassa puolijuoksua kohti tallia, mutta silti sisälle talliin päästyämme olimme jo aivan läpimärkiä. Käytävällä Cottonessa pysähtyi ja ravisteli itseään oikein antaumuksella. Elmoa ei jaksanut kiinnostaa, oliko se märkä vai kuiva.

”Seuraava tunti pidetään maneesissa!” Anne huuteli kiiruhtaessaan kaiken sekamelskan ja ihmisjoukon läpi tallin käytävällä.
Joka puolella oli ihmisiä ja märkiä hevosia, joita haettiin kiireellä sisälle kaatosateesta, ja Fiia kiiruhti nopeasti Elmon kanssa ponin karsinaan. Kasperin punainen poninhäntä oli kutistunut säälittävän ohueksi ja sen päästä tippui tasaiseen tahtiin vesipisaroita pojan pöllähtäessä talliin Gitan ja Edin kanssa. Minä seisoin hämmentyneenä käytävällä, enkä oikein tiennyt, minne minun pitäisi tallissa mennä. Onneksi äkkäsin tyhjän pesukarsinan ja luovin sinne tieni ihmismassan läpi. Monet katsoivat kiinnostuneina uutta ponia, mutta helpotuksekseni ihmisillä riitti muutakin tekemistä kuin parveilla sen ympärillä.

Harjattuani ponin, suurin osa ihmisistä oli jo kadonnut maneesia päin ensimmäiselle tunnille. Anne porhalsi vielä ulos toimiston ovesta kiireisenä ratsukoiden perään, mutta pysähtyi kuitenkin minun kohdalleni.
”Jos sade nyt lakkaa, niin voisit ratsastaa Cottonessalla kentällä. Pidän kuitenkin loput tämän päivän tunnit maneesissa sadekuurojen varalta, joten kentällä pitäisi olla teille tilaa”, nainen selitti ja jatkoi sitten kiireesti matkaansa.
Pieni jännityksenpoikanen kutkutti mukavasti mieltäni. En malttanut odottaa, että pääsisin ensimmäistä kertaa Cottonessan selkään. Innostuksesta hykerrellen kipitin hakemaan satulahuoneesta ponin tummanruskeat, nahkaiset varusteet. Metalliset kuolaimet kilahtivat pehmeästi nostaessani suitset naulakosta käsivarrellani lepäävän satulan päälle. Suljin viileät kuolaimet kämmenteni sisään ja kiiruhdin takaisin pesukarsinalle.

Ponin satula oli pieni ja siro, ja se oli helppo nostaa tamman selän päälle. Suoristin uutuuttaan hohtavan vaaleansinisen satulahuovan ja kumarruin ottamaan satulavyötä ponin vatsan ali. Hapuilin vyön päätä puoliksi tamman alla, mutta sormeni koskettivat vain ilmaa. Hämmästyneenä kohottauduin seisomaan ja kävelin Cottonessan toiselle puolelle. Olin purskahtaa nauruun nähdessäni ponin syyllisen ilmeen sen kääntyessä katsomaan minua satulavyön pää suussaan.
”Hih, sähän olet paljon vekkulimpi kuin luulin, mutta taidat olla niin kiltti, ettet uskalla tehdä mitään suuria kepposia”, naurahdin napatessani satulavyön tamman suusta.
Se luovutti vyön kiltisti minulle, eikä ollut onneksi pureskellut sitä.

Kentällä jalkani suorastaan tärisivät jännityksestä. Sade oli lakannut, vaikka pilvet vaeltelivatkin vielä epäilyttävästi tallin ympärillä. Cottonessa, joka seisoi edessäni täysissä varusteissa, oli Walmaa reilut parikymmentä senttiä korkeampi, mutta kuitenkin pienikokoinen poni. Säädin päivänvalossa kiiltävät jalustinhihnat oikean mittaisiksi ja tarkistin, että satulavyö oli tarpeeksi tiukalla.

Ponnistaessani selkään Cottonessa otti pari kärsimätöntä askelta, mutta istahdettuani kevyesti satulaan sain sen rauhoitettua pienillä puolipidätteillä. Kalastin toisenkin jalustimen jalkaani ja otin ryhdikkään asennon satulassa. Painoin kevyesti pohkeillani ponin kylkiä, ja se lähti astelemaan innokkaasti mutta rauhallisesti kohti kentän pitkää sivua. Annoin ohjien roikkua löysinä ja myötäilin lantiollani tamman pehmeitä askeleita. Samalla taivaalla leijailevat pilvet väistyivät sivummalle ja aurinko kurkkasi ujosti niiden takaa.

Hetken kuluttua otin ohjat tuntumalle ja aloin lämmitellä ponia. Tein aluksi suuria ympyröitä kentän päätyihin ja pitkillä sivuilla pysähdyksiä ja peruutuksia. Cottonessa toimi allani kuuliaisesti, mutta alkuun se olikin aika jäykkä kyljistään. Sen tasaisiin askeliin oli helppo istua ja se totteli nöyrästi ohjasapuja. Kun poni tuntui vetreältä, tiivistin istuntaani ja siirryin raviin. Ravasin kierroksen molempiin suuntiin, koittaen pitää ravin energisenä ja tasapainoisena. Cottonessa heitteli innostuneena päätään – se olisi halunnut jo mennä lujempaa.

Pyörin jonkun aikaa ravissa volteilla ja loivilla kiemuraurilla. Pian ratsuni alkoi pyöristyä kyljistään, jolloin ratsastin ravissa reippaasti keventäen kulmaan, tein muutaman puolipidätteen ja annoin laukka-avut. Cottonessa reagoi nopeasti apuihini ja nosti keinuvan, rytmikkään laukan. Sen askeleet olivat pienehköt mutta joustavan pehmeät, ja minun oli helppo myödätä lantiollani laukkaa. Ponin hopeanharmaa harja hulmahteli iloisesti kasvojeni edessä ja kevyt ilmavirta pyyhkäisi kasvojani. Hymyilin leveästi ja nautin, kun tamma vei minua eteenpäin kentän aidan viertä pitkin askel kerrallaan – ratsastaminen sillä oli juuri niin ihanaa kuin olin ajatellut, ehkä jopa ihanampaa.

”Se oli ihan mahtava”, hehkutin Loviisalle kasvot loistaen ja vedin samalla suitsien niskahihnan ponin pörröisten korvien yli.
”Uskon. Tuntiratsastajat takuulla tappelevat siitä, kuka saa ratsastaa Cottonilla ekana”, silmälasipäinen tyttö nyökytteli hieroen tamman valkeaa otsaa.
”Jep. Muuten, mun pitäis keksiä tälle lempinimi”, totesin avaten satulavyön. Ponin vaaleanruskea karva oli hionnut vyön alta. ”Cotton tulee ekana mieleen, mutta se kuulostaa vähän tyhmälle kun se tarkottaa puuvillaa”, naurahdin.
”Totta. Entä.. Nessa? Tessa?” Loviisa ehdotteli pyöritellen nahkaisia ohjia sormissaan.
”Nessasta tulee mieleen nessu, mutta Tessa on ihan jees…”
”Mun mielestä Netta olis paras nimi”, itsevarma tytönääni ilmoitti käytävältä.
Nostin satulan käsivarrelleni ja käännyin katsomaan tuntematonta tyttöä. Tosin, tämä ei tainnutkaan olla tuntematon, sillä hän vaikutti jotenkin todella tutulta. Hän hymyili minulle ystävällisesti ja astui eteenpäin silittääkseen Cottonessan turpaa.
”Mä olen Olivia”, tyttö esittäytyi. ”Ja hain hoitajahauissa Edille. Mua jännittää, haluaisin niin kovasti hoitajaks”, hän jatkoi innostuneena.
Vastasin hänen hymyynsä ja tajusin, että Olivia oli ollut mukana huhtikuisella mökkiretkellä Liekkisaareen, minkä lisäksi tyttö oli pyörinyt Seppeleessä aktiivisesti jo jonkin aikaa tänä keväänä.
”Toivottavasti sulla tärppää”, Loviisa sanoi ja minä nyökyttelin myöntyvästi.
”Mut mitä mieltä olette Netta-nimestä?” Olivia kysyi hiukan kärsimättömänä.
”Netta…” mutisin kääntyen rapsuttamaan kultaponia korvan takaa.
Niin, mitä mieltä minä olin?
”Se kuulostaa hyvälle, ei, se kuulostaa mahtavalle.”

[Clara]

"Näkemiin talviturkki, tervetuloa kesä!"
25. toukokuuta 2015 #4

Yöllä oli jälleen satanut. Sen huomasi kosteasta maasta, raikkaasta ilmasta, vesipisaroista hentojen ruohonkorsien seassa sekä suuresta kuralammikosta, joka oli yön aikana ilmestynyt keskelle ponitarhaa. Ja sen lammikon keskellä seisoi Cottonessa, pikkuiset korvat viattomasti höröllä ja silmissä ilkikurinen pilke, eikä suostunut liikahtamaan senttiäkään.
”Hei Netta, tuu nyt, jooko?” huhuilin tarhan portilta. ”En usko, että kaviosi ovat liimautuneet maahan”, puuskahdin siirtäen katseeni mutaan hautautuneisiin kavioihin.
”Ai sä oot päättänyt sille jo lempinimen?” Loviisa naurahti aidan toiselta puolelta, nojaillen rennosti puiseen aitaan suuri, valkea Frank vieressään. Ruuna seisoi lunkisti paikoillaan ja hamuili huolettomasti ruohonkorsia suuhunsa aidan viereltä.
”Joo, Netta kuulosti mun mielestä parhaimmalta vaihtoehdolta”, nyökkäsin ja siristin silmiäni.
Kyseinen poni taisi tänään olla harvinaisen itsepintaisella tuulella.
”Sun pitää mennä hakemaan se sieltä”, Inkeri virnisti taluttaen pikkuisen Siirin luokseni.

Netta oli tehnyt minulle selväksi, ettei se vapaaehtoisesti liikkuisi mihinkään. Astelin päättäväisesti kuralammikon reunalle varmana siitä, että poni pinkaisisi hetkenä minä hyvänsä tarhan toiselle puolelle. Mutta erehdyin, se seisoi paikoillaan tyynen rauhallisesti ja katseli, kun kumisaappaani upposivat nilkkoja myöten paksuun mutaan astellessani sen luo. Tamma laski kiltisti päätään ja pysyi hievahtamatta paikoillaan, kun pujotin riimun sen päähän ja napsautin leukahihnan lukon kiinni.
”Sä olet sitten kummallinen”, hymähdin ja rapsutin ponin valkoista otsaa harjan alta.

Olin kaatua nenälleni nykäistessäni ponin liikkeelle. Itse olin jo menossa kohti tarhan porttia, mutta jalkani eivät seuranneet perässä. Hätääntyneenä huitaisin käsilläni ilmaa ja saavutin tasapainoni. Hämmästys paistoi kasvoiltani varmaan Liekkijärven rannalle asti, kun tajusin saappaideni vajonneen mutaan ja juuttuneen kiinni.
”Mä en pääse pois!” kiljaisin Inkerille ja Loviisalle.
Nämä purskahtivat nauruun, kun yritin epätoivoisesti nostaa jalkojani ylös maasta, mutta ne tuntuivat liimautuneen mutaan yhtä itsepintaisesti kuin Cottonessa lammikon keskelle.
”Okei, ehkä sunkin kaviot sittenkin olivat liimautuneet tähän lammikkoon”, totesin Netalle.

”Mitä mä nyt teen?” kysyin kuralammikon reunalle saapuneilta Inkeriltä ja Loviisalta.
Tytöt olivat sitoneet hoitohevosensa tarhan aitaan ja näyttivät miettivän samaa. Kauempaa tallin suunnalta kuului kolahdus, ja käännyimme kaikki katsomaan. Kasperhan se siellä työnsi tyhjiä heinäkärryjä.
”Mä käyn pyytää Kasperin apuun”, Inkeri keksi.
”Ei, et varmana! Ei se suostu kuitenkaan”, huudahdin kauhistuneena.
”Lyödäänkö vetoa? Kyllä se on ennenkin suostuteltu vaikka mihin…” vaaleatukkainen tyttö virnisti.
”Pah, mä meen vaikka uimaan jos sä oikeasti saat sen suostumaan siihen”, puuskahdin.
Inkeri väläytti minulle leveän hymynsä ja luikahti tarhan aidan ali.
”Hei Kasper, odota!” tyttö huusi punatukkaiselle pojalle.
”Eiii, tota ei olis pitänyt sanoa”, inisin epäuskoisena ja nosti käden silmieni eteen *facepalm*.
”Ei ehkä, mutta katopa mitä Inksu tekee!” Loviisa naurahti.
Hitaasti laskin käden kasvoiltani enkä voinut uskoa silmiäni. Inkeri pulputti jotain kiireesti Kasperille ja viittoi käsillään kohti meitä, kunnes vähän ajan kuluttua kaksikko lähti astelemaan tarhoille päin.

”Ja mitä mun pitäs tehdä?” Kasper kysyi tympääntyneenä laskien heinäkärryt käsistään. ”Minä en ainakaan tuonne lammikkoon mene.”
”Hei, jos työnnät kärryt sinne ja Clara menee niihin ja…” Idea-Inkeri johdatteli.
”Ja sit mun saappaat jää tänne”, huomautin kuivasti.
”No yritetään edes!” tyttö huudahti ja sai minut voihkaisemaan epätoivoisesti.

Kasper tarttui vastahakoisesti kärryihin, jotka kolahtivat, kun niiden pyörä pomppasi pienen kiven päältä. Netta säikähti ja hypähti yhtäkkiä kauemmas, jolloin riimunnaru nykäisi minua voimakkaasti taaksepäin. Kaikki tapahtui niin nopeasti, etten ehtinyt reagoida mitenkään, kun maailma jo pyörähti silmissäni ja saappaideni juuresta kuului plopsahdus. Seuraavaksi tajusin, että makasin selälläni kuralammikossa ja saappaani olivat kaatumisen seurauksena irronneet mudasta.

Kasper näytti yhtä hölmistyneeltä kuin vedestä nostettu punainen rapu, kun taas Inkeri ja Loviisa hetken hiljaisuuden jälkeen purskahtivat nauruun.
”Ei, ei näin”, Inkeri hihitteli vatsa kippurassa.
Minä taas toivoin olevani jossain muualla, niin kaukana kuin pippuri kasvaa. Taisin kyllä olla aika hehkeä näky kuraisine vaatteineni, kun Kasperkin näytti siltä, että voisi vajota lammikkoon minun seurakseni pelkästä häpeästä.

”Mä voin lainata sulle housut”, Sandra sanoi ystävällisesti.
Nojauduin kaappini ovea vasten ja olin jälleen vähällä purskahtaa nauruun. Olin loppujenlopuksi päässyt pois lammikosta, kera kuraisten vaatteiden, mutta ilman Kasperin apua. Minun, Inkerin ja Loviisan oli tarkoitus lähteä taluttaman hevosia maastoon, mutta minun täytyi ensin päästä vaihtamaan vaatteet. Itselläni oli kaapissani varasukat ja sadetakki ja housut sain onneksi lainaan Sandralta, joka sattui olemaan tallin yläkerrassa. Loviisa oli selittänyt tytölle nopeasti pienen tapaturman, jonka jälkeen mustatukkainen tyttö kaivoi kaapistaan minulle puhtaat ratsastushousut, ennen kuin hänen täytyi lähteä kotiin.
”Mä tarvin vyön!” hihittelin kiskottuani housut jalkaani.
Ne olivat minulle aivan liian suuret, toki lahkeet sain käärittyä, mutta jouduin pitämään housujen vyötäröstä kiinni, etteivät ne solahtaneet päältäni pois.
”Mulla on!” Loviisa huudahti pengottuaan omaa kaappiani.
”Kiitos”, hymyilin tytölle.
Kiristin vyön ja napitin sadetakkini kiinni.
”Joko lähetään?” kysyin pyörähtäen ympäri.
Inkeri nosti kätensä suunsa eteen ja pidätteli naurua.
”Sä voisit mennä nyt johonkin Miss Suomi- kisoihin!” hän ilakoi.
Pieni hihitys karkasi huuliltani. Uskoin sen –olin varmasti harvinaisen upea näky keltaisessa sadetakissani, ylisuurissa ratsastushousuissa ja kirkkaanpunaisissa kumisaappaissa, jotka tosin olivat nyt aivan mutaiset. Hiukseni olivat sotkuisella nutturalla, josta oli karannut muutamia harottavia hiussuortuvia.

Aurinko kurkki ujosti pilven takaa taluttaessamme hevoset metsän siimekseen. Pikkulinnut viheltelivät puissa, joita viileä tuuli huojutti rauhallisen tasaiseen tahtiin.
”Joko sä olet muuten kuullut, että Walmalla on uusi hoitaja?” Loviisa kysyi rikkoen välillämme vallinneen hiljaisuuden.
Sydämeni jysähti epämiellyttävästi.
”E-en.”
Olin olettanut, että Walma menisi hoitajahakuihin, ja eihän uusia hoitajia ollut vielä valittu? Toki olin kokoajan tiedostanut, että Walma saisi uuden hoitajan, mutta nyt jo… Ajatus sai oloni tuntumaan kummalliselta. Olin hoitanut mustaa ponia koko sen ajan, minkä se oli ollut Seppeleessä, ja nyt sitä hoiti joku muu. Joku harjasi sen paksua, mustaa turkkia, joku muu piti sen kanssa hauskaa.
”Kuulemma joku Lilja, en oo vielä nähnyt sitä, mutta se on kai aika nuori. Joku Jasonin ikäinen”, Loviisa jatkoi.
Nyökkäsin ja annoin katseeni vaeltaa havunneulasten peittämällä metsätiellä. Olin iloinen sen pikkutytön puolesta, joka oli Walmaa alkanut hoitamaan – hänen elämänsä ponin kanssa ei kävisi tylsäksi. Silti en halunnut ajatella asiaa juuri nyt.

”Hei muuten Clara, mitenkäs se meidän veto?” Inkeri huikkasi Siirin viereltä.
”Ai, häh?” hämmästyin.
”Sä lupasit mennä uimaan jos saan Kasperin auttamaan meitä.”
”Ainiin joo.. No sittenhän mä menen! Mennäänkö käymään Liekkijärvellä vai?” ehdotin reippaasti.
Inkeri katsoi minua silmät pyöreinä, aivan kuin hän olisi luullut, etten oikeasti suostuisi menemään uimaan.
”Tossa lähellähän on semmonen pieni lampi, se pilkottaa jo tuolta puiden takaa”, Loviisa huomautti.
”Joo, mennään sinne!”

Katselin kirkkaaseen, leikkisästi lainehtivaan veteen ja kiedoin kädet ympärilleni. Olin potkaissut kumisaappaat jalastani ja kuoriutunut päällysvaatteistani jättäen päälleni vain topin ja alushousut. Lammen vesi näytti hyiseltä tuijottaessani pinnan läpi pehmeään hiekkapohjaan.
”No niin, anna mennä vaan”, Inkeri yllytti takanani puristaen Netan ja Siirin riimunnaruja.
”Joo joo”, piipitin kuin mikäkin keltainen pikkutipu.
Tällä hetkellä toivoinkin, että ylläni olisi ollut lämmin höyhenpuku. Loppukevään aurinko ei tuntunutkaan enää paljasta ihoa vasten niin lämpimältä, ja puiden välistä metsään tunkeutuva tuuli sai ihokarvat nousemaan pystyyn.
”Okei”, mutisin itsekseni ja kastoin varpaani veteen. ”Yksi, kaksi, kolme… NYT!
Juoksin paljasjaloin kylmään veteen. Veden pinta pirstoutui ympärilläni pieniksi, auringossa kimalteleviksi pisaroiksi, jotka lensivät ilmaan ja laskeutuivat päälleni saaden kylmät väreet kulkemaan kehoni läpi. Jatkoin juoksemista, kunnes kaaduin veteen mahalleni ja painuin pinnan alle.

Veden alla oli hiljaista – ja kylmää. Nousin räpiköiden pintaan ja ravistin hiukset kasvoiltani. Hyinen vesi poltteli käsivarsiani, kun muutamalla vedolla uin takaisin rantaan. Nauroin ja juoksin viimeiset metrit kuivalle maalle, pärskyttäen vettä kavereideni päälle. Nämä kiljuivat iloisesti kylmien pisaroiden hyökätessä heidän kimppuunsa ja hevoset pärskähtelivät hämmentyneinä. Oloni oli ihmeellisen kevyt – tosin ei kai se ollut ihmekään kun paksu talviturkki oli huuhdottu lammen pohjaan. Hymyilin leveästi toivotin kesän tervetulleeksi.
”Tulkaa tekin uimaan!” huudahdin tytöille.
”Se on märkää!” Inkeri kiljui ja pyyhkäisi märät hiussuortuvat kasvoiltaan.
”Kyllä kesä kuivaa sen, minkä kastelee!”

[Clara]

Tuntiponi
29. toukokuuta 2015 #5

Hyökkäys tapahtui odotetusti juuri kun olin taluttanut Netan karsinaan ja napsauttanut narun irti sen riimusta. Lauma pulisevia tyttöjä, lyhyitä ja pitkiä, vaaleita ja tummia, ympäröi karsinan, ja jouduimme ponin kanssa täydellisesti saarroksiin. Tuntemattomat kasvot kurkistelivat kiinnostuneita oviaukosta ja kaltereiden välistä.
”Voi että se on vaan niin söpö!” pitkä vaalea tyttö huudahti.
Rohkeimmat tunkivat kätensä karsinan puolioven yli ja kurkottelivat innokkaasti kohti suloista ponia, joka höristi korvia ystävällisesti meitä piirittävälle joukkiolle. Lukuisat äänet nousivat erikorkuisina, mutta ne kaikki esittivät saman kysymyksen:
”Kukahan saa ratsastaa sillä ensimmäisenä?”

Asia oli päivänselvä - Netasta oli tullut tuntiponi. Saapuessani koulun jälkeen suoraan bussilla tallille, olin törmännyt heti ensimmäisenä Anneen, joka oli näyttänyt minulle Netan karsinan ja kertonut, että tänään se otettaisiin mukaan tunneille ensimmäisen kerran. Tallinomistaja pyysi minua hakemaan ponin tarhasta ja varmistamaan, että ratsastajat pärjäisivät sen kanssa.
”Netta testailee usein ihmistä hoitotilanteissa, joten sun on varmasti hyvä olla katsomassa, ettei poni ala näykkimään tai mitään vastaavaa”, nainen oli selittänyt.
Olin kiiruhtanut heti ilmoitustaululle katsomaan, millä tunneilla tamma tänään menisi, ja ketä sillä ratsastaisi. Netta oli näin alkuun laitettu vain junioreiden jatkotunnille Roosa-nimisen tytön ratsuksi, joten sillä olisi kevyt päivä tiedossa. Tunti alkaisi neljältä, joten olin hyvissä ajoin jo hakemassa ponia talliin varustamista varten.

”Onko joku teistä Roosa?” kysyin ystävällisesti silmäillen puolentusinaa innokasta tyttöä karsinan oven yli.
Puheensorina lakkasi ja kaikki kääntyivät katsomaan minua.
”Mä olen”, eräs kullanruskeat puolipitkät hiukset omaava tyttö sanoi epävarmasti hetken hiljaisuuden jälkeen ja astui ujosti esiin.
”Okei, no hyvä. Mä olen Clara, ja hoidan Nettaa. Se taitaa olla sun tän tunnin ratsu”, selitin hymyillen.
Muut tytöt alkoivat supista hiljaa keskenään, vilkuillen hiukan närkästyneesti Roosaa.
”Miksi juuri tuo saa ratsastaa uudella ponilla ekana? Eihän se ole edes hyvä ratsastamaan”, kuulin erään tummatukkaisen tytön puuskahtavan vähän turhankin äänekkäästi.
Roosa vilkaisi minua vaivautuneesti ja tuntui kutistuvan kokoon kuin villapaita pesukoneessa.
”Hei, mennään yhdessä hakemaan Netan harjat ja varusteet”, sanoin tytölle reippaasti ja laskin käteni – tai oikeastaan nostin, sillä tyttö oli minua puoli päätä pidempi - tämän olkapäälle. ”Ja te muut, teidän kannattaa mennä harjaamaan teidän tuntiratsuja”, jatkoin korottaen ääntäni.
Roosan ilme kirkastui ja hän hymyili minulle kiitollisesti. Muut tytöt katsoivat minua hetken, ennen kuin lähtivät eri puolille tallia etsimään omia ratsujaan. Huokaisin helpotuksesta – hyökkäys oli vihdoin ohitse. Tällaistako se aina oli, kun omasta hoitohevosesta tuli tuntiponi?

”Mua jännittää”, Roosa supatti minulle harjatessamme Nettaa karsinassa. ”Musta tuntuu, että mun pitäisi ratsastaa tänään täydellisesti. Noi muut huomauttaa mulle ihan varmasti heti, jos mokaan”, tyttö hermoili ponin toiselta puolelta.
”Ei paineita, ne on vaan sulle kateellisia kun saat ratsastaa ekana uudella ponilla”, rauhoittelin tyttöä ja nappasin kaviokoukun käteeni. ”Vai onko ne aina tollasia?” kysyin hiukan huolestuneena nostaen Netan pikkuruisen kavion ilmaan.
Otin kaviokoukusta tukevan otteen ja aloin raaputtamaan likaa irti kavion pohjasta.
”Ei, ne on yleensä ihan mukavia kaikki. Paitsi se tummatukkanen tyttö nyt on aina vähän nenäkäs, mutta on sekin ihan jees”, Roosa huokaisi ja tiputti kumisuan harjapakkiin. ”Mä en ymmärrä mikä niihin on mennyt.”
”Kateus saa ihmiset tekemään kaikenlaista”, tuumailin laskien kavion maahan ja suoristaen selkäni. ”Mutta mä uskon, että tytöt palaavat ennalleen kun pääsevät itsekin kokeilemaan uusia hevosia”, sanoin ja hymyilin kannustavasti tytölle Netan selän yli.

Kun Roosa oli satuloinut ponin, lähetin tytön hakemaan kypärää itselleen. Samalla laitoin itse suitset tammalle. Se yritti välttää suitsimisen ja käänsi vain päänsä poispäin tarjotessani sille kuolaimia. Kun nappasin kiinni ponin otsaharjasta, se näykkäisi minua moittivasti käsivarresta. Se ei kuitenkaan sattunut yhtään, koska poni nappasi takistani kiinni vain kevyesti huulilla.
”Äläs nyt viitsi”, toruin ja pujotin sormeni hammaslomaan.
Ponin suu oli ihanan pehmeä sisältä päin, huomasin. Sain kuolaimet sen suuhun ja vedin niskahihnan korvien taakse. Kiinnitin leuka- ja turpahihnan soljet ja nostin ohjat tamman kaulan yli. Roosa palasi mustan samettikypärän kanssa, ja olimme valmiita lähtemään kentälle.

Taivas oli tasaisen harmaa, mutta viileästä tuulesta huolimatta ilma oli mukavan lämmin. Roosa talutti Netan valkoisten aitojen sisään ja ojensi ohjat minulle. Tyttö kiristi tottuneesti satulavyön, laski jalustimet ja mittasi hihnat sopivan pituisiksi. Sen jälkeen hän ponnisti notkeasti selkään ja laskeutui kevyesti satulaan. Luovutin ohjat tytölle ja siirryin ponin viereen tarkistaakseni vielä vyön kireyden. Kun kaikki oli kunnossa, hymyilin Roosalle iloisesti ja sujahdin aidan toiselle puolelle katsomaan tuntia.

”Moikka”, Pihla tervehti huomatessaan minut.
Tämän hoitohevonen Loeke oli myös samalla tunnilla ja tyttö aikoi minun tavoin jäädä seuraamaan suojattinsa ensimmäistä ratsastustuntia.
”Toivottavasti tunti sujuu hyvin”, totesin ja istahdin vihreälle nurmelle aidan taakse.
Olin ratsastanut Netalla pari kertaa kentällä kevyesti kaikki askellajit läpi, ennen kuin se otettiin mukaan tunneille. En ollut kuitenkaan pannut ponia kunnolla töihin, vaan humputellut menemään rennosti lähinnä siirtymisiä, pysähdyksiä, voltteja ja ympyröitä. Netta toimi perusjutuissa hyvin, mutta en ollut nähnyt ponia vielä kunnon työssä, joten odotin tuntia mielenkiinnolla.
”Jep, vähän jännittää, tosin Loeke on kyllä hirmu kiltti. Sen raviin on vaan aika vaikea istua kun se pompottaa niin paljon”, Pihla mietiskeli ja kohotti katseensa kentälle.
Ratsukot kiersivät kenttää käynnissä pitkin ohjin. Netta tallusti rauhallisesti eteenpäin ja venytti kaulaansa tyytyväisenä. Anne huusi ohjeita ratsastajille, jotka alkoivat kerätä ohjia tuntumalle. Roosa istui ryhdikkäästi Netan satulassa ja hymyili onnellisena. Siellä poni meni, pikku söpöläinen, joka oli nyt ihan oikea tuntiponi.

”Voikukka”, Pihla huomasi ja napsaisi keltaisen kukan varren poikki.
Seurasin tytön esimerkkiä ja nypin muutaman keltaisen terälehden pörröisestä kukasta irti. Tunsin oloni raukeaksi pyöritellessäni kukkaa sormieni välissä ja katsellessani kentällä ravaavia ratsukoita. Mustat kypärät pomppivat ylös alas kevennyksen tahdissa ja ponien kaviot nostattivat vaaleaa hiekkapölyä ilmaan.
”Ihanaa kun koulu loppuu”, huokaisin ja nostin katseeni taivaalle.
Aurinko yritti tunkeutua säteillään ohuen pilvipeiton läpi maahan. Pihla äännähti myöntävästi vieressäni ja nuuhkaisi sormissaan olevaa kukkaa.
”Tää tuoksuu… kesältä”, tyttö naurahti ja sai hymyn nousemaan minunkin huulilleni.
Niin, kesä oli vihdoin täällä.

[Clara]

Kaksin karkuteillä
4. kesäkuuta 2015 #6
Osa 1/3

Seppele oli saanut viime viikolla kolme uutta jäsentä talliporukkaan. Sentille, Myntille ja Edille oli valittu uunituoreet hoitajat, jotka olivat iloisen lämpimiä ja innokkaita seikkailessaan hiukan eksyneen oloisina tallin käytävällä. Heistä nuorimmaisin, Olivia, oli ollut tuttu näky tallilla jo pitkältä keväästä asti. Nyt hänet löysi usein Sentin karsinasta halailemasta isoa ruunaa onnellisen häkeltynyt hymy kasvoillaan. Kiharat suklaanruskeat hiukset omaava Ilona oli hymyillyt minulle iloisesti olohuoneen puupöydän takaa tavatessani hänet ensimmäisen kerran. Myntin hoitaja, Aleksanteri, oli minulle vielä täysin tuntematon tapaus, enkä ollut törmännyt häneen tallilla - vielä.

"Clara, et ikinä arvaa", Tuulia huudahti pöllähtäessään juosten hoitopuomille.
Netta kohotti päätään kiinnostuneena ja minäkin pysäytin ponin kylkeä harjaavan käteni ja nypin kultaiset irtokarvat kumisuasta.
Vilkaisin vaaleaa tyttöä hämmästyneenä ja kohtasin tämän säikähdyksen kalventamat kasvot.
"Mikä hätänä?" hämmästyin.
"Ponitarhassa..." Tuulia huohotti ja nielaisi. "Siinä aidassa... On aukko."
Tyttö oli sanojensa mukaan aivan tavallisesti käynyt viemässä Ruusan tarhaan, kun hän oli huomannut, että tarhan kauimmaisesta aidasta, joka kulki syvänvihreän metsän laitaa, puuttui alimmainen lankku.
"Se on ollut varmasti vain huonosti kiinni, ja kun joku hevonen on potkaissut aitaa, niin lankku on irronnut", rauhoittelin Tuuliaa.
"Niin mutta", tämä aloitti ja henkäisi syvään. Hän oli hengästynyt juostuaan tarhoilta tallille. "Kahdet kavionjäljet kulkivat aidan ali."

Tuulia oli oikeassa. Kahdet pienet kavionjäljet johtivat aidan ali metsään. Aukko aidassa oli matala, ja ainoastaan shetlanninponit mahtuisivat siitä ali. Sydämeni jysähti epämielyttävästi. Vilkaisin Annea, jonka olimme Tuulian kanssa hakeneet heti paikalle, ja kohtasin tämän hiukan huolestuneen katseen.
"Karanneet hevoset ovat selvästi Siiri ja Walma", tämä totesi. "Meidän täytyy kerätä jonkinmoinen joukko kasaan ja lähteä etsimään poneja. Pyydän Pirreä tulemaan teidän kanssanne, mun täytyy pitää päivän loput tunnit."

"Mä olen valmis", huikkasin Sussulle kiristettyäni satulavyön.
"Mäki iha just."
Tyttö oli lupautunut tulemaan mukaan etsintöihin niin kuin myös Wenla, Salma, Kuú, Nuutti, Rosa, ja Pihla. Pirre oli ohjeistanut meitä kokoontumaan tallin pihalle.
"Joko kaikki ovat paikalla?" esteopettaja kysyi Kurbuksen viereltä.
Hän oli valinnut surusilmäisen ruunan ratsukseen, sillä Emmy ei päässyt tallille.
"Inkeri puuttuu vielä, soitin sille ja se sano tulevansa mukaan pyörällä", Wenla kertoi ja tiukensi otettaan Gitan ohjista.
Tumma tamma vilkuili hermostuneesti Bonnieta, joka tepasteli Salman vierellä energisenä.
"Toivottavasti hän tulee pian, kohta nimittäin alkaa sataa, ja jäljet huuhtoutuvat pois", Pirre huomautti ja nyökkäsi kohti tummien kuusien takaa kurkkivia, synkänharmaita pilviä.

"Inkeri tulee!" Rosa huudahti ja kaikki kääntyivät katsomaan koivukujalle, jota pitkin pienikokoinen tyttö polki pyörällään.
"Moi, sori kun oon myöhässä", tämä puuskutti ja katsoi meitä hermostuneesti. "Toivottavasti ponit ei oo menneet kovin kauas..."
Epämiellyttävä tunne vatsanpohjassani kasvoi. Minua hiukan pelotti Walman puolesta, sillä se oli minulle tärkeä, enkä halunnut sille käyvän mitään pahaa.
"Okei. Onhan kaikilla sateenpitävät vaatteet?" Pirre kysyi, ja nyökkäsin myöntävästi muiden mukana. "Hyvä, lähdetään sitten matkaan. Tulkaa jonossa mun perässä, kierretään tarhat rikkoutuneen aidan luo, ja lähdetään seuraamaan jälkiä metsään."

Ponnistin kevyesti Netan satulaan, joka narahti tutusti istahdettuani ponin selkään.
"Mä tuun täältä perästä", Inkeri huikkasi ja jättäytyi jonon hännille.
Minä ohjasin Netan Tuulian ja Ruusun taa. Jono lähti etenemään tarhojen aidanviertä rauhallisessa käynnissä. Pidin selkeän tuntuman Nettaan ohjilla enkä päästänyt niitä pitkiksi, sillä olin ratsastanut ponilla maastossa vain kerran aiemmin enkä tiennyt, miten se käyttäytyisi metsässä. Anne tosin oli varoitellut, että poni voisi innostua päästessään kentän aitojen ulkopuolelle, joten siitäkin syystä oli hyvä olla varuillaan.
"Eihän sitten laukata?" Pihla huikkasi takaani.
Tuntui hassulta, kun tyttö istui korkealla Loeken selässä matalan Pellan sijaan. Vilkaisin tyttöä olkani yli ja kohtasin tämän jännityneen katseen.
"Mä en oo ikinä ennen mennyt Loekella maastossa", hän selitti minulle, ja saatoin kuulla pienen hermostuksen vivahteen tämän äänestä.
Ymmärsin Pihlaa täysin - en itsekään ollut mennyt Netalla maastossa kuin käyntiä ja ravia.
"Mennään vaan käyntiä, koska joillakin hevosilla on ollut tänään jo tunteja!" Pirre kuulutti kantavalla äänellään jonon kärjestä, ja saatoimme Pihlan kanssa huokaista helpotuksesta.

Pian käännyimme aidanviereltä metsään ja lähdimme seuraamaan ponien jälkiä. Pidimme hevoset todella hitaassa käynnissä, sillä kuljimme umpimetsässä, jossa maasto olo hiukan epätasaista. Pehmeät sammalet vaimensivat kavioiden äänet, ja metsässä oli hiljaista lintujen laulua lukuunottamatta. Netta asteli varmajalkaisesti puiden välistä turpa kiinni Ruusan hännässä, joten minun oli helppo tarkkailla ympäristöä mahdollisten ponihavaintojen varalta.

Jäljet johtivat meidät hiekkatien yli maastoesteradalle päin. Ponit olivat jatkaneet matkaa tietä pitkin laukkasuoralle, joten pystyimme ravaamaan matkan. Laukkasuoran alusta ponit olivat kuitenkin poikenneet pellolle.
"Me ei voida ratsastaa pellolla nyt, kun siellä kasva viljaa tai me tuhotaan se", Salma huudahti.
"Mutta tuollahan on traktori, kysytään sen kuskilta, onko se nähnyt poneja", Sussu ehdotti.
Päätimme tehdä niin, että Tuulia ja Pirre laskeutuivat ratsailta, ja Tuulia jäi pitämään kahta hevosta paikoillaan, kun taas Pirre lähti hölkkäämään traktoria kohti pellon halki, ja heilutti samalla käsiään kiinnittääkseen kuskin huomion. Tämä huomasikin vaaleatukkaisen naisen pian ja pysäytti traktorinsa. Kun Pirre pääsi perille, ruutupaitainen mies avasi traktorin oven. Kaksikko keskusteli hetken jotain, ja mies viittoili käsillään laukkasuoran loppupäähän päin.
"Mies näki ponit tullessaan pellolle noin tunti sitten, mutta ne säikähtivät traktoria ja lähtivät Pyöstinvuorelle päin", Pirre selitti palattuaan takaisin ja nappasi Kurbuksen ohjat käsiinsä.
"Toivottavasti ne eivät ole lähteneet ylittämään vuorta, nimittäin maaperä on siellä kovaa ja kallioista, eikä siihen jää kunnon jälkiä hevosten kavioista", Rosa huomautti.
"Ei mietitä sitä nyt, vaan jatketaan matkaa ja jatketaan matkaa, ennen kuin alkaa sataa", Pirre totesi rauhallisesti.
Järjestäydyimme jälleen jonoon ja lähdimme ravaamaan ripeästi suoraa tietä. Tuulian kultainen poninhäntä heilahteli iloisesti tytön selkää vasten tämän keventäessä reippaasti Ruusan selässä edessäni.

Laukkasuoran päässä hajaannuimme etsimään jälkiä metsästä.
"Muistakaa pitää näköyhteys toisiimme, me ei kaivata nyt yhtään enempää kadonneita", Pirre muistutti.
Ohjasin Netan puiden lomaan ja tarkastelin maata huolellisesti. Välillä vilkaisin taakseni ja tarkistin, että Tuulia ja Ruusa olivat vielä lähellä.
"Mä löysin ne!" Nuutin ääni kajahti yhtäkkiä metsässä.
Käänsin reippaasti ratsuni ympäri ja hymyilin itsekseni. En ollut koskaan aiemmin kuullut vaalean pojan huutavan.

Meidän onneksemme jäljet ohittivat Pyöstinvuoren ja kulkivat sen ohi. Pian kohtasimme kuitenkin uuden ongelman saavuttuamme puron luo. Jäljet veivät suoraan puroon, joka kuitenkin oli onneksi aika matala, ehkä reilu puoli metriä syvä.
"Okei, kahlataan tän yli yksitellen", Pirre päätti.
"Entäs mä?" Inkeri kysyi ja hyppäsi alas pyöränsä satulasta.
Esteopettajan kasvoille kohosi miettiväinen ilme.
"Pitäisikö sun ja jonkun muun palata tallille", tämä sanoi lopulta.
"Ei, mä haluan löytää Siirin. En lähe ennen kuin se on löytynyt!" Inkeri tokaisi napakasti. "Mitä jos ponit ovat palanneet puron tälle puolelle?"
"Okei", Pirre huokaisi. "Jakaannutaan kahtia. Minä, Sussu, Nuutti, Wenla ja Tuulia jatketaan matkaa puron yli. Salma ja Rosa, te huolehditte lopuista, koska ootte täysi-ikäisiä. Eli Kuú, Pihla, Clara ja Inkeri tulee teidän kanssanne. Tutkikaa maastoja puron tältä puolelta, mutta kulkekaa teitä pitkin. Jos näette jälkiä tai ponit, soittakaa heti mulle, ette lähde yksin seikkailemaan metsään. Jos alkaa sataa paljon tai hevoset hermostuvat, palatkaa kotiin, me ei nimittäin oikeastikaan kaivata yhtään enempää karanneita hevosia", esteopettaja ohjeisti. Sitten hän huokaisi ja katsoi meitä hetken aikaa kahden vaiheilla. "Mä luotan teihin", hän lopulta sanoi ja hymyili.

"Okei, mistä aloitetaan?" Kuú kysyi, kun puolet ratsukoista oli kahlannut puron yli.
"Ratsastetaan ihan ekana vaikka Artsilaan päin ja kysytään, onko kukaan nähnyt poneja, jos siellä om joku paikalla", Rosa päätti.
"Joo. Mä voin mennä kärkeen jos sä Rosa jäät jonon hännille", Salma myöntyi. "Mennään vaan käyntiä, niin hevoset pysyvät rauhallisina ja ehdimme huomata mahdolliset havainnot poneista."
Niin meidän sekalainen kulkueemme lähti matkaan tietä pitkin kohti pihattoa. Annoin Netalle hiukan ohjaa ja haravoin katseellani metsää. Kaikki näytti aivan tavalliselta, eikä kukaan olisi voinut arvata, että puunrunkojen takana metsän kätköissä ehkä oli kaksi karkulaista.

Olimme jo puolivälissä matkaa Artsin ravitallille, kun yllämme jo pitkään pyörineet tummat pilvet repesivät ja taivas putosi niskaamme suurina, kylminä vesipisaroina. Kaatosade piiskasi maata ja kasteli pitkät aukinaiset hiukseni. Netan kullanruskea kaula tummui vedestä ja satula muuttui inhottavan liukkaaksi. Raju tuulenpuuska taivutti lehtiverhon peittämiä koivuja ja sai Eelan hypähtämään säikkynä puolittain pystyyn. Sillä hetkellä olin todella tyytyväinen siitä, että olin pukeutunut uskolliseen keltaiseen sadetakkiini.

"Mitä me nyt tehdään?" Salma huusi sateen ropinan yli ja pysäytti Bonnien poikittain tielle.
"Minusta meidän pitäisi mennä kotiin, niinkuin Piritta käski", Rosa vastasi mahtavan mustan Kössin selästä.
"Jep!" Pihla nyökkäsi ja tiukensi otettaan Loeken ohjista.
"Ei!" huudahdimme yhteen ääneen Inkerin kanssa.
Käännyin katsomaan vaaleaa tyttöä ja hymyilin tälle pienesti.
"Mä en luovuta ennenkuin Siiri on löytynyt!"
"Mäkään en halua jättää Walmaa tuonne metsään", nyökkäsin itsevarmasti.
"Mutta meidän pitäisi totella Pirreä", Pihla huomautti varovasti.
Rosa ja Salma nyökyttelivät tyttöä myötäillen. Vilkaisin korkealla Eelan selässä istuvaa Kuúta, jolla oli täysi työ pidellä teiskuvaa tammaa aloillaan. Huomattuaan tuijotukseni, tyttö painoi katseensa vaivaantuneesti alas.
"Okei. Te voitte mennä kotiin, ja me voidaan jatkaa Claran kanssa etsintöjä", Inkeri ehdotti.
"Niinpä. Ei teidän tarvitse jäädä tänne, jos ette halua", jatkoin hermostuneesti.
"Ei kyse ole siitä, etteikö me haluttais etsiä poneja, vaan siitä, että meidän pitäisi noudattaa Pirren ohjeita ettei vaan satu mitään", Salma huokaisi.
"Ollaanhan me monta kertaa aiemminkin ratsastettu metsässä itsenäisesti. En mä usko, että tuolta puskasta mikään karhu hyppää tai -"
Tien läheltä metsästä kuuluva rasahdus keskeytti minut. Käännyimme kaikki katsomaan puiden lomaan ja kuuntelimme.
"Siellä on joku."

[Clara]

Kaksin karkuteillä
Osa 2/3 #7

“Täällä on kavionjälkiä!” Inkeri huudahti metsiköstä.
Tyttö oli jättänyt pyöränsä tielle ja pinkaissut metsään tutkimaan salaperäisen äänen aiheuttajaa.
”Oikeasti! Minkä kokoisia ne ovat?” kysyin kiivaasti.
Mitä jos jäljet olivat Walman ja Siirin? Olivatko ponit kulkeneet aivan vierestämme ilman, että olimme huomanneet niitä?
”Ponin jälkiä, ihan selvästi”, Inkeri tiedotti ja rämpi takaisin tielle. ”Ja ne ovat aika tuoreita, koska sade ei ole huuhtonut niitä. Sitä paitsi ne ovat painuneet syvälle märkään maahan.”
”Ne on ihan varmasti Walman ja Siirin, ei umpimetsässä liiku tavallisesti hevosia”, huudahdin innostuneena.
”Meidän täytyy seurata niitä”, Inkeri totesi painokkaasti ja vilkaisi Salmaa ja Rosaa vaativasti.
”Ei, vaan meidän pitää soittaa Pirrelle ja kertoa, että ollaan nähty täällä kavionjälkiä, niin kuin se käski”, Salma huomautti.
”Mutta sitten se käskisi meidän odottaa tässä sitä tai mennä kotiin”, vinkaisin. ”Ponit ovat kulkeneet tästä ihan hetki sitten, nyt me vielä nähdään niiden jäljet ja voidaan saavuttaa ne, jos ollaan nopeita. Mutta jos me jäädään odottamaan, sade huuhtoo jäljet ja ponit ehtii mennä vaikka kuinka kauas.”
Salma ja Rosa vilkaisivat toisiaan mietteliäinä sateen läpi. Tiesin, että Pirre oli antanut vastuun heille ja heidän pitäisi noudattaa esteopettajan ohjeita. Mutta tämä oli juuri sellainen tilanne, jolloin aikuisten neuvot unohtuivat ja tunteet menivät järjen edelle.
”No okei”, Salma huokaisi epäilevästi. ”Mutta ollaan sitten varovaisia, eikä mennä kauhean syvälle metsään.”
”Niinpä, mä en nimittäin ainakaan ole ratsastanut täällä suunnalla kovin paljoa”, Rosa jatkoi.
Pieni helpottunut hymynhäivähdys käväisi kasvoillani.
”Kiitos”, sanoin hiljaa, miltei kuiskaten.

Astelimme peräkanaa metsän siimekseen. Maa oli vetistä ja sammal hiukan upottavaa, mutta maasto oli kuitenkin aika tasaista. Päätimme varmuuden vuoksi taluttaa hevosia, sillä metsä oli aika tiheää. Netta asteli vieressäni vakaana ja varmajalkaisena, mutta korvat kuitenkin kiinnostuneena hörössä. Tämä oli sekä minulle että ponille uusi ympäristö.
”Hei, me tullaan tielle!” Salma huudahti arviolta muutaman sadan metrin mittaisen metsätaipaleen jälkeen.
”Siis mitä? Tielle? Mistä lähtien täällä puskassa on mennyt tie?” Inkeri huuteli jonon hänniltä.
Tyttö oli joutunut taluttamaan pyöränsä metsän läpi, ja takaani olikin kuulunut koko matkan kaikenlaista ähinää ja puhinaa ja tukahdutettua kiroamista.
”Mä en edes tiennyt että täällä menee tie”, Pihla henkäisi sukeltaessamme puiden lomasta pehmeälle hiekkatielle, jonka keskellä kasvoi iloisia, vihreitä ruohotupsuja.
”En mäkään”, Kuú totesi.
Tie oli tosiaankin aikamoinen mysteeri, jos Kuúkaan ei ollut siitä tiennyt aiemmin – tämä kuitenkin vaikutti tuntevan Liekkijärven metsistä suuren osan kuin omat taskunsa.

Pienet kavionjäljet jatkoivat matkaa tietä pitkin, ja päätimme yhä seurata niitä, olimmehan nyt kuitenkin tiellä ja pystyimme jälleen ratsastamaan. Vesisade oli pehmentänyt maan mutavelliksi ja jäljet sulautuivat tiehen hyvää vauhtia. Kaatosade piiskasi kasvojani ja tunkeutui inhottavasti takin kauluksesta sisään. Hevosten jalat olivat polviin saakka mutakuorrutteen peittämät, ja kaviot lennättivät kuraroiskeita ratsastajien kasvoihin. Toisin sanoen oli aivan täydellisen kamala ratsastussää.

”Hei!” Salma huudahti. ”Jäljet johtavat risteyksestä tuonne pienemmälle tielle.”
”Seurataan niitä”, Inkeri totesi vain.
Tienhaarassa oli kolme postilaatikkoa, mutta en saanut niiden osoitekilvistä selvää ratsastaessamme niiden ohi. Katselin hämmästyneenä ympärilleni kääntyessämme pienelle, mutta kuitenkin hyväkuntoiselle ja selvästi käytössä olevalle tielle. Vasemmalla puolellamme kasvoi harvakseltaan koivuja ja mäntyjä, ja tien oikealla puolella kulki vanha piikkilanka-aita.

Rosa huomasi puiden takaa pilkottavat rakennukset ensimmäisenä.
”Tuollahan näkyy taloja!”
”Ai missä? En mä nää mitään taloja!” Inkeri puuskahti ja yritti kurkkia hevosten ohi jonon hänniltä.
”Tuolla puiden takana!” huomasin ja osoitin punaista asuintalolta vaikuttavaa rakennusta ja sen takana olevia kolmea keltaista ulkorakennusta.
Hevosetkin valpastuivat ja nopeuttivat askeliaan aistiessaan ratsastajien innostuksen.
”Mikä ihmeen paikka tää on!” Pihla huudahti hämmästyneenä puiden väistyessä rakennusten tieltä.
Olimme saapuneet pienelle tilalle, joka muistutti jotenkin hiukan Seppelettä.
”Ei oo totta!” Salma henkäisi.
Pyyhkäisin vesipisarat silmäripsistäni ja katsoin tätä kysyvästi. Nainen ojensi kätensä ja osoitti sormellaan tien varressa olevaa sinistä postilaatikkoa, jonka vieressä oli puinen kyltti, jossa luki tilan nimi.
”Arvoisat matkalaiset”, Inkeri kuulutti leikkisällä äänellä. ”Tervetuloa Ruskamäkeen.”

[Clara]

Kaksin karkuteillä
Osa 3/3 #8

”Siis ollaanko me oikeasti Ruskamäessä”, henkäisin ja katselin hämmästyneenä ympärilleni.
”Siltä vaikuttaa”, Rosa puuskahti. ”Meidän kannattaa varmaan etsiä joku, ja kysyä, onko se nähnyt poneja.”
Rosan ehdotus sai kannatusta, joten laskeuduimme hevosten selästä ja kävelimme lähemmäs rakennuksia. Samassa lähimpänä meitä olevasta keltaisesta rakennuksesta asteli esiin nuori nainen, joka työnsi lantakärryjä.
”Hei! Keitäs te olette?” hän huudahti hämmästyneenä huomatessaan meidät.
”Me ollaan Seppeleestä, tuosta läheiseltä ratsastuskoululta”, Salma esittäytyi ja talutti Bonnien lähemmäs tummatukkaista tyttöä. ”Me etsitään kahta karannutta shetlanninponia.”
”Ahaa. No täälläpäin niitä ei ole näkynyt”, tämä totesi kohauttaen olkapäitään. ”Mutta voitte toki jäädä tänne odottamaan, että sade loppuu, eihän tämmöisessä säässä ole mukava ratsastaa.”
Salma vilkaisi meitä kysyvästi.
”Mun mielestä me voidaan ihan hyvin odottaa hetki”, Rosa nyökkäsi.
Vilkaisin Inkeriä epätoivoisesti, mutta tämä pudisti päätään. Ehkä oli parempi odottaa, sillä muut eivät taatusti halunneet ratsastaa enää metriäkään kaatosateessa.

Keltainen rakennus osoittautui talliksi. Astelimme kaikki jonossa sisään ruskeista pariovista ja valloitimme tallin käytävän. Kuusi ylimääräistä hevosta ja ratsastajaa aiheutti pienimuotoista ruuhkaa käytävällä, mutta onneksi tallissa oli pari tyhjääkin karsinaa, jonne Kuú ja Rosa taluttivat ratsunsa. Me muut kiinnitimme hevoset käytävälle naruihin ja jäimme odottamaan.

Kun tilanne rauhoittui, eräästä ovesta kurkkasi pieni, vaalea tyttö.
”Mitä te täällä teette?” hän kysyi silmät suurina.
”Etsittiin karanneita poneja, ja joku tallityttö antoi meille luvan tulla tänne pitämään sadetta”, Pihla selitti.
”Aijaa, varmaan Irene”, tyttö nyökkäsi terhakkaasti ja sulki oven napakasti perässään kadoten takaisin seinän takana olevaan huoneeseen.

”Hei muuten, mä soitan Pirrelle ja kerron, että me ollaan täällä”, Salma keksi ja kaivoi puhelimen taskustaan.
Minä kävelin puoliksi auki olevan oven luo ja nojauduin seinää vasten. Katsoin taivaalle ja toivoin, että pilvet katoaisivat mahdollisimman pian. Sade ei vain millään tuntunut lakkaavan, aivan kuin joku olisi vetänyt tulpan pois taivaasta. Pisarat putoilivat tasaiseen tiuhaan tahtiin maahan, eikä sateella näyttänyt olevan aikomustakaan loppua. Vatsanpohjaa kouraisi ikävästi, kun ajattelin Walmaa ja Siiriä, jotka ehkä nyt seisoivat jossain metsässä, ilman mitään sateensuojaa. Litimärkinä, olivatkohan ne edes kunnossa. Kyyneleet polttelivat silmiäni, mutta kieltäydyin itkemästä. Se ei hyödyttäisi mitään.

”Clara?” pehmeä ääni kysyi takaani.
Vilkaisin luokseni tullutta Salmaa ja painoin katseeni alas.
”Pirre sanoi, että ne ovat jääneet Ruolampeen pitämään sadetta, sovitaan sitten mitä tehdään, kun sade hellittää.”
Nyökkäsin vain ja tuijotin tiukasti maata antaen hiuksieni valahtaa kasvojeni eteen. En tosiaankaan halunnut Salman näkevän, kuinka lähellä itkua olin.
”Älä huoli, kyllä me löydetään ponit. Seppeleestä on karannut ennenkin hevosia, ja kyllä ne on löydetty”, tämä rauhoitteli ja laski kätensä olkapäälleni.
”Mitä jos niille on sattunut jotain?” kuiskasin hiljaa.
Salma halasi minua lempeästi ja käänsi sitten katseensa taivaalle.
”Pitää vain toivoa, että ponit ovat kunnossa.”

Istuimme kaikki ringissä käytävän päässä. Tällityöntekijäksi osoittautunut Irene oli tullut pitämään meille seuraa ja juttu luistikin kaikilla hyvin, kun aiheena oli hevoset. Minä istuin hiljaa ja kuuntelin keskustelua vain puolella korvalla. Ajatuksissani olin ponien luona.

”Irene, rantaniityllä on kaksi ponia!” suunnilleen ikäiseni tyttö huudahti pöllähtäessään paikalle raahaten perässään lauhkeaa vuonohevosta.
”Ponit!” kiljaisin ja hyppäsin pystyyn ennätysvauhdilla.
”Mitä? Mitä poneja?” Irene kysyi ja pyysi meitä olemaan hiljaa.
”Mä kävin ratsastamassa Liljalla majakalla, ja siellä oli kaksi ponia. Sellaisia pieniä, toinen oli ruskea..”
”Siiri!” Inkeri hihkaisi.
”..ja toinen musta.”
Sydämeni tuntui hyppäävän kurkkuun. Ponit olivat löytyneet! Ihan varmasti kyseessä oli kadonneet ponit.
”Hienoa, teidän karkulaiset ovat tainneet löytyä”, Irene hymyili. ”Tiia, voisitko näyttää heille tien majakalle, niin ponit pääsevät omaan kotiinsa.”
Suklaaruskeat hiukset omaava tyttö taisi vasta nyt tajuta, että mekin olimme tallissa. Hän astui askeleen taaksepäin ja nyökkäsi vilkuillen meitä ujosti.
”Joo, tietysti. Seuratkaa vain mua.”

Ponnistimme ratsujemme selkään tallin pihalla soitettuamme ilouutiset Pirrelle ja kiitettyämme Ireneä sateensuojasta. Vilkutimme tallitytölle hyvästiksi ja käänsimme ratsut Tiia-nimisen tytön ja vuonohevosen perään. Minä en malttanut odottaa, olin niin innoissani, kun ponit olivat vihdoin löytyneet. Olisin voinut vain karauttaa täyttä laukkaa karkulaisten luo.
”Hei, Sade lakkasi!” Pihla huudahti ratsastaessamme käynnissä hiekkatietä pois Ruskamäen tilalta.
Kohotin katseeni ylös taivaalle ja hymyilin. Pilvet olivat alkaneet hajoilla ja väistyä auringon tieltä.

Käännyimme kolmen postilaatikon kohdalta jatkamaan eteenpäin sitä tietä, jota pitkin olimme tulleet Ruskamäkeen. Korkeat kuuset ympäröivät meidät, kun tie sukelsi metsään. Hevoset astelivat käymäjalkaa peräkkäin ja satulat narisivat kotoisasti. Mieli oli kaikilla kevyt, vaikka ihan täysin huoleton en voinut olla, ennen kuin näkisin ponit ihan itse.

Poikkesimme eräästä risteyksestä vielä pienemmälle tielle. Se johti meidät Liekkijärven rantaan niitylle, jonka takana kohosivat rantakalliot ja niiden lomassa vanha, punavalkoinen majakka. Ja siellä, keskellä vihreää heinikkoa, laidunsi kaksi tuttua ponia. Siiri nosti päänsä maanrajasta ja höristi korviaan huomatessaan meidät. Hieman kauempana seisoi Walma, joka ei malttanut edes keskeyttää syömistään. Pikkuisen ponin näkeminen sai kiven vierähtämään pois sydämeltäni ja helpottunut hymy kohosi huulilleni.

”Varokaa, etteivät ne lähde teitä karkuun!” Salma huikkasi, kun Inkeri ja minä lähestyimme poneja riimut käsissämme.
Mutta ponit seisoivat kiltisti paikoillaan ja antoivat ottaa itsensä kiinni ilman vastalauseita.
”Tuhma Walma”, kuiskasin hellästi ja kosketin kädelläni tummaa karvaa.
Ihanaa, kun poni oli vihdoin siinä, kunnossa ja ihan omana itsenään. Halasin onnellisena ponia ja kiedoin käteni sen kaulan ympärille. Hetken kuluttua tamma kyllästyi kuitenkin olemaan halittavana, joten irrottauduin siitä ja pujotin riimun sen päähän. Walma vilkaisi minua ilkikurisesti ja pukkasi kevyesti turvallaan minua olkapäähän.
”Mennään jo”, poni tuntui sanovan.
Ehkä sekin oli jo kyllästynyt olemaan kaksin karkuteillä.

Aivan supermahtava jatkokertomus tunnelmallisine kuvineen. Tästä laitankin sulle jatkis-merkin, kunhan saan sen tehtyä. =)

Tässä kuitenkin kesäkolmonen alkuun:


~ Anne

[Clara]

Klinikkalauantai
6. kesäkuuta #9

Netta venytti höyryävää ja hiestä tummunutta kaulaansa ja pureskeli tyytyväisenä kuolaimia. Päästin ohjat pitkiksi ja annoin ponin tallustaa rennosti loppukäynnit kentällä. Laskevan auringon lämpimät säteet saivat ratsuni kaulan hehkumaan kullansävyisenä. Aukaisin hupparini vetoketjun ja annoin jalkojeni pudota rentoina ponin kyljille nostettuani jalustimet ristiin satulan eteen.

Olin laittanut Netan ensimmäistä kertaa ihan kunnolla töihin, tarkoituksenani kartoittaa sen osaamistasoa, taitoja ja niitä asioita, jotka olivat ponille vielä vaikeita. Aiemmin olin lähinnä vain humputellut tamman kanssa menemään ja ratsastellut rennosti kaikkia askellajeja läpi, mutta nyt oltiin tehty ihan kunnon treeni ja sen kyllä huomasi, ponin kyljet kohoilivat ja minäkin olin hengästynyt sekä kuumissani. Ratsastuksen aikana olin huomannut, että Netalta onnistui kaikki perusasiat helposti, minkä lisäksi se osasi myös vaikeampia helppo B:n asioita. Mikään koulutaituri tamma ei ollut, mutta siinä oli kuitenkin selvä ero Walmaan, joka juuri ja juuri oli selviytynyt helposta C:stä. Me oltiin Netan kanssa oikeastaan aika samantasoisia, joten tästä oli hyvä lähteä kehittämään meidän molempien taitoja.

Aiemmin päivällä Seppele oli ollut täynnä toimintaa, joten olin päättänyt ratsastaa vasta illansuussa, kun talli oli jälleen rauhoittunut. Tänään tallilla oli järjestetty Klinikkalauantai, johon kuului sekä Annen että Pirittan pitämiä ratsastusklinikoita. Minäkin olin ilmoittautunut mukaan, sillä tämä olisi ollut loistava tilaisuus päästä kunnon valmennukseen, mutta toisaalta olin helpottunut, kun minua ei ollut valittu mukaan klinikkoihin. Suuren yleisön edessä ratsastaminen olisi ollut jännittävää ja olisin varmasti stressannut ratsastusta ihan liikaa, joten oli oikeastaan ihan hyvä, että jäin katsomon puolelle – kyllä silläkin tavalla oppisin paljon uutta.

Olin ilmoittautunut myös auttamaan klinikoiden järjestämisessä. Puoli yhdeltätoista aamupäivällä toimihenkilöt kokoontuivat kentälle, ja saimme Pirreltä ohjeita ja esteratsastusklinikan ratapiirrokset. Minun tehtävänäni oli auttaa esteklinikan esteiden rakentamisessa ja nostella puomeja klinikan aikana. Ensin oli kuitenkin vuorossa Pirittan ja Väinön ohjelmanumero, jossa kerrottiin verryttelystä ennen esterataa, ja heti perään Anne kertoi Eelan avulla hevosen kokoamisesta. Näiden ohjelmanumeroiden aikana sain vielä istua muiden hoitajien ja paikalle saapuneiden ihmisten seassa katsomossa ja tehdä muistiinpanoja pikkuiseen vihkoseeni.

Seuraavaksi oli viidentoista minuutin tauko, jonka aikana raahasimme kentälle puomeja ja estetolppia ja aloimme rakentaa Pirren suunnittelemaa rataa esteklinikkaa varten. Kun rata vihdoin valmistui, klinikkaan osallistuvat ratsastajat saapuivat hevosineen kentälle ja minä siirryin vastuullani olevan esteen luo. Klinikan aikana tehtäväni oli huolehtia kyseisestä esteestä eli nostella pudonneet puomit ja säädellä tarvittaessa esteen korkeutta.

Klinikan jälkeen purimme esteet ja veimme ne reippaasti pois kentältä, sillä Annen kouluratsastusklinikka alkoi heti perään. Kävin nopeasti hakemassa Kasperin ja Kristerin pitämästä buffetista itselleni syötävää ja juomista, jonka jälkeen kiirehdin katsomoon katsomaan kouluklinikkaa, joka päätti koko tapahtuman. Kokonaisuudessaan sen päivän aikana olin oppinut paljon uutta, niin paljon, että tuskin muistaisin läheskään kaikkea enää huomenna, vaikka pieni ruudullinen vihkoni olikin täynnä kaikenlaisia merkintöjä.

[Clara]

Paluu kotiin
15. kesäkuuta #10

Maanantai-iltapäivä. Avasin oven ja astuin tuttuun taloon, joka tuoksui kodilta. Potkaisin kengät jalastani, pudotin matkalaukun eteisen lattialle ja sipsutin sukkasillani keittiön ovelle.
”Clara! Sä tulit, viimein”, äiti huudahti ja sulki minut lämpimään syliinsä. ”Miten matka meni?”
”Hyvin, tietysti. Meillä oli tosi hauskaa”, hymähdin ja vetäydyin kauemmas. ”Lentokoneessa oleminen oli ihan hirmu jännää-” aloitin innoissani.
”Shhh, jutellaan huomenna, jooko?” äiti keskeytti minut. ”Syö nyt jotain ja mene sitten nukkumaan, matka Amerikasta Suomeen on aika pitkä ja-”
”Ei mua väsytä”, tokaisin, vaikka se ei olekaan totta.
Oikeasti minua väsytti ja paljon, tuntui että voisin nukahtaa vaikka seisaalleen. Urheasti kuitenkin peitin huuliltani karkaavan haukotuksen ja hymyilin tekopirteästi.
”Mä haluan käydä ensin tallilla.”
”Mikset voi odottaa huomiseen?” äiti puuskahti ja laittoi kädet lanteilleen. ”Eivät ne hevoset sieltä katoa.”
”Äiti pliis”, suostuttelin ja katsoin anovasti tätä.
”No okei. Mä lähden kohta kauppaan ja jätän sut matkalla tallille, ja otan kyytiin sitten takaisin tullessa. Ehdit olla tallilla vajaat puoli tuntia, ja sitten saat luvan mennä nukkumaan.”
”Jes, kiitti! Oot paras.”

Seisoin koivukujan päässä ja vilkutin äidille hyvästiksi. Oikeastaan en tiennyt itsekään, miksi en voisi odottaa tallille menoa huomiseen. Olin ollut viikon Amerikassa ratsastamassa, ei sen aikana tallilla ollut voinut tapahtua kovinkaan paljoa. Paitsi että tunnit olivat ainakin loppuneet ja Windin varsa oli saattanut syntyä. Mutta paloin halusta päästä kertomaan matkasta muille hoitajille.

Kävellessäni ponitarhalle kertasin mielessäni viikon tapahtumia. Matka Amerikkaan oli ollut huikean jännittävä, olin päässyt ihan ekaa kertaa ulkomaille ja vielä lentokoneeseenkin. Vakioratsuni oli ollut kirjava shetlanninponitamma Delphina, joka oli uskollisesti kantanut minua selässään koko viikon. Olin ehtinyt kiintyä poniin matkan aikana, ja sen hyvästeleminen oli ollut haikeaa, mutta ehkä joskus pääsisin tuolle amerikkalaiselle ratsutilalle uudestaankin.

Netta höristi korviaan huomatessaan minut. Viileä tuuli leikitteli sen harmaassa harjassa ja havisutti koivujen lehtiä. Pujahdin aidan ali tarhaan ja astelin ponitamman luo.
”Heippa pikkuinen”, hymähdin ja rapsutin tamman otsaa harjan alta. ”Oletkos ollut kiltisti?”
Poni pörisi lempeästi ja hamusi farkkujeni taskuja.
”Katsohan mitä mulla on sulle”, lepertelin ja kaivoin taskustani porkkananpuolikkaan, jonka olin pihistänyt jääkaapista.
Netta nappasi herkkupalan kämmeneltäni ja rouskutteli sen ennätysvauhtia mahaansa. Turpakarvat kutittelivat kättäni ponin tutkiessa, löytyisikö minulta lisää herkkuja. Hymy hiipi huulilleni ja silitin pehmeästi kullanruskeaa poskea.
”Kiva nähdä suakin pitkästä aikaa.”

[Clara]

Arvoitusten juhannus
Juhannusaatto 2015 #11

Juhannusaaton ilta, ilma oli täynnä hyttysiä ja lämmintä kesän tunnetta. Pieni joukko kulki koivukujaa poispäin tallilta, hevoset astelivat tyynen rauhallisesti, pyöräilijät polkivat tasaiseen tahtiin.
”Älkää talloko kenenkään varpaille!” hihkaisin etääntyville ihmisille.
Emmy käännähti Rosan pyörän tarakalla ja huiskutti kättään iloisesti niin, että koko pyörä heilahti uhkaavasti ja Emmy tarrasi kaksin käsin ystäväänsä kiinni. Pyörä mutkitteli hetken epävarmasti, mutta saavutti lopulta tasapainon.
”Älä huoli, me tanssitetaan kaikki pyörryksiin!” Emmy huikkasi minulle olkansa yli.

Seppeleen vanhemmasta päästä oleva porukka oli lähtenyt juhannuksenviettoon Liekkijärven tanssilavalle, mutta me nuoremmat jäimme suosiolla tallille. Käännähdin kannoillani ja hilpaisin paljain varpain aitalle päin. Tartuin kaksin käsin puisiin tikkaisiin ja kiipesin ketterästi vanhan rakennuksen vintille.
”Tulithan sä vihdoin!” Luna huudahti.
Hymyilin ja istuin risti-istuntaan lattialle. Hämärästä erotin Sandran, Pihlan ja Loviisan kasvot. Aitan vintistä oli tullut kokoontumispaikkamme – me aiottiin viettää juhannusta yhdessä.

”Mitäs me tehdään?” Loviisa kysyi jännittynyt ilme kasvoillaan.
”Kerätäänkö seitsemän erilaista kukkaa vai kieritäänkö ilman vaatteita ruispellossa?” Sandra naurahti.
”Eieiei, ei mitään perinteistä”, minä pudistelin päätäni. ”Jotain uutta ja jännittävää.”
”Ai niin kuin viimevuoden kummitusratsastus”, Pihla muisteli. ”Selvitetäänkö Liekki-eukon vai kartanontyttären salaisuus?”
”Tai entäs ne rauniot sitten, joista Pipsa joskus kertoi”, Luna hihkaisi.
”Mehän käytiin niiden lähellä viimeksi maastotunnilla”, muistin.
”Ratsastetaanko sinne? Mä ainakin haluan nähdä ne”, Luna ehdotti silmät innosta hehkuen.
”Joo. Ja se kuka laittaa satulan, saa mennä uimaan Liekkijärveen!”

Netta tuijotti minua karsinan hämärästä avatessani puolioven. Pitkät silmäripset taittuivat kauniisti ikkunasta tulvivan kesäillan valossa ja ilmassa leijailevat pölyhiukkaset tanssivat valokiilassa.
”Hei tyttö, pääset jo toiselle maastoretkelle tänään”, hymisin sipaisten kevyesti harjalla pölyt ponin päästä.
Aiemmin päivällä olimme käyneet jo porukalla maastossa ja eksyneet pienelle lammasniitylle, jossa olimme laukanneet kilpaa. Retki olisi voinut päättyä huonostikin, kun hevoset säikähtivät lampaita, mutta onneksemme selvisimme seikkailusta ehjin nahoin.
”Tämä on arvoitusten yö, tänään mennään selvittämään salaisuuksia”, kuiskasin lempeästi ponin korvaan ja tarjosin sille kuolaimia. ”Ja tänään mä ratsastan sulla ekaa kertaa ilman satulaa”, lisäsin vetäen niskahihnan korvien taakse.
Netta pureskeli kuolaimia ja räpäytti pitkiä ripsiään. Kavioiden kopina kaikui hiljaisessa tallissa astellessamme pääovesta ulos aitan edustalle. Luna, Loviisa ja Sandra odottivat jo vanhan rakennuksen varjossa ratsujensa vierellä. Painoin kypärän syvemmälle päähäni ja vilkaisin tallin suuntaan.
”Missähän Pihla viipyy?” mietiskelin puoliääneen.
Hiljainen tallipiha ei antanut vastausta, vain lempeä kesätuuli toi mukanaan yksinäisen pikkulinnun laulun jostain metsän kätköistä.

”Jos se ei kohta ala tulla, niin mä menen hakemaan sen sieltä ihan itse”, Luna puuskahti hermostuneena ja näpräsi Humun ruskeita nahkaohjia.
Minä nojauduin Netan lämmintä kylkeä vasten ja annoin pitkien hiusteni pudota vapaina selkää vasten. Valkoiseen kesämekkooni tarttui kullanruskeita poninkarvoja, karvanlähtö poneilta ei loppuisi varmaan ikinä.
”Pihla!” Loviisa huudahti, kun tyttö saapui Loekea taluttaen kavioiden kopinan saattelemana tallista.
Tämä nosti katseensa maasta ja vilkuili meitä hiukan syyllisen näköisenä. Syy siihen paljastui pian, sillä Loeken selässä oli satula.
”Pääset sitten heittämään talviturkin”, sanoin kepeästi. ”Voidaan paluumatkalla poiketa Liekkijärvelle.”
Pihla nyökkäsi helpottuneena, kun emme moittineet häntä tästä päätöksestä ja hymyilin itsekseni tyytyväisenä. Ketään me emme kuitenkaan pakottaisi ratsastamaan ilman satulaa, varsinkaan jos ei ollut hoitanut hevosta vielä kovin kauaa. Minuakin jännitti hiukan kiivetä Netan paljaaseen selkään, mutta pieni jännitys tuntui hyvältä. Ponin selkä tuntui mukavalta, sen pehmeä karvapeite lämmitti ihanasti jalkoja. Netta oli kokoonsa nähden hiukan kapeampi kuin Walma, mutta kuitenkin ponimaisen pyöreä, ja sen selässä tuntui turvalliselta istua.

Lähdimme sekalaisessa jonomuodostelmassa kohti pohjoista kentän takaa lähtevää pikkutietä pitkin. Pihla johti joukkoa, sillä hän oli lisäkseni ainut, joka tiesi reitin raunioille. Korkeat kuuset ympäröivät meitä tummanpuhuvina ja niiden latvat huojahtelivat kevyesti vaaleaa taivasta vasten. Satapäinen hyttysarmeija hyökkäsi hetki kimppuumme, kun pääsimme metsän suojiin. Netta heilutteli korviaan ärtyneesti ja edelläni kulkeva Aristo huiski hännällään kiukkuisesti.
”Nää hyttyset syö mut elävältä”, Sandra puuskahti läimäisten käsivarrestaan yhden itikan kuoliaaksi niin, että Aristo hypähti säikähtäneenä tien reunaan.
”Me pidetään sulle sitten hienot hautajaiset”, Luna huikkasi keinahdellen onnellisen näköisenä Humun askelten tahdissa tamman selässä. ”Haudataan sinne Kassun kissan viereen.”
”Joo, Kassu voi pitää sulle muistopuheen”, innostuin huitaisten suoraan kasvojani päin lentävän hyttysen pois.
”Tai ehkä se lausuu runon”, Loviisa ehdotti.
Jännittynyt hihitys karkasi huuliltani kuvitellessani Kasperin lausumaan muistorunoa Sandralle, joka olisi haudattu Kassun viime syksynä kuolleen Pena-kissan viereen Seppeleen tilusten laidalle. Sandrakin tyrskähti enteilevästi ja yritti tukahduttaa naurunsa. Hetken kuluttua metsässä kuitenkin raikui viiden tytön riemukas nauru.

Kun saavuimme isommalle tielle, nostimme ravin jättäen jäähyväiset verenhimoisille hyttysille. Keskityin myötäämään Netan askelia ja yritin pomppia mahdollisimman vähän ponin selässä. Siinä vaiheessa kiitin onneani siitä, että Netan askeleet olivat silkinpehmeät ja todella tasaiset.
”Käääyntiii”, Pihlan ääni kajahti jonon kärjestä.
Pidätin vatsalihaksilla Netan liikettä vastaan ja poni hidasti vauhtia kiltisti.
”Rauniot lähestyy!” huikkasin ohittaessamme pienen asuinalueen.
Erään talon ikkuna oli auki, ja sieltä kantautui tielle pehmeän musiikin sävelet. Iloisesti liikkuvat varjot tanssivat nurmikolla ikkunan edustalla. Joillakin taisi olla meneillään ihan omat juhannustanssit.

Ohitettuamme talot ja erään risteyksen, jatkoimme matkaa kohti Pyöstin vuoren pohjoispuolta. Tie oli suora ja tasainen, joten päätimme ottaa laukkaa. Netta hypähti innokkaasti nopeampaan askellajiin ja pinkoi täyttä vauhtia Ariston perässä. Minä kumarruin ponin harjan ylle ja myötäsin sen liikkeitä vauhdin hurmassa. Tuuli tarttui vapaisiin hiuksiini ja kesämekkoni helmoihin, ilmavirta suhisi korvissa ja nosti paljaat sääreni kananlihalle. Kaukana oikealla puolellamme häämötti laukkasuora peltojen keskellä.

Pyöstin vuoren kohdalla pudotimme hevoset raviin ja käännyimme risteyksestä vasempaan kohti pohjoista. Sandran musta letti pomppi iloisesti tytön selkää vasten ja Ariston häntä heilahteli rennosti edessämme.
”Rauniot näkyvissä!” Pihla huudahti ja hidasti Loeken käyntiin.
Kaukana kirkasvetisen lammen ja niittyjen takana vanhat kivirauniot piirtyivät tummina kesäillan valossa kylpevää taivasta vasten. Sandra henkäisi syvään ja näin tämän hartioiden jännittyvän.
”Siinä ne sitten on.”
”Mitä Pipsa sanoikaan siitä niihin liittyvästä tarinasta?” kysyin varovasti yrittäen muistella tytön kertomusta, kun hän oli vuosia sitten ratsastanut ystävänsä kanssa raunioille tutkimaan paikkaa.
”Eikös Pipsa sanonut että Jaakko oli joskus sanonut niille, että siellä kummittelee. Pipsa lähti Nanan kanssa selvittämään asiaa, ja Jaakko ja Kristian säikäytti ne siellä raunioilla”, Loviisa kertoi hiljaisella äänellä ja kiristi Frankin ohjia. ”Mutta siinä tarinassa taisi olla joku erakko joka kummittelisi siellä raunioilla. Mutta en oikein tiedä, se oli varmaan vaan Jaakon keksimä tarina.”
”No, otetaan siitä selvää”, päätin ja painoin pohkeeni Netan kylkiin. ”Mutta sitä ennen mä haluan käydä tuolla niityllä, ja samallahan me voidaan käydä uimassa tuossa lammessa.”

Käänsimme hevoset tieltä niitylle, jossa lupiinit, kurjenpolvet ja voikukat kukoistivat. Pitkä heinikko kutitteli ihanasti paljaita varpaitani. Kumarruin Netan kaulan ylle ja nappasin vaaleanpunaisen kurjenpolven sormieni väliin.
”Jonain päivänä pitää tulla tänne tekemään seppeleitä”, huokaisin haaveellisesti.
Hevoset astelivat kohti tummia raunioita ja kiviaitaa, jonka takana kulki heinikkoinen, vehreä tie.

Rauniot olivat oikeastaan loppujenlopuksi lähinnä talon vanhat perustukset, tai niiden jäänteet. Muutamia korkeampia kiviseiniäkin oli yhä sinnikkäästi pystyssä, mutta niistä ei voinut tietää, millä sekunnilla ne romahtaisivat.
”Eihän täällä ole mitään”, Pihla puuskahti kierrettyämme raunioiden sivulle.
”Siltä pahasti näyttää”, Luna huokaisi pettyneesti.
Ratsastimme aivan kivirakennelmien viereen ja kurkimme kaula pitkällä talon sisälle.
”Ehkä meidän pitäisi kääntyä takaisin”, totesi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Ei mutta hei! Mitä tuolla on?” Loviisa huudahti.
”Ai missä?”
”Tuolla raunioiden keskellä, siellä… kimaltaa jokin?”

Toden totta, sortuneiden kiviseinien keskellä välkähti jotain.
”Mennäänkö katsomaan?”
”Ei me voida jättää hevosia tänne yksin, mutta jos kaksi meistä menee katsomaan ja loput vahtivat hevosia”, Pihla huomautti.
”Mä en ainakaan halua mennä tuonne”, Luna huudahti.
”Mä voin, tuleeko joku mukaan?” puutuin puheeseen.
Loviisa nyökkäsi ja liukui alas Frankin korkeasta selästä. Ojensin Netan ohjat Sandralle ja lähdin Loviisan kanssa pujottelemaan kivikasojen välistä raunioiden keskelle. Paikassa oli jotain pelottavaa, joka sai minut katselemaan varuillani ympärilleni.
”Siis… täähän on hevosenkenkä”, Loviisa henkäisi ja poimi maasta meidän salaperäisen esineemme.
Naurahdin helpottuneesti, ei siis mitään yliluonnollista! ”Tule, mennään takaisin. Mä en pidä tästä paikasta”, sanoin tarttuen Loviisaa kädestä.
”Mutta hei, mitä hevosenkenkä tekee keskellä vanhoja raunioita?

”Ehkä joku on löytänyt sen tieltä ja heittänyt vain raunioihin”, Sandra ehdotti esitellessämme löytöämme muille.
”Niin, tuskin kukaan keskellä raunioitakaan ratsastaisi”, Pihla hymähti.
”Niin varmaankin. Me ei ikinä saada tietää, miten kenkä on sinne päätynyt”, Loviisa huokaisi. ”Mutta eipä sillä mitään väliä olekaan, nyt mennään uimaan!”
Ja niine sanoineen tyttö viskasi hevosenkengän pusikkoon.

[Clara]

Uusia ystäviä
26. kesäkuuta 2015 #12

Bonnie ja Netta olivat pian alun kyttäilyjen jälkeen löytäneet toisensa, ja nykyään ponit taitavat olla hyviäkin ystäviä ♥

[Anne]

Summertime Photoshoot





Kesäinen kuvaushetki metsässä: keijukaisneito Clara ja söpöponi Netta poseeraamassa. Kameran takana Inkeri.

Spessu Claralle ja Inkerille!

[Clara]

Kiitos aivan ihanasta spessusta, Anne! ♥

Ensimmäisiä esteitä
7. heinäkuuta 2015 #13

Seppeleessä järjestettäisiin kilpailut. Kilpailut, jotka saivat hoitajat hikoilemaan hoitohevostensa kanssa kentällä, kilpailut, jotka loivat talliin kutkuttavan jännittävää ilmapiiriä. Ja minä olin parveillut muiden mukana ilmoitustaululla katselemassa kisailmoituksia, värikkäitä lappuja ja tyhjiä viivastoja – osallistumislistoja. Nyt viikonloppuna oli järjestetty kolmipäiväiset kenttäkilpailut, mutta minä en niihin ollut osallistunut. Enhän mä ollut kertaakaan edes hypännyt Netalla!

Elokuun puolen välin tienoilla järjestettäisiin harjoituskoulukilpailut ja niiden jälkeen harjoitusestekisat. Syksyllä olisi myös molempien lajien seurakisat. Pitkän harkinnan jälkeen olin ilmoittautunut Netan kanssa harjoituskoulukisoihin ja sitä edeltävään valmennukseen. Katsoisin sitten harjoituskisojen jälkeen, olisiko meidän mitään järkeä osallistua syksyn seurakisoihin. Mutta estekisoihin en ilmoittautuisi – sekin oli koettu kerran Walman kanssa kaksi vuotta sitten kenttäkilpailuissa. Minä olin jännittänyt ihan hirveästi ja Walma oli ollut aivan liian kokematon niihin kisoihin, ja loppujenlopuksi homma oli mennyt ihan pipariksi. En vain yksinkertaisesti ollut valmis kilpailemaan esteillä, jännitin ihan liikaa.

Mutta mä halusin päästä estejännityksestäni lopullisesti eroon, eikä se onnistuisi kuin hyppäämällä. Ja minähän en ollut hypännyt Netalla vielä kertaakaan, joten nyt siihen pitäisi saada muutos. Tänään me kokeiltaisiin hyppäämistä. Oikeastaan minua jännitti niin, että vatsaan sattui - en minä hyppäämistä enää pelännyt niin kuin aiemmin, mutta en kuitenkaan uskaltaisi hypätä Netalla ensimmäistä kertaa itsenäisesti. Mitä jos poni kuumuisi hirveästi ja ryöstäytyisi käsistä? Entä jos lentäisin suoraan esteiden sekaan niin kuin joskus vuosia sitten? Ei, mä halusin jonkun katsomaan kentän laidalle, antamaan neuvoja ja vahtimaan, että kaikki menisi hyvin. Mä en ollut edes pitkään aikaan hypännyt kuin valvotusti estetunneilla, viimeisimmät itsenäiset hypyt taisivat olla viime syksyllä Walmalla.

Koputin epävarmasti toimiston oveen. Minua vähän arvelutti kysyä apua Pirreltä, tuntui vähän tyhmältä myöntää, etten mä uskaltanut hypätä Netalla. Mutta kun vaaleatukkainen esteopettaja avasi toimiston oven, en voinut enää perääntyä.
”Ööh tota niin… Siis ajattelin kysyä että olisko sulla hetki aikaa tänään?” takeltelin ja vilkaisin naista hämilläni. ”Siis kun mä ajattelin hypätä tänään Netalla ekaa kertaa mutta… olis kiva jos joku kokeneempi olis kattomassa ja antamassa vähän neuvoja”, selitin nopeasti, peläten, että Pirren mielestä kysymykseni olisi jotenkin outo.
”Joo totta kai”, Piritta onneksi vastasi hymyillen. ”Nyt kun tunnit ovat tauolla, niin mulla on hyvin aikaa”, tämä kertoi ystävällisesti.
Hymyilin pienesti ja huokaisin äänettömästi helpotuksesta. Pirre ei ollutkaan pitänyt minua ihan tyhmänä, niin kuin olin pelännyt, vaan hän vaikutti siltä, että oli aivan tavallista, jos joku ei uskaltanut hypätä itsenäisesti. Mutta ehkä mä en ollutkaan ainut, joka jännitti hyppäämistä…

Jännitys nipisteli vatsanpohjassani harjatessani Nettaa karsinassa. Käteni tärisi pyörittäessäni kumisukaa ponin kyljellä. Ajatukseni laukkasivat jo estekentällä, jossa Pirre oli kasaamassa meille esteitä. Toivottavasti ne eivät olisi kovin suuria… Näin jo sieluni silmin Netan laukkaamassa hurjaa vauhtia kohti sinivalkoista korkeaa okseria, kuvittelin takertuvani tuuheaan, harmaaseen harjaan. Enää muutama askel esteelle, ja sitten Netta jo ponnistaa..

Terävä nipistys käsivarressani havahdutti minut ajatuksistani. Tajusin lopettaneeni harjauksen pohtiessani tulevaa ratsastusta. Käännähdin ympäri ja nostin kädet tomerasti lanteilleni. Netta heilutteli korviaan viattomasti ja katseli minua tuuhean otsaharjansa alta moittivasti.
”Anteeksi, että kauneudenhoitosi keskeytyi”, tokaisin ja jatkoin ponin harjaamista. ”Mutta ei sun silti tarvitse näykkiä.”

Varustin ponin reippaasti, hain kypärän ja turvaliivin ja talutin ratsuni ulos kentälle. Netan temppuilun ansiosta itsevarmuuteni oli palannut ennalleen, varsinkin kun näin Pirren kentälle kyhäämät esteet. Ei ollut sinivalkoisia taivaaseen asti ulottuvia oksereita, vaan pelkästään maapuomeja ja kavaletteja. Huokaisin helpotuksesta ja samassa inhottava tunne vatsanpohjasta katosi lopullisesti. Kyllä minä nyt tästä selviäisin, olinhan vasta pari viikkoa sitten hypännyt esteitä ilman satulaakin tunnilla. Oikeastaan minua alkoi jo naurattaa oma jännittämiseni, ei mulla ollut mitään hätää Netan selässä.

Alkukäyntien jälkeen taivuttelin ponia hetken ravissa, jonka jälkeen ratsastin ensimmäisille maapuomeille. Nousin tottuneesti kevyeen istuntaan ja annoin Netan asettaa askeleensa puomeille. Pirre pyysi minua ratsastamaan kolme puomia vielä muutaman kerran, kunnes hän korotti niistä keskimmäisen kavaletiksi. Tulin kavaletin jälleen ravissa, ja Netta nosteli hienosti jalkansa puomien ylitse ilman, että minun tarvitsi tehdä muuta kuin säilyttää tahti.
”Sehän menee hienosti, eihän sun tarvitse edes ratsastaa siellä selässä”, Pirre naurahti. ”Joten vaikeutetaanpas hieman tehtävää, että pääset oikeasti hyppäämään.”

Kavaletti korotettiin pieneksi ristikoksi, ja maapuomit laitettiin innariväleillä esteen molemmin puolin. Netta ravasi innokkaasti kohti estettä, ja päätin antaa sille taas vapaat kädet hypätä. Tällä kertaa homma ei sujunutkaan ihan niin kuin piti, vaan poni nykäisi ohjat käsistäni juuri ennen estettä ja hypähti laukkaan. Netta kompuroi maapuomiin meidän rynnätessä esteelle, ja ehdin vain takertua ponin harjaan, kun se jo pomppasikin ristikon yli. Minä jäin hypyssä pahasti jälkeen, ja tömähdin alastulossa kömpelösti satulaan.
”Muista, että sinä olet johtaja ja sun pitää viedä poni esteelle. Se osaa kyllä hypätä, mutta et voi jättää sitä yksin esteellä. Tule tehtävä vielä uudestaan, ja nyt lasket itse etäisyyden, vaikka tietysti sun pitää antaa Netalle tilaa hypätä”, Pirre ohjeisti.

Keräsin ohjat käteeni ja hain pienillä pidätteillä ratsuni takaisin kuulolle. Kevensin reippaasti kulmaan, suoristin ponin ja ratsastin kohti estettä. Puolipidätteillä valmistelin Nettaa tehtävälle ja puristin pienesti pohkeillani, jottei vauhti hidastuisi. Nousin kevyeen istuntaan ja maapuomin jälkeen annoin Netan hakea itse hyvän ponnistuspaikan. Tunsin, kuinka poni kokosi jalat alleen ja ponnisti. Myötäsin ohjista ja annoin ponille tilaa hypätä. Pienellä loikalla ylitimme ristikon ja tällä kertaa säilytin tasapainoni alastulossa. Ylitimme hallitusti vielä toisen maapuomin, ja taputin Netan kaulaa kiitokseksi.
”Jes, hyvä Clara, juuri noin!” Pirre huudahti.
Kehut lämmittivät mieltäni ja onnistumisen ilo kupli sisälläni. Leveä hymy koristi kasvojani vielä pitkään, hyppääminenhän oli kivaa! Tämä oli yksi parhaista asioista ratsastuksessa – se tunne, kun onnistuu jossain yhdessä hevosen kanssa.