|
Post by Katsu on Jan 5, 2017 21:24:11 GMT 2
Katsun voipi heittää heti 11 vuotiaaksi, en jaksa venailla elokuuhun asti niin jos Katsu vaan ikääntyy nyt ku mullakin on synttärit :-D
|
|
|
Post by Katsu on Jan 5, 2017 20:46:40 GMT 2
Jatko II tunti II
Lumi pöllähteli hellästi Edin astellessa kauniisti eteenpäin. Tunsin ohjien päässä kevyen painon, jonka mukaan pyrin myötäämään. Ratsuni pärskähteli tyytyväisenä ja nautti hempeästä viimasta, joka puhalsi aukion läpi, saaden poskeni punoittamaan. Vaikka mä myönnän olleeni hyvin ennakkoluuloinen herttaista Ediä kohtaan, voikko oli todella ihana ratsu. Kun mä vähän liikuttelin kuolainta ruunan suussa, se hakeutui melkeinpä itsekseen tuntumalle ja liikkui kepeästi apujeni mukaan. Edi ei kieltämättä ollut hankala eikä lainkaan kuuma, mutta taianomaisesti pöllyävä lumivaippa sai ruunaan desin energiaa, jonka ansiosta mun ei tarvinnut ennakkoluulojeni mukaan potkia ponia kulmasta kulmaan.
Ilman jalustimia oli sitä paitsi tosi hauska mennä ja mä olin supertyytyväinen itseeni. Mun tasapaino ja kehonhallinta olivat kehittyneet huimasti muutaman vuoden ratsastusurani aikana, eikä Edi pistänyt lainkaan pahakseen sitä, etten keikkunut satulassa kuten heinäsäkki. Etenkin laukassa sain pidettyä kehoni hyvin kontrollissa ja sain keskittyä ennemmin siihen, että ratsureima pysyy peräänannossa. Mä olin ylpeä siitä, että mä olin onnistunut pitämään Edin koko tunnin jonkinlaisessa muodossa. Siitä mä sain Elliltäkin kehuja, arvatkaa vaan loistinko mä kirkkaammin kuin Naantalin aurinko!
Pienen piparimahan kasvattanut naikkonen huuteli kentän keskeltä ohjeita muille ratsukoille, mutta mä en voi kieltää, ettenkö ollut vähän vahingoniloinen siitä, etten saanut moitteita ratsastuksestani muiden tavoin. Sain ohjattua Ediä pääosin istunnalla ja kerrankin saatoin olla varma, että mä pääsen vielä tältä tasolta eteenpäin. Onnistuneen tunnin jälkeen haaveeni lehahtivat lentoon, ja annoin niiden leikkiä muuttolintuja. Unelmatirppojen sirkutuksen mukaan mä valtaisin vielä joku päivä televisiot ja Iltasanomat hevosenkäsittelytaidoillani. Mun hymyllä ei tosiaan ollut rajoja laskeutuessani Edin kulahtaneesta yleissatulasta takaisin maankamaralle, joka oli verhoutunut joulukuun aikana pehmoiseen lumikääröön, jonka viltti antoi suojaa kasveille. Kevät ja leskenlehdet olivat vielä kaukana, mutta mä olin silti iloinen kuin vaikkapa voikukka.
|
|
|
Post by Katsu on Jan 5, 2017 11:41:07 GMT 2
Yhteenveto estejumpasta
Jos mun jotain pitää sanoa Charlien toimimisesta mun alla, on hankala raportoida mitään hyvää - vinokavalettisarjat näyttivät meidän jälkeemme lähinnä Berliinin joulutoreilta. Ja mä en ymmärrä, mikä muhun meni halutessani suorittaa voltilla tehtävän kolmoisinnarin ilman jalustimia. Charlien askeleet tuntuivat muutenkin valtavilta ja me taidettiin säikäyttää Harry pahanpäiväisesti, kun mä menetin tasapainoni ratsuni harppoessa kohti esteitä. Kirjava ruuna tuntui allani lähinnä valtamerilaivalta, jonka kapteeni ei tiennyt, mitä mikäkin vipu ja naru tarkoittaa. Kun me viimein päästiin itse innarille, Charlie kompuroi yllättäen - luultavasti herkän estehevosen motoriikka ei kestänyt mun hölskymistä ja heinäsäkkeilyä. Mä tunsin itseni aivan alkeiskurssilaiseksi. Tunnin jälkeen mä suunnittelinkin jo alkeistunneille palaamista.
Kun mä kotiin päästyäni raapustin hevospäiväkirjaani selostusta tunnista, analysoin itseäni hiukan positiivisemmin ja yritin etsiä hyviä puolia ratsastuksestani. Olin ainakin tavalliseen tapaani käyttänyt pehmeitä apuja ja kiinnittänyt huomiota ainaiseen ongelmaani - katseeseen, joka harhaili turhan useasti joko hevosen niskassa taikka sitten maassa. Siitä huolimatta, että mua oltiin varoitettu monia kertoja siitä, että mä tulisin vielä joku päivä tippumaan ihan vain siksi, että silmieni objektiivi olisi asetettu maneesin perukoille. Lisäksi olin osoittanut, että tasapainoni oli vankkumaton ja pärjäsinkin mainiosti ilman jalustimia mennessämme.
Charliestakin löytyi yllättävän paljon hyviä puolia, ja loppujen lopuksi sain todeta olevani tyytyväinen siitä, että olin päässyt taitavan estehevosen kyytiin. Kirjava uusi tuttavuus oli opettanut mulle reilusti uusia taitoja, joita tulisin tulevaisuudessa ratsastaessani tarvitsemaan. Aina silloin tällöin olisi siis hyödyllistä päästä useamminkin Charlien tapaisen, osaavan hevosen kyytiin, jonka kanssa voisi palauttaa isomman tason yksittäisiä taitoja mieleen.
Kiitos tunnista!
|
|
|
Post by Katsu on Jan 1, 2017 17:52:36 GMT 2
Kaipaako Rok'n'Rol hoitajaa? Sillä sen tiedoissa lukee ei hoitajaa. Minä voisin olla sitten tarjolla Rok'n'Rollin hoitajaksi:).ps: virtuaali nimeni ei käy katsos käytän aina nimeä Iitu. -Iitu Rokki ei kaipaa hoitajaa :-) Sitä hoitaa Sussu - hoitajaa etsivät hevoset löytyvät kohdasta "Hoitajahaut".
|
|
|
Post by Katsu on Dec 27, 2016 15:18:12 GMT 2
Joulu on mun suosikkijuhla, mutta siihenkin liittyy omat huonot puolensa. Ensinnäkin, sitä iloa, tunnelmaa ja mukavaa jännitystä odottaa kokonaisen VUODEN – sitten huomaa tapaninpäivänä, että kappas vain, joulusta on jo kaksi päivää, jonka jälkeen itkee illalla itsensä uneen ihan vain siksi, koska joulu oli niin ihana, että haluaisi palata aattoon takaisin. Ja toisekseen siksi, koska pian on vuosi 2017 ja mun aika kääntyä yksitoistavuotiaaksi. Mutta enhän mä halua isoksi! Mä haluan aina pysyä lapsena ja säilyttää lapsen ajatusmaailman. Sillä mitä jos mä en isona enää pidäkään joulusta? Jos mä en isona enää muista niitä kaikkein parhaimpia muistoja jouluaatoista? No mutta kuitenkin, kaikesta huolimatta joulunaika on hauskaa. Mä olin saanut Jasonilta lahjan ja pusun mistelinoksan alla. Seppele-urani ensimmäinen aattoratsastuskin oli ollut hauska – tallilta oli mukava lähteä kotiin, kun tiesi, että siellä odottaa jouluateria ja telkkari valmiina pyörittämään Joulupukkia ja noitarumpua. Mua jäi vaan harmittamaan, etten kerennyt edes kiittää Jasonia upeasta hevosenkengällä koristetusta avaimenperästä, koska mokoma livisti pakoon heti, kun se oli tyrkännyt kauniisti paketoidun paketin mun syliin. Kotona mua odotti mahtava yllätys. Vaikken mä paljon lahjoja saanutkaan, se yksikin riitti. Se oli lahjakortti EQP:hen, joka oikeutti mut ostamaan Vilulle tavaroita viidelläsadalla eurolla. Voi että kun mä olin onnellinen! Joulupäivänä mun oli ollut pakko päästä katsomaan Vilua ja Nettaa, joten heti, kun me oltiin katsottu ET, mut kuskattiin tallille. Mä olin antanut jo aattona poniotuksilleni lahjat – omenaherkkuja sekä paljon rapsutuksia molemmille. Vilun pikku hiljaa vaihtuva varsakarva taisikin kutista, Nettakin oli kasvattanut samettisen toppatakin, jota kihnutellen sormet lämpesivät ja ponista hohkaava energia säteili koko kehooni.
|
|
|
Post by Katsu on Dec 24, 2016 12:40:42 GMT 2
Mitä mä rakastan Seppeleessä?
Kasperin kilttejä päiviä Ponien rauhoittavaa tuoksua Jasonin pusuja poskelle, suukkoja hoitoponin otsalle Kahvinkeittimen porinaa, lumilingon hurinaa Heinänkorsia tallin käytävillä Onnistumisen tunnetta, adrenaliinin virtausta Iltakaurojen rouskimista, ruskamäkeläisten tutkimista Artsin onnenkalsareita Tonttujen juoksua läpi laidunten Netan paksua hamppuharjaa, ystävyyden karvataljaa Sitä mä Seppeleessä rakastan
Ihanaa joulua Seben väelle!
24 hm
|
|
|
Post by Katsu on Dec 23, 2016 9:54:35 GMT 2
Jouluaattoa odotellessa
Puut keinahtelivat kevyesti puolelta toiselle mun ja Netan kävellessä niiden katveessa. Perässämme kulki Siiri, jonka satulattomassa selässä istuskeli Clara, joka piteli toisella kädellään riimunnarusta kiinni. Narun päässä tanssahteli Vilu, joka oli niin ihmeissään talvisen metsän taianomaisesta hiljaisuudesta, että se hirnui tiputanssia epävireisen sellon tapaan. Kaikella rakkaudella totesinkin varsalleni, että siitä ei tule laulajaa, ainakaan tämän vuosituhannen aikana. Claraakin huvitti Vilun pelleily, mutta saatoin kuulla tytön äänestä pientä haikeutta. Mä tiesin kyllä, mistä se yllämme lepäävä hiljaisuus ja kevyesti painostava tunnelma johtui. Ja mä ymmärsin Claraa - hän oli saanut olla Vilun kanssa tamman ensihetkistä alkaen, kuten mäkin. Vilu muuttaisi pian pois Seppeleestä, kohti uutta ovea, joka aukeaisi ilman kiirettä. Uusi ovi aukeaisi mullekin. Pian olisin osa Sumulahden porukkaa. Jännitys kihelmöi jo valmiiksi vatsanpohjassa. Koko metsä ja polku, jota pitkin kuljimme, oli kietoutunut odottavaisuuden huntuun. Huomenna olisi jouluaattokin. Päivä, jota olin odottanut kokonaisen vuoden. Mä tiesin kyllä, että tänä vuonna lahjani olisivat vähissä, mutta se ei mua haittaisi. Äiti oli antanut mulle lottovoittoakin isomman lahjan, jota ei korvaisi lahjakortit ja esineet. Vilu oli ihan omaa luokkaansa. Jokaisella ponitytöllä ei ollut mahdollisuutta olla mukana ensihevosensa elämässä heti alkuvaiheista lähtien.
Kyyneleet kihosivat liikutuksesta silmiini, kun vain ajattelinkin sitä honteloa ponivarsaa, jonka jalat olivat kuin galgolla, karvapeite märkä ja harja aivan takussa. Nyt Vilu oli varttunut. Se oli saanut massaa ympärilleen ja naskalinterävät hampaat ikeniänsä koristamaan. Ja no, siitä kertookin kaksi rikkinäistä kenkää ja Kasperin huudot, jotka kaikuivat tallissa terävinä. Olihan miekkonen piiloutunut autotalliinkin ihan vain siksi, että jos Vilun reviirille menee kerran huonoissa aikeissa (lue: kavioiden putsauksessa), niin sinne ei enää palata. Ja sen Kasper tiesi.
Kyllähän Vilu mut ja Claran hyväksyi, mutta Kasperin möreä ääni ja kalpea naama eivät tainneet olla tammani mieleen. Kaiken lisäksi mä olin saanut jakaa sille pienet ruokamaistiaiset joka päivä, joten Kasperilla ei ollut mitään asiaa Vilun luokse, ainakaan itse ponin mielestä. "Mutta Katsu... Saanhan mä tulla katsomaan Vilua aina kun mä haluan?" Clara kysyi varovasti. Nyökkäsin. "Toki!"
23 hm
|
|
|
Post by Katsu on Dec 21, 2016 19:49:31 GMT 2
Ystävyyssuhteiden rakentelua
Likaisuutta huokuva vesinoro valui Netan tummaa satulaa pitkin valjashuoneen harmaalle betonilattialle, jota pitkin kipitti Seppeleen hiirihunttaaja, joka oli tainnut havaita kolosessa piileskelevän hiiren. Hankasin jalustinhihnat ja nahkaisen satulavyönkin läpi keltaisella pesusienellä sekä valjassaippualla. Eritoten satulan istuinosa oli ollut niin hitsin pölyttynyt, että ihan tallin yleisen viihtyvyyden kantilta katsoen mun oli kirjaimellisesti pakko ottaa Netan varusteet käsittelyyn. Kuolaimistakin löytyi pinttynyttä likaa. Ei ihme, että ponitammani suupielissä oli vaseliinia ja hoosiannaa huutava hiertymä, ajattelin. Vaikka mä pääosin olinkin sellanen ystävällinen tyyppi, niin toisinaan tuntilaiset vaan ottivat mun päähän. Ei siinä, olinhan mä itsekin tuntilainen, mutta tallin vakiopoppoota ja huolellisempi kuin aloittelijat, joilla vähän kaikki oli hakusessa. Tuhahtaen nousin asettelemaan varusteet paikoilleen, mutta yllätyksekseni mä itse pyllähdin puisen satulapukin päälle.
Olin huomaamattani törmännyt johonkuhun mustatukkaiseen nuoreen tyttöön, jonka kanssa mä olin jutellut koulun kevätjuhlassa. Aurinko taisi olla sen nimi. "Ah, moi?" tilanne oli awkward. Siinä me vaan tuijoteltiin toisiamme silmiin, vaikka mä löin vetoa, että meillä molemmilla olis ollut parempaakin tekemistä kuin harrastaa tuijotuskisaa. Sitä paitsi me ei edes tunnettu toisiamme mitenkään superhyvin, mitä nyt oltiin pari kertaa tavattu koulun käytävillä. "Moi", Aurinko vastasi varautuneisuutta äänessään ja ajatteli ihan selvästi samaa mitä mäkin. Teennäisesti hymyillen mä nousin pukilta ja nostin lattialle tippuneet varusteet paikoilleen. Mutta jostain kumman syystä kohtalo laittoi mut ja Auringon tutustumaan paremmin. Kyselin tytön hoitoponista Gekosta ja juttelimme siinä keskellä satulahuonetta hyvän aikaa, kunnes me lähdettiin omiin hommiimme.
Mutta mulla oli sen juttelutuokion jälkeen hyvä fiilis. Vaikka mun ja Arskan tapaaminen oli ollut awkward ja rintakehää jännittävästi pusertava, meillä oli silti synkannut, kunhan me vaan päästiin alkuun. Hyräillen mä kävelin Netan karsinalle ja rapsutin tamman otsassa koreilevaa pyörrettä, jota vasten mä painoin pääni. Miten mä olinkin onnistunut saamaan niin mahtavan hyvän hoitoponin silloin elokuisena päivänä? Netta seisoi paikoillaan mun silitellessä sen leukaperiä. Raudikko poni oli onnistunut hurmaamaan mut niin kovin, että edes karsinan ovelle ilmestynyt Daniel ei latistanut mun mielialaa, joka hyppi iloisesti pilvenpiirtäjien tasolla.
"Ai jaha, säkös oot putsannut Netan varusteet? Ihan siistit ne olivat, mutta niissä oli pari tahraa," miekkonen totesi, ollen inhottavan pikkutarkka ja mörkömäinen. Lailakin olisi säpsähtänyt. Mikähän Danielilla muuten oli, kun niinkin äkäiseltä tuntui?
Netta ei ilmeisesti mennyt ratsastajan perumisen takia (tai ansiosta, miten sen nyt ottaa) tänään maneesiin uraa kuluttamaan, joten mä päätin kirpeän, mutta mukavan aurinkoisen pakkaspäivän kunniaksi lähteä kentälle treenaamaan vähän maastakäsittelyä. Hetken tallin eri kolkkia kaluttuani mä palasin Netan karsinalle pukemaan tamman päälle vihertävän naruriimun, jonka turpalenkistä roikkui siihen solmittu pitkä naru, joka muistutti vahvasti liinaa - ainakin sillä oli pituutta sen muutamia metrejä. Kukahan oli jättänyt riimun ihan väärään paikkaan, jonka vuoksi etsin sitä monia minuutteja? Kun mä tajusin, että ulkona onkin kylmempi mitä mä saatoinkaan muistaa, tungin käsiini talviratsastushanskat, joiden kanssa tunsin oloni kömpelöksi, mutta ainakin lämpö hohkasi koko kehooni. Onnekkaalla Netalla oli paksu, samettinen talvikarva, johon se verhoutui tyytyväisesti pärskien ja hamppuharjaansa heilautellen. Kevyt lumikerros oli haudannut jääkerrokseen vuorautuneen maan. Hymyillen hautauduin ajatuksiini ja olin jo avaamassa kentän porttia, kunnes sain kokea elämäni järkytyksen. Musta tuntui, että olisin säikähdyksestäni saanut sydänkohtauksen. Ainakin kohtaus oli yhtä lähellä sydäntäni, kuin jonkun miehenalun huulet poskiani.
"Ei... Hei... Mitä tapahtuu?" rääkäisin ja irrottauduin parkatakkiin pukeutuneesta Jasonista, joka oli selvästi keksinyt varalleni jonkun sortin kepposen. "Hahaa, yllätinpäs sut", poika virnisti hyväntuulisesti. Saatoin nähdä pilkkeen mokoman silmistä. Olisi joskus kiva tietää, mitä poikien päässä liikkui. Jason oli keppostellut mulle viime aikoina ihan tarpeeksi! "No yllätitpä Netankin", tuhahdin ja lähdin kulkemaan kohti kenttää, lievästi pelästynyt Netta perässäni kulkien. Mitä Jasonkin ajatteli pompatessaan tuolla lailla nurkan takaa muiskauttamaan pikaisen pusun punaiselle poskelleni? Oli ihme, ettei joku pojan kaveri ollut mukana, mietiskelin tuohtuneena. "Ei, odota... Katsu!" vastentahtoisesti pysähdyin ja vilkaisin pusuttelijani tahdosta ränniä, jota pitkin valui löysiksi sulaneita lumikökkäreitä. Valkoisen putken vierellä oli tosiaan jotakin, joka sinne ei kuulunut. Joulukoristeko? Ei, vaan mistelinoksa! Hämmennyksen vallassa vilkaisin Jasonia. "Mistelinoksa?" "Sepä se." Vaikka mä kuinka rakastin joulua, niin liittyi siihen omat haittapuolensakin.
22 hm
|
|
|
Post by Katsu on Dec 20, 2016 17:56:52 GMT 2
Wilman ja Claran kuvat olivat aivan upeet <3 Mä pidän sokerimaalaustyylistä taustan teossa, voisi joku päivä koittaa itsekin! Claran kuva huokui sellaista pientän jännitystä, kun taas Wilman kuvasta löytyi talvea kuvastavaa tunnelmaa, että upeita piirtäjiä löytyykin täältä Sebestä!!
|
|
|
Post by Katsu on Dec 18, 2016 8:34:46 GMT 2
Luokat 1 ja 4 Kuura Laaksola - <*a href="http://ylakokko.wixsite.com/ylakokko/kapu">Galvay Gasóg<*/a>, Yläkokko
|
|
|
Post by Katsu on Dec 15, 2016 19:15:18 GMT 2
Aikainen vuosikatsaus
Glögi höyrysi lasissani, iloisen hälinän kaikuessa tallituvan tauluin koristelluista seinistä. Porukka sohvalla tuijotti herkeämättä Pipsan läppärillä pyörivää Tonttu Toljanteria, jota mäkin vilkuilin sivusilmällä pipareita syödessäni. Ikkunasta näkyi, miten hiljainen lumisade peitti jääkerrokseen hautautuneen maan. Joululaulut soivat päässäni ja mielessäni lentelivät jo kuvat täydellisistä jouluotoksista Netan kanssa. Hymyillen käperryin viltin lämpöön, sillä taukotuvan patteri oli päättänyt posahtaa, eikä Artsi tai Tappi ollut strippibaarireissuiltaan kerennyt korjata laitetta. Hörppäsin kupistani kuumaa juomaa, joka levitti kehooni joulutunnelmaa, jota on aina kesäisin ikävä. Varpaitani venytellen syväsukelsin ajatuksiini. Jouluun olisi enää yhdeksän päivää. Sitä hetkeä, kun saa avata joulukuusen alla odottavat lahjat ja katsella joulufilmejä telkkarista, mulla oli ollut ikävä kokonaisen vuoden. Ja pian Vilukin muuttaisi Sumulahteen. Talven ajan saisin suostutella äidin viemään mut hoitamaan omaa, pientä shetlanninponinalkuani, mutta kesäisin pystyisin pyöräilemään tallille, kuten Seppeleeseenkin. Tulevaisuuteni näytti kerrankin valoisalta, ja Salman kisahoitajana oli ollut yllättävän hauskaa. Jännitys nousi katsomossa aivan eri sfääreihin, kun radalla eteni niinsanotusti "oma" ratsukko.
"Katsuu, onko joku hätänä?" Randi tökki olkapäätäni, kun olin ollut pitkään hiljaa, enkä vilkaissutkaan tietokoneen ruutua. "Ei, mä oon vaan onnellinen", mä hymähdin ja hörppäsin juomani yhdellä kulauksella loppuun. Joulu oli saanut mutkin irti ikävistä ajatuksistani, ja osasin olla onnellinen muiden puolesta - tässä tapauksessa Salman puolesta. Ja no, mä voisin antaa naikkoselle palkinnon siitä, että se jakso mua niin hyvin, vaikka mä tiesin itsekin olleeni ärsyttävä. Kun ohjelma loppui ja huone tyhjeni, nousin ylös änkien talviratsastussaappaat jalkaani ja vetäisten untuvatakkini ylleni. Matkalla Netan luokse törmäsin Tuuliaan, joka näytti olevan mielissään Vilun muutosta Sumulahteen. Mäkään en malttaisi odottaa - sitten pääsisin eroon tunkeilevasta porukasta ja saisin viettää varsani kanssa kahdenkeskeistä aikaa. Tai no, nyt kun tontut viipottelivat ympäriinsä, ei ehkä sopisi puhua vilpittömän uteliaista tallilaisista tuollaista, mutta mun kävi Vilua silti sääliksi, kun koko ajan joku oli urkkimassa sen karsinalla. Jos mä olisin joulupukki, olisin antanut kaikille urkkijoille pelkkiä kuivahtaneita koivunoksia, ja ehkä hyvällä tuurilla pari lumivaipan kätköistä esiin kaivautunutta sammalriuttaa.
Joka tapauksessa mä olin onnellinen, että mulla oli Vilu ja Netta. Ihan jokainen kymmenvuotias ei saa aikaisjoululahjaksi shetlanninponivarsoja, ja mä olin ylpeä itsestäni. Mun mielestä ihan syystäkin, ei mulle olisi uskottu terhakkaa tammavarsaa, ellei oltaisi tiedetty, että mä pärjään kyllä. Mä olin pystynyt todistamaan taitoni (ja hei, nyt mun roolikin oli tallilla isompi, eikä tuntilaiset enää voisi väittää mulle vastaan!). Kaiken lisäksi kaveripiirini oli laajentunut ja olin tajunnut, ettei Carinaa tarvinnut surra. Aika kultaa muistot, eivätkä arvokkaat hetket katoa ikinä mun sydämestä, jota suojaa kova kuori, mutta jonka sisään Kristiankin oli päässyt.
Vuosi oli mennyt todella nopeasti. Pian raketit paukkuisivat taas ja pastellinvärit täplittäisivät tummaa yötaivasta. Pian nököttäisin tallilla muiden kanssa soittamassa radiota, jotteivat hevoset pelkäisi. Hymähtäen avasin ison yhteiskarsinan oven ja sain kainalooni kaksi innokasta turpaa. Pujahdin ripeästi sisälle boksiin ja rapsutin lujasti Netan kaulaa. Elokuussa olin päässyt sisälle Seppeleen jengiin ja saanut selkoa kaikista niistä insideläpistä, joita olin tuntilaisena salakuunnellut sivusta (älä tuomitse salakuuntelusta, joulupukki). Sen jälkeen olin ollut hetken onnellisempi kuin koskaan, kun taas sitten pyörä alkoi rullaamaan alamäkeä niin hurjaa vauhtia, että pää ei pysynyt mukana ja kaikki myötätunnon hippuset olivat saaneet mut ärsyyntymään, jonka vuoksi päässäni kävivät hurjatkin ajatukset, esimerkiksi viiltely. Onneksi sain sen jälkeen Vilun ja sain hyväksyttyä Kristianin avun, jonka miehenalku oli latonut mun päälle myötätuntoisena.
Kaiken kaikkiaan mennyt vuosi oli ollut mulle opettavainen, surkea ja ihana - kaikkea samaan aikaan. Joulumieli takaraivossani pulppuillen kipaisin hakemassa Netan harjapakit ja aloin valmistella tammaa talviselle maastolenkille. Metsä oli verhoutunut talven arvoitukselliseen rauhallisuuteen. Lumisade taukosi.
21 hm
|
|
|
Post by Katsu on Dec 13, 2016 15:46:12 GMT 2
Varmaan joulu jälkeen olis aika otollinen aika? :-) En kyllä itekkään tiedä, miten ihmeessä te sillon onnistuitte, nyt miitistä on tullut lähinnä riitaa :-D Toki ennen jouluakin voisi pitää pikkujoulumiitin..?
|
|
|
Post by Katsu on Dec 12, 2016 20:30:42 GMT 2
Se päivä, kun Netta pääsi keittiöön...
...ja pian tamma onkin varmasti jo HorseChefissä! // pahoittelut laadusta ja kirjoitusvirheviivoista, eiköhän tuosta silti selvää saa jotenkuten :-) 20 hm
|
|
|
Post by Katsu on Dec 12, 2016 20:21:21 GMT 2
Josko tätä miittihommaa heräteltäisiin taas eloon? Olisi huippua nähdä teiät sebeläiset livenä!!
|
|
|
Post by Katsu on Dec 12, 2016 20:18:44 GMT 2
Wenlalta hauska tb-kuva ja tarinanpätkä! :-) Sallan päiväkirjakin ollut huippua luettavaa ja Zodiacin tarinoita on hienoa seurailla! Nuoren ruunan kirje joulupukille lämmitti kyllä mieltä ja animaatio teksteineen oli huippu :-D
|
|