Myntin Hoitokirja

[Aleksanteri]

28.7.2015 - Se, jossa mä oon tippunut kelkasta ja lähden juoksemaan sen perään

Tallissa oli vähän outo meno nykyään.

Mä olin kesän aikana ollut aika paljon poissa Liekkijärveltä ja antanut Myntin läskistyä laitumella. Ainakin kerran viikossa mä olin raahautunut kuumaan autoon ja painunut tuijottamaan vihreässä meressä kyntävää hevosta, mutta siinä se oli pääasiassa ollut. Mynde oli siitä selvästi ihan tyytyväinen. Se kyllä tuijotteli mua ja välillä vähän pärisi, mutta seisoa tanotti aina paikoillaan ja sanoi tosi selvästi, että mä saisin jättää sen leikkikentän rauhaan ja pysyä aidan sillä puolella. Kun yhdistelin päässä hikistä säätä ja ratsastusta, olin suhteellisen samaa mieltä.

Parin viikon päästä tuntilaisten uskolliset vanat valuisi taas paapomaan hevosia, joten kai mun oli pakko kirmata kesälaitumilta takaisin uurastuksen kovalle penkille. Siksipä mä nyt raakkasin Mynttiä pihalla silmäripsiä myöten hiessä ja yritin miettiä pohjoisnapaa, jääkarhuja ja muita kylmiä asioita. Myntsä oli sielultaan varmaan edelleen laitumella, koska se kohteli mua yhtä hellästi kuin mikä tahansa tamma olisi kohdellut sen kyljelle harja tanassa tunkevaa oria. Heikompi olis ollut jo naskalihampailla seinään lävistetty.

Koko ajan meidän ohi oli pörrännyt ruskettuneita tallityttöjä huolestuneina ryppäinä. Ne tuskin huomasi moikata mua, kai mä olin kesän aikana tippunut niiden jutuista jo säälittävän kauas. Niiden kauhistuneista naamoista mä sain sellaisen kuvan, että jotain hoitajia oli lähtenyt, samoin joku hevonen. Ainoa minkä mä varmasti käsitin oli se, että Salman poikakaverin hevosesta oli tullut tuntipuksu. Mahtoi kalvaa poikkiksen mieltä.

Mua ei huvittanut tässä aavikkosäässä erityisemmin työntää päätäni mustaan hevospottaan, joten ratsastus sai jäädä. Myntin hyllyvälle kesämasullekin tekisi varmaan ihan hyvää aloittaa rennommin. Niinpä mä viskoin harjat takaisin koriin, väistin lohikäärmeen tulista hyökkäystä ja lähdin marssittamaan armasta koniani kohti metsikköä.

Ennen kuin me ehdittiin metsikköön, mä ehdin nähdä parven tyttöjä, jotka vaelsi hoitajakurssi-ilmoittautumisen kiilto naamallaan kohti satulahuonetta, leirimökkien puuportailla kaulailevat Salman ja poikakaverin, laitumella pikkiriikkisen ja shortsikoipisen Lynnin Sentin kanssa ja metsänlaidassa shettiksen selässä istuvan Inkerin, joka karjui vihaisena kännykkäänsä eikä vilkaissutkaan mua.

Oli ihan siistiä olla taas täällä. Ja ihan siistiä olla olematta se henkilö, jolle Inkeri matki sumusireeniä.

[Aleksanteri]

21.8.2015 - Se, jossa mulla ja Myntillä on omat rakastajat

Paljon ehtii pojanpallerolle tapahtua kuukaudessa.

Ekaks anteeksi siitä, että mä kutsuin itseäni pojanpalleroksi. En todennäköisesti aio tehdä sitä enää koskaan. Ja nyt meen oksentamaan, kiitos.

Tokaks musta oli tullut estetähti. Mä ja Myntti oltiin voitettu yhdet hienot kisat, ja sen jälkeen nautiskeltu tallilla loputonta kunnioitusta ja arvonantoa. Hoitajat jonotti, että ne pääsi juottamaan mulle suoraan pullosta kultashampanjaa ja viilaamaan Myntin estehiekalla rasittuneista lasikavioista timanttijauhon pois. Hyvä että me pystyttiin enää edes kävelemään tallikäytävällä, joka karsinan ovella kykki sekopäitä jotka yritti loikata Myntin selkään saadakseen sanoa ratsastaneensa sekunnin superhevosella (ennen kuin luisui samaa tahtia selän yli tantereeseen).

No joo. Se OLI kuudenkymmenen sentin voitto harjoituskisoissa, mutta hei, se oli sentään sikahyvä rata! Ja niistä faneista, ainakin Pirre oli tullut kehumaan meitä ja sanonut, että mun pitäisi osallistua Myndellä estetunneille. Mä toivoin hartaasti, että se tarkoitti sitä hyvällä.

Kolmanneks mä olin ilmeisesti saanut a) vihamiehiä ja b) tosi yllättävän rakastajan. Mä aloin vakavasti harkita, että hivuttautuisin Myntin kanssa takavasemmalle ja anoisin Annelta, että se saisi tästä lähtien asua vaikka uimarannalla. Tää ratsastuskouluelämä alkoi tuntua vaaralliselta.

Eilen mä olin raahautunut istumaan hoitajien pesään yläkertaan (MELKEIN sama kuin istuis muurahaispesässä) ja tuntenut salaista ylpeyttä siitä, ettei se ollut ihan niin kamalaa kuin olin ajatellut. Mä sain olla aika lailla omissa oloissani, koska mun vieressä istui Cella ja tietyllä tavalla veti kaiken huomion musta itseensä. Ja just kun kaikki oli kivaa ja mä mietin, että voisin ehkä livistää huomennakin alkeistunnilta ja maata sen sijaan pehmeällä sohvalla, Cella oli yhtäkkiä pusertunut mun kylkeen ja alkanut halailla suunnilleen puolta mun vartalosta. Mä en ollut ihan varma oliko se vitsi, koska missä tahansa bileissä sama ote olis luultavasti johtanut armottomaan muhinointiin. Mutta ehkä tallilla säännöt oli erit.

Cellan lääpinnän päälle huoneeseen oli tuiskahtanut vielä ekaksi Juuso, josta mulla valmiiksi jotain epämääräisiä huonoja viboja, ja sen perässä joku urpon näköinen ranskalainen tyyppi. Se oli vissiin kaikkien tuttu kiljunnasta ja itseään tykö tekevistä tytöistä päätellen. Oli sanomattakin, että kaikki tykkäs siitä. Ai niin, ja oli myös suht selvää, että niin Juuso kuin tää ranska-adoniskaan ei tykänneet musta. Harvoin mä olin ollut niin helpottunut, kun pääsin livahtaan ulos huoneesta ja painuin pihalle röökille.

Myntti menis tänään kolme ekaa tuntia putkeen. Se tarkoitti, että mun piti raahautua tallille puoli kahdeksi pääasiassa olemaan hyödytön, kun vakava ja arvokas täti varusti Myntin ja vaappui sen kanssa westerntunnille. Sää ei ollut kovin hääppöinen, joten mä en viitsinyt jäädä katsomaan tuntia. Hyvin se vissiin lähti käyntiin, Myntti käveli turpa rullalla mielihyvästä ja täti istui selkä niin suorana, että se näytti siniseen takkiin puetulta kynttilältä. Kohteliaisuudesta mä katsoin ensimmäisen kierroksen uralla ja painuin sitten palloilemaan talliin. Oli suht vaivaannuttavaa, että mun karsinakavereina oli Cella ja se sen bestis Rosa. Ne roikkui karsinoilla noin kolme neljäsosaa vuorokaudesta ja kujerteli toisilleen tallikäytävän yli.

Niinpä mä yritin tappaa aikaa piiloutumalla autotallin taa, kiskomalla ketjussa röökiä ja selaamalla nettiä. Aina välillä kännykän valonäytölle ripsahti vesipisaroita puunoksilta. Sormet palellen tässä ihanassa elokuun lämmössä mä yritin suojata puhelinta ja näyttää kiireiseltä ja seksikkäältä, jos joku sattuisi vaikka tekemään retken autotallille. Tällä tallilla mä en sitä erityisemmin olis ihmetellyt, porukalla tuntui aina olevan meneillään joku loistava ja jännä seikkailu. Mun ainoa kosketus siihen oli maastoreissu jolla törmättiin muflonilaumaan, enkä ollut erityisen varma oliko se ollut siistiä vai ei.

Kännykän kello kieli uhkaavasti, et alkeistunti lähestyi. Mä keräsin itseni ja lähdin maleksimaan kohti tallia. Siellä oli suunnilleen kovempi meno kuin Metallican keikalla. Mun silmissä joka ikistä ponia varustettiin tunnille, häntäremmejä juoksutettiin ja korvahuppuisia koneja paijailtiin kuolasta märiksi. Onneksi tää oli sennujen alkeistunti, jaloissa ei sentään pyörinyt ylimääräistä vanhemmista ja sisaruksista koostuvaa kansakuntaa niin kuin junnutunneilla.

Paitsi että Myntin karsinalla oli totta kai ryysis. Mä olin purra pelihousuni kun näin, että sinitakkinen täti oli edelleen hepan karsinalla ja harjas sitä täyttä häkää. Säälittävän näköinen tikkulaiha ratsastaja katso mua orvoilla hylätyn koiran silmillä ja roikotti kypärää.
"Sä vissiin meet Myntillä?" mä sanoin velvollisuudentuntoisena.
"Joo."
"Mä oon sen hoitaja, moi. Aleksanteri", jatkoin.
"Moi."
"Haluutko sä varustaa sen itse?" no niin, nyt kohteliaat litaniat oli hoidettu.
"No jaa."
Ahaa. Tässä oli tyyppi joka meni vielä pahemmin jäihin kuin mr. Aleksanteri Iceplanet itse.

Täti karsinasta työnsi päänsä käytävälle. Se ei näyttänyt enää yhtään niin arvokkaalta kuin aiemmin, nyt se oli touhukas ja melkein lämmin.
"Mä voin varustaa Myntin!" se huuteli mulle suoraan ratsastajan ohi.
"Noo..." mä tuijotin vuoroin kumpaakin. Miten musta oli tullut joku pelivuorojen jakaja? "Jos se käy teille."
"Mä voin myös taluttaa sitä tunnilla!"
Nyt mun oli pakko jäädä tuijottaan tätiä. Hitaasti.
"Ookoo. No. Jos sä haluat. Ja jos sä tarviit taluttajaa", muistin jatkaa kääntyen säälittävän ratsastajan puoleen.
"Vaikka", se sanoi.

Niinpä mä sit jäin odottamaan armastani päivän töistä ja hiippailin yläkertaan. Kammettuani sisään mä äkkäsin, että pöydän äärellä istui Salma ja se ranskanvahvistus. Ne tuijotti mua, Salma suunnilleen yhtä onnellisen ja tasapainoisen näköisenä kuin Buddha ja ranskis niin kohteliaan vihaavasti kuin sen typerän komeilla ripsihuntusilmillä voi. Tästähän saattais tulla hauska iltapäivä, mä mietin huokaisten rojahtaessani sohvalle.

[Aleksanteri]

25.8.2015 - Se, jossa mä käyttäydyn pääasiassa oudosti

Ai niin, ne uudet hoitajat.

Nyt mä olin muuten nähnyt ne. No, ainakin osan.

"Hevosparka, sul ei oo ikinä vapaapäivää", mä olin puhissut vapaata - hmh - eilen viettäneelle Myntsille, kun se valui mun perässä tarhasta talliin löysemmin kuin... no, paras etten sano mitään. Mun armas laukkakavio menis tänään peräti kahdella estetunnilla, ja mä onnittelin henkisesti etukäteen ratsastajia oivan ja nopean ratsun saamisesta. Sillä roikkui limaisia ruohonkorsia suupielistä ja se näytti vihaavan mua yhtä paljon kuin mun entinen tyttökaveri menkkapäissään. Mikä innostava haaste.

Tallissa puomitunnin terhakat ratsastajat kärkkyi hevosten karsinoilla. Eelan karsinalla oli joku torikokous, pari hoitajaa seisoi kaulailemassa pörröpäistä mimmiä. Mä kiskoin leveästi hymyilevän Myntin niiden ohitse tulipalovauhtia ja olin teilata ehkä kymmenvuotiaan jätkän, joka seisoi päätykarsinalla. Se katsoi mua pahasti ja seurasi meitä karsinaan.
"Aaa, sä meet Myntillä", tajusin hetken kuluttua.
"Joo. Mä varustan sen itse", jätkä sanoi kuolettavan kylmällä äänellä.
Mä livuin tyylikkään lyömättömänä takavasemmalle.

Tää takakesä yritti kai kerätä kaiken menetetyn lämmön pariin viikkoon. Oli niin kuuma, että mä ajattelin hetken vapaaehtoisesti asioita kuten kaamos ja istuminen uimahallin jäävesialtaassa. Ei käynyt mielessäkään mennä istumaan ulos "nauttimaan" auringosta. Korkeintaan mä olisin voinut mennä katsomaan kentällä ennen tunteja pyöriviä Salmaa ja Robertia, jotka mun nähdäkseni eivät sanoneet toisilleen sanaakaan, mutta näyttivät niin kohteliaita ja miellyttäviltä, että siinä oli pakko olla jotain mätää. Salma oli yläkerrassa yhtenä iltana valittanut, että Robert ei kuulemma halunnut jutella kenellekään.

Mä olin juuri parkkeeraamassa satulahuoneeseen, kun tallin oudoin vakiokaluste Kasper laukkasi ovesta. Se oli hikinen, vesi helmeili sen kärsivästi rypistyvällä nenällä melko vastenmielisesti. Se naulas kelmeät silmänsä muhun ja mä tunsin olevani valonheittimissä.
"Myntin boksista hajosi vesiautomaatti. Sun pitää tänään kantaa sille vedet", se sanoi hengästyneenä.
"Okei."
Kasper oli hiljaa vähän aikaa. Meidän välillä väreili joku (todennäköisesti ei salamarakastuminen).
"Kandee tehdä se ennen seuraavaa tuntia", se jatkoi.
Mukava ja ajankohtainen keskustelu hoidettu!

Voin antaa yhden vinkin. Jos meinaatte täyttää pesarissa vesisaavin, varautukaa että siinä menee k-a-u-a-n. Hevoset ehti maleksia tallista tunnille, myös ärtsy poika Myntteineen, ja mä vaan seisoin täyttämässä yhtä helkutin ämpäriä. Vesi lirisi letkusta mulle nauraen. Mä olin aika varma, että olisin sylkemällä saanut täytettyä ämpärin nopeammin.

Joku mulle vieras teini tuli taluttaen rapaista Vennaa, kun mun ämpäri oli puolilleen tyhjä / täysi. Siinä vaiheessa mua ketutti hidas täyttö noin kuuskytseittemänprosenttisesti.
"Mulla menee vielä hetki", sanoin kärsivällisesti ja sydämellisesti.
"Painu täyttään ämpäris vaikka kuraojasta!" mimmin kiltinnäköisestä suusta pullahti. Mä kohotin pöllämystyneenä katseeni loiskuvasta vedestä, nyökkäsin ja poistuin nöyränä pesarista.
Mitä ihmettä äsken tapahtui, mä mietin sukiessani hurmaavana ja kaatamattoman itsevarmana tukkaani Myntin päätykarsinassa puolityhjän vesisoikon kanssa.

Puomitunnin ratsastaja ei halunnut riisua Mynttiä. Tunti oli kai sen mielestä mennyt jotenkin mönkään, koska se paiskasi ohjat mun käteen tallinovella samalla tavalla kuin paiskataan pois esim. haiseva ja niljaisa raato. Karsinassa Myntti imuroi hetkessä saavinsa tyhjäksi ja katsoi mua soimaavasti, kun yrityksistä huolimatta ei saanut sen jälkeen vesiautomaattia pulppuamaan. Mä kävin juoksuttamassa sille uuden ämpärillisen ja laitoin lisää vauhtia jalkoihin, kun näin Vennan ja sen tummatukkaisen ratsupoliisin sulkeutuvan karsinaansa.

Iltapäivästä oli tulossa jo melkein normaali ja ystävällinen, kun satulahuoneessa mun mieltä äkkiä jälleen järkytettiin. Mä olin nostamassa Mynden satulaa telineeseen, kun hoksasin äkkiä huoneen nurkkaan raapustetun tekstin. CELLA SYDÄN ALEKSANTERI luki järkyttävän syvään uurretuilla huutokirjaimilla.

Ja eiköhän tilanne olis ollut täydellinen, ellei samaan aikaan ovi olis käynyt ja Cella purjehtinut sisään vanavedessään punapää-Fiia ja Inkeri, joka söi leivosta häpeilevin haukkauksin. Cella näki noin sekunnissa mitä mä tuijotin ja pärähti nauramaan.
"Moi rakkaani! Pus pus!" se tunki mun ohitse Windin telineelle ja muiskutteli mennessään mun suuntaan. Mä sanoin hahhahaa mahdollisimman uskottavasti ja toljotin kolmikkoa. Näytinkö mä siltä, että tajusin vitsin? Oliko tää nyt mun versio uskottavasta hymyilystä? Ei mennyt läpi, ainakaan Inkerin naamanvääntelystä päätellen. Tai ehkä se teki katumusharjoitteita pullansyönnistä.

"Tiedätsä Allu kuka tuon on kirjoittanut?" Fiia kysyi. Cella nyhti satulaa telineestä heiluen mun vieressä.
"Hehheh!!! No en kyllä!" vastasin mä. Tosi hyvä, vai mitä?
"Mä voin alkaa kohta pitää päiväkirjaa tohon seinälle. Siinä tiedetään niin hyvin jo muutenkin mun elämäntarina", Cella irvisti. Mä nauroin uudelleen ja jaoin joka suuntaan hurmaavia hymyjä, jotka oli jossain juhlissa saaneet ihmiset olemaan tosi miellyttäviä ja ihastuneita mua kohtaan.

Hei hetkinen! Miks mä olin niin puissa? Talli sai mut nähtävästi taantumaan noin 15-vuotiaan tasolle mitä tuli hassunhauskaan kevyeen flirttailuun tai vaikka normaaliin ihmisten väliseen kanssakäymiseen.

Mä painuin tallin yläkertaan nuolemaan haavojani, ja tarjosin sinne hetken päästä möngertäneelle Inkerille neljä jemmaamaani Robertin pullapalaa.

[Aleksanteri]

28.8.2015 - Se, jossa mä osallistun ponityttöseikkailuun

Päivä, jolloin koni meni kahdella alkeistunnilla peräjälkeen ja mä seisoin aidan takana sateessa miettimässä miks helkkarissa olin IKINÄ astunut jalallanikaan tallille.

Mulla oli kyrpinyt jo aamulla. Mun niskaan oli armollisesti laskettu ymmärrys siitä, mitä koko helkkarin vuoden kestävä välivuosi oikeasti tarkoitti. Sen lisäksi että sen olemassaolo paljasti, ettei mun elämällä itse asiassa ollut MITÄÄN suuntaa, se merkitsi että mun elämän kohokohtia tulis olemaan uudet kännykkäsovellukset tai pupun näkeminen kadulla. Ellen sitten viettäisi koko vuotta täällä ponikeitaalla - mikä olis tarkoittanut sosiaalisuutta, melkein yhtä paha sekin. Mieluiten mä olisin ottanut Myntin pitkän narun päähän ja raahannut sen perässäni erakkomökkiin. Siellä me istuttais molemmat kynttilänvalossa syömässä laihaa lihakeittoa iltapalaks ja ai että elämä olis mukavaa. Ehkä mä saisin perustettua kultin ja voisin pönkittää mun haparoivan elämäni siihen.

Mä olin ehtinyt kaivautua siis melkoiseen mutakuoppaan siinä tuntia seuratessani. Kaiken päälle Myntti oli kettumaisella tuulella. Sitä kiinnosti pihalla käpyttely vielä vähemmän kuin mua, ja mielenosoituksellisesti se yritti parkkeerata ison hevonperänsä milloin minkin ponikollegan eteen. Ratsastaja näytti huolestuneelta ja mä tunsin MELKEIN salaista vahingoniloa sitä kohtaan.

Lopulta sekin ratsastustunti tuli päätökseen. Mä painelin kentän keskelle maiskahtelevan hiekan poikki ja autoin ratsastajaa nostamaan jalustimet. Vaikka olis kaiken järjen mukaan luullut, että Myntti tajus pääsevänsä talliin, neiti hevonen päätti siitä huolimatta murjoa hampaitaan mun suuntaan ja luimia säikylle ratsastajalle. Hevosta vastaan olis tarvinnut suunnilleen jääkiekkomoken varusteet. Windi oli nähtävästi käynyt saman käytöskoulun kuin Myntti. Cella näytti siltä, että halus juilia hevosta ympäri korvia. Se oli niin tuima, että sen naaman olis voinut laittaa tienpieleen pelottamaan murtovarkaat ja irtokoirat pois. Mä vitkuttelin Myntin kanssa omien sormenpäitteni uhalla ja annoin Cellan ja Windin purjehtia kaiken hyvän tahdon nimissä ensimmäisinä talliin.

Ratsastajalta puuttui jostain syystä itsesuojeluvaisto ja se halusi harjata Myntin itse. Mä jäin norkoilemaan karsinalle. Cella, jonka ratsastaja oli haihtunut sillä sekunnilla kun sai otteensa irti Windin ohjista, vilkaisi mua tallikäytävän yli. Se puhdisti pölyharjaa vetämällä sitä kumisukaa vasten.
"Ihana puhua taas suomea", se totesi.
"Kui nii?"
"Lionel siis lähtee huomenna."
Ahaa, se ranskanvahvistus arvatenkin, jonka Salma oli raahannut talliin vaan pöyhistelemään ja viilentämään kuumaa iltapäivää pitkillä rakastajaripsillään. Toivottavasti se viihtyis Ranskassa hyvin.

"Ootko sä jotenkin pahalla tuulella?" Cella kysyi hetken päästä.
"Häh?" Cellan myrskynmerkkinaama huomioon ottaen kysymys oli vähän outo.
"Sä näytit tunnin aikana siltä että menisit kohta kiskomaan ratsastajia satulasta ihan vaan kiusallas."
Mä nauroin.
"No en nyt sentään."
"Me ollaan lähdössä pyöräileen. Tuuks mukaan? Nyt kohta kun ollaan saatu hevoset laitettua."
Se ei voinut olla tosissaan. P-Y-Ö-R-Ä-I-L-E-E-N tuohon merisäähän?! Mä olin varma, että tallilaiset piti jotain kirjaa siitä, kuka keksi idioottimaisimmat ideat.

Cella kai näki mun ilmeestä mitä mieltä mä olin. Se kohotti kulmiaan.
"No, voit sä tietysti kotiinkin mennä, jos haluut..."
Osasko se lukea ajatuksia? Autuas koti-ilta yksin pikku yksiössä Netflixin kanssa vastaan pyöräily kaupunkipyörällä jollain kuoppaisella rämekujalla keskellä sadetta ja pöheikköä...
"Mä tuun mukaan", sanoin antautuen.

[Aleksanteri]

2.9.2015 - Se, jossa mä lähetän ystäväpyynnön

Kentällä seilas seitsemän enemmän tai vähemmän avuilla olevaa hevosta raskaassa harjoitusravissa. Ratsastajat hölsky satulassa hätää kärsivän näköisinä, ja Anne seuras viilipyttymäisen rauhallisena kentän keskellä miten tyyppi Arin luisevassa selässä oli liukumassa hyvää kyytiä maahan. Mä katselin aidan takaa kiinnostuneena samaa showta ja mietin olisko hauskempaa, jos se tippuis rapalätäkköön vai lantaan. Aloin kallistua lätäkön puolelle.

Ei sillä että mä olisin ollut mitenkään pahantahtoinen sitä ratsastajaa kohtaan, en todellakaan. Alkutunnista mä olin jopa käynyt taluttamassa Aria hetken, kun Sandran äiti alkoi soittaa auton torvea niin että linnut tippu puista. Mä olin siis melkein kaveri ratsastajan kanssa. Viimeiset kymmenen minuuttia mä vaan olin sattunut toivomaan että tapahtuis jotain, ihan mitä tahansa, mitä vois kommentoida vaikka sanomalla "Kato, olipa hauskaa." Tai vaikka vaan että "Oo!"

Mä olin nimittäin lukuisten fanien ja onnittelijoiden suureksi epäonneksi menettänyt mun vastahankitun rakastajattaren. Ei, älkää kysykö miten, mulla ei ole itsellänikään siitä mitään hajua. Cella vaan oli eilen tullut jutteleen autotallille mun luo ja jostain syystä loukkaantunut ihan verisesti. Eniten mua tässä ärsytti se, että Cellaan mä olin luullut tallilaisten keskuudesta tutustuneeni ihan hyvin. Nyt se istua kökötti polvet leukaa hipoen puupenkillä mun vieressä ja tuijotti jotenkin epäuskottavan keskittyneesti kentälle. Sanaakaan se ei ollut sanonut sen jälkeen kun parkkeerasi takalistonsa mun viereen. No, hevostenhan takia mä täällä olin ja sitä rataa, mutta olihan tää yksin nuohoaminen nyt oikeasti ihan ahterista. Pitäis kenties lähteä etsimään uusia ystäviä.

Niine hyvineni mä huokaisin raskaasti, nousin ja lähdin taapertamaan kohti tallia. Myntin ratsastaja tuskin kostuis mun aidantakaisesta avunannosta kovin paljoa. Cellan jäähileinen olemus ei vaivatunut edes vilkaisemaan mua. No joo joo, EHKÄ mun kommentit sen ihanasta ranskalaisesta poikakaverista saatto laskea haukkumiseksi, mutta pitihän ihmisen nyt vähän kritiikkiä kestää. Kaiken lisäksi se Lionel kuitenkin asui Ranskassa, se ei palais enää ikinä ja TUSKIN pääsisi kuulemaan mun mielipiteitä itsestään.

Toivoen, että mun kaihoisa katse ajais luokseen uusia ystäviä, mä nappasin Myntsän violetin harjakorin karsinalta ja ajattelin lähteä satulahuoneeseen putsaamaan harjoja. Myntti kärsi jostain loppukesän kaljuudesta ja satoi miljoonia pieniä karvoja joka harjauskerralla. Välillä tuntui kuin olis yrittänyt harjata hepoa remmiin kiinnitetyllä karvakintaalla. Lopputulos oli se, että harjauksen aikana Mynttiä pitkin seilasi kasa sen vanhoja karvoja keräämässä lautalle kymmenittäin uusia ystäviä. Voin sanoa, ettei poni ollut kovin puhdas eikä Annen ilme kovin riemuinen.

Satulahuoneessa mä ehdin istua hetken ajan viettämässä säädyllistä yksinäistä elämää. Jalkojen juuressa oli iso vesiämpäri (ei onneks se sama, jolla mä olin yks päivä juottanut Mynttiä, siihen mä en koskisi enää edes saappaankärjellä) ja siellä lillui kasa Myntsän harjoja. Mä nypin just käsikäyttöisen nopeasti irtokarvoja kumisuasta, kun Anni tuli sisään. Se näytti juhlalliselta ja kanto mukana jotain lappunivaskaa.
"Moi Aleksanteri! Hei säkinhän voisit... hei haluatko tulla mun ja Jirin tupareihin ens perjantaina?" se räpytteli onnellisena paperiensa kanssa ja tyrkkäs mulle yhden.
"Aa, kiva", sanoin tuijotellen kutsua pintapuolisesti. Meidän pikkumökki plaaplaaplaa, saunomista jnejne. Tää oli ehkä maailman vastaus mun ystäväpyyntöön.
"Saa ottaa avecinkin jos haluaa", Anni lupasi ja väläytti merkitsevän hammashymyn. Mä toljotin sitä uunona.
"Öö... ei mulla oikein oo ketään avecia..."
"No ei se siis haittaa mitään! Tuu ihan itsekses sitten!"
Näitä ponityttöjä ei kyllä mikään murhe voinut nujertaa.
"No, mä tuun." myönnyin.
Olinko mä väärässä vai näyttikö Anni vähän yllättyneeltä?

Mä ehdin murehtia imagoani heppatyttöjen silmissä koko sen pitkän ajan, jonka uitin harjoja soikossa. Rosa ja Anastasia kävi koluamassa jotain ikkunakaapista, kun mä olin harjojen suhteen loppusuoralla ja itsetuntoni suhteen kaikista syvimmässä alhossa.
"Hei, tota... lähettekö talutteleen hevosia?" mä nähtävästi kysyin kykkien polviin asti harjanpesuveden kastelemana.
Ja yllättynyt yleisöni: ne sanoi joo!

Kössi, Myntti ja Alex, oli sitä sirompiakin heppakolmikkoja nähty. Alexin ja Kössin valtamerivartaloiden välissä Myntti oli kuin joku kapea makkarannysvä. Me lähdettiin rinnakkain taluttamaan hevosia kohti yhtä tallia kiertävää polkua. Rosa kulki mun oikealla puolella, Anastasia vasemmalla, ja vähitellen kenttä huojuvine ratsastajineen jäi taakse. Kun me oltiin puiden välissä hiekkatiellä, mä heräsin siihen että mulla alkoi olla oikeastaan tosi kivaa. Rosa kertoi jotain rakkausjuttua ja Anastasia yritti houkutella syömään pysähtynyttä Alexia. Rosa ja Anastasia, ne ei ainakaan olleet mitenkään hassumpia.

Hyvällä tuurilla mä voisin keskittyä koko loppusyksyn vaan hankkiin uusia ystäviä. 

[Aleksanteri]

10.9.15 - Se, joka on vähän niin kuin Yksin kotona -leffat
Mä olisin alkanut pelätä joutuneeni vangiksi ponityttökirjaan, jos en olis Annin ja Jirin tupareiden vaateryöstöä seuranneen pihalla istuskelun jälkeen sairastunut. Ja mä en halua edes arvailla mikä mun rooli siinä ponityttökirjassa olis. Hmmm.

Säälittävää nuhaa potien mä istuin Myntin karsinalla ja harjasin sen suojia, joihin muta oli imeytynyt pahemmin kuin punaviini valkeaan kauluspaitaan. Mä en voinut käsittää, miten suht siisti tallipiha ja hyvin ojitettu kenttä saatto jättää suojat sellaiseen kuntoon. Mä hinkkasin ja niiskutin, hinkkasin ja niiskutin, ja rapa pöllähteli kannustavasti ilmaan. Myntti juoksenteli onnellisesti tunnilla silosääret paljaina.

Rosa ja Cella istu karsinoittensa edustalla pulisemassa sydämet silmien paikalla. Kössi oli Myntin kanssa samalla tunnilla, mut Windi möllisteli karsinassaan peppu ovelle osoittaen. Se jauhoi jotain Cellan antamaa poniherkkua pilkkukorvat kiittämättömässä luimussa.
"Millainenkohan se on?" Rosa kysyi ja hankas kahta harjaa vastakkain. Sen jalkojen juureen oli kasautunut pieni vellova meri ohuita mustia hepankarvoja.
"Emmä tiiä! Ei kukaan vissiin tiiä siitä mitään muuta ku nimen", Cella hihkui ja näytti siltä, että se oli suunnilleen onnesta kolmiona. Mä vilkuilin niitä suojieni takaa ja toivoin että mulla olis ollu nenäliina.
"Mistä te puhutte?" kysyin.

"Voi Allu!" Rosa hymyili ärsyttävän tietäväisen näköisenä. "Eksä oo kuullut?"
"Tänne tulee uus hevonen!" Cella paljasti maireana. "Lemon Drop!"
"Siis mä googlasin, niin on ainaki yks Lemon Drop joka on GP-tason kenttähevonen. Mutta se on nyt kakskytkolme", Rosa sanoi ja suoristi sen pitkät sääret, että sais paremmin kumarruttua harjapussia kohti. Se asetteli puhdistettuja harjoja nättiin riviin sen pohjalle.
"No siinä tapauksessa mä TOIVON että se ei oo se", naurahdin.
"Ehkä se on ulkomailta, niin sitä ei välttämättä näy missään ratsurekisterissä", Cella ehdotti nojaten päätä käsiinsä.
"Miten te tiedätte siitä?" mä kysyin, vaikka jotenkin en yhtään ihmetellyt vaikka Seppeleen puskaradio keräis tietonsa Annea varjostavilta palkka-agenteilta. Niin paljon ne sai tietää niin nopeessa ajassa.
"Tollon lisäks hoitajahauissa on toinen nimi", Rosa naputti tietäväisesti sen suoraa nenänvartta. "Ja Annen naamasta kyllä aina näkee kun se on ostanut uuden hevosen."

Rapakelin takia pesari oli suunnilleen 22 tuntia vuorokaudesta käytössä. Erityisesti ponit pitkine jalkakarvoineen kopisutteli siellä tärkeinä ja yritti kerjätä ohikulkijoilta rakkautta tai pelastusta. Venna järjesti pesarissa show'n, kun tajus olevansa molemmilta puolilta kiinni ketjuissa, ja meinas liiskata Auringon kaakeliseinään. Aurinko näytti ei-aurinkoista naamaa, kunnes Pyry lopulta syöksyi pelastamaan sen Vennan kauhukavioilta. Mä olisin mennyt apuun, mutta kolme alkeistuntilaista oli liiskannut mut Annen toimiston ovea vasten ja keskitty päivittelemään kauhistuneina.

Niin ku kuka tahansa älykkö olis voinut arvata, kura pihalta oli nähnyt parhaaksi tarttua Myntin paljaisiin koipiin. Iltatunnin jälkeen me siis seisottiin vieretysten karsinan ovella, poni riimussa, ja odoteltiin kun Ari, Elmo, Kössi, Rotta ja Windi kävi vuorollaan jalkapesulla. Myntti vilkas aina välillä mua hitaasti ja näytti miettivän että hohhoijaa, piti sitä tällaisenkin hiturin kanssa iltojaan viettää. Mä rapsuttelin sen harjamartoa ja toivoin että Myntti vois alkaa asua Netan kanssa samassa karsinassa kuin shetut konsanaan. Sielläpä ne pyöris kivasti pylly pyllyä vasten ja ehkä oppis käymään pesarissa itsestään.

Kun mä viimein pääsin kääntämään vesihanan päälle ja tähtäsin luikeron vesisuihkun Myntin tummiin koipiin, talli oli jo aika hiljainen. Mä haukottelin, heiluttelin vesisuihkua sen näköisenä että tekisin jotakin ja haaveilin peitosta ja siitä, että joku laittais kuumemittarin mun suuhun ja taputtais päälaelle. Ei sillä että kukaan olis ikinä tehnyt niin, mutta leffoissa se näytti aina niin kivalta (älkää kysykö mitä leffoja mä katsoin).

Muta liukeni vähitellen lattiakaivoon, ja suunnilleen samaa tahtia Myntin silmät alko lupsua. Silläkin oli ollut vissiin pitkä päivä. Mä silitin myötätuntoisesti sen kaulaa letkuttomalla kädellä. Rehuvarastosta kuulu kolinaa ja kodikkaan tasainen ärsyyntyneen puhinan ja kirosanojen virta. Kassu se siellä laitto koneille iltasapuskaa. Mä nojasin viimeisen vuohiskuopan ajan vihreään kaakeliseinään ja painoin sitten helpottuneena hanan kiinni. Onneks olin tullut autolla tallille, mä olisin vaikka ryöminyt Kasperin eteisen lipastoon nukkumaan jos toinen vaihtoehto olis ollu pyöräillä kotiin.

Mä kurotin ripustamaan letkua paikoilleen Myntin persuksen ohitse ja vilkaisin samalla ohimennen ikkunasta. Samassa mä jähmetyin. Käsi jäi roikkuun ilmaan, letku heijas siinä hitaasti ja tiputteli yksittäisiä vesipisaroita. Mun pää tuntui jäätyvän, sit kuumentuvan ja jäätyvän uudelleen. Kaikki lima ja räkä, joka oli hyllynyt mun sisällä, oli palanut adrenaliinin tieltä. Myntti ei ollut huomannut mitään, vaan seisoi muhkeana tummana hahmona jossain mun silmäkulmassa.

Joku vieras mies oli painanut naamansa ikkunalasia vasten ja tuijotti sisään talliin.

[Aleksanteri]

11.9.2015 - Se, jossa on ukkosyö

Mä en sen eilisiltasen naamajärkytyksen jälkeen ollut selvinnyt tallille ennen iltaseiskaa.

No, se johtu ehkä myös jonkun verran siitä, että järkytystä liennyttääkseni mä olin lopulta juossut autolle ja ajanu suoraan Liekkijärven paikalliseen. Nuha ja päänsärky oli varissut mun yltä, kun mä jutasin säikähdystäni taivaan tuuliin postimerkin kokoisella tanssilattialla. Värivalot teki musta bilekuninkaan, ja baaritiskin kulmilla nuohoten mä tanssin varmaan jokaisen liekkijärveläisen torstaijuopon kanssa.

Ja aamulla kun herätyskellona toimii jonkun nikotteleva ääni, joka kuiskii: "Hei, en muista sun nimee, mut mun pitää lähteä töihin", sitä ottaa taas oman aikansa palauttaa hermoratansa järjestykseen.

Mä leikittelin sillä kammottavalla ajatuksella, että mun baariheila olis ponityttö ja ilmestyis Seppeleeseen ratsastuskypärässä ja tuntiratsastajan säämiskäisissä pöksyissä. Siinä vaiheessa mä olisin todennäköisesti anonut Annelta lupaa alkaa hoitaa Mynttiä vaan yöaikaan. Tai vahtikoiran suojelemana.

Kopu oli jo kulkenut kaikki tunnit ja seiso hikisenä karsinassa. Vikan tunnin ratsastaja oli kai saanu sukset ristiin sen kanssa, tai tykkäs muuten vaan laiminlyödä hevosenhoidon. Eilisen piristävän pesariyllätyksen muistaen mä kävin nöyränä poikana täyttämässä rehuvarastossa vesiämpärin ja kiikutin sen Myntin karsinalle. Se katso mua oudosti, kun mä aloin pestä sen pistävältä hieltä tuoksuvaa kylkeä pikku pikku pesusienellä. Ois tähän käytännöllisempiäki tapoja, tuolla kaakelikarsinassa on se pitkä vesiletku jos et oo huomannut, sen naama sano.

Tallissa oli jotenki oudon odottava tunnelma. Tai ehkä mä vaan kuvittelin sen eilisen jälkeen. Ilma oli karmeen painostava, Kassu oli juoksuttanu just vikoja yksityisiä sisään kerääntyvien pilvien alta kun mä olin tullut. Hoitajat parveili yläkerran portaitten tuntumassa ja loi illan aikuisratsastajiin pitkiä katseita, ihan niin ku ne saattais yhtäkkiä huutaa pöö ja ilmoittaa olevansa vandaaleja. Mäkin huomasin kuikuilevani vähän tavallista useammin Myntin puolioven yli, kun hankasin sen kylkeä pyyhkeellä. Heppa käänteli tummia korviaan ja näytti siltä et sekin kuunteli jotain.

Kun mä olin vastuuntuntoisesti harjannut Myntin ja pakkasin sen kamoja kassiin (mielessä trooppisen kuuma suihku ja mun oma kapea, ei-siideriltä tuoksuva sinkkusänky) Salma ja joku vieras mies marssi tallikäytävää pitkin mua kohti. Mä ehdin saada sätkyn luullessani, että nyt mun mystinen tuijottaja tuli kummittelemaan, kunnes tajusin ettei tää honkkelin näköinen tyyppi kyllä ikinä voinut olla se paksukulmainen tyyppi ikkunan takana.
"Moi Aleksanteri", Salma sano ja näytti epäsalmamaisen huolestuneelta. Sillä oli ratsastuskypärä käsivarrella ja tukka hapsuilla, se oli vissiin ollut treenaamassa. "Ootko lähdössä?"
"Joo?" mä tiirailin vierasta jätkää ja se tuijotti takas naama peruslukemilla.
"Me mietittiin... me jäädään nyt yöksi vartioimaan tallia, ja mietittiin olisitko halunnu jäädä meidän kanssa. Sä olit kuitenki nähnyt sen tyypin joka oli eilen." Salma vilkas jätkää, haki vissiin tukea siitä.
"Ööö... ketä tänne on jäämässä?" mä kysyin pelatakseni aikaa. Mua ei IHAN kauheena innostanu ajatus ah-niin-romanttisesta heinäpaalista päänalusena.
"No ainakin me, ja Anni ja Cella, ja Kassu myös..."
"Mä oon siis Tappi", jätkä sanoi kun Salma ei nähtävästi meidän sulavasta kanssakäymisestä hoksannut, ettei me tunnettu. Se vilkas meitä hämmästyneenä ja näytti sitten tajuavan, et kaikki tallilla ei kiemurrellu tutustumaan niin ku jakautuvat solut.

Mä vilkaisin Mynttiä, joka tiiraili toisella silmällä karsinasta. Kyllähän jonku pitäis huolehtia sen yörauhasta, se söis ratsastajat jos tallitytöt mellastais sen karsinalla koko yön.
"No... kai mä jään", mä huokaisin.

Jaaha. Yöseikkailuja. Mä tunsin, miten lämmin ja pehmeä oma sänky lipui musta kauemmas.

[Aleksanteri]

12.9.2015 - Se, jossa meillä on yöpartio vähän niin ku Game of Thronesissa

Lauantai. Mä nyhväsin heinävintillä säikkyen varjoja ja levitin Myntin kosteita loimia kuivumaan satulapukin päälle. Kädet käänteli paksua kangasta rutiinilla, mieli askarteli jossain musteensinisissä vesissä - eilisyössä. Haukotutti.

*

Meitä jäi loppujen lopuks aika iso porukka tallille. Kello oli vähän yli kymmenen ja taivas ihan syvänteenmusta, kun me keräännyttiin tallikäytävälle tehtävänantoa varten. Kassu, jolle oli jostain aivan käsittämättömästä syystä annettu päämestarin pesti, seiso Annen lähdettyä keskellä käytävää ja näytti kyrpiintyneeltä. Ilmeensä perusteella se ilmeisesti olis halunnut a) mieluiten mun tapaan nukkua omassa pesässä tai b) pitää rakkauden illan kahden kesken Tapin kanssa. Se oli ainoa ihminen jota se katso - jos niitä kärsiviä heittoja nyt saatto katseina pitää. Saatoin kuvitella miten ne olis partioinu tallikäytävällä peräkanaa, Kassu jurottaen ja Tappi jatkuvasti hevosia kommentoiden. Sitä se teki nytki, seiso taputtelemassa Gittaa ja arvuutteli ääneen sen sukutaulua (). Mä en kehdannut sanoa että eikö se näkynyt päällepäin, muulin ja villisian yhden yön rakkaus nimittäin. En kuitenkaan uskaltanu uhmata kohtaloa koska pelkäsin, että karma saattais mut muuten pian Gitan satulaan jollain Pirren innarit-on-jees-rääkkitunnilla.

Kassulla ei ollut (ylläri) mitään erityistä suunnitelmaa siitä, miten rosmot saatais kiinni.
"Ootellaan siis täällä ja ilmotetaan jos jotain tapahtuu..." se sano naama punoittaen, kun me kaikki tuijotettiin ja odotettiin siltä käytösohjeita.
"Huutamalla vai?" mä varmistin. Kassu kai luuli että mä kettuilin, koska se käänty ylväästi pois ja yritti rapsuttaa karsinassa olevaa hevosta kunnes tajus sen olevan irvistelevä Venna. Kun se ei selvästi enää keksinyt vastausta, Salma kohautti mulle olkiaan.
"Kyllä sä siinä hetkessä keksit jotain", se sano mulle ja lähti sit Pipsan kanssa kohti tallin yksärilinnaketta. Ne molemmat oli vaihtanu ratsastusvaatteet pois, ja näytti kollareissa ja huppareissa jotenkin tosi pieniltä ja kilteiltä. Ei miltään rikospoliiseilta.

Kun Kassu kävi lukitsemassa tallin oven ja painu itse oleskeluhuoneeseen lukemaan lehteä, meidän keskuuteen laskeutu ikävän värisevä tunnelma. Katso mihin tahansa, sitä odotti näkevänsä vieraan naaman lymyilevän karsinan nurkassa. Mä vilisytin katseen jokaisen tummana heijastavan ikkunlasin ohitse. Myntin oman karsinan ikkuna oli kaikista pahin, sitä oli melkein mahdoton välttää. Mä seisoin tallikäytävällä ja kyhnytin hevosen tummaa otsaa keskittyen tiiviisti kuultaviin karvoihin, joita pölisi sen otsapyörteestä. Olis pitänyt lähteä kotiin nukkumaan.

Osa hoitajista oli tehnyt pesän satulahuoneeseen ja pörräs nyt sen ja odottelutilan limuautomaatin väliä. Ovi kävi yhtenään topakan yöpartion tarkastaessa hoodeja. Ne näytti suhtautuvan tähän suunnilleen samalla tavalla kuin leirikouluun. Hihitys ja jännittynyt ässien suhina kantautui matalana ovenraosta. Niiden kuhina sai mun sydämen hakkaamaan epämiellyttävästi rintalastaa vasten, mutta pahempaa melkein oli tää hiljaisella tallikäytävällä yksin nököttäminen. Mä olin just lähdössä satulahuoneeseen, kun Tappi ilmesty tallikäytävää pitkin rehdein askelin. Se näytti Häräntappoaseesta repäistyltä.
"Mä meen vähän tarkastelemaan pihaa", se oli pukeutunut sille vähän liian pieneen sadetakkiin ja näytti oikein söpöiseltä.
"Aa, joo", mä vastasin epäluuloisesti. Kuulosti hullunrohkealta mun korvaan. Ja turhalta.
"Voitko oottaa tässä jossain kuuloetäisyydellä sen aikaa?" Tappi kysyi vähän arastellen.
"Voin mä", nyökkäsin ja huokaisin sisäisesti. Kaikkeen sitä joutu kun oli näin urhea ja komea kuin mä. Ei satulahuonetta.

Mua oikeesti hirvitti oottaa siinä epätodellisen valoisalla käytävällä. Kunpa edes hevoset olis olleet hiljaa, niiden joka ikinen kopahdus sai mut hyppäämään säikkynä ilmaan. Mä aloin ravata hermostuneena Myntin ja Windin karsinoiden ohitse ja toivoin, että Tappi palais jo sisään. Kellon mukaan se oli ollut poissa kolme minsaa. Mä aloin tosin epäillä, että tää epätodellisen äänetön, pysähtyny tallikäytävä oli luiskahtanu johonki rinnakkaistodellisuuteen jossa ei ollut aikaa. Windi pyöri hyrränä karsinassa, mutta sen kavioiden tumahdukset oli ainoa jatkuva ääni koko tilassa. Musta tuntu että pää repeäis.

Satulahuoneen ovi kävi ja mä käännähdin puoliks pelästyen, puoliks helpottuen sen puoleen. Tallikäytävä poltteli mun alla, kun aivot yritti rekisteröidä kuka käytävän päähän oli ilmestyny. Kurkku oli kuiva, mun olis pakko saada jotain juotavaa tai puheseuraa tai mitä vaan. 

Lopulta mä tunnistin Cellan vaalean tukan. Se kuikuili käytävää molempaan suuntaan ja näytti kalpeelta ja iloiselta pikku haamulta. Viimeinen oljenkorsi!
"Cepsu!" mä huikkasin tallikäytävän poikki ja olin samassa purra kieleni. Anteeks - CEPSU?! Voi jösses, olinko mä pisteessä jossa käytin tallitytöistä pupuisia lempinimiä? Kohta mä varmaan alkaisin sanoa Danielia Dannupannuksi ja kirjoittaisin hepantuoksuisiin ystäväkirjoihin että oon nimeltäni Aleksanteri, mut saa sanoa Alppikukaksi. Viereen piirtäisin oman logon geelikynillä.

Cellakin noteeras mun lempinimen ja päästi ilmoille hermostuneen hihityksen.
"No mitä, ALLU", se murmutti välittämättä tuon taivaallista mun nolostuksesta. Musta alkoi tuntua, että olis parasta jatkaa Tapin vahtimista painumalla pimeään autoon ja istumalla siellä kunnes se suvaitsis lipua sateesta takas sisään. Itse asiassa mä tulisin paljon mieluummin valjasrosvojen saartamaksi kuin tallityttöjen nolaamaksi.
"Ei ku mä vaan, että... tuutteko pitään mulle seuraa?" mun olis tehnyt mieli irvistää, niin paljon mua hävetti. Jos mä oisin Cella, niin nauraisin parhaillaan harvaan partaani. Se näytti kuitenki asialliselta ja nyökkäs melkein vakavana. Se katos satulahuoneeseen.
"Meidän pitää joka tapauksessa vahtia hevosia", se sano jotenki itsestäänselvyytenä, kun palasi. Windin karsinalla se pysähtyi ja jäi katsomaan heppaa myötätuntoisena. "Älä Windi huolehdi, me saadaan se ääliö kiinni niin säkin saat nukkua rauhassa..."

Cellan kurottaessa rapsuttamaan Windin luimuisaa korvaa mä käännyin tallikäytävää pitkin taapertavien Salman ja Rosan puoleen. Ne pureskeli porkkanaa ja näytti uskomattoman rennoilta ottaen huomioon mitä oli tekemässä. Rosa pyöritteli shampoopulloa toisessa kädessä ja harkitsi ääneen käviskö pesemässä tukkansa vessassa vai pyytäiskö saada lainata päärakennuksen suihkua. Epätodellisen tavallista.
"Sä haluut vaan päästä näkeen Kasperin suihkun", Salma nauro ja jäi nojailemaan Kössin karsinan oveen. Musta heppa oli nähtävästi yksärien puolella tottunut Salmaan eikä purrut siitä palaa irti. Rosa irvisti Salmalle rakastettavasti.
"Missä Tappi muuten on?" Cella kysyi ja tunki samalla takas karsinaansa Windiä, joka oli äkännyt porkkanat ja yritti kiivetä kavioineen puolioven yli.
"Se lähti käymään pihalla", mä vastasin.
"YKSIN?"  Rosa kiljahti niin, että Kössi pelästy. "Onkse hullu?"
"No samaa mäkin mietin", irvistin.
"Onneks sä oot täällä", Rosa pisti kädet ristiin rinnalleen (sillä ei ollut hupparia, vaan joku ylisiisti ja hyvin istuva ratsastuspaita, näin btw) ja tiiraili mua.
"Niinpä! Kunnon Allu!" Cella soi mulle leveän hymyn.

Joku rapisutti tallinoven lukkoa ja kopisteli sit kovaäänisesti sisään. Hevoset käänsi päänsä ääntä kohti ja Myntti hörähti, se pöljä kai luuli että oli aamurehujen aika. Salma vilkas meitä pelästyneesti, mutta kurkisti sitten kaula pitkällä ovelle. Helpotuksen hetken näki selvästi.
"Se on Tappi", se sano matalalla äänellä. "Tappi tuli takas."

[Aleksanteri]

18.9.2015 - Se, jossa mulla on melkein paras tallipäivä 4ever

Se Annin ja Jirin mökissä saatu tauti oli äitynyt tosi pahaksi. Luultavasti se oli joku vierasperäinen (öö, banaaneista?) saatu basilli, joka kasvatti mun sisälle vaivihkaa hämähäkkilauman tai alienin. Muuta ratkaisua mä en hyvällä tahdollanikaan oikein keksinyt.

Mä nimittäin kahlasin säärtä(/napaa) myöten kuralammikossa sennujen alkeistunnilla, jonka Anne oli pyhyydessään päättänyt pitää MAASTOSSA, ja - uskokaa tai älkää - mä VIIHDYIN. Mulla oli siis ihan tosissaan melko kivaa, vaikka sato vettä ja Myntti roiskutti mun kannoille joka askeleella rapaisen pisararyöpyn. Kivannäköinen max kolkytvuotias ratsastaja olis varmasti voinut painua saman tien sennujen vakiryhmiin, koska mun piti vaan vähän likistää sormenpäillä Myntsän riimunnarua ja se hoiti kaiken työn. Me oltiin juteltu reitin aikana jotain eikä se ollut yhtään niin kolho ja ylväs kuin monet muut Myntin ratsastajat.

Mulla oli siis oikein elämäni tallipäivä. Kun me tultiin tallille, Myntti jatko tunnille ja mä vaan ravistelin olkapäiltä vähän vesipisaroita ennen kuin lähdin putsaamaan sen karsinaa. Siellä mä huhkin talikoineni ja kottikärryineni kuin pieni työläs peikko, kolina vaan kävi tallikäytävällä. Kössi tuijotti mua boksistaan jotenkin jähmettyneenä eikä vissiin tajunnut miten lannanlappaja-Kasper näytti yhtäkkiä niin riipaisevan komealta.

Kun koni palas tunnilta, mä hääräilin touhukkaana karsinalla ja putsasin ruokakuppeja tai jotain muuta mulla-on-eka-hoitoheppamaista. Mä vähän nolostuin, kun (varmaan kolkytviiskiloinen riukumainen) sennuratsastaja pällisteli mua Myntti perässään ja kysyi varovasti saisko se tuoda hepan karsinaan. Mä keräilin pesusieneni ja sankoni nöyränä ja painuin huuhtelemaan niitä pesariin. Jatkojunnut pälpätti innoissaan ja harkitsi kovaan ääneen, että hakis Tollolle tai sille uudelle Lemon Dropille hoitajaksi. Ne remus heppojen karsinoilla ja esitteli loistavia hevosenkäsittelytaitojaan letittämällä nukkuvan Netan harjaa ja sukimalla Walman kylkeä lempeästi piikkisualla. Riemukkaita tyyppejä!

Kun mä kävin kurkkaamassa, Myntin ratsastaja oli kai kaventunut entisestään ja kadota poksahtanut. Ainakaan sitä ei näkynyt missään. Heppa seiso karsinassa touhukkaana ja hyvin harjattuna, sillä oli ruohovaahtoa suupielissä eli ihastunut ratsastaja oli vissiin palkinnu sitä aika ruhtinaallisesti. Mä harkitsin loimittaisinko sen iltaa varten ja hypistelin talliloimea, jonka vissiin Kassu oli jättänyt ovenpieleen roikkumaan. Myntti katso mua kosteilla silmillä ja mä jotenkin pökerryin hetkeksi ja taapersin heittämään loimen sen selkään. Kyllähän yöllä vois tulla jo vaikka pelkästään plus kymmenen.

Vartin päästä mä aloin katua päätöstäni. Mä seisoin röökillä autotallin katoksen alla ja yritin painautua littanaan seinää vasten, ettei vesipisarat kastelis mun kengänkärkiä. Selasin puhelimella jotain turhanpäiväistä heppafoorumia. Siellä pelästyneet heppaomistajat huuteli toisilleen, että liian aikaisin loimitettu hevonen ei kasvata talvikarvaa ja kuolee paleltumiseen heti ensimmäinen marraskuuta kello kaksitoista. Mua alkoi huolestuttaa. Kun rööki oli tumpattu lätäkköön, mä vaelsin sydän kurkussa takaisin karsinalle peläten, että Myntti olis jo koivet ojossa turvepatjallaan, ja hilasin loimen sen tummalta selältä. Se katteli mua ja pörisi vähän. Mä kyhnytin pää velloen sen otsaa ja mietin kauanko tää supertuuli kestäis.

Lattianrajasta kuuluva kahina ja yllättävä hei-tervehdys sai mut melkein nieleen litran sylkeä. Mä hätkähdin ympäri ja luulin hetken että Windi oli oppinut puhumaan mulle (karmiva ajatus) ennen kuin tajusin Cellan kyyköttämässä karsinan edessä harjapakin kanssa. Se oli jotenki käpristyny polvet koukkuun ja näytti aika maansa myyneeltä penkoessaan sukia ja kaviokoukkuja ympäriinsä. Sen naamakin näytti jotenkin eriltä kuin ennen. Hetken mä luulin että se oli aloittanut jonku tosi oudon uuden meikkikokeilun, mutta sitten mä tajusin että sen silmän ympärille tummu kunnollinen sinipunertava mustelma. Miks? Mä yritin lukea sen naamasta mitä oli tapahtunut, mutta se tuijotti kulmat kurtussa takas eikä näyttänyt erityisesti siltä että haluais jakaa hauskan kolhimistarinansa.

Äkkiä mun päässä välähti keskustelu, jonka mä olin käynyt pikku Carl-Philipin kanssa yhtenä päivänä. Se oli ollut suunnilleen viikon vaivaannuttavin hetki. Mä aloin yhtäkkiä pelätä äärettömästi, että Cella olis joutunut myös sen pikkuvanhan suhdemestarin kynsiin ja luulis nyt vaikka jotain niin karmeaa, että mä olisin palkannut sen tyylikkäine hiuskuontaloineen Amorin apulaiseksi. Ei koskaan!

Mä tunsin miten mun varpaat jääty turpeeseen ja mietin, mitä pitäis sanoa. Sitten muistin, että Cella oli vissiin tervehtinyt mua hetki sitten.
"Öö.. moi?"
Olispa ollut kiva ratsastaa just sillä hetkellä Myntillä jossain pikku metsikössä ja vaikka hypellä tukkien yli! Tai vaikka harjata multakokkareita sen hännästä! Tai vaikka rahdata kaikki Seppeleen hepat pihalle, siivota talli hammasharjalla ja toimia Kasperin salaisena palvelijana sen pimeässä luolastossa koko viikonloppu!

Aika syvälle mä ehdin päästä Kassu-orjuuteeni, kun tajusin että tuijotin edelleen Cellan naamaa. Se tuijotti takas. Mä toljotin sen mustaa silmää aivot yhtenä jäisenä palikkana ja tajusin sit, että olis ehkä kohteliasta kommentoida sitä jotenkin. Tai paeta tilanteesta ja jättää Myntin karsinan ovi heijaamaan ilmavirrassa.
"Mikä sun silmään on osunu?" mä siis kysyin.
"Fiialla meni hermo ja se anto mulle selkään", Cella sano suht väsyneen kuuloisena ja irvisti. Tai saatto se olla hymykin, mä en voinut olla varma koska se käänty poispäin ja oli lähdössä Windin karsinaan. Mun kroppa heräs. Jos se oli jutellu mun pikku Carl-Philipin kanssa, SE vois olla syy miksi se näytti niin uupuneelta ja ahdistuneelta. Mä olin näyttänyt kotona suunnilleen samalta toissailtana, paitsi ilman mustaa silmää.

"Ooksä puhunu sen..." mä mietin sekunnin miljoonasosan. Ehkä se ei tunnistais Carl-Philipiä nimestä, "pienen pojan kanssa?"
Jälkeenpäin mä tajusin, että olin ladellut kysymyksen hirveetä vauhtia ja jotenkin hyökännyt Cellan ja karsinan oven väliin. Se tuijotti mua niin ku markan lanttia.
"Mit- kenen pojan?"
Muhun iski pikkiriikkinen toivo. Joko se a) huijas, mikä olis melko lailla sen tapaista sarjassa hauskat vitsit ja leikittely vakavilla asioilla, tai sit se b) ei tosiaan ollut saanut parisuhdevalistusta jalkapallon korkuiselta ihmiseltä.
"Sen... joku kymmenen vee, se joku yks hoitajapoika, en mä tiedä sen nimeä." mä henkäisin onnellisena. Ehkä Cella sanois ettei oo ikikuuna päivänä nähny Seppeleessä yhtään alle 18-vuotiasta hoitajaa eikä uskonut sen olevan ees käytännössä mahdollista.

Cellan naama kuitenki kurtistu ärsyyntyneesti ja se loi muhun katseen, jonka rinnalla karhuemon tuijotus olis ollu lempeä.
"Jasonin? Tottakai mä oon puhunut sen kanssa, sitä kaveria on mahdotonta vältellä."
"Niin mutta nyt? Ootko puhunu sen kanssa nyt lähiaikoina?
Äkkiä mä käsitin, että Cellalla ei ollut mitään hajua mun ja Jasonin salaisesta keskustelusta. Ja sen vähemmän mulla oli hajua mitä mä Cellalle siitä aikoisin sanoa. Jos mä pihahtaisinkaan siitä, mistä Jason oli mua ripittänyt, Cella sais täysin väärän kuvan, öö, kaikesta. Mä venytin mun aivoja ja yritin keksiä miten perääntyisin. En keksinyt.

"Oon - siis en mä just nyt - mikä sua vaivaa?" Vika lause oli melkein sylkäisy. Mun katse pongahti Cellan silmiin sen polvista, joita mä en ollut tajunnut tuijotelleeni, ja se latas saman tien lisää: "Kysy sitten jos on saatana jotain oikeesti kysyttävää, äläkä änkytä niinkun joku koulunäytelmässä panikoitunut pikkulapsi."

Niin vihaisena mä en ollut koskaan ennen nähnyt Cellaa. Enkä mä usko, että mä olin myöskään koskaan ollut niin vihainen Seppeleessä. Mun läpi hulahti niin ku kylmä vesi, ja äkkiä kaikki mun sisällä hyöriny paniikki ja huoli oli suhahtanu vatsaan ja kivettynyt sinne. Mä olin niin pettynyt, sekä Cellaan että ylipäätään koko tilanteeseen, etten enää käsittänyt miksi olin ikinä ottanut puheeksi koko saakelin Jasonin.
"Ei mitään. Sori", joku vieras sano mun äänellä, ja sit mä kompastelin Myntin karsinaan makaronisäärin. Yhtään voimaa ei ollut jäänyt jalkoihin, kun kaikki oli kivimöykkynä vatsanpohjassa.

Karsinassa mä lysähdin turpeelle ja kumautin pään turhautuneena vasten puuseinää. Myntti tuijotti mua kaula mutkalla. Mä istuin nieleskelemässä palasta kurkusta niin kauan, että Cella oli takuulla lähtenyt naapurikarsinasta (mikä tapahtu noin ikuisuuden kuluttua, kun Salma tuli äärettömän onnellisesti huhuilemaan, että se pitäis tänään kemut Bonnien karsinalla ennen kuin ne painuis Skotlantiin). Mä painauduin seinää vasten ja olin mustanpuhuvan tyytyväinen ettei mua huomattu.

Myöhemmin illalla, kun tallitytöt juhli arvokkaasti kuohuvine laseineen (oi miks?) Bonnien karsinalla, mä putsasin Myntsän satulaa niin raivolla, että toinen jalustinhihna ratkes melkein poikki. Mä olin niin kettuuntunut, että iskin saippuaisen satulasiiven sen päälle ja päätin toivoa parasta.

[Aleksanteri]

25.9.2015 - Se, jossa joku tulee tallille tank topissa

Rakas päikkyni!

Tälle tallille on taas pykännyt uutta porukkaa!

Mä olin ollut muutaman päivän poissa nuolemassa haavojani (biletin rajusti Liekkijärvi-yöelämässä pari iltaa ja soitin vinkuvia puheluja Anastasialle, joissa kerjäsin sitä huolehtimaan Myntin hengissäpysymisestä) ja tuntui melkein siltä kuin olis tullut kokonaan uuteen talliin. Sentti oli telonut itsensä jossain käsittämättömässä onnettomuudessa ja asu nykyään autotalliin tehdyssä marttyyrikarsinassa. Autotallin ovi lepatti pinkkejä, vaaleanvihreitä ja keltaisia kukkia ja sydämiä, joihin oli tekstattu sokerisia sanoja heppapololle. Askartelut rapisi, värisi ja vipatti tuulessa niin ku villiintynyt pääsiäiskuvaelma.

Oli kai joku Annen pyhimysmäinen ajatus keikauttaa naapurikarsinoiden hoitajat samaan veneeseen, koska joka saakelin perjantai Myntti ja Windi kulki samoilla tunneilla. Kirsikkana kermatortussa Kössi vietti aina perjantaisin vapaapäivää, mikä tarkotti että Rosa poukkoili karsinalla aamunkoitosta iltaan. Mä en ollut erityisemmin jutellut Cellalle sen jälkeen kun yritin änkätä sille jotain Carl-Philipistä - tai siis Jasonista. Mä elin uskossa, että se ei ollut mulle vihainen, mutta olin katsonut parhaaksi olla sorkkimatta tikulla muurahaiskekoa. Nytkin mä moikkasin sitä ja Rosaa varovaisesti, kun talutin Myntsää märkänä sisään vikalta tunnilta, ja livahdin turvaan hepan karsinaan. Se oli polvia myöten ravassa ja tuijotti mua surkeana.
"Mä kuuraan sut", lupasin sille kun aloin availla satulavyön hiostuneita remmejä. HeC-tunnin tanttero ratsastaja oli käynyt paimentamassa alkeistunnilla menneen kakaransa odotteluhuoneesta, missä se oli piirtänyt seinään huojuvaa kuvaa Vennasta, ja kadonnut sitten paikalta. Aika somaa.

Raakasin Myntin harjanjuuresta vuohiskuoppiin kuunnellen, miten jatkosennut vähitellen keräänty tallikäytävälle asiallisesti ja älykkäästi jutellen. Joku kävi kurkkimassa Myntin karsinaan kun etsi omaa tuntimopoaan, mutta nähdessään mun vastaan tuijottavan kuranaaman ja kiiltäväpintaisen hepankyljen se katosi. Melkein saman tien sen perässä kuitenkin tuli toinen tyyppi, joku pitkä tumma jätkä. Mä vilkaisin sitä, palasin Mynttiin ja käännyin takaisin tuijottaan pää raksuttaen. Se katseli käytävän päädyssä olevaa harjahyllykköä etsivän näköisenä. Ei tuntiratsastajan pälyilevin silmin, vaan jotenki tuskaisen rauhallisesti. Lopulta se käänty katsoon mua ja mä melkein tunsin miten sen tummat silmät lipu mun läpi.

"Moi?" mä käytin parasta asiakaspalveluääntä. Ehkä se oli joku niistä ruskamäkeläisistä joiden saunassa me oltiin käyty. Toivottavasti ei.l
"Moi." jätkä vastasi ja rapsutti niskaansa niin, että paljas käsivarsi vaan vilisi silmissä. Sillä oli tank top. Sillä. Oli. Tank. Top. Syyskuussa.
"Mitä sä etit?" kysyin könyten ylös Myntin jalkojen seasta. Jäin varautuneesti hakkaamaan jalkaharjaa kumisukaa vasten huomaamatta ruskeaa pölypilveä, joka leijaili onnellisesti harjasta mun pöksyille. Jos se oli ruskislainen, olis parasta pitää tiettyä etäisyyttä tai kunnian kukko ei mulle laulais hoitajatyttöjen neuvoston edessä.

"Tollon pääharjaa. Mä hoidan sitä", jätkä käänty musta poispäin ja alko koluta hyllyrivejä. Onneks. Mun kulmakarvat oli nimittäin muuttuneet karvaisiksi hämähäkeiksi ja kipittäneet johonki hiusrajan yläpuolelle. TÄÄ oli siis se tyyppi, joka oli voittanut joka heppahullun unelmahoitsun itselleen?
"Jaa", oli se liekehtivän nerokas fraasi, jolla mä päätin innostukseni tuoda julki. "Mäkin hoidan täällä."
"Aattelinki kun oot sen karsinassa", paksut käsivarret nousi ja laski, kun se kurkki koreihin ja availi hyllynovia. "Kristian."
"Aleksanteri."
"Kiva. Siistejä hevosia."
"Jep. Poltatko tupakkaa?"
"En."
"Arvelinki."
"Hyvä."
"Jep."
Kristian tuijotti mua, anto silmiensä viivähtää Myntissä ja hymähti joku saakelin monimerkityksellinen hymynkare huulillaan ennen ku painu pois. Ilman sitä pääharjaa.

Kristianin kohtaamisesta järkyttyneenä mä ilmoittauduin mukaan, kun tallin pienet ja kovasti punastelevat Luna ja Simona tuli pyytään, että mä ja Rosa lähdettäis talutteleen hevosia niiden kanssa. Edillä oli vissiin joku uus hoitaja, jolle ne tahto esitellä (totta kai heppoineen) lähimaastoja. Anne oli suostunut, jos ne sais jonkun "vanhemman ja vastuullisen" mukaan. Mä olin aika varma ettei sillä ollut oikeasti Annelle karvankaan vertaa väliä, niin monesti mun kuuleman mukaan 13 veet oli saaneet kirmailla iloisilla hepparetkillään yöt päivät. Luultavasti se vaan halus tallia tyhjäksi että vois pitää hetken omaa kaviokoukku-yin-joogaansa Pirren kanssa tai jotain vastaavaa.

Pihalla oli hämärää. Myntti tuijotti puitten väliin ja puhisi huolestuneena. Kun Humu ja Walma tuli tallinoven kirkkaasta neliöstä pihalle, se pelästy niitä niin että oli nirhata mulle palohaavan hihan ja hanskan väliselle paljaalle kaistaleelle. Mä työnsin sen turvan seinää vasten ja taputtelin sitä reippaalla kädellä ns. rauhoittavasti.

Me lähdettiin käveleen kohti valaistua maastoreittiä, joka oli kuulemma niin-ihana-sekä-nyt-että-talvella. Aika nopeeta pienemmät tytöt, myös se uus mimmi Ramona, keri etumatkaa ja rynni tutkimaan jotain lehtensä tiputtanutta pensasta. Humu oli läpeensä onnellinen ja yritti mennä seisomaan siihen.
"Joko sä näit ne muut uudet hoitajat?" Rosa kysy multa. Me käveltiin rauhakseltaan hevosten rinnalla, riimunnarut roikku löysinä. Kavioiden metalliosat kilahteli ihan hiljaa. Rosan korkeiden ratsastussaappaitten koron ääni vaimeni polun lehtipeitteeseen. 
"Joo, sen Kristianin", vastasin potkistellen lehtiä. Mun saappaankärki repsotti.
"Joo se vaikuttaa kivalta tyypiltä!" Rosa sanoi iloisesti. Mä vilkaisin sitä syrjäkarein. No joo. Kivalta varmasti, jos oot kuuma mimmi jolle puunrungotki haluaa käyttäytyä kivasti.
"Eikö susta sillä ollu joku rooli päällä?" mä kysyin synkästi.

Rosa katso mua pitkään. Hämärässä sen silmät näytti tummilta ja yllättävän tarkoilta. Sen silmäripset oli oikeasti ihan sikapitkät, mä huomasin ja jäin miettiin käyttiköhän se jotain lisäkkeitä. Äkkiä näytti melkein siltä kuin sitä olis naurattanut.
"Mut Allu, eikö sullakin ollu ihan kaamee rooli päällä kun SÄ tulit tänne?" se kysyi suu hassusti supussa.
Ei todellakaan ollut, sä oot Rosa nyt ihan auttamattoman väärässä! Nää oli mun seuraavat repliikit, ne kutkutti jo ihan kielen päällä. Sen sijaan että olisin laskenut ne ulos suusta mä sotkeennuin jotenki oudosti jalkoihini ja olin kompastua Mynttiin.

[Aleksanteri]

30.9.2015 - Se, jossa karma vie mut pöpelikköön

Eka asia, jonka mä sain kuulla kun tänään pyrähdin terhakkaana tallille, oli että Sentti oli lopetettu muutama päivä sitten. Se siitä terhakkuudesta.

Mä en ollut ikinä ratsastanut Sentillä. En suoraan sanottuna varmaan ollut koskaan edes antanut sille vanhaa kunnon taputusta turvalle, hyvä että joskus olin unohtunut tuijottaan sitä kun se seiso ylväänä oritarhassaan. Ei siis voinut väittää, että tää olis ollut joku ikuisen ystävyyden karu päätös - mutta surkeeksi se siitä huolimatta veti. Etenkin, kun tallitytöt kulki pitkin käytäviä niiskuttaen ihan kuin talliin olis yhtäkkiä iskenyt akuutti ja raivokkaasti leviävä flunssa-aalto.

Onneksi itse talli kuitenki pyöri tavalliseen tapaan lamaantuneista hoitajista huolimatta. Pirre ja Anne oli teräksenlujia, ne luotsas talli-ilmapiiriä kuin raskasta laivaansa hitaasti kääntävät kapteenit. Jollakin tavalla Sentin kuolema oli kuitenkin selvästi vaikuttanut niihinkin (daa, totta kai). Kun mä toin Myntin sisään vaan puolta tuntia ennen sen ekan tunnin alkua, Anne ripitti mua vartin palopuheella, jossa näytti melkein yhtä pahaa naamaa kuin Kassu aamutallissa. Periaatteessa siis oli Annen oma syy, että Myntti juoksutettiin tunnille myöhässä satula kyljellä keikkuen.

Vika tunti oli sennujen este. Illasta oli tullut jo niin pimee, että Pirre komensi ryhmän maneesiin. Kun hevoset käpsytteli mustan pihan poikki, Pirre purjehti toimistosta pullaa mussuttaen ja keräs jäljellä olevat hoitajat yhteen.
"Voitteko kävelyttää hevosia hetken tunnin jälkeen? Käykää vaikka valaistu lenkki ja tulkaa takaisin."
Loviisa vilkaisi meitä muita.
"Onkse ihan turvallista?" se kysyi arastellen, kun uhmasi Pirren kaikkivoipaisuutta. Mä olin aika varma, että näin päässä saman kuvan kuin se. Valaistunkin lenkin molemmin puolin oli syvät ojat ja takana ihan hervottoman pimeä metsä.
Pirre katso Loviisaa väsyneesti.
"On. Ratsastatte jonossa ja menette käyntiä." Se oli hiljaa vähän aikaa ja naurahti sit tekorennosti. "Ei me voida pelätä koko aikaa, jos halutaan pyörittää ratsastuskoulua."
Vaikee aihe! Vaikee aihe! Mun aivot takoi hälytysääntä, kun muut hoitajat naurahteli väkinäisesti. Mä mutisin ilmaan jotain Myntin kadonneista pinteleistä (öö, vale, jota kukaan ei kaiken lisäksi edes kuunnellut) ja pakenin satulahuoneeseen.

Meitä kävelyttäjiä jäi loppujen lopuksi aika vähän. Sennutunnin aikana hoitajat katos maneesin katsomosta yhtä nopeeta kuin jossain Agatha Christien romaanissa. Loviisan piti lähteä kotiin lukemaan, Kuúlla oli joku tärkeä runojuttu jonkun sen kaverin kanssa. Lopulta katsomossa istu enää mä, Nasu, Anni, Tuulia ja Cella. Kaikki oli omissa ajatuksissaan ja tuijotti pöllyävää uraa jonkunlaisessa koomassa. Ainoa ääni oli hevosten rytmikäs laukka, tumahdukset kun joku ylitti esteen ja tasainen huohotus. Aina välillä Pirren ääni nousi terävänä kaiken ylle ja sai mut säpsähtään hereille. Sitä melkein automaattisesti syvensi istuntaa katsomon penkillä ja tehosti kyynärkulmaa. Oli tainnut oppi mennä perille.

Mä en oikeastaan tiennyt tylsempää asiaa kuin jonkun toisen ratsastuksen katsominen. Asiaa ei ihan hirveesti parantanut edes se, että sennut hyppäs vähän vaikeampia innareita. Voiko oikeasti olla mitään pitkäveteisempää kuin Ruusu, joka ei suostu hyppäämään omaa poniestettään ja kulkee monta minuuttia samalla pikku ympyränriekaleella keräämässä rohkeutta? Tai sinänsä ihan hienon näköinen Alex, jonka ratsastaja heilu niin ku ratsastais elefantilla ja huudahteli ilahtuneesti joka esteen jälkeen? Ainoa vähänkään kiinnostava oli Tollo, mutta se selvästi vasta harjoitteli tuntiheppahommia ja sai mennä samaa helpotettua estettä kuin Ruusu. Ratsastaja näytti nyrpeetä naamaa, kai sitä harmitti ettei se saanut kehuskella hienolla palkintoratsullaan.

Vihoviimein IKUISUUDEN jälkeen ratsastajat oli saaneet kuljettua etanamaiset loppukäyntinsä ja odotti keskihalkaisijalla meitä. Pirre marssitti hevosensa jo luovuttaneita ratsastajia purkamaan esteitä. Me hoitajat raahustettiin omien mussukoittemme luo ja luovittiin Pirren puomimeren keskeltä mahdollisimman nopeesti. Matkalla maneesin ovelle mä iskin potan päähän ja jätin leukahihnan roikkuun huolettomasti auki. Perässä tuleva Nasu huomas sen.
"Eksä meinaa laittaa sun kypärää kiinni?" se kysyi moittivasti. Mä kohautin olkia.
"Me ratsastetaan KÄYNTIÄ ja ollaan vartissa takas. En mä pitäis kypärää silloinkaan kun ratsastan sirkuksessa kamelilla."
Siihen Nasulla ei ollu mitään sanottavaa.

Alex, Laila, Ruusu, Myntti ja Windi astahteli vähän hermostuneina maneesin ovella, kun me noustiin selkään. Pimeä sai ne varpailleen (hoks sanaleikki). Muut oli tajunneet ottaa heijastinliivit mukaan, ja Anni tyrkytti mullekin yhden ennen kuin me lähdettiin matkaan. Mä puin kiiltävän liivin vähän vastahakoisesti ylle. Ne toi hiukan liikaa mieleen ne päiväkotilapset, jotka kulkee kadunviertä parijonossa, mutta ryhmäpaineen vuoksi mä nöyrryin kiiltoasuuni. Tytöt oli iskeneet otsalamputkin naamaan ja näytti tosi tehokkailta ja turvallisilta.

Myntti kulki askel venyen mun alla. Se oli ollut hyvä äskeisellä estetunnilla, ratsastajakin oli tykännyt siitä ihan loputtomiin. Välikäyntien aikana se oli halunnut kulkea ympyrää Pirren ympärillä ja ylistää, miten kiva esteheppa Myntti oli. Ihan positiivista mun 80 senttiä hyppäävältä muulin ja vinttikoiran risteytykseltä! Oli kuitenkin pakko myöntää, että nyt Myntti tuntu ihan erityisen kivalta, se kuunteli mun painoapuja ihmeellisen huolellisesti kun mä ohjasin sen hiekkatien laitaan.

Katuvalot kulki meidän yllä terävinä valopylväinä. Me ratsastettiin valosta varjoon, varjosta valoon ja takaisin. Myntin ohjat sai roikkua pitkinä kaulaa vasten ja mä nojasin rennosti takaviistoon. Oli just sopivan viileetä, just sopivan rauhallista. Hyvä iltalenkki - eikä kaikeksi onneksi tarvinnut puhua mitään kuolleista hevosista.

Mä vajosin syvälle zen-tilaan. Myntistä se oli nähtävästi suuri moka. Sen herkät hevosenvaistot aisti, että ying ja yang meni tasapainoon, ja kaippa se näki velvollisuudekseen sen takia aiheuttaa vähän hämminkiä. Niin tai näin, kesken mun rentouttavan istuskelun se yhtäkkiä pelästyi ja ponkaisi sivusuunnassa pöheikköön. Mä horjahdin ja jouduin ottamaan vähän ronskimmin tukea vasemmasta jalustimesta. Sinänsä liike pelasti mut tippumiselta, ja mä ehdin jo hetken juhlistaa salamannopeita vaistojani, kunnes mun jalan alta kuulu outo venähtävä rutsahdus ja äkkiä toinen jalkapohja potki tyhjää ilmaa. Mä keikahdin Myntin selästä niin ku kakku vadilta ja makasin sylkemässä kylmiä ruohonkorsia suusta.

Se jalustin! Se kurja jalustin, jonka mä olin tässä taannoin kiukuissani melkein katkaissut. Se lojui mun vieressä ja kiilteli viattomana katulampun kainossa valossa.

Tytöt pelästy suunnattomasti. Ne ehti jalkautua nopeammin kuin mä pääsin takaisin seisaalleni, ja parveili epämiellyttävän huolestuneena taputtamassa ja vääntelemässä mua. Kypärä ei ollut onneksi lentänyt mäiskähdyksen aikana - minkä mä virheellisesti huomautin niille ääneen. Nasun sättiminen sai Alexin melkein pyörtymään jaloilleen ja poukkoilemaan Lailan kylkeen.

Hyöriviä hevosia väistellessäni mä tajusin, että Mynttiä ei näkynyt missään.

"Se lähti tallille päin", Cella sanoi sekä moittivan että huvittuneen näköisenä. Se oli ainoa, joka oli jo kiivennyt takaisin satulaan eikä halunnut savustaa mua kypärän huonosta käytöstä.
"Käykö sulla mihinkään?" Anni kysyi pidellen mua käsivarresta ihan niin ku sillä sais pidettyä mut kasassa.
"Ei", mä huijasin, vaikka nilkkaa särki kurjasti. Mä laskin sen pimeässä salavihkaa nurmikkoon ja varasin sille vähä vähältä painoa.
"Tuu jonkun selkään", Anni määräsi. Kai mun esitys ei ollut mennyt sille läpi. "Sit päästään nopeempaa ottamaan Myntti kiinni."

"Onkohan Myntti kunnossa?" Tuulia huolehti, kun mä Nasun hurjan katseen nähtyäni loksautin kypärän leukahihnaa kiinni.
"On, se ei oo niin pönttö ettei osais tallille", sanoin luottavaisena.
"Pitäiskö mun ratsastaa etukäteen? Muutenhan Kasper saattaa pelästyä, että sulle on käynyt jotain maastossa", Tuulia jatkoi pidellen lähtevän näköisenä Ruusun ohjia. Mä kohautin olkiani, mutta tytöt nyökytteli hurskaina.
"Tee se! Ei saa pelästyttää Kasperia!" ne tuki suunnitelmaa yhdestä suusta.

Tuulia ratsasti reipasta ravia Ruusulla mutkan taakse, ja selkään noussut Anni toi Lailan mun eteen.
"Nouse tähän mun taakse", se sanoi ja ojensi kättään mua kohti. Mä etsin sopivan, mahd. vähän liukkaan kiven alustaksi ja tartuin sen ranteeseen. Kun mä ponnistin, Laila kääntyi yllättäen sivuun ja huiskautti hännällään.
"Oho!" Anni ihmetteli selässä keikkuen. "No yritä uudelleen."
Kolme kertaa me yritettiin, mutta joka kerta Laila jyräs mielenosoituksellisesti pois alta ja näytti mulle leveää hevosenpyllyään. Lopulta Cella hermostui odottamiseen.
"Ei toi ehkä onnistu, tuu Allu tähän Windin selkään", se sanoi ja ratsasti lähemmäs.
Mä tartuin Cellan hupparin peittämään käsivarteen ja kömmin kiven päältä sen taakse.

Me lähdettiin takaisin huomattavasti hitaammin kuin oltiin tultu tähän asti. Windi kulki varovaisesti, asetteli joka kavion yks kerrallaan pehmeään maahan. Hevosen keinahdellessa mun oli pakko kietoa kädet Cellan vyötärölle ja pidellä tiukasti, etten olis liukunut pyllymäkeä polulle. Mä tuijotin tiiviisti Cellan pörheänä laskeutuvan vaalean tukkapehkon ohite tielle. Valossa yksittäiset hiukset näytti hassusti läpinäkyviltä.

Mä en sanonut mitään, eikä kukaan muukaan. Cellan olan yli mä näin, miten se näpräs ohjat yhteen liittäävä solkea toisella peukalollaan. Mä yritin mukautua Windin askeleisiin ihan saakelin epämukavalla alustalla, ja olla samaan aikaan puristamatta Cellaa vyötäisiltä säälittävän vähän tai epäilyttävän paljon. Matka vaan jatku ja jatku. Mun toinen jalka puutu, ja mä hilasin sitä varovaisesti eteenpäin Windin kylkeä pitkin. Olo oli vähän niin ku mopokyydissä yläastekesinä, paitsi että mopedi kulki aika paljon hitaammin ja kuskin takki tuoksu teinisiiderin ja halvan tupakan sijaan vaan etäisesti hevoselta. Metri metriltä äsken niin lyhyeltä tuntunut metsätie valui meidän ohitse ja vei meitä lähemmäs tallia. Mulla oli sekä kuuma että kylmä. Cellan selkä hohkas lämpöä mun takin rintamusta vasten, kun taas mun yhteenliitetyt sormet kangistu hiljalleen kylmästä.

Lopulta me oltiin tallipihalla. Cella pysäytti Windin ja mä irrotin hellävaroen jäätyneet sormet toisistaan. Selästä jo pois päässyt Anni tuli huomaavaisesti pitämään Windin ohjia sillä aikaa, kun ensin mä ja sitten Cella valuttiin varovaisesti hevosen selästä.

Tallin ovella Tuulia seiso pitelemässä vahingoittumattoman näköistä Mynttiä, jonka silmät loisti iloiten kivasta metsäjuoksentelusta.

[Aleksanteri]

12.10.15 - Se, jossa mä tuijotan mun tarhassa olevaa hoitohevosta kaks tuntia putkeen

Joskus sitä miettii, miten pienestä asiasta yksinkertainen ihminen voi ilahtua, ja miten helppoa elämä olis jos mäkään en olisi tällaisen viileän älykkyyden painolastin musertama. Tai jotenkin niin se meni.

Joka päivä tuntien alkaessa pihat oli valkeassa kuurassa, ja ponitytöt suorastaan sekos kirmaillessaan kännyköittensä kanssa valokuvaamassa ihania talviponeja. Salma oli ihan jäätävässä varsapöllyssä. Se nakitti jokaisen liian lähelle erehtyvän kuvaamaan sitä ja pyöreän harmaata Bonnieta vasten tallin seinää, loimen kanssa, Salma selässä istuen, takaapäin, jouhet ranskanletillä, omenaa syöden, Bonnie pelkissä suitsissa, Salma pelkässä mekossa, karsinassa täyttämässä vauvakirjaa, pussailemassa, valitsemassa ristiäismekkoa ja harjoittelemassa synnärillä odottavan äidin hierontaa. Mä valehtelin että mun kännykkä oli rikki ja istuin sitten kädet tönkköinä yläkerrassa tuijottamassa hurisevaa mikroa, kun muut näpytti onnellisena puhelimiaan ja lähetteli toisilleen hassuja tarroja.

Myntillä oli tänään vapaapäivä. Siitä tyytyväisenä mä olin tullut tallille heti alkeistunnin alettua (lue: kun oli varmaa ettei enää joutunut taluttamaan) ja marssinut nojailemaan tammalaitumen aitaan. Melkein kaikki hevosista oli vielä pihalla, nyhti valkeaa jalan alla ratisevaa heinää ja höyrysi hiljalleen ilmaan. Munkin oli pakko myöntää että joo - olihan se kaunista.

Mä pistin tupakaksi, ja sormet palellen kiskoin kuus röökiä peräjälkeen. Myntti vilkas mua pari kertaa rauhallisesti, muttei osoittanut erityistä kiinnostusta lähteä seesteisestä iltapäivästä talliin. Ei mullakaan ollut mikään kiire. Kun heppa käveli mun ohitse aidan viertä, mä raaputin ystävällisesti sen selkää ja annoin sen jatkaa matkaa. Sen korvat oli rennosti lerpallaan ja jääkiteiset turpakarvat värähteli, kun se pysähtyi haistelemaan kylmää maata.

Äkkiä mun takaa hiljaiselta tallipihalta alko kuulua tytönääniä. Mä käännyin ympäri parahiksi nähdäkseni, miten Fiia ja Cella hiihti satulahuoneen ovesta riimunnarut polvea vasten heilahdellen. Ne jutteli jotenkin ahdistuneen näköisinä, kylmän ilman läpi kulkiessaan sanat muuttu puuroksi mutta fiilis piirty selvänä. Mä tunnistin muminan keskeltä nimen Rosa.
 
Fiia rutisti ahdistuneen (ah, ihailkaa mun tunnesilmän tarkkuutta) näköistä Cellaa ennen ku jatko matkaansa kohti Elmoa. Cella kulki kovan maan poikki jäisiä multakokkareita potkiskellen ja heilautti kättään, kun pääs mun luokse. Sillä oli pehmeä musta pipo, jonka alta tukka pyörteili olkapäille. Tultuaan aidalle se kiskas pipon melkein silmilleen ja jäi nojailemaan mun viereen. Silläkään ei ollut hanskoja, ja mä huomasin miten se nyki takinhihojen resoreja sormillensa.

Mä yritin kelata päässä mitä Cellan ja Rosan armaassa ystävyydessä oli voinut tapahtua, jos se sai blondin näyttään noin myrtsiä naamaa. En keksinyt kovin monta syytä.
"Ootko sä tehnyt jotain pöljyyksiä?" mä kysyin.
"Äh, en", Cella hymähti tuskin katsoen mua.
Pöljyyksiä?!! Mitä hittoa Aleksanteri? Antakaa mun pliis purra kieleni poikki ja paeta mykkänä vaeltajana maan alle. Oikeasti, pöljyyksiä? Olinko mä 55-vuotias opettavainen mutta hassunkurinen ukko vai mitä mä oikein yritin?

Siihen päättyi meidän senkertainen keskustelu. Cella sysäs pipon naamaltaan, virnisti mulle kärsivän näköisenä ja talsi sitten tarhaan. Mä seurasin katseellani sen perään painuvia tummia jalanjälkiä. Kun se palas taluttaen laiskan oloista Windiä, se rutisti ohikulkiessaan mun käsivartta.
"Älä kurtistele naamaa noin, Allu. Se saa sut näyttään hitaalta", se sano ohikulkiessaan.
Jostain syystä mä olin tarttua mun hupputakin hihaa puristavaan käteen, mutta sain viime hetkellä pysäytettyä sormien nytkähdyksen. Sit Cella oli jo mennyt.

Me toljoteltiin Myntsän kanssa toisiamme, kunnes estejunnut taapersi pihalle. Vasta silloin mä kävin siististi noukkimassa hepan mukaani ja linnoittauduin kentän viereiselle hoitopuomille harjapusseineni. Myntti sai nenänsä eteen sylillisen heinää ja katseli terhakkaana ja myötämielisenä, kun Pihla ja Sandra köpötteli hepoillaan kentällä. Niilläkin oli vissiin vapaapäivä, koska konit sai kulkea ohjat roikkuen, ja tyttöjen polvet melkeen kolisi yhteen niiden pälättäessä toistensa suuhun.

Mä mietin tulossa olevaa syksyä Hubertusratsastuksineen, syysvaelluksineen ja Halloween-bileineen. Mua alkoi melkein naurattaa siinä Myntin kavioiden puolessa kykkiessäni. Jos mulle olis sanottu viime keväänä, että mä kirjailisin kauniilla käsialalla nimeni jokaiseen hippailmoitukseen, mä olisin näyttänyt cooleinta naamaani ja ajanut kurjan valehtelijan polvilleen. Ja tässä sitä nyt oltiin.

Enkä mä nyt tiennyt oliko tää sen hassumpaa. Enhän mä hirveästi enää viettänyt aikaa mun muiden ystävien kanssa, mutta no. Niin. No, kai se nyt niin sitten oli. Olihan niitä mulla täälläkin. Ystäviä siis.

[Aleksanteri]

16.10.2015 - Se, jonka jälkeen mä alan ottaa tarkkuustunteja käden ja silmän välisestä yhteistyöstä

Tänä Herran päivänä, huurteisena perjantaina kello kaksitoista ja neljäkymmentäkaksi, mun auto hajosi.

Olis ollut mun mielestä suht reilua ja kohteliasta, jos se olis ilmoittanut siitä etukäteen esim. yskimällä tai muilla automaisilla tehokeinoilla. Noooo... se ei tehny niin. Mä olin juoksennellut onnellisena pihamaan (=kerrostalon parkkipaikan) läpi ajatellen, miten voisin hypätä auton lämpimään syliin ja hurauttaa pyllygrilli hohkaten tallille. Kaikki meni ihanasti siihen asti, että mä loikoilin etupenkillä elämääni onnellisena ja työnsin avaimen virtalukkoon. Tervehtivää hyrähdystä ei kuulunut. Jaa.

Aikani potkiskeltuani renkaita, ihan niin ku se maagisesti auttais, mä nostin konepellin ylös ja tutkailin kädet lanteilla sen sisältöä. Mulla ei ollut pienintäkään hajua mitä mä etsin. Kylmä ilma höyrysi mun ympärillä, ja valkean kuuramaiseman keskellä auton sisus näytti jonkun eläimen mustalta kidalta. Piuhat, rasvaiset muovinpäät ja tummuneet koneenosat tuijotti mua kärsivällisesti. Niiden sekasorrosta tuli mieleen kaleidoskoopin sisusta: jos mä vähän ravistelisin, ne vois aivan hyvin järjestyä uudelleen enkä mä huomais mitään eroa.

Lopulta mä luovutin. Kengänkärjistä tunki kylmää ilmaa, jäinen asfaltti ja tallikenkä ei ollut ihan paras yhdistelmä näin lokakuun puolivälissä. Mä paukautin konepellin kiinni niin, että varisparvi nousi säksättäen lähikoivusta, ja lähdin raskain jaloin sutimaan kohti pyörää. Jos mä en kaatuis matkan varrella, antaisin Myntille kolme porkkanaa. Kaikkeen sitä ihminen itsensä laittaakin yhden hoitohevosen vuoksi.

Myntsä sai porkkanat, mä jäiset sormet ja tunnottomat korvat. Koko westerntunnin ajan mä kökötin yläkerrassa pipo päässä ja näytin kärsivää naamaa aina, kun joku tuli sisään. Salma anto mulle myötätuntoisesti ylimääräisen pullan pussista, jonka oli saanut kun juoruili varsa-asioita toimistossa Annen kanssa. Inkeri sen sijaan käski mua läimäistä kädet korville ja melkein kiskoi mut perässään auttamaan alkeiskurssilaisia, jotka haahuili epävarmoina tallille viiskyt minuuttia ennen oman tuntinsa alkua.

Illalla tapahtu jotain, joka sai mut miettiin oliko talli turvallinen ympäristö - öö, kellekään ikinä.

Myntti oli ottanut iltapäivälepiä karsinassa jo monta tuntia, ja mä harkitsin olinko jo roikkunut tallilla riittävästi, että kehtaisin lähteä viettämään yksinäistä koti-iltaa. Yläkerrassa mä olin koittanut kainosti ahtautua Emmyn ja Rosan seuraan, kun ne suunnitteli illanistujaisia, mutta kun puhe käänty pitkään kävelylenkkiin ja iltauintiin Liekkijärvessä (seriously??? Miks??), mä olin päättänyt hylätä terveysintoilijoiden seuran. Yhtäkkiä telkkari ja peitto alko tuntua ihan varteenotettavalta idealta, ja ainahan mä voisin halailla tyynyä.

Vielä mä kuitenkin olin tallilla ja ahersin karsinalla puhdistamassa Myntin harjoja. Nasu ja Kristian jutteli kahdestaan heppojensa luona, ja mä kuuntelin niitä puolella korvalla. Mä hymähdin itsekseni kun mietin, että parin viime viikon ajan Kristian oli pukenu tallille oikeita vaatteita. Vissiin sillä oli alkanut palella tank topissa. Nyt se kyhnytti Tollon harjamartoa tukka röyhkeesti pystyssä ja vastaili kissamaisen laiskasti Nasun kysymyksiin. Mä seurasin sitä sivusilmällä, yritin löytää jotain heikkoa kohtaa tai virhettä roolityössä. Olikse oikeesti noin luoksepääsemätön?

Mä olin ihan tosissani miettiny paljon sitä, mitä Rosa oli sanonut mulle metsikössä. Oliko mulla muka ollut joku rooli, kun mä tulin tallille? Omien muistikuvieni mukaan mä olin pelännyt ihan saakelisti kaikkia ja toivonut, että joka ikisen alkeistunnin ratsastaja jäis pois ettei mun vaan tarvitsisi olla sosiaalisessa tilanteessa. Kovasti se ihminen voikin muuttua, t. talutin tänään jo kolmatta kertaa samaa sennua ja muistin hengästyttävän sulavasti sen kissan nimen.

Pöly lensi harjasta hienoksi hiekaksi betonilattialle. Nasu keräili tavaroitaan karsinalta ja lähti hetken kuluttua vilkutettuaan Kristianille ja mulle. Krisu (name your friends and enemies) hommas vielä hetken jotain Tollon karsinassa, räpsäs hepan naamasta valokuvan ja painu sitten sekin pois. HeA-tuntilaiset alko valua tallikäytävälle yksi kerrallaan pitkäsäärisinä ja viileinä. Kannukset kilahteli, kun hienompia koulukoneita (plus pörrönaamaista Ruusua) alettiin varustaa tunnille. Tässä oli ratsastuskoulun tuntikerma, ylväinä kuin ankeuttajat!

Mä tungin puhdistetut harjat takaisin pussiin ja suunnittelin painuvani yläkertaan pakoon. Kenties joku tallitytöistä suostuis heittään mut kotiin. Mä olin ehtinyt jo sulkea Myntsän karsinan oven ja kääntyä, kun Cella äkkiä porhalsi Rotan karsinalta.
"Allu! Mä laitan Rottaa, annatko sieltä hyllystä sen muovipussin missä on toiset kuolaimet sille?"
Mä pysähdyin, käännyin tutkimaan päätyseinän vihreetä hyllyä ja paikansin lopulta rottamaisen muovipussin. Cella steppas mun vieressä niin ku olis seisonu odottamassa, että saa antaa Maailman iloisin hepo -palkinnon Windille.
"Missä Pipsa on?" mä kysyin ojentaessani kahisevaa pussia Cellalle.
"Siken kaa pihalla!" Cellan ääni luikahti. Se oli jo kääntynyt ja tamppasi kohti Rotan karsinalla odottavaa ratsastajaa.

Jälleen kerran mä yritin lähteä, mutta Alexin karsinalle pysähtynyt nainen (joka olis voinu olla Rosa +20 vee) tilkitsi meikatut silmänsä muhun.
"Voitko sä pidellä Alexia sen aikaa kun mä käyn vessassa?" se kysyi ojennellen ohjia mua päin. Sillä oli hienot vaaleanruskeet ratsastushanskat, joiden sormenpäät armeliaasti hipaisi mua kun mä kurotin ottaan ohjasperistä kiinni. Nainen oli mua pidempi ja hymyili alaspäin, ennen kuin lähti luovimaan poispäin.

Mä katsoin Alexia ja se katso mua toisella silmällään. Myntti tuijotti karsinastaan ja ravisti päätä mustasukkaisena.

Cella porhalsi takas ennen ku Alexin ratsastaja kerkes paikalle. Se heilutti muovipussia kädessään touhukkaana ja viuhto lyhyine koipineen sellasta kyytiä, että ratsastajat loikki sen tieltä kuin puput. Se vilkas mua, ja joko katseesta tai hurjana vipattavista jaloista mä päättelin, että se halus mun päästävän sen jatkamaan varustamista ja  heittävän muovipussin takaisin hyllylle. Niinpä mä ojensin käteni tarmokkaasti kohti Cellaa.

Ja sillon se tapahtu. Hyvät ihmiset, mä voin antaa neuvon: älkää ikinä, ikinä, ikikuuna päivänä yrittäkö auttaa, jos ette tiedä sielunne taantuneimmassa loukossa asti mitä ootte tekemässä.

Cella lähestyi mua kulmat keskittyneesti kurtistuneina, valkea tukka pipon alta sotkuisesti silmille valuen. Mä terästäydyin tehdäkseni oman osuuteni tarkkaan harkitusta ota-pussi-aseta-hyllyyn-pidä-ohjista - liikesarjasta. Mun oikea käsi nousi valmiusasentoon, ja Cellan tultua kohdalle singahti eteenpäin.

Kahisevan muovin sijaan mun sormet kohtas jotain pehmeetä ja upottavaa. Sormet ehti puristua tomeraan otteeseen, ennen kuin aivot seuras perässä ja mun katse singahti ihmettelemään miksi Cella oli täyttänyt muovipussin jollain kankaisella ja pehmeällä. Ei ollut. Mä tuijotin noin kolmesataa miljoonaa valovuotta mun puristuneita sormia (Cellan pää singahti alaspäin ja se teki samoin), ennen kuin tajusin tarttuneeni hupparin läpi sen toiseen tissiin. Ehkä mä olisin vielä voinut pelastua tilanteesta ilman että kukaan huomais, mutta mun sielu jotenki lirahti ulos silmistä ja jäi kieppumaan ääneen huutaen meidän ympärillä. Se puksutti hopeisena usvana ympyrää, ja siinä mä seisoin jähmettyneenä suu auki ja tuijotin Cellaa.

Sit sielu palautu mun sisälmyksiin ja mä nykäisin käden irti. Sitä poltteli. Cella tillotti mua suu oudossa virneessä, sen kulmakarvat oli kadonnu johonki hiusrajan suuntaan. Hetken sen ilme väreili ihmeellisesti, ja sit se räjähti nauruun. Jalkoihinsa kompastellen se vaelsi mun ohi kaapille, heitti pussin sinne ja palas takaisin edelleen naurusta hytkyen. Se taputti mua ohimenessään olkapäälle ja katos sitten tallikäytävälle.

Mä vilkaisin hölmistyneenä Mynttiä, ihan niin ku se olis voinu suomentaa mulle mitä äsken tapahtu. Se höristi korviaan.

[Aleksanteri]

1.11.2015 - Se, josta mä vannon etten kerro koskaan kenellekään

Mä. En. Enää. Ikinä. Juhlis. Tässä. Tallissa.

Aina ennen bileitä on sellanen kirkas ja pyhä mielentila, jossa aattelee menevänsä kotiin kello 00:00, kun lasikengät muuttuu kurpitsoiksi vai miten se ikinä opetettiinkaan siinä Tuhkimossa. Mitä hittoa tapahtuu siinä muutaman pimeän tunnin aikana? Kaikki viileä järki valuu ihmisestä niin ku maito kalliolta ja sitä löytää aamulla itsensä hikiseltä ja nihkeeltä pielukselta, pää tungettuna täyteen mannapuuroa ja sahajauhoja. Ihan niin ku olis ollu Sims-ukkeli täysin vailla omaa tahtoa. Jos niin oli, siinä tapauksessa mä aioin anoa mun pelaajan vaihtamista. Tällä nykyisellä oli niin outo huumorintaju, että mä pelkäsin sen kohta ostavan jonku daijun lisäosan ja muuttavan kaikki mun kaverit vampyyreiksi.

No, oli miten oli, mun makkarin ihanan harmaa-vastapäinen-talo -näkymän sijaan mut räiskäytti tänään hereille se, että avasin silmät ja tajusin tuijottavani Cellan nukkuvaa naamaa.

Mä ehdin just ja just tukahduttaa huudon nielemällä noin litran sylkeä. Kun mun alitajunta oli tullut siihen tulokseen, että moitteettoman tyynesti nukkuva hahmo oli a) ihminen ja b) ihminen, jonka mä tunsin, sydän hidasti kivuliaan hakkaamisen ja hivuttautumaan milli milliltä istuma-asentoon. Huone heijas epämukavasti ympärillä, tuntu siltä kuin päätä olis pidelty puristimessa paikoillaan ja sänky laskettu myrskyaalloille. Mä hioin kivistävää otsaa toisella kädellä. Läiskäistessäni Cellasta edelleen järkyttyneenä käden syliin mä huomasin ilokseni, että sormet oli kauttaaltaan punaisessa töhnässä. Ehdin melkein saada uuden slaagin ennen ku tajusin, että se oli vissiin vaan muisto eiliseltä Potta-Harrylta.

Rikospoliisin varovaisuudella mä aloin tutkia tilannetta. Kaiken järjen mukaan mä olin Seppeleen saunamökissä: ilma oli paksua ja lämmintä, ohuen ikkunaverhon takaa näky kaistale auringonpaistetta ja laitumen kulma. Sekä lattia että seinien vierellä olevat jykevät kerrossängyt näytti samalta kuin about puolentoista viikon heppaleirin jälkeen. Vaan Kassun iloinen aamuherätys puuttu.

Pää alko selvitä ja mä käsitin, että mun alla oleva pehmeä mötkylä ei ollutkaan sänky vaan rehellisen keltanen vaahtomuovipatja. Ei puhettakaan peitosta, ei lakanasta, ei ees pikku pikku tyynystä. Oli vissiin ollu villit kemut, jos mä olin oikeasti vaan paukauttanut pääni keskelle patjaa ja nukkunut. Mä tirkistin varovasti Cellaa. Olihan se se? Vaalee tukka, josta yks suortuva oli liimautunu poskeen, oli niin samannäköinen ku Lynnillä, että mä pienen sekunnin ehdin jo suunnitella miten pelastautuisin Danin vihan vyörynnältä. Sit vaalee hahmo liikahti, leväytti suunsa auki ja jäi nukkuun kaikki hampaat näkyen. No jaa, Cella se oli.

Se loju ihan patjan reunalla, pää musta vähän poispäin kääntyneenä. Aivot jotenki käsittämättömässä pöhnässä (jonka ei liittynyt mitenkään eiliseen humppajuomaan) mä kipristin itseni varovaisesti pois patjalta ja nousin ylös. Siellä täällä nukku muitakin sebeläisiä, naamiaisvaatekasojen ja tyhjien sipsikulhojen keskeltä nous terävinä vuorina valkeita kyynerpäitä tai pörröisiä tukkapehkoja. Mä tarkistin ettei kukaan vaan valvonu ja kiemurtelin kutittavasta Potter-paidasta (miks mä olin nukkunut se päällä) ulos nopeempaa kuin ne sirkuksen vaatteenvaihtajat. Sit harpoin eteiseen, kiskoin summamutikassa jonkun tuulitakin päälle ja painuin pihalle.

Kylmä, valkea ilma terästi aivot heti. Mä vedin keukot täyteen, annoin oven paukahtaa perässä kiinni ja lähdin harppomaan kohti tarhoja. Maa naris mun alla, se oli ihan ohuessa valkosessa riitteessä. Mä tungin kädet lämpimään lainatakin taskuun ja tunsin pienen orvon tuulahduksen, kun siellä ei ollu tuttua kovakulmaista röökiaskia. Se olis tehny hyvää tässä tilanteessa. Mitä vittua Aleksanteri niissä juhlissa oli tapahtunut?

Myntti oli tarhassa. Se toljotti mua ihmeissään, ei oikein näyttäny tietävän pitäiskö sen tulla mun luo vai ei. Mä arvelin että sen hepanpäätä hämmensi, että mä olin raahautunut tervehtimään sitä näin aikaisin. Mä sujahdin aidan lautojen välistä (maa keinahti ällöttävästi, ja mun piti hidastaa hetkeksi), ja liukastelin sit tarhan kuoppia väistellen tamman luo. Myntti anto mun työntää kädet sen harjaan ja seiso sit ihan hiljaa mun vierellä. Mä riiputin päätä, tuijotin mitään näkemättä sen kääntyilevää korvaa ja tunsin tosi etäisesti, miten mun omat korvat alko jäätyä auringonpaisteesta huolimatta.

Ette ehkä usko, mutta mua melkein nauratti. Mä yritin miettiä Cellaa ja sen kasvoja mun patjalla, mut se tuntu niin käsittämättömältä että mun oli pakko kääntyä tuijottaan suoraan aurinkoon ja yrittää ajatella jotain muuta. Koko tilanne oli niin käsittämätön. Tai siis, mä olin totta kai herännyt ehkä kymmenien tyttöjen vierestä, eikä se nyt mitenkään yllättänyt mua, mutta siitä huolimatta... tää oli Cella?? Tai oikeastaan eihän mun pitäis edes ajatella koko asiaa, koska mä olin vaan nukkunu sen kaa patjalla vierekkäin, sen todisti Harry Potter -paita joka oli niin kutittava et mä takuulla muistaisin jos olisin riisunu sen yöllä ja antanu paidan pienten takiaisten raadella mun herkkää ihoa.

Sit muhun jälleen kerran palas joku kylmänrauhallinen järjen ääni, joka sano lempeästi että oot Allu idiootti, rauhotu ja ota se hevonen mukaas maastolenkille.

Joten mäpä tein niin. 

[Aleksanteri]

2.11.2015 - Se, jossa mä paljastan kolme hevosurheilun vaarallisinta elementtiä

Tuli tässä mieleen, että tajuaako kukaan miten saamarin vaarallista puominnostajana toimiminen on??!!

Halloween-pippaloiden sumuisissa jälkimainingeissa mä olin eilen suostunut puomipojaksi jollekin Robertin "estetunnille". Mä olin ollut kai niin pökertynyt siitä, että joku tahtoo pitää HYPPYTUNNIN (siis oikeasti, mun vatsa velloi yli jo melkein pelkistä elintoiminnoista) bileiden jälkeisenä päivänä, että olin suostunut tuosta vaan. Ja koska se oli mennyt ihan hyvin (mä olin pääasiassa seisonut ja tuijotellut tallia), mulla oli oikeasti ollut ihan positiivinen kuva siitä hommasta. Niinpä mä suostuin lauhkeasti, kun Anne tuli tänään kysymään multa ehtisinkö mä estesennujen tunnille tekeen samaa orjatyötä. Oli ehkä turhaa sanoa, että se oli toinen kerta mun elämässä kun mä nostin yhden yhtä puomia kenellekään.

Olis pitänyt muistaa vanha sanonta, jonka mukaan eka kerta ei IKINÄ antanu oikeeta kuvaa mistään. Pari ponia Robertin häsläävän hepan lisäksi oli ollut tosi iisiä, eikä vähimpänä syynä se, ettei kukaan ollut käskenyt mua tekemään mitään muuta kuin nostelemaan harvat pudonneet puomit. Mut maneesin keskellä pauhaava Pirrepä oli toista maata. Kun kahdeksan pitkäjalkaista hevosta lönkytteli laiskaa ravi pitkin uraa, mä raahasin naama hikisenä puomeja ja tuijottelin surkeana syviä uria, jotka ne jätti pehmeään hiekkapohjaan. Pirre autto hetken aikaa, mut sit Eela alkoi sikailla ja se jäi sievästi seisoskelemaan keskihalkaisijalle suoraan mun tielle. Mä kiersin sitä nöyränä ja toivoin, ettei se haluais muuttaa estetehtävää kertaakaan tän tunnin aikana. Mä pyörtyisin, jos joutuisin koskemaan enää yhteenkään estetolppaan.

Osa hoitajista oli kerääntynyt katsomoon sillä aikaa, kun mä raijasin puomeja hiki tirsuten. Mulla kesti hetki tajuta, että ne oli sitä porukkaa, joka oli ilmoittautunut ratsastuskoulumestaruuksien esteluokkiin (älkää kysykö miks mä tiesin sen näin tarkkaan). Siellä oli kännykkäänsä lääppivää Inksua, oli ryhdikkäästi istuvaa Fiiaa, oli Salmaa (joka kuulemma jostain ihme syystä kisais Lemonilla, miks??), oli uralle huolestuneesti vilkuilevaa Pyryä jaaaaaaaaaaaa oli totta kai Cellaa, joka tiiraili jonnekin mun suuntaan. Meidät katseet kohtas viivähtävän hetken ajaksi, ja mä käännyin kiireesti kohentamaan yhtä puomeista. Se oli ollut estekannattimen mukaan tasan 50 senttiä kun mä tarrasin siihen paniikinomaisesti, ja kun mun kohmettuneet sormet viimein lakkas näpeltämisen, se oli about 55 ja puoli senttiä ja täysin vinossa. Etten jotuis korjaamaan virhettä (ja ennen kaikkea näyttäis nololta), mä marssin hiekka pöllyten radan aloitusesteen viereen ja yritin olla kuin Pirre aina käskis asettamaan esteet vinoon. Cellan katse kutitti edelleen häiritsevästi mun niskassa.

Mä olin päättänyt käyttäytyä täysin tavallisesti ja luonnollisesti Cellan ja mun ihme yöpartneriuden jälkeen. Nolo juttu oli, että mä en ihan täysin muistanut mitä illan viimeisinä minuutteina oli tapahtunut. Mulla oli kirkas mielikuva siitä, miten rymysin pimeään saunamökkiin ja olin kellahtaa noin kolmelle muhkuraiselle patjalle ennen kuin lopulta löysin Cellan ja sen viereisen tyhjän tilan. Mä toivoin, etten ollut tehnyt mitään typerää. Olin aika varma, että ennen ku nukahdin mä olin jutellut jotain Cellan kanssa, mut en kuollaksenikaan pystynyt muistamaan sanaakaan siitä keskustelusta. Takaraivossa poltteli kitkerä häpeä. Varovaisesti mä olin yrittänyt vilkuilla Cellaa että näkisin miten se käyttäytyi, mutta joko a) mä en osannut lukea sen ilmeitä ollenkaan tai sit b) sekin vaikutti ihan normaalilta. Ehkä se katseli mua kulmat vähän kurtummassa kuin tavallisesti, mutta en ollut ihan varma oliko se hyvä vai huono merkki.

Mun oli pakko palata nykyhetkeen, koska Pirre ruoski tuntilaiset esteille. Meni ehkä puolikas sekunti tajuta, että tää oli pikkusen erilaista hyppelyä kuin se eilisen jolkottelu. Joka hevonen tuli kaameen lujaa laukaten, ponnisti ihan esteen juuresta ja heitti mun päälle kilokaupalla hiekanjyviä. Kaiken lisäksi tehtävä oli vissiin aika hankala, koska sen ajan kun en tuijotellut ponnistavien heppojen mahanalusia vasten mun naamaa, mä luikin pienessä myyryssä puomien sekaan ja heittelin ne kiireesti paikoilleen ennen seuraavaa hevosmaista jyrää.

Jos mun pitäis listata kolme hevoselämän vaarallisinta asiaa, niin ykkösenä JOPA ennen kenttämestaruuden maastoradan vesiesteeseen kaatumista ja Windin persusta oli puominnostajana oleminen. Koskaan ennen näin moni hevonen ei ollu haronu lapiokavioitaan näin lähellä mun herkkää naamaa.

Tuntien jälkeen mä kiipesin yläkertaan säälimään itseäni siitä, ettei Seppeleessä ollut suihkua. Musta tuntu, että mun ylle oli laskeutunut niin tanakka kerros hiekkapölyä, että mä saisin jynssätä sitä juuriharjalla tuloksetta monta viikkoa. Jos siis käyttäisin juuriharjaa, kun käyn suihkussa. Saatto kuitenki olla, että kukaan ei olis huomannut mun pölyistä olemusta, vaikka mä olisin noussut tanssimaan jenkkaa keskelle pöytää. Tallissa oli taas joku ihme sekoitetaan-kaikki-rumba, ja sen lisäks että oli hoitajahaut ja uus sponsoriratsastaja just valittu, tupapöydän ääressä istu myös lyhyttukkainen mimmi, joka yleisen hälinän ja kysymysten mukaan alkais hoitaa Alexia. Ällistyneenä mä mietin itsekseni mihin Nasu oli kadonnut, mut en uskonut että saisin kysymystä kuuluville huudossa, joka kaiku vähintään Ruskamäkeen asti.

Mut oli ahdistettu violetin sohvan nurkkaan. Mä olin ottanut mukaan loput Myntin harjapussin sisällöstä, että saisin putsattua ne, mut tilaa oli niin vähän että homma oli melkein mahdoton. Kun mä olin rojahtanut sohvalle, olin ollut tosi mukavasti ja tilavasti Fiian vieressä. Hetken päästä huoneeseen kuitenkin virtas lisää porukkaa, ja Fiia nousi ylös kahvinkeittoon. Tilalle likistyi Cella.

Mä tunsin, miten mun läpi kulki ekaks kuuma ja sit kylmä vyöry. Mitä mun kuuluis tehdä Kai jotain pitää sanoa, jos on herännyt jonku tallikaverinsa vierestä jäätävässä darrassa? Edes että anteeksi, en tee samaa uudelleen? Mä painoin kasvot alas ja keskityin harjojen yhteen hankaamiseen niin, että ihme kun harjakset ei napsahtanu poikki. Korvat punotti jotenkin oudosti, ja mä yritin kuunnella niin tarkkaan Alexin uuden hoitajan puhetta, että tuntu melkein kuin käyttäis jotain ylimaallista kuuloaluetta. Mä tunsin liioitellun terävästi, miten Cellan käsivarsi painu mun käsivartta vasten joka kerta, kun mä liikautin harjaa. Teki mieli nielaista, mut sit kun yritin mä en jostain syystä pystynytkään.

Mun olis pakko pyytää anteeksi Cellalta. Se ei ollut sanonut mulle oikeestaan mitään koko sinä (öö, minuuttina?) kun istu mun vieressä. Mä suin harjan loppuun, rykäisin niin hiljaa ettei kukaan toivottavasti kuullut ja käännyin varovasti Cellan puoleen. Tuntu melkein mahdottomalta nostaa katse sen ruskeisiin silmiin. Häpeä ja joku ihmeellinen vellova tunne kasvo mun sisällä ja tuntu liikkuvan sormenpäihin asti, ihan niin ku kädet olis puutuneet. Olinko mä sairas?

Mä liikautin yhdellä rohkeella rysäyksellä katseen Cellaan - mut vain huomatakseni, että se katsoi jo mua takaisin.