12.11.2016 Marrasmaasto

[Anne]

Hyinen marrasmaasto. Mukaan mahtuu 12 sebeläistä!

12/12


Elli - Charlie
Wilma - Hestia
Nette - Edi
Katsu - Netta
Anni - Rotta
Emmy - Gekko
Elsa - Kuutti
Fiia - Eela
Anthon - Alex
Krstian - Lasse
Cella - Kössi
Clara - Lemon
Loviisa - Rokki


Ellin kuvakulmasta:

Äkillinen lumi oli peittänyt maan. Marraskuussa oli jo täysi talvi. Epäilin sen kyllä vielä menevän pois. Charlie pörisi allani, pian sainkin sen pyytää sen käyntiin, joka oli vaappuvaa. Charppa ei ollut mikään kokenut vetohevonen, mutta siinä oli potentiaalia. Se oli kuitenkin melko rauhallinen, mutta utelias.

Koska lumi oli uutta ja epämääristä, otimme vain pieniä pätkiä ravia paremmilla pohjilla. Ohitimme vanhan Ruolammen tilan, joka oli nyt hylätty ja autio. Charlie käyttäytyi koko matkan rantaan hienosti, annoin sen mennä pitkänä. Rannasta käännyimme pohjoiseen ja työskentelimme pienillä poluilla. Isommalla tiellä otimme rauhallista laukkaa. Näillä keleillä en uskaltanut viedä porukkaa laukkasuoralle, mikä aihettikin epämääräistä muminaa ratsastajissa. Turvallisuuskysymys, hei. Hevoset kyllä tiesivät, että suoralla saisi paahtaa. Ja ne paahtaisivatkin, jos sinne uskaltauduttaisiin. Joten ei.

Asuintalojen läheisyydessä tiet olivatkin paremmat, joten vielä loppuun otimme reipasta ravia. Rauhallinen perusmaasto ensilumilla. Ja Charlie oli hieno!

Omapäinen Gekko innostuu laukasta uudessa ympäristössä.
Spessu Emmylle!

[Katsu]

Marrasmaasto

Ojanpenkoille kerääntyneet lumikinokset varjostivat värikkään hevosletkan kulkua eteenpäin. Kavioiden kapse kuului vaimeana aurattua tietä vasten. Netan harja heilahteli edessäni puolelta toiselle. Vaikka pakkanen tuntui käsissä ja naamassa, pystyin nauttimaan allani ravaavan ponin seurasta, josta oli tullut mulle lyhyessä ajassa supertärkeä. Elämä hymyili. Vaikka Elli oli varoittanut meitä jo reissun alussa siitä, että me ei saataisi paahtaa laukkasuoralla sata lasissa ja ottaisimme iisiä laukkaa isommilla teillä, aiheutti laukkasuoralta poispäin kääntyminen meissä epämääräistä nalkuttamista.

Mä nautin silti siitäkin, että saimme edes laukata. Netan laukka oli kuin keinuhevosen selässä kiikkuisi. Se keinutti eestaas, sai hymyilemään onnellisena. Lumi suojasi kulkuamme pöllyävänä tomuna. Välistä kurkin, miten muilla sujui. Etenkin Gekko intoili ja viskoi päätänsä, mutta hevosten pirteys vain nauratti meitä. Ravi laukkapätkän jälkeen oli epätasaista ja kiireistä, mutta koska Edi otti lenkin rauhallisemmin kuin muut, Nettakin ei voinut kaavoittaa ruunan pehvasta läpi. Eikä tammani ollut (onnekseni) niin kujeileva, että se olisi keksinyt kuumeisesti keinoja, miten ärsyttää ratsastajaa ja ohittaa edellä kulkevan hevosen. 

Hevosletka värikäs
tietä pitkin vaeltaa
Pakkanen poskissa kipristelee
aurinko säteistään lähettelee
Lumikiteet tuhannet
kiiltelee kuin ponin huuruinen harja

Iloinen nauru raikuu
lumiseinistä kaikuu
On rauha maassa
Ovathan ponit pysyneet kiltisti haassa?

[Emmy]

"Jee kattokaa, kaikki jalat ilmassa!", Gekko otti laukkapätkällä vähän kierroksia.

Kiitos maastosta!

[Clara]

Viime vuodekin marrasmaastossa ratsunani toiminut Lemon tarjosi jälleen mukavan kyydin läpi alkutalven lumimetsien.


Skanneri pilasi taustan, mutta koittakaa kestää!

[anthon]

Alex ei ottanut kuuleviin korviin lausetta "rauhallista laukkaa". Mukavassa pienessä pakkasessa tuli lämmin ruunaa pidätellessä ja niin ratsastajalla kuin ratsulla oli hauskaa!

[Anni]

Rotta oli niin symppis, että mua melkein säälitti varustaa ruuna.
"Päästään maastoon", puhelin puoliveriselle, joka nuuhki mun ojennettua kättäni hieman varautuneena. Rotta oli antautunut helposti kiinni tarhasta, mutta oli stopannut tallin ovelle. Hetken neuvottelun jälkeen puhiseva ruuna oli sipsutellut perässäni talliin, jossa olin kehunut sitä vuolaasti ja sitonut kiinni käytävälle.

Rotan satula narahti, kun ponnistin ruunan selkään lumen peittämällä tallipihalla. Hyytävä marraskuinen tuuli uppoutui luihin ja ytimiin, kun nyin takin kaulusta ylemmäs. Rotta katseli muita pihalle jo talutettuja ratsuja korvat hörössä, tuntuen tajuavan, ettei tänään mentäisi maneesiin tai kentälle.
Alkuun Rotan askel oli kiireinen ja jännittynyt, mutta jo alkutaipaleen jälkeen ruuna huokaisi ja laski päänsä kuin todetakseen, että mitäs tässä stressaamaan. Toki Rotta säpsähti lintujen lehahdellessa lentoon lähipuista tai Alexin kohahdellessa omiaan, mutta muutoin ruuna tuntui varmalta. Mä en tosin ollut varma, mitä se sanoisi reippaammista askellajeista.

Ravi ei kilahtanut Rotan nuppiin oikeastaan ollenkaan - ruuna ravasi kyllä reippaasti, mutta kuunteli puolipidätteitäni ja malttoi pitää sopivan välimatkan edellä ravaavaan Nettaan. Rotta kyllä yritti kiriä välimatkaa umpeen heti, jos mä unohduin tuijottamaan viime yönä yllättänyttä lumipeitettä liian pitkäksi aikaa, mutta tuli takaisin parilla pidätteellä.

Laukannostossa tunsin, kuinka Rotta otti ensimmäistä kertaa takajalkansa kunnolla mukaan. Hetken olin varma, että ruuna yrittäisi lyödä nastan lautaan, mutta istuin tiiviisti satulassa pitäen käden vakaana - nyt ei lähdettäisi kaahaamaan. Rotta nyppi ohjia turhautuneena, mutta pysyin kontrollissa ja pärskähteli sen minkä ehti.
Kuulin kuinka Emmy pajusi jotain takanamme, ja samalla hetkellä Rotta nykäisi päänsä alas. Gekko oli ilmeisesti päättänyt riehaantua (tai ainakin yritti parhaansa) ja sai Rotankin kokeilemaan onneaan. Vaikka ruuna saikin hetkellisesti pidempää ohjaa, se ei yrittänyt pukittaa, vaan loikkasi pari kertaa eteenpäin ja asettui sillä sekunnilla, kun sain ohjat takaisin tuntumalle. Yllättäen tupsahtanut talvi taisi tehdä tehtävänsä.

Loppumatkan Rotta otti melko rennosti: laukkapätkän jälkeen raviin löytyi uudenlaista buustia, mutta ruuna ei enää yrittänyt keksiä omiaan, vaan porskutti tyytyväisenä kaula kaarelle taipuneena pienen Netan perässä. Loppukäynneissä annoin ruunalle huoletta pidempää ohjaa ja rapsutin sitä kiitokseksi kaulalle.
"Mä saatoin ehkä vähän ihastua tähän", käännyin virnistämään Emmylle, joka istua törötti Gekon vaaleansinisessä satulassa.
"Jee", Emmy hymähti. "Tää on kyllä aika vekkuli tapaus."
Hymyilin ja käänsin katseeni takaisin Rotan korvien suuntaan. Seppele näkyi jo, minkä huomasi Rotan käynnistä - ruuna oli vaivihkaa pidentänyt askeleitaan, koska talli ja ulkona odottavat päiväheinät houkuttelivat.
Mua houkutteli lähinnä lämmin kahvikuppi, jonka ympärille saisin kietoa kohmeiset sormeni.

[Fiia]

Marrasmaasto
Suoraan sanottuna Eela ei vielä näin vuodenkaan jälkeen ollut ensimmäinen valintani maastoratsuksi. Se oli aina vähän levoton ja jännittynyt, ja vaikka se selvästi porukassa maastoilusta ja pitkistä laukkapätkistä nauttikin, selkään tamma tuntui silti kireältä. Menihän se tietysti kovaakin, mutta siitä ei kuitenkaan ollut varsinaisesti kyse - en vain oikein osannut rentoutua Eelan kanssa.

No, siitä huolimatta maastoilin sen kanssa sitkeästi, välillä vähän uhkarohkeasti yksinkin. Isommassa porukassa Eela tuntui kuitenkin hiukan tasaisemmalta ja siksi olinkin pyytänyt sitä ratsukseni marrasmaastoon. Meitä oli lähdössä taas täydet kaksitoista osallistujaa ja Elli Charlien kanssa vetäjäksi, joten luvassa tuskin olisi mitään päätöntä kaahotusta.

Yöllä oli satanut lunta. Maa oli valkoinen, puut olivat valkoisia, ja maailma näytti paljon kauniimmalta kuin vielä eilen. Jos minä olisin saanut päättää, olisi talvi jatkunut tästä aina huhtikuulle saakka. Pikkupakkanen tuntui ihanan raikkaalta ja valoakin oli yhtäkkiä vähintään tuplasti mitä ennen. Oikea talvi sopi minulle enemmän kuin hyvin, pimeys, kosteus ja loska ei niinkään. Todennäköisesti lumet kuitenkin sulaisivat, sataisivat ja sulaisivat taas vielä monta kertaa ennen joulua. Ei auttanut kuin yrittää nauttia täysin rinnoin siitä vähästäkin lumesta, mitä meillä nyt oli.

Eela tuntui olevan vähän ihmeissään muuttuneesta maisemasta: se kuopi etukaviollaan lumeen reiän sillä välin, kun mittailin jalustimia riittävän lyhyiksi. Kun hetken kuluttua jonomme nytkähti liikkeelle ja suuntasimme Ellin johdolla metsään, tamma käveli Kuutin perässä varovaisin, lyhyin askelin kuin peläten liukastumista. Joidenkin satojen metrien jälkeen Eela tuli kuitenkin siihen tulokseen, että maa sen jalkojen alla oli pitävää, ja sen käynti muuttui omaksi vetäväksi itsekseen.

Etenimme suhteellisen rauhallisesti välillä pieniä ravipätkiä ottaen. Hevoset pysyivät kyllä hyvin pystyssä, mutta revittelemään ei silti uskaltanut. Sen takia laukkapätkäkin otettiin pienellä metsätiellä hiekkasuoran sijaan. Rämäpäisemmät olivat vähän sitä vastaan, mutta minulle lyhyt ja hallittu laukkapätkä sopi enemmän kuin hyvin. Eela vinkaisi innosta, kun annoin sille luvan siirtyä ripeämpään askellajiin edellä menevien perässä, mutta ei kuitenkaan lähtenyt kiskomaan ohjaa tai yrittänyt ohitella hitaampia.

Laukan jälkeen muutkin kuin Eela kävivät vähän lämpiminä, mutta Elli etsi meille hyväpohjaisen reitin kotiin ja antoi Charlien venyttää raviin lisää vauhtia. Eelakin rauhoittui, kun minun ei tarvinnut jatkuvasti jarrutella sitä, ja tyytyi reippaan letkeään raviin Kuutin takana. Lauantai-iltapäivä oli jo hämärtynyt, kun Seppeleen valot alkoivat kajastaa tien päässä. Päivä oli nykyään niin lyhyt ja lyhenisi vielä, melkein kuukauden verran.

Toisaalta se tarkoitti sitäkin, että joulu oli tulossa – ei jotain hyvää, ellei jotain huonoakin.

[Nette]

En tiedä olinko vähän liioitellut pukeutumistani, mutta ainakin sain hymyn kaikkien huulille vaappuessani tallipihalle kuin Michelin-ukko. Katsu kikatti niin, että oli pudota Netan selästä, ja Kuutin selässä istuva Elsakin sai vain vaivoin pidettyä kasvonsa peruslukemilla. Ainoa, joka ei nauranut, oli Edi. Se katsoi minua vähintäänkin paheksuvana, ja pyöri kuin hullu yritessäni kömpiä sen satulaan kolmen hupparini, kahden takkini, ja neljien housujeni kanssa. Kun lopulta onnistuin heittämään oikean jalkani takakaaren yli, päätti ruuna ottaa äkkilähdön ja heittää mokoman kahisevan pallon alas selästään. Onneksi vaatteet pehmensivät pudotusta.

Alkukankeuksien jälkeen Edikin lopulta rauhoittui, ja nyrpeän näköisenä antoi minun kivuta selkäänsä. Ohjasin hoitoponini läikikkään Hestian perään ja letka pääsi viimein matkaan. Etenimme rauhallisesti, sillä ensilumen peittämä jäinen tie oli melko liukas ja kuhmurainen, emmekä halunneet yhdenkään hevosen kaatuvan ja loukkaavan jalkaansa. Maisemat olivat kuitenkin silmiä hivelevät. Pieni puro kiemurteli solisten tien reunaa pitkin, välillä kadoten ohuen jääkerroksen alle ja pulpahtaen taas pintaan. Sen ylle kaartuvat huurteiset heinät ja pienet lumen kuorruttamat puuntaimet kimmelsivät auringonvalossa. Kevyt tuuli toi mukanaan harsomaisia lumirintamia, jotka pyörteilivät hetken tien päällä oheten pikkuhiljaa näkymättömiin.

Ensimmäisen puolituntisen jälkeen en enää ollenkaan katunut vaatevalintojani. Auringonpaisteesta huolimatta ilma oli jäätävän kylmä, ja monet ratsastajista kalistelivat hampaitaan hevosten liukastellessa eteenpäin. Onneksi Elli tuntui saaneen kävelystä tarpeekseen, ja ohjasi jonon pehmeämmälle polulle, jossa pääsimme ottamaan pätkän reipasta ravia. Vähän kuumahan siinä minulle tuli, mutta parempi niin päin.
Ravi piristi myös Ediä, joka tuntui jo unohtaneen epäilyttävän kantamuksensa. Se painoi innokkaasti kuolaimelle, ja yritti jopa kuikuilla, josko antaisin sen ohittaa Hestian. Estin ponin aikeet pienellä pidätteellä.

Laukassa annoin Edille kunnolla ohjaa. Se oli aina ollut hieman hidas, ja nytkin, vaikka poni olikin tavallista pirteämmällä päällä, jäimme nopeasti jälkeen kovaa vauhtia kiitävästä Charliesta ja sen perään pinkaisseesta Hestiasta. Takana tulevat tuntuivat kuitenkin kiitollisilta, sillä näillä pohjilla oli ihan hyväkin mennä vähän rauhallisemmin. Loput laukkapätkät sujuivat myös vauhtiveikoilta hieman maltillisemmassa tempossa. Tallille palattiin letkeässä ravissa ja viimeiselle käyntipätkälle annoin Edille oikein pitkät ohjat. Se oli käyttäytynyt erinomisesti, ja antsaitsisi palkintoporkkanan, kunhan pääsisimme tallille asti!



Kiitos kivasta maastosta

[Cella]

”Voi pyhä Sylvi. Ja Pietari. Ja… öö… Jeesus-lapsi. Mitä näitä pyhiä nyt on.”

Kukaan ei reagoinut mun yksinpuheluun, hyvin mahdollisesti kukaan ei edes kuullut. Paikoin metsän puiden välistä puhahtava, erittäin vahvasti talvea lupaileva viima kantoi mun sanat mukanaan muun letkan kuulumattomiin, ja jätti mut tuntemaan itseni lähinnä typeräksi.

”Mun sormet on niin jäässä että niitä voi käyttää Halloween-boolin jääpaloina!” mä kokeilin uudestaan vähän kovemmalla äänellä, koska enhän mä nyt voinut luovuttaa. Joku oli joskus tehnyt jonkun tutkimuksen, että valittaminen ei muka helpottanut yhtään sen valittajan tuntemuksia, mutta mä en kyllä täysin luottanut siihen tutkimustulokseen. Sen oli varmaan väkertänyt joku positiivisuuttaan nillittävä hippi. Varmaan sama, jonka tutkimukset väittävät, että sipsit on pahasta.

”Hyi Cella”, meidän edellä Hestian selässä ratsastava Wilma käänsi päätään Hestian selästä niin, että mä näin sivuprofiilista sen kylmästä punoittavan nenän. ”Sitä paitsi Halloween meni jo.”

Sivuseikkoja, mä ajattelin, mutten sanonut mitään. Kössin laiskanpuoleinen käyntiaskel kuljetti mua yölläsataneen lumen valkoiseksi kirjoman maiseman halki, ja mä yritin irrottaa ajatukseni liian ohuissa hanskoissa kipeästi pistelevistä sormistani nauttiakseni maastoreissun viimeisistä minuuteista. Kaikkialla oli aika nättiä, vaikkakin marraskuun teräksenharmaan eri sävyt hallitsivatkin koko mun näköpiiriä. Mutta nättiä silti, jotenkin pohjolaisella tavalla.

Kössin vakiopaikka maastoreissuilla oli lähestulkoon poikkeuksetta letkan viimeisenä, sattuneesta syystä, että se oli aika innokas esittelemään uusia kengänpohjiaan vähänkin liian lähellä kulkeville. Siksi mä olin tämän matkan ajan saanut lähinnä nauttia ruunan leveästä selästä, edessä aukenevan ratsukkoletkan katselusta, sekä omista ajatuksistani, koska en kuullut kenenkään juttuja niiden ollessa muhun selin. Mulla oli aika rento olo, kylmästä huolimatta. Taputin Kössin jyhkeää kaulaa, ja se luimisti mulle rakastavasti.

Näiden parin vuoden seppeleläisyyden jälkeen tunnistin nopeasti kiintopisteitä ympäristöstä, jotka alkoivat kieliä meidän lähestyvän tallia. Ensin tuli näkyviin pellonreunan hassusti haljennut kivi, jonka päälle oli nyt satanut ohut lumikerros kuin tomusokeri murokulhoon. Sitten puiden välistä alkoivat siintää ensimmäiset valaistun maastoreitin valopylväät. Monet hevoset höristelivät korviaan, Kössi mukaan lukien – niitäkin varmaan halutti jo päästä pois kylmästä ja sisälle syömään. Tai sitten ne olivat vaan edelleen innoissaan lumesta, kuten olivat olleet vähän koko reissun. Hevosissa oli kyllä aina pohjimmiltaan jotain ihanan viatonta ja puhdasta, aivan sama olivatko ne varsoja vai vanhuksia, ystävällisiä vai yrmeitä.

Tallipihalle päästessä meidän hieno letka hajosi tuttuun tapaan iloisesti kiitoksia huutelevaksi karjalaumaksi, kun väki ohjasi hevosiaan vapaisiin tiloihin ja laskeutui satuloista. Mä kiitin ohikulkevaa Elliä mukavan leppoisasta käyntimaastosta, ja sitten Kössiä siitä, että se ei ollut pudottanut mua selästä eikä purrut multa osia irti (joka saattoi olla vähän ennenaikaista, mun piti vielä kuitenkin riisua siltä varusteet).

Ja kaiken muun tarpeellisen tehtyäni mä suuntasin iloisesti meihin selin olevan Annin luokse, ja upotin hellästi mun paleltumista huutavat sormeni sen niskaan lämmittymään.

[Loviisa]

Marrasmaasto. Uskomatonta, että nyt oli jo melkein marraskuun puoliväli. Kohta oli jo joulukuu, aika riensi, minä tunnuin tallaavan paikallani. Mutta en seuraavaa tuntia kuitenkaan, olin ilmoittautunut lauantaipäivän riemuksi maastotunnille. Kyllä, taas. En vahingossakaan ilmoittaudu koulutunnille vaikka tarvetta olisi ja paljon. Sinä samana hetkenä tein päätöksen, että seuraava ylimääräinen tunti, jolle menen, tulisi olemaan koulutunti.

Koko edellisyön oli tupruttanut lunta, tai ainakin jotain sen tapaista. Maa oli kuitenkin valkeana herätessäni. Jouduin pyytämään isää heittämään minut tallille. Vaikka olin vannoutunut hyötyliikunnan sekä ympäristöystävällisemmän elämäntavan kannattaja, en uskaltanut lähteä polkemaan lumisille ja liukkaille teille.

Olin toivonut tunnille ylläriratsua. Oli aina jännää käydä katsomassa tuntilistasta kenet Anne oli valinnut. Kipitin siis tallille tullessani suoraa päätä ilmoitustaululle. Selasin katseella listan loppupäähän, Rokki! Jes, en ollut varmaan koskaan mennyt ruunalla. Osallistujia tunnille oli monta, meistä tulisi komea letka.

Menimme yhdessä Annin ja Neten kanssa hakemaan heppoja tarhasta, vaihdoimme kaikki Liekkijärven uusimmat juorut samalla. Ruunat olivat lauhkeina jo portin lähellä odottamassa. Roki antoi heti kiinni. Se tuli koko matkan laahustaen perässä. Minä tykkäsin vauhdista ja vaikutti siltä että Roksu ei ollut ihan samalla aaltopituudella, tai sitten se oli juuri herännyt nokosilta. Missä pihattolaiset harjattiin? Missä niiden harjat ylipäätään olivat? Emme kukaan tienneet tarkasti, mutta päätimme mennä talliin. Sieltä ainakin löysimme harjat ja päätimme harjata ja varustaa pollet ulkona.

Olin tyytyväinen ylläriponiin marrasmaastossa. Pieni musta Rokki katseli uteliaisena minua pöyhkeän otsatukkansa alta, se oli niin suloinen ja kiltin näköinen. Vaikka tiesin ponin olevan melko lauhkea, oli se varmasti mukavaa seuraa maastoon. Yllättävän lumisateen takia emme kuitenkaan voisi kiitää maastossa täysiä vaan paremminkin nauttia luonnosta ja yhdessä olemisesta.

Lähdimme jonossa Ellin perässä tallipihasta. Saimme olla Rokin kanssa lähes hännänhuippuna. Kylmä ja pureva tuuli meni luihin ja ytimiin. Onneksi olin pistänyt kevyt toppatakin päälleni. Sormikkaat lämmittivät myös mukavasti.

Roki allani tuntui melko levolliselta, se ei ollut yhtään jännittynyt eikä pelännyt tippumisesta porukan kyydistä. Rentouduin siis itsekin ja nautin matkasta. Ensimmäisellä ravipätkällä olin tippua kyydistä, Rokin askel tuntui erityisen pieneltä ja tikittävältä. Kesti hetken aikaan kun kerkesin mukaan ja sain totuteltua itseni tälläiseen kyytiin. Nostalginen tunne valtasi mieleni ja aikamatkasin takaisin aloitusvuosiini Seppeleessä ja Pampuun. Vaikka Rokin askeleen pompottavuus ei ollut kyllä mitään Pampuun verrattuna, mutta paljon samaa niissä oli.

Vaikka emme pääseetkään laukkasuoralla, en ollut pahoillani. Laukkapätkät paremmilla pohjilla riitti hyvin. Roki pinkoi mitä pienillä poninjaloilla pääsi ja sain olla tarkkana, että pysyin kyydissä. Toisaalta minua hirvitti ja toisaalta nauratti, sillä niin täysiä Roki yritti pysyä muiden perässä.

Aika lensi kuin siivillä ja pian huomasimme tutun pihapiirin lähestyvän. Tallilla huolsimme hevoset jonka jälkeen riensimme keittelemään teetä ja kaakaota oleskeluhuoneeseen. Ensimmäinen talvikauden maasto oli takanapäin!


//Löysin tämmösen tallennetuista, kirjotin loppuun ja etin tän tunnin. Parempi myöhään kun ei milloinkaan vai..?