|
Post by Katsu on Sept 11, 2016 19:15:20 GMT 2
Maastossa taas
Netan tasaiset askeleet keinuttivat mukavasti. Syysaurinko paistoi matalalta ja lämmitti T-paidan paljaaksi jättämää ihoa mukavasti. Lyhyt ratsukkoletka erottui varmasti vain siluettina, kun säteet siivilöityivät koivujen kellastuneiden lehtien välistä lämmittämään sen, mitä lämmitti. Pärjäsin just ja just pelkällä lyhythihaisella, mutta kun aurinko painuisi vielä vähän alemmas, saisin kaataa kuumaa kaakaota mukiin, ripotella sekaan minivaahtokarkkeja ja laittaa leffan pyörimään. Kylmillä ilmoilla ei sitten enää tekisi mieli maastoon, ellei sit vuorautuisi niin isoon toppakerrokseen, että hyvä jos satulaan pääsee (ok, mä oon niin ponityttö, että veikkaan ratsastavani vaikka Grönlannissa, kunhan on hevosia lähettyvillä, niin ilmasta viis). Halusin siis nauttia niistä viimeisistä lämmönrippeistä, mitä auringosta tipahteli kohti lehtien peittämää maata, jota pitkin ratsumme talsivat eteenpäin. Mun ja Netan edessä keinui Ariston ruosteenruskea takamus, jonka päässä roikkuva häntä huiski hirvikärpäsiä poispäin. Olo oli onnellinen. Saatoin nauttia hevosten läheisyydestä täysin siemauksin, kun Netta astelsi turvallisesti eteenpäin muiden laumalaistensa perässä.
Meillä oli reissussa mukana kaiken kaikkiaan mä ja Netta, Sandra ja Aristo, Sartsu ja Alex sekä Walma ja Simona, jotka pienimpänä parina pitivät perää takanamme. Sartsu johdatti joukkoa siron täysiverisensä kanssa. Välillä ruuna teki sivuhypyn viattoman rusakon vuoksi, mutta Netta siitä vähät välitti. Ratsuni pysyi koko ajan hanskassa, vaikka sekin oli koko ajan valppaana. Saatoin rentoutua sen selässä ja myöntää rehellisesti olevani puskaratsastaja, kolme kertaa Netan selässä, kolme kertaa maastossa. Tosin - mitäpä siinä, kun mä nautin kovasti maastoilusta, samoin kuin Nettakin, miksei sitä sitten maastoilisi, kun siihen on tilaisuus?
Olimme kävelleet pitkää metsäpolkua pitkin jo hyvän matkan, kunnes päädyimme maastoesteaukiolle, joka oli käynyt mulle tutuksi Reinon kanssa hypätessä. Muistin täydellisesti ne tuhannet hikipisarat, mutta toisaalta mielessäni liiteli myös se ylpeys, joka oli loikkinut päähäni, kun Reino viimein kuunteli mun jyskyttäviä pohkeita, ja hyppäsi innokkaana, korvat pirtsakasti hörössä. Maastoesteitä oli ollut todella hauskaa ja opettavaista hypätä, joten tuntui turhauttavalta kävellä aukion läpi vilkaisemattakaan tukeista kasattuja ja toinen toistaan erikoisempia esteitä. Haikea tunne katosi kuitenkin heti, kun sain tuntea pitkän käyntijakson jälkeen pitkän laukkasuoran vauhdin. Netan energia ja onni tarttui muhunkin. Harja läiski vasten kasvoja, vesi valui silmistä ja hiukset lensivät silmille, mutta en olisi voinut nauraa enemmän, kun kaviot tömisivät soratietä vasten. Kun hiljensimme pikkusta hiljaa ravin kautta käyntiin, Netta korskahteli ja pärisi yhtä innokkaana kuin steppaileva Alex konsanaan. Walma joutui kirimään meidät isommat kiinni kiitoravilla, mutta porkkanapäinen Simona, jonka kanssa olin tullut yllättävän hyvin juttuun (ehkä se on tää hiustenväri, tulin toimeen punapäisten Elsan ja Wilmankin kanssa, joita olin nähnyt pari kertaa tallilla) nauroi iloista, heleää ja tarttuvaa naurua, joka jakoi iloa jokaiseen maastoilijaan.
Kiersimme Pyöstin vuoren, joka avautui korkeana kalliona edessämme, ravasimme läpi valaistun maastolenkin ja päädyimme tallin pihaan, kun aurinko oli jo painunut mailleen, ja teki mieli vetää pitkähihainen päälle. Onneksi olin käärinyt sellaisen lanteilleni, joten sain lämmikettä heti, kun olin jalkautunut satulasta. Kun ostaisi vielä Liekkilaakson hevostarvikkeesta satulanpehmusteen, välttyisi kylmältä ja kipeältä takapuoleltakin...
Onneni ihanasta laukkapätkästä ja kauniista maisemista säilyi vielä silloinkin, kun hoidin Netan pois, annoin sille tavaksi tulleen "lähtöpusun" (yksinkertaisimmin selitettynä tallilta lähtiessä annettavan pusun samettiturvalle, jolloin suloiset turpakarvat kutittelevat nenää ja poskia). Kävin vielä lopuksi kaapeilla, ja lähdin aina yhtä paljon hevosia ikävöivin mielin kohti kotia ja lämpimänä odottavaa kerrossänkyä.
4hm
|
|
|
Post by Katsu on Sept 6, 2016 19:07:59 GMT 2
Hikipisaroita maastotunnilla
"REINO?!" huudahdin lievää järkytystä äänensävyssäni. Mun tuubihuivin peittämät hartiat lysähtivät kasaan. Kuulemieni huhujen mukaan Reino oli löysä, hidas ja hevoskokoinen - juuri sellanen, mitä mä en olisi halunnut ratsuksi. Hetken teki jo mieli mennä nalkuttamaan Pirittalle huonoista hevosjaoista, mutta päätin silti yrittää. Ehkä Reinostakin löytyisi edes desi vauhtia, kun maastiksille päästäisiin?
Toisin kuin olisin odottanut, ratsuni jännitti mua enemmän, kuin itse maastoesteet. Reino tuntui Nettaan verrattuna vuoren kokoiselta, kun yritin harjata sen selkää. Yritykseksihän se jäi, joten vastahakoisesti kysyin apua Pyryltä, joka oli stalkannut (en nyt tiedä, oliko se stalkannut mua vai muuten vain katsonut, että pärjäänhän mä varmasti) mua karsinan oven vierustalta. Onnekseni poika auttoi mua sen kummempia sanelematta, pelkkä Reinon saaminen ratsuksi turhautti mua, mutta sitähän mä en sanoisi Pyrylle. En halunnut suututtaa ketään. Pyry jäi auttamaan mua myös varustamisessa. Sain yrittää nostaa satulaa ratsuni selkään, joka tuntui leijuvan ainakin metrin korkeudessa - todellisuudessa selkä ei ollut sataa senttimetriä ylempänä, vaan juuri niin korkealla, etten saanut nostettua painavaa nahkasatulaa kyytiin. Vaikka Reino avasikin suunsa kiltisti kuolaimia laittaessa, sen niska oli liian ylhäällä. Yritin leikkiä apinaa ja askarrella niskahihnaa korvien taakse, mutta lopulta sekin prosessi päättyi siihen, että Pyry päätyi hommiin. Just. Mä olisin halunnut olla isompi - avunpyytäminen oli vastenmielistä hommaa silloin, kun osaisi, mutta olisi liian lyhykäinen.
Kun pääsimme maastoesteille, mä tajusin, miksen ollut jännittänyt niiden hyppäämistä. Suurin osa esteistä oli pieniä, eikä läheskään yhtä massavia, mitä näkemäni maastoesteet olivat olleet olympialaisissa. Niitä en olisi edes halunnut hypätä, mutta pienet ja vaarattoman oloiset, aukiolla lähekkäin könöttävät esteet eivät näyttäneet yhtään karmivilta. Kun Piritta käski meidän hypätä verryttelyesteitä, yritin elätellä toivoa siitä, että kyllä se Reinokin vielä heräisi horroksessaan, jossa se oli koko matkan nuokkunut. Muuten menisimme vielä nurinkurin.
"Reinon vuoro!" Pirren käheänpuoleinen ääni kajahti ilmassa. Nostin laukan, johon yritin hakea nopeasti lisää terävyyttä ennen verryttelyestettä, keltasävyistä lankkua. Sain rutistaa Reinon kylkiä niin lujaa, että mun jalat meni suunnilleen kramppiin, mutta ne tuhannet hikipisarat, mitkä mun otsaa pitkin valuivat, olivat lopputuloksen arvoisia. Sain kuin sainkin ratsuni pontevampaan laukkaan, ja esteen yli mentiin reippaasti, mistä sainkin Pirittalta kehuja. Ehkä Reino olikin hevonen, jota kannatti kokeilla - jos ei muuta, siltä mä ainakin oppisin, miten hitaampaa hevosta ratsastetaan. Kun olimme hypänneet verkkaesteitä muutamaan kertaan, Reino oli jo piristynyt. Enää se ei nuokkunut simmut kiinni ja hypännyt summamutikassa hissihyppyjä, vaan kuunteli mua. Sain toki vielä ratsastaa sitä kunnolla, banketeilla se olisi mieluiten vain kävellyt alas, mitä Pirre ei tietenkään suonut. Lihakseni joutuivat kovalle koetukselle, mutta en olisi voinut olla tyytyväisempi, kun me saatiin siirtyä haudoille.
Me kerettiin hypätä vesihauta pariin kertaan. Ekalla yrityksellä en muistanut ratsastaa Reinoa tarpeeksi napakasti, joten se pysähtyi kylmän rauhallisesti ennen estettä. Turhautunut olo valtasi mun mielen, kun meinasin liukua ruunan tukevaa kaulaa pitkin kylmään veteen, mutta harmitus pyyhkiytyi pois, kun onnistuin pysymään satulassa ja pääsemään lopulta esteen yli kunnialla. Kun mä laskeutuin jalat keitettynä makaroonina alas satulasta, mä suorastaan vaadin kaakaota ja jotakin hyvää syötävää.
|
|
|
Post by Katsu on Sept 4, 2016 19:15:58 GMT 2
Karvonen
Netta nyhti kuivahtaneita ruohonkorsia Mallaspuron pihamaalla. Syksyinen viima puhalsi hiuksia kasvoille, mutta aurinko lämmitti vielä sen, mitä syyskuussa oli mahdollista. Mä olin jättänyt kännykkäni suosiolla Mallaspuron matalaan majaamme, koska en jaksanut äidin jatkuvia "ootkokunnossarakaspienipuppeli"-puheluita, joiden takia mun puhelinkin saisi vielä hermoromahduksen. Siirsin huomioni riimunnaruun, joka lipui nurmikon seassa ja päättyi Netan naruriimuun, jonka olin saanut sullottua mukaan satulalaukkuihin. Olin onneksi saanut äidiltä luvan lähteä matkaan, vaikka mun takapuoli huusikin hoosiannaa istuessani ison tammen juurella.
"KAAATSUU!!" sen violettihiuksisen tyypin ärsyttävän korkea ääni kajahti ilmassa. Me oltiin tunnettu vasta alle vuorokauden verran, mutta silti se muisti mun nimen. Mä kun luulin, että mun kutsumanimi oli vaikea muistaa. "Tuu, me lähetään!" Mikaela huuteli ja työnsi päänsä tallin ovesta esiin. Nousin vaivalloisesti maasta ylös ja lähdin taluttamaan Nettaa mun perässä. Tamma tuuppi mua selkään ja maleksi etanavauhtia, ihan kuin maristakseen, että mä tahdon vielä syödä. Ponin protesteista välittämättä kipitin määrätietoisesti talliin, jossa aloin harjaamaan Nettaa, rapsutuksien ja lässytyksen lomassa. Sainkin Cellalta osakseni leikkimielistä naljailua kuuluvasta lässyttelystä. Siinä kohtaa yritin esittää murjottavaa kieltä näyttämällä ja myrtsiä naamaa näyttämällä, mutta pian sen jälkeen munkin suusta raikui nauru jollekin Wenlan heittämälle vitsinpoikaselle.
Netan satula tuntui painavalta, mutta sain sen silti nostettua tamman tasaisen leveään selkään yhtä helposti, mitä kotitallillakin. "Miten mun takamus kestää Seppeleeseen saakka?" ynähdin ja sain muilta myötätuntoista mutinaa. Muillakin oli selvästi ongelmia satulanpolttamien kanssa. Saisinkohan Lynniltä lainaan jotain mahdollisimman pehmeää untuvatyynyä..? Epäilin asiaa suuresti, joten lähdin tyynynpuutetta voivotellen hakemaan suitsia, jotka oli viime illalla unohtunut niputtaa. Hups. Lupasin itselleni olla ensi kerralla tarkempi, vaikka eihän se niputus ollut the maailman tärkein asia. Tärkeämpää oli, että kuolaimet muistin pestä. Netta yritti testata mua suitsia laittaessa leikkimällä kirahvia, mutta päättäväisen hellästi painoin tamman pään niskaan painetta luomalla alas. Vaikka kuinka yritin olla päättäväinen, ei auttanut. Jouduin kysymään Cellalta apua - se ei ainakaan ollut niin pienoinen Hobitti kuin mä.
Lynnin ja Danielin poppoo seisoi ulkoportailla vilkuttamassa ratsukkoletkalle, joka lainehti hiljalleen jonona metsäpolkuja tallaamaan. Kuoritakkini piti tuulta (ja itikoita) hyvin, mutta matalaa ääntä pitävät, kaikkialla lentelevät hirvikärpäset änkesivät ärsyttävästi kypärän alle. Vaikka mulla oli vaaleat vaatteet, ja Nettakin oli vaaleaa sävyä, eivät inhat ötökät jättäneet meitä rauhaan. Olisin voinut hyvin soittaa poliisit ahdistelevista hirvikärpäsistä! Pystyin nauttimaan (ja myös dissaamaan ötököitä alimpaan *kirosana sensuroitu*) syksyisissä väreissä kylpevästä luonnosta täysin siemauksin, sillä Netta seurasi laumatovereitaan niin kiltisti, kuin poni voi seurata. Välillä se napsaisi pensaasta pienen lehtitertun matkaansa, mutta kuka nyt ilman matkaevästä jaksaisi talsia?
Havahduin ajatuksistani vasta, kun Wenla ja Cella huudahtelivat yhteen ääneen. "Se on söpö, ei saa haukkua muita, Wenla", nyreällä knabstrupilla ratsastava pellavapää moitti toista blondia, jonka suusta pääsi nyrpisteleviä neniä. "Mitä ihmettä siellä on, kun noin mesotaan?" kysyin rempseästi, ratsastaen lähemmäksi Cellaa, jonka ratsu luimisti Netalle ärhäkästi. Sen suurempaa tappelua ei silti päässyt itämään. "Katso maahan ja varo, ettet ratsasta yli! Siinä on karvamato!" Cella sanoi kimeällä, juuri sellaisella awww-äänellä ja osoitti maahan. Ja siinä, toden totta, lyllersi musta perhosentoukka, jonka runko oli erittäin hyvin karvoitettu. "Oih, sehän on söötti!" tirskahdin sarkastisen oloisesti, mutta tarkoitin sanomaani ihan oikeasti. Matonen oli söpö. "Toivottavasti se ei jää auton alle, tästä menee joskus autojakin", Cella mumisi. "Se ei saa jäädä auton alle. Ja koska se on noin söpö, se tarvitsee nimen. Nimeän sen Karvoseksi", totesin ykskantaan, muiden mielipiteitä kysymättä, ja sain osakseni kummastuneita katseita.
Vielä lisää kummaksuneita katseita sain, kun kyllästyneenä kuopiva Windi kuopsi madon hiekan sekaan, lyttääntyneeksi möllykäksi. Olin jostain syystä kerennyt ihastua Karvoseen, joka yritti kovasti päästä vahingoittumatta tien yli. Mutta ei. Sitten tuli Windi, joka mylläsi kovakouraisesti pienen ja viattoman matosen kovan sorahiekan sekaan. "Se... Kuoli?" en itsekään tiennyt, mikä reaktio aiheutti sen, että suru pyyhkäisi kehoni läpi kun näin liikkumattoman toukan. Siitä olisi tullut kaunis perhonen. "Niin, mutta ei voi mitään. Jatketaan matkaa, luonto on kova!" Wenla oli yhtä kyllästynyt seisoskeluun kuin Windi konsanaan. En kuitenkaan voinut jatkaa. Ei, en ennen, kun Karvonen saisi tuntea olevansa maailman söpöin karvatoukka.
"Onko jollain paperi ja kynä?" yritin yhä esittää kovaa. "Kelpaako nenäliina?" Inkeri heitti vitsillä ja esitteli luultavasti räkäistäkin nenäliinaa, mutta yllätyksekseen mä nyökkäsin. Tarvitsin paperia kipeästi - vaikka sitten nenäliinaa. "Ja multa löytyy mustekynä, muste on kyllä lopussa, mutta kai se vielä toimii", Robert tokaisi ja tarjosi ilmeettömästi sinistä mustekynäänsä mun käteen, jota peitti ruskea ratsastushanska. Ilmekään värähtämättä mä kipusin alas satulasta, asetuin liiskaantuneen matosen vierelle ja aloin tuhertamaan nenäliinalle tekstiä. Lopulta Karvosen kuolinpaikkaa peitti lepäävän madon lisäksi nuhjaantunut nenäliina, johon oli kirjoitettu ulkopuolisen silmään.. öh... erikoinen kirjoitus.
RIP Karvamato Perhosentoukka Karvonen 4.9.2016 klo. 12.30 - 4.9.2016 klo. 12.34
Pakko myöntää, että olin outo ja kummallisen tunteellinen, kun niiskaisin ja tiputin parit kyyneleet soratielle, madon (siis MADON?!) takia. Kun sain punnerrettua itseni takaisin satulaan, Karvonen pyöri yhä mielessäni. Sen karvainen, söpösti eteenpäin pyllertävä runko ja pyöreä pää valtasi mun ajatukset. Vasta, kun saavuimme turvallisesti Seppeleen pihalle, saatoin keskittyä enemmän reistailevaan takapuoleeni ja hikipisaroihin, jotka valuivat otsaani pitkin karsinan puunaamisen johdosta.
3 hm
|
|
|
Post by Katsu on Sept 3, 2016 19:49:29 GMT 2
Oi, Tuulian kuva on niin pirteä ja värikäs <3 Oot todella taitava maalaamaan, kuvasi huokuu tunnelmaa! Ja sen lisäksi, että piirrät ja kirjoitat ihailtavasti, Tuulia on just sellanen realistinen heppatyttö, jonka voi hyvin kuvitella oikeallekin tallille :-) Hahmon persoona erottuu hyvin tarinoistasi <3
// ja sit myös Cellan tarina oli mainio! Otit paljon hahmoja mukaan tarinaan, tykkäsin <3 Mallaspuroon ratsastaminen oli myös mahtava idea, sulla on kyllä hyvä tarinapää!
|
|
|
Post by Katsu on Sept 1, 2016 14:21:09 GMT 2
Uusi innostus (tapahtunut ennen sitä, että Artsin syyllisyys saatiin varmistettua!) Jousi sinkosi kaarevasti pitkään ja napakkaan lentoon, mutta suhahti loppujen lopuksi vauhdilla maalitaulun ohi. "Taas, mä en ikinä onnistu, lopetetaan tähän, mä luovutan..." marisin närkästyneenä. Olin ampunut jousen jo viis, siis viis kertaa taulun ohi, mutta jollain ihmeen keinolla Carina* sai mut jatkamaan joka kerta. Luovuttamisuhkailut eivät kääntäneet sen päätä. Se oli vakaasti päättänyt, että mä alkaisin treenaamaan ratsastusjousiammuntaa. Hullua, mutta totta. Ja hulluinta oli, että Carina oli mua vahvatahtosempi (ja se jos mikä on jo saavutus sikseen), eli mä myös alkaisin treenaamaan ratsastusjousiammuntaa. "Sä et luovuta, vaan yrität uudestaan", brunette totesi joka kerta, ärsyttävän määrätietoinen sävy äänessään. "No, voinhan mä yrittää, mutta sano mitä sanot, mä en ikinä osu tohon piruilevaan tauluun. Se välttelee mun nuolta, se on varma!" äyskähdin niin lujaa, että koko Liekkilaakson jousiammuntahalli kaikui. Carinan raudanlujat korvat eivät hätkähtäneet siitäkään huudahduksesta, joten nöyrästi alistuin kohtalooni, ja lähetin nuolen uuteen lentoon. Kun mä tallustin kädet jousesta saaduilla mustelmilla tunkkaisenhajuisesta hallista ulos, oli mielialani jo kohonnut. Mä olin tehnyt sen. Mä olin osunut siihen tauluun (ok, mä osuin siihen vaan kerran, joten uskoinpa vieläkin, että se pirullinen taulu vältteli sitä piikinterävää nuolta), ja se oli laukonut mun innostuksen ylös. Tästä saattais tulla jotakin! Se vasta olisikin, jos sitä pääsisi treenaamaan Netan kanssa sitä oikeaa ratsastusjousiammuntaa - nyt mä vain testailin maankamaralta, että miten se nuoli oikein toimiikaan. Carina oli varmasti supertyytyväinen itseensä, kun mä läpätin jousiammunnasta innokkaana - se tyttö oli taas saanut tahtonsa läpi. Carina asui niin lähellä jousiammuntahallia, että mä päätin äidin sinistä Mersua odotellessani läksiä kylään kaverilleni, jonka takkuinen tukka liehui kauniisti tuulessa, joka kyllä melkein lennätti hiukset pois päästä. Carinan kerrostalon ikkunasta oli helppo tiirailla, milloin arvokas kyytini saapuisi viereisen Siwan edustalle. Tai no, siitä kyytini arvokkuudesta mä en ollut niin varma, koska äiti ei tulisi hakemaan mua limusiinilla. Ellei se sitten vuokraisi sellaista - meidän rahat riittäisi yhtä varmasti limusiiniin, kuin kuumatkaan. Carina oli hyvä ystävä (vaikka se joskus oli kaikkine itsevarmuuksineen ärsyttävä, mutta kaikkihan on joskus ärsyttäviä!). Sen kanssa mä saatoin jutella kaikesta - myöskin siitä, että Seppeleessä oli tapahtunut jotain outoa. Pinteleitä ja muita esineitä oli kadonnut mystisesti, mutta ne kaikki oli löytynyt vielä mystisemmistä paikoista. "Outoa", Carina oli vastannut kummaksuvalla ilmeellä, otsa mietteliäillä rypyillä. "Tiedäthän sä kai Artsin ravitallin?" Puistelin päätäni ja odotin jännittyneenä sitä, mitä mä tulisin seuraavaksi kuulemaan. Innostukseni jousiammuntaa kohtaan katosi, ja tilalle astui jännitys, joka pulppuili pintaan ja sai mut kysymään, mitä siitä nuhjuisesta ravitallista. "No kun Artsi on mun sukulainen, ja no... Liikkunut siellä Seppeleessä vähän hämärissä puuhissa. Enhän mä tiiä, mitä se siellä oikeesti duunaili, saattohan se vain muuten vaan nuuskia paikkoja, mutta monta tuoppia juoneena se mies tekee kyllä mitä vaan", Carina sanoi olkiansa kohauttaen ja piirteli etusormellaan mattoon kuvioita (älkääkä sitten kysykö, miks me istuttiin kovalla matolla, vaikka tarjolla olisi ollut pehmoinen, untuvapeitolla päällystetty sänkykin). Kun Carina oli selittänyt Artsin puuhista oleellisimmat seikat, mun sisäinen Katsu Bond 007 heräsi henkiin. Tässähän oli käsillä suuren luokan mysteeri! Vaikka tallista oli kähvelletty vain pinteleitä, halpiskanget (tai saatto ne olla kalliitkin kanget, arvokkuuskanget ei vaan sovi kuluneiden pinteleiden ja räsäisten pyörien keskelle) ja mun pieni pyöräpahanen, oli se silti mysteeri. Ainoa asia, mikä mua mietitytti oli se, että miksi iso, kaljamahainen mies nyysisi pikkutytöllekin liian pienen pyörän? Mitä iloa siitäkin olisi? Tosin, iloa siitä ei tosiaan ollutkaan ollut, koska pyörä oli löytynyt ojan pohjamudasta.. Mun pää oli erittäin pyörällä, kun istahdin äidin putipuhtaana kiiltelevään Mersuun. Tästä rikosepäilystä mun olisi pakko kertoa Seppeleen väelle, saisin varmasti kunniapalkinnon! Joka tapauksessa, muutakin kysyttävää tulisi tallilla olemaan - mun olisi pakko päästä vielä joku päivä kipuamaan Netan selkään, jousi ja nuolet kourassa. ** Carina on Katsun kuvitteellinen ystävä, joka asuu Liekkilaaksossa, teen esittelysivut kunhan kerkeen! tää tarina on tosiaan vähän tynkä, intoa ei henkilökohtaisista syistä juuri ole...
|
|
|
Post by Katsu on Aug 28, 2016 14:51:42 GMT 2
Wilman tarina alkoi kuin mikä tahansa maastoilutarina, mutta päättyi yllättävästi - kun oon vanhoista stooreista stalkannu Seppeleen ja Ruskiksen välejä, oli hauska sekä odottamaton käänne, kun Wilma kohtasi Paun! :-D Tykkään myös sun kirjotustyylistä, ainakin tää tarina oli sujuvaa ja leppoisaa luettavaa, tykkäsin!
|
|
|
Post by Katsu on Aug 27, 2016 22:45:10 GMT 2
Katsun seikkailuita 👀
|
|
|
Post by Katsu on Aug 27, 2016 22:24:47 GMT 2
Pelin tiimellystä
Ilmoitustaululla koreili pirteä lappu, jossa oli Annin ja Cellan suttuiset allekirjoitukset. Mitähän ne oli keksinyt meidän sebeläisten päänmenoksi?
”Kaikki Seppeleen hoitajat ja y-omistajat ovat tervetulleita kentälle tasan (myöhästelijät varautuvat siihen, että peli on jo käynnissä) klo. 14, pelaamaan viirinryöstöä, omilla jaloilla! Joukkueet jaetaan... krhm... ainakin melkein tasapuolisesti. Pelin jälkeen lähdetään rentouttavalle maastolenkille!!
Anni ja Celleri”
Ajatukset risteilivät mun pienessä pääkopassa yhtä tiuhaan tahtiin, mitä pienet ja vauhdikkaat vesibussit seilasivat edestakaisin. Siinä olis mainio tilaisuus tutustua Seppeleen muuhun populaan, mutta mua jännitti silti. Talli oli täynnä toinen toistaan isompia hoitajia, jotka voisivat nitistää mut pelissä, niin kuin kärpäslätkä nitistää kärpäsen. Tongin kännykkäni pienestä takintaskustani ja katsoin, mitä kello näytti.
”12.45”, mutisin hiljaa ja vetäisin hennanvärisen hiussortuvan takaisin korvan taakse, mistä se oli pisamaiselle naamalleni karannutkin.
Lopulta tulin siihen päätökseen, että mä lähtisin mukaan. Mä kaipasin vapautusta Pintelimiehistä sekä kadonneista pyöristä (ok, se pyörä oli kyllä löytynyt ojasta, tanko vääntyneenä), ja viirinryöstö maastoreissuineen olisi omiaan karkottamaan enemmän tai vähemmän inhottavat ajatukset. Tallin tuntsarikäytävä oli toistaiseksi tyhjillään, mutta ylhäältä kuului iloista puheensorinaa. Poppoo oli ilmeisesti taukotuvassa suunnittelemassa joukkuejakoja, jotka tulis kaikesta päätellen olemaan kaikkea muuta, paitsi puolueettomat...
Ennen, kuin matelin hiljalleen taukotupaan muiden riesaksi, temmelsin harjapakki kädessäni Netan karsinalle, jota korosti pehmyt olkipatja, joka oli putsattu huolellisesti lantakikkareista ja pissakohdista. En siis pääsisi heilumaan talikonvarteen tänäänkään! Poimin harjaboksista pehmeän luonnonharjan, joka sai Netan sileän karvan sähköistymään kevyesti. ”Sä oot maailman paras hoitoponi”, mumisin ja hautasin pääni ponitamman takkuiseen harjaan, työntäen samalla Tirpan uteliaan pään kauemmas.
Taukotuvassa kävi kova meteli, joka kantautui pitkälle oven ulkopuolelle. Avasin varovasti oven, mutta se narahti niin kuuluvasti, että jokanen huomasi mut. Oli aika vaivaannuttavaa, kun iso hoitajajoukkio tuijotti mua kuin mitäkin tuntilaisnassikkaa. ”Tää on hoitajien oma huone, eikä tuntilaisilla ole tän-”, joku pieni ja kipakka blondi aloitti. Kerkesin melkein heittää väliin vastaväitteen siitä, että olisin muka tuntilainen, mutta Cella kerkesi ennen. ”Ei Inksu, Katsu hoitaa Nettaa”, naikkonen tokaisi ja vilkaisi muitakin merkitsevästi – kukaan ei ainakaan enää väittäisi mua eksyneeksi tuntiratsastajaksi, joka jostain syystä vaeltelisi pitkin tallikäytäviä, vaikka tunteja ei sennujen nössöilymaastojen lisäksi edes ollut.
Istahdin pehmeälle sohvalle, varmuuden vuoksi Cellan viereen. Sen itsevarmuutta pursuileva olemus sai mut tuntumaan oloni turvalliseksi. Jos joku hoitajista keksisi haukkua mua mokomaksi kakaraksi, Cella varmasti olisi mun puolella. Ehkä. En mä sitä kovin hyvin tuntenut, se vaan vaikutti mukavalta. Puheensorina jatkui yhtä iloisena, mitä ennen tuloanikin. Jotkut heittivät mulle tervehdykset, mutta en saanut selville kenenkään nimiä. Kaikki puhuivat toistensa päälle, mutta kait siihenkin sitten joskus tottuisi..?
Kun kello kävi kaksi, iso porukka oli kerääntynyt kostuneelle kentälle. Joku oli merkinnyt vankilat ja muut pelimerkit kartioilla. Cella köhäisi kurkkuaan virallisen oloisesti, asteli kentän keskikohtaan ja asetti kätensä torveksi suunsa ympärille. ”Okei! Tähän toiseen joukkueeseen tulee Robert, Anni, minä, Katsu (jes, mä halusinkin Cellan joukkueeseen, se kampittaisi toisen joukkueen kestävillä koivillaan tosta vaan) ja Inksu. Toiseen sitten, Tuulia, Wenla, Clara, Aleksanteri ja Yasmin”, Cella selosti ja kysyi vielä, että tietäähän kaikki säännöt.
”Tiedetään ne säännöt!” kaikki huudahtivat närkästyneesti. Päästäisiinpä jo pelaamaan!
Ja kun Cella totesi kaikkien onneksi, että selostukseen ei ole mitään lisättävää, peli pääsi alkamaan. Joukkueet tunnistettiin siitä, minkä värinen suoja kunkin pelaajan vyötärölle oli ripustettu (ei ainakaan Pintelimies pääsisi suojiin käsiksi, kun ne roikkuivat pelaajissa). Ja kun me pari kertaa jouduttiin viirinryöstöä yrittäessämme vankilaan mädäntymään, meidät kyllä pelastettiin nopeasti.
”CELLA PELASTA!!!” Anni karjui joka kerta vankilaan joutuessaan niin lujaa, että Cellan ainoa vaihtoehto oli juosta pelastamaan meidät vankilasta, jossa oli mälsää istua. Varsinkin, kun Robert jupisi vieressä jotakin siitä, että miksi oli lähtenytkään koko peliin..
Peli päättyi lopulta niin, että *rumpujen pärinää* mun vastustajajoukkue voitti. Aleksanteri halusi selväsit kostaa Cellalle jostakin (ne molemmat yrittivät varastaa toisiltaan viiriä ja ottaa kiinni vankilaan, selvää vainoamista), ja niin miehenalku sai napattua viirin. Ei ne Cellan koivet siivittäneet meidän hyvää joukkuettamme voittoon.
Häviö pyöri maastoreissun alussa mielessäni koko ajan, mutta ihan best seura ja Netan keinuvat askeleet hävittivät kaunankannon vastustajille. Lenkki oli onnistunut. Anne ei ehkä tykännyt, että ensimmäinen ratsastuskertani Netalla oli maastossa ja heti toisella hoitokerralla, mutta ainakaan naikkonen ei tappanut mua siitä (no okei, ehkä se ei tappaisi mua missään tilanteessa). Muuttolinnut visersivät muuttoansa suunnitellen, aurinko siivilöityi kauniisti puiden kellastuneiden lehtien lomasta, lämmittäen kevyesti paljaita käsivarsia. Aurinko oli niin lämmin, että pelkkä ohukainen T-paita riitti yläosaksi. Nettakin nautti loppukesän viimeisistä lämmöistä pärskien ja kaulaansa venyttäen. Me oltiin onnellisia. Me viihdyttiin. Tunnin maastoilun jälkeen muistin ulkoa jokaisen nimet, pyyhin sienellä Netan hikisimmät kohdat pois ja jätin tallin taakseni tältä päivältä haikein mielin. Takana oli ihana päivä ihanan porukan ja ponien seurassa!
// sääkuvaus ei mätsännyt tähän aurinkoiseen tarinaan, mutta sovitaan, että tää on vaikka huomiselta, jos sillon olis aurinkoista :’)
2 hm
|
|
|
Post by Katsu on Aug 27, 2016 11:58:54 GMT 2
Uusi lista, ja Kössi heti pois, ei oo yhtään mun tyyppinen hevonen Aristo Gitta Charlie Netta Edi Elmo Eela Frank Gekko Alex Hestia Huiska Siiri Kuutti Laila Lasse Lemon Loeke Myntti Tirppa Reino Rokki Rotta Ruusu Walma Windi Bonnie Salla Topi Harry Solttu Sikke Ransu //en siis paneutunut sen kummemmin aakkostamiseen, vaan laitoin nimet vaan järjestyksessä, älkää tappako mua siitä hyvästä :')
|
|
|
Post by Katsu on Aug 25, 2016 15:28:13 GMT 2
Ponityttö
Maisemat vilahtelivat nopeasti ohitseni, kun poljin innokkaana kohti Seppeleen tiluksia. Pyöräni tanko oli aivan liian matala, ja jouduin ajamaan rutkasti etukenossa, mutta mun innostus oli niin ylitsepursuilevaa, etten mä jaksanu välittää siitä. Kun mä kurvasin hiekka rahisten tallin pihalle, sieraimiini kantautui se tuttu, joka tilanteessa lohduttava tuoksu, johon sekoittui hevosta, heinää ja nahkaa. Haju voimistui, mitä lähemmäksi tallin ovea mä pääsin. Olin niin innoissani, että unohdin jopa lukita pyöräni, kun jätin sen nojailemaan tallin seinustaa vasten (ja toim. huom, äitin ei tarvi tietää mitään siitä, ettei mun pyörä ollut visusti lukossa).
Olisin kyllä ainakin melkein takuuvarmasti laittanut lukon koreilemaan kulkuneuvooni, mikäli mä vain olisin tiennyt, että Seppeleessä pyöri muitakin varkaita, kuin hyväntahtoisia sydänroistoja, jotka veivät viattomilta ihmisiltä sydämiä, ja pakottivat niin hakemaan hoitajaksi. Tosin, mä olin hakenut ihan omasta tahdostani Netan onnelliseksi puunaajaksi – ja olin vielä onnellisempi, kun mä, pikkuinen 10-vuotias Katarina, pääsin toteuttamaan perinteisten ponityttöjen unelmapestiä!
Mitä mä olin ollut aluksi niin innostunut ja määrätietoinen, muutuin alta aikayksikön avuttomaksi räpeltäjäksi, joka ei tiedä, mitä tehdä. Siinä mä sitten vaan seisoin, keskellä tallikäytävää, posket kirkkaanpunaisina helottaen. Talli oli hiljainen. Mä en todellakaan tiennyt, mitä tehdä. Hevoset rouskuttivat heinänkorsiansa karsinoissaan, eivätkä tunnit olleet kai alkaneet. Ainakin mitä siihen tulee, että talli oli täynnä tyhjyyttä, kotoisuutta tuovia hevosia lukuunottamatta. Tuntui erittäin kahjolta seistä vain paikoillaan, kun koko hoitajanura oli edessä... Mutta... Mistä mä voisin kysyä neuvoa? Missä Anne ja muut hoitajat piileksivät? En kai mä nyt niin pelottava ollut, että karkuun pitäisi lähteä..?
Lopulta tulin siihen tulokseen, että olisi paljon järkevämpää tutustua hevosiin, kuin vain möllöttää aloillaan. Ja pian, kun kurkkasin erään myrtsin oloisen ponin karsinaan, kuulin takaani lämpimän, sävykkään äänen. Kurkkasin ääntä kohti, ja saatoin jopa vähän pelästyä. En vain halunnut myöntää sitä itsekään, koska jos myöntäisin pelästyneeni, myöntäisin samalla pelästyneeni tallin omistajaa! Noloa! Yritin pitää kasvoni pokerina, koska jos hymyilisin, tuntisin oloni typeräksi. Kurkistella nyt vieraiden ponien karsinoihin kuin mikäkin varas, ja sitten vielä hymyillä kummallisesti..
”Hei! Ootkohan sä yksi niistä uusista hoitajista? Katsu?” Annenhan minä tunnistin viimeistään, kun näin hänen kadehdittavan pitkät ja hyväkuntoiset hiukset, joista tosin riippui muutama kellertävä oljenkorsi. Nyökkäsin vastaukseksi.
”Tota... Missä Netta majailee? Haluaisin vähän tervehtiä sitä”, mumisin ja yritin hymyillä vienosti. ”Aitassa, kolmas karsina. Se asuu siellä pirtsakan ponitamman kanssa, älä suotta pelästy, jos se toinen poni yrittää tunkeilla ulos, se on vain energinen”, Anne naurahti. ”Ja ai niin, tule hakemaan avain kaappiisi vaikka sitten, kun oot tutustunut Nettaan!”
Annen neuvojen mukaan lähdin metsästämään hoitoponiani. Aitalla asusti toinen toistaan suloisempia poneja, mutta Netta oli se, joka oli erityisesti osunut silmiini. Sillä oli pehmeä, elämäniloinen katse, silmissä kiilui älykkyyden lisäksi pieni veikeys. Netta oli suoraan sanottuna se poni, jonka kanssa voisin hyvin viettää vaikka loppuelämäni. Yrittäisin varmasti saada siitä esiin sen parhaan ystävän, miltä se ei kyllä ihan heti vaikuttanut. Ei, se ei hörähtänyt innokkaasti, kun astuin sisälle ponikaksikon karsinaan, mutta eipä sitä vielä voinut odottaakaan. Toivoin kyllä aivan liikoja, kun odotin heti ensimmäisellä hoitokerralla luottamuksenosoituksia. Ehkä niitä heruisi sitten vähän myöhemmin, kun tuntisin Netan jekut jo läpikotaisin?
”Hei tyttö”, hymähdin kepeästi tammalle, työntäessäni hellästi intopiukean welshin päätä pois.
Netta oli kerrassaan suloinen. Sen pitkä otsaharja valui nätisti kauniiden, ruskeiden silmien päälle, meripihkan värinen karva oli sileää kuin laadukas sametti. Poni oli kokonaisuudessaan valloittava. Taputin sitä vielä kaulalle ja lähdin maleksimaan takaisin tallille. Vaikka taivaalla alkoi ajelehtia synkkiä sadepilviä, mun sisällä hehkui. Löysin pienen etsinnän jälkeen Netan viininpunaisen harjapakin, jonka kanteen oli liimattu Nalle Puh –tarroja. Yh, niin lapsellista..
Varmuuden vuoksi sitaisin hoitsuni ja sen turhankin innokkaan ponitoverin kalteriin kiinni. Netta oli rauhallinen ja helpohko hoidettava, vaikka sainkin pari kertaa komentaa sitä liian kovakouraisesta suun käytöstä. Netan karsinakaveri ei ollut liiemmin innoissaan kiinni laittamisesta, mutta pysyi silti nahoissaan ja mutusteli heiniänsä rennosti. Kun olin harjannut Netan mahdollisimman huolellisesti, tulin siihen päätköseen, että kävisin hakemassa sen avaimen ja lähtisin käppäilemään maastoon – jos joku viittis lähteä seuraksi, yksin ei olisi huvittanut mennä tutkiskelemaan vieraita paikkoja.
Päästin ponit rennolla kädenliikkeellä irti. Pörrötin Netan otsaharjaa ja lupasin, että tuun takasin heti, kun olisin käynyt kipaisemassa sekä sen päänvaivaa aiheuttavan avaimen, että seuraa. Tallissa oli takaisin tullessani huomattavasti enemmän vipinää. Tuntilaisia ravasi hevosten karsinoilla, mutta hämmästyksekseni kukaan ei ollut tullut Nettaa puunaamaan.
Toimisto löytyi vanhasta hoitajakurssikokemuksesta helposti. Koputin oveen hiljaa. Ei vastausta. Koputin toisen kerran, huomattavasti napakammin. Paperien rapinaa. Ovi aukesi. Sisältä kurkkasi Annen kasvot. Otsalla oli ryppyjä paperitöihin keskittymisestä.
”Öh, niin, tulisin hakeen sitä avainta”, muistuttelin naikkosta siitä, mitä se oli mulle luvannut. Omistajatar hymyili ja kapsahti taaksepäin, napaten korin käteensä. ”Valitse siitä.”
Nappasin käteeni jo parhaat päivänsä nähneen, kiiltonsa menettäneen avaimen, jonka pää oli vääntynyt hennosti. Tungin esineen verkkareitteni taskuun ja löntystelin pois toimiston edustalta. Hankalin oli edessä. Jos kaikki olisivatkin aikuisia hyypiöitä, joita ei vois vähempää kiinnostaa pikkulikan seurassa maastoilu? Hermostuneesti puhisten ohjasin itseni pilkkupeppuisen, uhkaavasti luimivan hevosen karsinan eteen, sillä se oli ainoa karsina, josta kuului ihmisen ääniä. Enhän mä sitä karsinaa olisi ollut muuten valinnut (sisältä kuuluvat ihmisen äänet olivat kirosanalauttoja ja pelleilyyn kyllästynyttä ärähtelyä), mutta muuta ei ollut tarjolla, sillä tuntilaisista ja niitä auttavista, kädet täynnä töitä olevista hoitajista saisi tuskin seuraa.. Nielaisten kurkkasin karsinan sisälle.
”Ai, heippa! Säkö meet tänään Windillä? Mun nimi on Cella, ja mä autan sua sen kanssa!” Jahas. Tuntilaiseksiko mua luullaan? Mähän olin korkea-arvoisempi! Ei mua olisi kuulunut luulla tuntilaiseksi. Taisin ajatusteni seassa jakaa mulkaisunkin, sillä se Cella hieraisi niskaansa ja taisi vasta sillon muistaa, että hoitajahakujen tulokset olivat menneet jo.
”Ah, sori. Missä mä voin auttaa sua?” pellavapäinen tyttö (ok, ehkä se oli jo aikuinen, eikä mikään tyttö) kysyi äänensävyllä, mistä ei saanut selvää, oliko se innoissaan siitä, että siltä kysyttiin apua, vai olisiko se mieluiten vaan luikkinut paikalta.
”Mä tahtoisin seuraa rennolle maastokävelylle. Lähtisitkö messiin?” yritin hakea ääneeni varmuutta, joka siitä jäi uupumaan. ”Jos sulla on jotain muuta tekemistä, niin en pakota, mutta en mä sinne yksinkään haluais lähteä hortoilemaan”, äyskähdin perään. Miksi mun piti olla uusien ihmisten kanssa niin ärtysä? Cellakaan ei varmasti saanut musta mitään parhainta kuvaa kun sillä lailla syljin sanoja suustani.
”No totta kai mä voin tulla, hoidan vaan Windin loppuun. Nähään pihalla kymmenen minuutin päästä!” Cella sanoi ja komensi samalla seiniä potkiskelevaa tammaa. Ehkä naisenalusta saisi ihan mukavaa seuraa – oli ainakin jännittävää lähteä maastoon taluttelemaan ison hoitajan ja uuden, sydämen vieneen hoitoponin seurassa.
Ei sinne maastoon silti ihan heti lähdetykään. Kun mä kuljin tallin ovista pois kuin virran mukana, mä hokasin, että mun pyörä ei enää seissyt siinä kohtaa, missä se oli ollut. Siitä kohtaa missä sen olisi pitänyt olla, lähti ison miehen jalanjäljet, kohti tuntematonta.
”Mun pyörä on napattu!” karjahdin ja kompuroin sisälle talliin. Cellan pää nousi ylös Windin karsinasta, missä se oli kyykkinyt, ilmeisesti kavioiden puhdistamisen kimpussa. ”Se oli Pintelimies”, naisenpuolikkaan ääni oli hyytävä. Oliko tallilla tapahtunut jotain muutakin, mistä mulla ei ollut aavistustakaan?
1 hm
|
|
|
Post by Katsu on Aug 24, 2016 17:34:45 GMT 2
Katarina Emilia Riikinneva
** 10 vuotta, syntynyt 22.8.2006 ** käyttää kutsumanimenään Katsua - harva edes tietää hänen oikeaa nimeänsä ** asuu somassa maalaismökissä Liekkijärven syrjäisimmässä rämeikössä ** perheeseen kuuluu äiti Aliina, isä Carl, kaksivuotias pikkusisko Ayla sekä kaksi pihassa laiduntavaa aasia, Essi ja Cecilia ** käy isomman ala-asteen nelosluokkaa naapurikunnassa ** pärjää koulussa hyvin - siellä se perfektionisti nousee pintaan - jos kokeesta tulee ysi, eikä kymppiä, on se maailmanluokan itkupotkuraivarin vaativa asia
** yrittää peitellä tunteellisuuttaan ja esiin puskevaa taiteilijasieluaan kovalla kuorella, joka on kuitenkin yllättävän helppo murtaa ** saattaa ärhennellä ja möksöttää aivan turhanpäiväisestä asiasta vieraammille ihmisille, mutta juurikin kaikki tietää, ettei kärttyistäkään tiuskimista kannata säikähtää ** todellisuudessa herkkä, mutta hyvällä tapaa rämäpäinen, vaikkei haluaisi hyväksyä sitä, ettei vain osaa olla rääväsuinen ja tulinen - siksi sitä pitää esittää ** omistaa oudon huumorintajun, eikä oikein uskalla laukoa omituisia vitsejään, ellei seura ole erittäin tuttua ** perfektionistinsa takia häpeilee ja punastelee helposti, jos joutuu vähänkään noloon tilanteeseen ** hyvien ystävien kanssa ei enää jaksa esittää, vaan pystyy ainakin jotenkuten olemaan sitä mitä on
** hyvänä tuntomerkkinä toimii hohtavanpunaiseen kallistuvat hiukset, jotka ovat ilman värjäystäkin lähes hennanpunaiset ** toinen tuntomerkki on vaalea, hiukan pisamainen iho, joka ei rusketu edes kovimmilla helteillä, ei sitten millään ** sen vuoksi palaa helposti - ei edes huomaa olleensa kauan auringossa, kun ruskettumista ei tapahdu ** harvinaisen tapaturma-altis kaveri, sääret ovat melkein aina mustelmilla ** hoikka ja hintelä ** pukeutuu persoonallisiin ja pirteisiin vaatteisiin, suosii mustaa enemmän maitokahvin sävyistä ruskeaa ** puhelimena valkoinen Huawei y330 ** hymykuopat ja siropiirteinen naama
** harrastanut ratsastusta nelisen vuotta, mutta pyörinyt talutusratsastuksissa nelivuotiaasta asti ** tykännyt hevosista sydänjuuria myöten jo aivan pienestä pitäen ** vähättelee usein ratsastustaitojaan, vaikka tietää itsekin olevansa ikäänsä nähden taitava hevostenkäsittelijä ** tykkää valokuvata hevosia uudella, syntymäpäivälahjaksi saadulla Canon EOS 70d:llä, mutta keskittyy paljon enemmän hevosten seurasta nauttimiseen, kuin niiden kuvaamiseen
|
|
|
Post by Katsu on Aug 24, 2016 16:31:04 GMT 2
Claran viimonen tarina Netalle oli mukavaa ja sujuvasti luettavissa olevaa kamaa! Ja se piirros <3 Käytit siinä ihania värejä, enkä voi kieltää, ettenkö tykkäisi piirtotyylistäsi muutenkin! Jaaa sitten on Robertin Pintelimieskin! Tykästyin heti kirjotustyyliisi, ja koko tarinan läpi säilyi säilyi se tietty tunnelma, joka sai jatkamaan lukemista innolla Myös Danielin turinoista tallikirjassa oli ilo lukea! Vaikka ihan vasta pääsin mukaan jengiin, tajusin heti, miten huikeita kirjottajia Seppele pursuilee
|
|
|
Post by Katsu on Aug 24, 2016 16:24:55 GMT 2
Koko nimi Katarina Emilia Riikinneva, 10 vuotta, hoitaa Nettaa, aloittanut 22.8.16
Kuvaus (sivuille); Katsuna kutsuttu tyttönen vaikuttaa päällisin puolin kovalta ja helposti tulistuvalta, mutta on todellisuudessa hyvin tunteellinen ihminen. Tyttö reagoi herkästi ympäristönsä tapahtumiin - jos joku muu nauraa, Katsukin nauraa, jos joku muu itkee, Katsukin itkee... Hän yrittää silti peitellä helposti esiin tunkevia tunteitaan tiuskimalla, vaikka tietää itsekin, että jokainen näkee hänen lävitseen, eikä kukaan ota Katsun mököttämistuokioita niin hirveän vakavasti. Tyttö on toisinaan hiukan kärsimätön, mutta yrittää hevosten seurassa ottaa iisisti parhaansa mukaan. Katsulla on vapaina roikkuvat, keskipitkät ja loivasti laineilevat hennanpunaiset hiukset, joiden sävy kääntyy ennemmin punaiseen kuin oranssiin.
Ulkonäköä (ei sivuille); Katsu on 145 senttiä pitkä, ruumiinrakenteeltaan melko hontelo ja erittäin siropiirteinen. Neiti käyttää paljon persoonallisia vaatekappaleita, vaikka erottuu punaista lähentelevien hiuksiensa kanssa massasta muutoinkin. Hänellä on isohkot, sinivihreät silmät ja tummat ripset. Katsulla on sievät ja kaposet kasvot, jonka vaalean ihon päältä erottuu pieni - kesähelteillä isompikin - määrä pisamia.
Nippelitietoa pukeutumisesta (ei sivuille); * tarkoittaa persoonallisilla vaatekappaleilla pirteitä ja kuoseillaan populasta erottuvia vaatteita * kenkinä on tosin uskolliset, maitokahvin väriset Converset, jotka ovat pyörineet mukana kuvioissa siitä asti, kun Katsu siirtyi ykköselle * ratsastaessa tennarit ja löysinä liehuvat topit vaihtuvat alta aikayksikön punaisiin ratsastushousuihin, vaaleanruskeaan kypärään sekä samansävyisiin kenkiin * pitää hiuksiaan muutoin auki, mutta laittaa ne ratsastaessa napakalle poninhännälle * ei käytä ratsastaessa saappaita, vaan pirteitä sukkia ja varsikenkiä muistuttavia ratsastusjalkineita
|
|
|
Post by Katsu on Aug 19, 2016 14:44:06 GMT 2
Heissan kaikille!
Mä oon Katarina, sano siis vaan Katsu, pian 10-vuotta täyttävä tyttö. Multa löytyy kärsivällisyyttä ja intoa puuhata ponien kanssa monipuolisesti, mutta kaksilahkeisten seurassa mä oon ennemmin temperamenttinen kuin rauhallinen. Aikuisten mielestä oon lähinnä huvittava - ja no, täytyyhän mun itekkin myöntää, että pieni tyttö hennanpunaisine hiuksineen mököttämässä on aika hauska näky.. Mä oon erittäin persoonallinen tyyppi, ja joka päivä musta löytyy jokin uusi piirre. Pääosin oon kuitenkin rohkea (rämäpäinen) ja yltiösosiaalinen, pippurisella vivahteella.
Tulistuva ja intopiukea luonne tulisi tuomaan oman haasteensa ratsastuskoulun mielenkiintoiseen arkeen, mutta kaikesta selvittäisiin pienellä, tai isommallakin, annoksella draamaa sekä mielikuvitusta. Moni tuleekin miettineeksi, miten niin pieni tyttönen kuin mä, voi aiheuttaa niin paljon sutimista tallin ystävyyssuhteiden kanssa... Mä puuhaisin hoitsuni kanssa paljon ja tykkäisin lyllertää kapeita metsäpolkuja pitkin poniystävän kanssa, mutta toki multa löytyisi taitoa laittaa poni kulkemaan nätisti. Mun suosikkipuuhaa olisi harjata ponia pitkään, siistiä tuuhea harja viimeistä takkua myöten ja kavuta satulattomaan, pehmeään selkään.
Kuten edellisestä saattaa arvata, mun eka hoitohevostoive on Siiri. Kun se poistui hausta, mua oikeasti harmitti - olin haaveillut sen hoitajuudesta monta vuotta... Nyt ei kuitenkaan voivottelut auta, joten tutustuin Nettaan. Ja sehän vei palan sydämestäni.. Mä jaksaisin kehittää luottamusta maastakäsin ja hakea siitä hyvää ystävää, karvakuorensa alla on. Netan kanssa olisi inspiroivaa seikkailla pitkään, eikä talikon päässä heiluminenkaan olisi huonoa puuhaa - ainakaan silloin, kun sade ropisee ikkunoita vasten ja hoitoponi tuhoaa isoa heinäkasaa karsinassa. Mutta anyway, tekisin melkein yhtälailla tallihommia, kuin puuhaisin Netan kanssa kaikkea mahdollista koulureeneistä yhteisiin halihetkiin.
Ruusun kanssa mä taas pääsisin kehittämään jo aika hyviksi varttuneita hevostaitoja oikein hyvin. Voin sanoa rehellisesti olevani jo näppärä hevostenkäsittelijä, mutta musta tuntuu, että Ruususta saisi hyvän oppimestarin pehmeiden apujen käyttöön. Tamman kanssa olisi mukavaa käydä myös maastoissa samoilemassa, mikä onkin yksi mun suosikkipuuhista hevosten kanssa. Koska Ruusu osaa, mitä ilmeisimmin, olla jästipäinen, saattaisin tarvita sen kanssa paljonkin jelppiä, mutta kokeilemalla oppii! Ja mun mottonihan on, että mitä kokeilisit, jos tietäisit, ettet voi epäonnistua?
Katsun takana pyörii 10-vuotias nelosluokkalainen tyttö, joka muistuttaa suhtkoht paljon hahmoaan - ei nyt ihan ulkonäköä myöten, mutta kuitenkin :-D Takapirultakin löytyy hevoskokemusta ja haaveena on monen muun hevoshullun tapaan oma hevonen. Vaikka olen venähtänyt pituutta nuoresta iästäni sen verta paljon, että shettiksillä en enää voi mennä, on niillä ratsastuksesta hyvä nauttia virtuaalielämässä! Tarinanäyttöä löytyy tosiaankin Hallavasta, Cellen päiväkirjasta, nimimerkillä Ruusu. Seppele on erittäin inspiroiva talli. Sen tarinat muodostavat yhteisen juonen, ja hahmot ovat niin hyvin vuorovaikutuksessa keskenään, etten vain voi olla hakematta... Olenkin ihastellut paikkaa ulkopuolisena jo jonkin aikaa, joten nyt en voi päästää tilaisuutta lipumaan nenäni edestä - en varsinkaan, kun haussa on mukana ikuinen suosikkini Siiri, ja uutena ihastuksena myöskin Ruusu sekä Netta... Voisin sanoa, että Ruusu onnistui viemään sydämeni totaalisesti, mutta kyllä se Nettakin ihastutti "vain" sen verran, että jaksaisin olla senkin hoitajana aktiivinen (;
Nyt sopiikin vain toivoa, että hakemus onnistui vakuuttamaan Seben väen, ja että pääsen mukaan tallin persoonalliseen porukkaan =)
|
|