29.-30.10. Halloween-vaellus

[Fiia]

Allekirjoittaneen sekoilun takia tämä nyt tulee hieman myöhässä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan…

HALLOWEEN-VAELLUS

Halloween-aiheinen yhden yön syysvaellus kruunaa Halloweekin 29.–30-10. Matkaan lähdetään pukuparaatin jälkeen iltapäivällä ja suunnaksi otetaan muutaman mutkan kautta Artsila! Porukka jaetaan kahteen ryhmään, jotka kulkevat hieman eri reittejä ja pyrkivät keksimään koko vaelluksen ajan halloweeniin sopivaa jäynää ja säikyttelyjä toiselle ryhmälle (hevosia ei sovi pelästyttää, ihmisiä sitäkin hurjemmin). Kaikkien saavuttua perille Artsilan raviradalle kisaillaan radalla laukkakilpailujen merkissä. Kumpikin ryhmä kisaa ensin keskenään ja ryhmien parhaat mittelevät sen jälkeen tämän halloweekin laukkamestaruudesta. Illalla istutaan nuotioilla, kerrotaan kauhutarinoita ja pidetään hauskaa. Nukkumaanmenoaikaa ei tällä vaelluksella ole!

Sunnuntaiaamuna syödään rauhassa aamupala. Tämän jälkeen lähdetään kotimatkalle kohti Seppelettä, matkalla kierretään vähän pidemmän reitin kautta.

Lyhyet
Idea: Vaeltaa, pitää hauskaa ja säikytellä toista ryhmää
Ajankohta: La-su 29.–30.10., lähtö pukuparaatin jälkeen ja paluu iltapäivällä sunnuntaina
Osallistujamäärä: 16 ratsukkoa (8 ryhmässä A ja 8 ryhmässä B) Seppeleen hoitajista ja hevosenomistajista
Majoitus: Hevoset majoittuvat Artsilan valjastuskatoksissa (ryhmä A) ja väliaikaisjaboissa (ryhmä B), ihmiset raviradan kahviotilassa. Pirre kuljettaa majoitustarpeet autolla paikan päälle, niitä ei siis tarvitse kantaa mukana.
Mitä syödään: Lauantaina kevyt retkilounas matkan varrella, Artsilassa omat herkut ja kenties yhteinen pizzatilaus. Pirre hoitaa aamupalatarpeet raviradalle, Seppeleessä sunnuntaina vielä lounas.

Osallistujat
RYHMÄ A
Ryhmänvetäjä Fiia – Eela
1. Emmy - Kuutti
2. Anni - Laila
3. Elsa - Loeke
4. Katsu - Tirppa
5. Allu - Myntti
6. Cella - Windi

RYHMÄ B
Ryhmänvetäjä Salma – Bonnie
1. Wilma - Hestia
2. Robs - Harry
3. Clara - Elmo
4. Pyry - Reino
5. Miksu - Lusmu
6. Nette - Gekko

Kuittausaiheet
Yksi henkilö molemmista ryhmistä valitsee yhden aiheen!
1. Ryhmäjako, hevosten laitto ja lähtö A: B: Nette
2. Matkalla juonittelua, metsässä rämpimistä ja halloweenylläreitä A: Katsu B: Mikaela
3. Saapuminen Artsilaan ja laukkakisailua raviradalla A: Anni B: Clara
4. Hevosten hoito, majoittuminen, ruokahuoltoa ja vapaata ohjelmaa A: B: Pyry
5. Iltanuotiolla A: Elsa
6. Mutta mitä tapahtui yöllä? A: Allu B: Wilma
7. Aamun väsyneet tunnelmat ja lähtövalmistelut A: Emmy B: Robert
8. Paluumatka ja saapuminen Seppeleeseen A: Cella

Tee näin
Osallistu ilmoittamalla alle:
1. Oma ja ratsusi nimi
2. Haluamasi ryhmä, A tai B (pyritään täyttämään ryhmät tasaisesti, jos vaellus ei tule täyteen)
3. Valitsemasi kuittausaihe 1-8
Tämän jälkeen kirjoita tai piirrä aiheestasi ja postaa tuotos alle. Rennot maksut enemmän kuin ok!

[Nette]

En tajua, miten ihmeessä annoin Wilman ylipuhua minut mukaan Halloween-vaellukselle? Okei, joo, olin ollut tosi iloinen, kun Wilma ei sittenkään vihoitellut minulle pitkän tauon jälkeen, vaan halusi väkisin raahata minut samaan ryhmään kanssaan, mutta silti. Halloween-vaellus! Minä inhosin halloweenia. Tykkäsin kyllä koristella ja pukeutua, mutta siihen se sitten jäikin. Pimeys ja kaikenlainen säikyttely olivat minulle ihan nounou. Ja nyt joutuisin kokemaan ne kummatkin, kaiken lisäksi täysin vieraan ponin selässä, ajattelin puristaessani puolinukuksissa seisovan Gekon ohjia.

Kaikilla muilla vaikutti olevan todella hauskaa. Maastoilijat olivat jakaantuneet kahteen porukkaan, jotka nyt juonivat päät yhdessä mitä kummallisempia suunnitelmia toisen joukkueen pään menoksi. Olin siirtynyt Gekon kanssa sivummalle muusta porukasta. Juonittelu ei ollut suurimpia vahvuuksiani, ja sitä paitsi mahassani myllersi todella epämukavasti. Tai pakko kai se on myöntää, minua pelotti. Pelotti nousta sellaisen ponin selkään, johon en ollut ikinä edes koskenut. Pelotti, että säikkyisin vähän liikaakin ja kaikki pitäisivät minua todella nolona tai outona. Onneksi Gekko vaikutti rauhalliselta, ja olihan se myös supersöpö. Rapsuttelin hajamielisesti sen vaaleanruskeaa karvaa ja katselin joukkuettani. Mikaela vilkuili vähän vähän väliä kohti A-ryhmää, ja kumartui sitten ilkikurisen näköisenä muiden ryhmäläisten puoleen. Wilma, ja Clara kikattelivat naisen puheille. Ilmeisesti syntymässä oli jokin loistosuunnitelma. Vedin kiinnostuneen ilmeen kasvoilleni ja siirryin lähemmäs ryhmäläisiäni, ennen kuin joku keksisi ihmetellä hiljaisuuttani. En halunnut pilata muiden iloa valittamalla jännitystäni.

"Joko on suunnitelmat valmiina?" kysyin.
"Ei oikeastaan, keksittiin kyllä jo yks hyvä juttu, mutta aateltiin miettiä loput sitä mukaa kun edetään, että sopii tilanteeseen", Clara vastasi.
"Aa, mikä se yks hyvä juttu on? Mä vähän niinkuin unohduin tonne Gekkoa paapomaan", virnistin. Clara kumartui puoleeni, ja selitti minulle ensimmäisen juonen. Se oli kieltämättä hauska. Ehkä illasta tulisikin ihan onnistunut.

"Noniin ryhmä B, kohta on aika lähteä!", kaikui Salman ääni. Kaikki säntäsivät tekemään viimeisiä säätöjä ratsujensa varusteisiin. Robert juoksi vielä hakemaan kypäränsä jonka oli unohtanut Harryn karsinalle, jonka jälkeen kaikki olivat valmiita lähtöön. Kunnes Pyry tajusi, että hänellä oli yhä lenkkarit jalassa.
"Joko me nyt ollaan valmiita, vai vieläkö joltain puuttuu jotain?", Salma kysyi Pyryn palattua näyttäen siltä, ettei ollut oikein varma pitäisikö huvittua vai ärsyyntyä. Kukaan ei enää vastustellut, joten hyppäsimme selkään ja järjestäydyimme jonoon.

"Hei missä muuten ne toiset on, eikös meidän pitänyt lähteä yhtä aikaa?", Clara kysyi. Katsahdimme ympärillemme. Totta tosiaan, alkuhäslinkien aikana ryhmä A oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Hermostus alkoi taas saada minusta otteen. Olin viimeinen jonossa, siis oiva kohde tiheässä metsässä piilottelevalle A-ryhmälle.
"Ne ei varmaan vaan jaksanut enää odottaa meitä", Salma totesi, ja ohjasi Bonnien kohti metsää. Muidenkin hämmenys tuntui siitä laantuneen, ja he seurasivat perässä. Keräsin Gekon ohjat täriseviin käsiini, ja puristin pohkeillani ponin pehmeitä kylkiä. Mitähän tästä vielä tulisi?

Edit// Leikitään, että tässä oli myös ryhmäjako ja hevosten laitto Valitettavasti vähän niinkuin unohdin ne, kun sain yhtäkkiä inspiksen juurikin tähän lähtövaiheeseen, enkä sitten jaksanut enää muuttaa tarinaa kun lähettämisen jälkeen tajusin, että aiheeseen kuului muutakin.

[Fiia]

Halloweekin kruunaavan vaelluksen suunnitteleminen ja organisointi oli vanhentanut minua varmasti kahdentoista vuoden verran. Vaikka tiesin, että minulla oli apunani Salma ja Piritta ja että suuri osa osallistujista oli täysi-ikäisiä ja kaikki taitavia ratsastajia, tuntui vastuu vaelluksen onnistumisesta välillä hurjalta. Mitä jos kenelläkään ei olisi hauskaa? Mitä jos Artsi ympäripäissään onnistuisi pilaamaan kaiken? Mitä jos joku putoaisi matkalla ja satuttaisi itsensä? Mitä jos minä putoaisin Eelan selästä? Olisi vain pitänyt ottaa Elmo, murehdin kantaessani varusteita Eelan karsinalle. Elmon selästä tuskin enää putoaisin, vaikka poni heittäisi volttia.

Eela vaikutti kuitenkin olevan halukas lähtemään vaellukselle. Se steppaili korvat hörössä paikoillaan ja kurkisteli ovenraosta käytävälle silmät loistaen, tuskin malttoi pysyä pöksyissään harjauksen ajan. En ollut ehtinyt ratsastaa tammaa nyt yli viikkoon – mikä ei muuten varsinaisesti tiennyt hyvää seuraavan sunnuntain koulukilpailuita ajatellen – mutta en ollut ainakaan kuullut tuntilaisilta mitään palautetta siitä, että Eela olisi ollut tavallista virkumpi ratsastaa. Ehkä hevonen oli jostain kuullut, että tänä viikonloppuna tapahtuisi jotain tavallisesta poikkeavaa.

Harjasin Eelan kaikessa rauhassa ja teippailin suojat sen siroihin jalkoihin, ennen kuin lähdin kohti yläkertaa. Pukuparaati oli äänistä päätellen päättynyt, ja olimme vaellusporukan kanssa sopineet tapaavamme oleskeluhuoneessa heti sen jälkeen. Piti käydä läpi käytännön asioita, jakautua ryhmiin ja jakaa hevoset niille, jotka eivät varsomisten tai muiden takia tulleet omilla hoidettavillaan.

Törmäsin Salmaan portaissa.

”Älä näytä noin huolestuneelta”, tyttö naurahti ja tökkäisi minua hellästi kyynärpäällä kylkeen. ”Hyvin kaikki varmasti menee!”

”Varmasti”, toistin ja taioin kasvoilleni hymyn. ”Toivotaan parasta, eihän tässä muuta enää voi.”

Loppupeleissä stressaaminenkin olisi kuitenkin turhaa. Jos joku putoaisi, niin siinäpähän putoaisi – harvoin siinä kuitenkaan mitään sen ihmeellisempää sattui. Tunsin kaikki osanottajat ja hevoset, tunsin reitin paremmin kuin omat taskuni, suunnitelmat olivat enimmäkseen aukottomia. Mikä edes voisi mennä pieleen?

[Katsu]

Halloweenin vaellus, aihe 2

Meidän ryhmän jonossa vallitsi tasainen puheensorina, vaikka välillä Cellan korkea ääni kaikui ilmassa jo sai porukan hiljaiseksi. Kaikesta pystyi päättelemään, että me suunnittelimme jäynää toiselle ryhmälle, joka rämpi jossain ihan muualla keksien meille konnankoukkuja, joita mä en sitten tasan säikähtäisi, sen mä päätin. Tai no, se päätös ei kauan pysynyt, kun näin männyssä liehuvan jotakin valkoista. Hämärä oli laskeutunut synkän metsän ylle jo ennen lähtöämme, mutta nyt oli jo pimeä. Säpsähdin hiukan ja siristelin silmiäni nähdäkseni, mitä puussa heilui. Hevoset eivät olleet moksiskaan, mutta meidän ryhmä alkoi kuumeisesti pohtia, mikä tuo kepponen oli. Juuri kukaan ei vapaaehtoisesti halunnut mennä katsomaan, mitä jäynää oli meneillään, mutta mä päätin lähteä Fiian ja Cellan kaveriksi tiirailemaan salaperäistä puuta, joka piti yllään synkkää pimeyttä.

"Hei, ei hätää!" Fiia aloitti. "Täällähän on vain vessapaperirulla", naikkonen naurahti ja kurotteli ratsunsa selässä kohti oksaa, jolla rulla riippui.
Tyrskähdin itsekin. Ehkä kepposta ei olisikaan niin hankala keksiä, jos pimeässä pelästyisi paperirullaakin. Tosin, B-ryhmässä oli myös se Mikaela, joka paljastaisi jekkumme koko ryhmälle, siitä olin varma. Mä en edes tiennyt, miksi mä en oikein digannut Mikaelasta - ehkä se oli vain liian goals liukuvärihiuksissaan ja valtamerta muistuttavissa silmissään ja hei, se sai jokaiseen Instagram-kuvaansa ainakin sataseitsemänkymmentäviisi tykkäystä, kun taas mä sain tyytyä pariinkymmeneen tykkäykseen. Ehkä se oli se syy, miksi mä välttelin naisenalkua kuin ruttoa silloin, kun se sattui osallistumaan mun kanssa samaan tapahtumaan. Mutta mäpä keksisin nirppanokan ryhmälle sellasen kepposen, että ne tippuisivat ratsujensa selästä (ok, en mä nyt ehkä niin ilkeä olisi, että mä tiputtelisin viattomat B-ryhmäläiset alas hevostensa kyydistä)!

"Onko kellään kumihanskaa ja karttaa reitistä, mitä beeryhmä kulkee?" kysyin pokkana.
"No mulla on kartta, mutta ei hanskaa", Fiia naurahti ja ratsasti mun viereen näyttämään karttaa, johon oli tuherrettu oranssilla tussilla vastaryhmämme kulkureitti. Toivottavasti kukaan ei tulisi kantamaan meille kaunaa pelottelustamme.
"Joku hanska tänne vaan, punainen tussikin tarvitaan mutta se on mulla mukana, samoin vesi", virnistin vekkuli ilme naamallani.
"No, tässä", Aleksanteri tarjoutui luopumaan sopivasti ihonsävyisen beigeistä ratsastushanskoistaan, jotka olivat itse asiassa ilmeisen arvokkaat kisahanskat, tosin kuluneet sellaiset (ihmettelen yhä, miten joku ottaa vaellukselle kisahanskat, mutta ei ole mun ongelma, älkää syyttäkö mua hanskojen tuhoutumisesta...). "Mutta kerro, mihin ihmeeseen sä tarvit näitä tarvikkeita!"
Emmykin katsoi mua hullunkurinen ilme kasvoillaan, samoin Fiia. Elsa ja Anni katselivat tekemisiämme Myntin takana.

Tirppa seisoi onnekseni kiltisti aloillaan, kun täytin hanskan vedellä, ole hyvä vaan Allu, piirsin siihen pirskeitä ja juovia punaisella permamenttitussilla ja varmistin tarran kiinnittämällä sen, ettei vesi pursuaisi hanskasta ulos.
"Sitten vaan suunta kohti beeryhmän reittiä, jota ne ei ole vielä kulkenut", sanoin määrätietoisesti ja annoin Tirpalle kevyesti pohkeita, ohjaten ihanan pirteän nuorukaistamman Eelan perään kulkemaan.
Fiia ohjasi meidät kartasta osoittamaani paikkaan, johon jätin hanskan näkyvälle paikalle. Kohta beet luulisivat, että joltakin olisi irronnut kämmen.

Mutta baitövei, oli mahtavaa, että viidentoista minuutin suostuttelun jälkeen äiti oli päästänyt mut retkelle - Tirppa oli mitä oivin ratsu ja jäyniä oli hauska keksiä!

/ei mitään henkilökohtasta Jenna, Katsu ei vaan oikein pidä Mikaelasta! :-D

[Cella]

Miten? Miten oli mahdollista, että aina kun seppelejengin kanssa lähti johonkin, sieltä palasi kotiin univelkojen takia noin 24-vuotta vanhentuneena ja maha niin turvoksissa kaikesta roskaruuasta ja vaahtokarkista, että eteisen matolla odottaa onnittelukirje ja kutsu synnytysvalmennukseen?

Miten, mä kysyn vaan. Miten siinä aina kävi niin?

”Voiko joku puntata mut selkään??” Katsu mun vieressä valitteli nojaillen Tirpan kaulaa vasten haukotellen niin, että se olisi pystynyt mahdollisesti nielaisemaan koko ponin. Mä tunsin nuorempaa tyttöä kohtaan suurta sielunveljeyttä juuri sillä hetkellä.

”Mulla ei oo yhtään käsivoimia, eli jos löydät jostain jonkun kätevän nosturin, niin vinkkaa mullekin”, mä vastasin väsymyksestä ja liian vahvasta kahvista karhenneella äänellä, ja koska haukotus tarttui, mollotin pian näyttävästi suu auki keskellä Artsilan pihaa. Tilusten herra itse näkyi kurkkivan verhojensa raosta pahantuulisena, ihan kuin se ei olisi halunnut iloisen ratsutyttö- ja ponipoikalauman kaakattavan pihallaan kuin ryhmäytymisleikeistä riehaantuneet riekot. Ja mä tiesin noin 140 prosenttisen varmasti, että oikeasti se halusi.

Meidän vaellusletkan liikkeelle pääsyssä kesti noin kuusinkertaisesti pidempään kuin tavallisestikaan. Mä olin hyvin onnellinen siitä, että olin tällä vaelluksella napannut aisaparikseni vanhan kunnon Windin, koska sen selässä mä saatoin vetää pieniä nokosia silmät auki tietäen, että sitä ei kiinnostanut tarpeeksi jaksaakseen heittää mut ketoon.

Kun noin kolmesataa ihmistä oli vuoron perään noussut ratsujensa selkään, huudahtanut, ja laskeutunut alas tajutessaan että oli sittenkin unohtanut kahvitiloihin korvakorunsa tai hupparinsa tai laturinsa tai kalsarinsa tai hevosensa tai sielunsa, me päästiin vasta liikkeelle. Meidän ryhmä lähti astelemaan pihasta ensimmäisenä kohti Seppelettä kevyen harmaan tihkusateen ympäröimänä. Mä tiirailin kypäräni lipan alta mun edessä ratsastavan Allun selkää, joka oli hieman kyyryssä joko univelkojen ja syömisestä aiheutuneen morkkiksen painosta, tai puhtaasti siksi että satoi – musta oli tuntunut taas vähän oudolta olla sen kanssa samalla vaelluksella ja nukkua samassa tilassa ihan samalla tavalla, kuin silloin kun me oltiin yhdessä.

Tai ei tietenkään IHAN samalla tavalla, mutta tiedätte kyllä. Niinkun mikään ei olisi muuttunut, vaikka tosiasiassa kaikki oli.

Annista mun takana pääsi jokin kuikan ja villisian kutsuhuudon sekoitusta muistuttava luontoääni, kun se säikähti Lailan liukastuessa maan märällä lehtimatolla. Siihen mä havahduin hölmöistä ja turhista ajatelmistani, ja käännyin virnuilemaan brunetelle olkani yli matkien samalla sen ölähdystä niin liioitellusti, että se näytti mulle keskisormea.

Okei. Ehkä tosiasiassa ihan kaikki ei ollut muuttunut.

[Emmy]

Makuupussi tuntui ihanan lämpimältä enkä millään olisi halunnut nousta. Kahvilatiloissa, jossa punkkasimme oli jo hälinää kun aamuvirkuimmat sebeläiset olivat nousseet tekemään aamupalaa ja pakkaamaan tavaroita lähtöä varten. Rutistin silmäni kiinni ja kääriydyin paremmin makuupussiini. Ei ihan vielä.
-Emmyyy, rise and shine! Salma kiusasi ja tuli kutittelemaan minua.
-Go awayyyy! Sanoin ja käperryin yhä paremmin makuupussiini.
-Joku ei selkeesti oo aamuihminen, Salma sanoi jollekin ja nauroi.
Minua ei sillä hetkellä naurattanut, en todellakaan ollut aamuihminen ja sen saivat varmasti kaikki huomata. Aamut eivät olleet suosikki vuorokauden aikaani, nouseminen ylös ennen puoltapäivää oli aina maailman vaikein homma.

Kohta oli kuitenkin pakko nousta ja pukea kylmät vaatteet päälle. Unisena söin aamupalaa ja jaoin muutaman murhaavan katseen liian aamuvirkuille vaeltajille. Minulle ei kannattanut aamulla puhua, osakseen sai vain murinaa.

Suurin osa porukasta oli tosin yhtä väsynyttä kuin minä, eilinen ilta oli mennyt pitkäksi ja yöunet jääneet vähäisiksi.
-Piristytään kun päästää tonne rapsakkaan syysilmaan, Fiia intoili ja sulloi samalla makuupussia kasaan.
-mmm.. vastasin ja yritin silmät ristissä etsiä toista villasukkaani.
Sulloin itsekin makuupussini takaisin suojapussiin ja pakkasin reppuni. Vedin takin päälle ja nappasin kypärän ja hanskat. Muutkin oli valmiita lähtemään, joten talsimme ulos, tosiaankin melko rapsakkaan syysaamuun.

Oli kyllä tosiaan kaunis syysaamu, niin kaunis kuin aamu syksyllä voi olla. Ilmassa oli raikas tuoksu ja viileä ilma oli piristävä. Aurinko nousi ja värjäsi taivaanrannan haalein värein. Puissa oli kauniit syksyn värit ja maa oli lehtien peitossa.
Porukka pulisi innoissaan eilisillan halloween säikyttelyistä ja illan jatkuneista kummitustarinoista, kun heitimme ylimääräiset kamat auton kyytiin ja suuntasimme hevosten luo.

Meidän ryhmän hevoset asustelivat valjastuskatoksissa, joten hipsimme niiden suuntaan. Jokainen haki oman hevosensa varusteet ja laitoimme ne kuntoon rattoisan rupattelun jatkuessa. Selkeästi jokainen sai syksyn kauniista ilmasta uutta virtaa ja tokkuraisimmatkin (eli minä) alkoivat pikkuhiljaa heräillä.
Talutimme varustetut hevoset ulos ja kiipesimme selkään. Porukka oli valmis lähtemään matkaan ja takaisin kohti kotoisaa Seppelettä.

Kiitos vaelluksesta!

[Anni]

Halloweenteemainen vaellus Lailalla ei ollut tuntunut viisaalta valinnalta, tamma kun oli tunnetusti melko säpäkkä maastoratsu. Yleensä se korskui jo matkalla tallipihan poikki säpsyillen milloin mitäkin, eikä se ainakaan rentoutunut maastoon päästyään.
Tänään mun allani oli kuitenkin viilipytty-Laila, joka oli mulle täysin uusi olomuoto hoitohevosestani.

"Onkohan tää vaan niin paniikissa, ettei tajua pelätä mitään?" ihmettelin ääneen. Aleksanteri katsoi mua hölmistyneenä, kun vilkaisin poikaa kääntyessäni vastaanottamaan muiden kommentteja epälailamaisesta käytöksestä.
"Luultavasti", Emmy virnisti. "Oota vaan, kun pääsette raviradalle."
Tuhahdin, mutta tunsin sen kaihertavan jossain mahani perukoilla: jännityksen, ihan puhtaan sellaisen.

Me päästiin Artsilaan saakka ilman yhtäkään säpsähdystä, sivuloikkaa tai epämääräistä pomppua, eivätkä edes toisen ryhmän hevoset saaneet horjutettua tamman sisäistä tasapainoa.
Nypläsin ohjia mietteliäänä seuraten samalla Lailan kääntyileviä korvia hevosletkan suunnatessa ravirataa kohti. Tamma tutkaili ympäristöä kiinnostuneena, muttei edelleenkään tuntunut jännittyneeltä ja mua alkoi huolestuttaa: olikohan se täysin kunnossa?

En ehtinyt jäädä pähkäilemään syytä Lailan käytökselle pidemmäksi aikaa, koska puoliveritamma yritti hävitä altani sen siliän tien, kun oli lupa laukata. Alkuun me vain keinuttiin lähtökuopissa enkä mä osannut kuin ynistä puoliääneen nähdessäni ohitsemme vilahtaneiden ratsujen ilmaa halkovat hännät. Laila viskoi päätään ja vasta puristettuani pohkeet tosissani tamman kylkiin mustankimo katsoi parhaaksi suunnata liike-energiansa eteenpäin. Tarrauduin harjaan tuntiessani takapään irtautuvan radasta reiluun pukkiin, jota seurasi totinen spurttaus eteenpäin.
Mun korvissa kohisi Lailan kavioiden rummuttaessa ravirataa yhä nopeampaan rytmiin. Suuri tamma kiri edellä nelistävää porukkaa viis veisaamatta mun puolipidätteistäni tai hiljaisesta mutinasta, jolla yritin lähinnä hokea itselleni, että mä selviäisin tästä hengissä.

Mä sain puuskuttavan Lailan raviin vasta montakymmentä metriä muiden ohitse viiletettyämme.
"Herranjumala", puhisin keventäessäni päätään viskovan tamman ravin tahdissa. Muakin hengästytti, mutta lähinnä siksi, etten mä ollut muistanut hengittää.
"Sehän lähti", Cella virnisti Windin selästä, kun sain ohjattua innosta tanssahtelevan Lailan hevosryppään luo. Huoahdin syvään kumartuen taputtamaan itseensä tyytyväisen tamman kaulaa miettien, kuinka Lailasta saattaisi sittenkin tulla ihan hyvä maastoratsu.
Mutta raviradalle mä en sen kanssa enää ihan vähässä kummassa lähtisi.

[Pyry]

B-ryhmä majoitti ratsunsa jaboihin. Ruokailun jälkeen päätettiin illaksi vielä lähteä järven rannalle nauttimaan nuotiosta. Mutta oliko varjoissa tai puiden takana jotain outoa..?

[Clara]

Laukkakisailua raviradalla

[Robert]

Hytisin makuupussissani kuin hypotermian valtaamana, ja jos ihan rehellisiä ollaan, en uskonut olevani niin kamalan kaukana todellisesta hypotermiasta. Artsilan kahvio ei ollut niin lämmin kuin mitä voisi olettaa. Yritin hakea lämpöä vieressä kuorsaavasta Mikaelasta, joka ei edes ollut makuupussinsa syövereissä vaan kädet levällään, yläkroppa miltei paljaana makuupussin retkottaen aukinaisena sen vyötäisillä. Illan nuotio ja yhteinen pitsatilaus höyryävän kuumine kuljetuslaatikkoineen ei ollut enää edes lämmin muisto, vaan ihan pelkkä muisto. Niin kylmä mulla oli.

Katselin kahvion kattoa ja harmittelin puhelinta, joka oli kymmenen muun puhelimen kanssa latautumassa keittiön nurkassa. Ikkunoista kajasti pihapiirin heikko valo, ja mä tuijotin synkkää maisemaa miettien mitähän kello mahtoi olla. Mietin syntyjä syviä, Harrya yöpymässä pitkästä aikaa jabassa--se oli nähnyt sellaisen viimeksi varmaan Iso-Britanniassa kilpailessame--ja ryhmien välistä jekkusotaa. Oltiin tulomatkalla vielä oman ryhmämme kesken sovittu, että yön saavuttua kävisimme vaihtamassa A-ryhmän hevoset jonnekin muualle ja aamulla esittäisimme tietämättömiä, mutta illanvieton jälkeen pitsa ja pitkä päivä aloivat painaa itse kussakin niin paljon, että olimme käyneet suorilta nukkumaan, ne vähäisetkin kuiskailut hiipuen seppeleläisille harvinaisen nopeasti.

Minäkin olin nukkunut ihan autuaasti kunnes olin herännyt kylmään tuskanhikeen. Ties mitä painajaisia nähneenä olin hetken rauhoittelut hengitystäni, ja sitten se oli tullut--kylmä. Nyt hytisin makuupussissani, hupparin huppu tiukasti päähän kiristettynä, sievä rusetti heti nenäni alla. Mietin juuri, että kroppani kylmin kohta oli varmasti pisamainen nenäni, joka oli ehkä niin kylmä, että pisamatkin olivat jo saattaneet lähteä viettämään talvea etelän lämpöön kun--

Auto kaartoi pihaan. Sen kirkkaat valot vain sohaisivat ikkunaa, valaisten sekunneiksi koko kahvion, ja nastarenkaat rasahtelivat lumettomassa pihassa luonnottoman kovaäänisesti. Mun sydän alkoi yhtäkkiä tykyttää, oli pakko nousta istumaan. Auton ovi kävi, pihalta kuului miehen ääni, ja sitten toisen. Jossain takanani kuului makuupussin kahinaa ja vilkaisin henkeäni pidätellen äänen suuntaan: Pyry oli noussut niinikään istumaan. Hämärään tottuneet silmäni näkivät sen hapuilevan silmälaseja silmilleen.

"Pyry", kuiskasin ääneettömästi. Niin äänettömästi, että nyt makuupussistaan purkautuva poika ei kiinnittänyt muhun mitään huomiota. Niinpä sihahdin uudelleen: "Pyry!"

Pojan hahmo hätkähti ja se käänsi katseensa muhun, kohauttaen olkiaan. Sitten se hiippaili kuin varjo ikkunalle, ja hetken päästä palasi takaisin paikoilleen: "Se oli Tappi. Tuli taksilla kotiin." Mä nyökkäsin ja Pyryn kahistellessa itseään takaisin makuupussiinsa, hautauduin minäkin taas niin kutsuttuun lämpöön. Uni tuli minuuteissa.

Herätysten kuoro pärähti soimaan joskus aamulla, eikä kukaan halunnut jättää unen lämmittämää makuupussiaan mennäkseen sammuttamaan niitä. Lopulta saimme suostuteltua Fiian, joka oli vaelluksen vetovastuussa, hoitamaan puhelimet hiljaisiksi vedoten punapään vetäjän velvollisuuksiin. Mikaela istui vieressäni, edelleen puoliksi makuupussissaan, hattarahiukset miljoonaan ilmansuuntaan osoittaen. Se rapsutti vähän niskaansa ja venytteli paljaita käsivarsiaan, mikä oli mun mielestä ehkä pelottavinta tähän mennessä: miten kukaan pystyi nukkumaan näin kylmässä pelkällä topilla, ja sitten vielä aamulla paljastelemaan ihoaan viileille aamutunneille noin??

Kun vihdoin sain raahattua itseni täyteen latautuneelle puhelimelleni, Pyryn poistaessa juuri omaansa laturista, haukottelin. "Miksi Tappi tuli siihen aikaan yöstä kotiin taksilla?" mutisin Pyrylle, joka kohautti olkiaan ja veisteli jotain lauantai-illan riennoista, olihan kello ollut vähän yli neljä siihen aikaan. Niin. Ketkä olivat lauantai-iltaisin viihteellä, ketkä Artsilan kahviossa makuupussissa.

Yksi oli varma: viikonlopun pelottavin näky oli Cella syömässä koko yöksi kahvion pöydälle jäänyttä pitsaa.