|
Post by Wenla on May 22, 2016 21:22:44 GMT 2
Mä tärisin sohvannurkassa. Peli oli liian jännä. - Ihanku tätä ylivoimaa ei ees oliskaa.., Anni huokaisi. Me muut nyökyttelimme silmät tiukasti teeveessä. Sitten tuli hyvä paikka, ja talo täyttyi epätoivoisista huudoista. - Siis miksi??? Miksi tuo ei menny??? Inkeri karjui ja levitteli käsiään dramaattisesti. - Siis oikeesti mä pissaan housuun kohta! totesin. Katsoin erän loppuun, ja poistuin sitten vessaan.
Kipaisin keittiön kautta hakemassa juomista ja palasin sitten olohuoneeseen. Cella oli vienyt paikkani, jotein istuin hänen eteensä lattialle. Muut keskustelivat kiivaasti siitä, kuka tasoittaisi pelin. Suuri osa veikkasi Lainetta, Ahoa tai Granlundia. Mulle se oli yks ja sama, kunhan maali syntyisi. Tai no tietysti halusin että Aho (tai esim. Pyörälä) olisi maalin tekijä, nehän pelasi Oulun Kärpissä. Ja mä tunsin ajoittain itseni vielä oululaiseksi. Kuitenkin nyt tunsin itseni vain jääkiekkohulluksi suomalaiseksi. - Jos Kanada voittaa..., Daniel aloitti, mutta hänen äänensä jäi kirkaisujen alle: - EI VOITA!!!!!!
|
|
|
Post by Wenla on May 22, 2016 17:59:12 GMT 2
Seben watsappiryhmän keskusteluista päätellen osa porukasta oli jo löytänyt tiensä Lynnin ja Danin luo. Mäkin olin ilmoittanut saapuvani, hieman myöhemmin vain. Iskä oli lupautunut viemään mut, bussilla olisi mennyt liian kauan.
Inkeri seisoi ovella, kun mä hyppäsin autosta ulos. - Mooi!!! se huudahti ja heilutti kättään villisti. Mä hymyilin ja harpoin sen luo ovelle. Lynn tuli juuri sopivasti avaamaan, ja me päästiin sisälle. - Moi tytöt, kiva kun tulitte, se hymyili aidosti ja läksi sitten keittiöön päin. Mä riisuin vaatteeni, ja seurasin Inksua olohuoneeseen, jossa kaikui Cellan nauru. Muakin nauratti jo valmiiksi, tästä illasta tulisi varmasti kiva.
|
|
|
Post by Wenla on May 20, 2016 16:14:01 GMT 2
20.5.2016 Mitä olisi perjantai ilman pientä äksöniä? Gitta rouskutti ruohoa kuin ei olisi sitä ikinä nähnytkään, ja mä istuin nurmikolla tallin seinään nojaten. Tuijotin maneesin seinää mukamas kiinnostuneena. Oikeasti mä yritin vain piilotella Tuulialta, joka hääräsi aitassa Ruusun kimpussa. Tiesin kyllä, että oli parempiakin piiloja, kuin nykyinen paikkani. Mutta syvällä sisimmässäni halusin, että Tuulia olisi kävellyt ohi ja olisin voinut luoda häneen niin vihaisen, pettyneen ja halveksivan katseen, kuin ikinä osasin. En mä olisi hoitajakseni haettuani uskonut, että Seppele toisi elämääni näinkin paljon draamaa. Jonkun mielestä tämä oli varmasti pientä, mutta mulle ei. Ja oikeastaan olin jo kyllästynyt. Vaikka tuskin katsoin muita kuin draamaelokuvia ja -sarjoja, omaan elämääni ne eivät vain sopineet. Mä en osannut käyttäytyä coolisti ja tyylikkäästi, mä en osannut näyttää siltä, että mua ei kiinnostunut. Suoraan sanottuna mä näytin varmaan koko ajan siltä, että voisin joko purskahtaa itkuun tai murhata jonkun. Mutta niinhän se olikin. Gitan nykäisy riimunnarusta sai mut havahtumaan. Riimunnaru lipesi kädestäni, ja Gitta käytti tilaisuuden heti hyväkseen. Sen pää nousi vikkelästi ruohosta ja yhdessä hujauksessa poni oli ravannut iloisesti etupihalle. Nousin ylös ja pinkaisin ponin perään karjuen kaikkia osaamiani voimasanoja. Niistä ei harmi kyllä ollut apua. "Mitä tääl tapahtuu?" mä kuulin jonkun huikkaavan tallin ovelta. Pihlan ja Salman päät kurkistivat ovesta ylös ja mä tyydyin vain osoittamaan Gittaa. Se sai tyttöihin vauhtia - Salma katosi hakemaan jotain, ilmeisesti kauraämpäriä ja Pihla kipitti luokseni. "Mites tässä näin kävi?" brunette nauroi ja vilkaisi Gittaan. Se onneksi oli laskenut päänsä uudelleen ruohoon ja nyhti sitä kuin viimeistä päivää. Aidan takana seisova Topi hörisi ja pörisi, mutta Gitta ei ollut kuulevinaankaan. Salma palasi kauraämpärin kanssa, ja ryhtyi heiluttelemaan sitä. Mä olin asettunut leveään x-asentoon oritarhan ja päärakennuksen väliiin, Pihla taas esti Gittaa juoksemasta koivukujaa pitkin autotielle. Poni kyllä nosti päätään kuullessaan rahisevaa ääntä ja puntaroi selvästi vaihtoehtojaan, mutta lopulta ei liikkunut mihinkään vaan jatkoi syömistä. Huokaisin dramaattisesti. Mä päätin yrittää vain napata maassa lojuvasta narusta kiinni ja olinkin miltei tarpeeksi lähellä, kunnes Gitta päätti lähteä karkuun. Se meinasi ensin juosta Pihlaan pahki, mutta tekikin äkkikäännöksen ja juoksi suoraa kohti aittaa. Mä kirmasin perässä Pihlan ja Salman kanssa. Aitasta pisti kuitenkin esiin blondi pehko. Se nappasi Gitan narusta kiinni, mikä sai ponin säpsähtämään. Poni ei kuitenkaan päässyt enää karkuun, vaan oli turvallisesti kiinni. Mun teki mieli jättää poni siihen ja juosta karkuun, koska blondi pehko kuului Tuulialle, Mä huokaisin ja nappasin narun tytön kädestä mutissen pienen kiitoksen tapaisen. Tunsin Salman ja Pihlan katseet selässäni, kun pyyhkäisin hiuksiani, katsahdin Tuikkua merkitsevästi ja raahasin sitten ponin perässäni talliin. Äiti ei varmasti olisi ylpeä käytöksestäni. Wenla ja Gitta 73HM
|
|
|
Post by Wenla on May 20, 2016 15:15:06 GMT 2
HeC Ponitunti Mua vähän nauratti, kun saavuin Elmon kanssa maneesiin Simonan ja Walman perässä. Moni oli perunut pääsiäisviikon tunnin, mikä sopi mulle paremmin kuin hyvin. Tällä hetkellä kaipasinkin hieman tarkempaa ohjausta, sillä olin lähinnä löysäillyt koko lopputalven. Tunti oli kertaheitolla muuttunut valmennukseksi. Elmo oli reippaampi kuin joulukuun lopussa, jolloin sitä oli saanut patistella eteenpäin jokaisella raajalla. Tosin, nyt mä jouduin tekemään paljon työtä saadakseni Elmon kuuntelemaan kaikkia apujani, sillä se juoksi pää taivaissa kuurona avuille. "Wenla! Kevyt jalka jota käytät kun tarvitsee. Se sopii parhaiten tuohon Elmon mielentilaan, koska jos alat liikaa prässäämään, niin poni vaan jännittyy enemmän," Anne ohjeisti. Mä nyökyttelin ja tein sitten kiltisti käyntivoltteja ja uralla lyhyitä ravisiirtymisiä. Aluksi se oli hieman haastavaa, sillä Elmo ei siirtänyt käyntiin heti pyytäessäni. Tämä johti siihen, että jäin vetämään suusta. Muutaman ja vielä muutaman kierroksen jälkeen poni onneksi rauhoittui heiman ja siirtymät näyttivät tasaisemmilta. Kun käyntivolteilla oli saavutettu kivasti myötäämistä ja poni oli lyhentynyt heiman, oli aika aloittaa ravaaminen kunnolla. Sain taas tehdä hommia, sillä pitkillä ravipätkillä Elmo lähti kiihdyttelemään ja pakenemaan apuja. Sain hakea tasaista ravia ja parempaa muotoa melko kauan, kunnes Anne oli tyytyväinen. Laukkatyöskentelyn aloitimme ympyrältä. Elmo nosti laukan heti käskystä, eipähän ollut nostoissa ongelmia. Anne komensi hakemaan pientä laukkaa ja taivuttelemaan Elmoa koko ajan. Alku oli aika karmaisevaa, ja mun teki mieli hakata päätä seinään. Meinasin pyytää, ettemme laukkaisi enempää, mutta en halunnut luovuttaa. Onneksi en luovuttanut, sillä tunsin selkään asti, kuinka joillain puolikkailla poni ihan oikeasti toimi. Se tuntui hyvältä, ja vaikka loppuikin miltei heti kun oli alkanut, olin tyytyväinen. Me oltiin selvästi päästy jonkinlaiselle samalle aaltopituudelle. "Hyvä Wenla! Löysitte selvästi yhteistä säveltä, vaikka Elmo on ihan eri tavalla vaikea kuin Gitta," Anne hymyili laskeuduttuani ratsailta. Kiitos tunnista, toivottavasti kelpaa vaikka maksun pituus ei päätä huimaa
|
|
|
Post by Wenla on May 20, 2016 14:48:45 GMT 2
Claran uusin kuva oli kivan rento! Haastavampi asento, mutta onnistui tosi hyvin!! Sun piirrokset on aina ihania ja tykkään katella niitä. Komppaan tässä Cellaa, Danin opettajaelämää on tosi hauska seurata! Osaat hypätä erilaisten hahmojen saappaisiin mahtavasti ja Danin tarinat naurattaa aina Mitähän vielä.. No, kaikilta on tullut ihania hoitomerkintöjä ja ootte kans aktiivia!! Pitäs varmaan ottaa mallia..
|
|
|
Post by Wenla on May 16, 2016 12:34:23 GMT 2
60cm Wenla - Björks Brigitta
|
|
|
Post by Wenla on May 16, 2016 12:33:11 GMT 2
Helppo c Wenla - Björks Brigitta
|
|
|
Post by Wenla on May 2, 2016 7:24:32 GMT 2
Mä oon suuri ehkä, mutta ollaan tosaa kesäkuun lopulla Hämeenlinnan ja Helsingin seudulla, joten silloin vois olla mahdollisuus mun päästä mukaan :-) Mutta tosiaan suuri ehkä
|
|
|
Post by Wenla on May 1, 2016 14:34:05 GMT 2
Randin eka tarina oli tosi kiva! Kadehdin teitä jotka ossaatte kirjottaa noin pitkiä tarinoita, multa se ei vaan luonnistu Mutta siis, eka tarina oli sujuva, mukaansatempaava ja kaikinpuolin hyvä! Lisää tollasia pitkiä tarinoita!! Tuulia, kehuinkin uusinta merkintää jo, mutta siis en voi muuta sanoa kuin että wau. Tykkäsin tuosta kuvasta tosi paljon ja siitä välitty just sellanen oikia fiilis, joka tarinassakin oli. Tarina oli siis myös ihana ja osaat kuvailla hahmon tunteita vaan niin super hyvin (kateellinen ilmottautuu!!). Tästä munkin oli helppo jatkaa juonta eteenpäin 8)
|
|
|
Post by Wenla on Apr 30, 2016 23:29:33 GMT 2
1.5.2016 Sunnuntain surkeudet
"Kuule, oonko mä sun mielestä vähän ilkee?" mä kysyin Sandralta. Gitta ja Aristo kävelivät peräkanaa valaistua maastoreittiä kohti tallia loppukäyntien merkeissä, ja mä tuijotin Sandran tummia hiuksia, kun se keinui Ariston käynnin tahdissa. Sandra oli varmasti tahtomattaan joutunut kuuntelemaan mun valitusta ja ininää Tuuliasta ja Mikusta, mutta ainakaan se ei ollut käskenyt mun olla hiljaa. Siitä mä olin erittäin kiitollinen. Sandra oli kuienkin sanonut, että oli puolueeton, eikä ollut haukkunut ja valittanut mun kanssa, vaan pelkästään kuunnellut. "Ai missä?" se kääntyi katsomaan mua. "No siis Tuulialle," huokaisin. Mua oli viimepäivinä ruennut kaduttamaan, koska enhän mä oikeasti ollut niin kamala ihminen. Vai olinko? "Älä nyt suutu, mutta 'vähän ilkee' on aika vähättelevä ilmaisu," Sandra totesi. "No mut mieti mitä se teki mulle?!" mä parkaisin, ja yritin vakuutella Sandraa, mutta myös itseäni olevani oikeassa. Vaikka tiesinhän mä, etten ollut. "Tavallaan se ei oo tehny sulle mitään, sä ylireagoit aika pahasti sillon aluksi niinkuin Tuikkukin. Mä en halua puolustella sitä, mutta oot sä ollut vähän turhan ilkeä. Vaikka en mä kyllä tiedä, miten itse reagoisin tollaseen. Mutta nyt mä voin ainakin yrittää esittää fiksua," se vastasi ja virnisti lopuksi. "Pitäiskö mun sitten mennä hieroon sopua? Mua vähän kyllä kaduttaa jotkut asiat, mitä oon sanonu sille.. Mutta anteekspyyntöä mä odotan siltäkin," mutisin. "En mä usko, että se vois ainakaan hirveenä pahentaa tilannetta." Mua värisytti ja pelotti, kun riisuin Gitan varusteita sen boksissa. Gitta tuntui aistivan hermostuneisuuteni, sillä se ei ollut yhtä rento kuin yleensä. Sen korvat kääntyilivät tiuhaan, kun harjasin sen kylkeä ja pärskin välillä karvanlähdön, siitepölyajan ja tallipölyn vuoksi. Mä yritin miettiä, mitä sanoisin Tuulialle, sillä mä en todellakaan halunnut jäätyä totaalisesti siinä tilanteessa tai varsinkaan ruveta hirveästi tunteilemaan. Mun oli oltava vahva ja itsevarma. SE hetki koitti nopeammin kuin olisin halunnut. Mä astuin vessasta ulos, kun huomasin Tuulian käytävällä. Sekin huomasi mut ja meinasi jo juosta karkuun, kun mä sain suustani ne kohtalokkaat sanat: "Tuulia, meidän pitää puhua." Satulahuoneen seinät tuntuivat ahdistavilta. Ihan kuin ne voisivat kaatua päällemme hetkenä minä hyvänsä. Tuikku istuutui penkille ja mä vastapäätä toiselle. "No?" se kysyi, ja katsoi mua ilmeellä, jota en osannut tulkita. "Mä tiedän että oon ollut ihan kamala sua kohtaan, mutta sä varmaan ymmärrät miks mä olin niin loukkaantunut. Tai jos et ymmärrä niin harmi, mutta olin kuitenkin. Mä en kuitenkaan haluais meille ihan tämmösiä välejä... Tai siis, mä haluaisin sopia, koska mä inhoan tämmöstä vihanpitoa," mä puhuin. "Mutta riitelystä sä näytät pitävän.." "Mä olin vihanen. Kuitenkin, ei kukaan jätkä oo ystävyyden arvonen. Ei varsinkaan semmonen täys kusipää pettäjä ku Miku, joka ei osaa ajatella muuta ku omaa etuaan," jatkoin rauhallisesti. "Me.. me palattiin yhteen," Tuulia sanoi hiljaa ja laski katseensa maahan. Se tuntui siltä kuin joku olisi ampunut mua tuhat ja yksi kertaa suoraan sydämmeen, päähän ja keuhkoihin ja lopuksi vielä leikellyt musta ruuminosia yksi kerrallaan. Se tuntui pahemmalta, kuin koko sotkun paljastuminen. Silloin tuntui, että Miku oli pettänyt mut. Nyt sekä Miku että Tuulia. Mua ei kuitenkaan itkettänyt, olin lamaantunut. Ehkä kauhusta, ehkä vihasta, ehkä surusta. Mä nousin ja ryntäsin ulos huoneesta niin nopeasti kuin ikinä pääsin. Wenla ja Gitta 72HM
|
|
|
Post by Wenla on Apr 19, 2016 17:45:26 GMT 2
Wenla: koulu 1
|
|
|
Post by Wenla on Apr 19, 2016 17:42:08 GMT 2
Kinkunsulattelukoulurääkki
Elmo tuntui rauhalliselta, kun kävelimme alkukäyntejä. Se lompsi eteenpäin verkkaiseen tahtiin ja mun oli vähän väliä heräteltävä sitä. "Tänään jokainen saa keskittyä istuntaan. Otetaan heti alkuun jalustimet pois jalasta ja haetaan hevosille reipas käynti. Keskittykää pitkään jalkaan, joka on hevosen ympärillä," Anne aloitti miltei heti asemiin päästyään. Mä päästin hiljaisen voihkaisun ja nostin jalustimet ponin kaulalle. Huomasin toivovani, että olisin voinut istua sohvan nurkassa konvehtirasia käsissäni katsomassa hömppäsarjoja. "Wenla, saat pyytää Elmoa melko tiukoin avuin liikkumaan. Elmolla on kaksi moodia, jossa se menee. Eli vähän sellainen tahmea Gitta-moodi ja sitten alta pois juoksu -moodi. Tänään olla näköjään tahemalla moodilla. Joten silloin erityisesti rento reisi ja nopea pohje," Anne ohjeisti ja mä tein työtä käskettyä. Vaikka olinkin tottunut Gitan lahnaamiseen, toisen ponin lahnaaminen tuntui täysin erilaiselta. Olisin mieluusti ottanut taluttajan ja jättää ponin liikkumisen tämän vastuulle. Pikkuhiljaa ratsastus alkoi tuottaa tulosta ja Elmo asteli sopivan reippaasti uralla ilman, että mun täytyi puskea jokaisella askeleella. Seuraavaksi teimme loivaa kolmikaarista kiemurauraa, joka sujui hyvin käynnissä. Ravissa jouduin muistuttelemaan vähän väliä, mitä tahtia kulkisimme ja avut menivätkin helposti kaivamiseksi, jonka Annekin huomasi: "Wenla, muista ei kaivamista! Vaan taas selkeät, nopeat avut. Voltilla ota enemmän asetusta sisään. Samalla pidät ulko-ohjan tiukkana. Raippa valmiina, jos Elmo yrittää tahmata." Ravissa tehtävä oli haastava, mulle lähinnä sen takia, että jouduin oikeasti tekemään töitä vauhdin ylläpitämiseksi. Elmo taisi luulla, että se oli edelleen joululomalla (krhm, eipä kuskikaan missään teräskunnossa ollut). Lopuksi otimme laukkaa, jossa vauhdin säilyminen ei onneksi ollut enää niin paha ongelma. Mä halusin tietysti laukata ilman jalustimia ja täytyy myöntää, että kivaa oli. Elmon laukka oli mukavaa, eikä istuminen ollut läheskään yhtä vaikeaa kuin ravissa. Loppujen lopuksi tunnista jäi ihan kivat fiilikset, vaikka ravi- ja käyntityöskentely ei meinnanut onnistua sitten millään. Kiitos kivasta tunnista!
|
|
|
Post by Wenla on Apr 12, 2016 17:24:49 GMT 2
12.4.2016 - Vihanpurkutiistai
Nakersin eväsleipääni varsin keskittyneenä. Olin tullut tallille pitkästä aikaa, puunannut Gittaa puomitunnin jälkeen ja pähkäilyt osalistua vaiko ei Pirren estekurssille. Lopulta en kuitenkaan osallistunut, ratsastus ei oikein inspiroinut näinä viikkoina. Gitan estetunnin ratsastaja oli halunnut laittaa ponin itse joten olin kavunnut yläkertaan horrostamaan ylhäiseen yksinäisyyteeni. Viime aikoina mä olin yrittänyt vain unohtaa. Vaikeaksi se kuitenkin kävi, sillä Miku tai Tuulia käveli aina vastaan koulun käytävillä, Tuikku lisäksi tallilla. En kuitenkaan enää säälinyt itseäni, lähinnä sisälläni oli vihaa joka odotti sopivaa kohdetta jolle purkautua. Mä melkein jopa odotin hetkeä, jolloin mun olisi pakko kohdata Miku tai Tuulia. Taukotupaan saapui pulisevat Inksu ja Britta, jotka katsoivat vuorollaan mua ensin yllättyneenä, sitten joku jopa vähän huolestuneena. Tai ainakin siltä se mun mielestä näytti. Inkeri ja Britta istahtivat tupapöydän ääreen ja jatkoivat juttuaan. Tytöt juttelivat jostakin, jostakin joka ei kiinnostanut mua sitten yhtään. Mä pidin silmiäni puoliksi kiinni ja nojasin sohvannurkkaan valmiina nukahtamaan heti sopivan tilaisuuden tullen. Pian ovi kävi taas ja Tuulia astui sisään perässään Adalind. Mun huulille tuli väkisinkin pieni hymy, ja mä en tiedä miksi, mutta mä melkein nautin tästä tilanteesta. Olin kamala. Kaikki huoneessa olijat katsahtivat parivaljakkoon tietävästi, mikä sai Tuikun kuiskaamaan Adalle jotain mitä en kuullut. Adalindin vastauksen sentään kuulin. Oman nimensä kun erottaa niin helposti muiden puheesta. "Et sä nyt Wenlan takia voi häipyä," se yritti kuiskata. "Kyllä voit," mä tokaisin hetken mielijohteesta. Kaikki vilkaisivat mua, joku pahasti, joku kurmat kurtussa ihmetellen. Tuulian silmissä välähti kiukku, eikä Adakaan kovin iloiselta näyttänyt. Tuulia ja Adalind seisoivat edelleen ovensuussa. Mä huomasin, että Britta ja Inkeri katsoivat toisiaan melkein nauraen. "Mä en vaan jaksa esittää, että mulla olis ton kanssa kaikki okei?" puuskahdin. "No käytöstavat on sulla varmaan kuitenkin vielä tallella?" Tuulia katsoi mua pistävästi. "ÄLÄ SINÄ KUULE IKINÄ, IKINÄ ala arvostelemaan mun käytöstapoja sen jälkeen, mitä sä oot musta sanonu. Mä en ikinä olis sun selän takana kenenkään kanssa? Se että sä väität mua valehtelijaks on ihan helvetin epäkohteliasta!" mä raivosin ja nousin seisomaan. Ada katsahti Tuuliaa ja sitten mua ja olikin sanomassa jotain kunnes Tuulia kerkesi ennemmin: "SE OLI HETKEN MIELIJOHDE. KOITA YMMÄRTÄÄ Mä tiedän että suakin sattuu tää koko juttu, joten varmaan ymmärrät, että suuttuneena sitä päästää suusta kaikenlaista," se huusi takaisin ja näytti itsekin yllättyneeltä. "Apua, säkin osaat huutaa. Kumma kun sulla ei ollut tota munaa siinä vaiheessa, kun tää paska sai alkunsa?" mä sanoin ivallisesti. Inkeri tyrskähti, ja mä vilkaisin sitä pahasti, jolloin se napsautti suunsa kiinni. "TAI SITTEN MUIDEN MAANRAKOON HAUKKUMINEN JA SITTEN LYÖMINEN EI OLE MUN JUTTU!" Tuulia sähähti (eikissamaisesti, tietäkäätämä!!!). "VÄITÄTKÖ SÄ, ETTÄ MUN ON? Tai oikeestaan, sun ja Mikun kaltasten ihmisten haukkuminen on yllättävän helppoa ottaen huomioon, että mä en oikeesti ees oo kovin ilkeä," mä sanahdin. Tuulia hiljeni ja katsoi mua pitkään. Sen sanottuani mä nappasin kassini sohvalta ja harpoin ovensuuhun Adan ja Tuulian ohi ja pysähdyin vielä kertaalleen. "Ainiin, kerro terveisen sille saatanan Hellbergille," mä melkein hymyilin ja suunnistin sitten alakertaan. Kotimatkalla sain Inksulta viestiä. "Wau Wenla, se oli kunnon show. Viikon viihdepalkinto menee sulle ja Tuikulle!!" Mä nauroin.
Wenla ja Gitta 71HM
(leikitään et mainitsin Gitan useammin kuin kahesti)
|
|
|
Post by Wenla on Apr 3, 2016 19:30:26 GMT 2
3.4.2016 Sunnuntai Loppuviikko oli mennyt kuin jonkin mustan pilven sisässä. En muistanut kunnolla, mitä olin tehnyt tai kenet olin nähnyt. Ahdisti edelleen, enkä pystynyt nukkumaan öisin kunnolla. Se kostautui levottomina päiväunina, jotka lähinnä väsyttivät lisää. Mä en edes ollut enää varma, oliko tämä normaalia. Jos oli, hyi. Jos ei, hui. Tallilla olin käynyt eilen. Olin käynyt Gitan kanssa maastossa ja vältellyt parhaani mukaan ihmiskontakteja. Mä en tiedä tiesikö kovinkaan moni draamailustamme, toivottavasti ei, sillä mä en millään jaksaisi selittää tätä juttua miljoonaa kertaa. Isälle ja äidille kertominenkin oli ollut haastavaa ja mä en tiedä miksi, mutta mua nolotti. Eihän se edes mun vika ollut, mutta nolotti silti. Silti Gitta ei saisi kärsiä omien ongelmieni takia. Istuin työpöytäni ääressä laskien matematiikanlaskuja, kun puhelimeeni pärähti viesti. Se oli seben ryhmästä, Sandra kyseli maastoseuraa. Hänen kanssaan olisin voinut miltei lähteä, koska tyttö tiesi tarinani eikä varmasti utelisi siitä (ainakaan hirveästi). Mä olin jo vastaamassa myöntävästi, kunnes Tuulialta tuli viesti: Mä voisin tulla Ruusan kans!
Sammutin puhelimeni ja heitin sen sängylleni. Ehkä olisi vain parempi pysyä kotona ilman yhtä ainutta elävää omanikäistäni, ei isästä ja Vanessasta kuitenkaan mitään haittaa ollut.
Mieleeni muistui torstai-iltapäivän viimeinen välitunti, kun olin kohdannut Tuulian vessan ovella. Hän oli tulossa pois, mä olin menossa sisään. Blondi oli meinannut kävellä päin näköäni, mutta hypähtänyt viime tipassa askeleen taaksepäin. Meidän katseemme olivat kohdanneet: Tuulia katsoi mua surullisesti, ehkä hieman vihaisesti ja pettyneesti, kun taas musta tuntui, että mun silmät oli pelkkää jäätä. En mä tuntenut sillä hetkellä mitään, jyräsin vain kylmästi ohitse ja paukautin vessakopin oven perässä kiinni. Mutta näin jälkeenpäin se oli kamalaa. Ennen olisimme voineet moikata, hymyillä ja vaihtaa muutaman ystävällisen sanasen. Enää se ei onnistuisi. Kiitos Mikael %#&¤@## Hellbergin. Mä totisesti toivoin sille huonoa loppuelämää, vaikka yleensä en jaksanut oikeasti vihata. Tällä kertaa vihaaminen ei edes ollut vaikeata. Vaikeata oli kaikki muu, mikä vihan kohteeseeni liittyi. Muistot.. Ystävän menetys.. Kaikki. Vanessa tuli huoneeseeni arasti ja istahti työpöydälleni. Hänen suunsa oli varovaisessa hymyssä, ja lyhyet sormet näpräsivät paidanhelmaa. "No?" kysyin. "Se on ihan tyhmä se poika, sun pittää unohtaa se," Vanessa sanoi ja risti kätensä puuskaan. "Ei se kuule oo ihan niin helppoo," mutisin. "No miksi sun pitäis muistella jotakin joka saa sut tommoseksi hiljaseks ja surulliseks. Sitten ku mä nään sen niin meen kyllä sanomaan sille pari valittua sanaa..," Vanessa tokaisi itsevarmana. Mä naurahdin pikkuisen. "Mulla jäi viimeks juttu kesken sen kanssa, että eiköhän se oo parempi jos mä sille sanon ne pari valittua sanaa," virnistin. Vanessa oli kuitenkin oikeassa. Miksi mun pitäisi vatvoa ihmistä, joka sai mut surulliseksi ja vihaiseksi yhtä aikaa. Niin, ei mikskään.
|
|
|
Post by Wenla on Mar 29, 2016 15:35:46 GMT 2
1.2.2016 Puomi- ja kavalettitunti
"Iik apua ääk mulla on Loeke!" mä vinkaisin luettuani tuntilistan. Vieressäni seissyt Kuura nauroi ja näytti erittäin tyytyväiseltä omaan ratsuunsa, olihan Huiska sentään Kuuran hoitoponi. Sisimmässäni mua vähäsen pelotti, Loeke oli niin erilainen kuin Gitta, että mulla menisi varmasti ikä ja terveys etsiessäni oikeita nappuloita. Loeke oli aivan erilaisen oloinen kuin Gitta jo alkukäynneissä. Se oli samaa kokoluokkaa, mutta jotenkin sirompi ja ketterämmän oloinen sekä reippaampi. Alkuverryttely mulla meni lähinnä hakiessa sopivaa tahtia ja hieman taivutellen ponia. Puomit menivät oikein hyvin. Loeke ravasi korvat höröllä puomien yli ja mua hymyilytti, sillä poni selvästi nautti jo puomienkin ylityksestä. Pirittakin näytti tyytyväiseltä, etenkin laukkapuomien jälkeen ja mulla oli ihan hurjan hauskaa Loeken esteponilaukassa. Ehkä mä löytäisin Gitastakin joskus tuollaisen vaihteen. Kun sitten lähdimme ylittämään ensimmäisiä kavaletteja oli allani poni, joka leiskautti jäätävillä kenguruloikilla kavalettien yli ja heitti sitten päätään iloisena niin, että olin vähällä jalkautua. Ja alkutunti oli mennyt aika hyvin.. Lupasin mielessäni palvoa Pihlaa - joka sai Loeken näyttämään tosi helpolta ja kivalta - koko loppuelämäni mikäli tästä tunnista ei tulisi mitään. Ravikavaletit alkoivat pikkuhiljaa onnistua, kunhan mä muistin pitää pohkeet kunnolla kiinni ja tehdä puolipidätteitä ettei vauhti päässyt kiihtymään. Laukassa mulla oli taas niin hullun hauskaa, että meinasin unohtaa ratsastaa. Loeke leiskautteli jokaisen kavaletin yli sellaisella vauhdilla, että Piritta taisi välillä olla jopa kauhuissaan. Loppua kohden mä osasin kuitenkin rauhoittaa Loekea niin, että ylimääräisiltä sydämentykytyksiltä vältyttiin. Loppuraveissa Loeke oli selvästi rennompi kuin alkutunnista ja se uskalsi venyttää kaulaansa pitkälle eteenpäin. Mä silittelin sen kaulaa ja pohdin itsekseni kuinka olinkaan kaivannut estetunteja ja hyppäämistä ylipäätään. Tai tuskin tätä hyppäämiseksi saattoi kutsua, mutta jostakin piti aina lähteä tauon jälkeen. Mun hyppäämisinto ottikin huiman harppauksen eteenpäin tunnin aikana ja päätin osallistua taas pian estetunnille. "Hyvinhän se meni sitten kun sait Loeken rauhoittumaan! Tuosta ponista kyllä näkee miten se nauttii hyppäämisestä," Pirre hymyili kun se saapui loppukäynneillä meidän vierelle. "Mutta mitäpä itse tykkäsit ponista, olitkos sä edes Loekella mennyt ennen tätä tuntia?" "Joo se kyllä näytti tykkäävän. Mutta en oo menny ja oli siis superkiva. Voisin mennä vaikka joskus uudestaankin!" naureskelin. "Onhan tää nyt aika erilainen kuin Gitta, mutta siihen nähden meni oikeastaan ihan hyvin. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei ainaskaan puuttunut." Kiitos tunnista! <3
|
|