|
|
Post by Piritta on Nov 29, 2016 16:25:14 GMT 2
Tiistaina hypitään hepat ja ratsastajat lämpimiksi osittain ilman jalustimia toteutettavien jumppatehtävien avulla.
Klo 18-19 tunnilla taso on kavaletti-ristikko.
Osallistujat 6/6
Pyry - Kurbus
Fiia - Harry
Katsu - Charlie
Elsa - Myntti
Clara - Kössi
Inkeri - Gekko
Klo 19-20 tunnilla estekorkeus on max. 80cm.
Osallistujat 6/6
Anni - Huiska
Wilma - Frank
Emmy - Eela
Robert - Rotta
Wenla - Lasse
Cella - Aristo
Ilmoittaudu tasosi mukaiseen ryhmään ja mainitse sellaiset tuntsarit, joilla olet mennyt paljon. Pirre jakaa yllätyshepat siten, että jokainen pääsisi kokeilemaan mahdollisimman uutta tuttavuutta. Tunneista tulee pieni tehtäväkuvaus, joka pätee molempiin ryhmiin soveltuvilta osin.
Tuntipohja:
Mikä kumma siinä oli, että ratsastuskouluoppilaat osasivat olla niin perskatin mukavuudenhaluisia. Vieraat hevoset aiheuttivat jurputusta, erityisesti ne, joilla oli vähän jäykän tai jyrämäisen hevosen maine. Kas vain, kaikille ei riittänyt joka tunnille höyhenenkeveitä huippukoulutettuja hevosia. Joskus piti niellä jupinat ja palautua takaisin maan pinnalle. Myöntää, että tavalliselle tuntiratsastajalle TÄYTYI kelvata tavallinen tuntihevonen - ja että siltä tavalliselta tuntihevoselta jos jolta saattoi oikeasti oppia jotain.
Okei, tämä vuosi oli taas toistanut tuttua kaavaa. Pidin itseäni ihan mukavana opettajana, mutta olin minä välillä vähän ärsyttäväkin. Olin huomannut, että tuntikauden lähestyessä loppua minuun iski aina kummallinen tarve hiillostaa oppilaitani. Yleensä se iski syyskaudella loka-marraskuun taitteessa, ja sitten löysäsin joulua kohden ja viimeiset viikot annoin armopaloja. Tehtiin toivejuttuja toivehevosilla, koska hei, oli minussa ripaus jouluihmistä. Tänä vuonna olin kuitenkin sössinyt taas yhden parisuhteentyngän. Vielä lokakuussa olin ollut huumavaiheessa ja unohtanut ruveta raivokkaaksi Rouva Opettajaksi. Nyt huuma oli kerta kaikkiaan lässähtänyt ja saappaanpohjani lötsähtäneet maanpinnalle, joten saatoin hvyin ryhtyä taas inhottavaksi.
Olin aivan hurjan tyytyväinen tiistain hevosjakoihin. Hymyilin voitonriemuisena saadessani ne valmiiksi ja vein ne hyräillen seinälle.
Pari junnuratsastajaa oli tuntilaisten aulassa ja minun ilmestymiseni paikalle keskeytti jonkun heidän juttunsa. Nauratti, kun kuulin poistuessani tyttöjen sanovan toisilleen:
"Kuulitteko? Se hyräili."
"Juu, oli hyvällä tuulella."
"Voi ei..."
Sitten kuului kiireistä askelten töminää, kun tuntilaisressukat kiirehtivät katsomaan Kohtalon Listaa.
No, ajattelin, tänään ainakin pari ratsastajaa yllättyisi iloisesti ja löytäisi uuden lempiratsun. Pari ehkä ei, mutta mitäs sitten?
* * * * *
Tehtäviä:
1. Ravipuomeja suoralla uralla -> Vinokavaleteiksi. SUORUUS, tahdikkuus, askelpituus
2. Pääty-ympyrällä viisi ravipuomia -> kolme estettä
3. Pituushalkaisijalla viisiosainen jumppasarja -> ilman jalustimia. TASAPAINO, SUORUUS.
4. Voltilla laukassa kolmoisinnari. KÄÄNTÄMINEN. Halukkaat ilman jalustimia.
5. Loiva siksak-jumppasarja uran sisäpuolella. Vaihtuuko laukat? Gekko ja Harry ei tee. Aristo kokeilee, viimeksi ei uskaltanut ennen kuin helpotettiin osa puomeiksi.
|
|
|
|
Post by Piritta on Nov 30, 2016 20:41:15 GMT 2
Inkeri ei enää ehtinyt kakkosryhmään, laitoin ykköseen Gekko-reppanan kanssa. Sille ponille on saatava itseluottamusta, mitä hyppyhommiin tulee.
|
|
|
|
Post by Robert on Dec 24, 2016 13:28:28 GMT 2
"Miksi mulla on Lasse??" Wenla luki listaa silmät sirrillään.
"Onkohan tässä joku virhe? Voiko mun nimen sekoittaa Fiiaan?" Emmy kysyi huolestuneena.
"No hei, mulla on Aristo! Se on niin tylsä", Cella voihkaisi heti perään, ja mun oli pakko luovia tieni tyttöjen läpi listan luo. Siinä oli illan estetuntien hevosjaot, ja mun silmät skannasivat ensin ykkösryhmää läpi. Pysähdyin hykertelemään ajatukselle Inkeristä Gekon unelmansinisessä satulankaltaisessa ja kauhistelemaan jo valmiiksi Fiian ja Harryn menoa, mutta sitten löysin oman nimeni.
"ROTTA???" mä vähintäänkin parahdin. Cella tirskahti vahingoniloisena, ja mä vilkaisin sitä vähintäänkin murhaavasti, mikä sai sekä sen ja Emmyn hykertelemään. Wilma mainitsi ohimennen jotain Andreista, ja mä käännyin ympäri niin nopeasti, että hyvä kun en pyörtynyt. Silmät oli pullistu päästä, ja sehän vasta muiden naurua yllyttikin: oli yleistä tietoa, että mä en niinkään välittänyt Andreista. Joku (Mikaela) saattaisi jopa väittää, että mä pelkäsin Andreita. Mikä olin mun mielestä ihan helvetin aiheellista(!!) kun otti huomioon mitä puheita--huhuja tai ei--sen menneisyydestä liikkui.
"Älä huoli, eihän se oo tallilla", Cella lopulta taputti mua rohkaisevasti olalle ja lähti sitten Wenlan kanssa liikkumaan kohti satulahuonetta, minä niitä seuraten. Ne yrittivät valaa toisiinsa toivoa hevosistaan, ja ovella kuulosti jo siltä, että itse kukin oli edes vähän lämmennyt Pirren ratsuvalinnalle. Wenla kohautti olkiaan ja totesi, että ainakin uusi kokemus jos ei muuta, ja jos kaikki meni hyvin, ehkä me löydettäisiin ihan uudet lempituntsarit.
Ihailtavaa positiivisuutta.
No, ainakaan Andrei ei ollut tallilla. Kyllä mua silti vähän kuumotti kun seisoin Rotan karsinan edustalla suitset olalla ja muut varusteet sylissä. Ruuna tuijotti mua tummin silmin karsinastaan, ja se näytti lempeältä. Vaikka siitä oli monen monta vuotta kuin aliravittu ja arka hevonen oli tullut talliin, mun oli vaikea nähdä siinä vieläkään tervettä ja hyvinvoivaa ratsuhevosta. Tuli mieleen kaikki ne kerrat kun Pipsa oli harjannut sitä käytävällä, ja hevosen kaikki kylkiluut olivat paljaalla silmällä laskettavissa. Olin silloin ajatuksissani voivotellut Annea, että mitä se oli mennyt tällaisen ottamaan ja eikö olisi ollut parempi vain päästää ruuna vehreämmille laitumille kuin ratsastuskouluelämään stressaamaan.
Tunnin aikana mä jotenkin ymmärsin, että ei olisi.
Rotta oli sympaattinen. Se oli säyseä ja rauhallinen, ja munkin stressi katosi kuin tuhka tuuleen siinä samalla. Olin ajatellut, että se olisi arka ja äärettömän varautunut, mutta ensijännityksen lauettua se uskalsi rentoutua. Pipsa oli Siken kanssa kulkenut karsinan ohi juuri kun olin ollut satuloimassa Rottaa, ja tyttö oli rapsuttanut entistä hoitohevostaan nenänpäästä hellästi. Hevonen oli henkäissyt syvään ja sulkenut silmänsä, ja Pipsa oli hymyillen kertonut, että jos sitä ei paineistanut liikaa niin se oli mitä mainion hevonen--myös mulle esteratsuksi.
Ja niin Rotta olikin. Heti alkuverryttelyissä mä unohdin, että se oli entinen rescuehevonen eikä koko ikänsä tuntiratsuna ollut luottohevonen. Se kulki tottuneesti uralla, mutta reagoi apuihin heti eikä huomenna, ja sitä pystyi ratsastamaan mulle miellyttävään tapaan eli pehmeästi. Pipsan maininta liiasta paineistamisesti oli jäänyt aluksi kummittelemaan mun takaraivoon, mutta kun Piritta oli selittänyt tehtävät, ne olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Tänään tehtäisiin mukavia perustehtäviä, joita ei tarvitsisi jäädä märehtimään liian pitkäksi aikaa.
Rotta kuunteli mua ja mä kuuntelin sitä, ja mä en muista, milloin estetunti olisi viimeksi mennyt niin stressittömästi, vailla pelkoa.
"No, löytyikö uusia lempiratsuja vai oliko ihan kamalaa?" Pirre kysäisi loppukäyntien aikana, ja vaikka vastaukset tuntilaisten kesken vaihtelivat ja joku alkoikin avautumaan tyytymättömyydestä omaan ratsuunsa, minä olin päättänyt, että kyllä mä olin löytänyt uuden lempituntsarin. Pieni este toki oli se, että meidän rakkaustarinan välissä seisoi Andrei.
|
|
|
|
Post by Wilma on Jan 2, 2017 13:29:17 GMT 2
”Jee! Frank!” Olin riemuissani, olin saanut Pirren estetunnille Frankin. Se oli kiva ja letkeä hevonen, ja uskoin, että meidän estehyppelöt sujuisivat oikein hyvin. Nauroin ääneen muille ryhmän jäsenille, jotka jupisivat Pirren hevosjaoista tyytymättöminä. ”Aristo, sehän on niiiin tylsä!” Cella jupisi saaden ohi viilettävän Sandran mulkaisemaan pahasti. ”Ja pah! Älä valita, Arskahan on ihan kiva ratsu!” virnistin. En tajunnut, miksi muut valittivat ratsuistaan, mä ainakin olin ihan tyytyväinen. Frank oli tosi kiva. Kun me hypättiin pituushalkaisijalla jumppasarjaa, se innostui ihan toden teolla. Pirre käski meidän hypätä ilman jalustimia, ja se kuulosti mun mielestä tosi kivalta. Saimme hypätä voltilla laukassa kolmoisinnarinkin ilman jalustimia halutessamme, ja mähän halusin. Piti pitää kieli keskellä suuta ja keskittyä tasapainon säilyttämiseen ja kääntämiseen, jotta sai hyvät tiet. Aluksi en muistanut kääntää viimeiselle esteelle tarpeeksi ajoissa, joten Frank juoksi esteen ohi. ”Ota Wilma suoraan uudestaan!” Toisella yrityksellä Frank teki hyvän tien, ja kehuin ruunaa runsaasti. Frank oli kyllä loistava tuntihevonen! //pahoittelut hävettävän huonosta tuntimaksusta!  Ethän laske tätä maksua merkkisuoritukseksi? - Pirre |
|
|
|
Post by Emmy on Jan 4, 2017 16:42:03 GMT 2
 Eelan kanssa yhteistyö sujui vallan mukavasti! |
|
|
|
Post by Katsu on Jan 5, 2017 11:41:07 GMT 2
Yhteenveto estejumpasta
Jos mun jotain pitää sanoa Charlien toimimisesta mun alla, on hankala raportoida mitään hyvää - vinokavalettisarjat näyttivät meidän jälkeemme lähinnä Berliinin joulutoreilta. Ja mä en ymmärrä, mikä muhun meni halutessani suorittaa voltilla tehtävän kolmoisinnarin ilman jalustimia. Charlien askeleet tuntuivat muutenkin valtavilta ja me taidettiin säikäyttää Harry pahanpäiväisesti, kun mä menetin tasapainoni ratsuni harppoessa kohti esteitä. Kirjava ruuna tuntui allani lähinnä valtamerilaivalta, jonka kapteeni ei tiennyt, mitä mikäkin vipu ja naru tarkoittaa. Kun me viimein päästiin itse innarille, Charlie kompuroi yllättäen - luultavasti herkän estehevosen motoriikka ei kestänyt mun hölskymistä ja heinäsäkkeilyä. Mä tunsin itseni aivan alkeiskurssilaiseksi. Tunnin jälkeen mä suunnittelinkin jo alkeistunneille palaamista.
Kun mä kotiin päästyäni raapustin hevospäiväkirjaani selostusta tunnista, analysoin itseäni hiukan positiivisemmin ja yritin etsiä hyviä puolia ratsastuksestani. Olin ainakin tavalliseen tapaani käyttänyt pehmeitä apuja ja kiinnittänyt huomiota ainaiseen ongelmaani - katseeseen, joka harhaili turhan useasti joko hevosen niskassa taikka sitten maassa. Siitä huolimatta, että mua oltiin varoitettu monia kertoja siitä, että mä tulisin vielä joku päivä tippumaan ihan vain siksi, että silmieni objektiivi olisi asetettu maneesin perukoille. Lisäksi olin osoittanut, että tasapainoni oli vankkumaton ja pärjäsinkin mainiosti ilman jalustimia mennessämme.
Charliestakin löytyi yllättävän paljon hyviä puolia, ja loppujen lopuksi sain todeta olevani tyytyväinen siitä, että olin päässyt taitavan estehevosen kyytiin. Kirjava uusi tuttavuus oli opettanut mulle reilusti uusia taitoja, joita tulisin tulevaisuudessa ratsastaessani tarvitsemaan. Aina silloin tällöin olisi siis hyödyllistä päästä useamminkin Charlien tapaisen, osaavan hevosen kyytiin, jonka kanssa voisi palauttaa isomman tason yksittäisiä taitoja mieleen.
Kiitos tunnista!
|
|
|
|
Post by Anni on Jan 13, 2017 14:05:18 GMT 2
Mä yllätyin, kun tuntilistassa luki mun nimeni perässä Pirren selkeällä käsialalla Huiska. Mä en ollut koskaan mennyt Huiskalla, saatika toivonut sitä yhdellekään tunnille. Miksi? Täytyi myöntää, etten mä keksinyt yhtäkään syytä. Ehkä mä en vaan hahmottanut tamman olemassaoloa, vaikka silti tiedostin, että Seppeleessä asui tällainen ehta suomalainen tuntimopo. Ja koska mä omistin suomenhevosen, oli korkea aika kokea Huiska - onneksi Pirre oli tajunnut asian mun puolesta.
Huiska oli oikeastaan mainio tapaus. Alkukäynnit se oli löntystänyt kuin kuka tahansa tuntijuna, mutta ravissa tammasta löytyi ihan uusi vaihde: se laittoi töppöstä toisen eteen ihan oma-aloitteisesti, joten mä keskityin vaan hakemaan raviin jonkinlaista rytmiä.
Piritta laittoi meidät hommiin ravipuomeilla. Huiskan mielestä ne olivat maailman helpoin asia, koska no, niistä pystyi vaan ravaamaan yli. Mun onnekseni tamman reipas askellus natsasti väleihin niin hyvin, että mun hommaksi jäi suoruudesta huolehtiminen.
"Älä anna sen kiemurrella puomien jälkeen!" Pirre toitotti, kun Huiska oli omasta mielestään tehnyt osansa ja yritti puomien jälkeen lösähtää auttamatta mun kättä ja pohjetta vasten. Pusersin tammaan vähän lisää pontta saadakseni sen taas suoraksi, koska liian hitaassa tahdissa Huiska vaikutti unohtavan työnteon kokonaan.
Puomeilta siirryttiin vinokavaleteille ja niiltä ympyrälle, jossa vastassa oli uusi puomirypäs. Puomeina niissä ei ollut ongelmia, mutta kun Pirre nosti ne irti maasta, Huiska kokeili vetää alkeisratsukortin esiin - et varmasti halunnut mennä noista yli, ethän? Mä en edes halunnut vilkaista Pirren ilmettä, kun Huiska pysähtyi ensimmäisen esteen eteen niin smoothisti, että mä olin itsekin hämilläni.
"Joopa joo", mutisin, käänsin tamman pois esteen edestä ja annoin vähän reippaammin pohjetta. Tälle linjalle me ei lähdettäisi.
Kun mä olin pusertanut Huiskan yli esteistä pari kertaa ihan kunniallisesti, oli aika vaihtaa jumppasarjalle.
"Jalustimet pois!" Pirre kailotti. Huokaisin syvään, laskin jalat vapaiksi ja nostin jalustimet tyytyväisenä löntystävän Huiskan kaulalle.
"Hommat jatkuu", mumisin Huiskalle kerätessäni ohjat paremmin käteen. Tässä vaiheessa suurin osa muista hevosista olisi terävöitynyt ja jopa saattanut estetuntikiihkossa tavoitella ravia, mutta Huiska tyytyi vain huokaisemaan syvään. Voitte varmaan uskoa, kuinka monta eroavaisuutta omaan suomalaiseeni mä olin tässä vaiheessa jo löytänyt.
Huiska kuitenkin yllätti mut jumppasarjalla tyystin - tammasta kuoriutui hetkeksi ihan menevä, näppärä esteratsu, joka suoritti jumppasarjan korvat innokkaasti hörössä. Ei Huiska vieläkään liidellyt esteiden yli, mutta sen olemuksesta paistoi innokkuus ja yritteliäisyys, jota oltiinkin jo kaivattu.
Kun jumppasarjaa tultiin voltilla, yritti Huiska vaivihkaa hyytyä. Tammasta tuli taas vetelä ja edestä vahva ratsu, jolle jo laukan nostaminen oli ylitsepääsemättömän työlästä.
"Huiskakin laukkaamaan, hop hop!" Piritta hoputti kädet puuskassa, kun mä yritin parhaani mukaan punnertaa Huiskaa laukkaan. Lopulta sain kulmaa hyödyntämällä tamman laukkaamaan ja päätin sillä sekunnilla, että nyt se myös pysyisi laukassa.
Täytyi myöntää, että hiukan jäykällä ja jähmeällä suomenhevostammalla kolmoisinnari voltilla ei ollut mitään suurinta herkkua ratsastajalle. Huiska vaati mun jokaisen solun täyden keskittymisen a) pysyäkseen laukassa, b) kääntyäkseen ja c) päästäkseen yli estestä. Mä en tietenkään ollut laittanut jalustimia jalkaan, joten tasapainon pitäminen Huiska-möhkäleen satulassa kuormitti mun keskittymistä entisestään.
"Joo, Huiskalle riittää", Pirre totesi, kun me oltiin punnerrettu tehtävä pariin kertaan. Mun teki mieli tuulettaa ilosta, mutta tyydyin vain taputtamaan raville enemmän kuin mielellään tiputtaneen Huiskan kaulaa.
Tunnin huipensi siksak-jumppis, jota mä tiirailin kauhuissani - olisiko Huiskasta moiseen? Toisaalta mä paloin halusta tietää ja ennen kaikkea kokea, onnistuisiko vaativammasta tehtävästä mahdollisesti innostuva Huiska suorittamaan hommat Pirren vaatimusten mukaan.
Ja kyllähän se onnistui. Ensimmäinen yritys oli haparoiva, samassa laukassa porskuteltu suoritus, joka sai Pirren vain mutristamaan suutaan. Mutta jo toisella kerralla mä tunsin Huiskan liikkuvan taas omalla moottorillaan, joten uskaltauduin vaatimaan tammalta lisää - tässä tapauksessa laukanvaihtoa. Ja tadaa, tamma vaihtoi laukat hyvässä tasapainossa pienten esteiden päällä kuin todeten, että mitäs haastetta tässä nyt olikaan. Mä kykenin vain vaivoin hillitsemään naurua, joka kupli jo uhkaavasti mun kurkussa: miten hevosesta saattoikaan huokua sellainen itsevarmuus? Huiska tuntui kasvaneen korkeutta kymmenen senttiä esitellessään kaviouralla järeää, aitoa suomenhevosen laukkaa, joka sai luultavasti maneesin pohjan tärähtelemään laukan rytmissä.
|
|
|
|
Post by Fiia on Jan 14, 2017 11:48:45 GMT 2
”Sä et sitten voi tulla katsomaan kun mä ratsastan”, ilmoitin Robertille tiukasti. Olimme laittamassa Harrya kuntoon sitä varten, että minä ratsastaisin sillä Piritan estejumppatunnilla. Kyllä.
”What?” tyyppi vain pyöräytti silmiään nostaessaan satulaa korviaan höristelevän tammansa selkään. ”Tietysti tulen.”
”Piritta sanoi ettet voi”, valehtelin mielestäni ihan sujuvasti. ”En mä voi keskittyä jos sä katsot. Ja sun pitää laittaa Rotta valmiiksi.”
Robert ravisti päätään mutta ei jäänyt jankkaamaan. Tuskin hän malttaisi kokonaan poissa pysyä, mutta ehkä tulisi kohteliaasti vasta siinä vaiheessa, kun olisimme jo päässeet hommiin enkä voisi enää keskittyä miettimään ratsastamisen sijaan sitä, mitä muut ajattelisivat.
Sillä olin aika varma, että Piritta ja Harry yhdessä tuumin laittaisivat minut töihin. Olin jo jonkun aikaa toivonut päästä kokeilemaan Robertin isoa harmaata hevosta, mutta ei tarvinnut olla ruudinkeksijä tajutakseen, että olin kouluratsastajana halunnut testata kouluhevosta koulutunnilla. Sen Pirrekin oli aivan taatusti tiennyt, mutta ratsujaosta päätellen opettaja oli päättänyt heittää jokaisen ratsastajan pois mukavuusalueeltaan noin niin kuin kertarysäyksellä.
Harryhan ei ollut mikään estehevonen. Olin nähnyt sen kuukausi takaperin ylittävän Cellan kanssa kavaletteja ihan hyvällä menestyksellä, mutta Cella nyt olikin kokenut esteratsastaja ja olisi varmasti saanut luotsattua vaikka aasin metrin esteradan läpi. Ja vaikka Harry olikin hyppinyt kavaletteja suhteellisen kiltisti, kilometrin päähän näki, ettei se oikein tiennyt mihin olisi pitkät jalkansa asetellut tai miten se tarkalleen ottaen pääsisi esteistä yli. Lähinnä tamma luotti siihen, että Cella auttoi sen selville vesille tilanteesta kuin tilanteesta. Ja siihen minä en ehkä pystyisi. Pelotti, että pilaisin Robertin hevosen.
Fakta oli kuitenkin se, että kaikesta huolimatta Harry oli mukava ratsastaa. Alkuverryttelyssä unohdin kokonaan stressata: niin kiva, pehmeä ja taipuisa se oli, hyvin ratsastettu. Tammalla oli älyttömän hienot kolme askellajia ja se teki mielellään töitä – etenkin Harryn asenteesta olin ihan haltioissani. Ravipuomit se ylitti ihan hyvässä tahdissa, suorana ja letkeässä ravissa, ja pääty-ympyrällä taipui sisäpohkeen ympäri höyhenkevyen avuin.
Voi mitä olisinkaan antanut, ellei Piritta olisi verryttelyn jälkeen nostanut puomeja esteiksi ja läiskäyttänyt käsiään yhteen itseensä tyytyväisen näköisenä. Mutta niin nainen kuitenkin teki, ja sen myötä siirryimme hyppäämään jumppasarjaa. Siinä vaiheessa epäonnistumisia alkoi tulla enemmän kuin onnistumisia, mutta silmänurkastani onneksi näin, että Robert oli siirtynyt jo katsomosta tallin puolelle eikä siis ehkä poistaisi minua Facebook-kavereistaan tämän episodin päätteeksi.
Piritta ei pakottanut meitä hyppäämään siksak-jumppasarjaa, sillä jo kaarevan uran innareissa oli ihan riittävästi tekemistä, ja siitä olin hänelle ikuisesti kiitollinen. Ja hengissä me selvisimme molemmat, joten oikeastaan loppu hyvin kaikki hyvin.
|
|
|
|
Post by Cella on Jan 22, 2017 2:21:42 GMT 2
Mä olin ratsastanut Aristolla tasan kerran aikaisemmin. Se oli ollut kesä, ja ukkosta edeltävän painostavassa kelissä tuuppailtu koulutunti, joka oli mun oman mokailun ja huonon päivän takia mennyt aivan penkin alle. Ruuna oli yksi niistä Seppeleen hevosista, joiden kanssa mä en yksinkertaisesti vaan pyörinyt – ja totta puhuen, mä välillä totaalisesti unohdin joidenkin hevosten olemassaolon.
Luonnollisesti mä muistin ne hevoset, joista mä erityisesti pidin (eli pääasiassa Windin), ja ne jotka erityisesti ärsyttivät mua (eli pääasiassa Windin), mutta mieleen painuivat myös hevoset, jotka olivat jotenkin tunneilla tai tapahtumissa vakuuttaneet tai yllättäneet mut. Sen lisäksi lähimpien ihmistallikavereiden hevoset ja hoitsut olivat käytännössä lähes tuttuja, kun niistä kuuli puhuttavan ja niitä näki käsiteltävän harva se päivä. Isolla tallilla kuitenkin kaikista hevosista ei voi tulla suosikkeja, eivätkä kaikki tule millään tavalla koskettamaan meikäläisen elämää. Esimerkiksi pienimmät ponit eivät pareja hassuttelumielessä ilmottauduttuja miniponitunteja lukuunottamatta olleet juuri mun cup of tea, ja se oli täysin fine.
Mutta Aristo ei todellakaan ollut pikkuponi. Se oli komea – sen arabiveri teki siitä silkkisen ja kaunispäisen ja tanssijaliikkeisen, jokaisen pikku polluxponitytön päiväunipollen. Se ei myöskään ollut mikään maailman helpoin eläin ratsastaa tai hoitaa, jota mä tunnetusti arvostin.
Ja silti se ei jotenkin ollut yhtään Mun Hevonen. Ja mä taisin suhteellisen selvästi sen ilmaistakin, kun luin sen nimen mun perästä Pirren rakkaudella raapustamasta tuntihevoslistasta.
Ääneen mutistu "pliis" ei ehkä ollut se kaikkein oikeaoppisin ääniapu, mitä ratsastusoppaissa neuvottiin käyttämään, mutta mä todella hallitsin sen käytön jumppaestetunnin ensimmäisen kolmanneksen aikana. Aristo oli yksi iso kiemura, jos sille päälle sattui. Se oli niin erilainen kuin Windi, mitä asioiden kammoksumiseen ja draamakuningattaruuteen tulee, että mä olin isoksi osaksi yhtenä hoomoilasena satulan toisella puolella – mä en tiennyt, miten mä saisin ruunan toimimaan normaalisti, kun en ymmärtänyt edes mistä se oli vetänyt palkokasvin isoon nenäänsä.
"Cella suoruutta, suoruutta!" Pirre huikki keskellä, kuin se olisi meidän menosta päätellyt, etten ollut kuullut mikä pituushalkaisijalla vedettävän tehtävän ohjeenanto oli. Niinkuin siitä saattoi helposti päätelläkin.
"Jalka hiljaa, vaikkei ole jalustimessa! Jos Aristo jännittää, älä jännitä takaisin, siitä tulee vain yksi iso noidankehä!"
Mä tartuin Pirren ohjeisiin, ja koitin rentoutua parhaani mukaan. Hengitin syvään, venytin jalan pitkäksi, päästin ristiselän rennoksi mukaan Ariston raviaskeleeseen ennen laukannostoa. Rautias ruuna venytti askeltaan, ja käänteli korviaan ärsyttävän villisti mun yrittäessä parhaani mukaan pitää sen pohkeiden välissä pituushalkaisijalla.
"Pliis", mä supatin hevoselle sadatta kertaa, kun mä tunsin istuinluissani sen kiemurtavan pois linjalta. Yritin pitää käden rentona, ja saada pohkeilla Ariston takaisin ruotuun. Kolme ensimmäistä viisiosaisesta jumppasarjasta sujui hyvin. Kahdella viimeisellä meno tuntui, ja varmasti myös näytti hieman huolimattomalta. Mun yllätykseksi Pirre kuitenkin nyökkäsi mitään kritisoimatta, ja laittoi seuraavat suorittamaan.
Mä pyöräytin hartioitani, ja mun mahassa tuntui pieni tyytyväisyys. Saattoiko mun ennakkoluulo tehdä musta vähän turhan kriittisen kaikissa suorituksissa?
"Hyvä, ottakaa pienet välikäynnit, kun me muutellaan esteitä", Piritan ääni kantoi mun korviin samalla, kun se huiski pahaa-aavistamattomia tuntikatsojia avukseen. "Me otetaan loppuun siksak-sarjaa, jossa tärkeää on pitää huolta laukanvaihdoista."
Mä siirsin Ariston taputellen käyntiin, ja huomasin, että Pirre vilkaisi meitä.
"Ariston kanssa kokeillaan mitä käy, viimeksi se ei... oikein innostunut siksakeista."
Great, mitä kannustavia sanoja. Mä suoristelin ratsuni punaruskeaa harjaa kaulan oikealle puolelle, ja tunnustelin miten se narskutti kuolaintaan mun kättä vasten.
No, tuskin edessä oli mitään, mistä ei muutamalla pliis-sanalla selviäisi.
|
|
|
|
Post by Wenla on Apr 24, 2017 17:54:44 GMT 2
Estejumppaa
 SIIS VOIDAANKO ANTAA HETKI SILLE ETTÄ LASSE OLI KIVA.
EI MULLA MUUTA.
(paitsi että kiitos tunnista! <3 ja järkytyksestä koska lasse)
|
|
|
|
Post by Pyry on Aug 20, 2017 17:00:36 GMT 2
 Viime hetkellä Pyry laski katseensa puomien sekaan, jännittyi ja Kuutti pysähtyi kuin seinään. Puomit kolisivat, Pirre varmisti Pyryn kunnon ja kannusti pojan takaisin selkään. Ensi kerralla mentäisiin molemmat yli! |
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!