Pappilan ponitallin Oonalla oli vähän erilainen ilta. Postattu myös Pappilan foorumille, mutta koska sinne ei vieraat pääse spin-offeja lukemaan, pistettäkööt myös tänne tasapuolisuuden nimissä.
12. joulukuuta 2015
Hobittilan bilepsykologi
Kontu ei näyttänyt yhtään Konnulle.
Siellä ei ollut pieniin mäkiin rakennettuja taloja tai reheviä puutarhoja vaan ihan tavallisia suomalaisia rakennuksia sekä isoja lankkutarhoja. Tarhoissa hörisevät, toppaloimiin kiedotut olennot eivät olleet kaikki pieniä, karvaisia poneja, vaan seassa oli ihan oikeita hevosiakin. Eikä Konnun nimikään ollut Kontu vaan Seppele.
Ja silti mihin vain mä katsoin, näin lyhyitä ihmisiä viilettämässä pihalla. Joona oli tietty heti vitsailemassa jotain kuinka mä olin selvästi päässyt kotiin. Mun mulkaisu oli hiljentänyt sen nopeasti, vaikka huulilla oleva virne olikin tullut jäädäkseen. Hevonen kerrallaan me purettiin hevosauton lastia samalla kuunnellen kuinka paikka oli Raijasta niin
”ihastuttava” ja
”suloinen”. Jotenkin mua nauratti kuunnella Pappilan laitosmaisen rakenteen luoneen naisen höpötystä kotoisasta ratsastuskoulusta. Olihan Pappila mukava paikka, mutta silti
kotoisa ei ollut ihan kuvaava sana.
Kun tallin ovella vastaan tuli ainakin kolme mun kokoista blondia, mä luulin sekoavani. Ehkä se oli se fakta, että mun kaverit oli kaikki brunetteja tai sinitukkaisia Joonaa lukuun ottamatta ja ainakin kymmenen senttiä pidempiä mikä sai mut miettimään minne mä olin saapunut. Rollen turpakarvat värisivät sen tutkiessa vierasta karsinaa, mutta nopeasti se tyytyi vain roikottamaan päätään silmät puoliummessa. Ellidan kiroilusta päätellen Vallu ei ollut ihan yhtä rauhallinen ja sinkoili nurkasta nurkkaan kuin ylikasvanut koiranpentu. Aika paljonkin ylikasvanut. Joona hekotti karsinan ovella niin vahingoniloisesti, että pian Ellida tyrkkäsi sen sisälle karsinaan itsensä puolesta. Tosin Joona taisi edelleen olla Vallu-asiantuntija eikä karsinasta kuulunut enää lainkaan niin paljon kolinaa.
Grace näytti miettivän, kannattiko ranskalainen manikyyri tuhota stressin lievittämiseksi. Hetken kynsiään tiirailtuaan se kuitenkin tunki kätensä takin taskuihin.
”Hyvin se menee”, mä sanoin sille karsinan oven sulkiessani ja aavistin, että Grace kyllä tajusi mun puhuvan jostain ihan muusta kuin kisoista.
Mutta silti se ilta oli jotain vähän muuta kuin mitä mä odotin.
Raija oli raahannut kisahoitajat katsomaan varusteita viimeistä kertaa ja pitänyt meitä töissä monta tuntia. Ellida koetti vakuuttaa kovaan ääneen ettei Vallun kiiltävä blingiotsapanta kuitenkaan veisi Joonaa voittoon ja se kuitenkin tippuisi jo ekalla esteellä, mutta Raijaa ei vakuutettu ihan niin vain. Niinpä me hinkattiin varusteita uudenveroisiksi ikuisuus ja varmistettiin vielä hevostenkin tilanne. Rolle oli saanut aikaisin aamulla kattavan pesun ja haisi nyt mansikkaniityille, ainakin shampoon kuvauksen mukaan. Grace oli ollut niin onnellinen sinistä kimoshampoota levittäessään, etten mä ollut tohdinnut kertoa sille nesteen olevan kyllä oikeesti aika hajutonta. Käsi liukui helposti hännästä läpi, joka helpottaisi meidän huomisaamuista urakkaa hurjasti. Siinä missä Grace käytti paljon shampoota, käytti se myös ShowSheenia yhden pullon päivässä.
Kun me vihdoin raahauduttiin takaisin mustikansiniseen mökkiin, kaatuivat kaikki sohvalle yhdeksi läjäksi. Tai ainakin mä, Ellida ja Sierra kaaduttiin, vaitonainen Mioa hoitamaan tullut Jesse tuntui miettivän yhä sen omaa turvallisuutta ja asettui vähän kauemmas meistä (tai musta). Jassu, Joona ja Nina näyttivät kaikki kysyviltä meidän löhötessä yhtenä kasana, mutta pysyivät hiljaa.
”Mä en enää koskaan koske satulasaippuaan”, Sierra älisi.
”Mun kädet haisee ihan rasvalle, hyi”, Ellida valitti ja ojenteli kämmeniään mahdollisimman kauas itsestään.
Mä olin juuri antamassa oman panostukseni nurinakerhoon, kun ovi aukesi vauhdilla. Mä olin vahvasti sitä mieltä, että ihmisen tavasta avata ovi pystyi arvioimaan melkein koko ihmisen ja se ovenavaus tapahtui tavalla, joka käski juosta karkuun. Enkä mä ollut selvästikään ainoa, Ellidan mun vieressä säpsähti oven kolahtaessa napakasti seinään. Sotkunutturan hartiat rentoutuivat vasta Gracen ilmestyessä sisään, vaikka tavallisesti niin rauhallisten kasvojen tilalla oli tuima ilme. Viininpunaiset Vansit talsivat päättäväisesti sohvalle ja takapuoli tunki mun ja Ellidan väliin.
”Joten”, se aloitti topakasti. ”Allu on kusipää.”
Pieni vilkaisu Joonan, Jassun, Jessen ja Ninan suuntaan sai ne kaikki nousemaan aloiltaan ja katoamaan paikalta. Gracen kädet oli tiukassa puuskassa rinnalla.
”Se sanoi, että se oli vahinko”, brunette sähisi ja kulmat kurtistuivat entisestään, jos mahdollista. ”Se tykkää siitä Kellasta.”
”Cellasta”, Ellida huomautti, vaikka se nyt oli ihan epäolennaista.
”Ihan sama”, Grace mumisi. ”Mutta Allu on kusipää.”
”No siinä ollaan samaa mieltä”, mä hymähdin.
Grace kertoi kaiken. Kuinka se oli tapellut Cellan kanssa, kuinka Aleksanteri oli saapunut paikalle ja kuinka ne oli sitten keskustelleet (tai kuten mä ymmärsin, Grace oli huutanut ja Aleksanteri änkyttänyt). Mä olin ihan tyytyväinen, ettei siitä tullut koskaan itkurinkiä vaan me ihan oikeesti keskusteltiin aiheesta. En tiennyt, oliko se järkyttävintä vai se, että mä pystyin osallistumaan siihen keskusteluun ja
kertomaan mun omia kokemuksia.
Lopulta mä tunsin itseni niin aikuiseksi kaikesta siitä keskustelusta ja kokemusten jakamisesta, että hipsin huoneeseen mun laukulle ja kaivoin esiin omenalikööripullon sekä spriten.
”Mutta mä en ymmärrä, miten joku voi olla niin
tyhmä”, Grace vaikersi ja kieltäytyi mun tarjoamasta lasillisesta. Sydänsuruja tai ei, Grace Trembley ei poikennut periaatteistaan (paitsi hotelli Kaarnassa). ”Nukkui mun vieressä
vahingossa? Miten voi nukkua jonkun vieressä vahingossa?”
”Kusipäät on sellaisia”, Ellida filosofisoi ja tarttui lasiin.
”Usko pois, mä tiedän kusipäät”, mä tokaisin mietteliäästi. ”Aikasemmista ei ees puhuta, mut nyt puolen vuoden sisään Jesse ja sit nyt...”
Mä suljin suuni heti nähdessäni Ellidan tiedonjanoisen ilmeen. Virnistin sille saade ilmeen valahtamaan.
”Oona, nyt oikeesti toi ei oo reilua!” se rääkyi juomalasiaan vaarallisesti heilutellen.
Mä tyydyin vain hymyilemään lasin takaa. Kyllä mä tiesin, että Ellidalla oli ihan syy olla ärsyyntynyt. Kerrottiinhan me tavallisesti toisillemme kaikki, vaikka se niin naurettavalta alaikäisten touhulta kuulostikin. Nyt mä olin kuitenkin pimittänyt siltä tietoa Kristianista jo ikuisuuden, mutta mä en tosissani halunnut kertoa. Meidän
järjestely oli sujunut niin hyvin, että mä pelkäsin sen särkyvän jos kukaan saisi tietää. Mä olin jo kerran säikähtänyt Jessen kertovan kaikille, mutta sen ylpeys ei olisi kai kestänyt sitä että joku oli vienyt sen entisen tyttöystävän. Vaikka mä ja Kristian oltiinkin vain kavereita.
(Vaikka sen ilme oli ollut vähän kummallinen, kun se oli aamulla (mitä se edes teki tallilla siihen aikaan) taluttanut Iiron hepparekan ohi. Mä olin piilossa Rollen kaulan takana hymyillyt sille.)
Tunteja me vain juteltiin. Joona ja Jassu uskalsivat tulla takaisin sisälle ja istuivat suuressa nojatuolissa sylikkäin. Ne oli niin siirappisen ällöttäviä Joonan suudellessa Jassun niskaa, että Ellida kävi kaatamassa tahmaista likööriä niiden päälle.
”Ihan kun sä ja Jasu olisitte parempia”, mä huomautin. Ellida kohautti vaan harteitaan.
Sierra ehdotti pilveä ensin, mutta en mäkään pistänyt vastaan. Pian me istuttiin pienen mökin kuistilla sinne raahaamissamme tuoleissa, valkoiset sätkät sormien välissä. Hetkessä maailmasta tuli paljon rauhallisempi paikka elää ja mä ajattelin, että Gracen kannattaisi polttaa edes joskus. Tekis hyvää sen hermoille.
Kello oli ehkä yhdeksän, kun me nähtiin neljän ihmisen tulevan lähemmäs mökkejä. Yksi niistä oli se hiton rasittava lyhyt blondi, jonka otsasta tuntui nytkin kasvavan suurin mun näkemä kyrpä (ja lieni turhaa muistuttaa että mä olin kyllä nähnyt niitä). Me vilkaistiin Sierran kanssa toisiamme kulmat kurtussa. Pian kuitenkin selvisi, että Jassun Ask oli tehnyt tehtävänsä. Se oli laittanut sinne ensin päivällä arvailuja bileistä ja nyt atm-kuvan juomalasinsa kanssa. Pian paikalle tulvi mulle vieraita ihmisiä, jotka kai kaikki olivat Seppeleen vakkarikävijöitä.
Sierra katosi sisälle, kun mä jäin yhä sätkä sormissa ulos istumaan. Oli varmaan pakkasta ja pimentynyt taivas oli selkeä. Mä näin tähdet sen tummassa pinnassa ja se sai mut hymyilemään. Mä pidin tähdistä ja pakkasöistä nykyään enemmän kuin ruskaisista lehdistä ja sateesta.
Viimeinen mattimyöhäinen käveli kohti mökkiä. Jalat upposivat hankeen huonosti suunnitellun oikoreitin vuoksi ja mä kuulin kiroamisen märistä sukista kuistille asti. Kun valo ylsi vihdoin hahmon ylle, tunnistin mä sen heti. Olihan se tuttu jo monen viikon ajalta, lähinnä Gracen puheista.
”Sä oot Aleksanteri”, mä tokaisin raukeasti heti kasvojen osuessa valoon. Jätkän ilme muuttui vähintäänkin hätääntyneeksi heti mun avatessa suuni, mikä sai mut nauramaan. Olisi kiva tietää, oliko se jätkän perusreaktio ihmisiin vai oliko mun maine kiirinyt jo tännekin.
”Ja sä oot se pappilalainen, joka vittuilee kaikille”, se sai mongerrettua ja sai mut nauramaan lisää.
”En mä nyt ihan kaikille vittuile, vaan niille, jotka sen ansaitsee”, mä hymyilin ja taputin tuolia mun vieressä samalla tarjoten pilvisätkää kohti Aleksanteria. ”Kelpaako?”
Yllättävän hanakasti se tarttui kääreeseen ja istui alas. Mä seurasin silmät hieman sirrissä, suu hymyssä kuinka se veti hatsin ja ilme muuttui tyrmistyneeksi.
”Tää ei oo tupakkaa.”
”No ei todellakaan oo.”
Aleksanteri katsoi mua niin hämmentyneen pelokkaasti, että mä nauroin taas. Vau, se tosiaan taisi pitää mua hulluna. Hullu pappilalainen, joka vittuili kaikille ja tarjosi pilveä tupakkana.
”Mä kuulin, että sulla on ollut tänään rankka päivä”, mä hymisin rennosti Aleksanterille, joka puuskahti.
”Te naiset ette sitten osaa olla juoruamatta”, se nurisi.
”Sun ei ehkä kannattaisi edes olla täällä. Grace on aika vihanen sulle ja oon aika varma, että se sun blondi on tuolla sisällä myös”, mä huomautin ja sain Aleksanterin irvistämään. Sen ilmeestä näki, ettei se tosiaankaan tiennyt mitä sen olisi pitänyt tehdä. ”Tai sitten sä käyt nyt keskustelemassa sen blondin kanssa ja selvität asian. Gracea en kyllä lähestyis hirveesti.”
”Se taitaa todella vihata mua nyt.”
”Vihata on väärä sana, mutta se tosiaan pitää sua nyt helvetillisenä kusipäänä.”
Pieni hiljaisuus.
”Pitikö se musta oikeesti niin paljon kuin mä ymmärsin?”
Mä katsoin suoraan eteenpäin miettien asiaa. Vaikka Grace olikin seesteinen persoona, joka ei yleensä antanut kovin tunteellista vaikutelmaa, se jotain tuntiessaan antoi sen viedä täysillä. Suuttuessaan se tosiaan suuttui kovaa. Ihastuessaan se ihastui niin helvetisti. Ja rakastuessaan... No niin.
”Piti, musta tuntuu ettei se oo hetkeen ajatellut kenestäkään kuten susta.”
Aleksanteri oli taas hiljaa. Sen ilmeessä oli niin paljon ajatuksia, että muakin melkein ahdisti.
Melkein.
”Sä menetät kyllä paljon. Grace on ihan mieletön ihminen, jossa on enemmän tunnetta kuin yhdessäkään blondissa. Mut omapahan on menetykses”, mä jatkoin. Sätkä oli vasta puolessa välissä (mutta kuinka mones se olikaan).
Mä en osannut sanoa, näyttikö Aleksanteri hämmentyneeltä vai jopa vähän vihaiselta, mutta huokaisten se nousi ylös tuolista.
”Toivota onnea”, se vikisi ja astui sisään ovesta.
Ei mennyt kuin pari minuuttia, kun ulos ryntäsi toinen ihminen. Blondin katse oli vauhkotuuntunut ja vannon, että sen sieraimista olisi voinut tulla savua.
”Voi vittu”, se rääkyi ja spotatessaan mut ryntäsi viereen istumaan. ”Kai sulla on heittää yks rööki?”
”Ei, mut on mulla tää”, mä sanoin rennosti sätkää taas tarjoten. Blondi tarttui siihen topakasti ja kiskoi niin ison hatsin, että pelkäsin sen hobitin keuhkojen räjähtävän.
”Paljon parempi”, se mumisi. ”Sähän oot se pappilalainen, joka on koko ajan nupit vastakkain Inksun kanssa?”
Mä kohautin olkiani, koska mulla ei ollut oikeesti hajuakaan kuka oli Inksu.
”Mä oon Cella.”
AHAA.
”Oona”, mä vastasin. ”On sulla vielä tukka tallella.”
”Ai niin, sä oot sen Gracen kaveri”, Cella mutisi äänessä niin paljon ärsyyntyneisyyttä, että mun oli pakko virnistää.
”Niin mä taidan olla.”
”Voit kertoa sille, että varmaan sai vihdoin tahtonsa läpi. Musta ja Allusta ei varmaan tuu enää ikinä mitään”, blondi jatkoi ja kesken ensimmäisen lauseen sen ääni romahti surulliseksi. Tosin samalla mä mietin, mikä psykologi musta muka oli tullut. Jakakaa ongelmanne muualla, pliis.
”Se kyllä taitaa yhä tykätä susta.”
”Mistä sä sen muka tiedät?”
”Just puhuin sille.”
Hiljaisuus, jonka aikana Cella vaati toista hatsia. Mä vähän varoen annoin sen ottaa sen, mutta en kyllä antaisi enää kolmatta. Pieni ääni sanoi, ettei Cella vetänyt pilveä ihan hirveän usein.
”Mä oikeesti halusin meidän toimivan”, Cella sanoi hiljaa ja tuijotteli kengänkärkiään.
”No sitten sä pistät sen toimimaan”, mä hymähdin, vaikka musta Grace oli yhä Aleksanterille parempi vaihtoehto. Jotenkin mulla oli kuitenkin tunne, että se taistelu oli hävitty jo kauan sitten. ”Mutta for real, mä en ehkä ole mikään paras ihminen kertomaan toimivasta parisuhteesta.”
Tai tietenkin jos näkee pettämisen ja kananmunien viskelyn onnistuneena parisuhteena niin sittenhän mä olin valioyksilö.
”Ehkä mä teen niin”, se mumisi hiljaa ja kääntyi vilkaisemaan ovea. ”Hei kiitti tästä, mä taidan nyt mennä sisään.”
Sitten blondi huojui ovesta räpiköiden sisälle. Mä vilkaisin sätkää mun sormissa ja huokaisin. Olinko mä ollut joskus yhtä hankala? Tosin mun ja Jessen suhde oli ollut aika virtaviivainen: jos toinen ryssi, toinen kosti sen. Yksinkertaista, mutta silti teki kaiken monimutkaiseksi. Mä olin ollut ehkä minuutin ulkona yksin ajatusteni kanssa, kun seuraava potilas ryntäsi ovesta ulos.
”Ai sori”, Jesse pyysi vaikka sen ei olisi tarvinnutkaan. Paitsi ehkä kaikkea mitä se oli mulle ikinä tehnyt, mutta en mäkään ehkä ollut sitä parempi.
”Ei tää kuisti mun omistuksessa ole”, mä mumisin takaisin ja ravistin tuhkaa puupinnalle. Jesse jäi katsomaan mua jotenkin surullisen hämmentyneesti. Mä katsoin takaisin, ruskeet silmät oli yhtä ruskeet kuin ennenkin. Ne vain olivat menettäneet merkityksensä. Ne ei enää olleet
NE ruskeet silmät. Jessen ilme sai kuitenkin mut taputtamaan penkkiä mun vieressä. ”Istu vaan, täällä on tänään Oona Mäkelän bilepsykologin vastaanotto.”
Ja Jesse istui.
Me ei puhuttu mistään tärkeästä. Emmasta, Skidistä, mitä huomenna pitäisi muistaa, kuinka Mion vaaleanpunaiset lämpöpintelit oli hirveät ja niin edespäin. Kaikkea kivaa, sellaista mitä ystävät juttelee. Ystävät, joiden välillä on vähän liikaa vaivautuneisuutta, että pystyisi puhumaan mistään muusta kuin hevosista.
Kuu oli kirkas, kun mä siirryin istumaan tuolilta puukaiteelle. Se oli ehkä huono päätös, koska pieni välimatka mun ja Jessen välissä sai toisen selvästi rentoutumaan sekä rikkomaan sen sanattoman säännön, että me puhutaan hevosista. Sen hetkeksi mutristi huulia, nojasi kyynärpäillään polviinsa ennen kuin avasi suunsa.
”Mikä meissä meni vikaan?”
Öö oletko urpo vai muuten vaan tyhmä.”Kaikki.”
”Oli meillä hyviäkin hetkiä.”
Mä nauroin. Meillä oli ihan
helvetin hyviä hetkiä, niitä hetkiä, jotka oli saaneet mut rakastumaan korviani myöten. Mä muistin kyllä ne hetket, kun mä olin herännyt Jessen kädet mun ympärillä, kun se oli suudellut mua sen pienessä keittiössä ja mun jalat oli unohtaneet miten ne toimivat ruskeiden silmien katseessa.
Jesse nousi hiljaa, varovaisesti sen tuolista ylös. Parilla askeleella se seisoi mun vieressä, ei koskenut, mutta mä tunsin hengityksen mun kasvoilla ja kehon lämmön mun omalla. Lähes palanut sätkä sormien välissä rytistyi niiden puristuksesta, mutta mä en huomannut sitä. Mä huomasin vain Jessen kasvot jotka oli (liian) lähellä mua.
”Mä haluan sut vieläkin.”
Kuiskaus oli hiljainen, mutta mä tunsin sen mun iholla. Huulet mun huulilla heti viimeisen lauseen jälkeen, kuinka ne ei edes kysyneet lupaa suudella vaan vaativat sitä. Ja vaikka mä luultavasti joutuisin sen vuoksi helvettiin tai vähintäänkin jotain vastaavaa, mä vastasin siihen suudelmaan.
Se maistui Jesselle, tutulle, ruskeasilmäiselle unelmalle ja
niin tylsälle. Väärälle. Huonolla tapaa väärälle. Sillä tavalla, että miksi vitussa mä tein tämän. Ja mitä pidemmälle suudelma eteni, mitä kauemmin se kesti, sitä enemmän mä mietin että
voisko tää nyt jo loppua.
Kun mä viimein vetäydyin kauemmas Jessestä, tapahtui kaikki nopeasti. Jonkun askeleet tömisivät kuistin portailla, mä kurtistin kulmiani Jesselle ja sitten jätkän naamaan jo läjähtikin jonkun nyrkki. Jesse hoipersi taaksepäin ja olisi varmasti kaatunut ellei olisi saanut tukea kaiteesta. Mä tuijotin ensin ikuisuuden Jesseä, kunnes tajusin katsoa lyöjääkin. Mä en tiedä, ketä helvettiä odotin, mutta en ainakaan Kristian Svansenia. (Ja joo, sitä Pappilan versiota.)
”Mitä vittua?” mä sanoin ensimmäisenä, koska se tiivisti tilanteen kaikin puolin. ”Mitä vittua sä teet täällä?”
Mä sain osakseni vain mulkaisun, joka sai mut siirtämään kädet lanteille. Sätkä oli tippunut sormien välistä jo suudelman aikana.
”Mitä vittua?” kysyi puolestaan Jesse, jonka nenästä oli alkanut valua verta. Sekin sai osakseen Kristianilta murhaavan katseen, joka tosin oli varmaan level 1000 verrattuna mun saamaan aika laimeaan versioon.
”Sitä mäkin haluisin kysyä”, Kristian äyskähti. ”Mitä vittua?”
”Me suudeltiin ja sitten joku idiootti löi mua”, Jesse ärisi ja sai Kristianin vieläkin synkemmäksi. Tosin sen perushabitus oli aika synkkä jo valmiiksi.
”Miksi helvetissä te suutelitte?” Kristian kysyi. Mun oli pakko kohottaa kulmaani sen vihaiselle äänensävylle.
”Kai mä nyt saan suudella ketä huvittaa”, mä huomautin, mutta nähdessäni Kristianin ilmeen mun oli pakko vähän virnistää. ”Vai enkö saa?”
Kristian ei vastannut mitään, mutta sen ilme kertoi tarpeeksi.
”Sun on ehkä paras käydä pistään tohon jotain paperia tai kohta oot tahrinu koko kuistin”, sanoin Jesselle, jonka nenä oli nyt vähintäänkin vesiputous. Punainen vesiputous.
”No selvästi”, se tiuskaisi takaisin katse kyräillen yhä Kristianissa. Ehkä ne otti matsia, kumman katse tappaisi nopeammin. Sitten se käänsi katseensa muhun. ”Vaikka ihan vaan tiedoksi, oli varmaan mun elämän paras psykologin vastaanotto.”
Tiedän, että se oli täysin epäkorrektia, mutta mun sisällä humiseva alkoholi ja pilvi ei tiennyt, joten mä virnistin ja iskin sille silmää. Joku ei tainnut tykätä siitäkään, joten pian huomasin käsien kiertyvän mun vyötärölle ja nostavan mut ilmaan.
Ja sitten se Kristian vitun Svansen kantoi mut sen olkapäällä alas kuistilta mökin nurkan taakse. Takaa mä kuulin vain oven avautuvan, huudon ”Jesse sun nenästä valuu verta” ja vastauksen ”onneks en ite huomannu kiitti vinkistä”.
Kulman takana mä en ihan ollut varma, mitä Kristian seuraavaksi tekisi, mutta mä olin aika varma sen olevan naistenhakkaamisen yläpuolella. Ja for real, me kaikki kyllä tiedettiin mun rökittävän sen mikä hetki vain. Kultalusikat oli harvoin hyviä tappelemaan. Mut päästettiin olkapäältä vasten sinistä seinää enkä mä yllättynyt, kun mun toiselle puolelle nojautui käsi. Kristianin kasvot oli lähellä, mutta selvästi koettivat pitää välimatkaa.
”Mitä sä teet täällä?” mä kysyin rauhallisesti, niin rennosti, että järkytyin itsekin.
”Ehkä mä tulin katsomaan sua”, se vastasi ärtyneesti. Mun silmät siristyi kevyesti, koska se lause tuntui samalla olevan täysin totta ja täysin valetta. Tiedä sitten, miten se oli mahdollista. ”Aika kiva yllätys sinänsä, sä nuoleskelemassa sun eksää ennen kuin pääsee ees ovesta sisään.”
”Jostain syystä mä luulin, etten oo tilivelvollinen yhtään kellekään.”
Kristianin ilme muuttui hetkessä vihaisesta vaivautuneeksi. Se etsi selvästi pitkään oikeita sanoja, mutta onnistui surkeasti. ”Mä en vaan... pidä siitä ajatuksesta.”
”Kristian Svansen, ootko sä mustis?”
En tiedä, oliko se mun virne vai huvittunut äänensävy, joka sai Kristianin mulkaisemaan mua taas yhtä ärsyyntyneesti kuin aikaisemminkin.
”En!”
”Sä et vaan pidä ajatuksesta, että muut leikkii sun leluilla.”
”No aika karusti sanottu, mut...”
”Vitsi, sä oot ollu varmaan hiekkalaatikon suosituin.”
”Mulla oli oma hiekkalaatikko.”
Jostain syystä mä en yllättynyt ja vaikka Kristianin ilme oli täysin vakava, oli mun pakko nauraa. Selvästi mä nauroin vähän liikaa, koska sen vaijensi pian jo toiset huulet sinä päivänä.
Kristian oli niin erilainen kun Jesse. Mikään siinä ei ollut samanlaista, ei tavassa suudella tai pitää sen käsiä mun ympärillä. Mä en voinut ajatella mitään muuta kuin pehmeitä huulia mun omia vasten, ne ei maistuneet erityisesti millekkään mutta silti niin helvetin hyvälle eikä mikään ollut tylsää
enkä mä halunnut sen ikinä loppuvan.
Paitsi ehkä silloin kuin kulmalta kuului hento ”oho” ja päätä kääntäessäni näin Gracen kurkkivan sen takaa.
”Sori, ei ollu tarkotus häiritä”, se kikatti ja katosi nopeasti takaisin mistä oli tullutkin.
Mä vilkaisin kulmat koholla Kristiania, joka tuijotti yhä kulmalle.
”Me taidetaan nyt olla vähän busted”, mä hymähdin.
Ja musta se oli ihan ok enkä syyttänyt siitä pilveä.