13. elokuuta - Friday 13thJos Tappi olikin järkyttynyt, en minä ottanut uutista Katin toimista vastaan sen paremmin. En vain yksinkertaisesti voi ymmärtää, miten Kat voi muuttaa Ruotsiin. Se, että hyvä ystäväni on pettänyt pitkäaikaista poikaystäväänsä jonkun ruotsalaisen häntäheikin kanssa, ei tietenkään ole mielestäni yhtä paha juttu kuin se, etten enää näe Katia.
Minun on jo nyt ikävä mokomaa kiharapäätä, puuskahdan mielessäni työntäessäni kottikärryjä lantalaa kohden. Toivon yhä, ettei Kat olisi lähtenyt minnekään, sillä juuri tällaisessa tilanteessa minä tarvitsisin häntä eniten. Jos Kat olisi täällä, me saisimme kuitenkin aikaan jotakin sählinkiä, joka veisi ajatukseni pois siitä, että Kat on karannut jonnekin länsinaapuriin. Harmi vain, että ilman Katia on vaikea sekoilla Katin kanssa, eikä yksin sekoilemisessa ole mitään mieltä. Se ei ole hauskaa.
Olen purkanut tunteitani karsinan siivoamiseen, ja aion jatkaa Cadin tarhasta hakemisella ja harjaamisella. Ruuna osaa taatusti antaa minulle muuta ajateltavaa, ja niin se tekeekin: se pakoilee minua tarhassa varmasti noin kahdentoista minuutin ajan, ennen kuin lopulta antaa kiinni, ja sitten sillä tuntuu olevan niin paljon virtaa, ettei se jaksa kävellä kanssani talliin. Sen on aivan pakko saada koikkelehtia ympäriinsä.
- Äsh, Cadi, miten sä jaksatkin olla noin pirteä? Pöhkö hevonen, sullahan on jalatkin kohta solmussa, kun sä tolla tavalla hypit, sanon hevoselle ja hymyilen vaisusti.
Saan ruunan talliin saakka ja alan harjailla sitä. Cadi ei todellakaan halua pysytellä aloillaan, mikä tekee harjaamisesta melko rasittavaa toimintaa. Ympärillämme pölisevä pölypilvi saa minut yskimään, ja minun on pakko päästä hetkeksi ulos raittiimpaan ilmaan saadakseni köhän loppumaan. Kun kykenen jälleen hengittämään, palaan takaisin Cadin luokse ja harjaan sen valmiiksi. Sitten on aika valjastaa ruuna kärryjen eteen.
* * *
Cadilla on totisesti virtaa, kun suuntaamme metsätielle nykivässä, ravinsekaisessa käynnissä.
Sellainen rauhallinen lenkki sitten, huokaisen hiljaa mielessäni. Pian annan Cadin valua raville ja tunnen nykäisyjä ohjissa, mutta pidän vauhdin tasaisena ja rauhallisena. Hymyilen itsekseni hevosen askeltaessa sulavasti edessäni ja auringon paistaessa ohuesti lehtikaton lävitse.
Yhtäkkiä Cadi hidastaa vauhtiaan ja kohottaa päätään. Se yrittää pysähtyä niille sijoilleen, eikä välitä, vaikka yritän ajaa sitä eteen.
- Ei me nyt tähän voida pysähtyä, mumisen hevoselle ja saan sen ottamaan muutaman askeleen eteenpäin.
Sitten se pysähtyy taas. Huokaisen ja ajan hevosta päättäväisesti eteenpäin miettien, mistä moinen käytös oikein johtuu. Cadi pälyilee ympärilleen ja säpsähtää, kun jostakin kuuluu pieni rasahdus.
- Cadi hei, mennään nyt vaan, sanon vähän turhautuneena, kun emme tunnu pääsevän eteenpäin.
Siihen Cadi sitten jökittää, iskee kaviot ponnekkaasti maahan ja säpsähtää joka kerta, kun pusikossa rasahtaa joku. Lopulta minä saan tarpeekseni.
- No mikä perkele siellä puskassa nyt muka on, kun ei voi ohi mennä? kysyn kovaan ääneen.
Yhtäkkiä pusikosta kuuluu rytinää, Cadi on vähällä ottaa jalat alleen ja minäkin säikähdän.
- Minä täällä vain marjoja poimin, kuulen kuitenkin häpeäkseni herttaisen mummon sanovan ja siinä samassa mummeli ilmestyykin näkyville täyttä marjakoria kantaen. - Ei sentään itse Paholainen, minä vain...
Voisin vajota ainakin kärryjen alle. Pieni ja herttainen mummoparka, olla nyt poimimassa mustikoita ja kuulla kuinka joku rähjää sillä tavalla. Tilanne alkaa jo naurattaa, kun pyytelen hyväntahtoiselta mummolta kovasti anteeksi ja hän vakuuttaa, ettei se haittaa ja toteaa, ettei ollut tarkoitus säikytellä hevosta. Siitä keskustelu luiskahtaa sitten Cadiin, josta en kyllä osaa vielä mummolle hirveän paljoa kertoa. Siinä huomaan tietäväni Cadista kovin vähän.
Pian jatkamme Cadin kanssa matkaa, nyt jo paljon rennommissa merkeissä. Pelottavia marjanpoimijamummoja ei enää tiellemme osu, ja niin me selviydymme ehjin nahoin takaisin tallipihaan.
Pihassa meitä vastaan marssii vakavan näköinen Kata. Katson tyttöä uteliaana ja ihmeissäni, kun hän toitottaa, että hänellä on tärkeää asiaa.
- Mun aika ei enää riitä Cadille, brunette paukauttaa ja minä olen tipahtaa kärryiltä silkasta hämmästyksestä.
- Mitä? saan kysyttyä, jahka hieman toivun ensijärkytyksestäni. - Mitä sä meinaat?
- Mä en voi pitää Cadia enää, mulla ei ole sille aikaa, tyttö sanoo murheellisen oloisena.
Katson Kataa pitkään ja ryömin pois kärryiltä.
- Mitä Cadille sitten käy, jos sä et voi pitää sitä? kysyn hämmentyneenä ja hivenen epätoivoisena.
Kata pudistaa päätään.
- Mä en tiedä vielä. Mä en ole päättänyt.
* * *
Hoidamme Cadin yksissä tuumin takaisin tarhaan, minkä jälkeen Kata lähtee etsimään nenänsä hajoittanutta Artsia. Minä en tahdo mennä mukaan, en tahdo olla kuulemassa, kuinka Kata ilmoittaa Artsille, että häntä ei enää tilalla pahemmin näy ja että Cadikin on ilmeisesti lähdössä. Minua harmittaa, että Kata ja ruuna ovat lähdössä: sekin vielä, sen jälkeen kun Kat otti jalat alleen ja poistui paikalta Ludviginsa kainalossa. Huokaisen syvään ja istahdan Cadin tarhan aidalle.
Olen vähällä keikahtaa alas aidalta silkasta säikähdyksestä, kun kännykkä parkaisee vaativasti taskussani. Ei, se ei vain parkaise, vaan se jatkaa rääkymistään, mikä puolestaan tarkoittaa sitä, että joku yrittää kuumeisesti tavoittaa minua. Joku soittaa minulle. Kaivan puhelimen vaivalloisesti taskustani ja tuijotan soittajan kolmikirjaimista nimeä pitkään ja hartaasti. Luen sen ainakin kolmeen kertaan, ennen kuin tajuan: Koo, aa, tee - se on Kat.
- Mitä helvettiä sä oikein kuvittelit tekeväsi kun sä silleen vaan lähdit etkä kertonut mulle mitään? niiskaisen onnettomana heti painettuani vihreää luuria.
- Voi Lynni-kulta, sä olisit kuitenkin onnistunut estämään mua, eikä se olisi käynyt päinsä, koska mä olen rakastunut, Kat vastaa ja kuulen taustalta hälinä-ääniä.
- Missä sä olet nyt? kysäisen.
- Mä olen autossa, me ollaan kohta perillä Ludvigin kanssa, Kat sanoo.
- Pääsitte sitten ehjinä perille, totean surkeana; toisen äänen kuuleminen aiheuttaa ikäväntunteen.
- Joo, kyllä me melkein. Saadaan varmaan kiittää siitä onneamme kun Artsilla ei ollut haulikkoa mukana, kun se näki meidät, Kat toteaa kuivasti.
Juttelemme jonkun aikaa. Lopulta Kat sanoo, että he taitavat olla kohta perillä ja että hänen täytyy lopettaa.
- Ja Lynn... sano, tai ei, älä ehkä sittenkään. Se olisi varmaan vittuilemista ja suolan heittämistä haavoihin, jos mä käskisin sun sanoa Tapille terveisiä. Kunhan vaan pidät siitä huolta, Kat vannottaa ja minä lupaan, vaikka ihmettelenkin hiljaa mielessäni, miten minä sen muka teen.
- Me ei varmaan enää hirveästi soitella, Kat sanoo hieman alakuloisemman kuuloisena. - Mutta mä nyt vaan halusin soittaa sulle nyt ja kertoa olevani perillä ja kuulla, että sä olet vielä oikeasti olemassa.
- Olen mä, sanon ja silitän hieman Cadia, joka on tullut uteliaana luokseni.
Loikkaan alas aidalta lopetettuani puhelun Katin kanssa ja rapsuttelen Cadin harjaa, kunnes ruunan äkkinäinen läheisyydenhakupuuska on ohi ja se kyllästyy seuraani. Päätän lähteä kotiin päin, ja kaikeksi onneksi muistan hakea pyyhkeeni saunalta, jonne se joskus Saksijajahtien aikana unohtui. Saunalle päästessäni huomaan Tapin istuksivan lammen rannassa pulloon tuijotellen. Katin sanat yhä mielessäni päätän istahtaa Tapin seuraksi.
- Tohonko sä yrität murheesi hukuttaa? Ryhdistäydy nyt, hyvä mies, huokaisen istahdettuani toisen viereen. - Yksin ryyppääminen on alkoholismin alku.
Tappi vilkaisee minua suupielet tiukasti alaspäin kaartuneina.
- Ota säkin, niin tää ei ole yksin ryyppäämistä eikä musta tule alkoholistia, hän sanoo sitten ja tarjoaa pulloa.
Hymähdän pienesti, tartun pulloon ja otan pienen huikan (pelastaakseni Tapin rappioitumiselta, en mistään muusta syystä).
- Kat käski mun pitää susta huolta, ilmoitan sitten, - joten kai mun pitäisi ottaa tää pullo kokonaan pois sulta.
- Ai, Tappi sanoo vaisusti, mutta siirtää sentään ainakin toista suupieltään hetkeksi ylöspäin ikään kuin hymyn merkiksi.
Jäämme istumaan vierekkäin, kaksi Katia kaipaavaa henkilöä, ja tuijottelemme lammelle omiin ajatuksiimme uponneina.