Uusi innostus (tapahtunut ennen sitä, että Artsin syyllisyys saatiin varmistettua!)
Jousi sinkosi kaarevasti pitkään ja napakkaan lentoon, mutta suhahti loppujen lopuksi vauhdilla maalitaulun ohi.
"Taas, mä en ikinä onnistu, lopetetaan tähän, mä luovutan..." marisin närkästyneenä. Olin ampunut jousen jo viis, siis viis kertaa taulun ohi, mutta jollain ihmeen keinolla Carina* sai mut jatkamaan joka kerta. Luovuttamisuhkailut eivät kääntäneet sen päätä. Se oli vakaasti päättänyt, että mä alkaisin treenaamaan ratsastusjousiammuntaa. Hullua, mutta totta. Ja hulluinta oli, että Carina oli mua vahvatahtosempi (ja se jos mikä on jo saavutus sikseen), eli mä myös alkaisin treenaamaan ratsastusjousiammuntaa.
"Sä et luovuta, vaan yrität uudestaan", brunette totesi joka kerta, ärsyttävän määrätietoinen sävy äänessään.
"No, voinhan mä yrittää, mutta sano mitä sanot, mä en ikinä osu tohon piruilevaan tauluun. Se välttelee mun nuolta, se on varma!" äyskähdin niin lujaa, että koko Liekkilaakson jousiammuntahalli kaikui. Carinan raudanlujat korvat eivät hätkähtäneet siitäkään huudahduksesta, joten nöyrästi alistuin kohtalooni, ja lähetin nuolen uuteen lentoon.
Kun mä tallustin kädet jousesta saaduilla mustelmilla tunkkaisenhajuisesta hallista ulos, oli mielialani jo kohonnut. Mä olin tehnyt sen. Mä olin osunut siihen tauluun (ok, mä osuin siihen vaan kerran, joten uskoinpa vieläkin, että se pirullinen taulu vältteli sitä piikinterävää nuolta), ja se oli laukonut mun innostuksen ylös. Tästä saattais tulla jotakin! Se vasta olisikin, jos sitä pääsisi treenaamaan Netan kanssa sitä oikeaa ratsastusjousiammuntaa - nyt mä vain testailin maankamaralta, että miten se nuoli oikein toimiikaan. Carina oli varmasti supertyytyväinen itseensä, kun mä läpätin jousiammunnasta innokkaana - se tyttö oli taas saanut tahtonsa läpi.
Carina asui niin lähellä jousiammuntahallia, että mä päätin äidin sinistä Mersua odotellessani läksiä kylään kaverilleni, jonka takkuinen tukka liehui kauniisti tuulessa, joka kyllä melkein lennätti hiukset pois päästä. Carinan kerrostalon ikkunasta oli helppo tiirailla, milloin arvokas kyytini saapuisi viereisen Siwan edustalle. Tai no, siitä kyytini arvokkuudesta mä en ollut niin varma, koska äiti ei tulisi hakemaan mua limusiinilla. Ellei se sitten vuokraisi sellaista - meidän rahat riittäisi yhtä varmasti limusiiniin, kuin kuumatkaan.
Carina oli hyvä ystävä (vaikka se joskus oli kaikkine itsevarmuuksineen ärsyttävä, mutta kaikkihan on joskus ärsyttäviä!). Sen kanssa mä saatoin jutella kaikesta - myöskin siitä, että Seppeleessä oli tapahtunut jotain outoa. Pinteleitä ja muita esineitä oli kadonnut mystisesti, mutta ne kaikki oli löytynyt vielä mystisemmistä paikoista.
"Outoa", Carina oli vastannut kummaksuvalla ilmeellä, otsa mietteliäillä rypyillä. "Tiedäthän sä kai Artsin ravitallin?"
Puistelin päätäni ja odotin jännittyneenä sitä, mitä mä tulisin seuraavaksi kuulemaan. Innostukseni jousiammuntaa kohtaan katosi, ja tilalle astui jännitys, joka pulppuili pintaan ja sai mut kysymään, mitä siitä nuhjuisesta ravitallista.
"No kun Artsi on mun sukulainen, ja no... Liikkunut siellä Seppeleessä vähän hämärissä puuhissa. Enhän mä tiiä, mitä se siellä oikeesti duunaili, saattohan se vain muuten vaan nuuskia paikkoja, mutta monta tuoppia juoneena se mies tekee kyllä mitä vaan", Carina sanoi olkiansa kohauttaen ja piirteli etusormellaan mattoon kuvioita (älkääkä sitten kysykö, miks me istuttiin kovalla matolla, vaikka tarjolla olisi ollut pehmoinen, untuvapeitolla päällystetty sänkykin).
Kun Carina oli selittänyt Artsin puuhista oleellisimmat seikat, mun sisäinen Katsu Bond 007 heräsi henkiin. Tässähän oli käsillä suuren luokan mysteeri! Vaikka tallista oli kähvelletty vain pinteleitä, halpiskanget (tai saatto ne olla kalliitkin kanget, arvokkuuskanget ei vaan sovi kuluneiden pinteleiden ja räsäisten pyörien keskelle) ja mun pieni pyöräpahanen, oli se silti mysteeri.
Ainoa asia, mikä mua mietitytti oli se, että miksi iso, kaljamahainen mies nyysisi pikkutytöllekin liian pienen pyörän? Mitä iloa siitäkin olisi? Tosin, iloa siitä ei tosiaan ollutkaan ollut, koska pyörä oli löytynyt ojan pohjamudasta..
Mun pää oli erittäin pyörällä, kun istahdin äidin putipuhtaana kiiltelevään Mersuun. Tästä rikosepäilystä mun olisi pakko kertoa Seppeleen väelle, saisin varmasti kunniapalkinnon! Joka tapauksessa, muutakin kysyttävää tulisi tallilla olemaan - mun olisi pakko päästä vielä joku päivä kipuamaan Netan selkään, jousi ja nuolet kourassa.
** Carina on Katsun kuvitteellinen ystävä, joka asuu Liekkilaaksossa, teen esittelysivut kunhan kerkeen!
tää tarina on tosiaan vähän tynkä, intoa ei henkilökohtaisista syistä juuri ole...