|
Post by Wenla on Jun 1, 2017 14:10:53 GMT 2
Jatko II
Myntti oli oikeasti melkoinen järkytys.
Mä olin nimittäin odottanut tulevani helpolle tunnille, jonka ratsastaisin vaikka silmät kiinni jollakin helpolla ja mukavalla hevosella ja saisin Annelta ikuisen porttikiellon näin helpoille tunneille, koska olin niin hyvä.
Kuten ehkä jo arvasitte, mun tunti ei mennyt ihan niin. Myntti oli nähkääs sellaisella tuulella, että mua ei olisi huvittanut mennä lähellekään sitä. Jo karsinassa se näytti niin hapanta naamaa, että mua oikeasti hermostutti. Hampaat kalahtivat vihaisesti yhteen useammankin kerran, eikä siinä, olin mä siihen tottunut Gitan kanssa. Mutta Myntti oli isompi ja vahvempi ja pelottavampi. Aleksanteria ei näkynyt mailla halmeilla, mikä oli vähän kaksipuoleinen juttu. Se olisi varmaan kuiskutellut Myntille jotain taikasanoja ja varustanut sen tuosta vain, ilman, että mun olisi tarvinnut koskea koko kaakkiin. Toisaalta tilanne olisi ollut mun kannalta erittäin nolo, munhan kuuluisi olla hyvä.
Noh, kyllä mä pääsin ilman hampaanjälkiä selkään mulkoilemaan Annea mahdollisimman vihaisesti. Antaa nyt mulle Myntti ja kahdelle muulle Kuutti ja Tirkku??? Mäkin olin toivonut jotain kivaa hevosta. Sen sijaan mä olin saanut Myntin. Heti ensimmäisen kierroksen jälkeen mä vannoin, että en nousisi kysiesen elikon selkään enää koskaan ja samalla ihmettelin, miksi joku HALUSI ratsastaa sillä?? Myntillä?? Mutta toisaalta, moni vihasi Gittaakin, ja mä en tiennyt kivempaa hevosta kuin se.
Myntti oli tahmea ja jäykkä kuin rautakanki. Ensimmäinen tehtävä sujui jotenkuten, mitä nyt siirtymät tapahtuivat suurin piirtein puoliminuuttia liian myöhään, mutta ainakin ne tapahtuivat. Ennen toista tehtävää mä otin Myntin kanssa hetken reipasta ja pyörivää laukkaa ympäri maneesia. Vaikka Gitan laukka ei ollut kovinkaan pieni, tuntui Myntin laukka mahdottomalta istua siihen verrattuna. Mä näytin luultavasti enemmän perunasäkiltä kuin ratsastajalta. Toinen tehtävä sujui kuitenkin ihan hyvin, sillä Myntti sai vähän vauhtia kinttuihinsa, eikä kolauttanut jalkojaan puomeihin kovin montaa kertaa.
Kolmas tehtävä vaati kääntämistä, mikä ei tietenkään onnistunut hevosen kanssa, joka ei ollut avuilla. Mä yritin aina ehtiessäni pyöriä pääty-ympyrällä ja saada jotain kontaktia Mynttiin – onnistumatta. Musta tuntui että mun jalka ei edes yltänyt sen satulahuovan yli eikä se edes huomannut mun villisti heiluvia pohkeita, jotka varmaan olisivat kipeät seuraavat puoli vuotta. Meidän käännökset menivät aina turhan pitkiksi, ja etenkin laukassa mulla oli vaikeuksia edes osua puomeille.
Ja voin kertoa, että hävetti.
Viimeisen tehtävän mä tyydyin kaahaamaan läpi ja luomaan Annen suuntaan pahoittelevia ilmeitä. Saisi se olla ylpeä ainakin siitä, että mä en heittäytynyt Myntin selästä alas ja ruvennut itkemään, sillä niinkin mä olin tehnyt. Mä vihaisin turhautumista, mutta sitä mä olin tunnin jälkeen. Äärimmäisen turhautunut. Toisaalta mä lohdutin itseäni, että mä osasin kyllä tunnin tehtävät. Mä vain en osannut ratsastaa Myntillä.
”Älä huoli, kaikilla on joskus huonoja päiviä, aina ei voi onnistua,” Inkeri yritti lohduttaa mua tunnin jälkeen, kun me harjattiin Mynttiä. ”Ei se edes niin huonosti mennyt.” Mä käänsin katseeni Inkeriin ja nostin kulmakarvaani. ”Okei, meni se aika huonosti..” se virnisti pahoittelevasti. ”Sitähän minäkin.”
Kiitos tunnista ja spessusta!!!! <3
|
|
|
Post by Wenla on Apr 24, 2017 17:59:36 GMT 2
Wenla: Este 2
|
|
|
Post by Wenla on Apr 24, 2017 17:54:44 GMT 2
Estejumppaa
SIIS VOIDAANKO ANTAA HETKI SILLE ETTÄ LASSE OLI KIVA.
EI MULLA MUUTA.
(paitsi että kiitos tunnista! <3 ja järkytyksestä koska lasse)
|
|
|
Post by Wenla on Apr 24, 2017 17:48:34 GMT 2
Torstai: Mä olin odottanut koulukurssia kuin kuuta nousevaa, ja se oli vihdoin täällä. Me oltiin Gitan kanssa todellakin tämän tarpeessa, sillä kunnon treenaaminen (etenkin sileällä, hups) oli jäänyt aivan liian vähälle. Olin keksinyt tekosyita vältelläkseni ratsaille nousemista, tai kun olin noussut Gitan selkään, olin karauttanut maastoon. Mutta oli mulla oikeasti ollut myös kiireitä. Mä vaan toivoin, että Daniel ei joutuisi huokailemaan liikaa katsellessaan meidän menoa. Mä en nimittäin ollut varma saisinko mä Gittaa kulkemaan mitenkään päin. Gitta tuntui alkuverkoissa laiskalta. Se löntysteli menemään uralla kuin mikäkin laiskiainen, eikä noteerannut mun apujani ollenkaan. Mun oli käytettävä suunnilleen jokaista soluani, että mä sain ponin vähänkään reippaampaan raviin. ”Tervetuloa vaan kaikille, tänään kurssin ensimmäisellä tunnilla keskitytään ihan perusratsastukseen. Mennään väistöjä, taivutuksia, siirtymisiä ja muuta sellaista,” Daniel aloitti kentän keskeltä. Sillä oli kädessään vihko ja kynä, joka nostatti mulle jo valmiiksi hien pintaan. Nyt pitäisi ratsastaa. Alkutunti oli aikamoista taistelua siitä, kuinka vauhdikkaasti me mentäisiin Gitan kanssa. Mä käytin jalkaa omasta mielestäni ihan reippaasti, mutta sain kuitenkin kuulla siitä Danielilta. ”Gitan kanssa nopeampi jalka. Sun jalka on Wenla nyt niin sanotusti arka, joten sä voit käyttää sitä vielä reippaammin,” Daniel sanoi ja kirjoitti vihkoonsa jotain. Mä nielaisin melko kuuluvasti ja kannustin Gitan uudestaan laukkaympyrälle. Siinä laukkaillessani mun aivot alkoivat yliajattelemaan. Mä mietin olisiko mahdollista, että mä olin rasittanut Gittaa liikaa ja se oli sen takia melko verkkainen. Ja siinä miettiessäni me melkein törmättiin Reinoon ja Pyryyn. Mä pystyin melkein kuulemaan Danielin huokauksen. Raviväistöihin mennessä me löydettiin Gitan kanssa ihan hyvä tahti, eikä Danielkaan nähnyt sen suhteen mitään valitettavaa. Ja meidän väistöt onnistuivat! Gitta kuunteli mua ja teki väistöt nätisti sekä käynnissä että ravissa. Daniel jopa nyökkäsi hyväksyvästi meidän suuntaan. Laukassa mä sain tehdä töitä hyvän rytmin ja muodon löytämiseksi. Mä tein voltteja ja pääty-ympyröitä ahkerasti, sekä vaihtelin asetusta sisältä ulos. Pikkuhiljaa Gitta alkoi rentoutua ja ottaa paremmin jalkoja alle. Tai sitten se oli vain mun mielikuvitus, joka halusi niin käyvän. ”Wenlalla hyvä ja ryhdikäs istunta Gitan selässä, vähän joustavampi voisi olla, mutta muuten oikein hyvä,” Daniel kommentoi. Mä taputin Gittaa ja siirsin sen raviin pääty-ympyrällä. Loppuverkoissa Gitta oli ihan älyttömän mukavan tuntuinen, ja mun teki mieli ratsastaa toinenkin tunti siihen perään. Pitäisi muistaa varata kisoissa tarpeeksi aikaa verryttelemiseen, niin me voitaisiin onnistuakin ihan hyvin. Ravien jälkeen mä siirsin Gitan vastahakoisesti käyntiin ja annoin ponille pitkät ohjat. Olisin voinut oikeasti ratsastaa vielä toisen tunnin. ”Mä keräsin tältä tunnilta jokaisen ratsukon plussia ja miinuksia, niin mä käyn ne jokaisen kanssa nyt läpi,” Daniel sanoi ja asteli mun ja Gitan vierelle. ”Plussina mulla on täällä tasainen ohjatuntuma, joka säilyi läpi tunnin. Sitten on ryhdikäs istunta, johon voisi kuitenkin saada hiukkasen lisää joustoa. Parannettavaa on pohkeiden käyttämisessä, jalkaa pitäisi käyttää vähän nopeammin ja rohkeasti. Mutta hyvin ratsastettu,” Daniel selosti ja painui sitten Inkerin ja Tirkun luokse. Mä jäin miettimään sen sanoja, ja olin taas vähällä törmätä Reinoon ja Pyryyn. ”Hups, sori!” mä huikkasin ja pysäytin Gitan nopeasti. Perjantai: Sunnuntai: Gitta oli tuntunut superilta jo verryttelyssä, eikä radalla mennyt yhtään huonommin. Saatuani kuvat radasta käsiini mä olin purskahtanut hillittömään nauruun; mun naamalla oli jokaisessa kuvassa äärettömän typerä hymy. Mulla oli siis ollut todella hyvä fiilis jo radalla, mutta auta armias kun mä kuulin tulokset. Mä olin varmasti koko kulmakunnan onnellisin ihminen, vaikka kyseessä oli vain rataharjoitukset. Me nimittäin voitettiin Gitan kanssa. Mä olisin halunnut pitää juhlat itseni kunniaksi, mutta muut eivät ihan innostuneet ajatuksesta. Niinpä me päädyttiin ABC:lle syömään Daim-kakkua, joka ei ollut koskaan ennen maistunut yhtä hyvältä. Mulla oli muutenkin ihan helvetin hyvä fiilis; kesäloma oli vasta aluillaan, mä sain viettää aikaa kavereideni kanssa kakkua syöden ja mulla oli maailman paras hoitoponi. ”Mä en syö enää ikinä mitään,” Fiia valitti nielaistuaan viimeiset suupalat kakkupalastaan ja sai mut naurahtamaan. Niinpä niin. ”Miten teidän loma jatkuu tästä, onko kukaan menossa reissuun?” Salma kyseli iloisena pöydän päästä. ”Mulla on muutama viikko kesätöitä ja sitten ei oo oikeastaan suunnitelmia kenttäleirin lisäksi,” mä tuumasin ja vilkaisin ikkunasta ulos. Mulla oli vähän haikea fiilis kurssin päättymisestä, sillä menisi varmasti juhannukselle ennen kuin näkisimme suurella porukalla uudestaan. Silloin olisi nimittäin tiedossa juhannusvaellus tai joku sen tapainen. Kurssin aikana mä sain etenkin kehuja: - Istunnasta ( ?) - Ohjastuntumasta - Väistöistä - Siirtymät olivat lähes aina siistejä ja sujuvia ja ennen kaikkea, ne tapahtuivat silloin kun mä niin halusin eikä silloin kuin Gitta halusi. Koska sekään ei aina ollut itsestäänselvää - Osasin kuulemma myös tehdä siistit letit Gitalle Miinusta tuli ainakin näistä: - Asenne ("Wenla sä osaat kyllä mä tiedän, sun pitää vaan uskaltaa ratsastaa. Ei auta mitään että vaivut itsesääliin") - Aavistus lisää joustoa istuntaan - Liian arka jalka - Suora hevonen? - Saavu tunnille ajoissa Kurssi oli kuitenkin loistava, ja mua ärsytti, etten ollut ehtinyt mainita sitä Danielille. Mutta ehkä se itsekin tiesi kuinka hyvä se oli opettamaan. / Kiitos tapahtumasta!! Parempi myöhään ku ei millonkaan...? // kuvan pitäis olla vissiin kentältä oho
|
|
|
Post by Wenla on Apr 22, 2017 16:40:45 GMT 2
22.4.2017 lauantai - Kuinka händlätä kiusalliset tilanteet
”Yks, kaks, kolme… kolme ja puoli,” mä mumisin puoliääneen ja nostin katseeni kentän hiekasta edessäni nököttävään estetolppaan. Mä tartuin siihen ja raahasin sen aavistuksen lähemmäs ensimmäistä estettä, noin kolmen laukka-askeleen päähän. Tallilla oli hiljaista lauantaina neljän aikaan, joka oli toisaalta hyvä ja toisaalta huono juttu. Olisin tarvinnut kipeästi jotain puominnostelijaksi, sillä olin päättänyt hypätä Gitan kanssa pitkästä aikaa. Aiemmin tänään oli ollut maastoestetunti, joten mä veikkasin sen olevan osasyy vähäiseen kävijämäärään – moni ollut tallilla jo aamupäivällä. Vartin päästä kentällä nökötti kolmen esteen sarja; kaksi pientä ristikkoa ja pieni pysty. Mun oli ihan totta saatava joku korottamaan esteitä aina välillä, koska mä en jaksaisi jalkautua minuutin välein. Seuraavaksi mä raahauduin talliin varustamaan Gittaa, jonka olin jo aiemmin tuonut sisään ja harjannut. Gitta avasi suunsa kiltisti, kun mä laitoin suitset, eikä juurikaan pullistellut satulan kanssa. Lopuksi mä laitoin ponille vielä etusuojat ja kypärä omaan päähäni. Eikä mulla ollut mennyt kuin viisi minuuttia. Tallipihalla mä bongasin Mikun ja Tuulian, jotka astelivat aitalta kohti tallia. ”Moi,” Tuulia sanoi ja vilkaisi vähän epävarmasti Mikuun päin, joka tuijotti mua ilmeettömästi. Musta tuntui, että ne molemmat odottivat sitä hetkeä kun mä päästäisin suustani jotain ilkeää. ”Moi,” mä kuitenkin vastasin yllättävän rennosti ja mulkaisin Gittaa, joka kurotti turpaansa Tuulian taskuja kohti. ”Ratsastamaan menossa?” Tuulia sanoi kysyvästi, ja mä tyydyin vain nyökkäämään. Hiljaisuus, joka laskeutui välillemme, oli todella kiusallinen ja mä aloin nauraa. ”Ehkä me tästä lähtien pelkästään moikataan, tai tästä tulee ihan helvetin kiusallista,” mä virnistin ja heilautin kättäni hyvästiksi. Mä tunsin niiden molempien oudoksuvat katseet selässäni ja mä olin aivan helvetin ylpeä itsestäni; mun ei ollut edes tehnyt mieli sanoa mitään ilkeää. Kentällä mä ponnistin Gitan selkään ja kaivoin puhelimen taskustani. Samalla kun Gitta käveli alkukäyntejä, mä näppäilin seppeleen Whatsappryhmään viestin, jossa anelin jotakin nostelemaan mulle puomeja. Lopulta pelastava enkeli, joka käytti yleisesti nimeä Clara, raahautui tallin yläkerrasta avukseni. Ja mitä se maksoikaan mulle; puolet Fazerin suklaalevystä. ”Moii,” mä huikkasin ja hidastin Gitan ravista käyntiin. Clara tyytyi nostamaan kättään ja hieraisemaan sitten silmiään. ”Oliko rankka ilta?” mä kysyin leikilläni ja kallistin päätäni. ”Joo, päähän sattuu ja oon oksentanutkin pari kertaa, mutta oli pakko tulla kattomaan Siiriä,” Clara huokaisi. ”Ai häh? Ootko sä ollu juomassa? Clara sä oot vauva et sä voi” mä haukoin henkeäni järkyttyneenä. ”Etkö sä ymmärrä sarkasmia?” Clara nauroi ja mä huokaisin helpotuksesta. ”Mutta ei meillä ole ikäeroa kuin kaksi vuotta.” ”Joo mutta ei alaikäisenä saa juoda,” mä heristin sormeani. ”Sanot sä,” se vastasi ja kohotti kulmiaan. ”Eri asia! Mä olen ihan kohta kahdeksantoista,” mä huomautin. ”Joo, mutta et oo aina ollut,” se näpäytti takaisin. ”Mutta sä pysyt kuitenkin vesilinjalla siihen asti että oot kahdeksantoista,” mä hymyilin ja komensin Gitan uudestaan raviin. Hypyt sujuivat tosi hyvin siihen asti, että Clara nosti viimeisen pystyn kahdeksankymppiseksi. Sille Gitta pysähtyi monta kertaa, kun mä en saanut millään askelia sopivaksi. Mä harkitsin jo muiden esteiden siirtämistä, mutta lopulta päätin yrittää vielä kerran. Mä nostin laukan ja Gitta karautti esteelle melkoisella rytmillä. Hypystä tuli vähän kulmikas, mutta yli mentiin. Mä taputin Gittaa monta kertaa ja hidastin sen laukasta loppuraveihin. Loppukäyntien ajaksi mä laskeuduin Gitan selästä ja raahasin Claran kanssa puomit ja tolpat omille paikoilleen. ”Pitäisi ihan oikeasti päästä estetunnille. Meidän rutiinikorkeus, eli se kuusikymppinen sujuu suunnilleen silmät kiinni, mutta siitä 20cm korkeampi on tosi epätasaista. Tai en mä tiedä, se saattaa olla ihan mun päässä ja heijastuu sitä kautta Gittaan. Mutta ei Gittakaan hyppää loputtomiin, sen kapasiteetti on jo aika lähellä tuota ja se on sillekin jo hankalampaa. Tai voihan se olla rutiinin puutetta, ei tuo poni hyppää näin korkeita tunneilla, tuskin edes mun kanssa. Ehkä mun pitäisi laittaa joku hyvä sen selkään, vaikka Salma,” mä puhelin ääneen. ”Sä oot vissiin ollut koko alkupäivän hiljaa,” Clara nauroi. ”Mut Salma on hyvä idea, kysy siltä.” Tallissa Clara paineli yläkertaan ja mä purin Gitan nopeasti. Satulahuone oli tyhjä lukuun ottamatta Adalindia, joka istui nurkassa satula kädessään. ”Moi,” mä sanoin tunnustellen. Mulla ei ollut mitään Adaa vastaan, mutta musta meidän välit oli kiusalliset. Ainakin mun osalta. Se tiesi mun ja Tuulian riidasta, ja olipa se kai tietoinen mun tyhmistä sanoista ja käyttäytymisestä. Ja mua nolotti ihan helvetisti. Mä uskoin ja toivoin, ettei se muistellut niitä enää, mutta eihän sitä koskaan tiennyt. ”Moi,” se vastasi. ”Tota, mun pitikin sanoo sulle yks juttu,” mä aloitin ja laskin Gitan satulan satulatelineeseen. ”Niin?” se patisti kun mä jäin seisomaan hiljaa paikoilleni. ”Kun tuota siis… sähän tiedät siitä mun ja Tuikun riidasta," mä sanoin. "Joo?" se kohotti kulmaansa. "Niin kun siis.. Tai no… ihan sama, antaa olla,” mä henkäisin ja pakenin posket punaisina tallin puolelle. Nolotti ja paljon.
Wenla ja Gitta 92HM
|
|
|
Post by Wenla on Apr 9, 2017 16:52:14 GMT 2
9.4.2017 torstai – Melkeen 18
Alkuvuosi oli vaan kiitänyt ohi, ja mä olin kauhistunut vilkaistuani kalenteriin; huhtikuu. Se oli saanut mut heittämään toppatakin kaapin perälle, pistämään kuluneet villasukat roskakoriin ja vaihtamaan raskaat talvikengät höyhenenkevyisiin tennareihin. Olin kuitenkin katunut päätöstäni jo ensimmäisenä aamuna kävellessäni kouluun nilkat paljaana ja korvat jäässä. Mutta kevät oli kuitenkin tulossa. Linnut lauloivat ärsyttävyyteen asti ja hiekoitetut asvalttitiet tuntuivat inhottavilta ohuiden kenkien läpi. Mä saatoin jopa herätä aamuisin auringonpaisteeseen, meikata ilman lamppua ja tulla vielä illalla valoisan aikaan kotiin. Kevät oli mun suosikkivuodenaika. Kevät tarkoitti myös sitä, että mä täyttäisin kahdeksantoista. Mä olin aloittanut autokoulun (??!!!! !!!! !!!), siis minä Wenla Paulina Tilde Grenholm saisin - ainakin toivon mukaan – ajokortin käteeni. Iskä oli luvannut lainata autoaan alkajaisiksi ja hommata mulle jossakin välissä oman auton. Samalla mä podin kuitenkin ehkä maailman hirveintä ikäkriisiä. Se ei kyllä ollut mitään uutta, olin potenut sitä jo lukioon mennessäni. Ja varmaan suunnilleen silloin, kun pääsin ala-asteelta. Tai kun menin kouluun. Ja kuten joku oli joskus sanonut, niin mun kannattaisi niin sanotusti chillata. Mutta kun mä en osannut. Ja sitten oli vielä yksi kevään merkki. Gitta. Sillä oli taas eräänlainen uhmaikä, sillä oikeastaan mikään ei ollut onnistunut meidän tämänpäiväisessä koulutreenissä. Ei käynti; Gitta ei olisi jostain syystä malttanut mennä niin hitaasti kuin mä halusin, minkä takia mä en pystynyt ratsastamaan sitä yhtään, kun se nosti päätään taivaisiin. Raviin päästyämme mä unohdin haaveet väistöjen hiomisesta ja vain pyörin kentällä yrittäen saada Gittaan jotain muutakin muotoa, kuin kirahvin. Lopulta mä jopa onnistuin ja uskalsin ottaa laukkaa. Laukassa me sitten karautettiin kentän ympäri joku kymmenen kertaa mun roikkuessa Gitan harjassa kaikin voimin (tähän kohtaan voidaan sitten huomauttaa, että mulla ei ollut satulaa!). Mä siis lopulta tyydyin työskentelemään ravissa, mikä saattoi olla oman turvallisuuteni vuoksi ihan hyvä päätös. Lopuksi mä annoin Gitan vielä juosta vapaasti kentällä ja voi että sillä oli mukavaa. Niitä hyppyjä katsellessani mua kyllä vähän hirvitti, osaksi siksi, että poni olisi voinut katkaista koipensa ja osaksi siksi, että mä olin istunut samaisen eläimen selässä muutama minuutti sitten. Kun mä olin saanut Gitan takaisin tarhaan Hestian seuraksi mä loikin yläkertaan. Taukohuoneessa mä tungin ahterini tupapöydän ääreen Jutan ja seinän väliin. ”Mitäs tänne?” mä kysäisin ja nappasin pöydällä olevasta korista keksejä, jotka olivat olleet siinä jo alkuviikolla – silloin mä en vain ollut ehtinyt maistaa. Mä ehdin jo ihmetellä miten niitä oli edelleen jäljellä, mutta maistettuani yhtä mä taisin löytää vian. Ne maistuivat ihan järkyttäville. ”Siis hyi että! Kuka on näin paska leipuri?” mä älähdin ja vilkaisin pöydän toisella puolella istuvaa Fiiaa, joka näytti erittäin syylliseltä. Sen vieressä istuva Cella hekotti Wilman kanssa kuin viimeistä päivää. ”Ne on Fiian aprillikeksit!” Loviisa ilmoitti Jutan toiselta puolelta. ”Fiia!” mä puuskahdin ja loin punapäähän syyttävän katseen. ”Kellään ei ole sitten tullut mieleen heittää näitä pois? Aprillipäivä oli viikko sitten.” ”Miks me niin tehtäisiin? Aina hauskaa kun joku tietämätön tulee ja ottaa yhden niistä,” Jutta virnisti. ”Oisitte nähneet Robertin aikaisemmin tällä viikolla, kun se erehtyi laittamaan kaks kerralla suuhun,” Cella naurahti. ”Nyt mä taas muistin miksi mä vihaan teitä näin paljon,” mä pyöräytin silmiäni. ”Älä nyt!” Loviisa huokaisi. ”Mut hei, miten sun ajotunnit edistyy?” Jutta kysyi yllättäen. ”Ajaako meidän pikku Wenla korttia! Nyt mä kyllä tunnen itseni vanhaksi,” Cella henkäisi. ”Se on kyllä hullu joka sun kyytiin uskaltaa,” Wilma sanoi ja pyöritti päätään. ”No älä nyt! Mä oon kuulemma ollut ihan hyvä,” mä ilmoitin ja röyhistin rintaani. ”Se sun ajo-opettaja ei taida tietää, että valehtelu on rumaa,” Jutta hymähti ja sai muut nauramaan. Mä sen sijaan loin siihen ilkeän mulkaisun ja ristin käteni puuskaan. ”Miksi mua aina aliarvioidaan? Häh?” mä valitin. Wenla ja Gitta 91HM
|
|
|
Post by Wenla on Mar 19, 2017 18:11:13 GMT 2
Kehystarina: Iltahämyssä hortoilua"Wenla! Wenla! Herää!" Mä ponnahdin istumaan ja yritin tavoittaa äänen lähteen. Oli pimeää, joten mulla kesti hetki ennen kuin rekisteröin Emmyn, Claran ja Sandran. Mä taisin näyttää erittäin pöllähtäneeltä, sillä Clara päästi pienen tyrskähdyksen tapittaessaan mua. "Mikä on niin tärkeetä, että herätätte mut kello-" mä vilkaisin tässä välissä puhelintani "kello 2 yöllä?" "Me aateltiin vaan käydä tsekkaa heppoja," Emmy selitti. Mun huulille piirtyi hymy ja mä vedin collegehousut jalkaan ja nousin seisomaan. "Yritettiin kyllä herättää muitakin, mut Pyry ei ees heränny ja Tuulia mumisi vaan jotain epämäärästä ja käänsi kylkeään," Sandra kertoi. "Entä Alviina?" mä kysyin. "Ei me kehattu herättää sitä, tai siis eihän sitä tiiä jos se ois vaikka suuttunu. En mä oikeen tunne sitä," Clara vastasi. Emmy nyökkäsi ja vilkaisi vielä nukkuvien suuntaan, ennen kuin hävisi mökin ovesta ulos. Siinä me sitten käveltiin viileässä kesäyössä kohti tarhoja. Kävimme ensin rapsuttamassa ruunia, jonka jälkeen suuntasimme poni- ja tammatarhoille. Mä kiipesin aidan yli tammatarhaan ja hipsin Gitan luokse. Poni rouskutti ruohoa Hestian kanssa rinta rinnan, eikä ollut huomata mua ollenkaan. "Mitä tyttö?" mä puhelin astellessani lähemmäs. Gitta nosti päänsä heinäkasalta ja hörähti pienesti. Mulle tuli lämmin tunne, se taisi tunnistaa. Kävelin kosketusetäisyydelle ja rapsutin sitä harjantyvestä. Se oli kyllä oikeasti maailman kaunein poni. "Hei Wenla, tuutko sä?" joku huusi hetken kuluttua. Mä vilkaisin taakseni ja näin tyttöjen seisovan aidan takana. "Tulossa ollaan," mä vastasin ja hyppelehdin niiden luokse. Emmy painoi mökin kahvaa alas uudestaan ja uudestaan. Ei avautunut. "Älä nyt vaan sano että me jäätiin tänne ulos?" mä parkaisin. "Siltä se nyt vähän näyttää," Sandra tokaisi. Clara koputti oveen ja jäi odottamaan sen avautumista. Mutta kolmannenkaan koputuksen jälkeen kukaan ei tullut avaamaan ja me seisottiin yhä ovella. Ja koska Suomen kesä oli mitä oli (eli kylmä ja vähäluminen), mulla ainakin alkoi olla vähän kylmä. "Koputetaan ikkunaan," Clara keksi. "No toiseen niistä me ei ainakaan ylletä," Emmy järkeili. "Ja toinen on ihan eri puolella ku niiden sängyt, eli ne tuskin kuulee sitä paremmin kuin oveen koputtamistakaan," Sandra jatkoi. "Voi paska," Clara tuhahti. "No koputetaanko toiseen mökkiin. Joku on varmaan hereillä ja niillä saattaa olla vara-avain?" mä ehdotin. Muut nyökkäsivät hyväksyvästi ja astelivat mun perässä toiselle mökille. Mä paukutin ovea muutaman kerran ja vilkaisin sitten epäileväisenä lähinnä seisovaa Claraa. Tyttö vain nyökkäsi rohkaisevasti ja mä koputin vielä kerran. Sitten kuului epämääräistä puhetta ja askelia. Meitä nauratti erityisesti pari viimeistä lausetta; "Mä en uskalla avata!" "Robert mee sä!" "Hei miks just minä?" "Koska sä oot ainoo mies täällä, vauhtia nyt!" Ja pian Robertin uninen pää pilkisti ovenraosta. Kun se tajusi keitä me oltiin, sen kasvojen kireä ilme rentoutui ja pääsimme sisään. "Ai te!" Inkeri sanoi. "Ootitteko sitten jotain muita?" mä virnuilin. "Ei, kun mietittiin vaan että mitä iltahämyssä hortoilua joku harrastaa! Inkeri sai melkein sydänkohatuksen," Anni sanoi. Se makasi sängyllä Cellan ja Mikaelan kanssa. Inkeri levitteli käsiään ja mutisi jotain, mistä mä en saanut selvää. "No, kävi vähän niinku silleen, et me jäätiin lukkojen taakse," Emmy virnisti. Mä näin Robertin vilkaisevan Salmaa silmiään pyöritellen. "Oisko täällä avainta? Me kyllä yritettiin koputtaa meidän mökkiin, mut Pyry, Tuikku ja Alviina vaan nukkuu!" Clara ilmoitti. "Annella varmaan olis," Fiia sanoi. "No mutta ei me sitä nyt voida herättää??" mä puuskahdin. "Koputtakaa kovempaa," Inkeri tokaisi. "Eikö me voitais nukkua täällä?" Sandra ehdotti. Lopulta me lähdettiin koputtamaan, koska keittimökkiläiset eivät oikein innostuneet neljästä lisävieraasta. Mä kyllä yritin sanoa, että me ei vietäisi paljon tilaa, mutta ne pitivät päänsä. Ne tosin jäivät ikkunaan norkoilemaan ja nauramaan meille. Tämä kai oli sitä oikeaa ystävyyttä. (spoiler: ei jouduttu nukkumaan ulkona, Pyry heräsi ja avasi oven. kiitti) Tuntimaksu: Ensimmäinen koulutunti Mun leiriratsu oli jo tutuksi tullut Elmo, ja niinpä se toimi myös ratsunani ensimmäisellä tunnilla. Sen kanssa mä olin alkanut jo löytää yhteistä säveltä, kunhan alkutunnista muistelin mistä napeista se toimikaan. Siitä ajatuksesta mä kuitenkin luvuin hyvin pian selkään noustuani… Elmo näytti mulle hapanta naamaa, kun mä astuin karsinaan, mutta Gittaan tottuneena mä en edes hätkähtänyt. Olisi kannattanut, sillä kun mä kiristin satulavyötä se nappasi mun hupparin hihasta kiinni. ”Häpeä!” mä kailotin ja sain osakseni merkitsevän mulkaisun ohi kävelleeltä Kasperilta. Elmokin hätkähti mun yllättävää äänenkorotusta, ja mua melkein säälitti. Jo alkukäynneissä mä tunsin Piritan pistävän katseen selässäni. Tästä ei todellakaan tulisi mikään lepoloma. Mistä sinä sait tunnin aikana kehuja?
En mistään.Mun istunta oli kuulemma parantunut, ja mä lähetin telepaattiset kiitokset Danielille, jonka ansiosta mä olin saanut koulukurssilla monta ahaa-elämystä istuntaan liittyen. Musta tuntui, että Elmon kanssa mun istunta oli jopa parempi kuin Gitan, kun mun ei tarvinnut patistaa ponia kokoajan eteenpäin ja sitä kautta jännittää jalkaa. Mä kuitenkin tiesin, että Pirre tulisi pettymään päästessään näkemään esteistuntani. Musta tuntui, että aina kun edistyin koulupuolella, meni estepuolella jokin asia mahalaskua alaspäin. Elmo myös oli reippaalla tuulella, ja sujuva rytmi olikin ainoa tunnin aihe, joka mieltä sujui. Mitä korjausehdotuksia sait? Parannettavaa löytyi sitten lähes kaikesta muusta. ”Wenla, Elmo osaa olla kankea, mutta tuo on kyllä jo katastrofi,” Pirre sanoi. Mä tiesin, että mun olisi kuulunut nyökätä ja jatkaa ratsastamista, mutta sen sijaan mä ohjasin Elmon kentän keskelle ja suunnilleen itkunauroin Pirrelle, kuinka surkea mä olin. ”Me ollaan käyty tämä sama keskustelu jo ainakin kymmenen kertaa,” Pirre sanoi mun tilityksen päätteeksi. ”Sä sanot, että sä ryhdistäydyt, mutta kolmen kuukauden päästä mun pitää potkaista sua uudelleen persuksille. Mut kuule, sä voit laskeutua selästä alas ja lähteä kotiin tai sitten sä voit jatkaa ratsastamista ja onnistua. Ihan sun omissa käsissä.” Lopulta mä siis tappelin oman asenteeni kanssa, en niinkään Elmon kankeuden. Mä pidin ratsastamisesta aivan älyttömästi, ja kun hommat sujuivat, niin kaikilla oli kivaa. Mutta jos jokin ei onnistunut, mun pää ei yksinkertaisesti kestänytkään ja mun teki mieli lopettaa koko harrastus. Kärsimättömyys oli mun ehdoton heikkous ratsastajana, samoin se, että mä luovutin aivan liian helposti. Ja kun mä en halunnut olla luovuttaja. Mä en halunnut olla se surkimus, joka päätti luovuttaa ja lopettaa. Mutta mä en tiennyt mitä mä olisin voinut tehdä toisin. Musta tuntui, että mä en edes voinut itselleni mitään. Mä kuitenkin ratsastin tunnin loppuun, ja ihan hyvä niin. Viimeiset kymmenen minuuttia nimittäin tuntuivat ihan hyviltä. Se ei kuitenkaan estänyt mua vaipumasta maailman suurimpaan itsesääliin. Onneksi seuraavaksi olisi peltomaasto. Miltä hevonen tuntui?
Jos sitä hyvää rytmiä ja viimeistä kymmentä minuuttia ei lasketa, niin kamalalle. Aivan hirveälle. Elmo ei ollut suora, ei sinne päinkään. Elmo ei myöskään taipunut mihinkään suuntaan. Eikä varmaan tarvitse edes mainita niistä väistävistä avuista. Onneksi lopussa Elmo antoi periksi, ja meidän volteista tuli jopa ihan siedettävän näköisiä! Jee. Pahintahan tässä oli se, että vika oli yksin mun. Mä olin Surkea isolla ässällä. Mutta mulla oli myös koko viikko aikaa parantaa. Tästähän oli suunta ainoastaan ylöspäin, eikö Vapaavalintainen: Kolme viisasta blondia miettimässä uusia letunpaistotapoja. Tulos: monta läpikotaisin mustaa syömäkelvotonta lettua ja ikuinen porttikielto minkäänlaisten ruoanlaittovälineiden lähelle.
|
|
|
Post by Wenla on Mar 6, 2017 12:10:56 GMT 2
6.3.2017 maanantai – Asennemuutos
Gitan harja oli päässyt kasvamaan vähän turhan pitkäksi ja sen suupielestä törrötti heinää. Silti se oli maailman kaunein poni. Mä harjailin Gittaa kaikessa rauhassa odotellessani sen junnuratsastajaa, joka oli myöhässä. Ei paljoa, mutta tällä menolla se ei ehtisi itse varustaa ratsuaan. Tehoviikonloppu oli mitä ilmeisimmin vaatinut veronsa, sillä Gitta seisoa möllötti paikallaan ja näytti väsyneeltä. Eikä se edes hermostunut, kun mä harjasin mahan alta kovalla harjalla. Tehoviikonlopusta puheen ollen, se oli ollut loistava tapahtuma. Mä olin saanut treenattua helppo B tasolla, ja mulla oli paljon itsevarmempi olo. Maastoesteetkin olivat menneet hyvin, kunhan mä sain Gittaan vähän vauhtia. Mä olin myös päässyt Hestian selkään, ja se oli aivan yhtä ihana kuin mä olin ajatellutkin. Sen kanssa mulla oli ollut paljon helpompaa, sillä vauhdin säilyminen ei ollut ongelma. Erityisesti vaikutus istuntaan oli huomattava, kun ei tarvinnut puskea ponia koko aikaa, ja mä olin saanut oikean AHAA- fiiliksen. Ja sitä fiilistä mun pitäisi kuulemma hakea jatkossakin. ”Siis voitko uskoa, mulla on Gitta!? En mä sillä halua mennä,” jonkun rääkäisy keskeytti mun ajatukset. Mä vilkaisin kaltereiden välistä käytävälle ja bongasin ryhmän tyttöjä käytävän päädyssä. ”Viimeksi kun mä menin sillä, se ei kuunnellut yhtään eikä varsinkaan päässyt esteiden yli puhtaasti. Eikä me menty edes kuin kuuttakymppiä!” joku toinen sanoi. Mä vilkaisin Gittaa ja pyöräytin silmiäni. Niinpä niin. ”Mä kuulin, että se on tiputtanut Piritankin selästä alas ja sen hoitajalta meni olkapää kun se tippui siltä!” joku kimitti. ”Hirveää,” se rääkäisijä sanoi. Sitten se tyttöjen ryhmä valui epämääräisenä jonona Gitan karsinalle. Ne olivat korkeintaan yläasteella. Mä näin kaksi punapäätä, yhden blondin sekä bruneten. Punapäät roikkuivat toisissaan kiinni, ja mä olisin voinut laittaa pääni pantiksi, että ne olivat kaksosia. ”Moi,” mä sanoin ja hymyilin asiakaspalveluhymyä, mutta mun äänestä varmasti paistoi, että en ollut roolistani kauhean innoissani. Kukaan tytöistä ei vastannut, ja mua tuskastutti. ”Niin joku teistä vissiin menee Gitalla?” mä kysyin. Tyttöjen katseet kääntyivät siihen blondiin, jonka kädet olivat syvällä pinkin toppatakin taskuissa. ”Teidän muiden kannattaa varmaan etsiä oma ratsu ja alkaa varustaa sitä, tunti alkaa pian,” mä jatkoin yksinpuheluani. Niinpä loput tytöt painuivat kuka mihinkin, ja se blondi jäi katsomaan Gittaa nenäänsä nyrpistellen. ”Haluatko sä-” mä aloitin, mutta tyttö keskeytti mut nopeasti: ”En.” ”Kuule, sä et voi muodostaa mielipidettä jostain hevosesta ilman, että oot edes kokeillut siitä. Ja joo, mä kuulin mitä sun kaverit puhui, mutta ei sitä koskaan tiedä jos sä ratsastat paremmin kuin ne ja tykkäätkin Gitasta. Mä jos joku tiedän, että Gitta osaa olla hankala, mutta kun se toimii, se on aivan huippu ratsastaa,” mä sanoin. ”Ja jos menee huonosti, niin sittenpähän oot ainakin kokeillut Gittaa.” Mua nauratti, sillä mikä mä olin paasaamaan tällaisesta jollekin muulle? Mun asenne oli näet sama, kuin tuolla pinkkitakkisella tytöllä, joka katseli mua hämmentyneenä. Tosin, mun uudenvuodenlupaus oli edelleen ajatella positiivisesti ja siihen mä olin pyrkinytkin koko alkuvuoden. Ehkä jonain päivänä mun ensimmäinen ajatus Kössillä ratsastamisesta ei olisi niin synkkä kuin nykyään. ”Mä oon muuten Wenla,” mä sanoin. ”Jossu,” se sanoi ja mä näin, kuinka sen huulilla käväisi pieni hymyntapainen, joka hämmensi mua. Oliko se muka oikeasti kuunnellut mitä mä sanoin?? Jossu käsitteli Gittaa yllättävän varmasti, eikä mun tarvinnut puuttua sen toimintaan kertaakaan. Mä olin jo poistumassa yläkertaan, kun kypäräpäinen Jossu pyysi mua tulemaan maneesille sen kanssa. Mä kohautin olkiani ja seurasin ratsukkoa kohti maneesia. ”Kerro mulle mitä mun kannattaa tehdä jos Gitta alkaa possuilemaan,” Jossu pyysi Gitan selästä, kun mä kiristin satulavyötä. Kivuttuaan Gitan selkään se oli näyttänyt heti paljon epävarmemmalta ja nuoremmalta, ja aikaisempi varmuus oli tiessään. ”Anne kyllä auttaa sua, mutta muista olla päättäväinen ja kokoajan hereillä. Tärkeintä on saada se kuulolle heti alkumetreiltä. Sä pärjäät kyllä ihan hyvin,” mä sanoin. ”Joo..” Jossu huokaisi ja komensi Gitan liikkeelle. Mä en jäänyt seuraamaan tuntia, vaan painelin vikkelästi tallin yläkertaan. Se oli tyhjä lukuun ottamatta muutamaa tyttöä, joita mä en tunnistanut. Yhdellä oli tummat hiukset ja otsatukka, toisella vaaleat lyhyet hiukset ja kolmannella, joka oli selvästi nuorempi, oli kiharat hiukset ponnarilla. Ensin mä ajattelin, että ne olivat joko rohkeita (koska me hoitajat oltiin käytännössä jumalia niiden silmissä eiks nii?) tuntilaisia tai eksyneitä tuntilaisia, kunnes mä muistin hoitajahaut. ”Siis te ootte niitä uusia hoitajia!” mä hihkaisin viimein ja istahdin sohvalle. Mä en ollut kauhean hyvin perillä siitä, mitä Seppeleessä tapahtui, mutta muutama päivä sitten sebeläisten whatsapp-ryhmässä oli ollut paljon keskustelua uusista hoitajista. Katsu oli mitä ilmeisimmin päässyt hoitajaksi uudelleen, tällä kertaa kylläkin Lasselle. Elsa oli lopettanut, samoin Kristian, Andrei ja Linoy. ”Mä oon muuten Wenla, Gitan hoitaja.” ”Betha, Kössin hoitaja,” se tummatukkainen sanoi ja hymyili. ”Mä oon Fiona, mutta sano vaan Fifi,” kiharapää sanoi. ”Ja hoidan Rottaa!” ”Loeken hoitaja Inka, moi,” kolmas tyttö sanoi. Me puhuttiin lähinnä seppeleestä ja hevosista, mutta mä huomasin pitäväni niistä kaikista heti lyhyen juttuhetken jälkeen. Musta oli oikeastaan kiva saada uusia hoitajia tallille, ja mä toivoin Annen mielenterveyden puolesta, että ne olivat tulleet jäädäkseen. Ja ehkä mä toivoin niin myös ihan siksi, että mä halusin uusia kavereita. Ps. Te vanhatkin sebeläiset ootte ihan kivoja. Wenla ja Gitta 90HM!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
// vihdoin ja viimein uutta tarinaa, sori tauosta!
|
|
|
Post by Wenla on Feb 25, 2017 16:35:00 GMT 2
Mulla hiljaiseloa edelleen, mutta yritän mahdollisimman pian päivittää jotain!
|
|
|
Post by Wenla on Jan 29, 2017 17:49:23 GMT 2
Mä jatkan Gitan kanssa! Yritän olla taas aktiivisempi, vaikka koulujutut vähän painaa päälle
|
|
|
Post by Wenla on Jan 25, 2017 18:48:38 GMT 2
25.1.2017 keskiviikko – 2 keskenkasvuista kakaraa
Vanessa oli käynyt ratsastamassa yhtenä maanantaina. Ei se varmaan muuten, mutta mun joululahja sille oli ollut muutaman tunnin kustantaminen. Mä olin miettinyt sitä jo pitkään, vaikka mä tiesin, että ratsastaminen ei ollut siskolleni niin rakasta kuin mulle. Mutta kun mä halusin, että kotona olisi joku, jolle puhua heppajuttuja! ”Mikä pakkomielle sulla on leipoa musta vuoden ponityttöä?” Vanessa oli naurahtanut avattuaan kirjekuoren, jossa oli selostus lahjasta. Mä olin pelännyt turhautunutta huokaisua tai jotain muuta pahempaa. Ilmeisesti lahjani ei edes ollut niin paha. ”Suostu nyt! Ei se ole kuin viisi kertaa. Mä oikeasti haluaisin jonkun, jolle puhua poniasioita,” mä sanoin ja vedin naamalleni anelevan ilmeen. ”Hyvä on! Mutta ensi jouluna sitten jotain muuta, pliis,” se lopulta totesi ja sai mut hymyilemään leveästi.Olin mä oikeasti esittänyt hyvää isosiskoa ja ostanut sille lisäksi uudet kuulokkeet. Ratsastustunnin jälkeen siskoni oli kuitenkin hymyillyt laskeuduttuaan Edin selästä alas ja kohauttanut olkiaan mun suuntaan. Tunnin jälkeen mä olin seurannut hetken Vanessaa ja Netteä purkamassa Ediä. Kun Vanessa oli päässyt puhumisessaan vauhtiin, oli Nette näyttänyt lähinnä kauhistuneelta. Ja kun mä hoputin Vanessaa lähtemään, olin kuullut Neten suusta pienen huokauksen. Helpottuneen sellaisen. Tänään, keskiviikkona, mä olin pyytänyt Vanessaa kanssani tallille. Se oli käynyt jo pari kertaa ratsastamassa ja mä olin melko varma, että se suostuisi. ”En mä jaksa, mulla oli jo pianotuntikin,” se puuskahti keittiön pöydän äärestä. ”No mikä nyt on vialla? Sähän tykkäät hevosista,” mä ihmettelin. ”Enpäs, sä se tykkäät hevosista. Mä vaan tykkään susta, sun takia mä olen niillä tunneilla käynyt,” Vanessa sanoi. ”No mut..?” mä yritin. ”Mä en ole sä! Häivy nyt siitä, mua ei kiinnosta,” se ärähti. ”Okei, anteeksi kun mä yritän olla hyvä sisko! En jaksa tästä lähtien edes yrittää, kun sä käyttäydyt kuin viisivuotias kakara,” mä tiuskaisin. Mä istuin pelkääjänpaikalla ja tuijotin visusti tielle. ”Painostanko mä Vanessaa liikaa? Niinkun tykkäämään poneista,” mä kysyin. ”Jos totta puhutaan, niin ehkä vähän,” se sanoi ja vilkaisi mua. ”No kiva, olisi vaan sanonut ennen kuin mä maksoin sille niitä tunteja,” mä tiuskaisin. ”Älä nyt suutu, sähän itse kysyit,” isäni naurahti. Mä pyöräytin silmiäni ja nojauduin auton ikkunaa vasten. Mä raahauduin tallin yläkertaan ja heitin laukun kaappini ovelle. Taukohuoneesta kuului puhetta, joten mä päätin pistäytyä siellä. ”Hei Wenla! Säkin olit ilmoittautunut tehoviikonloppuun! Siitä tulee varmasti tosi kivaa!” Salma huikkasi iloisesti heti astuttuani sisään. Mä näin sen ja Emmyn pelaamassa korttia, sekä Wilman, Yasminin ja Tuulian tuijottamassa jotakin Tuulian puhelimesta. Mä istahdin tupapöydän ääreen Emmyn viereen ja avasin viimein suuni: ”Joo ja se ahdistaa mua ihan kamalasti, kun mä siis ilmoittauduin kakkosryhmään. Mun eka helppo b –tuntikin on vasta huomenna! Entä jos se Martti vai Pekka (”LAURI!!!” Wilma kuittasi väliin) vai mikä olikaan pitää mua ihan surkeana?” mä marisin. ”Mikäs se sun uudenvuodenlupaus olikaan..?” Emmy vihjaili. Niin tosiaan, mä olin huudellut pitkin poikin Seppelettä mun uudenvuodenlupauksesta. Mä aikoisin olla positiivinen läpi vuoden. Harmi vain, että mun perusluonteeseen kuului pessimistisyys. ”Joo muistetaan, ”olen positiivinen koko vuoden enkä valita niin paljoa”,” mä huokaisin dramaattisesti. ”Ja voithan sä vaikka mennä treenaamaan Gitan kanssa, niin et oole niin ruosteessa huomenna?” Salma ehdotti. Niinhän mä voisin. En mä kuitenkaan päätynyt kentälle treenaamaan, vaikka olin lähtenyt oleskeluhuoneesta sillä ajatuksella. Mä lähdin ilman satulaa maastoon, jossa aikaisempi keskustelu mun ja Vanessan välillä muistui mieleen. Mua harmitti. Muiden kanssa tällaiset pikkuriidat eivät olisi ahdistaneet, mutta siskoni kanssa asiat olivat toisin. Enkä mä edes tiennyt miksi. Tai oikeastaan mä tiesin. Vanessa oli vähän herkkänahkainen ja erittäin pitkävihainen, eivätkä ne piirteet sopineet yhteen. Wenla ja Gitta 89HM
|
|
|
Post by Wenla on Jan 10, 2017 21:00:43 GMT 2
Mähän en tunnetusti ollut mikään Seppeleen ahkerin maastotunneille osallistuja, hyvä kun olin yhdellä maastotunnilla käynyt. Mun mielestä se oli vähän turhaa, mielummin osallistuin ohjatuille tunneille. Mutta aattoratsastukseen oli aina päästävä mukaan. Varsinkin tähän kymmenenteen, sillä siitä oli puhuttu tallilla varmasti jo kuukausia. Kuinka siitä tulisi fantastisen tunnelmallisen ihanaa ja jotain sellaista.
Ja olihan tämä mullekin jo kolmas aattoratsastus. Siis hitto, kolmas??? Aika meni ihan hurjan nopeasti. Mä en suunnilleen edes muistanut elämää ennen sebeä – se mahtoi olla tylsää. Jos seppelettä ei olisi, mulla olisi luultavasti aivan eri kaveripiiri, suppeampi ja vähemmän kiva. Gitasta ei varmaan tarvinnut edes mainita, se oli aivan kauhean tärkeä. Eikä varmasti ollut yhtään päivää, jolloin se ei olisi ollut mielessä.
Gitta seisoi kiltisti paikoillaan, kun mä ponnistin sen selkään. Talipiha ei ollut varmasti koskaan ollut näin täynnä, ainakaan mun nähteni. Randi oli hauskan näköinen pikkuisen Gekon selässä, Danielista ja Lemonista nyt puhumattakaan. Ja nähdessäni Jutan ja Robertin, mä olin täysin varma, että ne olivat sekopäitä.
Mun katse kiinnittyi kuitenkin Taigaan ja sen selässä istuvaan tyttöön. Mulla ei ollut mitään hajua kuka se oli ja mun oli todellakin saatava tietää. ”Lynn! Kuka toi Taigan ratsastaja on?” mä kysyin Elmon selässä istuvalta blondilta. ”Wear! Se hoiti täällä ennen Taigaa,” Lynn hymyili ja ohjasi Elmon Bonnien perään. Mä patistin Gitan Elmon perään. ”Eli se on joku sebefossiili??” mä pohdin. ”Sebefossiilipa hyvinkin,” Lynn nauroi.
Gitta oli mukavan energisellä tuulella, ja mä sain pidellä sitä ajautumasta pahki Elmon takapuoleen. Ensimmäisellä ravipätkällä se heitti jopa muutamat ilopukit, ja mun oli aivan pakko vilkaista takana tulevan Aleksanterin ilmettä. Ja uskokaa mua, se nauratti.
Kun mä olin hetken tuijotellut Gekkoa poukkoilemassa lyhtyjen takia, mun teki mieli pussata Gittaa sen rauhallisuuden kunniaksi. Se vähät välitti lyhdyistä, eikä mun tarvinnut huolehtia ylimääräisistä tempuista. Mä sain keskittyä ihailemaan meidän kulkuetta ja kasvattamaan joulumieltä.
Koska sitä mulla ei ihan loputtomasti tänä vuonna ollut. Oli ollut joo joskus marraskuussa, kun olin ripustanut huoneeseeni jouluvaloja, mutta se oli hälvennyt. Ehkä siksi, että joulukuun puoliväliin mennessä mä olin kyllästynyt kaikkiin joululauluihin. Ja kuunnelkaa mua kun mä sanon, se oli huono aika vihata jokaista joululaulua, sillä Petteri Punakuono, Last Christmas ja Joulumaa pauhasivat joka kaupassa ja jokaisella radiokanavalla.
Mutta hyvää joulua silti! Olihan se ihan kiva kuitenkin.
Kiitos ihanasta tapahtumasta jälleen kerran!!
|
|
|
Post by Wenla on Dec 30, 2016 16:24:19 GMT 2
Mä en tiennyt oliko se hyvä vai huono juttu, että tunnin piti Anne eikä Piritta. Molemmissa oli kuitenkin puolensa.
Kun mä vilkaisin osallistujalistaa mun teki mieli nauraa. Toisella tunnilla oli ihan älyttömästi porukkaa ja mun tunnilla vain kuusi. Hahahahahahah.
"Inkeri!" mä huikkasin nähdessäni blondin käytävällä. Huomatessaan mun pirullisen ilmeen, se taisi heti tajuta mikä mua niin nauratti. "On se kyllä niin kiva kun meitä on tunnilla niin vähän! Muistatko kun joskus oli kahdeksan ja se oli niin hirveetä?" Inkeri paasasi kovaan ääneen. Emmy ja Fiia, jotka olivat raahautuneet jo tallille, mulkaisivat meitä hyytävästi. Mä virnistin ja Inkeri läiskäisi mun käteen ylävitosen. Oli ehkä vähän väärin, että muiden epäonni sai meidät näin iloisiksi.
Alkulämmittelyjen jälkeen mä olin saanut Gitan ihan hyvin liikkeelle. Eilisestä kouluvalkasta johtuen Gitta oli kuitenkin vähän väsyneen oloinen, ei mitenkään erityisen, mutta vähän. Ensimmäiset hypyt sujuivat ihan mallikkaasti, Gitta ylitti esteet rauhallisesti ja meillä molemmilla oli hyvä mieli.
Kun me sitten ensimmäisen kerran tultiin koko rata, oli Gitta vaipunut vähän horrokseen. Mun piti herätellä se kunnolla ennen kuin mä kehtasin edes yrittää radan ratsastamista. Me otettiin ensimmäiseltä esteeltä puomi ("Wenla nopempi tempo!") ja myös nelonen ja vitonen tulivat alas. "Wenla, nyt herätät sen ponin! Nopea jalka ja katse jos seuraavalle esteelle!" Anne opasti. Mä huokaisin ja käänsin Gitan kutoselle. Siihen oli aika tiukka tie, ja mä kerkesin pelätä jo kaatumistakin, mutta Gitta piti tasapainonsa. Seiskallekin tuli aika huono tie, mikä herätti taas Annen huomion. "Katse SEURAAVLLE ESTEELLE, ei maahan!" Anne kailotti. Kasille me saatiin ihan hyvä hyppy, samoin kahdelle vikalle esteelle. "Enskerralla nopea jalka alusta asti ja katse etsii jos seuraavan esteen," Anne sanoi suorituksen jälkeen.
Me tultiin rata vielä muutaman kerran ja viimeisellä kerralla se meni oikeasti ihan hyvin. "Gitalle riittää," Anne sanoi ja kääntyi sitten Tuulian puoleen.
Kiitos valkusta!
|
|
|
Post by Wenla on Dec 30, 2016 15:50:42 GMT 2
Mulla oli kovat odotukset seuraavin osakilpailuihin kouluratsastuksen osalta. Me oltiin voitettu kaksi kertaa kolmesta, joten mulla oli voitonnälkää. Mä halusin olla se paras, mun piti olla se paras. Ja siksi mä olin nyt valmennuksessa.
Onnea oli olla ensimmäisessä ryhmässä. Ensinnäkin, me saatiin verkkailla koko maneesissa, toiseksi, meitä oli vain neljä. Neljä seppeleen maneesissa oli luksusta, sillä kaikilla oli hyvin tilaa. Ja kolmanneksi, tallilla ei ollut kahdentoista aikaan juurikaan ylimääräistä porukkaa arvostelemassa mun ratsastusta.
Mutta siihen ne mun onnenaiheet sitten päättyivätkin.
Koska Gitta ei ollut mun kanssa samaa mieltä mistään. Se halusi kävellä eri suuntaan kuin mä, se halusi heittää mut alas selästä heti ensimmäisissä raveissa, se halusi jyrätä Danielin kun me tehtiin volttia ja varmaan se olisi potkaissut Huiskaa, jos olisi päässyt tarpeeksi lähelle.
Mä en ehkä lähde tarkemmin käsittelemään meidän alkuvalmennusta, mutta hirveää se oli. Ihan hirveää.
Ihan hirveää siihen asti, kunnes me aloitettiin tekemään kevyessä ravissa ympyröitä. Mä keskityin ihan vain siihen, että mä sain asetuksen läpi ympyrällä ja pitkällä sivulla. Me mentiin ihan kauhean hitaasti, mutta mä sain Gitan vertymään. Ei siihen mennytkään kuin kolme varttia. Ja kuinka ollakaan, mulla ei ollut enää kauaa allani luupää-Gitta, vaan mukava-Gitta.
Ja loppuvalmennuksen ajan mä pystyin keskittymään enemmän tempoon, kun mulla oli allani sopivan letkeä poni. "Gitan kanssa vielä vähän enemmän liikettä," Daniel sanoi kun men tehtiin laukkaympyröitä. "Ja noston jälkeen istut sinne satulaan, tuomarit ei tykkää jos pomppii kuin perunasäkki."
Laukka oli nykyään ehkä se meidän vahvin askellaji. Siihen mennessä mä olin yleensä saanut Gitan kuulolle, eikä kaikki ollut niin vaikeaa. Vaikka kyllä siinäkin oli vielä paljon hiomista.
"Lopussa tosi hyvä Wenla. Se vaan pitää saada hereille nopeemmin, sun pitää keskittyä siihen verkkaan ens osakilpailussa," Daniel sanoi tunnin lopuksi. Mä nyökyttelin.
Mutta tän valmennuksen jälkeen mua jännitti seuraavat osakilpailut. Joko siitä tulisi katastrofi, tai sitten mä verkkaisin ponin niin hyvin kuin ikinä mahdollista ja toisin voiton kotiin.
Tässä maksussa ei oo varmaan mitään päätä eikä häntää mutta kiitos valkusta!
|
|
|
Post by Wenla on Dec 30, 2016 15:16:13 GMT 2
Kun mä astelin Gitan kanssa maneesiin, Pirre ei näyttänyt kamalan tyytyväiseltä. Mulla oli sellainen pieni epäilys, että tyytymättömyydellä oli jotain tekemistä meidän huonojen estesuoritusten kanssa. "Kuule Wenla, mä olen aika varma mistä teidän huonot sijoitukset esteillä ovat johtuneet!" Pirre kailotti, kun mä ravasin Gitan kanssa pääty-ympyrällä. Mä vilkaisin opettajaa kulmani alta odottavasti. "Teillä on mennyt koulussa liian hyvin, joten sä et ole muistanut enää herättää Gittaa kunnolla esteradalle! Sehän on ollut aivan pystyynkuollut jokaisella radalla! Mutta tänään.. Tänään siihen tulee muutos!" esteope jatkoi. Mä tyrskähdin pienesti ja jatkoin ravailuani välittämättä Pirrestä sen enempää. Mutta kyllä ne Pirren jutut olivat täyttä asiaa. Kun me mentiin ensimmäistä kertaa Pirren rakentamalle radalle, me saatiin koko porukan huonoin aika. Siis hitto, me oltiin hitaampia kuin Tirkku? Seuraavalla kerralla mä yritin ehkä vähän liikaa, vauhtia kyllä tuli, mutta me mentiin sitten esteestä ohi, kun mä keskityin pelkästään ponin liikkeeseen. "Wenla, tarkoitus ei oo kuitenkaan potkia sitä ponia niinkuin joku... potkuri??" Pirre huokaisi. "Mikään ei vaan onnistu nykyään esteillä! Mä en ymmärrä miksei meidän edistyminen sileätyöskentelyssä heijastu yhtään esteille. Ja mä en edes tykkää kouluratsastuksesta! Tai ainakaan en tykännyt, en mä tiedä enää. Mulla on mennyt ihan maku tähän estetouhuun, kun mikään ei koskaan onnistu," mä tilitin Pirrelle. "Välillä on vaan sellasia kausia, että toisessa lajissa sujuu paremmin. Mutta usko pois, kyllä sen näkee, miten te molemmat sytytte esteillä. Ihan sama vaikka ei onnistu, mä kyllä nään kuinka kivaa teillä on. Nyt vaan hengität syvään, keräät ittesi, otat pari kierrosta reipasta laukkaa ja tuut uudelleen," esteope hymyili. "Tuulia seuraavaksi!" Mä noudatin Pirren ohjeita, ja meidän seuraava rata oli jo huomattavasti parempi. "Hyvä Wenla, just näin! Ei tuo ole vielä lähelläkään teidän parasta, mutta nyt te olitte selvästi luupää-Gitan kanssa samaa mieltä vauhdista ja suunnasta. Ens kerralla sitten vähemmän myötäystä ja tiiviimpi istunta esteiden välillä. Inkeri, sun vuoro!" Kiitos valkusta!
|
|