Myntin Hoitokirja

[Aleksanteri]

24.12.2015 - Se, jossa on jouluaatto

Mä olin ilmoittautunut aattoratsastukselle vasta eilisiltana. Aiemmin mä olin ajatellut, että aattona mieluummin istuisin sohvalla Madden vieressä ja seuraisin hauskaa näytelmää, jossa se oli taas tuonut tämänvuotisen rakkautensa joulupöytään ja huvitti (pääasiassa muita sisaruksia) kertomalla mitä karmeampia parisuhdejuttuja. Se teki sen joka ainoa vuosi, ja sille oli selvästi kunnia-asia pitää homma kiinnostavana, koska kukaan rakkauksista ei ollut päässyt kahta kertaa Holman suvun ruokapöytään. Siitä oli tullut meidän keskuudessa niin odotettu perinne, että Reetta oli alkanut kuvata salaa ehdokkaita. Meidän mummo- ja pappakatras ei ollut ihan niin mielissään taidehiippareista joita pöydän ääreen raahattiin (mut videot oli hauskoja, sen mä voin luvata).

Mut se oli ennen sitä kun Cella oli kutsunut mut sen luo jouluaattona. Mä olin suhteellisen järkyttynyt siitä - koska jos sä et ollut Madde, jolle parisuhde oli yhtä suuri juttu kuin maidon ostaminen, niin jouluaatto jonkun luona oli musta melkein vakavampaa kuin naimisiinmeno. Koko aatonaaton mä olin eka istunut surkeana kotona miettimässä mitä puhuisin Cellalle ja sit juossut viidestä seiskaan ympäri naapurikaupungin kauppoja kun tajusin, että jos mä olisin aattona kylässä niin todennäköisesti mä saattaisin saada lahjan. Mä kuolisin häpeään, jos Cellalla olis mulle lahja mutta mulla ei sille.

Voitte arvata että mä en ollut ihan sataprosenttisen tyytyväinen siihen jouluylläriin, jonka onnistuin parissa tunnissa kaapimaan kasaan. Kun mä olin seisonut vaivaantuneena ilmaisen paketointipisteen edessä (miks just mun kohdalla taakse keräänty kymmenen ihmisen huokaileva jono??) tuijottamassa lahjapaperiin katoavaa ilmestystä, tunsin ihan selvästi miten painuin säälittävyyden yksinäiseen alhoon siinä keskellä kauppakeskuksen käytävää. Cellan antama lahja olis taatusti joku nerokas ja osuva. Mun taas, no, ei välttämättä.

Jouluaattoaamuna mä heräsin porukoilta. Se oli kans perinne. Koko sisaruskööri ajoi aatonaattona kotiin ja tappeli jo valmiiksi kuka sais koristella kuusen ja kuka lukea jouluevankeliumin. Musta oli ihan hyvä että ne nahisteli sen valmiiksi aatonaattona, niin mun säyseänä ja ystävällisenä ei tarvinnut kestää sitä enää itse aattona.

Kello oli vähää vaille yhdeksän. Mä tassuttelin paljain jaloin lautalattian poikki olkkariin, missä Madde ja Juli oli ripustamassa joulutähteä ikkunaan. Juli käänty ja tervehti, ja se näytti ihan 14-vuotiaalta vaalee tukka aamupörrössä ja pitkälahkeiset pyjamahousut rutussa. Muhun iski ihme hellyys sitä kohtaan.
”Mitä sä virnuilet Aleksanteri?” Torttukoria kantava Kaisa kailotti keittiön ovelta.
”Se on ihastunut siihen Cellaan”, Juli muiskautti lentosuukon mulle. ”Söpöä, Aleksanteri.”
”Ääh, olkaa hiljaa”, mä sanoa ähkäisin ja viskasin kihertävää Julia joulupallolla. Vaikka en mä nyt mitenkään verisen vihainen ehkä ollut.

Tallilla oli ihan sikana porukkaa. Nuoremmat mimmit näytti hartailta ja asetteli hevosten ylle hienoja punaisia huopia ja sojottavaa lampaankarvaa. Jonkun harjaan oli punottu punaista nauhaa. Mä, salaisena jouluihmisenä, olin vähän harmissani siitä että Myntti oli just niin tasaisen ruskea kuin aina ennenkin. Eikä mulla ollut ees punaista takkia niin ku Salmalla.

Joku alko laulaan joululauluja, kun me oltiin päästy lumiseen metsikköön. Mä keikuin hiljaa Myntin selässä ja mietin muhkuraista pakettia, joka ootti mun lokerikossa. Olis ollut puolet helpompi vaan kieltäytyä joulukutsusta, mä voisin olla tälläkin hetkellä kotona ja tunkea suuhun niin paljon herneitä ja luumuja kuin pystyn. Vaikka no – hiljainen sininen metsikkö, letka innokkaita heppoja ja vaimeasti kilisevä reki – ei tää nyt ihan kauheeta ollut. Tietyllä tapaa.

Kotimatkalla mä aloin jopa harkita, että tää vois olla ihan varteenotettava vaihtoehto iänikuisen Madden suhde-TV:n rinnalla. Kun tallin valot näky puitten kapeiden runkojen välistä ja mä kuulin eessä ratsastavalta Robertilta että siellä olis glögiä, mulle tuli jopa aika jouluinen mieli. Oli kivan hämärää, ja lyhtyjen valossa porukka näytti perinteisen tallijengin sijaan oikein juhlalliselta.

Mut niin vaan sekin rentouttava ratsastelu päättyi lopulta, glögi kaadettiin viimeistä tippaa myöten termoskannuista kuppeihin ja tallin valot napsautettiin kiinni. Mä olin yrittänyt viimeiset puoli tuntia pitkittää ja pitkittää omaa valmistumistani, koska olin yhtäkkiä tajunnut että mä OIKEASTI menisin. Viettään. Jouluaattoa. Cellan. Kanssa. Sama se Rosalle, kai sekin olis paikalla mutta mä pahoin pelkäsin että se keksisi jonkun hauskan tekosyyn ja antais meidän istua niiden takkahuoneessa (?? Kai niillä oli sellainen) koko illan kahdestaan. Voi mä kuulkaa tulisin hikoilemaan niin paljon.

”Sä saat Allu ajaa!” Rosa ja Cella hihkui melkein yhteen ääneen, kun me kuljettiin parkkipaikalle tihenevän lumisateen poikki. Mä olin toivonut, että mut passitettais hiljaisena ja huomiota herättämättömänä takapenkille, mutta no - kaipa ne tahtoi pitää mua jonain yleisenä hupivälineenä, olinhan mä vieras ja kaikkea. Mua hirvitti, että kohta ne pakottais mut esittämään joulupukkia tai laulamaan jonkun pikku tonttulaulun. Siihen mä en kykenis.
”Tatu tulee muuten kans”, Rosa sanoi, kun mä peruutin tyhjän parkkipaikan läpi renkaat nuoskaan tarttuen. Kuka? Teki mun mieli sanoa henkisesti, mutta koska mun kai oletettiin tuntevan tää nimenomainen Tatu, pidin suun kiinni. Toivottavasti se olis esimerkiksi koira.
”Joo tietty se tulee”, Cella tuhahti mun vierellä. Se oli laskenut pelkääjän paikan peilin alas ja suti ripsiväriä silmiin. Mä käänsin katseen pois ja keskityin tuijottamaan sinihämärää tietä.

Cella ja Rosa oli levitelleet ulos lisää jouluvaloja. Oli aika hyvät mahikset, että ne olis saaneet kuistin näyttämään pyörryttävältä jouluoksennukselta, mutta tunnelma oliki yllättävän tasapainoinen. Kun me hiihdettiin kolaamatonta pihapolkua pitkin ovelle, mä mietin omaa yksiötäni jota ykskään värivalo ei ollut kohdannut koko sinä aikana kun mä olin siellä asunut. Se tuntui vähän surkealta.

Mä olin toivonut, että tää TATU (jos se siis olis ihminen) tuotais mulle katseltavaksi jotenkin hiljalleen ja varovaisesti. Tyyliin niin, että eka me oltai saatu nuuhkia toisiamme jonkun sylissä, ja kolmen päivän päästä meidän välissä oleva ristikkoaita olis poistettu. Mut ei. Ihan saatanan pitkä jätkä kurkkas keittiöstä kun me vasta kopisteltiin lunta kengistä.
”Moro!” Se sanoi, pisti pois jonkun vadin jossa se oli vispannut kermavaahtoa ja tuli pussaamaan Rosaa. Ahaaaaa, tajusin. Tää olis siis Rosan poikaystävä. Mun paniikki hälveni hivenen, kunnes mä tajusin että mitä luultavimmin Rosa ja tää Tatu painuis saman tien Rosan koppiin viettämään lämmintä joulua.

Tatu huomas mut ja sen kasvot valaistu.
”Hah, täähän on yks pariskuntien joulu”, se kommentoi samalla kun kieto kättä Rosan vyötärölle ja hymyili mulle. Mä toljotin takas niin yllättäen tiputettuna, että hyvä kun tajusin hämmästyä Cellaa joka kulki Tatun ohi ja täysin kasuaalisti läppäs sitä kommentin vuoksi käsivarteen. Mitä tähän kuului vastata??? Mä katsoin parhaaksi olla sanomatta mitään, tiputtaa takin vahingossa lattialle ja nostaa sitä niin kauan, että muut oli menneet jo keittiöön.

Kaikki muut tuntu olevan ihan kotonaan ja visko ylimääräisiä kamppeita keittiön tasoille (tai Rosan tapauksessa johonkin sikanäppärään pikkukrääsälle varattuun koriin). Mä jäin seisomaan kynnykselle ja mietin, voisinko painua kuistille ja istua siellä koko illan viettämässä hauskaa jouluaattoa. Ikkunasta mä voisin silloin tällöin huudella jotain, jos puheenaihe kääntyis vaikka hevosiin.

PARISKUNTIEN JOULU. Oliko mulle kenties annettu joku kutsukortti jossa kerrottais, että mun pitäis varautua olemaan Cellan partneri vaikka me ei oltu puhuttu aiheesta (JA VAIKKA MÄ OLIN PANNUT JUST TOISTA MIMMIÄ)? Mua kylmäs.
”Me käydään suihkussa”, Rosa sanoi melkein saman tien, kun mä olin päässyt keittiöön.
”Joo oottakaa te vaan täällä, Tatu keitä tuo puuro loppuun”, Cella kisko tukkaansa jumittunutta ponnaria. ”Me pannaan jotain jouluisaa päälle ja tullaan sit takas.”
Meni ehkä sekunti, ja sit mimmit oli viuhahtaneet pois. Mä siirsin katseen Tatuun, joka seiso tiskipöydän vierustaa mukailevan valonauhan loisteessa. No niin. Nyt rauhallisesti.

Tatu oli vissiin paremmalla hermorakenteella varustettu kuin mä.
”Sä oot siis se Allu?” Se sanoi niin tuttavallisesti, että mä en tiennyt tuntuiko se tosi rauhoittavalta vai vitun oudolta. Sen silmät sai mut jotenkin varpailleni. Ne oli jotenkin liian pistävän vaaleanruskeat. Mä päätin puhua lyhyesti ja rauhoittavasti (pääasiassa mun itseni takia).
”Joo.”
”Mä oon Tatu. Cellan veli.”

ANTEEKS MIKÄ? MIHIN SE ROSAN POIKAKAVERI JÄI?
Mä menin ihan jäätävän puihin. Monta sekuntia mun oli pakko tuijottaa Tatua ja oottaa että se naurais, ennen kuin mä tajusin että se oli ihan tosissaan. Cellan veli? Miksei mulle oltu kerrottu tätä pientä mutta MELKO TÄRKEÄÄ faktaa etukäteen???

No se perusteli ainakin ne silmät jos ei muuta. Mä auoin suuta, yritin sisäistää sitä faktaa että Cella oli kasvanut tän tatuoidun tyypin kanssa. Sit mulle tuli kaamea olo, että mun olis pakko jotenkin tuoda esille ettei me oltu Cellan kanssa välttämättä oikein puhuttu mistään parisuhdestatuksista.
”Me ei seurustella Cellan kanssa!!!!” Mä pajatin yhdellä hengenvedolla. Tatu kohotti sen kulmia.
”Ai? Eksä halua vai mikä mättää? Mä luulin kun se kuitenkin jouluaattona pyys sut tänne.”
Mikä totuuden esiinkaivava oraakkeli tää tyyppi oli?? Oliko jossain joku pieni mutta vaarallinen äänityslaite, joka tallentais kaikki mun sanat?
”Ääh no siis se on vielä vähän kesken”, mä mutisin vaivaantuneena ja yritin tuijottaa pöytää niin tiiviisti, että Tatu harhautuis ja luulis mun olevan liian kiireinen keskusteluun (arvatkaa toimiko). Kun mä vilkaisin sitä, näki että sillä nauratti.
”Jaa no kiva että Cellalla on kavereita joita pyytää kotiin”, se sano ja käänty ottamaan puurokulhoja kaapista.

Mulla oli tosi outo olo, kun me lopulta syötiin neljästään jouluruokaa pöydän ääressä. Välillä mä onnistuin pääsemään siihen normaaliin olotilaan, että olin mun kavereiden luona syömässä (uskokaa tai älkää, mäkään en tavallisesti panikoitunut sellasessa tilanteessa), mutta sitten erehdyin vilkaisemaan Cellaa ja tajusin taas miten kummallista tää oli. Hermoheikko, olis Kaisa sanonut.

Ruuan jälkeen koitti se hetki, jota mä olin pelännyt siitä asti kun olin eilen mennyt suostumaan näihin aattohippaloihin. Rosa ja Tatu nous pöydän äärestä yhtä aikaa.
”Me lähdetään ajelulle!” Rosa sanoi. ”Nähdään myöhemmin!”
Ja sit ne meni. Ei mitään toimintaohjeita, ei arviota siitä koska ne palais, ei mitään. Ne moikkas ovelta ja paukautti sen reippahasti kiinni.

Cella ei näyttänyt ihan yhtä kauhistuneelta kui mä. Se oli kaivanut Onnin jostain esille ja roikotti sitä sylissä samalla kun nous pöydän äärestä. Pörheä katti tuijotti mua yhtä pahasti kuin viimeksi, kun Cella työnsi tuolin pöydän alle ja pysähty katsomaan mua.
”Haluatko sä nähdä mun huoneen?”
”Joo?” Mä sanoin heikosti.
Mä mietin etäisesti, että olis ollut huomattavasti helpompaa, jos Cella olis näyttänyt tosi rumalta. Nyt kun sillä oli meikkiä, tukka sileänä ja joku punainen joulumekko, mun oli sekä vaikea katsoa sitä että kääntää katse pois. Ihan niin ku siihen olis piilotettu magneetti, joka kisko puoleen mutta poltti verkkokalvoja jos katso suoraan päin. Mä tunsin olevani noin 13-vuotias.

Sit mä muistin sen saakelin lahjan.
”Ai niin Cella oota!” Mun oli pakko hönkäistä, kun me kuljettiin eteisen ohi. Se pysähtyi ja katso mua (miten sillä ihmisellä saatto olla niin käsittämättömät silmät???!).
”Mulla on sulle, tota, yks… juttu?”
Cella jäi odottamaan, kun mä luikin eteiseen ja kaivoin takin sisältä lehtikuvioiseen lahjapaperiin käärityn paketin.

Sen ilme oli näkemisen arvoinen, kun mä työnsin paketin sen syliin. Se vilkaisi mua hämillään, käänsi pakettia ja vilkais mua uudelleen kysyvästi.
”Siis se on niin ku joululahja”, mä selvensin asiallisesti.
”Mä tajusin." Cella hymyili hitaasti. Eteisen hämärässä sen silmät näytti jotenki tavallista syvemmiltä. ”Mut mä en oo hankkinut sulle mitään!”
”Ei se haittaa”, mä vastasin nopeesti (mikä helpotus, ei tarvinnut panikoida että Cella olis ostanut mulle tyyliin asunnon). ”Öö, sä voit avata sen jos haluat.”
Cella rapisteli lahjaa. Mun teki mieli sanoa sille, että kiskois paketin vaan auki, mutta se nyhräs jokaisen teipinpalan ohuesta paperista niin hitaasti että mä ehdin jo kolmeen kertaan vajota häpeästä maan alle ja miettiä huomaisko Cella, jos mä pakenisin ulko-ovesta pihalle.

LOPULTA se sai varisteltua kaikki teipinpalat irti ja kääri paperit hitaasti auki. Mä vaihdoin huolestuneena painoa jalalta toiselle ja yritin kurkkia sen ilmettä. Mulle tuli kauhea olo, et se heittäis mut pihalle jos ei tykkäis lahjasta (mikä olis aika törkeetä, mutta Cella oli sentään purrut Gracea joten mä uskoin siltä aika paljon). Kun punainen laatikko ilmesty paperista, Cella pysähty. Se tuijotti sitä ja nosti sit epäuskoisesti hymyillen katseen muhun.
”Mikä se on?”
”Sound Machine”, mä sanoin kiireesti. ”Siitä siis kuuluu ääniä. Mä aattelin, että kun sä oot hauska… niin voit laittaa tästä ääniä taustalle joihinkin tilanteisiin… kato siis tässä on vaikka tällainen rummunpärinä!!!”
Mä kurotin hädissäni painaan yhtä laatikossa olevaa nappulaa, kun Cella edelleen vaan toljotti mua. Badum-tss pärähti kannustavana ääniaukosta. Cella tuskin vilkaisi sitä. Sen suupielet nyki hymyyn.
”Sä oot Allu törpöin ihminen jonka mä oon koskaan tavannut”, se sano niin pehmeästi, että mun katse pingahti siihen ja mulle tuli se sama leijuva olo kuin eilen Myntin selässä.

Hetken mä luulin (tai toivoin), että Cella olis hypännyt mua vasten, mut sit se laski katseen taas Sound Machineen ja tirskahti.
”Tää on… hauska lahja!" Se katso mua veikeästi, ja mun olo helpottu vähän. Ehkä mä en joutuis pihalle.
"Tuu nyt katsoon mun huone!”

Cellan huone oli ihan Cellan näköinen. Se lampsi sisään itsevarmasti ja heitti Onnin lepäilemään sängylle. Mä seurasin perässä väistellen lattialla lojuvia tavaroita ja annoin katseen kiertää vinossa katossa, ikkunan hämärässä näkymässä ja vaateläjissä, jotka loju pehmeinä kissanpesinä lattialla ja tuoleilla. Cella kömpi istuun Onnin viereen sängyn reunalle ja jäi tuijotti mua sieltä melkein yhtä kissamaisella mutkalla kuin karvainen vieruskaverina. Mä hipsin varovasti jollekin pikku jakkaralle ja yritin tehdä sille tilaa. Cella nykäis sen helmaa ja veti jalat takamuksen alle.
”Allu?”
Mä vilkaisin sitä ja mun vatsassa pyörähti, kun mä näin miten sitä hymyilytti.
”Et sä mahdu sinne istuun. Tuu tänne.”
Mä nousin hitaasti ja kuljin lattialle levinneitä pikkutavaroita väistellen.

Sängyn jouset painui pehmeästi mun alla, kun mä istuin Cellan viereen.

[Aleksanteri]

28.12.2015 – Se, jossa mä tungen vapaaehtoisesti lunta takin sisään

No niin rakkaat ja uskolliset toverit, mä tosiaan vietin jouluaaton Cellan luona. Nyt kun siitä on mennyt riittävän monta päivää ja mun hutera pää on viimein selvinnyt, oon valmis pitämään aiheesta pienen kyselytunnin.

Kyllä, mä menin istumaan Cellan viereen, kun sen pikkuruinen lattiajakkara oli liian pieni ja kiikkerä kestämään mua. Mä olin ollut aika varma, että joko pökräisin tai sitten laukoisin jotain tyyliin ”MENNÄÄNKÖ NAIMISIIN??”, joten aika pitkäksi aikaa mä olin nähnyt parhaaksi vaan istua täysin tuppisuuna. Se oli vissiin ollut Cellasta ihan ok, koska se oli kertonut MONTA MINUUTTIA siitä päiväpeitolla loikoilevasta katista eikä välttämättä edes huomannut mun akuuttia äänenmenetystä.

Ei, me ei oltu puhuttu sanaakaan Gracesta. Sittenkin kun mä olin katsonut turvalliseksi sanoa ääneen muutamia sanoja, mä olin kiertänyt aiheen tarkemmin kuin Myntsä kiersi rapalätäköt syyskuussa. Mun puolesta meidän ei tarvis ottaa enää ikinä puheeksi aihetta Grace Tremblay ja mun suhteeni siihen.

Kyllä, mä olisin halunnut pussata sitä (daa, ihme). Mut kaiken viheliäisen sä-et-vittu-koske-muhun-enää-ikinän jälkeen mä en oikeasti uskaltanut. Mä yritin silmä kovana tulkita Cellaa jos se tekis jotain sellaisia ilmeitä tai eleitä, millä se ilmoittais haluavansa muhinoida mun kaa nyt heti, mutta todennäköisesti mä en olis tajunnut vaikka se olis morsettanut kulmakarvoillaan.

Ei, mä en jäänyt yöksi. Kyllä, Cella ehdotti sitä (melkein).

No joo, ehkä sitä nyt ei ihan oikeesti voinut sanoa ehdotukseksi, mut varttia ennen ku Rosa ja CELLAN VELI Tatu tuli takas, Cella sano lauseen: ”Starttaakohan sun auto muuten tässä pakkasessa?” Mä otin sen melko suoraan tyylipuhtaana flirttinä ja suin jo hädissäni tukkaa kuosiin kun se katsoi toisaalle, että olisin valmiina armottomaan pussailuun ja hyvältä näyttämiseen. Mut sit Cella alko puhua Pirren pomppumaastoista (MIKS???) ja saman tien Rosa ja Tatu kopisteli jo sisään. Mä en ollut varma oliko se niitten mukana tuoma kylmä tuuli, vai mikä sai mun äsken laukkoneen sydämen kylmenemään niin surkeasti.

Niinpä mä ajoin keskellä yötä porukoille niin liukasta tietä, et se toimi melkein liukumattona, ja yritin olla miettimättä miten mä olin voinut istua koko illan Cellan sängyllä TEKEMÄTTÄ YHTÄÄN MITÄÄN.

Myntsäkään ei ollut tehnyt viimeiseen neljään päivään mitään, mutta (toisin kuin mulle, jos ette jo tulkinneet sitä aiemmasta), sille se oli ihan ok. Kun mä saapastelin tarhaan riimunnarun kanssa ja loksautin sen kiinni, se kalisutteli mun perässä niin ku yks valtavaksi jäämöntiksi muuttunut lehmä. Sisällä se parkkeeras ikkunalle ja tuijotti hämärälle pihalle sen näköisenä, että se oli suuresti otettu mun kuljetusavusta tänne lämpimään boksiin, mutta että enempää mun ei tarvis tehdä kiitti vaan. Mä työnsin sen persuksen syrjään ja aloin sukia pöllyävää kylkeä.

”Kyllä mäkin oon miettinyt mitä se Grace näki sussa.”
Ääni säikäytti mut niin pahasti, että mä käytännössä paiskasin pölyharjan turpeeseen Myntin jalkojen väliin. Mä sätkähdin ovelle – ja siellä mua vastaan tuijotti Inksun miettiväinen naama.
”Siis mitä vittua täh?” Mä kysyin typertyneenä. Olikse kohtelaisuus vai haukku?
”Eikun niin mä vaan että se tekee ihme valintoja”, Inksu jatko nyrpeän näköisenä. Se roikotti käsiä karsinan puolioven yli ja katso mua melkein soimaavasti.
”En kai mä kovin voi vaikuttaa niihin?” Mä madalsin ääntä ja toivoin pyhästi, et Cella ei olis lähikarsinoissa.
”Voit”, sano Inksu ja näytti siltä että asia on loppuunkäsitelty. Se huiskautti valkeeta tukkaa ja siirty päivänselvästi seuraavaan aiheeseen. ”Niin sitä mä vaan että näin maneesissa CELLAA ja CELLA-RAUKKA on niin vitun hyvä ratsastaja ettei pääse Windin selkään ilman satulaa, niin kun sä ja CELLA ootte NIIN PAITA JA PERSE NIIN SINUNA PAINUISIN AUTTAMAAN!”
Inksun ääni kohos mitä pidemmälle se pääs, ja lopuksi se oli saanut kerättyä itsensä niin suuriin tiloihin et hetken mä pelkäsin että se sylkäisis Myntin karsinaan. Niin järkeväksi ihmiseksi se näytti pelottavan aggressiiviselta. Mä noukin varovasti Myntin harjan ja kopsutin sen turpeesta uskaltamatta oikeestaan irrottaa katsekontaktia.
”Joo no voin mä mennä?” Mä yritin kuulostaa rauhoittavalta. Inksu niksautti niskoja (miten sen pää ei mennyt sijoiltaan kun se teki sen niin raivokkaasti?), ja kun se painu pois, perästä kuulu vielä:
”Joo teeppä se ja helvetin hyvää joulua!!!”

Mä luikin maneesiin aurinkoisen pihan poikki. Kun mä kiskoin oven auki, Windiä pitelevä Cella käänty katsoon mua ja pysähty yllättyneenä.
”Mä luulin että Lynn tulis”, se sano. Mä jouduin seisahtumaan silmiä räpytellen, yhtä paljon sen sanojen ja valoisan pihan takia.
”Inksu ei vissiin löytänyt sitä?”
”No en jotenkin usko että se ees kamalasti yritti”, Cella irvisti ja lähti taluttaan Windiä lähemmäs mua. ”Sillä on ollu joku mua vastaan viime aikoina.”
Mä en tiennyt mitä sanoa, koska vähän samanlainen olo mulle itsellekin oli äsken tullut. Niinpä mä odotin, et Cella sai Windin keskihalkaisijalle ja järjesteli sen niin ku halus.
”Mä siis vaan… punttaan sut selkään?” Varmistin, kun se näytti suht valmiilta pilkullisen hirviön kanssa.
”Joo”, Cella vilkas mua olkansa yli ja nosti toisen jalan koukkuun. ”Kyllä mä alas pääsen ite että ei sun tarvi auttaa muuten kuin tässä.”
”Ookoo”, mä virkoin hitaasti ja astuin lähemmäs.

Just ennen ku ehdin täysin kasuaalisti tarttua Cellan sääreen mä yhtäkkiä tajusin miten lähellä seisoin sitä. Sen hyväntuoksuinen tukka melkein kutitti mun kasvoja, ja koko vartalo hohkas lämpöä ihan niin ku se olis just tullut saunasta. Mulle tuli outo kuristava tunne rintaan. Hengitä, Aleksanteri, mä hoin itselleni ihan niin ku kapean pullonsuun läpi kun mä tartuin Cellan ratsastushousujen peittämään pehmeään sääreen ja se varas painoa mulle. Mä olin herranen aika puntannut selkään ehkä kuussataa ihmistä ennen Cellaa, se oli helppo ja nopea toimenpide jossa tunteilla ei ollut minkäänlaista valtaa!!!

Sit Cella ponnisti ja heilahti mahalleen Windin selälle. Mä ehkä jotenkin vähän kuolin kun se jäi junnaamaan hetkeksi perse mua päin ennen ku hivuttautu istumaan Windin selälle. Nopeesti mä siirsin katseen turvalliseen kohteeseen (eli Windin polviin, öö tosi uskottavaa) ja yritin näyttää siltä kuin tekisin jotain todella tärkeetä eläinlääketieteellistä katselukoetta jonka sivussa mä nyt vaan olin sattunut heittämään Cellan satulaan. Se itse näytti ihan luonnolliselta ja hymyili mulle ylempää Windin selästä. Hymy sai mut jotenkin virkoamaan takas tähän maailmaan.
”Kiitti!” Cella pidätti pilkkuheppaansa, joka ei kai nähnyt tässä mitään kovin kummallista ja yritti kauhoa eteenpäin.
”Joo tota oleppa hyvä”, mä sanoin, epäröin ratsastuspöksyjen kuva mun mielessä tanssien ja sit, uskokaa tai älkää, jostakin yllättävästä oma-aloitteisuudenpuuskasta johtuen TAPUTIN Cellan pohjetta.

No sit taputettuani mä poistuin aika vilkkaasti maneesista ja työnsin ehkä litran lunta takin kauluksesta sisään että saisin vähän aikaa miettiä, miks kaikista maailman asioista mä päätin taputtaa Cella Talven jalkaa niin ku vanha ja kurttuinen ukko.

[Aleksanteri]

3.1.2016 – Se, jossa musta tulee aikuinen

Rakas päiväkirja!
Mä olin virallisesti jättänyt epätietoisuuden ja hämmennyksen reunustamat teinivuodet taakse. Tästä eteenpäin mä olisin tasapainoinen, hauska, nopea, hyvännäköinen jne. jne. jne. mitä näitä nyt ihminen saattoi toivoa. Ja itsevarma.

Mun 20-vuotispäivä valkeni ihan helvetin sumuisena ja tuulisena. Armas siskoparvi ilmesty koputtelemaan mun ovelle ehkä kympiltä aamulla ja halus raahata mut saman tien asunnosta pihalle ihan niin ku nää olis olleet polttarit eikä synttärit. Mä seurasin nöyrästi pörhistelevää Kaisaa ja muistin vasta silloin kun kiskoin turvavyötä kiinni, et mun oli pitänyt alkaa olla itsevarma ja päättäväinen. No, se oli ehkä niin sanotusti myöhäistä tällä hetkellä.

Siskot vei mut syömään (miks, oi miks ne teki sen aamulla, se ei selvinnyt mulle koskaan) ja halus välttämättä että mulle laitettais erillinen penkki pöydän päähän ja kynttilä palamaan mun eteen. Mä mutustin jotain Liekkijärven kuumimman raflan sunnuntaiannosta ajatuksiin vaipuneena, ja koko muu katras pälätti toistensa suuhun kuulematta varmaan sanaakaan siitä mitä muut sanoi. Kaisa selvitti jotain ah niin mielenkiintoista ja tärkeää juttua sen autokavereista karjumalla kaikin voimin, Madde sen sijaan vissiin tekstaili taas jonkun elämänsä rakkauden kanssa (Karita C:llä oli menneen talven lumia). Jotenkin hassusti mun ajatuksiin pulpahteli eilinen Cellaan törmäämiseen satulahuoneessa. Mä en ollut edelleenkään ihan varma oliko se mennyt tosi hyvin vai tosi surkeasti ottaen huomioon koko kaaren loimiteltasta Windin karsinalle. Suoraan sanottuna mä olin edelleen sydänjuurta myöten järkyttynyt siitä, et Cella ei ollut TIENNYT minkä ikäinen mä olin, ja luonnollisesti mä myös katsoin parhaaksi potea syvää huonoa omaatuntoa etten ollut heti esittelyhetkellä kertonut sille mun ikää päivän tarkkuudella. Sen mä tekisin tästä lähtien aina.

Kun mä lopulta olin ottanut vastaan Madden hyvän ja muiden vähän hämmentävät lahjat (kertokaa mitä mä tekisin Julin antamalla kissapullolla? Oikeesti?), mä pääsin lopulta luikahtamaan niitten käsistä ja painumaan tallille. Matkassa meni noin puolet pidempään kuin tavallisesti, koska tuuli paiskoi edelleen täysin voimin tien yli ja sumun läpi näki hyvällä tuurilla edessä menevän takavalot.

Tallilla oli kaikeksi onneksi aika hiljaista, sunnuntainen keskipäivä ei ollut vissiin mikään hittiaika ilmestyä pussailemaan heppaansa. Mä suin nopeesti yläkerrassa itseni näyttään vähemmän synttärisankarilta ja enemmän heppahoitajalta, ja painuin sitten alas puhdistaan Myntsän karsinaa.

Mä olin ehtinyt kärrätä täydet kottikärryt lantalaan, vetää kaks röökiä umpisumuisella pihalla ja levitellä uutta turvetta tuplakerroksen ihan vaan mun synttäripäivän kunniaksi, kun Anne äkkiä kurkkas toimistosta ja viittoili mua luokseen.
”Hei Aleksanteri, sulle mulla onkin asiaa! Tuuppa käymään täällä!”
Asia oli nyt niin, että viime aikoina tallin yläkerrassa oli liikkunu yks vähän outo huhu. Tallin juorumoottorit (pääasiassa Cella, Rosa ja Anni) oli tehneet salaisia tutkimuksiaan ja olleet jostain syystä yhtäkkiä ihan varmoja, että Anne. Olis. Paksuna. Se oli musta aivan järkyttävää: ensinnäkin mä olin ajatellut sen olevan joku ajaton tallinhenki, joka vaan jakelis heppaohjeita, söis pelkkää piparia ja käpertyis illalla nukkuun toimiston sohvalle – ja toiseksi, mä en ehkä kestäis jos KASPERISTA tulis tallin uus hallitsija siksi aikaa kun Anne ja sen mies hoivailis vaaviaan.

Kun mä astuin sisään päämajaan yritin tiirailla supertarkkaan näyttäiskö Annen maha jotenkin kummalliselta. Se oli vissiin just tullut asioilta, koska sillä oli päällä vielä pitkä paksu toppatakki ja pörröinen pipo. Mä en ollut ehtinyt päästä tuijottamisessa vielä kovinkaan pitkälle, kun se nyökkäs mut istumaan sohvalle ja hivuttautu itse toimistotuolille. Liikkuko se jotenkin hitaammin kuin normaalisti?? Eiks se istunukin niin ku raskaana olevat ihmiset? Miks se oli pyytänyt mut tänne???

Synttärit, mä tajusin samassa kirkkaasti. Näähän oli mun ekat synttärit tallilla, enkä mä nyt mitenkään kovasti ihmettelis jos tässä heppakeitaassa pääsis silloin kakkukahveille tallin johdon kanssa. Mä ryhdistäydyin varmuuden vuoksi, että olisin valmiina ottaan vastaan Annen synttäripuheen. Se katso mua jotenkin hassusti kulmien alta ja mä mietin ihmettelikö sekin, että mä täytin vasta kakskyt (mä tulisin häpeämään ehkä loputtomiin ettei Cella ollut tiennyt sitä).
”Mulla on yks ilmoitusasia sulle”, Anne nojautu parempaan asentoon ja veti toppatakin vetoketjun auki. Mä toljotin mahdollisimman huomaamattomasti sen mahaa samalla kun yritin miettiä olisko tää ILMOITUS se synttäripuhe vai olisko sillä lisäksi mulle joku lahjakin (se olis jo vähän liikaa).
”Mä en ole ihan varma oletko sä jo kuullut tän jostain…”
Mä kurtistin kulmia ihmeissäni ja vilkaisin vatsan sijaan Annen kasvoja. Kai mä tiesin että mulla on synttärit, justhan tässä tultiin juhla-aterialta mun siskojen kanssa??!
”… mutta Myntti on kantavana.”
Se oli vähän samanlainen tunne, kuin jos mua olis just lätkäisty märällä pyyhkeellä naamaan. Mä pysähdyin tuijottaan Annea ja yritin nähdä pilailiko se. Vähä vähältä yllätys uppos mun tajuntaan. Oliko Anne astuttanut Myntin mulle synttärilahjaksi vai miks se kerto sen just tänään???
”Tuossa on kuva isästä”, Anne MYHÄILI ja tyrkkäs mulle kuvan, jossa möllötti vaalea vähän Tollon näköinen heppa.
”Ookoo”, mä vastasin älykkäästi.
”Varsa syntyy nyt tammikuussa”, Anne jatko entistä tyytyväisemmän näköisenä. TAMMIKUUSSA??? Eli nyt?
”Ookoo”, mä toistin.

Kun mä myöhemmin hain Myntin sisälle ja riisuin siltä karsinassa loimen, mun oli pakko jäädä tuijottaan mykistyneenä sen kylkiä.
”Ei sun Myntti olis tarvinnut vaivautua”, mä mutisin sivellen sen ulkoilman viilentämää karvaa. Se katso mua eikä näyttänyt erityisesti siltä että mikään vaivas sitä.
Kun mä olin heittänyt loimen ovelle ja kaivanut pussista pehmeimmän pääharjan, mä aloin varovasti hipsutella likaa pois hepan kyljeltä. Musta tuntui huolestuttavasti, että nyt kun se oli TIINEENÄ mun mahdollisuudet mokata oli yhtäkkiä noin kolkytviiskertaiset.

”Meinaatko käyttää koko synttäripäiväs harjaamalla Mynttiä?”
Cellan ääni yllätti mut niin pahasti, että mä olin taas vähällä tipauttaa harjan turpeen joukkoon. Mä vilkaisin pelästyneenä olan yli karsinan ovelle, missä se virnuili tyytyväisenä mun reaktiosta musta pipo vaaleille tukanlaineille vedettynä.
”Mutta nythän kun sä et oo enää TEINI, niin voit tehdä varmaan mitä lystäät niin ku muutki aikuiset”, Cella hymyili ärsyttävän tietäväisesti. Mä avasin suun että voisin väittää vastaan, mut en sitten keksinyt mitään ja suljin sen taas. Jossain kaukaisessa mielen sopukassa mä etäisesti muistelin, että nykyisessä aikuisessa elämässä mulla olis pitänyt olla jotain sellaista kuin itsevarmuus ja nopea reagointikyky. Ne vissiin vielä odotti tulemistaan.

Mulle tuli outo olo kurkkuun, ihan niin ku olis ollut kipeenä, kun Cella seiso karsinan ovella katsomassa mua. Sen jälkeen kun mä olin viettänyt sekä joulun että uudenvuoden sen seurassa ja selvinnyt molemmista ällömakeudella ja onnistumisen paineella kyllästetyistä juhlapyhistä ilman että tapahtui mitään erikoista, mä olin hetken luullut että tästä lähtien mä voisin alkaa käyttäytyä Cellan seurassa järkiperäisesti. Mut sit oli tullut eilinen loimiteltta, johon mä menin sotkeutumaan sen kanssa, ja sama sydänkohtausta ennakoiva tykytys oli palannut mun sisuskaluihin. Mä olin ollut siellä loimitelineen sisällä vuorenvarma, et Cella pääsis kohta antaan ei-romanttista tekohengitystä mulle.

Cella tuijotti edelleen, sen vaaleanruskeat silmät oli vähän sirrillään ja se nojas leukaa toiseen käteen. Mä yritin olla sisäistämättä miten hyvältä se näytti, ja hinkkasin Myntin kylkeä vilkuillen aina välillä sen suuntaan.
”Allu?” Cella sano hetken päästä, ja mun läpi sinkaisi vaarallisen tuntuisesti joku, mahdollisesti raketti.
”Mhhhmmm??” Mä mökelsin toivoen ettei Cella tajuais, että mä saatoin etäisesti ajatella sitä miten se eilen oli pussannut mua Windin karsinalla. Mä olin melko varma että olin saanut silloin äkillisen hallusinaatiokohtauksen, koska a) se oli just aiemmin ollut niin järkyttynyt siitä minkä ikäinen mä olin ja b) eihän nyt mikään vaan voinut tuntua niin hyvältä.
”Hyvää synttäriä.” Cellan suupielet vetäyty hymyyn. Se näytti vähän siltä kuin sillä olis ollut joku salaisuus, jonka kertomista se vakavasti harkitsi. Mä nielaisin.
”Öö kiitti.”
Nyt mä en enää ees esittänyt et harjaisin Mynttiä. Mä roikotin harjaa rentona kädessä ja mietin, voisko sydän oikeasti murtaa kylkiluun, koska ei sen jumputus ainakaan kovin terveelliseltä tuntunut. Lopulta Cella naurahti hiljaa.
”Tuu tänne, Allu.”
”Mitä?” Mä en voinut uskoa että olin kuullut oikein, mut Cella kohotti kulmia niin että mun jalat jotenki irtos maasta ja mä tajusin et kävelin sitä kohti.

Sit yhtäkkiä sen kädet oli mun hiuksissa ja lämmin suu mun suuta vasten, enkä mä osannut muuta kuin toivoa että meidän välissä ei olis erottamassa jykevää karsinanovea. Mä keinahdin lähemmäs Cellaa, hain sormiin puolioven lukon ja räpelsin sitä kuumeisesti samalla kun Cellan käsi valui puristamaan kiivaasti mun takin selkämystä. Kun ovi viimein liikahti myöntyvästi, mä tarrasin sen viileisiin sormiin ja kiskoin hengästyneenä meidät molemmat karsinaan. Myntti väisti kyllästyneenä partiopaikalleen ikkunalle, kun mä ja Cella horjahdettiin seinää vasten. Mä sain tupon vaaleita hiuksia suuhun ja kun vedin niitä pois, satuin katsoon Cellaa silmiin. Mulle tuli henkisesti ihan heikko olo.
”Cella tajuutko sä miten mä haluan olla sun kanssa?”
Cellan ilme pehmeni, se hymyili raukeasti ja tukisti kevyesti mun tukkaa. Sit se nyökkäs.

[Aleksanteri]

7.1.2016 – Se, jossa mulla on hiusongelma

Lätkä saa ihan oikeasti ihmiset sekoamaan vaarallisella tavalla. Mä annan yhden neuvon, ja se on tää: Jos vaan ikinä pystytte välttämään niitä, niin tehkää se!

Sen lisäksi että mä olin juhlinut kultamaljaa Danielin ja Lynnin luona, mikä oli jo oma seikkailu sinänsä, CELLA oli tullut seuraavana päivänä tenttaan multa miks mä en ollut nukkunut sen vieressä. Sinänsä se oli siis mustakin ihan hyvä kysymys (vastaus: mä olin simahtanut Lynnin ja Danin sänkyyn, ja kun mut oli ravisteltu siitä ylös mä olin noloissani soittanut taksin ja huristellut kotiin), mut yhdistettynä siihen, että sen jälkeen Cella pussas mua niin ku jossain myöhäisillan leffassa mä olin vähän alkanut ajatella asioita.

Tää ajatustyö oli jatkunut mun hyvinmuodostuneissa aivoissa eilisestä tähän päivään asti. Mä olin raahautunut tallille jo päivällä kun muistin että joululoma päättyis nyt loppiaisen jälkeen, mut parkkipaikalla tajusin tietty että mun armas heppa oli nykyään paksuna eikä juoksis tasan yhdelläkään tunnilla. Mä tiirailin huolestuneena sen tarhassa möllöttävän hahmon suuntaan. Suoraan sanottuna mun loistavaan hevostietämykseen ei kuulunut kovin tarkkaan miten varsaa hoidettiin ja mä toivoin, että Anne ei olettais mun olevan joku vauvahevosten suuri tuttipullonlämmittäjä.

Mä livahdin talliin tappavan kylmien 15 pakkasasteen läpi ja melkein tunsin miten kengänpohjat meinas jäätyä maahan ja irrota matkan varrella.
”Mä olin ihan tulossa sun viereen nukkuun.”
Cella oli kuulostanut ihan siltä, kuin olis itsestäänselvyys että me oltais nukuttu vierekkäin. Mun kurkkua kuivas, kun mä kurvasin pesariin ja kiskoin hyllystä sienen ja ämpärin kuppien putsausta varten. Se oli jotenkin ihan käsittämätöntä – ensinnäkin siks, että mä edelleen jotenkin oletin Cellan olevan mun mielikuvituksen tuottama hieno mutta vähän outo jumalatar, ja toiseksi siksi että mun mielestä yhdessä nukkuminen oikeesti kuulosti siltä kuin me seurusteltais.

Mua alko vähän hengästyttää, kun mä talsin hiljaista käytävää pitkin Myntin karsinalle. Seurustelinko mä Cellan kanssa? Oikeesti? SEURUSTELINKO mä sen kanssa tietämättäni? Mä pelkäsin että saattaisin kellahtaa pyörtyneenä lattialle, niin käsittämätön koko asia mun mielestä oli. Ja kaiken lisäksi mä en ollut edes puhunut Cellan kanssa koko aiheesta.

Mä hinkkasin Myntsän ruokakuppia neuroottisemmin kuin varmaan koskaan ennen. Pitäisikö mun jotenkin yrittää ottaa tää aihe esille Cellan kanssa? Mitä jos me seurusteltiin mun tietämättäni ja mä olisin surkea poikaystävä tarkoittamatta sitä? Mun oli pakko pysähtyä märkää sientä puristaen ja kohdistaa tuijottava katse karsinan seinään. Oliko jossain todellisuudessa oikeesti mahdollista, että mä olisin nyt Cella Talven POIKAYSTÄVÄ? Mitä silloin kuulu tehdä? Mitä mun pitäis sanoa sille? Pitikö mun nyt alkaa Windin kakkoshoitajaksi? Kuka olis mun henkilökohtainen avustaja?

Ehkä pitäis alkaa esittää useammin kysymyksiä jollekin hämärälle maailmankaikkeudelle, koska melkein saman tien tallinovelta alko kuulua kolinaa ja Lailan iso harmaa vartalo lainehti talliin. Anni keikku sen rinnalla mun makuun vähän liian pirtsakan näköisenä ottaen huomioon miten kylmä nyt oikeasti oli.
”Moi Allu!” Se hihkaisi mulle. Mä nojauduin karsinan oveen ja moikkasin vastaukseksi. Anni heitti Lailan karsinaan, ja tuli sit touhukkaana mun luo.
”Kylmä vai mitä?”
Onneksi mulla ja Annilla sentään oli sellasia keskusteluja joiden kulun mä ymmärsin. Mä nyökkäsin pontevasti.
”En kyllä meinaa lähteä ratsastamaan”, Anni sanoi ja nyhti lapasia käsistään. ”Onneksi tunnit jatkuu.”
Se oli saanut kädet paljaiksi ja hieraisi toista kylmettynyttä poskea. Ja silloin mä taas näin SEN: muistutuksen siitä, että ihmiset mun ympärillä pariutu jäätävää (hah) vauhtia ja teki päätöksiä jotka vaikutti koko niiden loppuelämiin. Anni huomas miten mä tuijotin sen ohutta sormuksenrinkulaa, ja sillä alko hymyilyttää.
”Saanko mä kysyä, Allu, että mikä sun ja CELLAN…”
Mikä kaikilla oli nykyään mua vastaan?? Eka Pyry (mistä mä olin jo järkyttynyt sydänjuuriani myöten, mä olin luullut että Pyry sentään pystyis hallitsemaan itseään ja pysyis älykkäänä tilanteessa kuin tilanteessa) ja nyt Anni? Miks kaikki esitti saman kysymyksen MULLE, eikö ne tajunneet että meistä Cella olis varmaan keksinyt nopeempaa jonkun hauskan ja ei-vaivaannuttavan vastauksen?
”En mä tiedä”, mä hönkäisin. Anni tuijotti mua ja näytti ihmeellisen tietäväiseltä ja velmulta ottaen huomioon et sillä oli pakkasenpuremat posket ja jäinen tukkapehko.
”Sun kannattaa kysyä siltä. Ihan vaan ettei kukaan vie sitä sun nenän edestä”, se sano ja nauro ihmeellisen pitkään ihan niin ku se olis ollut joku vitsi.
Tiesikö Anni jotain mistä mulla ei ollut hajuakaan?

Mä tein päätöksen, kun mä hain Myntin tundralta sisälle. Heti kun Cella tulis talliin, mä menisin sen luo, en törmäis siihen huulillani ja vaatisin sitä antamaan maks kahden sanan vastauksen siitä serusteliko se mun kanssa (ajatus järkytti mua edelleen niin, että multa kesti yli minuutti riisua Myntin riimu). Sit mä vastaisin sille kiitos ja reagoisin joko sanomalla sille pari romanttista sanaa jos se sanois kyllä, tai jotenkin taputtamalla sitä jos se sanois ei. Mä en olis varma tositilanteesta, mutta mun mielikuvissa se taputtaminen kuulosti ihan sopivalta vaihtoehdolta jos Cella nyt vaan sattuis pussailemaan mua huvikseen.

Cellaa ei vaan kuulunut (tietenkään). Mulle olis sopinut ihan hyvin rauhanomainen ja äänetön odottelu Myntin karsinalla, mut jostain syystä vihaisen ja stressaantuneen näköinen Andrei tuli leuka kireänä möllistelemään päätyhyllylle kun mä olin saanut hepan sisään. Mä harjailin vaivihkaa Mynttiä ja tuijotin sitä, ihan vaan että jos se päättäis yhtäkkiä hyökätä mun kimppuun niin osaisin varautua. Jos en olis paremmin tiennyt, olis voinut luulla että Inkerin vihainen sielu olis laskeutunut siihen, niin tiiviisti sen silmät poras hyllyä. Hyvä ettei ääni kuulunut.
”Etkö oo ennen ihmistä nähnyt?” Se kysyi ryskäytti yhtäkkiä vilkaisematta mua. Mä ehkä nielin kieleni. ”Kattosit peiliin. Tai älä tee sitä, näytät hirveeltä.”
Sit se painu pois.

Mä jäin vähän sanattomana tuijottaan sen perään. Näytin hirveeltä??! Mä vilkaisin Mynttiä ihan niin ku se olis voinut sanoa mulle pari kannustavaa sanaa, mutta sillä oli tärkeä hetki heinäkasan kanssa ja se ehti vaan vähän pärskähtää.

Mun olis pakko tarkistaa asia ennen ku Cella tulis. Kiire hulahti mun yli. Mun tuurilla Cella jo paraikaa saapastelis koivukujaa pitkin ja tulis sisään minä hetkenä hyvänsä, ku mä möllöttäisin täällä karsinassa hirveän näköisenä niin ku vähän huono kauhutalonähtävyys.

Mä luikahdin karsinarivistön ohi vessaan ja lukitsin oven ennen ku uskalsin katsoa peiliin. Mä vedin henkeä, puristin silmät kiinni ja tirkistin sit varovaisesti pesemätöntä peilipintaa. Sieltä tuijotti takas mun ihan tavallisen näköinen naama. Missä se hirveys oli??? Kai se nyt olis ollut paljon helpompaa jos mun otsasta olis vaikka kasvanut puunoksa, sit olis heti tiennyt mikä pitäis napsaista poikki.

Tuijotettuani noin puol tuntia mun häkeltyneen näköistä naamaa mä tulin lopulta siihen tulokseen, että vika oli tukassa. Se leijaili pakkasen jäljiltä ilmassa vähän joka suuntaan eikä suostunut laskeutuun, vaikka mä yritin silittää miten paljon tahansa molemmin käsin. Mua alko ahdistaa. Millä ihmeellä mä sais sen alas??

Vissiin ihminen muuttu sitä älykkäämmäksi mitä enemmän se tuijotti peiliin. Äkkiä mun päässä valahti. Mähän olin tallilla! Kai koko pytinki vilisis kaiken järjen mukaan pulloja täynnä jouhenselvitysaineita ja kaiken maailman siistimiä. Mä paukautin valot vessasta pois niin että hyvä kun valokatkaisija ei tippunut seinältä ja jyräsin samalle hyllylle, jota Andrei oli hetki sitten tutkinut. Naurettavan helposti mä löysin oikean näköisen ison suihkepullon, jonka sisällä hölsky lupaavasti, ja piilouduin aarteen kanssa Myntin karsinaan.

Eipä siinä sitten muuta. Mä pistin silmät kiinni ja suihkuttelin pullosta nyt sen aikaa, mitä ajattelin ihmistukan tarvivan hepan harjaan verrattuna. Mun ympärille laskeutu mansikantuoksuinen hento pilvi, joka jäi leijailemaan pään tienoille niin ku mulla olis ollut näkymätön hajustettu maljakko päässä. Mä vähän toivoin, että haju lähtis kun mä lopettaisin suihkuttamisen.

Tyytyväisenä mä palautin huomattavasti keventyneen suihkepullon hyllyyn ja jatkoin Myntin harjaamista.

Kaikesta suunnitteluajasta huolimatta mä en tietystikään keksinyt mitään, mitä voisin sanoa Cellalle. Niinpä mä olin vähällä saada sydänkohtauksen kun se lopulta ilmesty talliin. Mä singahdin karsinan ovelta syvälle Myntin koppiin, vedin pari kertaa henkeä ja sipaisin sit käden läpi tosi sileästä ja vähän kosteasta tukasta.
”Cella?” Mä huikkasin toivoen et se ei huomais miltä mun ääni kuulosti.
”Joo?” Se kurkkas karsinan ovelta posket punaisina. Siitä näky pelkästään kapea kaistale naamaa ison pipon ja kaulahuivin välistä. Mä jostain syystä menetin kaikki sanat ja päätin äkkiä että ei mun sittenkään tehnyt mieli puhua Cellan kanssa.
”Hmmm joo siis moi vaan”, mä käännyin kiinnostuneena Myntin kyljen puoleen ja yritin potkia itseäni sisäisesti ryhdistäytymään.
”Öö, moi?” Cella naurahti.
”Joo niin siis sitä että, öö, tuutko tuonne yläkertaan kohta mun kaa?”
”Miks?”
”No mulla on sulle yks asia että tuutko sinne keskustelemaan mun kanssa? Siitä aiheesta?”
”No joo, jätän vaan tavarat kaappiin”, Cella kohautti olkia ja katos ovelta.
Mä tajusin vasta kun se oli mennyt, et olin varmaan vaan lisännyt paineita käymällä keskustelu yläkerrassa ihan niin ku se olis jotenki suuri ja vakava. Mitä se toisaalta oli. Voi vittu.

Mä en ollut ikinä maleksinut yhtä hitaasti oleskeluhuoneeseen. Mä kurkistin joka hevosen karsinaan ja yritin löytää jonkun jonka kanssa jäädä jutteleen. Pyry tuli just sopivasti sisään ja meinas jäädä mun uhriksi, mut sit se äkkiä muisti et oli unohtanut laittaa sähköt pihalle ja mun sydän kurtistu takas pelästyneeksi ja pompahtelevaksi, kun se pyörähti pihalle. Mä laahustin onnettomana portaat ylös, hidastelin hiljaisessa lokerikkohuoneessa ja avasin lopulta lyötynä oleskeluhuoneen oven.

Cella ootti yksin siellä. Se oli käpertyny sohvalle kännykkänsä kanssa, mut kun mä tulin se näytti ilahtuneelta (kannustavaa, onneks) ja pisti puhelimen pois. Mun sydän oli jossain portaitten puolivälissä alkanut paisua ja tuntu nyt vähän isommalta kuin mun oma keho. Mä heilautin epävarmana oven kiinni ja jäin seisoon keskilattialle. Cella tuijotti. Mä tuijotin takas.
”Sulla oli jotain asiaa?” Se kuulosti onneks huvittuneelta. Mä hätkähdin nykyhetkeen.
”Oli. Mä. Siis halusin puhua siitä että… Ööö…” Mun katse alko pälyillä paniikissa. Miten tää asia kuuluis ottaa esille??? Samalla kun mä yritin ajatella, sydän kasvatti ehkä lisäversiota itsestään mun kurkkuun. ”Siis siitä nukkumisesta vaan, tai en siitä siis vaan… Että mä oon miettinyt yhtä asiaa, Cella… Tiiätkö...”
Cella ootti kärsivällisesti. Mä en pystynyt katsoon siihen, vaan tuijotin sen kapeaa olkapäätä niin tarkkaan että olisin vaikka itse osannut kohta ommella samanlaisen paidan kuin sillä oli päällä. Kunpa joku tulis keskeyttään meidät, mä aloin nimittäin olla aika varma etten oikeasti vaan pystyis tähän keskusteluun. Tilanne olis ollut ok ehkä silloin jos mä olisin voinut käydä sen silmät kiinni sohvan alla maaten. Cella olis voinut huudella omat vastaukset vaikka heinävintin suljetun oven takaa.

Kukaan ei kuitenkaan keskeyttänyt meitä. Mä vilkaisin järkytettynä Cellaa. Mun olis pakko keksiä jotain. Andrei putkahti mun päähän.
”Siis miltä mun tukka näyttää??” Mun suusta purkautu jostain mulle todella epäselvästä syystä.
Cella oikeesti nauro. Sen hampaat välkähti kun se kierähti sohvalla vähän niin ku kissa.
”Mä en Allu olis ikipäivänä arvannu että TOI on se sun suuri keskustelunaihe. Mut sun tukka kiiltää. Ihan sikana.”
”Kiiltää??”
”No siis joo, ihan niin ku siihen olis laitettu jotain kiiltosuihketta. Siitäkö sä oikeesti halusit puhua?”
Mä vähän kuolin sisäisesti. Vaikka se oli ehkä epäkohteliainta mitä mä olin kuukausiin tehnyt (ei oteta huomioon Gracea), mä paukahdin ovesta ulos sanomatta sanaakaan, kaaduin portaat alas ja tyrkkäsin vessaan menevän Wenlan pois tieltä. Sit mä tuijotin häveten noin kolme vuorokautta mun tukkaa, joka toden totta kimmelsi vessan kirkkaassa valossa niin ku Bonnien häntä kauneimpana kisapäivänä.

Mä olin yrittänyt käydä parisuhdekeskustelua tukka kiiltosuihkeella koristeltuna. Oliko nyt oikee hetki muuttua erakoksi ja yrittää hankkia uus elämä esittämällä Myntin etuajassa syntynyttä yllättävän ihmismäistä varsaa?

[Aleksanteri]

11.1.2016 – Se, jossa mä näen järkyttävää materiaalia

Ai niin, nykyään mulla oli siis työpaikkakin.

Ei aplodeja, kiitos. Mä olin ajatellut, että mun duuni päiväkodin jokapaikanhöylän olis ollut suunnilleen samanlaista kuin Seppeleessä, paitsi että heppojen tilalla olis kersoja. No, mä olin väärässä. Ensinnäkin ekaan työpäivään asti mä olin ollut siinä hartaassa uskossa, että mun tehtävä olis olla koskematta yhteenkään alle 20-vuotiaaseen ja luoda lunta tai jotain vastaavaa ymmärrettävää ja helppoa. Mä olin ehtinyt olla nelkytviis minuuttia duunissa, kun joku mun uunituoreista työkavereista oli juoksuttanut rääkyvän ipanan mun luo ja tuupannut sen suoraan mun syliin. Mä olin ulvonut sisäisesti yhtä lujaa kuin se pienihminen ulkoisesti.

Lapsiteema oli (ikävä kyllä) jatkunut myös Seppeleessä. Myntti oli niin paksuna, että lomasta huolimatta mä en enää edes harkinnut nousevani sen selkään. Se lyllersi niin hitaasti tarhasta talliin, että mun teki melkein pahaa pakottaa se ottamaan ne vaivaiset kolkyt askelta jotka pihamaan ylittäminen vaati. Mä rapsutin sitä anteeksipyytävästi harjamarrosta, kun me sujahdettiin (mä notkeasti, Myntti ei-notkeasti) valmistautuvien estejunnujen ohi karsinakäytävän päätyyn.

Mä kuikuilin varovaisesti Windin karsinaan samalla, kun otin Myntsän pussista harjoja, mutta sieltä ei ollut edes pilkkupersettä Cellasta puhumattakaan. Tallikäytävällä sen sijaan kuhis edelleen niin paljon, että hyvä kun erotti olevansa ratsastuskoulussa laukkakisojen startin sijaan. Keskikäytävällä nuokku sekä hoitajia että ratsastajia pällistelemässä uutta tavallisen ruunikkoa tuntiheppaa. Mä olin vilkaissut sitä nopeasti kun se oli tullut, mut se näytti mulle hampaita joten mä olin lajitellut sen törpöksi ruunikoksi ja painunut yläkertaan. Mut ihailijoita se oli vissiin kerännyt mun suhtautumisesta huolimatta.

Yks niistä oli Inkeri. Mä jäin tuijottaan sitä hajamielisesti samalla kun hinkkasin kumisualla irtokarvoja Myntin pölyharjasta. Se oli jostain käsittämättömästä syystä suuttunut mulle rk-mestaruuksien aikaan, eikä se ollut suhtautunut muhun sen jälkeenkään mitenkään erityisen hunajaisesti. Mä en tietenkään ollut yrittänyt puhua sille mitään, mut olin aina välillä jotenkin yrittänyt viestittää sille silmillä jotain anteeksipyynnön kaltaista. Mä en ollut ihan varma oliko se tajunnut sitä.

Siinä mun tuijotellessa Andrei yhtäkkiä ryykäs tallikäytävälle. Mä irvistin itsekseni ja harkitsin, että hyppäisin leijonanloikalla Myntsän karsinaan piiloon. Andrei ei ollut noussut kovinkaan ylös mun kaverilistalla sen jälkeen, kun se oli sanonut että mä näytin hirveeltä.

Mut se ei ollut pätkääkään kiinnostunut musta, kun marssi lyhyt tukka tanassa käytävälle. Mun suureksi järkytykseksi se jäi uuden hepan karsinalle puhumaan jotain (miksei se voinut painua näkymättömiin esim. rehulan nurkkaan?). Sit ihan yhtäkkiä se livautti kädet Inkerin vyötärölle (??) ja tunki naamansa sen korvaan vissiin että vois kuiskata jotain. Inkeri läväytti sitä avokämmenellä hauikseen ja yritti riistäytyä irti, mut Andrei puristi sen takkia niin että ne vähän huojahti siinä kaikkien keskellä. Mä tuijotin suolapatsaana. Mitä vittua ne teki? Miksei kukaan karsinalla olevista hoitajista huutanu ja käskenyt Andreita painuun pois? Mitä?

Lopulta Andrei irrottautu Inkeristä ja purjehti omille teilleen, luultavasti röökipaikalle hykerteleen ylläristään (mä olin alkanut tarkistaa aina tallin ovelta et se ei ollut autotallilla, mua ei nimittäin kovin huvittanut seisoa RUPATTELEMASSA sen kanssa edes yhden pikku tupakan vertaa). Mä sukelsin pöyristyneenä Myntin koppiin. Mitä - ihmettä  - mä - olin - äsken - nähnyt? Miks Andrei ja Inkeri oli ylipäätään ees puhuneet toisilleen, nehän oli täysin eri ulottuvuuksista? Olis Inkeri miten ärtsy tahansa, se ei ikinä tulis olemaan niin paha kuin vanha linnakundiystävämme Andrei. Jos ne olis PARISKUNTA tai jotain vastaavaa, mä vannoin että söisin Myntin satulan. Ja kouluttaisin siitä tulevasta varsasta terapiahevosen ihmisille, jotka on erehtyny syömään hevosten varusteita.

Siinä harjatessa mulle tuli sellanen vakava olo, että mun olis pakko saada tietää miks Inkeri ja Andrei oli lääppiny toisiaan. Mä hivelin Myntin kylkeä harjan päällä ja yritin keksiä miten mä sen tekisin. Andreille mä en nyt ikikuuna päivänä menis sanomaan sanaakaan, ja musta tuntu jostain syystä siltä että Inkerikään ei ottais mun kysymyksiä onnellisesti vastaan. Se oli kuitenkin noin kolkyt kertaa parempi vaihtoehto, koska se oli pienempi ja mä luulin et olisin ehkä sitä nopeampi jos se vaikka yrittäis lyödä mua. Sen reaktiosta ei todellakaan vois olla varma.

Mä odotin koko iltapäivän et saisin houkuteltua Inkerin erilleen muista. Se kykki aitassa sen uuden hoitsun luona ja mulkoili mua joka kerta, kun mä kävin kurkkaamassa vaan nähdäkseni, että joka kerta myös toisissa kopperoissa oli porukkaa. Mä yritin näyttää mahdollisimman luonnolliselta ja siirtelin vähän pihaluutaa tai riimunnaruja aitan reunustalla et mua luultais jotenki asiaankuuluvaksi.

Lopulta Inkeri suostu poistumaan aitasta. Se vilkaisi mua kummissaan kun meni ohi, kaivo kännykän esille ja marssi niskojaan nakellen kulman taakse. Kun mä hipsin sen perään, se näpytteli jo jotain ruudulla ja päivänselvästi yritti ehtiä aloittaa puhelun jonkun kanssa. Mä pysähdyin vähän matkan päähän sen selän taakse.
”Inkeri?”
”No?” Se tuijotti edelleen puhelinta, ja kirkas valo sai sen ilmeen näyttään jotenki kummalliselta. Mä rykäisin.
”Mulla on sulle yks juttu.”
”Jaa?” Inkeri laski puhelimen ja käänty katsoon mua. Vaikka se yletti suunnilleen mun navan korkeudelle, mun teki mieli ottaa pari askelta taaksepäin. Mä jäädytin jalkapohjat itsepäisesti lumiseen maahan ja toljotin takaisin. Sen silmät oli MELKEIN pistävämmät kuin Cellalla (ei ihan).
”Niin tuota, mä halusin vaan kysyä sulta että onko… ööö…. onko sulla ja Andreilla siis hyvät välit?”

Inkeri katso mua samalla tavalla kuin Pirre oli katsonut mua kun mä vein sen hepan kerran väärään koppiin. Mua alko hermostuttaa. Mitä jos niillä oliki joku yhteinen sopimus ja mä olin mennyt törppönä sekaantumaan siihen??
”Älä Allu puutu mun asioihin”, se sähähti kylmän tuulen poikki.
”Ei kun mä vaan sitä, että eihän se tee mitään mitä sä et…” Mä en ehtinyt jatkaa, Inkeri oli yhtäkkiä jotenki hypänny mua kohti ja mä olin ponkaissut samaa vauhtia polvenkorkuiseen hankeen. Lumi tunki kengistä sisään (kiva).
”Miten sä kehtaat ees avata suus? Sä oot ite pilannut niin paljon muilta ihmisiltä, että sulla ei oo mitään varaa sanoa!”
”Mä vaan että se ei ahdistele sua”, mä yritin taas, mut Inkeri näytti siltä että se oikeesti tirpaisis mua jos mä vielä jatkaisin.
”Mä. Päätän. Itse. Mitä. Teen”, se sanoi silmät niin kapeina että hyvä jos se ees näki mitään.
”Minkä ikäinen se ees on?” Mä pihahdin.
”Miks kaikki yrittää puuttua mun elämään”, Inkeri parahti mun mielestä jotenki vähän liioitellusti tilanne huomioon ottaen. Sit se käyttäyty suunnilleen samalla tavalla kuin mä olisin varmaan vastaavassa tilanteessa käyttäytynyt, käänty kannoillaan ja narskutteli jäisen pihan poikki talliin.

Mä jäin seisoon pihalle ja mietin oliko sittenkään niin hyvä idea yrittää puuttua Inkerin elämään. Huono ennakkoaavistus hiippaili mun mieleen.

[Aleksanteri]

14.1.2016 - Se, jossa mä oon periaatteessa latotansseissa

Lunta tuli niin paljon, että mä harkitsin pitäiskö Annelle mennä ehdottaan että ponit sais olla tän päivän sisällä. Mä tuijottelin huolestuneesti yläkerran ikkunan läpi Siiriä ja Walmaa, jotka raahautu kinoksessa turpaa myöten, ja löin itseni kanssa vetoa kauanko niillä oikeesti menis muuttua jäisiks heppapatsaiksi. Alkeiskurssilaiset vois innostua.

Mun oli pakko myöntää, et nykyään tallilla oli aika tylsää. Mä en voinut ratsastaa Myntillä enkä mä uskaltanut harjata sen pullistunutta kylkeä kuin maks viis minuuttia, ja kaiken lisäksi tuntilaiset oli hylänneet meidät kokonaan. Ei sillä että mä olisin ihan hulluna niitä kaivannut, mut olihan pelkkä Myntin karsinalla päivystäminen nyt ihan saakelin pitkästyttävää. Mä olin alkanut hengailla yläkerrassa ja toivoa, et joku pyrähtäis paikalle ja tekis jotain viihdyttävää (paljastus: niin kävi aika harvoin), mut kai se oli jotenkin ennenkuulumatonta koska joka ainoa hoitajista oli alkanut vilkuilla mua yhtä epäilevästi kuin jos mä olisin tarjonnut niille niitten hoitohevosia ilmaiseksi. Kai ne luuli että mä yritin tutustua niihin tai jotain, vaikka mä olin mielestäni tehnyt jo Cellan kanssa ihan riittävästi tallihengen hyväksi.

Kaiken lisäks mä en oikein luottanut siihen, että mä olisin kaikista paras hengenkohottaja. Mä olin nimittäin eilen käytännössä nähnyt, kun mun ARMAS TALLIYSTÄVÄNI Kristian tuli hakatuksi. Mä olin ollut vahingossa menossa röökille samaan aikaan kuin se, kun me oltiin taas törmätty Inkeriin ja Andreihin. Oli melko selvää et Krisu ei ollut ennen vissiin nähnyt niitä yhdessä. Mä en ollut ihan varma mitä siinä tapahtu, mut yhäkkiä Andrei oli mylviny eteenpäin niin ku punatukkanen härkä ja yrittäny teloa Kristianilta pään irti. Mä olin harkinnut et jotenkin auttaisin, mut en ollut sitten ehtinyt keksiä mitään keinoa kun Inkeri (idiootti) oli rynnännyt niitten väliin ja mun todella suureksi yllätykseksi saanut ne rauhoittuun. Musta tuntui et mun keino ei ehkä olis ollut väliin käveleminen, mä en ollut nimittäin itsetuhoinen.

Mä painoin naaman käsiin ja hieroin niin, et silmissä vilisti mustalla pohjalla pistäviä tähtiä. Ruusun varsa oli syntynyt vähän aikaa sitten. Mun oli pakko myöntää, et vaikka mä olin yrittänyt miettiä viime aikoina pelkästään Myntsän tulevaa lapsihevosta, jonkin ihme kaarteen kautta mä olin aina päätynyt ajattelemaan Cellaa. Mua vähän kuumotti tää assosiaatioketju. Mä olin tehnyt parhaani et saisin työnnettyä Cellan pois päästä, mut siitä huolimatta se keekoili mun aivoissa aamusta iltaan. Mä olisin antanut vaikka Myntin hännän jos olisin saanut selville olinko mä nyt sen mystinen poikaystävä vai en.

Ovi kävi, ja mun oli pakko vetäistä kädet pois kasvoilta et näkisin kuka on tulossa. Hetken aikaa näkyi vaan tuikkivia valkosia palloja, mut sit ovensuusta hahmottu Annin, Rosan ja Tuulian topakat hahmot. Jostain käsittämättömästä syystä ne kanto pikkusia sähkölyhtyjä ja radiota. Kun ne näki mut, ne hymyili ehkä maireemmin kuin Anne reessä jouluaattona.
”Moi Allu!” Rosa sano. Ne tunki rinnakkain ovensuusta ja marssi heinävintin ovelle.
”Moi?”

Ne katos sisään heinävintille ja mä jäin epäileväisenä istuun paikoilleni. Mitä ihmettä ne teki lyhdyillä ja radiolla vintillä? Jos tää olis joku huu-jänniä-kummitusjuttuja –ilta, mä painuisin päärakennukseen ja halailisin Kassua niin kauan että olis aika lähteä kotiin.

Lopulta mimmit tuli takas oleskeluhuoneeseen tyhjin käsin. Ne sulki oven vähän liian huolellisesti perässään ja jäi sit toljottaan mua edelleen epäluotettavan iloisesti.
”Mitä te tuolla teitte?” Mä kysyin varovasti.
”Meillä on tänään juhlat rk-mestaruuksien kunniaksi!” Anni hehku onnellisesti.
”Siis eikö niitä jo juhlittu?”
Suoraan sanottuna niitä oli juhlittu mun laskujen mukaan ehkä kuus kertaa, eikä mulle jostain syystä ollut jäänyt kovin hyvä maku yhdistelmästä heppamestaruudet ja bilepössis.
”No joo mutta nää on TANSSIT”, Anni selitti mulle maanisen kärsivällinen ilme naamalla.
Aa. No. Mimmit oli näyttäneet siltä niin ku tanssien olis pitänyt olla joku taikasana, mut musta se kuulosti suoraan sanottuna typerimmiltä idealta vuoteen.
”Pitäkää hauskaa?” Mä sanoin varovasti.
”Siis sähän tuut tietty mukaan!” Tuulia puuskahti ovensuusta.
”Itse asiassa en”, mä naurahdin. ”En mä halua TANSSEIHIN.”
”Sä tuut mukaan”, Rosa vilkas mua sen hienojen kulmakarvojen alta niin tuimasti, et samalla intensiteetillä se olis luultavasti pystynyt poraamaan reiän mun otsaan.

Jaa. No kai mä sit osallistuisin Seppeleen tanssiaisiin.

”Me saatiin lupa Annelta”, Tuulia touhotti mulle, kun mä tein lähtöä alakertaan ja harkitsin pääsisinkö pakenemaan kenenkään huomaamatta kotiin. Oli mestaruudet miten hyvä juhlan syy tahansa (ei kovin hyvä musta), mä en käsittänyt miksei ne voineet järjestää vaikka maastoratsastusta tai jotain missä ei tarvinnut tärisyttää vartaloaan nolosti. Kaiken lisäks mä olin aivan varma että me tultais olemaan tänään aika kaukana ihanasta tanssiaismenosta, koska mun näkemän mukaan kaikilla oli tasan tammikuisen rumat tallivaatteet päällä. Tosi hienot ja tunnelmalliset tanssiaisjumppapöksyt jos saan sanoa.

Kun mä lähdin alakertaan, Rosa oli supissut maanisesti portaitten yläpäästä mun perään että bileet alkais kasilta.
”Meidän pitää sit lopettaa heti kun Kasper on saanut iltatallin valmiiksi”, Rosa kähis niin tärkeänä, et olis voinut luulla sen yrittävän lähettää mulle salaisia viestejä Pirren tulisesta menneisyydestä.

Mä rapsuttelin pitkään Mynttiä karsinalla. Se seiso vartiopaikalla ikkunansuussa ja näytti ihan tyytyväiseltä siitä, et sen ei tarvinnut kahlata pihalla lumimyrskyssä. Sen paksut kyljet nous ja laski hitaasti, ja mä mietin jälleen kerran jotenki vähän järkyttyneenä, et sen sisällä oli ihan oikea hevonen. Mä en yhtään tiennyt miten siihen olis pitänyt suhtautua.

Ehkä noloa myöntää, mut mä yritin livistää tallilta. Kun vikan tunnin sennut lähti tallista, mä soluttauduin niiden perään niin luonnollisesti et järkytyin siitä vähän itsekin. Mä ehdin shetujen karsinalle, kun Cella yhtäkkiä käveli kulman takaa mua vastaan niin et se melkein törmäs mun syliin. Mä ponkaisin taaksepäin ja näin samalla miten vapaa ja rauhallinen ilta laukkas kauemmas musta.
”Ai moi Allu”, Cella sano hengästyneesti. Se oli vissiin just tullut pihalta, koska sen tukassa oli vähän sulavaa kuuraa ja se hohkas kylmyyttä. ”Ootko sä tulossa yläkertaan?”
”Joo”, mä nielaisin tuijottaen Cellaa. Koska mä tottuisin seisoon sen lähellä? En ikinä?
”Kiva. Mennään sit.” Sen suupielet vetäyty hymyyn ja silmät siristy tyytyväisesti.

Mä seurasin Cellan perässä hämärät portaat yläkertaan. Se pysähty lokerikkohuoneen lämmössä riisuun toppatakin ja potki toppahousut myttyyn kaappeja kiertävälle penkille. Mä yritin katsoa tasaista seinää ja varjoja nurkissa, kun se käänty sukkahousut jalassa ja kisko toiset pöksyt jalkaan. Mä olin aika varma, et olisin varmaan heittäytynyt makaamaan maahan jos olisin katsonu suoraan kohti pukeutuvaa Cellaa.

Sit me luikahdettiin oleskeluhuoneen läpi heinävintille.

Mä oikeesti vaikutuin vähän. Annin, Rosan ja Tuulian kourallinen koristeita ei ollut antanut odottaa kovin paljoa, mut vintti näytti oikeesti hienolta. Ne oli ripustaneet valot katonrajaan ja pungertaneet heinäpaaleja niin, et lattialla oli iso tyhjä tila. Mä olin oottanut että ne olis täyttäneet radion jollain Kasper kootuilla levyvalinnoilla, mut isolla vintillä soi joku oikeesti ihan hyvän kuuloinen hidas biisi. Mä astuin Cellan kannoilla sisään ja aattelin hämärästi, että olin mä ollut kamalammissakin bileissä.

Sit mä suunnilleen sillä sekunnilla muistin, et nää oli tanssiaiset, ja vajosin johonki sisäiseen kauhuun. Mä vilkaisin heinäpaaleilla juttelevia mimmejä. Aurinko oli ihan selvästi käynyt meikkaamassa ja muutki näytti siltä, että tää oli niitten mielestä todella virallinen ja rankkaa tanssimista vaativa juhlallisuus. Mä säälin suunnattomasti Pyryä, joka varmaan joutuis hytkymään joka ikisen tallilaisen kanssa sen vuoksi et oli sattunut sijoittuun heppakisoissa niin hyvin. Ja sit säälin itseäni, koska en jotenkin uskonut et saisin itsekään kovin paljoa paremman kohtalon.

Cella katos mun viereltä Britan ja Ilonan luo. Mä jäin ovensuuhun ja laskin kuuteentuhanteen. Mä olin just huomannut nurkassa jonkun ihme oven ja harkitsin et ryntäisin Usain Boltin vauhtia siitä sisään, kun Anni tulla mellasti mun luo. Jotku pongahteli jo tanssilattialla sen takana.
”Hei Allu, tuu tanssimaan!!” Se hihku hengästyneenä.
”En mä”, mä sanoin hyvin selkeellä suomella. Anni ähkäs ja tarttu mua kädestä ().
”Meidän pitää lopettaa tunnin päästä! Nyt tuut tanssiin!”
Sit se raahas mut oikeesti niin väkisin lattialle, että mä harkitsin voisinko kannella Annelle ja olisko se sen arvosta. Anni alko ravistella itseään mun edessä musiikin tahtiin ja sitä vaisusti matkiessani mä vaivuin niin syvälle häpeään, et oli ihme etten mä humpsahtanut lattian läpi Lemonin karsinaan.

Mun on surukseni pakko myöntää, et mä en päässyt pakeneen tanssilattialta koko sen piinallisen tunnin aikana. Ei sillä etten olis yrittänyt. Mä seilasin huomaamattomasti seinustoilla olevia heinäpaaleja kohti ehkä noin viidentoista sekunnin välein, mut luultavasti koko tallin porukka oli yhteisesti päättänyt tanssittaa mut kuoliaaksi. Mä kärsin sisäisesti joka polkaisusta jonka tömäytin heinävintin lattialle. Siinä vaiheessa kun mä ”tanssin” Pihlan edessä onnistuin melkein pääseen pakoon, mut sit jostain ilmesty Daniel ja Lynn mun eteen ja mun oli pakko jäädä väkinäisesti hymyillen niitten luo.

Okei, pääsin mä kerran sentään juomaan mehua (oikeesti mehua, me oltiin sentään tallilla) heinäpaalin viereen. Kello oli ehkä vartin yli ysi ja mä mietin onnellisena, et ihan kohta Kassu olis valmis ja mä saisin viimein luvan painua kotiin näistä maailman viimeisistä bileistä. Mä kiilasin turvallisesti Pyryn viereen, joka oli näyttänyt tanssiaishetkestä about yhtä onnelliselta kuin mä. Kun mä kaadoin mehua  kertakäyttömukiin, Pyry vilkas mua.
”Kuuma”, se sano ja hörppäs muovikupista. Mä nyökkäsin ja mietin synkästi miten rapakunnossa mun täytyi olla, jos mä olin näin hengästynyt reilun puolen tunnin polvien koukistelusta.
”Ootko viihtynyt?” Mä kysyin. Pyry tuijotti hetken aikaa tanssivia tyyppejä ennen ku vastas.
”No, kiva juhlia mestaruuksia.”
Se hymyili mulle vähän ja käänty sit taas lattian puoleen. Mä nyökkäsin ja rutistin kuppia kädessä.

Me seisottiin hartia hartiassa ja mä olin äärimmäisen tyytyväinen, et Pyry oli yksinkertanen ihminen eikä mun täytynyt väkisin yrittää keksiä jotain sanottavaa. Mä ehdin jo melkein tuntea oloni ihan mukavaksi, mut Rosa kai huomas sen, koska se hihkas lattian toiselta puolelta:
”Vika biisi! ”

Samaan aikaan kuin biisi alko, Cella (joka oli näyttäny siltä että tanssis tän jälkeen vielä koko matkan kotiin) käännähti tanssilattialla. Se oli reivannut sekopäisesti koko tunnin, mut nyt se jäi seisoon ihan paikoillaan keskellä lattiaa ja tähyili seinustoille. Kun se huomas mut, se luovi tyhjentyvän keskilattian läpi mun luo. Miten se saatto näyttää niin hyvältä tallivaatteissa ja vaalea tukka pöllähtäneenä?
”Tuu tanssiin Allu”, se sano. Mun sisällä löi tyhjää.
”Mut tää on hidas?” Mä yritin vaisusti.
”Siks just.”
Mä hylkäsin muovikupin heinäpaalille, kun Cellan lämmin käsi tarttu mun käteen ja se veti mut vastakkain keinuvien Danielin ja Lynnin viereen.

Sit Cella kieto kädet mun ympärille ja mä mietin hämärästi ja kauhistuneena, et kaikki näkis meidät. Cella ei melko selvästi välittänyt. Sen pehmeä vartalo painu mua vasten ja se ristitti sormet mun niskaan samalla, kun paino pään mun olkapäälle. Mulla oli vähän pahempi olo kuin yläasteen ekassa diskossa. Ahdistavan tietoisena tuijottavista silmäpareista mä painoin kädet sen vyötärölle ja aloin hivuttaa varovasti jalkoja sen jalkojen mukana. Me heijattiin hitaasti, joku mulle tuntemattoman bändin piano taustalla, ja mä tunsin miten Cellan ihon lämpö hohkas sen ohuen paidan läpi.

Mä olin oikeesti varma että mun kädet tärisis, jos mä katsoisin niitä. Ainakin mun sydän hakkas niin lujaa että Cella vuorenvarmasti tuntis sen. Mä en uskaltanut katsoa ketään vintin seinustoilla seisovista hahmoista, joten mä vähän niin kuin suljin silmät ja painoin leuan Cellan hiuksiin.

Se silitti mun niskaa sormenpäillä niin, että mun vatsassa kiepahti. Mulla ei ollut mitään hajua kauanko biisiä oli vielä jäljellä, mut peläten et se loppuis, mä painoin kädet lujemmin sen vyötärölle ja vedin Cellan niin lähelle mua kuin uskalsin. Sit pussasin sitä.

En tietenkään suulle. Mä laskin leukaa ja painoin pusun sen hiuksiin niin, et ykskään juorunnälkäinen tallitytönsielu ei voinut hoksata sitä. Cella hoksas.

[Aleksanteri]

19.1.2016 - Se, jossa mä joudun vahingossa tappeluun

Mulla oli meneillään perinteinen tiistaipäivän heppatalliharrastus. Mä seisoa tönötin Myntin vierellä sen heinäntuoksuisessa kopperossa, roikotin pölyharjaa rentona kädessä ja puolittain tuijottelin tallikäytävän yli vastapäisessä karsinassa möllöttävää Kössiä.

Nii ja sit siinä samalla mä puristin Cellan vyötäröä pikkusen lujempaa kuin puristetaan esim. pelastusrengasta ja pussailin sen villapaidan, kaulahuivin ja toppatakin alta pilkottavaa paljasta kaulaa. Ihan jees etten sanois.

Windillä oli vapaapäivä, joten Cella oli tullut mun mukaan niin sanotulle varsonnan odotukselle (mä en ollut osallistunut tän tapahtuman nimeämiseen). Se meni suunnilleen niin, että ekaks me seisottiin hetki Myntin paksun ahterin vierellä vakavina ku kaks eläinlääkärikandia, sit toinen sano jotain ympäripyöreetä ja se oli vähän niin ku sopimus alkaa muhinoida ankarasti. Mä olin yllättynyt miten hyvin systeemi toimi.

Vaikka mun oli pakko myöntää, et sen jälkeen kun SEKÄ Anni ETTÄ joku kääpiömaailman Milli Menninkäinen oli saaneet mut ja Cellan kiinni Windin karsinasta, musta oli tullut paljon varovaisempi (voitteko uskoa). Mä olin alkanut tarkkailla aina toisella silmällä tallikäytävää ja yritin samalla pitää huolta et Cella ei huomais sitä ja pitäis mua törkeenä. Jos mä olisin sen poikakaveri (mistä mä en ollut ihan varma ja mitä en tietenkään ollut kysynyt uudelleen), mä olisin saattanut sanoa sille että me voitais mennä tallilta vaikka meille pussaileen. Mut koko ajatus hirvitti mua jotenki niin paljon, että mä katsoin vaan parhaaksi työntää käden Cellan sileään tukkaan ja napsauttaa aivot hetkeks äänettömälle.

No siinä oli se sinänsä huono puoli, et sit mä en käytännössä katsoen huomannut mitään ympäröivästä maailmasta. Cella olin just livauttanut käden selkäpuolelta mun takin sisään, kun mä satuin raottaan toista silmää ja vilkaiseen ihan vaan varmuuden vuoksi tallikäytävän suuntaan.

Mä oon aika varma, et jos Cella ei olis niin jämäkkä kuin se on, niin mä olisin ehkä vahingossa heittänyt sen väliseinän yli Windin karsinaan. Ainakin musta tuntu että mä itse ehkä paukautin pään betonikattoon, koska sitä äkkiä kivisti järkytyksestä niin että hyvä kun eteensä näki. Mä punnersin Cellan erilleen musta ja mietin samalla että tältäkö tuntu kuolla häpeään.

Anne seiso karsinan ovella tukka kuurassa ja maha pystyssä ja tuijotti meitä tosi hitaasti. Cella seiso hengästyneenä mun ja sen välissä kohdassa, mihin mä olin sen tyrkännyt, ja mä näin sen profiilista että senki posket oli punehtuneet tosi epäcellamaisella tavalla. Mä vaelsin henkisesti johonki kaukaiseen paikkaan ja aattelin palata takaisin sit, kun Anne ja Cella olis keskenään hoitanut tilanteen ohitse. Mä luultavasti en kykenis siihen.
”Tuota, Aleksanteri ja Cella”, Anne sano ahdistavan hitaasti. Se lepuutti kättä ison mahan päällä ja katso meitä vuoron perään. ”Tulkaapa käymään toimistossa.”
Aika hiljasina ja nöyrinä me jolkotettiin lyllertävän Annen perässä toimistoon. Mä en uskaltanut katsoa Cellaan päinkään. Mä harkitsin vakavasti etten enää ikinä astuis kymmentä metriä lähemmäs sitä koko Seppeleen alueella. Me voitais korkeintaan nyökätä jäykästi toisillemme pihan laidoilta ja jatkaa sit matkaa.

Mun koko kehoa poltteli, kun Anne piti meille ovea auki ja käytännössä pakotti meidät astuun tuomion luolaan. Mä ajattelin luikahtaa satulahuoneen ovelle ja siitä pakoon, mut Kristian sattu just tuleen ovesta ja mun oli pakko vaan kadota alistuneesti toimistoon. Ovi sulkeutu mun jäljessä.

Anne kömpi istumaan toimistotuoliin vähän samalla tavalla ku silloin, kun se kerto et Myntti sais varsan. Mä häälyin Cellan vierellä ja yritin sulautua seinään. Oliks tallilla pussaileminen kiellettyä? Veiskö Anne meiltä nyt Myntin ja Windin? Meistä tulis kaks vaeltelevaa erakkoa, jotka joskus sais luvan taputtaa heppaa ja muun ajan asuis omissa leirimökeissään. Iltaisin me vilkutettais toisillemme ikkunaverhojen lomasta ja vanhat hoitajaystävät sais tulla katsoon sitä vähän niin ku jotain onnetonta näytelmää.

”Mä halusin vaan muistuttaa teitä pikkusen tallikäytöksestä”, Anne sano, kun se oli nyhrännyt itsensä hyvään asentoon. Mä toivoin, et maa aukeais säälien mun alta ja humpsauttais johonki luolaan häpeämään yksinäni. Cella pisti kädet puuskaan.
”Täällä käy paljon nuoria ratsastajia, eikä oo hyvää asiakaspalvelua jos hevostenhoitajat löytyy karsinoista… hmmm… pelehtimästä.”
Pelehtimästä? PELEHTIMÄSTÄ?! Huijasko mun korvat vai käyttikö Anne sitä sanaa?? Mä vilkaisin sitä järkyttyneenä. Mun mielestä me oltiin korkeintaan PUSSAILTU, mut Anne sai koko jutun kuulostaan siltä kuin mä olisin tyyliin raastanut vaatteita Cellan yltä samalla ku se kokoais täyttä päätä heinänkorsista jotain saakelin rakkauden pesää.
”On tietty kivaa että tallilla on rakkautta”, mä meinasin niellä kieleni mut Anne jatko vaan puhumista, ”mutta nähkää mieluummin vaikka toistenne luona tuntien jälkeen jos teidän on pakko, hmm, kuherrella. Sopiiko?”
Cella mutis jotain huvittuneen kauhistuneen joon suuntaista, mutta mä yritin edelleen hengittää pintapuolisesti etten luiskauttais kieltä vahingossa henkitorveen. Neuvoko Anne meitä just liihottelemaan toistemme koteihin, missä meitä olis vahtimassa korkeintaan Rosa joka sekin todennäköisesti vain heittäis lisää vettä kuumalle kiukaalle?! Täällä me sentään oltiin topattuina talvivaatteisiin ja jouduttiin jatkuvasti harjaan hepanjalkaa tai kuopsuttaan kavioista kiviä irti. Jommankumman kotona meidän olis pakko KESKUSTELLA.

Kun mä olin saanut puserrettua joon huulten välistä ja Anne oli hymyillyt meille maireasti, me pujahdettiin toimiston ovesta. Cella pysähty sulkeutuvan oven eteen, mutta mä  lähdin tamppaan portaita yläkertaan niin, että hyvä kun puu ei sortunut mun alta. Cella tuijotti mua.
”Allu?” Se kysy kummissaan. ”Mihin sä oot menossa?”
Olikse ajatellut, että mä jäisin läksytyksen jälkeen jotenkin naureskelemaan sen kanssa että hahhah, olipas Anne hassu, hups pussaillaanpa vähän lisää? Mä kelasin paniikissa aivojen tyhjää filminauhaa.
”Öö mun pitää hakea kuumemittari”, mä valehtelin upeasti. Sit mä pakenin lokerikkohuoneeseen ja mietin anteeksipyytävästi, että voisin kohdata Cellan ehkä sit kun olisin nuollut haavoja hetken. Kenties ens viikolla siis.

Oleskeluhuoneeseen vilkaistessani mä huomasin, että siellä mua odottais Kristianin armoitettu seura. Mä meinasin jo kääntyä kannoillani, mut ehdin huomata Krisun itserakkaan naaman takana Pyryn ja Danielin ja harppasin sittenki sisään. Mä moikkasin niitä ja niksautin Kristianille leualla jonku kummallisen pikku nytkäytyksen. Se istu ärsyttävän näköisenä sohvalla ja levitteli käsiä selkänojalle. Rasittava tyyppi.

Mä hivutin itseni istumaan tupapöydän ääreen Danielin viereen. Se toljotti kännykkää ja rustas toisella kädellä johonki pikku ruutuvihkoon. Mä hieraisin pipon pois päästä ja mietin olikohan ne jo pitkäänki istunu täällä mukavan ja rehdin hiljaisuuden vallitessa, vai olinko mä aiheuttanut sen.

”Miks te jouduitte Annen toimistoon?” Krisu kyllästy äkkiä soivaan äänettömyyteen ja kysy röyhkeällä äänellä mun selän takaa. Mä melkein tunsin miten mun niskatukka pörhisty. Ei siis mitenkään onnellisesti.
”Ei miksikään”, mä mutisin ja tuijotin mua vastapäätä istuvan Pyryn käsien suuntaan. Se näpersi sormenpäillä ja mä tunsin, miten seki tuijotti mua. Varmaan hurskas ja ahkera Danielki kuunteli korvat höröllään ja vaan esitti että kirjotti huolellisesti.
”Mä kuulin Cellalta että te vaan nuoleskelette jossain karsinoiden nurkissa. Tehän seurustelette, etkö sä meinaa koeajaa sitä ollenkaan?”

Mun oli pakko kääntyä katsomaan Kristiania että mä näkisin oliko se OIKEASTI kehdannut sanoa mitä mä luulin kuulleeni. Se tuijotti takas leuka pystyssä ja näytti haastavalta. Musta tuntu niin ku veri olis kylmettyny suonissa.
”Pidä turpas kiinni”, mä mutisin hampaitten välistä melkein yhtä hyvin ku Inkeri konsanaan. Mulla oli samanlainen olo kuin pörheällä pikkukoiralla, joka räkyttää aidan takaa. ”Sulle ei kuulu paskan vertaa seurustelenko mä vai en.”
”Älä nyt hermostu”, Kristian kohotteli kulmia niin ärsyttävästi, et mun melkein teki mieli nousta ja kävellä ulos.

”Älä puutu mun asioihin”, mä käännyin takas pöydän ääreen ja vilkaisin vihaisesti Pyryä, joka sattu oleen siinä sopivasti vastapäätä. Se oli lopettanut  näpräämisen. Danielin sormi rullas edelleen puhelimen näytöllä.
”Sähän kuulostat ihan Inkeriltä”, Kristian jatko härnäämistä mun selän takaa. Mä puristin sormet pöydällä lepäävään pipoon.
”Senkö vuoksi sä ärsytät mua? Koska oot niin onneton että Inkeri lääppii Andreita eikä sua.”
Mun ääni oli niin rauhallinen et mä pelästyin vähän itsekin. Tuli hetkeks hiljaista, sit Kristian nauro jotenki epäuskoisesti.

”Haista paska”, se sano painokkaasti, ja silmäkulmasta mä näin miten se nous sohvalta ja painu ovi paukahtaen ulos. Sen tumahtavat askeleet kaiku oleskeluhuoneeseen asti.
Mä hautasin kasvot käsiin. Mitä ihmettä mä olin äsken tehnyt?! Silmissä väikky valkeita tähtiä, kun mä hieroin niitä lujaa kämmenpohjilla. Ehkä mun olis pitänyt jäädä tänään kotiin.

Mä tunsin ystävällisen taputuksen olalla. Kun mä laskin kädet silmiltä mä näin Pyryn, joka katso mua myötätuntoisesti pöydän toiselta puolelta. Mä kiskoin huokaisten pipon takas päähän.
”Hyvin toimittu”, puuskahdin väsyneesti itselleni.
”Joo todellakin”, Dani sano mun vierestä niin yllättäen et mä melkein hätkähdin. Pikku hetkeksi mä olin ehkä unohtanut et se oli siinä. ”Älkää alkako tapella Kristianin kanssa. Eiköhän täällä oo ihan riittävästi sekoilua Andrein vuoksi."
Mä melkein väitin vastaan ihan vaan vastaanväittämisen ilosta, mut sit napsautin suun kiinni. No joo.

Mun unelma-Seppeleessä Krisulle ja Andreille jaettais kellonajat jolloin ne sais käydä vähän harjaamassa heppaa mut ei jutella muille, ja muun ajan mä saisin olla rauhassa niiltä. Pitäis ehkä ehdottaa Annelle. Se suostuis takuulla.

[Aleksanteri]

23.1.2016 – Se, jossa Myntistä tulee maailmaan toinen hevonen

Mä voin sanoa kaikille teille, jotka haaveilette siittolan perustamisesta: unohtakaa se. Varsonnan odottaminen on nimittäin niin puuduttavaa, että mä en toivo samaa kohtaloa kellekään ikinä missään. Mä olin kestänyt sitä puurtamista jo koko tän viikon, ja jos pian ei tapahtuis jotain niin menisin ehkä ostaan kaupasta leikkiheppavarsan ja alkaisin esittää että se olis Myntin vastasyntynyt pullaposki.  Jos tää oli jo kerran elämässä näin uuvuttavaa, niin mä säälin jokaista joka joutuis kestää saman joka päivä (tai öö, miten usein siittolassa nyt siis syntyykään varsoja? Älkää multa kysykö?).

Myntin mahan alle oli nimittäin ilmestynyt eilen kummallisen näköiset roikkuvat vahatipat. Anne oli saman tien kiikuttanut mut melkein korvasta raahaten karsinalle ja kysynyt ääni rippikoulumaisesta innosta täristen, haluaisinko mä vahtia Mynttiä kunnes varsonta meidät saavuttais. Mä en raaskinut sanoa sille, että mä ja Cella oltiin periaatteessa jo toteutettu sitä varsonnan odotusta, vaan nyökyttelin vakavissani ja sanoin monta kertaa joo.

No, niinpä mä sit istua tönötin Myntin karsinan nurkassa ja kuuntelin orpona miten muut valmistautu hauskalle maastoratsastukselle ja kälätti about kovempaa kuin koskaan. Myntti, jolla oli jo mun tietojen mukaan kokemusta tästä synnytyspuuhasta, vartioi kaikessa rauhassa ikkunalla eikä noteerannut yhtään mun jumputtavaa sydäntä ja hiostuneita käsiä. Mä yritin rauhoitella itseäni miettimällä, et se oli pukannut itsestään ennenkin toisen hevosen, mut siitä huolimatta mä en jotenkin osannut ajatella muuta kuin rikkoutuneita eläimiä ja Annen vihaista naamaa. Mä olin varma, et jos joku menis vikaan, Anne syyttäis mua.

Mä nökötin Myntin karsinassa oikeasti varmaan tuntikausia. Mun molemmat jalat puutu, ja kun mä ravistelin niihin tuntoa takaisin huomasin miten järkyttävä nälkä mulla oli. Talli oli hiljennyt vähän, kun heppamimmit oli painuneet iloiselle ja valoisalle maastoretkelle. Myntti ei näyttänyt erityisen kiinnostuneelta mua kohtaan, se seiso kyljet paksuina tuuhea häntä mua kohti ja hamus turvankärjellä ikkunakaltereita.

”Allu.”
Mä olin vaipunut kummalliseen horrokseen, ja takaa kuuluva ääni sai mut hätkähtään niin ku mä olisin just ollut nukahtamassa ja lihakset rentoutuis. Mä vilkaisin karsinan ovelle. Cella nojaili sen yli silmät vähän sirrillä, roikotti kättä puoliovella ja hymyili mulle.
”Miten menee?”
”Ootan että toi poksahtaa.”
Cella vilkas myötätuntoisesti paksua Mynttiä.
”Haluutko seuraa?”
Mä taistelin vatsassa tuntuvaa hypähdystä vastaan ja pidin naaman totisena, kun vastasin.
”Joo.”

Cella kömpi turpeille mun viereen. Sillä oli paksut ratsastuskinttaat, jotka se kisko käsistä ja asetteli huolellisesti perseensä alle niin ku pieneksi istumatyynyksi. Mä seurasin vierestä sen valmistautumista ja puristin omia käsiä polvien väliin. Mä muistin kiitettävän kirkkaasti puhuttelun, joka me oltiin saatu aiemmin leijonan luolassa. Jos se oli musta kiinni, mua ja Cellaa ei saatais kiinni PELEHTIMÄSTÄ niin ku Anne asiaa kutsu.

”Paljonkohan kello on?” Mä huokaisin, kun me oltiin istuttu jonku aikaa vierekkäin ja tuijotettu Mynttiä niin ku kaks kolostaan tuijottavaa myyrää (mikä vertaus). Se kohautti olkiaan, nojas päätä karsinan seinään ja vilkas sitten hitaasti sen puhelinta.
"Varttia yli ysi."
Heppamimmit oli palanneet tunteja sitten talliin, riisuneet uljaat ratsunsa ja painuneet kotiin. Varmaan jokainen niistä oli käynyt hihkumassa karsinan ovella että mitä me tehtiin, mut Pihla oli ainoa, joka tajus kiikuttaa meille yläkerrasta jotku jääkaapin nurkkaan unohtuneet muovipussieväsleivät. Mä muistaisin sitä vielä jotenkin.

Mä tunsin Cellan läsnäolon sähköisenä. Se istui melkein metrin päässä musta ja tunki kännykkää takas taskuun, mutta tuntu melkein samalta kuin jos se olis ollut tulessa. Hohka lämmitti mua pitkän matkan päähän. Mä tuijotin tiiviisti Myntin persusta ja möyhin mun aivopuoliskoja keksiäkseni mitä muuta kiinnostavaa mä olisin voinut kysyä kellonajan lisäksi. Voitte uskoa et vaihtoehdot oli aika vähissä.

Cella onneks hoiti tilanteen. Mä olin just melkein pyörtymässä ajatustyöhön, kun mä äkkiä kuulin miten se kahahti mun vierellä. Sen tuoksu, johon mä en varmaan koskaan kyllästyis, leyhähti mun ylitse kun se kumartu lähemmäs. Sit mun kämmenpohjaa hipas lämpimät, pehmeät sormenpäät, ja Cella livautti sormet mun sormien lomaan. Sen käsi oli niin liikuttavan varovainen, et mun oli pakko puristaa sitä vähän. Cella paino etusomen kevyesti mun peukalohankaan.

Hyvällä tuurilla Myntsä olis pidätellyt vielä huomiseen, ja mä olisin saanut tönöttää käsi kädessä Cellan kanssa kunnes Kasper tulis hinkuttamaan meidän jäätyneet takamukset irti turpeesta. Mut ei. Me oltiin istuttu vierekkäin ehkä noin puol minuuttia, kun Myntti irtos ikkunalta ja alko kiertää karsinassa. Ekaks se kulki hitaasti ja haki heinänkorsia turpeen seasta, mut sit se alko pysähdellä kummallisesti ja käänteli päätään jotenki tuskasen näköisesti kylkiään kohti.
”Eihän sillä oo ähkyä?” Mä huolestuin tarkkaan heppakirjani lukeneena, kun Myntti potkas pari kertaa takasella vatsan suuntaan.
”Törppö”, Cella sano rauhallisesti. ”Se aikoo varmaan varsoa.”
Miten se pysty oleen niin rauhallinen??? Mä käännyin tuijottaan sitä ja vilkaisin sit Mynttiä. Se kaahas edelleen pikku ympyrällään.
”Varsoa?” Mä sanoin heikosti.
”Joo”, Cella nyökkäs tyytyväisenä ja nojautu taaksepäin ihan kuin se olis tyyliin elokuvissa.
”No mitä meidän pitää sit tehä?!”
”Häh?” Cella katsahti mua, ja sen vaaleanruskeat silmät näytti hämmentyneiltä. ”Odottaa vaan.”

Mä en ikinä tulis kestämään, jos mulla joskus jostain käsittämättömästä syystä olis nainen, joka sattuis niin sanotusti synnyttään mun lasta. Tää oli sietämätöntä. Myntti oli asettunu kärsivästi rojahtaen kyljelleen maahan ja PUUSKAHTELI käsittämättömästi. Cella oli lähtenyt hakeen Annea, ja mä seisoin karsinan seinää vasten pystymättä katsoon Myntin silmiä. Niissä oli ihmeellinen lasinen katse, keskittynyt mut ihan kuin se olis ollut jossain kaukana. Mä mietin hämärästi mahtokohan sitä sattua.

Sit kaikki meni hirveen nopeesti. Mä kuulin, miten Anne ja Cella kolisteli kovaäänisesti tallin pariovilla, Myntin kyljet oli hikiset ja pinkeiksi jännittyneet, sen kaula punnersi ilmassa ja tumma harja lepäs kaulalla niin ku matonkuteet. Mun teki pahaa katsoa, kun se ponnisti takajalat harallaan enkä mä tiennyt yhtään pitikö siihen koskea vai ei. Mä olisin antanut vaikka toisen käden jos Myntti olis yhtäkkiä hypännyt jaloilleen, mulkaissut mua vitsikkäästi ja painunut sit ikkunalle partioimaan.

Se ei (yllättäen) tehnyt niin. Anne ja Cella ehti ovelle, kun Myntti vaan pungersi lisää ja hengitti häiritsevällä tavalla. Anne kumartu kiinnostuneen  näköisenä puolioven yli.
”Hyvinhän sillä sujuu!” Se hihkas, todennäköisesti pelkästään raskauden aiheuttamasta solidaarisuudesta toista synnyttävää olentoa kohtaan. Cella seiso sen vierellä ja näytti saakelin kauniilta. Mä en ollut ihan varma auttoko niitten läsnäolo vai tekikö se kaikesta vielä kestämättömämpää.

Myntti työnsi turpaa eteenpäin että se näkis Annen ja Cellan. Sit se lysähti takaisin turpeelle, puuskahti niin että sen olis melkein voinu luulla olevan kyllästyny ja sit varsa vaan synty.

Mä olin suunnilleen varma et sekoaisin. Äsken Myntti loju puhkumassa ja hikoilemassa, nyt se kääntyili parempaan asentoon ja sen hännän juurella loju limaisessa pussissa pieni elävä eläin. Anne hymähteli tyytyväisesti ja puksutti taputtamaan Mynttiä ja häärimään sen  PIENEN SYNTYNEEN ELÄIMEN ympärillä. Cella livahti sen perässä ja hymyili mulle vaivihkaa. Mä toljotin takas kurkku niin kuivana, et ilmatyhjiö ei ollut mitään siihen verrattuna.

Sit muhun tuli eloa. Mä yskähdin.
”Voinko… voinko mä tehdä jotain?” Mä kysyin Annen kyyristyneeltä selältä. Se käänty katsoon mua iloisesti ja sipas ruskean hiussuoran pois naamalta.
”Tuu vaan kattoon, Myntti varmaan hoitaa pitkälti omin nokkinensa. Vahtimista tässä on seuraavien tuntien ajan!”
Mä hivuttauduin varovasti lähemmäs ja kurkkasin Annen olan yli märkää kiharakarvaista otusta. Se räpytti silmiä varmaan vielä pöllämystyneempänä kuin mä (en ihmettele, se oli just syntynyt maailmaan) ja oli pelkkää pitkää jalkaa ja huopatossunnäköistä kaviota. Mä harkitsin huutamista, et olisin saanut mun vatsassa möyrivän ihmeellisen hellämielisyyden tuutattua ulos.

Kun Myntti oli noussut jaloilleen ja Anne oli kaivellut karsinan pohjalta jonkun epämääräisen löllykän, josta mä en halunnut tietää sen enempää, se lätkäs mulle käskyn tulla sanomaan jos jotain outoa tapahtuis ja häipy. Me jäätiin Cellan kanssa kahdestaan. Tai oikeastaan – NELJÄSTÄÄN. Mä en ollut varmaan irrottanut katsetta pikku eläimestä sen jälkeen kun se oli pukattu olemattomuudesta mun jalkojen juureen. Mun pitäis ehkä alkaa hengata Cellan kanssa vaan varsaseurassa, ne oli ehkä ainoat asiat jotka sen rinnalla pysty saamaan mun jakamattoman huomion.

”Eikö oo mahtavaa?” Cella kysy hiljasella äänellä ja hivuttautu mun viereen. Mä nyökäytin vakavasti. Cella oli hetken hiljaa ja vaan katso varsaa, joka vatkas kulmikkaine polvineen Myntin etujalkojen juurella ja yritti nousta seisomaan. Myntti katso takas isoilla hienoilla silmillä.

No. Tästä vissiin alko sit mun ja Myntin varsa-arki. Mä olin salaisesti kiitollinen, et Seppeleessä oli aika paljon porukkaa joitten hepalla oli joskus ollut varsa. Mun pitäis ehkä pyytää niistä joltakulta jotain oppitunteja.

Esim. Cellalta.

[Aleksanteri]

14.2.2016 – Se, jonka taustalla saattaa olla joku romanttinen tiluliluttelu

"Olisko susta mahoton ajatus että me seurusteltaisiin?"

Mä olin elänyt viimeiset kolme päivää tilassa, joka muistutti vähän koomaa ja vähän sitä, kuin kuuntelisit koko ajan Euroviisuja. Mun tunne-elämää vaihteli paahtavista modulaatioista järkyttävään pukuvaihtoällistykseen, enkä mä tiennyt kumpi niistä oikeasti kuvasti paremmin mun tunnetilaa. Mä olin pelännyt Myntin karsinalla hengailemista sen naapurissa asuvan yhden tietyn heppakaverin vuoksi, ja Anne oli varmaan valinnut mut vuoden surkeimmaksi asiakaspalvelijaksi, kun mä heitin varusteet suunnilleen hepan päälle ja juoksutin sen mahd. nopeesti ulos.

Mä en ollut ajatellut oikeesti mitään muuta kuin Cellan sanoja. Illalla mä makasin tuijottamassa kattoon ja aamulla heräsin siihen, et mun sisuskalut möyri pökerryttävässä tajuamisen tilassa. Cella halus seurustella mun kanssa. Voi helvetti miten käsittämätöntä oli se halus seurustella mun kanssa. Mä tuskin pystyisin seuraavaan vuoteen keskittymään mihinkään muuhun.

Mä olisin Salmalle ehkä juhannukseen asti vihainen siitä, et se oli keskeyttänyt mun ja Cellan about elämän tärkeimmän keskustelun. Kun mä olin tänään tullut tallille ja se tuli vastaan, mä olin harkinnut että kävisin länttäämässä pari hiihtolomaleiri-ilmoituslappua esimerkiksi sen naamaan. Se moikkas mua, mut mä olin paukutellut portaat ylös ja sulkeutunut Seppeleen toimivimpaan eristäytymisselliin eli oleskeluhuoneeseen. Siellä mä nytkin istuin Pihlan ja Yasminin kanssa oottamassa, että reitti Myntsän karsinalle olis selvä.

Mulla oli huolestuttava olo siitä, et kaiken järjen mukaan mun pitäis varmaan jossain vaiheessa elämää sanoa Cellalle halusinko mä olla sen kaa. Ei sillä etten mä olis halunnut, mut mulla ei ollut mitään hajua miten sellainen keskustelu käytäis.

Pihla ja Yasmin jutteli pöydän ääressä ja mä tuijottelin aurinkoiselle pihalle. Mulla oli tarkoitus tänään käydä ratsastamassa Myntsällä, ja jotenkin sisäisesti mä olin harkinnut että tänään mä voisin ehkä ajatella Cellalle puhumista. Musta tuntu että oli parasta olla päättämättä lopullisesti et tänään mun olis pakko tehdä se, koska mun hermot olis saattaneet esimerkiks pamahtaa, jos mun olis ollut pakko käydä se keskustelu vaikka kahdestaan maastossa.

Mun olis ehkä pitänyt miettiä vähän tarkemmin minne päin tallia mä itseni sijoitin. Tai ainakin mun olis pitänyt asettua esim. heinävintin ovelle, niin mä olisin voinut siirtyä sinne yhdellä liu’ulla jos sattuis joku vaarallinen tilanne. Mä voin sanoa et se ei onnistu tupapöydän penkin tekemästä jäätävästä ansasta. Ei kandee edes yrittää.

Kesken mun paniikkimietinnän ja Pihlan ja Yasminin juttelun kesken ovi nimittäin aukes. Mä vilkasin sinne automaattisen tylsämielisesti ja tipuin sit henkisesti suunnilleen Australiaan. Cella tuli sisään, se puisteli lunta kengistä ja pysähty ku näki meidät. Se hymyili, ja edelleen kaiken jälkeen mä olin melko varma et sen oli tarkotus osoittaa se hymy jollekulle toiselle, siitäkin huolimatta et se tuijotti mua silmiin. Mä en ikikuuna päivänä tulis tottuun siihen, miltä Cella näytti kun se hymyili.
”Ai moi”, se sano ja potki kengät ovensuuhun. Pihla ja Yasmin moikkas, mä pulautin jonku ihmeellisen ööheikivan tyyppisen mölinän. Cella vilkas mua silmiin, mä mietin pystykö pää oikeasti leijumaan kymmenen senttiä hartioitten yllä ja sit se oli jo kääntynyt pois. Mun niskassa hälyytti taas, et se halus seurustella mun kanssa.

Siitä seuras mun järkyttävin puoltuntinen aikoihin. Cella, Pihla ja Yasmin pälätti silmät kirkkaina ja tuskin ees vilkas mua. Mä olin kuumotellut mun vieressä olevaa tyhjää tupapenkin paikkaa, mut mun suruksi/iloksi Cella oli jäänyt istumaan sohvalle pikku kerälle. Mä en pystynyt katsomaan sitä, vaan tuijotin vuorotellen pöytää ja vuorotellen ikkunaa ja yritin miettiä kumpi oli vähemmän noloa. Aina välillä mä harkitsin pystyisinkö lähettään Cellalle jonkun äänettömän viestin, tyyliin salaisilla taajuuksilla kulkevan radioaallon millä voisin kertoa mun vastauksen.

Sit Pihla ja Yasmin alko keräillä tavaroitaan. Mä vilkaisin syrjäsilmällä niiden suuntaan ja mietin olisko pahempi vai parempi merkki, jos Cella jäis paikalle. Se näpytti puhelinta eikä näyttänyt huomaavan mua (vale, mä luulin). Ripset loi sen pehmeille poskille varjot.
”Me mennään hiihtoratsastaan, heippa!” Pihla hihkas iloisesti ovelta.
Sit ne oli poissa.

No niin. Tervetuloa, paniikki.

Mä olin ehkä antanut vähän liian ruusuisen kuvan mun viime päivien pohdinnoista. Cellan lisäksi mä nimittäin olin miettinyt aika paljon sitä maailmanlopun lappua, jonka Salma oli lätkäissyt ilmoitustaululle. Eniten siinä mä olin miettinyt yhtä nimeltä mainitsematonta ruskeetukkaista mimmiä, yhtä viinapulloa ja yhtä susikalliolaista vinttiä. Sen miettiminen sai edelleen mun sisällä kouraseen epämukavasti. Vaikka me oltiin mun käsittääkseni ihan ok nykyään sen kanssa, mä olisin mielelläni oottanut esim. ens mestaruuksiin ennen koko pappilalaisporukan näkemistä. Vähintään. Voitte arvata, miten mä olin käynyt päivittäin tarkistamassa oliko koko Grace tulossa hiihtolomaleirille. Mä pelkäsin pahoin, et Cella oli saattanut tehdä saman.

Huoneesta oli tullut hiljanen. Mä mietin etäisesti sitä, kun Cella oli käynyt mun luona toissaviikolla. Siitä asti kun se oli yhtäkkiä alkanut kiskoa vaatteita päältä, mä olin ollut varma et katsoin jotain tosi osuvasti tehtyä animaatiota, joka mielihäiriön takia tuntu pelottavan aidolta. Mä en ollut varmaan hengittänyt noin tuntiin, ainoo mitä mä olin pystynyt tekemään oli tuijottaa Cellaa ja toivoa, et voisin koskea siihen about jokaisella mun kehon neliösentillä. Samalla mulla oli ollut sellainen olo et hyvä kun uskalsin koskea koko ihmiseen, se oli ollut niin pehmee ja kaunis mun yölampun valossa. Mua hikoilutti jotenki etäisesti kun mä ajattelin sitä.

Jos mä olin silloin luullut, että mun tunne-elämä saatto räjähtää ja jäädä sinkoileen mun sisälle, niin enpä ollut vielä kokenut tätä tunnetta. Mä harkitsin et raapustaisin joo-vastauksen tupapöytään ja painuisin halailemaan Mynttiä, koska musta alko oikeesti tuntuu järkyttävältä istua tässä hiljaisuudessa ja miettiä mitä mun pitäis tehdä. Cella siirteli tyynyjä ja kahis jotain sohvalla.
”Sä olit vissiin ilmoittautunut sinne leirille”, se sano äkkiä hiljaisuuteen. Mä melkein hätkähdin.
”Joo.” Mä olin kirjoittanut nimen heti kun olin nähnyt, et Cella oli tehnyt saman. ”Sä kans.”
”Joo.”
Me oltiin taas hiljaa. Hyvin sujuva keskustelu, mä mietin kärsivästi ja vilkaisin Cellaa. Mä parkaisin sisäisesti kun näin et se jo katso mua takas.
”Hmm joo”, mä sanoin älykkäästi. Kylmä hiki iski mun niskaan. Mä yritin kääntyä takas Cellan puoleen, mut melkein kuin se olis hohkannu kuumuutta mun naamalle.

Nyt sun on pakko sanoa se, Aleksanteri, mä ajattein. Mä laskeskelin vaihtoehtoja. Puhumisen sijaan mä voisin hyökätä huoneen poikki pussaamaan sitä ja toivoa että se ymmärtäis siitä mitä mä tarkoitin. Mua ahdisti, et Cella oli tuonut Gracen esille. Jos mä sain vaikuttaa, niin mä en enää koskaan sotkis itseäni mihinkään ratsastuskoulumestaruussekoiluihin. Ikinä.

Cella yskähti ja katso mua. Ihme kyllä seki näytti jotenki epävarmalta. Se avas suun, sit käänty poispäin ja nousi sohvalta. Mä tunsin, miten tilaisuus valu sormista niin ku Kassun aamuahkeruus.
”No mä vissiin sitten…”
”Ei se olis musta mitenkään mahdotonta.”
Voitte uskoa et mä pelästyin itse varmaan eniten. Mä en ollut suunnitellut et tekisin mitään, sanat vaan jotenki irtos mun suusta. Ajattelematta mäkin olin heittänyt jalat tupapenkin yli ja häälyin nyt keskilattialla. Cella oli pysähtynyt ja katso mua hämmästyneen näköisesti.
”Mikä ei olis?”
Mun kurkku oli niin kuiva, et mä en edes yrittänyt nielaista. Cellan silmät liikku mun kasvoilla, ja sen suupielet nyki hämillisesti. Mulla oli sekä hiki et hytisyttävän kylmä.
”Et me seurusteltais. Ei se olis musta mitenkään mahdoton ajatus.”

Cellan ilme hypähti, mä en osaa oikein muuten kuvailla sitä. Sen kulmat nousi, suu aukes ja ilme pehmeni niin et mun vatsassa kouraisi. Ihan ku se olis alkanut loistaa sisältä. Mä tuupin Gracen naaman mun ilmavaksi muuttuneen pään homeisimpaan nurkkaan ja tuijotin hengitys pätkien Cellaa. Se oli ainoo tapa millä mä pystyin hallitsemaan värinän joka kulki mun sisällä niin et varmaan näky ulospäin.

Sit Cella astu meidät erottavat askeleet ja työnsi kädet mun hiuksiin. Mun henki salpautu, se tuoksu samalta kuin silloin meillä ja tömähti koko painolla mua vasten. Mä pelästyin kun se tuli niin yllättäen ja otin puolikkaan askeleen taaksepäin, ennen ku tajusin kaapata sitä vyötäröltä ja puristaa lujasti mua vasten. Mun sydän hakkas ihan kuin se olis vasta muodostunut ja pumppais ensimmäisiä lyöntejä. Cella nauro mun kaulaa vasten, se liu’utti kättä mun niskalla ja paino suukkoja poskille ja huulille. Mä rutistin sitä parhaani mukaan.

”Hitto Allu minkä päivän sä valitsit”, se nauro hiljaa.
”Miten niin?” Mä kysyin peläten edelleen, et se ottais esille yhdenkään pappilalaisen tai ylipäätään kenet tahansa. Mä en oikein uskonut että pystyisin ajattelemaan ketään muuta ihmistä nyt.
”Nyt on ystävänpäivä, daiju.”

Mä en oikeesti oo mitenkään romanttinen ihminen, koska kuten tajuutte kaikki ystävänpäiväyllätykset on melkein luotu epäonnistumaan. Mut mulla oli sellainen olo, et nyt mä en ollut mokannut kovinkaan pahasti.

[Aleksanteri]

5.3.2016 – Se, jossa mulla on oikea tyttöystävä

Mä olin keksinyt viime aikoina itseni kanssa yhden hauskan ja nopeatempoisen seurapelin.

Sitä pelattiin niin, että mä seisoin Myntin karsinalla yksinäni ja tuijottelin odottavaisena tallikäytävälle päin. Tää vaihe oli ehdottomasti tylsin, koska joku ääliö ei ollut määritellyt sen kestoa pelin säännöissä, mikä tarkotti että mä saatoin kykkiä odottamassa vaikka nelkytviis minuuttia (voitte kuvitella miten kivaa). Tokavaihe alko siitä, kun koko hippapelistä mitään tietämätön Cella lopulta marssi tallikäytävää pitkin.

Tästä herskyvän hauskasta vaiheesta mä tykkäsin huomattavasti enemmän. Se nimittäin meni niin, että Cella pujahti raakkaamaan Windiä ja mä tönötin omassa heppakopperossani tuijottamassa sitä ja miettimässä kerta toisensa jälkeen, että toi vaaleatukkainen mimmi oli ihan oikeasti mun tyttöystävä. Viimeiset reilu kaks viikkoa mun pääasiallinen huvittelukeino oli ollut yrittää totuttautua tähän käsittämättömään ajatukseen. Ainakaan vielä se ei ollut tapahtunut, enkä mä nähnyt erityisen suuria edistymisen merkkejä siihen suuntaan.

Mut siistiä se oli. Siisteintä oli aamuisin, jos me oltiin nukuttu samassa paikassa ja mä heräsin vähän ennen Cellaa. Niin stalkkerimaista kuin se olikin, mä kömmin silloin monesti mahalleni ja katsoin vaan sitä. Se näytti niin sairaan kauniilta, et kerran mun oli ollut pakko silittää vähän tukkaa sen silmille et se näyttäis vähän tasapainoisemmalta mun kanssa.

Mustasukka-Myntti tökki mua kevyesti sen sileällä turvalla takin selkämykseen. Mä rapsutin sitä hajamielisesti ja riistin katseen mun TYTTÖYSTÄVÄSTÄ hepan ruskeaan naamaan. Se katso mua silmiin ja melkein nyökkäs hurskaasti, ihan niin ku olis sen näppärien kavioiden ansiota, että mä saatoin nykyään pussata Cellaa ilman, että siitä seuras vuoden paras Seppele-elämien draamajakso.

Mä kyhnytin hajamielisesti Myntin harjamartoa ja kurtistin kulmia. Itse asiassa mä en ollut kovinkaan varma siitä draamajaksojen poissaolosta. Mä olin yrittänyt vältellä ajatusta, mutta kaikista henkisistä kielloista huolimatta mun oli pakko myöntää, et ylihuomenna alkais Seppeleen ja Pappilan yhteinen hiihtolomaleiri.

Mun hiihtolomamietteet synkkeni, kun mä kaivoin harjat Myntin pussista ja aloin sukia sen kylkeä. Mä en edelleenkään tiennyt mitä järkeä oli pistää pystyyn jotku rk-mestaruuksien jatkokekkerit ottaen huomioon miten hyvin me oltiin tultu toimeen itse mestaruuksien aikana. Mä olin käynyt huolestuttavan monesti kurkkimassa ilmoitustaulun osallistujalistaa, ja MELKEIN jo ehtinyt huokasta helpotuksesta et Pappilasta ei tulis ketään ja mä saisin viettää koko viikon pussailemalla Cellan takinkaulusta heinävintillä.

Mut sitpä mä yhtenä kauniina päivänä olin kävellyt ilmoitustaululle ja nähnyt polttavalla sivusilmän katseella, et listalle oli ilmestynyt Gracen nimi pienillä vakavilla tikkukirjaimilla. Mun vartalon läpi oli valunut joku ihmeellinen kuumakylmä kananmuna ja voin sanoa, et se ei tuntunut mitenkään miellyttävältä ja ihanaiselta.

Grace olis tulossa ylihuomenna Seppeleeseen. Mä vilkaisin vaivihkaa Cellaa, joka lähti just Windin karsinalta kohti satulahuonetta ja kuljetti mun yli lämpimän katseen. Syyllisenä mä vastasin siihen. Vaikka mulla oli täydellisesti sellainen olo, et mun ja Cellan seurustelu (jonka ajatteleminen sai edelleen mun pään suunnilleen tippumaan kiihkoissaan harteilta) oli onnistunein juttu mun tänhetkisessä elämässä, niin mua pelotti ihan helvetisti mitä Gracen paikalle pykääminen aiheuttais. Jos koko talli ei olis niin mielissään leiristä, mä olisin jo jättäytynyt sieltä pois ja sulkeutunut kotiin kunnes Grace olis lähtenyt takas Helsinkiin. Mä en missään nimessä tahtonut törmätä siihen.

Mut suoraan sanottuna mä en kyllä uskonut, että pystyisin estämään meidän iloisen jälleennäkemisen. Ehkä mun pitäis ylipuhua Cella siihen, että mä kahlitsisin meidät yhteen paalinnarulla ens viikon ajaksi. Mä luulin, että se vois olla tehokkain keino estää kaikki ei-toivotut Grace-yllärit.

[Aleksanteri]

6.3.2016 – Se, jossa mä oon kuulustelussa

Hyvät lukijat, huomenna se alkais. Heti kun Pappilan hieno pääkaupunkiseutuisa auto ajais tallin pihaan, mä starttaisin mun elämän tuskaisimman viikon.

Oli siis ehkä ihan asiallista, että ennen tätä raastavaa kokemusta mä lähdin Cellan kanssa maastoon.

Ottaen huomioon miten iloisesti Cella nyt napotti Windin selässä ja tuijotteli rakastavasti sulavia kuusenoksia, mun oli ollut ihan saakelin vaikea saada se mukaan koko metsikköön. Se oli huokaillut ja mulkoillut mua melkein yhtä pahasti kuin pilkkuperse, kun mä olin marssinut sen luo luolamiesmäisellä itsevarmuudella ja sanonut et tahdoin viedä sen maastoon. Mä olin aika varma, et Cellan silmät oli olleet aika vähällä pullahtaa pois päästä kun se oli miettinyt, yritinkö mä olla romanttinen vai aioinko paljastaa jonkun yllättävän mutta vittumaisen salaisuuden itsestäni.

Omasta mielestäni mä en aikonut kumpaakaan. Jos oltiin ihan rehellisiä, niin mä olisin täysin onnellisena vaikka seurannut Cellaa aamusta iltaan niin ku häiritsevän hiljainen koira ja vaan todistanut, kun se söi aamupalaa tai putsas Windin kavioita. Mut koska mä olin POIKAYSTÄVÄ (ja koska mun piti välttää oudon stalkkerin maine), mä näin että mulla oli vastuu edes yrittää tehdä sen kanssa jotain kehittävää ja erityistä. Eiks maastoilu ollut sellaista?

Niinpä me oltiin nyt köpötelty Windillä ja Myntillä kakskytviis minuuttia pitkin liukasta polkua ja mä olin miettinyt paniikinomaisesti, milloin mun hengitys- ja verenkiertoelimet rauhottuis Cellan läheisyydessä ja mä pystyisin esim. puhumaan sille normaalisti. Siinä mielessä meidän seurustelu meni helposti, että mä saatoin täyttää kaikki mun henkisen hermoromahduksen hetket hyökkäämällä pussailemaan sitä yhtä uskottavan romanttisesti ku Hollywood-leffojen toimintatyypit. Mä aloin tuntea niihin jotain outoa sielujen sympatiaa, ehkä neki kuvasti syvää psyykkistä paniikkia pussaamalla jotain salaista agenttia kesken pahimman taistelun.

”Onneks täällä on jo aurinkoista”, Cella sano järkyttävän tavallisella äänellä. Se tiiraili puitten lomasta eikä näyttänyt olevan yhtään hysterisoitunut siitä, et oli mun kaa kahdestaan maastossa.
”Kui nii?”
”Nii, no sen Amerikan lämmön jälkeen mä en olis ehkä enää kestänyt mitään kaamosta”, Cella kallisti mulle tietäväisesti päätä. Windi sen alla pakersi tylsistyneen näköisenä eteenpäin, ja sen karva kiilsi hienosti auringonvalossa. Mä hymähdin älykkäästi ja terhakkaasti Cellan sanoille ja valutin katseen Windin etujalkojen kautta maahan. Lumi oli märkää sohjoa.
”Toivottavasti leirille ei oo suunniteltu mitään hankirallia”, mä sanoin, ja kaduin saman tien et olin ottanut koko heppafestarit esille. Vaikka Cella ei näyttänyt huomaavan miten mun ajatukset painu takas huolestuneisiin rk-mestaruuksien uusintaottoihin, mä olisin itse pitänyt keskustelun mieluiten jossain muussa aiheessa. Vaikka siinä, käännyttäiskö me nyt takaisin tallille ja testattais miten monta minuuttia voi kuherrella päärakennuksen portailla ennen ku Anne tulis häätämään meidät pois.

Hetki me ratsastettiin hiljaisuudessa, ja mä ehdin jo miettiä oliko Cellakin päätynyt miettiin jotain onnellista mestaruusmuistoa, kun se taas avas suunsa.
”Allu…” Cella se sano mietteliään kuuloisena. Se katso vähän mun ohi ja näytti (huolestuttavaa kyllä) epäröivältä. ”Mä oon miettinyt yhtä juttua. Ootko sä seurustellut aiemmin?”
Myntti käveli tasaista alkeisheppakäyntiä, mut mä meinasin ihan rehellisesti kellistyä sen selältä ja tippua jalat suorina maahan. Mä hätkähdin vauhkona Cellan puoleen.
”Siis mitä?? Miks?”
Cellan törkimys näytti huvittuneelta.
”Ei ku mä vaan halusin tietää.”
”No oon? Totta kai?” Mä parkaisin loukkaantuneena. Näytinkö mä joltain puhtoiselta kuoropojalta jonka Cella oli käynyt valitsemassa kokemattomien katalogista?!

Cella nauro mulle päin naamaa.
”En mä hei sillä tarkottanut että vaikuttaisit joltain muulta”, se sano. ”Mua vaan kiinnostaa.”
Mä tuijotin epäluuloisena Cellaa täysin unohtaneena, että mun alla oli elävä heppa jota mun pitäis ohjailla ja holhota. Myntti käveli onnellisesti ojanpenkalla ja riisti pajupensaista talvikuivia oksia.
”No on mulla ollut yks tyttökaveri. Siis, hmm, ennen sua”, mä vilkaisin varovasti Cellaa. Mitä jos se yhtäkkiä karjasis mustasukkaisesti ja heittäytyis Windin selästä amatsoniloikalla mun kurkkuun (mulla oli ihan oikeesti kokemusta jostain vastaavasta).
”Yks vaan?”
”Pitäiskö mulla sit olla koko sarja?!” Mä suutahdin. Cella hihitti ärsyttävästi.
”En mä sitä tarkottanu.” Se käänty hymy kareillen kyhnyttään Windin kaulaa ja oli hetken hiljaa. Mä ehdin jo rentoutua, kun se jatko.
”Miks sä et enää oo sen kanssa?”
Voi hyvä elämä. Mä käännyin hitaasti tuijottaan sitä ja yritin tulkita, oliko tää kysymys johon se oikeesti halus vastauksen.

”Öömm, koska me erottiin?” Mä nieleskelin. Miten Cella pysty käymään tätä keskustelua niin normaalisti ja rauhallisesti?
”Koska?”
”Toissa tammikuussa.”
”Ootteko te nähneet sen jälkeen?”
Mä aloin olla aika varma, et olin vaipunut johonkin hypnoosiin ja tää oli mun alitajunnan keino kiduttaa mua.
”No joskus, se on Kaisan kaveri. Mut ei se oo mitenkään, tiiätkö…” Mun sanat sotkeutu toisiinsa ja kaulasta nous epämukava kuumuus. ”Ei se oo mitään silleen verrattuna suhun.”
Cellan kasvot kirkastu. Se hytkähti tyytyväisesti Windin satulassa ja hymyili sit salaa pensaikolle, jonka ohi me ratsastettiin. Mut se ei sanonut mitään.

Ja sit mä tajusin noin kaks minuuttia myöhässä miks ei. Mä avasin epämiellyttävän tietoisuuden vallassa suun ja tuijotin Myntin harjaa niin tiiviisti, et ihme kun karvat ei tippuneet irti.
”Ootko sä sitten seurustellut aiemmin?” Mä väänsin sanat väkisin puristettujen huulten välistä.

Pystyttekö arvaamaan mitä mä sitten tein? Suljin onnellisesti korvat ja pällistelin kuurona puita ja lumista metsää, kun Cella avas sen parisuhdehistoriaa. Siinä samalla mä mietiskelin lauhkeasti, et tää oli ollut ehkä kypsin keskustelu minkä mä olin koko elämäni aikana käynyt, ja että Cella ehkä viskais mut järveen jos tajuais etten mä enää kuunnellut sanaakaan. Mut eihän nyt kukaan voinut kaikkea kerralla kestää.

[Aleksanteri]

24.3.2016 – Se, jossa mä kehitän suhdettani Inkeriin

Musta oli hienoa, että oli olemassa ammatti, joka oli tehty niin hyvin mittatilauksena vastaamaan ihmisten toiveita ja tarpeita. Siinä oli lastenhoitoa, oli jylhiä maisemia, oli reippaita talkkarinhommia joita saatto hoidella raikkaassa kevätilmassa iloisten ihmisten ympäröimänä. Tälle antoisalle työpaikalle mä olin raahautunut viimeiset pari kuukautta joka ikinen arkiaamu.

Harmi vaan ettei tää kyseinen ammatti vastannut yhtään sitä, mitä mä työpaikalta toivoin.

”Se on edelleen melkein samaa hommaa mitä mä täällä teen, paitsi että joku ääliö on keksinyt laittaa hevosten tilalle lapsia”, mä valitin Annille oleskeluhuoneen pöytää vasten maaten. ”Ja mulle maksetaan PALKKAA, vaikka mä kyllä tahtosin nähdä kuka sillä määrällä tekee mitään muuta ku pyörittää kioskia päiväkodin nukkarissa.”
”Etkö sä oo pääsiäislomalla nyt?” Raivostuttavan rennolta ja raikkaalta näyttävä Rosa kysyi. Mä nytkäytin välttelevästi olkapäitä. Ei mun mielestä kolmen päivän hermolepoa nyt mitenkään hirvittävän lomaksi voinut kutsua.
”Sun pitäis Aleksanteri keksiä joku toinen työ”, Anni virkkoi hitaasti. Sen suupieli alko väreillä. ”Kokeile vaikka strippaamista.”

Mä en käsittänyt, miks Mikaela (joka ramppas ratsastelemassa Seppeleessä koko ajan sen hyvätukkaisella suokilla) vilkas mua niin pelästyneesti. Kärsivästi mä valuin pari senttiä alemmas pöydän alle. Oli aika onnetonta, et Mikaelan naama väänty melkein kauhusta ympäri, kun se ajatteli mua lennähtelemässä ympäri lavaa ja heittelemässä nilkkoihin takertuvia farkkuja hullaantuneelle yleisölle, keski-ikä seitkytviis vee. Tai kahdeksantoista, mikä olis melkein vielä pahempaa.

Mut pääsiäisloma mulla nyt joka tapauksessa oli, samoin koko muulla Seppeleellä. Se tarkotti, että tallitytöt SEKÄ juoksi kuhertelemaan heppojensa kanssa tuntikausiksi maastoon ETTÄ piti monen tunnin palavereita, eikä mulle oikein jäänyt mukavaa paikkaa jossa viettää aikaa. Ei sillä, että mä en olis tykännyt kevätheppoihinsa rakastuneista hoitajista, mutta mä en vaan jotenkin osannut tuoda ilmi samaa sekopäistä intoa sulavaa lunta kohtaan kuin ne.

Mulle riitti ihan hyvin se, et mä saatoin iltapäivällä ottaa Myntin ja lähteä yksinäni sen kanssa metsikköön. Siihen mä päädyin nytkin. Annea ei ollut näkynyt koko päivänä tallilla (mikä sai totta kai tallilaiset saman tien juoruamaan, että se oli vähintään ostamassa kuutta uutta hevosta tai karkaamassa länkkäri-Krisunsa kanssa naimisiin), joten mä varustin Myntin omine lupineni ja kapusin tallipihalla sen honkkeloon heppasatulaan.

Pihalla oli niin kirkasta, et mä mietin hetken olisko liian säälittävää ratsastaa maaliskuussa aurinkolasit päässä. Lumi näytti Instagramin pahimmilla teinifilttereillä puhkihangatulta, kun mä napautin Myntin käyntiin ja se lähti keinahteleen maastopolun alkua kohti. Mä toivoin, että sen heppasilmät olis jotenki eri lailla rakennettu, että edes toinen meistä ei olis täysin sokko. Kissathan näki hyvin pimeässä, ehkä hepat siis pysty jotenkin hyödyntämään tätä järkyttävää valon määrää.

Kun me oltiin päästy pois tallin välittömästä vaikutuspiiristä, mä potkaisin jalustimet pois jaloista ja annoin Myntin kuljeskella niin ku se halus. Mun pää oli täynnä tyhjää. Myntsä venytti kaulaa, rämpi sulavassa lumessa ja käänty aina välillä ilman mun estelyjä jollekin satunnaiselle pikkupolulle. Mä olin enemmän vapaamatkustajana kuin possujunan päiväkotiryhmät.

Niinpä mä yllätyin, kun mä tajusin et Myntti oli tuonut mut kioskille. Mä nostin katseen, kun yhtäkkiä jäinen multapolku muuttu soratieksi ja meidän ympärille ilmesty pieniä aidattuja pihoja, joilla haukku terhakoita maalaiskoiria. Hätkähtäen mä keräsin ohjat käteen ja tuijotin kioskin lipan alta tillittävää tummatukkasta mimmiä, jolla oli enemmän meikkiä kuin Julilla 13-vuotiaana. Sillä oli outo huvittunut ilme.

Enkä mä periaatteessa ihmetellyt sitä yhtään. Kun mä ehdin toipua siitä järkytyksestä, et Myntti oli oikeesti kuljetellut mua ihan miten lystää, mä tajusin et en ollutkaan tyylikäs mopojätkä tukka uskottavasti tuulentuivertamana, vaan huonoryhtinen tyyppi ruskean hevosen selässä ratsastuspotta päässä.
”Hmmm”, mä aloitin siis perinteikkään itsevarmalla tavalla. Kioski, mä mietin kuumeisesti, niiltähän ostettiin jotain. Mimmi tuijotti mua kysyvästi, joten mä rullasin aivokuoren laidasta laitaan ja löysin lopulta toimivan kuuloisen dialogin alun. ”Mä ottasin, öö, suklaata.”

Mimmi ei kääntänyt katsettaan pois. Myntti oli riistänyt jostain orvosta pajupensaasta oksan, ja nyt sen suupielestä roikku koiramainen kuolavana. Hyvä että kiskamyyjä ei pyörtynyt tiskin alle nauramaan.
”Mitä suklaata?”
”No… tavallista?”

Nyt tää kevätpäivän ilahduttaja oikeesti nauro. Sen tumma tukka ja meikkikerrokset hytky, kun se hihitti nopeasti ja korkealta.
”Ihan oikeesti? Tilasitko sä just TAVALLISTA suklaata?”
Mä tunsin selvästi, miten mun niskassa kihelmöi nolo punastuminen. Se ehti nousta poskille asti, ennen ku mimmi oli koonnut itsensä ja pyyhki  kampauksesta irronneita hiuksia kasvoilta aivan ihastuksissaan hauskasta asiakkaasta (arvatkaa olinko mä yhtä ihastuksissani).
”Meillä on suklaamunia, onko ne riittävän tavallisia?”

Niinpä mä hetken kulutua köröttelin Myntin selässä kylän läpi metsikköön ja mutustin häpeääni suklaamunia. Myntti käänteli korvia uteliaana taaksepäin, kun mä rapistelin päätä särkevän keltaista pussia ja kuorin sen pohjalle pikku munien foliokääreitä. Oikeesti mä en ollut mikään suklaamunien suuri ystävä, mutta mä en olis ehkä kestänyt nähdä kioskimimmin ilmettä, jos olisin alkanut hifistellä sille tavallisen ja epätavallisen suklaan eroista.

Lopulta mä olin saanut syötyä kaikki munat, mikä oli sekä kannattavaa että taloudellista ottaen huomioon mun tänhetkisen vellovan olotilan. Jäljellä oli enää iso rapiseva keltainen pussi täynnä värikkäitä folionriekaleita. Mulla oli samanlainen olo kuin ruotsinlaivalla, koko pussin näkeminen alkoi etoa mua, ja mulle tuli hirveä olo et mun olis pakko päästä siitä eroon tällä samalla sekunnilla. Jos mä olisin ratsastanut samaa reittiä kotiin (mikä olis ollut tietty järkevää), istuisin varmaan jo tällä hetkellä oleskeluhuoneessa todistamassa jotain pääsiäisen draamanäytelmää. Mut sen sijaan mä ratsastin sulavan asfalttitien laitaa ja yritin vältellä katsomasta makeuttaan kirkuvaa pääsiäispussia.

Mun olis oikeesti pakko päästä siitä eroon. Mä vilkaisin paniikinomaisesti kaunispihaisia omakotitaloja, joita oli tien molemmin puolin. Yhden edessä oli rauhoittavan näköinen kepakko, ja sen päässä pieni käytännöllinen roskalaatikko. Mä väistätin Myntin sen luo ja tungin pussin folioineen roskalaatikkoon.

Mä olin jo ratsastamassa hermot rauhoitettuna poispäin, kun mun takaa kuulu äkkiä hämmentynyt huuto.
”Aleksanteri?”
Huuto tuli mut pelastaneeseen roskalaatikkoon kuuluvan talon terassilta. Mä hytkähdin satulassa ja potkaisin jo automaatiolla pohkeet Myntin kylkiin, kunnes tajusin et tää mystinen huutaja oli tiennyt mun nimen. Epäratsastajamaisesti mä pidätin raviin pompahtanutta Mynttiä ja käänsin sen takaisin auringossa moikkaavaa taloa kohti.

Talon eturappusilla, isot kumpparit jalassa, seiso pieni vaaleatukkainen ihminen. Mä toljotin sitä aivot jäässä.
”Miks sä tungit roskia meidän postilaatikkoon?” Se huhuili aika tyrmistyneesti kylmän ilman poikki.
”Postilaatikkoon? Toihan on roskis?” Mä yritin heikosti.
”Se on postilaatikko, ääliö.”

Saanko kysyä, että missä todellisuudessa mä oikeasti satuin ratsastamaan pääsiäiskärsimyksessäni Inkerin talon ohi ja tungin vahingossa riemunkirjavan roskalähetyksen just sen postilaatikkoon? Ja saiko tästä todellisuudesta anoa siirtoa johonkin vähemmän vahingolliseen???!!

[Aleksanteri]

28.3.2016 – Se, jossa mä paljastan suuren salaisuuden

Mulla oli yks juttu, jota mä en ollut kertonut kenellekään koko Seppeleessä. Oli oikeestaan käsittämätöntä ja vähän pelottavaa, että mä olin pystynyt siinä juorukeitaassa pitämään jonkun asian salassa niin pitkään. Mut joka tapauksessa, syvä huoli oli pyörinyt mun mielessä jo monta viikkoa. Itse asiassa vuodenvaihteesta lähtien.

Kuten mä oon ehkä ilmaissut aiemminkin, mä en erityisemmin rakastanut mun työtä. Sen tajuaminen oli saanut mut jotenkin huolestumaan. Yhtenä aamuna tässä taannoin mä olin ymmärtänyt, että pahalla tuurilla mä ihan tosissani matelisin nöyränä lastentarhaan vielä MONEN VUODEN PÄÄSTÄ ja tekisin hommia, joita mä vihasin jo nyt. Joten mä olin tullut pitkän loogisen pohdinnan jälkeen siihen tulokseen, että mun ehkä täytyi tehdä asialle jotain.

Pahinta musta oli se, että mun jättämistä lukuisista vihjeistä huolimatta Cella ei ollut tajunnut mun salaisesta suunnitelmasta mitään. Mä olin nähnyt, että olis helpompaa jos se olis tuonut itse asian esille, ja mä olisin vaan voinut nyökytellä vieressä ja myöntää kaiken. Mut kerrankin, tän ainoan kerran varmaan sen koko elämässä, se oli liihotellut reippaasti mun vinkkien ohi. Mikä ei takuulla johtunut mun vinkkien tasosta.

Joka tapauksessa, totuus oli se, että mä olin hakenut yliopistoon.

Mun oli pakko vähän hautautua häpeästä Myntin kaulaan, kun mä nytkin mietin asiaa. Mä olin laittanut hakupaperit menemään salaa, vitsillä, oikeesti edes harkitsematta että joku saattais valita mut kouluun. Jo Seppeleessä oli niin paljon mua varteenotettavampia hakijoita, että mä saatoin kuvitella miten hakuraati kaatuilis tohkeissaan lattialle nähdessään mun säälittävän hakemuksen ja kiikuttais sen huumoripiristykseksi niitten kahvihuoneen seinälle. Kaiken lisäksi Kaisakin haki tänä vuonna, mikä ei YLLÄTTÄVÄÄ KYLLÄ millään tavalla lisännyt mun itseluottamusta. Se oli käynyt varmaan viidellä valmennuskurssilla ja luultavasti söi pääsykoekirjojen sivuja aamupalaksi. Mä olin käynyt hakemassa oman ruttuisen sisäänpääsyopuksen toissaviikolla kirjaston pimeimmästä nurkasta.

Myntsä oli tänään vapaalla, ja mä harjailin sitä kevyessä tuulenvirissä tallipihalla. Se oli sidottu vesipisaroita tiputtavaan hoitopuomiin ja näytti täydellisen tyytyväiseltä kevätsäästä. Hyvä että sentään joku, mä olin nimittäin ku kivestä veistetty pökkelö. Todella terhakka ja reipas kevätolo tosiaankin.

Asia oli nimittäin niin, että mun pääsykoe oli tällä viikolla. Se tarkoitti sitä, että mun pitäis jotenkin salaperäisesti matkustaa pois Liekkijärveltä ja palata takaisin kenenkään huomaamatta. Tai sitä, että mun pitäis paljastaa mun pyrkimykset, vähintään nyt Cellalle ainakin.

Mä keräsin voimia tähän koitokseen koko iltapäivän. Porukka oli hilpeällä pääsiäistuulella ja maleksi syömässä suklaata tai kohentelemassa satulahuoneen oven molemmin puolin pystyyntökättyjä virpomisoksia. Mä tunsin oloni samanlaiseksi kuin niillä harvahöyhenisillä märillä varvuilla. Cella olis tulossa tallille minä hetkenä hyvänsä, ja mä järkeilin et jos en iskis kiinni heti, en tekis sitä koskaan. Siinäpä oliskin sit selittelemistä, että miks mä katoilisin joka päivä johonkin ja keräilisin outoja, mutta opettavaisia kirjoja pitkin mun asuntoa.

Mä olin ehtinyt nyhrätä vartin Myntin hännän selvittelyn kimpussa ja vilkuilla silmänvalkuaiset kipeiksi pieniä mimmejä, jotka selkeästi tahto harjailla mun armasta hoidokkia, ennen ku Cella lopulta tuli. Pikkumimmit seiso kumpparit lonksuen nuoskakinoksessa sen tiellä ja väisti kunnioittavasti, kun Cella samaan aikaan kisko hiusharjaa valkean takkupesän läpi ja toisella kädellä sekä työnsi pyöränavainta taskuun että tunki kurkkuleipää suuhun. Hitto mä olin saanut ihmeellisen tyttöystävän.

”Cella!” Mä parkaisin uskottavalla ja rauhoittavalla äänellä. Se hidasti, kurvas mun luo ja tunki koko loppuleivän suuhun. Jotenkin se onnistui samaan aikaan vielä virnistään mulle.
”Sustahan on tullu oikee kevään hengetär”, se sano tyytyväisenä ja kopautti Mynttiä avokämmenellä rakastavasti lautaselle.
”Joo mä vaan täällä harjailen sitä, ihan muuten vaan”, mä nyhräsin niin säälittävästi, että harkitsin lumikinokseen heittäytymistä. Cella loi muhun epäuskoisen katseen.
”Mulla on sulle asiaa Cella!!!” Mä paukautin, ennen ku se ehti sanoa mitään ja tehdä kaikkea vielä monimutkaisemmaksi.

Cella hiljeni. Mun oli pakko myöntää, että mä ymmärsin sitä. Pari aikaisempaa kertaa kun Aleksanteri Holman suusta oli kuultu sanat ’mulla on sulle asiaa’, oli viesti ollut yleensä jotain mieltäylentävää tyyliin ’pysy kaukana ettei meistä luulla mitään liikoja’ tai ’panin toista tyttöä’. Cella vaihto painoa jalalta toiselle, ja mä väistelin parhaani mukaan sen pistäväksi muuttunutta katsetta.

”Ei mulla oo mitään järkyttävää informaatiota siis”, mä yritin pehmentää (myöhässä). ”Mun vaan on pitänyt pitkään sanoa, että, öö, mä oon hakenut yliopistoon.”
Musta näytti lyhyen hetken siltä, et Cella meinas oikeasti nauraa. Sen kulmakarvat nytkähti ja kurtistu sit epäuskottavan tuimasti yhteen.
”Täh? Mihin yliopistoon?”
”El-… eläinlääkikseen”, mä änkytin. Tää tuntu melkein pahemmalta kuin yläasteella opolle puhuminen.
"Ootko sä hakenut ELÄINLÄÄKIKSEEN?"
Musta alko tuntua, että Cella oli salaa kaatunut pyörällä ja poti nyt jotain akuuttia aivotärähdystä. Miks muuten sen piti toistaa kaikki mitä mä sanoin? Kaiken lisäksi se kailotti niin lujaa, että sen ääni kuulu varmasti Liekkijärven ABC:lle asti. Mä yritin kaivautua nuoskan läpi ja kadota maan alle.

”Eikö sinne oo pääsykokeet ihan just?”
”Tällä viikolla”, mä mutisin melkein äänettömästi. Mä en pystynyt enää katsoon Cellaa, tuijotin sen vaaleanruskeita ratsastuspöksyjä ja tunsin olon aivan kauheaksi.
”Missä välissä sä oot lukenut sinne?”
Mä vilkaisin Cellaa loukkaantuneena.
”Joka ilta. Kai mä nyt sentään tajuan lukea pääsykoekirjan jos haluan päästä sisään.”
Cella ei ihme kyllä tarttunu mun ärsyyntyneeseen äänensävyyn. Se laitto kädet puuskaan ja naurahti ihmeellisen epäuskoisesti.
"Enpä oo kyllä ikinä ennen ajatellut sellaista asiaa ku eläinlääkäri Aleksanteri Holma."

Hyvä että mä en ponkaissut rakettina taivaalle, niin paljon mä suutuin. Mä olin jo heittämässä Myntin harjat lumihankeen (tai Cellan päähän), kun se nosti kädet mun niskaan ja hymyili niin, et mun sisällä pyörähtäny kiukku laantu ihmeelliseksi kuplivaksi liemeksi.
”Hei teini, älä hermostu”, se sano suu melkein mun suuta vasten. ”Sehän on siisti juttu.”

Mykistyneenä mä en oikein osannut vastata mitään. Siisti, joo. Mut aivan vitun pelottava myös.

Koska en mäkään nyt kovin pitkään ollut ajatellut sellasta vaihtoehtotodellisuutta, jossa mä voisin olla eläinlääkäri Aleksanteri Holma. Tai ylipäätään mitään muuta kuin kuudettakymmenettä välivuottaan viettävä nolo-Aleksanteri.

[Aleksanteri]

3.4.2016 – Se, jossa puolet pienempi ihminen jallittaa mua

Mä heräsin siihen, kun Cellan tulikuuma käsi paiskautui lempeästi mun naamalle ja telkes multa hengityksen. Takkuiset aivot itseensä kompastellen mä hytkähdin tyynyllä ja räväytin silmät Cellaan, joka hengitti tasaisesti suoraan mun kasvoille, siitä ikkunaverhon takaa pilkistävään TÄYSIN väärään paikkaan eksyneeseen valonsäteeseen ja lopulta Cellan arveluttavaan "Onni"-kissaan, joka nukku kerällä mun jalkopäässä. Peiton alla oli järjettömän kuuma (johtuen siitä, että Cellan about koko vartalo painu lujaa mua vasten ja hohkas lämpöisenä), peiton ulkopuolella taas suunnilleen yhtä kylmä kuin mun ja Onnin veljellisten silmäysten ristitulessa. Jossain unimaailman pahassa loukossa yhä kamppaillen mä madoin pois Cellan käden alta, kierähdin kyljelleni ja yritin kaiken peiton ja lakanan keskeltä saada selville mitä päivää me elettiin.

Mä tirkistin varovaisesti eiliseen. Hataralla päällä mä muistin jotain tyhjänpäiväisiä oleskeluhuonehetkiä ja pari Cellan vilistävää silmäystä, kun me oltiin kävelty illalla mun luo tallilta (auto oli rikki, toim. huom.). Vähitellen mä aloin taas hahmottaa, missä elämässä mä elinkään.

Eilinen tsekattu siis. Mut toissapäivässä oli jotain, joka kiinnitti mun unisen mielen huomion.

Koska, kuten mä olin jo aiemminkin kertonut, pitihän niiden helkatin eläinlääkis-pääsykokeidenkin tapahtua jossain välissä.

Mä olin ollut täysin valmis jäämään vapaaehtoisesti pois pääsykokeista, kun mut oli istutettu perjantaiaamuna rattiin ja käsketty palaamaan vasta, kun mulla olis eläinlääkiksen opiskelijakortti upouuden eläinlääkärikaavun takataskussa. Luultavasti mä olisin ajanut lähimmälle huoltsikalle ja jäänyt lymyilemään sinne, ellei Madde olis ilmoittautunut mun itseoikeutetuksi matkanjohtajaksi. Se väitti, että halus pummata multa kyydin Karita Seen luokse, mutta mä satuin tietämään, että se oli jo kauan sitten raaputtanut kaikki arpansa Madden rakkauslotossa. Ei mennyt läpi siis.

Mut jollain typerällä ilveellä mä lopulta olin päätynyt yliopiston (uhkaavalle) pihalle ja siitä (uhkaavan) ihmisaallon työntämänä pääsykoesaliin. Väkeä oli ollut oikeesti ihan saakelisti. Mä olin tuntenut olevani niin väärässä paikassa niiden Fjällräven-reppujen, eväitten ja hienojen parkatakkien keskellä. Joillekuille liekkijärveläisille mä olisin vielä pystynyt esittämään olevani ees jotenkin uskottava eläinlääkishakija, mutta siinä seurassa mä olisin sopinut ennemminkin eläinlääketieteen esikouluun. Tai 5-vuotiaiden päiväkotiryhmään.

Kun meidät oli kutsuttu saliin, mä olin yrittänyt maastoutua koko vartalolla säälittävän auditoriotason taakse. Madden suotuisalla myötävaikutuksella mun päällä oli nimittäin ollut maailman karmein RUUTUPAITA, joka kuulemma kolminkertaistais mun mahdollisuudet päästä kouluun (en uskonut). Mä olin tuntenut itseni kanttorin 13-vuotiaaksi ottopojaksi. Hyvä ettei kaiken kruunuksi oltu muovailtu märäksi kammattua keskijakausta ja pikku rusettia kaulaan.

Siitä, mitä niissä helkatin pääsykoetehtävissä kysyttiin, mulla ei ollut mitään muistikuvaa. Mut lopulta mä olin poistunut auditoriosta polvet irtiruuvattuina ja palannut nolosti takaisin, kun tajusin että olin unohtanut kynän ja viivoittimen sinne. Ja kun mä viimein poistuin yliopistolta, mä tajusin ettei nyt ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin odottaa.

Onneks tallilla tapahtu edes jotain, jota miettiä näinä rentoina tulostenodotteluviikkoina. Myntin varsa, jota Anne kutsu Joeyksi ja mä edelleen nimellä SyntynytHevonen, muuttais pihattoon. Tätä varsin käänteentekevää faktaa mä mietin, kun talsin kohti tallia lenkkikengät repsottaen ja potkin sohjoa pois tieltä. Mä otin sen tietty henkilökohtaisena loukkauksena, koska jos mä olisin ollut täydellinen hepanhoitaja, Anne olis ehkä rakentanut varsalle pikku karsinan maneesin nurkalle ja antanut mun hoitaa sitä siellä hamaan tulevaisuuteen. Mutta jos ihan rehellisiä oltiin, mä en ollut osallistunut kovinkaan aktiivisesti varsan hoitoon. Ei sinänsä kohottanut mun odotuksia päästä eläinlääkäriksi.

Mä olin kuitenkin tottunut siihen, että mä sain pitää sekä Myntin että Nuoriso-Myntin itselläni. Niinpä mä meinasin kaatua kinokseen, kun tulin tallipihalle ja näin, että joku maanrajasta kasvava pikkumimmi piti Mynttiä riimun päässä ja taputteli sekä sitä että varsaa. Mä hivuttauduin varovasti lähemmäs, kun se lähti taluttaan Mynttiä ympäri tarhaa ihan ku olis ollu maailmanluokan heppavalmentaja suoraan Lipizza-koulusta.

Vaikka mä miten tuijotin sitä pientä ihmistä, se ei tajunnut livistää pois. Se oli musta hämmentävää. Monta kertaa, kun Cella oli astunut tallikäytävälle, mä olin nähnyt miten pienet tuntilaiset lakos rotankoloihin ja käytävän halkeamiin. Cellan seurassa mäkin pääsin paistatteleen samassa vallantunnussa, mut jostain syystä yksin mulla ei ollut samaa voimaa, niin outoa kuin se olikin. Niinpä mä jouduin köhimään epäuskottavasti ja avaamaan suun.

”Ootko sä viemässä sitä sisälle?” Mä kysyin pienen ihmisen turkoosilta tuulitakilta. Se kääntyi, kahisi tohkeissaan ja kohotti sit sen pyöreän naaman muhun.
”Joo, mua pyydettiin viemään tämä”, se sanoi puuttuvat etuhampaat vilkkuen. Mä tuijotin sitä pöyristyneenä.
”Kuka sua pyys???” Mä töksäytin epäkohteliaasti. Pieni ihminen ei ollut vielä niin kehittynyt et se olis tajunnut epäkohteliaisuutta, koska se hymyili edelleen.
”Elli”, pienihminen ilmoitti. Se siirty itsevarmasti tarhan portille ja heitti riimunnarun hetkeksi Myntin kaulalle, että pysty availeen portin kylmiä piuhoja.

Myntti katso mua toisella silmällä, ja mä tuijotin tönkkönä takaisin. Mitä ihmettä tää lapsi oikein teki mun hoitohevosen luona??!! Mä tunsin, miten kurja heppakirjaviha nousi, ja näin jo melkein miten tästä syttyis suursota tuntiratsastajien ja hevosenhoitajien välille, esikenraalina Aleksanteri ”Mahtihoitaja” Holma uskollisella Myndel-ratsullaan. Pää jäisenä mä seurasin, kun polvenkorkuinen mimmi talutti Myntin ja Pihatto-Pollen talliin sellasella itsevarmuudella, että jos mä en olis paremmin tiennyt olisin ehkä luullut, että meistä kahdesta SE olis maankuulu Aleksanteri Holma.

Karsinalla mä kuitenkin sain taas otteen itsestäni.
”Tiedätkö sä, että mä oon Myntin hoitaja?” Mä kysyin niin epäaggressiivisesti kuin pystyin. Mimmi kohotti katseensa riimunnarusta, josta se paraikaa PYYHKI HIEKKAA POIS, ja näytti hämmästyneeltä.
”Tietty tiedän?”
Sit se jatko kaikessa rauhassa pyyhkimistä. Mä tuijotin sitä häkeltyneenä.
”Mut… siis… mitä?”
Mimmi tuli ulos Myntin karsinasta ja telkes oven mun nenän edestä.
”Mutta kyllä mä hoidan ne hommat, joita mua pyydetään tekemään.”
Sit, lainkaan haluamatta sotia mun kanssa Myntin hoitajatittelistä, se keräs koko 10-vuotiaan olemuksensa ja lyllersi pois tallikäytävää pitkin. Mä jäin tuijottaan sen perään.

Ehkä mun pitäis yrittää omaksua sen asenne. Jos mäkin vaan pönkkäisin itseni eläinlääkiksen luennoille ja ilmoittaisin, että mä vaan hoitelin hommia joita mua pyydettiin tekemään, ehkä kukaan ei huomaisi vaikka mua ei hyväksyttäisikään koko kouluun.

[Aleksanteri]

10.4.2016 – Se, jossa mä liikun vaarallisilla vesillä

Toissapäivänä mun elämä oli jälleen kerran ihan huvin vuoksi laitettu kokonaan sekaisin.

Päivä oli ollut noin keskimääräisesti mitä tavallisin. Mä olin rahdannut Mynttiä tunneille ja pois, harjannut about kolkytviis minuuttia kuraa hivutussuojista ja rukoillut salaa, et Anne kehittäis maanalaisen HIEKATTOMAN tunnelin tallin ja maneesin välille.

Mut sit mä sattui sellainen vahingollinen juttu, että mulle tuli asiaa satulahuoneeseen. Sinällään sen ei olis pitänyt aiheuttaa mitään erityisiä sydämentykytyksiä (koska mä en ollut NIIN daiju että mulla olis satulakammo), mutta tänkertaisen jälkeen mä kompastelin ulos huoneesta niin ku joku läkähtyvä muuli.

Se alko ihan pienestä. Kun mä astuin sisään, Pyry oli just ottanut Reinon satulan telineestä, ja mun katse oli yhtäkkiä nauliutunut seinässä edelleen näkyvään Cella sydän Aleksanteri –tekstiin. Mun sisuskaluissa oli hytkähtänyt nopea mukava trampoliini. Kun mä olin nähnyt ekaa kertaa koko toitotuksen, mä olin ollut valmis päivystään vuorokauden ympäri ihmisenmuotoisena suojamaalina sen edessä. Tänhetkisessä yllättävän hyvin sujuvassa Cella-mä -tilanteessa en olis ihmetellyt, vaikka olisin löytänyt itseni joku kaunis ilta salaa vahvistamassa seinän kirjaimia.

Jos kaikki olis päättynyt  tähän, mä olisin ehkä käynyt ostamassa Cellalle hyväntuulisena hammaslankaa tai jotain muuta poikaystävällisen romanttista. Mut sit mä olin sattunut huomaamaan ekaks Cella sydän Lionel –raapustuksen (joka oli saanut mun minimaalisen pienet niskakarvat nousemaan pystyyn), ja siitä edelleen haalistuneet kirjaimet, joissa luki Cella sydän Juuso.

Ja sitä mä olin jäänyt tuijottamaan. Olinhan mä nähnyt sen aiemminkin ehkä sata kertaa, mutta suoraan sanottuna viime syksynä mä en ollut ehtinyt kovinkaan tarkasti keskittyä miettimään mitä se tarkoitti. Olis ehkä pitänyt hankkia jotain henkilökohtaisia ongelmia, koska tällä hetkellä mulla oli siihen varsin hyvin aikaa. Mä olin hyrrännyt nopeasti läpi kaikki Juuso-nimiset tyypit, ja päätynyt lopulta siihen vaaleaan idiootinnäköiseen tyyppiin, joka oli viime syksynä laahannut Bonnien kisahoitajana. Ja koska mä en ollut nähnyt sen koskaan vaihtavan sanaakaan Cellan kanssa, se tarkoitti tietysti, että niiden salaisen kiihkeä suhde keskittyi hylättyihin lokaatioihin epäsovinnaisina kellonaikoina. Juuso olis taatusti joku seikkailullinen karju, joka ei esim. pelkäis sosiaalisia tilanteita. Eli typerästä ulkonäöstä huolimatta täysin mun vastakohta.

Siitä asti mulla oli ollut aivan karmea olo. Mä en ollut pystynyt tietenkään ottamaan asiaa mitenkään esille Cella kanssa. Mitähän mun olis odotettu sanovan? Moi Cella, susta on ollut rakkausmerkintä satulahuoneen seinällä ehkä vuoden, haluatko avata? Mieluummin mä olisin asunut viikon Kasperin kanssa kuin käynyt sitä pientä iloista keskustelua.

Mutta enhän mä loputtomiin pystynyt koko asiaa pitämään sisälläni. Me oltiin lappamassa lantaa Myntin ja Windin karsinoista, kun multa äkkiä tippui muutama kikkare tallikäytävälle ja se pisti mun pasmat kokonaan sekaisin.
”Kuka se Juuso on???” Mä päästin jostain syystä, kun haarukoin lantaa takaisin kottikärryihin. Cella pyyhkäs käsivarrella otsaan liimautuvaa tukkaa, vilkas mua ja rypisti ihmeissään kulmiaan. Onnittelut hyvin alustetusta keskustelunavauksesta, Aleksanteri.
”Häh? Miten niin? Mä oon siis sen faijalla töissä.”

Voitte luultavasti arvata, että siinäpä vasta joukko palapelinpaloja ja vainoharhaisia mielikuvia rysähti nopeella iskulla mun päähän. Totta kai mä olin tiennyt, että Cella kävi ratsastelemassa jotain kisaheppoja, mutta en kai mä nyt herranen aika olis osannut edes arvata, että niihin heppoihin liittyis joku CELLAN RAKKAUSSEINÄN JÄSEN. Mä olisin halunnut hieroa kärsivästi koko naamaa, mut lantatalikko handussa se olis voinut olla vähän riskialtista. Mikä ei siinä tilanteessa kyllä suuresti harmittais mua.

”Allu?”
Cella oli jäänyt nojailemaan talikkoon ja katso mua ihmeissään.
”Miks sä Juusosta kysyt?”
”En mikskään”, mä mutisin.

Vaikka jotenkin musta tuntui, että mä joutuisin vielä perustelemaan syvällisesti mun yhtäkkistä kiinnostusta Mr. Kisahoitajaan.