Myntin Hoitokirja

[Aleksanteri]

3.11.2015 - Se, jossa mä esittelen laaja-alaista kykyäni vastata kysymyksiin oikein

Myntsä oli tänään vain esteheppatunneilla, ja ekan tunnin ratsastaja oli sen kunniaksi kyhänny sille harjaan kaamean lettiviritelmän. Tai no, olihan se hieno sen kaks minuuttia jonka se räpsi sekä tunnelmallisia kännykkäkuvia että selfieitä hepankaula taustana, mut ilman filttereitä ja tiukkaa rajausta mä en ehkä olis marssittanu Mynttiä paras tukka -kilpailuun. Ei sillä, että mä itse olisin ollut yhtään sen parempi letittäjä. Mun periaate kisoissa oli, että mä ratsastin niin lujaa ettei vinoon sutaistu harja näkynyt.

Mä en enää pysynyt perässä siitä, ketkä oli uusia hoitajia ja kuka liikutti ketäkin, ahnassilmäsistä hoitajakurssilaisista nyt puhumattakaan. Eilen talli oli yhtäkkiä vaan purskahtanut täyteen vierasta porukkaa. Oudoin niistä oli ehdottomasti Robertin hepan liikuttanut farkkuratsastuspöksyinen mimmi, joka oli käynyt tervehtimässä kaikki läpi ja tuijottanut mua silmiin niin suoraan ja rehdisti, et mä olin aika varma ettei sillä yksinkertaisesti voinut olla hyvät mielessä. Mä olin yrittänyt kysellä siitä jotain Robertilta, mut se oli sulkeutunut kuin puu. Kai se oli luullut, että mä olisin halunnut iskeä sen, mikä oli mun mielestä lähinnä naurettava idea. Pah, mä suuntasin hurmaustaitoni vaan hevosiin.

Oli Myntin tuntien välinen tauko, ja tallikäytävällä enemmän vilinää ku Korvatunturilla jouluaattona. HeC-junnut oli valuneet just pitkänä, laiskana vanana pihalle. Niitä oottais tuskallinen höykytys, mikäli mä yhtään Annen istuntapainoitteisia tunteja tiesin. Tuijottelin Myntin karsinanoven yli säälien pimeään katoavia ratsukoita ja laskin, sainko vastaukseksi enemmän kiitollisia vai hämmentyneitä katseita. Hämmentyneet voitti.

"Mitä sä katsot?" Kössin boksista nojaileva Rosa kysyi. Ne oli mun juorukorviin kantautuneiden tietojen mukaan sopineet riitansa Cellan kanssa ja vietti taas tässä osassa tallikäytävää kakskytkuus tuntia vuorokaudesta.
"Tä? Noita tuntilaisia vaan", vilkaisin hölmistyneenä Rosaa. Sillä nauratti.
"Siis ei se mua haittaa. Jollakin toisella saattais kyllä haitata..." mä seurasin sen merkitsevää katsetta. Cella porhalsi tallikäytävää pitkin vaalea tukka perässä tuivertaen ja potkisteli jäätyneitä mutakokkareita kengistään. Se näytti kiukkuiselta. Perässä lampsi Windi, joka oli selvästi valinnut päivän teemaeläimen ja vanutti jalkoja hitaasti niin ku siirapissa kroolaava etana. Riimunnaru niiden välillä oli niin kireä, että sitä olis voinu käyttää nuorallakävelyyn.

Mä vilkaisin syrjäkarein Rosaa ja yritin käyttäytyä niin ku en olis kuullut sen yltiövinkkailevaa heittoa ollenkaan. Cella moikkas meitä nopeasti ja heitti Windin karsinaan. Mä laskin nopean rukouksen, ettei se olis kuullut mun ja vainoharha-Rosben sanavaihtoa.
"Mä en todellakaan ratsasta tällä liimakaviolla tänään. Tulkaa, mennään yläkertaan", Cella sanoi tuiman näköisenä, kun oli riistänyt loimen Windin päältä ja viskannut sen ovitelineeseen myttyyn, joka sais Kassun riistämään harvat partakarvat leuastaan.
Hetken mä luulin, että Cella oli alkanut teititellä Rosaa. Sit blondi katso mua kulmat kurtussa.
"Allu? Tuutsä?" se kysyi viittoen yläkertaa kohti. "Vai onko sulla romanttinen hetki Myntin kanssa?"
Mä sävähdin ja kolistelin ulos karsinasta. Vai et romanttinen hetki, mietin kiiruhtaessani kengänpohjat betonilattiaan läiskähdellen niiden perässä.

Mulla ei ollut oikeesti mitään hajua siitä, mitä mä ajattelin Cellasta. Ja vielä vähemmän mitä se musta.

Yläkerrassa oli ahdistavan täyttä. Jos mua ei olis henkilökohtaisesti kutsuttu, mä olisin kääntynyt kannoillani ja hiihtänyt Myntin karsinalle odottaan seuraavan tunnin ratsastajaa. Nyt mä kuitenkin luikin velvollisuudentuntoisesti sisään kuin joku hovikoira ja tungin persukseni kolmen sentin levyiselle tupapenkinkaistaleelle. Mun toiselle puolelle rojahti Cella, joka työnsi mut vielä lähemmäs seinää vasten ahtautunutta Wenlaa. Mä yritin ihan tosissani ottaa kohteliasta välimatkaa niihin molempiin, mut sama jos olisin yrittänyt saada Kristiania tuleen tallille rumissa vaatteissa. Ei tulis onnistuun (hah).

Asetuttuani penkille mä tajusin, et pöydän toiselta puolelta mua tuijotti kaks täysin vierasta silmäparia. Toiset oli kurkkua kuivaavan kirkkaansiniset ja hymyili, toiset niin ikään siniset mut jotenki sieluunporautuvat, eikä suupielessä oleva hymy yltänyt niihin. Mä toljotin ilmestyksiä niin ku ne olis loikanneet suoraan lattiakaivosta.
"Ootko sä Allu jo nähnyt Adalindin ja Andrein?" Cella kysyi mun toiselta puolelta.
"En???" mä vastasin. Voi hyvä elämä, jos niillä oli nimet niin ne aiottiin pitää. Ei mua pitkätukkanen mimmi (se, jonka silmät oli hymyilleet) kauheena haitannut, koska se ei näyttänyt suunnittelevan mun elävältä raatelemista. Se sieluunporautuva taas oli painanu leukaa vähän alemmas eikä siirtänyt silmiään pois. Voi ei, ei taas, oliko tää joku Kristian kakkonen joka vihais mua päivien loppuun saakka?

"Adalind on siis Soltun sponssiratsastaja, ja Andrei alkoi hoitaan Rottaa", pöydän päädyssä glögiä juova Salma ilmoitti. Mä nyökkäsin heikosti. Mun kädet ja jalat oli pehmentyneet jotenkin kummallisesti Andrein katseen alla, joten mä katsoin parhaaksi naurahtaa coolisti ja nyökäyttää niille pelkällä leualla (opeteltu temppu, toim. huom.). Se kai tehos, koska ne kääns katseensa musta ja alkoi puhua tavallisesti. Mä litistyin pieneksi ja ajattelin, et Kristianin ja mun palava suhde oli täyttä rakkautta Andrein katseen rinnalla. Oi pojat, miks te aiheutitte aina harmia, mähän olin vaan viaton ja tavallinen!

 Tytöt kälkätti niin ku ei olis nähnyt toisiaan viikkokausiin. Mä pääasiassa tuijottelin ikkunalasin läpi pimeällä pihalla hämärästi liikahtelevia hevosenhahmoja ja kuuntelin puolella korvalla, miten Cella ja Anni karjui toisilleen pöydän yli. Mä olin ihmeissäni ettei Anne tai Pirre rynnänneet kauhistuneina katsoon mitä tapahtu, koska pöydän yli käyty säyseä keskustelu ratsastuskoulumestaruuksien valmennuksista kuulosti äänenvoimakkuudeltaan samalta, kuin jos täällä olis kamppailtu elämästä ja kuolemasta. Vähintään.

"Keitetäänkö lisää glögiä?" Inkeri huuteli metelin yli. Mä keskeytin kellon toiveikkaan vilkuilun ja mietin, painuisinko Myntin ratsastajan avuksi. Nähtävästi kaikki muut hoitajat oli päättäneet jättää palleroiset estealkeiset oman onnensa nojaan, koska kukaan muu ei vääntyillyt levottomasti.
"Joo!" Cella karjahti niin, että mä kiitin jälkeenpäin omistaessani yhä tärykalvon. Sit se nojautu puolella vartalolla pöydän yli ja alkoi taas heilutella kynää vihkonsivulla, johon se piirsi Annille kouluradan esimerkkiä.

Glögi kiehu ja meteli sen kuin kasvoi. Mä vilkaisin aina välillä tunnustellen Andreita ja Adalindia. Molemmat jutteli suht innoissaan sekä keskenään että muille, mutta musta tuntu, että Andrein katse viivähti aina välillä oudosti mussa. No, ehkä se oli ihastunut muhun, mä mietin paniikinomaisen huvittuneesti. Tai sit mä vaan oikeasti ylireagoin.

Cella könys mun vierestä, kun Fiia alkoi kolistella glögilaseja mikron vieressä.
"Otatko sä Allu glögiä?" se kysyi toinen jalka vielä penkillä. Mä rykäisin yllätettynä.
"Siis mitä häh?"
"Että otaks glögiä? Punasta juomaa?" Cella irvisti mulle.
"Öööö... joo?" mä kysyin käsittämättä miks Cella tahto olla mun henkkoht. tarjoilija. Seurasin sitä salaa katseellani nähdäkseni kantoko se muidenkin glögejä, mutta se viipotti suorinta tietä Fiian jakelupisteelle ja takaisin kahden mukin kanssa. Kai tää johtu sit siitä, että me istuttiin vierekkäin? Tai jotain?

Mun vatsanpohjassa kouri kummallisesti, vähän niin ku olisin jo hörpännyt kuuman suullisen glögiä. Cella työnsi mun olan yli makeantuoksuisen lasin. Istuessaan takaisin se otti hetken aikaa tukea mun olkapäästä. Mun sydän viivähti, jätti varmasti lyömättä pari kertaa ja jysähti sit niin lujaa, et epäilin sen näkyvän ulospäin. Onneks en ollut vielä ehtinyt hörpätä lasista, Anni nimittäin tuskin olis kiittänyt glögistä kouluradallaan.
"Onko teillä jotain juttua?" Adalind kysy pöydän toiselta puolelta ja hihitti.

Siis todellakin onni etten mä ollut ehtinyt hörpätä sitä helkatin glögiä!!!! Mä vilkaisin järkyttyneenä Adalindia nähdäkseni puhuiko se jollekulle muulle. Ei puhunut, se pällisteli meitä silmät sirkeinä ja hymyili. Mikä ihmeen kysymys tää oli täysin vieraalta ihmiseltä
"Siis täh, mitäh, ei tietenkään!" mä kajautin, kun Cella vasta avas suutaan. Tunsin, miten sen pää käännähti mua kohti.

Mitä vittua Aleksanteri, mä mietin. Pitäis ehkä ottaa se mun tän syksyn motoksi.

[Aleksanteri]

6.11.2015 - Se, jossa mä maksan velkani

Mä olin alkanut harkita, et hankkisin kuvausryhmän. Mä pukisin ne ihan tavallisiksi tuntilaisiksi (luultavasti eroa ei huomais, koska hei mulla tuntihepan hoitajana on AIKA paljon kokemusta siitä, miten kumppariaivoiset alkeistuntilaiset rymyää verkkareissaan) ja laittaisin salakuvaamaan edes viikoksi minikokoisilla piilokameroilla. Todennäköisesti musta tulis jäätävän suosittu marttyyrijulkkis ja materiaalista tehtäis sydäntäriipaiseva dokumentti siitä, millasta ratsastuskouluelämä todellisuudessa on.

Tai sit ponitytöt katsois sitä sydämet silmillä ja Anne joutuis palkkaamaan mut hoitajakurssien pitäjäksi, kun fanilaumat vyöryis tallille yötä päivää. Ehkä olis parasta säästää kuvausryhmä hamaan tulevaisuuteen.

Mä tulin tallille vasta Myntin tuntien jälkeen. Se oli itse asiassa vahinko: mä olin kutsunut epähuomiossa mun neljä siskoa meille suunnittelemaan isänpäivälahjaa, enkä ollut saanut niitä enää poistettua mun asunnosta. Jostain syystä kutsuin-siskot-vahingossa -puhe ei mennyt kovin hyvin läpi Annelle. Mä olin törmännyt siihen tallinovella, kun hikiset heC-sennut talutti höyryäviä hevosia sisään. Enpä ollut ennen nähnyt vihaista Annea, mutta no, tulipa sekin nyt koettua.

"Missä sä olet Aleksanteri ollut?" se kysyi vetäen mut syrjään tallinovelta. Sepitin uskottavan pikku juttuni mun osasta lepattavan ja viattoman sisarusparven vanhimpana lapsena. Anne näytti myötätuntoiselta ehkä sadaosasekunnin verran, mut sit sen elinkautiskuulustelijan huomiointikyky päätteli mun jutun yhtä kirkkaaksi valheeksi kuin vuokraheppaa etsivien Mä oon käytännössä ratsuttaja -fraasi. Se huokaisi hermostuneesti.
"Sun täytyy ilmoittaa, jos et tuu taluttamaan Mynttiä alkeistunnille. Toi sennutunninkin ratsastaja olis tarvinnut apua, ne oli kymmenen minuuttia myöhässä maneesissa." Anne piti pienen tauon tarkastellakseen mun häpeävän ilmeen kehittelyä. "No, oikeastaan sä voisit olla avuksi nyt jälkikäteen. Puhdista vaikka Pirren puolesta Ransun karsinan ja käy hakemassa se sisään. Pirre säästää aikaa."

Tallin työntekijöiden solidaarisuutta, salaisia pikku palveluksia toisiaan kohtaan? Vai avuttomien hevosenhoitajien juoksuttamista (unohtakaa, että mä olin itse hakeutunut hoitajaksi)? En ollut ihan varma.

Mä luikin säyseästi yksäripuolelle kottikärryineni. Salma halaili Bonnieta ja raapusti vimmatusti toisella kädellä pikku vihkoseen. Mä yritin moikata sitä, mutta jouduin yskäseen ehkä noin kuus kertaa ennen kuin se edes havaitsi mun olemassaolon.
”Moi Allu! Haluutko tulla antaan mielipiteen näistä nimiehdotuksista…”
No joo. Ehkä mä keskustelisin Salman kanssa seuraavan kerran, kun varsa täyttäis neljä. Mä kiristin vauhtia ja livuin tyylikkäästi ja ystävällisesti pariovista ulos Salman huudellessa yhä mun perään. Hevosvarsa Nuori-Bonnie. Se olis mun mielestä kelpo ja riittävän selkeä nimi. Ehkä vähän pitkä, mut ei tässä missään suokkinimilautakunnassa oltu.

Siitä oli kyllä hetki kun mä olin viimeksi lappanut lantaa. No totta kai mä nyt joskus puhdistin Myntin karsinasta parit pullat, mutta aika usein olin armelias Kassulle ja annoin sen ansaita palkkansa.

Oli vähän noloa myöntää, mutta aika nopeeta mun poskille lehahti vieno työnpaiskinnan puna. Tukkaan asti hikisenä ja sormenpäät talikosta rakoilla mä sit lapoin Ransun surutta levittelemiä lantakokkareita rämisevään kottikärryyn. Daniel tuli heittään jossain vaiheessa Topin naapurikarsinaan (ja näytti takuulla huvittuneelta, I swear!!!), mutta ei pälyilevästä naamastaan huolimatta vissiin kehdannut kysyä miksi mä olin tullut Kasperiksi Kasperin paikalle. Voi kuulkaa sitä samaa mä mietin itsekin, kun pyydystin viimeisiä talikosta kierähteleviä paakkuja.

Mä otin salaiset tupakat lantalan kulmalla. Joukko mimmejä kulki ohi tallin vierustaa pitkin, mutta harmaan ja painostavan ilman läpi mä en ollut varma keitä ne oli. Olin aika varma että näin vaalean ja punaisen hiuspehkon, mutta tässä väriopin ihmemaassa se saatto tarkoittaa ihan ketä tahansa. Kaiken lisäksi, mä mietin potkiskellessani tumppia sammuksiin märkään maahan, ei olis eka kerta kun tuntilaiset vaeltelis mielissään pitkin tallia ja kuvittelis miten ihanaa olis hoitaa jotain heppasista. Mä harkitsin hetken, että kävisin houkuttelemassa ne Ransun kuljettajiksi, mutta muistin sit Annen tuiman naaman ja katsoin parhaaksi tyytyä osaani.

Vaikka mä siis en suoraan sanottuna ollut ihan varma miltä koko Ransu näytti. Daa, se oli yksityishevonen, ja mä olin pyhittänyt elämäni niin syvästi tuntikopujen palvelemiselle, että muutuin sokeaksi aina kun katsoin yksäriä päin. Mä olin jotenkin ajatellut, että seisoisin pihalla ja kalastaisin sisään ainoan hepan, joka seisois vilkuttelemassa tarhassa - mut tietty osa koneista vietti vapaapäivää, osaa taas tuntiaikatauluista vapaat yksityisomistajat ei olleet vielä edes hakeneet sisälle. Hetken mä seisoin tallipihan keskellä hypistelemässä karsinalta otettua riimunnarua, mut sitten - hitot, mä ajattelin, menkööt syteen tai saveen. Hevonenhan se vaan oli.
"Hei Loviisa!" mä huutelin alkavan tihkusateen läpi tytölle, joka talutti just Frankia sisään. "Miltä toi Ransu näyttää?"
"Aika harmaa!" Loviisa vastas vaimealla äänellä tuulen ja kylmien pisaroiden läpi. Mä nyökäytin kiitokseksi ja katsoin, miten se ja Frankin kalteva lautaspari katos valoisaan talliin.
No niin. Siis harmaa. Mä lähdin tarhoja kohti saalistuskatse silmissä.

Harmaa löyty naurettavan helposti. Tarhalle tultuani mä olisin halunnut paukauttaa itseäni otsaan ja kysyä, miks en ollut yhdistänyt heppaa aikaisemmin Ransuksi. Olihan tää häsläävä daiju nyt ennenkin rullannut kuraa mun päälle, ja vetänyt spurtteja pitkin mutapohjaa, kun mä raukka hain Mynttiä sisälle. Itsetyytyväisenä mä loksautin narun kiinni Ransuni leuan alle ja työnsin sen päätä pois, kun se yritti syödä mun naamaa. Heppa kaahotti niin ku remmiin solmittu harakka, mut mä vaan taputtelin itseäni henkisesti selkään luotsatessani sen sisään talliin. Piti muuten sääliä Pirreä, mä olisin kuollu jos olisin joutunut omistamaan päivääkään yhtä koiramaista hevosta. Läähättäminen ja huonekaluille hyppiminen vaan puuttu, nuolaisupusut sen sijaan tuli kaupan päälle.

Ransu pääty boksiinsa ja tunki turpansa rehukaukaloon, jonka pohjalla pyöriskeli joku yksinäinen kalliinnäköinen yksityisheppapelletti. Mä kolautin oven kiinni ja mietin tyytyväisenä, että Anne ja Pirre kyllä kiittäis mua. Pikkupuolelta lähtiessäni katsoin tehneeni riittävästi töitä sille päivälle ja painuin yläkertaan.

Lokerikkohuone oli muttunu viime päivien aikana vähän saman näköseksi kuin päiväkotien eteinen: lattialla loju kuraisia saappaita, penkkien ja lokerikoiden alla hanskoja tai kadonneita pipoja. Jonkun kaappi oli auki ja sieltä pursusi noin kolkyt paria villapaitoja ja ridahousuja. Mä ihmettelin miten sillä riitti kotona mitään puettavaa, jos se säilytti jo kokonaista Barbien vaatekaapillista täällä.

Mun suureksi mielenjärkytykseksi oleskeluhuone oli melkein tyhjä. Violetilla sohvalla ei ollut ketään, ei mikrolla, heinävintin oviki oli hyvin säyseästi kiinni. Ainoastaan tupapöydän ääressä istu muutama hahmo hurskaina niin ku lampaat. Anni luki lehteä ja sen tumma tukka sojotti pipon alla, Pihla pyöritteli vetisessä posliinikupissa nuudeleita (joiden tuoksu tuli ovelle asti) ja Cella makoili oikosenaan toisella penkillä pitkävartisten shakkikuviosukkien jalkapohjat mua kohti sojottaen. Kaikki kolme nosti katseensa kun mä tulin sisään.

"Ai moi!" Anni sano reippaasti. Cella heilautti vaan kättä ja Pihla ryysti hyvinkeittyneitä nuudeleita.
"Moi?" mä katsoin hiljaisen seurueen jäsenestä toiseen ja hipsin sit istumaan violetille sohvalle. Siinä oli hämärää, lamppu oli vissiin palanut, mutta olis tuntunut typerältä tunkea pöydän ääreen. Olisinko mä mennyt ahtaasti Annin ja Pihlan väliin vai tuuppinut koko penkin valtaavan Cellan pois alta? Vaikka, pakko myöntää, vielä typerämmältä tosin tuntu istua tässä pimeällä sohvalla niin ku joku tikku-ukko.
"Mun pitääki lähteä tästä!" Anni pamautti äkkiä lehtensä kiinni ja tuijotti kiinteesti Pihlaa. "Tuutko sä?"
"Mulla on vielä nää nuudelit kesken..." Pihla yritti sanoa, mut Anni kurotti pöydän yli sen puoleen ja otti kulhon sen edestä.
"Mennään satulahuoneeseen syömään loppuun, mun pitää näyttää sulle yks juttu", se sano TODELLA epäuskottavasti mun mielestä. Annista ei ikinä tulis hyvää autokaappaajaa.

Mut Pihla meni lankaan somasti ku keväinen hauki. Ja sit me oltiinki kahdestaan Cellan kanssa.

Cella kohotti päätään penkiltä ja katso mua jalkateriensä välistä.
"Sua ei näkynyt alkeistunnilla", se sanoi. Se ei ollut syytös, pelkkä havainto. Tai ihan niin ku mä olisin muka voinut omilla tulkintataidoillani olla varma.
"Mulla oli, öö, isäinpäiväjuttuja", selitin. Mä olin yhtäkkiä tullut tosi tietoiseksi siitä, miten mun kädet kosketti toisiaan polvien päällä ja miten idiooltilta se mahdollisesti saattais näyttää.
"Ootteko te hyvissä väleissä?" Cella kysy ja kapus istumaan. Sen silmämeikit oli vähän levinneet, enkä mä keksinyt mitään keinoa millä olisin saanut sanottua sen. Pitikö siitä ilmoittaa jotenki suoraan? Mut millä sanoilla? Sun ripsiväriä on vähän luomella kuulosti niin tietoiskumaiselta, että mä mieluummin söisin satulan kuin antaisin sanojen julistautua ilmoille. Ja kaiken lisäks, mitä jos jäljet johtu vaikka itkemisestä? Tai joistain mistä mun pitäis tietää, mutta minkä mä olin unohtanut? Ehkä Anni ja Jiri oli eronnut ja Cella oli märsännyt pelkästä lojaaliudesta kaveriaan kohtaan. Tai mitä vaan.

"Allu?" Cella näytti huvittuneelta. Mä hätkähdin, ja jumiutuneet aivot alko toimia yskähdellen.
"Joo. Ollaan me hyvissä väleissä. Mulla on neljä siskoa, ei oo muuta vaihtoehtoa kuin tulla koko perheen kanssa toimeen", mä sanoin ja yritin olla tuijottamatta mustia pisteitä Cellan kulmakarvan alapuolella. Älä. Tuijota. Älä. Tuijota.
"Onks kaikki ok?" Cella kysy. Sen toinen suupieli väreili jotenki ihmeellisesti ja se nojautu hakemaan mun katsetta. Mä nyökkäsin.
"Joo."
"Varmasti?"
"Joo."
"Mietiksä sitä Halloweenia?"
Miks Cella puhu siitä eikö se ollut jo ihan ok oliko se vihainen mulle miksei ne meikkitahrat vaan voineet kadota ja Cella vaikka muuttua hevoseksi tai joksikin jota mä pystyin käsittelemään?
"Siis en tietenkään!!" mä vakuutin ja nauroin päälle. Tosi hyvä, Aleksanteri.

"Jaa, no hyvä", Cella sano ja nousi. Se tassutteli sukkasillaan huoneen poikki ja lysähti sit mun viereen sohvalle. Mä olin aika varma, et jos avaisin suuni, mun sielu käyttäis tilannetta hyväksi ja pakenis. Istuin siis hiljaa ja aloillani, ettei sielu säikähtäis äkkiliikkeitä, ja samalla sekunnilla muistin et luontevaltahan mun piti yrittää näyttää. Mä heitin käden jotenki vaikeasti ja vähän epäonnistuen sohvan selkänojalle häveten itseäni joka sekunti.

Cellan naama oli ollu viimeks näin lähellä mua silloin, kun mä heräsin sen vierestä. Älkää ymmärtäkö väärin tai innostuko: meidän välillä oli ehkä about metri, mut viime viikko me oltiin vietetty aikaa käytännössä melkein vaan porukassa. Sen vaaleanruskeat silmät tarkkaili mua, kun mä kohotin oman katseeni pikkuhiljaa siihen. Mä ehdin viime hetkellä pysäyttää kumman halun nostaa käsi ja sipaista maskarajäljet pois sen silmäkulmalta.

Ehkä ekaa kertaa ikinä Cella näytti siltä, et se ei tiennyt mitä sanoa. Mä yritin padota järkytystä, joka nousi mun sisällä. Jos Cella ei keksis mitään hauskaa ja nasevaa sanottavaa, niin me joko istuttais tässä suolapatsaina maailman hamaan tappiin asti tai muhinoitais kolmessa sekunnissa niin, että sen jälkeen Seppeleeseen vois päästää junnuratsastajia vasta ens vuoden puolella.

Nyt ois sun hyvä tehdä jotain Aleksanteri, rauhallinen ja lempeä ääni (hah) opasti mun päässä. Mä yritin järjestellä hervottomina sinkoilevia ajatuksia, mut aina kun tuntu et melkein keksin jotain mitä sanoa, pää tyhjenikin totaalisesti. Puhu siitä meikistä!! Joku tyyppi karju mun pään sisällä.
"Sulla Cella on..." mä sanoin paljon kovemmalla äänellä kuin olin ajatellut ja työnsin toista kättä kohti Cellan naamaa osoittaakseni pontevasti meikkijälkiä.

Sillä samalla sekunnilla ovi kävi. Se pamahti melkein seinää vasten ja mukana pyörähti vihainen Robert, jonka harteilta ja tukasta tippu vettä.
"What the hell?" se murisi posket punoittaen. "Aleksanteri, miks sä olet vienyt Harryn Ransun karsinaan? Pirre on ihan raivona, kun Ransu seisoo sateessa pihalla!"
"Täh? Mähän hain sen sisälle!" Mä solkkasin.
"Dude, sä oot ottanut Harryn sisään", Robert huokas. "Mun hevosen."
"Sun?"
"Mun hevosen, joka ehkä repii seinät energiapiikeissään kun on ollut koko illan sisällä", Robert sano ja veti suun merkitseväksi viivaksi.
Jaa. Ahaa. Voi hitto.

Mä olin aika varma, etten ollut Pirren suosikkioppilas tällä hetkellä.

[Aleksanteri]

8.11.2015 - Se, jossa tapaatte meidän suvun herkät tyttölapset

(Ennen lukemista: täältä voit tutustua etukäteen Aleksanterin siskoihin)

Kaisa oli ratissa. Auto liirasi yksinäisenä pientä liekkijärveläistä asfalttitietä pitkin ja roiskutti vettä renkaista. Pyyhkijät vinku ikkunalasia vasten, ja maisema ulkona oli musta taivaasta tiehen asti. Katuvalot heitti keltasia raitoja tielle ja valais koivunoksia, jotka ropsautteli märkiä pisaroita. Radiosta soi Antti Tuisku, mut sitä tuskin kuulu kovaäänisen pälätyksen yli.

Mä istuin Reetan ja Julin huutaen käydyn isänpäiväkeskustelun ristitulessa. Tai Juli se pääasiassa huus ja yritti ärsyttää meitä väittämään vastaan, Reetta ja mä väisteltiin sen sanallisia iskuja tarkkaan asetelluilla myötämielisillä kommenteilla. Kaisa ulvo välillä kuin palosireeni omia mielipiteitään etupenkiltä, kai se yritti puolustaa asemaansa perheen paskapäänä (sori Kaisa). Madde halaili kännykkäänsä, ja epäluonnollisen valkoinen valo lankes alhaalta päin sen kasvoille.
"Siis isä ihan varmasti tykkäs siitä kortista! Ei se olis muuten sanonut niin!" Se lopulta karjui muiden äänten yli, kun Kaisa käänty mulkoilemaan Julia ja meinas ajaa ojaan. Tytöt hiljeni - Maddella oli sellanen vaikutus meidän perheeseen, Luojan kiitos, muuten mä olisin lähettäny itseni adoptoitavaksi ehkä kolmevuotiaana.

Hetken kuulu vaan auton hurrausta. Mä nojauduin taaksepäin ja työnsin puuskahtaen kädet taskuihin. Sisarusrakkaus paras rakkaus, vai miten se meni. Mä aloin haaveilla miten ihanaa olis kohta olla hiljaisessa kodissa.
"Ei mennä vielä kotiin", Kaisa sanoi saman tien. Se oli kääntynyt taas katsomaan ajorataa ja näytti leppyneen sekunnissa. Suht tyypillinen Kaisa.
"Hei mennään takas sinne Aleksanterin tallille!" Juli hengähti ja alko hakata mun polvea innoissaan. "Joo! Sä voit vaikka ratsastaa sillä hepallas näytöksen!"
"Ääh, en mä tiedä, ei kai me nyt sinne..." mä vastustelin heikosti. Aamulla Reetta ja (eritoten) Juli oli mun mielestä nolannut mua jo ihan tarpeeksi.
"Mä en oo vielä edes nähnyt koko hevosta!" Madde käänty katsomaan mua silmälasiensa takaa. "Ajappa Kaisa sinne!"
No, se oli sit sillä päätetty. Ei mulla olis enää paljon vastaan väittämistä, jos Madde oli sanonut painavan sanan.

Tallilla oli aika täyttä, vaikka kello oli ehkä kahdeksan. No, olisko mitään muuta voinut odottaa, mä mietin Kaisan linkatessa autoa parkkipaikan kapeaan väliin. Joka ainut hoitaja oli käynyt kaks minuuttia kotona tyrkkäämässä isänpäivälahjat papalle ja kiiruhtanut sit sydän väpättäen takas halailemaan heposia. Juli, joka oli jo aamulla käynyt täällä, hoputti muut autolta ja ravas edelle ihan niin ku SE olis meistä se, joka vääntäyty tänne hinkkaamaan hevosenkarvaa joka ainoa päivä. Mä lampsin nöyrästi perässä ja toivoin, että tää sekopäinen lauma joko a) pitäis päänsä kiinni koko reissun ajan tai b) ei paljastais kenellekään meidän verisukulaisuutta.

"Aleksanterin heppa on täällä päädyssä!" Juli ilmoitti heti, kun me päästiin tallikäytävälle. Aurinko ja Clara käänty tuijottaan meitä ja mä melkein näin, miten niiden draamahullujen aivot alko hyrrätä. Nää on mun siskoja, mä olisin halunnut huutaa, mutten ehtinyt kun Kaisa tunki kätensä mun takin selkämykseen ja työnsi mua tallikäytävää pitkin.
"Mee jo!" Se lallatti.

Myntti näytti puol sekuntia ilahtuneelta nähdessään mut, mutta kun neljä syyssaappaisiin ja kangastakkeihin pukeutunutta ei-heppasiskoa tunki mun ympärille, sen korvat painu hämmentyneeseen lurppaan.
"No, tässä tää siis on", mä sanoin viittilöiden hevosen suuntaan. Yritin viestiä sille salaa, että mä veisin nää kauhukakarat pois ihan pian, mut Myntin ilmeestä päätellen mun pitäis treenata hevoskuiskausta vähäsen lisää.
"Myntti? Sekö sen nimi on? Mynttii Mynttiiiii..." Kaisa tunki kättä puolioven yli ja piti suulla jotain daijua ääntä, jonka tarkotus oli kai herättää joka hepan "uinuva" ruuanhimo.
"Ääliö, älä hoe sen nimeä", Juli sano ja tuuppi Kaisaa syrjään. Ne alko kinastella kovaäänisesti hevosen tervehtimisestä.
"Mitä sä teet Madde?" Reetta kysyi Julin ja Kaisan intohimoisen väittelyn yli. Se seiso ihan keskellä tallikäytävää ja tuijotti Mynttiä jotenki kummallisen kunnioittavasti.
"Tekstaan", Madde sano hajamielisesti kännykkäänsä rakastellen.
"Kelle?" Kaisa kajautti karsinalta.
"Karoliinalle."
"Onkse se..." Juli aloitti ja Madde heilutti sille kieltä härskisti. Mä vilkaisin ympärilleni toivoen, et kaikki olis tosi keskittyneitä taputtelemaan ponejaan, ja mietin missä olin ollu silloin ku jaettiin säyseitä ja hurskaita siskoja.

Juli ja Kaisa taputteli vähän varautuneen näköistä Mynttiä, mä vastailin Reetan hämmentäviin kysymyksiin tallista ja Madde tekstaili uudelle elämänsä rakkaudelle. Mä mietin miten saisin houkuteltua ne ulos tallista.
"Tuolla maneesissa on niitä tunteja..." mä aloitin varovaisesti, mut Juli keskeytti mut.
"Hei Cella! CELLA MOI!" se möykkäs.

Satulahuoneen suunnalta tuleva Cella vilkaisi hätkähtäen Julia ja sit sen katse valu mun yli. Windin suitset heilahti sen olalla, kun se käänty sanaakaan sanomatta ja katos knabin karsinaan. Sen jälkeen jäi vaan hiljaisuus - jota mä yllättyineimpänä pidin yllä.
"Miksei se vastannu mitään?" Reetta kysy ihmeissään. "Sehän oli päivällä ihan erilainen."
"Eikö se tunne vastarakkautta sua kohtaan?" Kaisa irvisteli mulle kovaan ääneen. Mä tunsin, miten häpeä valahti otsasta varpaisiin. Cella kuulis karsinaan joka sanan.
"Oo hiljaa Kaisa!" Mä sanoin matalalla äänellä.
"Äh, älä viitti Aleksanteri", Madde puuttu puheeseen kännykkänsä takaa.
"Mä sanoin että oo hiljaa!"
Reetta, Juli, Madde ja Kaisa oli ne jotka varsinaisesti hiljeni, mutta olin varma että MÄ tunsin olon kaikista järkyttyneimmäksi. Ei meidän perheessä kukaan sanonu Maddelle vastaan. Kaikista vähiten mä.
"Sä oot Aleksanteri aika syvässä suossa", Madde virkkoi hitaasti ja katso mua vaivaannuttavasti silmälasien takaa.

Mun päässä humisi ja sormia pisteli, ihan niin ku niistä olis lähdössä tunto. Windin karsinasta ei kuulunut mitään. Mä astelin kummallisen raskain jaloin Myntin karsinalle ja menin sisään.
"Mun pitää, öö, harjata tää." Mä solkkasin. Siskojen isot silmäparit tuijotti karsinan ulkopuolelta. Naurattiko Maddea ja Kaisaa?
"Hmhm, no, me sit mennään", Madde hymähti.
"Tuu kylään huomenna", Kaisa jatko, kaivo avaimet mekkonsa taskusta ja kilisytti niitä.
"Heippa, hieno heppa", Juli kurotti taputtamaan Myntin vatsaa.
"Heippa, Aleksanteri", Madde heitti mulle lämpimän hymyn ja kurotti pussaan mua poskelle (se teki sen aina, järkyttyjät). "Pärjäile suossas."
Reetan ja mun katseet kohtas muiden takana. Se näytti ymmärtäväiseltä.

Mä sain jotenkin voimaa siitä Reetan katseesta, ja niiden kopistellessa jutellen pois mun mieli rauhoittui vähän, ehkä Cella ei olis kuullut tai tajunnut että siskot puhu siitä. Rauhaa kesti siihen asti, kunnes mä kuulin Kaisan ja Julin kuolemattoman sananvaihdon tallin ovella.
"Onkse Aleksanteri muka ihastunut siihen Cellaan? Eihän ne ees puhuneet mitään", Julin kirkas, kantava kuorotytönääni solju tallin läpi.
"No senhän näkee kiimanen härkäkin", Kaisa nauro.
"Älkää kiusatko Aleksanteria", Madde sano vaimeasti ovelta, ja sit ne oli poissa.

[Aleksanteri]

9.11.2015 - Se, jossa mulla on kerrottavana kolme juttua

Yks: Mä olin hävennyt Kaisan ja Julin eilistä lähtösolkotusta niin paljon, et ihan tosissaan harkitsin jääväni tänään kotiin. Mä olin kaavaillut, että ainakin antaisin pölyn laskeutua (kuukauden? Kaks? Puol vuotta? Niin kauan, että Cella muuttais Tanskaan ja alkais kasvattaa pikku-Windejä?), mut sit noin aamukymmenestä lähtien kotona möllöttäminen oli saanut mut hermot riekaleiksi. Mä olin työntänyt villapipon korville ja toivonut, että se olis riittävä naamiointiväline siihen, ettei kukaan tunnistais mua vanhaksi tutuksi Aleksanteriksi.

Mä olin kaiken lisäksi aika varma, että Anne oli alkanut mun epäillä olevan kusessa. Ei sillä tavalla kusessa niin ku mä olin Pirren suhteen (kun Ransu-selkkaus lopulta selvis, se oli huokaillut ja käskenyt mut tekeen ens viikonloppuna aamutallia), vaan kusessa sillä tavalla kuin mun sisko Matilda oli noin joka päivä. Ei mitään hajua mistä Anne olis keksinyt sen, mutta tää kauhea ajatus oli siitä huolimatta kolkutellut mun selkärangassa jo jonkin aikaa. Tallinomistaja heitteli mulle ymmärtäväisiä silmäyksiä, hymyili maireasti ja oli jopa TAPUTTANUT mua olkapäälle toimiston ovella, kun mä olin ollut kuulemassa Pirren langettamaa aamutallikakkua.
”Yritä nyt keskittyä, Aleksanteri”, se oli hymissyt ennen kuin ryntäsi paimentamaan junnutuntilaisia. Mä olin pälyillyt ympärilleni ja toivonut, että kukaan ei ollut nähnyt. Annen hyväksyvä katse seuras mua ympäri tallia niin, että mä olin alkanut luikkia seiniä pitkin ja sulkeutunut Myntin karsinaan tunneiksi.

Kaks: Eilen tallilla mä olin taas kohdannut sen tatuoidun kylmäsilmän, Andrein. Mun rakkaan sisarusparven lähdettyä se oli ilmestynyt melkein heti, törmännyt Cellaan ja lässyttänyt sille ihan ku joku Juliaansa valkkaava Romeo. Mä olin tuijottanut Myntin karsinasta harja kädessä roikkuen ja miettinyt, vihasinko enemmän Cellaa vai Andreita. Mikä hinku niillä oli tuijottaa toisiaan ja räpsytellä silmiään siinä keskellä tallikäytävää Tää oli sentään julkinen tila, jossa yritettiin pyörittää toimivaa heppabisnestä!

Kolme: Hoitajakurssi järjestettiin tänään. Mä en ollut muistanut sitä.

Mä olin Myntsän karsinalla täsmälleen samaan aikaan, kun vieras pipopäinen dude/dudetar tuli keskiovista sisään taluttaen mun hoitohevosta. Se kopisteli loskaa jaloistaan ja tiiraili tarkasti karsinoitten ovia, vissiin etsi oikeeta boksia. Se on tää täällä päädyssä, mä olisin voinut sanoa, mut olin jotenki jäätynyt tönköksi kun näin sen. Eihän tähän aikaan pidetty tunteja? Mitä jos Anne oli äkkiä alkanu vihata mua ja ottanu tuon vakavanaamaisen teinin mun hoitsun hoitajaksi? Mitä jos tässä tallissa ei saanu olla kusessa kehenkään (ei sillä että mä olisin, mutta Annehan luuli niin)?

Dudetar (näin mä ainakin arvelin toljotettuani sitä pöljänä noin minuutin) käveli lopulta mun ohi ja saatteli Myntin karsinaan. Takinkääntäjä-heppa höristi mulle salaa korvia, mut ei todellakaan esim. työntänyt taluttajaansa lempeesti pois ja sanonut että ei tässä, mun rakas Aleksanteri näkee. Se jopa haisto tauttajansa takintaskuja ja värisytti turpakarvoja ihan niin ku se teki mullekin. Mustasukkaisuus murisi ja kömpi mun vatsaan.

Sit mä aloin vähitellen hahmottaa, et tallikäytävälle oli noussut meteli. Mulle täysin vieraat ihmiset rahtas tuntihevosia sisälle, kuikuili karsinoihin ja tarras poskihihnoihin äkkipysäytelläkseen hevosia vietyään ne oikean oven ohi. Joku vieras tyyppi kuljetti tympääntyneen näköisen Windinkin naapurikarsinaan. Olinko mä tullut väärään talliin, mä ihmettelin hitaasti. Hepat näytti suhteellisen oikeilta, mutta jos tää oli joku rinnakkaisulottuvuus niin mun pitäis nopeasti ottaa selvää mitenn pääsisin täältä takaisin omaan. Täällä ratsastuskoulun omistaja vois olla vaikka Gitta.

Mut sit Anne taapersi vikana sisään ja mä äkkiä tajusin, et jaa, vissiin tää oli oikea ulottuvuus, ja että mitäs muuta nää onnellisina riimuja riisuvat hyypiöt voiskaan olla kuin hoitokurssilaisia. Kukaan, mä toistan KUKAAN, ei ollut niin mielissään harjapussin kaivelusta kuin ne, jotka himos Seppeleen oleskeluhuoneen ykköspaikoille.

No, näillä menis siis koko ilta kurssinsa kanssa. Mä vilkaisin Myntin karsinaan, missä tyyppi jo hinkkas täyttä häkää jotain likatahraa sen kyljeltä. Äkkiä mä tunsin olon aika turhaksi. En mä voinut putsata karsinaa (no en mä muutenkaan olis hirveen innoissani siihen lähtenyt), en varusteita, en kärrätä lantaa tarhasta (pihalla oli niin pimeetä, ettei siellä ottanut askeltakaan ilman että kompastui johonkin) – enkä mä nyt tässä häpeän vellonnasssa hirveenä yläkertaankaan himoinnut. Mun tuurilla mä istuisin siellä taas kahdestaan Cellan kanssa ja miettisin pääni puhki syytä siihen, miks se ei ollut puhunut mulle eilisen jälkeen. Ja miks se veti aina naamalleen onnettoman marttyyri-ilmeen, kun oli joutunut ohittamaan mut tallikäytävällä.

Röökille siis. Ei kovin vaikee valinta.

Hyytävä sumu vihmo mun kasvoille. Mä liukastelin tuttua reittiä autotallin taakse potkiskellen kengänkärjistä märkää, harmaata loskaa. Oli tasan niin pimeetä kuin mä olin arvellutkin, mut röökiaski taskussa rapisten ei se ollutkaan nyt niin kauheeta.

Tupakan punainen pää palo rauhoittavana pimeässä. Mä nojasin autotallin märkään seinään ja puristin kädet taskussa nyrkkiin, että ne lämpenis. Savukiehkura nousi sakeana ja pyörteilevänä pystysuoraan. Mä jäin hetkeks muisteleen sitä, miten olin itse viime keväänä käyny hoitajakurssin. Ponilla. Mua nauratti vähän, kun mä muistelin miten järkyttyny mä olin ollut Elmosta. Kai mussa jotain muutosta oli tapahtunut, koska nyt mä olisin kestänyt ihan hyvin ponin hoitamista ykspäiväsen kurssin ajan. Jos olisin saanut sen jälkeen pitää koko talolle pikku ratsastusnäytöksen Myntillä, tietty.

Tumma hahmo irtos tallin kulmalta ja lähti käveleen mua kohti. Mä luulin hetken, että kurssilaisraasut joutu kuskaamaan lantaa – mut tällä ei ollut kottareita mukana. Kaiken lisäksi hahmo oli paljon pitkäaskelisempi ja leveämpi harteistaan kuin ykskään mun äsken näkemistä hoitajista. Jos en ollut ihan väärässä, niin sekin kaivo takkinsa taskusta röökiaskia. Daniel? Mä heilautin sille kättä tervehdykseksi.

Olisin halunnu hypätä autotallin katolle karkuun kun näin, kuka mua oikeesti lähesty. Mun rakas kylmäsilmä. Hahahahhaha. Andrei lähesty mua takki auki roikkuen, sytytellen jo matkan varrella omaa tupakkaansa. Voi hyvä elämä, olisko mun oikeasti pakko hengata sen kanssa nyt tässä tupakkapaikalla?? Mut en mä oikein tienny miten olisin pakoonkaan lähtenyt, koska Anrei itse katkas reitin tallille ja mun takana oli vaan musta metsikkö. No. Kai tässä sit poltettais tupakkaa vierekkäin iloisina kuomina.

”Moi”, Andrei sano matalalla äänellä ja työnty mun viereen autotallin katokseen. Mä nyökkäsin. Olinhan mä jo tervehtinyt sitä innokkaalla kädenhuiskutuksella, et eiköhän se riittäis.
”Sähän olit Aleksanteri?” Se varmasti.
”Joo.”
Meidän välillä väreili, ihan niin ku kumpikin olis koko ajan meinannut sanoa jotain.
”Mä oon Andrei.” Se näytti niin rennolta ja rauhalliselta, tuijotteli vaan seesteisenä Budhana tallille, että mua alko suututtaa.
”Joo. Mä tiedän”, murahdin hampaitten välistä.
”Yksinkö sä täällä käyt röökillä?”
”En. Kyllä täällä on tavallisesti muita.”
”Se tumma jätkä?”
”Joo. Daniel.”
”Eikö mimmit käy täällä röökillä?”
Mä vilkaisin sitä. No sehän se halaili ja pussaili niitä yläkerrassa (mä en ollut voinut olla kuulematta hoitajien kiherrystä ah-kohteliaasta-ja-vaarallisesta-Andreista), luulis että se tietäis paremmin kuin mä.
”No harvemmin kyllä. Ehkä ne on vastuullisempia asiakaspalvelijoita.”
”Kuinka vanha sä oot?” Se kysy yllättäen, liikahti vähän lähemmäs ja katso silmiin. Mä väistin tietoisesti katsetta.
”Kohta kakskymmentä”, mutisin. Se olis luultavasti joku iätön vampyyri.
”Kohta?” Andrei nyökytteli hitaasti. ”Ai sä oot niin nuori.”

Mikä tää tyyppi oli? Ja miks se käyttäyty niin normaalisti, eikä ollut yhtään niin vittumainen ja vihattava kuin mä toivoin?

[Aleksanteri]

12.11.2015 – Se, jossa me ollaan Pappilan ponitallilla osa yks

Mun alahuuleen oli haljennut törkeä, vihaisen punainen vekki. Se oli ollut siinä eilisestä iltapäivästä, ja siitä asti mun kieli oli etsiytynyt tunnustelemaan sitä niin ku lapsella, jonka maitohampaan paikalla on yhtäkkiä pelkkä ien. Vereslihalla oleva hämmennyksen ja paniikinomaisen huvittuneisuuden maku järkytti mua kerta toisensa jälkeen.

”Onkohan Allu tapellut jonkun kanssa?” Pihlan kirkas, ei kovin hyvin vaimennettu kuiskaus kantautui takapenkiltä mun korviin auton hyrinän yli. Mä en viitsinyt kertoa, että kuulin.
Me ajettiin vetoautolla kohti jotain, jonka nimi oli Pappilan ponitalli (ei mikään heppakirja). Jos mietitte, miksi mä istuin kuskin paikalla kolmen kahvikupin voimin, niin älkää kysykö multa, en nimittäin tosiaankaan tiennyt. Eilen rämmittyäni jollekulle muulle kuuluvin jaloin autotallin nurkalta, mä olin suunnistanut suoraan parkkipaikalle ja harkinnut soittavani Annelle, että olin saanut aivotärähdyksen ja palaisin tallille 35-vuotiaana. Mun pahaksi onneksi Anne oli seisonu parkkipaikalla niin ku parhain sirkustirehtööri ja osoitellut kunnioitettavaan riviin pysäytettyjä hevosautoja.

”Aleksanteri, sähät et kisaa huomenna”, se oli tervehtinyt mua lämpimän huomaavaisesti. ”Tuutko ajamaan yhtä trailereista?”
”En mä oo ajanut moneen vuoteen vetoautoa ja vanha urheiluvamma, yskääkin tässä yms. kaikkea sellaista”, mä olin mutissut heikonoloisille polvilleni. Naama pipon alla oli helottanut niin, että mä olin ihmeissäni miksei Anne lähettäny mua saman tien ambulanssilla hengitysteiden avaukseen. Onnekseni mä en siinä vaiheessa edes tiennyt, että eläväisenpunaisen naaman lisäksi mun huuli oli sekä punainen että halki ja sotki paraikaa verellä takin kaulusta.
"Sullahan on kortti?" Anne jatkoi mittaillen lähintä autoa ihan niin ku mä olisin sanonut tyyliin, öö, tulen mielihyvin.
"Joo, mutta..."
Mut, kuten kaikki tietää Annen arvovallan silloin kun se jotain päättää – se oli hymyillyt mulle saamarin ystävällisesti, työntänyt auton avaimet handuun ja sanonut, että huomenaamulla sitten seiskalta. Ja tässä oltiin.

Mun kyytiin oli tunkenut Pihlan lisäksi Sandra ja Sussu. Rohkeimmat, mä olin miettinyt itsekseni synkeästi. Mua ihan totta hirvitti lähteä ajamaan kolmea mimmiä hevosineen vierasta reittiä keskellä marraskuun parasta loska-aikaa. Tavallisena päivänä se olis luultavasti ollut ihan ok (no koska olisin voinut saada esim. ylimääräistä mainetta ja kunniaa ajamalla nopeiten ja parhaiten), mutta nyt mä jouduin koko ajan tietoisesti sulkemaan valtaosan aivoistani ja KESKUSTELEMAAN takapenkin kanssa, ettei tää suljettu aivopuolisko olis hypännyt mun silmille. En nimittäin hirveesti ilahtuis jos ajaisin ojaan ja joutuisin rämpiin huonoilla kengillä kalastamaan jotain kauhistunutta Aristoa.

Mä keskityin siis olemaan ajattelematta. Painoin pyyhkijät päälle ja osallistuin vakavamieliseen ja polveilevaan keskusteluun siitä, miks ruskislaisista kukaan ei osallistunut ratsastuskoulumestaruuksiin.

Pappilassa sato lunta. Isot, raskaat ja ahdistavan märät hiutaleet läiskähteli harmaaseen tuulilasiin, kun mä nojauduin sitä vasten nähdäkseni mihin parkkeerata. Takapenkin tunnelma oli niin hikinen ja panikoitunut, että mä olin harkinnut heittäväni ne autosta jo silloin kun pk-seudun kylttejä alkoi vilahdella tihentyvään tahtiin ohi. Sieltähän ne olis tulleet kisapaikalle kivasti hevosen lämmiteltynä.

Mä en ollut tajunnut, että kisa-autoja tulis näin paljon. Sisäisesti pieniä parkkipaikkoja kiroten mä ohjasin auton Annen perässä vinon Seppele-kyltin eteen, joka oli painunut puolittain lumen alle. Piha oli täynnä hevosia, isoja hyvin harjattuja puoliverisiä loimineen ja pieniä – no, lumisia – poneja tikkujalkaisten ratsastajiensa kanssa. Sandra, Pihla ja Sussu ampas kanuunankuulina esittelemään omia GP-heppojaan kansalle.

No. Mun hommahan oli periaatteessa nyt hoidettu. Mä väistin Kasperin autoa, joka työntyi just pihalle loskan poikki. Etupenkki oli niin ku tulessa Fiian istuessa punapäisenä ja vakavana Seppeleen oman Ron Weasleyn vieressä. Rämmittyäni niiden tieltä mä tein nopean katselmuksen pihan yli - maneesiin kulki hevosettomien ihmisten virta, joten mä liityin siihen kengät märässä maassa läiskähdellen. Joku, ehkä seppeleläinen, huusi mun perään, mutta mä vaan viskasin kättä taaksepäin ja jatkoin matkaa. Kahvia. Sämpylää. Makkaraa. Vieraita ihmisiä. Melua. Mitä vaan ajateltavaa.

En mä hirveen pitkään saanut istua yksin. Ikävä kyllä. Melkein heti kun mä olin valkannut hyvän paikan riittävän kaukaa eturivistä, etten vaikuttais sekopäältä ja riittävän läheltä, ettei Seppele-tiimi vihais mua, mun viereen kolisteli omistajan elkein kolme tyyppiä. Niillä oli tummansiniset takit ja niin siistit valkoiset pöksyt, että jos ne ei kisais, mä juoksisin lumihankeen kieriskelemään etten nolais itseäni tavallisilla ruskeilla katsojan pöksyilläni.
”Tässä on aluksi kaks helppoa luokkaa. Sitten vasta tulee meitä”, sirokasvoinen mimmi sanoi. Sillä oli tosi kuulaan vaalea iho, ja tumman kasvoilta vedetyn tukan vuoksi se näytti vähäsen joltain Lumikilta.
Kaikki kolme hykerteli, ne oli niin syvällä kisafiiliksissään että tuskin huomas mua. Ne asetteli itsensä, peilisiistit ratsastuskypärät ja kuninkaallisensiniset kisaohjelmat mun viereiselle penkille. Sinitukkasen (miks??? Miks sen tukka oli sininen?) tytön kypärä meinas kierähtää penkiltä alas, kun se asetti sen hätäisesti hyvinhoidetuista kynsistään, ja mä tarrasin refleksinä kypärän leukahihnaan ennen kuin se kolahti katsomon lattialle. Meidän katseet kohtas pieneksi hetkeksi, kun se koppas kypärän mun käsistä, mutta kumpikaan ei sanonut mitään. Mä käänsin pään pois ja tuijotin muka keskittyneesti hiekkapohjaista koulurataa, jota viimeisteltiin ison maneesin keskellä.

Raviluokan alkaessa mun ympärille putkahteli jännittyneitä seppeleläisiä niin ku pikkuisia hatuttomia sieniä. Sandra pomppas melkein mun kaulaan, kun mä muistutin (katsoen samalla jonkun ratsastusta sen olan yli), että kaikkien plastrongit oli vetoauton etupenkillä. Seppeleen koulutähti Fiia, meistä ainoa joka lähti helpossa A:ssa, liimautu mun viereen ja puristeli oman kisaohjelmansa muistuttaan talouspaperia, jolla on pyyhitty vesivahinko. Dani ja Salma, jotka starttais vasta iltapäivällä esteluokissa, ravas vuoron perään meidän luona, katso puoli ohjelmaa ja ryntäs sitten anteeksi pyydellen täydestä katsomosta hakemaan jotain kuviteltua kadonnutta esinettä. Helpon B:n Seppele-osallistujat oli kai päättäneet lähteä yhdessä lämmittelemään, koska ne odotti pienenä ryppäänä katsomon alarappusilla ja tuijotteli huolestuneesti muita. Mä varoin katsomasta valkotukkaista hahmoa, joka seiso selkä muhun päin.

Kovaäänisen mupeltaessa mä vaivuin jonkinlaiseen uneen ekojen luokkien ajaksi. Raviluokasta Seppele sai murskavoiton – no, ehkä siks, että miltään muulta tallilta ei ollut ainuttakaan osallistujaa. Mä taputin koomaisesti, kun Clara sai pokaalin ja Netta yritti ravistella ruusuketta irti poskihihnastaan. Helpon C:n aikana pari hermostunutta ratsastajaa tunki penkkirivillä mun ohitse ja joku vieraan tallin max. kuusvuotias kisaaja alkoi itkeä, mut mitään muuta merkittävää ei tapahtunut.

Alko helppo B. Mä tärisytin palellen jalkaa, puristin kämmenet polvien väliin ja mietin, olisko karmeen epäkohteliasta lähteä autoon nukkumaan. Starttaavat hevoset pyöriskeli hermostuneina ovensuussa ja kuuluttaja lehteili epäluuloisena papereitaan. Nutturapäinen rehevä tuomari kumartu kuiskaamaan sihteerilleen jotain ja hymyili paksut posket rytyssä.

Parin siedettävän ratsukon ja niitä seuranneiden hajanaisten taputusten jälkeen radalle ratsasti - Cella Windin selässä. Mä en ollut sen enempää seurannut rataa kuin kuunnellut sisätilassa kiertävän kovaäänisen solkotusta, joten keskihalkaisijalle kulkeva tuttu hahmo herätti mut niin ku valomerkki. Jos en olis tiennyt sen olevan melko varmasti fyysisesti mahdotonta, olisin varma, että penkki mun alla sortui ja mä tipuin sata metriä syvään koloon. Ilma muuttui jotenkin ohueksi, jouduin nielemään monta kertaa mutta silti tuntui et keuhkot pakahtui tyhjyydestä.

Ja kun mun pää tyhjeni ajatuksista, sinne sujahti se pieni kirkas mielikuva, jota mä olin niin uutterasti työntänyt pois koko tän ja eilisen päivän.

Cellan suu mun suuta vasten. Mun tupakan kitkerä maku sen huulilla. Se, miten se puristi rajusti mun käsivartta tajuamatta, että siihen tummuis mustelma viikoksi. Kuuma jomotus olkapäässä, joka oli kolahtanut lujaa autotallin jäätyvään seinään meidän törmätessä sokkoina taaksepäin. Mun kohmettuneet sormet vetämässä Cellaa niin lähelle, että melkein missä tahansa muussa tilanteessa suuteleminen olis ollut mahdotonta. Sen kiivas hengitys mun poskella. Kamala tunne rinnassa, ihan niin ku sydän yrittäis kääntyä ympäri. Pelko siitä, että mä kohta unohtaisin hengittää, koska mun pään sisällä värisi kuumia sähköisiä säikeitä niin, että kasvoja pisteli. Kipu alahuulessa, johon Cellan etuhammas oli kolahtanut. Se, miten saakelin kauniilta se näytti, kun se oli työntänyt mua poispäin ja jäänyt tarkastelemaan niin naurettavan tarkkaan, suu raollaan, mun olkapäätä. Sen pois marssiva pieni hahmo. Mun oli ollut pakko seisoa sisuskalut hillittömästi täristen paikoillani, imeä uusi tupakka minuuttiin ja yrittää hillitä järkyttyneitä tyrskähdyksiä, jotka kumpus mun sisältä. Mä en ollut ihan varma nauroinko, vai yrittikö mun shokkiin mennyt keho kenties itkeä.

Cella lopetti ratsastuksen ja kiitti. Taputtaessani mä tajusin, et mulla ei ollut mitään hajua miten sillä oli mennyt.

[Aleksanteri]

12.11.2015 – Se, jossa me ollaan Pappilan ponitallilla osa kaks
Anne pakotti meidät kaikki kerääntymään yhteen, kun viimeisen luokan iltaan venynyt palkintojenjako oli loppunut. Se hääräs tohkeissaan portailla, pyys Pappilan tallinomistajamaisen tomerasti hymyilevältä pomolta lupaa käyttää niiden kahviota ja tunki meidät kaikki posket karehtien sisään kapeasta ovesta.

’Pakottaa’ oli ehkä aika vahva termi, jos olisit kysynyt keneltä tahansa muulta kuin multa. Meidän ratsukot oli voittaneet VIIS luokkaa (mikä kyllä oli aika käsittämätöntä, ylivoimasta huolimatta) ja saaneet sen lisäksi jonkun laskujen mukaan kahdeksan sijoitusta. Mulla ei ollut mitään tietoa oliko luvut oikeita, mutta pörhistelevien ja riehakkaiden tallityttöjen perusteella ei se nyt kovin paljon metsäänkään voinut mennä.

”Nyt nostetaan malja Seppeleelle!” Anne kajautti pontevasti, kun oli saanut koko meidän hikisen, tahraisen ja hevoselta lemuavan porukan Kasperia myöten samaan huoneeseen. Se oli lainannut jostain pullollisen Pommacia ja kaateli sitä jo epätasaiseen lasi-, kuppi- ja mottirivistöön, jonka se oli joko kuljettanut voitonhimoissaan Seppeleestä tai koonnut maagisen nopeasti Pappilan kaapeista. Tutut naamat vertaili palkintojaan, kiskoi valkoisia hanskojaan pois ja availi tunnistamattoman tiukkoja nutturoitaan. Ihan ku huoneessa olis vellonut meri kiiltäväksi harjattua tukkaa ja puolen tunnin välein punattua hymyä.

Mä hain lasin Auringon perässä, joka pajatti auringoille aika epätavallisen sujuvasti Vennan lyömättömyydestä. Robert häilyi sen perässä merkillinen ilme naamallaan – mä muistelin kylmää kahvikuppia nostaessani, että se oli vissiin ollut joskus Vennan hoitaja.

Me nostettiin malja, kuka milläkin tavalla. Annen aloittaessa tehokkaan puheen kisaamisen merkityksestä ratsastuskouluoppilaille mä annoin katseen harhailla kahvion isoille ikkunoille. Pappilan jengi raahas puomeja ja estetolppia näkymättömiin kahvion alle rakennettuun estevarastoon. Joku heitti toista estekannattimella ja nauro niin, että ääni kuulu paksun ikkunalasin läpi.

Mä tunsin olon vähän surkeaksi ja poissaolevaksi koko sen ajan, kun muut hihitteli iloisesti voitokkuudelle ja nosteli ikuisen Seppele-kunnian maljoja. Kyllähän mä tiesin syynkin: Cella ei ollut vilkaissutkaan mua eilisen jälkeen. Nytkin se seiso Salman ja Wenlan välissä ja tutki ruusukkeensa takapuolta, luultavasti siellä oli joku teksti (en voinut olla varma, mua ei oltu palkittu näissä kisoissa). Olinko mä ollut niin huono suutelija? Mä kuljetin katseen sen meikattujen kulmien yli poskelle, joka nousi virneeseen, mut käänsin äkkiä katseen pois kun se laski ruusukkeen. Rinnasta vatsaan jysähti outo, raskas tunne.

Pikkuhiljaa Anne alko keräillä meitä kasaan.
”Kiitos kaikille, te ratsastitte hienosti!” Se toisteli onnellisemman näköisenä kuin ikinä mun nähden. ”Lastatkaa hevoset, lähdetään kotiin päin heti kun ollaan valmiita!”
Ohi kulkiessaan se puristi nopeesti mun olkapäätä.
”Kiitos Aleksanteri kun oot kuskina”, se sanoi. Mä hymähdin ja tajusin kuulostavani jotenkin hysteeriseltä.

Tuntu törkeeltä olla ihan ku joku murjottavan Myrtin pojanpoika, kun muut piti hauskaa ja vertaili ikionnellisina suorituksiaan. Revennyttä alahuulta lohdullisesti imeskellen mä valuin joukon jatkona ulos kahviosta, kolistelin portaat alas ja pelmahdin kylmälle, pimeälle pihalle. Lunta oli oikeesti jo aika paljon. Ratsastajat suuntas sitä potkien kohti tallia, jossa kisahevoset oli saaneet majoittua, Kasper ja Krister lähti lämmittelemään autoja. Mä häälyin toinen jalka parkkipaikalla, toinen tallipihalla, ja yritin saada tolkkua mun sisällä hiljaa tikittävästä epävarmuuden tunteesta.

Lopulta mä lähdin violettina ja mustana värjöttelevän taivaan alla harppomaan kohti tallia.

Mä kaivoin verkkaisin sormin tupakat esiin tallinoven hämärässä, kun nopeimmat (eli paksupäisten shettisten ratsastajat) talutti hevosiaan ulos. Inkeri kaakatti niin lujaa, että mä kuulin viis minuuttia ennalta että ne oli tulossa. Mä hengitin rauhallisesti, pitelin tupakkaa huulten välissä ja katselin, miten lumihiutaleet kiilteli kun ne tippu vinhasti pihavalon ohitse.

Röökin tulipää poltteli jo sormilla. Mä vilkaisin sitä arvioiden. Pitäiskö perääntyä ja lähteä auton turvalliseen pesään?

En ehtinyt kääntyä, oli se sitten onni tai epäonni. Cella saapasteli tallin keltaisesta ovilaikusta tukka avattuna kantaen Windin kisa-arkkua. Mä hätäännyin, totta kai. Sinkaisin tupakan sormista, enkä jäänyt katsomaan miten se sammui sihahtaen lumihankeen kun astuin häthätää Cellan tielle. Se pysähty lumihankeen, ja me jäätiin hoippumaan vastakkain niin ku karmivan ihmismäiset lumiukot. Mikä se mun suunnitelma olikaan ollut? Pitikö mun sanoa jotain? Kun meidän katseet kohtas, mä en osannut lukea puoliksikaan mitä Cellan ilme merkitsi. No, lohdutukseksi pakko sanoa, että luultavasti mun ilme näytti aika lailla samalta. Ainakin sen perusteella, miten mun pään sisällä jyskytti ja pomppoili.

”Tuotaaa…” mä aloitin yrittäen saada kiinni siitä hyvästä suunnitelmasta, joka mulla kai oli ollut kun olin päivystänyt yli vartin kostealla pihalla. Kommentoisinko mä nyt sitä pusua jotenkin? Vai olisinko niin ku sitä ei olis edes tapahtunut? Vai esittäisinkö että mä nyt pussailin harva se päivä tyttöjä, joilla oli vaalee vähän lumesta kostunut tukka ja epäluuloiset ripsivärillä tummennetut silmät?

Mun järkyttynyt pääparka muisti hätäisesti, että Cella oli sijoittunut koulukisoissa. Just siinä luokassa, jota mä en ollut erityisen tarkkaan seurannut.
”Onnea kisoista!!!!” Hönkäisin.
”Kiitti”, Cella kai ennemmin kysy ku sano. Mä nielaisin vaivalloisesti, kun se katso mua tarkemmin. ”Mikä sun huuleen on käyny?”

Mun koko sisäinen elämä meni jotenkin tilttiin. Eikö se tajunnut, että se ITSE oli suudellut mun huulen runnelluksi? Vai oliko tää joku kiero flirtti? Mä toljotin Cellaa yli kisa-arkun, jota se piteli hankalan näköisesti toisen polven päällä. En tiennyt enää lainkaan mitä olin ollut sanomassa. Mulla oli saattanut olla ties kuinka hyvä puhe suunniteltuna pyhästä ystävyydestä ja arvonannosta, mutta hyvin se kaikki oli hulahtanut pois mun päästä ja hautautui paraikaa lumen alle.

Ehkä minuutin, toivottavasti vaan sekunnin, mä jumitin pää täynnä sinistä näyttöruutua. Sit joku paino paniikkinappulaa mun sisäisessä komentokeskuksessa (en mä itse, vannon), ja mä jotenkin kaaduin eteenpäin kohti Cellaa. Eilistä helpommin mun huulet hakeutui sen huulille, kun mä viskoin onnellisesti mäkeen kaikki armeliaat ajatukset meidän ystävyydestä yms. yms. yms. Kisa-arkku lipsahti Cellan otteesta, ja sen rämähtäessä kipeän kuuloisesti kyljelleen mä tuupin Cellaa tallinovea vasten. Mun päässä välähteli nopeita, sekopäiseltä tuntuvia ajatuksia. Oliko Windin satula hajonnut kun mä paukautin arkun Cellan käsistä? Pitäiskö mun maksaa se? Parantuisko mun alahuuli koskaan? Miks mä olin taas polttanut röökiä just ennen ku törmäsin suulla Cellan suuhun? Miks mä ylipäätään olin tehnyt niin?

Mä en ollut varma työnsikö Cella mua pois vai vetikö se mua luokseen, mutta lujaa se taas puristi mun takin rintamusta. Mä pitelin siitä kiinni vielä, kun me lopulta erkaannuttiin ja jäätiin seisoon niin lähekkäin, että yhtä tönäisemällä olis kaatanut molemmat. Me hengitettiin kiivaasti toistemme poskia vasten, häälyttiin ihan niin ku odotettais, että toinen tekee siirron.
”Oho”, karkas Cellan suusta mun ihoa vasten.

Meidän selkien takaa kuulu outo vinkuva pihinä. Mä vilkaisin Cellan matalalla värjöttävän olkapään yli – ja kirosin raskaasti mielessäni kohtaloa, joka tarjoili mulle taas yhden surkuhupaisan tilanteen kultalautasella.
”Hups, se ei onnistunu”, Jason harmitteli. ”Oottakaa, mä yritän uudelleen.”
Se lipoi huuliaan ja vinkauttaa vihelsi haparoivan sointuparin.
”Heehhehe, siitä saitte!” Se myhäili niin ku kymmenvuotias vaan voi. ”Tuu Allu auttaan, mä menen avaamaan ITSE trailerin oven ja jonkun täytyy pidellä Huiskaa sen aikaa!”

Mua pelotti, että mun sydän oli jakautunut, koska se hakkas nyt kummallakin puolella mun rintakehää niin että kävi kipeetä. Kisa-arkku lojui kapean, hevosenkuljettavan polun reunamalla, ja sille sato hiljalleen lunta. Mä tuijotin sitä tiiviisti, kun harpoin nostamaan sen. Jason ja Huiska lipui jo kaikella arvokkuudellaan kohti traileria, kun mä kiiruhdin niitten perään.
”Sun huulesta muuten valuu verta. Varo ettei sitä mee Huiskan karvaan, mä en yhtään tykkäis”, Jason kommentoi hyvänpäiväntuttavallisesti, kun me oltiin päästy vähän matkan päähän tallinovelle jääneestä Cellasta.

[Aleksanteri]

15.11.2015 – Se, jossa mä tajuan karvaan totuuden

Sunnuntait oli melkein aina hyviä. Talli oli hoitajia lukuun ottamatta tyhjä, sä sait tulla paikalle koska halusit välittämättä alkeistunneista tai muusta pakkotoiminnasta - ja Myntti ootti korvat tanassa, että pääsis koko iltapäiväksi mun urheaksi ratsuksi. Kun mä olin tänään tullut tallille saakelinmoisen loskan ja tihuttavan vesisateen läpi, olin heittänyt hepan selkään saman tien satulan ja liihottanut sen kanssa pihalle. Myntsän ilme oli taivasalla muuttunut ja äkkiä se näytti aika nyrpeältä, kun seisoskeli nakuna sateessa mun verhoutuessa huppuun ja kaulahuiviin.
”Sori, heppa”, mä olin sanonut ymmärtäväisesti kun pyörähdin satulaan. Myntti huokaisi ja lähti kaula pitkänä luikertelemaan kohti leirimökkien ohi menevää maastopolkua.

Tuntu hyvältä näin ratsastuskoulumestaruuksien jälkeen olla hetki pois hengästyttävien tallityttöjen luota. Viime päivät niitä ei ollut hillinnyt oikeasti mikään. Ne oli kiekuneet ensin puoli yötä ranking-tuloksista, sitten jostain tallille palanneista vanhoista hoitajista (ok, no kyllä mä nyt Inkerille sydänsuruja aiheuttaneen Brisun tietty muistin), tuntiheppojen uusista hoitajista, Robertin valitsemasta Harryn hoitajasta, Bonnien varsasta, Salman varsalle antamasta nimestä, seuraavien rk-mestaruuksien huonejaosta, Kasperin salaisesta Tappi-ystävästä plaa plaa plaa plaa. Jos mä saisin olla tunnin kahdestaan Myntin kanssa, olisin pyhän onnellinen.

”Allu! Allu!!!!! Odota!” Joku karju mun takaa niin, että hyvä kun männyt ei kaatuneet. No. Olihan sitä rauhaa kestänytkin melkein viisi minuuttia.

Maneesin ovi oli auennut ja sieltä purkautu just villapipoihin, huiveihin ja untuvatakkeihin topattuja ratsastajia heppojensa selässä. Sieltä käpsytteli Annia ja Lailaa, Tuuliaa ja Ruusua, Adalindia ja Solttua - tai ainakin näin mä yhdistelin vain nenänpäänsä paljastavat ratsastajat hevosiin. Varma mä en voinut olla, vaatetta oli ihan niin ku ne olis lähdössä asuttaan napa-alueita.
”Haluutko Allu tulla meidän mukaan nuotiolle?” Anni kysyi, kun mä olin vastahakoisesti pidättänyt Mynttiä ja kääntynyt odottamaan, että ne ehti  kuulomatkan päähän. Maneesin ovi niiden perässä jäi roikkumaan auki ja keltainen kattovalo heijastu loskaiseen maaperään.
”Aaa, joo, no tuota…” mä harkitsin nopeasti voisinko sanoa, että olin just menossa treenaamaan jotain tosi tärkeää Myntillä. Ei menis läpi, tai jos menis niin vaikuttais tosi säälittävältä koska en edes osallistunut rk-mestaruuksiin.
”Tuu nyt! Meillä on vaahtokarkkejakin mukana!” Tuulia houkutteli pikku heppansa selästä ja taputti taskuaan niin, että se kahisi.
”No, en mä nyt…”
”Cella tulee kans, se jäi vielä laittaan Windille loimen.”
Mä vilkaisin tahtomattani Lailan kalvakan kyljen ohitse maneesin ovelle. Windi astu samalla hetkellä ulos, melkein kuin ne olis odottaneet oven takana vuoroaan. Cella oli ottanut jalat pois jalustimista ja heilutteli niitä pilkkukyljillä.
”No ehkä mä sitten hetkeksi”, kuulin sanovani.

Cella vilkaisi mua kypärän otsalipan alta, kun säätä selvästi vihaava Windi ehti meidän luokse.
”Moi”, se sanoi.
”Moi”, mä mölähdin. Muut oli päästäneet hepat takaisin käyntiin ja onneks Myntissä oli sen verran tuntihepan sielua, että se matki niitä omatoimisesti. Mä tuskin olisin muistanut antaa apuja, niin huolellisesti keskityin nyt tuijottelemaan hepan kampaamatonta harjaa. Windi oli jäänyt Myntin rinnalle, eikä Cella näyttänyt haluavan kiriä reilun hevosenmitan välimatkaa muihin. Ne oli taas päässeet rakkaimpaan puheenaiheeseensa numero yksi, eli siihen, millainen oli tää Harryn uus hoitaja ja mitä Robert sanois, kun Britta oli palannut ja oliko ne pitäneet yhteyttä kun Britta oli Ahvenanmaalla, ja kenellä oli kaikista ajankohtaisimmat tiedot eli oliko kukaan onnistunut lukemaan WhatsApp-keskusteluja jommankumman olan yli. Ei ollut.

Mä hypistelin kiusaantuneena Myntin ohjia. Jotenkin koko ajan mä aistin Cellan mun toisella puolella, ihan kuin siitä olis hohkannut lämpöä. Ainoa ympärillä kuuluva ääni tyttöjen päivittelyn lisäksi oli hevosten kavioiden ruopaisut ja kaukainen, melkein kuulumaton autotien murina ja mun pään sisällä karjuva ääni, joka toisteli kerta toisensa jälkeen, että tää oli vaivaannuttavin tilanne sitten sen, kun mä olin mun ekan tyttöystävän luona yötä ja menin vahingossa nukkumaan sen vanhempien sänkyyn. Sitä mä en mielelläni muistellut.

Vaikka mä ja Cella oltiin päädytty huulet vastakkain peräti kaks kertaa parin päivän sisään, mulla oli sellanen olo, että sen olis tehnyt joku vieras ihminen. Mä kyllä muistin kaiken ällistyttävän kirkkaasti, mutta olin alkanut epäillä oliko se kaikista paras vaihtoehto rauhaisan tallielon kannalta. Olin päätellyt yön suurina tunteina, että olis todennäköisesti ollut helpompaa jos mä olisin kummankin huulitörmäyksen jälkeen joutunut johonkin akuuttiin muistinmenetykseen. Mulla oli koko ajan hirvee olo, että jotainpitäis sanoa, tyyliin kosia tai ojentaa lähestymiskielto. Eikä mulla nyt ollu yhtään sen enempää sormusta kuin sitä paperinivaskaakaan.

”Hei ravataan vähän!” Anni huuteli mun suureksi helpotukseksi edestä. Mä napsautin pohkeet Myntin kylkiin ja yritin keskittyä keventämiseen. Kunpa mä olisin ollut alkeiskurssilainen, silloin se olis ehkä tuottanut riittävää aivokapasiteetillista haastetta.

Tytöt oli nähtävästi valinneet jo valmiiksi jonku nuotiopaikan. Ne ratsasteli niin itsevarmasti ruovikoita ja ojanpohjia myöten, että mä olin jo kauan sitten kadottanut suuntavaiston. Saatoin lohduttautua vaan sillä ajatuksella, että heppakirjojen mukaan älykäs hevonen johdattais kotiin metsästä, kunhan vaan heittäis ohjat pitkiksi ja toivois parasta. Kaiken lisäks musta tuntui, että Myntillä olis varmasti jotain salaisia lisävarusteita, tyyliin kartta tai joku minkä se kaivais esiin tiukassa paikassa. Mä mietin huolestuneena, että luotin siihen hevoseen ehkä vähän liikaa.

”Jäädään tähän”, Tuulia sanoi, kun me mun nähdäkseni ratsastettiin ihan samannäköisen ruskean risukasan läpi kuin viimeiset puoli tuntia putkeen.
”Voi tästä tulee kivaa!” Adalind hymisi. Se laskeutui jo täyttä häkää Soltun selästä ja puuhas riimua sen kaulalle.
”Meillä on Allu ylimääräinen naru”, Cella sanoi. Se irvisti anteeksipyytävästi. ”Mut riimua Myntille ei vissiin tietenkään oo mukana.”
”Joo, no ehkä se pysyy pelkällä narulla”, mä sanoin sujuvasti niin ku taskulaskimeen asennettu Google Maps.
Niin kummallisen tavallisia, niin kummallisen KAVERILLISIA lauseita. Ennen äskeistä sananvaihtoa mä ja Cella oltiin viikon sisään enemmän suudeltu kuin puhuttu. Mä olin vähän pettynyt, ettei nää ensimmäiset lauseet olleet jotenkin kuolemattomampia.

Keskellä märkää maata oli kuin olikin pikku nuotio. Anni lähetti tärkeänä itsensä ja Tuulian hakemaan risuja, me jäätiin Adalindin ja Cellan kanssa tönöttämään nuotion ympärille.
”Onkohan täällä mitään istumapaikkaa?” Adalind kysy näyttäen siltä, että se oli aikaisemmassa elämässään tottunut aika paljon hohdokkaampiin nuotiopiireihin.
”Siellä hevosten takana on kumollaan pitkä penkki, se pitää kantaa”, Tuulia kailotti samalla äänenvoimakkuudella jolla autiolle saarelle jääneet huikkailee ohiajaville laivoille.

Cella ja mä raahattiin loppujen lopuksi se penkki. Adalind sai jäädä tökkimään märästä tulipesästä pahimmat lumikokkareet pois. Hepat katsoi meitä hitaasti, kun me keikautettiin penkki pisaroita lennättäen ilmaan ja lähdettiin taapertamaan samaa polkua takaisin. Mä en tiennyt yhtään mihin mun pitäis katsoa, Cellaa silmiin vai kenties mietteliään romanttisesti lantapaakunmustaan metsään.
"Oota, mä otan paremman asennon", Cella pysähty kesken matkan ja kohensi otettaan penkistä. Se oli mua niin paljon lyhyempi, että penkki seilas liukumäkimaisessa kulmassa.
Kun me kaadettiin penkki omalle paikalleen nuotion viereen, meidän kädet jotenkin lipsahti hyisellä puupinnalla ja koski toisiaan. Mä en voinut olla katsomatta Cellaa. Ja kun olin katsonut, en oikeestaan seuraavaan viiteen minuuttiin miettinyt mitään muuta kuin sitä, miten se oli siristänyt silmiä ja hymyillyt mulle.


Penkki oli sekä kapea että märkä, ei mikään palkintoja rohmuava ykkösluokan lepo-lasse. Heti kun istuin, mä tunsin miten kostea puu tervehti mun ohuiden ratsastushousujen kangasta MIELLYTTÄVÄSTI ja KUTSUVASTI. Mun pitäis opetella joko pukeutumaan kurahaalariin niin ku ammoisina päivinä tai kieltäytymään yllättävistä kutsuista nököttää metsikössä.

Tuulia ja Anni sytytti nuotiota melkein kilpaa, ja savun kutittava haju nous sieraimiin poksahtelevien liekkien välistä. Ympärillä oli jo niin pimeetä, että tulen tuijottaminen sai silmät vuotamaan. Adalind avata poksautti vaahtokarkkipussin auki ja puhkas pehmeät karkit niin nopeasti vuolluilla puukepeillä, että mä aloin epäillä sillä olevan joku mystinen partiotausta.

Kun mulle työnnettiin vaahtokarkkitikku käteen, mä ihmettelin koska viimeksi olin edes ollut metsikössä tällä tavalla. Jos jotain kärsimystä aiheuttaneita koulun retkiä ei laskettu, niin mä olin vaan istunut ja paistanut makkaraa varmaan joskus ihan penskana. Jossain syvällä vatsanpohjassa se tuntu vähän kaihertavalta. Koska – olihan tää nyt ihan mukavaa.

Mä istuin Cellan ja Annin välissä. Toisin kuin olis voinut arvata, se oli ehkä koko penkin rauhallisin nurkkaus. Anni kyllä selitti Tuulialle jotain iänikuista juttua sen ja Jirin yhteisen aamupalan sisällöstä (??), mutta Cella istu niin hiljaa että se olis voinut ihan yhtä hyvin nukkua. Se piti käsiä ristissä polvillaan ja mutristeli itsekseen suuta tuijottaen suunnilleen nuotion suuntaan. Aika ensiluokkainen poissaolevan ihmisen esikuva.

Mäkin yritin keskittyä tahmaiseen vaahtokarkkiin, joka kupli sisältä valkoisena ja suli tikun nokassa. Cellan olemassaolo teki kuitenkin keskittymisestä ihan mahdottomaksi. Mä olin oikeasti jotenkin pelästynyt, miten tuttavalliselta ja normaalilta meidän aiempi keskustelu oli kuulostanut. En mä tietty ollut odottanutkaan mitään mieltä ravisuttavaa sanallista ilotulitusta, mutta äskeisen perusteella kaikki olis hyvin saattanut olla vain mun omaa keksintöä. Mä muistin karvaasti rakkauspäiväkirjan, jota Cellasta pidettiin satulahuoneen seinällä. Mitä jos se nyt vaan tykkäs pussailla ihmisiä?

Äkkiä mun päähän pälkähti unohdettu muisto viime kesältä. Se kylmäs mua, ja vaahtokarkkia kohti ojentunut käsi hidastui ja lerpahti alas. Päähän lepatti muistikuva Cellasta, joka kietoutui tumman kiharatukkaisen jätkän ympärille ihan niin kuin kisassa, jossa mahdollisimman tiiviistä ihokontaktista sai lisäpisteitä.

Kaks asiaa tapahtu yhtä aikaa. Cella käänty katsoon mua jotenki oudoksuen ja varovaisesti, ja sen käsi liikahti ihan niin ku se olis aikonut tarttua mua kädestä. Mä nykäisin oman käden hihan sisään melkein vaistonvaraisesti. Vaahtokarkki tipahti tikunnokasta ja uppos sihahtaen loskaan.

Mun hyvä fiilis oli muuttunut kurjaksi sakaksi. Miks mä olin edes ajatellut, että Cellan pusu olis merkinnyt mitään? Tai, vielä parempana kysymyksenä, miks mä olin mennyt nolaamaan itseni pussaamalla sitä uudelleen? Mä tungin kädet polvien väliin ja käännyin nuotion puoleen. Oli alkanut paleltaa.

Joku toinen olis ehkä puhunut Cellan kanssa. Mä taas tuijotin liekkejä niin, että silmiä kivisti, ja paluumatkalla ratsastin Adalindin vieressä niin keskellä polkua, ettei Siirikään olis mahtunut enää siihen rinnalle. Koskaan ennen mä en ollut peitellyt yhtä suurta vitutusta yhtä hyvin. Mustahan vois tulla vaikka näyttelijä.

[Aleksanteri]

19.11.2015 – Se, jossa on vähän flashbackeja ja suht paljon ketutusta

Eilen mä olin keksinyt yhden paskan suunnitelman, ja sen toteutus oli epäonnistunut totaalisesti. No harm done siis.

Tai ainakin näin saattais ajatella. Miksi mä sitten istuin Seppeleen oleskeluhuoneessa yksinäni ja nakersin raakaa piparitaikinaa suoraan paketista niin ku joku saakelin hyljätty tonttu?

Mun elämän liukumäkimäinen suunta oli alkanut eilen illansuussa noin kello kahdeksantoista tai jotain sinne päin. Tai no, koko päivän mä olin sählännyt ihan omissa maailmoissani. Melkein tunsi, miten päivän onnistumiskäyrä vaan vääntyi alemmas ja alemmas. Aluksi unohdin laittaa sähköt takas päälle, kun hain Myntin sisälle ja jouduin tunkemaan paljain käsin Harryn sisään aitoihin, sit satuloin lumisen hepan väärälle tunnille, kaadoin kottikärryjä työntävän Pihlan niin että tuntisin huonoa omaatuntoa varmaan ens juhannukseen, repäisin ilmoitustaululla olevan Myydään ridapöksyt – ilmoituksen halki kun yritin irrottaa puhelinnumerolärpykettä, ja lopulta istuin puoli tuntia katselemassa kuvia Salmasta ja kikkarapäisestä tummapiirteisestä jätkästä Ranskassa, tai Salman kotona, tai Seppeleessä tai jossain, mikä näytti lumiselta pyörremyrskyltä (mahd. myös Seppele).

No, tuohon viimeiseen tilanteeseen mä päädyin itse, ja se jopa saattoi olla syy kaikkiin eilisen aiempiin mokailuihin. Oli nimittäin pakko myöntää, etten mä paljoa muuta ollut koko päivänä miettinyt kuin Cellaa ja tätä LIONELIA (mikä nimi), jotka oli viime kesänä elävöittäneet mun sateista päivää hieromassa huuliaan vastakkain. Musta tuntui, etten mä saattanut levätä ennen kuin olisin saanut tietää täsmälleen kuka jätkä oli, mitä se oli tehnyt täällä, miten hyvin se tunsi Cellan ja mikä oli ajanut ne pussailemaan. Ja kuka oliskaan ollut parempi tietopankki kuin Salma.

Sen tiedot ei tosin erityisesti ilahduttaneet mua. Joko mä olin esittänyt asiani täysin nurinkurisesti ja Salma luuli, että mä halusin viettää iltapäivän ylistämässä patonkipojua, tai sitten se vaan oli täysin sydämetön, kun toimitti mulle kuvia kuvan perään täydellisestä naamavärkistä. Salma laverteli iloisesti miten Lionel oli käynyt täällä jo kahtena peräkkäisenä jouluna ja vielä viime kesänä (AH MITEN MUKAVAA!!!!!), ja miten ne oli Cellan kanssa  pitäneet yhteyttä muutenkin. Mun vitutus oli varmaan alkanut paistaa läpi jossain vaiheessa, koska Salma oli kiireesti lisännyt jotain siihen suuntaan, että Ranskahan oli kaukana ja Lionel ja Cella vaan kaverit. Joo, in your dreams, mä ajattelin.

Ilta ei ollut mennyt yhtään sen parempaan suuntaan. Mä olin ollut tuijottelemassa koomaillen Cella sydän Aleksanteri –seinää satulahuoneessa, kun tekstin toinen osapuoli ryykäs yhtäkkiä sisään. Cellan törmätessä leikkisästi mun selkäpuoleen oli just ollut meneillään erityisen kivulias muistelo siitä, miten se oli kiemurrellut saunasta tulleena Lionelin kimpussa. En ollut varma mikä kauhistuttava inspiraatio muhun oli iskenyt, mutta mä olin kääntynyt Cellan puoleen ja latonut sille:
”Kuule, sun pitäis lopettaa toi, ettei tuu kellekään mitään väärinkäsityksiä.”

Mä en ollut ollut ihan varma mitä halusin lauseella saavuttaa, koska samaan aikaan mä muistan mittailleeni miten pystyisin parhaiten tähtäämään Cellan huulille sen käsivarsilla keikkuvan satulan yli. Tulos oli kuitenkin selkeä. Cellan ilme jotenkin värähti, hetken mä luulin että se aikois nauraa mulle päin naamaa.

Ja sit tilanne meni jotenkin niin absurdiksi, että mä olin ajattelin jälkeenäpäin kuvitelleeni kaiken. Andrei möllisteli satulahuoneeseen, Cella muuttu Suomea puhuvaksi Charlien enkeliksi ja alle puolessa minuutissa ne iski hynttyyt yhteen ja päätti lähteä yksissä tuumin pois tallilta. Yhdessä siis. Samassa autossa vierekkäin istuen. Mä olin tuijottanut Cellan poistuvaa selkää ja miettinyt, että yhtä raskaalta ja karvaalta mun olo ei ollut tuntunut pitkään aikaan. Ihme sinänsä, juurihan mä olin niin hurskaasti käskenyt sitä pysymään musta kauempana.

Päivä ei ollut tänään erityisemmin parantunut. Aamulla mä olin maannut puoli tuntia sängyssä ja tuijottanut harmaata kattoa yrittäen kammeta Cellan naamaa mun päästä. Se lipes sinne takaisin aina jotenkin salavihkaa, ja sen mukana luikahti orpo katumuksen tunne.

Tallilla mä olin rymistellyt suoraan Myntin karsinaan ja toivonut, ettei kukaan haluais tulla puhumaan mulle. Myntsä onneksi tajusi olla suu supussa. Mä hinkkasin sen läpi kaikilla harjoilla, jotka löysin virttyneestä harjapussista ja mietin, että samalla energialla mä olisin varmaan harjannut koko tallin hevoset läpi. Sen sijaan mä painuin kottikärryille ja huhkin kolmessa minuutissa karsinasta joka ainoan lantakokkareen ja märän läikän. Kun mä olin liukastellut lantalalle ja palasin takaisin, Myntti pungersi just uusia pullia puhtaille alusille. Tavallisestihan se oli, no, normaalia hevosen toimintaa, mutta tänään niin kettumaista että mä olisin voinut heittäytyä luovuttajana lattialle.

Kaiken lisäksi Anne ilmeisesti yritti vääntää musta jotain kerhosetää. Se oli äsken tullut toimistosta samaan aikaan, kun mä suuntasin yläkertaan, ja pysäyttänyt mut.
”Aleksanteri, mulla on sulle yks juttu!” Se oli kuikkinut toimiston ovella tyytyväisyyttä loistaen. Mä haistoin mätää, mutten lantaepisodin (se todellakin ansaitsi episodin nimen) jälkeen keksinyt riittävän nopeasti pakokeinoa.
”Tuu vaan tänne toimistoon”, Anne kopautti oven auki. Mä hipsin varuillani sisään.

Anne katseli mua niin mielissään, että mua vähän ahdisti. Se kiersi pöytänsä luo ja osoitti valtavaa tavaraläjää sen kulmalla.
”Te sijoituitte niin hyvin Pappilassa, että mä oon ostanut teille piparitaikinaa!! Saatte leipoa yläkerrassa, ja voitte sitten viedä piparit paistumaan päärakennukseen. Kassu kyllä avaa teille oven!” Se hönkäili onnellisena ja tyrkkäs mun syliin kolisevia uunipeltejä pöydältä. Päällimmäisellä luisteli leivinpaperirulla, sakarainen kasa metallisia piparimuotteja ja KAKSTOISTA PAKETTIA PIPARITAIKINAA. Mä en valehtele, niitä todellakin oli kakstoista. Jokainen oli sulatettu huolellisesti, vissiin just pakkauksen määräämä kaks tuntia huoneenlämmössä, hyvä ettei niitten päällä ollu vielä pikku suukonkuvia. Anne oli totisesti panostanut.

En mä tiennyt, mitä olisin voinut sillä taikinamäärällä tehdä, joten mä mölisin jonkun paniikinomaisen piparikutsun tallikäytävän alkupäässä pälättäville hoitajille ja painelin yläkertaan. Sit mä istuin tyhjässä huoneessa tunnin odottamassa muita (mikä on todellakin outoa Seppeleessä) ja revin sen jälkeen vittuuntuneena auki ensimmäisen käärepaperin taikinan ympäriltä. Mä lupasin salaa itselleni, että istuisin täällä kunnes pökertyisin taikinaähkyyn.

Mä olin juuri ehtinyt päätellä, että yläkerran hiljaisuus ei varmasti suinkaan johtunut ratsastustunneista, vaan että kaiken takana oli koko Seppeleen yleinen päätös vihata mua. Iskostin tätä ajatusta paraikaa mun alitajuntaan sokerinen taikina kurkussa ällöttäen, kun ovi kolahti kyllästyneesti seinää vasten – ja sisään lampsi Cella.

Silloin koitti ehkä se maaginen hetki, kun maapallon navat vaihto paikkojaan ja koko planeetta vaipu ikijäähän. Ainakin sellainen olo mulle tuli, kun mä kohtasin tupapöydän yli Cellan katseen. Se näytti villiltä. Hiukset tunki takkuisina syvälle vedetyn pipon alta, ja hupparin olkapäillä keikkui vähän sulavaa lunta. Mukanaan se toi kylmän tuulahduksen, josta mä saatoin tönköillä aivoilla päätellä, että se oli ehkä just tullut pihalta.

Mun sisuskalut surkastui pois. Mä en pystynyt katsomaan Cellan vakaviin kasvoihin, vaan laskin katsen käsiin –ja tajusin, että istuin edelleen avattujen ja avaamattomien piparitaikinakääreiden edessä niin ku päiväkoti-ikäinen muovailuvahapöydässä. Mua alkoi vituttaa suunnattomasti tilanteen koomisuus. Miksen mä edes kerran voinut kohdata Cellaa niin, että näytin suht. tyylikkäältä ja uskottavalta? Edes kerran?

Kolistellen tarpeettoman kovaa mä nousin pöydän äärestä päästäkseni kauemmas joulutunnelman yliannostuksesta. Cella oli jäänyt ovensuuhun, se harkitsi kai kannoillaan kääntymistä. Mä vedin henkeä.
”Oliko kivaa ajella Andrein kyydissä?” Mun ääni kuulosti katkerammalta ja ivallisemmalta kuin mun säälittäväksi keräksi vetäytyneissä ajatuksissa.
Cella oli siinä mielessä yksinkertainen ihminen, että siitä näki heti kun se suuttui. Esim. nyt. Sen ilme ei varmaan oikeasti edes muuttunut, mutta yhtäkkiä naapuritalostakin olis huomannut, että sen olemus karahti kitkerän mustaksi. Jokainen yksittäinen kulmakarvakin viesti, että jos mä uskaltaisin inahtaa vielä tavunkin, niin saisin tuntea sen.
”Mikä saatanan kyselyikä sulla taas on”, se sähisi mulle ja törmäs mun ohitse tupapenkille. Istuessaan se mulkaisi piparipeltejä ihan niin ku ne olis tehneet sille henkilökohtaisen loukkauksen. ”Voisit kerätä nää kotileikkis mukaan, ennen kuin joku tulee tänne ja saa mitään VÄÄRINKÄSITYKSIÄ.”
”Ne on Annelta meille. Kaikille”, mä sain sanottua, vaikka mun surkastuneitten sisuskalujen tilalle oli just kaadettu vellovaa öljyä. Oliko mulla ikinä ollut näin paska olo? Miksi mä olin mennyt puhumaan Cellalle eilen yhtään mitään? Miksei me vaan oltu voitu hyökätä toistemme huulille aina kun jäätiin kahden kesken tästä hamaan tulevaisuuteen saakka?

Cella ei vastannut mulle, vaan kääntyi tuijottaan tiiviisti ulos pyryttävästä ikkunasta. Mä luulin arvaavani miksi, sen silmät nimittäin kiilsi vähän vetisemmin kuin niin vihaisella ihmisellä yleensä teki. Mä seisoin epävarmana keskellä oleskeluhuonetta ja häilyin epävarmuuden rajalla.
”Cella.”
Mitä mun äänelle oli käynyt? Mä yritin rykäistä kurkkua niin hiljaa, ettei Cella kuulis sitä.
”Cella”, mä aloitin taas, mutten oikeesti keksinyt yhtään miten olisin voinut kuvailla mun sisällä olevaa kuristavaa olotilaa. Nolona mä vaikenin.
”Oli oikein hyvä autoajelu, kiitos vaan kysymästä”, Cellan ääni kimposi hyisenä ikkunasta, jota se tuijotti niin ku yrittäis porata siihen pikku reiät.
”Hyvä”, mun kuivasta kurkusta pääsi. ”No. Kiva kuulla siis.”

Haluutteko tietää mitä mä olisin halunnut tehdä? Mä olisin kaatua eteenpäin kolme meidät erottavaa askelta, tarttua Cellaan, työntää sormet sen vaaleaan tukkaan, mitä vaan kunhan olisin saanut sen jäisen selän kääntymään mun puoleen. Lattia heijas mun jalkojen alla, ja mä tajusin, että olin unohtanut hengittää. Vedin hermostuneena ilmaa keuhkoihin.
”Sun olis pitänyt ehkä Allu miettiä miten sä käyttäydyt. Ettei kukaan saa mitään väärinkäsityksiä.”
Tupapöydän äärestä kuuluva ääni oli niin heikko, että mun sisällä kouraisi. Hiljaisuus sanojen jälkeen vaan venyi ja venyi, ja mä aloin pelätä ettei se oikeasti loppuis koskaan.
"No. Samat sanat", mä lopulta rykäisin, ja pakenin yhä avoimesta ovesta lokerikkohuoneeseen ennen kuin Cella ehtis huomata mun äänen lopultakin pettäneen.

[Aleksanteri]

27.11.2015 – Se, jossa mä harrastan liikuntaa

Jälkeenpäin mä olisin voinut vannoa, että Vientareen raviradan parkkiksella joku muu oli noussut auton rattiin ja ajanut kisoista väsynyttä porukkaa kuus-helvetin-tuntia kotiin. En nimittäin vaan uskonut, että mä itse olisin fyysisesti pystynyt siihen. Mun näkökentässä oli edelleen, huonosti nukutun yön jälkeenkin, sumea kalvo jota ei saanut räpyttelemälläkään pois. Mutta ridakoulussa ei paljon armoa annettu. Niin ku joka ikisenä perjantaina tästä vuosituhat eteen ja taakse, Myntti kulki westernissä ja kahdella aloittavien sennujen tunnilla. Samoin Windi.

Viimeiset kolme päivää oli mun päässä aika lailla raa’alta kananmunalta tuntuvaa sotkua. Puolet muistikuvista oli täynnä jalkojen alla keikkuvaa maata, Cellan lämpimiä käsiä mun niskassa tai selällä, sen hengästynyttä suuta ja ihme paikkavalintoja, joita kohtaan mulla ei ennen Vientaretta ollut ollut minkäänlaisia sympatioita (seriously, koska roskakatoksista oli tullut vuoden kuumimpia kuhertelumestoja?!).

Toisessa puoliskossa oli sekasortoisessa legopinossa vuoron perään hämmentäviä, vuoron perään vatsaa vääntäviä kuvia. Niissä hämmentävissä oli pääosassa Grace, tyyppi, jonka olemassaolosta mä en ollut edes tiennyt ennen tätä viikkoa. Ne oli kummallinen sekoitus, joista mulle tuli yhtä aikaa imarreltu ja saakeli tahattomasta rikoksesta yllätetty olo. Isoimpana legona, vähän niin ku vahingoniloisena kuninkaallisena, oli yks missä Cellan naama hymyili pingottuneesti.
”Hei kauheen kiva, te ootte kaunis pari! Sosiaaliseen mediaankin ehitte jo suhteenne julkistaa!" Kuva pauhas mun mielessä aavemaisena eikä jättänyt rauhaan yöllä, ei päivällä.

Onneksi oli juttuja jotka ei hirveesti muuttunut. Myntti oli nyt esimerkiksi oli ihan samanlainen kuin aina ennenkin.

Mä spottasin Cellan vasta vähän ennen tokan tunnin alkua, kun Myntin alkeissennu taapersi käytävää pitkin satulaa kantaen. Cella tuli sen perässä Windin ratsastajan kanssa. Mä nojauduin karsinan oven yli ja otin anteeksipyytävän ilmeen, mutta kun meidän katseet kohtas, Cella ikään kuin pyyhkäisi silmänsä mun ylitse ja jatkoi moikkaamatta Windin koppiin. Mä jähmetyin karsinalle. Ihan niin kuin mä olisin ollut sen silmissä pelkkää kiviseinää.

Mä hääräilin Myntin ratsastajan tiellä hätäännyksen kasvaessa mun sisällä sekunti sekunnilta. Väliseinän läpi mä kuulin, miten Cella vastaili jäykästi pelokkaan ratsastajan kysymyksiin.
”Ei se pure sua. Ei se… Ei noin, anna mä.”
Mä en ollut ihan varma olisko Anne antanut Cellalle hirveesti pedagogisia pisteitä, mutta katsoin parhaaksi olla sanomatta mitään.

Kun tuntilaiset seiso ohjia hypistellen karsinoiden ovilla tehden mut ja Cellan hyödyttömäksi, mä en enää kestänyt meidän välillä aaltoilevaa hiljaisuutta. Vilkaisten varovaisesti poispäin kääntynyttä blondia mä rykäisin niin hiljaa, että hyvä kun itsekään kuulin sitä.
”Cella?”
Se ei vastannut, vaan tuijotti määrätietoisesti karsinassa möllöttävän Alexin pitkää naamaa.
”Hei? Cella?”
Ratsastajat meidän molemmin puolin katsahti hämmästyneinä meitä. Windin sennu tuuppasi Cellaa varovaisesti raipalla.
”Toi puhuu sulle”, se sanoi kuuluvalla äänellä, ihan ku olis pitänyt Cellaa jotenkin hitaana. Mä näin, miten Cellan leukaperät kiristyi, ja sit se kääntyi tummin silmin hitaasti katsomaan mua. Se ei vaivautunut vieläkään sanomaan mitään, kohotti vaan kulmiaan niin itsetietoisesti, että mä arvelin sen olevan peittelyä. Mä näin, miten se nieleskeli.
”Se oli vahinko”, mä aloitin hätäisesti, ettei Cella ehtis kääntyä taas pois.
”Ainoa vahinko jonka sä olet tehnyt”, Cella sanoi jäisesti. ”On se, ettet anna mun hoitaa rauhassa hommiani tällä alkeistunnilla.”
Se oli niin epäcellamaista, että oikeasti mun olis tehnyt mieli nauraa sille. Tai tarttua sen käteen, tai hätistellä ratsastajat käytävältä lumihankeen ja muhinoida koko tallikäytävän pituudelta.

Joku oli joskus sanonut, että liikunta auttoi vitutukseen. Mulla oli oma sanonta: liikunta maksimoi vitutuksen määrän, koska sen lisäksi että mieli riepoi ahdistuneena ulos korvasta, sä olit hikinen ja pelkäsit että pohkeet tippuis rasituksesta minä hetkenä hyvänsä. Kauniina kukkasena kaiken päälle Cella maleksi mun edellä yhtä pahantuulisen näköisenä kuin mä tunsin itseni, ja varoi tarkkaan muodostamasta katsekontaktia mun kanssa. Mä olisin vielä voinut jotenkin sietää tilannetta, mutta Myntin ratsastaja oli huonompi kuin kukaan, jonka mä olin ikinä nähnyt satulassa. Se kiskoi vuoron perään kummastakin ohjasta (siis jatkuvasti, ei sillä ollut mitään syytä siihen) ja löyhytteli niitä välillä ilmassa niin ku huonoissa lännenelokuvissa tehdään. Mä yritin sietää ja loin Mynttiin myötätuntoisia, Anneen äimistyneitä katseita. Eikö tällaisten pitäis aloittaa treenaaminen vaikka keppihevosella?

Anne oli niin mielissään siitä, että oli saanut kaikki hoitajat mestaruuksien jälkeen taluttamaan, että säteili vaan menemään.

Mä olin tuntien jälkeen ihan valmis hautautumaan lantalaan ja asumaan siellä mörkönä koko mun loppuelämän. Sen lisäksi, että Cellan päivän tavoite oli ignoorata mut, Anni ja Rosakin tuntui muuttuneen pahoiksi kaksoissiskoikseen jostain surkeasta teinikomediasta. Mä olin yrittänyt moikata EDES NIITÄ, mutta kumpikin oli mulkaissut mua ja vaan tuhahtanut ja jatkanut matkaansa tallikäytävällä pysähtymättä. Ja kyllähän mä tiesin mistä se johtui. Niistä kuvista.

Itse mä en ollut edes halunnut nähdä niitä. Jos olisin mitenkään voinut välttää Seppeleen juorukerhon joka raosta jakaman kuvasarjan, olisin ihan mielelläni voinut elää siinä uskossa ettei mitään kuvia oikeasti ollut edes olemassakaan. Mua hävetti ja ahdisti nähdä oma tukkapörröni pilkistämästä vällyjen välistä ja Grace, joka makas puoliksi peiton ulkopuolella. Mun kädet oli levänneet sen vatsalla jättämättä kovinkaan paljoa epäilysten varaan. Omasta kännykästä mä olin poistanut kuvat parilla vihaisella pyyhkäisyllä, mutta ne ei saaneet poistettua mun sisälle kaivertuvaa tyhjää tunnetta.

Talli hiljeni, mutta mä en saanut lähdettyä. Mä puhdistin hajamielisesti Myntin suojia, kävin heittämässä loimet Kassun siunauksella päärakennuksen isoon pesukoneeseen ja vaeltelin sit päättömästi ympäri tallia. Musta tuntui kuristavasti siltä, ettei mulla olis tällä hetkellä mitään asiaa yläkertaan. Pari kertaa mä livahdin röökille autotallin kulmalle, mutta tumppasin kiireesti tupakan ja painuin sisälle heti, jos tallin suunnalla alkoi näkyä liikettä.

Mä olin parkkipaikalla starttaamassa autoa, kun lopulta näin Cellan vaalean hahmon kiskomassa hupparin huppua päähän vähän matkan päässä sen pyörän vierellä. Epäröin hetken käsi avaimella. Hitto, mä mietin sitten ja tönäisin auton oven auki.
”Cella!” Mä huikkasin karhealla äänellä pihan poikki. Se pysähtyi, tunnisti kai mun äänen, muttei kääntynyt tai tervehtinyt. Ei tosin myöskään noussut pyörän selkään.

Potkin jalat ulos autosta ja liukastelin jääkokkareiden poikki pyöräänsä puristavan Cellan luo. Sen ilme oli niin musertava, että hetkeksi mun pää tyhjeni taas. Mä vedin rinta kivistäen henkeä.
”Mä oon pahoillani Cella”, mutisin pysähtyen. Meidän välille oli jäänyt kummallinen välimatka: henkisesti me oltiin niin ku vuoren erottamia, vaikka fyysisesti mä olisin kättä heilauttamalla voinut hipaista sen hupparin rannetta.
”Varsinainen mister Myötätunto”, Cella hymähti katkerasti.
”Ei kun mä oon tosissani”, yritin. Sydän oli noussut hakkaamaan kurkkuun ja teki puhumisesta vaikeeta. ”Mä en todellakaan tarkoituksella ottanut Gracea mun viereen. En mä ees tunne sitä. Mä luulin…”
Tuntui jotenkin kornilta sanoa, että mä olin luullut Gracea Cellaksi. Hiljenin vaivaantuneena.
”Älä turhaan selittele, kyllä mä tajuan hyvin mitä sä tarkoitat. No, kiva varmasti että on joka minuutille joku jota vähän pussailla”, Cella irvisti ja kumartui availemaan pyöräänsä.
”Ei kun ihan totta Cella”, mä yritin tarttua sen käsivarteen.
”Päästä irti musta”, se sanoi niin tylysti, että mun sormet irtos niin ku poltteesta.

Mä jäin paikoilleni ja katsoin orpona, miten Cella avas kaikessa rauhassa pyörän lukon ja talutti sen lumipenkasta. Kun se oli päässyt kinoksesta jäätyneelle parkkipaikalle, se puisteli lumet kengistään ja katsoi mua nopeasti. Takaisin katsoessani musta tuntui, että koskaan ennen mä en ollut ollut yhtä säälittävä. Hetken aikaa me tuijotettiin toisiamme hämärän läpi, mä kengät märkinä ja auto kauempana ovi avoinna odottaen, Cella kylmästä tai jostain vastaavasta hytisten. Sitten se kääntyi ja lähti taluttamaan pyörää poispäin.
”Cella, mä tykkään susta ihan saakelin paljon”, mä huusin sen selälle, mutta se ei kääntynyt.

[Aleksanteri]

1.12.2015 – Se, jossa opetetaan miten sä vältät minkä tahansa vaikean keskustelun

Joulukuussa mä jotenkin aina muistin, että yleensä ihmisillä oli jäätävä keko velvollisuuksia esim. töistä tai koulusta, ja että tähän aikaan vuodesta ne vajos yhä syvemmälle ja syvemmälle sekä lumeen että deadline-ahdistukseen. Mä olin nähnyt viime aikoina niin monta stressaantunutta naamaa, että meinasin unohtaa ettei mulla itselläni ollut mitään syytä adoptoida sitä omalle naamalle.

Koska eihän mulla ollut velvollisuuksia. Sen jälkeen, kun mä olin valmistunut viime keväänä, mun elämän suurimman vastuu oli ollut Myntin hoitaminen ja ehkä järjissäni pysyminen. Kyllähän siinä illat sujui hyvin, mutta aika monesti mä vaeltelin iltapäivään asti kotona koputtelemassa seiniä ja tuijottamassa joko ikkunasta puussa hyppiviä lintuja (ihan ok ajanvietettä ehkä esim. Kuúlle, mutta ei mulle) tai tietokoneen näyttöä. Ja se oli hel-ve-tin tylsää. Enkä mä voinut mitään uutta harrastustakaan ottaa, koska oikeesti kuka muu kävi päivällä ilmaiseksi missään kuin jotkut vanhuuttaan tuhisevat mummelit???

Näin syvällisiä oli mun mietteet, kun mä hinkkasin Myntin ruokakuppia sormet vaahdossa. Heppa juoksi onnellisena puomitunnilla, ja mä aattelin käyttää tilaisuutta hyväkseni desinfioimalla karsinan lattiasta kattoon. Ehkä sen saatto ottaa jonain viiripäisenä joulusiivouksena (meidän suvussa joulusiivous oli pyhä, ja mä tunsin alkavaa stressiä jo lokakuun lopussa kun mietin miten mä kohta hankaisin ja kiillottaisin), mutta tällä hetkellä se kyllä tuntu yhtä paljon myös pään siivoukselta. Tai niin mä olin päättänyt, toiveikkaasti, ainakin asennoitua tähän kauranjämien ja ruskean kuolaveden paratiisiin.

Mutta en mä nyt saakeli soikoon koko iltapäivää jaksanut seisoa leikkimässä joka tallin 10-vuotiasta jokapaikanhöylää. Lähellä viittä mä arvelin, että puomitunti olis kohta ohi, ja mä kävin lorottamassa likavedet ämpäristä pesariin. Sit luikin yläkertaan ja haukottelin portaiden tömistessä niin, että leuka melko varmasti ei enää koskaan tulis näyttään suoralta ja uljaalta. Liika miettiminen oli saanut mun silmät luppasemaan vaarallisesti, ja mä aattelin ottaa nokkaunet ennen kuin Myntin estealkeitten ratsastaja tulis paikalle. Se oli ollut parina viime kertana ehkä 15-vuotias mimmi, joka jostain syystä tuntu pelkäävän mua suunnattomasti, ja mä tarvisin ehkä vähän energiaa sen kohtaamiseen.

Olis ehkä pitänyt arvata etukäteen yläkerran tilanne ja mennä vaikka kerjäämään Kassun sängystä viipaletta omaan käyttöön, koska oleskeluhuoneeseen verrattuna orilaidunki oli aika rauhallinen paikka. Inksu loikoili sohvalla, ja mä mietin hämärästi miten niin pieneen pakettiin laitettu ihminen saatto vallata niin paljon sohvaa, ettei sillä oli mahtunut edes pikkuvarvastaan lepuuttamaan. Anni ja Rosa käkätti pöydän ääressä, Loviisa luki vähän inhimillisemmän näköisenä jotain vanhaa heppalehteä ikkunan vierellä.
”Moi Allu!” Rosa hihkaisi veikeästi, kun se huomas mut. Mä heilautin kättä ja yritin näyttää sikamaisen kiireiseltä. Jos mä saisin olla vartin yksin, niin voisin sietää niitten, öö, ELÄHYTTÄVÄÄ seuraa ehkä vähän paremmin.
”Joo moi mun pitää mennä katsomaan noita heinäpaaleja…” mä tölväisin suunnittelematta heinävintin ovelle ja paukahdin siitä sisään. Musta tuntui, että mä ehdin paiskata oven kiinni ennen ku tytöt ehti ees näyttää hämmästyneiltä.

Vintillä oli hiljasta. Ja jotenkin rauhoittavan pimeetä. Mä en laittanut valoja, vaan haahuilin käsikopelolla lähimmän paalin luo ja kaaduin sen päälle varmaan yhtä raskaasti kuin kolme viikkoa valvonut yyhoo. Mielessä kävi, että mun varmaan kandeis laittaa joku herätys, mutta se olis vaatinut kohtuuttoman paljon tekemistä. Mimmien kälätys naapurihuoneesta jäi tarkoituksettomaksi taustasuhinaksi.

Mutta en mä sit loppujen lopuksi kauheesti nukkunut. Mä leijuin jossain ihme horteessa, tunsin miten paali kutitti mun nenää ja samalla miten pää alko kiemurrella solmulla jolla se oli tänkin päivän ollut. Mä pistin kädet puuskaan ja puristin silmiä kiinni ihan niin ku mä voisin pakottaa itseni nukahtamaan.

Sit oleskeluhuoneesta kuulu tuttu ääni, ja mä olin äkkiä ihan hereillä.
”Hei tulkaa joku mun kanssa ratsastamaan!! Windillä on vapaapäivä!”
Cella. Se kuulosti iloiselta ja vähän hengästyneeltä, ja mä arvelin teräviksi viiruiksi muuttuneissa aivolohkoissani että se oli varmaan juossut portaat.
”Meillä oli just glögi tulossa!” Annin ääni kantautui vaimeasti seinän läpi.
”Mä otan sitä hei termariin mukaan!” Cella innostu. Mä arvelin, että se oli heittäytynyt sohvalle, koska seuraavaks kuulu Inksun rääkäisy ja kolinaa, kun toinen niistä tippui lattialle. Mä jäin arvelemaan kumpi oli töytäissyt kumman.

Niiden nahistessa päämäärättömästi mä unohduin miettimään viime lauantaita, kun olin törmänyt Cellaan Liekkijärven huumaavassa yöelämässä. Mulle tuli siitä edelleen typerästi olo, että mun teki mieli kiskoa suupielet korviin ja vaikka käydä juoksemassa tyyliin Liekkijärvi ympäri. Multa oli kestänyt pitkä aika uskoa, että Cella oli oikeesti leppynyt mulle. Vielä vaikeampi mun oli ollut tajuta, mitä sen jälkeen oli tapahtunut kun Kaisa oli pakannut meidät kaikki sen kaaraan. Kun mä seuraavana aamuna mietin mun ja Cellan lyhyttä eteismuhinointia, mä olin pitkään punninnut saattoiko se olla oikeasti vaan mun omaa keksintöä. Mä olin jotenkin ajatellut, että koko Grace-selkkauksen jälkeen Cella olis herännyt siihen, että mä olin oikeasti mäntti, ja lopettanut koko meidän välisen ihmissuhteen. Olin suht. pöllämystynyt että se sen sijaan oli JÄLLEEN KERRAN tahtonut pussailla mun kanssa. Se oli kuitenkin... no, Cella, ja Cella tarkotti siistiä tyyppiä. Ja mä nukuin heinävintillä piilossa muita.

Mun ajatukset tarkentu taas tähän hetkeen, kun mä kuulin oman nimeni seinän toiselta puolelta.
”… Aleksanterin kanssa menee?”
Ääni ei kuulunut kenellekään niistä, jotka oli äsken olleet oleskeluhuoneessa, ja mulle tuli ihmeellinen varmuus, että puhuja oli Fiia.
”No ainakin ne piti limanvaihtokekkereitä viikonloppuna meidän ulko-ovella!” Rosa nauro, inahti "au" ja hiljeni. Mä jähmetyin ja räväytin silmät auki. Oliko - oikeesti - totta - että - ne - puhu -musta? Saattoko täällä olla joku Aleksanteri kakkonen, josta mä en vaan tiennyt?
”Ootteko te nyt niin ku pari?” Anni, se Brutus, kysy niin että hyvä kun uteliaisuus ei valunut oven ali. Olkaa hiljaa! Mä huusin täysillä mielessäni. Eihän me oltu Cellan kanssa ikinä puhuttu koko asiasta!!! Ja kun mä olin mölissyt sen perään (nolosti) että tykkään siitä, se oli painunut pois monimerkityksellisesti niin ku Mona Lisa. Puhumattakaan siitä, että kun mä paljastin nahkani sille uudelleen niitten kuistilla, se oli vaihtanut puheenaiheen siihen ihme hyypiöön, jonka kanssa se kaulaili aiemmin samana iltana baarissa. Mä olin siitä asti miettinyt olikse joku vinkki.

Kaikessa panikoinnissani mä melkein unohdin kuunnella mitä Cella vastas.
”Äh, no ei me nyt varsinaisesti pari, tai ei me olla sovittu mitään sen suuntaista…” mä analysoin täyttä päätä jokaista sen äänenpainoa ja mietin kauhistuneena miten pystyisin kuunteleen keskustelua enää sekuntiakaan sekoamatta. ”Ja onhan siinä nyt siis kaikkea muutakin säätämistä vielä. Tai ehkä se haluaa vaan pitää hauskaa? Mistä mä tiedän?”
”No mee kysyyn siltä!” Rosa kajautti niin tyytyväisenä, että mä olisin voinut luulla sen voittaneen just koko rk-mestaruudet.
”Häh? Ei se oo nyt tallilla”, Cella älähti.
”On!!” Mä olin satavarma, että Anni tanssi pöydällä. ”Se nukkuu tuolla heinävintillä! Tai nukkuu siis TOIVOTTAVASTI!”
Mistä vitusta ne tiesi, että mä olin tullut tänne nukkumaan?!

Mä olin ihan varma, että Cella ei ikikuuna päivänä tulis vintille kun tietäis, että mä pidin ”PÄIVÄUNIA” siellä. Niinpä en melkein ehtinyt varautua, kun lyhyen ja hermoja raastavan sekasotkun jälkeen vintin ovi raottui ja kapea valoisa kaistale halkas heinäisen lattian. Mä puristin silmät nopeesti kiinni ja yritin jotenkin kopioida sitä, miten nukkuva ihminen hengitti ja makas. En tiedä olisko kissakaan uskonut että mä oikeasti nukuin.
”Allu?” Cella huhuili ovelta. Sekään ei jostain syystä laittanut valoja (palikka), vaan anto oven sulkeutua ja lähti käsikopelolla etsimään mua. Oleskeluhuoneen tyttöjen pälätys jäi johonkin taustalle, mä kuuntelin vain Cellan askelista kuuluvaa kahinaa ja sen hengitystä, joka kuulosti pimeässä epäluonnollisen kovalta.

Lopulta Cella törmäs mun jalkaterään. Se veti kiivaasti henkeä ja tarttu tunnustellen mun nilkkaan, ihan niin ku olis pelännyt että oli vahingossa herättänyt jonkun MUUN joka sattuis ottamaan tavallista päivälepoa Seppeleen heinävintillä. Mä katsoin, ettei enää ollut kauheena mieltä esittää nukkuvaa ja yskähdin. Kurkku oli ihan jäätävän kuiva.
”Oothan se sä?” Cella kuiskas.
”Joo.”
Miksi sä täällä oot?”
”Inksu oli sohvalla ja mun oli pakko päästä nukkumaan”, mä irvistin, mutta tajusin sit että Cella ei voinut nähdä sitä. Lopetin nopeesti.
”Haittaako sua että mä oon täällä?” Se kysy, vaikka istu jo heiniä kahisuttaen mun viereen.
”Ei.”

Cellan lämmin käsivarsi painautu mun kättä vasten, tarkoituksella vai vahingossa, sitä mä en osannut sanoa. Kumpikaan ei sanonut mitään, mä kyyhötin huonossa asennossa paalin reunalla mut en tahtonut siirtyä pimeässä kauemmas Cellasta. Mä mietin jotenkin ihmeellisen verkkaisesti pitäiskö mun tehdä jotain, tai sanoa sille jotain siitä mitä olin salakuunnellut. Jos mä olisin tyyliin Kristian tai joku vastaava, mä varmaan laulaisin jonku pikku serenadin ja laskeutuiin polvilleni tarjoilemaan ruusuja Cellalle. Mutta mä en ollut nyt mikään erityisen kummoinen laulaja.

Cella liikahti melkein äänettömästi lähemmäs mua. Tunsi melkein pelkästään siitä huokuvasta lämmöstä että se liikkui, ennen kuin se paino päänsä mun olkapäälle ja livautti hitaasti, jotenkin tosi kysyvällä tavalla sormet mun sormien lomaan. Henki salpautu, kun Cellan hyväntuoksuinen tukka valui mun olalle. Sen kylmät sormet alko kevyesti sivellä mun sormia. Mun päässä heijas oudosti, mutta kun mä varovasti työnsin käden Cellan vyötärölle mä mietin, et koskaan aikaisemmin akuutti pyörrytys ei ollut tuntunut niin ok:lta. Cella painautu edelleen vasten mun kylkeä, ja nyt kun se oli ihan lähellä mä näin miten se vilkas mua miettivästi.
”Sano Allu suoraan, että nukuitko sä täällä vai…”
”Mä oon miettinyt yhtä juttua!” Mä parkaisin niin, että Cella hypähti vähän. Jatkoin samalla tuuttauksella nyt ku kerran olin alkanut tätä suota kaivaa. ”Että mun pitäis varmaan hankkia töitä!!! Onko sulla mitään ehdotuksia? En ainakaan siivoamisesta varmaan tykkäis!”

Kuinka vältät minkä tahansa keskustelun, Aleksanteri-oppimäärän osa yksi: suoritettu.

[Aleksanteri]

11.12.2015 – Se, jossa kissa vie multa kielen

”Aleksanteri, vie se auto sinne parkkipaikalle!”
Annen tallinovelta kuuluva ääni oli niin kantava, että sille olis pitänyt varata korkeimmassa oikeudessa paikka yleisenä tuomitsijana. Mä olin aika varma, että joka ainoa hurskas westerntuntilainen joka talutti heppaansa pihalle, lakkas hetkeksi miettimästä stetsoneita ja karjalaumoja ja kääntyi töllöttämään mua.

Kurvasin nolona kaaran autotallin takaisesta lumipenkasta, johon mä olin parina päivänä parkkeerannut auton koska a) siellä oli tilaa silloinkin, kun satakolme ponikuskia hytisi maneesissa kun armas lapsonen ratsasti ja b) sieltä oli tallin lämpöön noin kolkyt kertaa lyhyempi matka. Kun mä nitkuttelin lumessa pyöriviä renkaita takaisin aurinkoiselle autotielle, mä mietin happamana että oli varmaan joku Annen pyhimysmäinen yritys koettaa KARAISTA niitä paksupäisiä hoitajia, jotka oli niin mukavuudenhaluisia että tuli tallille muuten kuin lumikenttien läpi samoten. Mun pitäis ehkä palkata oma autokuski, joka hoitais taskuparkkeerauksen mun puolesta.

Jos mulle olis toukokuussa kerrottu, miten sekaisin JOKA AINOA tallityttö meni joulusta, mä olisin ehkä harkinnut uudelleen ratsastuskoulun ja erämaamökin välillä. Kun mä puolen tunnin kuluttua oikaisi tallin pikkupuolen läpi matkalla lantalaan, mä oikeasti jouduin melkein hiihtämään Soltun karsinalle ripustetuissa koristeissa. Oli käherrettyä narua ja kiiltävää palloa, havukranssit nökötti nätissä rivissä yläparrussa, ja kaiken huippuna karsinan oveen oli liisteröity JOULUKALENTERI, jossa oli ihan hervottoman iloisesti virnistävä ukko lumimetsässä. Mä en ollut ihan varma, osaisko Solttu arvostaa joulu-ukkoa. Tai suklaata, jota Adalind paraikaa rapisteli tänpäiväisestä luukusta ja pisteli sitten silmät viattomuutta säteillen omiin suihinsa.
”Mä luulin, että toi on Soltulle”, sanoin ohimennen, mut Adalind kai luuli että mä vitsailin koska se hirnui naurusta vielä kun mä olin jo päätyovilla.

Oli joulussa joitain ihan hyviäkin puolia, mä mietin, kun lapoin lantaa Myntin karsinassa. Joku lyhyttukkainen vähän paksu mimmi, jolle mä en muistaakseni koskaan ennen ollut sanonut sanaakaan, oli kurkannut Myntsän karsinaan ja tarjonnut mulle rapisevasta muovipussista pipareita. Heti kun olin lakannut epäilemästä että se kenties yritti myrkyttää mut, kahmin toisen nyrkin täyteen ja suu täynnä mussutin kiitoksen epäselvemmin kuin Fleimin edustalla kello neljä aamulla.
”Eipä mittään, mie tykkään tuoda joulumieltä”, tää ihmismuodon ottanut joulutonttu sanoi ja iski mulle silmää. Tai ainakin mä olin melko varma, että silmänisku se oli.
Miks vitussa tonttu iski mulle silmää?

Vartti ennen tunnin alkua Annen lähettämä Salma tuli hoputtaan alkeisheppojen hoitajia maneesiin. Luultavasti Anne yritti estää meitä miettimästä liian jaloja jouluisia ajatuksia, mä arvelin, kun hylkäsin raskaasti vikat piparit Myntin harjakassiin. Mä sommittelin mielessäni kirousta sille kurjalle, joka uskaltais varastaa piparit, samalla kun sukelsin pilkkopimeälle pihalle jonka hohtavalla lumipinnalla taapersi pitkä rivi hattivateilta näyttäviä hoitajia. Loviisa, Kuura ja Emmy meni jo kaukana edellä, ja niitten perässä rynni virkaintoisina Luna ja Tuulia. Yks hahmo kulki viimeisenä sen näköisenä, että oli omasta mielestään tainnut taluttaa alkeistunnilla suht usein.

Mä sain Cellan kiinni aitan kohdalla. Sen hengitys höyrysi talvitakin hupun alta, kun se kääntyi yllättyneenä ja hymyili mulle. Se oli varustautunu niin ku naparetkelle, takilla olis varmasti lämmittänyt nelihenkisen perheen. Mä tunsin itseni sen rinnalla shortsit jalassa Lappiin matkustaneeksi turistiksi.
”Mistä vetoa, että Anne ravauttaa niitä koko tunnin”, Cella irvisti mulle, mut ei kuulostanut erityisen katkeralta.
Kun me oltiin maneesin jäisellä ovella, se veti toisen kätensä jostain satojen toppakerrosten uumenista ja puristi mun sormia nopeesti. Mä häkellyin siinä määrin, että kävelin vahingossa sen perässä Windin luo ja tein laajan mutta LUONTEVAN kierroksen puolen maneesin poikki samalla, kun jokainen hoitaja tuijotti mua vähän säälien ja ratsastajat TOIVON MUKAAN ihaillen.

Eipä ne talutustunnit varmaan ikinä muuttuis siitä sen kummoisemmiksi. Mulla oli hiki neljän minuutin kohdalla, ja vaikka Mynden ratsastaja oli ihan saakelin tomera, heppa junttura niin ku puupenkki ja kulki koko tunnin turpa sisäänpäin työnnettynä. Mä käytännössä nojasin sen lapaan, ettei heppa pääsis kurvaamaan takaisin keskihalkaisijalle. Jossain vaiheessa mua alkoi naurattaa ihan suunnattomasti, koska jokaiseen Annen kommenttiin ratsastaja mutisi oman pistävän vastauksen ja jurnutti syvemmällä satulaan. Mä tuijotin pöllyävää hiekkaa ja yritin pitää naaman vakavana, ettei sennut luulis mun salaisesti pilkkaavan niitten kovaa tahtia kehittyvää ratsastustaitoa.

Kun tunti oli lopulta ohi, mä olin niin hikinen, että olin valmis kaatumaan lumihankeen ja viilentymään siinä niin kauan että tulis kevät. Sit voisin siirtyä Liekkijärveen ja jatkaa siellä ensilumeen asti. Kuulosti hyvältä suunnitelmalta mun mielestä.
”Törppö, sun sormes muuttuu jääksi ja tippuu”, Cella kommentoi, kun mä tungin satulahuoneen ovella kädet lumikinokseen. Muut oli jo kadonneet sisälle, Cella oli ainoa joka oli jäänyt jostain syystä roikkumaan ovelle. Se oli vetänyt hupun pois päästään, ja sen vaalea tukka oli kähertynyt kosteudesta. Se selvitteli sitä kättä kampana käyttäen, ja ilma höyrys kylmenevään ilmaan sen pään yläpuolella.
”Mä tasapainotan lämpötilaa, että pystyn ajaan autoa”, mä vastasin rauhallisesti lumen sulaessa sormille.
”Ai ootko sä lähdössä?”
”Joo.”
Cella oli vähän aikaa hiljaa, ja mun täyty hetken päästä vilkaista ovelle tarkistaakseni ettei se ollut painunut sisälle satulahuoneeseen. Siinä se tökötti edelleen ja katso mua mietteliäästi.
”Voinko mä tulla sun kyydillä?” Se kysyi lopulta.

Kun mä olin toipunut yllättävästä lämpötilavaihtelusta, joka oli sormien kautta palelluttanut mun aivot, mä olin saanut mölistyä JOO TOTTA KAI ja lähtenyt liukastelemaan Cellan edellä kohti parkkipaikkaa. Mua vähän huolestutti, koska mä olin äkkiä unohtanut jonkun tärkeän osasen kävelytaidosta. Noin 17 vuoteen mä en nimittäin ollut ollut yhtä tietoinen siitä miten kummalliselta polvien nosteleminen tuntui. Cella kyseli jotenkin äärettömän kiinnostuneena olinko mä nähnyt Salmaa ja sen kavereita tallilla nyt viime päivinä (en??? Salmahan asu aitassa valkoheppojensa kanssa), mutta mä en oikein pystynyt keskittymään kaiken sen kävelemisen lomasta.

Auton lämmitin hurisi epäluonnollisen kovaa, kun mä käännyin turvavyö rinnan ympäri kiristyen ja peruutin lumiselta parkkipaikalta. Cella istu etupenkillä kädet sylissä ja tuijotti huuruisen ikkunan läpi pimeyteen katoavaa tallipihaa. Mä mietin kuumeisesti mistä voisin puhua sille, mutta kun sain tasan nolla loistavaa ideaa, tyrkkäsin radion päälle ja kännyin isommalle tielle.
”KAALIMATO PISTE KOM, JOTTA ELÄMÄ OLISI NAUTINNOLLISEMPAA! HMMMMMMM!” Joku uraansa pettynyt ääninäyttelijä hönki radiosta. Mä meinasin tukehtua. Miks??? Miksei ne voineet soittaa vaikka jotain kivaa ja kannustavaa ENGLANNINKIELISTÄ kappaletta, jonka sanoja ei tarvis ajatella? Mä tunsin miten mun paljaat korvat alko punoittaa. Me liityttiin kaupunkiin suuntaavaan punavaloiseen autoletkaan, mun yrittäessä lähettää telepaattisia biisitoiveita Liekkijärven paikallisradiolle.

”Tästähän käännyttiin teille?”
Mä hiljensin radiosta kuuluvaa joulumusiikkia (mun toiveisiin oli vastattu kolmen eri tavalla versioidun Kilisee kilisee kulkuset –biisin muodossa) ja hidastin kahden koivun välistä lähtevään tienristeykseen. Cella nyökkäs.
”Kannattaa ajaa hitaasti, täällä asuu lapsia joilla ei oo mitään käsitystä siitä miten suojatietä käytetään.”
Jossain vaiheessa matkaa oli alkanut joku maailman piristävin pikku räntäsade. Mä matelin tuulilasin läpi tiiraillen, kunnes olin suht varma että tunnistin Cellan ja Rosan kuistin. Pysäytin auton tien sivuun tyhjäkäynnille.
”Eksä oo nyt perillä?”
”Joo! Kiitti!” Cella avas turvavyön, jumitti hetken ja käänty katsoon mua.
”Hei Allu, et sä olis halunnut tulla kahville?”

Olis kätevää, jos olis kaksoisolento, jonka vois laittaa suorittaan kaikki sosiaalisesti vaikeet tilanteet. Sä voisit itse naamioitua vaikka joulukuuseksi ja tuijottaa rauhallisesti huoneen nurkasta, miten sun kaksoisolento keskustelis intelligentisti ja kiinnostavasti maailman polttavista aiheista. Eikä kenelläkään olis enää huolen häivää.

Harmi että mulle ei oltu vielä luovutettu sellaista kaksoisolentoa. Niinpä mä en keksinyt (renkaat ulvoen pois kaahaamisen lisäksi) oikein muuta vaihtoehtoa ku nousta autosta ja seurata Cellaa niitten kuistille. Kun Cella etsi lumisateelta suojassa avainta sen tuhansista taskuista, joku karju mun päässä suoraa huutoa. Mä olin aika varma, että se oli ehkä mun sielu.
”Rosa on varmaan vielä tallilla”, Cella sano, kun se lopulta sai oven auki. Mä seurasin sitä eteiseen ja tunsin oloni vielä jotenkin tavallista daijummaksi, kun riisuin kengät ja ripustin takin naulakkoon. Viimeks tällä pienellä pinta-alalla mä ja Cella oltiin kompasteltu toistemme kimpussa niin ku jossain puolenyön jälkeen vitoskanavalta tulevassa telkkarisarjassa. Miten helkatissa mä osaisin juoda KAHVIA tässä kämpässä

Joku miukaisi kaapin päältä, kun mä seurasin ulkovaatteista kuoriutunutta Cellaa keittiöön samalla arvokkuudella kuin tuomiopäivän kulkueessa. Mä käännyin hämärässä valaistuksessa parahiksi katsomaan, miten Cella nousi varpailleen ja noukki kaapista maailman rääpälemäisimmän katinpoikasen. Se työnsi kynnet Cellan harmaaseen paitaan ja killitti mua vakavana.
”Mikä toi on?” Mä kysyin kohteliaasti ja toisten lemmikkieläimiä arvostaen.
”Onni”, Cella rapsutti onnellisesti (hah) kissan niskaa ja kanto sen mun ohitse kahvinkeittimelle. Mä vastasin jotain mikä oli sekoitus ahaasta ja hienosta ja seisoin tosi luonnollisen rennosti niiden keittiön maton reunalla.
”Siis sä voit istua vaikka siihen pöydän ääreen, mä keitän kahvin älä siitä huoli”, Cella laski kissan takas hyllyyn ja nykäs nopeasti tukan sojottavaksi tupsuksi keskelle päälakea. Se napsautti tiskipöydän kirkkaan valon päälle ja alko mitata kahvia niin tavallisen näköisenä, että mä muistin taas hengittää. Istuin tuolin reunalle ja työnsin varovasti mun kohdalla auki lojuvaa kolmen päivän takaista sanomalehteä kauemmas. Jostain syystä mä arvelin lehdessä olevasta kahvikuppitahrasta, että se oli Cellan paikka.

Mulle tuli jotenki kodikas olo keittiön sekasorrosta. Mä uskoin että erotin aika hyvin Rosan klassisen ja Cellan, öö, toisenlaisen maun. Näytti siltä, että Rosa oli tehny keittiöön hyvin järjestellyn ja yksinkertaisen pohjakerroksen, ja Cella oli sit sirotellut sen päälle about tuhat yksityiskohtaa kerrallaan. Minne tahansa katsokin, oli aika helppo sanoa oliko Timon ja Pumba –kuvioisen likaisen mukin tai Marimekkokuosisen pannualustan omistaja Cella vai Rosa. Ainoastaan ikkunanpieliä kiertävistä naurettavan vinoista, mutta täydellisesti toimivista ja halpisversiota kirkkaammista jouluvaloista mä en heti osannut arvata mitään. Ehkä ne omisti Onni.

Cella työnsi kahvikupin mun eteen ja veti mun vieressä olevan tuolin pois puupöydän alta. Se oli noukkinut taas kissan mukaan, ja kun se istu, katti loi niin pieneksi eläimeksi pelottavan halveksivan vilkaisun mun ylitse. Mä kiiruhdin hörppäämään kahvia ja poltin kielen, kun Cella veti jalat koukkuun kissa pörheänä lauttana sylissään ja työnsi varpaat mun penkin pienalle. Se katsoi mua yhtä tarkkaan ku katti, mutta ei onneksi näyttänyt yhtään niin vittuuntuneelta. Se hymyili, vähän samalla tavalla ku joku kakru vois hymyillä jouluaattona. Tai ehkä se johtu vaan sen kasvoille heijastuvista värikkäistä jouluvaloista.
”Kiva kun oot kylässä.” Se kuulosti vähän samalta kuin Vientareessa silloin, kun se oli kömpinyt keskellä yötä mun ja Krisun huoneeseen. Mä yritin olla ajattelematta sitä, että pysyisin järjissäni.
”Joo siis kiva olla täällä ja onpa hyvää kahvia!!!” Mä henkäisin ja hörppäsin kupista uudelleen siinä toivossa, että kuuma kahvi tekis polttelevasta kielestä tunnottoman. Onni aivasti, enkä mä ollut koskaan ennen tiennyt, että kissan aivastus saatto kuulostaa niin säälivältä.
”No vähän liian tummaa musta, sä saat keittää ens kerralla”, Cella heitti sillä keveydellä, että lauseeseen kätketty viesti (daa, jopa mä pystyin näkeen sen) kolahti mua otsaan niin ku kivillä marinoitu lumipallo. Mä melkein heitin kahvikupin pöydälle kun yritin päättää pitäiskö mun vastata joo vai oliko Cellan lause vaan vitsi, mutta Cella keskeytti mun harkinnan tuuppaamalla mua varpaalla polveen.
”Älä stressaa, Allu. Sä oot vaan kahvilla”, se virnisti. Mä riistin katseen sen vaaleanruskeista silmistä kahvin pyörteilevään pintaan, ja yhtä konkreettisesti yritin karistaa mun päähän tulvahtaneet ajatukset joissa työnsin kädet sen vaaleaan tukkaan ja vedin sen mun syliin. Kahvi. Se oli tärkeetä.

Mut miten saakelin tyytyväinen saattoi ihminen olla siitä, että sai istua jonkun keittiössä juomassa kahvia.

[Aleksanteri]

14.12.15 – Se, jossa mä käyn hauskalla ja rentouttavalla maastoratsastuksella

Ai niin, eilen oli Lucian päivä. Meidän perheessä se meni tavallisesti niin, että Kaisa ainoana platinablondina pakotti muut istumaan rivissä sohvalla ja keekoili kynttiläkruunu otsalla laulamassa hartaasti ja väräjävästi niin ku paraskin marttyyri. Jonkun oli aina pakko kuvata koko farssi, ja yleensä siihen rooliin jouduin mä. Madde ja mutsi oli ainoita, joilla oli erityislupa aina välillä nousta sohvalta muille asioille ja väläyttää piirun veran säälivää ilmettä jäljelle jäävälle yleisölle. Mä olin kerran 13-vuotiaana yrittänyt samaa, ja Kaisa oli lyönyt mua joulutähdellä päähän.

No, loppu hyvin kaikki hyvin, sekä tuskallinen Lucian päivä että (ihmeellistä kyllä) vielä tuskallisemmat Seppeleen rk-osakilpailut oli takana. Mä heräsin maanantai-iltapäivän lumimyrskyyn, joka puski sisään mun yöllä auki jääneestä parvekkeen ovesta, ja mietin voisinko oikeasti vaan jäädä makaamaan sänkyyn niin pitkäksi aikaa että tulis kevät. Tai seuraava vuosituhatkin vois olla ihan jees.

Jotenkin mä kuitenkin raahauduin kaiken vitutuksen keskelläkin autolle ja lähdin huristelemaan liukkaan ja lumisen pyörremyrskyn poikki. Silmissä painoi, mä olin nukkunut hyvällä tuurilla kolme tuntia ja säpsähtänyt välillä ylös tarkistamaan kännykkää. Se näytti samalta kerta toisena jälkeen. Digitaaliset numerot oli liikkunu niin ku hidastettuna, minuutti kesti siirappimaisen ikuisuuden ja puhelimen hiljaisuus tuntu joka kerralla lyönniltä vasten naamaa. Viesti, jonka mä olin näpytellyt Cellalle sisuskalut kouristuen, ei nähtävästi ollut saanut siinä aikaan minkäänlaista vastavuoroista tunteenpurkausta.
’Cella voitko vastata jotain, mun on oikeesti pakko saada puhua sulle.’
Jos ihmissuhdenero Kaisa, pisin seurustelusuhde kolme kuukautta kaks päivää, olis nähnyt mun viestin, se olis varmaan tyyliin haukkunut mut tunneköyhäksi ja käskenyt laittaan puolikkaan Harry Potterin mittaisen nolon avautumisen. Mut mulla ei ollut hajuakaan miten mä voisin selittää mykkänä puhelimen toisessa päässä olevalle Cellalle yhtään mitään.

Onneks Myntillä oli vapaapäivä. Mä talutin sen myrskyn poikki sisään, vilkaisin sekä toiveikkaasti että peläten Windin karsinaan ja tunsin oudon pettymyksen kouraisun kun siellä ei näkynyt ketään. Tuntu turhalta ja tyhjältä puistella lumia Myntin loimelta ja harjata se junnujen metelöidessä tallikäytävän toisessa päässä.

Mä lähdin maastoon. Puiden oksat riippu yhtä raskaina kuin mun mieliala, ja lunta tuiversi niin että koko naama oli märkä noin puolessa minuutissa. Hyvä, mä mietin synkkänä. Toivottavasti mä hautautuisin lumeen, kylläpä Cellalla sitten harmittais ettei se ollut vastannut mun sydänverellä kirjoitettuun tekstiviestiin. Myntti, jolla oli hippusen enemmän elämäniloa kuin mulla, käveli tyytyväisenä ympäri metsää ja näytti iloiselta kun sai päättää itse mihin meni. Mä roikotin ohjia löysinä ja kyhjötin tuulensuojassa pikku kyyryssä.

Kiitti vaan suuresti kohtalolle (tai Myntsälle), joka johdatti mut sille lumesta umpeen muurautuneelle polulle, jolla mä kohtasin yhden mun tänhetkisistä top kolme –ihmisistä. Hauskaa tilanteessa oli ehkä se, että mun mielikuvissa tää Top Kolme istu jossain taidemaalauksesta varastetussa kahvilassa ja söi yhtä aikaa patonkia ja croissantia. Mutta ei!!!! Antakaapa kun mä kerron missä se todellisuudessa oli.

Myntti tosiaan rämpi etanan lailla jotain säälittävää polunpätkää, kun sen korvat yhtäkkiä pingahti pystyyn ja koko heppa stoppas niin ku käskyn saaneena. Mä tähyilin kasvoja vasten satavan lumen poikki eteenpäin. Meitä vastaan loikki pieni vaalea otus ja sen perässä pitempi hahmo, jonka olkapäillä ja karvahatulla oli ehkä pienen ihmisen verran lunta. Kun mä tunnistin otuksen Salman koiraksi, mä hetken luulin että vastaantulija oli Jesse ja nostin sille käden jäyhään-mutta-ystävälliseen tervehdykseen. Ei olis pitänyt.
”Hi?” hahmo huuteli pyryn läpi. Miks vitussa Jesse puhu mulle englantia?
”Moi”, mä vastasin itsepäisesti.
Me pysähdyttiin yhtä aikaa, kun tajuttiin kuka oltiin kohdattu romanttisesti pimenevässä metsässä. Ei. Voinut. Olla. Totta.

Vasta, kun Cellan viime kesän ranskisrakkaus käveli Myntin rinnalle, mä muistin, että Salmahan oli sanonut sen tulevan aina jollekin saakelin ihanalle joulumielilomalle tänne. Se oli nostanut koiran syliin ja näytti yhtä ylpeeltä kuin kundit Calvin Kleinin mainoksissa, paitsi että sillä oli vaatteet päällä. Mä toljotin sitä satulasta ja mietin tajuaisko Myntti, jos mä löisin pohkeet sen kylkiin aikeissa karauttaa jääkiteisen pensaikon poikki mahd. kauas.

”Didn’t know it was you”, ranskis sanoi aika kylmästi, vaikka se hymyili.
”Me neither”, mutisin. Me oltiin hetki hiljaa ja mä mietin oliko se ihmisenä noin kylmäkiskonen vai vihasko se vaan mua ihan muuten vaan.
”I’m Lionel”, se sanoi lopulta. Koira pyristeli sen sylissä ja mä toivoin salaa, että se pääsis irti ja LIONELIN (mikä nimi) olis pakko juosta sen perään.
”Aleksanteri.”
”I’ve heard about you.”
”Mistä?”
Mä en ällistyksissäni heti tajunnut et puhuin suomea, mut Lionel oli joko oppinut sen verran tai sit mun äänensävy riitti paljastamaan sille mitä mä tarkoitin.
”Cella speaks about you all the time.” Se kuulosti musta melkein katkeralta.
Jaa. Tätä mä en ollut odottanut. Cellan nimi pudotti mun vatsanpohjaa ikävästi metrin alemmas.
”I don’t believe you”, mä käänsin Myntin kapealla polulla ja potkaisin sitä tarpeettoman kovaa kylkiin, et se lähtis hitusen lujaa pois. Lionel huusi mun perään.
”You don’t need to. But if you don’t treat her well you are in trouble.”
Mä meinasin melkein kääntyä ja kysyä Lionelilta aikoko se oikeasti haastaa riitaa mun kanssa, mut sit muistin pitkät raapimajäljet Cellan poskessa ja jatkoin matkaa. Mä en tiennyt olinko siinä henkisessä tilassa et olisin selvinnyt tappelusta.

Windin karsinalla ei edelleenkään ollut ketään, kun mä palasin metsästä. Harmissani mä talutin Myntin omaan koppiinsa, riisuin sen ja jäin roikkumaan epävarmana karsinan ovelle. Mulla oli jotenkin sellainen tunne, että vastapäisessä karsinassa Kössin harjaa muka keskittyneesti selvittävä Rosa pitäis huolen, että mä ja Cella ei törmättäis tänään. Rosaa uhmakkaasti tuijottaen mä kaivoin puhelimen taskusta ja soitin Cellalle.

Suht helppo varmaan arvata et se ei vastannut. Eikä myöskään toiseen puheluun, eikä kolmanteen eikä kuudenteentoista vaikka sen kohdalla mä jo tunsin itseni melko säälittäväksi. Eilisestä asti mua oli korvennut se, että Cella ei ollut antanut mulle ees tilaisuutta selittää miks Grace oli pussannut mua. Mä olin herranen aika työntänyt sen pois niin ku minkäkin kumisaappaan, mutta se ei tietenkään Cella Talvetta kiinnostanut pätkääkään.

Lopulta mä lähdin pettymystä niellen Myntin karsinalta, kiskoin talvitakin vetoketjun leukaan asti ja harkitsin etsiväni Lionelin ja sanovani, että pitäkööt hyvänään.

Rosan partio meni pieleen (tai sit mä olin vain kuvitellut koko homman). Mä törmäsin pipopäiseen Cellaan tallin ovella. Se oli tullut hajamielisen näköisenä koivukujalta päin, mutta kun se huomas mut sen katse päivänselvästi terästäytyi ja se yritti luikahtaa mun käsivarren ohi tallikäytävälle. Mä tartuin sitä hihasta rajummin kuin olin tarkoittanut ja kiskoin sen pimeälle pihalle.
”Mitä vittua Aleksanteri, päästä irti! Toi käy kipeetä!” Se sähisi, mutta mä raahasin sen jääräpäisesti koivun jäisen rungon taakse ja jäin seisoon hengästyneenä sen eteen. Se mulkoili mua silmät punareunaisina ja turvonneen näköisinä.
”Anna mä selitän”, mä sanoin niin rauhallisesti kuin pystyin, vaikka sydän moukaroi kylkiluita vasten ja koetti kalistella tiensä ulos niitten läpi. Cella tuhahti halveksivasti ja käänty lähteäkseen.
”Cella!” Mä en tarttunut siihen, mutta se pysähtyi silti. Mä tuijotin sitä, se väisti katseen. ”Anna mä oikeasti selitän.”
”Puhu nopeesti.” Se tuhahti.
Mä nielaisin ja yritin hakea sanoja.
”Kun se pussas mua eilen…”
Cella käänty mua kohti silmät palaen ja näytti siltä, että sen teki mieli huitaista mua naamaan. Mä peräännyin.
”Mä en halua kuulla sun ja sun ihanan salarakkaan nuoleskeluista! Tajuatko miltä se musta tuntuu!”
Sen naama vääntyi ja se veti väristen henkeä yrittäen koota itsensä.
”Mä työnsin sen pois!” Mun ääni tuli ulos paljon kovempana ja vihaisempana kuin mä olin tarkoittanut. Me tuijotettiin toisiamme, Cella edelleen puoliks poispäin kääntyneenä ja valmiina lähtöön. Siinä puolessa metrissä, joka meidän välillä oli, väreili ihan ku merellä myrkyssä.
”Etkö sä saakelin idiootti tajua, että en mä halua olla Gracen kanssa.”
Cella nytkäytti olkapäitään.
"Sä vaan käyttäydyit niin paskapäisesti Aleksanteri."

Se oli niin kornia, että mua melkein olis saattanut naurattaa jos en olis niin vittuuntunut. Aika lailla samat sanat mä olisin voinut sanoa Cellalle.

[Anne]

Ennen myrskyä





Tammat sisään ennen myräkkää.

Spessu Allulle!

[Aleksanteri]

22.12.2015 – Se, jossa Mynttikin saa olla mukana osa yks

Oli oikeesti hävettävän pitkä aika siitä, kun mä olin viimeksi ehtinyt hoitaa vanhaa kunnon heppakaveriani Mynttiä. Viime aikoina oli ollut kiirettä kun mä  ylläpidin asianajotoimistoa, jonka ainoana pointtina oli korjailla mun tekemiä virheitä. Sekä ainut työntekijä että suurin työllistävä taho olin mä itse (onnea siitä Aleksanteri).

No mut tallilla oli joululoma ja Myntillä hyvä tahto. Mä annoin sen olla hämärtyvällä pihamaalla (pääasiassa siks, että se juoksi kakskyt minuuttia mua karkuun), ja seisoskelin aidalla polttamassa röökiä. Se oli rauhoittavinta mitä mä olin tehnyt ehkä moneen viikkoon. Oli ihan hyvä että mulla oli vuorokaudessa muutaman minuutin mittaisia pätkiä, joina mä sain kokea rauhan tunnetta. Se oli positiivista mielenterveydelle ja kiva juttu mun sielulle. Noin niin kuin esimerkkejä mainitakseni.

Mä en ollut vieläkään ihan varma mitä oli tapahtunut eilen, kun mä olin mennyt juttelemaan Cellalle tallilla. Matka Susikalliota tänne oli ollut paskempi kuin Vientareen kotimatka ja ihme heinävintiltä herääminen yhteensä. Mä olin kieltäytynyt ajamasta Cellaa ja Salmaa kotiin, vaikka ne oli tulleet mun heppa-autossa kisapaikalle, ja tuntenut olevani niin syvällä turtumuksessa ettei edes Annen heittämä moittiva katse ollut tuntunut miltään. Mä tungin Kassun takapenkille ja vietin TOSI iloisia ja onnellisia tunteja koomassa, josta mulla ei ollut oikeastaan näin jälkeenpäin mitään muistikuvia. Mä olin luultavasti tuijottanut ikkunasta valkeeta maisemaa ja yrittänyt pyyhkiä sillä Cellan sulkeutunutta ilmettä röökipaikalla.

Sit olin tullut tallille, löytänyt Cellan ja hetken luullut, että se aikois oikeasti kalauttaa multa tajun kankaalle Windin karsinassa. Kun mä olin katsonut sen itkusta vääntyneitä kasvoja, mun kurkussa oli tuntunut samalta kuin kuukauden angiinan jälkeen. Raastinrauta oli lievä sana kuvaamaan sitä.

Mulla oli edelleen vähän sekava olo siitä, mitä siellä karsinalla oli tapahtunut. Toisaalla oli se, miten Cella aivan vitun kannustavasti sano sarjan sellasia asioita kuin ”Mä ja Lionel pantiin”, ”Mä en välitä enää” ja ”Mä vihaan sua tällä hetkellä niin paljon.” Sit oli mahd. hämmennyksestä tai aivovauriosta aiheutuneita kuvia siitä, kun Cella sano LOPULTA ääneen, että se tykkäs musta ja hyökkäs mun huulille raivolla, joka oli aluksi lyönyt multa ilmat keuhkoita. Mä en muistanut että olisin oikeesti koskaan puristanut ketään yhtä lujaa mua vasten kuin sitä silloin. Ne muistikuvat keitti mun sisään yhtä aikaa jotenkin kauhean hämillisen ja ilahtuneen mielialan, jota mä en oikein osannut käsitellä.

Sen jälkeen mä en ollut nähnyt sitä. Ei me tietenkään siinä karsinalla sen enempää puhuttu (daa, sehän olis ollut aikuismaista ja kypsää). Meidät oli keskeyttänyt Anni, joka kulki joko sattumalta tai vakoilutarkoituksella ohi. Mä olin luullut että me pussailtiin täysin näkymättömissä Windin perseen takana, mut Anni oli rääkäissyt heti ovella niin ku aamusta innostunut kukko ja pelästyttänyt meidät erilleen. Anni, joka oli nähtävästi päättänyt että mä olin sen uus best buddy, tarttui mua käsivarresta heti kun mä kompastelin ulos ja raahas yläkertaan. Siellä se oli halunnut keskustella loppuillan siitä mitä ihmettä mä olin tehnyt kun sain Cellan leppymään. Mun vastaukset oli olleet pääasiassa luokkaa SITÄ SAMAA MÄKIN MIETIN.

Joulun lähestyminen sai tallin hiljenemään. Mä puolittain toivoin, puolittain pelkäsin, että Cella tulis minä hetkenä hyvänsä hakemaan Windiä sisälle. Mä olin meinannut kysyä ohikävelevältä Pyryltä mitkä olis todennnäköisyydet sille, että sen eilinen pusu olis vaan joku hyvästi ennen viimeistä iskua. Mut sit mä olinkin vaan heilauttanut kättä ja mölissyt jotain, jonka oli tarkoitus olla onnittelut rk-mestaruuksista.

Kun mun puhelin soi, mä meinasin tiputtaa sen hankeen pelästyksestä. Lyhyen hetken mä mietin että vittu jes, nyt Cella viimein soittais mulle ja sanois kolmen sanan mittaisella selkeällä lauseella miten se ei ollut tarkoittanut mitään – mut soittaja oli Grace. Mun sisällä kylmäs. Voisko seurata mitään hyvää siitä, jos mä vastaisin? Joku KUJEILEVA JA HAUSKA kohtalon oikku varmaan pöläyttäis Cellan paikalle sillä sekunnilla, kun mä lausuisin ensimmäiset tavut Gracen korvaan.

Mä olin tuijottanut Gracen nimeä niin pitkään, et soittoääni oli soinut melkein kokonaan läpi. Teki mieli olla vastaamatta. Teki mieli vastata ja kuulla ihan vaan mielenkiinnosta oliko se yhtä sekaisin kuin mä ja Cella.
"Niin?"
Gracen ääni oli hengästynyt ja vähän hätääntynyt.
"Onks Allu puhelimessa?" (Daa, ei kun Myntti, mä ajattelin, mut Grace ei nähtävästi odottanut vastausta.) "Ensinnäki, anteeks. Ajattelin että täst varmaan pitäis puhua, kun pilasin varmaan sun elämän nyt tai jotain. Mä en ois ikinä tehny mitään tollasta selvänä.”
Mä en tiennyt pitikö Gracen lauseet ottaa kohteliaisuutena.
"Joo ei se mitään."

Sit mä aloin miettiä tarkemmin. Ilman Gracea mä ja Cella oltais todennäköisesti tässä vaiheessa hankittu Myntin ja (siitä mä en niinkään iloitsis) Windin yhteisomistajuus ja elettäis jossain daijujen-mutta-onnellisten ihmisten keitaalla. Sen sijaan mä olin tilanteessa jossa vähän LUULIN, että Cella ehkä haluais olla mun kaa, mutten kyllä suoraan sanottuna oikein voinut olla miettimättä oliko se oikeesti leppynyt ja antanut anteeksi.
"No. Joo. Kyllä sä aika paljon onnistuit pilaamaan", mä sanoin lopulta rehellisesti.
"Mä en halua jättää asioita tällä tavalla", Grace mutisi ja hiljeni hetkeksi. Mä kuulin miten se veti henkeä. "Mut tiedätkö, et sulla oli kumminkin monta tilaisuutta vetäytyä koko jutusta. Jos sä et olis halunnut sitä ollenkaan, niin olisit varmaan kieltäytyny. Tai jos se johtu juomisesta, mä en sua juottanu, joten tää ei oo yksin mun vika.”
No joo vittu kyllä. Mä hieraisin kylmällä kädellä poskea. Mä tiesin varsin hyvin etten mä vois syyttää ketään muuta kuin itseäni, eikä ollut erityisen imartelevaa et Grace muistutti mua siitä.
"Joo mähän jo sanoin etten voi syyttää sua." Mun teki hetken mieli lyödä puhelin kiinni ja pää seinään, mutta en nyt tiennyt olisko se ollut kovin kypsää käytöstä. Sunnuntain jälkeen mä olin alkanut tuntea jotain ihme vastuuta Gracea kohtaan, ihan niin ku mun pitäis huolehtia sen mielenterveyden säilymisestä. Hyvä kohta hankkia ylikehittynyt empatiakyky Aleksanteri!
"Sehän mua tässä eniten vituttaa." Mä sanoin itseäni keräillen.
"Ja sen lisäksi musta tuntuu että mä oon ollut yks kusipää sua kohtaan. Koska siis olettaen että sä olisit kai halunnut, öö, muutakin?"
Mä yllätyin itsekin vähän siitä, mitä sanoin (koska musta oli tullut noin kaartelematon ja siis suorastaan YLVÄÄN kuuloinen??). Niin vissiin yllätty Gracekin.
"No siis... joo?" Se vastas.

No niin. Mä olin odottanutkin tietty Gracen sanovan jotain joon tapaista, mutta siitä huolimatta se pisti mulle niin sanotusti luun kurkkuun. Kertokaa nyt saakeli soikoon miten sellaiseen tunnustukseen olis tässä pitänyt reagoida! Mitä vittua sä teet Aleksanteri -mantra alko taas rallatella mun päässä.
"No. Siis. Joo. No ehkä oot jo huomannut että mä en oikein... kykene? Tarjoamaan mitään muuta." Mä tunsin sana sanalta, miten hiekanrippeet lensi mun naamalle henkisestä kuopasta jota mä kaivoin.
"Sori", mä lisäsin. Se varmasti pehmens suuresti pudotusta.
"Joo", Grace mutis. Mulle tuli aivan kauhea olo, että se itki. Se piti hetken tauon, ja sano sit jotenkin lyödyn kuuloisena. "Sä tykkäät siitä Kellasta.”
Mä en ehtinyt edes korjata, kun se jatkoi:
”Cellasta siis.”
Kai se piti ottaa jonkinlaisena luovutusvoittona. Mut ei se kyllä erityisen hyvälle tuntunut.

Yhtäkkiä mä hätäännyin. Grace istu varmasti yksin jossain Pappilassa ylpeet pappilalaiskaverinsa ohitse lipuen, enkä mä tiennyt olisko siellä kovinkaan monta ihmistä jotka vois tajuta sen pehmeän tummatukkaisen pään sisällä kulkevia ajatuksia. En mä nyt herranen aika halunnut, se joutuis ITKEMÄÄN päivät yksikseen mun vuoksi.
"Siis joo niin tykkään", mä hönkäisin hullun kyytiä aivojen raksuttaessa kuumeisesti, kun mä yritin miettiä miten kohentaisin sen mielialaa. Vasta kun sanat oli ehtineet pulahtaa suusta mä tajusin, että äskeinen TUSKIN toimis kovinkaan hyvin mun tarkoitusperien mukaan.
"Anteeks!" Mä kiiruhdin jatkamaan. "Oikeesti, mulla on... mä en tiedä mitä mä voisin tehdä. Tai en mä halua että sä suret mun perään. Anteeks! Älä Grace oo surullinen!"
"Allu, tietysti mä oon surullinen. Missaan noin hyvän tyypin.” Mä läiskäisin käden otsalle ja toivoin, et se ei kuulis sitä. ”Mutta älä pyytele anteeks. Mä en oo vaan pitkään aikaan tuntenu kenestäkään näin. Jos sä oot varattu, niin se on tietysti multa pois... mutta jos sä oot Cellan kanssa niin…”
Sen ääni murtui.
"Öö no siis en mä nyt tiedä OONKO mä varsinaisesti Cellan kanssa..." Mä mutisin miettien katkerasti Cellan ilmettä, kun olin kertonut sille mikä iloinen yllätys mä ja Grace oltiin järjestetty. "Mutta mä, tota, tahdon vaan että tiedät ettei se oo sun syy. Tai että sä oot hyvä tyyppi ja niin edelleen."
Vaikka mä ihan oikeesti tarkoitin sitä mitä sanoin, musta tuntu että jokainen sana oli yhtä ympäripyöreä kuin, no, ympyrä. Mun täyty nielaista.
"Ethän sä oo nyt mitenkään... traumatisoitunut?"
"Ja niin edelleen?" Grace toisti mun sanat, ja multa kesti hetki tajuta mistä se puhui. Sit se jatkoi vakavasti:
"En. Mutta älä oleta että unohtaisin silti ihan yhtä nopeasti kuin se Cella unohti sen yön kun mä nukuin sun vieressä tai vastaavaa."

Okei, nyt pelattiin kovilla korteilla. Mä hillitsin halun ähkäistä.
"Mä en jotenkin usko että Cella on UNOHTANUT sitä", sanoin kurjana. "Oikeesti Grace sä et voi käsittää miten vitun ahtaaseen tilanteeseen mä oon joutunut. Enkä mä tietty voi vaatia että sä unohtaisit mut."
Mitä mä oikein paasasin? Vedin henkeä ja yritin selvittää päätä.
"Mutta siis, että älä jotenkin jää roikkumaan muhun. Koska mä en usko että se tekis kovinkaan hyvää."
Grace ei sanonut mitään, joten mä jatkoin nöyränä.
"Ja voit uskoa että mun ei oo mitenkään helppo käydä tätä puhelua."
"Mä en voi luvata mitään", sen ääni oli niin pieni ja heikko, että mun vatsassa oikeasti kouras puhtaasta huonosta omastatunnosta. Kivan ja maukkaan sopan mä olin tästäkin keittänyt.
"Allu, mä tarviin varmaan vähän taukoa. Saanko soittaa takas?"
"Siis... saat?" Mä sanoin hätäännyksen velloessa edelleen jossain vatsan tuntumassa. Mun olis tehnyt mieli jotenkin taputtaa Gracea olkapäälle tai halata sitä silleen ystävällisesti ja rauhoittavasti, että se tajuais lopettaa itkemisen. "Mut oikeesti jos on mitään mitä mä voin tehdä parantaakseni sun mielialaa niin sano vaan."
Musta tuntu karmeesti, että mä tosin en olis oikea ihminen auttamaan. Pitkäisköhän suositella sille vaikka sitä Cellan vanhaa ranskista.
"En usko. We're done for now", se sanoi.

Repliikki kuulosti vähän siltä kuin se olis harkinnut lopettavansa puhelun yllättävällä mutta nopealla näppäyksellä heti sen jälkeen, mutta joko mä tulkitsin väärin tai sit se halus vaan pitää jäätävän pitkän taidepaussin. Just kun mä olin laskemassa sitä korvalta, luurista kuulu kuitenki maailman onnettomin ja yksinäisin värisevä nyyhkäys. Joku sattu just samalla hetkellä muuttamaan mun päähän ja alko juilia sitä moukarilla tilavammaksi.
"No. Haluun vaan että tiedät, että mä oon oikeasti pahoillani", mä sanoin yrittäen kuulostaa kannustavalta ja myötätuntoiselta yhtä aikaa (ehkä vähän typerä idea). "Ja että se oli todellakin mun moka. Älä ota mua minään esimerkkinä kaikista maailman ihmisistä, sä todellakin tuut löytään jonkun joka ei oo näin typerä. Sä oot... tai siis toivottavasti et oo katkera että tutustuit muhun. Tai silleen."

"Allu, en mä oo siitä katkera. Sentään mä tiiän nyt, mitä oikee elämä on. Se tuntuu nyt vielä aika kamalalta, mut mä selviän...” Miten Grace saatto kuulostaa niin älykkäältä?? Ja miks mä kuulostin täydeltä idiootilta? ”Voitko vaan kertoa mulle vielä yhen jutun: minkä takia ees käyt tätä keskustelua mun kanssa? Mikä sai sut pysymään puhelimessa, kun kuulit mun äänen?"
"Ööö..." Siis mitä ihmettä mun kuuluis vastata Gracelle??? En kai mä nyt voinut lopettaa puhelua ja jatkaa onnellisena heppojen tuijottelua sumuisella pihalla (jee) jos se itki mun korvaan. "No totta kai mä haluan että sä olisit siis onnellinen? Enhän mä sua vihaa tai mitään? Oikeesti Grace mä oon se jonka syy tää on niin kai mun täytyy jotenki ees kantaa vastuu."
"Kiitti Allu. Mä en tunne ketään, joka sanois tässä tilanteessa mitään tollasta. Just tän takia mä...", o-ou, nyt oltiin vaarallisilla vesillä,"...tykkään susta. Oli kiva jutella.”
Mun rinnassa kouri. Grace kuulosti oikeesti siltä, että se vuodatti sydänvertaan siitä surusta etten mä halunnut olla sen kanssa. Ja myös siltä, että se oikeasti tykkäs musta. Mun oli pakko hieroa silmiä pitkään ja hartaasti.
"Joo niin oli. Tai no, öö, niin kivaa kai kun tää voi olla? Ja siis... törmäillään? Jos siis haluat?"
"No, joo? Törmäillään vaan. Tai soitellaan. Tai jotain.” Grace kuulosti suunnilleen siltä, et se ei uskois meidän enää koskaan tapaavan.
"Joo. Ja siis tietty sä saat soittaa, en mä oo mitenkään... estynyt vastaamaan. Jos siis tajuat mitä tarkoitan." Mä luulin, että mitä todennäköisimmän Grace ei tajuais. Miks oli niin vaikea jotekin sanoa että se oli musta ihan hyvä tyyppi mutta että Cella nyt vaan jotenkin oli se, joka sai mut sekaisin. Mä rykäisin, sormia paleli niin saakelisti että tuntu melkein kuin olis pidellyt niitä hohkaavaa uunia vasten. "No... moikka?"
"Okei. No, kai me sit jutellaan myöhemmin. Moikka Allu.”

No, sentään yks hyvä asia tässä puhelinkeskustelussa oli ollut. Nimittäin se, että Cella ei ollut rynnännyt keskeyttään sitä.

Pää tietyllä tavalla, öö, SEKAISIN, mä lähdin hakemaan Mynttiä muitten joukosta. Mulla oli huono omatunto Gracen suhteen mutta samalla mä mietin miten ihmeessä olin onnistunut käymään sen kanssa niin monipuolisen ja omalta osaltani aika ONNISTUNEEN keskustelun. Oli vissiin tullut Kotivinkin ero-oppaat luettua.

Mä olin taluttamassa Mynttiä nuoskaisen hangen läpi, kun mua vastaan tallin suunnalta asteli kukapa muukaan kuin CELLA. Mä kohotin sille kättä varovaisesti hämärän läpi ja mietin, pitäiskö mun varautua tappeluun vai työntää Mynttiä vähän kauemmas ettei se järkyttyis jos saisin kohta elämäni suutelon. Cella tuli mua kohti tomeran näköisenä, tukka hulmus avonaisena ja pienet tikkujalat haki tasapainoa lumihangella. Kun se tunnisti mut, se pysähyi.
”Allu!” Se sano hengästyneenä. Ilmaan nous vaalea höyrypilvi sen suusta. Kiitos maailma, että mä oikeasti olin ehtinyt lopettaa sen puhelun.
”Moi?”
”Moi.”
Me seisottiin vastakkain, kunnes Myntti huokas kyllästyneenä.
”Miten menee?”
Cella kohautti olkiaan ja mä mietin, että ihan niin ku me oltais vanhat koulukaverit jotka ei oo nähny kahteenkymmeneen vuoteen. Tai kaks mummelia. Tai herranen aika mitä ihmettä me oikein tehtiin?
”Tuutko…” mä yskäisin, et sain äänen toimimaan kunnolla. ”Tuutko mun kaa maastoon? Jutteleen?”
Cella katso mua ja nyökkäs. Mä mietin, että olisin halunnut pussata sitä juuri tässä juuri tällä sekunnilla.

Mut sen sijaan ootin että se sai Windin kalastettua ja lähdin sen perässä kohti tallia.

[Aleksanteri]

22.12.2015 – Se, jossa Mynttikin saa olla mukana osa kaks

Me ratsastettiin rinta rinnan lumista pikku polkua pitkin. Mä nyhjötin satulassa varpaat palellen ja roikotin Myntin ohjia pitkinä, Cella istu ryhdikkäämmin Windin jyrätessä korvat tympeässä luimussa lumivallien läpi. Villasukat olis tehnyt hyvää, mä mietin jo siinä vaiheessa kun me kadottiin tallipihalta. Mun varpaat tulis kolisemaan irtonaisina jääkalikkoina saappaankärkiä vasten siinä vaiheessa kun me joskus loputtoman ratsastelun jälkeen palattais. Loputtomalta tää nimittäin oli ainakin tähän mennessä tuntunut.

Mä tuijottelin jäästä valkeita puunoksia ja mietin, kuinka pitkään me vielä pystyttäis ratsastamaan sanomatta mitään. Tää oli ihan kuin joku kylmä sota, kumpikaan ei halunnut asettaa alkupanoksia koska oli mahdoton sanoa, millainen varustelu toisella olis. Vaikka mä toivoin syvästi, että Cella ei olis yhtä armoton kuin kylmässä sodassa.

Cella päätti mihin me käännyttiin, mikä sopi mulle ihan hyvin. Windilläkin oli selvästi enemmän mielipiteitä reittivalinnoista kuin Myntillä, joka hiihti tyytyväisenä siihen suuntaan mihin naama näytti ja korkeintaan halus vähän hidastella tuijottamaan lumikinoksia. Kapeilla poluilla mä polttelin katseella reikiä Cellan takinselkämykseen ja yritin telepaattisesti pakottaa sitä sanomaan jotakin. Mut meidän ympärillä kuulu vain kavioiden ruopaisut ja metsän humina.

Sit me tultiin laukkasuoralle. Cella hidasti päätä viskovan Windin pysähdykseen ja kääntyi katsomaan mua. Mä mietin tottuisinko koskaan sen silmiin. Oli ihan sininen hetki, ja kypärä heitti niin ihmeellisen varjon sen naamalle, etten mä oikein osannut lukea sen ilmettä. Mun suuta kuivas vähän sen katseen alla.
”Laukataanko?” Se kysyi pidätellen Windiä. Mä en tiennyt oliko kysymys kovin aiheellinen. Mä olisin vaikka heittänyt spagaateja Myntin selässä, kunhan  sain jonkun perustelun sille miksei me edelleenkään puhuttu mitään. Mä en tahtonut edes miettiä miten säälittävänä Cella mua pitäis, jos me palattais tallille enkä mä olis sanonut sanaakaan. Koska sitä mä tajusin Cellan odottavan. Se oli kai ottanut kirjaimellisesti että MÄ olisin se, joka tahtoi jutella. Itse mä olin jotenkin ajatellut sen niin, että Cella sanois taas jotain (no mieluiten tyyliin että se haluais olla mun kaa ja tulisinko sen luokse heti) ja mä voisin vaan nyökkäillä.

Mynttikin innostu, kun Windi pamahti laukkaan sen nenän edessä. Mä painoin kantapäät alas ja nousin kevyeen istuntaan, ja sit me paineltiin kahdella puuskuttavalla hepalla alkavan lumipyryn poikki. Mä siristelin silmiä kun hiutaleet puski päin näköä ja suli naamalle. Windi ja Cella sai huolestuttavasti etumatkaa, mun oli pakko tuuppaista Myntsää vähän kylkiin että se tajuais mikä oli oikea tahti. Se päristeli itsekseen mut venytti myötämielisesti askelta.

No ehkä siinä oli vähän liikaa kannustamista mun osalta. Kun mä kirin jälkeen aloin pidättää laukkasuoran loppupuolella, Myntti näppäränä ja veikeänä puriki kuolaimeen ja sen kuin pinko eteenpäin. Cella jo melkein sai Windin hidastamaan, kun pilkkuaivo äkkiä tajus, ettei Myntillä ollut mitään aikomusta pörhistellä hienossa keskiravissa pitkin lumista pöheikköä. Mä näin miten Cella heilahti satulassa, mut se sai pidettyä tasapainon kun heppa räjähti uudelleen vauhtiin.  Lumitilsat lenteli heppojen kavioista, kun ne porhals kohti metsänrajaa. Mä luulen, etten ollut ainoa joka oli unohtanut Annen hyvät opit ja kisko paraikaa molemmista ohjista niin ku alkeiskurssilainen kenttäkisoissa.

Mä ehdin jo pelätä, että Myntti ja Windi liukastuis lumisemmalla polulla, mut yhtä aikaa ne päätti kyllästyä juoksenteluun ja pysähty töksähdellen. Mä keikahdin Myntsän niskaa vasten. Karheaa harjaa suusta sylkien mä työnsin kypärän lipan silmiltä. Windi oli jäänyt ihan meidän viereen, ja Cella sen selässä oli punaposkinen ja vähän pelästyneen näköinen.
”Rauhoittuko se?”
”Joo”, mä huohotin ja yritin tasata hengitystä. Myntti tuijotteli pää korkeella puitten väliin, nyt se olikin yhtäkkiä ihan täysin hereillä. Mä pidin ohjia kireällä ja käännyin katsomaan samaan suuntaan kuin heppa.
"Huhhuh", mä yskähdin kuivasti. ”Nimittäin. Ihan mielettömät fiilikset.”
”Mistä?” Mä tunsin Cellan hitaan katseen mun niskassa.
”Hmh, no susta.”
Mä vilkaisin Cellaa. Se toljotti takas.
”Mitä sä tarkotat?”
”No”, mä rykäisin. Myntti tuntu rauhoittuneen vähän, sen kaula ei enää sojottanut niin ku seonnut antenni. ”Mä en oo eilisen jälkeen miettinyt oikein mitään muuta kuin että ootko sä mulle ihan vitun vihainen koko loppuelämäs.”
Puhuminen tuntu huomattavasti helpommalta nyt, kun oli ottanut kivan pikku kilpajuoksun heppasensa kanssa. Cella avas suunsa, sulki sen, ynähti jotenki hassusti ja laski katseen Windin niskaan. Kun se nytkäytti hepan käyntiin, Myntti lähti uskollisesti perässä.

”Mä OON sulle vihainen”, se sanoi vähän jäyhästi. Mä mietin oliko ollut kovin järkevä tuoda tää kiertelevä muistutus Gracesta mukaan.
”Mut tiedäthän sä että mä en enää ikinä tee mitään –”
”Anna mä puhun loppuun.”
Mä napsautin suun kiinni. Windi ravisteli päätä ja Cella tuijotti epäuskottavan kiinnostuneena sen niskajouhia. Sen suu liikahteli, ihan niin ku se olis harkinnut.
”Mä oon sulle niin vihainen, että en oo tehnyt koko viime yönä varmaan muuta kuin miettinyt miten paskapää sä olet.”
Kiva. Mä tunsin miten vatsanpohjassa jysähti taas. Voiskohan Myntti tipauttaa mut jotenkin kivuttomasti ja huomaamatta lumipenkkaan, ettei mun tarvis kuulla?
”Mutta kai sä helvetin daiju tajusit mitä mä eilen sanoin sulle?” Sen ääni oli rauhallinen, mutta musta tuntui että sen takana Cella pidätteli jotain. Älkää kysykö mitä, jos olisin tiennyt niin tää olis varmaan ollut puolet helpomaa.
”Siis joo?” Mä hönkäisin miettien tarkoittiko Cella nyt mahdollisesti sitä tykkäämiskohtaa. Se ei näyttänyt siltä että haluais kamalasti antaa vihjeitä, vilkais mua vaan nopeasti silmäkulmastaan ihan niin ku mun olis pitänyt osata päätellä siitä jotain. Me ratsastettiin taas hetki hiljaisuudessa.

Lopulta mä en enää kestänyt. Outo kaihertava tunne, ihan niin ku olis ollut sekä nälkä että paha olo, kasvo ja musta tuntui että mun olis pakko toimia ennen kuin se hulahtais kokonaan mun ylitse. Mä nykäisin Myntin pysähdyksiin (Windi seuras esimerkkiä tympeän näköisenä).
”Mä en Cella edes muista että olisin tykännyt kovin monesta ihmisestä niin paljon kuin susta”, mä sanoin tuntien itseni aika heikoksi. Me tuijotettiin toisiamme hämärän läpi, hevoset rinta rinnan värjötellen. Cellan pehmeä suupieli vetäyty surulliseen hymyyn.
”No sinänsä huono tuuri, että me molemmat ollaan niin törppöjä”, se sanoi.
”Miten niin?” Mä aavistelin huolestuneena, että tähän kätkeytyis joku kurja tvisti.
”Olis varmaan helpompaa tykätä jostakusta tasapainoisesta ja järkevästä.”
Cellan silmät oli niin tiiviit, että mä olisin varmaan jäänyt ilmaan roikkumaan vaikka Myntti olis äkkiä päättänyt kävellä pois mun alta. Mä en ollut itse asiassa enää edes ihan varma istuinko hevosen selässä vai leijuinko vaan jossain ihmeellisessä sumussa Cellan edessä.
”Cella mä tykkään susta aivan helvetisti”, mä toistin.
”Sä sanoit sen jo.”
”Mä haluun sanoa sen uudelleen.”

Kun me ratsastettiin eteenpäin, mä varoin visusti lipsauttamasta mitään mikä muistuttais Gracesta. Puhelusta mä voisin mainita Cellalle ehkä kolmenkymmenen vuoden päästä. Tai mahdollisesti en koskaan, mä en nähnyt että se olis kovinkaan tärkeää tietoa. Me puhuttiin tavallisista aiheista, Pyryn toisesta sijasta ja Salman varsan ostajasta joka kuulemma tulis tänään. Koko matkan mun sydän hakkas kipeesti rintalastaa vasten. Mulla oli kristallinkirkas aavistus, että mä joutuisin vielä palaamaan aiheeseen Susikallion loppubileiden yö. Mutta saakeli soikoon voitte uskoa että mä tulisin välttelemään sen puheeksi ottamista.

Mä olin loppumatkan aikana jotenkin suunnitellut, että kun me purettais hevosia mä voisin vaikka sulavasti tarttua Cellaan ja vetää sen mun mukana kuhertelemaan johonkin tallin nurkalle (vaikka aika monesti mä olin tullut siihen tulokseen, että suunnitelmat jotka alkaa sanoilla ’mä sulavasti…’, päätyy poikkeuksetta katastrofiin). Joku mun aivokopassa järkeili, että mitä enemmän mä pussailisin Cellan kanssa, sen vähemmän aikaa sekä sillä että mulla olis huolehtia niistä helpottavista ja loppuun asti suunnitelluista käänteistä joita mä olin viime aikoina kylvänyt ympärilleni.

Tallilla tuli aika nopeasti selväksi, ettei mun suunnitelma ehkä toimis. Meidät kiskaistiin Pyryn voitonjuhliin sillä tärisevällä minuutilla, kun heppojen kavionkärjet kopsahteli tallipihalle. Ja siellä me sitten oltiin hamaan iltaan saakka.

”Joko sä oot lähdössä?” Pyry näytti vähän pettyneeltä, kun mä rehellisesti sanottuna tuntikausien juhlinnan ja rkm-muisteloiden jälkeen yritin livahtaa oleskeluhuoneen ovesta. Miten se oli niin tarkkasilmäinen, mä mietin väsyneenä kun pysähdyin toinen jalka ovenraossa. Mä olin luullut, että mun lähdön huomas vaan Cella, joka oli vilkuillut mua ihmeellisesti koko kekkereiden ajan ja Anni, joka uudessa best buddyn asemassaan ei ollut kulkeutunut musta koiran talutushihan vertaa kauemmas. Mistä mä olin ihan kiitollinen, Cellan katseen intensiteetistä päätellen sen mieleen oli aina välillä palautunut mun ja Gracen hippalot. Oli MELKEIN mielenkiintoista nähdä, miten sitä vuoron perään hymyilytti ja vuoron perään teki kai mieli heittää tuoli mun otsaan.

Pyry kosketti mun käsivartta, kai herättääkseen mut horroksesta johon mä en tajunnut itse tippuneeni.
”Häh? Siis joo mun täytyy nyt mennä”, mä sanoin, pörrötin tukkaa, katsoin kelloa, haukottelin ja näytin kiireiseltä yhtä aikaa. ”Mutta onnea vielä!”
”No, nähdään varmaan huomenna?” Pyry sanoi varovasti hymyillen. Sitä ei varmaan oikeasti ihan äärettömästi haitannut vaikka mä lähtisin, sen voitonjuhlat jatkuis takuulla vielä pitkälle. Se oli vaan reilu.
”Nähdään”, mä heilautin kättä ja painuin ovesta lokerikkohuoneeseen.

Cella livisti mun perään, kun mä olin kiskomassa oman lokerikon luona ulkotakkia päälle. Se paino oleskeluhuoneen oven tiiviisti kiinni ja hipsi pimeän läpi sen kaapille. Sen läsnäolo tuntui vaivaannuttavana koko huoneen poikki. Mä en ollut ihan varma lähtikö se tarkoituksella käytännössä samalla ovenavauksella kuin mä, ja katsoin siks parhaaksi jatkaa vetoketjun kiinni kiskomista. Kaapilta kuului rapinaa, kahinaa ja kolahdus kun Cella painoi lokero-oven takaisin kiinni. Yhtäkkiä se oli mun vierellä.
”Mäkin lähden nyt”, se sanoi. Tukka ryöppys mustan pipon alta vaaleana ja tuuheana. Mun teki mieli sipaista otsalle kaartuvat hiukset pois, mutta jossain mun mielen sopukoissa kaikui edelleen Cellan tiuskaisema ’Sä et vittu koske muhun enää ikinä’. Mä nielaisin.
”Haluatko sä –”
”Ei kun mä meen omalla kyydillä.” Se tuijotti mua niin tiiviisti, että mulle tuli epämukava olo.
”Mitä sä –”
”Kävele mun kaa pihalle.”
Meidän askeleet kopis tasaisella rytmillä puuportaita pitkin tallin puolelle. Ulko-oviparilla Cella hidasti.

"Mitä sä teet jouluna?"  Se kysyi hitaasti.
"Häh? Oon kotona."
"Koko joulun?"
"Miks niin?"
Cellan katse sai mut epäluuloiseksi. Mä en ollut ihan varma kannatinko sen kaikkia suunnitelmia, jos se edelleen mahdollisesti saattais vajota eilisen kaltaisiin mielentiloihin.
"Tuu meille jouluaattona."
"Siis -?"
"Mun ja Rosan luo. Kylään."
"Onks se ok?"
Okei, tätä mä en ollut odottanut. Häkellys selvästi näkyi mun kasvoilta, koska Cella kohotti kulmiaan merkitsevästi.
"Älä kysele niin paljon Allu", se sanoi tallin valot kasvoilla loistaen. "Ellet halua että mäkin alan kyseleen. Pitää ihmisellä olla sentään ees joku joulurauha."