Myntin Hoitokirja

[Aleksanteri]

15.5.2016 – Se, jossa mä onnistun useilla eri tavoilla

Mä tungin kalapuikkoja suuhun niin, että hyvä kun ei henki salpautunut.

Mä olin ajatellut, että silloin kun mä joskus viime jouluna työnsin sisuksiini raakaa piparitaikinaa taikinapakettien ympäröimänä, niin mä olisin ollut niin sanotusti henkisellä pohjalla. Se oli valanut muhun suurta uskoa siihen, että elämä oli jokseenkin siedettävää, koska siitäkin taikinakoomasta mä olin vielä noussut ja saanut kaiken lisäks vielä tyttöystävän (hyvin pelattu Aleksanteri).

Mutta sitten sitä löys itsensä märältä heppalaitumelta imemässä kylmiä kalapuikkoja ja tajus, että kyllä silloin oli ollut vielä pitkä matka pohjalle.

Kävi nimittäin kerran niin, että mä aattelin pystyväni hakemaan eläinlääkikseen ja olin jopa salaa ihan odottavainen sen suhteen, että jos mua ei nyt ihan valittais, niin ainakin mä saisin kirjeen jossa kerrottais miten mainio ja epätavallisen lahjakas hakija mä olin, ja että mun uskomattoman älykkyyden takia mua ei vaan voitais ottaa kouluun haalistamaan muiden keskinkertaista aivokapasiteettia. Tän päälle Robert oli ottanut mut joksikin sen viralliseksi varsavalvojaksi, ja mä olin salaa ehtinyt innostua, kun olin saanut tuijotella Harryn kylkiä ja esittää asiantuntevia kommentteja. Ihan kuin Robert olis ajatellut, että kouluun hakeminen tarkottais jotain tosi laajaa pohjaverkostoa aiheesta.

No, sitä mulla ei nähtävästi ollut. Sen sijaan että mä olisin saanut loistavan kehukirjeen, mulle oli perjantaina lähetetty sähköposti, jossa kerrottiin yhdessä helkatin päivänpaisteisessa lauseessa, että mua ei nyt valitettavasti oltu valittu ja voisin yrittää uudelleen tulevana vuonna jos olisin riittävän reipas, hehheh. Ehkä se kehukirje oli unohtunut laittaa liitteeksi.

Niinpä mä siis olin vaalinut tätä ihanaa epäonnistumisen tunnetta pari päivää. Asiaa ei ihan hirveesti auttanut se, että Rosan ympärillä pyöri joku ihme sekoilumylly, johon mä tietty Cellan kavaljeerina sain osallistua sekä a) todistamalla paikan päällä, miten kiltit terhakat tyttölapset muuttu puhkuviksi hirviöiksi että b) jauhamalla tuntikausia jälkikäteen näistä kepeistä sattumuksista.

Asiaan kuulu vielä se hauska seikka, että mä en ollut kertonut Cellalle mitään siitä sähköpostista. Mä en ollut pystynyt näkemään sen pettynyttä mutta etukäteen tuloksen arvannutta naamaa, ja olin ajatellut niin sanotusti olla kertomatta sille tuloksia koskaan.

Sen ajatteleminen sai mut niin syvän itsesäälin valtaan, että mä tungin kaks kalapuikkoa kerralla suuhun ja mussutin niitä vihaisesti Myntsää tuijottaen. Cellan tuntien se puristais tiedon musta ulos vaikka haarukalla tökkien, olis vaan ajan kysymys milloin se leijailis mun luokse tietäväisen näköisenä ja sais mut oksentaan koko tiedon ulos ennen ku mä ehtisin Viikkiä sanoa.

Tallin suunnalta lotisteli sateisen pihan poikki joku älykkö, joka oli tajunnut pukeutua kunnon sadetakkiin. Mä vilkaisin marttyyrimaisesti mun vettä tirsuvia tennareita. Kun mä olisin tehnyt selvää näistä kalapuikoista ja veisin Myntsän sisään, mä likistäisin varpaat vaikka Jasonin ratsastussaappaisiin ennemmin kuin ottaisin askeltakaan tässä kenkien sisäisessä vesipuistossa.

Tyyppi tuli lähemmäs, ja mä tunnistin sen siksi Sallan uudeksi hoitajaksi, johon olin ehkä törmännyt joskus satulahuoneessa mutta jolle mä en ollut sanonut tasan yhtäkään sanaa. Kun katsoi mun kalapuikkorasiaa ja märkää aitaa, johon mä nojailin, musta tuntu että tästäkään ei tulis mitään sosiaalisen yhteisymmärryksen riemuvoittoa. Voipuneena mä tungin loput kalapuikot suuhun ja yritin piilottaa rasian selän taakse, vaikka siinä vaiheessa pörrötukkanen mimmi oli jo takuulla ehtinyt spotata sekä mut että mun kannustavat matkaeväät. Ja myös sen muovikipon piilottamisen.

”Moi”, se tervehti mua punaruskea tukka sadetakin keltasen hupun alta paksuna heilahtaen. Mä nyökäytin sille leukaa todella tyylikkäästi ja uskottavasti, kun se availi porttia ja lähti sit vaeltamaan kohti valkeeta Sallaa. Mä seurasin sen pientä menninkäismäistä hahmoa, kun se kalasteli Sallan riimun päähän ja lähti sit paluuvaellukselle mua kohti. Mä en tiennyt mihin katsoa, kun se tuijotti mua häpeilemättömän uteliaasti huppunsa alta.
”Ootko sä jonkun hoitaja?” Se kysyi, kun pääsi kohdalle. Mä harkitsin valehtelevani, että sain suurta salaista tyydytystä kun söin kalapuikkoja ja tuijotin hevoslaumaa sateessa, mut sit vaan nyökkäsin ja osoitin Myntin suuntaan. Mitä keskustelun riemuvoittoa Aleksanteri, mä mietin itsekseni.
”Onpa kivan näköinen. Mun nimi on Randi.”
”Aleksanteri.”
Ja sit, voitteko arvata mitä mä tein? Kaikesta pääsykoestressistä, märistä kengistä ja vittumaisesti sormenpäissä roikkuvasta kalapuikkorasiasta häkeltyneenä mä vaan käännyin kannoillani, marssin suoraan Myntin luo enkä sanonut Randille enää sanaakaan, kun se taiteili seurallisen Sallan ulos tarhasta. Mahto saada hyvän kuvan tallilla hiipparoivasta, kalapuikkoja syövästä mykkä-erakosta. Mähän voisin kohta viedä Kasperin paikan.

Tästä kokemuksesta elähtyneenä mä kohtasin myöhemmin iltapäivällä raikkain mielin vielä toisen uuden ihmisen. Mä olin kuivattelemassa Myntin pestyjä suojia satulahuoneessa, kun ovesta tuli sisään joku ennennäkemätön mimmi, jolla oli oranssinblondi tukka kahdella letillä ja sateesta märkä paita. Jostain syystä sillä oli päällä myös farkkushortsit, mikä oli musta melkein ennenkuulumattomampaa ku se Kristianin viimetalvinen tank top. Mä tuijotin sen paljaita rantasääriä pöyristyneenä, kun se jäi seisomaan ovensuuhun ja skannas tutkivasti huoneen nurkasta nurkkaan. Vasta kun mä pääsin sen jalkatasosta ylöspäin mä huomasin, että sillä oli käsissä satula.

”Moi, voisitsä auttaa tän kanssa?” Se kysy multa ja hymyili. Mä vilkaisin epäluuloisesti sekä satulaa että sitä ja römysin sit ylös vesisangon takaa. Mä en voinut käsittää mitä se satulalla oli tehnyt, kun tänään ei ollut yhtään ratsastustuntia.
”Kenen se on?” Mä kysyin jurosti.
”Ransun, tää tulee ihan tuonne ylärekille”, mimmi ojenteli satulaa mua kohti. Mä otin sen epäluuloisena vastaan ja jätin sanomatta, että (kerranki Seppeleen historiassa) tää mimmi oli melkein mun mittainen ja olis takuulla yltänyt ihan hyvin hulauttaan satulan Ransun telineeseen. Mä kopsautin satulan paikoilleen ja jäin sit kädet puuskassa häilymään telineen viereen, kun en ollut ihan varma voisko nyt poistua takaisin suojien ääreen vai pitäiskö mun siitä Randi-tapauksesta oppineena ees yrittää olla sosiaalinen.

Just sillä hetkellä huoneeseen pukkas onneksi mun päivieni valo ja onni. Cella nakersi porkkanaa, sen kesämallista ulos venähtänyt tukka roikku silmillä, ja se pyyhkäs sen pois ennen ku pysähty yllättyneenä huomatessaan meidät. Lettimimmikin käänty ympäri ja tykitti samalla lempeällä hymyllä myös Cellaa.

”Moi?” Mun ei olis todellakaan tarvinnut kuunnella Cellan äänenpainoja koko viime syksyä että mä pystyin aistimaan epäluuloisuuden sen tasaisen pinnan alta. Musta tuntu, että tää uutuusvieras kuuli sen myös.
”Hei, mä olen Alviina”, se törrötti jo käsi ojossa Cellan luona. Mun ja Cellan katseet kohtas tän ’Alviinan’ olan yli, kun ne kätteli. Mikä tyyppi. ”Musta ollaan leipomassa tuon Ransun kesähoitajaa.”
”Ahaa”, Cella rentoutu. ”Kiva. Tervetuloa.”

Kun Alviina oli sipsutellut pois, me jäätiin satulahuoneeseen kahdestaan. Cella hyppäs istumaan oven viereiselle hyllylle, mä palasin vaivaantuneena kykkimään suojien luokse. Mulla ei ollut mitään hajua pitäiskö mun ottaa se eläinlääkis puheeksi. Cella näytti ajatuksiin vaipuneelta, se nakersi edelleen porkkanaa ja tuijotteli hajamielisesti rakkausseinän suuntaan. Mä yritin olla luomatta ees ajatuksenpuolikasta sinne päin.

Lopulta mä en enää kestänyt. Mä hulautin likavedet ulko-oven raosta pihalle, iskin tyhjän ämpärin ovensuuhun ja heitin kädet puuskaan niin tomerana, et mä pelotin melkein itseäni (toimi tuskin Cellaan). Se kohotti katseensa kysyvänä muhun.
”Et kai sä taas meinaa ottaa puheeksi sitä…” Se aloitti, mutta mä pajatin sen päälle.
”Mä en päässyt sinne eläinlääkikseen.”
Cella hiljeni. Sen porkkanaa jauhaneet leuat pysähty, sit se nielas ja rutisti kulmia sellasella tavalla jota mä en ollut koskaan ennen nähnyt. Mulle tuli melkein pahempi olo siitä tiedosta, että Cella osas olla myötätuntoinen mua kohtaan.

Se hivuttautu alas lokerikon päältä ja viskas porkkanan roskasankoon samalla, kun tuli mun luo ja kieto kädet mun ympärille. Henkeä vetäen mä painoin leuan sen hyväntuoksuseen valkoiseen tukkaan ja painoin silmät kiinni. Se rutisti toisella kädellä lujasti mun paitaa ja siveli toisen käden sormilla mun selkää. Me huojuttiin hetki paikoillaan, sit mä laskin kädet sen pehmeälle vyötärölle ja naurahdin jotenkin tukahtuneesti.
”Nyt sä voit sitten alkaa laulaa sitä Rakastuin mä luuseriin”, mä sanoin. Cella jähmetty, ja kun mun aivot ehti rekisteröidä mitä mä olin sanonut, mä yritin ihan oikeasti purra koko kielen poikki. ”Tai siis, ihastuit, tai siis…”

Mut arvatkaa auttoko sen jälkeen enää mikään, mitä mä yritin selitellä?

[Aleksanteri]

9.6.2016 – Se, joka liittyy kisailuun

Hyvät kansalaiset, mä olin varasijalla.

Mä harjasin vihaisena Myntin pöllyävää kylkeä. Hellehuurujaan hönkivä aurinko kävi mun niskaan, joka ei punoittanut pelkästään sen sulosäteiden vuoksi. Mä. Olin. Vittu. Varasijalla.

No en tietenkään varasijalla eläinlääkikseen, jos sitä olitte ehtineet toivoa. Ehei, siinä tapauksessa mä olisin muuttunut hurahtaneeksi ponikarjuksi ja ratsastanut terhakasti hihkuen kesäiselle maastoretkelle. Mä olin varasijalla JUHANNUSMÖKILLE. Mä olin yrittänyt ihan tavallisesti ilmoittautua sille, kun Kasper (? miksi just se) oli kurkannut mua toimistosta kuin joku Severus Kalkaros ja hymissyt mulle nokka ovenraosta pilkistäen, että mä pääsisin vaan varasijalle.

Asiahan oli niin, että Cella oli innostunut juhannusviikonlopusta ihan helkatisti. Se oli ehtinyt suunnitella meille tyyliin häävuoteen sinne, ja halunnut pohtia vakavasti koko yön pitäiskö sen pyytää juhannushepaksi suokkeja vai vaikka Kössiä (arvatkaa mikä oli mun tervehenkinen mielipide). Mä olin ollut hyvin touhukas poikaystävä ennen Kasperin masentavaa varasija-viestiä. Hahaa, ihanaa!!!! Cella varmasti ilahtuis tästä uutisesta.

Mä olin joka tapauksessa kirjoittanut mun nimen listaan sijalle +1 (nöyryyttävää), ja käyttänyt mahdollisimman rumaa käsialaa ihan vaan kostoksi Kasperille. Toivottavasti sen silmät käryäis, kun se lukis mun kolhoja kirjaimia.

No, ei siinä vielä kaikki, enhän mä muuten olisi ollut vanha kunnon kettusielu-Aleksanteri. Mä olin jossain hullussa kenttäleirihaavemaailmassa ilmoittautunut seurakisojen yhteen esteluokkaan ja KAHTEEN koululuokkaan. Pakko myöntää, että mä olin suunnitellut ravaavani kaikki maanrakoon jo näillä seurakisaesityksillä. Joku järkevämpi sielu olis ehkä tajunnut, että opetusleiri kannatti toteuttaa ensin ja haaveet luokkavoitoista vasta sitten.

Mä en voinut olla vilkuilematta niihin älykkäisiin yksilöihin, jotka oli tajunneet leirikisojen lähestymisen ja ilmoittautuneet Danin koulukurssille. Danin tumma tukka leisku kentän keskeltä ku joku harrypottermainen voitonkypärä, kun se ohjeisti heC-B –ratsukoita. Mä näin tänne asti, miten ne hikoili saappaanpohjia myöten.

Mä olin kysynyt tänä aamuna vienosti Danilta, olisko ryhmässä ollut vielä mulle tilaa. Muhun oli nimittäin iskenyt kauheita paniikkikuvia, joissa mä en osannut ratsastaa Myntillä edes käyntiä, vaan livuin sen kyljeltä alas ku joku puusta veistetty testinukke. Mun ja Danin pikku juttelu oli ollut mun tän viikon vaivaannuttavien keskustelujen top kakkosessa. Dani oli kiskonut samaan aikaan naama punaisena pullistelevan Gitan satulavyötä, ja Wenla oli seurannut kypärä naamalle valuen meidän luontevaa sananvaihtoa.

”Toi ryhmähän on täynnä”, Dani oli puhissut.
”Joo”, mä olin vastannut haastavasti ja uhmakkaasti (in your dreams). ”Mahdunko mä siihen silti?”
”Se on täynnä”, Dani toisti. ”Siihen on ollut kolme viikkoa aikaa ilmoittautua.”
”Enkö mä siis mahdu mukaan?” Mä varmistin.
”Et. Tossa Wenla, nyt se on valmis.”

Mun armas tyttöystävä ratsasti luonnollisesti mestareitten ryhmässä. Mulle oli ollut aika kova pala, kun mä olin huomannut, että sekä koulussa että esteillä se oli ottanut mua vaikeampia kisaluokkia. Kaiken lisäksi sille ei riittänyt, että se sai ratsastaa luimunaama-Windillä, vaan sen piti ottaa Otto "Musta Ori" Friisiläinen ja karautella sillä pitkä friisuharja naamalle liplattaen. Mä olin ehdottanut Cellalle, että me treenattais kahdestaan joku kerta maastossa. Syy ei todellakaan ollut se, että mä voisin tönäistä sen pöpelikköön ja karata hienoa koottua ravia.

Mä jäin koko iltapäiväksi tallille, eka katsomaan Cellan ratsastusta ja sen jälkeen kuuntelemaan, miten se perkas Salman kanssa joka ikistä volttia ja korvanheilautusta. Mun kesäloma-aivot oli painuneet horrostilaan. Niiden mukaan ratsastuskoulun tuntien olis pitänyt loppua sillä autuaalla hetkellä, kun toukokuu loppu ja kesäkuu alko. Musta oli käytännössä katsoen pyhäinhäväistys, että kun kello alko lähestyä viittä, niin mun oikeasti piti raahautua ylös oleskeluhuoneesta ja lähteä AVUSTAMAAN Myntin alkeisjunnua.

Mä huvittelin miettimällä koko hiekkaisen alkeistunnin, että tää pienihminen sais ratsastaa käyntivoltteja vielä noin miljoona kertaa ennen kuin vois osallistua kisoihin.

Mä sen sijaan kruisailisin kisamopolla ihan näillä näppäimillä.

[Aleksanteri]

23.6.2016 – Se, jossa mä avaudun

”Mä olen voittanut sut jo. Sulla ei ole mitään mahdollisuuksia.”
”Naama kiinni! Jos mä olisin sä, niin määkisin vähemmän ja heittäisin enemmän korttia pöytään.”
”Sä et tuu ikinä pärjään noilla korteilla.”
”Sä saat olla tyytyväinen jos pärjäät mulle EDES korttipelissä!”
”Mähän voitin sut jo helpossa B:ssä.”
”Sä olit viides ja mä kuudes. Ei mitenkään erityisen iso VOITTO jos multa kysytään.”
”Mä olin toinen kuudessakymmenessä sentissä.”
”Mä en edes osallistunut koko luokkaan!”

Hyvät kuulijat, tässä pieni näyte mun ja mun terhakkaan tyttöystävän Ella-Maria Talveen keskustelusta mukavana kesäisenä iltapäivänä. Me istuttiin kahdestaan tallin yläkerrassa pelaamassa Uunoa ja mulkoiltiin toisiamme niin, että hyvä kun kortit ei syttyneet kipinöistä palamaan.

Tai itse asiassa juttu oli sillä tavalla, että mun silmät visko kekäleitä minkä kerkes ja Cella katseli mua niin ku tavalliset ihmiset katsoo. Mä olin juntannut hampaat niin lujasti vastakkain, että jonkun kykyjenetsijän olis pitänyt olla näkemässä miten uskomattomasti mä pystyin puhumaan ilman että irrotin niitä toisistaan. Cella sen sijaan löyhytteli sen käsikortteja aivan sävyisästi ilman suurta leukalihastuskaa.

Tää oli harvinainen tilanne meidän välillä: koska oikeasti CELLA oli se, joka otti koko hassunhauskan sanailun järkyttävän kevyesti, ja mä olin infernaalisessa tunteiden pauhussa?!

Mulle ei ollut niinkään suuri juttu edes se, kumpi meistä oli voittanut jonkun seurakisaluokan (vaikka mä olinkin ollut voittaja, toim. huom.). Mun tietoisuuteen oli nimittäin viime päivinä laskeutunut yks vitun Mallaspuroon muuttanut ranskalainen urpo, ja se oli kaikessa kähärätukkaisuudessaan aika lailla pilannut mun tulevan kesän. Mä olin ollut jo talvella aistivinani, miten se vihas mua, ja vaikka mä nyt satuinkin seurustelemaan Cellan kanssa niin en uskonut että sen kuivuneet aivot pystyis sisäistämään sitä. Mulla oli joskus ollut siis itsevarmempikin olo.

Sen sijaan että mä olisin hyvän poicacaverin tavoin puhellut Cellalle tästä aiheesta, mä päätin vain tehdä sen mitä mun sielu käski: laittaa kummankin elämään mahdollisimman vaikeaksi. Näin asiaa viikon testanneena mun oli pakko myöntää, että toimi todella hyvin, suosittelen kaikille. Asiaa ei ollut hirveenä auttanut edes se, että mä olin paljastanut Cellalle mun hassun Juuson isä –selkkauksen. Musta alko pelottavasti tuntua, että hetkenä minä hyvänsä Cella alkais pitää mua jonain sekopäisenä sitcomin poikaystävänä, joka oli karannut telkkarista ja huuteli menemään vaikkei oikeesti tietänyt mitään esim. parisuhteesta. Mikä ei nyt ollut ihan hirveen kaukana totuudesta.

”Mikä sua vaivaa Allu?” Cella kysy pöydän toiselta puolelta.
Hetken aikaa mä yritin miettiä leijonankesyttäjiä ja muita rohkeita kannustinhahmoja, mutta sitten mä luovutin.
”Ei mua vaivaa mikään”, mä valehtelin kevyisästi ja uskottavasti.
”Joopa joo.” Cella iski uuden kortin pöytään. Siihen oli painettu iloisilla ja kannustavilla väreillä NOSTA NELJÄ!!!!
”Mä voitin”, Cella totes ja lätkäs viimeisen korttinsa tupapöydän uurteiselle pinnalle.

Myöhemmin samana iltapäivänä, kun Cella oli lähtenyt ratsastelemaan Windillä, mä törmäsin ihan sattumalta tallin kulmalla Anniin. Mä olin suorittamassa päivittäistä tarkemmin määrittelemätöntä hermotoimenpidettä, kun se melkein juoksi mun syliin.
”Allu!” Se hirnahti iloisesti. Mä olin tipauttanut mun hermotoimenpiteen sormien lomasta hiekkaan, ja Anni potkiskeli sen iloisesti tennareillaan tohjoksi. Se ei edes huomannut mun kiitollista mulkaisua. ”Tuu suihkuttaan mun kanssa ötökkämyrkkyä hevosiin!”

Annissa oli se jännä puoli, että se ei tietyllä tavalla ottanut mun eitä kuuleviin korviinsa. Vaikka mä luullakseni sanoin sille EN EHDI (vale), niin seuraavaksi mä tajusin jolkottelevani sen perässä jääkylmä suihkepullo kädessä. Anni pälpätti iloisesti ja talsi kohti tarhassa kesälomailevia poneja niin ku joku jättikokoinen putsauskeiju (tätä mä en sanonut ääneen).

Toinen erikoinen puoli siinä oli se, että se osas pelottavalla tavalla manipuloida mut puhumaan. Mä olin vasta esittämässä, että suihkepullon korkki oli jumittunut kiinni, kun se jo iski muhun pitkän silmäyksen, huokas ja suki tukan pois naamalta.
”No? Mikä sua painaa?”
”Häh? Ei mikään, hahaa”, mä valehtelin kirkkain silmin ja suihkin uskottavuuden lisäämiseksi vähän ötökkämyrkkyä ilmaan.
”Painaahan sua. Paljasta, tai mä meen kysyyn Cellalta mikä sulla on.”
Hitto. Anni oli aivan liian hyvä tässä.

Mä olin juuri valittamassa sydänjuuria myöten ärsyttävästä ranskiksesta, joka oli ihan pelkällä olemassaolollaan tullut pilaamaan mun kauniin kesän, kun Alviina saapasteli tarhaan. Jos se olis ollut tavallinen ihminen, se olis luultavasti tajunnut heppatyttöaisteillaan, että meillä oli tässä jotain meneillään ja pysytellyt kymmenen hevosenmitan päässä. Mut nähtävästi sen haaleanvärisen tukan alta puuttu häveliäisyys, koska se käveli suoraan meidän luo ja alko hyväillä Annin vieressä seisovan Lailan kaulaa.

”Moi! Mitä te täällä puuhailette?” Se kysy naama niin kirkkaassa hymyssä, että sen hampaita olis voinut käyttää aamulla herätysvalona. Ottaen huomioon meidän suihkepullot se tais olla melko sokea. Sillä itsellään ei ollut mukana minkäänlaista näkyvää syytä hengailla tarhassa.
”Tässä vaan suihkutellaan hevosia”, Anni sano reippaasti ja heilutteli pulloa puolelta toiselle. Kun Alviina nyökkäs tukka heiluen, Anni vilautti mulle jonkun ihme ilmeen kulmien alta. Mä aistin sen kiemurtelevista kulmakarvoista, että mun olis kuulunut tulkita ilme jollain tavalla. Ikävä kyllä vaikka se olis saattanut toimia mun älyneroon tyttöystävään, niin mulla ei ollut pienintäkään hajua siitä mitä Anni yritti ilmaista.

”Ihana sää!” Alviina heilautti kädellä ympärilleen.
”Joo niin on!" Anni hymisteli sille.
Mä tunsin kurjan paineen mun aivoissa. Nyt, kun mä olin jo ollut paljastamassa Annille mikä mua vaivasi, niin mua harmitti että Alviina oli tullut keskeyttämään kaiken. Tuskastuneena mä vaihdoin painoa jalalta toiselle.

Kun Alviina käänty paijailemaan Lailan kaulaa, mä suhautin äkkiä suupielestä:
”Se ranskis!”
Anni käänty katsoon mua kulmat koholla.
”Ai Lionel sua vaivaa?”
No. Kenties mä olin toivonut, että asia olis otettu vähän kevyemmin esille.

Kun mä olin avautunut riittävästi Annille ja Alviinalle, joka oli nyökytellyt koko ajan todella ymmärtäväisesti (TAJUAMATTA MISTÄÄN MITÄÄN), mä palasin takaisin Cellan hellään huomaan. Tässä vaiheessa Anni oli jo jokseenkin tyynnyttänyt mun hermorakenteen, enkä mä saanut minkäänlaista aivokatarria kun löysin Cellan ja Robertin pesarin luota. Ei sillä, että mä muutenkaan olisin pitänyt Robertia tyttöystävävarkaana numero yks.

Robert oli just nähtävästi esitellyt Cellalle jotain Harryn KiiltoPuhdasHeppa –shampoita, ja liukeni takavasemmalle kun mä saavuin paikalle. Windi näytti mulle ilmettä, jolla olis sahannut jääkuution halki, ja kalisutteli sen ketjuja niin ku pro-tasolle koulutettu Game of Thrones –lohikäärme. Se olis ihan hyvin voinut saada roolin koko helkatin sarjasta, jos olis ollut oikean värinen.

Cella oli jostain syystä ihan tikahtumaisillaan. Mä luulin hetken, että sen ponityttöys oli saavuttanut maksimitason ja se joutu päästeleen fyysisiä onnen ääniä koska RAKASTI niin paljon heppansa pesemistä. Vasta hetken päästä mä osasin yhdistää, että sen naaman tola ja Robertin äskettäinen poistuminen liitty yhteen.
”No?” Mä kysyin. Kuten näette, me oltiin ihanteellinen pariskunta eikä tarvittu sen enempää sanoja. Osasin mäkin suostutella ihmiset puhumaan.
”Hahahhaa! En mä voi kertoa!” Cella hihkui sydämettömän onnellisesti. Mä loin siihen parhaan vaatijailmeen jonka osasin.

”No okei”, Cella järjesteli hetken naamaansa ja iski sit mua kierolla salaisuusilmeellä, jonka mä olin nähnyt joka ikisellä Seppeleen mimmillä viimeisen vuoden aikana (tekikö ne edes mitään muuta? Johtuko se jostain heppatyttögeenistä?).
”Niin?”
Cella selkeesti yritti pidätellä, mut sanat purskahti sen suusta hallitsemattomalla riemulla.
”Joku jätkä on yrittänyt iskeä Robertia! Ja sen nimi on JORTIKAN KONSTA!”
Mä vilkaisin hämilläni Cellaa.
”No mitä Robert sit teki?”
”En mä tiedä”, Cella melkein kieriskeli onnesta. ”Toivottavasti anto puhelinnumeron ja iski silmää.”

Mä vilkaisin Robertin vaaleaa hiuskuontaloa, joka just katosi satulahuoneen ovesta.

No. Jos se alkais lipua ympäri tallia Jortikan Konsta käsipuolessa, niin se ei kai todellakaan olis tyttöystävävaras numero yks.

[Aleksanteri]

11.7.2016 – Se, jossa mä kommunikoin selkeämmin kuin Kasper aamuyössä

Myntti oli nähtävästi unohtanut mut kokonaan.

Kopu oli saanut olla laitumella pari viikkoa, ja nyt se ei edes kääntänyt korvaa mua päin, kun mä menin onnettomana huhuilemaan sitä aidan taakse. Mä seisoin jonkun säälittävän ötökkämyrkyn kanssa toljottamassa, miten Windi taapersi kohti Cellaa ja Myntti märehti tyytyväisenä sadan metrin päässä hevoselämänsä lumoissa. Melko korpeavaa, etten sanois.
”Sun pitää huutaa sitä uudelleen”, mun tyttökaverin hahmon ottanut Monty Roberts sanoi mulle itsevarmasti olkansa yli. Mä heilautin ärsyyntyneenä suihkepulloa.
”Myntti! Tuu tänne tai mä suostuttelen Annen myymään sut Artsilan generaattorin pyörittäjäksi!” Mä huusin nyrpeästi hevoselle. Se huiskas hännällään ja näytti ihan valmiilta ottamaan vastaan generaattorinpyörittäjän kurjan kohtalon.

Mä olin jotenkin ajatellut, että heppojen kesäloma olis tarkoittanut myös mun lomaa. Mua siis yllätti suunnattomasti, että Cella hinku laitsalle noin kaks kertaa päivässä tarkistaan oliko Windi ja muut herkät heposet elämänsä kunnossa. Mulle olis riittänyt, että mä olisin ehkä kerran puolessatoista viikossa käynyt taputtamassa Mynttiä turvalle ja luonut pari lämmintä ajatusta Kasperiin, joka mun mielikuvissa veivas mankelipyörällä päivästä toiseen vesiä peltoteitä pitkin. Oli järkyttävää, että se mankelipyöräilijä olinkin mä itse.

Vaikka Julin hankkima skootteri kyllä helpotti asiaa huomattavasti. Jos ei ottanut huomioon mun vapaa-ajan menetystä, niin musta oli melkein hauskaa ajella laitsalle Cellan kanssa. Me oltiin löydetty yhden pellon vierestä hyvä paikka, jossa saatto pitää tauon kesken matkan (ja jonne Annen muhinoinninvastaiset silmät ei yltäis). Ei sillä, että liekkijärveläisessä metsikössä olis kukaan muukaan sattumalta kävellyt vastaan.

Laitsaelämässä oli myös se hyvä puoli, että siellä ei mennyt puolta ihmisikää. Mä olin ensin alkeistuntien urheana ritarina ja sen jälkeen Cellan kavaljeerina tottunut siihen, että tallilla meni aina vähintään puoli vuorokautta. Yhtäkkiä mulla oli karmeesti vapaa-aikaa, kun riitti että vähän suihkutti heppaa ja lähti sitten kotiin.

Paitsi, että Cella halus melkein aina ajaa Seppeleen kautta. Niin tänäänkin. Kun me huristeltiin peltomaisemassa kohti kaupunkia, Cella irrotti sen toisen käden mun t-paidan ympäriltä ja osoitti jotain säälittävää pilvenkikkaretta kaukana taivaanrannassa.
”Kato, kohta alkaa satamaan!” Se huusi mun korvaan.
”Jaa?" Mä huusin takaisin ja väistin kuoppaa (skootteri on oikeesti metsätielle järkyttävän huono laite).
”Mennäänkö Seppeleeseen?”
Arvatkaa oliko mulla oikeesti vaihtoehtoja?

Anni tuli meitä vastaan heti tallipihalla ja Cella katos omille teilleen sen kanssa. Osa hepoista oli eilen tullut takaisin talliin, ja valikoima sekä niiden että laitsaheppojen hoitajia oli palannut parveilemaan tallipihalle. Mä painuin ottamaan hermohenkäisyt autotallin kulmalle autuaana siitä, että Kasper tai kukaan muukaan työnjohtaja ei saapastellut näkyville. Uskokaa tai älkää, ratsastuskoulun tekemättömien töiden lista ei ollut millään lailla verrannollinen tallissa olevien hevosten määrään (ikävä kyllä).

Harvinaista sinänsä, mutta mä ehdin olla yksin melkein tunnin. Cella oli kadonnut kokonaan mun näkyvistä, ja ilman skootterin päälle jätettyä auringon paahtamaa kypärää mä olisin saattanut luulla, että se olis hyljännyt mut kokonaan ja lähtenyt Annin kanssa kuhertelemaan jonnekin metsän taikapiiriin. Mä olin just harkitsemassa, että soittaisin Cellalle, kun Alviina äkkiä pölähti aitan katokseen, jossa mä olin pitämässä sadetta. Jostain syystä SEN tukka ei ollut märkä ja päätä pitkin möyrivä niin ku mulla.

”Hei Aleksanteri!” Alviina lirkutteli ja istu mun viereen ihan niin ku me oltais kadonneet sisarukset kaukaa lapsuudesta.
”Moi.” Mä tuijotin sen kolmen kilometrin mittaisia jalkoja ja mietin, käyttäisköhän se shortsien sijaan pitkiä housuja edes tammikuussa. Sitä mä en varmaan koskaan sais tietää ottaen huomioon sen, että se oli kesähoitaja. Harmi sinänsä.
”Mä en tiennyt että sä oot vielä täällä”, se sanoi huomioimatta mun tuijotusta.
”Ai? Missä mä sitten, öö, olisin?”
”Mä luulin että sä olit mennyt tekemään sitä mitä Cella pyysi sua tekemään.”

Mä käännyin katsomaan Alviinaa kasvoihin. Sen nenä oli aivan täynnä pisamia ja kirkkaat silmät näytti järkyttävän viattomilta.
”Mitä se on pyytänyt mua tekemään?”
”Ai?” Alviina näytti yllättyneeltä. ”Mä luulin että se ehti jo jutella sulle?”
”Mistä?” Jos multa kysyttiin, niin mun ja Cellan lähdetään tallilta yhdessä –sopimusta lukuun ottamatta me ei oltu sovittu yhtään mitään.
”Mä näin sitä äsken, ja se ihan hirveän innoissaan kerto, että sä olet luvannut mennä tukemaan Robertia. Kun sitä niin harmittaa että sitä luullaan homoksi.”
”En mä ole luvannut mennä tukemaan Robertia”, mä naurahdin kuivasti.
”Cella sano että se oli veto”, Alviina vilkaisi mua kujeilevasti. ”Että te löitte VETOA siitä, kehtaatko sä tukea sun kaveria kun se on ymmärretty väärin.”

Sillä ei sinänsä ollut väliä, että Cella ei ollut ehtinyt puhua mun kanssa, mä mietin kun mä tarvoin kohti tallin pikkupuolta. Väliä oli periaatteessa vaan sillä, että Cella eli siinä uskossa, että me oltiin lyöty vetoa, ja se taas tarkoitti että mä saatoin voittaa Cellan jossain. Ja jos se vaati sen, että mä kävisin vähän taputtelemassa Robertin olkapäätä niin mä kyllä luulin pystyväni siihen.

Robert oli viikkailemassa jotain Harryn kesävilttejä karsinan edustalla. Kun mä huomasin sen, mun vauhti viileällä tallikäytävällä hidastu ja mä puristin hermostuneena käden taskussa olevan röökiaskin ympärille. Mun olis ehkä pitänyt harjoitella jotain hyviä fraaseja valmiiksi.

Sanottakoon, että mun ja Robertin kanssakäyminen oli noin tavallisestikin vähän outoa. Esimerkiksi Pyryä mä tajusin ihan hyvin, mutta Robert olis voinut hyvin lunastaa jonkun herra Kompleksikkaan vuosipalkinnon. Kaiken lisäksi se puhu vähän väliä englantia, enkä mä edes tiennyt millä kielellä mun olis kuulunut vastata sille (käyttikö se jotain kaavaa? Joka toinen sana englanniksi? Kaikki salaviestit iiriksi?). Niinpä mä en erityisemmin häkeltynyt, kun mun lähestyessä Robertin ilme oli ääriään myöten varautunut.

”Moi”, mä hönkäisin. ”Hmm, kiva sää?”
”Eiks siellä sada?” Robert kysyi hölmistyneenä.
Oliko Cella käskenyt Robertia olemaan kummallinen? Vai johtuiko se vaan musta?
”Haha, joo, se olikin vitsi”, mä nauroin antaumuksella. Robert ei nauranut mukana, ja mäkin hiljenin äkkiä.
”Eiku oli mulla oikeesti asiaa. Mä, öö”, mun katse harhaili vaaleille seinille. ”Että on varmaan aika vaikeeta. Sun tilanteessa siis.”
Mä muistin äkkiä haalean muiston jostain yläasteen lopulta. Yks mun kaveri oli luullut, että mulla oli salaisen kiihkeä suhde sen siskon kanssa, ja mä olin melkein joutunut myymään mun mopon sille ennen kuin se tajus leppyä (mikä oli jo ihan toinen tarina). Äkkiä mä tunsin suurta yhteenkuuluvuutta Robertin väärinymmärrettyä kohtaloa kohtaan.
”Mulla on siis ollut ihan samanlainen tilanne!” Mä päästin ennen kuin ehdin ajatella. Robert tuijotti mua epäluuloisena.
”Really?”
”Joo”, mä nyökytin helpottuneena siitä, että mun ei tarvis valehdella.

Robert laitto kädet ristiin ja nojas Harryn karsinan oveen.
”Look, I’m not sure… Mä en tiedä haluanko mä itse asiassa puhua tästä aiheesta.”
”Mä vaan haluan sanoa”, mä yskähdin. ”Että me ollaan samassa leirissä.”
”Missä leirissä?”
”Samassa, tilanteessa tai leirissä, mä haluan tukea tätä sun tilannetta, koska mulla on sama juttu…” Mä änkytin.
”Mä en oo missään LEIRISSÄ”, Robert näytti melkein ärsyyntyneeltä. ”Ja jos sä OOT jossain leirissä niin sun kannattais puhua siitä Cellan kanssa.”
”Ei kun mä teen tän ihan itseni takia enkä Cellan!”
Mä muistin sen olalletaputuksen ja otin hätäisen askeleen kohti Robertia. Se peräänty tallikäytävän päähän asti, ja hetki me tuijotettiin toisiamme, mä käsi ojossa ja se taaksepäin vetäytyneenä. Robertin rinta nous ja laski kiivaasti, ihan niin ku mä olisin suuututtanut sen.

”Jos sä oikeasti kuulut johonkin LEIRIIN”, Robert lopulta sano katkonaisesti. ”Niin puhu Cellalle. I’m not gay. Sorry.”
Sit se työnty liukkaasti mun ohi Harryn viltit käsivarrella keikkuen ja katos koko käytävältä.

Koko homma olis varmaan päättynyt ihan sujuvasti ja unohtunut asianomaisten mielestä ikuisuudeksi, ellei se olis kääntynyt harppomaan portaita ylös oleskeluhuoneeseen. Parin rappusen jälkeen kuului tömähdys ja vaimea kopsahdus, ja Robertin askeleet pysähty.
”What the hell are YOU doing here?” Sen rappusista kantautuva ääni oli hämmästyttävän kiukkuinen.
”Mä puhdistin saappaita tässä”, vastas Alviinan ääni.

Mä siirryin yksäripuolen käytävällä niin, että pystyin näkeen portailla kykkivän Alviinan. Sillä oli kädessä rutikuiva nenäliinan pala, jota se hinkkas keskittyneesti putipuhdasta saappaanvartta vasten.
”Hups”, se sano leveästi hymyillen, kun meidän katseet kohtas.

[Aleksanteri]

17.8.2016 – Se, jossa mä kohtaan varkauden

Mun tietojen mukaan maailmassa oli muutamia onnekkaita henkilöitä, joille seurusteleminen oli helppo juttu. Niiden parisuhteet oli pitkiä ja tasaisia, ja pahimman riidan aiheutti tyyliin väärin päin paahtimeen laitettu paahtoleipä. Mun porukat oli tällaisia, ja jostain syystä mä olin elänyt pienen ikäni siinä uskossa, että mun parisuhteet tulis luonnostaan oleen samanlaisia.

Mutta jostain helkatin syystä niin ei käynytkään??? Jos joku tietää minne aiheesta voi lähettää reklamaation, niin mä tekisin sen erittäin mielelläni ja ihan vitun pian.

Kävi nimittäin niin, että Myntsän laidunloma alkoi olla loppupuolella. Kun heppa vietti viimeisiä lomatunteja onnellisesti häntäänsä huiskien, mä sain pakertaa sen karsinassa vuoden hauskimmassa kesäpuuhassa. Kasper oli avuliaasti työntänyt kottikärryt Myntin karsinan eteen ja ilmoittanut, että mä saisin suuren ilon ja kunnian pestä koko boksin. Mun arvion mukaan siihen menis noin kolme vuotta, ja kottikärryjä asetellessani mä mutisin itsekseni, että Myntti sais jatkaa autuasta eloaan Artsilan laitumella kunnes se muuttuis vähitellen suurten arojen villihevoseksi. Tai Artsin ravuriksi.

Mulla oli hiki ehkä ensimmäisen lapiollisen jälkeen. Kasper oli ystävällisesti mutissut, että mun pitäis tyhjentää koko karsina turpeesta ja vähän hinkkailla seiniä harjalla, että Myntti vois palata ihanaan puhtaaseen pesään. Mä luulin kyllä, että monta viikkoa nurmikossa seissyt hevonen ei paljoa välittäis oliko sen turve uutta vai ei.

Cella tuli roikkumaan karsinan ovelle, kun mä olin saanut kopin suunnilleen pestyä. Se ilahdutti mua. Pari viime päivää Cella oli halunnut olla kotona yksikseen (?? miks), ja mä olin jo ehtinyt käydä paniikissa läpi kaikki syyt joista se olis voinut suuttua mulle. Mä olin keksinyt vaan yhdet Windin suojat, jotka mä olin putsannut Cellan puolesta väärällä voiteella, mutta joko se oli leppynyt tai sitten se ei ollut alun alkaenkaan suuttunut siitä. Se näytti nimittäin mun helpotukseksi ihan lempeältä ja hyväksyvältä - vaikkakin ihan helkatin päättäväiseltä, mikä oli Cellan suhteen aina vähän pelottava merkki.

Mä jäin nojailemaan lapioon ja työnsin kasvoilla roikkuvan likomärän hiuskäkkyrän pois tieltä.
"Tuutko auttaan", mä virnistin Cellalle. Se vastas jotenkin oudon kiemurtelevalla hymyllä.
”Mun pitäis kysyä sulta yhtä juttua Aleksanteri”, se sanoi. ”Tota… lähdetäänkö ajelemaan?”

Mä olin jotenkin typerästi ajatellut, että tää Cellan ’yks juttu’ oli tosiaankin se, että se halus lähteä ajelemaan mun kanssa. Puol sekuntia mä ajattelin jaloja ajatuksia kuten sitä, että mun pitäis hakea vielä uusia alusia, mutta sitten mä löysin itseni vastaamasta JOO ja jolkottamasta kohti yläkertaa, jossa mopokypärät odotti mun lokerossa. Cella lähti edeltä skootterille.

Matkalla pihalle mä kirosin, etten ollut ottanut takkia mukaan. Kaiken järjen mukaan vikan laidunlomapäivän olis pitänyt olla niin lämmin ja nätti, että joka ikisille verkkokalvoille piirtyis kuva siitä miten KAUNISTA JA IHANAA kesällä oli. Sen sijaan mä olin aika varma, että koko heppalauma odottais hännät supussa portilla valmiina juoksemaan talliin. Cellakin hytis skootterin vierellä ja kisko sen ohutta pusakkaa paremmin ympärille. Mä loin siihen nopean kysyvän katseen, kun annoin kypärää, mutta se ei sanonut mitään.

Cellan pienet kädet käperty lujasti mun vyötärölle, kun mä käynnistin skootterin. Mä kurvasin töyssyiseltä tallipihalta vasemmalle asfalttitietä pitkin ja lähdin ajamaan kohti Liekkijärven ABC:tä. Cellan lämmin vartalo painautu mun selkää vasten, ja mä mietin tyytyväisenä, miten hyvä sattuma että se oli tullut just kesken mun karsinanpesun. Ja oikeesti, mikä muka oli sen romanttisempi paikka viettää aikaa kuin Liekkijärven huoltsikka??

”Mihin sä oikein ajat?” Cella kysyi, kun mä hidastin ABC:n kämäiselle parkkipaikalle. Mä vilkaisin sitä yllättyneenä olan yli.
”Mä luulin, että sä haluat ajella vaan jonnekin.”
”Mä aattelin jotain vähän yksityisempää… no, ihan sama.” Cella hyppäs pois mun takaa ja kiskas kypärän pois päästä niin, että vaalee tukka lennähti.
”Mun pitää sitten lähteä viideltä hakeen Mynttiä”, mä muistutin sen selälle, mutta Cella vaan huiskautti kättä.
”Me ehditään tästä ihan nopeesti sinne. Mulla on sulle yks juttu.”
Cella lähti paineleen kohti ABC:tä niin ku joku pieni mutta päättäväinen kääpiö, ja mä seurasin hämmentyneenä sen perässä. Tää vaikutti vähän vakavammalta kuin romanttiset silmiintuijottelu-kahvit, jotka mä olin suunnitellut.

Mun sielu oli vääntynyt yhdeksi kiemuraiseksi kysymysmerkiksi, kun me lopulta istuttiin vastakkain ABC:n ikkunapöydässä. Mä olin heittänyt skootterin avaimet pöydälle meidän väliin ja asettanut niiden viereen yksittäisen suklaasydämen, jonka mä olin ostanut Cellalle salaa kun se oli jo lähtenyt pöytään. Cella tuijotteli vähän mun ohitse eikä ollut koskenut sen enempää kupissa höyryävään mustaan kahviin kuin suklaaseenkaan. Mä puolestani harjoitin pelottavan tiivistä telepatiaa sen kivimuurimaisesti sulkeutuneen mielen kanssa. Mun varpaisiin oli hiipinyt karmivasti tunne siitä, että Cella saatto sittenki olla vihainen jostain. Kaiken lisäksi ABC:llä soi joku kepeä hissipimputus, joka teki mun olon tosi hermostuneeksi.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen Cella huokas ja katso mua niin raskaasti, että hetkeksi mun läpi hulahti jäätävä tunne. Mitä jos se yhtäkkiä vaan sanois, että se haluaa erota? Ilman mitään syytä? Silloin mä luultavasti heittäytyisin skootterin selkään ja ajaisin jonnekin, missä ei olis koskaan edes kuultu ratsastuskouluista ja seurustelusta.
”Ootko sä Allu ikinä harkinnut kanin hankkimista?” Cella kysy.

Jos mä olin jotakin odottanut, niin voitte uskoa, että tää ei ollut se. Mä kurtistin kulmia ja tuijotin Cellaa, ihan niin ku sen liikkumattomasta naamasta olis voinut päätellä mitä se ajatteli. Mulla ei ollut mitään hajua minkä vastauksen se odotti saavansa. Kanin??? Jos se halus hankkia mun kanssa yhteisen kanin, niin ei kai siitä näin vakavaa maailmanloppukeskustelua olis tarvinnut pitää jossain saakelin ABC:llä?!

”No en mä kyllä ole…” Mä lopulta vastasin. Cella nyökkäs hitaasti, ja sit ihan yhtäkkiä sen ilme jotenkin murtu.
”MIKSI sä sitten juoksentelet huutelemassa Robertille että haluat olla sen terapiakani?”

Mä oon elänyt elämäni aikana monta hämmentävää tilannetta, mut oli pakko myöntää, että tää ylsi silläkin listalla aika hyville sijoituksille. Mä en osannut tehdä mitään muuta kuin tuijottaa Cellaa kysyvästi. A: Mistä se tiesi mun ja Robertin kahdenkeskisestä keskustelusta ja B: miksi sille oli niin hirvittävän kova juttu, että mä halusin tukea mun kaveria? Itsehän se oli sitä pyytänyt.

”Täh?” Oli siis ainoa, minkä mä sain puserrettua ulos itsestäni. Cella näytti raivostuneelta, mut sit se veti syvään henkeä ja laski katseen.
”Jos sulla on jotain tunnustettavaa mulle, niin voitko sanoa sen vaan heti!” se mun pelästykseksi melkein nyyhkäisi. Mä työnsin häkeltyneenä käden pöydän limaisen pinnan yli ja tartuin siihen.
”Mä en käsitä yhtään mistä sä puhut”, mä sanoin hengästyneesti ja madalsin ääntä. ”Mä luulin, että sä halusit, että mä menisin puhumaan Robertille. Ja se kanijuttu oli ihan vaan heitto! Mä tarkoitin sellasta terapiakania mikä kilpahevosilla on!”
”Jaa. No onpa ihan vitun rauhoittava kuulla”, Cella sähähti mulle.

Meidän ylle laskeutu pysähtyneen painostava hiljaisuus. Mä tuijotin Cellaa ja yritin lukea sen naamasta mikä ihme oli saanut sen suuttumaan kuin mä olisin joku maailmanluokan petturi. Cella tuijotti tiiviisti pois, ja sen käsi mun kädessä muistutti enemmän jotain jääkaappiin nahistunutta löysää kurkunpätkää. Mä havaitsin kaukaisesti, että mun oli tosi vaikea niellä.

Meidän ohi käveli joku satunnainen jätkä, joka kaivo just röökiaskia kuluneen nahkatakin taskusta. Se nakkas täyden askin auki ja alko valikoida suurella tyyneydellä tupakkaa.
”Kunpa mulla olis tuollanen”, mä sanoin nyökäten jätkän suuntaan, että se järkyttävä hiljaisuus katkeis edes jotenkin.

Cella vilkas jätkää ja loi muhun niin kylmän katseen, että se olis yhtä hyvin voinut kuristaa mua jollain jäänyrkillä. Sitten se riisti kätensä irti mun kädestä, tarttu pöydällä levänneisiin skootterin avaimiin ja painu mitään sanomatta ulos ABC:ltä. Mä en pelästykseltäni ehtinyt edes räpäyttää silmiä, kun pihalta kuulu raivokas kaasutuksen ääni ja mä näin likaisen ikkunaruudun läpi, miten vaaleanpunainen skootteri kurvas pois parkkipaikalta.

Mun mopokypärä loju yksinäisenä parkkipaikan vierellä kasvavaan heinikkoon viskattuna.

[Aleksanteri]

2.8.2016 – Se, jota mä en mielelläni muistele

Elokuu oli paska. Hevosen harjaaminen oli paskaa. Aurinko, joka yritti paistaa pilvien lomasta, oli paska. Miks vitussa se edes yritti?

Mun käsi heilui tahdottomana Myntin ruskealla kyljellä. Mä käsittääkseni katsoin liikkuvaa harjaa, koska mun silmät näki sen, mutta yhtä hyvin mä olisin voinut seistä pää paperipussissa ja hinkata kiveä. Mun sisuskalut oli muurautunu umpeen niin paksulla laastilla, että tuskin silloinkaan mä olisin kokenut tän elähdyttävämpiä tunteen pirskahduksia.

Mä olin tuonut Myntin pihalle, koska en ollut pystynyt katsomaan sen vastapäisen karsinan suuntaan. Koko viikonloppuna mä en ollut tullut tallille ollenkaan, ja nytkin mä olin hiippailut paikalle vaan puoliksi väkisin harjaamaan hepan. Pakko myöntää, mä olin tekstannut ekaksi Annille ja pyytänyt sitä listaamaan kaikki ihmiset, jotka oli sillä hetkellä tallilla. Helpointa olis ollut ehkä kysyä oliko Se siellä, mutta mä en ollut pystynyt lausumaan sitä nimeä. Pitäis ehkä keksiä joku vitun kultainen lempinimi niin ku ala-asteella.

Eilinen oli ollut ehkä surkein päivä, jonka mä saatoin muistaa koko mun elämästä. Sen rinnalla ei ollut mitään se kerta, kun mä olin 8-vuotiaana Kreetalla ja Madde oli houkutellut Julin laittamaan mun uimahousuihin meduusan. Eikä myöskään se, kun meidät kaikki oli pykätty jääkiekkoharrastuksen pariin veikeälle alkeiskurssille, ja mä olin aurannut koko tunnin ajan jäätä rintakehällä kun en pysynyt ollenkaan pystyssä niillä helkatin luistimilla.

Eilen Cella oli laittanut mulle maailman lyhyimmän ja jäisimmän tekstiviestin, jossa se ilmoitti, että mä voisin tulla hakemaan mun tavarat sen luota. Mä olin ensin jättänyt huomioimatta koko viestin noin kahdeksi tunniksi, koska olin niin saakelin kiireinen sängyllä makaamisen ja kattoon tuijottamisen kanssa, mutta lopulta mä olin muistanut että mun hyvä ratsastuskypärä oli siellä ja päättänyt mennä. Ehkä mä olin myös tietyllä tavalla ajatellut, että Cellan tarkoitus olis saada mut kieroilla keinoilla sen asuntoon ja sit peruuttaa koko viime perjantai.

No, niin ei ollut käynyt!!!! Voitteko uskoa!! Hahahaha!!! Yllättävää, vai mitä!!!!

Mä olin mennyt Cellan oven taakse ilmoittamatta, koska mä en ollut jaksanut kirjoittaa viestiä ja ajatella, että se päätyis sille. Niinpä se oli törmännyt ovelle vaalea tukka sojottaen ja naama sen näköisenä, niin ku se olis ottanut kauneusunet likavesikaivossa ja käynyt sen jälkeen meikkaamassa kaatopaikalta löytyneillä meikeillä. Mä olin melkein katsonut sitä silmiin, mut se oli heittänyt katseen suoraan mun ohitse niiden pihatielle ja sanonut oudolla käheällä äänellä, että se oottais siinä terassilla kun mä hakisin mun kamppeet.

Mun keho oli mennyt johonkin sydänkohtausmaiseen hälytystilaan, kun mä olin hivuttautunut Cellan ohi varoen koskemasta sitä. Mä olin yrittänyt paniikissa muistella koska mä olisin viimeksi ottanut siitä kiinni, ihan niin ku se tieto olis ensiarvoisen tärkeä mun hengissä pysyminen kannalta. Mä olin selvinnyt hyvin eteisestä ja tuntenut melkein viileän autuasta välinpitämättömyyttä, kun olin avannut Cellan makkarin oven.

Onni, joka killitti mua keltasilla silmillä ja pinkaisi hyllyn päälle. Cellan mustat rintsikat, jotka oli lojuneet lattialla kohta kaks viikkoa. Kaks tahraista kahvikuppia ikkunalaudalla. Mun röökiaski rapisemassa hyllyssä Oton tassun alla. Pienille aalloille ryttääntyneet lakanat Cellan sängyssä ja mun raidallinen peitto, joka oli potkittu seinän rakoon oudoksi muumioksi kauas toisesta peitosta. Mun tyyny, joka lojui keskilattialla ja jolle oli tippunut jotain märkää. Sängyn alla hämärässä Sound Machine, jonka mä olin antanut Cellalle joululahjaksi.

Mä en ollut pysynyt hengittämään. Mun läpi oli käynyt sellainen kohahdus, jonka transformersit varmaan tunsi, kun ne muutti muotoa. Mun tapauksessa jotain oli vaan selvästi mennyt vikaan, koska jäljelle oli jäänyt vaan käsittämätön tunne siitä, miten mun vatsanpohja oli muuttunut samaan aikaan raskaimmaksi ja kevyimmäksi osaksi mun kehossa. Jos mä olisin pystynyt, mä olisin vaihtanut paikkaa vaikka sen säälittävän Sound Machinen kanssa. Mä olin varma että silläkin oli nautittavampi elämä kuin mulla.

Ja siinä ajatuksessa mä olin nyt yrittänyt elää pari päivää. Jos mun mielipidettä kysytään, niin tuntu aika lailla samalta, kuin jos mun aivojen tilalle olis vaihdettu pala kerrallaan homeista vohvelia. Mut kukaan tuskin haluaa mun mielipidettä.

"Haluutko sä erota?"
"En. Tai siis –"

Siinä Mynttiä harjatessakaan mä en pystynyt miettimään mitään muuta kuin Cellan yöllisiä sanoja. Tai siis. Vittu, se oli varmasti miettinyt asiaa jo pitkään, jos sen suusta pullahti esiin joku paljastava TAI SIIS. Se oli varmasti miettinyt asiaa koko kesän ja ollut vaan onnellinen, kun koko järkyttävä homojupakka oli iskenyt päälle ja sillä oli joku tekosyy lähteä.

Mä viskasin harjan kiukkuisesti harjakoriin ja sain Myntin vilkaisemaan mua kummastuneena. Mun katse takaisin ei ollut lempein, jonka armaalle hoitohevoselleen voi luoda. Mä käärin riimunnarun auki vetosolmulta ja lähdin pää sisäänpäin painuneena taluttamaan Mynttiä kohti tarhaa. Mulla oli olo, että mä en ollut olemassa.

Mä olin ajatellut, että kun me vaan puhuttais Cellan kanssa, niin kaikki olis tavallisesti. Kun mä olin ajanut perjantaina keskellä yötä Seppeleeseen, mä olin  piilottanut skootterin penkin alle toisen kypärän Cellaa varten. Siellä se oli edelleen, ja musta tuntui, että mulla ei olis ikinä voimia ottaa sitä pois sieltä.

Mä potkaisin tiellä olevaa kiveä niin lujaa, että se luultavasti mursi kaikki mun varpaat.
”Allu?”
Annin ääni sai mut säpsähtämään. Mä kohotin katseen ja löin jarrut päälle just parahiksi ennen kuin parkkeerasin naamani Lailan kylkeen. Myntti oli aivotoiminnallisena olentona kiertänyt Annin ja Lailan riimunnarun verran kauempaa ja tuijotti mua nyt kuin idioottia. Mä väistin Annin katsetta, kun kelasin riimunnarun lyhyemmälle ja siirryin tarhan portilla hengailevan Lailan personal spacelta.

”Allu onko kaikki kunnossa?”
Mä katsahdin välttelevästi jonnekin Annin suuntaan, mutta varoin tarkasti kohtaamasta sen huolestuneita silmiä. Mä olin varma, että muhun oli langetettu joku kirous ja jos mä katsoisin toista ihmistä, mä luhistuisin palasina maahan.
”Mitä, siis joo, on tietty, haha”, mä vastasin niin oudolla äänellä, että Annen ja Kristerin vauvakin olis nauranut mulle päin naamaa.
”Eikä ole. Kyllähän susta näkee että joku on vinossa.”

Mä yritin ihan totta livahtaa Annin ohi vaan sen takia, että saisin Myntin vietyä tarhaan, mutta Anni näytti ajattelevan että mä suoritin jotain säälittävää väistöliikettä. Se tarras mun käsivarteen ja mä puristin huulet yhteen niin, että päässä vinkui. Viimeks mua koskenut ihminen oli Cella.

Anni ei hellittänyt otetta. Sen sormet oli lämpimät ja ote niin ystävällinen, että mun oli lopulta pakko vilkaista sitä alistuneesti.
”Meneekö teillä Cellan kanssa hyvin?”
”Ei.”
”Haluutko sä kertoa miks ei?”
Mä olin hiljaa.

”Puhuitteko te siitä homoasiasta? Mä voin auttaa todistamaan, jos Cella ei usko…”
”Puhuttiin.”
”Ja?”
”Ei se ajattele että mä olen homo.”
”Mut sehän on hyvä?” Anni hymyili sairaan kevyesti. ”Mikä teillä sit painaa?”
”Ei oo mitään meitä.”
”Häh?”

Mä vedin itseni irti Annin otteesta ja löin tarhan portin auki. Myntti marssi sisään mun perässä ja väisti anteeksipyytävästi Lailaa, joka näytti pöllämystyneeltä siitä, että Anni oli nyt vuorostaan jähmettynyt maahan. Sillä kesti hetken ennen kuin se tajus lähteä hölkyttämään mun ja Myntin perään. Se niksautti Lailan irti ja kaarsi mun perään.

”Mitä sä tarkotat sillä että ei oo mitään meitä?”
Anni huohotti kerien Lailan riimunnarua. Hepat kopsutteli tyytyväisinä ruohomatolla ja mä toivoin, että olisin voinut muuttua yhdeksi saakelin pitkäksi ja rumaksi ruohonkorreksi keskelle tarhaa.
”Ootteko te…”
”Mä en halua puhua tästä. Enää ikinä.”

Sen sanottuani mä lähdin harppomaan kohti tarhan porttia vauhtia, jossa ykskään tappijalkainen seppeleläinen ei ollut koskaan pysynyt mukana. Ketään yhtä tiettyä tappijalkaista ihmistä nyt mitenkään tarkoittamatta.

Harmi vaan että Annilla oli pitkät jalat. Se pääs mun rinnalle tarhan portilla ja tarttu mun hupparin hihaan. Sen sijaan, että se olis jatkanut keskustelua tästä mulle niin rakkaasta aiheesta, se katso mua hetken silmiin ja veti mut sitten halaukseen sen lämmintä vartaloa vasten.

Mä seisoin hetken jäykkänä paikoillani ja yritin nieleskellä litkuista palaa, joka tykytti mun kurkussa. Musta tuntui, että mä olin hukkumassa sisäisesti. Melko mielenkiintoista lääketieteellisesti, harmi että mulla ei ollut aikaa tutkailla asiaa enempää.

[Aleksanteri]

9.8.2016 – Se, jossa mä näen Oton

Mun elämästä oli viime päivinä tullut niin suoraviivaista, että mä olisin melkein voinut nauttia siitä, jos se ei olis niin tyhjää ja ahdistavaa.

Mä menin kotiin. Mä ”nukuin”, eli makasin sängyssä ja opettelin ulkoa kattolautojen järjestystä (helkatin vaikeeta ja turhaa). Mä heiluttelin ruokaa suussa, mutta en saanut nieltyä paljon mitään. Mä tuijotin pitkät aamupäivät telkkarista Tiedä ja arvaata ja mietin onnettomana, että mä olisin tiennyt vastauksen joka kysymykseen. Mä harjasin tehottomasti Mynttiä. Mä harkitsin typeriä asioita, kuten töiden lopettamista ja Myntin hännän nyhräämistä työhevosmalliin ihan just for fun. Yhtenä päivänä mä kävin palauttamassa Julille kesäskootterin, koska en enää kestänyt katsoa sitä parkkipaikan nurkassa.

Mun ilot oli todella hatarilla kannattimilla tällä hetkellä.

Suurin osa tallillaoloajasta meni siihen, että mä välttelin Cellaa. Tähän mennessä me ei oltu nähty vielä kertaakaan, mistä mä oikeestaan olin todella ylpeä ottaen huomioon sen, että Myntti ja Windi oli edelleen naapureita keskenään. Mä saisin pian kerättyä todella kattavan listan syistä, joiden perusteella Myntin pitäis viimein saada oma henkilökohtainen tallisiipi. Ihan vaan tuntilaisten asiakasviihtyvyyden vuoksi.

Mulla oli loistava keino, jolla mä pysyttelin erossa Cellasta. Me oltiin maastoiltu niin paljon yhdessä, että mä tiesin mitä reittejä se käytti ja käytin järkyttävästi energiaa siihen, että valitsin just toiset polut. Riski oli tietty se, että kierona ihmisenä se ajatteli tismalleen samalla tavalla kuin mä. Tähän mennessä mä olin kuitenkin saanut liikkua ylhäisessä yksinäisyydessäni, mikä oli ihan jees, koska silloin kukaan ei ollut näkemässä mun salaisia hajoamisia. Ratsastaminen on oikeesti ihan mahdollista, vaikka sä lepuuttaisit otsaa hepan kaulaa vasten ja miettisit asioita.

Taivas oli täynnä mustanvioletteja pilviä. Metsässä oli melkein pimeetä, kun mä ratsastin Myntillä puitten väliin vihreän sadetakin huppu korvilla nirskuen. Vielä ei satanut vielä vettä, mutta mä olin ottanut sadetakin myös vähän valeasun kannalta. Mä toivoin happamana, että kukaan ei erehtyis luulemaan mua joksikin saakelin vihreäksi pokemoniksi.

Mä olin vähitellen alkanut oikeasti käsittää, että mä en seurustellut enää Cellan kanssa. En siis millään kevyellä ja helpottavalla tavalla, jossa hyväksyy kaiken ja ajattelee upeaa tyttöystäväänsä armeliaasti ja hyväksyvästi.

Tai siis. Ex-tyttöystäväänsä. Voi vittujen kaviot. Mä olin käsittänyt tän mun nykyisen sinkkuuden just sillä tavalla, joka saa tuijottaan tuntikausia tyhjää seinää ja työntämään pään sit sipsikulhoon, koska pureskeleminen sai ees hetkeksi ajattelemaan jotain muuta. Musta tulis seuraavan puolen vuoden aikana hyvin likinäköinen pullukka.

Mä kannustin Myntin raviin ja annoin sen hölkytellä pitkin ohjin poispäin tallilta. Anni, joka toimi edelleen mun virallisena Cella-navigaattorina, oli infonnut että sen tietojen mukaan Cella oli lähtenyt tallilta jo monta tuntia sitten. Mä uskalsin ratsastaa melko turvallisilla mielillä.

Niinpä voitte kuvitella, että mä melkein soitin aaveenkarkottajat paikalle, kun metsäpolun risteyksestä mua vastaan ratsasti iso musta hevonen ja Cella sen selässä. Multa kesti hetki käsittää, että tää ilahduttava kohtaaminen tapahtu tosiaan ihkaelävän Cellan kanssa ja että hevonen, jolla se ratsasti, oli Otto. Mä kirosin mielessäni Annin hyvin syvään alhoon. Ei, Cella ei ollut Seppeleessä, koska se oli mennyt hoitamaan sen omaa hevosta ANNIN KOTIIN!!!!!!

Cella tuijotti mua polun toiselta puolelta. Silläkin oli sadetakki, mutta se roikkui auki olkapäillä ja paljasti violetin topin, jota mä en ollut ikinä ennen nähnyt sillä. Se pidätti rajusti Ottoa, joka pärskähti ja jäi seisoon kaula virkkuukoukulla. Me värjöteltiin vastakkain, ja molemmat näytti miettivän pystyiskö hepan ryskäämään ojaan jollain riolaisella olympiavoltilla.

Mun elintoimintoja ylläpitävät elimet oli siirtyneet kohteliaasti omilta paikoiltaan jalkoihin, että vellova oksetus sais tilaa mun keskivartalossa. Tuuli leyhytti Cellan vaaleeta tukkaa niin, että yks suortuva jäi kiinni sen kireäksi vetäytyneeseen suupieleen. Se pyyhkäs sen ärsyyntyneesti pois ja laski katseen, joka oli ollut liimautunut mun silmiin ehkä pienen eliniän verran.

Se yritti ratsastaa mun ohi. Mä tajusin sen alitajuisesti, vaikka pöhöttyneillä aivoilla mä pystyin katsomaan vaan Oton pitkiä etujalkoja, jotka oli lähteneet liikkeelle. Vuohiskarvat heilahdellen ne kopsutteli lähemmäs mua ja Mynttiä jättäen jälkeensä pieniä pöllähtäviä hiekkapilviä.
”Cella.”
Mä tunsin itseni niin naurettavaksi. Pieni säälittävä märkäkorva, joka ei voinut hyväksyä sitä, kun oli kerran tullut jätetyksi. Yhtä aikaa mä halusin jättää puhumatta Cellalle ja vaan valua äänettömästi Myntin selästä aluskasvillisuuteen.

Cella nähtävästi halus puhua yhtä vähän mulle, koska se vaan ratsasti eteenpäin. Hetken aikaa mä odotin jotain epäuskottavaa olan yli huudahdusta, tai että se olis tarrannut mun käteen ja sanonut vitsikkäästi, että kaikki oli vaan hassua pilaa ja mä saisin palkinnon koska olin kestänyt sitä niin pitkään. Cella ei tehnyt niin. Se jatko matkaa niin ku joku saakelin tunteeton Titanic, joka vaan uppoaa menemään vaikka bileet on kesken.

”Ei ihmistä voi noin vain JÄTTÄÄ!”
Mun raivostunut ääni yllätti mut itsenikin. Nähtävästi se tunkeutui Cellan hyhmäisen kuoren läpi, koska sivusilmällä mä näin miten se pidätti Ottoa. Mä en kyennyt katsomaan sitä, tuijotin vaan risukkoiseen pöpelikköön ja kuulin miten Cella huokas.
”Allu.”
Osa mun sielusta muuttu harmaaksi tuhkaksi ja rapis kasaan, kun se sanoi mun nimen. Se kuulosti niin tavalliselta ja niin väsyneenä tunteettomalta, että metallin kalina kävi. Mikä oikeus sillä edes oli sanoa mun nimi???

”Onko koko juttu ollu sulle pelkkää pilaa?” Mä kysyin kireästi. Mun oli pakko taistella vastaan pakottavaa tarvetta laskeutua Myntin selästä ja tarrautua Cellan saappaan peittämään sääreen. Myntin petturi haisteli kiinnostuneesti Ottoa ja höristeli korvia. Sillä ei nähtävästi ahdistanut yhtään.
”Ei tietenkään”, Cella vastas väsyneesti.
”Etkö sä sitten tykkää musta lainkaan vai mitä?”
”Me ollaan jo puhuttu tästä. Voidaanko nyt vaan antaa olla.”
”Eli sä et oo ikinä oikeesti tykännyt musta! No! Oliko hauskaa kun oli imagopoikaystävä jota esitellä!”
Cella melkein katso mua ja mä melkein katsoin takaisin. Mä olin hengästynyt ja mun posket poltteli ihan ku Cella olis lyönyt just mua. Se hymyili niin surullisesti, että mun keuhkot alotti lakon ja muutti kehon ulkopuolelle.
”Joo. Koska sut mä juuri olisin valinnut, jos mä olisin tarvinnut jonkun jota esitellä hienoilla illallisilla.”

”Meillä olis ollut puolivuotispäivä sunnuntaina.”
Mä olin yrittänyt olla kuulostamatta syyttävältä, mutta lopputulos oli aika epäonnistunut. Cella päästi ihmeellisen ynähdyksen ja mä näin, miten se liikahti epämukavasti Windin selässä.
”Ei siinä vaan ollut mitään järkeä. Anna olla Allu, sä teet kaiken vaan pahemmaksi”, se sano katkonaisesti.

Sit se ratsasti vitun rauhallisesti pois eikä vastannut huutoihin, joita mä kenties olisin huikkaillut sen perään jos olisin nolo.

Mä olin luullut, että Gracen aikaan mulla oli paska olo. No, tässä teille suuri huhu-uutinen: se ei ollut mitään verrattuna tähän. Tätä menoa musta tulis syksyn parhain hevosenhoitaja. Mun elämän ainoa tavoite ilman Cellaa oli se, kuinka monta alkeisratsastajaa mä onnistuisin luotsaamaan Myntin selässä hukkumatta itse mutaan ja rapaan.

[Aleksanteri]

20.8.2016 – Se, jossa mä en poistu Myntin boksista

Mulla oli antaa vinkki tulevaisuuden itselleni. Jos mulla vielä joskus olis tyttöystävä (HAHAHAHA miten todennäköistä) ja mä eroaisin siitä, vois olla ihan jees vaihtoehto antaa itselle jotain ns. palautumisaikaa. Hyvä vaihtoehto vois esimerkiksi olla se, että mä hetken aikaa välttelisin paikkoja, joissa se hengailee ihanien heppakavereittensa kanssa ja keskittyisin esim. omaan treenaamiseen.

Tai että ainakaan mä en tunkis leirille, jolla se kekkuloi aamusta iltaan jossain helkatin roolipelissä!!!!!!!!!!!!!

Mä vihasin Mysteeriviikonloppua. Ajatus oli ollut musta etäisen kiinnostava siinä vaiheessa, kun mulla ja Cellalla oli kaikki vielä hyvin, mutta mun olis niin pitänyt lukittautua viikoiksi kotiin sen vitun eron jälkeen. Mä olisin voinut koota heinänkorsista teko-Aleksanterin ja palkata vaikka Annin nyökyttelemään sillä uskottavasti aina, kun mäkin tekisin niin.

Koko perjantain mä olin tuijottanut tylsästi vähän Cellan ohi, kun se oli liihotellut ympäriinsä niin vitun hyvännäköisenä ja sokeana mulle. Mä en ollut fyysisesti pystynyt katsomaan siihen. Yhdessä kohtaa iltapäivällä oli ollut paha hetki, kun me tultiin sattumalta vastakkain tallikäytävällä ja mä melkein hipaisin sen lämpöä hohkaavaa käsivartta. Mun niskan ihokarvat oli sojottaneet pystyssä koko matkan satulahuoneen ovelle asti.

Mun elämä oli totta puhuen pelottavan tyhjää ilman Cellaa. Mä kyllä yritin ihan sairaasti INNOSTUA ELÄMÄN PIENISTÄ ILOISTA ja nauroin väkinäisesti Mikaelalle, kun se lehahteli ympäriinsä jossain violetissa pikkumekossa. Yhdessä vaiheessa Anni kysyi miks mä yskin koko ajan, joten mä päätin lopettaa nauruyritykset.

Me oltiin just käyty uittomaastossa ja muut oli livistäneet ”johtolankojen” etsintään märät tukat käkkärällä viipottaen. Mua ei olis voinut vähempää kiinnostaa pöpelikössä rämpiminen. Se tarkotti sitä, että mä istuin Myntin karsinassa ja pidin ihan vitun tarkkaan huolta siitä, että mysteeriviikonlopun NÄYTTELIJÄTIIMI (niin ku ne itseään kutsu) pysy mahdollisimman kaukana musta. Cellan ääni valu välillä yläkerrasta portaita pitkin alas, ja silloin mä vaihdoin epämukavasti asentoa.

Mä niiskaisin. Heinän kitkerä tuoksu sai mun pään tuntumaan oudon irralliselta. Mä hieraisin vihaisesti poskea ja räpyttelin silmiä auringonkaistaleelle, joka paisto Myntin kopin ikkunasta sisään.

”Saaks tulla?”
Mä pelästyin ääntä karsinan ovella niin, et sain olla kiitollinen kun en niellyt mun kieltä yhtenä palasena. Mä hankasin epämääräisen nopeasti naamaa likaiseen hihansuuhun ja nostin sit katseen Pyryyn, joka seiso nojailemassa karsinan oveen. Sen ilme oli niin säälivä, että olis luullut sellasen naamanväännön olevan fyysisesti mahdotonta.

”Ihan sama jos haluut”, mä mölisin salaisen vihaisena siitä, miten heikosti mä sain hallittua mun äänijänteet.

Pyry istu varovasti mun viereen karsinan pohjalle. Se risti kädet polvien päälle ja nojas pään rauhallisesti seinään, kun Myntti kääns toista korvaa sen suuntaan ja puhalsi ilmaa sieraimista. Pyryn katse seuras hevosen jauhavia leukaperiä.

”Onks kaikki ok Allu?” Se kysy hetken päästä. Sen sormet näpräs farkkujen rikkinäistä polvea, josta lähti pitkä valkee langanpätkä, ja mä jollain tavalla jumituin tuijottaan sitä.
”… joo”, mä vastasin sitten lopulta. Pyryn suupieli vetäyty vähän niin, että poskeen muodostu kuoppa.
”Kumman hiljanen sä sitten oot ollu. Jos kaikki on hyvin siis.”

Mä puristin huulet yhteen niin, että veri pakeni varmaan varpaisiin asti. Sit mä päästin ilman pihisemään hyvin hitaasti ulos huulten raosta.

”No me ei seurustella enää Cellan kanssa.”
Oli melkein kiinnostavaa, miten saman lauseen toistaminen sai kerta toisensa jälkeen mun vatsanpohjassa jymähtämään maagisesti. Ihan kuin mun keho olis yllättynyt kerta toisensa jälkeen siitä, miten idioottiin päähän se oli kiinnitetty.

Mä olin saanut kohdata aika monenlaisia reaktioita, kun jaoin maailmalle tätä elähdyttävää uutista. Mun siskot oli olleet melkein pahimpia. Kaisan leuka oli valahtanut melkein pöydästä läpi, ja sen jälkeen se oli kuluttanut puoltoista tuntia haukkumalla mua mm. elämän pilaamisesta ja muusta kevyestä. Mä olin yrittänyt muistuttaa sille, että mä olin käynyt jo itse läpi about samat helkatin ajatukset, mutta se oli tuntunut saavan siitä vaan lisää energiaa. Sitä pahempi oli ollu vaan Juli, joka oli pillahtanut itkuun ja räkinyt mun sohvatyynyihin loppuvierailun ajan. Ihan niin ku se olis seurustellut Cellan kanssa enkä mä.

Pyry ei kaikeks onneks heittäytynyt nyyhkäilemään mun kaulaan. Se nyökkäs lyhyesti.

”Niin mä olen vähän arvellutkin.”

Mä vilkaisin sitä, harkitsin hetken että loukkaantuisin koska joku tiesi jotain ennen mun kattavaa infohetkeä, mutta tajusin sit että ei me Cellan kanssa oltu erityisemmin salailtu meidän eroa. Niinpä mä vaan päästin jonku säälittävän ynähdyksen jonka toivoin sen tulkitsevan merkiksi siitä, että keskustelu tästä aiheesta olis tässä.

Ei näemmä Pyryn mielestä ollu.

”Eli ootko sä siis ok?”
”No”, mä puristin ärsyyntyneenä kädet nyrkkiin. ”No. Olen mä ihan ok.”
”Te ette taida olla nyt kauheena tekemisissä Cellan kanssa.”
”Ei.”

Pyry nosti käden ja puristi mua lohduttavasti olkapäästä. Mä annoin otsan riipahtaa alas niin, että mun silmät peitty. Mulle oli yhtäkkiä tullut aivan paska olo. En mä ollut valmis keskustelemaan koko aiheesta tällä tavalla asiallisesti.

”Mä oon yrittänyt miettiä jotain muuta. Oikeesti. Mä oon hitto yrittänyt ihastua johonki toiseen ihmiseen, että pääsis eroon Cellasta. Mutta en mä vaan pysty ajattelemaan ketään muuta kuin sitä.”

Pyrylle pitäis kenties myöntää joku palkinto. Mä en luultavasti ollut koskaan ennen puhunut yhdellekään toiselle ihmiselle yhtä rehellisesti. Mun sisällä tuntu karvasta vereslihaa siitä kaikesta totuudenpuhumisesta, mutta Pyry sen ku vaan istu mun vieressä ja nyökytteli hiljaa.

Mutta ettei me oltais päästy liian syvälle ystävyyden tasolle, pamahti tallin ovi vähän matkan päässä ja about sata mekastavaa tyttölasta ryntäs sisään.

”Me löydettiin johtolanka!” Inkerimäinen ääni kimitti koko matkan Myntin karsinalle asti.

Ja voitte uskoa, että sen vellovan mimmilauman keskellä kaikki mun into avautua mun syvimmistä tunnoista katos ku tuhka tuuleen.

[Aleksanteri]

11.9.2016 – Se, joka päättyy terassille

Mulla oli huolestuttavasti sellainen olo, että tässä olis pian pakko hankkia uusi tyttökaveri.

Mun ja Cellan ero oli tehnyt musta ja a) typerän, b) rumannäköisen, c) säälittävällä äänellä ruikuttavan ja d) itsesäälissä rypevän lattiarätin. Joskus kauan sitten kesälomalla mä olin ajatellut, että pienet ja huonosti ratsastavat alkeiskurssilaiset vois helpottaa oloa pönkittämällä mun itsetuntoa, mutta tuntien alun jälkeen mä olin tajunnut, että olin niin sanotusti väärässä. Mun teki mieli laahautua seiniä pitkin surkeasti mölisten joka kerta, kun noin neljän kuukauden ikäinen tuntiratsastaja satuloi Myntin tehokkaammin kuin mä.

”Sun on oikeesti pakko yrittää piristyä”, Anni sano kädet hartioita myöten pinteleitten pesuvedessä, kun me istuttiin satulahuoneen nurkassa ’pesemässä varusteita’ (käytännössä Anni pesi ja mä jumitin tuijottamassa seinää).

”Miten?” Mä kysyin turrasti ja kumautin takaraivon seinään. Mun into varusteiden pesemiseen on laantunut sinä kauniina hetkenä, kun Cella oli käynyt hakemassa Windin harjoja karsinalla ja moikannut mua samalla intensiteetillä kuin ihmistä, jota ei oo koskaan ennen tavannut.

”En mä tiedä. Sovi Cellan kanssa tai jotain, mä en jaksa olla välikätenä. Kaikille helpompaa jos te pystyisitte olemaan ees samassa huoneessa.”

Mä loin Anniin katseen, joka mun mielestä kerto rehdisti ja suorasukaisesti mitä mieltä mä olin ideasta. Anni puuskahti ja kumartu hinkkaamaan pinteleitä taas vastakkain.

”Lähde vaikka meidän kaa maastoon”, se sano hetken hiljaisuuden jälkeen ja nyökkäs ikkunaa kohti. Lasin läpi kimmelsi oranssi aurinko.

”Ketä sinne tulee?”

”Mä, Rosa, Salma.” Anni piti tauon. ”Cella.”

Mä olin tehnyt monia mielikuvaharjoitteita, joiden avulla mun ja Cellan satunnaisista kohtaamisista tallikäytävällä vois tulla vähän enemmän helppoja ja vähän vähemmän ahdistavia. Mä olin jopa lainannut kirjastosta yhden kirjan, joka kerto miten ERONNUT AVIOPARI VOI TAAS TAVATA LAPSIAAN ILMAN HÄIRITSEVÄÄ AHDISTUKSEN TUNNETTA. Sinänsä mun ja Cellan tilanne oli vähän eri, mutta mä olin yrittänyt ajatella (sen jälkeen kun olin vetistellyt 25 minuuttia kirjan kannelle meidän eron takia), et Windin ja Myntin vois tietyllä perverssillä tavalla kuvitella niiden lasten asemaan.

Mä olin käyttänyt kirjaa ehkä kolme päivää, ja sen jälkeen kun Jutta oli luullut että mä yritin halata sitä rehuvarastossa (kun mä olin oikeesti yrittänyt näyttää Cellalle, miten mun elämässä on 'monta tasapainoista ja eri tasolla olevaa ihmissuhdetta’), mä olin heittänyt koko kirjan roskakuiluun. Sen oli varmasi kirjottanut joku, joka ei koskaan ollut ollut oikeesti naimisissa.

Epäonnistuneiden mielikuvatreenien jälkeen musta oli siis aika ymmärrettävää, että mä en suostunut hilpeälle maastoretkelle Annin ja sen hoviseurueen kanssa. Ne oli just kadoneet tallipihalta (mä toljotin vakavana yläkerran ikkunasta ja seurasin niiden menoa), kun ovi paukahti mun takana ja Robert laukkas oleskeluhuoneeseen.

”Vittu”, se tuhahti ja alko kiskoa ratsastussaappaita pois jalasta. Mä tuijotin mutakokkareita, jotka ropis iloisesti puhtaalle lattialle.

”Onks kaikki ok?” Mä kysyin, kun se oli potkinut kengät läjään ovensuuhun ja jäi tuijottaan suht häiritsevällä aggressiolla likaantunutta lattiaa. Robertin pää nytkähti mun puoleen ja se niiskas terävästi.

”Yeah”, se sano niin epäuskottavalla äänellä, et Jasonki olis nauranut.

”Okei.”

Sit me oltiin ahdistavassa hiljaisuudessa about seuraavat kolme minuuttia. Robert tuijotti kiinteesti vastapäistä seinää ja mä vähän sen naaman ohi siinä toivossa, et se olis jatkanut puhumista. Lopulta se jotenki lysähti kasaan ja vilkas kierosti mua.

” I thought that when I turn eighteen mum would stop worrying”, se sano enemmän verholle kuin mulle.

Jaa. Tässäpä taas yks mukava aihe, josta mulla oli todella paljon nippelitietoa ja kyky antaa hyviä elämänneuvoja.

”Äidit on vaan sellasia, öö, kovia pakertajia”, mä sanoin ja tunsin samaan aikaan miten mun sielu häpes niin paljon, että hyvästeli mun ruumiin ja livahti ulos mun korvasta.

”Mulla ei oo yhtään omaa tilaa”, Robert jupisi. Mä laskin käden nojaamaan tupapöytään siinä toivossa, että mun asento näyttäis vastaanottavaiselta ja ymmärtäväiseltä. Mulla ei ollut mitään hajua, mitä mun kuuluis sanoa.

Joten kertokaa sit, miks siitä huolimatta mä avasin suun, köhin tosi epäuskottavasti ja sanoin sit jollain ihme jenkkileffaäänellä:

”Hei. Pitäiskö meidän ottaa pari kaljaa ja keskustella asiasta?”



Vaikee sanoa, kumpi hämmästy enemmän, Robert vai mä. Tai kumpi katu reissua enemmän siinä vaiheessa, kun me istuttiin jäisellä terassilla ja mä ymmärsin, että mun ja Cellan eron jälkeen mä en ollut puhunut kunnolla kenenkään muun ihmisen kuin Annin kanssa (mikä aiheutti tiettyjä paineita).

Mut kaikki alko mennä ihan hyvin siinä vaiheessa, kun mä aloin kuvitella et Robert oli vaan oudonnäköiseksi muuttunut Anni. Mikä oli tietty asia, jota Robert itse ei sais ikinä tietää.

[Aleksanteri]

27.9.2016 – Se, jossamä harjoittelen sinkkuelämää

”Mä unohdin petivaatteet siihen sohvalle.”

Robert katso mua anteeksipyytävästi Harryn selän yli. Ne seiso tallin kulmauksella, Harry poukkoili jänömäistä kaahotusta ja Robert hälvensi awkwardiutta liu'uttamalla katseen edelleen mun yli ja tähyileen kentällä pungertavia tuntiratsastajia. Mä siirsin kenkää hiekalla niin, että syyslehdet rapisi, ja nojauduin aitaa vasten. Aurinko paisto kirkkaasti Robertin selän takaa.

”Joo ei se nyt haittaa.”

Robert nyökkäs lyhyesti, päätti ilmiselvästi ettei sanois enää mitään ja naksautti kieltä Harrylle. Heppa otti typerännäköisen loikan ja lähti sitten keikkuun Robertin perässä tallin tummasta oviparista sisään. Mä työnsin leukaa takinkauluksen sisään ja käännyin katsoon Mynttiä, jonka ratsastaja käänsi sitä kananmunanmuotoselle radalle kentän päädyssä.

Mulla oli pelottavasti sellanen olo, että mä ja Robert asuttiin nykyään niin sanotusti molemmat mun luona. Vielä viime viikolla mä olin jotenkin onnistunut valehtelemaan itselleni, että mulla sattu vaan olemaan tosi sinnikäs yövieras, mut sen jälkeen kun Robert oli kiikuttanut mun vessaan sen helkkarin SANITEETTILAUKUN, mua oli alkanut vähän epäilyttää. Kun mä seisoin pesemässä aamusin hampaita ja tuijotin laukusta pilkistävää Robertin hiusharjaa mulla oli MELKEIN samanlainen olo kuin silloin, kun mä seurustelin ja mun nimeltä mainitsematon tyttöystävä ripotteli sen hiuspinnejä ja vaaleeta tukkaa joka huoneeseen. Paitsi että Robertia kohtaan mä en tuntenut ees hailakkaa himoa.
Ja sillä oli huomattavasti vähemmän hiuspinnejä.

Mä en ollut ihan varma tiesikö Robert, että mä ajattelin sen käytännössä jo asuvan mun luona. Mä olin jatkanut elämässä hyväksi havaittua keinoa enkä ollut kysynyt asiaa siltä. Jos Robert jonain aamuna lähtis eikä enää palais, mä ehkä vaan kirjottaisin haikean runon hassunhauskoilla magneeteilla jääkaapin oveen ja valtaisin sohvan takas käyttöön. Ja kutsuisin liimasormi-Julin kylään, että voisin hakata takas mun voittopaikan Halon pelaajana.
Siihen asti mä tyytyisin siirtelemään saniteettilaukkua pois mun tieltä ja tyhjentään jääkaapista pilaantuneet ruuat ajoissa, että Robertin sapuskat mahtuis tilalle.

”Näitkö sä jo sen uuden hevosen?” Mun vieressä istuva Fiia kysy, kun tuntilaiset alko paahtaa jotain maailmanluokan puomikuviota.

”En?”

”Se oli sellanen iso nuori ori”, Fiia käänty vilkaseen mua veikeästi. Sen punanen tukka näytti erikoiselta, kun se oli vetänyt sen taakse letille. ”Lailan ja Topin lapsenlapsi. Tosi hieno.”

”Mä en oo erityisemmin ehtinyt pyöriä katselemassa heppoja”, mä huokasin.

Mikä oli totta. Sen jälkeen, kun mä olin päättänyt tehdä sen pienen mutta hauskan teon, että pussasin Mikaelaa, mä en ollut erityisemmin EHTINYT pyöriä tallilla muutenkaan. Jos totta puhutaan, mun hevosenhoidosta oli tullut jo aika hankalaa kun otti huomioon, että mä välttelin sekä Cellaa että Mikaelaa. Vaikka mä olin aika varma, että ykskään ulkopuolinen sielu tallilla ei tiennyt mun helkatin hairahduksesta, niin mä pelkäsin, että levitin jotain ihmeellisiä tunnustussäteitä joista kuka tahansa vois lukea mitä mä olin tehnyt. Vaikka tietty se oli noin niin kuin käytännössä mahdoton ajatus.

”Sä kuulemma pussasit Mikaelaa”, Fiia sano yhtäkkiä ihan ku olis kommentoinut säätä.

Jaa.

Mä vetäisin vähän liikaa kirpeetä syysilmaa kerralla ja yskäisin.

”Mistä sä sen tiesit?”

”Annilta. Jos haluut aloittaa jonkun salasuhteen, niin ei kannata suorittaa pariutumista kenenkään silmien alla. Eikä ainakaan punkata Robertin kanssa, jos sun valinta osuu Mikaelaan”, Fiia jatko muina seppeleläisinä samalla kun tuijotteli puomin yli hölkyttävää Elmoa.

”En mä todellakaan ole valinnut Mikaelaa.”

”Ai jaa? Miks sä sitten pussasit sitä?”

”No.” Mä nakkasin ärsyyntyneenä ilmaan jonkun helkatin puunlehden, joka laskeutu just penkille meidän väliin. ”No siinä nyt vaan kävi sellanen vahinko. En mä oo siihen ihastunut tai mitään.”

”Okei”, Fiia vastas ympäripyöreästi. ”Ehkei sitten kannata liiemmin pussailla sitä.”

Mua ärsytti Fiian sanat vielä silloinkin, kun mä tuntia myöhemmin talutin Mynttiä hoitopuomille. Mä vilkaisin tarpeettoman vihamielisesti jotain alkeiskurssilaista, joka hipsi mun ohi kumpparit lonksuen, ja viskasin cowboymaisella raivolla Myntin riimunnarun puomin ympäri. Märkiä syyslehtiä oli liimautunut puomiin kiinni, ja Myntti työnsi uteliaasti sen pehmeän nenän niitä vasten.

Mä en ollut todellakaan valinnut Mikaelaa. Mä en ollut tarkkaan sanottuna valinnut yhtään ketään. Mä olin yrittänyt tuputtaa itselleni suunnilleen jokaista vastaantulevaa ihmistä, mutta mun aivot oli kieltäytyneet ottamasta niitä huomioon ja jatkaneet mun painamista helkkarin syvään ja mutaiseen suohon, jossa mä olin pari viime kuukautta viettänyt. Vaikka mä olin hengannut huulet Mikaelan huulia vasten, tunne oli ollut suunnilleen yhtä kiihkeä kuin jos mä olisin tarrannut Myntin korvaan kiinni ja nuollut sitä. Mä en vaan kyennyt tuntemaan hytkähdystäkään mun sisuskaluissa.

Tallin ovi kävi ja saappaiden rahina lähti lähestyyn mua ja Mynttiä satulahuoneen suunnalta. Mä nostin laiskasti katseen hepan ruskean kaulan yli.

Cellalla oli pipo päässä ja se oli kieputtanut paksun kaulahuivin monta kierrosta sen kaulan ympärille. Sen vaalee tukka oli niin ku pilvi sen olkapäillä, ja auki roikkuva takki herätti mussa järjettömän halun tarttua sen kapeisiin olkapäihin ja kietoa takki kunnolla sen päälle.

Se ei ollut kai osannut odottaa näkevänsä mua, koska se katso mua vakavasti silmiin ja niiden rauhallisuus naulitsi mut paikoilleni Myntin viereen. Se tuijotti mua niin pitkään ja niin tiiviisti, että Kasper olis ehtinyt käydä hautaamassa mut syyslehtiin lantalan taakse ja palauttaa takas paikoilleni hoitopuomille enkä mä olis huomannut mitään.

Lopulta sen oli pakko irrottaa katse. Se käveli mun ja Myntin ohi, kaivo pyörän avaimen taskusta ja kumartu nytkyttämään takarenkaan lukkoa auki. Puolittain pusikossa seisten se onnistu piilottaan kasvonsa multa. Mä vedin ilmaa keuhkoihin niin, että vinkuna kävi ja mietin mitä helkkaria olin ajatellut silloin kun luulin, et ihmiset ei pystyny aiheuttaan mussa mitään tunnereaktioita. Mä pyörtyisin kohta, jos Cella ei taas katsois mua.

Niinpä mä päätin tasottaa rehdillä ja toimivalla tavalla mun sisällä jylläävää tunne-elämystä.

”Ei enää pelkoo, että mä haikailisin sun perään!” Mä huusin Cellalle ja kovetin ääntä siinä toivossa, että mun epätoivoisuus kuuluis läpi niin paljon kuin se mun korviin vaikutti. ”Piti vaan päästä imuttaan baarissa yhtä mimmiä, niin mä tajusin, mikä idiootti oon ollu!”

Ja näine kannustavine sanoineni mä katsoin, miten mun entinen tyttöystävä noukki ylväästi pyöränsä pusikosta, ponkas sen selkään ja näytti mulle keskisormea, kun rullas kylmän viileesti tallipihalta. Mä kuulostelin outoa tyhjyyden tunnetta, joka oli asettunut mun sisään.

Tuntu paskalta, miten hyvältä tuntu olla paskamainen Cellalle. Ja tuntu paskalta, että se tuntu niin paskalta.

[Aleksanteri]

28.10.2016 – Se, jossa puhutaan Myntyn naapurista

Mulla oli sellainen juttu, että mä olin just tutkimassa mun kättä, kun Anne keskeytti mut.

Se käden tutkiminen oli oikeasti ihan luonnollinen ja ymmärrettävä juttu. Mä olin just taluttanut Myntin sisään ja tuntenut mun oikeassa kämmenessä jotain ihmeellistä kipristelyä, ja seisoin keskittyneenä tuijottamassa käden rikkoutumatonta pohjaa (ja yritin samalla miettiä miks ihmeessä siihen sattu, jos missään ei näkynyt mitään haavaa??), kun Anne ponkas paikalle.

”Hei Aleksanteri”, se sano toppahaalariin ja pörröiseen pipoon kääritty muumi käsivarrella roikkuen. Mä syyllisenä, piilotin käden selän taakse ja yritin nopeesti miettii olinko mä taas tehnyt jonkun rikkeen kun se tuli tapaamaan mua tallin perälle asti. Ainakaan tällä kertaa mä en ollut PELEHTINYT LIIKAA TALLIKÄYTÄVILLÄ, hah hah.

”Eihän sulla ole kiire?” Anne ei jäänyt odottaan vastausta, vaan korjas nyytin asentoa sen kädellä ja puuskahti jotenki oudon innostuneena. ”Mulla on sulle nimittäin tarjous.”

”Okei…?”

”Marraskuun alussa on tulossa koulukisat Adinassa ja mä suunnittelin, että sä osallistuisit niihin.”

”Mikä on Adina?” Mä nojauduin selän takana olevaan karsinan oveen ja tuijotin typertyneenä Annea.

”Talli Lapissa. Sä saat kyllä kyydit ja kaikki. Voisit mennä vaikka helppoa B:tä, sullahan on mennyt koulu tosi hyvin.”

”Joo-o…” mä mutisin miettien niitä helpon C:n viimeistä ja helpon B:n viidettä sijaa, jotka mä olin viimeisimmissä kisoissa saanut. Saattoko Anne mahdollisesti sekoittaa mut sen kultakannuksiseen Danieliin?

”No? Mitäs sanot?” Anne tapitti mua pirteesti.

"Eikö joku toinen..."

"Hyvin se menee, mä oon varma että sä oot just oikea ratsastaja sinne!"

”No joo kai mä voin mennä, tai jos ei muitakaan oo…” Mä mutisin kiemurrellen sen katseen alla.

”Hyvä! Aattelin että sä menisit Windillä. Sähän oot ratsastanut sillä jonkun verran” – mä mietin hätäisesti niitä ehkä kolmea kertaa, jolloin mut oli väkisin uhattu Windin satulaan taistelemaan hengestäni – ” ja mä haluaisin, että se kerryttäis kisarutiinia.”


Mä kohtasin Annen käsivarrella paapottavan mytyn vaaleanpunaisen naamataulun ja sen pelottavasti äitinsä näköiset silmät. Silmäpari katso mua pulleasta naamasta ymmärtäväisesti.

”Windillä?” Mä toistin.

”Nii. Ei siinä oo mitään ongelmaa, Cella tulee sulle kisahoitajaksi.”

Kun Anne taputti mua hämmentävän äidillisesti olkapäälle () ja lähti torpedoimaan pois, mä kohtasin Windin pilkukkaan naaman tallikäytävän toisella puolella. Se kolisutteli leukaansa karsinan puoliovea vasten ja mä olin ihan varma, et se otus yritti nauraa mulle.


Mä tulin shokissani sellaiseen tulokseen, että mun olis kai pakko ratsastaa Windillä ennen kisapäivää. Mun ja Cellan nykyisissä väleissä mä en nähnyt kovin innostavana vaihtoehtona sitä, että se päivystäis vieressä mun pikku harjoituksissa, joten mä luikin tallin alakerran läpi nopeasti nähdäkseni oliko se paikalla ja kaivoin sit puhelimen taskusta. Mä toivoin et se olis paapomassa muita hevosiaan eikä aikois tulla Seppeleeseen seuraavaan kuukauteen.
Mä luikin lokerikkohuoneeseen pohtimaan miten lähestyä Cellaa. 

'Moi mun käsketiin ratsastaa windillä käykö se? koska kisaan sillä anne sis käski. HeB jos haluat tietää. Meinasin mennä nyt jos et ole tännetulossa.'


Mä luin viestin neljä kertaa varmistaakseni et se oli hyvä ennen kuin lähetin sen. Oleskeluhuoneessa oli jäätävä meteli, mut kun sieltä kantautu sanoja kuten ’miesten bokserit’ ja ’syyllinen’, mä katsoin parhaaksi pysytellä tasan siinä missä istuin ja olla liikkumatta. Pari uutta hoitajaa kipitti mun ohi ja potki kenkänsä melkein mun syliin kiireessään, mutta ne ei onneks halunneet kutsua mua mukaansa oleskeluhuoneen bokserijuhliin.

Cella vastas nopeesti.

'Joo oon nyt oleskeluhuoneessa niin ei haittaa. Mikä heB??'

Mä päättelin huutomerkkien vähyydestä, et Cella ei ollut kovin ahdistunut eikä varmaan pistäis pahakseen, vaikka mä vastaisin sille vähän myöhemmin. Niinpä mä hipsin rappuset alas niin hiljaa ku voin tyytyväisenä siitä, et en ollut törmännyt Cellaan naamatusten, ja toivoin samalla et se pysyttelis oleskeluhuoneessa niin kauan kuin mä harjoittaisin sen jaloa hoitohevosta. Ja mieluiten vielä pitkään senkin jälkeen, jos mä vaikka sattuisin tippumaan nolosti ja joutuisin hoitamaan haavojani pesukarsinassa tai muuta säälittävää.


Tallikäytävän puolivälissä mä törmäsin Danieliin. Se oli suht kirjaimellinen törmääminen, meidän rintakehät tömähti vastakkain kun se käänty yllättäen ovista sisään ja molemmat säpsähti kauemmas ihan ku olis saanut sähköiskun. Mä haukoin henkeä puoleks yllätyksestä ja puoleks siks, että se oli ehkä eka kerta kun mun ja Danielin vartalot kosketti toisiaan.

”Oho, mihin sulla on kiire?” Daniel kysy vesipisarat syystakilta tipahdellen.

”Meen ratsastaan Windiä”, mä mongersin.

”Windiä? Miks sitä?”

Mä vilkaisin häpeillen Danielia.

”Mä kisaan sillä koulukisoissa.”

”Oikeesti?” Daniel kulmat kohos yllättyneesti. ”Jaa. Siistiä!”

Äkkiä mä tajusin, et mun edessä seisova ihminen oli tosiaan Seppeleen kruunattu ja ylistetty kouluvalmentaja. Mä naurahdin todella rennosti ja luottamuksellisesti.

”Nii. Joku hyvä valmentaja vois katsoa päältä näissä parissa ekassa treenissä.”

”Jep”, Daniel vastas.

Ja kas näin! Mä poistuin tyytyväisenä paikalta saatuani Danielin mun tämäniltaiseksi kouluvalmentajaksi.


Maneesissa oli valot ja sieltä kuului huolestuttavan rytmikästä kavioitten jumputusta. Mä olin kuulevinani Tuulian ja mahdollisesti sen (epäilyttävän) punapäisen poikakaverin ääniä sisältä, joten mä käänsin Windin pimeällä pihalla ja juoksutin sen sadetakin suojissa koko matkan kentälle. Se seuras mua pää pitkällä ja yritti tallin kohdalla liirata mun ohi ovista sisään. Kantapäät mutaan hautaamalla mä sain nyittyä sen kentän valoihin ja toivoin samalla sisäisesti, et kukaan pieni vanttera heppakoululainen ei ollut katsomassa mun ensiluokkaista ratsunkohtelua.


Kentän kelmeissä valoissa mä nousin Windin selkään ja lähdin hölkyttelemään sillä uraa pitkin. Vettä tuli suunnilleen vaakatasossa, ja kolmessa minuutissa sekä mun naama että selkä takin JA pusakan alla oli läpimärkä. Windi kulki inhoavassa luimussa ja raasto jalkojaan uraa pitkin niin ku juoksuhiekkaan heitetty vasikka.

Vartin kentänkiertelyn jälkeen mä aloin vähän ärsyyntyä. Vaikka mä miten kuikuilin tallin suuntaan, Danielia ei vaan näkynyt. Mä käänsin Windin taas yhdelle voltille et voisin tuijotella tallia ja miettiä happamasti, oliko se lähtenyt hakemaan koko kouluratsastuskirjastoa kotoaan vai pitikö sen kenties vaihtaa smokki ja kannukset ylle, kun se ei jo napottanut kentän keskellä ja antanut mulle hyviä kouluvalmentajan neuvojaan.

Lopulta mä kyllästyin. Käyttäen kaikkia mun länkkäritaitoja mä iskin handuni märälle portille, taittelin sen auki ja lähdin ratsastaan kohti tallin pääovia.


Ja kun mä pääsin oviparille, kenet muut mä kohtasinkaan kuin Danielin!! Mun piti kumartua, että mä pystyin tuijottaan sitä kastuneiden pariovien karmin alitse. Se seiso samassa paikassa tallikäytävällä johon mä olin sen jättänytkin ja oli nähtävästi ollut syventynyt ihanan rattoisaan keskusteluun Randin kanssa. Nyt ne molemmat katso mua ja Windin möhkälemäistä varjoa oven ulkopuolella.

”Onks kaikki hyvin?” Randi kysy varovasti. ”Näitkö sä niitä pellejä?”

”En”, mä vilkaisin tuskastuneena Randia ja käännyin taas Danielin puoleen. Se ei näyttänyt yhtään niin syylliseltä kuin mä toivoin. ”Daniel. Mä odotin sua kentällä.”

Se ei näyttänyt edelleenkään tuntevan tunnontuskia. Ennemminkin se näytti siltä, et sen päässä ei liikkunut yhtään mitään.

”Miks?”

Mä avasin suun ja suljin sen sit taas.

”Se meidän kouluvalmennus…?”

Samaa tahtia kun ymmärrys nousi Danielin kasvoille, pieni paniikin kähäräinen laskeutu mun sisuksiin. Mähän olin ollut omasta mielestäni hyvin selkeä valmennussopimuksessa Danielin kanssa.

Jos se ei käsittänyt mua, miten mä ikinä voisin selvitä kokonaisesta kisareissusta, jossa mä ratsastaisin Cellan hoitohevosella ja mun armas ex-tyttöystävä olis se henkilö, jonka kanssa mun pitäis pystyä tekemään pysyviä hevosenhoidollisia sopimuksia?

[Aleksanteri]

6.11.2016 – Se, jossa mä ajelen autolla

Mä olin joskus harvoina kertoina miettinyt, millasta Salman elämä oli, kun se joutu istumaan useita tunteja peräkkäin sen mykän ja jäätävän näköisen kisahoitajan Juuson kanssa niiden kisamatkoilla. Mä olin kärsinyt sisäisesti sen puolesta kun olin miettinyt, miten se yritti puhella kannustavasti ja Juuso vaan tuijotti auton tuulilasin läpi niin ku pakkaseen viskattu kepakko.

No. Sit sattu sellanen tilanne, että mä sain kisahoitajaksi mun rakkaan ex-tyttöystävän. Noin viiden minuutin ajomatkan jälkeen mulla oli sellanen olo, et Salman ja Juuson kisamatkat oli Guinness-tason hupiretkiä mun ja Cellan rinnalla.

Me oltiin keskusteltu parkkipaikalla noin vartti siitä, kumpi ajais. Cella oli seisonu lastaussillalla käsi Windin loimeen käärityllä lautasella ja tuijottanu aamun kylmässä usvassa vähän mun ohi, kun mä vääntelin varpaita kengissä ja toivoin, et se vaan luovuttais ja paijailis Windiä koko automatkan mun ajaessa.

”Susta on enemmän hyötyä jos sä oot levännyt”, Cella oli hokenut niin pitkään, et lopulta mun kisauksesta muutenkin riekaleina olevat hermot ei vaan enää kestäneet, vaan mä painelin pelkääjän paikalle ja kiskaisin oven kiinni niin rajusti, et Windi ehkä heitti trailerissa voltin.

Sit me ajeltiin herttaisen kylmissä tunnelmissa ja mä rukoilin hiljaa mielessäni, et olisin saanut kisahoitajaksi ihan kenet tahansa muun. Mä olisin hyvin sietänyt vaikka Kasperia, vaikka se oli kerran yrittänyt avata mun kanssa todella hyisen keskustelun niistä oleskeluhuoneen kalsareista. Se oli keskustelu, jota mä en kovin mielelläni muistellut.

”Monta ratsukkoa siinä teidän luokassa on?” Cella kysyi kääntämättä katsetta ajotiestä, kun me oltiin ajettu ehkä puoltoista tuntia. Mä pysäytin sormet, joita olin rummuttanut reiteen suunnilleen puolet ajasta ja toivoin, et mun jalkaan ei olis painunu kuoppaa sen johdosta.

”En mä tiedä?” Mä vilkaisin varovasti Cellan suuntaan. Vaalee tukka oli painunut sen pehmeelle poskelle ja punainen pipo näytti oudon räikeältä ikkunan takana rullaavaa valkeeta maisemaa vasten.

”Sä et oo tarkistanut?”

”En.”

Me ajettiin hetki hiljaisuudessa. Mä katsoin Cellan paljaita käsiä, jotka lepäs rennosti ratilla ja mietin puoliks huomaamattani, koska mä olin viimeks koskettanu sen sormia.

Samaan aikaan jossain mun takaraivossa nousi ärsytys. Tätä menoa mä en ikinä pääsis sen yli. Se, että mä kävin kerran pussaamassa Mikaelaa ja hankasin sen jälkeen mun hampaita vartin hammasharjalla samalla kun soimasin itseäni, ei erityisemmin auttanut asiaa. Etenkään, kun asiasta muistutettiin mulle mun hassunhauskan kämppiksen toimesta edelleen eikä mulla ollut mitään hajua millä mä kertoisin, ettei mun ja Mikaelan välillä mun käsittääkseni todellakaan ollut mitään.

”Monelta se luokka alkaa?”

Cellan ääni vaappui radiosta kuuluvan matalan biisin yli. Mä puuskahdin.

”En mä oo katsonut.”

”Kai sä oot hoitanut sen ilmoittautumisen kunnolla?”

Mä katsoin sitä kulmat kurtussa.

”Tä?”

”Nii. Kai sä oot ilmoittautunut?”

”Eiks Pirre oo tehnyt sitä?”

Mä oon melko varma, et Cellan pitäis suunnitella uudelleen ajokortin ajamista. Ainakin niiden oppien mukaan, jotka mun pieni ja tärisevä ns. ajo-opettaja oli mulle aikoinaan antanut, niin auton ratista käsien irrottaminen ja naamalle läppäiseminen ei ollut ihan ok. Mä katsoin kuitenkin parhaaksi olla kommentoimatta sitä ääneen.

”Aleksanteri.”

Cella nojautu takas ratin puoleen, paino jarrua ja käänty katsoon mua, kun auto oli rullannut heppakoppeineen pysähdyksiin. Sen ilme oli niin jäätävä sekoitus epätoivoa ja jotain ihmeellistä kulmakarvojen kiemurtelua, et mua melkein nauratti. Mut ei ihan.

”Etkö sä ole ilmoittautunut niihin kisoihin?”

Hetkeksi mä ehdin närkästyä ja avasin jo suun, et voisin sanoa mun luottavaisuudestaan tunnetulle eksälleni pari valittua lausetta.

Sit mä ja Cella yhtäkkiä istuttiinkin kahdestaan keskellä jotain saakelin metsikköä ja mä tajusin, että kisapaikalla kukaan ei odottanut Aleksanteri Holmaa ja sen pilkullista kisaratsua.

Mä yritin kolme kertaa soittaa kisakansliaan. Sen perusteella, että puhelin vaan piippas, ne luultavasti vietti jotain maailmanluokan kekkereitä ja kieltäyty tahallaan vastaamasta säälittäville heppapojille, jotka yritti tarkistaa onko mukaan kisoissa. Kun mä lopulta pääsin linjalla läpi, Cella oli painanut sen otsan huuruista lasia vasten ja tuijotti niin kärsivän näköisenä ulos, että mä olisin halunnut vähän oksentaa hihaani. Olo paheni about kolkytkertaiseksi siinä vaiheessa, kun hämmästyneen kuuloinen kisatoimitsija sano mun makuun aika epäkohteliaasti, että mitään mun nimen tapaistakaan ei ollut niiden pikku pikku listalla. Mä lopetin puhelimen yhtä tönkkönä ku Kasper Liekkijärven Erotic Clubilla.

Me istuttiin niin jähmettyneinä, et sitä olis voinu melkein pitää jonain vääristyneenä leikkinä.

”Tästä se johtu, Allu”, Cella sano hetken päästä huokaisten. Mun sisällä humpsahti epämukavasti. ”Etkö sä tajua, et tän takia me erottiin?”

”Ai siks et mä en ilmoittautunut kisoihin?” Mä kysyin ja yritin samalla niellä sitä kiveä, joka oli jostain syystä jämähtänyt mun kurkun pohjalle.

”Ei, daiju. Vaan sen takia ettei sun vastuulle voi laittaa mitään.”

Mä katsoin valkoista metsänrajaa ojan toisella puolella ja tunsin, miten koko helkatin kisainto valu musta.

”Vai niin”, mä sanoin. ”No. Kiva tietää.”

Kun Cella sanaakaan sanomatta väänsi auton moottorin taas päälle ja lähti kaartaan maailman pienimmälle kääntötielle, mä en voinut olla jatkamatta:

”Mä en olis ikinä arvannu viime vuoden ratsastuskoulumestaruuksien jälkeen, et meidän seuraava yhteinen kisareissu olis tällanen.”

[Aleksanteri]

22.12.2016 – Se, jossa mä kokeilen yli pääsemistä

Mä olin tietyllä tavalla jättänyt ajattelematta joulua. Jos ihan rehellisiä ollaan, mä olin paketoinut kaikki aiheeseen liittyvät ajatukset johonkin helkatin mielen sisäiseen lahjapaperiin ja tehnyt todella tietoisen valinnan siitä, että en ajattelis yhtään saakelin SoundBoxia tai kissanpoikaa tuijottelemassa keittiön kaapiston päältä. Kun Anne oli kysynyt ketkä tahtois olla talkoolaisina rkm-osakilpailuissa, mä olin huutanut mun vapaaehtoisuutta ilmoille niin kovaan ääneen, että Clara oli tuijottanut mua epäilevästi noin seuraavat kahdeksan minuuttia.

Jotain Annen luottamuksesta mua kohtaan kertoi luultavasti se, että se passitti mut maneesin ovelle jyräämään raskaita pariovia auki-kiinni sitä mukaa, kun hepparatsastajat köpötteli niistä jännittyneinä. Mä tunsin itseni suunnilleen neljävuotiaaksi, joka on jätetty pihalle vahtiin hiekkakakkujen paistumista. Kun Kössin uus hoitaja Linoy käveli ovien ohi kahvitermaria kantaen, se hymähti mulle (säälivästi???) ja väläytti sen outoja keltaisia silmiä. Mä vääntelin kasvoilleni yhtä hurmaavan hymyn kuin yhdessä vitosluokan hammasrautakuvassa, jonka löytymistä mä kuumottelin aina kun meidän porukoille tuli vieraita.

Tän ovien aukaisun lisäksi mun toisena tehtävänä oli olla mun rakkaan kämppiksen ja (jos mitenkään mahdollista) vielä rakkaamman hoitohevosen henkilökohtainen assistentti. Samalla kun mä olin kaks aikaisempaa osakilpailua kannustanut niiden hehkeää kisauraa, mä olin lymyillyt vetoauton nurkissa toivoen, ettei mä ja Cella nähtäis toisiamme kertaakaan. Se oli epäonnistunut aina ihan paskasti. Kaikeks onneks Robertin ja Myntin kisataktiikka oli ollut tähän mennessä niin outo, että mä tavallaan toivoin etten joutuis niiden ja Cellan kanssa ollenkaan finaaliotteluun. Robert oli valinnut tulla joko sijalle 8. tai 18., mikä oli sinänsä vähän erikoista, mut mä luotin sen tietävän mitä se teki. Tai jotain.

Helppo B oli just alkamassa. Mä hytisin maneesin ovella mulkoillen ratsukoita, jotka liikahteli hermostuneina höyryävässä aamuilmassa. Vieraita hevosia oli ehkä kolmen pataljoonan verran. Emmy nous vähän matkan päässä vaalean kiiltävän Kuutin selkään ja Robert näpersi hermostuneena Myntin satulahuopaa (jonka mä olin laittanut aamulla ihan hyvin!!!!), muuten mä en tuntenut yhtään ratsukkoa. Mä vaihdoin tuskastuneena painoa jalalta toiselle ja kaipasin röökiä. Kuka kesti näin monta tohkeissaan olevaa ponimimmiä yhtä aikaa?

Kun luokkaa oli kestänyt ehkä vartin, mä olin valmis kaivautumaan lumikinokseen ja huutamaan siellä mun turhautumista niin pitkään, et hanki sulais mun ympäriltä. Robert oli käynyt ratsastamassa ekana, nyökännyt mulle vakavana maneesin ovella ja painellut sit mun haluttoman näköinen hoitoheppa perässään talliin. Mä olisin tietyllä tavalla halunnut kysyä miten niillä meni, mut kun tuijottelin Myntin ohuen mustan hännän katoamista tallinovien suuntaan, musta tuntui etäisesti ettei Robert halunnut kertoa.

Raskaan oven kiskominen oli jollain sairaalla tavalla tyydyttävää puuhaa. Mä nykäisin, väistin ovissa kulkevaa heppaliikennettä, nykäisin taas, tirkistelin ovien raosta koska pääsin taas käyttelemään mun vahvoja käsivarsia ja nykäisin jälleen, kun hepan naama alkoi lähestyä suljettuja pariovia. Osa ratsastajista loi muhun oudon vääntyneen katseen kypärän lipan ja ratsastustakin välimaastosta, mut isoin osa käyttäytyi mua kohtaan suunnilleen samalla intensiteetillä kuin Kasper, kun sen piti tehdä ylimääräinen aamutalli sunnuntaiaamuna.

Luokkaa oli jäljellä vielä kaks ratsukkoa, kun aurinko alko heitellä sen joulukuiseen säähän epämiellyttävän raivokkaita säteitä tallin lumisen katon yli. Iso polleen näköinen ruunikko poni nyökytteli päätään noin kolmenkymmenen sentin päässä mun kasvoista (ja päästeli ihan helkatin miellyttäviä jäisiä kuolaroiskeita mun suuntaan), ja luokan vikana oleva kapea lankkumainen hiirakko tuli kahden mimmin taluttamana kentän suunnalta. Ne kulki sen molemmin puolin kuolainrenkaista pidellen, enkä mä ollut ihan varma oliko ne siinä siks että koni ei kaatuis, vai että se ei lentäis polkemaan kuolaroiskeponia routaan hokkikoivillaan.

Kun se mimmeistä, jolla oli kypärä päässä, nykäs hevon pysähdyksiin ja alko touhuta sen kyljellä, toinen mimmi käänty katsoon oville päin. Mä harkitsin uudelleen lumihankeen hyppäämistä.

Sillä oli hassut siristelysilmät ja pyöreet punaiset poskipäät. Mua hämmensi, että sillä ei ollut pipoa, koska kaikki sen tummanruskee pitkä tukkapehko oli vedetty taakse ja paljasti sen pienet korvat ja hopeiset korvarenkaat. Ne kimmelsi auringossa niin, että mun oli melkein pakko katsoa pois. Se hymyili jollekin, ei takuulla mulle, ja piilotti kädet sen ohuen vaaleansinisen villapaidan kainaloihin. Mä tajusin etäisesti, että se kai lämmitteli paljaita sormia. Ja että se ei osannut pukeutua lainkaan joulukuuhun. Mua alko äkkiä hävettää ihan saakelisti mun paksu pipo ja musta toppatakki, joka sait mut näyttään epämääräiseltä pötkylältä.

Mä tiirailin sirrisilmää niin tiiviisti, et melkein unohdin avata oven sille paksulle ponille, joka oli hönkinyt mun naamaan. Koko sen ajan, kun tää mulle vieras hevosotus huhki ohjelmaansa maneesissa, mä nojailin maneesin huurteiseen seinään ja yritin päättää, oliko nolompaa toljottaa suoraan villapaitamimmii vai esittää, että mä katselin Seppeleen auringonpaisteessa kiilteleviä ikkunoita. Mimmi ei luonut muhun katsettakaan, vaan piteli kättä hiirakon hepan lyhyen tönkköharjan alla ja jutteli ratsastajalle.

Sit tuli niiden vuoro mennä maneesiin. Paksun ponin ja hiirakon ratsastajat pusersi jännittyneellä ponityttöinnolla toisiaan kädestä, kun ne kohtas ovella. Mä hurautin pariovenpuolikaan niiden perässä kiinni.

Ja olin kahdestaan pihalla sirrisilmän kanssa.

Mä kävin mielessäni läpi vaihtoehdot. Ohjelma ei kestäis muutamaa minuuttia pidempään, ja sen jälkeen tää saakelin upea hahmo todennäköisesti poistuis paikalta johonkin traileriin ja ajelis kotiinsa kohtaamatta mua enää koskaan. Se seiso musta vähän matkan päässä kädet rinnoille ristittynä ja näpläs villapaidan poolokaulusta. Sit se katso mua.

”Onks sulla ylimääräisiä hanskoja?”

”Onko mitä?”

”Onks sulla hanskoja? Ylimääräisiä? Tai onko täällä teidän tallilla jossain?”

Se hymyili mulle silmät niin sikkurassa, että mä nauroin säälittävästi ja aloin sukia mun pipon alta purusuavaa tukkapehkoa.

”Joo mä voin antaa sulle. Ne hanskat. Jep jep”, mä sanoin nolosti, unohdin vikan ratsukon maneesiin ja kaaduin talli kohti. Mun jalat oli yhtä aikaa tosi jäykät oudosti pistelevät.

Mä valuin satulahuoneen poikki ja portaat ylös lokerikkohuoneeseen sirrisilmä perässä. Oli luultavasti mun pelastus, että helpossa A:ssa halus jostain käsittämättömästä syystä kisata yli kolkyt ratsukkoa. Me ei törmätty kehenkään matkan varrella.

”Ai tältä täällä näyttää”, mimmi sano samalla hetkellä, kun me päästiin lokerikkohuoneeseen, ja istu muitta mutkitta puupenkille. Se heitti jalan toisen päälle ja katseli kiinnostuneen näköisenä ympärilleen, kun mä kaivoin avainta hytisevin sormin farkkujen taskusta.

”Joo”, mä vastasin tyhjentävästi.

”Mikä sun nimi on?”

”Aleksanteri Holma”, mä hönkäisin. Se nauro mulle. Mä hengähdin jotenkin kummallisesti takaisin ja toivoin, että se kuulostais myös naurulta. Avainta etsinyt käsi unohtu taskuun. Sirrisilmä tuijotti mua toinen suupieli hymyssä ja tarkkaili, miten mun katse lipu sen sileään poskeen painuneen pehmeän kuopan yli. Mun sydän läpätti ekaa kertaa ehkä puoleen vuoteen, mikä oli sinänsä mukavaa, mutta sai mun sisukset tuntumaan samaan aikaan siltä että ne kuplis kohta pilalle.

”Ai et ihan Aleksanteri Holma.”

”Entä sä?”

”Oliks sulla niitä hanskoja”, se nousi penkiltä ja tuli mun viereen. Mä en ollut varma kuvittelinko mä vain, vai nousiko mun leukaa pitkin oikeasti kuuma puna. Mun vatsanpohja oli tippunut kauas lattian alapuolelle. Mä kaivoin hätäisesti avaimen esille, haparoin sen lukkoon ja tungin suunnilleen puolet mun vartalosta kaapin rauhoittavaan hämärään. Mustat ratsastushanskat loju paikoillaan pöksypinon päällä, ja mä hinkkasin niiden kämmenistä nopeesti tukun Myntin lyhyttä liimautuvaa karvaa ennen kuin ojensin ne tälle ilmestykselle. Se hymyili edelleen ihan käsittämätöntä hymyä kun noukki hanskat multa. Meidän sormet kosketti ehkä ihan vähän vahingossa.

”Entä sä”, mä toistin.

”Melissa Myntti.”

Onneks mä olin jo luopunut hanskoista, muussa tapauksessa ne olis luultavasti tippuneet mun lörpähtävistä sormista. Mun pää jumittu. Mä tuijotin tätä Melissa-HEMMETIN-Mynttiä ja mietin hyvin tarkkaan, miten paljon yks maailmankaikkeus saatto hakata yhtä ihmistä päähän.

”Aa. Okei”, mä lopulta sanoin. ”Voit palauttaa ne hanskat vaikka tohon lokeron eteen. Moikka. Mun pitää mennä availeen taas maneesin ovea. Moikka.”

Sit mä harpoin portaat kahdella askeleella alakertaan ja haukuin mielessäni jokaisen idiootin, joka on keksinyt laittaa sukunsa nimeksi Myntti mun hoitohevosen mukaan.

Kun mä myöhemmin kerroin Annille vastahakoisesti tästä hauskasta sattumuksesta satulahuoneen hämärässä nurkassa, se puhalteli niin pitkään et satulaa putsaava Randi tuli kysymään ollaanko me kunnossa. Käyttäen ehkä rauhoittavinta hymyään Anni sai Randin kääntymään takas satulasaippuan ja riemukkaan varusteläjän puoleen ja työnsi sit hurjistuneena naamansa mun naamaan.

”Mitä väliä sillä on et sen sukunimi on Myntti!!!!” Se sihisi niin ku pieni oudonnäköinen käärme.

”En kai mä voi olla kenenkään mun hoitohevosen nimisen kanssa! Ei se varmaan ees halunnut muuta kuin hanskat!” Mä vastasin niin hiljaa, et hyvä kun mun huulet liikkui.

”Idiootti! Ton sun kertoman perusteella se halus todellakin tutustua suhun!”

”Mutta mua häiritsee, että sen nimi on Myntti”, mä vastasin jääräpäisesti.

”Ihan kuin sä et ees olis halunnut tutustua siihen”, Anni puhahti pahantuulisesti.

Se kouras. Mä loin siihen loukkaantuneen katseen.

”Tietty mä haluan. Ei tää musta mitenkään erityisen kivaa oo.”

”Mut toi on niin pikkujuttu. Ethän sä edes käytä sen sukunimeä, sä voisit ihan hyvin kuvitella että se on vaikka Laaksonen. Sä teet pikkujutuista todella suuria.”

”Mua. Häiritsee. Liikaa. Sen. Sukunimi.”

Anni hautas kasvot käsiinsä.

”Musta oikeasti tuntuu, että sä et edes halua päästä eteenpäin sun elämässä. Sun kannattais tehdä jotain asialle.”

Yleensä se ei olis vaikuttanut muhun sillä tavalla, mut yhtäkkiä koko yhdistelmä oli mulle vähän liikaa. Mua ei olis rassannu nää hemmetin osakilpailut, joulu ja Seppeleen rakkaudellinen talvi-ilmapiiri erikseen, mut yhdessä ne sai mut puristaan huulet kiinni niin ku joku helkatin simpukka ja istumaan tuppisuuna Annin vieressä koko varusteiden puhdistuksen ajan. Se yritti hetken aikaa jutella mulle, mut käänty sit koko keskustelun takuuvarmasti kuunnelleen Randin puoleen ja irvisti sille anteeksipyytävästi. Mä käänsin katseen pois ja aloin tuijotella nieleskellen ulos ikkunasta.

Lopulta ikkunaruudun toisella puolella kulki vaalee hahmo taskujaan kaivellen. Aitan valoissa keltaiselta näyttävä tukkapehko leiju kevyenä sen hartioiden ympärillä ja sen terävät hartiat oli nostettu tiukkaan myttyyn korvien viereen. Mä kipaisin ylös penkiltä enkä ees vetänyt takin vetoketjua kiinni, kun livahdin satulahuoneen ovesta ulos. Kylmä iltailma löi mua vastaan ja kirpas keuhkoissa. Siitä välittämättä mä lähdin hölkkäämään pienen hahmon perään.

Mä sain sen kiinni maneesin kulmalla, jossa se jo rapisteli röökiaskin kantta auki.

”Cella.”

Mun hengitys nousi paksuna höyrynä ilmaan. Kurkku oli muuttunut oudon kuivaksi ja jäykäksi ja mun täytyi ottaa useampia henkäyksiä kuin tavallisesti, et saisin sanottua sen mitä olin sanomassa. Cella oli pysähtynyt ja katso mua kulmiensa alta, ei mitenkään erityisen vihamielisesti. Katso vaan.

”Kuule. Kun mä en vaan pääse susta yli. Mä…” mun oli pakko yskähtää ja siirtyä katsomaan muhkuraista lumipalloa Cellan kiiltäväpintaisen ratsastussaappaan vierellä, ”mä helkkari soikoon rakastan sua edelleen. Mä haluan olla sun kanssa. Oikeesti. Ja mä oon valmis tekemään ihan mitä tahansa.”

Sit mulla ei enää yhtäkkiä ollutkaan sanoja. Mä kohotin katseeni neuvottomana Cellan vyötärön korkeudella ja heiluttelin vähän käsiäni.

[Anne]

Jatkotunnilla



Wenla ja Myntti jatkotunnilla.
Spessu Wenlalle!

[Aleksanteri]

1.3.2017 – Se, jossa puhutaan kermavaahdosta ja mansikoista

Madde oli tänä aamuna ilmestynyt mun ovelle jonkun isopäisen törrötukan kanssa säihkyen enemmän kuin Adalindin saappaat pakkasella. Se oli kantanut pahvisista kahvoista jotain ihme valkoista kartonkihökötystä, jota piti tukea pohjasta, ja mut nähdessään riemastunut niin, että paiskasi koko viritelmän mun syliin. Tarrattuani häthätää rypistyneisiin pahvikahvoihin ja melkein keikautettuani sen lattialle mä tajusin, että jostain syystä mun armas sisko oli tuonut mulle kakun. Aamuyhdeksältä keskiviikkoaamuna.

”Hyvää tasa-arvon päivää!” se kiekui mulle onnellisesti. ”Mä ostin teille kaikille kakut! Lauri tuli mun kanssa kantamaan niitä!”

Mä loin epäluuloisen silmäyksen tähän mainittuun Lauriin, jonka viivottimen mittaisissa kämmenissä ei näkynyt kakun kakkua. Se toljotti mua takas muuttamatta ilmettään lainkaan.

”Me jätettiin ne loput autoon”, Madde selitti kurkkien mun ohi asuntoon. Mä olin onnellinen, että Robert ei ollut huolestunut ja jolkottanut vahtikoiramaisesti olkkarista ovelle. Me oltiin pelattu eilen sellaista noloa peliä, jossa piti piirtää kuva ja toisen piti arvata ketä se esitti. Paperit oli jääneet mun muistikuvien mukaan lojumaan lattialle vähän niin ku jossain pikku-Picassojen päiväkerhossa. Mä mieluummin söisin kilon paperia kuin läväyttäisin olkkarin oven auki ja esittelisin Maddelle mun piirustustaitoja.

”Keitä meitä sä tarkotat?” mä kysyin yrittäen samaan aikaan a) harhauttaa Madde puhumaan, mikä esti sitä tuijottamasta niin paljon ja b) liikahtaa niin huomaamatta sen ja ovenraon väliin, että se ei ainakaan pääsis pujahtamaan sisään.

”Kaikkia meitä, daiju. Sua, Kaisaa, Julia ja Reettaa.” Madde koputti otsaansa ihan kuin mä olisin ollut jotenkin hidas.

”Miksi sä tuot meille kakkua?”

”Koska nyt on tasa-arvon päivä! Kaikki saa mennä naimisiin!”

Vähitellen mä aloin hahmottaa paketissa olevan kakun painon. Mä nyökkäsin vakavasti. Jos mä saisin Madden ja tän LAURIN poistumaan mahdollisimman nopeasti, mä voisin pönkätä olkkarin oven kiinni tuolilla ja syödä keittiössä koko kakun kaikessa rauhassa. Robert varmasti ymmärtäis, ja kaiken lisäksi se luultavasti nukkuis koko ajan.

”Vie tuo tallille ja anna kaikille niille sun kavereille!” Madde komensi taputtaen tomerasti kakkupaketin kantta.

Mä nyökkäsin, alistuneesti tällä kertaa.


Kakku ei näyttänyt musta yhtään niin miellyttävältä, kun se oli asetettu Seppeleen oleskeluhuoneen tupapöydälle. Kermavaahto oli automatkan aikana sohinut kakkurasian läpinäkyvään kurkistusikkunaan, ja kun mä olin pyyhkäissyt sen kaipaavasti sormenpäällä suuhun, kun olin vetänyt rasian yläosan pois. Mansikat kiilsi niin, että ne ei näyttäneet oikeilta.

Randi, Cella ja Sartsu parveili kakun ympärillä himokkaan näköisinä samaan aikaan, kun Inkeri suoritti jonkinlaista syö sipsiä ja huuda -kilpailua Wenlan kanssa sohvan nurkassa. Pari uutta oleskeluhuoneeseen uskaltautunutta hoitajaa istu siivosti sohvan toisessa nurkassa. Mä toljotin niitä hetken, mutta en tiennyt mitä sanoa kun meidän katseet kohtas joten lopetin.

”Voidaanko me jo alkaa syödä kakkua!” Cella täräytti itsensä puolittain mun syliin ja työnsi kätensä mun niskaan. Mä näytin täsmälleen siltä, miltä näytetään, kun niskakarvat ei nouse mukavasti pystyyn.

”Me luvattiin odottaa Tuuliaa”, Wenla huusi niin kovaa että sipsinmurut lensi. Yks uusista hoitajista, jolla oli pitkä tukka, katso kiinnostuneena ilmassa sinkoavien murusten matkaa pesua kaipaavalle räsymatolle.

”Ja Robertia”, käsiään yhteen hierova Sartsu sano meluun pöydän päädystä.

Tuulian saapumisesta ehkä kolmen tunnin kuluttua Robert the Ratsastaja suvaitsi saapua Jutta vanavedessään. Se potki kengät kovaäänisesti oven ulkopuolelle ja surautti nopeanvärisen talvitakin vetoketjun auki samalla, kun saapasteli huoneen poikki (pelottavan uskottavasti ottaen huomioon sen, että sen saappaat loju loskaisina ovensuussa). Jutta hiihteli sen perässä säyseämmän näköisenä.

”Joko aletaan syömään?” Robert ärisi. Se kuulosti melkein pelottavasti samalta kuin kotona.


”Robertista näkee jäätävän hyvin, kun sillä on nälkäkiukku”, yhä mun sylissä istuva Cella kuiskasi kutittavasti mun korvaan, kun me oltiin syöty KAPEITA MUTTA HERKULLISIA kakkusiivuja pari minuuttia. Robert lapioi omaa siivuaan sen näköisenä, että se luuli saavansa palkinnon jos puskis lusikalla lautasen hajalle. Ryppy sen kulmakarvojen välissä näytti kuitenkin vähän lieventyneen.

Surullisen paljon kakusta oli syöty, kun ekat nousi pöydästä. Mä hivutin varovasti kakkulapion virkaa toimittavan veitsen kärjellä toisen palasen mun eteen ja aloin lusikoida mansikkakermavaahtomössöä. Vasta, kun mun sylistä nouseva Cella tuuppas mua kevyesti mennessään, mä tajusin nostaa katseen. Robert tuijotti mua pöydän yli.

Meillä oli aika harvoin sellasia tuijotuksia. Yleensä, kun me hengailtiin yhdessä keittiössä, me tiedettiin tarkalleen mihin kuuluu katsoa. Molemmat oli vähän niin kuin valinneet omat pisteet. Mä katsoin ikkunasta kadulle ja Robert (ainakin mun silmäkulmasta keräämien havaintojen perusteella) tuijotti meidän vitivalkoista seinää, mikä oli sinänsä vähän outo valinta. Mä olin joskus ajatellut ehdottaa sille, että me voitais sillä tavalla leikkisästi vaihtaa osia ja sekin vois katsoa kadulle.

Mut tällasta tiivistä minä ajattelen jotain -porausta mä en ollut saanut kovin usein siltä osakseni. Melkein automaattisesti mun katse harhaili sen ohi, ensin toiseen ja sitten toiseen suuntaan, ja lopulta mä päädyin tuijottamaan johonkin sen otsan ja sojottavien tukkahapsujen väliin. Robert naputti lusikkaa lautasta vasten silmät häiritsevän lasittuneina.

”Allu”, se sano lopulta. Mä mölähdin terhakan vastauksen ja vilkaisin ympärilleni nähdäkseni olisko jossain Cella, joka vois kantaa mut pois epämiellyttävästä sosiaalisesta tilanteesta. Se oli just tunkenut koko käsivarren sipsipussiin ja hirnu jollekin Fiian jutulle.

”Mä oon miettinyt. Että kun meillä on yhteinen asunto….”

Mä loin terävän katseen Robertiin. Mä sinänsä YMMÄRSIN miksi me asuttiin yhdessä (koska Robertilla ei ollut omaa asuntoa), mutta silti mua aina vähän hämmensi kun se ns. porhalsi aamulla keittiöön ja alko kaivaa ruokaa jääkaapista. Tänä puolena vuotena, mikä me oltiin asuttu yhdessä, joku mun aivolohko edelleen luuli että se oli vaan oudon pitkään kylässä. Ja että mahdollisesti JOKU TOINEN voisi joskus muuttaa siihen, missä Robert nyt asui.

”… niin että kun meillä on yhteinen asunto, niin musta se on vähän pieni. Kun mulla ei silleen ole edes omaa huonetta. Ja sun siskot hengaa meillä aika monesti. Että jos me vaikka muutettais.”

”Okei?” Mä möngersin tajuamatta miks Robert kysy multa lupaa muuttamiseen.

”Niiiiiiiiin että jos me muutettais silleen yhdessä.”

”Mihin?” Mä kysyin, vaikka mun aivot ei olleet ihan sisäistäneet edellistä kohtaa.

”Että pitäiskö meidän muuttaa vaikka siihen Cellan kämppään kun Cella muuttaa pois, eikö se ole aika iso ja silleen…”

Robertin ääni hiipui pois, tai sit huoneen yleinen metelitila vaan nousi. Mä en ollut ihan varma miten muut, etenkään Cella, ei huomanneet että tässä sitä vaan tehtiin jotain hyvin kyseenalaista historiaa. Mä saatoin käsittää sen, että mä ja Robert asuttiin yhdessä vahingossa, mutta musta oli vähän kuin jostain oudosta sarjakuvasta, jos mä muuttaisin tarkoituksella sen kanssa mun tyttöystävän entiseen kotiin.

”Joo siis iso asunto on kai ihan hyvä”, mä siis vastasin johtuen pääasiassa siitä, että mulla ei ollut tietoa miten tilanteesta poistuttiin.

Olematta ihan varma siitä, olinko mä nyt muuttamassa Robertin kanssa johonkin toiseen asuntoon vai en, mä työnsin loput kakusta about kerralla suuhun ja mussutin sitä yrittäen hyvin aktiivisesti olla katsomatta Robertia. Se kai jotenkin nyökkäs rauhallisesti ja nousi ylös.

”Mä soitan sille vuokranantajalle”, se sano pelottavan toverillisella äänellä.


Me oltiin Myntin ja Windin karsinalla, kun mä katsoin, että mun pitäis jotenkin ilmoittaa Cellalle tästä tulevasta elämänmuutoksesta. Cella hakkas just kumisuasta irtopölyä eikä kiinnittänyt huomiota siihen, että mä keräsin Myntin karsinassa voimia ihan liian suureen koitokseen yhtä päivää ajatellen. Myntti söi mun selän takana heiniä eikä ollut kiinnostunut mistään.

”Hei Cella”, mä sanoin. Mun armas ja älykäs tyttöystävä nosti katseensa ohuen pölyharson takaa ja rypisti mulle kulmia.

”Mä ja Robert kai muutetaan sun asuntoon.”

”Täh? Siis meille?” Cella yskäs pari kertaa ja viskas kumisuan harjapussiin. Windi luuli, että se sai herkkuja ja yritti tunkea pilkkunaamaansa pussin suusta sisään, mutta Cella pungersi sen kyynerpäällä kauemmas samalla kun kaivo pussin pohjalta arvatenkin uutta harjaa.

”Ei kun siihen sun asuntoon. Sit kun sä muutat pois.”

”Okei?” Cella vilkas mua kummastuneen näköisenä. ”Siksikö sulla oli kakku?”

”Ei”, mä hönkäisin sisäistäen sen kauhistuttavan faktan, että Cella saattais luulla mun juhlistavan uusia asumisjärjestelyjä kakulla. ”Kun se oli siksi, että tänään saa mennä naimisiin.”

Sitten mä päätin keventää tunnelmaa.

”Vois mennä naimisiin”, mä heitin ja naurahdin iloluontoisesti päälle.