Myntin Hoitokirja

[Anne]

Kevätkahlausta



Vaikuttaa siltä, ettei kumpikaan ole tyytyväinen tilanteeseen, ei Allu eikä Myntti. Mikä tarkoitus?

Spessu Allulle!

[Daniel]

Danielin läpiratsastuskuuri

Myntti pääsi esittelemään pätevyyttään! Kaikenlaiseen tuo peruspuokki kyllä taipuu, kun vaan kerrotaan, että nyt tehdään näin. Westerniä, kivaa suorittamista pikkuesteradoilla ja hei, jossakin siellä on ihan näppärästi liikkuva harrastekouluheppakin. Mynttihän on siis mitä mainioin ratsastuskouluhevonen, vaikka itse ovelasti sen tuntilaisilta kätkeekin Daniel puolivitsaili, että voisi joskus Myntinkin käyttää oman tallin helppo A -luokassa. Taisi siis olla ihan tyytyväinen hevoseen...

[Aleksanteri]

19.6.2017 - Se, jossa mä ritisytän paperia

"Siitä tulee vielä hyvä koulussa."
"Kenestä?"
"Allusta."
"Joko sen voi nähdä?"
"Kyllä mä uskon. Sillä on niin pitkät jalat ja hyvät lihakset. Vaikka on se pieni vielä."

Kuulu naurua.

"Ai. Musta se on aika rimpula."

Heppatyttöjen kanssa eläminen oli tuskallisinta mitä mä tiesin. Mä seisoin Myntin karsinassa tuijotellen pitkiä/rimpuloita jalkojani ja yritin päätellä, miten mimmit saattoi olla kuulematta miten mä harjasin hepan kylkeä. Myntti vilkuili mua toinen korva vinossa, ihan kuin se olis miettinyt ihan samaa mun hangatessa sen karvapeitettä. Mä heitin hepalle anteeksipyytävän katseen ja lisäsin mun hevosen harjaamisella lähetettävän sos-merkin äänentasoa. Mä kuulin joka sanan oikein hyvin, kiitos vain. 

Tuntien loppuminen oli aiheuttanut sen, että about jokainen hoitaja hinku päästä metsikköihin armaalla hevoskaverinsa kanssa. Kun siihen päälle lisäs vielä sen, että tallilla oli kaksi uutta konia, niiden autuus oli täydellinen. Ponitytöt kävi kiekumassa tavallisen näköisen suokin karsinalla miten HIRVEÄN PALJON se näytti Humulta. Mun mielestä näillä kahdella sinänsä suokkimaisella hepalla ei ollut kovin paljoa samannäköisyysgeenejä. Mun muistikuvien mukaan Humu oli ollut pieni ja kiva. Tämä uus suokki oli tavallisen kokoinen ja nuori. Siinä oli vissi ero, terveisin yhden kerran varsaan koskenut ja poskeensa mustelman saanut.

Tämä toinen poni taas oli samanlainen ponitytön ihastusmasiina kuin Tirppa aikoinaan. Musta oli ihan hyvä, että se oli päätynyt tallille nyt kun tunnit oli jo kesälomalla. Jos tuntipuolen poniratsastajat olis päässeet näkemään sen valkoisen naaman ja kuulleet että sen nimi oli SNOWBEAUTY, ne olis tiputtaneet maitohampaansa innostuksesta. Nyt tää ns. Lumikaunotar sai möllöttää tarhassa kärpäshupun alla, ja kiitos heppahoitajien omien hoidokkien viemän ajan, sille kujerreltiin vain aidan toiselta puolelta. 

Mitä muhun tuli, mua ei erityisemmin kiinnostanut uudet ponit eikä metsässä samoileminen. Mä olin käynyt Myntin kanssa telepaattisen keskustelun ja molemmat oli tulleet siihen tulokseen, että maassa makaaminen ja mehun juominen oli parasta, mitä tänään saattoi tehdä. Mä olin varannut Marlin palauttavan hyvinvointijuoman (jota häpeilin suunnattomasti, koska mitä jos joku ei uskoisi sen vaikutukseen ja luulis, että mä uskoin??) ja vienyt sen valmiiksi tarhaan odottamaan mua ja Mynttiä. Nyt mun pitäis vielä saada hevonen pihalle mimmien Allu-puheiden ohitse.

Alma, Jutta ja Randi hiljeni, kun mä talutin Myntin niiden ohitse. Mun tarkoitus oli tehdä sellainen tyylikäs ohitus, jossa Myntin kavioiden kopina iskostais askel askeleelta syvemmälle niiden päähän sitä, miten virtaviivainen ja ei-rimpula mä olin. Myntti ei ollut tajunnut sitä. Se jäi haistelemaan Randin naamaa ja mä jouduin nykimään riimunnaru kierteellä petturia, ennen kuin se suostui jatkamaan matkaa. Kun me oltiin menty, mä kuulin miten ne jatkoi puhumistaan vanhasta kunnon Allusta ja siitä, miten se oli ihan hyvä hyppäämäänkin mutta tietty vielä aika raaka ja apua tarvitseva. Mun sielu suli kuplivaksi löllöksi.

Hyvinvointijuoma oli paikoillaan. Lämmennyt, mut paikoillaan. Mä laskin Myntin irti ja istuin puun varjoon. Aurinko paisto viistosti tallin katon yli, katoksessa Inka ja joku toinen letkutti hevosia. Myntti huiski hännällä hyttysiä. 

Kun mä olin hetken aikaa imenyt sisääni tätä ei-panikoivaa ilmapiiriä, mä kaivoin taskustani kirjeen. 

Siihen oli painettu Helsingin yliopiston kryptisen vihreä logo, joka tuntu sormen alla musteesta painavalta. Mä en osannut päätellä oliko kirjekuori paksu vai ohut, se tuntu äärimmäisen tavalliselta maanantaipostilta. Siellä olis ihan hyvin voinut olla sähkölasku, joka suljettiin erikoiskuoreen herättämään mun uinuva mielenkiinto raha-asioiden hoitamiseen. 

Mun sydän pumppas kivuliaasti kylkiluuta vasten. Mä nitkutin kirjekuoren auki hitaasti, niin hitaasti et edes Myntti ei kiinnostunut paperin ritinästä. Sisällä oli kolme paperia. Mä aloin vetää päällimmäistä esiin milli milliltä, etusormilla ja peukaloilla, niin että tekstiä ilmesty rivi kerrallaan.

Helsingin yliopisto
Eläinlääketieteen kandiohjelma
Eläinlääketieteen kandidaatti ja lisensiaatti (3 + 3 v)

Hyvä Aleksanteri Holma...

Mä olisin VOINUT ehtiä lukemaan koko kirjeen. Mä olisin VOINUT saada selville siinä, niiden parin henkilökohtaisen minuutin aikana, mikä mun koko loppuelämäni tähtiinkirjoitettu kohtalo oli. Mä olisin voinut saavuttaa nää kaikki suuret päämäärät, jos mä vaan olisin nykäissyt sen hemmetin paperin heti nähtäväksi.

Mutta mä en tehnyt niin. Kun mä olin saanut nähtäväksi oman nimeni ja valmis imemään lisätietoa sisuksiini, mun viereen muksahti jonkun takamus. 

"Ai sulla on tällainen hyvinvointijuoma? Toimiiko nää oikeasti? Et kai sä loukkaantunut siitä mistä me puhuttiin?"

Mä nostin kärsivästi katseeni Juttaan, joka istui tukkatötterö heiluen mun vierellä ja näytti oikein hyväntuuliselta.

"Kun ei me puhuttu susta. Ei me puhuttu SUN koulumenestyksestä mitään." Jutta nauroi, "tai estemenestyksestäkään sen puoleen."

Mä en vastannut. Toisella kädellä mä sujautin kirjeen takaisin kuoreensa ja työnsin sen mun ja selän alla olevan puunrungon väliin. Mä en todellakaan halunnut esitellä Jutalle mun kirjeyllätystä. 

"Ei me sua olis arvosteltu sellasilla sanoilla. Me puhuttiin Eelan varsasta, sen nimi on Allu. Mieti", Jutta ravisteli mua käsivarresta aika riehakkaalla tavalla. "Sulla ja Eelan varsalla on sama nimi!"

Niinpä tietysti. 

Mulla ja Eelan varsalla oli tietysti sama nimi. 

[Aleksanteri]

2.7.2017 - Se, josta mä selitän lisää myöhemmin 

"Hyvä Aleksanteri Holma,

teidät on hyväksytty opiskelemaan eläinlääketieteen kandiohjelmaan, eläinlääketieteen kandidaatti ja lisensiaatti (3 v + 3 v). Onneksi olkoon!"

Mä olin ehkä mennyt sekaisin. Ja tullut hulluksi. Kerta kaikkiaan niin hulluksi, että en enää pystynyt erottamaan mua ympäröivää maailmaa siitä fantastisesta mössöuniversumista, johon olin yhtäkkiä pongahtanut. Mä olin kirjautunut Opintopolkuun sormet solmussa. Mä olin hyväksynyt opiskelupaikan nopeammin kuin heitin riimun Myntin kuonoon. Mut oli lisätty salaiseen Facebook-ryhmään, joka oli täynnä muita tulevia eläinlääkäreitä. Joihin siis mös mä, toisen välivuoden ja surkeiden työkokeilujen jälkeen, kuuluin. 

Mä en ollut a) pystynyt puhumaan mitään moneen tuntiin ja sitten kun b) pystyin, ainoa aihe oli mun uusi koulupaikka. Mun ja Cellan ensimmäinen keskustelu aiheesta oli ollut hupaisa.

"Mä pääsin kouluun", mä olin hönkinyt niin, että hyvä kun mun nenän alla oleva kirje ei muussautunut märässä ilmavirrassa. "Mä sain paskimmat pisteet, mutta mä pääsin."

"Mä tiesin että niin käy", Cella oli sanonut rauhallisesti.

"Eli mä tuun olemaan meidän luokan tyhmin. Mutta mä pääsin."

"Tyhmäkin eläinlääkäri on eläinlääkäri", Cella oli tokaissut ja alkanut mättää paahtoleipää suuhunsa. Mä olin tuijotellut sitä haaveilevasti ja pussannut pöydällä mun ohi tasapainoilevan Onnin karvaista kankkua. 

Eilen mä olin ollut Danielin ja Lynnin häissä. Cella oli tökkinyt multa käsivarren mustelmille, kun mä olin sen mielestä tuijotellut liian haikailevan näköisenä Danielin eläinlääkäri-isää. Mä olin sihissyt sille suupielestäni, että mä aioin mennä juttelemaan sille ja että saisin kysyttyä paria vinkkiä. Se oli sinänsä vale. Mulla ei ollut mitään hajua mitä nää mun tarvitsemat PARI VINKKIÄ olis voineet koskea, enkä mä myöskään halunnut puhua yhdellekään mun ystävän sukulaiselle. Cella oli kohotellut kulmakarvojaan merkitsevästi ja jättänyt mut rauhaan. 

Nyt mä olin turvallisesti takaisin tallilla. Ulkona tuuli niin, että pienet ponit luultavasti lenteli tarhoissaan. Mä olin Myntin karsinassa, istuin tuijottelemassa hepan isoa naamaa ja potkiskelin turvepaakkuja saappaankärjellä. Myntti imi päiväheiniä sisäänsä. Se vaikutti tyytyväiseltä siihen, että mä olin hakenut sen sisälle ennen varsinaisen myrskyn alkua. Lautasilla kimmelsi pari vesipisaraa, jotka jätti raitoja karvaan, mutta muuten se oli selvinnyt kuivin nahoin. 

Mä vaivuin tietynlaiseen mukavaan horrokseen kuunnellessani tallityttöjen vaimeaa juttelua käytävän toisesta päädystä. 

"Mitenköhän Eela ja Allu pärjää pihalla, jos on näin kamala sää?" 

"Siinähän ne karaistuu. Kaiken lisäksi siellä on suojaa, Allu voi kökkiä katon alla."

"Monelta huomenna lähdetään viemään niitä? Aamupäivästä?"

"Mä lähden vasta sitten, kun paistaa aurinko ja voi ratsastaa ilman sadetakkia."

"Ponit vois vuorata sadeviittoihin, olis vähemmän harjattavaa."

"Hi hi hi."

Mä kurottauduin ylöspäin ja tarrasin karsinan puolioveen nähdäkseni tallikäytävän yli. Windi veti naamansa yrmyyn mut huomatessaan, veteli keltaisia kaunohampaitaan kaltereita vasten ja käänsi sitten pilkullisen peränsä näytille. Koska karsinasta ei kuulunut mun terhakkaan tyttöystävän kajauttamaa kommenttia, mä uskalsin melko varmasti arvioida, että se ei ollut paikalla.

Mä kyyristyin takaisin karsinaan, Myntin jalkojen viereen, ja vedin taskusta kahisevan muovipussin. Sen sisällä oleva kova suojus ei päästänyt ääntäkään, kun mä pyörittelin sen auki muovipussista. Mä kurkkasin jälleen karsinan puolioven yli. Kun mua vastaan ei toljottanut kuin käytävän sirittävä sähkövalo, mä avasin suojuksen. Myntti työnsi turpaansa lähemmäs ja haisteli kiinnostuneena, kun mä pyörittelin sen sisältöä sormenpäissä.

Suunnilleen minuutin päästä mä olin vessassa hinkkaamassa samaista sormea. Se punersi vienosti, kun mä yritin vuoron perään kuumalla ja kylmällä vedellä saada sen palautumaan jälleen laihaan olomuotoonsa. Veri pakkautui, mun otsalla sinkoili kylmä hiki ja mä toivoin hartaasti, ettei kukaan seppeleläinen ollut opetellut tiirikoimaan vessan ovea auki.

Koska tässä mulla olis ollut selittämistä.

[Aleksanteri]

7.7.2017 - Se, jossa mä kuuntelen sateen ropinaa (osa yksi)

Rakkaat lukijat, teidän armas tuleva eläinlääkärinne oli alkanut myös ufotutkijaksi. Mä olin harkinnut, että kirjoittaisin elämäntapaoppaan. Aihe olis se, että kun yhdesti onnistui jossain, avas itselleen 200 helkatin ovea maailman oudoimpiin ammatteihin. 

Meneillään olevassa tilanteessa oli samaan aikaan jotain niin nyky- ja keskiaikaista, että mä melkein odotin hovinarrien armeijan marssivan metsästä minä hetkenä hyvänsä. Kuus tallimimmiä (plus mä, ikävä kyllä) seisottiin saappaanreunoja myöten märässä peltomaassa ja tuijotettiin harmaan iltapäivähämyn läpi puhelimien ruutuja. Ne vilkku alakuloista valoshowta, kenellä päälle ja kenellä pois, ja välillä jostain kuului yllättynyt myhähdys kun luuri teki yllättävän tepposen ja yhdistyi takaisin verkkoon. Mun puhelin ei osallistunut hauskanpitoon kovinkaan aktiivisesti. Se oli mennyt pois päältä pellon reunalla, välähtänyt kerran valkoista valoa ja jatkanut sitten tyytyväisiä unosia. 

Mun niskaan tihutti vettä. Jalkoja kivisti kävelymatkasta (hevoset ei suostuneet tulemaan paikalle, joten me jouduttiin patikoimaan, hah hah haa). Joku älykäs hyttysrodun edustaja, joka ei välittänyt tuon taivaallista ufoista, inisi kiimaisesti mun korvan takana. Inkeri loi muhun paheksuvan katseen, kun mä läimäytin läsähtäen kämmenen korvantaustalle. Ininä lakkasi, sade ei.

Mä en kehdannut kysyä kuinka kauan meidän oli tarkoitus todistaa tätä älypuhelinsuvun hidasta kuolemaa. Fiia oli ainoa, joka onnistui näyttämään edes vähän uskottavalla vakavassa tutkijailmeessä, jota muut kai jäljitteli sen naamalta parhaansa mukaan. Ne rypisteli ruutujaan kohti niin huolellisesti, että mä pelkäsin niiden unohtavan esim. kotiin menemisen, ruuan syömisen ja muut välttämättömyydet. Toisaalta mä olin varma, että kun mä olin kerran astunut tähän kulttiin, mulla ei ollut mitään asiaa yksin pois. Mimmit heittäis mun perään vuosisadan kirouksen, jos mä yrittäisin rymistellä ääneti kotiin peltokuvion laidalta. 

Suunnilleen neljän ikuisuuden kuluttua (kun mun jalat oli puutuneet reisiä myöten), Pipsa nyökkäs hurskaasti. 

"Tässä on selvästi jotain mätää", se lausui arvokkaasti.

Jep. Mä olin tullut samaan tulokseen ensimmäisen viiden minuutin aikana. 

Kotimatkalla mun kädet alkoi hiota. Mä jättäydyin jälkeen porukasta, joka kuhisi nyt heräilevien puhelimiensa kimpussa, ja jäin katsomaan niiden selkiä kiviä edeltäni potkiskellen. 

Cella käveli kaikkien keskellä pienenä ja ryhdikkäänä. Sen tukka oli tihkusateesta pörheä, rimppakinttujalat vei sitä itsevarmasti puoli askelta muun joukon edellä. Se puhui kovaäänisesti Wilman kanssa, mut avoimen tien yli käyvä tuuli hukutti sanat. Mun katse jumittui sen saappaankantoihin, jotka paljastui, piiloutui, paljastui, piiloutui, paljastui, piiloutui. 

"Cella."

Mä sain sen kiinni yksin vasta siinä vaiheessa, kun se oli jo vaihtamassa lokerikkohuoneessa tallivaatteita pois (mikä oli sinänsä naurettavaa, koska mä olin sen poikaystävä). Cella vilkaisi mua olkansa yli ja jatkoi saapasrengin parissa nyhertämistä.

"Tää kenkä on varmaan sitä liskorotua, se on imeytynyt mun ihoon lopullisesti", se sanoi lakonisesti olkansa yli. 

"Cella."

Mä vilkaisin portaikon kaiteen läpi alakertaan, josta kuului hevosenomistajien puheensorinaa.

"Haluisitko sä tulla jutteleen mun kanssa?"

Cella ei erityisemmin halunnut. Toisessa jalassa tennari, toisessa saapas, se mateli mun perässä oleskeluhuoneen läpi heinävintin ovelle. Mä varoin katsomasta huoneessa istuvia Yasminia ja Randia, kun ronklasin lukon auki ja astuin Cella perässäni heinävintin hämärään. 

Sade ropisi kattoon. Heinävintin nurkat pysyi hämyssä, kattovalo riitti keskilattian kapealle kaistalle. Heinän tuoksu virtasi pistävänä. Cella hytisi. Mä hytisin luultavasti vielä enemmän. 

"Tota..."

Me tuijotettiin toisiamme, kumpikin omalla korsien peittämällä lattialankulla seisten. Kasvot vastakkain, mun kädet housuntaskuihin takertuen, Cellan kysyvästi kyljillä. Vartalot hämmentyneesti niin läkekkäin kääntyneinä, että toisesta hohkaavan lämmön just ja just tunsi. Cellan silmäterissä oli vaaleita kipinöitä, ne liikahteli sen katsellessa mua. Suu puolittain auki se hengitti mua vasten. 

Mä nostin katseen kattoon, anoin sen kylmästä pimeydestä helpotusta tähän hetkeen. Cella vaan katsoi. 

"Voisitko sä laittaa silmät kiinni?"

Mun ääni oli niin nöyryytetty, että mä pelästyin, lause pelkkä arkana karkaava henkäys. Cellan poskessa kävi värähdys, kun se totteli. Mä en ollut varma oliko se hymyä vai kummastusta.

Sen suljettua silmät mä tuijotin hetken sen rauhallisia kasvoja. Miten kukaan saatto näyttää siltä? Niin tasaiselta, niin tyyneltä, ihan kuin se olis ollut pelkkä ihannekuva siitä, mitä ihmisen piti olla. 

Sit mä jo kiiruhdin kohti nurkkaa, parin paalin väliin, heittelin heiniä syrjään, vedin hämärässä esiin valkean samettirasian. Vedin sormia sitä vasten. 

Sen pinta eli kuin hevosen kesäkarva. Mun sydän yritti kovasti käyttää mun palleaa trampoliinina ja hypätä ulos suusta, kun mä raotin hermostunein sormin rasiaa. Mun pitäisi vaan tarkistaa, että kaikki oli kunnossa, ennen kuin mä voisin mennä kekkuloimaan Cellan eteen. 

Rasia oli sisältä tummansinisellä sametilla vuorattu, pehmeä, upottava. Se melkein hohteli sellaista samanlaista tyytyväisen kannustavaa himmeyttä kuin tädit, jotka katseli kadulla lastenrattaita työntävää pariskuntaa. Sellasta katsetta, joka sanoo, että kaikki hyvin, toteutatte yhteiskunnan odotuksia.

Paitsi että kaikki ei ollut hyvin.

Se helkatin rasia oli tyhjä. Hyvin ystävällisesti, hyvin pysyvästi typötyhjä. 

Koskaan niin nopeasti mä en ollut piilottanut mitään keskelle heinäpaalia. Mä en ollut tiennyt, että se oli fyysisesti mahdollista. Mä tartuin paalia päältä, tungin mun nyrkin sen sisään ja koetin jotenkin oudosti yskähdellä, että Cella ei ihmettelis mun suunnalta kuuluvaa ääniesitystä.

Sitten mä lönkytin nolattuna takaisin. Keräten uskomattomat henkiset voimavarani käyttöön mä tartuin mun armaan tyttöystävän olkapäihin, pyöritin sitä ympäri ja hihkuin:

"Hih hih, ollaan piilosta!"

Pitkään aikaan mä en ollut ollut niin a) kärsivän huvittunut siitä, että Cella innostui etsimään mut kuus kertaa siltä saakelin heinävintiltä ja b) niin tuskainen, kun jouduin heinäkasassa kykkiessäni pelkäämään, että Cella löytäisi mun paaliinpiilotetun salaisuuspakkauksen. Mä en voinut antaa Cellan mennä piiloon, ettei se mielikuvitusrikas pirulainen olis yrittänyt tunkeutua mun paalin sisään. 

Ei yrittänyt. Jossain vaiheessa se kyllästyi piiloon ja halusi lähteä taas vaihtamaan kenkiä. 

Mä tiesin melko tarkkaan, mikä mun iloinen iltapuhteeni tulis tänään olemaan. 

[Aleksanteri]

7.7.2017 - Se, jossa mä kuuntelen sateen ropinaa (osa kaksi)

Sanottakoon, että mä olin aina vihannut pääsiäistä.

Mä olin vihannut niitä hassunhauskoja aamuja, kun mun armaat vanhemmat tuli ovelle kertomaan, että ne oli piilottaneet suklaamunia ympäri kämppää. Madde ja Reeta, joilla oli ylimaallinen vainu, ryntäs suunnilleen mun yli ja kaivoi suklaat esille ennen kuin mä ehdin koota järkkyneet jäseneni parketin välistä. Mä jolkotin niiden perässä, mistä mun älykkäät siskot ihastu entisestään. Ne testaili omia pääsiäispupun taitojaan piilottamalla mulle munanjäänteitään, joita mä sitten urheasti etsiskelin kunnes tyydyin imeskelemään suklaan haipuvaa makua roskikseen heitetyistä foliokuorista. 

Niinpä musta oli vähän ärsyttävää, että Cellalle tarkoitettu yllätys oli ns. kadonnut. 

Mä istuin aika pitkään oleskeluhuoneessa listaamassa niitä paikkoja, joissa mä olin viimeisten parin päivän aikana availlut rasiaa. Niitä oli kolme. Myntin karsina, pyöräteline kerran ennen kuin Cella tuli paikalle ja Windin karsina yhtenä myöhäisenä iltana, kun mä olin tallilla yksin ja halusin olla todella raju. Mä olin naksauttanut rasian auki, tuijottanut hetken villisti Windiä (se tuijotti takaisin kyrpiintyneellä heppakatseellaan) ja painunut sitten iloisesti kotiin. 

Sade nakutti tallin kattoon. Mua turhautti suunnattomasti. 

Mä olisin luultavasti kolunnut loppuillan huutoitkien karsinoiden pohjaturvetta ja pyörätelineen pöheikköjä, jos Alma ei olis tullut oleskeluhuoneeseen. Se avas oven varovaisesti, nyökkäs mulle lyhyesti ja painui kykkimään jääkaapille. Mä toljotin sen jumpperin alla kohoilevaa selkää, kun se työnsi pitsalätyn mikroon ja laittoi sen hurisemaan. Me ei tunnettu erityisen hyvin. Ei ainakaan niin hyvin, että mä voisin pyytää siltä apua.

"Alma."

Mun suu toimi vähän nopeampaa kuin aivot. Mä harkitsin kielen poikki puremista, mutta se olis voinut olla nolo operaatio, Alma kun oli jo kääntynyt katsomaan mua. 

"Mulla on hukassa yks sellainen... ööö..."

Kerrankin Seppeleen hoitajasysteemi toimi mun haluamalla tavalla. Puolessa minuutissa mä olin valjastanut (kummallisen innostuneelta vaikuttavan) Alman mun hakukoiraksi. Se työnsi mikrosta palautuneen höyryävän pitsan kaksinkerroin, mikä oli musta pyhäinhäväistys, ja vinkkas mulle silmää (??) ennen kuin katos lätty kainalossaan alakertaan. Mä jäin yksikseni oleskeluhuoneeseen kummallisen helisevään tyhjyyteen.

Koska enhän mä oikeasti tiennyt ollenkaan, mitä olin tekemässä. 

Vaivihkaa mä kävin hakemassa valkoisen rasian heinäpaalista. Cella oli piiloleikin loputtua syönyt koko pajunköyden, kun mä olin väittänyt sille että olin nähnyt Windin kankussa kummallisen haavan. Ehkä mun uusi eläinlääkäriura oli lisännyt mun haavakatu-uskottavuutta huomattavasti, sillä siitä ei ollut kuulunut pihaustakaan sen jälkeen. Mä tunsin tietynlaista huonoa omaatuntoa siitä, että huijasin Cellaa, mutta tänkaltaisessa tilanteessa tarkoitus ehkä pyhitti teot. Vai miten se menikään. 

Mä ehdin hengailla oleskeluhuoneessa vartin ja vaipua jo suureen epätoivoon, ennen kuin ovi taas kävi. 

Jos mä olin odottanut, että sieltä tulisi Alma kantaen mukanaan mun kallisarvoista löytöesinettä, mä olin väärässä. Löytöesine kyllä saapui paikalle. Mutta sitä puristi hyvinhoidetussa nyrkissään Alman sijaan Alviina. 

Se hymyili mulle keimailevasti. 

"Mä löysin jotain, mikä taitaa kuulua sulle."

Miten SÄ sen löysit, mä ajattelin kysyä, mutta mun äänihuulet oli kyllästyneet toimintaan ja vain lepatti paikoillaan. Huokaus sai Alviinan hymyilemään vielä äskeistä muikeammin.

"Onnea vaan. Mä odotan jännityksellä kenelle sä tän aiot antaa."

Se tuli istumaan mun viereen, räpsytteli vaaleita ripsiä hyvin iloluontoisen näköisesti ja pyöräytti nyrkkinsä sisällön sit pöydälle.

Ja tietysti, TIETYSTI, just silloin Fiia ja Anni saapasteli peräkanaa oleskeluhuoneeseen, jäi tuijottamaan meidän välillä killuvaa aarretta. Ne loi muhun hyvin vahvoja paheksuvia telepatiasignaaleja, kun mä noukin omaisuuteni ja luikin niiden ohitse ulos oleskeluhuoneesta.

Mun oli pakko päästä röökipaikalle tasaamaan hermoja. Sade oli loppunut, taivaalla valui enää satunnaisia alkuillan violetteja pilviä. Mä nojasin autotallin kosteaan seinään. Täytteensä saanut rasian painautui kovana ja turvallisena mun ihoa vasten. Röökin tulipää hehkui yhtä oranssina kuin kapea kaistale seesteisempää taivaanrantaa. Missään ei ollut ketään, ei ääntäkään, tallin ikkunoista heijastui vaan pari himmeää valoruutua. Kesäillan hiljaisuus kohisi mun päässä. 

Tupakansavun läpi Cellan hahmo oli oudon utuinen. Se tulla tallusti keskiovien luota, kun mä lopettelin raukeana toista röökiä. Mä ehdin tumpata hiekkaiseen multamaahan, ennen kuin se ehti mun viereen, painautui käsivartta vasten ja sytytti. Tupakasta nousi keveästi pyörteilevä savupilvi suoraan taivasta kohti. Autotallin seinä kolahti, kun Cella nosti jalan koukkuun sitä vasten. Me tuijoteltiin metsää, mustien puunlatvojen epätasaista siimaa.

"Ei siinä Windin kyljessä ollut mitään haavaa", Cella sanoi lopulta. Savu levisi sen kasvojen ympärille. 

Mä työnsin käden farkkujen taskuun. 

"Cella", mä sanoin ehkä kahdeksannen kerran saman päivän aikana. Se ynähti ja vilkaisi mua sivusilmällä. Sama tuttu katse, korkeat poskipäät, tupakka kytemässä sormien välissä, mitenkuten ylle vedetty takki. Kasvoilla hämärän laskemat pehmeät varjot.

Mun polvet teki kummallisen nytkähdyksen. Se oli kai yritys laskeutua toisen polven varaan (mä haluaisin pikaisen selityksen siitä, mikä koko järkyttävän nolon tavan taustalla oli!!!!!!), mutta mun lihakset ei yksinkertaisesti pystynyt muodostamaan niin merkitsevää asentoa. Mä tunsin kyyristyväni, kengät sorahteli kylmää hiekkaa vasten, sormet nyki kun mä kiskoin samettipintaista rasiaa ulos taskusta. Puristin sitä nyrkissäni nopeasti ennen kuin nostin sen näkyviin meidän välille.

Cella tajus mitä mä aioin jo ennen kun mä avasin rasian hillittömästi tärisevin sormin. 

Mä en tiennyt mihin mun pitäisi katsoa. Vaihtoehdot oli aika vähäiset: Cella, joka näytti siltä että se joko pyörtyisi tai nauraisi. Talli Cellan olan takana, mikä muistutti harvinaisen kipeästi siitä hetkestä n. kolme sekuntia sitten kun mä en vielä ollut astunut tähän suohon. Mun silmäluomien sisus, mikä olis saattanut näyttää Cellasta typerältä. Samettivaippaansa puolittain painunut himmeän hopeinen sormus, jonka viisi kultaista timanttia näytti musta nyt kammottavan noloilta. Niistä näkyi kilometrien päähän, miten itkettävällä vimmalla mä olin testannut jokaista kultasepänliikkeen sormusta, että löytäisin sen joka olis riittävän hieno Cellalle. 

Sormus tuntui kasvavan maailmanpyörän kokoiseksi siinä mun kämmenellä patsastellessaan. Mä nielaisin ennen kuin tajusin kivuliaasti, ettei ollut mitään nielaistavaa. 

Cella ei sanonut mitään. 

"Mä ostin tän siis siksi, että..." mä hönkäisin katse samettirasian sileään kanteen painettuna. "Tahdotko sä..."

Sanat katkesi, ajatus harhautui hetkeksi, vatsaan iski pelottava kauhun jymähdys. Mun oli pakko vilkaista Cellan saappaankärkiä. Ne näytti niin liikuttavan tavallisilta, että mä sain jostain rohkeutta jatkaa.

"Niin että. Tuota."

Mä avasin suuni, suljin sen ja puhautin sanat sitten yhtenä hengästyneenä ryöppynä ulos. Ääni nousi hämmentävästi loppua kohti.

"Tahtoisitko sä mennä mun kanssa naimisiin?"

[Aleksanteri]

4.10.2017 - Se, jossa mä pidän hanskoja

Mä olin odottanut, että eläinlääkäriksi opiskeleminen jotenkin jalostais mua ihmisenä.

Että mä en sen jälkeen enää kävis kaupassa, siivoais (en omia jälkiäni, enkä etenkään Myntin tai mun suloluontoisen kämppiksen Robertin) tai ylipäätään epäonnistuis missään. Että mulle tippuis postilaatikosta kuudensadan euron shekkejä, jotka mä saisin käyttää vapaavalintaisiin palkintoihin. Että Anne kieltäis mua taluttamasta Mynttiä alkeistunnilla, koska mun herkät eläinlääketieteelliset aivot saattais vahingoittua liiasta ympyrällä kulkemisesta.

No. Kaikkea tätä mä odotin edelleen.

Mun elämä oli jatkunut suunnilleen samanlaisena kuin ennen Suurta Eläinlääkärikoulua, paitsi että nyt mulla oli vähemmän vapaa-aikaa. Ja enemmän tietoa oudoista ruumiinosista, joiden mä tiesin niksuvan ja naksuvan erinäisten eläinten sisuksissa.

Kaiken lisäksi Myntti oli muuttanut. Mä olin ollut hyvin pöyristynyt, kun toissa maanantaina olin kävellyt hepan karsinalle ja sieltä oli kurkkinut valkoinen naama. Kun mulle oli valjennut, että tämä typerännäköinen luiruhäntä oli tullut jäädäkseen, mä kieltäydyin puhumasta Salmalle kolmeen päivään. Tunne oli suunnilleen sama kuin silloin, kun Kaisa syntyi ja mä olin tajunnut, etten enää ollut Ainoa Oikea Vauva.

Mun vihaa oli helpottanut vähän se, että Myntti muutti vain kahden kopin verran ja Windi tuli sen viereen. Mä pidin sitä hiljaisena hyväksyntänä sille, että mun ja Cellan oli edelleen sopivaa piiloutua toisen (yleensä Myntin, maailma tietää miksi) karsinaan ja muhinoida lapsiratsastajilta piilossa.

Cellaan liittyi yksi toinenkin hauska juttu. Mä olin nimittäin viime aikoina tajunnut, mitä todella tarkoittaa, kun on kosinut jotakuta. Joku päivä, oli Madde sanonut kohtalokkaalla äänellä, meidän pitäis tehdä jatkosiirto ja pitää häät. Mä en ollut ajatellut asiaa ihan niin pitkälle heinäkuun aivot mössöyttävillä helteillä.

En mä sinänsä katunut kosintaa. Mua oli vain tietyllä tavalla alkanut huolettaa, että toisin kuin mä, Cella ei ollut pitänyt sormusta kovinkaan kiihkeästi sormessaan. Musta tuntui rikolliselta pyöritellä nimettömässä omaa sormusta, mikä johti siihen, että suunnilleen heinäkuusta lähtien mä olin alkanut pitää mustia villahanskoja. Mä en ollut varma, tiesikö tallimimmit meidän kihloista (jos niiltä nyt mitään saattoi pitää salassa), vai luuliko ne mun sairastavan jotain harvinaista sormisairautta. Kukaan ei ollut ainakaan kysynyt mitään. Hah. Hah. 

Mä olin tupakalla autotallin katoksen alla. Puoli päivää oli satanut vettä ja piha oli niin syvää kuravelliä, että Siirin olis saanut upotettua siihen. Hoitajat kulki peräkanaa tarhoilta talliin vievää "kuivaa" polkua ja kaakatti iloisesti ratsastuskoulumestaruuksista. Niiden mentyä tallin suunnalta irtosi Robertin synkkä hahmo, joka harppoi pihan poikki, teki pari petollista sivuloikkaa mutavelliin ja tuli sit suojaan mun viereen. Se kilisytteli pyöränavaimia.

"Mä menen ostamaan kioskilta maitoa", se sanoi hiljaisuuteen. Kämppiselo oli harjaannuttanut meidän telepaattiset kyvyt hellyyttävälle tasolle. 

"Juu", mä vastasin. 

"Mä odotan, että sade loppuu."

Me oltiin hetki hiljaa. Mä rapisuttelin uuden röökin askista ja seurasin katseella, miten Kössin hoitaja talutti heppaa talliin. Se heilautti meille kättä, ja me molemmat nytkäytettiin päätä sähköisesti. Kumpikaan ei sanonut mitään.

"Osallistutko sä ratsastuskoulumestaruuksiin?" mä lopulta kysyin epäselvästi rööki huulten välissä. Sytkärin pieni liekki lepatti tuulessa. 

Robertin olkapäät nykäisi ylös ja alas. Mä luulin, että antoisa keskusteluhetki oli siinä.

"Mä tuun Charliella", se kuitenkin livautti lopulta. 

"Ahaa." Mä puhalsin tuuleen leviävän savupilven ja tiirailin Robertia sen läpi. Se mollotti takaisin. 

"Tuutko sä?"

"Niin, no..." Mulla oli parin vuoden takaa tiettyjä ei-niin hehkeitä muistoja mestaruuksista. Mä en ollut harkinnutkaan kisoihin osallistumista. "Ei mua oo kukaan kysynyt."

"Ei Anne varmastikaan kysy niiltä, joilla on hoitohevonen", Robert huomauti. 

"Ei kun kisahoitajaksi", mä selvensin. 

Keskustelu tyrehtyi siihen. Me seisoskeltiin hytisemässä märissä takeissamme, mä poltin kankein sormin kolmannenkin röökin ja sateen loputtua Robert väisti lätäkköä lähtiessään ja suhahti niin läheltä mua, että sen käsivarsi ja mun takin rintamus melkein kosketti.

Me oltiin niin ihanteellisia kämppiksiä, että mua lähestulkoon itketti. 

Cella oli joutunut hevosorjaksi jatkotunnille. Niinpä mä maleksin tupakanhajuisessa takissani talliin ja ravisuttelin betonilattialle lätäkön verran vettä olkapäiltä ja hiuksista. Myntin ratsastaja oli ollut yhtä virkaintoinen kuin kolme Pirreä, enkä mä uskonut että se kaipasi mun kannustavaa hahmoa lopputunniksi katsomon hämärään. Mä suuntasin rappusille ja kopistelin ne ylös oleskeluhuoneeseen. 

Siellä oli puoli tallia. Tietysti. Tupapöydän pitkät penkit oli täynnä, sohvalla makasi hurmoksellisessa kasassa mun luullakseni ainakin Inkeri, Wenla ja Jutta. Robert patsasteli kuninkaallisin elkein keskilattialla maitotölkkinsä kanssa. Mä jumituin ovensuuhun ja yritin löytää yhden ystävällisen katseen, joka osoittais mulle vapaan istumapaikan. Kukaan ei ilmoittautunut mun pelastajaksi.

"Moi Allu! Oletko sä jo tavannut nää uudet hoitajat?" Anni huuteli neljän sentin raostaan seinän ja vieressä istuvan Yasminin välistä. 

Mä annoin katseen valua mitenkuten vieraiden naamojen yli. Ne näytti kaikki hirveän nuorilta, paitsi käkkärätukkainen mimmi, joka hymyili mulle pöydän päästä kuin me oltais tunnettu päiväkodista asti. Mä hymyilin yhtä typerän näköisesti kuin Zodiac, joka luulee pääsevänsä tammatarhaan, ja luikin kahvinkeittimen viereen. Mulle riitti ihan hyvin se, että mä nyhväsin tallin nurkassa ja sanoin kerran päivässä jollekulle hei. Mua ei erityisemmin kiinnostanut esittelykierros. 

"Aleksanteri hoitaa Mynttiä ja seurustelee Cellan kanssa", Inkeri ilmoitti, vaikka kukaan ei kysynyt. Uudet mimmit päästeli ymmärtäväisiä määkäisyjä ja mä toivoin, että mua koskeva osio olis sillä selvä. 

"Ota noi hanskat pois, Allu, sä kastelet lattian. Ne on ihan märät!" Anni ohjeisti mua kunnioitettavalla tomeruudella. Mä nauroin ontosti. 

"Hah. Hah. Joo."
 
Sitten mä työnsin kädet taskuun ja annoin niiden olla siellä, kunnes vesi meni läpi ja kasteli mun reisiin kylmät läikät. Vasemman nimettömän metalli hohkasi ihoa vasten. 

Mä odotin kaivaten sitä päivää, jolloin Cella tärähtäisi mun eteen ja näyttäisi, että se oli kalkinnut kihlasormuksen sormeensa. 

[Aleksanteri]

10.10.2017 - Se, jossa mä olen loverboy

Mä olin yrittänyt vältellä mun sisaruksia viime päivien ajan.

En siksi, että ne olis olleet ahdistavia tuntemuksia herättäviä ihmishirviöitä. En lainkaan. Ne oli herttaisia tyttölapsia, jotka toivoi toistuvasti veljensä parasta ja antoi mun voittaa Aliaksessa, jos mä olin pahalla tuulella. Yleensä mä huomasin niiden pelaavan tahallaan huonosti, koska mä olin hidas selittämään ja aloin änkyttää, jos Kaisa matki mun puhetapaa. 

Mutta kyllä ne osas mua myös piinata. Mitään muuta selitystä mä en keksinyt sille, että mun pidettyä pari päivää satunnaista ja viatonta puhelinhiljaisuutta, oli Madde ilmoittautunut Seppeleen irtotunnille.

Pari juttua tähän alkuun. A) Madde ei ollut ratsastanut koskaan kunnolla. Se oli luritellut Annelle värikkään (MUN lapsuuden ratsastusmuistoilla täytetyn) tarinan alkeistunneista ja hymyillyt makeilevasti, kun pääsi irtona heC-junnuihin. B) Madde ei ollut junnu. Mä en tiedä oliko se valehdellut Annelle ikänsä vai käyttänyt jotain psykologista asemenetelmää, että se pääsis hölkyttelemään lasten sekaan (miksi kukaan haluaisi tehdä niin?!?!). C) Anne oli kai ajatellut, että sisarellinen kannustus saisi Madden edistyksen nopeutumaan ja se pääsisi mun tukiboostin jälkeen lähettämään edes yhden Holman ratsastuskoulumestaruuksiin. Se oli nimittäin antanut Maddelle Myntin.

"Mä toivoin, että olisin saanut sen ison ruskean", Madde tuumasi, kun me harjattiin Myntteröä uudessa kopissa. Madde näytti Reetalta lainatuissa jumppapöksyissä suunnilleen siltä, että se oli ollut menossa yliopiston teemajuhliin ja unohtanut skumppalasin cocktailpöydän varrasvatiin. Leveine, tällä hetkellä kukikkaine takapuolineen se kykki harjaamassa Myntin koipia pääharjalla. Mä en vaivautunut korjaamaan.

"Minkä ison ruskean?" Mä sen sijaan kysyin tuskastuneena sisarellisesta ilmentymästä Myntin boksissa. "Panchonko? Se on vasta muuttanut tänne."

"Mikä niistä se on?" Madde kysyi hajamielisesti.

"Se, jolla on... äh, no se kiharaharjainen."

"Ei se", Madde loi muhun äimistyneen katseen. "Vaan se lyhytharjainen ja ruskea."

"Charlie? Se läikikäs?" Mä yritin tietämättä, miksi edes vaivauduin käymään tätä keskustelua.

"Ei."

"Se punertava? Alex?"

"Ei."

"Huiska, se on se jolla on paksu karva?"

"Ei."

"Minttu? Pienipäinen?"

"Ei."

"Rotta? Sillä on puoliks valkea naama."

"Ei."

"Lyyli tai Lemon? Vaaleanruskeat." Mun pinna alkoi kiristyä.

"Ei."

"Eela, se jolla Fiia ratsastaa?"

"Ei."

"Mikä sitten?" Mä parkaisin niin, että Myndy loi muhun hyvin soimaavan ja annemaisen katseen. "Ei täällä OLE muita ruskeita hevosia!"

Madden silmälasien kohennus sanoi, että mun oli ihan turha korottaa ääntäni. Se kuopsutti mutatahran irti Myntin kyljestä pitäen yllä merkitsevästi soivaa hiljaisuutta.

"Mä tarkoitan sitä Allin hoitohevosta."

Mä toden totta laskin viiteen. Mä pusersin silmäni tuijottamaan Myntin harjapussin ommelsilmukkaa ja kuvittelin jokaisen numeron mieleeni punaisina lähtölaskentanumeroina. 

"Kuka. On. Alli", mä sitten kysyin niin rauhallisesti kuin mun hermorakenteella pystyi. Madde nakkasi olkapäitään ja heitti pääharjan takaisin pussiin.

"Sen ruskean hevosen hoitaja."

Mä olisin halunnut itkeä. Harkiten sitä, pystyisinkö mä houkuttelemaan jonkun muun hoitamaan Mynttiä loppupäivän, mä vilkaisin tallikäytävälle rauhoittaakseni hermojani. Se oli tyhjä lukuun ottamatta Alviinaa, joka talutti Lassea sisään omahyväisen näköisenä. Mä tuijotin Lassen ruskeaa naamaa.

"Tarkoitatko sä Alviinaa?" Mä kysyin epäillen palatessani takaisin karsinan sisäiseen maailmaan.

"Ai niin, totta. Sehän se oli", Madde sanoi ja loi mulle hurskaimman hymynsä. 

"Miks ihmeessä sä haluaisit ratsastaa LASSELLA?" Mä kysyin. Madde hilautui mun ohi ja kurotti ottamaan uuden yllätysvälineen pussista. Mä seisoa tollotin paikoillani antamatta pienintäkään tiedonhippusta armaalle siskolleni, joka siisti ensimmäistä kertaa hevosta. 

"Se Alviina on musta tosi mainio", Madde sanoi. "Söpö ja kiva. Mä olisin voinut jutella sen kanssa."

Mä kirosin hiljaa poskeeni. 

"Älä yritä lähennellä sitä", mä varoitin Maddea. "Tai..."

"Tai mitä?" Madde nauroi mulle päin naamaa ja jatkoi Myntin hännän selvittämistä harjakivellä. "Älä uhkaile mua, loverboy."

Se piti tauon, jonka aikana mä auoin suutani monipuolisesti ja ymmärrettävästi.

"Tällä saa muuten tosi kiiltävän hännän."

*

Mä odotin ratsastustuntiin asti, ennen kuin uskalsin jatkaa aiheesta. Koska Madde oli enemmän aloittelija kuin Salman uusi "kisa"hevonen, Anne oli katsellut sen menoa minuutin ja passittanut mut sitten taluttamaan. Kun porukka alkoi treenata ravia (mä tunsin suurta vahingoniloa, kun Madde piukkoine yliopistopaitoineen ja liukkaine legginseineen yritti istua harjoitusravissa), mä aloin sipistä Annen pajatuksen yli. 

"Milloin sä olet muka Alviinan kanssa jutellut?" Mä kysyin samalla, kun Madde tarrautui Mynttiin tehokkaasti kuin härkä lehmään. 

"Silloin, kun, me, oltiin, tallilla." Sanat putoili Madden suusta tyydyttävien pompausten kera. 

"Älä kuuntele mitä se sanoo", mä jatkoin. 

"Kuule Allu", Madde sanoi ja nosti kädet leuan tasolle saadakseen Myntin hidastamaan. "Mulle on ihan okei toi sormus. Mutta mä en halua vielä hoitaa mitään pikku-Aleksanteria. Mulla ei ole vielä sopivaa partneria."

"Miten sun partnerit vaikuttaa mun päätöksiin? Eikö sulla kaiken lisäksi ollut se Carita", mä aloitin, kunnes tajusin, mitä Madde oli sanonut. "Eikä ole olemassa mitään pikku-Aleksanteria???"

Harjoitusravista huolimatta Madde loi muhun pelottavan merkitsevän katseen. 

Mä meinasin sotkeutua jalkoihini. Alviina ja Madde sai puhua keskenään mitä halusi, mutta mä olin äkkiä ymmärtänyt kehittyneine eläinlääkärinaivoineni, että Madde tallilla saattoi hyvin tarkoittaa myös Maddea ja Cellaa puhumassa.

Ja Madde oli ihminen, joka sai muut puhumaan.

*

Mä en tiennyt, mitä Cella iltaisin teki, että se sai sen ihon tuoksumaan niin hyvältä. Vaikka se olis ryöminyt aamusta asti tallilla erinäisten lantakokkareiden ja hammasraspien keskellä, illalla se oli kuin tv-mainoksesta hypännyt säihkysalli. Se raotti peittoa varovaisesti ja työnsi varpaat mun polvitaipeeseen, ei sanonut mitään, vaan tuli ihan lähelle ja kietoi kylmät kädet mun ympärille. Mä asettelin itseni varovaisesti sitä vasten, painoin nenän sen vaaleisiin hiuksiin ja silitin sormenpäillä vyötärön pehmeästi painuvaa ihoa. 

Sinä iltana me ei oikeastaan puhuttu mitään. Mä makasin silmät auki. Mun näkökenttä oli puoliksi vastapäistä seinää, puoliksi Cellan pörröistä tukkapehkoa. Peiton alaisessa maailmankaikkeudessa mä silitin sen kylkeä ja tunnustelin ihon alaisia kylkiluun kohoumia sormenpäillä. Kun mä laskin koko käden sen vyötärölle ja rutistin hellästi, mä tunsin miten nimettömän ympärillä kiertyi metallin vieno kiritys. 

Cellan käsi silitti pitkin, tasaisin vedoin mun selkärangan linjaa. Mä jäin tunnustelemaan sitä. 

Sileä käsi liukui pitkin selkää. Se irtaantui, katos ja ilmaantui takaisin niskavilloihin. Sieltä sileä käsi lähti taas liukumaan. Mä pidätin hengitystä yrittäessäni aistia sen, jotenkin maagisesti nähdä katsomatta olan yli. 

Sileä käsi. Sileä käsi. Sileä käsi. 

Ei pientä töyssyä nimettömän kohdalla.

Pelkkä käsi. 

[Aleksanteri]

14.10.2017 - Se, jossa mä olen jälleen kisahoitajana

Mua otti päähän niin moni asia samalla kertaa. 

Ensinnäkin kellonaika. Kun kuitenkin oli valoisaa Pikku-Kakkoseen asti, MIKSI kisaaminen piti aloittaa silloin, kun mä kaikista mieluiten yhä mönkisin peiton alla ja kuvittelin olevani kolossa makaava eläin? Mä olin vuorenvarma, että jos maailman urheilijoiden annettaisiin nukkua aamuisin, niiden ennätykset olis tuplasti parempia.

Toiseksi mua ärsytti, etten mä ollut saanut valita itse kenen kisahoitaja olin. Suoraan sanottuna mä en ollut edes ilmoittautunut kekkereihin mukaan. Mä olin yhtenä päivänä käveleskellyt tallissa ihan muuten vaan, kun Anne oli hyökännyt mun kimppuun kuin vanha kunnon kissapeto. Se oli hätyytellyt mut toimistoon ja ILMOITTANUT, edelleen kysymättä multa mitään, että mä olisin Alviinan kisahoitaja. En Sariannan, joka kisasi Myntillä. En tietenkään. Vaan Alviinan. 

Kolmanneksi, mä en voinut käsittää, miksen tänäkään vuonna vaan hautautunut vällyjen alle ja kieltäytynyt koko viikonlopusta. Mun armas siskoni Madde oli udellut "keveästi" miksen mä itse kisannut. Mä olin hohottanut sille kolkosti. Mikään ei saisi mua pelleilemään niin monen vieraan edessä. Mä raivoratsastin radat yksikseni Myntin kanssa, kun talli oli tyhjä, ja pisteytin itse itseni. Mä en kaivannut typeriä tuomareita arvostelemaan. 

Joten, tässä oltiin. Kello oli vartin yli kuusi ja mä harjasin Lassea kuin joku kreikkalaisen mytologian apupoika. Puuttui vain lannevaate ja viinirypäleterttu, jota mä voisin syöttää hepan isolle naamalle. 

Iso osa ajasta multa meni siihen, että mä kuikuilin tallikäytävän yli ja bongailin säpsyillen kisaajia. Koska mä en tiennyt tarkkaa osallistujalistaa mua suoraan sanottuna pelotti, että eräs nimeltä mainitsematon parin vuoden takainen Pappila-Grace ponkaisisi talliin. Luojan kiitos niin ei käynyt, vaikka kaikenlaisia tärkeännäköisiä mimmejä lipuikin ohitse polleina kuin hevosia GoTin taistelukohtauksissa. 

Mä jumittauduin kisojen ajaksi pääosin sinne, mistä sai ruokaa. Alviina oli niin hermostunut, etten mä olisi yllättynyt, jos se olisi vähän pissinyt housuun. Se ei selkeästi luottanut mun rauhoittelijan taitoihin, koska vaati Lynnin pitämään seuraa itselleen. Mä kyllä taputtelin Lassea ja pidin sitä paikoillaan, kun Alviina nousi selkään, mutta siihen mun osuus pääasiassa jäi.

Koululuokissa Alviina tuli kuudenneksi viimeiseksi. Se oli niin pahalla tuulella, että survaisi saappaansa (luultavasti tahallaan) mun varpaille, kun mä tulin makkaraa syöden auttamaan sitä Lassen riisumisessa. Sen jälkeen se katosi moneksi tunniksi johonkin. Mä vaeltelin ympäri tallia, piilouduin välillä Myntin tyhjään karsinaan ja odotin kauhulla tulevia vieraskisoja. Mun olis luultavasti pakko tutustua jonkun hevoseen, että mä voisin tarpeen tullen lainata sen karsinaa pakopaikaksi. 

Esteillä Alviina oli viides, mut mä en ollut ihan varma, lohduttiko se sitä. Se kyllä hypisteli ruusuketta ja taputti Lassea, mutta vasta tallissa kun muut ei nähneet. Mä olin sen silmissä kai tietyllä tavalla näkymätön. 

Mä olin sillä hetkellä enemmän kuin tyytyväinen, etten ollut osallistunut kisoihin. Itse mä en olis koskaan pystynyt niin jaloon hypistelyyn.

Mä olisin vienyt pillittäen ruusukkeen takaisin Annelle ja sanonut, et mä en ollut ansainnut sitä, kun en kerran ollut paras. 

[Anne]

Westernmaasto



Krisu ja Däni ja miehinen jutteluhekti =D

Spessu Danielille!

[Aleksanteri]

19.12.2017 - Se, jossa mä ylisyötän hevostani

Mennään suoraan asiaan.

Mulla oli alkanut joululoma. Se oli musta suunnilleen rentouttavin asia heti sen jälkeen, kun mä opettelin pois vaipoista ja aloin käyttää isojen lasten alushousuja.

Mä olin ollut koko syksyn luokkani huonoin, mikä tarkoitti, että mä ihmettelin kilpaa opettajien kanssa miks olin päässyt kouluun ja riensin sitten lunttaamaan tenttivastauksia älykkäiltä kanssaopiskelijoiltani. Mä olin perustanut mun lokerikkoon Seppeleessä pienen eläinlääkärin tietotoimiston, jonka avulla opiskelin, kun Myntty hölkötteli tunneilla.

Mulla ei ollut Cellalle joululahjaa. Mä en tiennyt, mitä KIHLATUILLE ostettiin. Mun vaihtoehdot oli talo, koira ja toinen sormus, mutta varaa mulla oli korkeintaan kiiltokuvaan chihuahuasta. Robertille mä sen sijaan olin hankkinut paidan, jossa luki ’I love my craZy horse’ isoilla punaisilla kirjaimilla. Mä olin nähnyt sen joulumarkkinoilla pahimpaan lahjapaniikkiaikaan enkä ollut ehtinyt estää itseäni, kun jo ostin sen.

Mä hengailin Myntsän karsinassa syötellen sille omenaa. Heppa rouskutti itseensä tyytyväisen näköisenä naama kolmen sentin päässä mun naamasta. Meillä oli oikein mukavaa. Muut oli lähteneet maastoon, mutta mä olin päättänyt viettää hupaisaa aikaa armaan hoitoheppani kanssa.

Yhtäkkiä Annen ääni kuului karsinan ovelta.

”Aleksanteri, ehtisitkö sä tulla juttelemaan toimistoon?”

Mä katsoin Annea varuillani. Mua ei tällä kertaa saisi miksikään kisa-apulaiseksi tai tallimaskotiksi. Mä olin oppinut Annen temput.

”Tässä ei mene kauaa.”

Mä olisin yllättänyt itseni hyvin pahanpäiväisesti, jos en olis noussut ja lähtenyt jolkottelemaan Annen perässä kohti toimistoa. Myntti jäi mussuttamaan loppuomenaa korvat puolitanassa.

Anne istui toimistotuolin ääreen, otti piparin korista ja tarjosi mullekin. Mä noukin varovaisesti sormieni väliin yhden ja puraisin sen reunaa. Se maistui ihan tavalliselle.

”Sä voit istua.”

Mä lysähdin sohvalle piparia pureskellen.

”Mä olen miettinyt Mynttiä. Se alkaa olla jo eläkeiässä. Olisi hyvä saada nuori hevonen sen tilalle tuntikäyttöön.”

”Aha.” Mä sanoin tuntien olevani puolustuskannalla kuin teini-ikäinen tupakkanarkkari.

”Meille on itse asiassa tulossa pari uutta hevosta. Toinen on Polina, mutta sen varalle mulla on muita suunnitelmia. Mutta sitten on tää”, Anne kääntyi tietokoneen puoleen, naputteli heken ja käänsi sitten ruudun mua kohti. Näytöltä töllötti maailman kapein musta hevonen.

”Se on Boomerangs. Punkku. Mitäs pidät?” Anne kysyi.

”Onko se tamma?” Mä töksäytin varautuneesti. Asiat kulki eteenpäin vähän liian nopeasti. Missä oli mukava jutustelu? Missä kysymykset varusteiden puhdistuksesta? Missä vaiheessa Annea oli alkanut kiinnostaa mun mielipide uusista heppaostoksista?

Anne myhäili jotenkin kummallisesti ennen kuin vastasi.

”Se on seitsemänvuotias ruuna.”

”Niin. No. Se näyttää hevoselta.”

Annen ilme oli odottava. Se kai luuli, että eläinlääkäriopinnot pakottais mut jotenkin hersyvän monisanaiseksi ja avoimeksi. Ainakaan ekat puol vuotta eivät olleet tuottaneet tulosta.

”Mä ajattelin, että sä alkaisit hoitaa sitä.”

Mä olin tiennyt, että se oli tulossa. Jotakin kehitystä mun herkille aivoille oli ehtinyt tapahtua vuosien aikana. Mä tietyllä tavalla määkäisin.

”Mitä sanoit?” Anne kysyi äänellä, josta kuuli ettei määkäisy kai kelvannut vastaukseksi.

”Mä haluan nähdä sen ensin”, mä sanoin vaikka tiesin, ettei mulla ollut mitään keinoja vastustaa Annen tahtoa.

Mä palasin takaisin Myntin karsinalle sekalaisissa mietteissä.

”Et sä näytä musta yhtään vanhalta”, sanoin sydämellisen kärsivällä äänellä hepalle. Se toljotti mua sen näköisenä, ettei välittänyt mun sanoista jos vain saisi lisää omenaa.

Mä kävin hakemassa Myntin varusteet, heitin ne sen niskaan ja talutin tamman ulos tallista. Pihalla, ennen kuin ratsastin hartiat luimussa metsään, mä vielä syötin sille toisen omenan. Myntti rouskutteli tyytyväisenä ja katsoi mua sen isoilla järkevillä silmillä.

En mä tiennyt ketä kohtaan kapinoin sillä toisella omenalla. Mutta musta tuntui, että mun oli pakko tehdä jotakin - ehkä todistaa Myntille jotain, vaikka se oli hevonen ja tuskin tajusi asioita samalla tavalla- pitääkseni tilanne edes jotenkin hallinnassa.