|
Post by Katsu on Dec 31, 2017 14:17:27 GMT 2
♔ Agnetha 'If ♔ Kyllä, näet oikein - se olen minä täällä, again, suunnilleen vuotta vanhempana ja viisaampana, mutta kuitenkin. Kohta jo kaksitoistakesäinen Katsu alkoi ikävöimään Seppelettä motivaationpulassa tehdyn tallinvaihdon jälkeen niin kovin, että palaaminen tuntuisi nyt fiksuimmalta vaihtoehdolta, jos mut vielä huolitaan takaisin tilan vakiopoppooseen. Jos ei muuta, voisin vähän kasvattaa seppeleläisten ikähaarukkaa nuoremmalla näkökulmalla. Joka tapauksessa, tällä kertaa hoitohevoskandidaateista Agnetha 'If vaikutti kaikista sopivimmalta - ratsastuskouluja jo seitsemän vuoden ajan kolunnut Katsu tahtoisi siirtyä yksityishevosten kunnioitetulle puolelle kahmimaan uudenlaista kokemusta hevoselämäänsä. Vaikka tuon upean kilpatamman hoitaminen koostuisikin lähinnä varusteiden kuuraamisesta sekä harjailusta, pitäisi tämä neiti siitä taatusti, eikä tallilla käyminen jäisi kertaan, pariin kuukaudessa. Hahmo, joka tavoittelee kavereidensa kateellisista ilkkumisista huolimatta tasokasta kisaratsua hoitohevosekseen, onkin jo Seppeleen vanhemmille kävijöille tuttu. Katarina Riikinneva, kaikkien muiden paitsi suutuksissaan olevien vanhempien kesken Katsu, aloitti ratsastuskoululla käymisen yli vuosi sitten, hoitaen vajaaksi sellaiseksi jääneessä ajassa kahta hevosta. Lopulta tyttö päätti kokeilla jotakin muuta, tallille lähtemisen ollessa vastenmielistä, mutta pian Seppele alkoi vetämään takaisin puoleensa, niin Katsua kuin hahmon takapiruakin. Sitä kautta temperamenttinen punapää päätyi kirjoittamaan hakemusta tammikuun 2018 hoitajahakuun. Koska Katarina on lähes jokaiselle tallilaiselle hahmona tuttu - pienikokoinen, tulinen tyttö - siirryn suoraan siihen, että miksi tuo oman ikäluokkansa pahin draamakuningatar pitäisi ottaa takaisin osaksi tallin arkea. Ensinnäkin, nyt mulla olisi aikaa ravata tallilla ihan oikeasti useammin kuin kerran puolessa vuodessa. Muutto ei ole mylläämässä oikean auringon alla käytävää elämää sekaisin, en liikuta neljää hevosta samanaikaisesti... Sen lisäksi tässä vuoden aikana on tapahtunut luultavasti jotain muutakin, oon ehkä oppinut pitämään kiinni mielipiteistäni, eivätkä hoitohevoset vaihtuisi kolmen kuukauden välein. Kuulostaa ehkä jokseenkin epärealistiselta, että hädin tuskin kaksitoistavuotias pikkutyttö hoitaa yhtä tallin hienoimmista hevosista, mutta why not? Katsu on perusluonteeltaan tunnollinen ja yrittää miellyttää tarkoin valittuja (don't worry, Salma, olet yksi niistä tarkoin valituista) henkilöitä parhaansa mukaan, joten siinä vaiheessa ikä on toivon mukaan vain numero. Vaikka vaivaiset 147 senttimetriä pitkä neiti tuskin tulisi pääsemään Agin tuliterään satulaan, ei se haittaisi mitään. Varusteiden ahkerasta kuuraamisesta sekä kuraisen hevosen aamuvarhaisesta harjaamisesta kisoja varten saisi varmasti paljon tarinoita, ja sitten joskus, kun tuliterään satulaan, jota on kuurannut uskollisesti pitkän aikaa, pääsee edes istahtamaan, tuntuisi se mukavalta. Tuntihevosen hoitajana kun pääsee ratsastamaan itsenäisesti ihan kyllästymiseen asti, menettää se ratsastamaan pääseminen ilonsa. ♔ Okei, eiköhän tää hakemus oo tässä. Kiitos ja kumarrus, toivottavasti mut otetaan hoitamaan ihanaa Agia, jota oon rehellisesti sanottuna kuolannut siitä lähtien, kun tamma saapui Seppeleeseen ♔
|
|
|
Post by Katsu on May 13, 2017 7:57:48 GMT 2
Luokka 1 Katsu - Lazur SOV
|
|
|
Post by Katsu on May 13, 2017 7:56:52 GMT 2
Luokka 2 Katsu - Lazur SOV
|
|
|
Post by Katsu on Apr 23, 2017 19:33:03 GMT 2
Katsulle maasto1 ja koulu1
|
|
|
Post by Katsu on Apr 23, 2017 19:24:45 GMT 2
Mä onnistuin pitämään tasapainoni hyvin Tirpan kaahaavissa askeleissa vielä käynnissä, mutta ravi korkeasäkäisen ponin selässä oli tuskaista. Ravi pompotti toivottoman paljon vauhdin kiihtyessä aina vaan, hyvä etten lentänyt selästä alas kuin leppäkeihäs - sekin olisi voinut olla mahdollista, varsinkin, kun tehtäviin kuului ympyröitä, joiden kaaret Tirppa hurjasteli melkein kahdella jalalla juosten. Fiia puisteli tyytymättömänä päätään, mutta toisaalta ymmärsi sen, että kun on kylmää ja valmiiksi vauhdikas poni, on vauhdin säätely pieneltä ratsastajalta hankalaa. Mun muutkin ratsastustunnit olivat viimeaikoina menneet päin honkia, ja se jos jokin valoi muhun halua saada Tirppa pehmeäksi ja nöyräksi.
En edes yrittänyt pysäyttää Tirkkua pitkillä sivuilla, vaan otin suosiolla neljä askelta käyntiä. Nopeat pysähdysyritykset olisivat saaneet Tirpan vain kuumenemaan enemmän, sen verran paljon se otti kierroksia pikaisista siirtymisistäkin, joten yritin vain saada sen helpomman version onnistumaan. Pikku hiljaa tamma alkoikin rauhoittumaan, enkä loppujen lopuksi edes tippunut, toisin kuin Wilma ja Clara. Onneksi ketään ei sattunut, saimme vain nauraa räkäisesti itsekin tirskuneille putoajille.
Pääty-ympyrä ja pitkä sivu laukassa -tehtävän aloitin ravissa, mutta kun Tirppa ei ottanut laukan valmistelemisestani kierroksia, nostin hyvillä mielin keinuvan laukan, joka ei ollut yllätyksekseni lainkaan kaahaava. Siirtymiset jäivät tosin vähäiseksi toisella pitkällä sivulla, koska halusin helpottaa tehtävää itsellenikin - epäkatsumaisesti aloin hiukan jännittämään, alkaisiko Tirppa taas kuumua. Se jännitti lähinnä siksi, etten halunnut tippua. Niin ei onnekseni ikinä käynyt, vaan sain lähteä tunnilta helpottunein mielin.
|
|
|
Post by Katsu on Apr 23, 2017 19:09:44 GMT 2
Polar oli hyvin mielissään päästessään maastoesteradalle, mutta se tuntui olevan jopa vähän liiankin menohaluinen. Muta-alueita merkkaavat törpöt ruuna koki uhkaaviksi, mutta muuten se kyttäsi vain äärimmäisen harvoja esteitä. Harmaan ponin selässä koin ainakin olevani tukevasti kiinni - Polar oli mulle juuri sopivan kokoinen, joten tunsin hallitsevani sen joka hetkellä. Lukuunottamatta siis hiukan lujaksi kiihtynyttä vauhtia, jonka hiljentämiseen sain käyttää lujempia pidätteitä, joille Polar tosin kuuroutui nopeasti. Mua neuvottiinkin käyttämään ennemmin pieniä pidätteitä, joita Polar kuunteli mieluummin.
Esteiden hyppäämisen aloittaessamme ruuna alkoi taas vetämään kierroksia. Sain tehdä monta volttia, ennen kuin vauhti oli edes siedettävä. Polar oli tiukasti sitä mieltä, että se tarvitsisi reippaan kiihdytysmatkan ennen estettä, mutta mä olin toista mieltä - esteethän olivat vain pieniä, ja tarvittaessa niiden yli pääsisi vaikka paikoiltaan. Sianselälle tuli kyllä muutamia nätin laakeita hyppyjä, mutta esimerkiksi tukit Polar ylitti latteasti ja suunnaten enemmän eteenpäin kuin ylöspäin. Jos autorengasrivin renkaat olisivat olleet erillään toisistaan ja tiputettavista, oltaisiin me keilattu koko rivistö monta kertaa. Mä en ollut yhtään tyytyväinen koko tuntiin, mutta halusin silti yrittää kyynel kurkusta puskien. Mä kun olin koko ajan luullut olleeni ikäisekseni kohtalaisen hyvä ratsastaja.
Katsellessani muiden suorituksia, olin yhä varmempi siitä, että kaikki kehuivat ratsastustaitojani vain säälistä. Tiesin, että oli tyhmän touhua vertailla omia suorituksiaan itseään tuplasti vanhempien ja kokeneempien ratsastajien suorituksiin, mutta kun mä olin turhautunut, en voinut itselleni mitään.
|
|
|
Post by Katsu on Apr 23, 2017 18:53:18 GMT 2
Laila vältteli rehellistä ohjastuntumaa taitavasti, vaikka Anne kuinka yritti neuvoa mut ratsastamaan sitä hevosta koko rungon läpi aktiiviseksi. Mua väsytti vähäiseksi jääneiden yöunien vuoksi ylitsepääsemättömän paljon, joten suurin osa tärkeistä ratsastusvinkeistä luikki toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Annen sappi kiehui ihan varmasti, koska en jaksanut edes yrittää täysillä, mutta Laila tarjosi punaista lankaa vähän lähemmäksi mua, sain siitä otteen ja jokin vain naksahti paikoilleen. Sen jälkeen jakkara tai muu yhtä arkipäiväinen asia ei ollut ratsustani niin kamalan pelottava, joten sain keskityttyä enemmän omaan istuntaani selässä pysymisen sijaan, jolloin koko homma alkoi luistamaan.
Ravityöskentely sujui tunnilla kaikista parhaiten. Laila alkoi hakeutumaan spontaanisti tuntumalle ja korskui kauniisti lävistäjillä ratsastaessani, mutta jos keskittymiseni herpaantui vähänkin, tamma alkoi näkemään vihreitä (tai miksei harmaitakin) miehiä kaikkialla, minne sen katse vain ylsi. Yritin siksi kasata kaiken jaksamiseni kasaan väsymykseni takaa - en halunnut tippua ainakaan niin korkealta, missä keikuin kokonaisen tunnin.
Taivuttelu ympyröillä sujui melko hyvin. En käyttänyt sitkeää pohjetta, vaan hiukan häiritseviä ja toistuvia apuja, jotka pitivät Lailan sekä mut jatkuvasti hereillä. Hakiessani asetusta tamma nosti päänsä kirahvin kanssa samalle tasolle, ja sainkin liikutella kuolainta ahkerasti saadakseni ratsuni oikein rennoksi. Välistä se pääsi livahtamaan jopa liian pitkäksi ja matalaksi, eikä kantanut itseään tarpeeksi hyvin vatsalihaksillansa.
Laukkaaminen oli toinen bravuurimme tunnilla. Sain Lailan hyvin eteenpäinpyrkiväksi ja pehmeäksi molemmista kyljistänsä, petrattavaa löytyi vain hevosen muodosta, joka lösähti pitkäksi heti, kun annoin tamman rentoutua aivan letkeäksi ja mukavaksi. Tunnin jälkeen olin vielä astetta väsyneempi, mutta ehkä jopa sitäkin tyytyväisempi.
|
|
|
Post by Katsu on Apr 23, 2017 18:31:29 GMT 2
Lassen askeleet keinuttivat hurjasti. Mun olisi tehnyt mieli tarrata kaulanarusta kiinni rystyset valkoisina, mutta mun ego laittoi mut yksinomaan mököttämään ja vannomaan kaikille, että mä pysyisin hoitohevoseni selässä ilman ylimääräistä tukeakin. Musta tuntui, että Anne yritti vain viestiä mulle mun tarvitsevan lisää alkeistunteja - eihän kellään muullakaan isolla hevosella ratsastavalla ollut tukenaan yhtään minkäänlaisia kauhukahvoja! Periaatteessa raidallinen hihna veti mun kättä magneetin lailla puoleensa, mutta periaatteessa koko kapistus tuntui pääosin nöyryyttävältä. Niinpä mä lähdin maastoilemaan aurinkoisten sebeläisten keskellä muuten niin raikkaan ilmapiirin tuhoavana ukkospilvenä.
Mä en kuitenkaan voinut estää pienen hymynkareen joutumista mun huulilleni - muutaman asteen pakkanen tuntui mukavan kirpeältä vastapainolta täysin mitoin porottavalle auringolle, jonka säteet valaisivat kirjavan hevosletkan tietä kohti Liekkijärveä. Suurin osa matkasta edettiin ravissa, ainakin pikkuponien osalta. Pieni Gekko sai porhaltaa Siirin kanssa melkoista vauhtia pysyäkseen Lassen ja muiden astetta isompien kaviokkaiden perässä. Ratsastimme rannan kautta Pyöstin vuorelle, jonka huipulta tipahteli kivenmurikoita, joita Lasse säpsähteli. Siinä vaiheessa mulle tuli jo pakonomainen tarve napata kiinni mun halvasta henkivakuutuksesta, mutta päästin otteeni heti pois, kun pääsimme laukkasuoran edustalle. Vaikka tiesin, että ratsuni laukka ei ollut kovin pientä ja helposti säädeltävää, ei se saanut mua tarrautumaan yhtään mihinkään. Niinpä lähdin laukkasuoralle ilman ylimääräistä tukea.
Annoin Lassen laukata reippaasti päätään ärhäkästi viskovan Lailan perässä varmistellen, ettei ruuna lähtisi mukaan kevättä rinnassansa omistavan hevosen toilailuihin. Kevyt myötätuuli sai yksinäiset hiussortuvat lentelemään silmieni eteen, mutta en viitsinyt pyyhkäistä niitä pois. Annoin itseni nauttia täysin rinnoin, kun olin päässyt eroon alkutunnista vaivanneesta nöyryytetyksi tulemisen tunteesta.
|
|
|
Post by Katsu on Apr 22, 2017 8:01:37 GMT 2
kolmassijoittuu päivälle 19.4.2017
Odotin hiljaa paikoillani, kun hahmo lähestyi entisestään. Mun sydän jyskytti kovaa, sähköisen jännittynyt ilmapiiri levisi kulovalkean tavoin. Olin varma, että heppu pahoinpitelisi mut, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Askeleet eivät enää lähestyneet. Kuului enää kolinaa ja hiljaista kiroilua, jota mua yhtään huonokuuloisempi ei olisi voinut kuulla. Pelko oli lukinnut mun jokaisen kehonosan, enkä tajunnut lähteä katsomaan, minne mysteerisen henkilön matka jatkuisi - tajusin, että hiippari oli avannut ikkunan ja puikkelehtinut tikkaita pitkin pois koko heinävintiltä. Kasper se ei siis ainakaan ollut, ainakaan kovin suurella todennäköisyydellä. Laskeuduin vintiltä täristen alas ja päätin, etten mä kertoisi kellekään, vaan yrittäisin joku kaunis päivä kerätä rohkeuteni kasaan ja tutkia vintin läpikotaisin, ellei joku lisää heinää hakeva huomaisi jotain tavallisuudesta poikkeavaa mua ennen.
Kun mä olin syönyt kasallisen jonkun seppeleläisen tuomia kääretorttusiivuja ilman Inkerin saarnaamista tyydyttyneistä rasvoista, lähdin taas kerran tervehtimään Lassea. Ruuna huomasi mussa heti jotain epätavallista, mun kädet vapisivat yhä, enkä mä lässyttänyt sille yhtä paljon kuin normaalisti. Lasse ei kuitenkaan ollut tavallista hyperaktiivisempi mun jännitykseni vuoksi, joten mä sain aurattua tieni karsinaan ilman, että hevonen olisi alkanut tuijottamaan mua oudosti. Satulaa käsivarsiensa yllä kannatteleva Anne sanoi kulkiessaan ohi, että mä saisin käydä tunnilla lyhyeksi jääneiden loppukäyntien ansiosta kentällä kävelemässä Lassen kanssa, joten harjasin sen pikaisesti pesukarsinassa ja heitin sille varusteet selkään. Vaikka mä en meinannutkaan saada satulavyötä kiinni tai kuolaimia suuhun, välttelin ihmiskontakteja, koska mä olisin kuitenkin alkanut sössöttämään jotain heinävintillä tapahtuneesta, joten en pyytänyt keneltäkään apua.
Mä en itse asiassa ollut varma, oliko satulavyö tarpeeksi tiukalla, mutta tuskinpa se kippaisi rennosti kävellessämme. Mun mielessä käväisi, että kello oli varmasti yli yhdeksän, enkä mä voisi säästyä millään keinolla kotiarestilta. Munhan olisi pitänyt olla jo nukkumassa keikkuessani Lassen kyydissä. En sitten tiedä, oliko Anne mahdollisesti sekoittanut pääsiäisloman paikan ja luullut, että siten mun kotiintuloajalla ei ollut juurikaan väliä - miksi muuten aikuinen ihminen olisi laittanut pikkutytön ratsastamaan iltamyöhään? Ei siinä, enhän mä paljon siitä välittänyt, kuinka paljon äiti huutaisi mulle, mutta mitä jos se soittaisi Annelle siitä, kuinka mun pitäisi lopettaa Seppeleessä käyminen myöhään menneen illan vuoksi. Mun äitihän on tunnettu sen tiukkapipoisuudestansa. Huokaisten ja elämän ongelmia märehtien kävelin Lassen kanssa vielä pari kierrosta, ja aloin sen jälkeen tekemään sitä surullisenkuuluisaa lähtöä.
//tää on nyt vähän pikatarina IRL-elämän vilkkauden vuoksi, mutta näillä mennään, sen verran paljon mulla on inspistä
|
|
|
Post by Katsu on Apr 19, 2017 19:25:34 GMT 2
toinensijoittuu päivälle 19.4.2017
Kentälle oli kyhätty kolmen esteen rata, mitä tätiratsastajat suorittivat kiitoravia kaahaavilla hevosillaan. Piritta yritti neuvoa joukkiota mahdollisimman ystävällisesti, mutta sen kasvoilta paistoi kyllästynyt ilme. Ilkeänä lapsena mun olisi kovasti tehnyt mieli sanoa tuntilaisille, että mäkin olisin osannut niitä paremmin, mutta pidin pihisten itsehillintäni ja lähdin moikkaamaan päivän työt tehnyttä Lassea, joka seisoi karsinassansa vohveliloimi niskassa. Se oli hiestä märkä ja se puuskutti sieraimet suurina, joku oli ilmeisesti vetänyt sillä hikitreenin edellisellä tunnilla, millä ruuna oli ollut ratsuna. Avasin varovasti karsinan oven ja mietin, miten mun olisi pitänyt olla lukemassa huomiseen kokeeseen sen sijaan, että vietin aikaani tallilla iltamyöhään. Mä olin alkanut kapinoida mun äitiä vastaan, Kristianin lähtö ärsytti mua aina vain enemmän ja mä meikkasin salaa kouluun sekä tallille. Mä en tiedä, yritinkö mä saada sillä isompien hoitajien ja hevosenomistajien huomion, vai oliko musta yksinkertaisesti tulossa pahemmanlaatuinen teini.
Kello läheni yhdeksää, kun olin odottamassa bussia, jolla pääsisin kätevästi melkein suoraan kotini viereen. Matkani kääntyi kuitenkin takaisin talliin, kun sieltä alkoi kuulua pahaenteistä ryskettä. Hiivin talliin, jossa ei ollut ketään, ainakaan näkyvillä. Vintiltä tippui yksittäisiä oljenkorsia, jotka leijailivat kevyen läpivedon kannattelemina betonilattialle. Kurkkasin sydän jyskyttäen tikkaille kiiveten vinttiä kohti, josta kuului yhä epämääräistä kolinaa. Kiipesin muutaman askelman ylöspäin, kunnes tajusin, että olisin ihan hyvin voinut poimia jonkun tuntia seuraavan seppeleläisen turvaamaan selustaani, mutta enää en aikonut kääntyä. Yritin astella vinttiä pitkin hiljaa kiivettyäni tikapuut ylös, mutta hiukan lahonneet laudat narahtelivat kovaäänisesti.
Hiivin seinustaa pitkin eteenpäin. Yhtäkkiä uuteen omppuuni (jota btw olisin voinut esitellä koko tallin väelle, mutta veikkaan, että ketään ei olisi kiinnostanut) saapui kliseisesti viesti, luultavasti hermostuneelta äidiltäni. Kirosin puhelimeni mielessäni alimpaan helvettiin - salaperäisen muukalaisen askeleet lähestyivät. Heitin nahkarotsiani paremmin päälleni ja vedin syvään henkeä. Vaikka henkilö olisikin ollut esimerkiksi Kasper, olisi noloa selitellä hengailuni heinäparvella. Veikkasin kuitenkin vahvasti, ettei Kasper pitäisi niin kovaa ääntä, joka kaikui kumeasti ulos, olihan miekkonen muutenkin sitä hiljaisempaa sorttia. Hetken mä mietin, että olisin voinut vain lähteä kohti kotia, mutta ainakin bussilippuun tarkoitettu vitonen säästyisi karkkirahaksi. Ehkä uskaltaisin pyytää vaikka Jasonia kanssani herkkuostoksille?
Palautin ajatukseni nopeasti nykyhetkeen, joka paiskoi rajusti kasvojani, jotka olivat varmasti valahtaneet kalpeiksi kylmän hien valuessani selkäpiitäni pitkin. Porukassa olisin voinut pienenä ihmisenä painua joukon keskelle, jolloin mulla olisi ollut ryhmä turvaamassa - nyt mä olin kuitenkin yksin, enkä mä tiennyt, mitä mun edessäni oli. Sekunnit matelivat hitaasti eteenpäin, askelten kumistessa aina vain lujempaa ääntä pitäen lattialautoja vasten. Seisoin paikoillani ja toivoin, että joku toisi mulle pian jonkinlaisen etälamauttimen avukseni, vaikken mikään poliisi ollutkaan. Tunnelma laskeutui synkäksi ja hämäräksi.
|
|
|
Post by Katsu on Apr 15, 2017 16:54:36 GMT 2
Katsulle 11 vuotta täyteen (:
|
|
|
Post by Katsu on Mar 25, 2017 14:17:18 GMT 2
Haha, kivoja kuvia oli yksinkertaisesti liikaa, joten Katsun taulusta tuli hiukan sekava, mutta menkööt nyt näin
|
|
|
Post by Katsu on Mar 11, 2017 8:25:00 GMT 2
ensimmäinen sijoittuu päivälle 10.3.2017Kun mä käänsin liukkaalla asfaltilla sutivan pyöräni Seppeleen pihaan, seisoi parkkipaikalla tuttu auto - hopeanhohtoinen BMW, jonka ikkunalasissa oli särö. Nielaisin ja heitin kulkupelini nojaamaan tallin seinää vasten. Harmaat pilvet alkoivat tiputella lumihiutaleita maankamaralle. Mun oli hankala kuvitella pilville kultareunusta, jota mun elämä tarvitsisi. Avasin narahtavan oven ja kävelin toimiston vierustalle. Sekunnit tuntuivat kuluvan hitaasti, kunnes ahtaasta, papereita pursuilevasta huoneesta käveli ulos Kristian. "Säkö nyt sitten... lähdet?" kysyin arasti. "Niinpä kai", Kristian sanoi olkiansa kohauttaen. "Minne sä lähdet? Tuutko sä enää takaisin?" "En mä osaa sanoa. Seppeleessä vietetty aika toi mun elämään paljon uusia ulottuvuuksia, mutta nyt on mun vuoro päästää vanhasta irti." "Mutta miksi sun pitää tehdä se?" "Koska on pakko." "Ja paskat. Ei sun oo pakko." "Katsu, mitä sä juuri sanoit?" "Kirosanan." "Yritätkö sä tappaa noi lapsiaan alkeiskurssille tuovat poniäidit? Vai kenties mut?" "Mä en yritä nirhata ketään. Mä en vaan halua, että sä lähdet."
Kun mun ja Kristianin keskustelu päättyi, musta tuntui siltä, että mun ympäriltäni katosivat jokaiset tutut ja turvalliset asiat - ensin mä päätin itse etsiä uutta tulevaisuutta Lassesta, mutta mulla oli ollut vielä toivo siitä, että Kristian vain vaihtaisi hoitohevosta. Nyt se toivo oli kuitenkin sammunut, mun mielessä ei enää elänyt mitään kipinöitä siitä, että vanha tulisi takaisin. Mä en itkenyt, mutta mulla oli toivottoman tyhjä olo. Jalkoja tallin betonilattiaa pitkin laahaten lähdin hakemaan Lassen sisälle hoidettavaksi. Siniseen toppavällyyn vuorattu ruuna odotti jo innokkaasti tarhan portilla, eikä näyttänyt juuri lainkaan pettyneeltä siihen, että Kristian huristeli autollansa pois sen sijaan, että se olisi tullut availemaan sähkölankavyyhdeistä kasattua porttia. Lasse ei varsinaisesti pelottanut mua, mutta mulla oli turvaton olo taluttaessani ilmaa sieraimistaan puhisevaa ruunikkoa pesuboksiin harjattavaksi. Mä en edes tiennyt, missä sen kisahuopia ja voidepurnukoita säilytettiin, kun taas Netan varusteiden paikat olivat sisäisen navigaattorini muistissa.
Kun mä olin saanut harjattua suuren, uteliaasti toimiani tutkineen ruunan, vein sen karsinaansa kaltereiden taakse ja jätin samaa vauhtia märän loimen kuivumaan telineeseen. Vaikka mä olin saanut hetkeksi unohdettua Kristianin, puski miehenalun kuva mieleeni uudelleen kävellessäni taukotupaan. Sentään pienillä räsymatoilla koristellut portaat tuntuivat musta tutuilta, mutta kotoisat narahdukset jalkojen alla eivät voineet korvata ihmistä, josta oli lyhyen ajan sisällä tullut mulle tuki ja turva. Oleskeluhuoneen puisen oven takaa kuului Cellan räikeä nauru, Jutan sekä Robertin keskustelu Harryn jalkojen kylmäyksestä sekä Inkerin sirkutus minidonitsien loppumisesta. Painoin kahvan hiljaa alas ja avasin uksen varovasti. "Moi???" tokaisin tökerösti, kuulostaen kiusaantuneelta Robertilta, jolla ei ole muutakaan sanottavaa. Kaikki neljä sohvalla löhöilevää ihmistä (ei ne alieneiltakaan näyttänyt) kääntyivät katsomaan mua. "Katsu! Ihanaa että sua näkee taas!" Cella rääkäisi joukon keskeltä, Inkerin syventyessä etsimään minidonitsien sijasta keksejä. Juttakin heitti tervehdykset ja tönäisi terävästi Robertia, joka oli pysynyt hiljaa. Vaikka melkein kaikki olivat tervehtineet mua ihan sielukkaasti, mä en tuntenut itseäni niin tervetulleeksi, mitä olin odottanut. Hivutin itseni sohvalle lehtiä selaamaan ja toivoin, että vielä joku päivä kaikki olisi ainakin lähes ennallaan.
Selattuani lehden kiireisesti loppuun, lähdin juoksuttamaan Lassen. Löysin tallista Fiian, joka tiesi kertoa, missä kapsoneita ja juoksutusliinoja säilytettiin. "Voisitko sä myös tulla mun kanssa juoksuttamaan, kun jos mä en pärjääkään Lasselle, niin sä voisit jotenkin hillitä sitä?" änkytin miettien, miksei mikään onnistu tänään. Onnekseni Fiia vastasi myöntyvästi, sillä edes mulla ei riittäisi rohkeus lähteä voimakkaan hevosen kanssa yksin kentälle pelleilemään. Kun mä olin saanut Lassen niskaan kapsonin ja naksauttanut liinan kiinni renkaaseen, mä lähdin taluttamaan ruunaa Fiian perässä maneesiin, sillä kenttä oli aivan liian jäinen. Sitä paitsi lunta tuprutti yhä ja pakkanen nipisteli naamassa kirpeästi. Illan viimeiset auringonsäteet lakaisivat Lassea spottivalojen tapaan. Mä kykenin nauttimaan uuden hoitohevoseni seurasta ensimmäisen kerran.
|
|
|
Post by Katsu on Mar 11, 2017 7:15:01 GMT 2
Uutta kuvausta Katsullekin kehiin!
Katsu on kymmenen ikävuoden pahemmalle puolelle kiepahtanut neitonen, joka osaa heittäytyä rämäpäisesti kaikkiin hullutuksiin. Hennansävyisillä hiuksilla sekä kesäisin käsistä leviävillä pisamaryppäillä varustettu tyttö on luonteeltaan kekseliäs, mutta temperamenttinen, eikä keneltäkään jää huomaamatta tuon olemassaolo. Katsu on toisinaan todellinen esiteini ja luulee usein olevansa koko Seppeleen napa. Jos tiuskimisesta ja muuten vain ärsyttävästä käytöksestä ei tee numeroa, osaa neiti olla pirteä sekä puhelias heppu, mutta yleensä jokainen keskustelu päättyy tämän seppeleläisen kanssa siihen, että Katsu murjottaa nurkassa mykkää leikkien. Tytöllä on hevoselämänsä suhteen suuria tavoitteita kilparatsastajan urasta, eikä hän arastele niiden toteuttamisen yrittämistä.
|
|
|
Post by Katsu on Mar 4, 2017 8:07:54 GMT 2
|
|