|
|
Post by Anne on Jun 3, 2017 16:42:08 GMT 2
Kesantopellolta löytyy "viljaympyrä" (tunnetummin ehkä crop circle) sunnuntain ja maanantain välisen yön jälkeen. Kuvio on taidokas ja ei mistään yksinkertaisemmasta päästä. Hevoset tuntuvat pelkäävän paikkaan. Outoja valoilmiöitä, sähkökatkoksia ja ääniä kuuluu myös.
Mistä on kyse? Ovatko avaruusoliot hyökänneet maahan? Liekkijärvi herää eloon ja pääsee jopa Ilta-Sanomiin asti.
Tähän topikkiin X-files -viikkon tarinat!
|
|
|
|
Post by Anne on Jun 24, 2017 18:24:05 GMT 2
Maanantai 3.7.2017 - Peltokuvio löytyy Torstai 6.7.2017 Liekkijärvi otsikoissa |
|
|
|
Post by Pipsa on Jun 27, 2017 10:05:30 GMT 2
03.07.2017 - the truth is out there
Kesäsade piiskasi pienen punaisen nakkikioskin seiniä. Läheiset riippukoivut huojuivat lähes uhkaavasti, aina aika ajoin niiden oksat raapivat nakkikioskin kattoa. Ilmassa leijui rasvan haju. Työvuoroni oli lähestymässä jo loppuaan, mutta seuraavaan vuoroon tulossa olevaa Maikkia ei näkynyt vielä missään. Asia ei sinänsä ollut mikään yllätys, nainen kun tuppasi olemaan aina vähintään vartin myöhässä - huonona päivänä jopa tunnin.
"Kahvi ja hodari", luukulle raahautunut silmälasipäinen mies murahti, ja kääntyi katsomaan takanaan seisovaa toveriaan kysyvästi. "Otat sä jotain? Mä oon sulle vissiin ruoan velkaa?"
"Mmmm..., kahvi mustana ja lihapiirakka", toinen mies mumisi selaillen puhelintaan hieman turhankin keskittyneesti. Nyökyttelin.
"Mitäs mausteita laitetaan? Meillä on uutuutena tällästä paikallista sinappia", selitin osoittaen seinällä roikkuvaa mainosta. Nakkikioskin katossa roikkuvat lamput sammuivat, syttyen taas hetkessä uudelleen. Miesten katseet terästäytyivät.
"Kaikki mausteet molempiin joo. Onko tuo valojen vilkkuminen ollut yleistä viime päivinä?" Hätkähdin. "Öööm, joo? On tätä jatkunut jonkin aikaa jo. Aiheutuu varmaan tästä tuulesta. Ne tekee sit 12€"
Miehet vilkaisevat hitaasti toisiaan, pohtien selkeästi jotain.
"Onko näkynyt mitään muuta erikoista? Esimerkiksi outoja valoja taivaalla?", aiemmin kännykkää selaillut mies utelee. Hänen sormensa naputtelevat puhelimen kantta. Mietin hetken, päätyen lopulta kieltävään vastaukseen. Miesten kiinnostus noinkin tavalliseen asiaan kuin valojen vilkkumiseen sain minut epäileväksi, mitä oli tekeillä? Ja miksi taivaalla olisi outoja valoja?
Nyökytellen miehet siirtyivät pöytään odottamaan tilaustaan. En voinut olla kuulematta heidän keskusteluaan.
"Entä jos tää ei olekaan täysin uutisankka? Mitä jos täällä oikeasti tapahtuukin jotain?"
"Hah, ai tää on niikun joku X-files ja täällä on oikeasti jotain ufoja? Tällaisessa tuppukylässä, kai avaruusolioillakin on jotain tyylitajua?"
"Noin sanottuna se kyllä kuulostaa tyhmältä, mutta mieti nyt: syrjäinen paikka, outoja valoilmiöitä ja peltokuvio. Jos ei muuta niin ainakin hyvä lööppi."
"Tai b-luokan elokuva..."
"Odota vain. Käydään ensin katsomassa sitä peltokuviota ja tehdään vasta sitten johtopäätöksiä."
Kuullessani maininnan peltokuviosta olin vähällä pudottaa rasvakeittimen kädestäni. Mikä ihmeen peltokuvio? Ajatukseni keskeytyvät takaoven kolahtaessa ja Maikin ilmestyessä sisään anteeksi pyynnellen.
Kellon näyttäessä vartin yli kolme istuin jo autossani matkalla Seppeleeseen. Sade oli tauonnut hetkeksi, auringon kurkistaessa harmaiden pilvien takaa. Miesten keskustelu pyörii yhä mielessäni, olivatko sanat peltokuviosta totta vai vain valetta? Niin tai näin, asiasta täytyi ottaa selvää.
Avasin kännykästäni Seppeleen ryhmäkeskustelun, näpytellen siihen yhden lauseen.
Pipsa: Onks kukaan kuullut mitään mistään peltokuviosta?"
Keskustelu aktivoitui hetkessä.
Cella: Venähtikö pipsa juhannus vähän liikaa?
Inkeri: (gif, jossa yksisarvinen juoksee rinkiä pellolla)
Fiia: Mikä peltokuvio? Liekkijärvellä?
Katsu: Liekkijärvellä ufoja? hah!
Salma: Katsoitko lukeeko puskaradiossa jotain?
....
Pipsa: Puskaradiossa juttua siitä!
Pipsa: "Kukaan huomannut liekkiniemen tien varressa olevalle pellolle muodostunutta kuviota? satanismia, ufoja vai taidetta? tuntuu kiinnostava myös toimittajia, ainakin is:n ja paikallislehden toimittajat nähty paikalla!"
Cella: MITÄ?
Inkeri: Vuhuu, liekkijärvi maailmankartalle! torilla tavataan!
....
Pipsa: Ketään tallilla nyt? Maastoseuraa kattomaan sitä? Oon tallilla kymmenessä minuutissa
Salma: Mukaan! Oon jo matkalla!
Fiia: Mä myös, oon jo tallilla. Voin hakea Siken ja Bonnien jo sisälle?
Pipsa: *peukku emoji*
Eikä kestä kuin hetki kun lähdemme Seppeleen pihasta liikkeelle kolmen hevosen letkassa. Fiia oli tavallisesta poiketen päätynyt Lyylin selkään, Elmon ja Eelan viettäessä kesälomaansa laitumella.
"Jännittävää! Minkäköhän näköinen se peltokuvio on?", Salma hihkui valkoisena hohtavan Bonnien selästä. En tiedä kuvittelinko, mutta Salma ja Fiia vaikuttavat pukeutuneen normaalia maastolenkkiä siistimmin, kenties toimittajiin törmäämisen toivossa. Omat hiukseni törröttivät kiitos työpäivän joka ilman suuntaan, ja tuntuu kuin ympärilläni leijuisi rasvan käry. Toivoin kyseessä olevan vain oma kuvitelmani.
"Ei hajua, toivottavasti se on muutakin kuin joku hirven makuupaikka", pärskähdin. Vitsaillen jatkamme matkaa lämpenevässä kesäpäivässä.
Matka pellolle ei ole pitkä, ei etenkään hyvässä seurassa. Jo lähestyessämme peltoa metsän siimeksestä kuulimme puheen sorinaa höystettynä kameran laukaisimen naksahduksilla. Mitä lähemmäs peltoa pääsimme, sitä jännittyneimmiksi hevoset tuntuivat muuttuvan. Etenkin jonon hännillä kulkeva Bonnie viuhtoi häntäänsä ja pureskeli kuolainta valmistautuen pakenemaan. Jopa Sikke ryhdistäytyi ja liikkui eteenpäin korvat tötteröllä.
"Tuolla se on!", Fiia huikkasi jonon kärjestä, pysäyttäen Lyylin pellon laitaan. Pian minäkin näin sen, monimutkaisen painauman pellossa. Henkäisen. Kuvio on paljon taidokkaammin tehty kuin olin osannut kuvitella. Siinä oli jotain maagista.
Nyt myös pellolla seisoneet ihmiset huomasivat meidät. Tunnistin kaksi heistä aiemmin Liekkinakissa tapaamikseni miehiksi.
"Paikallisia eikö? Jostain läheiseltä tallilta?", miehistä rotevampi huikkasi, lähestyen meitä pitkin harppauksin. Toinen mies kipitti perässä isoa kameraa kantaen. Salma huikkasi myöntävän vastauksen paikallaan steppaavan Bonnien selästä.
"Voitaisko me saada teiltä lyhyt haastattelu, ja jos kuvakin saataisiin ottaa?"
Ja niin meistä tuli hetkessä Liekkijärven julkkikset.
|
|
|
|
Post by Salma on Jul 4, 2017 14:41:19 GMT 2
”Jutta sanoi, että varsat kieltäytyi eilen kävelemässä tästä.”
Istuimme tasaisen harmaassa tihkusateessa hevosten selässä ja tiirailimme ryvettynyttä peltoa, jonka lakoavan viljan keskeltä erotti tummat rinkulat. Pilvet vyöryivät yllämme, ropsauttelivat tuulisia sadepuuskia, hevoset hytisivät korviaan käännellen. Bonnien valkea niska oli jännittynyt, ja tumma silmäkulma vilkkui sen tuijottaessa herkeämättä peltoa.
”Ne oli tulleet ihan kauniisti tähän peltotielle asti. Sit, peräkanaa, kaikki oli jähmettyneet paikoilleen. Ihan niin ku joku olis pakottanut ne pysähtymään.”
Loin nopean, epäluuloisen sivuvilkaisun Inkaan, jonka kasvot peittyivät vihreän öljykangastakin huppuun. Loeke kalisutti kuolaintaan, heitti päätään niin että pisarat levisivät. Sateen kastelema hiekka karahteli Soltun ruopiessa maata selkiemme takana.
”Emät tietty kieltäytyi kävelemästä. Mä en ole varma innostuiko Zodiac uudesta leikistä vai aistiko se paukapää jotain, mutta se jäi myös junnaamaan. Niillä oli kestänyt vartti saada hevoset pellon ohi.”
Peltokuvio aaltoili märän viljan lyödessä tuulen mukana sen rantuja vasten, kuin se olisi hengittänyt samaan tahtiin kanssamme.
Rankkasade alkoi juuri, kun olimme päässeet tallille.
Pisarat löivät heti läpi t-paitani olkapäistä. Ne olivat raskaita, kylmiä, ja saivat Bonnien hätkähtämään allani. Kiiruhdimme Inkan ja Adalindin kanssa hoitopuomille ehtiäksemme jalkautumaan ennen kuin taivas halkeaisi yllämme. Jalustimet kyljillä roikkuen, satulavyöt vielä ratsastuskireydellä me nyimme ohjat kaulalta ja juoksutimme hevoset tallikäytävän suojaan myrskyn alta. Bonnie piti päätään ylhäällä ja juoksi kuin arabialainen, jalkojaan nostellen ja silmänvalkuaiset muljahdellen.
”Toimiiko sun puhelin?”
Reinon apulaishoitaja Odette tuli Bonnien karsinalle, kun vedin hikiviilalla märkiä uria tamman harmailta hevosenkyljiltä. Hän pyyhkäisi puoliovea, nojasi siihen sitten siistiin puseroon piilotetun kyynärpäänsä ja näytti minulle sileäpintaista kännykkään, jonka näyttö heijasti mustaa tyhjyyttä niin että saatoin peilata siitä oman ratsastuksenjälkeisen kuohkeuteni.
”Se on tuolla hoitopussissa”, sanoin nyökäten karsinan ovessa roikkuvaa kangaskassia kohti. ”Sä voit katsoa jos haluat, mun kädet on likaiset ponista.”
Odetten ilmeestä oli luettavissa epäuskoa, kun hän työnsi itsensä käsivartta myöten kassiin.
”Miten sä uskallat pitää puhelinta täällä? Jos joku vie sen?”
”Eihän täällä käy kesällä kuin me”, totesin rauhallisesti. ”Ja maastossa se on mulla mukana, jos jotain sattuu.”
Yllätyksekseni minunkaan puhelimeni ei toiminut. Bonnie tuli ojentelemaan etuhuultaan karsinan ovelle, kun seisoimme Odeten kanssa päät vastakkain ja yritimme saada laitteeseen eloa.
”Outoa”, hymähdin. ”Kyllä siinä oli akkua vielä tunti sitten.”
Tuskin olin saanut lauseeni loppuun, kun talli – niin minä sen koin – kääntyi pois päältä.
Katonrajasta kuului epämukava surahdus. Sähkövalo sammui leikaten, ison tallikäytävän puolelta kuului kolahdus ja kiroilua. Bonnie ponkaisi kauemmas meistä, kohti ikkunaa, jonka takana valkea sade vihmoi kuin yrittäisi päästä sisään.
”Sähkökatkos”, joku huusi niin, että ääni kantautui kirkkaana yläkerrasta, oleskeluhuoneen lattian läpi.
Jostain syystä kaikki kokoontuivat Bonnien karsinalle. En ollut varma johtuiko se siitä, että ison tallikäytävän puolella yksinäinen kattovalo jäi välkkymään kuin hylätty majakka, vai siitä että yläkerran rappuset olivat riittävän lähellä oleskeluhuoneen turvaan pakenemista ajatellen. Fiia ja Alviina ilmestyivät vakavan näköisinä satulahuoneesta, sitten putkahtivat jonossa Fifi, Randi ja Alma. Inkeri ja Wenla hipsivät paikalle pikkupuolen päätyovista kovaäänisinä, kauhistuneina ja vettä valuvina. Kun he työnsivät toisen ovipuolikkaan auki tullessaan, kaikki me säpsähdimme ja Fifi tarrasi vinkaisten karsinan metallikalteriin.
”Tän on pakko liittyä siihen peltokuvioon”, Inkeri jankkasi sukien märkää valkeaa hiusmassaa kasvoiltaan. ”Ihan pakko.”
”Onhan täällä ennenkin ollut sähkökatkoksia”, Fiia huomautti.
”Mutta ei sähkökatkoksia JA peltokuviota”, Wenla heitti. Hänen isot silmänsä kimalsivat, luullakseni yhtä paljon kauhistuksesta ja innostuksesta.
Inkeri oli niin kiihdyksissä, että nyki Wenlaa käsivarresta sanojensa vakuudeksi:
”Hevoset pelkää mennä pellolle. Sähköt katkeilee yllättävästi. Joku meistä on liskoihminen joka vakoilee meitä alieneille. Kaiken lisäksi ulkona sataa EPÄILYTTÄVÄN paljon.”
Randi tirskahti hiljaa Inkerin sanoille.
”Tää on Suomen heinäkuu”, hän sanoi huvittuneesti.
”Niinpä. Heinä. Pelto. Peltokuvio. Kaikki täsmää.”
Oli mitä mieltä hyvänsä Inkerin ufohöperöitymisestä, oli sanoissa perääkin, mietin työntäessäni käden Bonnien lämmintä kaulaa vasten. Olihan Seppeleessä ollut ennenkin sähkökatkoksia.
Mutta ei niiden aikana kuulunut naputtavaa ääntä tyhjän ikkunan takaa, ajattelin katseeni kulkiessa hämärtyvän pihan poikki. Kuin lasin pintajännitystä olisivat rikkoneet pienet näkymättömät nyrkit.
|
|
|
|
Post by Robert on Jul 4, 2017 14:52:31 GMT 2
3.7. Maanantaiaamu
"Jaa-a."
Lynnin mietteliäs vastaus jäi painavana ilmaan. Elmo oli vastoin tapojaan korvat niin höröllä, että mua pelotti josko ne kohta kramppaisivat ja tippuisivat kokonaan pois ponin päästä. Tumma ponivanhus tuijotti heitteillä olevaa peltoa tarkkana kuin porkkana, eikä Aleksanterin mulle lainaama Myntti hävinnyt sille skarppiudessa sitten yhtään.
"Joku on vetänyt peltotreenit ihan ympyröiksi", sanoin, ja Lynn hymisi. Painoin pohkeeni Myntin pyöreisiin kylkiin, mutta normaalisti maastossa reippaamman puoleinen tamma ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa. Annoin ryhtini lysähtää--seistään sitten tässä hetki--ja sormillani satulan etukaarta tunnustellen vilkaisin yöllä häämatkaltaan palanneeseen rouva Susinevaan. Vaaleaverikön kulmat olivat hienoisessa kurtussa ja sekin katseli jonnekin yli peltoon piirtyneiden ympyröiden.
Yhtäkkiä jännitys ilmassa oli veitsellä leikattavissa. Myntti muistutti etäisesti viulunkieltä, ja mä keräilin ohjia käsiini hermostuneesti muistellen sitä yhtä mun facebook-feedissä ilmennyttä videota, jossa sen yhden tytön viulusta katkesi kaikki kielet nanosekunnissa.
Kurja maanantaiaamu oli vaikuttanut synkältä ja sateiselta, ja aiemmin tallissa valojen värähdellessä Lynn oli enteillyt jotain kesäistä myrskyä maastoretkellemme. Tuttuja polkuja lainaratsuillamme kiemurellessamme olimme niin parantaneet maailmaa kuin vaihtaneet paitsi omamme niin myös muiden kuulumiset--paitsi vasta-avioituneiden häämatkasta niin myös Reinon ranskattaren kotiinpaluusta, Tuulian varsan lähdöstä, Eelan varsasta, Allun eläinlääkikseen hakemisesta ja sen sellaisesta--lintujen laulaessa aamulaulujaan puissa. Kirpeästä ilmasta huolimatta siinä oli ollut kesäaamun tuntua.
Täällä linnut olivat hiljaa.
"Mä luulin, että tää pelto piti olla kesannolla tänä vuonna", Lynn sanoi.
"Mitä se tarkottaa?"
"Että ei viljellä. Maa laitetaan vähän niinkuin lepotilaan. Suomessa yleensä joka kolmas vuosi pidetään pelto kesannolla."
"Miksi?"
"Maapohja uudistuu, tulee parempaa satoa sitten."
"Miksi täällä on sitten vedetty donitseja?"
Lynn oli hetken hiljaa. Sitten, yhtäkkiä, ihan tyhjästä, Myntti otti kaksi niin rivakkaa peruutusaskelta, että mä olin horjahtaa selästä. Tamma pyöritteli päätään ja korskui, ja se tarttui myös Elmoon: poni muljautteli silmänvalkuaisiaan ja steppaili paikoillaan.
"Ehkä meidän pitäisi lähteä", maastoseurani ehdotti, ja mä en voinut kuin nyökätä ja yrittää ohjata Mynttiä jatkamaan matkaan. Ruunikko otti lyhyitä, ripeitä käyntiaskelia, jotka pian vaihtuivat sipsuttelevaksi raviksi kun mä pidin ohjalla vastaan. Jostain syystä en pidätellyt tammaa käyntiin asti, oli kuin mullakin olisi ollut kiire muualle. Elmon puuskahdus kuului jostain takavasemmalta ja Myntin hengitys muuttui huurupilveksi kosteassa kylmässä.
Tallilla me ei puhuttu kesantopellon viljaan piirtyneistä ympyröistä, mutta valojen räpsyessä tallin käytävällä, mun sydän löi vähän nopeammin.
|
|
|
|
Post by Cella on Jul 4, 2017 21:51:37 GMT 2
Täällä vähän lisää X-files teemaista hölinää!! Huu kun nää on kivoja!
|
|
|
|
Post by Wilma on Jul 5, 2017 16:49:35 GMT 2
Tuijotin synkkenevän taivaan alla hiljaa aaltoilevaa viljaympyrää mietteliäänä. Kummallista kyllä, olin aivan yksin, edes toimittajia ei parveillut pellon ympärillä räpsimässä siitä kuvia innoissaan järisyttävästä etusivun lööpistä. Koko Liekkijärvi, tai pikemminkin koko Suomi kohisi, kun ihan Seppeleen läheltä oli löytynyt eriskummalliset viljaympyrät. Naapurin ukon moottorisaha? Mystinen viljanlakoamistauti? Ufoja?Seppeleessä ei muusta puhuttukkaan, kuin erilaisista salaliittoteorioista ja ufoista. Hulluksihan siinä tuli, kun piti vessaan mennessään varmistaa, ettei vessakaappiin vain ole muuttanut alivuokralaiseksi alienperhe. *** "Vien Alman ja Arvin kävelylenkille!" huikkasin pihamaalla touhuavalle Annille saapuessani Jinnilän pihaan. "Kiva! Se paksukainen tarvitseekin pienen lenkin", Anni vastasi. Hain Alman suitset ja pienen tappelun jälkeen pujotin ne sen päähän. Arvi reipastui, kun se tajusi pääsevänsä mukaan. Kun olin saanut ponit laitumelta ulos ja portin kiinni, ponnistin Alman pyöreään selkään ja maiskautin sen liikkeelle. Alman selkä keinui käynnin tahdissa, ja Arvi juoksenteli vierellä onnellisena. Se kisaili perhosten kanssa, kävi tutkimassa hiekkatien viereistä ojaa ja maisteli koivunlehtiä. Se laukkasi aina vähän matkaa ja kirmasi sitten takaisin. Almaa ei pahemmin kiinnostanut poikansa touhuilut, se vain myllersi eteenpäin reippaassa käynnissä. Kunnes se jähmettyi täysin. Arvikin oli pysähtynyt. Se seisoi kauempana, ehkä kymmenen metrin päässä, mutta niinkin kauas erotti, kuinka se tuijotti kauempana häälyvää viljaympyrää. Ilma tuntui seisovan, oli hiirenhiljaista. Linnut olivat lopettaneet laulamisen, koko metsä tuntui olevan varpaillaan, odottavan jotain. Se tapahtui salamannopeasti. Taivas repesi, suuret, raskaat pisarat ropisivat hiekkaan niin, että kastuin hetkessä aivan läpimäräksi. Sitten välähti. Se ei voinut olla ukkonen, se ei ollut salama, eihän missään jyrissyt. Se oli vain välähdys, hyvin iso sellainen. Ja samassa mä huomasin Alman kiitävän niin kamalaa vauhtia kohti Jinnilää kuin sen pienistä poninjaloista pääsi, enkä nähnyt Arvia missään. Jossain metsässä kajahteli pienen ponin kimeä itku. |
|
|
|
Post by Robert on Jul 5, 2017 16:53:29 GMT 2
6.7. Torstai-iltapäivä
"KATTOKAA TÄTÄ!!"
Mä vannon, etten ole ikinä kuullut Cellan rääkäisevän niin kovaa. Mutta niin se vain rääkäisi, aiheuttaen vähintäänkin paskahalvauksen jokaiselle yläkerran oleskelutilassa olleelle, tullessaan sisään Ilta-Sanomat edellä. Blondi piteli sanomalehteä suorilla käsillä lööppejä meidän sohvallaistujien naamaan tunkien. Allu maleksi oleskelutilaan tyttöystävänsä perässä vähän ympärilleen pälyillen, varmasti hikisiä käsiä yhteen hieroen. Mietin, vaivasiko sitä jokin, mutta toisaalta sitten taas... Allu oli aina vähän pälyilevää sorttia.
Siirsin katseeni Allusta nenäni eteen ripustettuun lehteen.
"EU kieltää maiskuttelun?" kysyin ensimmäisenä, varovasti rikkoen hiljaisuuden. "What the hell?"
"Mitä??" yleensä niin kiltti ja korea Lynn miltei kiekaisi kuitenkin mun vierestä ja repi itsensä ylös tarttuen Cellan pitelemää lehteen kaksin käsin. "Liekkijärvi on päälööppi??"
"Joo!! Me käveltiin vahingossa kaupan ovea päin kun jäätiin kattomaan lööppejä!!" Cella vouhotti ja yhtäkkiä koko hiton huone vouhotti. Lehti kiersi käsiparista toiseen ja sitä ei oltu edes avattu kun kälätys jo nousi ihan uusiin sfääreihin (ja desibeleihin) Seppeleen naisvoiman lyödessä viisaat päänsä yhteen. Mä en oikeastaan ollut nähnyt kuin "Liekkijärvi paniikissa" -otsikon, mutta oleskeluhuoneen tunnelmaa seuratessa ei tarvinut kamalasti ihmetellä, mikseikö Liekkijärvi olisi paniikissa. Liekkijärvi oli aina vähän paniikissa: milloin kulmakuppilan pihaan oli ilmestynyt uusi auto, milloin naapurin Penan vajasta oli kadonnut vasara, milloin joku turisti oli vahingossa eksynyt pitäjään..
Lopulta älämölö katkesi Fiian ehdotukseen siitä, että pitäisikö oikeastaan avata koko lehti ja lukea artikkeli. Cella selvitti kurkkunsa ja läväytti Ilta-Sanomat auki pirtin pöydälle. Siinä vaiheessa munkin oli pakko nousta kuikuilemaan, että miksi Liekkijärvi oli paniikissa ja että miksi se paniikki oli Ilta-Sanomien pääotsikon arvoinen. Cellan olkapään yli näkyi tutut maisemat, ja kylmät väreet alkoivat yhtäkkiä treenata tuplamaratoonia mun selkäpiitä pitkin.
"Se on siitä peltokuviosta", Salma sanoi tyhjällä äänellä. Oleskeluhuone tuntui kuin pidättelevän henkeään.
"Onko se... oikeasti totta?" joku nuoremmista tytöistä kysyi, ja jonkun toisen rauhoitellessa rationaalisen järkevällä äänellä muita, mä paneuduin syvemmin artikkeliin.
Maanantaina laitumelle kulkeneella porukalla oli ollut kädet täynnä työtä hevosten kanssa liikkuessa. Normaalisti emistään hädin tuskin jäävät varsat olivat olleet vastahakoisia seuraamaan vanhempiaan, ja Jutan kertoman mukaan myös valtamerilaivaa vastaavassa tilassa (paitsi koon niin myös refleksien, kääntymisen, ketteryyden ja nopeuden puolesta) oleva Harry oli niin kaukana omasta itsestään, että tytön vatsanpohjan oli vallannut huoli. Pipsan iltapäivän viestit eivät olleet paljoa lohduttaneet, puhumattakaan mystisistä puhelinkatkoksista ja jatkuvasta sähköjen räpsymisestä.
Tänään tullessani tallille Artsi ja Krister olivat seisoskelleet mietteliäänä kuin olemattomien energia-aurojen tahdissa sykkivää pihavaloa. Miehistä molemmat olivat olleet hiljaa, kevyen tihkusateen muodostaessa hiljalleen miltei tippuvia pisaroita Kristerin stetsonin reunaan. Kylmät väreet olivat kirittäneet toinen toistaan mun iholla, mutta olin kääntänyt katseeni pois ja astunut tallin lämpöön.
Sade hakkasi ikkunaa rutiininomaisesti.
"Hei, täällä on se Iltalehden netissäkin ollut kuva teistä", Cella tökkäsi aukeaman oikeaa palstaa, joka vaikutti olevan Iltalehden artikkelia myötäilevä ote Pipsan, Salman ja Fiian maanantaisesta haastattelusta. Kuva oli tulostunut huonosti, mutta hevosista saattoi silti aistia kuinka ne olisivat olleet missä tahansa muualle ja tuhruisesta kuvasta näki kuinka vakavia kolme seppeleläistä olivat.
"Eihän tää nyt voi oikeasti olla mikään ufojuttu", mä sanoin.
"Miksei!" Inkeri riiteli ja osoitteli sormellaan milloin mitäkin lausetta artikkelista, suun käydessä, sanojen hyppiessä todisteesta toiseen.
"Eihän mitään ufoja ole olemassa", jatkoin vaikeana, alakynnessä. "Avaruustiede on niin kehittynyttä, että kai ne olisi löydetty jo."
"Niin, ja jos se Area 51 olisi oikeasti olemassa niin luuletko, että Trump ois jaksanu pitää suunsa kiinni asiasta?" Salma hymähti. Heitto poiki muutaman naurahduksen, mutta Inkeri (kuvainnollisesti) polki maata ja piti kantansa. Se selitti havainnoista, selittämättömistä katoamisista. Sen huulilta pölähti ilmaan paikkoja, tapauksia, vuosilukuja, teorioita.
"Entäs se kun se yksi radio-ohjelma sai sen puhelun, jossa se tyyppi, joka oli siellä töissä, oli ihan paniikissa ja sitten kun se oli kertomassa mitä on tapahtunut niin se puhelu katkes??" Inkeri vouhotti. "Tai se yksi virallinen, joku White House Meeting, kun se Kanadian puolustusministeri ja hallituksen jäsen sanoi, että ainakin neljä eri lajia on käynyt maassa jo tuhansia vuosia ja että maassa on tälläkin hetkellä alieneita???"
"Jesus Christ--"
"Tai se koko Men In Black -homma?? Ne pitkät mustahattuiset ja -pukuiset miehet, joilla ei oo tyyliin naamoja?? Kun ne tyypit siellä hotellissa oli nähnyt ja videoinut sen kolmioufon ja ilmottanut siitä poliisille ja kaikille niin ne mustapukuiset miehet oli tullu sinne ky--"
"Inkeri!" mä keskeytin pikkublondin ohimoitani hieroen. "Get a grip! Ufoja ei ole olemassa, kaikelle on aina selitys. Ihan niin kuin Salma eilen sanoi, joku on todennäköisesti ajanut vaan traktorilla ne jäljet sinne, ja that's it!"
Oleskelutilassa oli hiljaista. Salma naputteli pöytää kynsillään, Aleksanteri hieroi niskaansa vaivautuneesti ja Lynn tutki artikkelia kuin sillä olisi huomenna aiheeseen liittyen koko sen elämän määrittelevä tentti. Inkeri pyöräytti silmiään ja imi pillimehuaan, mutta ryystämisestä huolimatta se oli Cellan vaikea nielaus, joka rikkoi hiljaisuuden.
"Miksi hevoset sitten pelkäävät olla siellä?"
Hevoset, jotka olivat kulkeneet pellon ohi kymmeniä, satoja, tuhansia kertoja. Mä katsoin Cellaa tyhjästi, koska mä en tiennyt. Mä en tiennyt miksi valot välkkyivät, miksi puhelimet sammuilivat itsekseen. Mä en tiennyt miksi kesantopellolla oli vaikeampi hengittää, miksi Liekkijärvellä sydän sykki nopeammin kuin aiemmin.
Mä en tiennyt, kukaan ei tiennyt, ja se oli pelottavinta.
|
|
|
|
Post by Wilma on Jul 6, 2017 12:27:46 GMT 2
Jatkoa tälle!Alma kirmasi Jinnilän pihaan hirveää vauhtia ja pysähtyi niin äkisti, että tipahdin sen kaulan yli maahan. Kasvoni olivat märät sateesta ja kyyneleistä. "Ne tuli! Anni, ne tuli!" Jiri huusi pienen, punaisen talon ovelta sisällä olevalle Annille. Anni tuli paikalle valoakin nopeammin ja Jirin kannoilla se hölkkäsi luokseni. "Wilma! Mitä tapahtui? Ootko sä kunnossa? Missä Arvi on?" Nyyhkin hurjana saamatta sanaakaan suustani. Vääntäydyin ylös Annin avustuksella ja yritin rauhoittua nuoren naisen halauksessa. Jiri otti Alman käsiinsä ja yritti puolestaan rauhoitella sitä. Alman silmänvalkuaiset vilkkuivat silmien pyöriessä päässä ja se puhisi hermostuneena. "Kirkas valo... Viljaympyröjen luona... Alma lähti juoksemaan ja Arvi katosi!" sain puserrettua nyyhkytysten välissä. Annin kasvot valahtivat valkoisiksi. "Jiri, vie Alma talliin siihen vapaaseen karsinaan. Me mennään Wilman kanssa sisälle." Jiri nyökkäsi ja lähti viemään hurjistunutta tammaa talliin. Se hirnui kuin hullu kun se viimein säikähdykseltään tajusi, ettei sen poikaa näkynyt lähimaillakaan. Eipä aikaakaan kun Seppeleen ryhmäkeskustelu oli vilkkaampi kuin Liekkijärven keskustori kesäpäivänä. Anni: NYT sebeläiset Jinnilään mars!! Cella: Mitäs nyt tapahtuu! Meetteks tekin Jirin kanssa naimisiin! Inkeri: VAI MITÄ ET TÄÄ LIITTYY UFOIHIN!!!!! Anni: Arvi katosi Wilmalta maastolenkillä viljaympyröiden lähellä kun Alma säikähti jotain kirkasta valoa ja lähti hirveetä vauhtia kotiin! Inkeri: MÄHÄN SANOIN! Mitä jos alienit on vieny sen!!! Salma: Me nähtiin se Fiian kanssa kans! Mut me tullaan heti paikalla sinne! Ja kohta monta tuttua sadetakkeihin verhoutunutta hahmoa seisoi Jinnilän pihamaalla. "Pitäiskö meidän ottaa Alma mukaan? Jos Arvi löytyis sen avulla helpommin?" "Onks se järkevää? Sehän sai ihan hirveen slaagin äskenkin, se heittää vielä veivinsä jos sitä järkytetään yhtään enempää!" "Ei sit, kunhan ehdotin!" "Meidän kannattaa etsiä pareittain", Anni tuumi, "Niin me haravoidaan lähimaastot nopeammin jos me hajaannutaan." Ja niin kukin pari lähti eri suuntiin sateen piiskatessa selkiämme. Jännityksen aisti ilmassa painavana verhona, joka laskeutui Liekkijärven yllä yhä alemmas ja alemmas niin, että oli vaikea hengittää. Mitä täällä oikein tapahtui? |
|
|
|
Post by Wenla on Jul 6, 2017 14:01:08 GMT 2
Keskiviikko 5.7.2017
Tämä viikko oli ollut ihan hullu. Se oli alkanut maanantaina, kun meidän seberyhmään oli alkanut tulvia viestejä jostain peltokuvioista. Mä olin lukenut viestejä huvittunut virne naamallani, ja ajatellut niiden olevan pila. Niinpä kysyttyäni, olivatko muut unohtaneet aprillipäivän päivämäärän, mä olin jatkanut mun maanantaita ja unohtanut koko asian iltaan mennessä.
Seuraavana aamuna mun oli kuitenkin ollut pakko raahautua tallille, sillä Salman, Pipsan ja Lynnin pärstä oli ollut suunnilleen ensimmäinen asia, minkä mä olin nähnyt herätessäni. Vanessa oli nimittäin juossut mun huoneeseen sanomalehti kädessään ja työntänyt sen sentin päähän mun naamasta, ennen kuin mä olin ehtinyt edes avata silmiäni.
”Kato! Noihan on niitä sun ponikavereita,” se oli todennut ja istahtanut sängylleni kuuntelemaan, kun mä luin lehtijutun ääneen. Ja totta tosiaan, niinhän ne olivat. Päästyäni tallille siellä oli enemmän porukkaa, kuin pitkään aikaan. Mä olin käynyt Inkerin kanssa ihmettelemässä peltokuviota ja päästyämme takaisin tallille Bonnien karsinan edessä oli ollut kunnon marttakerho.
Mä olin viettänyt lähes koko päivän tallilla ja iltaan mennessä mä olin alkanut melkein uskoa Inkerin ufoteoriaan.
Ja niinpä tänäänkin mä olin kaasutellut tallille vähän puolenpäivän jälkeen. Olin päässyt seuraamaan Wilman, Pyryn, Annin ja Salman kanssa Arktikin koulutussessiota, enkä mä varmasti ollut sen jälkeen ainoa, jonka selkää pitkin vaelsi kylmiä väreitä. Sähkökatkoksen mä pystyin vielä sulattamaan, mutta se, ettei kenenkään puhelin toiminut, oli jo vähintään kammottavaa.
”Mun pitäisi liikuttaa Gitta, mutta en mä uskalla mennä maneesiin,” mä valitin Salmalle, kun me käveltiin maneesista talliin. Ulkona tihkutti inhottavasti ja mä jouduin vetämään vaaleanpunaisen hupparin hupun tiukasti pääni päälle. Salma vilkaisi huolestuneena taivaalle samalla, kun avasi satulahuoneen oven. Mä pujahdin sen käsivarren alta sisälle ja päästin pitkän huokauksen.
”Mä voin kyllä tulla mukaan,” Salma lupasi ja mä olin jo hyppäämässä sen kaulaan, kun Inkeri räväytti oven auki ja heilutti puhelintaan ilmassa.
”Liekkijärvi mainittu, torilla tavataan!!” se hihkui ja ryntäsi mun ja Salman luokse. Mä repäisin puhelimen sen kädestä, ja Salma kolautti päänsä kipeästi ohimooni kumartuessaan lukemaan uutista, jonka sisällön mä saatoin arvata edes vilkaisematta tekstiä.
”Iltalehdessä..?” Salma henkäisi nostaessaan katseensa Inkeriin. Blondi seisoi kädet puuskassa ja katsoi meitä veikeä ilme kasvoillaan. Uutinen käsitteli – kuten mä olin arvannutkin – Liekkijärven peltokuviota, ja olipa siihen liitetty myös maanomistajan haastattelu. Mies väitti kivenkovaan, ettei ollut tehnyt kuviota itse ja mainitsi samalla huonosti toimivista kännyköistä ja sähkökatkoksista.
”Eli tää tarkoittaa, ettei me olla hulluja,” mä totesin hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Ei tietenkään olla! Ja täähän todistaa, että on kyse jostain yliluonnollisesta, kuten mä olen kokoajan sanonutkin,” Inkeri puuskahti.
”Ai miten muka?” Salma kysyi hölmistyneenä.
”No tuo ukko sanoo, ettei se ole tehnyt sitä kuviota, ja se sentään omistaa koko pellon,” Inkeri vastasi, kuin se olisi ollut itsestään selvää.
”No en mä muista, että tässä kylässä olisi ennenkään toisen omaisuutta kunnioitettu,” Salma puuskahti ja sai mut naurahtamaan. Se piti harvinaisen hyvin paikkansa.
”Hmph,” Inkeri tuhahti ja nappasi puhelimensa takaisin.
Olimme rymynneet kolmestaan yläkertaan Wilman, Pyryn, Annin, Cellan ja Robertin seuraksi.
”Näittekö te jo, että Liekkijärvi on Iltalehdessä?” Salma kysyi muilta istahtaessaan sohvalle Robertin ja Annin väliin. Mä pyllähdin lattialle Wilman viereen ja Inkeri rymysi pöydän ääreen Pyryn ja Cellan seuraksi.
”Ai häh?” Wilma henkäisi ja kaivoi puhelimen taskustaan. Löydettyään oikean uutisen Wilma lukaisi sen ääneen, ja sai meidät muut suurin piirtein pidättämään hengitystämme.
”Inkerin mielestä tää todistaa, että kyse on jostain yliluonnollisesta. Koska ainakin mä tähän asti ajattelin, että se viljelijä on saattanut tehdä ton tarkoituksella. Että se vaikka auttaisi niitten kasvien kasvamista,” mä sanoin totisena ja nostin katseeni Inkeriin.
”Miten joku kuvio pellossa muka auttaa viljaa kasvamaan?” Cella nauroi.
”No en mä tiedä mistään maanviljelystä mitään, mutta kyllä se käy paljon enemmän järkeen kuin ufot!” mä huomautin ja sain Cellan hiljenemään. Wilma mun vieressä nyökkäsi, ja mä huomasin, että se näytti tavallistakin kalpeammalta.
”Mut mä olen kyllä sitä meiltä, että joku muukin on voinut tehdä sen. Vaikka joku yläasteikäinen poika, jonka mielestä tää on hauska pila. Koska kuten mä jo aiemmin sanoin, ei tässä kylässä tunneta tapaa kunnioittaa muiden omaisuutta,” Salma järkeili.
”Salman teoria on mun mielestä järkevin tähän mennessä,” Robert ilmoitti, ja sai Inkeriltä tuiman katseen.
Tunnelma oli muuttunut niin ahdistuneeksi, että mä olin paennut alakertaan ja hakenut Gitan tarhasta. Salma oli luvannut tulla pian perässä, mutta mua silti hermostutti tyhjällä tallikäytävällä. Olin ottanut Gitan käytävälle ja harjasin sen märkää karvaa vilkuillen viiden sekunnin välein molempiin suuntiin.
”Sun on parempi sitten olla kiltisti,” mä varoitin Gittaa ja nostin satulan sen selkään.
Salma tuli pian alas seuranaan Anni, joka aikoi vielä liikuttaa Lailan. Mä vain nyökkäsin tyytyväisenä, sillä lisävahvistus ufoja vastaan ei olisi koskaan pahitteeksi. Me varustettiin hevoset hiljaisuuden vallitessa, ja Salmakin, joka oli yleensä aina tarjoamassa apuaan, seisoi nyt tumput suorina tuijottamassa lattiaan.
Kävellessämme kohti maneesia Anni pysähtyi yhtäkkiä, ja avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta pihaustakaan ei kuulunut.
”Niin?” mä kysyin kärsimättömästi. Salmakin oli kääntynyt meitä kohti ja se näytti huolestuneelta tuijottaessaan Annia.
”Eikö teistäkin ole aika outoa, että… meidän kaikkien puhelimet toimii taas. Ihan kuin.. ihan kuin mitään ei olis tapahtunutkaan. Mun ei nimittäin tarvinnut edes laittaa pin-koodia, että pääsin sisälle..,” Anni sanoi, ja sen ääni hiipui melkein kuulumattomiin loppua kohden.
Kylmät väreet hiipivät uudelleen selkäpiitäni pitkin, kun mä katsoin sen ohi metsikköön.
/ laittelin tän nyt tännekin!
|
|
|
|
Post by Wilma on Jul 6, 2017 14:50:30 GMT 2
 Vanha kansa uskoi, että hevosten silmät näkivät enemmän, kuin meidän ihmisten kapea katse. Jos hevoset kykenivät näkemään haltijoita ja tonttuja, näkivätkö ne myös alieneita? |
|
|
|
Post by Fiia on Jul 6, 2017 16:24:51 GMT 2
maanantai 3. heinäkuuta 2017
Jo pari päivää jatkunut sade oli maanantaiaamuun mennessä hellittänyt sen verran, että päätimme lähteä pienellä porukalla viemään hevosia laitumelle. Oli kylmä eikä tuntunut tippaakaan heinäkuulta, mutta hevoset olivat innoissaan. Ehkä ne jollain tapaa tiesivät pääsevänsä viimein laitumelle nauttimaan ympärivuorokautisesta ruokatarjoilusta.
Allusta oli kasvanut iso ja voimakas oripoika, ja vaikka siitä kovasti pidinkin, tavallaan jo odotin sen vieroittamista. Karsina oli hevosille aivan sopivan kokoinen, mutta minulle ja hevosille hieman ahdas. Sen takia en jäänyt hinkkaamaan jokaista kuivunutta mutaläiskää pois Eelan jaloista, vaan pyyhkäisin sen nopeasti pölyharjalla ja puin tammalle suitset päähän yrittäen samalla pidellä Allua kädenmitan päässä. Se oli järjettömän kiinnostunut kaikesta, rohkea ja vauhdikas liikkeissään, eikä siitä oikein koskaan tiennyt, vaikka se olikin kiltti ja ystävällinen ihmisille.
Olimme sopineet taluttavamme hevoset, sillä varsat alkoivat olla jo niin isoja ja itsenäisiä, ettei niitä oikein enää uskaltanut pitää maastossa irti. Tapasimme tallipihalla: minä, Eela ja Allu; Randi, Calla ja Morse; Jutta ja Robert sekä Harry, ja Zodiacia taluttamaan lähtenyt Lynn. Suurin osa hoitajista veisi omansa vasta myöhemmin, mutta pari ponia oli kuljetettu laitumille jo varhain aamulla.
Letkamme oli hivenen poukkoileva: vaikka Allukin osasi kulkea ihan kauniisti riimussa, ei sitä aina huvittanut. Eela puoliksi käveli, puoliksi hölkkäsi eteenpäin poikaansa vilkaisemattakaan ja minä yritin siinä välissä hillitä molempia. Lopulta päädyimme siihen, että Randi otti vanhemman ja rauhallisemman Morsen talutukseen Callan lisäksi ja Robert siirtyi taluttamaan Allua. Niin pääsimme kulkemaan suhteellisen rauhallisesti useamman minuutin, ennen kuin saavuimme viljapellon laitaan.
Siinä varsat lakkasivat tyystin liikkumasta. Ensin pysähtyi Morse, korvat pystyssä ja jokainen lihas jännittyneenä. Allu jähmettyi suolapatsaaksi sen perässä, ja viimeisenä kulkeva Zodiac päästi ilmaa halkovan kimeän hirnahduksen ennen kuin yritti kääntyi satakahdeksankymmentä astetta tulosuuntaan.
”Zodiac lopeta”, Lynn kuului komentavan sitä takanamme ääni kireänä.
”No, mikä nyt tuli?” minä ihmettelin ja maiskutin Eelan liikkeelle. Se suostui siirtymään jonossa ensimmäiseksi, mutta Morse ei siitä huolimatta ottanut askeltakaan eteenpäin. Eikä Allu, vaikka Eela kutsuikin sitä äidillisesti.
”En mä vaan näe mitään”, Randi sanoi ja yritti edelleen nykiä Morsea eteenpäin. Calla näytti lähinnä kyllästyneeltä. ”Oisko siellä hirvi?”
”Tää ei ainakaan suostu tulemaan”, Robert kohautti olkapäitään. Minä en ollut vielä koskaan nähnyt Allua niin järkyttyneenä – yleensä niin reipas hevoslapsi olisi selvästi mieluiten kääntynyt tulosuuntaan ja pinkonut karkuun.
Me maiskuttelimme, houkuttelimme, yritimme peruuttaa hevosia menosuuntaan. Lynn ripsauttia Zodiacia kevyesti lautaselle koivunoksallakin, mutta nuoret hevoset kerta kaikkiaan kieltäytyivät etenemästä. Ne tuijottivat peltoa pelkoa silmissään ja minä mietin, mitä sellaista ne näkivät jota me emme.
Lopulta edestakaisin suotamisen ja huopaamisen jälkeen Morse suostui ottamaan ensin askeleen, sitten toisen. Sen perässä Allu pinkaisi puolittain laukalle, niin että Robert esitteli myöhemmin riimunnarun polttamia jälkiä kämmenissään. Zodiac tuntui pelleilevän pelkästä pelleilyn ilosta, mutta hetken sen kanssa tapeltuaan Lynn voitti kamppailun ja sai hevosen liikkeelle.
Ohitimme pellon kiireisinä ja jännittyinenä, hevosia rystyset valkeina pidellen. Takaisin metsään päästyämme varsat rentoutuivat silmissä ja olivat kuin mikään ei olisi koskaan tapahtunut. Allu alkoi hamuta ruohonkorsia polun laitamilta, Morse laski turpansa alas ja pärskähteli tyytyväisenä.
”Nää on just niin tyhmiä”, Jutta kuittasi ja taputti Harrya pinkeälle kyljelle. ”Mitä lie kuvitelleet nähneensä.”
Emme huomanneet peltokuviota. Kun me myöhemmin samana päivänä palasimme Salman ja Pipsan kanssa paikalle, se oli siellä aivan selkeänä – viljavaan maahan tallautuneita isoja, yksityiskohtaisia ympyröitä. En osannut sanoa, olinko vain jättänyt viljaympyrän aamulla huomiotta, vai oliko se ollut siellä ensinkään. Ja jos ei, niin kuka tai mikä olisi ehtinyt tehdä jättimäisen kuvion peltoon vain muutamassa tunnissa?
En uskonut ufoihin, mutta jotain Liekkijärvellä tapahtui.
|
|
|
|
Post by Pyry on Jul 7, 2017 7:11:53 GMT 2
Pyry näytti melkein ehdalta maalaiselta seistessään pellon reunassa heinänkorsi suussa pyörien. Polkupyörä oli potkaistu huolettomasti ojan varteen ja aurinko vaihteeksi lämmitti. Pyry oli lupautunut tarkistamaan hevosten olot laitumella ja pakkohan hänen oli myöntää, että ei tälle jo kuuluisuudeksi nousseen pellon varteen päätyminen ollut ihan harharetki. Missähän vaiheessa Pyryn jalkojen juureen joku keksisi pystyttää kyltin juhlistamaan tätä kansallisen huomion saanutta peltolaikkua. Voikohan peltoa nimetä vuoden Liekkijärveläiseksi...
Pyryn pohdinnat keskeytti soran ropina kavioiden alla. Hän käännähti vilkaisemaan tien suuntaan ja heilautti kättään tutuille ratsastajille. Sikke, Lemon ja Myntti astelivat kokojärjestyksen mukaisessa siistissä rivissä tutut ratsastajat selissään.
Tai ehkä ei niin tutut...
"Allu on näköjään muuttanut hiustyyliään sitten viime näkemän", Pyry tervehti kävellessään tiellä tallilaisia vastaan silmiään siristellen.
"Joo, aattelin, että vaihtelu voisi virkistää", Myntin selässä istuva Salma vastasi takaisin ja kohenteli hiuksiaan. "Eiks oo ihan kivat?"
"Johan säkin päätit tänne eksyä, me ollaan kaipailtukin jonkun asiantuntevaa näkemystä tähän mysteeriin", Yasmin virkkoi hoidokkinsa selästä.
Pyry naurahti.
"Joo, mulla on lähes tulkoon jo tohtorin tutkinnon verran scifi-tietämystä kasassa."
Tytöt jäivät istumaan hiljaisina hevostensa selissä, ikään kuin odottaen jotain.
Pyry tuijotti kolmikkoa ja hämmentynyt ilme nousi hänen kasvoilleen.
"No älkää nyt tosissanne kuvitelko, että mä tietäisin tän taustatekijöistä jotain, ei ollut ainakaan kukaan mun tuttuni eksynyt Liekkijärvelle sitten viime näkemän."
"Sun tuttu... niin, sä et usko että toi vois olla..." Pipsa aloitti haparoiden.
"Avaruusolentojen kiitorata?" Pyry auttoi.
Kolme kypärän peittämää päätä nyökkäsi varovasti.
Pyry hymähti ja kääntyi katsomaan takaisin pellolle. Hän kaivoi vielä puhelimensa taskusta ja räppäisi pari kuvaa laonneesta heinästä.
"Vaikka mä kuinka vakaasti uskoisinkin maan ulkopuoliseen elämään, niin ainakin tässä lähitienoilla se on korkeintaan mikrobitasoista", hän totesi sitten nostaessaan pyöränsä takaisin pystyyn. Pyry nojautui kulkuneuvoonsa ja kääntyi katsomaan muita.
Trio näytti edelleen epäilevältä.
Pyry huokaisi.
"Nää viljaympyrät on jo vuosikymmeniä sitten todettu tekaistuiksi, ainakin 90-luvulla parikin taiteilijaa otti kunniat itselleen niistä ihan ekoista kuvioista. Jos tää olisi opiskelijakaupunki, niin kukaan ei epäilisi sekuntia pidempään etteikö tää olisi joku nokkela teekkaripila. Ootteko te menossa mihin päin?" Pyry jatkoi huolettomana.
Pyryn tallitoverit olivat selkeästi syvissä mietteissään, ainakin siitä päätellen miten hitaan reaktion kysymys suunnasta sai.
"Me voidaan kääntyä kyl joo takaisin päin, jos sä oot menossa tallille", Salma lopulta sai ajatuksensa kasaan. "Aateltiin vaan tulla tarkistamaan vieläkö paikallisnähtävyys on aloillaan."
~~~
Pyry talutti pyöräänsä hevosletkan vierellä. Pipsa, Yasmin sekä Salma olivat alkupohdintojensa jälkeen heränneet kunnolla ja kuuntelivat nyt kiinnostuneina Pyryn selostusta.
"Eniten mua koko tässä hommassa ärsyttää se, että moniamoniamoniamonia kilometrejä matkustaneet ihmisälyn ulottumattomissa elävät olennot haluaisivat kommunikoida meidän kanssa kaatamalla heinää. Tai sit vilja tietää jotain mitä me ei..."
"Inkeri kuulosti aika vakuuttuneelta. Ja muutama muukin", Pipsa kommentoi.
"Niin no Inkerihän ei tunnetustikaan innostu koskaan mistään tai reagoi mitenkään liiallisesti."
Hevosletkan ratsastajat naurahtivat vastaukseksi.
"Mut kyllä sunkin täytyy myöntää että jotain outoa on liikkeellä. Miksi hevoset pelkäisi sitä peltoa? Ja kaikki ne sähkökatkokset!" Yasmin kommentoi.
Pyry pohdiskeli hetken hiljaa.
"Hmm, joskus eläimet pelästyvät vieraiden hajuja..."
"Vieraiden! Niin kuin alien..." Pipsa ehti aloittaa innostuneesti.
"Niin kuin vaikka jonkun villieläimen", Pyry jatkoi Pipsan päälle nopeasti.
"Meidän vanha kissa meni ihan sekaisin kun naapurustoon oli ilmestynyt minkki joskus vuonna nakki", Salma kommentoi.
"Hirviähän täällä on vaikka muille jakaa", Yasmin jatkoi.
"No mut entä ne puhelinten sekoilut? Kaikki tuntuu valittavan ettei ole kenttää milloin missäkin", Pipsa vielä yritti.
"Onko kukaan tarkistanut operaattoreiden toimintaa?"
"No..."
"En mä vaan tiedä."
Pyry pyöräytti silmiään. "Kaikelle tälle on olemassa ihan järkiperusteet. Uskokaa mua, kun sanon, ettei kukaan olisi innostuneempi kuin mä jos Liekkijärvelle oikeasti laskeutuisi jotain vähän kaukaisempia vieraita."
Nelikko hiljeni hetkeksi. Kaviot painuivat soraan ja kesäisestä metsästä kuului sirinää, säksätystä sekä tuulen huminaa.
"Mut Pyry..."
"Mmm?"
"Minkä takia sä otit kuvia siitä pellosta puhelimellasi?" Pipsa kysyi varovasti.
Pyryn kasvoille nousi innostunut ilme.
"Ai niin! Munhan piti lähettää se yhdelle... ottakaas."
Pyry pysähtyi niille sijoilleen niin nopeasti, että hänen taakseen valunut Lemon meinasi törmätä poikaan. Pyry ei huomannut enää mitään, hän naputteli puhelintaan vimmaisesti.
"Kenelle sä viestit?" Yasmin kysyi kurkottaen vakoilemaan Pyryn puhelinta Lemonin kaulan yli.
"Hmm? Aa, yhdelle vanhalle kaverille. Meillä oli pienempinä oikeinkin mittava kattaus lehtileikkeitä ja muita juttuja ufoista ja oma salaseura ja salainen kättely ja muuta. Se osaa kyllä arvostaa tätä", Pyry vastasi hymyillen ja lähetti viestin.
"Salaseura?" Pipsa kommentoi kulmat pystyssä
"Kättely?" Salma naurahti.
"Joo joo, mä muistan sen edelleen. Se alkoi vasemmalla kädellä..."
Puhelimen piippaus keskeytti Pyryn ja pojan huomio herpaantui välittömästi. Pyry napautti saamansa viestin auki. Pipsa, Yasmin ja Salma jäivät odottamaan. Sikke haukotteli syvään ja Myntti huokaisi sen takana tylistyneenä Lemonin potkiessa vatsansa alla olevia ötököitä.
"Mitä hittoa..." Pyry mutisi itsekseen.
"Hei voidaanko me jatkaa, Lemonilla palaa pinna näihin pörriäisiin", Yasmin sanoi unohtaen Pyryn salaiset kättelyt. Pipsa vastasi myöntävästi ja pyysi Siken liikkeelle.
"Pyry, tuutko sä?" Salma varmisti kun pyöräänsä nojaileva poika ei reagoinut mitenkään muiden aikeisiin.
"Oottakaa vähän, mä en saa tätä viestiä auki. Tai siis saan, mutta se on jotenkin korruptoitunut tai jotain..."
Lemon heilautti häntäänsä mielenosoituksellisesti kun letka pysähtyi ennen kuin pääsi edes kunnolla takaisin liikkeelle.
"Saanko mä kattoa sitä?" Yasmin kysyi hieman kärsimättömänä.
Pyry ojensi puhelimen tälle ja huitoi lippiksellään samalla Lemonin jalkojen välissä olleen paarman kauemmaksi ja tamman hurjana vispaava häntä rauhottui.
Yasmin tuijotti Pyryn puhelimen näyttöä.
"Siis tässähän on vaan jotain ihme kiekuroita."
"Mä luulen, että se lähetti jonkun tiedoston, jota mun puhelin vaan ei tajua..." Pyry yritti selittää, kun Pipsa oli jo kääntänyt Siken ympäri ja ojenteli kättään Yasminin suuntaan.
"Mitä ihme kiekuroita, näytä?"
Yasmin oli juuri ojentamassa puhelinta Pipsan suuntaan kun se yhtäkkiä sammui.
"No ei tässä mitään näy, loppuiko sulla akku?" Pipsa käänteli puhelinta käsissään.
"Ei? Äsken siinä oli reilusti yli puolet jäljellä", Pyry vastasi ja sai pimentyneen puhelimensa takaisin. Pyry yritti käynnistää puhelinta mutta se ei enää reagoinut mihinkään.
"No voi perkele, lähettikö se mulle jonkun viruksen..." hän mutisi ärtyneenä.
Muut katselivat hiljaisina Pyryn yrityksiä herättää puhelintaan eloon.
Salman mieleen juolahti ajatus, jota hän ei aluksi halunnut päästää ilmoille, mutta kerran mieleen noustuaan se tuntui kuin itsekseen pakottavan itsensä huulien välistä ulos.
"Ehkä..." hän sitten aloitti hiljaa ja sai Pipsan ja Yasminin huomion.
"Ehkä se viesti ei ollutkaan sun kaverilta?"
Pyry nosti katseensa puhelimestaan ja huomasi muiden hiljentyneen ja jääneen tuijottamaan Salmaa hieman epäilevinä. Ehkä jopa pelokkaina?Sekunnit tuntuivat kummallisesti hidastuneen ja ilma muuttuneen painostavammaksi, kuin ukkosta enteillen.
"Mitä sä oikein tarkoitat?" Yasmin lopulta kysyi.
Kesäinen metsä tuntui äkkiä hiljentyneen.
|
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jul 7, 2017 11:38:12 GMT 2
Aleksanterin ufo- ja muita selkkauksia tässä. |
|
|
|
Post by Anni on Jul 10, 2017 15:42:50 GMT 2
|
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!