|
Post by Wenla on Jan 7, 2018 18:49:56 GMT 2
7.1.2018 sunnuntai - Chillisti sunnuntaina
Wenla ja Gitta 99HM
(2 päivitystä samalla viikolla!!! en ees muista millon viimeksi.....)
|
|
|
Post by Wenla on Jan 7, 2018 18:39:09 GMT 2
Hikistä puomivääntöä
Kiitos!!
|
|
|
Post by Wenla on Jan 7, 2018 18:18:51 GMT 2
Tehoviikonloppu
Mulla oli superhyvät fiilikset tehoviikonlopun jälkeen. Mä olin kokenut monta ahaa-elämystä, ja saanut aivan superhyviä vinkkejä. Vaikka mulla olikin ollut aluksi vaikeuksia sopeutua uuden opettajan silmän alle, olin mä loppujenlopuksi erittäin tyytyväinen osallistumisestani. Ehkä paras juttu siinä oli ollut se, että mä en ollut kehdannut luovuttaa heikolla hetkelläni lauantain koulutunnilla. Se olisi ollut noloa.
Tutun opettajan edessä mä en varmaan olisi edes miettinyt kahta kertaa.
Oli miten oli, varsinkin viimeinen maastoestetunti oli mun ja Gitan osalta jotenkin silmiä avaava. Mä olin saanut Gitan hyvään rytmiin heti ensimmäisten hyppyjen jälkeen, ja loppurata tuntui hoituvan kuin itsestään. Olinhan mä aina tiedostanut, että meidän ongelma oli lyllertäminen, mutta sen korjaaminen oli joka kerta yhtä haastavaa. Aina se ei edes onnistunut.
Vanessan näkökulma:
Mä en vieläkään ollut ihan varma, miksi istuin Seppeleen maneesin katsomossa. Mun oli pitänyt vain tuoda Wenlalle kuivat ratsastushousut, mutta loppujen lopuksi olin päätynyt jäämään seuraamaan siskoni tuntia. Eipä mulla ollut tänään parempaakaan tekemistä, sillä paras ystäväni oli lähtenyt kotiin jokin aika sitten oltuaan meillä yötä, eikä kukaan muu päässyt tulemaan meidän äidin luokse, sillä se asui niin metsässä. Siispä mä olisin halunnut lähteä takaisin isälle, mutta äiti ei tietenkään suostunut. Se oli jo valmiiksi pahalla päällä siitä, että Wenla oli päättänyt viettää äitiviikonloppunsa tallilla.
Mä heräsin ajatuksistani kun maneesin keskellä pätevän näköisenä seissyt mies kailotti siskolleni ohjeita. "Wenla pyöräyttää hartiat taakse ja rentouttaa käden. Pohkeet tukevat myös peruutuksessa, älä jätä ponia yksin,” opettaja sanoi. Mä en ollenkaan tajunnut mitä se tarkoitti ponin yksin jättämisellä, sillä ei Wenla ollut mihinkään mennyt missään vaiheessa. Ehkä se oli taas niitä outoja ratsastajien termejä.
Wenla ratsasti jollakin lehmän näköisellä ponilla ihan kivan näköisesti. Sen ponin nimi taisi olla Hestia tai joku sen tapainen. Mä en ollut mikään ratsastuksen ammattilainen, mutta osasin silti sanoa, että poni oli aika reipas. Mä en ollut ihan varma oliko se hyvä juttu, sillä se Wenlan hoitoponi Gitta oli aika laiska. Että ehkä se reippaus saattoi jopa vaikeuttaa, sillä siskoni ei ollut niin tottunut reippaisiin poneihin.
Tosin, ihan hyvin Wenla näytti pysyvän selässä.
Tunnin tehtävät olivat vähän omituisen näköisiä. Kaikki ratsastivat ympäri ämpäri kenttää tiettyjä ratoja pitkin, mutta ihan kuin mitään sen suurempaa ei olisi tehty. Mä en tiennyt kovin montaa ratsastusliikettä, mutta ainakin pohkeenväistön mä tiesin. Sitä mä vaan ihmettelin että miksi ne ei tehnyt sitä. Wenla oli kai aika hyvä siinä, koska olin joskus nähnyt, kun se teki Gitalla niitä ja ihan oikealta se näytti.
Mun mielenkiinto heräsi vähän enemmän, kun ponit alkoivat laukkaamaan. Wenlan poni näytti mun mielestä tosi söpöltä, etenkin kun se vähän pyöristi kaulaansa ja heilutti korviaan sinne tänne. "Wenlan kädet näyttävät hyvältä, keskity nyt rentouttamaan jalka. Laukassa erittäin hyvä aktiivisuus, pidä tämä!” Kuului kehu opettajankin suusta ja mä tunsin pientä ylpeyttä siskostani. Vaikka ei se ollut paras tästä ryhmästä. Ne tytöt, jotka ratsastivat isoilla hevosilla, olivat selvästi parhaita. Ne näyttivät siltä, kuin joku olisi liimannut heidät satulaan ja ratsastaminen olisi maailman helpoin asia. Vaikkei se todellakaan ollut, uskokaa mua.
Kiitos tapahtumasta!! ihan superkiva <3
|
|
|
Post by Wenla on Jan 3, 2018 21:41:38 GMT 2
3.1.201(7)8 keskiviikko – Itkupilli liikenteessä
En ollut käynyt Seppeleessä sitten ponitallin valmistumisen jälkeen. Ja nyt kun mä seisoin sen edessä, mun teki mieli itkeä. Mä olin maailmanhistorian huonoin ihminen. Mun loppuvuosi oli mennyt aivan penkin alle. Mä en ollut enää väleissä äitini kanssa. Me olimme riidelleet useampaan otteeseen sen kerrottua raskaudestaan, ja lopulta yhden riidan jälkeen se oli sanonut, että mun olisi turha näyttää naamani sen kotona. Mä olin ensin tuntenut surua ja rynnännyt huoneeseeni pakkaamaan tavaroita itku kurkussa. Mutta kaiken sen pakkauksen keskellä mä olin kovettanut itseni, ottanut äidin suosikkikorvakorut mukaani ja pamauttanut ulko-oven melkoisella voimalla kiinni. Isä oli tietenkin velvollisuudentuntojensa vuoksi yrittänyt saada meidät puhumaan, mutta mä olin perinyt luonteeni äidiltäni. Kumpikaan meistä ei ollut luovuttanut, joten sen päivän jälkeen mä en ollut nähnyt äidistäni vilaustakaan. Ja musta tuntui, että mun isää ei oikeasti vaivannut meidän välirikko niin paljon, kuin se antoi ymmärtää. Se oli johtanut siihen, että musta oli tullut vihainen. Siis jopa vihaisempi kuin ennen. Mun syksyn viimeiset kirjoitukset olivat menneet täysin penkin alle, ja musta tuntui, että mun pitäisi lykätä lukiosta valmistumista tämän kevään sijasta ensi syksyyn. Kolmas ja ehkä vähäpätöisin, mutta silti muhun vaikuttanut asia oli ratsastuskoulumestaruudet. Ne olivat menneet aivan penkin alle ja syöneet mun viimeisetkin motivaationrippeet tallilla käymiseen. Ja niinpä muutaman hevosettoman kuukauden jälkeen tässä mä olin. Ponitallin edessä hammasta purren. Mä en tiedä mikä siinä oli edes niin hankalaa. Pelottiko mua, että Gitta olisi unohtanut mut? Vai pelottiko mua jonkun tutun näkeminen? Mun oli vain pakko nielaista ahdistukseni kurkusta alas ja astua talliin. Mä päädyin ensin satulahuoneeseen, joka kiilteli uututtaan. Siellä ei ollut kymmenen vuoden pölyjä nurkissa, vaan siistejä telineitä ja lukemattomia varusteita. Gitan harjapakki lojui nurkassa ja sai mun omatunnon pistämään jälleen kerran. Tallin puolella oli melko hiljaista, mikä sai mut vilkaisemaan kelloani. Se oli vasta puoli kolme, joten mä en ihmetellyt. Tunnit alkoivat keskiviikkoisin vasta kuudelta. Karsinat näyttivät tyhjiltä, joten mun piti kiertää kaikki läpi löytääkseni Gitan karsina. Se oli mukavalla paikalla tallin perällä jonkun Polina –nimisen ponin vieressä. Mulla ei ollut hajuakaan mikä se oli olevinaan. Samalla ”käytävällä” majailivat myös Eiko ja Tirkku, mikä sai mut huokaisemaan helpotuksesta. Anne ei ollutkaan vaihtanut jokaista tallin hevosta uuteen. Mä jätin ponitallin taakseni ja hiippailin päätallin puolelle. Sisällä tallissa mä kirosin mielessäni sen, jonka idea oli rakentaa ponitalli niin kauas oikeasta tallista. Enhän mä jaksaisi ravata tätä väliä joka kerta kun kävin tallilla??? Mä kiersin päätallia pää pyörällä. Uusia hevosia oli ihan liikaa. Oli Agnethaa, Egsyä, Rainea, Pumia ja vaikka mitä. Kierroksen jälkeen mä seisahduin portaiden eteen, huokaisin syvään ja jatkoin matkaani satulahuoneeseen. Mä en todellakaan uskaltanut näyttää naamaani siellä. Gitta seisoi lumisessa tarhassa vierekkäin Hestian kanssa. Mä kapusin aidalle istumaan välittämättä sen lumikerroksesta, ja laskin pääni käsieni varaan. Mä en uskaltanut kutsua Gittaa nimeltä, sillä mua pelotti ihan vietävästi, ettei se tunnistaisi mua. Se näytti ihan samalta kuin aina ennenkin sinisessä loimessaan Hestian vierellä. ”Gitta!” mä rohkaistuin ja hyppäsin alas aidalta napaten samalla kylmettyneen riimunnarun portilta käteeni. Gitta kiinnitti huomionsa muhun, sen korvat osoittivat mua kohti ja pää nousi taivaisiin. Sitten se asteli verkkaisesti mun luokse ja tunki turpansa mun kainaloon. Ja mä vannon että siinä vaiheessa mua oikeasti itketti. Onneksi kukaan ei ollut näkemässä. Wenla ja Gitta 98HM
(SUPRISEEEEEE!!!!!! oon oikeesti huono sori)
|
|
|
Post by Wenla on Oct 23, 2017 19:06:20 GMT 2
23.10.2017 maanantai – Arki
”Mites meni?” mä kysyin väkinäisesti hymyillen tytöltä, joka oli riisumassa satulaa Gitan selästä. Ponin korvat olivat luimussa ja se kalautteli hampaitaan yhteen, mutta viisaana ratsastaja oli sitonut Gitan karsinan seinään kiinni. ”No tuota.. ei mitenkään kauhean hyvin, tuo asenne sillä oli koko tunnin,” tyttö nyökkäsi kohti Gittaa ja pujottautui karsinasta satula sylissään. ”Se jäi pari kertaa vaan pukittelemaan paikalleen, enkä mä saanut siihen muutenkaan mitään kontrollia. Elli vähän epäili, että sillä olis selkä kipeänä ja se meinas tulla tarkistamaan sen tässä kohtapuolin. Oota hetki mä käyn viemässä tän satulan.” Mä nyökkäsin tytön perään ja nojauduin kurkistamaan Gittaa kaltereiden välistä. Se tuijotti seinää korvat luimussa ja näytti mun mielestä jotenkin erittäin apaattiselta. ”No mut toivottavasti ei oo mitään, teillähän on tälläkin viikolla kilpailut, eikö?” tyttö totesi palatessaan harjapakin kanssa. ”Toivotaan,” mä tyydyin sanomaan ja vilkaisin harjapakin ääreen kumartunutta tyttöä. ”Tarvitko apua harjaamisen kanssa?” ”Toki,” se vastasi. Niinpä me harjattiin luimistelevaa Gittaa hiljaisuuden vallitessa Ellin saapumiseen saakka. ”Ai Wenla, hyvä että sä oot täällä. Ajattelinkin just, että pitää infota sulle. Alina varmaan kertoi mun epäilykset?” Elli jutteli ja astui itsekin karsinaan. Alinaksi paljastunut tyttö nyökkäsi ja siirtyi karsinan ovelle. Elli asetti kätensä Gitan selälle ja tunnusteli sitä hetken aikaa voimaa käyttämättä. Sitten se puristi tamman selkää muutaman kerran monesta eri kohdasta tarkkaillen kokoajan Gitan reaktiota. ”Ei tuo näytä reagoivan mitenkään kauhean voimakkaasti,” Elli totesi katsellessaan edelleen luimistelevaa Gittaa, joka heilautti kerran päätään. ”Se voi olla ehkä vähän arka, mutta ei näytä vakavalta.” ”Mä en usko että sen satula on ainakaan epäsopiva, kun vastahan ne tarkastettiin,” mä sanoin ja laskin katseeni lapasiini. ”Mutta voihan se johtua muustakin. Jalkoja se ei ainakaan arista, me just kokeiltiin Alinan kanssa.” ”Hmm. Gitta on kyllä nyt viimeaikoina ollut aika kovalla treenillä. Se tarttis ehkä vähän vapaata. Ehkä mä sanon Annelle että antaa sille huomenna vapaan. Käyt sitten keskiviikkona tsekkaamassa, että millä mielillä se on. Jos sillon vielä vaikuttaa jotenkin aristavalta tai muulta, niin ilmotat jollekin meistä,” Elli sanoi ja taputti Gittaa lavalle. ”Mä ilmotan,” mumisin punapään selälle, sillä se asteli jo kohti toimistoa. Yläkerrassa ei ollut ketään, kun mä istahdin tupapöydän ääreen selaamaan kännykkääni. Eipä se mua haitannut, ihmiskontaktia välttelemään mä olin tallille tullut. Musta tuntui että kaikkien muiden hevoskiintiö oli viimeviikon jälkeen täynnä. No, leirillä oli ratsastettu varmaan vuoden edestä ja ratsastuskoulumestaruuksissa jännitetty toisen vuoden edestä. Niin, ratsastuskoulumestaruudet. Ensimmäisissä osakilpailuissa kaikki oli mennyt hyvin. Ei mitenkään loistavasti, muttei myöskään huonosti. Esteillä olimme sijoittuneet seitsemänsiksi. Ei se rata ollut ollut mikään täydellinen, mutta meidän ensimmäiseksi kasikympiksi varsin kelvollinen. Koulussa olimme olleet kahdeksansia, ja siihenkin mä olin ollut ihan tyytyväinen. Seuraavissa osakilpailuissa meidän koulurata oli mennyt kaksi sijaa paremmin, sillä olimme olleet kuudensia. Se rata oli oikeasti ollut aika hyvä, mutta muut olivat olleet parempia. Esteillä mä olin jäänyt matkustelemaan kahden ensimmäisen pudotuksen jälkeen, jonka jälkeen Gitta oli ottanut vielä kaksi puomia lisää ja yhden kiellon. Niiden kuudentoista virhepisteen jälkeen mä olin terästäytynyt ja ratsastanut radan kaksi viimeistä estettä kunnialla läpi. Se vaan, että mun olisi pitänyt aloittaa ratsastus ekalta esteeltä lähtien. Oven kolahdus keskeytti mun ajatukset ja mä siirsin katseeni tulijaan. Cella seisoi ovella kahvimukinsa kanssa ja antoi katseensa kiertää pitkin tyhjää oleskeluhuonetta. Mut huomatessaan blondi huikkasi tervehdyksen ja saapasteli toiselle puolelle pöytää. ”Mä en edes muista millon täällä ois ollut näin hiljaista,” Cella totesi ja hörppäsi mukistaan. ”Jep,” vastasin ja tuijotin ikkunasta pimeyteen. Mä näin sivusilmällä, kuinka Cella tutkaili mua kulmiensa alta aivan kuin jotain arvoitusta. Ja kuten mä olin aavistellutkin, blondi avasi jonkin ajan päästä suunsa: ”Onko sulla Wenla kaikki hyvin? Vieläkö sua ärsyttää se esterata?” ”Miten niin?” mä sanoin nopeasti ja vilkaisin sitä. ”Oot vaan niin hiljanen,” blondi vastasi. ”Väsyttää vaan,” mä hymähdin ja toivoin, että Cella ei olisi antanut asian olla. Mutta se antoi, enkä mä enää kehdannut sanoa mitään. Miten sä sanot toiselle, että sun nelikymppinen äiti on raskaana ja sä et halua, että se olisi? Wenla ja Gitta 97HM
|
|
|
Post by Wenla on Oct 3, 2017 15:49:25 GMT 2
3.10.2017 tiistai – #vainwenlajutut
”Mua oikeasti ärsyttää nää kaikki uudet hoitajat ja hevoset ja ratsastuksenopettajat ja siis kaikki,” mä valitin. ”Ai?” Clara kysyi hölmistyneenä portaiden yläpäästä, jonne se oli jo ehtinyt. Clara oli päättänyt raahata mut yläkertaan tutustumaan kaikkiin uusiin, sillä mä olin tieten tahtoen piilotellut Gitan karsinassa harjaamassa sitä valmiiksi päivän tunneille. Olin kuitenkin menettänyt pakokeinoni, kun ponin ratsastaja oli saapunut paikalle hyvissä ajoin, enkä ollut kehdannut jäädä häiritsemään reippaan oloista junnua. ”Tai ei niissä muuta, mutta mää en pysy ennää perässä tän tallin tapahtumista! Mua ärsyttää kun en tunne jokaista vastaantulevaa naamaa sunnuntaisin, mua ärsyttää kun jollain on joku outo hevonen ratsuna eikä mulla ole hajuakaan minkä näköinen se on, mua ärsyttää kun mä katson meidän wappiryhmää enkä tunne puoliakaan keskustelijoista. Mä en tykkää muutoksista!” mä vaahtosin. ”Wenla hei, niitä uusia hoitajia on vaan kuusi,” blondi hymyili. ”Tuulia lopetti, Wilma lopetti, Anthon lopetti,” mä sanoin. Kuka olisi uskonut, että kaikkien niiden tappeluiden jälkeen multa olisi päässyt itku Tuulian lopetettua. En mä ainakaan, sen verran vihaisia ja katkeria me (tai lähinnä ehkä minä) olimme olleet. ”Pliis Wenla, ei se tarkoita ettet sä näkisi niitä enää ikinä,” Clara huokaisi ja sai mut naurahtamaan. Joskus mun oli vähän hankala uskoa, että mä olin meistä kahdesta se vanhempi. Oleskeluhuoneessa ei ollut kamalasti porukkaa, mutta mun nimimuistille ihan tarpeeksi. Mä annoin katseeni vaeltaa huoneen eri-ikäisissä, tuntemattomissa tytöissä, kunnes bongasin pari tuttuakin naamaa. Emmy ja Fiia istuivat tupapöydän ääressä ja mun olisi tehnyt mieli hypätä niiden pelastavaan syliin siltä seisomalta. ”Wenla, Clara, moi!” Fiia huikkasi. Kuin yhteisestä käskystä muutkin tytöt sanoivat epämääräisen moin, jonka jälkeen mä avasin suuni: ”Okei, tää on niin noloa mut voidaanko pitää joku esittelykierros? Oon nimittäin ihan hukassa kaikkien nimien kanssa.” ”Mä oon Eveliina, hoidan Eikoa,” suunnilleen ikäiseni tyttö ruskean kiharapehkonsa kanssa hymyili sohvannurkasta. ”Isabel, Hestian hoitaja,” nuoremman oloinen tyttö esittäytyi ujosti. Mun sydäntä pisti, kun mä tajusin tytön muistuttavan Wilmaa. Ei niinkään ulkonäöllisesti, mutta olemukseltaan. Sitten mä vilkaisin kolmatta tyttöä, joka istui edelleen hiljaa. ”Aa niin, siis mä oon Huiskan hoitaja, Sara,” tyttö sanoi kurtistaen kulmiaan. ”Eihän Huiska ollu hauissa?” mä ihmettelin. ”Niin siis.. mä alotin Huiskan apuhoitajana jo keväällä,” Sara sanoi ja mä tunsin, kuinka kasvoni värjäytyivät pikkuhiljaa punaisiksi. Miten mä en ollut tajunnut? Häpeän aalto levisi kehoni joka kolkkaan ja mun olisi vain tehnyt mieli kaivautua maan alle. Kelle kävi näin? ”APUAANTEEKS VOI EI VÄHÄN MUA HÄVETTÄÄ ANTEEKSIANTEEKSI SORI MÄÄ OON VAAN IHANPIHALLA EIKÄAPUAKUOLENHÄPEÄÄN,” mä aloitin, mutta onnekseni Sara vain naurahti. ”Joo ei se mitään, sitä sattuu,” se sanoi. Mä hymyilin pahoittelevasti ja istahdin nauruaan pidättelevän Emmyn viereen. Me juteltiin hetki niitä näitä lähinnä hoitajaksi pääsemisestä, kunnes sohvalla istuneet tytöt päättivät lähteä yhdessä tuumin alakertaan hoidokkiensa luokse. Mun olisi luultavasti kannattanut lähteä niiden luokse, sillä sekunnilla kun ne olivat astuneet ulos ovista, tytöt kääntyivät puoleeni pirullinen virne kasvoillaan. ”Joskus mäkin kyllä mietin että miten sä Wenla onnistut,” Fiia virnuili saaden Emmyn ja Claran nauramaan. ”Tuo oli varmaan yks mun elämän noloimmista tilanteista,” mä parkaisin ja painoin kädet naamalleni. ”No mut hei, eihän se oo ollu täällä ku… puolisen vuotta,” Clara näpäytti ja sai muut uudestaan nauramaan. ”Joo mut hei, onko kukaan teistä menossa huomenna sen uuden esteopen tunnille?” mä kysyin naurun loputtua. ”Yritätkö sä vaihtaa salakavalasti aihetta??” Emmy kysyi. ”Joo, onnistuiko?” huokaisin. ”Ei todellakaan. Oispa joku ottanut siitä tilanteesta videota,” Fiia jatkoi piikittelyäni leveä virne naamallaan. Mä näytin sille keskaria ja poistuin niine hyvineni oleskeluhuoneesta. Kello oli kuusi, joten mä raahauduin maneesille hakemaan Gittaa. Sen ratsastajalla oli jotain kiireitä, joista mä en tiennyt kuin sen, että se ei ehtisi millään hoitaa Gittaa tunnin jälkeen. Gitta hörähti mulle, kun tuntilainen luovutti ponin käsiini. Mä kyselin siltä pikaiset mietteet ja toivotin sitäkin pikaisemmat heipat, kun tytön kyyti kaarsi tallin pihaan. Se oli näyttänyt iloiselta, ja puhunut Gitastakin mukavia. ”Vai että sä oot kerrankin ollut kiltisti tunnilla?” mä mutisin ja maiskautin Gitan liikkeelle kohti tallia. Wenla ja Gitta 96HM
|
|
|
Post by Wenla on Sept 22, 2017 6:26:13 GMT 2
Wenla Grenholm - Björks Brigitta HeB/80cm
|
|
|
Post by Wenla on Sept 9, 2017 22:50:13 GMT 2
9.9.2017 lauantai – Pitkästä aikaa
Gitta lönkytteli mun alla niin verkkaisesti, että mun teki mieli hypätä sen paljaasta selästä alas ja kävellä itse takaisin tallille. Tosin, musta tuntui että mulla olisi tullut kuset housuun siinä vaiheessa, kun mä olisin joutunut kävelemään yksin keskellä pimeää metsää – siitäkin huolimatta, että me hölkyteltiin valaistua lenkkiä. Lopulta mä yritin vähän pohkeilla koputella, josko tamma olisi halunnut nopeammin iltaheinien ääreen. Sen verran voimatonta mun jalkojen heiluttelu oli, että Gitta ei tainnut edes huomata. No, onneksi mulla ei ollut mikään kiire minnekään. Niin kuin ei pitkään aikaan. Paitsi ehkä aamuisin kouluun. Ja kuitenkin mä olin melkein unohtanut, että mulla oli hoitoponi, ennen kuin Clara oli yhtenä päivänä soittanut mulle raivopuhelun ja käskenyt tulla tallille. Ja siitäkin oli vierähtänyt pari päivää kunnes tänään Clara oli pamahtanut meidän oven taakse ja kirjaimellisesti taluttanut mut kädestä pitäen tallille. Ja nyt kun mä olin täällä, mä en edes tiennyt miksi mä en ollut ollut täällä. Ajanpuutetta? Enpä usko. Laiskuuttako? Ehdottomasti. Tallin pihassa mä jalkauduin kangistuneille jaloilleni ja nappasin violetit ohjat ponin kaulalta. Seistessäni omilla jaloillani mua alkoi jotenkin karmia enemmän piha, joka oli autio ja pimeä lukuun ottamatta pihavaloja. Eivätkä ne mun mielestä niinkään lisänneet turvallisuuden tunnetta, vaan loivat jotenkin aavemaisen tunnelman. Gitta sen sijaan vaikutti rennolta, joten mä uskalsin luottaa siihen, ettei mikään hyökkäisi mun kimppuun niiden parin metrin aikana, jotka kävelisin omilla jaloillani tallin ovien luokse. Satulahuoneessa mä törmäsin Inkeriin ja Salmaan, joilla oli ilmeisesti meneillään joku myöhäisillan siivoustalkoo. Salma oli tyhjentänyt varustekaappinsa sisällön jokaiselle tasolle, joka huoneesta löytyi, ja Inkeri kökötti pienellä jakkaralla pesemässä Tirkun suitsia äärimmäisen keskittyneen näköisenä. ”Mielenkiintoista,” mä totesin tervehtimättä ja suunnistin lavuaarin ääreen pesemään Gitan kuolaimia. ”Wenla!! Moi!! Sua ei oo näkynyt aikoihin,” Salma tervehti iloiseen tyyliinsä. ”Ei näkyis nytkään ellei Clara olis käynyt hakemassa sitä huoneestaan kökkimästä,” Inkeri virnisti. ”Mistäs nyt tuulee?” mä kysyin sivuuttaen blondin letkautuksen ja kuivasin kuolaimet paidanhelmaani. ”Ei ollut mitään muutakaan tekemistä niin mä sit päädyin siivoamaan tätä. Mutta enhän mä edes saa näitä kaikkia tavaroita ulos kun ei täällä ole tarpeeksi laskutilaa,” Salma vastasi ja vilkaisi ympäri huonetta levittelemiään tavaroita. ”Ihme kun et oo vielä vaatinut tätä mun penkkiä,” Inkeri huomautti. Mä vilkaisin penkkiä jonka päällä se istui, ja pidätin vaivoin naurun tyrskähdyksen. Blondi istui sillä samaisella tuolilla, jonka Robert oli hajottanut kesän alussa. Me oltiin sitten Jutan ja Cellan kanssa lyöty viisaat päämme yhteen ja teipattu jesarilla tuolin jalka kasaan. Sitä mä kyllä ihmettelin miten Inkeri ei ollut vielä päätynyt lattialle. Mä en kuitenkaan vaivautunut mainitsemaan siitä Inkerille. ”Kuule Salma. Yleensä kun ihmisillä ei oo tallilla mitään tekemistä, ne lähtee kotiin,” mä valaisin brunettea. ”No enhän mä malttanut,” se nauroi. ”Oispa munkin ongelma toi,” mä huokaisin ja nappasin eräältä tuolilta satulahuopapinon käsiini ja istahdin siihen huovat sylissäni. ”Kaikilla on tollasia kausia,” Salma sanoi myötätuntoisesti. ”Niinpä, ja vaikka sä tekisit mitä tai et tekis mitään nin Anne kumminkin rakastaa sua,” Inkeri sanoi. ”Yritätkö sä vakuuttaa mut vai ittes?” mä virnistin ja sain Inkerin ja Salman nauramaan. Ennen lähtöäni mä poikkesin vielä Gitan karsinalla. Mä saavuin juuri parahiksi nähdäkseni tamman laskeutuvan purujen päälle polvilleen ja kierähtävän sitten kyljelleen. ”Mä harjasin sut just vartti sitten,” mä huokaisin ja nojauduin kurkistamaan ponia kaltereiden välistä. Gitta ei korvaansa lotkauttanut, vaan jatkoi puuhiaan erittäin onnellisen näköisenä. Se sulatti lopulta mun sydämen ja mun naamalle putkahti väkisinkin hymy. Meidän herkän hetken keskeytti Inkerin rääkäisy satulahuoneesta ja mulla oli pieni aavistus, mistä se johtui. Jesariinkaan ei voinut enää luottaa. Wenla ja Gitta 95HM
|
|
|
Post by Wenla on Sept 4, 2017 19:41:04 GMT 2
Jatkan
|
|
|
Post by Wenla on Aug 11, 2017 13:49:10 GMT 2
”Hakekaa suurta ravia ja taivutelkaa ponit samalla näin alkuverkoiksi!” Anne kailotti alkukäyntien jälkeen termospullonsa takaa ja sai mut pyörittelemään silmiäni. Ratsunani nimittäin toimi Tirkku, jonka bravuuri oli ehdottomasti pieni tikitysravi. Ainakaan mulle ei tulisi kylmä pomppiessani ponin selässä, vaikka ulkona olikin kiitettävästi pakkasta.
Raviin päästyämme mun piti ensimmäisen kierroksen jälkeen siirtää Tirkku kentän keskelle käyntiin ja rauhoittaa ensin oma ratsastukseni. Hengitin kerran syvään ja vilkaisin muita ratsukkoja, jotka viilettivät uralla letkeässä ravissa. Sitten mä siirsin Tirkun kevyellä pohkeen puristuksella raviin ja ohjasin meidät takaisin uralle Polarin ja Annin perään.
Jälleen kerran mun olisi tehnyt mieli lähteä Tirkun tikitysraviin mukaan, mutta yritin kuitenkin pitää tasaisen rytmin kevennyksessäni. Mulla oli järkyttävän kuuma, vaikka emme olleet edes aloittaneet varsinaista tehtävää. Mä olin oikeasti unohtanut, kuinka ärsyttävää talvipakkasilla oli ratsastaa, sillä toppatakki päällä tuli helposti liian kuuma, mutta viiden minuutin kuluttua riisumisesta se oli pakko laittaa takaisin. Mä ymmärsin miksi kaikki toitottivat kerrospukeutumisesta, mutta sen toteuttamista mä en ymmärtänyt. Kuka muka jaksoi pukea miljoonaa kerrosta vaatetta ennen uloslähtöä? Hiljalleen mä onneksi tunsin, kuinka Tirkku rupesi venyttämään askeltaan ja samalla aavistuksen hiljentämään rytmiään, jolloin mullakaan ei ollut enää niin kuuma.
Ravin jälkeen me otettiin yllättäen jalustimet pois ja siirryttiin takaisin käyntiin. Poni tuntui jalustintenkin kanssa erittäin ohuelta, mutta ilman jalustimia mun teki kirjaimellisesti mieli kietoa jalkani ponin mahan ympäri – niin kapoinen se oli Gittaan verrattuna. Tirkku oli jo valmiiksi melko hyvin kuulolla, ja me saatiinkin Annelta kehuja hyvästä rytmistä ja muodosta. Tosin välillä pääjehu sai huomauttaa mun jalasta, joka eli täysin omaa elämäänsä.
Laukassa meillä oli melkoisia vaikeuksia. Tirkku luisti mun apujen alta, ja mä sain tehdä hurjasti töitä saadakseni edes jotain kontrollia poniin. Samaa rata jatkui sisäänpäin väistätyksissä. Anne kuitenkin muistutti mua, että ne olivat Tirkulle vaikeita olipa selässä sitten kuka tahansa.
Lopuksi teimme vielä kolmikaarista ravissa, jonka aikana me saatiin taas jutun juonesta kiinni. Ravi oli vielä parempaa kuin alussa, eikä Tirkku edes yrittänyt kipittää alta pois. Annekin kehaisi, että meidän meno näytti oikein pehmeältä. Taivutuksissakin oli kuulemma ideaa.
Ja sen idean mä kyllä kelpuutin paremmin kuin hyvin.
Tunnin lopuksi Anne jutusteli meille tuttuun tapaansa tunnin kulusta. ”Sun istunnasta sen verran, että siihen on tullut ripaus jämäkkää rentoutta viime kevääseen verrattuna. Plus, se liika yrittäminen on nyt vihdoinkin jäänyt, mikä näkyy siinä, että poni kulkee paljon siistimmin eteenpäin,” Anne aloitti kehuillaan. Mun suupielet venyivät väkisinkin leveään hymyyn, sillä kehuja oli aina kiva kuulla – etenkin Annen suusta. ”Käden paikkaa saisit kuitenkin treenata, se nimittäin liikkuu vähän turhan paljon. Nilkan ja alapohkeen joustavuutta pitää myös vielä treenata, mutta kyllä mä sanoisin, että niiden kanssa kehitystä on tapahtunut huomattavasti alkuaikoihin verrattuna,” pääjehu jatkoi ja taputti Tirkkua kaulalle. ”Hyvää työtä molemmilta.”
Mä olin tismalleen samaa mieltä – Tirkku ei ehkä kuulunut mun suosikkeihin, mutta kyllä meidän yhteispeli toimi ihan hyvin.
Kiitti tunnista!
(en oo kirjottanu vähään aikaan joten tää tarina ei jotenki sujunu mutta ööääh)
|
|
|
Post by Wenla on Jul 6, 2017 14:01:08 GMT 2
Keskiviikko 5.7.2017
Tämä viikko oli ollut ihan hullu. Se oli alkanut maanantaina, kun meidän seberyhmään oli alkanut tulvia viestejä jostain peltokuvioista. Mä olin lukenut viestejä huvittunut virne naamallani, ja ajatellut niiden olevan pila. Niinpä kysyttyäni, olivatko muut unohtaneet aprillipäivän päivämäärän, mä olin jatkanut mun maanantaita ja unohtanut koko asian iltaan mennessä.
Seuraavana aamuna mun oli kuitenkin ollut pakko raahautua tallille, sillä Salman, Pipsan ja Lynnin pärstä oli ollut suunnilleen ensimmäinen asia, minkä mä olin nähnyt herätessäni. Vanessa oli nimittäin juossut mun huoneeseen sanomalehti kädessään ja työntänyt sen sentin päähän mun naamasta, ennen kuin mä olin ehtinyt edes avata silmiäni. ”Kato! Noihan on niitä sun ponikavereita,” se oli todennut ja istahtanut sängylleni kuuntelemaan, kun mä luin lehtijutun ääneen. Ja totta tosiaan, niinhän ne olivat. Päästyäni tallille siellä oli enemmän porukkaa, kuin pitkään aikaan. Mä olin käynyt Inkerin kanssa ihmettelemässä peltokuviota ja päästyämme takaisin tallille Bonnien karsinan edessä oli ollut kunnon marttakerho.
Mä olin viettänyt lähes koko päivän tallilla ja iltaan mennessä mä olin alkanut melkein uskoa Inkerin ufoteoriaan.
Ja niinpä tänäänkin mä olin kaasutellut tallille vähän puolenpäivän jälkeen. Olin päässyt seuraamaan Wilman, Pyryn, Annin ja Salman kanssa Arktikin koulutussessiota, enkä mä varmasti ollut sen jälkeen ainoa, jonka selkää pitkin vaelsi kylmiä väreitä. Sähkökatkoksen mä pystyin vielä sulattamaan, mutta se, ettei kenenkään puhelin toiminut, oli jo vähintään kammottavaa.
”Mun pitäisi liikuttaa Gitta, mutta en mä uskalla mennä maneesiin,” mä valitin Salmalle, kun me käveltiin maneesista talliin. Ulkona tihkutti inhottavasti ja mä jouduin vetämään vaaleanpunaisen hupparin hupun tiukasti pääni päälle. Salma vilkaisi huolestuneena taivaalle samalla, kun avasi satulahuoneen oven. Mä pujahdin sen käsivarren alta sisälle ja päästin pitkän huokauksen. ”Mä voin kyllä tulla mukaan,” Salma lupasi ja mä olin jo hyppäämässä sen kaulaan, kun Inkeri räväytti oven auki ja heilutti puhelintaan ilmassa. ”Liekkijärvi mainittu, torilla tavataan!!” se hihkui ja ryntäsi mun ja Salman luokse. Mä repäisin puhelimen sen kädestä, ja Salma kolautti päänsä kipeästi ohimooni kumartuessaan lukemaan uutista, jonka sisällön mä saatoin arvata edes vilkaisematta tekstiä. ”Iltalehdessä..?” Salma henkäisi nostaessaan katseensa Inkeriin. Blondi seisoi kädet puuskassa ja katsoi meitä veikeä ilme kasvoillaan. Uutinen käsitteli – kuten mä olin arvannutkin – Liekkijärven peltokuviota, ja olipa siihen liitetty myös maanomistajan haastattelu. Mies väitti kivenkovaan, ettei ollut tehnyt kuviota itse ja mainitsi samalla huonosti toimivista kännyköistä ja sähkökatkoksista.
”Eli tää tarkoittaa, ettei me olla hulluja,” mä totesin hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Ei tietenkään olla! Ja täähän todistaa, että on kyse jostain yliluonnollisesta, kuten mä olen kokoajan sanonutkin,” Inkeri puuskahti. ”Ai miten muka?” Salma kysyi hölmistyneenä. ”No tuo ukko sanoo, ettei se ole tehnyt sitä kuviota, ja se sentään omistaa koko pellon,” Inkeri vastasi, kuin se olisi ollut itsestään selvää. ”No en mä muista, että tässä kylässä olisi ennenkään toisen omaisuutta kunnioitettu,” Salma puuskahti ja sai mut naurahtamaan. Se piti harvinaisen hyvin paikkansa. ”Hmph,” Inkeri tuhahti ja nappasi puhelimensa takaisin.
Olimme rymynneet kolmestaan yläkertaan Wilman, Pyryn, Annin, Cellan ja Robertin seuraksi. ”Näittekö te jo, että Liekkijärvi on Iltalehdessä?” Salma kysyi muilta istahtaessaan sohvalle Robertin ja Annin väliin. Mä pyllähdin lattialle Wilman viereen ja Inkeri rymysi pöydän ääreen Pyryn ja Cellan seuraksi. ”Ai häh?” Wilma henkäisi ja kaivoi puhelimen taskustaan. Löydettyään oikean uutisen Wilma lukaisi sen ääneen, ja sai meidät muut suurin piirtein pidättämään hengitystämme.
”Inkerin mielestä tää todistaa, että kyse on jostain yliluonnollisesta. Koska ainakin mä tähän asti ajattelin, että se viljelijä on saattanut tehdä ton tarkoituksella. Että se vaikka auttaisi niitten kasvien kasvamista,” mä sanoin totisena ja nostin katseeni Inkeriin. ”Miten joku kuvio pellossa muka auttaa viljaa kasvamaan?” Cella nauroi. ”No en mä tiedä mistään maanviljelystä mitään, mutta kyllä se käy paljon enemmän järkeen kuin ufot!” mä huomautin ja sain Cellan hiljenemään. Wilma mun vieressä nyökkäsi, ja mä huomasin, että se näytti tavallistakin kalpeammalta. ”Mut mä olen kyllä sitä meiltä, että joku muukin on voinut tehdä sen. Vaikka joku yläasteikäinen poika, jonka mielestä tää on hauska pila. Koska kuten mä jo aiemmin sanoin, ei tässä kylässä tunneta tapaa kunnioittaa muiden omaisuutta,” Salma järkeili. ”Salman teoria on mun mielestä järkevin tähän mennessä,” Robert ilmoitti, ja sai Inkeriltä tuiman katseen.
Tunnelma oli muuttunut niin ahdistuneeksi, että mä olin paennut alakertaan ja hakenut Gitan tarhasta. Salma oli luvannut tulla pian perässä, mutta mua silti hermostutti tyhjällä tallikäytävällä. Olin ottanut Gitan käytävälle ja harjasin sen märkää karvaa vilkuillen viiden sekunnin välein molempiin suuntiin. ”Sun on parempi sitten olla kiltisti,” mä varoitin Gittaa ja nostin satulan sen selkään.
Salma tuli pian alas seuranaan Anni, joka aikoi vielä liikuttaa Lailan. Mä vain nyökkäsin tyytyväisenä, sillä lisävahvistus ufoja vastaan ei olisi koskaan pahitteeksi. Me varustettiin hevoset hiljaisuuden vallitessa, ja Salmakin, joka oli yleensä aina tarjoamassa apuaan, seisoi nyt tumput suorina tuijottamassa lattiaan.
Kävellessämme kohti maneesia Anni pysähtyi yhtäkkiä, ja avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta pihaustakaan ei kuulunut. ”Niin?” mä kysyin kärsimättömästi. Salmakin oli kääntynyt meitä kohti ja se näytti huolestuneelta tuijottaessaan Annia. ”Eikö teistäkin ole aika outoa, että… meidän kaikkien puhelimet toimii taas. Ihan kuin.. ihan kuin mitään ei olis tapahtunutkaan. Mun ei nimittäin tarvinnut edes laittaa pin-koodia, että pääsin sisälle..,” Anni sanoi, ja sen ääni hiipui melkein kuulumattomiin loppua kohden.
Kylmät väreet hiipivät uudelleen selkäpiitäni pitkin, kun mä katsoin sen ohi metsikköön.
/ laittelin tän nyt tännekin!
|
|
|
Post by Wenla on Jul 5, 2017 13:01:10 GMT 2
5.7.2017 keskiviikko - Ufoja
Tämä viikko oli ollut ihan hullu. Se oli alkanut maanantaina, kun meidän seberyhmään oli alkanut tulvia viestejä jostain peltokuvioista. Mä olin lukenut viestejä huvittunut virne naamallani, ja ajatellut niiden olevan pila. Niinpä kysyttyäni, olivatko muut unohtaneet aprillipäivän päivämäärän, mä olin jatkanut mun maanantaita ja unohtanut koko asian iltaan mennessä. Seuraavana aamuna mun oli kuitenkin ollut pakko raahautua tallille, sillä Salman, Pipsan ja Lynnin pärstä oli ollut suunnilleen ensimmäinen asia, minkä mä olin nähnyt herätessäni. Vanessa oli nimittäin juossut mun huoneeseen sanomalehti kädessään ja työntänyt sen sentin päähän mun naamasta, ennen kuin mä olin ehtinyt edes avata silmiäni. ”Kato! Noihan on niitä sun ponikavereita,” se oli todennut ja istahtanut sängylleni kuuntelemaan, kun mä luin lehtijutun ääneen. Ja totta tosiaan, niinhän ne olivat. Päästyäni tallille siellä oli enemmän porukkaa, kuin pitkään aikaan. Mä olin käynyt Inkerin kanssa ihmettelemässä peltokuviota ja päästyämme takaisin tallille Bonnien karsinan edessä oli ollut kunnon marttakerho. Mä olin viettänyt lähes koko päivän tallilla ja iltaan mennessä mä olin alkanut melkein uskoa Inkerin ufoteoriaan. Ja niinpä tänäänkin mä olin kaasutellut tallille vähän puolenpäivän jälkeen. Olin päässyt seuraamaan Wilman, Pyryn, Annin ja Salman kanssa Arktikin koulutussessiota, enkä mä varmasti ollut sen jälkeen ainoa, jonka selkää pitkin vaelsi kylmiä väreitä. Sähkökatkoksen mä pystyin vielä sulattamaan, mutta se, ettei kenenkään puhelin toiminut, oli jo vähintään kammottavaa. ”Mun pitäisi liikuttaa Gitta, mutta en mä uskalla mennä maneesiin,” mä valitin Salmalle, kun me käveltiin maneesista talliin. Ulkona tihkutti inhottavasti ja mä jouduin vetämään vaaleanpunaisen hupparin hupun tiukasti pääni päälle. Salma vilkaisi huolestuneena taivaalle samalla, kun avasi satulahuoneen oven. Mä pujahdin sen käsivarren alta sisälle ja päästin pitkän huokauksen. ”Mä voin kyllä tulla mukaan,” Salma lupasi ja mä olin jo hyppäämässä sen kaulaan, kun Inkeri räväytti oven auki ja heilutti puhelintaan ilmassa. ”Liekkijärvi mainittu, torilla tavataan!!” se hihkui ja ryntäsi mun ja Salman luokse. Mä repäisin puhelimen sen kädestä, ja Salma kolautti päänsä kipeästi ohimooni kumartuessaan lukemaan uutista, jonka sisällön mä saatoin arvata edes vilkaisematta tekstiä. ”Iltalehdessä..?” Salma henkäisi nostaessaan katseensa Inkeriin. Blondi seisoi kädet puuskassa ja katsoi meitä veikeä ilme kasvoillaan. Uutinen käsitteli – kuten mä olin arvannutkin – Liekkijärven peltokuviota, ja olipa siihen liitetty myös maanomistajan haastattelu. Mies väitti kivenkovaan, ettei ollut tehnyt kuviota itse ja mainitsi samalla huonosti toimivista kännyköistä ja sähkökatkoksista. ”Eli tää tarkoittaa, ettei me olla hulluja,” mä totesin hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Ei tietenkään olla! Ja täähän todistaa, että on kyse jostain yliluonnollisesta, kuten mä olen kokoajan sanonutkin,” Inkeri puuskahti. ”Ai miten muka?” Salma kysyi hölmistyneenä. ”No tuo ukko sanoo, ettei se ole tehnyt sitä kuviota, ja se sentään omistaa koko pellon,” Inkeri vastasi, kuin se olisi ollut itsestään selvää. ”No en mä muista, että tässä kylässä olisi ennenkään toisen omaisuutta kunnioitettu,” Salma puuskahti ja sai mut naurahtamaan. Se piti harvinaisen hyvin paikkansa. ”Hmph,” Inkeri tuhahti ja nappasi puhelimensa takaisin. Olimme rymynneet kolmestaan yläkertaan Wilman, Pyryn, Annin, Cellan ja Robertin seuraksi. ”Näittekö te jo, että Liekkijärvi on Iltalehdessä?” Salma kysyi muilta istahtaessaan sohvalle Robertin ja Annin väliin. Mä pyllähdin lattialle Wilman viereen ja Inkeri rymysi pöydän ääreen Pyryn ja Cellan seuraksi. ”Ai häh?” Wilma henkäisi ja kaivoi puhelimen taskustaan. Löydettyään oikean uutisen Wilma lukaisi sen ääneen, ja sai meidät muut suurin piirtein pidättämään hengitystämme. ”Inkerin mielestä tää todistaa, että kyse on jostain yliluonnollisesta. Koska ainakin mä tähän asti ajattelin, että se viljelijä on saattanut tehdä ton tarkoituksella. Että se vaikka auttaisi niitten kasvien kasvamista,” mä sanoin totisena ja nostin katseeni Inkeriin. ”Miten joku kuvio pellossa muka auttaa viljaa kasvamaan?” Cella nauroi. ”No en mä tiedä mistään maanviljelystä mitään, mutta kyllä se käy paljon enemmän järkeen kuin ufot!” mä huomautin ja sain Cellan hiljenemään. Wilma mun vieressä nyökkäsi, ja mä huomasin, että se näytti tavallistakin kalpeammalta. ”Mut mä olen kyllä sitä meiltä, että joku muukin on voinut tehdä sen. Vaikka joku yläasteikäinen poika, jonka mielestä tää on hauska pila. Koska kuten mä jo aiemmin sanoin, ei tässä kylässä tunneta tapaa kunnioittaa muiden omaisuutta,” Salma järkeili. ”Salman teoria on mun mielestä järkevin tähän mennessä,” Robert ilmoitti, ja sai Inkeriltä tuiman katseen. Tunnelma oli muuttunut niin ahdistuneeksi, että mä olin paennut alakertaan ja hakenut Gitan tarhasta. Salma oli luvannut tulla pian perässä, mutta mua silti hermostutti tyhjällä tallikäytävällä. Olin ottanut Gitan käytävälle ja harjasin sen märkää karvaa vilkuillen viiden sekunnin välein molempiin suuntiin. ”Sun on parempi sitten olla kiltisti,” mä varoitin Gittaa ja nostin satulan sen selkään. Salma tuli pian alas seuranaan Anni, joka aikoi vielä liikuttaa Lailan. Mä vain nyökkäsin tyytyväisenä, sillä lisävahvistus ufoja vastaan ei olisi koskaan pahitteeksi. Me varustettiin hevoset hiljaisuuden vallitessa, ja Salmakin, joka oli yleensä aina tarjoamassa apuaan, seisoi nyt tumput suorina tuijottamassa lattiaan. Kävellessämme kohti maneesia Anni pysähtyi yhtäkkiä, ja avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta pihaustakaan ei kuulunut. ”Niin?” mä kysyin kärsimättömästi. Salmakin oli kääntynyt meitä kohti ja se näytti huolestuneelta tuijottaessaan Annia. ”Eikö teistäkin ole aika outoa, että… meidän kaikkien puhelimet toimii taas. Ihan kuin.. ihan kuin mitään ei olis tapahtunutkaan. Mun ei nimittäin tarvinnut edes laittaa pin-koodia, että pääsin sisälle..,” Anni sanoi, ja sen ääni hiipui melkein kuulumattomiin loppua kohden. Kylmät väreet hiipivät uudelleen selkäpiitäni pitkin, kun mä katsoin sen ohi metsikköön. Wenla ja Gitta 94HM
(tästä lähtien en kyllä lupaile mistään aktivoitumisesta mitään kiitos ja anteeksi)
(yritin ottaa huomioon kaikkien tarinat tästä aiheesta sori jos meni ristiin tai jotain!!)
|
|
|
Post by Wenla on Jun 5, 2017 14:31:23 GMT 2
5.6.2017 maanantai - Omg auto
Kaikkien niiden inhottavien pyöräilyreissujen ja äärimmäisen tylsien bussimatkojen jälkeen omalla autolla Seppeleen pihaan ajaminen oli parasta ikinä. Vielä parempaa oli nähdä Wilman ilme, kun mä nousin autosta ja huiskautin sille kättäni. Punapää asteli mun (lue: mun iskän..) auton luokse, kurtisti kulmiaan ja kopautti sitä aivan kuin varmistaakseen, ettei ollut kuvitellut. ”Mä kuulin että sä olit tullut autolla aiemminkin… mutta en mä kyllä totta puhuen uskonut siihen. Sä?? Autolla??” se sanoi lopulta ja nosti katseensa muhun. ”Usko mua, mä oon hyvä ajamaan. Pääset kyytiin jos haluat,” mä sanoin samalla kun me lähdettiin kävelemään kohti tallia. Mä yritin samalla tähyillä Gittaa tammatarhasta, mutta se oli ilmeisesti viety sisään. ”Ehkä… ehkä joku toinen kerta. Sitten kun oon nähnyt, että joku on selvinnyt elävänä sun kyydissä,” Wilma totesi hetken mietinnän jälkeen ja sai mut ristimään käteni puuskaan. ”No mitä toi nyt tarkoitti? Luuletko sä että mä ajaisin kolarin?” puuskahdin. Wilma nyökkäsi ja vilkaisi mua totisena, mutta mä näin kuinka sen suupieli nyki siihen malliin, että se purskahtaisi kohta nauruun. ”Hmph,” mä tuhahdin. ”Hei muuten, lähetäänkö maastoon? Hestialla on vapaapäivä, enkä mä millään jaksaisi mennä kentälle,” Wilma kysyi yllättäen ja katsahti mua pyytävästi. ”Gitalla on tunteja, ja mä en muutenkaan ehdi olla kauhean kauaa. Joku toinen kerta?” mä sanoin ja hymyilin pahoittelevasti. ”Joo, tietty. Eiköhän joku löydy mulle seuraksi,” punapää hymyili ja avasi tallinoven. Wilma pyyhälsi yläkertaan, mutta mä jäin Gitan karsinalle. Se mutusti tyytyväisenä maahan jääneitä heinänkorsia ja hörähti mulle kun mä astuin karsinaan. Pirre oli ratsastanut Gitan eilen, ja herrajeesus kuinka hienolta poni oli näyttänyt. Kentän laita oli ollut aivan täysi, ja mä olin joutunut kyynärpäätaktiikan ja ”OLEN GITAN HOITAJA ANTAKAA TIETÄ” –lauseen kanssa luovimaan tieni aidan viereen. Mä en ollut ikinä nähnyt Gittaa niin hienona, ja kuten Daniel mulle lopuksi totesikin, ei Gitta varmaan itsekään tiennyt olevansa niin taitava. Vaikka teoriassa Gitan tiedoissa oli mustaa valkoisella, että se oli helppo A tason poni. Harmi vain, että sen tasoinen ratsastaja kiipesi Gitan selkään suunnilleen kahdesti vuodessa. Kaikki aidan vierellä olivat kuitenkin pettyneitä. Musta tuntui, että ne olivat odottaneet samanlaista Gitan ja Pirren tahtojen taistoja, kuin pari vuotta sitten. Tällä kertaa emme kuitenkaan nähneet yhtään pelleilyä, vaan reippaan ja maailman kauneimman ponin. Koska sitä se todella oli. Kaunis kuin mikä. Lopuksi Daniel ja Pirre antoivat mulle vähän vinkkejä siitä, kuinka Gittaa kannattaisi jatkossa ratsastaa. Lähinnä sitä, mitä mä aina kuulin; kunnon treeni kerran viikkoon, sillä Gitta meni melko helppoja tunteja. Gitta pitäisi saada rehellisesti työskentelemään, eikä ainoastaan näyttämän siltä, että se työskenteli. Daniel käski mut myös osallistumaan enemmän koulutunneille Gitan kanssa, ja siitä mä olin kyllä ihan samaa mieltä. Kävin koulutunneilla aivan liian harvoin. Mä havahduin ajatuksistani, kun joku jatkotuntilainen pyyhälsi Gitan karsinalle ja kysyi olinko mä erehtynyt hevosesta, sillä hän kuulemma menisi Gitalla. Mä tyydyin vain epämääräiseen nyökkäykseen ja hipsin nauruani piilotellen yläkertaan. Taukohuoneesta kuului kovaäänistä naurua, ja mun teki mieli vilkaista ketä siellä oli. Mutta mä myös tiesin, että jäisin suustani kiinni, joten tyydyin avaamaan kaappini ja kaivamaan sieltä mun vanhat farkkuratsastushousut, jotka oli tarkoitus pestä ja myydä jollekin äidin kaverin lapselle. ”Ai moi, Wilma sanoikin että sä olet tallilla ja vielä oikein auton kanssa,” joku hihkaisi mun takaa. Mä käännähdin ääntä kohti, ja näin iloisena hymyilevän Sandran, joka roikotti valkoista kangaskassia olallaan. ”Se juorukello,” mä nauroin ja suljin kaappini. ”Seuraavaksi sä kysyt, että saanko mä kyydin kotiin ja mä vastaan jo valmiiksi että saat.” ”En mä kyllä tuota ajatellut kysyä, mutta ainahan se kyyti kelpaa,” Sandra sanoi viattomasti ja hyppeli portaat alas. Mä pyöräytin silmiäni ja raahauduin Sandran perässä alakertaan.
Wenla ja Gitta 93HM
/olipa kiva kirjottaa pitkästä aikaa vaikka tää tarina nyt ei mikään mahtava ookkaan. yritän aktivoitua!
|
|
|
Post by Wenla on Jun 5, 2017 13:25:14 GMT 2
Wenla täytti 18, ja sen kunniaksi myös uutta kuvausta!
Wenla on helposti lähestyttävä ja puhelias lukiolainen, joka tunnetaan aavistuksen ylidramaattisena. Wenla on äkkipikainen persoonaa, joka kiihtyy nollasta sataan sekunneissa. Osaa kuitenkin myös pitää suunsa kiinni ja olla hyvä ystävä. Wenla on vajaa 160cm pitkä blondi, jonka tunnusmerkki on leveä hammashymy. Ratsastajana melko kaikkiruokainen, joskin esteet ovat aina olleet enemmän oma juttu. Pitää itseään poniratsastajana, ja niinpä hoitoponina toimii perinteinen äksy ratsastuskouluponi, Gitta.
|
|
|
Post by Wenla on Jun 1, 2017 14:23:41 GMT 2
Wenla: Jatko II
|
|