|
Post by Aleksanteri on Dec 14, 2015 13:38:30 GMT 2
14.12.15 – Se, jossa mä käyn hauskalla ja rentouttavalla maastoratsastuksella
Ai niin, eilen oli Lucian päivä. Meidän perheessä se meni tavallisesti niin, että Kaisa ainoana platinablondina pakotti muut istumaan rivissä sohvalla ja keekoili kynttiläkruunu otsalla laulamassa hartaasti ja väräjävästi niin ku paraskin marttyyri. Jonkun oli aina pakko kuvata koko farssi, ja yleensä siihen rooliin jouduin mä. Madde ja mutsi oli ainoita, joilla oli erityislupa aina välillä nousta sohvalta muille asioille ja väläyttää piirun veran säälivää ilmettä jäljelle jäävälle yleisölle. Mä olin kerran 13-vuotiaana yrittänyt samaa, ja Kaisa oli lyönyt mua joulutähdellä päähän.
No, loppu hyvin kaikki hyvin, sekä tuskallinen Lucian päivä että (ihmeellistä kyllä) vielä tuskallisemmat Seppeleen rk-osakilpailut oli takana. Mä heräsin maanantai-iltapäivän lumimyrskyyn, joka puski sisään mun yöllä auki jääneestä parvekkeen ovesta, ja mietin voisinko oikeasti vaan jäädä makaamaan sänkyyn niin pitkäksi aikaa että tulis kevät. Tai seuraava vuosituhatkin vois olla ihan jees.
Jotenkin mä kuitenkin raahauduin kaiken vitutuksen keskelläkin autolle ja lähdin huristelemaan liukkaan ja lumisen pyörremyrskyn poikki. Silmissä painoi, mä olin nukkunut hyvällä tuurilla kolme tuntia ja säpsähtänyt välillä ylös tarkistamaan kännykkää. Se näytti samalta kerta toisena jälkeen. Digitaaliset numerot oli liikkunu niin ku hidastettuna, minuutti kesti siirappimaisen ikuisuuden ja puhelimen hiljaisuus tuntu joka kerralla lyönniltä vasten naamaa. Viesti, jonka mä olin näpytellyt Cellalle sisuskalut kouristuen, ei nähtävästi ollut saanut siinä aikaan minkäänlaista vastavuoroista tunteenpurkausta. ’Cella voitko vastata jotain, mun on oikeesti pakko saada puhua sulle.’ Jos ihmissuhdenero Kaisa, pisin seurustelusuhde kolme kuukautta kaks päivää, olis nähnyt mun viestin, se olis varmaan tyyliin haukkunut mut tunneköyhäksi ja käskenyt laittaan puolikkaan Harry Potterin mittaisen nolon avautumisen. Mut mulla ei ollut hajuakaan miten mä voisin selittää mykkänä puhelimen toisessa päässä olevalle Cellalle yhtään mitään.
Onneks Myntillä oli vapaapäivä. Mä talutin sen myrskyn poikki sisään, vilkaisin sekä toiveikkaasti että peläten Windin karsinaan ja tunsin oudon pettymyksen kouraisun kun siellä ei näkynyt ketään. Tuntu turhalta ja tyhjältä puistella lumia Myntin loimelta ja harjata se junnujen metelöidessä tallikäytävän toisessa päässä.
Mä lähdin maastoon. Puiden oksat riippu yhtä raskaina kuin mun mieliala, ja lunta tuiversi niin että koko naama oli märkä noin puolessa minuutissa. Hyvä, mä mietin synkkänä. Toivottavasti mä hautautuisin lumeen, kylläpä Cellalla sitten harmittais ettei se ollut vastannut mun sydänverellä kirjoitettuun tekstiviestiin. Myntti, jolla oli hippusen enemmän elämäniloa kuin mulla, käveli tyytyväisenä ympäri metsää ja näytti iloiselta kun sai päättää itse mihin meni. Mä roikotin ohjia löysinä ja kyhjötin tuulensuojassa pikku kyyryssä.
Kiitti vaan suuresti kohtalolle (tai Myntsälle), joka johdatti mut sille lumesta umpeen muurautuneelle polulle, jolla mä kohtasin yhden mun tänhetkisistä top kolme –ihmisistä. Hauskaa tilanteessa oli ehkä se, että mun mielikuvissa tää Top Kolme istu jossain taidemaalauksesta varastetussa kahvilassa ja söi yhtä aikaa patonkia ja croissantia. Mutta ei!!!! Antakaapa kun mä kerron missä se todellisuudessa oli.
Myntti tosiaan rämpi etanan lailla jotain säälittävää polunpätkää, kun sen korvat yhtäkkiä pingahti pystyyn ja koko heppa stoppas niin ku käskyn saaneena. Mä tähyilin kasvoja vasten satavan lumen poikki eteenpäin. Meitä vastaan loikki pieni vaalea otus ja sen perässä pitempi hahmo, jonka olkapäillä ja karvahatulla oli ehkä pienen ihmisen verran lunta. Kun mä tunnistin otuksen Salman koiraksi, mä hetken luulin että vastaantulija oli Jesse ja nostin sille käden jäyhään-mutta-ystävälliseen tervehdykseen. Ei olis pitänyt. ”Hi?” hahmo huuteli pyryn läpi. Miks vitussa Jesse puhu mulle englantia? ”Moi”, mä vastasin itsepäisesti. Me pysähdyttiin yhtä aikaa, kun tajuttiin kuka oltiin kohdattu romanttisesti pimenevässä metsässä. Ei. Voinut. Olla. Totta.
Vasta, kun Cellan viime kesän ranskisrakkaus käveli Myntin rinnalle, mä muistin, että Salmahan oli sanonut sen tulevan aina jollekin saakelin ihanalle joulumielilomalle tänne. Se oli nostanut koiran syliin ja näytti yhtä ylpeeltä kuin kundit Calvin Kleinin mainoksissa, paitsi että sillä oli vaatteet päällä. Mä toljotin sitä satulasta ja mietin tajuaisko Myntti, jos mä löisin pohkeet sen kylkiin aikeissa karauttaa jääkiteisen pensaikon poikki mahd. kauas.
”Didn’t know it was you”, ranskis sanoi aika kylmästi, vaikka se hymyili. ”Me neither”, mutisin. Me oltiin hetki hiljaa ja mä mietin oliko se ihmisenä noin kylmäkiskonen vai vihasko se vaan mua ihan muuten vaan. ”I’m Lionel”, se sanoi lopulta. Koira pyristeli sen sylissä ja mä toivoin salaa, että se pääsis irti ja LIONELIN (mikä nimi) olis pakko juosta sen perään. ”Aleksanteri.” ”I’ve heard about you.” ”Mistä?” Mä en ällistyksissäni heti tajunnut et puhuin suomea, mut Lionel oli joko oppinut sen verran tai sit mun äänensävy riitti paljastamaan sille mitä mä tarkoitin. ”Cella speaks about you all the time.” Se kuulosti musta melkein katkeralta. Jaa. Tätä mä en ollut odottanut. Cellan nimi pudotti mun vatsanpohjaa ikävästi metrin alemmas. ”I don’t believe you”, mä käänsin Myntin kapealla polulla ja potkaisin sitä tarpeettoman kovaa kylkiin, et se lähtis hitusen lujaa pois. Lionel huusi mun perään. ”You don’t need to. But if you don’t treat her well you are in trouble.” Mä meinasin melkein kääntyä ja kysyä Lionelilta aikoko se oikeasti haastaa riitaa mun kanssa, mut sit muistin pitkät raapimajäljet Cellan poskessa ja jatkoin matkaa. Mä en tiennyt olinko siinä henkisessä tilassa et olisin selvinnyt tappelusta.
Windin karsinalla ei edelleenkään ollut ketään, kun mä palasin metsästä. Harmissani mä talutin Myntin omaan koppiinsa, riisuin sen ja jäin roikkumaan epävarmana karsinan ovelle. Mulla oli jotenkin sellainen tunne, että vastapäisessä karsinassa Kössin harjaa muka keskittyneesti selvittävä Rosa pitäis huolen, että mä ja Cella ei törmättäis tänään. Rosaa uhmakkaasti tuijottaen mä kaivoin puhelimen taskusta ja soitin Cellalle.
Suht helppo varmaan arvata et se ei vastannut. Eikä myöskään toiseen puheluun, eikä kolmanteen eikä kuudenteentoista vaikka sen kohdalla mä jo tunsin itseni melko säälittäväksi. Eilisestä asti mua oli korvennut se, että Cella ei ollut antanut mulle ees tilaisuutta selittää miks Grace oli pussannut mua. Mä olin herranen aika työntänyt sen pois niin ku minkäkin kumisaappaan, mutta se ei tietenkään Cella Talvetta kiinnostanut pätkääkään.
Lopulta mä lähdin pettymystä niellen Myntin karsinalta, kiskoin talvitakin vetoketjun leukaan asti ja harkitsin etsiväni Lionelin ja sanovani, että pitäkööt hyvänään.
Rosan partio meni pieleen (tai sit mä olin vain kuvitellut koko homman). Mä törmäsin pipopäiseen Cellaan tallin ovella. Se oli tullut hajamielisen näköisenä koivukujalta päin, mutta kun se huomas mut sen katse päivänselvästi terästäytyi ja se yritti luikahtaa mun käsivarren ohi tallikäytävälle. Mä tartuin sitä hihasta rajummin kuin olin tarkoittanut ja kiskoin sen pimeälle pihalle. ”Mitä vittua Aleksanteri, päästä irti! Toi käy kipeetä!” Se sähisi, mutta mä raahasin sen jääräpäisesti koivun jäisen rungon taakse ja jäin seisoon hengästyneenä sen eteen. Se mulkoili mua silmät punareunaisina ja turvonneen näköisinä. ”Anna mä selitän”, mä sanoin niin rauhallisesti kuin pystyin, vaikka sydän moukaroi kylkiluita vasten ja koetti kalistella tiensä ulos niitten läpi. Cella tuhahti halveksivasti ja käänty lähteäkseen. ”Cella!” Mä en tarttunut siihen, mutta se pysähtyi silti. Mä tuijotin sitä, se väisti katseen. ”Anna mä oikeasti selitän.” ”Puhu nopeesti.” Se tuhahti. Mä nielaisin ja yritin hakea sanoja. ”Kun se pussas mua eilen…” Cella käänty mua kohti silmät palaen ja näytti siltä, että sen teki mieli huitaista mua naamaan. Mä peräännyin. ”Mä en halua kuulla sun ja sun ihanan salarakkaan nuoleskeluista! Tajuatko miltä se musta tuntuu!” Sen naama vääntyi ja se veti väristen henkeä yrittäen koota itsensä. ”Mä työnsin sen pois!” Mun ääni tuli ulos paljon kovempana ja vihaisempana kuin mä olin tarkoittanut. Me tuijotettiin toisiamme, Cella edelleen puoliks poispäin kääntyneenä ja valmiina lähtöön. Siinä puolessa metrissä, joka meidän välillä oli, väreili ihan ku merellä myrkyssä. ”Etkö sä saakelin idiootti tajua, että en mä halua olla Gracen kanssa.” Cella nytkäytti olkapäitään. "Sä vaan käyttäydyit niin paskapäisesti Aleksanteri."
Se oli niin kornia, että mua melkein olis saattanut naurattaa jos en olis niin vittuuntunut. Aika lailla samat sanat mä olisin voinut sanoa Cellalle.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Dec 13, 2015 13:36:19 GMT 2
12.12.2015 – Se, jossa satulahuone on taisteluareena
Siis aika moni varmaan tietää sen sanonnan, että leikki kannattaa lopettaa ennen kuin siitä tulee liian tosi. Mä olin elänyt uskollisesti tätä ohjenuoraa noudattaen, mutta nyt viime aikoina joku (Cella) oli saanut mut monta kertaa peräkkäin poikkeamaan siitä. Sekopäisen elämänhallinnan myötä mä olin päätynyt luulemaan, että olin köyhä, ja jolkottanut nöyrästi TE-toimistoon ilmoittamaan asiasta. Ja niinpä jonkun oudon johdatuksen saattelemana mä SAAKELI SOIKOON SAIN TÖITÄ (niin ironista kuin se olikin) LASTENTARHASTA.
Ei liikaa hurrauksia, kiitos. Eikä liikaa kysymyksiä, miten juuri MUT oli valittu au pairien ja kymmenlapsisen perheen esikoisten joukosta. Ehkä samalla tavalla kuin mä olin valinnut Liekkijärven TOSI LAAJASTA (voitteko kuvitella) työpaikkavalikoimasta sen, jonka tekeminen veis kaikista vähiten aikaa, kenties nekin oli ajatelleet samalla tavalla. Siis luultavasti siinä mielessä, että kuka sais nopeimmin potkut.
No pakko ehkä vähän lieventää teidän ihastuksesta särkeviä sydämiä: mä todennäköisesti en sais kauheesti olla kontaktissa kakrujen kanssa. Mun työnimike oli päiväkodin lisätyöntekijä, mikä tarkoitti että mä kuulemma siivoaisin, mittaisin ruokaa ja tekisin pihatöitä. Ei paljoa eronnut siitä, mitä mä tähänkin mennessä olin kaikki mennessä tehnyt kaiket päivät. Elikkä onnea vaan Aleksanteri työpaikasta ja siitä Miksi vitussa juuri sä –kysymystulvasta, joka mua kaiketi odotti. Mä olinkin aina odottanut että työskentelisin joskus päiväkodissa (not).
Mä ajoin MUN TULEVAN TYÖPAIKAN pihasta Seppeleeseen suunnitellen jo, että kääntyisin takaisin ja menisin toimistoon mankumaan, etten mä nyt herranen aika oikeesti halunnut mikään lastenkodin siivoussankari olla. Ehkä olis pitänyt.
Seppeleen pihalta näki suht selvästi, että pappilalaiset oli täällä. Ne oli asetelleet (luultavasti tahallaan) traikkunsa niin, että mä vaan tavallisena ei-kisaavan hepan hoitajana jouduin luikertelemaan autolle fyysisesti mahdottomista raoista kohti yhtä ainoaa vapaannäköistä neliötä autotallin perimmäisessä nurkassa. Noin kolkytkaks kertaa mä harkitsin joko tervehtiväni vanhaa tuttua autotallinnurkkausta tai jättäväni auton tulpaksi sentilleen siihen, missä se nyt oli. Jälkeenpäin sitä ihmetteli, miten ylipäätään jaksoin vääntäytyä koko matkan kun joka ainoa yliluonnollinen voima selvästi yritti estää mua. No, ehkä niistä oli viihdyttävämpää nähdä mut kärsivänä kuin Netflixiä toljottavana (pitäiskö alkaa katsoa kiinnostavampia sarjoja).
Mun mieleen palas kitkerästi toisen kerran saman päivän aikana se loistelias leikistä voi tulla tosi, kun joku Pappilan hevonen köpötteli ohi. Mä muistin yhtäkkiä, että Grace tulis tänne ja varmaan taas olettais että mä jotenkin selvittelisin välejäni sen kanssa. Mä pohdiskelin hajamielisesti miten olin niin nopeasti tajunnut ajatella Gracea, kun tajusin äkkiä katsoa tarkemmin heppaa taluttavan pappilalaisen paitaa. Voi. Vitun. Vitun. Vittu.
Siinä luki #GRALLU. Eikä se riittänyt. Ei – vittu – tietenkään. Sen lisäksi, että se piti paitaa uskollisesti niin ku joku saakelin fani, hevosen valkonen LOIMI oli kirjailtu samalla tekstillä. Kirjaimet oli loistavan punaisia ja hashtagin perään joku oli ommellut pienillä tarkoilla sormillaan sydämen. Jos mä en olis paraikaa tuntenut, että vajoan lumihankeen niin ku joku säälittävä raukka suohon, olisin saattanut tuntea jotain etäistä ihailua niitten omistautumista kohtaan. Mutta mun päähän mahtu aika lailla vaan pahaa aavistusta siitä, että Cella oli jo ehtinyt nähdä tän.
Mun pitäis selvästi vältellä jokaista ylimaallisen onnistunutta tilannetta Cellan kanssa, koska ne selvästi kostettiin mulle seuraavana päivänä katastrofilla. Kun mä harpoin satulahuonetta kohti, mietin synkeänä sekä hotlasänkyä että eilistä kahvinjuontia Cellan ja Rosan keittiössä. Olisko mun ehkä pitänyt antaa katin purra itseäni, niin edes joku olis mennyt mönkään?
Mut kun mä riuhtaisin satulahuoneen oven kylmissäni auki, oli aika selvää että joillakin muilla kuin mulla oli myös mennyt asiat mönkään. Keskellä kenkätahraista lattiaa seiso SEKÄ Cella ETTÄ Grace, ja vaikka mä hetken ehdin toivoa että ne olis lyömässä kättä päälle ja naurais rehdisti kaikille typerille paidoille ja loimille, mun oli aika nopeesti pakko myöntää etten ehkä ollut oikeessa. Cella oli nimittäin just tarttunut Gracen sormeen ja (ei sitä voi oikein mitenkään hienovaraisemmin kertoa) puri sitä. ”Cella?” Mun suusta pääsi, vaikka mä olin tosiasiassa yrittänyt hipsiä taaksepäin ja sulkea satulahuoneen oveen etten joutuis niitten tappeluun mukaan (mulla oli kurja aavistus että jossain vaiheessa molemmat olis kääntyneet mua vastaan, mikä olis voinut olla hyvä juttu niitten vihasuhteelle mutta paska mulle).
Cella hätkähti, ja huomatessaan mut sen silmät ikään ku porautu mun sisään. Mä en käsittänyt miten se saatto näyttää samaan aikaan niin pelästyneeltä, jäiseltä ja vihaiselta. Mä heilautin puolittain kättä sitä kohti, mut sitten en keksinyt mitä olisin sillä oikeesti tehnyt ja annoin sen valahtaa takas kyljelle. Mulle tuli karmea olo Cellan ilmeestä. Just kun mä oikeesti harkitsin että olisin kääntynyt ja lukittautunut satulahuoneen oven taakse, you know, kunnes voittaja astelis ulos, Cella irtos Gracen viereltä ja lähti mua kohti. Nopeen hetken mä pelkäsin, että se kävis seuraavaksi mun päälle, mutta se väistikin katsetta ja sujahti ovenraosta pihalle. Mä yritin katsoa oliko se murtunut, itkikö se, mutta tuntu melkein pahemmalta nähdä että sen silmät oli ihan kuivat.
Ovi kolahti kiinni ja mä jäin Gracen kanssa kahden.
Se oli hengästynyt ja tuijotti mua kulmiensa alta sellasella tunteitten sekoituksella, ettei mulla ollut hajuakaan siitä mitä se oikeasti ajatteli. Sen poskessa oli monta pitkää naarmua, ja se puristi purtua sormea toisia vasten. Hetken tuijotettuaan se niiskaisi uhmakkaasti. Ja sit hikkas orvosti. ”Mitä te oikein…” Mä aloitin, mut lause hiipui pois kesken kaiken. Grace veti väristen henkeä. ”Miks sä nukuit mun vieressä! Olisit sanonu silloin etten mä saa tulla, niin mä olisin mennyt po-o-o-is”, loppulause oli vähän laveammin artikuloitu, koska se oli alkanut nyyhkyttää. Sen kasvot vääntyi, ja se nojautu hervottomana Reinon satulatelineeseen. Mä toivoin aika kovasti, ettei se huomais Cellan rakkausseinää, joka vilkutteli keveän dramaattisesti sen oikealla puolella.
Ai niin. Mun odotettiin vissiin vastaavan jotain. Kiva. ”Siis sori en mä tajunnut silloin että, öö…” Rehellinen vastaus olis ollut, että mä en tajunnut Gracen olevan Grace, mutta se olis ehkä viskannut mua satulalla jos mä olisin sanonut sen ääneen. ”Sä SANOIT että haluaisit nukkua useammin mun vieressä! Ja sit seuraavana päivänä tunget kieltä jonkun toisen kurkkuun!” Grace kailotti niin, että mä rukoilin kaikkien olevan pihalla esim. ihailemassa lunta. ”Anteeks”, mä hypähdin taemmas, koska se nousi yhtäkkiä seisaalleen ja lähti mua kohti. ”En mä takottanu sitä!” ”AI KUMPAA!!” Grace seisahtui puolen metrin päähän aika hysteerisen näköisenä. Sen sileä tukka sojotti Cellan jäljiltä. ”Älä huuda”, mä sanoin vaimeasti. Mun teki yhä enemmän ja enemmän mieli paeta Seppeleestä ja alkaa levittää huhua, että mä olin mennyt salaa naimisiin vaikka Pirren kanssa (ai niin, silläkin oli mies. Huono valinta Aleksanteri). Me tuijotettiin hetken aikaa toisiamme, Grace hengitti kiivaasti ja mä olin aika varma, etten itse hengittänyt ollenkaan.
”Mistä te… tappelitte?” Mä ongin sanat väkisin suustani. Gracen tuijotus pysähty. ”Susta!” Sen suusta singahti, ja rivien välistä mä luin että se olis halunnut sanoa mua suunnilleen idiootiksi. Mun teki mieli kysyä syytä, mut en tiennyt olisko se kovin älykästä. No. Grace ei ehkä muutenkaan pitänyt mua minään älykkyyden Nobel-voittajana. ”Miks?” ”Miks?" Grace tuijotti mua. Mulle tuli yhtäkkiä olo, että mä tiesin täsmälleen miks. "Ei sun tarvi..." Mä kiiruhdin aloittamaan. "Koska mä oon ihan helvetin ihastunut suhun!" Se sano pelottavan rauhallisesti. Vasta, kun sanat uppos mun tajuntaan, sekin näytti pelästyvän mitä oli paljastanut. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vaikka ei se nyt kovin paljoa lohduttanut.
Mitä vittua tässä kuului tehdä.
Mä kävelin huterasti Gracen luo ja jotenkin taputin sen värisevää olkapäätä. Se tuijotti mun takin rintamusta, ja heittäyty sit mun kaulaan mustan tukan ja meikkitahraisen posken tömäyksenä. Katsellen itseäni edelleen jotenkin ulkopuolelta mä silitin toivoakseni lohduttavasti sen selkää ja mietin, että tässä vaiheessa olisin voinut käydä muuraamassa satulahuoneen ikkunat ja ovenraot umpeen. Mun tuurilla koko Seppeleen ja Pappilan terhakas katras laukkais näillä näppäimillä sisään.
Mä en ehtinyt oikein ajatella pidemmälle, koska Grace oli yhtäkkiä vetäytynyt kauemmas. Mä vedin henkeä helpottuneena ekaan kertaan viiteen minuuttiin – mut se oli ehkä vähän ennakoitua. Grace oliki vaan ottanut vauhtia, ja nyt sen naama liiti ilman poikki mua kohti. Täysin yllätettynä mä sain märemmän, kiihkeämmän ja itkuisemman suudelman kuin varmaan koskaan ennen. Ja mä olin sentään pussannut myös baarista kotiin saateltua Cellaa (tekikö nää ihmissuhteet oikeasti mulle hyvää?).
Jopa mä tajusin, että mun seuraavasta pelisiirrosta riippuis suunnilleen ihmiskunnan tulevaisuus. Grace rutisti mun olkapäitä molemmin käsin, ja mun oli pakko ottaa monta askelta taaksepäin ettei me oltais pyöritty lattialla ketarat kohti kattoa. Kun viesti taas kulki aivoista käsiin, mä tartuin Gracen kapeisiin olkapäihin ja siirsin sen varovasti kauemmas. Se tuijotti mua kiivaasti hengittäen.
Jaa. Tässä kuuluis varmaan pitää joku puhe. ”Se oli vähän niin ku… vahinko? Että nukuin sun vieressä”, mun rohkeutta mursi nähdä, miten Gracen ilme sulkeutu joka sanan kohdalla. ”Öö, ja siis, anteeksi.” Grace veti henkeä ja sulki silmät. Sitä vissiin itketti edelleen. ”Sä oot siis huippu tyyppi ja oon tosi mielelläni sun kaveri, mut…” Mä kiirehdin jatkamaan. ”Sä tykkäät siitä Kellasta”, Grace sylkäs nimen ulos. ”No. Öö. Tavallaan.”
Grace näytti siltä, että se yhtä aikaa meni shokkiin ja rauhoittu. Mä pitelin sitä edelleen varovasti käsivarrenmitan päässä. ”Okei”, se huoahti. Mä ehdin helpottua hetkeksi. ”Mutta sä oot Allu yks paskapää.” Se riistäyty mun otteesta, ja yllätettynä mä en saanut kunnon otetta sen käsivarresta. ”Hei Grace, oota, anna mä…” Se pysähtyi sekunniksi katsoon mua, ja musertava ilme melkein leppyi. Sit se riuhtas itsensä irti ja katos satulahuoneen ovesta.
Just. Melko oudoltahan se tuntu lähteä hakemaan Myntsää pihalta tällasen piristävän keskustelunpätkän jälkeen.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Dec 11, 2015 18:09:06 GMT 2
11.12.2015 – Se, jossa kissa vie multa kielen
”Aleksanteri, vie se auto sinne parkkipaikalle!” Annen tallinovelta kuuluva ääni oli niin kantava, että sille olis pitänyt varata korkeimmassa oikeudessa paikka yleisenä tuomitsijana. Mä olin aika varma, että joka ainoa hurskas westerntuntilainen joka talutti heppaansa pihalle, lakkas hetkeksi miettimästä stetsoneita ja karjalaumoja ja kääntyi töllöttämään mua. Kurvasin nolona kaaran autotallin takaisesta lumipenkasta, johon mä olin parina päivänä parkkeerannut auton koska a) siellä oli tilaa silloinkin, kun satakolme ponikuskia hytisi maneesissa kun armas lapsonen ratsasti ja b) sieltä oli tallin lämpöön noin kolkyt kertaa lyhyempi matka. Kun mä nitkuttelin lumessa pyöriviä renkaita takaisin aurinkoiselle autotielle, mä mietin happamana että oli varmaan joku Annen pyhimysmäinen yritys koettaa KARAISTA niitä paksupäisiä hoitajia, jotka oli niin mukavuudenhaluisia että tuli tallille muuten kuin lumikenttien läpi samoten. Mun pitäis ehkä palkata oma autokuski, joka hoitais taskuparkkeerauksen mun puolesta. Jos mulle olis toukokuussa kerrottu, miten sekaisin JOKA AINOA tallityttö meni joulusta, mä olisin ehkä harkinnut uudelleen ratsastuskoulun ja erämaamökin välillä. Kun mä puolen tunnin kuluttua oikaisi tallin pikkupuolen läpi matkalla lantalaan, mä oikeasti jouduin melkein hiihtämään Soltun karsinalle ripustetuissa koristeissa. Oli käherrettyä narua ja kiiltävää palloa, havukranssit nökötti nätissä rivissä yläparrussa, ja kaiken huippuna karsinan oveen oli liisteröity JOULUKALENTERI, jossa oli ihan hervottoman iloisesti virnistävä ukko lumimetsässä. Mä en ollut ihan varma, osaisko Solttu arvostaa joulu-ukkoa. Tai suklaata, jota Adalind paraikaa rapisteli tänpäiväisestä luukusta ja pisteli sitten silmät viattomuutta säteillen omiin suihinsa. ”Mä luulin, että toi on Soltulle”, sanoin ohimennen, mut Adalind kai luuli että mä vitsailin koska se hirnui naurusta vielä kun mä olin jo päätyovilla. Oli joulussa joitain ihan hyviäkin puolia, mä mietin, kun lapoin lantaa Myntin karsinassa. Joku lyhyttukkainen vähän paksu mimmi, jolle mä en muistaakseni koskaan ennen ollut sanonut sanaakaan, oli kurkannut Myntsän karsinaan ja tarjonnut mulle rapisevasta muovipussista pipareita. Heti kun olin lakannut epäilemästä että se kenties yritti myrkyttää mut, kahmin toisen nyrkin täyteen ja suu täynnä mussutin kiitoksen epäselvemmin kuin Fleimin edustalla kello neljä aamulla. ”Eipä mittään, mie tykkään tuoda joulumieltä”, tää ihmismuodon ottanut joulutonttu sanoi ja iski mulle silmää. Tai ainakin mä olin melko varma, että silmänisku se oli. Miks vitussa tonttu iski mulle silmää? Vartti ennen tunnin alkua Annen lähettämä Salma tuli hoputtaan alkeisheppojen hoitajia maneesiin. Luultavasti Anne yritti estää meitä miettimästä liian jaloja jouluisia ajatuksia, mä arvelin, kun hylkäsin raskaasti vikat piparit Myntin harjakassiin. Mä sommittelin mielessäni kirousta sille kurjalle, joka uskaltais varastaa piparit, samalla kun sukelsin pilkkopimeälle pihalle jonka hohtavalla lumipinnalla taapersi pitkä rivi hattivateilta näyttäviä hoitajia. Loviisa, Kuura ja Emmy meni jo kaukana edellä, ja niitten perässä rynni virkaintoisina Luna ja Tuulia. Yks hahmo kulki viimeisenä sen näköisenä, että oli omasta mielestään tainnut taluttaa alkeistunnilla suht usein. Mä sain Cellan kiinni aitan kohdalla. Sen hengitys höyrysi talvitakin hupun alta, kun se kääntyi yllättyneenä ja hymyili mulle. Se oli varustautunu niin ku naparetkelle, takilla olis varmasti lämmittänyt nelihenkisen perheen. Mä tunsin itseni sen rinnalla shortsit jalassa Lappiin matkustaneeksi turistiksi. ”Mistä vetoa, että Anne ravauttaa niitä koko tunnin”, Cella irvisti mulle, mut ei kuulostanut erityisen katkeralta. Kun me oltiin maneesin jäisellä ovella, se veti toisen kätensä jostain satojen toppakerrosten uumenista ja puristi mun sormia nopeesti. Mä häkellyin siinä määrin, että kävelin vahingossa sen perässä Windin luo ja tein laajan mutta LUONTEVAN kierroksen puolen maneesin poikki samalla, kun jokainen hoitaja tuijotti mua vähän säälien ja ratsastajat TOIVON MUKAAN ihaillen. Eipä ne talutustunnit varmaan ikinä muuttuis siitä sen kummoisemmiksi. Mulla oli hiki neljän minuutin kohdalla, ja vaikka Mynden ratsastaja oli ihan saakelin tomera, heppa junttura niin ku puupenkki ja kulki koko tunnin turpa sisäänpäin työnnettynä. Mä käytännössä nojasin sen lapaan, ettei heppa pääsis kurvaamaan takaisin keskihalkaisijalle. Jossain vaiheessa mua alkoi naurattaa ihan suunnattomasti, koska jokaiseen Annen kommenttiin ratsastaja mutisi oman pistävän vastauksen ja jurnutti syvemmällä satulaan. Mä tuijotin pöllyävää hiekkaa ja yritin pitää naaman vakavana, ettei sennut luulis mun salaisesti pilkkaavan niitten kovaa tahtia kehittyvää ratsastustaitoa. Kun tunti oli lopulta ohi, mä olin niin hikinen, että olin valmis kaatumaan lumihankeen ja viilentymään siinä niin kauan että tulis kevät. Sit voisin siirtyä Liekkijärveen ja jatkaa siellä ensilumeen asti. Kuulosti hyvältä suunnitelmalta mun mielestä. ”Törppö, sun sormes muuttuu jääksi ja tippuu”, Cella kommentoi, kun mä tungin satulahuoneen ovella kädet lumikinokseen. Muut oli jo kadonneet sisälle, Cella oli ainoa joka oli jäänyt jostain syystä roikkumaan ovelle. Se oli vetänyt hupun pois päästään, ja sen vaalea tukka oli kähertynyt kosteudesta. Se selvitteli sitä kättä kampana käyttäen, ja ilma höyrys kylmenevään ilmaan sen pään yläpuolella. ”Mä tasapainotan lämpötilaa, että pystyn ajaan autoa”, mä vastasin rauhallisesti lumen sulaessa sormille. ”Ai ootko sä lähdössä?” ”Joo.” Cella oli vähän aikaa hiljaa, ja mun täyty hetken päästä vilkaista ovelle tarkistaakseni ettei se ollut painunut sisälle satulahuoneeseen. Siinä se tökötti edelleen ja katso mua mietteliäästi. ”Voinko mä tulla sun kyydillä?” Se kysyi lopulta. Kun mä olin toipunut yllättävästä lämpötilavaihtelusta, joka oli sormien kautta palelluttanut mun aivot, mä olin saanut mölistyä JOO TOTTA KAI ja lähtenyt liukastelemaan Cellan edellä kohti parkkipaikkaa. Mua vähän huolestutti, koska mä olin äkkiä unohtanut jonkun tärkeän osasen kävelytaidosta. Noin 17 vuoteen mä en nimittäin ollut ollut yhtä tietoinen siitä miten kummalliselta polvien nosteleminen tuntui. Cella kyseli jotenkin äärettömän kiinnostuneena olinko mä nähnyt Salmaa ja sen kavereita tallilla nyt viime päivinä (en??? Salmahan asu aitassa valkoheppojensa kanssa), mutta mä en oikein pystynyt keskittymään kaiken sen kävelemisen lomasta. Auton lämmitin hurisi epäluonnollisen kovaa, kun mä käännyin turvavyö rinnan ympäri kiristyen ja peruutin lumiselta parkkipaikalta. Cella istu etupenkillä kädet sylissä ja tuijotti huuruisen ikkunan läpi pimeyteen katoavaa tallipihaa. Mä mietin kuumeisesti mistä voisin puhua sille, mutta kun sain tasan nolla loistavaa ideaa, tyrkkäsin radion päälle ja kännyin isommalle tielle. ”KAALIMATO PISTE KOM, JOTTA ELÄMÄ OLISI NAUTINNOLLISEMPAA! HMMMMMMM!” Joku uraansa pettynyt ääninäyttelijä hönki radiosta. Mä meinasin tukehtua. Miks??? Miksei ne voineet soittaa vaikka jotain kivaa ja kannustavaa ENGLANNINKIELISTÄ kappaletta, jonka sanoja ei tarvis ajatella? Mä tunsin miten mun paljaat korvat alko punoittaa. Me liityttiin kaupunkiin suuntaavaan punavaloiseen autoletkaan, mun yrittäessä lähettää telepaattisia biisitoiveita Liekkijärven paikallisradiolle. ”Tästähän käännyttiin teille?” Mä hiljensin radiosta kuuluvaa joulumusiikkia (mun toiveisiin oli vastattu kolmen eri tavalla versioidun Kilisee kilisee kulkuset –biisin muodossa) ja hidastin kahden koivun välistä lähtevään tienristeykseen. Cella nyökkäs. ”Kannattaa ajaa hitaasti, täällä asuu lapsia joilla ei oo mitään käsitystä siitä miten suojatietä käytetään.” Jossain vaiheessa matkaa oli alkanut joku maailman piristävin pikku räntäsade. Mä matelin tuulilasin läpi tiiraillen, kunnes olin suht varma että tunnistin Cellan ja Rosan kuistin. Pysäytin auton tien sivuun tyhjäkäynnille. ”Eksä oo nyt perillä?” ”Joo! Kiitti!” Cella avas turvavyön, jumitti hetken ja käänty katsoon mua. ”Hei Allu, et sä olis halunnut tulla kahville?” Olis kätevää, jos olis kaksoisolento, jonka vois laittaa suorittaan kaikki sosiaalisesti vaikeet tilanteet. Sä voisit itse naamioitua vaikka joulukuuseksi ja tuijottaa rauhallisesti huoneen nurkasta, miten sun kaksoisolento keskustelis intelligentisti ja kiinnostavasti maailman polttavista aiheista. Eikä kenelläkään olis enää huolen häivää. Harmi että mulle ei oltu vielä luovutettu sellaista kaksoisolentoa. Niinpä mä en keksinyt (renkaat ulvoen pois kaahaamisen lisäksi) oikein muuta vaihtoehtoa ku nousta autosta ja seurata Cellaa niitten kuistille. Kun Cella etsi lumisateelta suojassa avainta sen tuhansista taskuista, joku karju mun päässä suoraa huutoa. Mä olin aika varma, että se oli ehkä mun sielu. ”Rosa on varmaan vielä tallilla”, Cella sano, kun se lopulta sai oven auki. Mä seurasin sitä eteiseen ja tunsin oloni vielä jotenkin tavallista daijummaksi, kun riisuin kengät ja ripustin takin naulakkoon. Viimeks tällä pienellä pinta-alalla mä ja Cella oltiin kompasteltu toistemme kimpussa niin ku jossain puolenyön jälkeen vitoskanavalta tulevassa telkkarisarjassa. Miten helkatissa mä osaisin juoda KAHVIA tässä kämpässä Joku miukaisi kaapin päältä, kun mä seurasin ulkovaatteista kuoriutunutta Cellaa keittiöön samalla arvokkuudella kuin tuomiopäivän kulkueessa. Mä käännyin hämärässä valaistuksessa parahiksi katsomaan, miten Cella nousi varpailleen ja noukki kaapista maailman rääpälemäisimmän katinpoikasen. Se työnsi kynnet Cellan harmaaseen paitaan ja killitti mua vakavana. ”Mikä toi on?” Mä kysyin kohteliaasti ja toisten lemmikkieläimiä arvostaen. ”Onni”, Cella rapsutti onnellisesti (hah) kissan niskaa ja kanto sen mun ohitse kahvinkeittimelle. Mä vastasin jotain mikä oli sekoitus ahaasta ja hienosta ja seisoin tosi luonnollisen rennosti niiden keittiön maton reunalla. ”Siis sä voit istua vaikka siihen pöydän ääreen, mä keitän kahvin älä siitä huoli”, Cella laski kissan takas hyllyyn ja nykäs nopeasti tukan sojottavaksi tupsuksi keskelle päälakea. Se napsautti tiskipöydän kirkkaan valon päälle ja alko mitata kahvia niin tavallisen näköisenä, että mä muistin taas hengittää. Istuin tuolin reunalle ja työnsin varovasti mun kohdalla auki lojuvaa kolmen päivän takaista sanomalehteä kauemmas. Jostain syystä mä arvelin lehdessä olevasta kahvikuppitahrasta, että se oli Cellan paikka. Mulle tuli jotenki kodikas olo keittiön sekasorrosta. Mä uskoin että erotin aika hyvin Rosan klassisen ja Cellan, öö, toisenlaisen maun. Näytti siltä, että Rosa oli tehny keittiöön hyvin järjestellyn ja yksinkertaisen pohjakerroksen, ja Cella oli sit sirotellut sen päälle about tuhat yksityiskohtaa kerrallaan. Minne tahansa katsokin, oli aika helppo sanoa oliko Timon ja Pumba –kuvioisen likaisen mukin tai Marimekkokuosisen pannualustan omistaja Cella vai Rosa. Ainoastaan ikkunanpieliä kiertävistä naurettavan vinoista, mutta täydellisesti toimivista ja halpisversiota kirkkaammista jouluvaloista mä en heti osannut arvata mitään. Ehkä ne omisti Onni. Cella työnsi kahvikupin mun eteen ja veti mun vieressä olevan tuolin pois puupöydän alta. Se oli noukkinut taas kissan mukaan, ja kun se istu, katti loi niin pieneksi eläimeksi pelottavan halveksivan vilkaisun mun ylitse. Mä kiiruhdin hörppäämään kahvia ja poltin kielen, kun Cella veti jalat koukkuun kissa pörheänä lauttana sylissään ja työnsi varpaat mun penkin pienalle. Se katsoi mua yhtä tarkkaan ku katti, mutta ei onneksi näyttänyt yhtään niin vittuuntuneelta. Se hymyili, vähän samalla tavalla ku joku kakru vois hymyillä jouluaattona. Tai ehkä se johtu vaan sen kasvoille heijastuvista värikkäistä jouluvaloista. ”Kiva kun oot kylässä.” Se kuulosti vähän samalta kuin Vientareessa silloin, kun se oli kömpinyt keskellä yötä mun ja Krisun huoneeseen. Mä yritin olla ajattelematta sitä, että pysyisin järjissäni. ”Joo siis kiva olla täällä ja onpa hyvää kahvia!!!” Mä henkäisin ja hörppäsin kupista uudelleen siinä toivossa, että kuuma kahvi tekis polttelevasta kielestä tunnottoman. Onni aivasti, enkä mä ollut koskaan ennen tiennyt, että kissan aivastus saatto kuulostaa niin säälivältä. ”No vähän liian tummaa musta, sä saat keittää ens kerralla”, Cella heitti sillä keveydellä, että lauseeseen kätketty viesti (daa, jopa mä pystyin näkeen sen) kolahti mua otsaan niin ku kivillä marinoitu lumipallo. Mä melkein heitin kahvikupin pöydälle kun yritin päättää pitäiskö mun vastata joo vai oliko Cellan lause vaan vitsi, mutta Cella keskeytti mun harkinnan tuuppaamalla mua varpaalla polveen. ”Älä stressaa, Allu. Sä oot vaan kahvilla”, se virnisti. Mä riistin katseen sen vaaleanruskeista silmistä kahvin pyörteilevään pintaan, ja yhtä konkreettisesti yritin karistaa mun päähän tulvahtaneet ajatukset joissa työnsin kädet sen vaaleaan tukkaan ja vedin sen mun syliin. Kahvi. Se oli tärkeetä. Mut miten saakelin tyytyväinen saattoi ihminen olla siitä, että sai istua jonkun keittiössä juomassa kahvia.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Dec 2, 2015 1:05:16 GMT 2
1.12.2015 – Se, jossa opetetaan miten sä vältät minkä tahansa vaikean keskustelun
Joulukuussa mä jotenkin aina muistin, että yleensä ihmisillä oli jäätävä keko velvollisuuksia esim. töistä tai koulusta, ja että tähän aikaan vuodesta ne vajos yhä syvemmälle ja syvemmälle sekä lumeen että deadline-ahdistukseen. Mä olin nähnyt viime aikoina niin monta stressaantunutta naamaa, että meinasin unohtaa ettei mulla itselläni ollut mitään syytä adoptoida sitä omalle naamalle.
Koska eihän mulla ollut velvollisuuksia. Sen jälkeen, kun mä olin valmistunut viime keväänä, mun elämän suurimman vastuu oli ollut Myntin hoitaminen ja ehkä järjissäni pysyminen. Kyllähän siinä illat sujui hyvin, mutta aika monesti mä vaeltelin iltapäivään asti kotona koputtelemassa seiniä ja tuijottamassa joko ikkunasta puussa hyppiviä lintuja (ihan ok ajanvietettä ehkä esim. Kuúlle, mutta ei mulle) tai tietokoneen näyttöä. Ja se oli hel-ve-tin tylsää. Enkä mä voinut mitään uutta harrastustakaan ottaa, koska oikeesti kuka muu kävi päivällä ilmaiseksi missään kuin jotkut vanhuuttaan tuhisevat mummelit???
Näin syvällisiä oli mun mietteet, kun mä hinkkasin Myntin ruokakuppia sormet vaahdossa. Heppa juoksi onnellisena puomitunnilla, ja mä aattelin käyttää tilaisuutta hyväkseni desinfioimalla karsinan lattiasta kattoon. Ehkä sen saatto ottaa jonain viiripäisenä joulusiivouksena (meidän suvussa joulusiivous oli pyhä, ja mä tunsin alkavaa stressiä jo lokakuun lopussa kun mietin miten mä kohta hankaisin ja kiillottaisin), mutta tällä hetkellä se kyllä tuntu yhtä paljon myös pään siivoukselta. Tai niin mä olin päättänyt, toiveikkaasti, ainakin asennoitua tähän kauranjämien ja ruskean kuolaveden paratiisiin.
Mutta en mä nyt saakeli soikoon koko iltapäivää jaksanut seisoa leikkimässä joka tallin 10-vuotiasta jokapaikanhöylää. Lähellä viittä mä arvelin, että puomitunti olis kohta ohi, ja mä kävin lorottamassa likavedet ämpäristä pesariin. Sit luikin yläkertaan ja haukottelin portaiden tömistessä niin, että leuka melko varmasti ei enää koskaan tulis näyttään suoralta ja uljaalta. Liika miettiminen oli saanut mun silmät luppasemaan vaarallisesti, ja mä aattelin ottaa nokkaunet ennen kuin Myntin estealkeitten ratsastaja tulis paikalle. Se oli ollut parina viime kertana ehkä 15-vuotias mimmi, joka jostain syystä tuntu pelkäävän mua suunnattomasti, ja mä tarvisin ehkä vähän energiaa sen kohtaamiseen.
Olis ehkä pitänyt arvata etukäteen yläkerran tilanne ja mennä vaikka kerjäämään Kassun sängystä viipaletta omaan käyttöön, koska oleskeluhuoneeseen verrattuna orilaidunki oli aika rauhallinen paikka. Inksu loikoili sohvalla, ja mä mietin hämärästi miten niin pieneen pakettiin laitettu ihminen saatto vallata niin paljon sohvaa, ettei sillä oli mahtunut edes pikkuvarvastaan lepuuttamaan. Anni ja Rosa käkätti pöydän ääressä, Loviisa luki vähän inhimillisemmän näköisenä jotain vanhaa heppalehteä ikkunan vierellä. ”Moi Allu!” Rosa hihkaisi veikeästi, kun se huomas mut. Mä heilautin kättä ja yritin näyttää sikamaisen kiireiseltä. Jos mä saisin olla vartin yksin, niin voisin sietää niitten, öö, ELÄHYTTÄVÄÄ seuraa ehkä vähän paremmin. ”Joo moi mun pitää mennä katsomaan noita heinäpaaleja…” mä tölväisin suunnittelematta heinävintin ovelle ja paukahdin siitä sisään. Musta tuntui, että mä ehdin paiskata oven kiinni ennen ku tytöt ehti ees näyttää hämmästyneiltä.
Vintillä oli hiljasta. Ja jotenkin rauhoittavan pimeetä. Mä en laittanut valoja, vaan haahuilin käsikopelolla lähimmän paalin luo ja kaaduin sen päälle varmaan yhtä raskaasti kuin kolme viikkoa valvonut yyhoo. Mielessä kävi, että mun varmaan kandeis laittaa joku herätys, mutta se olis vaatinut kohtuuttoman paljon tekemistä. Mimmien kälätys naapurihuoneesta jäi tarkoituksettomaksi taustasuhinaksi.
Mutta en mä sit loppujen lopuksi kauheesti nukkunut. Mä leijuin jossain ihme horteessa, tunsin miten paali kutitti mun nenää ja samalla miten pää alko kiemurrella solmulla jolla se oli tänkin päivän ollut. Mä pistin kädet puuskaan ja puristin silmiä kiinni ihan niin ku mä voisin pakottaa itseni nukahtamaan.
Sit oleskeluhuoneesta kuulu tuttu ääni, ja mä olin äkkiä ihan hereillä. ”Hei tulkaa joku mun kanssa ratsastamaan!! Windillä on vapaapäivä!” Cella. Se kuulosti iloiselta ja vähän hengästyneeltä, ja mä arvelin teräviksi viiruiksi muuttuneissa aivolohkoissani että se oli varmaan juossut portaat. ”Meillä oli just glögi tulossa!” Annin ääni kantautui vaimeasti seinän läpi. ”Mä otan sitä hei termariin mukaan!” Cella innostu. Mä arvelin, että se oli heittäytynyt sohvalle, koska seuraavaks kuulu Inksun rääkäisy ja kolinaa, kun toinen niistä tippui lattialle. Mä jäin arvelemaan kumpi oli töytäissyt kumman.
Niiden nahistessa päämäärättömästi mä unohduin miettimään viime lauantaita, kun olin törmänyt Cellaan Liekkijärven huumaavassa yöelämässä. Mulle tuli siitä edelleen typerästi olo, että mun teki mieli kiskoa suupielet korviin ja vaikka käydä juoksemassa tyyliin Liekkijärvi ympäri. Multa oli kestänyt pitkä aika uskoa, että Cella oli oikeesti leppynyt mulle. Vielä vaikeampi mun oli ollut tajuta, mitä sen jälkeen oli tapahtunut kun Kaisa oli pakannut meidät kaikki sen kaaraan. Kun mä seuraavana aamuna mietin mun ja Cellan lyhyttä eteismuhinointia, mä olin pitkään punninnut saattoiko se olla oikeasti vaan mun omaa keksintöä. Mä olin jotenkin ajatellut, että koko Grace-selkkauksen jälkeen Cella olis herännyt siihen, että mä olin oikeasti mäntti, ja lopettanut koko meidän välisen ihmissuhteen. Olin suht. pöllämystynyt että se sen sijaan oli JÄLLEEN KERRAN tahtonut pussailla mun kanssa. Se oli kuitenkin... no, Cella, ja Cella tarkotti siistiä tyyppiä. Ja mä nukuin heinävintillä piilossa muita.
Mun ajatukset tarkentu taas tähän hetkeen, kun mä kuulin oman nimeni seinän toiselta puolelta. ”… Aleksanterin kanssa menee?” Ääni ei kuulunut kenellekään niistä, jotka oli äsken olleet oleskeluhuoneessa, ja mulle tuli ihmeellinen varmuus, että puhuja oli Fiia. ”No ainakin ne piti limanvaihtokekkereitä viikonloppuna meidän ulko-ovella!” Rosa nauro, inahti "au" ja hiljeni. Mä jähmetyin ja räväytin silmät auki. Oliko - oikeesti - totta - että - ne - puhu -musta? Saattoko täällä olla joku Aleksanteri kakkonen, josta mä en vaan tiennyt? ”Ootteko te nyt niin ku pari?” Anni, se Brutus, kysy niin että hyvä kun uteliaisuus ei valunut oven ali. Olkaa hiljaa! Mä huusin täysillä mielessäni. Eihän me oltu Cellan kanssa ikinä puhuttu koko asiasta!!! Ja kun mä olin mölissyt sen perään (nolosti) että tykkään siitä, se oli painunut pois monimerkityksellisesti niin ku Mona Lisa. Puhumattakaan siitä, että kun mä paljastin nahkani sille uudelleen niitten kuistilla, se oli vaihtanut puheenaiheen siihen ihme hyypiöön, jonka kanssa se kaulaili aiemmin samana iltana baarissa. Mä olin siitä asti miettinyt olikse joku vinkki.
Kaikessa panikoinnissani mä melkein unohdin kuunnella mitä Cella vastas. ”Äh, no ei me nyt varsinaisesti pari, tai ei me olla sovittu mitään sen suuntaista…” mä analysoin täyttä päätä jokaista sen äänenpainoa ja mietin kauhistuneena miten pystyisin kuunteleen keskustelua enää sekuntiakaan sekoamatta. ”Ja onhan siinä nyt siis kaikkea muutakin säätämistä vielä. Tai ehkä se haluaa vaan pitää hauskaa? Mistä mä tiedän?” ”No mee kysyyn siltä!” Rosa kajautti niin tyytyväisenä, että mä olisin voinut luulla sen voittaneen just koko rk-mestaruudet. ”Häh? Ei se oo nyt tallilla”, Cella älähti. ”On!!” Mä olin satavarma, että Anni tanssi pöydällä. ”Se nukkuu tuolla heinävintillä! Tai nukkuu siis TOIVOTTAVASTI!” Mistä vitusta ne tiesi, että mä olin tullut tänne nukkumaan?!
Mä olin ihan varma, että Cella ei ikikuuna päivänä tulis vintille kun tietäis, että mä pidin ”PÄIVÄUNIA” siellä. Niinpä en melkein ehtinyt varautua, kun lyhyen ja hermoja raastavan sekasotkun jälkeen vintin ovi raottui ja kapea valoisa kaistale halkas heinäisen lattian. Mä puristin silmät nopeesti kiinni ja yritin jotenkin kopioida sitä, miten nukkuva ihminen hengitti ja makas. En tiedä olisko kissakaan uskonut että mä oikeasti nukuin. ”Allu?” Cella huhuili ovelta. Sekään ei jostain syystä laittanut valoja (palikka), vaan anto oven sulkeutua ja lähti käsikopelolla etsimään mua. Oleskeluhuoneen tyttöjen pälätys jäi johonkin taustalle, mä kuuntelin vain Cellan askelista kuuluvaa kahinaa ja sen hengitystä, joka kuulosti pimeässä epäluonnollisen kovalta.
Lopulta Cella törmäs mun jalkaterään. Se veti kiivaasti henkeä ja tarttu tunnustellen mun nilkkaan, ihan niin ku olis pelännyt että oli vahingossa herättänyt jonkun MUUN joka sattuis ottamaan tavallista päivälepoa Seppeleen heinävintillä. Mä katsoin, ettei enää ollut kauheena mieltä esittää nukkuvaa ja yskähdin. Kurkku oli ihan jäätävän kuiva. ”Oothan se sä?” Cella kuiskas. ”Joo.” Miksi sä täällä oot?” ”Inksu oli sohvalla ja mun oli pakko päästä nukkumaan”, mä irvistin, mutta tajusin sit että Cella ei voinut nähdä sitä. Lopetin nopeesti. ”Haittaako sua että mä oon täällä?” Se kysy, vaikka istu jo heiniä kahisuttaen mun viereen. ”Ei.”
Cellan lämmin käsivarsi painautu mun kättä vasten, tarkoituksella vai vahingossa, sitä mä en osannut sanoa. Kumpikaan ei sanonut mitään, mä kyyhötin huonossa asennossa paalin reunalla mut en tahtonut siirtyä pimeässä kauemmas Cellasta. Mä mietin jotenkin ihmeellisen verkkaisesti pitäiskö mun tehdä jotain, tai sanoa sille jotain siitä mitä olin salakuunnellut. Jos mä olisin tyyliin Kristian tai joku vastaava, mä varmaan laulaisin jonku pikku serenadin ja laskeutuiin polvilleni tarjoilemaan ruusuja Cellalle. Mutta mä en ollut nyt mikään erityisen kummoinen laulaja.
Cella liikahti melkein äänettömästi lähemmäs mua. Tunsi melkein pelkästään siitä huokuvasta lämmöstä että se liikkui, ennen kuin se paino päänsä mun olkapäälle ja livautti hitaasti, jotenkin tosi kysyvällä tavalla sormet mun sormien lomaan. Henki salpautu, kun Cellan hyväntuoksuinen tukka valui mun olalle. Sen kylmät sormet alko kevyesti sivellä mun sormia. Mun päässä heijas oudosti, mutta kun mä varovasti työnsin käden Cellan vyötärölle mä mietin, et koskaan aikaisemmin akuutti pyörrytys ei ollut tuntunut niin ok:lta. Cella painautu edelleen vasten mun kylkeä, ja nyt kun se oli ihan lähellä mä näin miten se vilkas mua miettivästi. ”Sano Allu suoraan, että nukuitko sä täällä vai…” ”Mä oon miettinyt yhtä juttua!” Mä parkaisin niin, että Cella hypähti vähän. Jatkoin samalla tuuttauksella nyt ku kerran olin alkanut tätä suota kaivaa. ”Että mun pitäis varmaan hankkia töitä!!! Onko sulla mitään ehdotuksia? En ainakaan siivoamisesta varmaan tykkäis!”
Kuinka vältät minkä tahansa keskustelun, Aleksanteri-oppimäärän osa yksi: suoritettu.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Nov 27, 2015 15:35:39 GMT 2
27.11.2015 – Se, jossa mä harrastan liikuntaa
Jälkeenpäin mä olisin voinut vannoa, että Vientareen raviradan parkkiksella joku muu oli noussut auton rattiin ja ajanut kisoista väsynyttä porukkaa kuus-helvetin-tuntia kotiin. En nimittäin vaan uskonut, että mä itse olisin fyysisesti pystynyt siihen. Mun näkökentässä oli edelleen, huonosti nukutun yön jälkeenkin, sumea kalvo jota ei saanut räpyttelemälläkään pois. Mutta ridakoulussa ei paljon armoa annettu. Niin ku joka ikisenä perjantaina tästä vuosituhat eteen ja taakse, Myntti kulki westernissä ja kahdella aloittavien sennujen tunnilla. Samoin Windi.
Viimeiset kolme päivää oli mun päässä aika lailla raa’alta kananmunalta tuntuvaa sotkua. Puolet muistikuvista oli täynnä jalkojen alla keikkuvaa maata, Cellan lämpimiä käsiä mun niskassa tai selällä, sen hengästynyttä suuta ja ihme paikkavalintoja, joita kohtaan mulla ei ennen Vientaretta ollut ollut minkäänlaisia sympatioita (seriously, koska roskakatoksista oli tullut vuoden kuumimpia kuhertelumestoja?!).
Toisessa puoliskossa oli sekasortoisessa legopinossa vuoron perään hämmentäviä, vuoron perään vatsaa vääntäviä kuvia. Niissä hämmentävissä oli pääosassa Grace, tyyppi, jonka olemassaolosta mä en ollut edes tiennyt ennen tätä viikkoa. Ne oli kummallinen sekoitus, joista mulle tuli yhtä aikaa imarreltu ja saakeli tahattomasta rikoksesta yllätetty olo. Isoimpana legona, vähän niin ku vahingoniloisena kuninkaallisena, oli yks missä Cellan naama hymyili pingottuneesti. ”Hei kauheen kiva, te ootte kaunis pari! Sosiaaliseen mediaankin ehitte jo suhteenne julkistaa!" Kuva pauhas mun mielessä aavemaisena eikä jättänyt rauhaan yöllä, ei päivällä.
Onneksi oli juttuja jotka ei hirveesti muuttunut. Myntti oli nyt esimerkiksi oli ihan samanlainen kuin aina ennenkin.
Mä spottasin Cellan vasta vähän ennen tokan tunnin alkua, kun Myntin alkeissennu taapersi käytävää pitkin satulaa kantaen. Cella tuli sen perässä Windin ratsastajan kanssa. Mä nojauduin karsinan oven yli ja otin anteeksipyytävän ilmeen, mutta kun meidän katseet kohtas, Cella ikään kuin pyyhkäisi silmänsä mun ylitse ja jatkoi moikkaamatta Windin koppiin. Mä jähmetyin karsinalle. Ihan niin kuin mä olisin ollut sen silmissä pelkkää kiviseinää.
Mä hääräilin Myntin ratsastajan tiellä hätäännyksen kasvaessa mun sisällä sekunti sekunnilta. Väliseinän läpi mä kuulin, miten Cella vastaili jäykästi pelokkaan ratsastajan kysymyksiin. ”Ei se pure sua. Ei se… Ei noin, anna mä.” Mä en ollut ihan varma olisko Anne antanut Cellalle hirveesti pedagogisia pisteitä, mutta katsoin parhaaksi olla sanomatta mitään.
Kun tuntilaiset seiso ohjia hypistellen karsinoiden ovilla tehden mut ja Cellan hyödyttömäksi, mä en enää kestänyt meidän välillä aaltoilevaa hiljaisuutta. Vilkaisten varovaisesti poispäin kääntynyttä blondia mä rykäisin niin hiljaa, että hyvä kun itsekään kuulin sitä. ”Cella?” Se ei vastannut, vaan tuijotti määrätietoisesti karsinassa möllöttävän Alexin pitkää naamaa. ”Hei? Cella?” Ratsastajat meidän molemmin puolin katsahti hämmästyneinä meitä. Windin sennu tuuppasi Cellaa varovaisesti raipalla. ”Toi puhuu sulle”, se sanoi kuuluvalla äänellä, ihan ku olis pitänyt Cellaa jotenkin hitaana. Mä näin, miten Cellan leukaperät kiristyi, ja sit se kääntyi tummin silmin hitaasti katsomaan mua. Se ei vaivautunut vieläkään sanomaan mitään, kohotti vaan kulmiaan niin itsetietoisesti, että mä arvelin sen olevan peittelyä. Mä näin, miten se nieleskeli. ”Se oli vahinko”, mä aloitin hätäisesti, ettei Cella ehtis kääntyä taas pois. ”Ainoa vahinko jonka sä olet tehnyt”, Cella sanoi jäisesti. ”On se, ettet anna mun hoitaa rauhassa hommiani tällä alkeistunnilla.” Se oli niin epäcellamaista, että oikeasti mun olis tehnyt mieli nauraa sille. Tai tarttua sen käteen, tai hätistellä ratsastajat käytävältä lumihankeen ja muhinoida koko tallikäytävän pituudelta.
Joku oli joskus sanonut, että liikunta auttoi vitutukseen. Mulla oli oma sanonta: liikunta maksimoi vitutuksen määrän, koska sen lisäksi että mieli riepoi ahdistuneena ulos korvasta, sä olit hikinen ja pelkäsit että pohkeet tippuis rasituksesta minä hetkenä hyvänsä. Kauniina kukkasena kaiken päälle Cella maleksi mun edellä yhtä pahantuulisen näköisenä kuin mä tunsin itseni, ja varoi tarkkaan muodostamasta katsekontaktia mun kanssa. Mä olisin vielä voinut jotenkin sietää tilannetta, mutta Myntin ratsastaja oli huonompi kuin kukaan, jonka mä olin ikinä nähnyt satulassa. Se kiskoi vuoron perään kummastakin ohjasta (siis jatkuvasti, ei sillä ollut mitään syytä siihen) ja löyhytteli niitä välillä ilmassa niin ku huonoissa lännenelokuvissa tehdään. Mä yritin sietää ja loin Mynttiin myötätuntoisia, Anneen äimistyneitä katseita. Eikö tällaisten pitäis aloittaa treenaaminen vaikka keppihevosella?
Anne oli niin mielissään siitä, että oli saanut kaikki hoitajat mestaruuksien jälkeen taluttamaan, että säteili vaan menemään.
Mä olin tuntien jälkeen ihan valmis hautautumaan lantalaan ja asumaan siellä mörkönä koko mun loppuelämän. Sen lisäksi, että Cellan päivän tavoite oli ignoorata mut, Anni ja Rosakin tuntui muuttuneen pahoiksi kaksoissiskoikseen jostain surkeasta teinikomediasta. Mä olin yrittänyt moikata EDES NIITÄ, mutta kumpikin oli mulkaissut mua ja vaan tuhahtanut ja jatkanut matkaansa tallikäytävällä pysähtymättä. Ja kyllähän mä tiesin mistä se johtui. Niistä kuvista.
Itse mä en ollut edes halunnut nähdä niitä. Jos olisin mitenkään voinut välttää Seppeleen juorukerhon joka raosta jakaman kuvasarjan, olisin ihan mielelläni voinut elää siinä uskossa ettei mitään kuvia oikeasti ollut edes olemassakaan. Mua hävetti ja ahdisti nähdä oma tukkapörröni pilkistämästä vällyjen välistä ja Grace, joka makas puoliksi peiton ulkopuolella. Mun kädet oli levänneet sen vatsalla jättämättä kovinkaan paljoa epäilysten varaan. Omasta kännykästä mä olin poistanut kuvat parilla vihaisella pyyhkäisyllä, mutta ne ei saaneet poistettua mun sisälle kaivertuvaa tyhjää tunnetta.
Talli hiljeni, mutta mä en saanut lähdettyä. Mä puhdistin hajamielisesti Myntin suojia, kävin heittämässä loimet Kassun siunauksella päärakennuksen isoon pesukoneeseen ja vaeltelin sit päättömästi ympäri tallia. Musta tuntui kuristavasti siltä, ettei mulla olis tällä hetkellä mitään asiaa yläkertaan. Pari kertaa mä livahdin röökille autotallin kulmalle, mutta tumppasin kiireesti tupakan ja painuin sisälle heti, jos tallin suunnalla alkoi näkyä liikettä.
Mä olin parkkipaikalla starttaamassa autoa, kun lopulta näin Cellan vaalean hahmon kiskomassa hupparin huppua päähän vähän matkan päässä sen pyörän vierellä. Epäröin hetken käsi avaimella. Hitto, mä mietin sitten ja tönäisin auton oven auki. ”Cella!” Mä huikkasin karhealla äänellä pihan poikki. Se pysähtyi, tunnisti kai mun äänen, muttei kääntynyt tai tervehtinyt. Ei tosin myöskään noussut pyörän selkään.
Potkin jalat ulos autosta ja liukastelin jääkokkareiden poikki pyöräänsä puristavan Cellan luo. Sen ilme oli niin musertava, että hetkeksi mun pää tyhjeni taas. Mä vedin rinta kivistäen henkeä. ”Mä oon pahoillani Cella”, mutisin pysähtyen. Meidän välille oli jäänyt kummallinen välimatka: henkisesti me oltiin niin ku vuoren erottamia, vaikka fyysisesti mä olisin kättä heilauttamalla voinut hipaista sen hupparin rannetta. ”Varsinainen mister Myötätunto”, Cella hymähti katkerasti. ”Ei kun mä oon tosissani”, yritin. Sydän oli noussut hakkaamaan kurkkuun ja teki puhumisesta vaikeeta. ”Mä en todellakaan tarkoituksella ottanut Gracea mun viereen. En mä ees tunne sitä. Mä luulin…” Tuntui jotenkin kornilta sanoa, että mä olin luullut Gracea Cellaksi. Hiljenin vaivaantuneena. ”Älä turhaan selittele, kyllä mä tajuan hyvin mitä sä tarkoitat. No, kiva varmasti että on joka minuutille joku jota vähän pussailla”, Cella irvisti ja kumartui availemaan pyöräänsä. ”Ei kun ihan totta Cella”, mä yritin tarttua sen käsivarteen. ”Päästä irti musta”, se sanoi niin tylysti, että mun sormet irtos niin ku poltteesta.
Mä jäin paikoilleni ja katsoin orpona, miten Cella avas kaikessa rauhassa pyörän lukon ja talutti sen lumipenkasta. Kun se oli päässyt kinoksesta jäätyneelle parkkipaikalle, se puisteli lumet kengistään ja katsoi mua nopeasti. Takaisin katsoessani musta tuntui, että koskaan ennen mä en ollut ollut yhtä säälittävä. Hetken aikaa me tuijotettiin toisiamme hämärän läpi, mä kengät märkinä ja auto kauempana ovi avoinna odottaen, Cella kylmästä tai jostain vastaavasta hytisten. Sitten se kääntyi ja lähti taluttamaan pyörää poispäin. ”Cella, mä tykkään susta ihan saakelin paljon”, mä huusin sen selälle, mutta se ei kääntynyt.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Nov 26, 2015 21:22:19 GMT 2
26.11.2015 – Se, jossa mä yhdessä kohtaa pelkään, että mua kositaanHyvä maailmankaikkeus! Mä haluaisin esittää reklamaation. Keskiviikkona 25.11.2015 eli EILEN mulla oli ollut päivä, jota mä näin jälkeenpäin katsoen pidin tosi hyvänä. En mä nyt sen tarkemmin viitsi alkaa erittelemään, mutta siinä oli ollut ihan kivoja juttuja kuten esim. hotelli, heppoja, mua huvittaneita kohtaamisia niin ku aulaan tungettu puhallettava allas, ja yöllisinä tunteina Cellan lämpimät kädet kulkemassa mun selkää pitkin. Oliko jotenkin liikaa vaadittu, että mä olisin saanut toisen yhtä hyvän päivän? Vai pitikö niistä tehdä joku erillinen lisäpyyntö joka kerta? No. Ehkä mun täytyis tilanteen avaamiseksi kertoa vähän viime yöstä. Keskiviikkoiltana mä olin painunut nukkumaan varmaan ennemmin kuin kukaan muu. Me oltiin unohduttu Cellan kanssa kahdestaan röökille hotlan roskakatoksille (voitteko kuvitella roskasäiliöiden ja mustien jätesäkkien multiromantiikkaa), ja kun me lopulta päästiin irrottautumaan toisistamme ja lähdettiin sisään, mä olin suunnilleen pyörinyt soikiona omaan kämppään ja suoraan nukkumaan. Kristian, joka oli istunut vittuuntuneen näköisenä bokserisillaan sängyllään odottamassa, että joku tulis hakemaan sitä leikkimään, oli mulkoillut mua hiljaisuuden läpi kun mä heittelin vaatteet matkalaukun päälle ja sukelsin peiton alle. Kesken mun sekopäisten unien (no niitä nyt ei oo mitään tarvetta kuvailla) oli tapahtunut joku toisinto edellisyöstä. Mun sängyn jouset oli narahtaneet kevyesti ja jalkopäähän tupsahtanut lämmin paino. Mä olin arvellut hämärästi unen läpi, että sen oli pakko olla joko ihkaelävä Cella tai sit sen haamu, joka tuli kummittelemaan muistutuksena viime yöstä. Noin millisekunnissa mä olin ollut yhtä hereillä kuin kauriinvasa aamukuudelta. Sisuskalut yllätyksestä ravistuen mä olin raottanut peittoa, kun se oli supissut vaimeasti saisko se tulla nukkumaan mun viereen. Cella oli kuulostanut jotenkin oudon hempeeltä ja pehmeältä, mutta mä olin järkeillyt, että mun pehmentyneet aivot oli varmaan jotenkin oppineet muokkaamaan sen ääntä. Ihan huvittava ratkaisu, mä olin miettinyt raukeasti samalla kun kiedoin kädet Cellan ympärille ja silitin sen lämmintä selkää. ”Ei mua kovin haittais vaikka sä nukkuisit siinä joka yö”, mä olin möläyttänyt harkitsemattomasti unen keskeltä. Samassa mä olin hirveästi pelästynyt, että Cella joko tekis yllätyskosinnan tai juoksis karkuun, mutta se vaan hymähti hassulla äänellään ja puristi mua lujempaa. ”Tai siis, oon mä kauheampienkin eukkojen vierestä vai miten se meni…” Mä olin vielä mutissut unen ja valveen rajamailta. Kristianin sängystä oli kuulunut jotain ihme kolahtelua ja supinaa, mutta mä olin jo melkein tarrannut unen kulmasta kiinni enkä välittänyt. Mä heräsin siihen, että joku tuhisi mielissään mun kaulaa vasten. Cella, lävähti salamana mun aivoissa. Unen läpi mä vedin sen tiukasti itseäni vasten ja puristin sormiin sen lyhyttä tukkaa. Paitsi että Cellan tukka jatkui mun sormien lomasta järkyttävän pitkänä ja sileänä, ja kun mä avasin silmät tajusin kauhuissani, että kaiken päälle se oli värjäytynyt yön aikana ihan tummanruskeaksi. Seuraava shokki iski takapotkuna, kun siirsin katseen alas tyynyllä lepääviltä hiuskiehkuroilta ja ymmärsin jotenkin kivuliaasti ja hitaasti, että ei se ollut Cella. Ei lähelläkään. Cellan sijaan mä. Puristin. Pappilan. Gracen. Selkää. Niin ku olisin hukkuva Jack Titanicilla, mut vähemmän märkä. Mä vetäisin kiivaasti henkeä ja pyristelin meidän välille tyhjän raon peiton alla. Käytännössä se nyt ei siinä onnettomassa sinkkusängyssä ollut kovinkaan monta senttiä, mutta yllättävä seilaus sai Gracen siitä huolimatta raottamaan silmiä. Se hymyili mulle uneliaasti silmät melkein ummessa niin ku kissalla. ”Mitä sä teet siinä?” Mä kähisin. ”Ota musta kiinni”, se supisi vastaamatta mun kysymykseen ja kiepahti lähemmäs. Mä jatkoin samaa vauhtia kylmälle lattialle niin ku jossain naurettavassa hippaleikissä. Kun aloin kiskoa vaatteita matkalaukun päältä ja työnsin tärisevin käsin kolmatta kertaa jalan väärään housunlahkeeseen, kuulin miten Grace nousi istumaan mun selän takana. ”Mitä sä teet?” Kysyi se nyt vuorostaan. Mä en vastannut, vaan kompastelin Kristianin sängyllä raskaasti hengittävän ihmiskerrostuman ohi ja kiersin lattialla nukkuvan mimmin. Sivusilmällä mä huomasin karvaasti, että sen yllä oli ryppyinen t-paita, jossa luki haparoivilla isoilla kirjaimilla #GRALLU. Tässä sekopäisessä aamumaailmassa mun ei tarvinnut kovinkaan kauaa arvailla mitä se tarkoitti. Kun mä heittäydyin Robertin ja Tapin makkariin, tajusin että mä periaatteessa olin just tullut heitetyksi pois omasta huoneestani. En tosin ihan niin kuin olin odottanut. Robert oli hereillä ja loi muhun kummastuneen katseen kulmiensa alta, kun mä pelmahdin väliovesta niiden puolelle. Mä paiskasin oven kiinni peittääkseni sängyllä yhä pienenä kököttävän Gracen, ja vilkaisin pää takuten blondia. Jos mulla olis ollut kengät mukana, olisin varmaan juossut samaa kyytiä ulos, mutta nyt mun oli pakko jäädä häilymään epävarmasti huoneen nurkkaan. ”You had a party?” Robert kysyi. Mun tullessa se oli keskeyttänyt jonkun heppavaatekasan viikkaamisen, mutta nyt sen kädet jatko tyynesti työtä. ”Siis mitä, ei todellakaan?!” Mä puhisin hengästyneenä. Mun panikoitunut äänensävy kai herätti Robsun piilevän empatian, koska se huokas, laski ruskeat ridapöksyt sängylle ja pisti kädet puuskaan. ”Aika jännä, koska ainakin Krisu ja ne pappilalaiset piti ihan hyvät, mitkä ne on, pirskeet”, sen suu vetäyty myötätuntoiseen hymyntapaiseen. ”I joined for a while. Sä tosin olit silloin jo nukkumassa.” Sen merkitsevästä ilmeestä jopa mä osasin lukea mitä mieltä brittijannu oli mun vuoteeseen perustetusta lisähotellista. Mä yritin mieli turtana keksiä jotain ilkeää ja katkeraa siitä ja Britasta, mutten keksinyt yhtään mitään. Sydän pamppaili niin ku epävireeseen mennyt kello. ”Mä en nyt erityisemmin ollut järjestämässä mitään JUHLIA…” murahdin Robertin keltaisille sukille. Se oli hetken hiljaa ja kumartui sitten noukkimaan pöksynsä sängyltä. ”The girls put like thousands of photos to WhatsApp. Ihan vaan tiedoksi, säkin oot siellä.” Sen viikkaamisen tahtiin liikkuva selkä näytti melkein myötätuntoiselta. Vittu, vittu, vittu, mun askeleet kolis hotellin rappusissa, kun mä varttia myöhemmin marssin mieli tyhjänä kohti aulaa. Grace oli istunut naama mutrussa mun sängyllä, kun mä olin tullut hakemaan reppua ja matkalaukkua. Sen vinkaistessa jotain kysymystulvan ensihyöyltä kuulostavaa mä olin heilauttanut vältellen kättä ja sanonut, että mulle oli tullut yks ihan pakollinen meno raviradalle. Mä en ollut kestänyt kohdata sen epäuskoista ilmettä. Olin halunnut päästä hotellilta mahdollisimman nopeasti pois ja käynyt huikkaamassa naapurihuoneessa rypevälle Kasperille, että mä voisin hoitaa sen osuuden heppojen aamuruokinnasta. Se ei ollut edes vaivautunut olemaan epäluuloinen, vaan nosti kalpean käsivartensa peittojen välistä ja lysähti sit takaisin uneen. Pyry, joka oli jostain syystä jo hereillä, tuppautu mun matkaan, enkä mä jaksanut estellä sitä. Suoraan sanottuna musta kyllä tuntui, etten mä pystyis tänään yhteen ainoaan järjelliseen keskusteluun. Hyvä jos saisin ajettua auton kotiin, sit voisin painua loppuviikoksi kotiin säälimään mun pilalle mennyttä elämää. Mun kurkku kuivu karheaksi ja kuristavaksi, kun mä erehdyin miettimään, mitä pappilalaisten meillä-on-best-bileet –kuvasarja sisälsi. Ei ollut olemassakaan sellasta vaihtoehtoa, että seppeleläiset ei törmäis niihin jossain vaiheessa. Pahimmassa tapauksessa joku kaikkien kanssa toimeen tuleva Lynn oli jo käynyt kaveeraamassa niiden kanssa ja ihmetteli paraikaa miten mä kaulailin unissani Gracea. Pyry ja mä ajettiin vaitonaisina lyhyt matka raviradalle. Mä tunsin, miten se vilkuili mua aina silloin tällöin, kun mä kurvasin lätäkön tai lumivallin ohi. Mä tuijotin tietä ja tunsin, miten mun ympärillä leijui sumentava musta pilvi. ”Kaikki ok?” Pyry kysyi, kun mä parkkeerasin auton raviradan laidalle ja hyppäsin alas kuskin paikalta. Mä pysähdyin käsi auton kylmällä ovella. Pyry tuijotti pelkääjän paikalta huolestuneen näköisenä. ”On.” Sana puskeutui väkisin umpikivisen muurin läpi. ”Sä näytät jotenkin…” ”Kaikki on ihan ok!” Mä toistin kireästi. Pyry hiljeni, mut ei lopettanut vilkuilemista. Mua alkoi kaduttaa siinä vaiheessa, kun me oltiin jakamassa kauroja hevosille. Noin puolet niistä käyttäytyi niin ku ne olis hylätty nälkäkuolemaan vuosikausiksi. Eela meni aivan puihin ja yritti käytännössä kiivetä seinän yli rehukärryyn. Mä törkin sitä takaisin ja vilkuilin samalla Pyryä, joka oli kauempana (totta kai mun tuurilla) hyvin käyttäytyvien ponien puolella. ”Pyry”, mä huikkasin sille. Kieli kangerteli. ”No?” Oli siinäkin hyvä ihminen. Se ei näyttänyt yhtään katkeralta, vaan nosti päätään niin ku me oltais uudet parhaat kaverit. ”Sori. Mä vaan, no…” rykäisin ja pallottelin tyhjentyneitä aivoja kallon toiselta puoliskolta toiselle. ”No, anteeksi. Mulla oli vaan jotenkin… kurja fiilis.” ”Sen huomas. Älä ota stressiä”, Pyry kuittas hyväntahtoisesti. Se epäröi, mutta jatko sitten. ”Mut ei ehkä kannata käydä Whatsapissa. Ainakaan ihan vielä.” Mä olisin ollut varmaan aika kiinnostava kohde jollekin mielialatutkijalle. Tai ainakin mua olis kovasti kiinnostanut nähdä, miten se tulkitsis mun kuuteen eri suuntaan sinkoilevaa tunnekäyrää.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Nov 25, 2015 1:00:19 GMT 2
25.11.2015 – Se, jossa kuvaillaan mun sisällä asuvia asioita enemmän kuin koskaan ennen
Kun mä heräsin levottomasta unesta naapurihuoneessa pauhaavaan Kasperiin, mä jäin silmät kiinni makaamaan peiton lämpimään mutkaan ja lajittelin eilisen tapahtumat niihin, jotka oli oikeesti tapahtunut ja niihin, jotka olin aika varmasti kuvitellut.
Ensin mä listasin huolellisesti ne, joiden mä tässä unisessa välitilassa arvelin olevan mun oudon yhdistelykyvyn aikaansaamaa. Oli suht varmaa, että Jason ei ollut oikeasti karannut puolivälissä automatkaa idoli-Daninsa autoon, Lemon mennyt sekaisin pappilalaisen pitkäjalkaruunan kanssa (Salma olis pillittänyt viikon, se oli niin ihastunut raviradat hylänneeseen kisakaveriinsa) tai Vientareen pizzeria jättänyt kotiinkuljetuspizzojaan hotlan hiekoitusastiaan. Pyyhkiessäni nää muistot mielestäni podin samalla verkkaista hämmennystä siitä, mitä ne ylipäätään teki mun päässä.
Sit oli muutama muistikuva, joiden todellisuudesta mä en ollut ihan satavarma. Yhdessä niistä oli kylmä, kuuraisen musta katto ja vieras mimmi, joka istui mua vastapäätä jalat katonharjan yli heitettynä. Mä saatoin jotenkin hämärästi yhdistää sen samaksi, joka oli tullut herättämään mut aulan nokkaunilta - mutta en kyllä rk-mestaruuksien aiheuttaman hetkellisen idiotismin nojallakaan keksinyt mikä luonnonoikku oli saanut mut kiipeämään katolle niin ku joku tottelevainen orava. Mun pitäis ehkä lähettää sille (Graceko se oli?) jotain salaisia merkkejä kun nähtäis seuraavan kerran, jotta saisin varmuuden pitäiskö mun poistaa kattomuistokin epäaitona niin nopeeta kuin pystyin.
Sit oli vielä pari puoliunesta häilyvää tapausta. Järjellä ajateltuina ne vaikutti ehkä kaikista eniten keksityiltä, mutta niitten puolesta puhui tyytyväinen pörheä pikkueläin, joka oli ilmestynyt venyttelemään ja hyrisemään mun rintakehän sisäiseen kammioon viime yönä. Ja mä vannon, että mun sisällä ei tavallisesti elänyt yhden yhtäkään eläintä.
Mä kelasin kerta toisensa jälkeen Cellaa, joka makas hämärässä mun vieressä sängyllä, sitä miltä sen lämmin iho oli tuntunut topin selkämyksen läpi ja miten saakelin käsittämätöntä oli ollut, että sen huulet oli mun huulilla. Tuntui siltä, kuin mun pään sisään olis jätetty filminauha, joka toisti loputtomiin niitä muutamia viime yön lyhyitä minuutteja. Cellan paljas, lämmin jalkapohja painoi vaativasti mun jalkaterää vasten, ja me maattiin vatsa vastaa vasten, niin että mä pystyin tuntemaan sen joka hengenvedon. Mä olin ollut koko ajan ihan varma, että se läpsäisis mua päälaelle ja käskis painumaan pihalle (vaikka sinänsä se oli mun hotellisänky). Luultavasti muistaisin monta viikkoa, mitä olin ajatellut, kun se sen sijaan katso mua niillä monimerkityksellisillä ruskeilla silmillä ja kuljetti peiton alla sormia pitkin käsivartta niin, että kylmä värinä tuntu selkärangassa. Mulla ei kiinnostaisi vittuakaan, vaikka se olis pussaillut kymmenen ranskiksen kanssa. Kunhan se tekis saman mun kanssa.
Mun epätavallisen tyytyväisen sänkykooman keskeytti rakas väliaikaiskämppikseni Kristian. Se räiskäytti keltaisen kattovalon päälle varoituksetta ja alkoi tömistellä pahantuulisesti ympäri lattiaa. Jos en olis raottanut silmiä ja nähnyt sen pukevan, mä olisin luullut että se testas ärsyttävimpiä tapoja herättää n. koko hotelli. Tehos ainakin muhun. Kun mä kömmin peiton alla kyyryssä istumaan, yritin olla ajattelematta Cellaa, joka muutama tunti sitten oli maannut viilenneellä patjalla mun vieressä. Piti olla määrätietoinen Krisun koulutuksessa, virnuilusta se olis voinut vaikka luulla, että mä rakastin sen herätystyyliä.
Kai mä olin aika hyvällä tuulella, koska tajusin vasta vetoauton ratissa, että kello oli varttia vaille kahdeksan. Sekä Pyry että Emmy starttas kahdessa ensimmäisessä luokassa, minkä kyllä tosiaan sekä näki että kuuli – tosin pääasiassa Brisusta, joka otti tärkeimmäksi tehtäväkseen kohottaa juhlan humua. Pyry poti kisastressiä ylväästi tuijottamalla tyhjin silmin lumista ajokaistaa, mutta Emmy tarttui Britan syöttiin niin ku Gitta porkkanaan. Puolessa minuutissa se oli kiihdyttänyt itsensä melkein pakokauhun partaalle, kun se mietti pitikö sen nyt tehdä voltti ravissa vai laukassa. Mä kohdistin katseen Pyryn tavoin niin pitkälle kuin kuoppainen maantie antoi ja tajusin vasta jossain Vaahterapolun pihassa, että mun naamalle oli jossain vaiheessa matkaa levinnyt paistattelemaan kunnon ääliöhymy. Kun korjasin sen pois, mä yritin miettiä synkkiä ajatuksia (esim. alkeistunnit), mutta jostain syystä se ei toiminut ihan niin hyvin kuin mä toivoin.
Vaahterapolussa oli, jos se nyt mitenkään on oikeesti mahdollista, vielä pahempi meno kuin Pappilassa. Pappila oli suht iso talli kuitenkin, täällä tunnelma oli rämäisempi ja maalaismaisempi niin ku nyt oli voinut odottaakin. Eikä se mitään olis haitannut, mutta näin lyhyen analyysin mukaan kilpastressi paheni suoraviivaisesti mitä lähemmäs varsinaista mestaruuskisaa mentiin. Pappilassa ei takuulla ryntäillyt näin monta huutavaa ja hevosia raahaavaa ihmistä. Ainakaan tähän aikaan aamusta. Ainakaan tällaisessa lumisateessa.
Kun hepat oli saatu pihalle ja auto jätetty hukkumaan lumipeitteeseensä parkkipaikalle, mä suuntasin pettämätöntä suuntavaistoani hyödyntäen maneesiin. Niin ku oli saattanut arvata, mun ja vaahterapolkulaisten lisäksi siellä ei käytännössä katsoen ollut vielä ketään. Mä istuin katsomon ylimmälle riville miettimään, odotettiinko mun ehkä auttavan radan rakentamisessa (kaks tyyppiä, jotka näytti siltä ettei olleet valvoneet viikkoon, seiso riitelemässä kouluaidan pystytyksestä), mutta oikeana sosiaalisena perhosena mä sen sijaan liimauduin kylmää puuseinää vasten ja työnsin kädet puuskaan.
Siitä Grace löysi mut.
Maneesiin oli siinä vaiheessa tupannut jo enemmän porukkaa ja luokat oli alkaneet. Kovaääninen huusi suoraan mun selän takana ja tärisytti seinää niin, että ihme kun hevoset ei hyppineet järkyttyneinä karkuun ääniaaltoja. Emmy oli just aloittanut oman ratansa eikä sillä näyttänyt olevan mitään ongelmia volttien tai askellajien kanssa. Kesken radan mun katse harhaili sen suitusta nutturasta kohti kisakioskia, josta leijaili ihan petollisen hyvä tuoksu. Kun mä myönsin karvaasti rahattomuuteni ja käänsin pään pois houkutusten keitaasta, tajusin tuijottavani suoraan Gracen iloista naamaa.
”Moi!” Se tervehti onnellisen näköisenä. Mä tunsin kihelmöivästi, miten kauempana samalla rivillä rataa analysoivat juoru-Lynn ja komppaaja-Salma oli lopettaneet kisaohjelman tutkimisen ja poltti katseellaan reikiä mun selkään. ”Moi”, mä sanoin painautuen takinkauluksen sisään. Mun teki mieli kääntyä sanomaan Lynnille ja Salmalle, että mä lupaisin syödä niitten kisaohjelmat, jos tässä olis yhtään mitään sopimatonta. Mut en jotenkin uskonut, että ne ymmärtäis. ”Pidätkö mulle peukkuja?” Grace kysy hengästyneenä. Sen isot silmät oli kirkkaat ja se oli meikannut paljon, huomattavasti enemmän kuin viime yönä. Kun se heilautti tukkansa olan yli ja alko letittää sitä mua katsellen, mä huomasin miten joku vaalea jätkä jäi tuijottaan sitä olkansa yli. ”Siis, öö, joo voin mä pitää”, mä takeltelin, en kovin kohteliaasti mut sitäkin uskottavammin. ”Missä luokassa sä ratsastat? Mä en... tajunnut eilen kysyä.” ”Helpossa A:ssa ja vikassa esteluokassa iltapäivällä”, Grace hymyili tosi leveästi ja mä panin merkille, miten valkoiset hampaat sillä oli. Oliko se joku pk-seudun juttu? ”Mä oon sitten niissä paikalla.” ”Katokin että olet! Siellä on tosi vähän ratsukoita teidän tallilta. Helpossa A:ssa vaan se, joka voitti viimeksi koko luokan”, Grace irvisti mulle niin ku mä olisin siinäkin suhteessa sen hengenheimolainen. ”Esteillä sit sentään kaks, Daniel Susineva ja sitten se, jolla on outo etunimi… Kella?” ”Cella”, mun suusta luikahti automaattisesti, vaikka sisäinen elämä oli keikahtanut takaisin kapeaan hotellihuoneen sänkyyn ja siihen, miltä Cellan hyväntuoksuinen vaalea tukka tuntui mun sormissa.
Koululuokkien jälkeen mä salaa toivoin, että joku olis tullut sulattamaan mut penkistä. Niin nöyrästi mä olin istunut paikoillani viimeksi varmaan eskarin askartelutunneilla. Meidän ratsastajat kisko hiuslakan jähmettämiä tukkiaan auki ja haukko henkeään pakkasilmassa, kun maneesi hiljeni tauon ajaksi. ”Mun on pakko saada jotain oikeaa ruokaa”, Sussu hätäili. ”Mennään kaikki syömään!” Inkeri karjahti maneesin ovelta. Mäkin olin päässyt hivuttautumaan irti kylmältä penkiltä ja valunut muiden perässä pihalle. Pakkanen kiristyi ja pieniä kiiltäviä lumihiutaleita tippu hiljalleen hiuksille ja hevosten selille. ”Kauan tässä on aikaa? Ehtiikö enää?” Sandra huolehti. ”Mehän kisataan tokavikassa luokassa”, Pihla rauhoitteli. ”No, otetaan autot ja haetaan ruokaa! Hop hop nyt nopeasti!” Inkeri läiski käsiään yhteen, ja sit se jo liukasteli saappaillaan kohti parkkipaikkaa.
Seppeleessä oli se jännä puoli, että jos yks keksi idean niin joka IKINEN halus sen jälkeen päästä toteuttamaan sen. Siellä sai ihan oikeesti olla varovainen mitä sanoi ääneen. Jos mä olisin vaikka ehdottanut, että istuttais vuorokausi Kassun kylppärissä pelaamassa Uunoa, niin siellä me muuten oltais nökötetty tasan se vuorokausi eikä minuuttiakaan vähempää. Ja sen jälkeen jokainen keskustelu viikon ajan olis käsitellyt VAIN sitä, miten ihanaa Kassun kemuissa oli ollut.
Mä tahdon siis sanoa, että ei me todellakaan yhdellä autolla sinne syömään päästy. Kun vyöryvä ja paisuva aallollinen nälkäisiä heppatyyppejä lopulta rantautui parkkipaikalle, alkoi loputon autopaikkojen jako ja ruokavaihtoehtojen arpominen. Mä olin jo alistunut osaani kuskina ja marssin valmiiksi rattiin odottamaan, että armaat kanssamatkustajat sais lopulta päätettyä mihin Vientareen kolmesta R-kioskista ne haluais mennä. Mä naputtelin auton päällystettyä rattia sormenpäillä ja tuijottelin tummanharmaalle taivaalle.
Lopulta pälinä pihalla vaimeni pari astetta ja porukka alkoi työntyä autoihin sisään. Mä seurasin kiinnostuneena, kun Lynnin autoon työnnettiin kahdeksan ihmistä sekä päällekkäin että limittäin. Joku kävi toiveikkaasti kokeilemassa trailerin sillan lukkoja, mutta Lynn porhalsi paikalle niin ku innokas paimenkoira ja pelasti sen auton takapenkille.
Mä ehdin jo yhden kauniin hetken toivoa, että kaikki mahtuis muiden autoihin, mutta sitten pelkääjän puoleinen ovi kävi ja romutti mun unelman rauhallisesta iltapäivästä tallilla. Paitsi, no, mun tulija ei ollutkaan kolmipäinen ratsastajamonsteri, joka odotti että pääsis syömään Hesen varastot tyhjiksi. Se oli Cella. Se oli vetänyt ylleen tuulitakin ja kahisi hiljaa, kun istui mun viereen. Musta tuntui, kuin ilma olis imeytynyt sen mukana ulos ovesta. ”Eikö muita tuu tähän?” Mä kysyin sydän sormenpäissä asti jyskyttäen. Cella veti oven perässään kiinni ja katsoi mua.
Mä en hirveesti välittänyt siitä, että me oltiin Vaahterapolun parkkipaikalla ja nälkäiset kisaajat suhahteli just meidän ohitse jäisen tantereen yli kohti loppumattomia ruokapatoja. Joku rummutti hurmioituneesti mun sisällä, kun mä kumarruin kohti Cellaa ja suutelin sitä penkit erottavan rajan yli. Jotenkin mä en edes harkinnut mitä tein, se vaan tuntu ainoalta järjelliseltä ratkaisulta siihen hetkeen. Cella hymähti hassusti kun meidän huulet painu vastakkain, ja työnsi sitten kädet mun niskahiuksiin ihan niin kuin se olis vaan odottanut sopivaa hetkeä tehdä niin.
Mun teki mieli samaan aikaan virnistellä Cellan poskea vasten ja huutaa sille, että sen olis ihan totta pakko varoittaa mua ennen kuin hyppelis näkymättömistä mun kyytiin. Mulle oli tullut yhtäkkiä hirveän kuuma. Auton etupenkki oli ahdas, ja koko mun sisällä tanssiksi pistäneen orkesterin yli mä havaitsin etäisesti, miten mun toinen jalka puutui hyvää vauhtia. Mä työnsin käden rattia vasten ja otin siitä haparoiden tukea.
Ankkamainen törähdys sai meidät molemmat räväyttämään silmät auki. Mä tuijotin Cellaa, joka oli niin lähellä että näytti sumealta, kun jatkuva tööttäys täytti auton pienen ohjaustilan. Meni ehkä sekunti ennen kuin mä ymmärsin, että mun käsi oli painunut topakasti auton äänitorvelle. Cellan siistit kulmakarvat oli nousseet korkeiksi kaariksi, ja sen silmät liikkui nopeasti mun silmien ja torvea painavan käden väliä. Musta näytti, että sitä nauratti. Sen olan takana, ikkunan ulkopuolella oikeassa maailmassa, heijasi monta pysähtynyttä hahmoa, jotka tuijotti hämärän läpi kohti meidän autoa. ”No. Jos tää nyt oli vielä kenellekään epäselvää”, Cella tyrskähti.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Nov 23, 2015 23:18:25 GMT 2
(Kursiivilla kirjoitetut ovat Pappilan Gracen näkökulmasta)
24.11.2015 - Se, jossa mä vähän halailen savupiippua ja lunta sataa
Kello oli varttia vaille yhdeksän ja mä loikoilin tunkkaiselta haisevalla sohvalla silmät luppasten. Jos mä en olis tiennyt, että tää oli hotelli, olisin luullut että tulin jonkun mummolaan. Kaarnan sisustussuunnittelija (siis en ollut ihan varma voiko termiä käyttää vakavissaan tässä yhteydessä) oli hakenut kaikki vanhimmat vaaleanpunaisella plyysillä päällystetyt kuningassohvat, iskenyt ne sekaisin kuluneiden sinisten samettisohvien kanssa ja tasapainottanut hemaisevaa kokonaisuutta vielä ah-syvällisillä maisematauluilla järvenrannasta ja ojasta. Niin karseeta, että mä oikeastaan viihdyin tosi hyvin. Reissu oli muutenkin ollut tähän asti hauska. Mä olin kuskannut Pyryä, Emmyä ja Brittaa - ja koska Emmyn ja Brisun piti puida loputtomiin sitä miten parasta!!!!! oli, kun Britta ei enää asunut Ahvenanmaalla, mä ja Pyry oltiin ehditty istua koko matka etupenkillä ja jutella. Tavallisen ihmisen kanssa keskusteleminen oli saanut mut nopeesti loistavalle tuulelle. Oloa ei oikeastaan edes lannistanut se, että Pyryn sijaan mä nukkuisin samassa kopperossa ("hotellihuoneessa") angstaavan Robertin, tank topissaan laukkaavan Kristianin ja jonkun Tapin (oi miks sillä ei voinut olla tavallista nimeä) kanssa. Kisaajat oli jo menossa nukkumaan. Mä olin jumittunut samettisohvalle ja ajatellut, että ottaisin kymmenen minan nokkaunet ennen kun lähtisin hakemaan jostain ruokaa. Britalla oli ollut kusihätä koko matkan, mutta se ei ollut suostunut käymään a) huoltsikalla eikä b) puskassa, joten me oltiin liirattu kuuden tunnin matka melkein ilman taukoja. Kun mä, Emmy ja Pyry oltiin juostu hakemaan eväitä ABC:ltä, Brisu oli rääkynyt niin, että hyvä kun joku ei luullut että meidän autoon murtauduttiin. Mä olin just ehtinyt lupsauttaa silmäluomet kiinni, kun sohva mun vierellä painui kevyesti alas ja vieras ääni moikkas mua. Mä säpsähdin, palasin vartiokoiran unesta ja annoin katseen häilyä mun vierelle jostain pölähtäneen mimmin kasvojen yli. Se oli vaalea ja vähän kalpea, mua ehkä vähän nuorempi ja tosi tummatukkainen. Tunsinko mä sen vai mitä ihmettä se siinä nökötti? Se katso mua niin ystävällisesti ja odottavasti, että mä hetken pelkäsin kerjänneeni unissa puhuen sohvaystävää tai jotain. Sitä tuijottaessani mä sain jotain kaukaisia flashbackeja Pappilasta, mutta en aivojen rääkkäämisestä huolimatta todellakaan saanut yhdistettyä tyttöä mihinkään tiettyyn tilanteeseen. "Öö moi?" Mä yritin olla kuulostamatta niin typertyneeltä kuin olin. "Tunnetaanko me...?" "Mä oon Grace, Pappilasta", se sanoi ja hymyili mulle. Mä pälyilin sen meikatuista kasvoista ympäröivään tyhjään huoneeseen. Kaikki muut oli kadonneet johonkin. "Aleksanteri?" Mun ääni katkes, ja mä rykäisin. "Aleksanteri siis. Öö, oliko sulla jotain asiaa?" Mä hilauduin vaivihkaa istumaan enkä ollut ihan varma, pitäiskö mun jäädä vai juosta mahd. pian lukkojen taakse Krisun, Robsun ja mystisen Tapin käsivarsien turvalliseen syleilyyn. *
Voi hitto, sehän oli nukkunut tai jotain.
Teki mieli hakata päätä seinään, mutta sen sijaan hörppäsin muina naisina vettä mukistani ja yritin tasoittaa mun sydämen hakkaustahtia mahdollisimman huomaamattomasti. Aleksanteri näytti melkein hätääntyneeltä, sen jälkeen se taisi keskittyä miettimään tunsiko se mua. Viimeistään tuon kysymys varmistin asian. Nyt piti nopeasti vastata jotain! Sanat purkautui mun huulien välistä ennen kuin ehdin ajatella, joten mun esittäytyminen ei ollut kaikista mieleenpainuvin. Siitä ei ehkä tarvinnut kuitenkaan huolehtia, eiköhän Allu (en ikinä totu tuohon lempinimeen) muistaisi suhteellisen hyvin sen kalpeaihoisen irkkunaisen, joka tuli keskeyttämään hänen kauneusunensa...
Aleksanteri katseli ympärilleen - joko pakoreittiä etsien, tai sitten se ihmetteli miksi oli nyt kahdestaan ventovieraan kanssa. Ilmeisesti se oli vain hämmentynyt, koska päätyi sitten esittelemään (yritin pitää pokerinaaman kasvoillani, koska mähän tiesin jo miehen nimen, kiitos Jassun stalkkerintaitojen). Mutta että oliko mulla asiaa? Joo, onhan mulla, käviskö pieni small talk-hetki koska oon suhun korviani myöten ihastunu, varsinkin kun en tunne sua ollenkaan. Ehkä ei kuitenkaan. "No tota, tai siis, ei", mutisin. Mö en edes muistanut, milloin olisin viimeksi änkyttänyt. Naputin sormiani hermostuneesti farkkukankaan verhoamaa polvea vasten. "Lähinnä piileskelen mun huonekavereilta. Ja sähän oot Seppeleestä? Halusin nähä, millasta porukkaa sieltä löytyy, kun on viel tilaisuus." Ei jestas, mä en ollut ollut tässä tilanteessa pitkään aikaan. Oona ja Ellida varmaan naurais kurkkunsa kipeiksi, jos olisivat näkemässä.
*
"Joo Seppeleestä mä oon." Musta tuntui, että olis tärkeetä tarkentaa tilannetta. "Tai en siis kisaa. Mä oon kuskina." Grace nyökkäs hitaasti. Sen katse oli liimautunut jotenkin tosi tiiviisti muhun, ja mä mietin vaikeena pitäiskö mun vaan toljottaa takaisin vai yrittää jotenkin tyylikkäästi vaikka vaihtaa asentoa. Tumma meikki silmissä sai sen katseen näyttään yhtä aikaa tosi terävältä ja lempeältä. Mulla oli typerä olo, niin ku se olis jostain siistien ja pk-seudulla asuvien ihmisten maailmasta, mä taas kaukaa metsien takaisesta peikkokylästä. Kaiken lisäksi mä olin harjannut tukan viimeksi varmaan eilisaamuna. Grace rutisteli pahvista kertakäyttömukia sen siroissa käsissä. Mä vilkaisin hämärässä huoneessa epävarmasti ympärilleni. Pitäiskö mun siis nyt tehdä jotain? Odottiko se, että mulla olis esim. joku hyvä piilopaikka huonekavereiden varalta? "Hmm, joo", mä aloitin tuoden esiin kaikki älykköpiirteet itsestäni. "No, onko sulla joku hevonen täällä mukana?" Hyvä Aleksanteri, näin sitä tehtiin uusia ystäviä tummista pappilalaistytöistä! * Aleksanteri oli Seppeleestä. Tiesin sen. Tiesin myös, ettei se kisannut - tietysti mä olisin muistanut, jos mies olisi jossain vaiheessa pyörähtänyt radalla. Nyökkäsin varmuuden vuoksi, koska eihän noiden asioiden olis pitänyt mulle Allun silmissä olla itsestäänselvyyksiä, vaan ihan uutta tietoa. Mä yritin hymyillä mahdollisimman inhimillisesti (en sillä ihastuneella tavalla) ja koetin löytää sisäisen liekkijärveläiseni. Jos rupeaisin tässä höpöttämään jotain stadin slangia, se olis juttuseuralleni varmaan vähintäänkin yhtä hepreaa kuin vaikka japanin kieli. Piti yliviivata puheenaiheista Starbucks, manikyyrit, Kingsland (jota yritin itse asiassa välttää mun pukeutumisessa, mua ei oltu luotu noudattamaan stereotypioita) ja ennen kaikkea One Direction.
Myötätuntoinen hymy karkasi mun huulille, kun Aleksanteri otti seuraavan askeleen ja taisi jotenkin epäsuorasti kysyä, kenellä kisasin. Tai mahdollisesti että olinko kilpailemassa, ja millä tasolla. Ei mitään tietoa, mutta just tää oli ehkä parasta siinä faktassa, ettei mies tainnut olla viettänyt turhan paljoa aikaa kehä kolmosen sisäpuolella. Kuka espoolaisjätkä ottais hevoset puheeksi tässä tilanteessa? Päättelin Allumn olevan itsekin vähän hermostunut, kehonkielestä sen kyllä näki. Tämänkin faktan tajuaminen sai mut astetta rennommaksi. Nojasin vähän rohkeammin sohvan selkänojaan ja lopetin pahvimukin hermostuneen puristelun. "Joo, kisaan semmosella kimolla puoliveriruunalla. En voinu omalla nimikkohevosella tulla mukaan, kun sillä on jalkavaivoja. Olis jääny esteet hyppäämättä", selitin, omaan tapaani mahdollisimman pitkästi. Sitten nopeasti piti tehdä jotain, kiusallinen hiljaisuus ei välttämättä ollut kaikista toivotuin tilanne nyt. "Vaikka sä et kisaa, niin ootko kumminkin näitä niinsanottuja heppaihmisiä? Onks sulla joku hoitohevonen tai jotain?"
*
Gracen pajattaessa sen kisahepasta mä huomasin vähitellen rentoutuvani. Tää olikin siis vissiin ihan tavallinen keskustelu, ei mikään Susi-syö-Punahilkan niin ku mä olin totta kai heti aluksi ajatellut mimmin rojahtaessa mun viereen sohvalle. Mun älykäs ja rehellinen sisko Madde olis sanonut tässä tilanteessa, että ottaen huomioon mun ennakkoluuloisen asenteen ei ollut mikään ihme, että mä olin edelleen sinkku. "Siis joo kyllä mulla on hoitohevonen", vastasin Gracelle. Huvittuneena mä mietin itsekseni, että tahtoisin kyllä nähdä sen tyypin joka ilman hevostaustaa tulis vapaaehtoisesti tällasen lauman kuskiksi. "Myntti, sellanen puokkitamma. Ihan perushevonen. Tai siis hyvä sellanen." Mulla ei ollut hajuakaan siitä mitä mä selitin, mutta jotenkin tuntu tärkeeltä selventää tälle pappilalaislikalle, että meillä oli Seppeleessä hienoja hevosia eikä mitään maalaistallin vikellysshettiksiä. Ihan niin ku se olis vaikuttanutkaan epäilevän sitä, se nimittäin hymyili edelleen niin kuin mä pudottelisin suusta jotain kuolemattomia maailmanviisauksia. Mä raaputin niskaa vähän vaivaantuneena. "Se ei oo nyt täällä mukana, kun en kerinnyt osallistua kisoihin." Grace nojas kättä poskeen ja katso hetkeks alas niin, että sen ripset laski varjot poskille. Mä en jotenkin kehdannut katsoa pois. Koko tilanne oli niin kummallinen, että mä aloin epäillä mun olevan rk-mestaruuksien salaisessa piilokamerassa. Kylläpä päätösbileissä tultais nauraan mulle. * Aleksanterin puheesta kuuli heti, että se oli rennompi. Nanosekunnissa mä opin erottamaan sen hermostuneen puhetyylin tästä paljon inhimillisemmästä vaihtoehdosta, ja yritin itsekin hengittää suhteellisen normaaliin tahtiin. Vähän mua huolestutti, että mitä sammakoita päästelisin suustani, pari kuukautta Oonan kaveriporukassa on tainnut vaatia veronsa. Rekisteröin tarkasti jokaisen sanan joka Allu sanoi, koska tästä riittäis myöhemmin juteltavaa Ellidan kanssa. Pitkä yö tulossa. Kun mies korjasi nopeasti hoitohevosensa olevan hyvä, mä painoin nopeasti oikean käden sormet huulilleni ihan varmuuden vuoksi - mua melkein huvitti tapa, joka Aleksanteri yritti tehdä vaikutuksen "hienostuneeseen pk-seuralaisen". Kunhan pääsin sisäisestä kikatuskohtauksestani yli, jäin tuijottelemaan mun kädessä olevaa pahvimukia tyytyväisenä. Tää sohva oli yllättävän mukava paikka viettää iltaa, vaikka olikin rikos taidetta kohtaan.
Grace. Grace? Herää, se sanoi jotain!
"Ai mitä? Tai siis kyllä mä kuulin", mutisin ihan kuin mä olisin ollut se joka just herätettiin kauneusunilta. "Harmi, olisin halunnu nähdä kuinka hieno se Myntti todellisuudessa on", sanoin hymyillen vähän salaperäisemmin. Nyt kun keskustelu oli muuttunut astetta normaalimmaksi, saatoin keskittyä siihen että yritin vaikuttaa tavalliselta ihmiseltä - toisin sanoen, häikäistynyt hymy vaihtui satunnaiseksi huulen nykimiseksi.* Mä en ollut ihan varma flirttailiko Grace mulle. Ja se ahdisti mua ihan suunnattomasti. Mä näin, että oli olemassa oikeestaan kolme vaihtoehtoa: a) tää oli oikea piilokamera, ja kohta tapahtuis jotain karmeeta mihin mun kuuluis reagoida hauskasti ja yllättyneesti, b) se oli lähetetty Pappilajengistä salaiseksi soluttautujaksi, missä se ei tosin ollut kovin hyvä koska kertoi tyyliin ekalauseessa mistä tuli tai c) se oli ihan viaton ihminen, joka yritti keskustella mun kanssa tavallisesti, kun mä hypin seinille ja analysoin aivot räpättäen sen liikkeitä. Ehkä olis paras luottaa vaihtoehtoon C ja käyttäytyä tavallisesti. Kuvittele että se on vaikka Fiia, mä neuvoin itseäni ja melkein yllätyin, miten hyvän vinkin olin osannut antaa. "No eihän Liekkijärvi nyt niin kaukana oo teidän Pappilasta. Tai siis, joku maks neljä tuntia me ajettiin. Sä voit hyvin tulla joskus kylään." Puhuessani mä yritin parhaani mukaan kuvitella Gracen sileän tumman tukan tilalle Fiian punaisen pään. Se oli yllättävän vaikeeta, Grace oli niin paljon tummasilmäisempi ja sironaamaisempi. Eikä Fiia ikinä hymyilis mulle leuka samalla tavalla kallelleen painettuna. * Okei, tää liekkijärveläisjäbä oli kyllä ihan mysteeri. Aleksanteri onnistui olemaan ehkä minuutin suhteellisen rennon näköinen, mutta sen jälkeen se alkoi taas miettimään jotain liikaa. Olin joko psykologian maisteri nykyään, tai sitten toista oli yhtä helppo lukea kuin jotakin kirjaa. Okei, ei liian helppo, joten se kirja oli varmaankin tosi pitkä tai kirjoitettu minikokoisella fontilla. Mitä hittoa mä taas oikein mietin? Nyt piti keskittyä.
Aleksanterin ehdotus - tai mikä se ikinä olikaan - sai mut unohtamaan hetkeksi sen, ettei ollut tarkoitus esitellä sitä kaikista avointa hymyä. Mä korjasin tilanteen nopeasti, ja tein parhaani etten olisi yskäissyt tai vastaavaa. Se vasta olisikin oudolta tuntunut. Mun ote pahvimukista tiukkeni taas vähän, vaikka yritin muuten näyttääkin mahdollisimman rennolta. Käytin kolme neljäsosaa mun keskittymiskyvystä siihen etten punastuisi, mutta mun menestys on aika usein suhteellisen heikkoa. "Okei, no ehkä mä joku päivä tuunkin", naurahdin vähän, vaikkei asiassa sinään mitään hauskaa ollut. Allu ei selkeästi muistanut että seuraavat mestaruuskisojen osakilpailut olivat Seppeleessä ja niinpä mä kuitenkin tulisin visiitille, mutta kun kerran kutsuttiin, en viitsinyt mainita asiaa. "Täytyy myöntää et tää on eka kerta kun poistuin kehä kolmosen ulkopuolelle sen jälkeen, kun muutettiin Suomeen."
*
"Aijaa, mistä sä olet?" Kysymys karkas mun huulilta automaatiolla. "Mä oon syntynyt Irlannissa ja muutin Suomeen kun olin jotain yhdeksän", Grace sanoi ja irvisti. Mä nyökkäsin hitaasti. "Mä oon asunut aina Suomessa", mä sanoin. Ja tunsin itseni idiootiksi. Aika monesti oli oletus, että jos tyyppi puhuu jotain suomen kaltaista haltiakieltä virheettömästi, niin se todennäköisesti on asunut siellä jonkun aikaa. Tai ainakin sen porukat. Grace oli vetänyt jalat alleen sohvalle ja näpräs sen pitkää lettiä. Mä annoin katseen taas kiertää huonetta. Ilta ikkunan takana oli pimennyt niin, että me oikeesti istuttiin aika lailla säkkipimenevässä. Vikana huoneille lähtenyt Lynn oli toivottanut mulle makeita unia ja sammuttanut kattovalon, eikä tää ollut nyt ihan niin hieno hotelli, että täällä olis ollut niitä pikku lamppuja, joita saatto laittaa sohvan viereen pienille pöydille. "Täällä on vähän pimeetä", mä möläytin ääneen. "Pitäis varmaan laittaa valot päälle... tai..." Mä toljotin Gracea kysyvästi ja yritin päätellä sen naamasta meinasko se vielä jatkaa mun kanssa hepoista juttelemista. "Tai siis haluutko sä mennä johonki? Tai mitä vaan?" * Mä olin kai joku puolivampyyri, kun en ollut tajunnut huoneen olevan ihan pimeänä. Musta tää valaistus oli oikeastaan aika kiva, vaikkei ehkä vastannut kaikkia Aleksanterin toiveita. Mun mielestä oli ihan mukavaa, ettei tarvinnut katsella niitä järkyttäviä samettiverhoiltuja sohvia: tästä tuli melkein kotoisa fiilis, kun otti suhteellisen mukavan asennon sohvan kulmasta. Samalla mä olin jo melkein varma, että jos rakkaat huonetoverini meinasivat mua vielä etsiä, Inga hätyyttäisi ne käytävältä suoraan nukkumaan. Hätkähdin vähän kun Aleksanteri alkoi taas puhumaan, olin kai ollut liikaa ajatuksissani.
Hymyilin vähän miehelle, ja yritin keksiä miten voisin sanoa tervejärkisesti, ettei vähäinen valaistus haitannut mua. "Jos et välttämättä haluu raahautua tonne valokatkaisijalle, niin ei mua haittaa tää hämäryyskään", vastasin vähän varovaisesti, joka ei ollut yhtään mun tapaista. "Ja jos tarkotat että haluunko vielä jutella, niin se sopii. Mun puolesta voidaan jutella missä vaan, oli valaistus sitten tämmönen tai silmiä särkevän kirkas. Tai jos sä haluut mennä nukkumaan, niin se olis toki mullekin ihan hyvä vaihtoehto." Ja ei, en osannut esittää asiaa lyhyemmin. Mua vähän huolestutti missä kunnossa olisin aamulla letittämässä Rollelle sykeröitä jos tää valvominen jatkuis, mutta toisaalta kun mä sain viimein kahdenkeskistä aikaa Aleksanterin seurassa, halusin nauttia siitä - tää vois olla vaikka ainutkertainen tilaisuus.
*
Grace pälpätti ilmoille niin monta vaihtoehtoa, että mulle tuli ihmeellinen olo, ihan kuin sen olis hermostunut. Mutta vaan melkein. Koska mä itse pelkäsin olevani ehkä maailman huolestunein ihminen (mitä en ikinä, IKINÄ, IKINÄ paljastais kenellekään), mun oli parasta ajatella muiden olevan tosi perillä tilanteesta. Aiheutuis vain cellamaista sekasotkua, jos muut ihmiset ei enää yhtäkkiä tietäiskään mitä joissain tilanteissa pitäis tehdä. "No. Istutaan sitten vaikka tässä", mä sanoin. "Mutta mä kyllä laitan valot päälle." Kun mä tassuttelin valokatkaisijalle ja takaisin, oli pakko myöntää, ettei mun motiivit olleet pelkästään silmälääkärin opissa saatuja. Mä jotenkin uumoilin, että jos joku (esim. äsken mun mieleen ihan näin sattumalta putkahtanut Cella) olis marssinut katselemaan mua ja Gracea istumassa pimeässä huoneessa, niin se olis saattanut laskea siitä vähän liian pitkälle vietyjä yhteenlaskuja. Mä rojahdin takaisin sohvalle Gracen viereen. Se siristeli silmiään kirkkaassa kattovalossa käsivarret ristissä sohvan selkänojalla. "Miks sä oikeestaan tulit jutteleen mulle?" Mun kieleltä karkasi ennen kuin mä ehdin teljetä portit. * Aleksanterin suunnatessa sytyttämään valoja mä jäin miettimään, olinko vaikuttanut jotenkin oudolta kun selitin että ilman valoja olis kelvannut mulle. Halusin uskoa, ettei kukaan hiirenloukkuja asentavaa hotelliemäntää järkyttävämpi tuttavuus jaksaisi enää tähän aikaan tulla hotellin aulaan - varsinkaan tarkoituksenaan löytää jompikumpi meistä. Mun silmät painui vaistomaisesti puoliumpeen, kun vähän liiankin kirkas, muovinen kattovalo syttyi. En ollut ehtinyt tottua valoon vielä siinäkään vaiheessa, kun tunsin Aleksanterin rojahtavan sohvalle mun seuraksi. Miehen kysymys tosin sai parit perhoset riehumaan vatsanpohjassa, kun yritin keksiä mitä ihmettä mä oikein vastaisin.
"Öö", karkas mun huulien välistä. "Oli tylsää. Halusin sivistyneempää juttuseuraa kuin nuo pappilalaiset. Sä näytit kai niin helposti lähestyttävältä, varsinki ku nukuit", yritin selitellä niin vakuuttavasti kuin osasin. Musta tuntui, että onnistuin pitämään punastumisenkin suhteellisen hallussa - nyt kun oli valoisaa, sen kyllä erottaisikin paljon paremmin, joten kannatti pitää kasvot peruslukemilla. "Eikö kukaan oo tullu koskaan juttelee sulle ilman mitään syytä?" mä ihmettelin, vaikka nythän oli tietysti hyvinkin selkeä syy olemassa. Se ei vaan ollut Allun korville.
*
Mä rääkkäsin muistiani äärimmilleen. "Öö, ei", mä lopulta vastasin rehellisesti. "Ei ainakaan ilman mitään taka-ajatuksia." Mun mielessä välähteli sumeita kuvia Annesta ja Pirrestä, joiden luota mä jo osasin ihan hyvin livistää jos en halunnut toimittaa pikku apulaisen askareita. Miks Grace väänteli sen naamaa? Yrittikö se viestiä mulle jotain? Jos mä en olis tiennyt paremmin, olisin ehkä luullut, että se oli vähän punastunut. Vaikka toisaalta, tältä etäisyydeltähän mä olin nähnyt sen vain tässä pimenevässä hotelliaulassa, joten ehkä vienon vaaleanpunainen oli sen tavallinen naamaväri. Tai sitten valo sai mutkin näyttämään pinkiltä. Mä huomasin äkkiä olevani ihan pirteä. Uninen pöhnä, johon mä olin vajonnut aiemmin kun yritin nokkaunia, oli karissut pois. Mä heitin käden sohvan selkänojalle ja hymähdin Gracelle. "No mut kiva tavata. Tai siis kiva kun tulit jutteleen", mä sanoin. * Mä jaksoin hetken ihmetellä, miten oli mahdollista välttyä spontaaneilta keskusteluilta, mutta muistin sitten Aleksanterin olevan liekkijärveläinen. Espoossa rohkeimmat tuli häiritsemään aamukahveja, tosin en väitä, etteikö niillä olisi taka-ajatuksia. Loppujen lopuksi mä päättelin, että oli suhteellisen mahdotonta tulla täysin ilman syytä juttelemaan - pelkkä myytti, sen pystyi vain sanomaan keskustelukumppanille jos ei totuutta viitsinyt kertoa. Se vähän enemmän pääkaupunkiseutulaisempi (oonamaisempi) puoli musta halusi tietysti sanoa Allulle suoraan päin naamaa mistä oli kyse, mutta Risikon takaa tulevat jätkät varmaan lähinnä säikähtäisivät melkein aggressiivista lähestymistapaa.
Miehen sanat saivat mut miettimään, että yrittikö tuo lopettaa keskustelua, vai mikä oli homman nimi. Hymyilin toiselle, kun ei tuo kuitenkaan näyttänyt lähtöäkään tekevän ja vilkaisin ranskalaisen manikyyrin koristamia kynsiäni yrittäen unohtaa sen faktan, että juttelin tosiaan ihastukselleni hotellin aulassa. Hengitä syvään, Grace. "Joo, oli munkin mielestä ihan hyvä päätös", hymyilin katse jossain merensinisen sohvatyynyn syövereissä. Mistä me nyt puhuttais? Rupeaisinko stadilaiseksi ja kysyisin rohkeasti, että onko Aleksanterilla jotain tyttöystävää tai vastaavaa? Tai pitäiskö toimia niin kuin kaikissa leffoissa, moiskauttaa hyvänyönsuukko poskelle ja mystisesti hymyillen kadota hotellihuoneelle päin? Ei, vastahan mä olin pyytänyt juttelemaan lisää. Eikä elämä aina toiminut yhtä hyvin kuin elokuvat tai Harry Styles-fanfictionit... mä sain jopa älynväläyksen, joita mä yleensä sain vasta parin tequilashotin jälkeen. Entä jos me kiivettiin katolle? Ei, liian romanttista. Tai siis, Aleksanteri ei varmaan haluaisi, jos se kuvittelisi että mulla oli taka-ajatuksia.
"Tota... mulla on puheenaiheet aika lopussa", naurahdin ja hieraisin niskaani ujosti hymyillen. Musta tuli jotain pikkutytön tapaista ihastusteni seurassa. "Millasta siel Seppeleessä on? Joo tiedän, aika tylsä aihe, jos sulla on parempi niin antaa mennä..." Tuntui aika nololta kysellä vaan tallista ja hevosista, kun mun pitäis säväyttää jollain henkilökohtaisemmalla, jos meinasin tähdätä enempään kuin yhden illan juttutuokioon.
*
Grace vääntelehti sohvalla ja veti syvään henkeä. Mä melkein näin, miten sen päässä rullas iso joukko ajatuksia mun repliikin jäljiltä. Miks se jäi analysoimaan mun sanoja niin kovasti? Kun se lopulta kysyi Seppeleestä, mä melkein olin varma että se oli aluksi meinannut sanoa jotain muuta. En toisaalta tiennyt saatoinko mä luottaa omiin etiäisiini, ne ei nyt aina vienyt mua ihan suorinta reittiä maaliin. "Siellä on..." mä kelasin päässä oleskeluhuoneen pulisevaa sohvaa, Kassun myrtsiä naamaa, poniseikkailuihin kiiruhtavia hoitajia ja satulahuoneen seinää, johon hitaasti mutta varmasti ikuistettiin listaa tallin, öö, 'kuumimmista pariskunnista'. "Eläväistä." Grace nyökkäs hitaasti mun vastaukselle ja paino leukaa vähän alemmas niin, että se pysty katsoon mua kulmiensa alta. Sen silmät näytti tummilta ja jotenkin kiinteiltä, ja musta tuntu epämukavan vaikeelta kiskoa katsetta niistä pois. Yhtäkkiä mä olin ihan vuorenvarma, että se oikeasti flirttaili mulle. Kukaan ei näyttänyt tuolta vahingossa. "No mites Pappila sitten??? Varmaan paljon uusia tuttavuuksia koko ajan", mä pullautin hätääntyneenä suustani. * Mä kokeilin puolivahingossa flirttailla vähän hienovaraisemmin, ja vaikka en mun menestyksestä tiedä, huomasin kyllä Aleksanterin äänensävystä ettei siltä jäänyt huomaamatta mun, öh, hienovaraiset yritykset. Mä en kumminkaan punastunut tai kääntänyt katsettani pois, vaan yritin jatkaa kuin mitään ei olis tapahtunut - oli se sitten fiksu ratkaisu tai ei.
Vai oli Seppeleessä eläväistä? Mä uhkasin kyllä väittää, että Pappilassa oli paljon enemmän menoa ja meininkiä. Ja kuten Allu sanoi, sai sieltä uusia tuttavuuksiakin, mutta se nyt ei ehkä olisi ensimmäinen asia jolla tallia kuvailisin. Aleksanteri vääntelehti melkein epätoivoisen näköisenä, mutta mä laskin kolmeen ja yritin vastata ihan tavallisella äänensävyllä. "No niitäkin", aloitin olkiani kohauttaen. "Paljon erilaisia tyyppejä, hevosia, eikä ikinä tuu tylsää. Osa porukasta on vähän sellaista, ettei olettais semmosten tyyppien pyörivän millään ratsastuskoululla." En viitsinyt ruveta höpöttämään Oonasta, joka vihasi melkein kaikkia ja oli tikittävä aikapommi, enkä myöskään muista kavereistani, jotka riehuivat Mikaelin bileissä joka viikonloppu - ja joskus jopa kesken viikon. "Varmaan aika erilaista, jos vertaa Seppeleeseen... tai no sähän sen tiedät varmaan paremmin, kun olit kumminkin Pappilassa silloin ekoissa osakilpailuissa."
*
Mä rukoilin niin syvästi ettei kukaan (daa, Cella) tulis paikalle, etten olis ihmetellyt vaikka mun naamaan olis noussut lukemaan kaunokirjaimilla mun harras toive. Totta kai osasyy mun hotelliin tuloon ollut se, että voisin kerrankin nähdä muita ihmisiä kuin Seppeleen tuttuja naamoja... mutta nyt tää, todellinen ihminen tässä mun edessä, oli jotenkin liikaa. "Mennäänkö johonkin?" Mä kysyin sivuuttaen sen kommentin mun Pappila-vierailusta. Mulle tuli yhtäkkiä hirveä kiire päästä pois aulasta, jossa kuka tahansa vois koska tahansa pykätä paikalle ja muodostaa niin vääriä mielikuvia tapahtuneista kuin mieli teki. Mä tein itsekseni sopimuksen. Puoli tuntia (MAX) mä hengailisin Gracen kanssa. Mä arvelin, että olisin huomenna katunut jos tyrmäisin suorilta toisen tallilaisen yrityksen tutustua muhun. Sit mä painuisin nukkumaan. Tapahtui mitä tapahtui. * Aleksanteri kysyi, että voitaisko me mennä jonnekkin muualle juttelemaan. Mä menin vähän hämilleni, koska en osannut yhdistää miksi juuri nyt pitikin vaihtaa maisemaa, kun äsken oli ollut ihan okei tässä sohvalla. Olinko mä ottanut jonkun tylsän puheenaiheen, johtuiko tää mun flirttailusta vai pelkäskö Allu että joku Seppeleen hobittitytöistä tulis taluttamaan sen korvasta omaan hotellihuoneeseensa? Oli syy mikä tahansa, mä olin valmis hiipimään vaikka ulos, kunhan ei vielä tarvitsisi rämistellä Oonan ja Ellidan seuraksi pupillit sydämenmuotoisina. Kattoidea palas mun mieleeni uudestaan, ja päätin olla välittämättä mahdollisesta romanttisuuden vaarasta - tähdet pystyi aiheuttamaan jonkin toisenkin tunnelman, niin mä uskottelin itselleni. Ja nythän sitä testattaisiin, kuinka paljon uskallusta Seppeleen miehistä löytyi.
"Miten ois katolle?" ehdotin varovaisesti, mutta kunhan oli saanut idean sanottua, ei se ehkä tuntunutkaan niin hullulta. Taakka putosi harteilta, ja mun ääni sai kiusoittelevasti sävyn, kun jatkoin: "Vai pidetäänkö sitä Liekkijärvellä liian vaarallisena?"
*
Mä en oikeasti tiennyt yhtään, miten flirttailevia ihmisiä piti käsitellä. Pitikö niille jotenkin ilmoittaa, että viesti oli mennyt perille ja mä olin tajunnut flirtin? Vai oliko homman pointti että molemmat esitti että keskustelu olis ihan tavallinen? Vai pitikö flirttaileva tyyppi jotenkin siirtää syrjään ja odottaa kolme minuuttia, että se vetäis henkeä ja rauhoittuis? "Katolle?" Mä toistin, kun Grace vääntäytyi sohvalla taas johonkin onnistuneen rentoon-mutta-hyvännäköiseen asentoon. Korvanlehdet kuumottaen mä katsoin pois. Jos Grace olis päättänyt lauseen siihen, mä olisin ehkä keksinyt jonkun kiertelevän tekosyyn jonka varjolla mennä vaikka hotlan käytävään seisomaan (älkää kysykö miks mä valitsisin just sen paikan) - mutta totta kai se jatko. Ja totta kai sen piikki iski just kenties heikoimpaan kohtaan mun lihassa. "Sama se minä sitä Liekkijärvellä pidetään, musta se ei ainakaan oo liian vaarallista", se saakelin yllytyshullu persoona, josta mä en aina erityisemmin itsessäni pitänyt, sanoi ja nauro niin ku joku idiootti gangsteri. Rahoitu Aleksanteri, mä mietin vaimeasti. Mut niin mä nousin sohvalta ja työnsin jalat Puman kenkiin, jotka olin jättänyt lojumaan kokolattiamatolle. Grace seuras tassutellen mun perässä hotellin pihalle. * Laskin hitaasti kymmeneen, kun Aleksanteri pohti katolle kiipeämistä, mutta pieni hymynkare palasi suupieleeni kun lopulta mies löysi jonkun itsevarman äänen syvältä sisimmästään ja ilmoitti, että ei se liian vaarallista olisi. Kumma kyllä mä en ollut koskaan ajatellut esimerkiksi sitä katolta putoamisen vaaraa, vaan lähinnä miettinyt olisiko katolla vähän väärällä tavalla käsitettävä tunnelma. Oli miten oli, mä tiesin että jos Inga tai joku vastaava sais ennen aamua selville missä Pappilan edustajat keikkui tähän aikaan illasta (tai yöstä), mut lähetettäisiin huomenna kotiin ennen kuin ehtisin kissaa sanoa. Onneksi me ei meinattu jäädä kiinni.
Mulle tuli kiire vetää Converset jalkaan (loistavat kiipeilykengät) ja syöksyä Aleksanterin perään, koska jätkän käytös oli muuttunut sillä sekunnilla puolet pääkaupunkiseutulaisemmaksi, kun mainitsin vaaran. Suljin etuoven perässäni niin hitaasti kuin kykenin, ja varmistin ettei se mennyt lukkoon - taivasalla nukkuminen ei valitettavasti houkuttanut, vaikka olishan siinä ollut hyvä syy viettää koko yö Allun kanssa. Olin saanut miehen kiinni siinä vaiheessa, kun tuo ehti talon seinää pitkin kiipeäville rautaisille tikkaille, ja sen enempää epäröimättä näytin mistä pk-seutulaiset on tehty. Vilkuilin Aleksanteria olkani yli samalla kun vähin äänin kiipesin tikkaat ylös. Meidän onneksi hotellin katto ei ollut liukkaimmasta päästä, vaan oli helppo hiipiä sen harjalle istuskelemaan. Mä pidin huolta siitä, etten ruvennut etsimään taivaalta Pohjantähteä tai edes kuuta, vaan pidin katseeni kohteessa, joka tuntui suhteellisen turvalliselta. Tai en mä turvallisuudesta tiedä, mutta tähtien katselusta opettaa joka ikinen teiniällökirja joka on ikinä kirjoitettu.
"Joten, nyt me ollaan täällä. Mitä seuraavaks?" kysyin ja nojasin päätäni oikean käden kämmeneen.
*
Musta tuntui kuin mä seurailisin itseäni jostain kauempaa. Se oli suunnattoman huvittavaa. Täällä sitä istuttiin jonkun keskiajalla rakennetun hotellin saakelin kylmällä katolla täysin vieraan mimmin kanssa. "Mitä seuraavaks?" Mä toistin. No, suoraan sanottuna mulla ei ollut mitään hajua. Mä olin kiivennyt katolle viimeks monta vuotta sitten, ja muistelisin että se kerta olis liittynyt jotenkin mun siskoihin ja vesipyssyihin - joo, siitä oli tosiaan aikaa. Eikä katto silloinkaan ollut mun muistikuvien mukaan mikään tekemisen suuri huvipuisto. Me oltiin istuttu siskojen kanssa varmaan tuntikausia niin ku rivi märkiä kanoja ja riidelty siitä kenen pitäis huutaa apua. Mä tungin kädet hupparin pehmeiden hihojen sisään ja vilkaisin syrjäkarein Gracea. Se tuijotti vastapäiseen metsikköön kulmat keskittyneessä kurtussa. Seurasin salaa sen katsetta, mutten saanut selville mitä se katsoi. "Miks sä tuijotat noin?" Kysyin lopulta. Grace hätkähti ja näytti harkitsevan. * Musta tuntui, ettei seuralaisellani ollut mitään erityisiä ehdotuksia jatkolle. Ja mä olin myös oikeassa. Elokuvissa tässä vaiheessa olis tullut hiljaisuus, sit meidän katseet ois kohdanneet ja molemmat olis nojautunu eteenp- GRACE. Tää on oikeeta elämää, ei fanfictionia. Keskityin katseeni edessä olevan havumetsään taivasta vasten kohoavaan siluettiin, ja ajattelin itsekseni, että täällä oli ihan pirun kylmä. Mulla oli kuitenkin semmoinen tunne, ettei Allu tarjoais mulle takkia. Ja jos ei jo henkisistä syistä, niin sitten sen takia ettei sillä edes ollut takkia. Hieroin mariininsinisen neuleen peittämiä käsivarsiani jonkun pienen lämmöntunteen toiveessa.
Aleksanteri kysyi, miksi mä tuijotin intensiivisesti kuusikkoon. Päätin etten käytä sillä tavallista siellä juoksenteli joku orava-tekosyytä, vaan vedin vähän salaperäisemmäksi. Eri asia, millainen olis reaktio, mutta tuo ensimmäiseksi mainitsemani tapa oli ehkä kaikista läpinäkyvin. "Miksei avaruudessa pysty itkemään? Mistä mä tiedän", mutisin huolettomasti ja käännyin katsomaan vaaleansinisiin silmiin. Niiden väriä oli tosin vaikea arvata näin pimeässä, kun hotellin pihassa tönöttävät renesanssinaikaiset pihavalot eivät auttaneet mitään.
*
Mä hiljenin ja käännyin sit hitaasti katsomaan Gracea. Se tiiraili mua siistien tummien kulmiensa alta ja piteli käsiään polviensa ympärillä. Miksei avaruudessa pysty itkemään?? Oliko tää joku salaviesti? Vai arvoitus, ja jos mä vastaisin väärin, niin Grace tempaisis mut alas katonharjalta? "En mä tiedä? Jos se johtuu paineesta, niin pystytköhän siellä sit edes sylkemään?" Mä lopulta vastasin häkeltyneesti. Grace naurahti ja kääntyi katsomaan pois niin, että varjo laskeutui sen kasvoille. Se hieraisi kananlihalle nousseita vaaleita käsivarsiaan. Munkin selkärangassa hytisytti, tää kylmää hohkaava ja kuurasta kimalteleva katto ei todellakaan ollut mikään lämpöparatiisi. "Paleleeko sulla?" Mä kysyin, vaikka suoraan sanottuna jos Grace olis kieltänyt, mä olisin nauranut sille päin naamaa. Se värisi niin, että mua melkein pelotti sen tipahtavan kohta tärinöissään katolta. * Jäin tuijottelemaan mun sormia, joilla tein pientä ympyrää polveani vasten. Aleksanterin kysymykseen vastasin heti, se tuli kuin automaattisesti: "ei". Kuulin, kuinka jätkä hymähti huvittuneesti, mutta en kääntynyt katsomaan. Musta tuntui, että mun sormien liike melkein hypnotisoi mut. Kylmät väreet kulki selkärankaa pitkin, ja sai mut ravistamaan hartioita. "Tai no... mä olin aina kuvitellut katolle kiipeämisen vähän mukavampana kokemuksena", mutisin ja saatoin vahingossa hymyilläkin. "Joo, kyllä palelee. Olis aika kummaa, jos ei."
Mun alahuuli värisi, kun käännyin katsomaan Aleksanteria. En mitenkään kovin odottavasti, vaan lähinnä mietin, miten mies jatkaisi tuota kysymystään. Tunsin oloni jotenkin tosi haavoittuvaiseksi siinä täristessäni, en mä yleensä tällaista tehnyt. Ilmeisesti vahvastakin naisenalusta voi tulla henkisesti 15-vuotias ihastuessaan. Melkein teki mieli taputtaa omaa selkää ja sanoa että kyllä se siitä.
*
Mulle aukes yhtäkkiä valtavalla ryminällä, että tää jäinen katto ja ooh-mulla-ei-oo-takkia ja pimeä iltataivas yms. yms. saatto Gracen silmiin olla jotenkin äärettömän romanttista. Tai, jos mä olin rehellinen itselleni - olihan tää koko asetelma nyt ihan niin ku jostain kultakantisesta rakkauskirjasta, puuttu vaan joutsenpari, joka käyskentelis kaulat kaarella mustalla pihanurmikolla. Mä nielaisin pompottavan sydämen alas kurkusta. Olihan Grace siis hyvännäköinen ja vieras ja kaikkea, mutta kun... Mä en voinut mitään sille, että mun takaraivossa välähteli diamaisena sarjana kuvia Cellan naamasta. Enkä mä meinannut hätyyttelemälläkään saada niitä pois. Gracen silmiin oli tullut joku kummallinen katse. Mä en ollut varma kuvittelinko mä, vai nojautuiko se oikeasti mua kohti, mutta mut valtas jäätävä paniikki tehdä jotain. Mä haparoin käden ulottuville savupiipun, jonka karhea pinta kutitteli ihan lähellä, ja horjahdin seisaalleni sitä vasten. Nousuvauhti oli niin kiivas, että mä vetäisin sylkeä väärään kurkkuun. Siinä yskiessäni mä mietin, mitä vittua mä tein seisten katolla, miks ihmeessä olin valinnut sen mun tilanteen rauhoittavaksi reaktioksi ja kuka kertois mulle, mitä mun pitäis sanoa seuraavaksi. "Tuotaa, oota, sori", mä sanoin yskäisyjen välissä. "Siis mulla ei oo nyt mitään takkia lainata." No. Aika perinteistä. * Hätkähdin, oikeastaan melko rajustikin, kun Aleksanteri nousi seisomaan savupiippua vasten. Tarrasin tiukasti kiinni katonharjaan, vaikka en meinannutkaan pudota yhtään mihinkään suuntaan - se vain tuntui turvalliselta. Allu alkoi yskimään, mutta mun katse oli jäätynyt jo tiukasti sinne kuusikkoon, jossa se oli aikaisemminkin ollut. Yritin tasata hengitystä, vaikka samalla mun päässä pyöri ajatus, etten mä yleensä ollut näin säikky. Aleksanterin äänensävy oli hermostunut ja levoton, kun se yritti saada sanottua jotakin. "Joo, huomasin kyllä", mä mutisin ja tajusin sitten, että jos jätkä oli tuota äskeistä tilannetta ja sen teinidraamakirjamaisuutta säikähtänyt, kannattaisi ehkä olla vähän rennompi.
Niinpä mä käännyin hitaasti katsomaan toista ja hymyilin vähän. "Sinuna tulisin nyt alas sieltä, en ees haluu tietää millasiin hankaluuksiin mä joudun jos nyt vahingossa liukastuisit tai jotain."
*
Mä laskin käsivarren rennosti savupiipulle ja esitin (toivottavasti en niin läpinäkyvästi kuin miltä tuntui), että mä nyt vaan olin halunnut analysoida maisemia vähän ylempää. Ihan niin ku marraskuinen hotellinkatto ei olis jo riittävän extremeä. "Hehehehe, en mä liukastu", mutisin luonnollisesti ja itsevarmasti samalla kun laskeskelin, miten sille saakelin harjakatolle pääsis kaikista turvallisimmin takaisin oravamaiseen kyykkyyn. Mä näin hyvin selkeesti ja elävästi, miten rullaisin mustaa katonharjaa pitkin ja räystäältä alas. Saattais Pyry ja Kassu ihmetellä, kun mä vilkuttelisin niiden ikkunaruudussa suhahtaessani kohti talvista lumipenkkaa hotellin seinustalla. "No, nyt mä tuun alas", mä rykäisin ja laskin kädet (jäätävän kylmälle) katolle. Grace tuijotti mua koko sen kiusallisen pitkän ajan, jonka mä hivutin jalat vuoron perään koukkuun ja valuin istumaan. Olis pitänyt ottaa joku lämpötyyny mukaan. Tai jäädä sisälle. "Sori. Mä vaan, öö, jotenkin tulkitsin kummallisesti tän tilanteen", mutisin vaivaantuneena. Hyvä selitys, mä kehuin itseäni. Varmasti auttoi antamaan tasapainoista kuvaa musta. * Vaikka mä yritin yhä toipua järkytyksestä, en voinut olla hymähtämättä avoimen huvittuneesti kun Aleksanteri yritti uskotella ettei liukastuisi. Mä toivoin että miehenalku itse uskoi siihen, koska mä en kyllä löisi vetoa siitä että tuo taiteilisi itsensä jalat edellä alas tältä katolta. Seurasin silmä tarkkana kun toinen istuutui turvallisesti takaisin omalle paikalleen, valmiina suurin piirtein syöksymään toisen perään jos katto karkaisi alta. Okei, ehkä en, mutta mä tekisin mitä vaan ettei Raija sais tietää mun valvoneen täällä katolla. Luojan kiitos ei ollut tarvetta ninjamaisille pelastusliikkeille, koska Aleksanteri istui lopulta turvallisesti (tai miten sen voi ottaa) katonharjalla terveellisen etäisyyden päässä pahoittelemassa.
"Ei se mitään", mä sanoin hymyillen ja laskelmoin parhaaksi vaihtoehdoksi sen, että pidin katseeni miehen silmissä. "Tiiätsä paljon kello on? Mun pitäis kai nousta aamulla tekemään sykeröitä Rollelle, vaikka ei mua väsytäkkään."
*
"Mulla ei oo kelloa", kohautin olkia. Kännykkä lepäili turvallisesti hotellihuoneessa sängylle heitetyn ulkotakin taskussa. "Mutta jotain, kymmenen? Ehkä? Mä en tiedä kauanko nukuin." Mä asetuin istumaan savupiippua vasten ja roikotin toista jalkaa suorana katonharjaa myöten. Grace vilkuili mua. Mun oli edelleen vaikea käsittää mitä ympärillä tapahtui: täällä mä kiipeilin vieraan mimmin kanssa pitkin kattoja, ja mun alapuolella muut seppeleläiset joko nukkui tai valmistautui jollekin poniseikkailuistaan (epäilin jälkimmäistä). Mä olin luullut, että siinä vaiheessa olisin itse ollut tukevasti unten mailla. Uskomatonta. "Sä oot varmaan ainoa pappilalainen, joka on vielä hereillä", mä totesin muistellessani, miten kisaajat oli valuneet sekä meiltä että toiselta tallilta huoneisiinsa. Ne oli marisseet kovaan ääneen aikaisesta herätyksestä ja jättäneet törkeesti huomioimatta kisahoitajat, joista moni olis varmaan jo nukkumassa ja poti valmiiksi huomattavasti aikaisempaa herätystä. Mä ihmettelin salaa miks Grace niin innoissaan halus viettää yönsä valvomalla. "Eksä pelkää että nukahdat huomenna satulaan? Tai siis, mä en usko olevani niin valovoimaista seuraa että jaksat sen varjolla kisata koko huomisen", mä naurahdin kuivasti. * Mä yritin hapuilla farkkujen takataskua kännykän toiveissa, mutta ei. Kummallakaan meistä ei ollut kelloa, ja jos totta puhutaan, nyt kun oli pimeää 20 tuntia päivässä ei mun ajantajukaan ollut erityisen hyvin raiteilla. Raaputin katonharjasta jotain sammaleen tapaista, mutta yritin silti pitää katseeni Aleksanterissa, kun oltiin nyt saatu se normaalin keskustelun flow päälle. Ainakin osittain.
Pidättelin naurahdusta, kun Allu väitti minun olevan ehkä ainoa pappilalainen hereillä. Ei ollut toivoakaan, että olisin. Oona, Ellida ja Sierra olivat kolmistaan samassa huoneessa - eikä yksikään niistä kilpailisi huomenna. Puhumattakaan Jassusta, joka varmasti pyöri hermostuneena sängyssään kun sitä ei päästetty Joonan kanssa samaan huoneeseen (lopputulos ei varmaan olisi miellyttänyt ketään muita kuin pariskuntaa itseään). Seppeleen vastuuntuntoiset kisahoitajat olivat olleet nukkumassa jo varmasti useamman tunnin, mutta siellä meidän Oonat ja Ellidat vaan valvoi. Varmaan pelasivat pullonpyöritystä tai kehittelivät salaliittoteorioita siitä, kuka oli kidnapannut mut. Vallu ja Rolle saattaisivat hyvällä tuurilla kisata huomenna harjat taivasta kohti sojottaen ja ravailla lämmittelyssä pintelit vain puoliksi käärittyinä.
"Niin kauan kun mä saan aamulla viis kuppia kahvia järjestelmääni, mulla ei oo mitään hätää", vastasin Aleksanterille huolettomasti ja hymyilin vähän. "Enköhän mä pärjää ihan hyvin. Ja olisin mä varmaan valvonut muutenkin, joten mielummin teen sen täysjärkisessä seurassa kuin... no, niin. Sanotaanko vaan, ettei kaikki pappilalaiset ihan vielä nuku."
*
Mä nyökkäsin hyväksyvästi Gracen kahvikommentille. "Sen voimalla varmaan itse kukin jaksaa nää kekkerit", kuittasin. "No... pitäiskö meidän sitten, en mä tiedä, yrittää hiippailla sisään?" Grace vilkaisi mua kulmiensa alta, ja sen elekielestä norsukin olis osannut lukea, että se mietti yritinkö mä päästä siitä eroon. Mä jotenkin naurahdin hermostuneesti. "Siis jos sä haluat nukkumaan. Ja jos sulla ei oo jotain yllätyskäännettä tänne katolle? Tyyliin pappilalaisten väijytys?" Keksi parempia vitsejä, Aleksanteri, mä mietin itsekseni. Mun teki mieli nyhtää kuumeisesti hupparin hihaa, jonka sisällä mun sormet piilotteli, mutta siitäpä Gracella olis varmaan ilo alkanut. Mä olisin saanut kuulla varmaan loppuelämäni jokaisessa ridakoulujen yhteistapaamisessa, miten en pystynyt säilyttämään hermojani ees viittä minuuttia. Niinpä mä istuin paikallani ja olin aika varma, että näytin suolapatsaalta. Tai ehkä jääveistos sopis paremmin tähän tilanteeseen, vaikka en kyllä tiennyt kuka sen olis tänne katolle pykännyt. * Mä en halunnut nukkumaan. Mä halusin istua just tässä katolla ja saada tehtyä suhteellisen normaali vaikutelma Aleksanteriin. Mä halusin lopettaa tän niin, että toinen tulis juttelemaan uudelleen - että se tunnistaisi mut, kun huomenna tein koulurataa Rollen selässä. Mutta mun piti olla realistinen, sillä nää kilpailut oli kuitenkin tärkeät enkä saanut jonkin sellaisen, jota en kumminkaan voi saada, täysin pilata mun mahdollisuuksia jossakin, jossa mä olin edes suhteellisen hyvä. Hymähdin huvittuneesti Aleksanterin vääntämälle vitsinpuolikkaalle.
Mun mielikuvitus toi heti nenäni eteen tarjolle vähintään tuhat vaihtoehtoa, jos mietittiin käännettä kattovisiitille. Suurin osa liittyi melko ennalta-arvattavasti niihin tunteisiin, joita mulla oli Aleksanteria kohtaan. Mutta mö en halunnut, että tää menis niinkuin jossain teinikirjassa, joten kaikki ajatukset oli hylättävä. Sitä paitsi, viimeksi kun Allu luuli että yritin jotain, se oli hypännyt tekemään lähempää tuttavuutta savupiipun kanssa. "Niin hyvältä kuin pappilalaisten väijytys kuulostaakin, mä en usko että me ollaan missään piilokamerassa", naurahdin. "Toisaalta, meidän tallin väestä ei kyllä ikinä tiedä. Paras karata täältä, ennen kuin ne yllättää meidät."
Mä liu'uin mitään Aleksanterilta kysymättä alas, nappasin turvallisesti tikkaista kiinni ja jäin vielä odottamaan, tulisiko mies perästä vai jäisikö se katonharjalle miettimään elämän vaikeita kysymyksiä.
*
Grace kipusi mun edellä tikkaat alas, ja mä odotin hytisten katonharjalla että se sais laskeuduttua maan tasalle. Vasta nyt, kun mä jäin hetkeksi yksin odottamaan, tajusin miten kohmeessa olin. Kun mä kiipesin vuorostani alas, pelkäsin joka puolalla että sormet jäis kiinni jäiseen metalliin. Siinä olis ollut suht paljon selittelemistä Annelle. Maan kamaralla mun katse hakeutui automaattisesti hotellin ikkunoihin, ja mä huomasin miettiväni keiden valoisat neliöt antoi tälle puolelle pihaa. Ainakin keskikerroksen kolmessa huoneessa tais olla vielä porukkaa hereillä. Ylöspäin tiiraillessanikin mä tunsin poskellani Gracen katseen tiiviinä ja vaativana.
"Mennääks sitten sisään?" Mä kysyin epävarmana siitä, miten pitkään vieraitten tallien edustajien oli sopivaa hengailla iltamyöhään pihalla. Ei sillä että muaolis muitten säännöt kiinnostanut. Mutta silti. * Ehdin jo melkein huolestua, ettei Allu tule perästä vaan jää katolle nukkumaan, mutta kunhan mä olin turvallisesti maankamaralla tuli mieskin perästä. Mua vähän huolestutti joissakin ikkunoissa palavat valot, mutta yritin uskotella mun olevan sen verran tummiin pukeutunut että kunnon etäisyydeltä mua ei edes tunnistaisi. Oon kyllä aika yllättynyt siitä ettei mitään yövahteja oltu palkattu, mutta ehkä tallinomistajat olivat vähän liian luottavaista sakkia. Seppeleen Anne vaikutti mun mielestä sellaiselta pullantuoksuiselta poniäidiltä ainakin ensi vilkaisulta, mutta Raija olisi saattanut jotain vartijoita palkatakkin.
Mä siirryin katsomaan Aleksanteria, joka käänsi katseensa nopeasti mun suuntaan. Tuo kysyi sisään menemisestä, ja naurahdin. "No siis, kyllä mä olin vähän sellaista suunnitellut", mutisin - ei täällä ulkona ollut sen enempää tekemistä kuin katollakaan. Okei, täällä alhaalla oli ehkä vähän turvallisempaa, mutta muuten sama homma. Käpsyttelin ihan tyytyväisenä hotellin ovelle, ja kun aukaisin sen niin hiljaisesti kuin osasin, lämmintä ilmaa tulvahti kohti kasvoja. Mä melkein huokaisin ääneen, kun muistin kaikki sisätiloissa olemisen mukavuudet samalla kertaa. Aleksanteri seurasi mua sen näköisenä ettei oikein tiennyt mitä oli tekemässä, mutta mitä nyt miestä tunsin, se taisi olla hänen perusilmeensäkin. Taidettiin kuitenkin molemmat olla melko tyytyväisiä siihen, että oltiin siirrytty sisätiloihin.
*
Sisällä mun kohmettuneet sormet ja varpaat alkoi sulaa kertarysäyksellä. Mun oli pakko pysähtyä ovensuuhun ja kipristää varpaat koukkuun, koska äkillinen lämpö tuntui suunnilleen samalta kuin jos joku olis yrittänyt pumpata mun raajat kaksinkertaisiksi. Grace kääntyi katsomaan mua ja naurahti hiljaa. "Palaako tunto?" Se kysyi. Mä arvelin, että se oli niitä ihmeellisiä tyyppejä, joihin lämpö palas tyylikkäin sisäisin keinoin eikä tällä tavalla piiskamaisella pistelyllä ja poltteella. "Joo, ikävä kyllä", mä irvistin ravistellen sormia. Miksei mulla ollut pihalla hanskoja mukana? Nyt oli sentään marraskuu. Hotelliaula oli ihan yhtä tyhjä kuin puoli tuntia aiemmin. Tää ei ollut ihan niin style paikka, että vastaanottovirkailija olis kököttänyt tiskinsä takana koko yön. Se oli kadonnut pikku toimistoonsa, ja hyvällä tuurilla ajelis varmaan jo kotiin. "Pitää varmaan olla aika hiljaa." Mä supisin vilkaisten pimeään käytävään, jossa huoneitten ovet odotti rauhallisina. "Tai siis, aattelen vaan Annea ja sitä teidän tallin omistajaa", valehtelin. * "Raijaa", mä korjasin nopeasti Aleksanterin ajan tasalle, vaikkei tieto varmaan hyödyttäisi häntä sen erityisemmin. Potkin tennarini muiden kenkäparien muodostaman viidakon jatkeeksi ja hiihtelin sitten aulaan. Kaikkialla oli hiljaista, niin hiljaista että mä melkein toivoin jonkun hiiren rapistelevan nurkassa. Pimeydessä tuli sellainentunne, että joku tarkkaili meitä. Ehkä pappilalaiset oli oikeastikin järjestäneet väijytyksen?
"Pitäis varmaan mennä, ennen ku joku kuulee meidät ja tulee ihmettelemään", mutisin ja tutkin Aleksanterin kasvoja, joita valaisi vain ikkunaverhoihin ripustettujen valosarjojen lamput. Mä olisin mielelläni jutellut kauemmin, mutta halusin jättää jotain juteltavaa toiseenkin kertaan, joten oli ehkä parempi antaa kellonajalle periksi. Mä harkitsin hetken jotain sukat jaloista pyöräyttävää, täysin kulman takaa tullutta poskisuudelmaa, mutta päätin käyttää sitten vähän vähemmän mielikuvitusta. "Huomenna nähään", sanoin hymyillen ja lähdin kävelemään jo meidän huoneelle päin. Mä jatkoin kuitenkin vielä kääntymättä enää toista katsomaan: "Kauniita unia."
*
"...unia?" Mä mölähdin Gracen selälle, kun se hiihteli kokolattiamattoa pitkin kohti omaa huonettaan. Ovella se vielä kääntyi ja hymyili mulle jonku ihme Esmeraldahymyn, ennen kuin katos sisään ja jätti käytävän taas hämäräksi.
Mä seisoa tönötin hetken miettimässä mitä hittoa olin äsken puuhannut ja tukahdutin käsittämättömän halun nauraa. No. Ainakin mä luulin, että olin onnistunut saamaan yhden uuden kaverin.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Nov 18, 2015 21:51:32 GMT 2
19.11.2015 – Se, jossa on vähän flashbackeja ja suht paljon ketutusta
Eilen mä olin keksinyt yhden paskan suunnitelman, ja sen toteutus oli epäonnistunut totaalisesti. No harm done siis.
Tai ainakin näin saattais ajatella. Miksi mä sitten istuin Seppeleen oleskeluhuoneessa yksinäni ja nakersin raakaa piparitaikinaa suoraan paketista niin ku joku saakelin hyljätty tonttu?
Mun elämän liukumäkimäinen suunta oli alkanut eilen illansuussa noin kello kahdeksantoista tai jotain sinne päin. Tai no, koko päivän mä olin sählännyt ihan omissa maailmoissani. Melkein tunsi, miten päivän onnistumiskäyrä vaan vääntyi alemmas ja alemmas. Aluksi unohdin laittaa sähköt takas päälle, kun hain Myntin sisälle ja jouduin tunkemaan paljain käsin Harryn sisään aitoihin, sit satuloin lumisen hepan väärälle tunnille, kaadoin kottikärryjä työntävän Pihlan niin että tuntisin huonoa omaatuntoa varmaan ens juhannukseen, repäisin ilmoitustaululla olevan Myydään ridapöksyt – ilmoituksen halki kun yritin irrottaa puhelinnumerolärpykettä, ja lopulta istuin puoli tuntia katselemassa kuvia Salmasta ja kikkarapäisestä tummapiirteisestä jätkästä Ranskassa, tai Salman kotona, tai Seppeleessä tai jossain, mikä näytti lumiselta pyörremyrskyltä (mahd. myös Seppele).
No, tuohon viimeiseen tilanteeseen mä päädyin itse, ja se jopa saattoi olla syy kaikkiin eilisen aiempiin mokailuihin. Oli nimittäin pakko myöntää, etten mä paljoa muuta ollut koko päivänä miettinyt kuin Cellaa ja tätä LIONELIA (mikä nimi), jotka oli viime kesänä elävöittäneet mun sateista päivää hieromassa huuliaan vastakkain. Musta tuntui, etten mä saattanut levätä ennen kuin olisin saanut tietää täsmälleen kuka jätkä oli, mitä se oli tehnyt täällä, miten hyvin se tunsi Cellan ja mikä oli ajanut ne pussailemaan. Ja kuka oliskaan ollut parempi tietopankki kuin Salma.
Sen tiedot ei tosin erityisesti ilahduttaneet mua. Joko mä olin esittänyt asiani täysin nurinkurisesti ja Salma luuli, että mä halusin viettää iltapäivän ylistämässä patonkipojua, tai sitten se vaan oli täysin sydämetön, kun toimitti mulle kuvia kuvan perään täydellisestä naamavärkistä. Salma laverteli iloisesti miten Lionel oli käynyt täällä jo kahtena peräkkäisenä jouluna ja vielä viime kesänä (AH MITEN MUKAVAA!!!!!), ja miten ne oli Cellan kanssa pitäneet yhteyttä muutenkin. Mun vitutus oli varmaan alkanut paistaa läpi jossain vaiheessa, koska Salma oli kiireesti lisännyt jotain siihen suuntaan, että Ranskahan oli kaukana ja Lionel ja Cella vaan kaverit. Joo, in your dreams, mä ajattelin.
Ilta ei ollut mennyt yhtään sen parempaan suuntaan. Mä olin ollut tuijottelemassa koomaillen Cella sydän Aleksanteri –seinää satulahuoneessa, kun tekstin toinen osapuoli ryykäs yhtäkkiä sisään. Cellan törmätessä leikkisästi mun selkäpuoleen oli just ollut meneillään erityisen kivulias muistelo siitä, miten se oli kiemurrellut saunasta tulleena Lionelin kimpussa. En ollut varma mikä kauhistuttava inspiraatio muhun oli iskenyt, mutta mä olin kääntynyt Cellan puoleen ja latonut sille: ”Kuule, sun pitäis lopettaa toi, ettei tuu kellekään mitään väärinkäsityksiä.”
Mä en ollut ollut ihan varma mitä halusin lauseella saavuttaa, koska samaan aikaan mä muistan mittailleeni miten pystyisin parhaiten tähtäämään Cellan huulille sen käsivarsilla keikkuvan satulan yli. Tulos oli kuitenkin selkeä. Cellan ilme jotenkin värähti, hetken mä luulin että se aikois nauraa mulle päin naamaa.
Ja sit tilanne meni jotenkin niin absurdiksi, että mä olin ajattelin jälkeenäpäin kuvitelleeni kaiken. Andrei möllisteli satulahuoneeseen, Cella muuttu Suomea puhuvaksi Charlien enkeliksi ja alle puolessa minuutissa ne iski hynttyyt yhteen ja päätti lähteä yksissä tuumin pois tallilta. Yhdessä siis. Samassa autossa vierekkäin istuen. Mä olin tuijottanut Cellan poistuvaa selkää ja miettinyt, että yhtä raskaalta ja karvaalta mun olo ei ollut tuntunut pitkään aikaan. Ihme sinänsä, juurihan mä olin niin hurskaasti käskenyt sitä pysymään musta kauempana.
Päivä ei ollut tänään erityisemmin parantunut. Aamulla mä olin maannut puoli tuntia sängyssä ja tuijottanut harmaata kattoa yrittäen kammeta Cellan naamaa mun päästä. Se lipes sinne takaisin aina jotenkin salavihkaa, ja sen mukana luikahti orpo katumuksen tunne.
Tallilla mä olin rymistellyt suoraan Myntin karsinaan ja toivonut, ettei kukaan haluais tulla puhumaan mulle. Myntsä onneksi tajusi olla suu supussa. Mä hinkkasin sen läpi kaikilla harjoilla, jotka löysin virttyneestä harjapussista ja mietin, että samalla energialla mä olisin varmaan harjannut koko tallin hevoset läpi. Sen sijaan mä painuin kottikärryille ja huhkin kolmessa minuutissa karsinasta joka ainoan lantakokkareen ja märän läikän. Kun mä olin liukastellut lantalalle ja palasin takaisin, Myntti pungersi just uusia pullia puhtaille alusille. Tavallisestihan se oli, no, normaalia hevosen toimintaa, mutta tänään niin kettumaista että mä olisin voinut heittäytyä luovuttajana lattialle.
Kaiken lisäksi Anne ilmeisesti yritti vääntää musta jotain kerhosetää. Se oli äsken tullut toimistosta samaan aikaan, kun mä suuntasin yläkertaan, ja pysäyttänyt mut. ”Aleksanteri, mulla on sulle yks juttu!” Se oli kuikkinut toimiston ovella tyytyväisyyttä loistaen. Mä haistoin mätää, mutten lantaepisodin (se todellakin ansaitsi episodin nimen) jälkeen keksinyt riittävän nopeasti pakokeinoa. ”Tuu vaan tänne toimistoon”, Anne kopautti oven auki. Mä hipsin varuillani sisään.
Anne katseli mua niin mielissään, että mua vähän ahdisti. Se kiersi pöytänsä luo ja osoitti valtavaa tavaraläjää sen kulmalla. ”Te sijoituitte niin hyvin Pappilassa, että mä oon ostanut teille piparitaikinaa!! Saatte leipoa yläkerrassa, ja voitte sitten viedä piparit paistumaan päärakennukseen. Kassu kyllä avaa teille oven!” Se hönkäili onnellisena ja tyrkkäs mun syliin kolisevia uunipeltejä pöydältä. Päällimmäisellä luisteli leivinpaperirulla, sakarainen kasa metallisia piparimuotteja ja KAKSTOISTA PAKETTIA PIPARITAIKINAA. Mä en valehtele, niitä todellakin oli kakstoista. Jokainen oli sulatettu huolellisesti, vissiin just pakkauksen määräämä kaks tuntia huoneenlämmössä, hyvä ettei niitten päällä ollu vielä pikku suukonkuvia. Anne oli totisesti panostanut.
En mä tiennyt, mitä olisin voinut sillä taikinamäärällä tehdä, joten mä mölisin jonkun paniikinomaisen piparikutsun tallikäytävän alkupäässä pälättäville hoitajille ja painelin yläkertaan. Sit mä istuin tyhjässä huoneessa tunnin odottamassa muita (mikä on todellakin outoa Seppeleessä) ja revin sen jälkeen vittuuntuneena auki ensimmäisen käärepaperin taikinan ympäriltä. Mä lupasin salaa itselleni, että istuisin täällä kunnes pökertyisin taikinaähkyyn.
Mä olin juuri ehtinyt päätellä, että yläkerran hiljaisuus ei varmasti suinkaan johtunut ratsastustunneista, vaan että kaiken takana oli koko Seppeleen yleinen päätös vihata mua. Iskostin tätä ajatusta paraikaa mun alitajuntaan sokerinen taikina kurkussa ällöttäen, kun ovi kolahti kyllästyneesti seinää vasten – ja sisään lampsi Cella.
Silloin koitti ehkä se maaginen hetki, kun maapallon navat vaihto paikkojaan ja koko planeetta vaipu ikijäähän. Ainakin sellainen olo mulle tuli, kun mä kohtasin tupapöydän yli Cellan katseen. Se näytti villiltä. Hiukset tunki takkuisina syvälle vedetyn pipon alta, ja hupparin olkapäillä keikkui vähän sulavaa lunta. Mukanaan se toi kylmän tuulahduksen, josta mä saatoin tönköillä aivoilla päätellä, että se oli ehkä just tullut pihalta.
Mun sisuskalut surkastui pois. Mä en pystynyt katsomaan Cellan vakaviin kasvoihin, vaan laskin katsen käsiin –ja tajusin, että istuin edelleen avattujen ja avaamattomien piparitaikinakääreiden edessä niin ku päiväkoti-ikäinen muovailuvahapöydässä. Mua alkoi vituttaa suunnattomasti tilanteen koomisuus. Miksen mä edes kerran voinut kohdata Cellaa niin, että näytin suht. tyylikkäältä ja uskottavalta? Edes kerran?
Kolistellen tarpeettoman kovaa mä nousin pöydän äärestä päästäkseni kauemmas joulutunnelman yliannostuksesta. Cella oli jäänyt ovensuuhun, se harkitsi kai kannoillaan kääntymistä. Mä vedin henkeä. ”Oliko kivaa ajella Andrein kyydissä?” Mun ääni kuulosti katkerammalta ja ivallisemmalta kuin mun säälittäväksi keräksi vetäytyneissä ajatuksissa. Cella oli siinä mielessä yksinkertainen ihminen, että siitä näki heti kun se suuttui. Esim. nyt. Sen ilme ei varmaan oikeasti edes muuttunut, mutta yhtäkkiä naapuritalostakin olis huomannut, että sen olemus karahti kitkerän mustaksi. Jokainen yksittäinen kulmakarvakin viesti, että jos mä uskaltaisin inahtaa vielä tavunkin, niin saisin tuntea sen. ”Mikä saatanan kyselyikä sulla taas on”, se sähisi mulle ja törmäs mun ohitse tupapenkille. Istuessaan se mulkaisi piparipeltejä ihan niin ku ne olis tehneet sille henkilökohtaisen loukkauksen. ”Voisit kerätä nää kotileikkis mukaan, ennen kuin joku tulee tänne ja saa mitään VÄÄRINKÄSITYKSIÄ.” ”Ne on Annelta meille. Kaikille”, mä sain sanottua, vaikka mun surkastuneitten sisuskalujen tilalle oli just kaadettu vellovaa öljyä. Oliko mulla ikinä ollut näin paska olo? Miksi mä olin mennyt puhumaan Cellalle eilen yhtään mitään? Miksei me vaan oltu voitu hyökätä toistemme huulille aina kun jäätiin kahden kesken tästä hamaan tulevaisuuteen saakka?
Cella ei vastannut mulle, vaan kääntyi tuijottaan tiiviisti ulos pyryttävästä ikkunasta. Mä luulin arvaavani miksi, sen silmät nimittäin kiilsi vähän vetisemmin kuin niin vihaisella ihmisellä yleensä teki. Mä seisoin epävarmana keskellä oleskeluhuonetta ja häilyin epävarmuuden rajalla. ”Cella.” Mitä mun äänelle oli käynyt? Mä yritin rykäistä kurkkua niin hiljaa, ettei Cella kuulis sitä. ”Cella”, mä aloitin taas, mutten oikeesti keksinyt yhtään miten olisin voinut kuvailla mun sisällä olevaa kuristavaa olotilaa. Nolona mä vaikenin. ”Oli oikein hyvä autoajelu, kiitos vaan kysymästä”, Cellan ääni kimposi hyisenä ikkunasta, jota se tuijotti niin ku yrittäis porata siihen pikku reiät. ”Hyvä”, mun kuivasta kurkusta pääsi. ”No. Kiva kuulla siis.”
Haluutteko tietää mitä mä olisin halunnut tehdä? Mä olisin kaatua eteenpäin kolme meidät erottavaa askelta, tarttua Cellaan, työntää sormet sen vaaleaan tukkaan, mitä vaan kunhan olisin saanut sen jäisen selän kääntymään mun puoleen. Lattia heijas mun jalkojen alla, ja mä tajusin, että olin unohtanut hengittää. Vedin hermostuneena ilmaa keuhkoihin. ”Sun olis pitänyt ehkä Allu miettiä miten sä käyttäydyt. Ettei kukaan saa mitään väärinkäsityksiä.” Tupapöydän äärestä kuuluva ääni oli niin heikko, että mun sisällä kouraisi. Hiljaisuus sanojen jälkeen vaan venyi ja venyi, ja mä aloin pelätä ettei se oikeasti loppuis koskaan. "No. Samat sanat", mä lopulta rykäisin, ja pakenin yhä avoimesta ovesta lokerikkohuoneeseen ennen kuin Cella ehtis huomata mun äänen lopultakin pettäneen.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Nov 15, 2015 19:38:41 GMT 2
15.11.2015 – Se, jossa mä tajuan karvaan totuudenSunnuntait oli melkein aina hyviä. Talli oli hoitajia lukuun ottamatta tyhjä, sä sait tulla paikalle koska halusit välittämättä alkeistunneista tai muusta pakkotoiminnasta - ja Myntti ootti korvat tanassa, että pääsis koko iltapäiväksi mun urheaksi ratsuksi. Kun mä olin tänään tullut tallille saakelinmoisen loskan ja tihuttavan vesisateen läpi, olin heittänyt hepan selkään saman tien satulan ja liihottanut sen kanssa pihalle. Myntsän ilme oli taivasalla muuttunut ja äkkiä se näytti aika nyrpeältä, kun seisoskeli nakuna sateessa mun verhoutuessa huppuun ja kaulahuiviin. ”Sori, heppa”, mä olin sanonut ymmärtäväisesti kun pyörähdin satulaan. Myntti huokaisi ja lähti kaula pitkänä luikertelemaan kohti leirimökkien ohi menevää maastopolkua. Tuntu hyvältä näin ratsastuskoulumestaruuksien jälkeen olla hetki pois hengästyttävien tallityttöjen luota. Viime päivät niitä ei ollut hillinnyt oikeasti mikään. Ne oli kiekuneet ensin puoli yötä ranking-tuloksista, sitten jostain tallille palanneista vanhoista hoitajista (ok, no kyllä mä nyt Inkerille sydänsuruja aiheuttaneen Brisun tietty muistin), tuntiheppojen uusista hoitajista, Robertin valitsemasta Harryn hoitajasta, Bonnien varsasta, Salman varsalle antamasta nimestä, seuraavien rk-mestaruuksien huonejaosta, Kasperin salaisesta Tappi-ystävästä plaa plaa plaa plaa. Jos mä saisin olla tunnin kahdestaan Myntin kanssa, olisin pyhän onnellinen. ”Allu! Allu!!!!! Odota!” Joku karju mun takaa niin, että hyvä kun männyt ei kaatuneet. No. Olihan sitä rauhaa kestänytkin melkein viisi minuuttia. Maneesin ovi oli auennut ja sieltä purkautu just villapipoihin, huiveihin ja untuvatakkeihin topattuja ratsastajia heppojensa selässä. Sieltä käpsytteli Annia ja Lailaa, Tuuliaa ja Ruusua, Adalindia ja Solttua - tai ainakin näin mä yhdistelin vain nenänpäänsä paljastavat ratsastajat hevosiin. Varma mä en voinut olla, vaatetta oli ihan niin ku ne olis lähdössä asuttaan napa-alueita. ”Haluutko Allu tulla meidän mukaan nuotiolle?” Anni kysyi, kun mä olin vastahakoisesti pidättänyt Mynttiä ja kääntynyt odottamaan, että ne ehti kuulomatkan päähän. Maneesin ovi niiden perässä jäi roikkumaan auki ja keltainen kattovalo heijastu loskaiseen maaperään. ”Aaa, joo, no tuota…” mä harkitsin nopeasti voisinko sanoa, että olin just menossa treenaamaan jotain tosi tärkeää Myntillä. Ei menis läpi, tai jos menis niin vaikuttais tosi säälittävältä koska en edes osallistunut rk-mestaruuksiin. ”Tuu nyt! Meillä on vaahtokarkkejakin mukana!” Tuulia houkutteli pikku heppansa selästä ja taputti taskuaan niin, että se kahisi. ”No, en mä nyt…” ”Cella tulee kans, se jäi vielä laittaan Windille loimen.” Mä vilkaisin tahtomattani Lailan kalvakan kyljen ohitse maneesin ovelle. Windi astu samalla hetkellä ulos, melkein kuin ne olis odottaneet oven takana vuoroaan. Cella oli ottanut jalat pois jalustimista ja heilutteli niitä pilkkukyljillä. ”No ehkä mä sitten hetkeksi”, kuulin sanovani. Cella vilkaisi mua kypärän otsalipan alta, kun säätä selvästi vihaava Windi ehti meidän luokse. ”Moi”, se sanoi. ”Moi”, mä mölähdin. Muut oli päästäneet hepat takaisin käyntiin ja onneks Myntissä oli sen verran tuntihepan sielua, että se matki niitä omatoimisesti. Mä tuskin olisin muistanut antaa apuja, niin huolellisesti keskityin nyt tuijottelemaan hepan kampaamatonta harjaa. Windi oli jäänyt Myntin rinnalle, eikä Cella näyttänyt haluavan kiriä reilun hevosenmitan välimatkaa muihin. Ne oli taas päässeet rakkaimpaan puheenaiheeseensa numero yksi, eli siihen, millainen oli tää Harryn uus hoitaja ja mitä Robert sanois, kun Britta oli palannut ja oliko ne pitäneet yhteyttä kun Britta oli Ahvenanmaalla, ja kenellä oli kaikista ajankohtaisimmat tiedot eli oliko kukaan onnistunut lukemaan WhatsApp-keskusteluja jommankumman olan yli. Ei ollut. Mä hypistelin kiusaantuneena Myntin ohjia. Jotenkin koko ajan mä aistin Cellan mun toisella puolella, ihan kuin siitä olis hohkannut lämpöä. Ainoa ympärillä kuuluva ääni tyttöjen päivittelyn lisäksi oli hevosten kavioiden ruopaisut ja kaukainen, melkein kuulumaton autotien murina ja mun pään sisällä karjuva ääni, joka toisteli kerta toisensa jälkeen, että tää oli vaivaannuttavin tilanne sitten sen, kun mä olin mun ekan tyttöystävän luona yötä ja menin vahingossa nukkumaan sen vanhempien sänkyyn. Sitä mä en mielelläni muistellut. Vaikka mä ja Cella oltiin päädytty huulet vastakkain peräti kaks kertaa parin päivän sisään, mulla oli sellanen olo, että sen olis tehnyt joku vieras ihminen. Mä kyllä muistin kaiken ällistyttävän kirkkaasti, mutta olin alkanut epäillä oliko se kaikista paras vaihtoehto rauhaisan tallielon kannalta. Olin päätellyt yön suurina tunteina, että olis todennäköisesti ollut helpompaa jos mä olisin kummankin huulitörmäyksen jälkeen joutunut johonkin akuuttiin muistinmenetykseen. Mulla oli koko ajan hirvee olo, että jotainpitäis sanoa, tyyliin kosia tai ojentaa lähestymiskielto. Eikä mulla nyt ollu yhtään sen enempää sormusta kuin sitä paperinivaskaakaan. ”Hei ravataan vähän!” Anni huuteli mun suureksi helpotukseksi edestä. Mä napsautin pohkeet Myntin kylkiin ja yritin keskittyä keventämiseen. Kunpa mä olisin ollut alkeiskurssilainen, silloin se olis ehkä tuottanut riittävää aivokapasiteetillista haastetta. Tytöt oli nähtävästi valinneet jo valmiiksi jonku nuotiopaikan. Ne ratsasteli niin itsevarmasti ruovikoita ja ojanpohjia myöten, että mä olin jo kauan sitten kadottanut suuntavaiston. Saatoin lohduttautua vaan sillä ajatuksella, että heppakirjojen mukaan älykäs hevonen johdattais kotiin metsästä, kunhan vaan heittäis ohjat pitkiksi ja toivois parasta. Kaiken lisäks musta tuntui, että Myntillä olis varmasti jotain salaisia lisävarusteita, tyyliin kartta tai joku minkä se kaivais esiin tiukassa paikassa. Mä mietin huolestuneena, että luotin siihen hevoseen ehkä vähän liikaa. ”Jäädään tähän”, Tuulia sanoi, kun me mun nähdäkseni ratsastettiin ihan samannäköisen ruskean risukasan läpi kuin viimeiset puoli tuntia putkeen. ”Voi tästä tulee kivaa!” Adalind hymisi. Se laskeutui jo täyttä häkää Soltun selästä ja puuhas riimua sen kaulalle. ”Meillä on Allu ylimääräinen naru”, Cella sanoi. Se irvisti anteeksipyytävästi. ”Mut riimua Myntille ei vissiin tietenkään oo mukana.” ”Joo, no ehkä se pysyy pelkällä narulla”, mä sanoin sujuvasti niin ku taskulaskimeen asennettu Google Maps. Niin kummallisen tavallisia, niin kummallisen KAVERILLISIA lauseita. Ennen äskeistä sananvaihtoa mä ja Cella oltiin viikon sisään enemmän suudeltu kuin puhuttu. Mä olin vähän pettynyt, ettei nää ensimmäiset lauseet olleet jotenkin kuolemattomampia. Keskellä märkää maata oli kuin olikin pikku nuotio. Anni lähetti tärkeänä itsensä ja Tuulian hakemaan risuja, me jäätiin Adalindin ja Cellan kanssa tönöttämään nuotion ympärille. ”Onkohan täällä mitään istumapaikkaa?” Adalind kysy näyttäen siltä, että se oli aikaisemmassa elämässään tottunut aika paljon hohdokkaampiin nuotiopiireihin. ”Siellä hevosten takana on kumollaan pitkä penkki, se pitää kantaa”, Tuulia kailotti samalla äänenvoimakkuudella jolla autiolle saarelle jääneet huikkailee ohiajaville laivoille. Cella ja mä raahattiin loppujen lopuksi se penkki. Adalind sai jäädä tökkimään märästä tulipesästä pahimmat lumikokkareet pois. Hepat katsoi meitä hitaasti, kun me keikautettiin penkki pisaroita lennättäen ilmaan ja lähdettiin taapertamaan samaa polkua takaisin. Mä en tiennyt yhtään mihin mun pitäis katsoa, Cellaa silmiin vai kenties mietteliään romanttisesti lantapaakunmustaan metsään. "Oota, mä otan paremman asennon", Cella pysähty kesken matkan ja kohensi otettaan penkistä. Se oli mua niin paljon lyhyempi, että penkki seilas liukumäkimaisessa kulmassa. Kun me kaadettiin penkki omalle paikalleen nuotion viereen, meidän kädet jotenkin lipsahti hyisellä puupinnalla ja koski toisiaan. Mä en voinut olla katsomatta Cellaa. Ja kun olin katsonut, en oikeestaan seuraavaan viiteen minuuttiin miettinyt mitään muuta kuin sitä, miten se oli siristänyt silmiä ja hymyillyt mulle. Penkki oli sekä kapea että märkä, ei mikään palkintoja rohmuava ykkösluokan lepo-lasse. Heti kun istuin, mä tunsin miten kostea puu tervehti mun ohuiden ratsastushousujen kangasta MIELLYTTÄVÄSTI ja KUTSUVASTI. Mun pitäis opetella joko pukeutumaan kurahaalariin niin ku ammoisina päivinä tai kieltäytymään yllättävistä kutsuista nököttää metsikössä. Tuulia ja Anni sytytti nuotiota melkein kilpaa, ja savun kutittava haju nous sieraimiin poksahtelevien liekkien välistä. Ympärillä oli jo niin pimeetä, että tulen tuijottaminen sai silmät vuotamaan. Adalind avata poksautti vaahtokarkkipussin auki ja puhkas pehmeät karkit niin nopeasti vuolluilla puukepeillä, että mä aloin epäillä sillä olevan joku mystinen partiotausta. Kun mulle työnnettiin vaahtokarkkitikku käteen, mä ihmettelin koska viimeksi olin edes ollut metsikössä tällä tavalla. Jos jotain kärsimystä aiheuttaneita koulun retkiä ei laskettu, niin mä olin vaan istunut ja paistanut makkaraa varmaan joskus ihan penskana. Jossain syvällä vatsanpohjassa se tuntu vähän kaihertavalta. Koska – olihan tää nyt ihan mukavaa. Mä istuin Cellan ja Annin välissä. Toisin kuin olis voinut arvata, se oli ehkä koko penkin rauhallisin nurkkaus. Anni kyllä selitti Tuulialle jotain iänikuista juttua sen ja Jirin yhteisen aamupalan sisällöstä ( ??), mutta Cella istu niin hiljaa että se olis voinut ihan yhtä hyvin nukkua. Se piti käsiä ristissä polvillaan ja mutristeli itsekseen suuta tuijottaen suunnilleen nuotion suuntaan. Aika ensiluokkainen poissaolevan ihmisen esikuva. Mäkin yritin keskittyä tahmaiseen vaahtokarkkiin, joka kupli sisältä valkoisena ja suli tikun nokassa. Cellan olemassaolo teki kuitenkin keskittymisestä ihan mahdottomaksi. Mä olin oikeasti jotenkin pelästynyt, miten tuttavalliselta ja normaalilta meidän aiempi keskustelu oli kuulostanut. En mä tietty ollut odottanutkaan mitään mieltä ravisuttavaa sanallista ilotulitusta, mutta äskeisen perusteella kaikki olis hyvin saattanut olla vain mun omaa keksintöä. Mä muistin karvaasti rakkauspäiväkirjan, jota Cellasta pidettiin satulahuoneen seinällä. Mitä jos se nyt vaan tykkäs pussailla ihmisiä? Äkkiä mun päähän pälkähti unohdettu muisto viime kesältä. Se kylmäs mua, ja vaahtokarkkia kohti ojentunut käsi hidastui ja lerpahti alas. Päähän lepatti muistikuva Cellasta, joka kietoutui tumman kiharatukkaisen jätkän ympärille ihan niin kuin kisassa, jossa mahdollisimman tiiviistä ihokontaktista sai lisäpisteitä. Kaks asiaa tapahtu yhtä aikaa. Cella käänty katsoon mua jotenki oudoksuen ja varovaisesti, ja sen käsi liikahti ihan niin ku se olis aikonut tarttua mua kädestä. Mä nykäisin oman käden hihan sisään melkein vaistonvaraisesti. Vaahtokarkki tipahti tikunnokasta ja uppos sihahtaen loskaan. Mun hyvä fiilis oli muuttunut kurjaksi sakaksi. Miks mä olin edes ajatellut, että Cellan pusu olis merkinnyt mitään? Tai, vielä parempana kysymyksenä, miks mä olin mennyt nolaamaan itseni pussaamalla sitä uudelleen? Mä tungin kädet polvien väliin ja käännyin nuotion puoleen. Oli alkanut paleltaa. Joku toinen olis ehkä puhunut Cellan kanssa. Mä taas tuijotin liekkejä niin, että silmiä kivisti, ja paluumatkalla ratsastin Adalindin vieressä niin keskellä polkua, ettei Siirikään olis mahtunut enää siihen rinnalle. Koskaan ennen mä en ollut peitellyt yhtä suurta vitutusta yhtä hyvin. Mustahan vois tulla vaikka näyttelijä.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Nov 12, 2015 22:09:07 GMT 2
12.11.2015 – Se, jossa me ollaan Pappilan ponitallilla osa kaksAnne pakotti meidät kaikki kerääntymään yhteen, kun viimeisen luokan iltaan venynyt palkintojenjako oli loppunut. Se hääräs tohkeissaan portailla, pyys Pappilan tallinomistajamaisen tomerasti hymyilevältä pomolta lupaa käyttää niiden kahviota ja tunki meidät kaikki posket karehtien sisään kapeasta ovesta. ’Pakottaa’ oli ehkä aika vahva termi, jos olisit kysynyt keneltä tahansa muulta kuin multa. Meidän ratsukot oli voittaneet VIIS luokkaa (mikä kyllä oli aika käsittämätöntä, ylivoimasta huolimatta) ja saaneet sen lisäksi jonkun laskujen mukaan kahdeksan sijoitusta. Mulla ei ollut mitään tietoa oliko luvut oikeita, mutta pörhistelevien ja riehakkaiden tallityttöjen perusteella ei se nyt kovin paljon metsäänkään voinut mennä. ”Nyt nostetaan malja Seppeleelle!” Anne kajautti pontevasti, kun oli saanut koko meidän hikisen, tahraisen ja hevoselta lemuavan porukan Kasperia myöten samaan huoneeseen. Se oli lainannut jostain pullollisen Pommacia ja kaateli sitä jo epätasaiseen lasi-, kuppi- ja mottirivistöön, jonka se oli joko kuljettanut voitonhimoissaan Seppeleestä tai koonnut maagisen nopeasti Pappilan kaapeista. Tutut naamat vertaili palkintojaan, kiskoi valkoisia hanskojaan pois ja availi tunnistamattoman tiukkoja nutturoitaan. Ihan ku huoneessa olis vellonut meri kiiltäväksi harjattua tukkaa ja puolen tunnin välein punattua hymyä. Mä hain lasin Auringon perässä, joka pajatti auringoille aika epätavallisen sujuvasti Vennan lyömättömyydestä. Robert häilyi sen perässä merkillinen ilme naamallaan – mä muistelin kylmää kahvikuppia nostaessani, että se oli vissiin ollut joskus Vennan hoitaja. Me nostettiin malja, kuka milläkin tavalla. Annen aloittaessa tehokkaan puheen kisaamisen merkityksestä ratsastuskouluoppilaille mä annoin katseen harhailla kahvion isoille ikkunoille. Pappilan jengi raahas puomeja ja estetolppia näkymättömiin kahvion alle rakennettuun estevarastoon. Joku heitti toista estekannattimella ja nauro niin, että ääni kuulu paksun ikkunalasin läpi. Mä tunsin olon vähän surkeaksi ja poissaolevaksi koko sen ajan, kun muut hihitteli iloisesti voitokkuudelle ja nosteli ikuisen Seppele-kunnian maljoja. Kyllähän mä tiesin syynkin: Cella ei ollut vilkaissutkaan mua eilisen jälkeen. Nytkin se seiso Salman ja Wenlan välissä ja tutki ruusukkeensa takapuolta, luultavasti siellä oli joku teksti (en voinut olla varma, mua ei oltu palkittu näissä kisoissa). Olinko mä ollut niin huono suutelija? Mä kuljetin katseen sen meikattujen kulmien yli poskelle, joka nousi virneeseen, mut käänsin äkkiä katseen pois kun se laski ruusukkeen. Rinnasta vatsaan jysähti outo, raskas tunne. Pikkuhiljaa Anne alko keräillä meitä kasaan. ”Kiitos kaikille, te ratsastitte hienosti!” Se toisteli onnellisemman näköisenä kuin ikinä mun nähden. ”Lastatkaa hevoset, lähdetään kotiin päin heti kun ollaan valmiita!” Ohi kulkiessaan se puristi nopeesti mun olkapäätä. ”Kiitos Aleksanteri kun oot kuskina”, se sanoi. Mä hymähdin ja tajusin kuulostavani jotenkin hysteeriseltä. Tuntu törkeeltä olla ihan ku joku murjottavan Myrtin pojanpoika, kun muut piti hauskaa ja vertaili ikionnellisina suorituksiaan. Revennyttä alahuulta lohdullisesti imeskellen mä valuin joukon jatkona ulos kahviosta, kolistelin portaat alas ja pelmahdin kylmälle, pimeälle pihalle. Lunta oli oikeesti jo aika paljon. Ratsastajat suuntas sitä potkien kohti tallia, jossa kisahevoset oli saaneet majoittua, Kasper ja Krister lähti lämmittelemään autoja. Mä häälyin toinen jalka parkkipaikalla, toinen tallipihalla, ja yritin saada tolkkua mun sisällä hiljaa tikittävästä epävarmuuden tunteesta. Lopulta mä lähdin violettina ja mustana värjöttelevän taivaan alla harppomaan kohti tallia. Mä kaivoin verkkaisin sormin tupakat esiin tallinoven hämärässä, kun nopeimmat (eli paksupäisten shettisten ratsastajat) talutti hevosiaan ulos. Inkeri kaakatti niin lujaa, että mä kuulin viis minuuttia ennalta että ne oli tulossa. Mä hengitin rauhallisesti, pitelin tupakkaa huulten välissä ja katselin, miten lumihiutaleet kiilteli kun ne tippu vinhasti pihavalon ohitse. Röökin tulipää poltteli jo sormilla. Mä vilkaisin sitä arvioiden. Pitäiskö perääntyä ja lähteä auton turvalliseen pesään? En ehtinyt kääntyä, oli se sitten onni tai epäonni. Cella saapasteli tallin keltaisesta ovilaikusta tukka avattuna kantaen Windin kisa-arkkua. Mä hätäännyin, totta kai. Sinkaisin tupakan sormista, enkä jäänyt katsomaan miten se sammui sihahtaen lumihankeen kun astuin häthätää Cellan tielle. Se pysähty lumihankeen, ja me jäätiin hoippumaan vastakkain niin ku karmivan ihmismäiset lumiukot. Mikä se mun suunnitelma olikaan ollut? Pitikö mun sanoa jotain? Kun meidän katseet kohtas, mä en osannut lukea puoliksikaan mitä Cellan ilme merkitsi. No, lohdutukseksi pakko sanoa, että luultavasti mun ilme näytti aika lailla samalta. Ainakin sen perusteella, miten mun pään sisällä jyskytti ja pomppoili. ”Tuotaaa…” mä aloitin yrittäen saada kiinni siitä hyvästä suunnitelmasta, joka mulla kai oli ollut kun olin päivystänyt yli vartin kostealla pihalla. Kommentoisinko mä nyt sitä pusua jotenkin? Vai olisinko niin ku sitä ei olis edes tapahtunut? Vai esittäisinkö että mä nyt pussailin harva se päivä tyttöjä, joilla oli vaalee vähän lumesta kostunut tukka ja epäluuloiset ripsivärillä tummennetut silmät? Mun järkyttynyt pääparka muisti hätäisesti, että Cella oli sijoittunut koulukisoissa. Just siinä luokassa, jota mä en ollut erityisen tarkkaan seurannut. ”Onnea kisoista!!!!” Hönkäisin. ”Kiitti”, Cella kai ennemmin kysy ku sano. Mä nielaisin vaivalloisesti, kun se katso mua tarkemmin. ”Mikä sun huuleen on käyny?” Mun koko sisäinen elämä meni jotenkin tilttiin. Eikö se tajunnut, että se ITSE oli suudellut mun huulen runnelluksi? Vai oliko tää joku kiero flirtti? Mä toljotin Cellaa yli kisa-arkun, jota se piteli hankalan näköisesti toisen polven päällä. En tiennyt enää lainkaan mitä olin ollut sanomassa. Mulla oli saattanut olla ties kuinka hyvä puhe suunniteltuna pyhästä ystävyydestä ja arvonannosta, mutta hyvin se kaikki oli hulahtanut pois mun päästä ja hautautui paraikaa lumen alle. Ehkä minuutin, toivottavasti vaan sekunnin, mä jumitin pää täynnä sinistä näyttöruutua. Sit joku paino paniikkinappulaa mun sisäisessä komentokeskuksessa (en mä itse, vannon), ja mä jotenkin kaaduin eteenpäin kohti Cellaa. Eilistä helpommin mun huulet hakeutui sen huulille, kun mä viskoin onnellisesti mäkeen kaikki armeliaat ajatukset meidän ystävyydestä yms. yms. yms. Kisa-arkku lipsahti Cellan otteesta, ja sen rämähtäessä kipeän kuuloisesti kyljelleen mä tuupin Cellaa tallinovea vasten. Mun päässä välähteli nopeita, sekopäiseltä tuntuvia ajatuksia. Oliko Windin satula hajonnut kun mä paukautin arkun Cellan käsistä? Pitäiskö mun maksaa se? Parantuisko mun alahuuli koskaan? Miks mä olin taas polttanut röökiä just ennen ku törmäsin suulla Cellan suuhun? Miks mä ylipäätään olin tehnyt niin? Mä en ollut varma työnsikö Cella mua pois vai vetikö se mua luokseen, mutta lujaa se taas puristi mun takin rintamusta. Mä pitelin siitä kiinni vielä, kun me lopulta erkaannuttiin ja jäätiin seisoon niin lähekkäin, että yhtä tönäisemällä olis kaatanut molemmat. Me hengitettiin kiivaasti toistemme poskia vasten, häälyttiin ihan niin ku odotettais, että toinen tekee siirron. ”Oho”, karkas Cellan suusta mun ihoa vasten. Meidän selkien takaa kuulu outo vinkuva pihinä. Mä vilkaisin Cellan matalalla värjöttävän olkapään yli – ja kirosin raskaasti mielessäni kohtaloa, joka tarjoili mulle taas yhden surkuhupaisan tilanteen kultalautasella. ”Hups, se ei onnistunu”, Jason harmitteli. ”Oottakaa, mä yritän uudelleen.” Se lipoi huuliaan ja vinkauttaa vihelsi haparoivan sointuparin. ”Heehhehe, siitä saitte!” Se myhäili niin ku kymmenvuotias vaan voi. ”Tuu Allu auttaan, mä menen avaamaan ITSE trailerin oven ja jonkun täytyy pidellä Huiskaa sen aikaa!” Mua pelotti, että mun sydän oli jakautunut, koska se hakkas nyt kummallakin puolella mun rintakehää niin että kävi kipeetä. Kisa-arkku lojui kapean, hevosenkuljettavan polun reunamalla, ja sille sato hiljalleen lunta. Mä tuijotin sitä tiiviisti, kun harpoin nostamaan sen. Jason ja Huiska lipui jo kaikella arvokkuudellaan kohti traileria, kun mä kiiruhdin niitten perään. ”Sun huulesta muuten valuu verta. Varo ettei sitä mee Huiskan karvaan, mä en yhtään tykkäis”, Jason kommentoi hyvänpäiväntuttavallisesti, kun me oltiin päästy vähän matkan päähän tallinovelle jääneestä Cellasta.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Nov 12, 2015 15:43:35 GMT 2
12.11.2015 – Se, jossa me ollaan Pappilan ponitallilla osa yks
Mun alahuuleen oli haljennut törkeä, vihaisen punainen vekki. Se oli ollut siinä eilisestä iltapäivästä, ja siitä asti mun kieli oli etsiytynyt tunnustelemaan sitä niin ku lapsella, jonka maitohampaan paikalla on yhtäkkiä pelkkä ien. Vereslihalla oleva hämmennyksen ja paniikinomaisen huvittuneisuuden maku järkytti mua kerta toisensa jälkeen.
”Onkohan Allu tapellut jonkun kanssa?” Pihlan kirkas, ei kovin hyvin vaimennettu kuiskaus kantautui takapenkiltä mun korviin auton hyrinän yli. Mä en viitsinyt kertoa, että kuulin. Me ajettiin vetoautolla kohti jotain, jonka nimi oli Pappilan ponitalli (ei mikään heppakirja). Jos mietitte, miksi mä istuin kuskin paikalla kolmen kahvikupin voimin, niin älkää kysykö multa, en nimittäin tosiaankaan tiennyt. Eilen rämmittyäni jollekulle muulle kuuluvin jaloin autotallin nurkalta, mä olin suunnistanut suoraan parkkipaikalle ja harkinnut soittavani Annelle, että olin saanut aivotärähdyksen ja palaisin tallille 35-vuotiaana. Mun pahaksi onneksi Anne oli seisonu parkkipaikalla niin ku parhain sirkustirehtööri ja osoitellut kunnioitettavaan riviin pysäytettyjä hevosautoja.
”Aleksanteri, sähät et kisaa huomenna”, se oli tervehtinyt mua lämpimän huomaavaisesti. ”Tuutko ajamaan yhtä trailereista?” ”En mä oo ajanut moneen vuoteen vetoautoa ja vanha urheiluvamma, yskääkin tässä yms. kaikkea sellaista”, mä olin mutissut heikonoloisille polvilleni. Naama pipon alla oli helottanut niin, että mä olin ihmeissäni miksei Anne lähettäny mua saman tien ambulanssilla hengitysteiden avaukseen. Onnekseni mä en siinä vaiheessa edes tiennyt, että eläväisenpunaisen naaman lisäksi mun huuli oli sekä punainen että halki ja sotki paraikaa verellä takin kaulusta. "Sullahan on kortti?" Anne jatkoi mittaillen lähintä autoa ihan niin ku mä olisin sanonut tyyliin, öö, tulen mielihyvin. "Joo, mutta..." Mut, kuten kaikki tietää Annen arvovallan silloin kun se jotain päättää – se oli hymyillyt mulle saamarin ystävällisesti, työntänyt auton avaimet handuun ja sanonut, että huomenaamulla sitten seiskalta. Ja tässä oltiin.
Mun kyytiin oli tunkenut Pihlan lisäksi Sandra ja Sussu. Rohkeimmat, mä olin miettinyt itsekseni synkeästi. Mua ihan totta hirvitti lähteä ajamaan kolmea mimmiä hevosineen vierasta reittiä keskellä marraskuun parasta loska-aikaa. Tavallisena päivänä se olis luultavasti ollut ihan ok (no koska olisin voinut saada esim. ylimääräistä mainetta ja kunniaa ajamalla nopeiten ja parhaiten), mutta nyt mä jouduin koko ajan tietoisesti sulkemaan valtaosan aivoistani ja KESKUSTELEMAAN takapenkin kanssa, ettei tää suljettu aivopuolisko olis hypännyt mun silmille. En nimittäin hirveesti ilahtuis jos ajaisin ojaan ja joutuisin rämpiin huonoilla kengillä kalastamaan jotain kauhistunutta Aristoa.
Mä keskityin siis olemaan ajattelematta. Painoin pyyhkijät päälle ja osallistuin vakavamieliseen ja polveilevaan keskusteluun siitä, miks ruskislaisista kukaan ei osallistunut ratsastuskoulumestaruuksiin.
Pappilassa sato lunta. Isot, raskaat ja ahdistavan märät hiutaleet läiskähteli harmaaseen tuulilasiin, kun mä nojauduin sitä vasten nähdäkseni mihin parkkeerata. Takapenkin tunnelma oli niin hikinen ja panikoitunut, että mä olin harkinnut heittäväni ne autosta jo silloin kun pk-seudun kylttejä alkoi vilahdella tihentyvään tahtiin ohi. Sieltähän ne olis tulleet kisapaikalle kivasti hevosen lämmiteltynä.
Mä en ollut tajunnut, että kisa-autoja tulis näin paljon. Sisäisesti pieniä parkkipaikkoja kiroten mä ohjasin auton Annen perässä vinon Seppele-kyltin eteen, joka oli painunut puolittain lumen alle. Piha oli täynnä hevosia, isoja hyvin harjattuja puoliverisiä loimineen ja pieniä – no, lumisia – poneja tikkujalkaisten ratsastajiensa kanssa. Sandra, Pihla ja Sussu ampas kanuunankuulina esittelemään omia GP-heppojaan kansalle.
No. Mun hommahan oli periaatteessa nyt hoidettu. Mä väistin Kasperin autoa, joka työntyi just pihalle loskan poikki. Etupenkki oli niin ku tulessa Fiian istuessa punapäisenä ja vakavana Seppeleen oman Ron Weasleyn vieressä. Rämmittyäni niiden tieltä mä tein nopean katselmuksen pihan yli - maneesiin kulki hevosettomien ihmisten virta, joten mä liityin siihen kengät märässä maassa läiskähdellen. Joku, ehkä seppeleläinen, huusi mun perään, mutta mä vaan viskasin kättä taaksepäin ja jatkoin matkaa. Kahvia. Sämpylää. Makkaraa. Vieraita ihmisiä. Melua. Mitä vaan ajateltavaa.
En mä hirveen pitkään saanut istua yksin. Ikävä kyllä. Melkein heti kun mä olin valkannut hyvän paikan riittävän kaukaa eturivistä, etten vaikuttais sekopäältä ja riittävän läheltä, ettei Seppele-tiimi vihais mua, mun viereen kolisteli omistajan elkein kolme tyyppiä. Niillä oli tummansiniset takit ja niin siistit valkoiset pöksyt, että jos ne ei kisais, mä juoksisin lumihankeen kieriskelemään etten nolais itseäni tavallisilla ruskeilla katsojan pöksyilläni. ”Tässä on aluksi kaks helppoa luokkaa. Sitten vasta tulee meitä”, sirokasvoinen mimmi sanoi. Sillä oli tosi kuulaan vaalea iho, ja tumman kasvoilta vedetyn tukan vuoksi se näytti vähäsen joltain Lumikilta. Kaikki kolme hykerteli, ne oli niin syvällä kisafiiliksissään että tuskin huomas mua. Ne asetteli itsensä, peilisiistit ratsastuskypärät ja kuninkaallisensiniset kisaohjelmat mun viereiselle penkille. Sinitukkasen (miks??? Miks sen tukka oli sininen?) tytön kypärä meinas kierähtää penkiltä alas, kun se asetti sen hätäisesti hyvinhoidetuista kynsistään, ja mä tarrasin refleksinä kypärän leukahihnaan ennen kuin se kolahti katsomon lattialle. Meidän katseet kohtas pieneksi hetkeksi, kun se koppas kypärän mun käsistä, mutta kumpikaan ei sanonut mitään. Mä käänsin pään pois ja tuijotin muka keskittyneesti hiekkapohjaista koulurataa, jota viimeisteltiin ison maneesin keskellä.
Raviluokan alkaessa mun ympärille putkahteli jännittyneitä seppeleläisiä niin ku pikkuisia hatuttomia sieniä. Sandra pomppas melkein mun kaulaan, kun mä muistutin (katsoen samalla jonkun ratsastusta sen olan yli), että kaikkien plastrongit oli vetoauton etupenkillä. Seppeleen koulutähti Fiia, meistä ainoa joka lähti helpossa A:ssa, liimautu mun viereen ja puristeli oman kisaohjelmansa muistuttaan talouspaperia, jolla on pyyhitty vesivahinko. Dani ja Salma, jotka starttais vasta iltapäivällä esteluokissa, ravas vuoron perään meidän luona, katso puoli ohjelmaa ja ryntäs sitten anteeksi pyydellen täydestä katsomosta hakemaan jotain kuviteltua kadonnutta esinettä. Helpon B:n Seppele-osallistujat oli kai päättäneet lähteä yhdessä lämmittelemään, koska ne odotti pienenä ryppäänä katsomon alarappusilla ja tuijotteli huolestuneesti muita. Mä varoin katsomasta valkotukkaista hahmoa, joka seiso selkä muhun päin.
Kovaäänisen mupeltaessa mä vaivuin jonkinlaiseen uneen ekojen luokkien ajaksi. Raviluokasta Seppele sai murskavoiton – no, ehkä siks, että miltään muulta tallilta ei ollut ainuttakaan osallistujaa. Mä taputin koomaisesti, kun Clara sai pokaalin ja Netta yritti ravistella ruusuketta irti poskihihnastaan. Helpon C:n aikana pari hermostunutta ratsastajaa tunki penkkirivillä mun ohitse ja joku vieraan tallin max. kuusvuotias kisaaja alkoi itkeä, mut mitään muuta merkittävää ei tapahtunut.
Alko helppo B. Mä tärisytin palellen jalkaa, puristin kämmenet polvien väliin ja mietin, olisko karmeen epäkohteliasta lähteä autoon nukkumaan. Starttaavat hevoset pyöriskeli hermostuneina ovensuussa ja kuuluttaja lehteili epäluuloisena papereitaan. Nutturapäinen rehevä tuomari kumartu kuiskaamaan sihteerilleen jotain ja hymyili paksut posket rytyssä.
Parin siedettävän ratsukon ja niitä seuranneiden hajanaisten taputusten jälkeen radalle ratsasti - Cella Windin selässä. Mä en ollut sen enempää seurannut rataa kuin kuunnellut sisätilassa kiertävän kovaäänisen solkotusta, joten keskihalkaisijalle kulkeva tuttu hahmo herätti mut niin ku valomerkki. Jos en olis tiennyt sen olevan melko varmasti fyysisesti mahdotonta, olisin varma, että penkki mun alla sortui ja mä tipuin sata metriä syvään koloon. Ilma muuttui jotenkin ohueksi, jouduin nielemään monta kertaa mutta silti tuntui et keuhkot pakahtui tyhjyydestä.
Ja kun mun pää tyhjeni ajatuksista, sinne sujahti se pieni kirkas mielikuva, jota mä olin niin uutterasti työntänyt pois koko tän ja eilisen päivän.
Cellan suu mun suuta vasten. Mun tupakan kitkerä maku sen huulilla. Se, miten se puristi rajusti mun käsivartta tajuamatta, että siihen tummuis mustelma viikoksi. Kuuma jomotus olkapäässä, joka oli kolahtanut lujaa autotallin jäätyvään seinään meidän törmätessä sokkoina taaksepäin. Mun kohmettuneet sormet vetämässä Cellaa niin lähelle, että melkein missä tahansa muussa tilanteessa suuteleminen olis ollut mahdotonta. Sen kiivas hengitys mun poskella. Kamala tunne rinnassa, ihan niin ku sydän yrittäis kääntyä ympäri. Pelko siitä, että mä kohta unohtaisin hengittää, koska mun pään sisällä värisi kuumia sähköisiä säikeitä niin, että kasvoja pisteli. Kipu alahuulessa, johon Cellan etuhammas oli kolahtanut. Se, miten saakelin kauniilta se näytti, kun se oli työntänyt mua poispäin ja jäänyt tarkastelemaan niin naurettavan tarkkaan, suu raollaan, mun olkapäätä. Sen pois marssiva pieni hahmo. Mun oli ollut pakko seisoa sisuskalut hillittömästi täristen paikoillani, imeä uusi tupakka minuuttiin ja yrittää hillitä järkyttyneitä tyrskähdyksiä, jotka kumpus mun sisältä. Mä en ollut ihan varma nauroinko, vai yrittikö mun shokkiin mennyt keho kenties itkeä.
Cella lopetti ratsastuksen ja kiitti. Taputtaessani mä tajusin, et mulla ei ollut mitään hajua miten sillä oli mennyt.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Nov 9, 2015 17:19:39 GMT 2
9.11.2015 - Se, jossa mulla on kerrottavana kolme juttuaYks: Mä olin hävennyt Kaisan ja Julin eilistä lähtösolkotusta niin paljon, et ihan tosissaan harkitsin jääväni tänään kotiin. Mä olin kaavaillut, että ainakin antaisin pölyn laskeutua (kuukauden? Kaks? Puol vuotta? Niin kauan, että Cella muuttais Tanskaan ja alkais kasvattaa pikku-Windejä?), mut sit noin aamukymmenestä lähtien kotona möllöttäminen oli saanut mut hermot riekaleiksi. Mä olin työntänyt villapipon korville ja toivonut, että se olis riittävä naamiointiväline siihen, ettei kukaan tunnistais mua vanhaksi tutuksi Aleksanteriksi. Mä olin kaiken lisäksi aika varma, että Anne oli alkanut mun epäillä olevan kusessa. Ei sillä tavalla kusessa niin ku mä olin Pirren suhteen (kun Ransu-selkkaus lopulta selvis, se oli huokaillut ja käskenyt mut tekeen ens viikonloppuna aamutallia), vaan kusessa sillä tavalla kuin mun sisko Matilda oli noin joka päivä. Ei mitään hajua mistä Anne olis keksinyt sen, mutta tää kauhea ajatus oli siitä huolimatta kolkutellut mun selkärangassa jo jonkin aikaa. Tallinomistaja heitteli mulle ymmärtäväisiä silmäyksiä, hymyili maireasti ja oli jopa TAPUTTANUT mua olkapäälle toimiston ovella, kun mä olin ollut kuulemassa Pirren langettamaa aamutallikakkua. ”Yritä nyt keskittyä, Aleksanteri”, se oli hymissyt ennen kuin ryntäsi paimentamaan junnutuntilaisia. Mä olin pälyillyt ympärilleni ja toivonut, että kukaan ei ollut nähnyt. Annen hyväksyvä katse seuras mua ympäri tallia niin, että mä olin alkanut luikkia seiniä pitkin ja sulkeutunut Myntin karsinaan tunneiksi. Kaks: Eilen tallilla mä olin taas kohdannut sen tatuoidun kylmäsilmän, Andrein. Mun rakkaan sisarusparven lähdettyä se oli ilmestynyt melkein heti, törmännyt Cellaan ja lässyttänyt sille ihan ku joku Juliaansa valkkaava Romeo. Mä olin tuijottanut Myntin karsinasta harja kädessä roikkuen ja miettinyt, vihasinko enemmän Cellaa vai Andreita. Mikä hinku niillä oli tuijottaa toisiaan ja räpsytellä silmiään siinä keskellä tallikäytävää Tää oli sentään julkinen tila, jossa yritettiin pyörittää toimivaa heppabisnestä! Kolme: Hoitajakurssi järjestettiin tänään. Mä en ollut muistanut sitä. Mä olin Myntsän karsinalla täsmälleen samaan aikaan, kun vieras pipopäinen dude/dudetar tuli keskiovista sisään taluttaen mun hoitohevosta. Se kopisteli loskaa jaloistaan ja tiiraili tarkasti karsinoitten ovia, vissiin etsi oikeeta boksia. Se on tää täällä päädyssä, mä olisin voinut sanoa, mut olin jotenki jäätynyt tönköksi kun näin sen. Eihän tähän aikaan pidetty tunteja? Mitä jos Anne oli äkkiä alkanu vihata mua ja ottanu tuon vakavanaamaisen teinin mun hoitsun hoitajaksi? Mitä jos tässä tallissa ei saanu olla kusessa kehenkään (ei sillä että mä olisin, mutta Annehan luuli niin)? Dudetar (näin mä ainakin arvelin toljotettuani sitä pöljänä noin minuutin) käveli lopulta mun ohi ja saatteli Myntin karsinaan. Takinkääntäjä-heppa höristi mulle salaa korvia, mut ei todellakaan esim. työntänyt taluttajaansa lempeesti pois ja sanonut että ei tässä, mun rakas Aleksanteri näkee. Se jopa haisto tauttajansa takintaskuja ja värisytti turpakarvoja ihan niin ku se teki mullekin. Mustasukkaisuus murisi ja kömpi mun vatsaan. Sit mä aloin vähitellen hahmottaa, et tallikäytävälle oli noussut meteli. Mulle täysin vieraat ihmiset rahtas tuntihevosia sisälle, kuikuili karsinoihin ja tarras poskihihnoihin äkkipysäytelläkseen hevosia vietyään ne oikean oven ohi. Joku vieras tyyppi kuljetti tympääntyneen näköisen Windinkin naapurikarsinaan. Olinko mä tullut väärään talliin, mä ihmettelin hitaasti. Hepat näytti suhteellisen oikeilta, mutta jos tää oli joku rinnakkaisulottuvuus niin mun pitäis nopeasti ottaa selvää mitenn pääsisin täältä takaisin omaan. Täällä ratsastuskoulun omistaja vois olla vaikka Gitta. Mut sit Anne taapersi vikana sisään ja mä äkkiä tajusin, et jaa, vissiin tää oli oikea ulottuvuus, ja että mitäs muuta nää onnellisina riimuja riisuvat hyypiöt voiskaan olla kuin hoitokurssilaisia. Kukaan, mä toistan KUKAAN, ei ollut niin mielissään harjapussin kaivelusta kuin ne, jotka himos Seppeleen oleskeluhuoneen ykköspaikoille. No, näillä menis siis koko ilta kurssinsa kanssa. Mä vilkaisin Myntin karsinaan, missä tyyppi jo hinkkas täyttä häkää jotain likatahraa sen kyljeltä. Äkkiä mä tunsin olon aika turhaksi. En mä voinut putsata karsinaa (no en mä muutenkaan olis hirveen innoissani siihen lähtenyt), en varusteita, en kärrätä lantaa tarhasta (pihalla oli niin pimeetä, ettei siellä ottanut askeltakaan ilman että kompastui johonkin) – enkä mä nyt tässä häpeän vellonnasssa hirveenä yläkertaankaan himoinnut. Mun tuurilla mä istuisin siellä taas kahdestaan Cellan kanssa ja miettisin pääni puhki syytä siihen, miks se ei ollut puhunut mulle eilisen jälkeen. Ja miks se veti aina naamalleen onnettoman marttyyri-ilmeen, kun oli joutunut ohittamaan mut tallikäytävällä. Röökille siis. Ei kovin vaikee valinta. Hyytävä sumu vihmo mun kasvoille. Mä liukastelin tuttua reittiä autotallin taakse potkiskellen kengänkärjistä märkää, harmaata loskaa. Oli tasan niin pimeetä kuin mä olin arvellutkin, mut röökiaski taskussa rapisten ei se ollutkaan nyt niin kauheeta. Tupakan punainen pää palo rauhoittavana pimeässä. Mä nojasin autotallin märkään seinään ja puristin kädet taskussa nyrkkiin, että ne lämpenis. Savukiehkura nousi sakeana ja pyörteilevänä pystysuoraan. Mä jäin hetkeks muisteleen sitä, miten olin itse viime keväänä käyny hoitajakurssin. Ponilla. Mua nauratti vähän, kun mä muistelin miten järkyttyny mä olin ollut Elmosta. Kai mussa jotain muutosta oli tapahtunut, koska nyt mä olisin kestänyt ihan hyvin ponin hoitamista ykspäiväsen kurssin ajan. Jos olisin saanut sen jälkeen pitää koko talolle pikku ratsastusnäytöksen Myntillä, tietty. Tumma hahmo irtos tallin kulmalta ja lähti käveleen mua kohti. Mä luulin hetken, että kurssilaisraasut joutu kuskaamaan lantaa – mut tällä ei ollut kottareita mukana. Kaiken lisäksi hahmo oli paljon pitkäaskelisempi ja leveämpi harteistaan kuin ykskään mun äsken näkemistä hoitajista. Jos en ollut ihan väärässä, niin sekin kaivo takkinsa taskusta röökiaskia. Daniel? Mä heilautin sille kättä tervehdykseksi. Olisin halunnu hypätä autotallin katolle karkuun kun näin, kuka mua oikeesti lähesty. Mun rakas kylmäsilmä. Hahahahhaha. Andrei lähesty mua takki auki roikkuen, sytytellen jo matkan varrella omaa tupakkaansa. Voi hyvä elämä, olisko mun oikeasti pakko hengata sen kanssa nyt tässä tupakkapaikalla?? Mut en mä oikein tienny miten olisin pakoonkaan lähtenyt, koska Anrei itse katkas reitin tallille ja mun takana oli vaan musta metsikkö. No. Kai tässä sit poltettais tupakkaa vierekkäin iloisina kuomina. ”Moi”, Andrei sano matalalla äänellä ja työnty mun viereen autotallin katokseen. Mä nyökkäsin. Olinhan mä jo tervehtinyt sitä innokkaalla kädenhuiskutuksella, et eiköhän se riittäis. ”Sähän olit Aleksanteri?” Se varmasti. ”Joo.” Meidän välillä väreili, ihan niin ku kumpikin olis koko ajan meinannut sanoa jotain. ”Mä oon Andrei.” Se näytti niin rennolta ja rauhalliselta, tuijotteli vaan seesteisenä Budhana tallille, että mua alko suututtaa. ”Joo. Mä tiedän”, murahdin hampaitten välistä. ”Yksinkö sä täällä käyt röökillä?” ”En. Kyllä täällä on tavallisesti muita.” ”Se tumma jätkä?” ”Joo. Daniel.” ”Eikö mimmit käy täällä röökillä?” Mä vilkaisin sitä. No sehän se halaili ja pussaili niitä yläkerrassa (mä en ollut voinut olla kuulematta hoitajien kiherrystä ah-kohteliaasta-ja-vaarallisesta-Andreista), luulis että se tietäis paremmin kuin mä. ”No harvemmin kyllä. Ehkä ne on vastuullisempia asiakaspalvelijoita.” ”Kuinka vanha sä oot?” Se kysy yllättäen, liikahti vähän lähemmäs ja katso silmiin. Mä väistin tietoisesti katsetta. ”Kohta kakskymmentä”, mutisin. Se olis luultavasti joku iätön vampyyri. ”Kohta?” Andrei nyökytteli hitaasti. ”Ai sä oot niin nuori.” Mikä tää tyyppi oli? Ja miks se käyttäyty niin normaalisti, eikä ollut yhtään niin vittumainen ja vihattava kuin mä toivoin?
|
|
|
Post by Aleksanteri on Nov 8, 2015 20:56:34 GMT 2
8.11.2015 - Se, jossa tapaatte meidän suvun herkät tyttölapset
(Ennen lukemista: täältä voit tutustua etukäteen Aleksanterin siskoihin)
Kaisa oli ratissa. Auto liirasi yksinäisenä pientä liekkijärveläistä asfalttitietä pitkin ja roiskutti vettä renkaista. Pyyhkijät vinku ikkunalasia vasten, ja maisema ulkona oli musta taivaasta tiehen asti. Katuvalot heitti keltasia raitoja tielle ja valais koivunoksia, jotka ropsautteli märkiä pisaroita. Radiosta soi Antti Tuisku, mut sitä tuskin kuulu kovaäänisen pälätyksen yli. Mä istuin Reetan ja Julin huutaen käydyn isänpäiväkeskustelun ristitulessa. Tai Juli se pääasiassa huus ja yritti ärsyttää meitä väittämään vastaan, Reetta ja mä väisteltiin sen sanallisia iskuja tarkkaan asetelluilla myötämielisillä kommenteilla. Kaisa ulvo välillä kuin palosireeni omia mielipiteitään etupenkiltä, kai se yritti puolustaa asemaansa perheen paskapäänä (sori Kaisa). Madde halaili kännykkäänsä, ja epäluonnollisen valkoinen valo lankes alhaalta päin sen kasvoille. "Siis isä ihan varmasti tykkäs siitä kortista! Ei se olis muuten sanonut niin!" Se lopulta karjui muiden äänten yli, kun Kaisa käänty mulkoilemaan Julia ja meinas ajaa ojaan. Tytöt hiljeni - Maddella oli sellanen vaikutus meidän perheeseen, Luojan kiitos, muuten mä olisin lähettäny itseni adoptoitavaksi ehkä kolmevuotiaana. Hetken kuulu vaan auton hurrausta. Mä nojauduin taaksepäin ja työnsin puuskahtaen kädet taskuihin. Sisarusrakkaus paras rakkaus, vai miten se meni. Mä aloin haaveilla miten ihanaa olis kohta olla hiljaisessa kodissa. "Ei mennä vielä kotiin", Kaisa sanoi saman tien. Se oli kääntynyt taas katsomaan ajorataa ja näytti leppyneen sekunnissa. Suht tyypillinen Kaisa. "Hei mennään takas sinne Aleksanterin tallille!" Juli hengähti ja alko hakata mun polvea innoissaan. "Joo! Sä voit vaikka ratsastaa sillä hepallas näytöksen!" "Ääh, en mä tiedä, ei kai me nyt sinne..." mä vastustelin heikosti. Aamulla Reetta ja (eritoten) Juli oli mun mielestä nolannut mua jo ihan tarpeeksi. "Mä en oo vielä edes nähnyt koko hevosta!" Madde käänty katsomaan mua silmälasiensa takaa. "Ajappa Kaisa sinne!" No, se oli sit sillä päätetty. Ei mulla olis enää paljon vastaan väittämistä, jos Madde oli sanonut painavan sanan. Tallilla oli aika täyttä, vaikka kello oli ehkä kahdeksan. No, olisko mitään muuta voinut odottaa, mä mietin Kaisan linkatessa autoa parkkipaikan kapeaan väliin. Joka ainut hoitaja oli käynyt kaks minuuttia kotona tyrkkäämässä isänpäivälahjat papalle ja kiiruhtanut sit sydän väpättäen takas halailemaan heposia. Juli, joka oli jo aamulla käynyt täällä, hoputti muut autolta ja ravas edelle ihan niin ku SE olis meistä se, joka vääntäyty tänne hinkkaamaan hevosenkarvaa joka ainoa päivä. Mä lampsin nöyrästi perässä ja toivoin, että tää sekopäinen lauma joko a) pitäis päänsä kiinni koko reissun ajan tai b) ei paljastais kenellekään meidän verisukulaisuutta. "Aleksanterin heppa on täällä päädyssä!" Juli ilmoitti heti, kun me päästiin tallikäytävälle. Aurinko ja Clara käänty tuijottaan meitä ja mä melkein näin, miten niiden draamahullujen aivot alko hyrrätä. Nää on mun siskoja, mä olisin halunnut huutaa, mutten ehtinyt kun Kaisa tunki kätensä mun takin selkämykseen ja työnsi mua tallikäytävää pitkin. "Mee jo!" Se lallatti. Myntti näytti puol sekuntia ilahtuneelta nähdessään mut, mutta kun neljä syyssaappaisiin ja kangastakkeihin pukeutunutta ei-heppasiskoa tunki mun ympärille, sen korvat painu hämmentyneeseen lurppaan. "No, tässä tää siis on", mä sanoin viittilöiden hevosen suuntaan. Yritin viestiä sille salaa, että mä veisin nää kauhukakarat pois ihan pian, mut Myntin ilmeestä päätellen mun pitäis treenata hevoskuiskausta vähäsen lisää. "Myntti? Sekö sen nimi on? Mynttii Mynttiiiii..." Kaisa tunki kättä puolioven yli ja piti suulla jotain daijua ääntä, jonka tarkotus oli kai herättää joka hepan "uinuva" ruuanhimo. "Ääliö, älä hoe sen nimeä", Juli sano ja tuuppi Kaisaa syrjään. Ne alko kinastella kovaäänisesti hevosen tervehtimisestä. "Mitä sä teet Madde?" Reetta kysyi Julin ja Kaisan intohimoisen väittelyn yli. Se seiso ihan keskellä tallikäytävää ja tuijotti Mynttiä jotenki kummallisen kunnioittavasti. "Tekstaan", Madde sano hajamielisesti kännykkäänsä rakastellen. "Kelle?" Kaisa kajautti karsinalta. "Karoliinalle." "Onkse se..." Juli aloitti ja Madde heilutti sille kieltä härskisti. Mä vilkaisin ympärilleni toivoen, et kaikki olis tosi keskittyneitä taputtelemaan ponejaan, ja mietin missä olin ollu silloin ku jaettiin säyseitä ja hurskaita siskoja. Juli ja Kaisa taputteli vähän varautuneen näköistä Mynttiä, mä vastailin Reetan hämmentäviin kysymyksiin tallista ja Madde tekstaili uudelle elämänsä rakkaudelle. Mä mietin miten saisin houkuteltua ne ulos tallista. "Tuolla maneesissa on niitä tunteja..." mä aloitin varovaisesti, mut Juli keskeytti mut. "Hei Cella! CELLA MOI!" se möykkäs. Satulahuoneen suunnalta tuleva Cella vilkaisi hätkähtäen Julia ja sit sen katse valu mun yli. Windin suitset heilahti sen olalla, kun se käänty sanaakaan sanomatta ja katos knabin karsinaan. Sen jälkeen jäi vaan hiljaisuus - jota mä yllättyineimpänä pidin yllä. "Miksei se vastannu mitään?" Reetta kysy ihmeissään. "Sehän oli päivällä ihan erilainen." "Eikö se tunne vastarakkautta sua kohtaan?" Kaisa irvisteli mulle kovaan ääneen. Mä tunsin, miten häpeä valahti otsasta varpaisiin. Cella kuulis karsinaan joka sanan. "Oo hiljaa Kaisa!" Mä sanoin matalalla äänellä. "Äh, älä viitti Aleksanteri", Madde puuttu puheeseen kännykkänsä takaa. "Mä sanoin että oo hiljaa!" Reetta, Juli, Madde ja Kaisa oli ne jotka varsinaisesti hiljeni, mutta olin varma että MÄ tunsin olon kaikista järkyttyneimmäksi. Ei meidän perheessä kukaan sanonu Maddelle vastaan. Kaikista vähiten mä. "Sä oot Aleksanteri aika syvässä suossa", Madde virkkoi hitaasti ja katso mua vaivaannuttavasti silmälasien takaa. Mun päässä humisi ja sormia pisteli, ihan niin ku niistä olis lähdössä tunto. Windin karsinasta ei kuulunut mitään. Mä astelin kummallisen raskain jaloin Myntin karsinalle ja menin sisään. "Mun pitää, öö, harjata tää." Mä solkkasin. Siskojen isot silmäparit tuijotti karsinan ulkopuolelta. Naurattiko Maddea ja Kaisaa? "Hmhm, no, me sit mennään", Madde hymähti. "Tuu kylään huomenna", Kaisa jatko, kaivo avaimet mekkonsa taskusta ja kilisytti niitä. "Heippa, hieno heppa", Juli kurotti taputtamaan Myntin vatsaa. "Heippa, Aleksanteri", Madde heitti mulle lämpimän hymyn ja kurotti pussaan mua poskelle (se teki sen aina, järkyttyjät). "Pärjäile suossas." Reetan ja mun katseet kohtas muiden takana. Se näytti ymmärtäväiseltä. Mä sain jotenkin voimaa siitä Reetan katseesta, ja niiden kopistellessa jutellen pois mun mieli rauhoittui vähän, ehkä Cella ei olis kuullut tai tajunnut että siskot puhu siitä. Rauhaa kesti siihen asti, kunnes mä kuulin Kaisan ja Julin kuolemattoman sananvaihdon tallin ovella. "Onkse Aleksanteri muka ihastunut siihen Cellaan? Eihän ne ees puhuneet mitään", Julin kirkas, kantava kuorotytönääni solju tallin läpi. "No senhän näkee kiimanen härkäkin", Kaisa nauro. "Älkää kiusatko Aleksanteria", Madde sano vaimeasti ovelta, ja sit ne oli poissa.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Nov 7, 2015 20:19:54 GMT 2
6.11.2015 - Se, jossa mä maksan velkani
Mä olin alkanut harkita, et hankkisin kuvausryhmän. Mä pukisin ne ihan tavallisiksi tuntilaisiksi (luultavasti eroa ei huomais, koska hei mulla tuntihepan hoitajana on AIKA paljon kokemusta siitä, miten kumppariaivoiset alkeistuntilaiset rymyää verkkareissaan) ja laittaisin salakuvaamaan edes viikoksi minikokoisilla piilokameroilla. Todennäköisesti musta tulis jäätävän suosittu marttyyrijulkkis ja materiaalista tehtäis sydäntäriipaiseva dokumentti siitä, millasta ratsastuskouluelämä todellisuudessa on.
Tai sit ponitytöt katsois sitä sydämet silmillä ja Anne joutuis palkkaamaan mut hoitajakurssien pitäjäksi, kun fanilaumat vyöryis tallille yötä päivää. Ehkä olis parasta säästää kuvausryhmä hamaan tulevaisuuteen.
Mä tulin tallille vasta Myntin tuntien jälkeen. Se oli itse asiassa vahinko: mä olin kutsunut epähuomiossa mun neljä siskoa meille suunnittelemaan isänpäivälahjaa, enkä ollut saanut niitä enää poistettua mun asunnosta. Jostain syystä kutsuin-siskot-vahingossa -puhe ei mennyt kovin hyvin läpi Annelle. Mä olin törmännyt siihen tallinovella, kun hikiset heC-sennut talutti höyryäviä hevosia sisään. Enpä ollut ennen nähnyt vihaista Annea, mutta no, tulipa sekin nyt koettua.
"Missä sä olet Aleksanteri ollut?" se kysyi vetäen mut syrjään tallinovelta. Sepitin uskottavan pikku juttuni mun osasta lepattavan ja viattoman sisarusparven vanhimpana lapsena. Anne näytti myötätuntoiselta ehkä sadaosasekunnin verran, mut sit sen elinkautiskuulustelijan huomiointikyky päätteli mun jutun yhtä kirkkaaksi valheeksi kuin vuokraheppaa etsivien Mä oon käytännössä ratsuttaja -fraasi. Se huokaisi hermostuneesti. "Sun täytyy ilmoittaa, jos et tuu taluttamaan Mynttiä alkeistunnille. Toi sennutunninkin ratsastaja olis tarvinnut apua, ne oli kymmenen minuuttia myöhässä maneesissa." Anne piti pienen tauon tarkastellakseen mun häpeävän ilmeen kehittelyä. "No, oikeastaan sä voisit olla avuksi nyt jälkikäteen. Puhdista vaikka Pirren puolesta Ransun karsinan ja käy hakemassa se sisään. Pirre säästää aikaa."
Tallin työntekijöiden solidaarisuutta, salaisia pikku palveluksia toisiaan kohtaan? Vai avuttomien hevosenhoitajien juoksuttamista (unohtakaa, että mä olin itse hakeutunut hoitajaksi)? En ollut ihan varma.
Mä luikin säyseästi yksäripuolelle kottikärryineni. Salma halaili Bonnieta ja raapusti vimmatusti toisella kädellä pikku vihkoseen. Mä yritin moikata sitä, mutta jouduin yskäseen ehkä noin kuus kertaa ennen kuin se edes havaitsi mun olemassaolon. ”Moi Allu! Haluutko tulla antaan mielipiteen näistä nimiehdotuksista…” No joo. Ehkä mä keskustelisin Salman kanssa seuraavan kerran, kun varsa täyttäis neljä. Mä kiristin vauhtia ja livuin tyylikkäästi ja ystävällisesti pariovista ulos Salman huudellessa yhä mun perään. Hevosvarsa Nuori-Bonnie. Se olis mun mielestä kelpo ja riittävän selkeä nimi. Ehkä vähän pitkä, mut ei tässä missään suokkinimilautakunnassa oltu.
Siitä oli kyllä hetki kun mä olin viimeksi lappanut lantaa. No totta kai mä nyt joskus puhdistin Myntin karsinasta parit pullat, mutta aika usein olin armelias Kassulle ja annoin sen ansaita palkkansa.
Oli vähän noloa myöntää, mutta aika nopeeta mun poskille lehahti vieno työnpaiskinnan puna. Tukkaan asti hikisenä ja sormenpäät talikosta rakoilla mä sit lapoin Ransun surutta levittelemiä lantakokkareita rämisevään kottikärryyn. Daniel tuli heittään jossain vaiheessa Topin naapurikarsinaan (ja näytti takuulla huvittuneelta, I swear!!!), mutta ei pälyilevästä naamastaan huolimatta vissiin kehdannut kysyä miksi mä olin tullut Kasperiksi Kasperin paikalle. Voi kuulkaa sitä samaa mä mietin itsekin, kun pyydystin viimeisiä talikosta kierähteleviä paakkuja.
Mä otin salaiset tupakat lantalan kulmalla. Joukko mimmejä kulki ohi tallin vierustaa pitkin, mutta harmaan ja painostavan ilman läpi mä en ollut varma keitä ne oli. Olin aika varma että näin vaalean ja punaisen hiuspehkon, mutta tässä väriopin ihmemaassa se saatto tarkoittaa ihan ketä tahansa. Kaiken lisäksi, mä mietin potkiskellessani tumppia sammuksiin märkään maahan, ei olis eka kerta kun tuntilaiset vaeltelis mielissään pitkin tallia ja kuvittelis miten ihanaa olis hoitaa jotain heppasista. Mä harkitsin hetken, että kävisin houkuttelemassa ne Ransun kuljettajiksi, mutta muistin sit Annen tuiman naaman ja katsoin parhaaksi tyytyä osaani.
Vaikka mä siis en suoraan sanottuna ollut ihan varma miltä koko Ransu näytti. Daa, se oli yksityishevonen, ja mä olin pyhittänyt elämäni niin syvästi tuntikopujen palvelemiselle, että muutuin sokeaksi aina kun katsoin yksäriä päin. Mä olin jotenkin ajatellut, että seisoisin pihalla ja kalastaisin sisään ainoan hepan, joka seisois vilkuttelemassa tarhassa - mut tietty osa koneista vietti vapaapäivää, osaa taas tuntiaikatauluista vapaat yksityisomistajat ei olleet vielä edes hakeneet sisälle. Hetken mä seisoin tallipihan keskellä hypistelemässä karsinalta otettua riimunnarua, mut sitten - hitot, mä ajattelin, menkööt syteen tai saveen. Hevonenhan se vaan oli. "Hei Loviisa!" mä huutelin alkavan tihkusateen läpi tytölle, joka talutti just Frankia sisään. "Miltä toi Ransu näyttää?" "Aika harmaa!" Loviisa vastas vaimealla äänellä tuulen ja kylmien pisaroiden läpi. Mä nyökäytin kiitokseksi ja katsoin, miten se ja Frankin kalteva lautaspari katos valoisaan talliin. No niin. Siis harmaa. Mä lähdin tarhoja kohti saalistuskatse silmissä.
Harmaa löyty naurettavan helposti. Tarhalle tultuani mä olisin halunnut paukauttaa itseäni otsaan ja kysyä, miks en ollut yhdistänyt heppaa aikaisemmin Ransuksi. Olihan tää häsläävä daiju nyt ennenkin rullannut kuraa mun päälle, ja vetänyt spurtteja pitkin mutapohjaa, kun mä raukka hain Mynttiä sisälle. Itsetyytyväisenä mä loksautin narun kiinni Ransuni leuan alle ja työnsin sen päätä pois, kun se yritti syödä mun naamaa. Heppa kaahotti niin ku remmiin solmittu harakka, mut mä vaan taputtelin itseäni henkisesti selkään luotsatessani sen sisään talliin. Piti muuten sääliä Pirreä, mä olisin kuollu jos olisin joutunut omistamaan päivääkään yhtä koiramaista hevosta. Läähättäminen ja huonekaluille hyppiminen vaan puuttu, nuolaisupusut sen sijaan tuli kaupan päälle.
Ransu pääty boksiinsa ja tunki turpansa rehukaukaloon, jonka pohjalla pyöriskeli joku yksinäinen kalliinnäköinen yksityisheppapelletti. Mä kolautin oven kiinni ja mietin tyytyväisenä, että Anne ja Pirre kyllä kiittäis mua. Pikkupuolelta lähtiessäni katsoin tehneeni riittävästi töitä sille päivälle ja painuin yläkertaan.
Lokerikkohuone oli muttunu viime päivien aikana vähän saman näköseksi kuin päiväkotien eteinen: lattialla loju kuraisia saappaita, penkkien ja lokerikoiden alla hanskoja tai kadonneita pipoja. Jonkun kaappi oli auki ja sieltä pursusi noin kolkyt paria villapaitoja ja ridahousuja. Mä ihmettelin miten sillä riitti kotona mitään puettavaa, jos se säilytti jo kokonaista Barbien vaatekaapillista täällä.
Mun suureksi mielenjärkytykseksi oleskeluhuone oli melkein tyhjä. Violetilla sohvalla ei ollut ketään, ei mikrolla, heinävintin oviki oli hyvin säyseästi kiinni. Ainoastaan tupapöydän ääressä istu muutama hahmo hurskaina niin ku lampaat. Anni luki lehteä ja sen tumma tukka sojotti pipon alla, Pihla pyöritteli vetisessä posliinikupissa nuudeleita (joiden tuoksu tuli ovelle asti) ja Cella makoili oikosenaan toisella penkillä pitkävartisten shakkikuviosukkien jalkapohjat mua kohti sojottaen. Kaikki kolme nosti katseensa kun mä tulin sisään.
"Ai moi!" Anni sano reippaasti. Cella heilautti vaan kättä ja Pihla ryysti hyvinkeittyneitä nuudeleita. "Moi?" mä katsoin hiljaisen seurueen jäsenestä toiseen ja hipsin sit istumaan violetille sohvalle. Siinä oli hämärää, lamppu oli vissiin palanut, mutta olis tuntunut typerältä tunkea pöydän ääreen. Olisinko mä mennyt ahtaasti Annin ja Pihlan väliin vai tuuppinut koko penkin valtaavan Cellan pois alta? Vaikka, pakko myöntää, vielä typerämmältä tosin tuntu istua tässä pimeällä sohvalla niin ku joku tikku-ukko. "Mun pitääki lähteä tästä!" Anni pamautti äkkiä lehtensä kiinni ja tuijotti kiinteesti Pihlaa. "Tuutko sä?" "Mulla on vielä nää nuudelit kesken..." Pihla yritti sanoa, mut Anni kurotti pöydän yli sen puoleen ja otti kulhon sen edestä. "Mennään satulahuoneeseen syömään loppuun, mun pitää näyttää sulle yks juttu", se sano TODELLA epäuskottavasti mun mielestä. Annista ei ikinä tulis hyvää autokaappaajaa.
Mut Pihla meni lankaan somasti ku keväinen hauki. Ja sit me oltiinki kahdestaan Cellan kanssa.
Cella kohotti päätään penkiltä ja katso mua jalkateriensä välistä. "Sua ei näkynyt alkeistunnilla", se sanoi. Se ei ollut syytös, pelkkä havainto. Tai ihan niin ku mä olisin muka voinut omilla tulkintataidoillani olla varma. "Mulla oli, öö, isäinpäiväjuttuja", selitin. Mä olin yhtäkkiä tullut tosi tietoiseksi siitä, miten mun kädet kosketti toisiaan polvien päällä ja miten idiooltilta se mahdollisesti saattais näyttää. "Ootteko te hyvissä väleissä?" Cella kysy ja kapus istumaan. Sen silmämeikit oli vähän levinneet, enkä mä keksinyt mitään keinoa millä olisin saanut sanottua sen. Pitikö siitä ilmoittaa jotenki suoraan? Mut millä sanoilla? Sun ripsiväriä on vähän luomella kuulosti niin tietoiskumaiselta, että mä mieluummin söisin satulan kuin antaisin sanojen julistautua ilmoille. Ja kaiken lisäks, mitä jos jäljet johtu vaikka itkemisestä? Tai joistain mistä mun pitäis tietää, mutta minkä mä olin unohtanut? Ehkä Anni ja Jiri oli eronnut ja Cella oli märsännyt pelkästä lojaaliudesta kaveriaan kohtaan. Tai mitä vaan.
"Allu?" Cella näytti huvittuneelta. Mä hätkähdin, ja jumiutuneet aivot alko toimia yskähdellen. "Joo. Ollaan me hyvissä väleissä. Mulla on neljä siskoa, ei oo muuta vaihtoehtoa kuin tulla koko perheen kanssa toimeen", mä sanoin ja yritin olla tuijottamatta mustia pisteitä Cellan kulmakarvan alapuolella. Älä. Tuijota. Älä. Tuijota. "Onks kaikki ok?" Cella kysy. Sen toinen suupieli väreili jotenki ihmeellisesti ja se nojautu hakemaan mun katsetta. Mä nyökkäsin. "Joo." "Varmasti?" "Joo." "Mietiksä sitä Halloweenia?" Miks Cella puhu siitä eikö se ollut jo ihan ok oliko se vihainen mulle miksei ne meikkitahrat vaan voineet kadota ja Cella vaikka muuttua hevoseksi tai joksikin jota mä pystyin käsittelemään? "Siis en tietenkään!!" mä vakuutin ja nauroin päälle. Tosi hyvä, Aleksanteri.
"Jaa, no hyvä", Cella sano ja nousi. Se tassutteli sukkasillaan huoneen poikki ja lysähti sit mun viereen sohvalle. Mä olin aika varma, et jos avaisin suuni, mun sielu käyttäis tilannetta hyväksi ja pakenis. Istuin siis hiljaa ja aloillani, ettei sielu säikähtäis äkkiliikkeitä, ja samalla sekunnilla muistin et luontevaltahan mun piti yrittää näyttää. Mä heitin käden jotenki vaikeasti ja vähän epäonnistuen sohvan selkänojalle häveten itseäni joka sekunti.
Cellan naama oli ollu viimeks näin lähellä mua silloin, kun mä heräsin sen vierestä. Älkää ymmärtäkö väärin tai innostuko: meidän välillä oli ehkä about metri, mut viime viikko me oltiin vietetty aikaa käytännössä melkein vaan porukassa. Sen vaaleanruskeat silmät tarkkaili mua, kun mä kohotin oman katseeni pikkuhiljaa siihen. Mä ehdin viime hetkellä pysäyttää kumman halun nostaa käsi ja sipaista maskarajäljet pois sen silmäkulmalta.
Ehkä ekaa kertaa ikinä Cella näytti siltä, et se ei tiennyt mitä sanoa. Mä yritin padota järkytystä, joka nousi mun sisällä. Jos Cella ei keksis mitään hauskaa ja nasevaa sanottavaa, niin me joko istuttais tässä suolapatsaina maailman hamaan tappiin asti tai muhinoitais kolmessa sekunnissa niin, että sen jälkeen Seppeleeseen vois päästää junnuratsastajia vasta ens vuoden puolella.
Nyt ois sun hyvä tehdä jotain Aleksanteri, rauhallinen ja lempeä ääni (hah) opasti mun päässä. Mä yritin järjestellä hervottomina sinkoilevia ajatuksia, mut aina kun tuntu et melkein keksin jotain mitä sanoa, pää tyhjenikin totaalisesti. Puhu siitä meikistä!! Joku tyyppi karju mun pään sisällä. "Sulla Cella on..." mä sanoin paljon kovemmalla äänellä kuin olin ajatellut ja työnsin toista kättä kohti Cellan naamaa osoittaakseni pontevasti meikkijälkiä.
Sillä samalla sekunnilla ovi kävi. Se pamahti melkein seinää vasten ja mukana pyörähti vihainen Robert, jonka harteilta ja tukasta tippu vettä. "What the hell?" se murisi posket punoittaen. "Aleksanteri, miks sä olet vienyt Harryn Ransun karsinaan? Pirre on ihan raivona, kun Ransu seisoo sateessa pihalla!" "Täh? Mähän hain sen sisälle!" Mä solkkasin. "Dude, sä oot ottanut Harryn sisään", Robert huokas. "Mun hevosen." "Sun?" "Mun hevosen, joka ehkä repii seinät energiapiikeissään kun on ollut koko illan sisällä", Robert sano ja veti suun merkitseväksi viivaksi. Jaa. Ahaa. Voi hitto.
Mä olin aika varma, etten ollut Pirren suosikkioppilas tällä hetkellä.
|
|