|
Post by Aleksanteri on Sept 2, 2015 23:26:14 GMT 2
2.9.2015 - Se, jossa mä lähetän ystäväpyynnön
Kentällä seilas seitsemän enemmän tai vähemmän avuilla olevaa hevosta raskaassa harjoitusravissa. Ratsastajat hölsky satulassa hätää kärsivän näköisinä, ja Anne seuras viilipyttymäisen rauhallisena kentän keskellä miten tyyppi Arin luisevassa selässä oli liukumassa hyvää kyytiä maahan. Mä katselin aidan takaa kiinnostuneena samaa showta ja mietin olisko hauskempaa, jos se tippuis rapalätäkköön vai lantaan. Aloin kallistua lätäkön puolelle.
Ei sillä että mä olisin ollut mitenkään pahantahtoinen sitä ratsastajaa kohtaan, en todellakaan. Alkutunnista mä olin jopa käynyt taluttamassa Aria hetken, kun Sandran äiti alkoi soittaa auton torvea niin että linnut tippu puista. Mä olin siis melkein kaveri ratsastajan kanssa. Viimeiset kymmenen minuuttia mä vaan olin sattunut toivomaan että tapahtuis jotain, ihan mitä tahansa, mitä vois kommentoida vaikka sanomalla "Kato, olipa hauskaa." Tai vaikka vaan että "Oo!"
Mä olin nimittäin lukuisten fanien ja onnittelijoiden suureksi epäonneksi menettänyt mun vastahankitun rakastajattaren. Ei, älkää kysykö miten, mulla ei ole itsellänikään siitä mitään hajua. Cella vaan oli eilen tullut jutteleen autotallille mun luo ja jostain syystä loukkaantunut ihan verisesti. Eniten mua tässä ärsytti se, että Cellaan mä olin luullut tallilaisten keskuudesta tutustuneeni ihan hyvin. Nyt se istua kökötti polvet leukaa hipoen puupenkillä mun vieressä ja tuijotti jotenkin epäuskottavan keskittyneesti kentälle. Sanaakaan se ei ollut sanonut sen jälkeen kun parkkeerasi takalistonsa mun viereen. No, hevostenhan takia mä täällä olin ja sitä rataa, mutta olihan tää yksin nuohoaminen nyt oikeasti ihan ahterista. Pitäis kenties lähteä etsimään uusia ystäviä.
Niine hyvineni mä huokaisin raskaasti, nousin ja lähdin taapertamaan kohti tallia. Myntin ratsastaja tuskin kostuis mun aidantakaisesta avunannosta kovin paljoa. Cellan jäähileinen olemus ei vaivatunut edes vilkaisemaan mua. No joo joo, EHKÄ mun kommentit sen ihanasta ranskalaisesta poikakaverista saatto laskea haukkumiseksi, mutta pitihän ihmisen nyt vähän kritiikkiä kestää. Kaiken lisäksi se Lionel kuitenkin asui Ranskassa, se ei palais enää ikinä ja TUSKIN pääsisi kuulemaan mun mielipiteitä itsestään.
Toivoen, että mun kaihoisa katse ajais luokseen uusia ystäviä, mä nappasin Myntsän violetin harjakorin karsinalta ja ajattelin lähteä satulahuoneeseen putsaamaan harjoja. Myntti kärsi jostain loppukesän kaljuudesta ja satoi miljoonia pieniä karvoja joka harjauskerralla. Välillä tuntui kuin olis yrittänyt harjata hepoa remmiin kiinnitetyllä karvakintaalla. Lopputulos oli se, että harjauksen aikana Mynttiä pitkin seilasi kasa sen vanhoja karvoja keräämässä lautalle kymmenittäin uusia ystäviä. Voin sanoa, ettei poni ollut kovin puhdas eikä Annen ilme kovin riemuinen.
Satulahuoneessa mä ehdin istua hetken ajan viettämässä säädyllistä yksinäistä elämää. Jalkojen juuressa oli iso vesiämpäri (ei onneks se sama, jolla mä olin yks päivä juottanut Mynttiä, siihen mä en koskisi enää edes saappaankärjellä) ja siellä lillui kasa Myntsän harjoja. Mä nypin just käsikäyttöisen nopeasti irtokarvoja kumisuasta, kun Anni tuli sisään. Se näytti juhlalliselta ja kanto mukana jotain lappunivaskaa. "Moi Aleksanteri! Hei säkinhän voisit... hei haluatko tulla mun ja Jirin tupareihin ens perjantaina?" se räpytteli onnellisena paperiensa kanssa ja tyrkkäs mulle yhden. "Aa, kiva", sanoin tuijotellen kutsua pintapuolisesti. Meidän pikkumökki plaaplaaplaa, saunomista jnejne. Tää oli ehkä maailman vastaus mun ystäväpyyntöön. "Saa ottaa avecinkin jos haluaa", Anni lupasi ja väläytti merkitsevän hammashymyn. Mä toljotin sitä uunona. "Öö... ei mulla oikein oo ketään avecia..." "No ei se siis haittaa mitään! Tuu ihan itsekses sitten!" Näitä ponityttöjä ei kyllä mikään murhe voinut nujertaa. "No, mä tuun." myönnyin. Olinko mä väärässä vai näyttikö Anni vähän yllättyneeltä?
Mä ehdin murehtia imagoani heppatyttöjen silmissä koko sen pitkän ajan, jonka uitin harjoja soikossa. Rosa ja Anastasia kävi koluamassa jotain ikkunakaapista, kun mä olin harjojen suhteen loppusuoralla ja itsetuntoni suhteen kaikista syvimmässä alhossa. "Hei, tota... lähettekö talutteleen hevosia?" mä nähtävästi kysyin kykkien polviin asti harjanpesuveden kastelemana. Ja yllättynyt yleisöni: ne sanoi joo!
Kössi, Myntti ja Alex, oli sitä sirompiakin heppakolmikkoja nähty. Alexin ja Kössin valtamerivartaloiden välissä Myntti oli kuin joku kapea makkarannysvä. Me lähdettiin rinnakkain taluttamaan hevosia kohti yhtä tallia kiertävää polkua. Rosa kulki mun oikealla puolella, Anastasia vasemmalla, ja vähitellen kenttä huojuvine ratsastajineen jäi taakse. Kun me oltiin puiden välissä hiekkatiellä, mä heräsin siihen että mulla alkoi olla oikeastaan tosi kivaa. Rosa kertoi jotain rakkausjuttua ja Anastasia yritti houkutella syömään pysähtynyttä Alexia. Rosa ja Anastasia, ne ei ainakaan olleet mitenkään hassumpia.
Hyvällä tuurilla mä voisin keskittyä koko loppusyksyn vaan hankkiin uusia ystäviä.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Aug 28, 2015 18:39:41 GMT 2
28.8.2015 - Se, jossa mä osallistun ponityttöseikkailuun
Päivä, jolloin koni meni kahdella alkeistunnilla peräjälkeen ja mä seisoin aidan takana sateessa miettimässä miks helkkarissa olin IKINÄ astunut jalallanikaan tallille.
Mulla oli kyrpinyt jo aamulla. Mun niskaan oli armollisesti laskettu ymmärrys siitä, mitä koko helkkarin vuoden kestävä välivuosi oikeasti tarkoitti. Sen lisäksi että sen olemassaolo paljasti, ettei mun elämällä itse asiassa ollut MITÄÄN suuntaa, se merkitsi että mun elämän kohokohtia tulis olemaan uudet kännykkäsovellukset tai pupun näkeminen kadulla. Ellen sitten viettäisi koko vuotta täällä ponikeitaalla - mikä olis tarkoittanut sosiaalisuutta, melkein yhtä paha sekin. Mieluiten mä olisin ottanut Myntin pitkän narun päähän ja raahannut sen perässäni erakkomökkiin. Siellä me istuttais molemmat kynttilänvalossa syömässä laihaa lihakeittoa iltapalaks ja ai että elämä olis mukavaa. Ehkä mä saisin perustettua kultin ja voisin pönkittää mun haparoivan elämäni siihen.
Mä olin ehtinyt kaivautua siis melkoiseen mutakuoppaan siinä tuntia seuratessani. Kaiken päälle Myntti oli kettumaisella tuulella. Sitä kiinnosti pihalla käpyttely vielä vähemmän kuin mua, ja mielenosoituksellisesti se yritti parkkeerata ison hevonperänsä milloin minkin ponikollegan eteen. Ratsastaja näytti huolestuneelta ja mä tunsin MELKEIN salaista vahingoniloa sitä kohtaan.
Lopulta sekin ratsastustunti tuli päätökseen. Mä painelin kentän keskelle maiskahtelevan hiekan poikki ja autoin ratsastajaa nostamaan jalustimet. Vaikka olis kaiken järjen mukaan luullut, että Myntti tajus pääsevänsä talliin, neiti hevonen päätti siitä huolimatta murjoa hampaitaan mun suuntaan ja luimia säikylle ratsastajalle. Hevosta vastaan olis tarvinnut suunnilleen jääkiekkomoken varusteet. Windi oli nähtävästi käynyt saman käytöskoulun kuin Myntti. Cella näytti siltä, että halus juilia hevosta ympäri korvia. Se oli niin tuima, että sen naaman olis voinut laittaa tienpieleen pelottamaan murtovarkaat ja irtokoirat pois. Mä vitkuttelin Myntin kanssa omien sormenpäitteni uhalla ja annoin Cellan ja Windin purjehtia kaiken hyvän tahdon nimissä ensimmäisinä talliin.
Ratsastajalta puuttui jostain syystä itsesuojeluvaisto ja se halusi harjata Myntin itse. Mä jäin norkoilemaan karsinalle. Cella, jonka ratsastaja oli haihtunut sillä sekunnilla kun sai otteensa irti Windin ohjista, vilkaisi mua tallikäytävän yli. Se puhdisti pölyharjaa vetämällä sitä kumisukaa vasten. "Ihana puhua taas suomea", se totesi. "Kui nii?" "Lionel siis lähtee huomenna." Ahaa, se ranskanvahvistus arvatenkin, jonka Salma oli raahannut talliin vaan pöyhistelemään ja viilentämään kuumaa iltapäivää pitkillä rakastajaripsillään. Toivottavasti se viihtyis Ranskassa hyvin.
"Ootko sä jotenkin pahalla tuulella?" Cella kysyi hetken päästä. "Häh?" Cellan myrskynmerkkinaama huomioon ottaen kysymys oli vähän outo. "Sä näytit tunnin aikana siltä että menisit kohta kiskomaan ratsastajia satulasta ihan vaan kiusallas." Mä nauroin. "No en nyt sentään." "Me ollaan lähdössä pyöräileen. Tuuks mukaan? Nyt kohta kun ollaan saatu hevoset laitettua." Se ei voinut olla tosissaan. P-Y-Ö-R-Ä-I-L-E-E-N tuohon merisäähän?! Mä olin varma, että tallilaiset piti jotain kirjaa siitä, kuka keksi idioottimaisimmat ideat.
Cella kai näki mun ilmeestä mitä mieltä mä olin. Se kohotti kulmiaan. "No, voit sä tietysti kotiinkin mennä, jos haluut..." Osasko se lukea ajatuksia? Autuas koti-ilta yksin pikku yksiössä Netflixin kanssa vastaan pyöräily kaupunkipyörällä jollain kuoppaisella rämekujalla keskellä sadetta ja pöheikköä... "Mä tuun mukaan", sanoin antautuen.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Aug 25, 2015 14:47:46 GMT 2
25.8.2015 - Se, jossa mä käyttäydyn pääasiassa oudosti
Ai niin, ne uudet hoitajat.
Nyt mä olin muuten nähnyt ne. No, ainakin osan.
"Hevosparka, sul ei oo ikinä vapaapäivää", mä olin puhissut vapaata - hmh - eilen viettäneelle Myntsille, kun se valui mun perässä tarhasta talliin löysemmin kuin... no, paras etten sano mitään. Mun armas laukkakavio menis tänään peräti kahdella estetunnilla, ja mä onnittelin henkisesti etukäteen ratsastajia oivan ja nopean ratsun saamisesta. Sillä roikkui limaisia ruohonkorsia suupielistä ja se näytti vihaavan mua yhtä paljon kuin mun entinen tyttökaveri menkkapäissään. Mikä innostava haaste.
Tallissa puomitunnin terhakat ratsastajat kärkkyi hevosten karsinoilla. Eelan karsinalla oli joku torikokous, pari hoitajaa seisoi kaulailemassa pörröpäistä mimmiä. Mä kiskoin leveästi hymyilevän Myntin niiden ohitse tulipalovauhtia ja olin teilata ehkä kymmenvuotiaan jätkän, joka seisoi päätykarsinalla. Se katsoi mua pahasti ja seurasi meitä karsinaan. "Aaa, sä meet Myntillä", tajusin hetken kuluttua. "Joo. Mä varustan sen itse", jätkä sanoi kuolettavan kylmällä äänellä. Mä livuin tyylikkään lyömättömänä takavasemmalle.
Tää takakesä yritti kai kerätä kaiken menetetyn lämmön pariin viikkoon. Oli niin kuuma, että mä ajattelin hetken vapaaehtoisesti asioita kuten kaamos ja istuminen uimahallin jäävesialtaassa. Ei käynyt mielessäkään mennä istumaan ulos "nauttimaan" auringosta. Korkeintaan mä olisin voinut mennä katsomaan kentällä ennen tunteja pyöriviä Salmaa ja Robertia, jotka mun nähdäkseni eivät sanoneet toisilleen sanaakaan, mutta näyttivät niin kohteliaita ja miellyttäviltä, että siinä oli pakko olla jotain mätää. Salma oli yläkerrassa yhtenä iltana valittanut, että Robert ei kuulemma halunnut jutella kenellekään.
Mä olin juuri parkkeeraamassa satulahuoneeseen, kun tallin oudoin vakiokaluste Kasper laukkasi ovesta. Se oli hikinen, vesi helmeili sen kärsivästi rypistyvällä nenällä melko vastenmielisesti. Se naulas kelmeät silmänsä muhun ja mä tunsin olevani valonheittimissä. "Myntin boksista hajosi vesiautomaatti. Sun pitää tänään kantaa sille vedet", se sanoi hengästyneenä. "Okei." Kasper oli hiljaa vähän aikaa. Meidän välillä väreili joku (todennäköisesti ei salamarakastuminen). "Kandee tehdä se ennen seuraavaa tuntia", se jatkoi. Mukava ja ajankohtainen keskustelu hoidettu!
Voin antaa yhden vinkin. Jos meinaatte täyttää pesarissa vesisaavin, varautukaa että siinä menee k-a-u-a-n. Hevoset ehti maleksia tallista tunnille, myös ärtsy poika Myntteineen, ja mä vaan seisoin täyttämässä yhtä helkutin ämpäriä. Vesi lirisi letkusta mulle nauraen. Mä olin aika varma, että olisin sylkemällä saanut täytettyä ämpärin nopeammin.
Joku mulle vieras teini tuli taluttaen rapaista Vennaa, kun mun ämpäri oli puolilleen tyhjä / täysi. Siinä vaiheessa mua ketutti hidas täyttö noin kuuskytseittemänprosenttisesti. "Mulla menee vielä hetki", sanoin kärsivällisesti ja sydämellisesti. "Painu täyttään ämpäris vaikka kuraojasta!" mimmin kiltinnäköisestä suusta pullahti. Mä kohotin pöllämystyneenä katseeni loiskuvasta vedestä, nyökkäsin ja poistuin nöyränä pesarista. Mitä ihmettä äsken tapahtui, mä mietin sukiessani hurmaavana ja kaatamattoman itsevarmana tukkaani Myntin päätykarsinassa puolityhjän vesisoikon kanssa.
Puomitunnin ratsastaja ei halunnut riisua Mynttiä. Tunti oli kai sen mielestä mennyt jotenkin mönkään, koska se paiskasi ohjat mun käteen tallinovella samalla tavalla kuin paiskataan pois esim. haiseva ja niljaisa raato. Karsinassa Myntti imuroi hetkessä saavinsa tyhjäksi ja katsoi mua soimaavasti, kun yrityksistä huolimatta ei saanut sen jälkeen vesiautomaattia pulppuamaan. Mä kävin juoksuttamassa sille uuden ämpärillisen ja laitoin lisää vauhtia jalkoihin, kun näin Vennan ja sen tummatukkaisen ratsupoliisin sulkeutuvan karsinaansa.
Iltapäivästä oli tulossa jo melkein normaali ja ystävällinen, kun satulahuoneessa mun mieltä äkkiä jälleen järkytettiin. Mä olin nostamassa Mynden satulaa telineeseen, kun hoksasin äkkiä huoneen nurkkaan raapustetun tekstin. CELLA SYDÄN ALEKSANTERI luki järkyttävän syvään uurretuilla huutokirjaimilla.
Ja eiköhän tilanne olis ollut täydellinen, ellei samaan aikaan ovi olis käynyt ja Cella purjehtinut sisään vanavedessään punapää-Fiia ja Inkeri, joka söi leivosta häpeilevin haukkauksin. Cella näki noin sekunnissa mitä mä tuijotin ja pärähti nauramaan. "Moi rakkaani! Pus pus!" se tunki mun ohitse Windin telineelle ja muiskutteli mennessään mun suuntaan. Mä sanoin hahhahaa mahdollisimman uskottavasti ja toljotin kolmikkoa. Näytinkö mä siltä, että tajusin vitsin? Oliko tää nyt mun versio uskottavasta hymyilystä? Ei mennyt läpi, ainakaan Inkerin naamanvääntelystä päätellen. Tai ehkä se teki katumusharjoitteita pullansyönnistä.
"Tiedätsä Allu kuka tuon on kirjoittanut?" Fiia kysyi. Cella nyhti satulaa telineestä heiluen mun vieressä. "Hehheh!!! No en kyllä!" vastasin mä. Tosi hyvä, vai mitä? "Mä voin alkaa kohta pitää päiväkirjaa tohon seinälle. Siinä tiedetään niin hyvin jo muutenkin mun elämäntarina", Cella irvisti. Mä nauroin uudelleen ja jaoin joka suuntaan hurmaavia hymyjä, jotka oli jossain juhlissa saaneet ihmiset olemaan tosi miellyttäviä ja ihastuneita mua kohtaan.
Hei hetkinen! Miks mä olin niin puissa? Talli sai mut nähtävästi taantumaan noin 15-vuotiaan tasolle mitä tuli hassunhauskaan kevyeen flirttailuun tai vaikka normaaliin ihmisten väliseen kanssakäymiseen.
Mä painuin tallin yläkertaan nuolemaan haavojani, ja tarjosin sinne hetken päästä möngertäneelle Inkerille neljä jemmaamaani Robertin pullapalaa.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Aug 21, 2015 11:14:08 GMT 2
21.8.2015 - Se, jossa mulla ja Myntillä on omat rakastajat
Paljon ehtii pojanpallerolle tapahtua kuukaudessa.
Ekaks anteeksi siitä, että mä kutsuin itseäni pojanpalleroksi. En todennäköisesti aio tehdä sitä enää koskaan. Ja nyt meen oksentamaan, kiitos.
Tokaks musta oli tullut estetähti. Mä ja Myntti oltiin voitettu yhdet hienot kisat, ja sen jälkeen nautiskeltu tallilla loputonta kunnioitusta ja arvonantoa. Hoitajat jonotti, että ne pääsi juottamaan mulle suoraan pullosta kultashampanjaa ja viilaamaan Myntin estehiekalla rasittuneista lasikavioista timanttijauhon pois. Hyvä että me pystyttiin enää edes kävelemään tallikäytävällä, joka karsinan ovella kykki sekopäitä jotka yritti loikata Myntin selkään saadakseen sanoa ratsastaneensa sekunnin superhevosella (ennen kuin luisui samaa tahtia selän yli tantereeseen).
No joo. Se OLI kuudenkymmenen sentin voitto harjoituskisoissa, mutta hei, se oli sentään sikahyvä rata! Ja niistä faneista, ainakin Pirre oli tullut kehumaan meitä ja sanonut, että mun pitäisi osallistua Myndellä estetunneille. Mä toivoin hartaasti, että se tarkoitti sitä hyvällä.
Kolmanneks mä olin ilmeisesti saanut a) vihamiehiä ja b) tosi yllättävän rakastajan. Mä aloin vakavasti harkita, että hivuttautuisin Myntin kanssa takavasemmalle ja anoisin Annelta, että se saisi tästä lähtien asua vaikka uimarannalla. Tää ratsastuskouluelämä alkoi tuntua vaaralliselta.
Eilen mä olin raahautunut istumaan hoitajien pesään yläkertaan (MELKEIN sama kuin istuis muurahaispesässä) ja tuntenut salaista ylpeyttä siitä, ettei se ollut ihan niin kamalaa kuin olin ajatellut. Mä sain olla aika lailla omissa oloissani, koska mun vieressä istui Cella ja tietyllä tavalla veti kaiken huomion musta itseensä. Ja just kun kaikki oli kivaa ja mä mietin, että voisin ehkä livistää huomennakin alkeistunnilta ja maata sen sijaan pehmeällä sohvalla, Cella oli yhtäkkiä pusertunut mun kylkeen ja alkanut halailla suunnilleen puolta mun vartalosta. Mä en ollut ihan varma oliko se vitsi, koska missä tahansa bileissä sama ote olis luultavasti johtanut armottomaan muhinointiin. Mutta ehkä tallilla säännöt oli erit.
Cellan lääpinnän päälle huoneeseen oli tuiskahtanut vielä ekaksi Juuso, josta mulla valmiiksi jotain epämääräisiä huonoja viboja, ja sen perässä joku urpon näköinen ranskalainen tyyppi. Se oli vissiin kaikkien tuttu kiljunnasta ja itseään tykö tekevistä tytöistä päätellen. Oli sanomattakin, että kaikki tykkäs siitä. Ai niin, ja oli myös suht selvää, että niin Juuso kuin tää ranska-adoniskaan ei tykänneet musta. Harvoin mä olin ollut niin helpottunut, kun pääsin livahtaan ulos huoneesta ja painuin pihalle röökille.
Myntti menis tänään kolme ekaa tuntia putkeen. Se tarkoitti, että mun piti raahautua tallille puoli kahdeksi pääasiassa olemaan hyödytön, kun vakava ja arvokas täti varusti Myntin ja vaappui sen kanssa westerntunnille. Sää ei ollut kovin hääppöinen, joten mä en viitsinyt jäädä katsomaan tuntia. Hyvin se vissiin lähti käyntiin, Myntti käveli turpa rullalla mielihyvästä ja täti istui selkä niin suorana, että se näytti siniseen takkiin puetulta kynttilältä. Kohteliaisuudesta mä katsoin ensimmäisen kierroksen uralla ja painuin sitten palloilemaan talliin. Oli suht vaivaannuttavaa, että mun karsinakavereina oli Cella ja se sen bestis Rosa. Ne roikkui karsinoilla noin kolme neljäsosaa vuorokaudesta ja kujerteli toisilleen tallikäytävän yli.
Niinpä mä yritin tappaa aikaa piiloutumalla autotallin taa, kiskomalla ketjussa röökiä ja selaamalla nettiä. Aina välillä kännykän valonäytölle ripsahti vesipisaroita puunoksilta. Sormet palellen tässä ihanassa elokuun lämmössä mä yritin suojata puhelinta ja näyttää kiireiseltä ja seksikkäältä, jos joku sattuisi vaikka tekemään retken autotallille. Tällä tallilla mä en sitä erityisemmin olis ihmetellyt, porukalla tuntui aina olevan meneillään joku loistava ja jännä seikkailu. Mun ainoa kosketus siihen oli maastoreissu jolla törmättiin muflonilaumaan, enkä ollut erityisen varma oliko se ollut siistiä vai ei.
Kännykän kello kieli uhkaavasti, et alkeistunti lähestyi. Mä keräsin itseni ja lähdin maleksimaan kohti tallia. Siellä oli suunnilleen kovempi meno kuin Metallican keikalla. Mun silmissä joka ikistä ponia varustettiin tunnille, häntäremmejä juoksutettiin ja korvahuppuisia koneja paijailtiin kuolasta märiksi. Onneksi tää oli sennujen alkeistunti, jaloissa ei sentään pyörinyt ylimääräistä vanhemmista ja sisaruksista koostuvaa kansakuntaa niin kuin junnutunneilla.
Paitsi että Myntin karsinalla oli totta kai ryysis. Mä olin purra pelihousuni kun näin, että sinitakkinen täti oli edelleen hepan karsinalla ja harjas sitä täyttä häkää. Säälittävän näköinen tikkulaiha ratsastaja katso mua orvoilla hylätyn koiran silmillä ja roikotti kypärää. "Sä vissiin meet Myntillä?" mä sanoin velvollisuudentuntoisena. "Joo." "Mä oon sen hoitaja, moi. Aleksanteri", jatkoin. "Moi." "Haluutko sä varustaa sen itse?" no niin, nyt kohteliaat litaniat oli hoidettu. "No jaa." Ahaa. Tässä oli tyyppi joka meni vielä pahemmin jäihin kuin mr. Aleksanteri Iceplanet itse.
Täti karsinasta työnsi päänsä käytävälle. Se ei näyttänyt enää yhtään niin arvokkaalta kuin aiemmin, nyt se oli touhukas ja melkein lämmin. "Mä voin varustaa Myntin!" se huuteli mulle suoraan ratsastajan ohi. "Noo..." mä tuijotin vuoroin kumpaakin. Miten musta oli tullut joku pelivuorojen jakaja? "Jos se käy teille." "Mä voin myös taluttaa sitä tunnilla!" Nyt mun oli pakko jäädä tuijottaan tätiä. Hitaasti. "Ookoo. No. Jos sä haluat. Ja jos sä tarviit taluttajaa", muistin jatkaa kääntyen säälittävän ratsastajan puoleen. "Vaikka", se sanoi.
Niinpä mä sit jäin odottamaan armastani päivän töistä ja hiippailin yläkertaan. Kammettuani sisään mä äkkäsin, että pöydän äärellä istui Salma ja se ranskanvahvistus. Ne tuijotti mua, Salma suunnilleen yhtä onnellisen ja tasapainoisen näköisenä kuin Buddha ja ranskis niin kohteliaan vihaavasti kuin sen typerän komeilla ripsihuntusilmillä voi. Tästähän saattais tulla hauska iltapäivä, mä mietin huokaisten rojahtaessani sohvalle.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jul 28, 2015 14:47:31 GMT 2
28.7.2015 - Se, jossa mä oon tippunut kelkasta ja lähden juoksemaan sen perään
Tallissa oli vähän outo meno nykyään.
Mä olin kesän aikana ollut aika paljon poissa Liekkijärveltä ja antanut Myntin läskistyä laitumella. Ainakin kerran viikossa mä olin raahautunut kuumaan autoon ja painunut tuijottamaan vihreässä meressä kyntävää hevosta, mutta siinä se oli pääasiassa ollut. Mynde oli siitä selvästi ihan tyytyväinen. Se kyllä tuijotteli mua ja välillä vähän pärisi, mutta seisoa tanotti aina paikoillaan ja sanoi tosi selvästi, että mä saisin jättää sen leikkikentän rauhaan ja pysyä aidan sillä puolella. Kun yhdistelin päässä hikistä säätä ja ratsastusta, olin suhteellisen samaa mieltä.
Parin viikon päästä tuntilaisten uskolliset vanat valuisi taas paapomaan hevosia, joten kai mun oli pakko kirmata kesälaitumilta takaisin uurastuksen kovalle penkille. Siksipä mä nyt raakkasin Mynttiä pihalla silmäripsiä myöten hiessä ja yritin miettiä pohjoisnapaa, jääkarhuja ja muita kylmiä asioita. Myntsä oli sielultaan varmaan edelleen laitumella, koska se kohteli mua yhtä hellästi kuin mikä tahansa tamma olisi kohdellut sen kyljelle harja tanassa tunkevaa oria. Heikompi olis ollut jo naskalihampailla seinään lävistetty.
Koko ajan meidän ohi oli pörrännyt ruskettuneita tallityttöjä huolestuneina ryppäinä. Ne tuskin huomasi moikata mua, kai mä olin kesän aikana tippunut niiden jutuista jo säälittävän kauas. Niiden kauhistuneista naamoista mä sain sellaisen kuvan, että jotain hoitajia oli lähtenyt, samoin joku hevonen. Ainoa minkä mä varmasti käsitin oli se, että Salman poikakaverin hevosesta oli tullut tuntipuksu. Mahtoi kalvaa poikkiksen mieltä.
Mua ei huvittanut tässä aavikkosäässä erityisemmin työntää päätäni mustaan hevospottaan, joten ratsastus sai jäädä. Myntin hyllyvälle kesämasullekin tekisi varmaan ihan hyvää aloittaa rennommin. Niinpä mä viskoin harjat takaisin koriin, väistin lohikäärmeen tulista hyökkäystä ja lähdin marssittamaan armasta koniani kohti metsikköä.
Ennen kuin me ehdittiin metsikköön, mä ehdin nähdä parven tyttöjä, jotka vaelsi hoitajakurssi-ilmoittautumisen kiilto naamallaan kohti satulahuonetta, leirimökkien puuportailla kaulailevat Salman ja poikakaverin, laitumella pikkiriikkisen ja shortsikoipisen Lynnin Sentin kanssa ja metsänlaidassa shettiksen selässä istuvan Inkerin, joka karjui vihaisena kännykkäänsä eikä vilkaissutkaan mua.
Oli ihan siistiä olla taas täällä. Ja ihan siistiä olla olematta se henkilö, jolle Inkeri matki sumusireeniä.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jul 1, 2015 15:37:22 GMT 2
1.7.2015 - Se, jossa mun mummola nököttää hetken Liekkijärven maastoissa
Ja tapahtui niinä päivinä, että Seppeleen ilmoitustaulun kesäinen autius päättyi ja tallin maalliselta johdolta kävi käsky, että oli aika rehdin kilvoittelun. Tämä kisailmoitus oli mulle ensimmäinen ja tapahtui samoihin aikoihin kuin Windin mahan poksahtaminen. Väki jokaisesta karsinasta vaelsi tätä ihmettä katsomaan ja painoi oman sinettinsä verollepantavaksi.
Tai siis kirjoitti käsi innostuksesta täristen nimensä osallistujaluetteloon ja painui sitten mairean näköisenä treenaamaan oman kultapupunsa kanssa jotain helpon C:n pysähdystä keskihalkaisijalle. Mä etunenässä.
Vaati ääretöntä itsehillintää tiirailla muka välinpitämättömänä kisalistoja ja skriivata nimensä sitten harjoituskisojen, HUOM! harjoituskisojen kohdalle. Kyllä siinä tuntui mieli nöyrältä, kun vieressä lekotteli joku kenttäkisojen kiiltävälle paperille painettu VÄRIKUVALLINEN lipare, ja itse natustaa nöyränä poikana, että voin kyllä osallistua harjoituskisojen 60 sentin luokkaan. Jos kenttäkisojen ilmoittautumisaika ei olis loppunut tänään paria tuntia aiemmin (mikä tuuri!), olis sen ihme Ruskamäen talliraati saanut silmäkarkkia mun karauttaessa kahden päivän varoitusajalla kenttäratsastajaksi.
No joo, olin mä innoissani, pakko myöntää. Jotain tämäntyyppistä mä olin kaipaavassa mielessäni toivonutkin tallille. Kesäleirillekään mä en ollut tajunnut ilmoittautua, mikä kyrpi näin jälkeenpäin. Nyt mä voisin liihotella yksinäisenä ja ei-säälittävänä sutena kentällä ja hoidella tärkeitä kisavalmisteluja (kuukautta etukäteen) samalla kun leiriläiset pitäis jotain kasteita tai heppanaamiaisia tai mitä ne nyt ikinä tekiskään.
Mä siis tosiaan olin ilmoittauduttuani käynyt hakemassa Myntin pihalta, missä se näytti mulle henkistä keskisormea ja yritti porata turpansa ruohikkoon, ja marssittanut sen kentälle treenaamaan. Oli tuskastuttavan kuuma, ja osa tallitytöistä lojui topeissa ja jossain pikkushorteissa (oi miksi?) sikin sokin tallipihalla. Ne kai esitti puhdistavansa varusteita, mutta tahti oli niin hidas, että surkeinkin muotikuvaaja olis saanut tarkkoja fotoja niiden laiskoista otteista. Spottasin ainakin Fiian, toisen punapään Sussun ja Cellan, joka rutisti just sienestä vettä ämpäriin. Mä väistelin niiden siellä täällä venyviä raajoja, nyökkäsin tervehdyksen ja kiskaisin sitten Myntin liikkeelle, kun se yritti jäädä kitkemään jotain avutonta ruohokasvustoa tallin seinustalta. Ei nyt pliis, mä ajattelin.
Kentällä oli Salma ja joku pitkä vaaleatukkainen jätkä, jota mä en tuntenut. Mä muistelin, että se ei ollut Salman poikakaveri, tai jos oli, niin se oli käynyt värjäämässä koninsa terva-ammeessa. Ne ratsasti toisessa pöllyävässä päädyssä ympyrällä ja näytti enemmän juttelevan kuin treenaavan. Mä kiristin Myntin satulavyön ja ponnistin selkään. Oli ihan jees ettei ollut tunteja, eipä tarvinnut kiskoa pituutta jalustimiin tuntiratsastajien hammastikkujalkojen jälkeen.
Siinä me sitten treenattiin lämpöhalvauksen partaalla. Myntsä sai nopeasti jutun juonesta kiinni, ja ekan puolen tunnin jälkeen se alkoi ennakoida pysähdyksissä vähän sillä asenteella, että olihan tää jo nähty. Alkoi nousta pystyyn kisa siitä, kumpi tylsistyisi nopeammin. Mä voitin noin kahdessa minuutissa, käänsin Myntin portille ja lähdin maastoon. Meitä kumpaakaan ei selvästi oltu liialla pitkäjännitteisyydellä pilattu.
Tässä kuumuudessa joka toinen ratsastaja selvästi halusi maastoilla. Sinisten leirimökkien kohdalla (niiden, joissa mä siis EN tulisi nukkumaan tänä kesänä) mun takaa kuului äkkiä huuto ja kovaa ravin ropinaa tietä vasten. Myntti pysähtyi ja mä käännyin katsomaan taaksepäin. ”Moi! Maastoillaanko yhdessä?” Se oli Ilona Edin selässä. Mimmin tumma tukka hyppi sen ruskettuneilla olkapäillä, kun se ratsasti lähemmäs, ja se hymyili niin leveästi että jonkun olis pitänyt antaa sille siitä joku palkinto. ”No joo”, mä rykäisin ja nyökkäsin. ”Miksei.”
Ilona oli siitä hyvä, että se jutteli koko ajan ja mun ei oikeastaan tarvinnut sanoa mitään. Se oli iloinen leiristä, kisoista joissa me kuulemma oltiin koulupuolella samassa luokassa, reiningtunnista jolla se oli eilen mennyt Alexilla ja siitä, että sillä oli mukana appelsiinimehua, haluaisinko mä kun oli niin järkyttävän kuuma, hevosetkin vois juottaa vaikka purossa. ”Joo”, mä sain sanottua väliin. Mä olin suunnilleen kuolla janoon. Me oltiin ratsastettu varjoisimpia polkuja pitkin, mutta siitä huolimatta meidän perässä oli joka ikinen sekunti joko a) auringon pirullisesti piikittelevät säteet) tai b) kaamean isoja paarmoja, joista joka ikinen yritti laskeutua Myntin lautasille. Mun piti viettää noin puolet ajasta taaksepäin taipuneena ja hätistellä paarmoja lentoon ennen kuin Myntti ehtis ärsyyntyä ja tehdä saman mulle.
Ilona pysäytti Edin, joka näytti paksussa poniturkissa olevan ihan ok mitä paarmoihin tuli, ja otti selkärepusta ison mehutetran. Se kieritti korkin auki ja joi suoraan pullon suusta. ”Ihanaa”, se huokaisi, kun pullon heijaava oranssi pinta oli laskenut reippaasti. ”Ota säkin.” Mä join pitkään. Tuntui suunnilleen samalta kuin jos olis kaatanut kurkkuunsa jumalten nektaria. Ilona taputteli Ediä ja katseli metsään, kun mä ojensin tetran takaisin. ”Ihan jees”, virnistin. Mulla alkoi olla mukavaa. Ilona tunki keventyneen tetran takaisin reppuun ja heitti mulle vielä jonkun suklaapatukan ennen kuin sulki vetoketjun. Käärepaperia avatessa musta tuntui melkein samalta kuin mummolassa, paitsi että Ilona oli aika kaukana mun mummosta, samoin Myntti sen nukkaisesta ruskeasta sohvasta. ”Ootko sä viihtynyt Seppeleessä?” Ilona kysyi, kun me oltiin syöty suklaat ja hevoset maleksi käynnissä paluusuuntaan. ”Joo. Myntti on hyvä”, vastasin. ”Entä tallilaiset?” ”No, hyviä myös.” Ilona katsoi mua jotenkin vinosti. ”Sä et kauheasti hengannut aluksi meidän kanssa”, se sanoi ja hymyili. ”Millanen tyyppi sä oot, Aleksanteri? Kerro.” Mä vaikenin.
Sit aloin puhua puuta heinää hevosista, parista entisestä tallista jolla olin käynyt ja mun kaverista, joka oli alkanut opiskella lääkäriksi. Ilona katsoi edessä aukeavaa metsää ja nyökkäsi aina välillä. Mä puhuin niin, että mua alkoi hikoiluttaa, puhuin niin kiertäen ja poukkoillen, että Ilona ei toivottavasti huomais mun puhuvan kaikesta muusta paitsi itsestäni. Se oli hiljaa ja kuunteli.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jun 21, 2015 18:16:49 GMT 2
21.6.2015 - Se, jossa on pykistetty maailmaan uusi eläin
Muikeampia naamoja mä en ollut pitkään aikaan nähnyt. Honkelojalkainen pikku varsa, joka oli keskipisteenä kuin suvun rukoilluin iltatähti, melkein peittyi tunnollisten hoitajien halutessa valokuvaa varten tunkea sormensa sen pehmeää vauvakarvaa vasten. Windi häälyi kuvan taustalla kuin joku kauhuelokuvan hirviö, jonka katsoja tajuaa sekuntia ennen kun se levähtää nielemään koko ruudun.
Ja totta kai mä olin niiden muikeiden naamojen joukossa. Tukka tyylikkäämmin kuin kenelläkään muulla, vaikka itse sanoinkin, ja suu tilanteesta syvästi järkyttyneessä hymyssä. Mun toisella puolella oli Fiia, järkevä ja punatukkainen tuleva maailmanpelastaja, ja toisella puolella Rosa, joka näytti kuvassa vieläkin snygammalta kuin oikeasti. Sillä oli selvästi joku valokuvageeni.
”No niin, nyt ulos täältä, Tornadot lepää!” Cella pauhasi, kun kuva oli otettu ja porukka mun ympärillä alkoi lällytellä varsalle. Se heilutti avutonta pientä häntätupsuaan iloisesti eikä mun mielestä erityisesti näyttänyt nukkumaan menevältä. Windi pörhisteli takavasemmalla ja näytti vihaavan jokaista, Cella kai toimi sen telepaattisten viestien äänitorvena.
Mä painelin aitasta hiostuttavaan auringonpaisteeseen Salman ja Tuulian perässä. Salman ja muutaman muun tyypin kanssa me oltiin pari päivää sitten oltu maastossa ja melkein keilattu kumoon lauma lampaita. Mun mielestä se oli ollut suunnilleen hauskinta mitä koko tallilla oli tapahtunut, mutta uskollisesti mä olin levitellyt silmiä ja näyttänyt muiden mukana kauhistuneelta. Mä olin ollut harmissani, ettei kukaan ollut kuvannut mun volttia Myntin selästä heinäpeltoon, siinä vasta olis ollut katseltavaa talvisten jääkenttien keskellä. ”Haluatko Aleksanteri tulla ratsastaan meidän kanssa?” Salma kysyi kiltisti multa. Se oli herttainen ja nätti, ja mä olin mielissäni sen kysymyksestä. Mun sosiaalisuushanke sujui hyvin, jos osasi olla spottaamatta valokuvista mun noloja tilanteita odottavaa paniikki-ilmettä. ”Joo. Voin mä tulla.”
Myndersson oli nopeasti harjattu. Sen lyhyessä tummassa karvassa ei nyt yleensäkään ollut kovin paljoa työtä, ja tänään se oli nyhjöttänyt helteestä kuumissaan koko päivän puun alla. Mä olin nähnyt ikkunasta, miten pari heppakaveria oli yrittänyt saada sitä leikkimään, mutta se oli kääntänyt peränsä niitä kohti hyvin selkein elkein. Se oli onneksi kuitenkin ihan yhteistyöhaluinen mua kohtaan, päristeli vaan itsekseen kun mä kiristin satulavyötä ja nykäisin ohjat kaulalta.
Oli niin kuuma, että mun teki mieli ottaa paita pois. En olis kuitenkaan ikikuuna päivänä tehnyt niin täällä. Siinäpä sitä sitten saapasteltaisiin ympäri tallia hevosineen kuin joku ylivarustautunut intiaani ja virnuiltaisiin mielistelevästi ohikulkeville seppeleläisille! Ei kiitos. Jos joku näkisi mut hevostallilla ilman paitaa, mä en voisi niin intiimin tilanteen jälkeen muuta kuin mennä sen kanssa naimisiin. Heti sen jälkeen, kun olisin tehnyt kuukauden katumusharjoituksia, tietysti.
Kentän laidalla oli joku mulle vieras jätkä. Se oli aika lyhyt, ihan vaaleatukkainen ja jotenkin haalea seisoessaan selkä muhun päin. Mä päättelin sen olevan joku tuttu, se nimittäin piteli kimoa Bonnieta ohjista ja jauhoi purkkaa. Kun mä kuljin sen ohi kentän pehmeällä hiekalla Myntin kanssa ja moikkasin, se vain katsoi mua ja nyökkäsi. Jaa. Joku antoi ymmärtää olevansa vielä kylmempi kuin mä.
Salma tuli vähän ajan päästä Tuulian ja pikkusuokki-Ruusun kanssa. Mä olin jo ehtinyt Myntin selkään ja kuljin uralla käynnissä. Myntsä oli hyvällä tuulella, samoin selvästi Bonnie. Se oli seilannut kentän toiselle vaalea jätkä perässään roikkuen ja mä olin tuntenut salaista tyytyväisyyttä tietämättä oikein miksi. ”Kiitti Juuso, mä otan sen nyt!” Salma huuteli samalla kun veti kypärää päähänsä. Silläkin näytti olevan kuuma, eikä nää mustat pöntöt päässä varsinaisesti auttaneet asiaa. Blondi-Juuso käpsytteli ponin kanssa Salman luokse ja meni sitten aidan toiselle puolelle katsomaan. Tuimasta naamasta päätellen se oli jotain heppahoitajan suuntaista.
Me ratsasteltiin päämäärättömästi melkein pari tuntia. Salma väänsi jotain koulutreenin tyyppistä, mutta mä ja Tuulia annettiin puksujen juosta miten ne parhaaksi näki. Myntille se sopi hyvin, se kalisutti kuolainta ja hölkkäsi menemään kevyesti kuin Windi, joka oli saanut jäätävän lisäosansa pungerrettua maailmaan. Pari tallilaista, Rosaa ja Emmyä ja muita, kävi pyörähtämässä aidalla.
Mä moikkailin niitä kuin sata vuotta Seppeleessä vihertynyt vanha käppänä. Helppoahan rohkeus oli hevosen selästä, kun ei takuuvarmasti joutunut pitkiin syvällisiin keskusteluihin. Mutta siitä huolimatta, joka kerta nyökätessäni leualla ah-niin coolin tervehdyksen tyytyväisyys oikein solahti mun vatsaan kuin annos lämmintä kesäkeittoa.
Ps. Mä tykkään kesäkeitosta, jos se ei tästä vertauksesta vielä tullut selväksi.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jun 21, 2015 16:20:45 GMT 2
Psst, esittelysivulla lukevan 15 vuoden sijaan Aleksanteri on todellisuudessa 19-vuotias.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jun 18, 2015 11:16:52 GMT 2
18.6.2015 - Se, jossa mä tajuan olevani nössykkä
Mä jotenkin pelästyin kun tajusin, että juhannus oli jo näillä näppäimillä.
Se iski mun päälle, kun mä palasin Myntin kanssa maastosta. Ne oli meidän ekoja lenkkejä, me oltiin pääasiassa kierrelty tallia ja tiirailtu laiduntavia hevosia koivun käkkyräisten oksien läpi. Myntsä oli ollut kevyt ja mua oli melkein harmittanut, että ei ollut seuraa jonka kanssa ottaa tiukka laukkakisa. Paluumatkalla Myntti oli pörissyt tarhaan juurtuneelle paksumahaiselle Windille (sen irvistelijän nimen mä olin ainakin oppinut) pöheikköjen poikki, ja sen jaloissa lojunut Cella oli heilauttanut mulle kättään. Kun mä nyökkäsin vastaukseksi hoksasin, että sen vieressä makoili kiepillä pari blondia ja se polkkatukkainen tyttö, joka ratsasti kimoa ponia. Ne oli niin tymäkästi jostain juhannusunelmasta, että mulle tuli ihan yksinäinen olo.
Niinpä mä palautin Myntin talliin, riisuin varusteet, vein ne typötyhjään satulahuoneeseen, toin hepan hoitopuomille pestäväksi, tiirailin tarhaa kohti jynssätessäni mutaa vuohisista, vein Mynden takaisin sisälle, pyörin hetken ympyrää karsinassa ja talutin sitten turhautuneena Myntin takaisin pihalle. Tamma tuijotti mua ihmeissään, kun mä lähdin raahaamaan sitä kohti tarhaa.
Huiska lyllersi vastaan, kun mä avasin portin. Mä hätistelin sen riimunnarun kieppuvalla päällä kauemmas, näpersin haan kiinni ja laskin Myntin irti. Se käänteli korviaan näyttämättä erityisen kiinnostuneelta ulkoilusta, ja sitten melkein kohautti olkiaan ennen kun jäi nyhtämään portin viereen ruohoa. Mä asetuin nojailemaan tummanruskeaan kylkeen kädet puuskassa ja yritin vaivihkaa tuuppia Mynttiä lähemmäs Windiä ja sen haaremia. Myntti käänsi toisen suippokorvansa mua kohti ja seisoi tasan siinä missä äskenkin.
”Moi Aleksanteri, tuu vaan tänne”, polkkatukkainen huusi ja ravisteli kättään ilmassa. Aha, se muisti mun nimen, kai munkin täytyi ystävällisyyden nimissä yrittää samaa. Talsiessani lähemmäs kädet taskuihin tippuen mä kävin nimiluetteloa päässä. Salma se taisi olla? ”Ihana sää”, Cella suojasi siristeleviä silmiään auringolta ja virnisti mulle, kun mä olin madellut kaikessa rauhassa niiden luokse. Sillä oli päällä vaan vaaleankeltainen toppi ja ratsastushousut. Mä käänsin katseeni poispäin, nurmikkoon, tajusin näyttäväni typerältä ja heilautin tukan luonnollisen tyylikkäällä, ei-peilin-edessä-harjoitellulla liikkeellä naamalta ennen kuin virnistin takaisin. ”Clara, mä merkitsen sut tähän kuvaan”, palmikkopäinen tyttö, jonka nimi taisi olla Emmy, sanoi heilutellen kännykkäänsä. Ruutu välkähteli auringossa. ”Joo”, Clara sanoi katsellen raukeana taivaalle. Mä tajusin häälyneeni kuin joku idiootti niiden yläpuolella, joten käännyin taputtelemaan Windiä ja istuin alas, kun se näytti hammashymyä. Mä olin näkevinäni, että Cellan suupielessä väreili hymy.
”Te olitte siis Amerikassa?” heitin kaivaessani röökiaskia taskusta. Kaikki nyökyttivät, paitsi Salma. ”Joo, oltiin siellä sata-asteisella preerialla koko viikko”, Cella vastasi kyhnyttäen Windin ulkonevaa kylkeä kohdasta, johon tikkukädellään ylsi. ”Aurinko paistoi koko ajan”, Clara heitti onnellisena väliin ja jatkoi päiväuniaan. Cella nauroi. ”Ja jotku ruskettui, toiset ei.” Se ojensi heinänvaaleaa käsivarttaan mun nähtäväksi. ”Mutta vitsit että SÄ oot Aleksanteri ruskea! Mitä sä oot tehnyt täällä?” Häkellyin vähän ja naurahdin, jotta se ei näkyisi. ”Kai tupakan polttaminen ruskettaa”, vastasin pyöritellen sytyttämätöntä röökiä kahden sormen välissä. No joo, se ei ollut kovin hauskaa. Mutta onneksi, mä mietin kiittäen kaikkia maailman voimia, Cella nauroi ja muut sen perässä.
Kun tytöt jatkoi juttelemista, mä jäin kuuntelemaan. Sillä tavalla mä olin jo aika lailla tottunut olemaan Seppeleessä. Muut jutteli, mä annoin toivoakseni hiljaisen ja salaperäisen kuvan… koska en tasan olisi uskaltanut sanoa tavuakaan näille hauskoille ja jäätävän teräville tyypeille, jos ei ollut pakko. Etenkin Cella, sen kovaäänisyyttä ja itsevarmuutta mä jopa vähän pelkäsin.
Mutta en ikipäivänä näyttäis sitä. Mä pistin tupakaksi. Emmy jäi katsomaan Windin takajalkojen tasalla kytevää röökinpäätä pahasti, ja mä tiirasin takaisin kulmien alta, kunnes se kääntyi takaisin kohti Salmaa. Mä kuuntelin niitä jalka toisen päälle heitettynä ja katsoin, miten ne muuttui silueteiksi auringon laskiessa niiden taakse.
Ei kai ole vaikea uskoa, että mä odotin hartaasti sitä päivää, milloin EN pelkäisi niitä näin paljon. Kai mun pitäisi yrittää jotain muutosta.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jun 14, 2015 15:53:29 GMT 2
14.6.2015 - Se, jossa Carl-Philip voittaa mut hevosmiestaidoissa mennen tullen
”Tää on nyt sun ja mun kesä, Mynde.” Musta oli tullut hassahtanut ponijätkä. Viimeistä ratsastustuntiviikkoa hyeenojen lailla ulvova tuntilaislauma oli uskotellut mun alitajunnan luulemaan, että niiden tavoin myös multa voitais viedä Myntti koko kesäksi. Kun kuunteli viikon ajan kesätaukoa itkeviä ratsastajia samalla, kun nieli kentällä tonneittain pölyä kuivuuttaan raastavaan kurkkuunsa, oli kai aika heikoilla.
Niinpä mä olin kierrellyt hepon kanssa ympäri Seppeleen maita koko viikonlopun kuin vastarakastunut aviopari. Nyt me oltiin kahdestaan tarhoilla. Osa tallilaista oli kai ollut tämän viikon ulkomailla, ainakin mitä nyt juoruista ja orpona vaeltavista hoitajista pystyi päättelemään. Puuttuvat palaset oli aiheuttaneet sen, että yksinäisyydestä hassahtaneet hoitajat oli tulleet juttelemaan mulle. Mä ja Lynn, joka vuokrasi isoa voikko Senttiä, oltiin käyty jopa taluttelemassa hevosia, mikä oli jo aika suurta. Lynn oli saakelin nätti ja seurusteli saakelin äkeän Danielin kanssa. Toivottavasti se ei ollut niitä idiootteja, jotka luuli mun haluavan heti alkaa kodinrikkojaksi tai ties miksi.
Myntti laidunsi vihreää, mellevältä tuoksuvaa ruohoa ja viuhtoi aina välillä olemattomia kärpäsiä hännällä. Ilma oli lämmin ja taivaalla kulki vain pari eksynyttä pilvipoloa. Mä makasin ruohikossa naama taivasta kohti ja polttelin salaa tupakkaa. Savukiehkura nousi pysähtyneessä ilmassa pystysuoraan röökin punaisena kytevästä päästä. Mun suunnitelmissa oli tehdä tänään ei yhtään mitään.
No joo, tää ei olis kovinkaan kertomisen arvoinen juttu, jos en oikeastikaan olis tehnyt mitään. Kolmannen tupakan kohdalla, kun mä jo painoin silmiä kokeilevasti kiinni, joku äkkiä paineli tanner takaraivossa tömisten paikalle ja talloi mun kädessä lepäävän tupakan sammuksiin. Samalla kun tuntematon Nicotinell-enkeli survoi mun sormia kylmää multaa vasten, mä reväytin silmät auki, ponnistin vatsalihakset laulaen suoraan seisaalleen ja lausuin kaikki mun tuntemat kirosanat sen kasvoja vasten.
Kasvot, joille ryöppy paiskautui, oli yllättävän matalalla. Kun mä haukut karjuttuani pysähdyin vetämään henkeä ja pyyhkimään kuolaroiskeet suupielistä, mä tajusin ehkä kymmenvuotiaan pikkupojan tuijottavan mua äärettömän epäilevällä ilmeellä. Sillä oli ihmeellinen tyylikäs tukka, jolla se olis varmaan voittanut David Beckhamin kauneuskilpailuissa, ja se rapsutti tupakantuhkaa saappaanpohjastaan nurmikkoon. ”Mä kerron äitille että sä poltit tupakkaa”, jätkä totesi kylmänviileästi kuin vuoden pakkasessa ollut pytty piimää. Samalla kun mä pyysin maailmalta, ettei tää lapsi muistaisi ja käyttäisi yhtään mun vuodattamaa kirosanaa, se paineli mun luota ja alkoi pyydystää järkyttävän karvaista, mammuttimaista Huiskaa. Mä olin tsiigaillut suokkia monesti tarhassa silloin kun kaipasin jännitystä, koska jo sen valtavat kaulalihakset ja jyrämäiset leukaperät sai mut hengästymään. Mä olin varma, että sen selässä joka ainoa ihminen tuntisi itsensä märäksi patalapuksi. En ollut ennen nähnyt hepan hoitajaa, mutta olin kuvitellut sen joksikin palikkamaiseksi superihmiseksi.
Mutta niin tää pieni tyylikäs ihminen kiinnitti riimunnarun Huiskan romuluiseen päähän ja kiskoi kähärän otsatukan suoraksi, kun heppa laski päänsä alas. Mä toljotin ruhjotut sormet tykyttäen. Huiska hamusi jätkän tukkaa ja nosti etujalkaansa itse, kun se tiputti riimunnarun pään kerälle koipien ympärille. Jos jotkut niin NÄMÄ oli kavereita, ihan kuin joku vinoutunut suomalainen versio Uljaasta Mustasta tai mitä näitä nyt oli. Huiskan täytyi olla tuon pikkupojan hevoseksi lumottu sisko, mitään muuta sen nöyrälle älykkökäytökselle ei ollut. Kun ne lähti taapertamaan mua kohti, ne oli niin outo ja yhteensopiva pari lyhytsäärisine kiehkuratukkineen ja hirvimäisine lapoineen, että mua alkoi naurattaa.
”Mitä sä naurat?” pikkujätkä kysyi, ei töykeästi vaan enemmänkin uteliaasti. ”Sori, en mä mitään”, pusersin huulien välistä. Jätkä heitti tukan silmiltään vapaalla kädellä ja katsoi mua arvokkaasti kuin prinssi Carl-Philip. ”Avaatko mulle tuon portin?” Huiska odotti Carl-Philipeineen ystävällisesti sillä aikaa, kun mä väkersin haan kanssa. Myntti, joka oli tässä viime päivinä tajunnut mun olevan sen pari, käyskenteli vaivihkaa lähemmäs ja alkoi työnnellä turpaansa mua kohti. Turpakarvat hönki mun niskaan jotenkin karmivan ystävällisesti. ”Ootko sä Myntin hoitaja?” poika kysyi yllättyneenä. ”Joo.” ”Mä oon Huiskan. Mun nimi on Jason.” ”Aleksanteri”, vastasin. Haka kilahti auki, ja mä painoin käden Myntin ryntäille, että se pysyisi aitojen sisäpuolella. Se takinkääntäjä kuitenkin puski kuin luulisi, että voi teräksisillä tissilihaksillaan läpäistä mun käden. Mä pungersin olkapääni Myntin kaulan alle, ja käyttämällä siitä nousevaa vipuvoimaa kaasuna ja otsatukkaa kääntöakselina sain tamman kiilattua pois portilta. ”Sun kannattaa vaikka talutella sitä, niin teillä alkaa mennä yhtä hyvin kuin meillä”, sanoi se pikkiriikkinen ja mua puolet nuorempi Jason-Carl-Philip purjehtiessaan huiskineen portista niin tyylikkäästi, että koko eilinen hääsaattue kalpeni sen rinnalla.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jun 6, 2015 17:55:21 GMT 2
6.6.2015 - Se, jossa Myntti puijaa musta esiin supliikkimiehen
Tallin eteen oli pykätty joku ihme koju. Siinä liehui kreppipaperia, kukkaköynnöstä ja jos jonkinmoista kimalletähtiroikkusateenkaarta. Bilekeijun oksennukselta näyttävä sokeuttaja kimalteli, heilahteli ja värisi kesätuulessa. Jos katsoi vain kerran, silmä jätti kaiken kiiltorojun keskeltä huomaamatta limsatölkit, sokerimunkit (oikeasti, miksi munkkeja kesäkuussa?!) ja piirakanpalat, joita oli aseteltu nätteihin muodostelmiin puutiskille. Loistavasti painotettu asettelu, jos saan sanoa.
Mä tuijotin silmästä silmään tiskin takana seisovaa jätkää. Me oltiin kuin jostain pysäytyskuvasta. Mä roikotin pyörää tangosta mun rinnalla kuin uskollista opaskoiraa ja punatukkainen, olin-just-tosi-hintelä –mallinen poika oli kääntynyt ja jäänyt tuijottamaan mua toinen kulma vähän kurtussa. Sen käsissä lautasella lepatti yksinäinen servietti, jota reunasta palanut vihannespiirakanpala piti paikoillaan.
Mun oli erinomaisen vaikea tajuta, miksi tää pitkänenäinen jätkä, joka ilmeestä päätellen vihasi elämäänsä, oli rakentanut Seppeleen pihalle buffettikojun. Jos olisin ollut epäkohtelias, mitä en siis ollut, mä olisin luultavasti nauranut räkäisesti ja pyöräillyt pois tallilta toivoen, että huomenna kaikki olisi taas normaalia. Nyt mä sen sijaan seisoin tuijottamassa tätä ilmestystä inhoavine ilmeineen ja tajusin vähitellen, että se kai luuli mun olevan ostoksilla. ”Aa joo, en mä meinaa ottaa mitään”, hengähdin siirtäen katseeni tiskillä lepääviin pulliin ja pikkuleipiin. ”Aha”, kundi murahti ja tyrkkäsi piirakkalautasensa muiden joukkoon. Se alkoi naputella tiskin puupintaa pitkillä sormillaan ja katsella muualle. Mä olin aistivinani, että mun toivottiin poistuvan. ”Sori, mun on pakko kysyä”, viivyttelin vielä. ”Mikä tää on?” ”Buffetti”, tyyppi katsoi mua kuin tyhmää. ”Täällä on tänään klinikka.”
Olisihan mun pitänyt totta puhuen jo huomata se. Tallin edustalla oli enemmän pyöriä kuin jopovarkaiden yhteispiilossa kesän päätteeksi, ja epäilyttävän paljon hevosia maleksi tarhoissa paistattelemassa päivää. Mun lyhyellä hoitajaurallani olin päässyt käsitykseen, jonka mukaan just lauantai oli joka heppahullun suosikkimaastopäivä. Ne pari hevosta, jotka oli haettu hoidettaviksi ja köytetty apupuomiin pihalle, näytti erityisen suituilta ja pönäköiltä. Mä tunnistin Salman, jonka kanssa olin jutellut yläkerrassa, pyllistelemässä harmaan ponin kavioiden puolessa.
Tää voisi olla hyvä aika ratsastaa Myntillä, keksin kun näin, miten sankat hoitajamassat valuivat tallin ohi kohti kenttää. Mä olin toivonut omaa rauhaa, jos Myntti vaikka vihaisi mua ja mä tippuisin satulasta ensimmäisen minuutin aikana. Tai muuta hyvin todennäköistä.
Kävin hakemassa riimunnarun viileältä tallikäytävältä ja lähdin hakemaan Mynttiä sisälle. Mulle oli jo aika selvää miten se tarha-aikansa vietti. Se ja toinen ruunikko puokki, jonka nimeä en kyllä vielä muistanut, kuljeskeli vieri vieren ja näytti suunnilleen samalta kuin hirveän tyylikkäät ala-astelaiset. Ne piti kiiltäviä tummia kauloja korkealla, näytti arvokkailta ja rämpi huolimattomasti jokaisen mutalätäkön läpi.
Myntti antoi hyvin kiinni. Se oli kai huomannut mustat pilvet, jotka vyöryi tallin takaa. Mä huomasin toivovani, että klinikkalaiset ei saisi sadekuuroa niskaansa. Silloin ne saattaisi ängetä maneesiin, ja mä kokisin ensiratsastukseni tällä kopukalla mieluummin seinien sisällä.
Tuntui jotenkin typerän juhlalliselta hakea Myntsän varusteita. Tällä viikolla, kun mä olin raijannut satuloita ja suitsia tuntilaisille, mä olin kokenut olevani suunnilleen nälkäorjan asemassa. Nyt, kun satula olisi mun yksityisiä ratsastusretkiä varten, mä olin äkkiä noin sata kertaa tyylikkäämpi ja ylevämpi. Ainakin siihen asti, että törmäsin Salmaan ja toiseen punatukkaiseen tyttöön, joiden tukka oli käkkärällä ja saappaat niin kiiltävät, että hyvä kun ne pysyi jaloillaan. Mun saappaita olis voinu mutaroiskeiden perusteella pitää ruskeina.
Myntti näytti hammashymyä kun mä satuloin sen. Mä hilasin satulan selkään ja kaulan ali kulkiessani tartuin sitä pehmeästi korvasta ja tukistin hellästi. Myntti painoi korvat päätä pitkin luimuun ja katsoi mua ihmeissään. Se ei kai ollut tottunut mun hellään rakkauteen.
Ohjasperät hampaissa ja kypärän leukahihnaa löysäten mä hipsin Myntti perässäni pihalle. Taivas oli jo aika lailla musta. Myntti keinahteli tallipihan pehmeällä hiekalla mun perässä ja yritti jäädä tuijottelemaan tarhoissa möllöttäviä kavereita. Mä vedin kevyesti ohjista ja se tuli perässä kaula venyen. Tallin kulmalla mä yritin kiristää tahtia, mutta suureksi epäonneksi joku klinikka oli varmaan just loppunut ja tuhatpäinen parvi hoitajia rynni kentältä päin. ”Hei Aleksanteri, ootko sä menossa ratsastamaan?” nätti tummatukkainen (Rosa?) karjui niin kovaa, että koko tienoo kaikui.
Niinhän siinä sitten kävi, että mun noustessa satulaan katsomossa kökötti koko rivillinen hoitajia. Mä en edes tuntenut kaikkia. Rosan muikean naaman vieressä oli Cella, sen vieressä Britta, jonka hoitsun karsina oli Myntin vieressä ja jonka kanssa me oltiin sanottu jo monesti HEI, se pihalla ollut punatukkainen ja liuta muita, jotka roikkui katsomon aidan yli kuin terttu kypsiä viinirypäleitä.
Mä olisin mieluummin istunut vuorokauden jäävesialtaassa kuin ratsastanut hoitajien onnellisten naamojen ohi. En varmaan koskaan ollut yrittänyt yhtä kovasti näyttää viileältä ja tyylikkäältä. Vasta suunnilleen kolmen kierroksen jälkeen mä ehdin tutkiskella sisimpääni sen suhteen, mitä pidin Myntistä ja sen liikkeistä. Kivahan se oli. Aika vetävä askel ja tarkkaavainen pää, jos nyt hevosasiantuntijalta kysytään.
Kun mun ratsastelu ei osoittautunut yhtä kiinnostavaksi kuin huippuun asti hiotut klinikkatunnit (hah, miksiköhän?), hoitajat valui vähä kerrallaan ulos maneesista. Mä tein ravissa rentoja ympyröitä maneesin vastakkaisessa päädyssä, kun Cella ja Rosa tallusteli viimeisimpinä ulos. Ne näytti mulle peukaloa. ”Hyvin menee Aleksanteri!” Cella kannusti valkea tukka ovenraon valossa loimuten. ”Kiitti! Tää tuntuu kauheen pehmeältä. Tosi helppo ravi, venyttelen tätä vielä hetken ennen kuin kokeilen laukkaa”, vastasin innostuneena. Ja Rosan livahtaessa viimeisenä ulos maneesista järkytyin, kuinka monta peräkkäistä sanaa ratsastaminen oli puijannut musta ulos.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jun 2, 2015 16:35:54 GMT 2
2.6.2015 - Se, missä mulle valkenee koko tän hoitajajutun pointti
Tänään sitten nähtäisiin miten se Myntti juoksi tunneilla.
Oli ärsyttävän sateinen sää. Mä olin tullut tunnollisesti tallille yhdeksi (ei mitenkään johtunut siitä, että välivuoden viettäminen oli päättömän tylsää, älkää kokeilko) ja maleksinut tarkistamaan tuntilistaa. Mä olin takuulla ensimmäinen hoitaja paikalla, olisi ihme jos mulle ei myönnettäisi Vuoden Tunnollisin Heppahullu – palkintoa. Myntti menisi heti ensimmäisenä terapiatunnilla ja myöhemmin westerntunnille. Lajivalintojen perusteella se oli tallin luottopriimus. Mä kiitin mielessäni kaikkia voimia siitä, että sitä ei oltu laitettu alkeistunnille. Mä en ollut vielä sillä asteella, että olisin kestänyt kuolanaamaisten ala-astelaisten makeilevia naamoja.
Myntti vaikutti ihan iloiselta kun mä hain sen sisälle sadetakkia pään yllä kannatellen. Ainakaan se ei tällä kertaa löntystellyt pakoon. Mä loin murskaavan silmäyksen paksumahaiseen knabbiin, joka imi puun alla sateensuojassa ruohoa, mutta tänään se ei viitsinyt hätyytellä mua. Muut hevoset toljotti mua märkinä kuin lapaset ja osa löntysti jopa toiveikkaana lähemmäs märän ruohokentän yli. Mä pujahdin Myntin kanssa ulos tarhasta.
Mä aavistelin, että Myntti ei vielä ollut ihan tajunnut, että mä olisin tästä lähtien sen hoitaja. Se loi muhun aina välillä pitkiä silmäyksiä ja näytti miettivän, että miksi tuo jannu hyysäsi koko ajan perässä. Karsinassa se marssi vartiopaikalleen tarkastettuaan ruokakipot ja jätti mut harjailemaan kylkeään. Mä annoin suan laulaa ja pöllytin hevosesta läpi jokaisen piileskelevän talvikarvan. Viereisistä karsinoista kuului luontevaa ja hyväntuulista hoitaja-ratsastajakeskustelua, ja mä aloin vähän kauhulla odotella Myntin Sitä Oikeaa.
Sieltä se lopulta tulla porhalsikin, pieni valkotukkainen tyttö, joka ylsi mua varmaan napaan asti. Sen perässä tuli huomattavasti rauhallisempaa tahtia joku äiti-ihminen. Mä olin puhdistamassa Myntin kavioita, kun ne tuli killumaan puoliovelle hevosta tuijottelemaan. Aluksi mä vaivaannuin ja luulin, että ne piti mua jonkinlaisena nähtävyytenä, mutta lopulta mun hitaat aivot älysi, että pienempi oli ehkä tulossa ratsastamaan. Mä pongahdin suoraksi ja yritin päättää pitäisikö mun tarjota kaviokoukkua sille. Eikö ratsastajat yleensä tykännyt kaikista rapahommista?
Mä olisin voinut huutaa onnesta, kun ratsastaja ei ollut lainkaan ujo. Se oli mennyt Myntillä kuulemma sata kertaa, ja meidän taapertaessa peräkanaa satulahuoneeseen mulle tuli olo, että se tunsi hevosen meistä kahdesta miljoonasti paremmin. Äitikin oli mennyt ronskisti taputtelemaan Myntin turpaa ja aloittanut juoruilun jonkun toisen lapsenvartijan kanssa. Satulahuoneessa mun valkotukkainen tuli viereen kärkkymään Myntin suitsien kanssa, kun mä vasta tuijotin eksyneenä satulatelineitä (miksen mä ollut tarkastanut missä kopun satula on?!) ja muistutti mua tärkeänä, että suojat pitäisi ottaa mukaan. Mä juoksin sen perässä kuin palveluskoira suojapari sylissäni.
Eipä mun erityisen paljon tarvinnut tehdä enää sen jälkeen, kun tyttö oli karsinan edustalla todennut, ettei Myntti ollut kiimassa (mistä ihmeestä se sen tiesi?) ja painellut sisään karsinaan. Mä olin seisonut ulkopuolella kauhean itsevarmasti seinään nojaillen ja kaivannut röökiä. Juuri, kun mä olin harkinnut paikalta liukenemista, tyttö oli pistänyt tomeran päänsä ulos karsinasta ja vaatinut mua punttaamaan sen kentällä selkään. Myntti seisoi jo varusteissa uljaana kuin paraatihevonen ja tyttö oli kaivanut jostain jopa korvahupun sen päähän. Ei mitään hajua käyttikö Mynde sellaista.
Mä yritin tulkita ratsastajan ilmeiden ja äänenpainojen perusteella kuuluiko näillä terapiatunneilla taluttaa. Mä olin kytkenyt riimunnarun kuolainrenkaaseen vähän salassa, mutta äiti oli hätistellyt mut pois ja sanonut, että oli tullut tallille urheilemaan eikä antaisi mun viedä sitä iloa itseltään. Punttaajaksi mä sen sijaan sovelluin vallan mainiosti. Sotkettuani sateisella muta-areenalla (”kentällä”) sormeni moskaan, kun orjallisesti hypistelin ratsastajan saapasta sen kömpiessä satulaan, painuin kädet ojossa yläkertaan välttyäkseni muilta vastuutehtäviltä.
Mä olin vältellyt koko yläkertaa ekan hoitopäivän jälkeen. Jokainen hoitaja oli kauhean kiva ja hymyili mulle niin muikeasti, että mä pelkäsin niiden naaman revähtävän, mutta mulle nousi rohkeus kurkkuun aina kun olisi pitänyt tehdä jotain älyllistä (esim. puhua) niiden kanssa.
Mä kurkkasin hylätty mielisairaala –tason varovaisuudella oleskeluhuoneen ovesta sisään. Pöydän ääressä kolme naamaa kääntyi saman tien katsomaan mua, joten en oikein nähnyt muita vaihtoehtoja kuin työntää ovi auki ja painua sisään. Kahta tytöistä mä en tunnistanut, mutta kolmas oli Cella, se pieni tirpiäinen. Mä laskin sen jo suunnilleen mun parhaaksi kaveriksi, kun me oltiin poltettu eilen röökiä tarhoilla.
”Moi Aleksanteri”, Cella avasi pelin. Sen ja sen kavereiden ilmeistä mulle tuli sellainen olo, että mä olin keskeyttänyt jotakin. ”Moi”, mä otin luotisuoran viivan kohti lavuaaria ja painelin pesemään kädet. Lämmin vesi tuntui käsittämättömän hyvältä. ”Me ei olla kai esitelty vielä kunnolla”, hyvännäköinen tummatukkainen tyttö sanoi pöydän äärestä. Se nojautui eteenpäin ja yritti nähdä mun naaman. ”Mä oon Rosa.” ”Ja mä oon Salma”, jotain lehteä selaillut polkkatukkainen tyttö jatkoi. Ne oli kaikki about mun ikäisiä ja Luojan kiitos ei niin päällekäyvän oloisia kuin osa muista tallitytöistä. Tai sitten ne peitti sen hyvin. ”Moi. Aleksanteri”, nyökkäsin Salmalle ja Rosalle. Vesi valui kirkkaana lavuaarin reikään mun sormien lomasta. En oikein enää keksinyt miten voisin pitkittää käsienpesua, joten ravistelin handut kuivaksi ja tulin istumaan pöytään. Kai mun pitäisi vähän yrittää.
Cella piti sukkia penkillä ja nyhjötti kasassa. Teräksentarkoilla tuntosarvilla mä olin aistivinani, että sillä harmitti joku. Salman käsi oli pöydällä ihan kuin se olisi äsken puristanut Cellan kättä, ja Rosallakin oli joku outo ryppy naamassa. ”En kai mä keskeyttänyt mitään?” kysyin. Tajuttuani miten epävarmalta kuulostin, lisäsin: ”Tai siis, ihan mielelläni mä menen kentällekin katsomaan Myntin tuntia.” Nauraa hekotin. Cellan lisäksi sekä Rosa että Salma loi muhun läpäisevän katseen. Ihan tosi, mitkä ihmeen lasersilmät näillä hevoskerholaisilla oli? ”Et keskeyttänyt, älä siitä huolehdi”, Salma sanoi. ”Otatko kahvia? Tai teetä?” ”Ää, no joo”, mä nyökytin. ”Kumpaa?” ”No… kahvia”, mökelsin. Mä olin aika varma, että Salma virnuili itsekseen, kun se nousi kaatamaan mulle keittimestä kupillisen.
Tilanne normalisoitui vähitellen. Tytöt lörpötteli jotain hevosista ja aina välillä äärimmäisen kohteliaasti kysyi multa jonkun pikku kysymyksen. Mä keskityin siihen, etten polttanut kieltä kahvissa ja kiroilin, etten ollut tajunnut pyytää Salmalta maitoa. Aikamoiset teräsvatsat näillä oli, jos ne kiskoi tällaista tappokahvia mustana päivät pitkät. ”Koska sä muuten meinasit ratsastaa Myntillä?” Rosa kysyi multa isot silmät kauhean uteliaina ja ymmyrkäisinä. ”Öö, no varmaan sitten kun saan sen tunnille…?” vastasin. Outo kysymys! Nähtävästi mäkin olin jollain tavalla outo, koska tyttökööri vaihtoi katseita ja hymyili sitten kaikki jotenkin yllättyneinä ja säälivinä. ”Kai sä tiedät, että sä saat ratsastaa sillä vapaasti?” ”Aa!” Kuten ehkä arvaatte mun monivivahteisesta vastauksesta, en ollut tiennyt.
Kiintoisaa. Tämähän väritti mun aseman väärinymmärrettynä, mutta ah-niin viileänä lannanlappajana ihan uudella tavalla.
|
|
|
Post by Aleksanteri on May 30, 2015 17:47:42 GMT 2
30.5.2015 - Se, jossa musta ja sosiaalisesta elämästä ei kehtaa puhua samassa lauseessa
Kello oli puoli neljä kun mä tajusin, että Mynttihän saattaisi mennä tänään ratsastustunneilla. Pitkään aikaan en ollut niellyt kahvia väärään kurkkuun yhtä tuskallisesti hikoillen ja kompastellut bussipysäkille yhtä pitkiä kirosanalistoja ulvoen. Kun mä odotin läkähdyttävän aurinkoisella pysäkillä etanantahtia mateleva bussia, ehdin sekä yskiä keuhkoni pihalle yllättävästä rasituksesta että kirota kaikki maailman aikataulut syvimpään alhoon.
Tästä oli ehkä pääteltävissä, että mä en ollut hoitanut tuntihevosta pitkään aikaan. Viimeisimmästä taisi itse asiassa olla jo rapiat seitsemän vuotta, mä olin silloin ollut konkelon puoliverisen hoitaja ja tallin epähalutuinta seuraa. Mä en tiedä johtuiko se henkilökohtaisesti musta vai siitä, että 12-vuotiaat tytöt vierasti 12-vuotiaita poikia, mutta enpä mä kovin pitkään jaksanut sitä luukkua yksikseen nuohota.
Olisittepa nähnyt mun naaman, kun veri suussa maistuen laukkasin ilmoitustaulun eteen ja näin, että ei tänään mitään tunteja ollut. Joku hikinen maasto oli käyty aamupäivällä, mutta Myntin kohdalla ei siitäkään lukenut mitään. Vaikutinpa ainakin innokkaalta.
Luikin pilvettömälle pihamaalle hakeakseni kopun sisälle. Anne oli lykännyt mun mukaan eilen pinon Seppele-tietoa, ja niistä mä olin opiskellut esimerkiksi Myntin tarhapaikan. Se oli aitan takana, onneksi ihan säädyllisen kävelymatkan päässä. Jokainen askel tulikuumalla tallipihalla oli nimittäin mulle tuskaa. Aurinko porotti siihen malliin, että se oli kai tajunnut kaiken maailman pahuuden ja yritti savustaa sitä irti.
Myntti ei vaikuttanut erityisen innostuneelta kun mä saapastelin sen luokse. Se nosti päänsä ruohomättäästä, loi muhun ootko tosissas – katseen ja paineli muiden hevosten sekaan. Se jäi seisomaan kapean puokin viereen ja kyhnytti sitä sään kohdalta pitkillä tappajanhampaillaan. Okei, viesti tajuttu, sillä oli täällä polleporukassa paljon kivempaa kuin missään mun kanssa. Mä tuhahdin happamasti hampaitteni välistä ja lähdin hevosen perään. Mä voisin tehdä mitä vaan se ikinä halusi – heti kun oltaisiin päästy tallin sisään järkeviin lämpötilalukemiin.
Pilkullinen knabstrup, jolla oli ihan järkyttävän leveä maha, lönkytteli äkkiä mun luokse ja louskautti turvan auki suunnilleen mun naaman kohdalla. Pitkät keltaiset hampaat törröllä ja korvat luimussa se tervehti mua. Kun mä huitaisin hevosta kauemmas, joku kailotti äkkiä mun takaa kuin palosireeni: ”Ei hätää, mä tuun ottamaan sen!” Yritin miettiä kumpi oli nolompaa: huutaa takaisin etten mä nyt mitään pelännyt vai olla hiljaa. Ajatus oli vasta puolessa välissä mun päässä, kun lyhyt valkotukkainen tirpiäinen marssi mun ohitse. Ihailtavan itsevarmasti se kalasti irvistelevän pilkkunaaman kiinni ja kääntyi kulmat kurtussa katsomaan, olinko mä ok. Mä astuin kiireesti syrjään ja tajusin vasta sitten näyttää kiireiseltä ja tyylikkäältä. Jostain syystä muijan katseesta mulle tuli heti olo, että se näki mun läpi.
”Ai moi, sähän olit se Aleksi? ” se aloitti keskustelun. Mä olin toivonut, että se olisi purjehtinut pallomahaisen paholaishevosensa kanssa saman tien pois. ”Aleksanteri”, korjasin. Tirpiäinen siristi silmiään ja liikautti leveää suutaan. ”Mä oon Cella vaan”, se sanoi. ”Vissiin käteltiinkin eilen siellä oleskeluhuoneessa.” Mulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa yhdestäkään kättelystä. Varmasti mä olin niin tehnyt, mutta mun jokainen muistikuva siitä huoneesta oli värittynyt kahdenkymmenen vanhan tallilaisen muikeilla naamoilla, jotka pällistelivät mua ja pulauttelivat kysymyksiä kysymyksien perään. Mun kummallakin puolella sardiinintiiviisti istuvat, naama messingillä helottavat toiset uudet hoitajat eivät olleet erityisesti helpottaneet tilannetta. Niiden ollessa iloisia ja helppoja mä olin harkinnut joka ikistä sanaa ja rukoillut mielessäni, ettei kukaan pitäisi mua idioottina tai hitaana. Lopputulos oli ollut se, että mä istuin orpona sanomatta sanaakaan ja sain illan kuluessa yhä enemmän ja enemmän oudoksuvia katseita. ”Jos haluut tulla meidän kanssa maastoon niin oot tervetullut”, Cella sanoi valtavan suurella ystävällisyydellä. ”Mä voin miettiä…” nyökkäsin typeränä. ”Se oli ihan oikee kutsu, älä näytä tuollasta naamaa”, se nauroi mulle vaalea tukka heilahdellen. Sitten se kääntyi ja naksautti kieltään hepalle ihan kuin joku Monty Roberts.
Myntti oli koko mun sosiaalisen maahanvajoamisen ajan laiduntanut kaikessa rauhassa taka-alalla. Kun Cella oli uskollisine puudeleineen poistunut, mä käännyin takaisin hevosen puoleen. Rapiseva röökiaskin muovikuori kurjana houkuttimenani mä sain sen luokseni ja kiinnitin ensimmäistä kertaa riimunnarun sen riimuun. Taivaasta ei helähtänyt fanfaaria, mutta olihan se nyt noin muuten ihan hieno ja tunnelmallinen hetki.
Tallin viileässä ilmassa mä pystyin viimein hengittämään vapaasti. Myntti seurasi rennosti mun perässä, kun mä toin sen karsinarivistön ohitse nurkkaboksiin. Pari tallityttöä pajatti harjailun lomassa, yksi jopa moikkasi mua herasilmäisen ruunikon karsinasta. Mä tajusin puoli sekuntia liian myöhään, että se puhui mulle, ja ainoastaan käännyin katsomaan sitä oudoksuen. Hieno ensivaikutelma Aleksanteri, mietin happamana kiiruhtaessani nyökkäämään vastauksen.
Myntti asettui taas paikoilleen ikkunan eteen. Se loi isoista tummista silmistään silmäyksiä tallipihalle ja käänteli tarkkaavaisena korviaan. Mä kaivoin harjat laatikosta karsinan edustalta ja aloin vedellä pitkiä pöllyäviä vetoja sen kylkeä pitkin. Iho värähteli kiiltävän tumman karvan alla. Mulle tuli nopeasti hiki, ja päätykarsinan ylhäisessä yksinäisyydessä riisuin pitkähihaisen ja heitin sen roikkumaan karsinan puoliovelle. T-paita päälläni mä sitten huhkin ja, pakko myöntää, olin ihan mielissäni.
Harjattuani hevosen mä kipaisin röökille. Anne oli moneen kertaan painottanut, ettei tallin alueella saanut polttaa (kai se oli nähnyt pahan tupakoijan auran leviävän musta), joten kipaisin mahdollisimman hyvään piiloon lantalan kulmalle. Pistävässä tuoksussa ja suoraan auringon helotuksen alla mä sitten vetelin henkosia ja mietin, että mitäköhän seuraavaksi.
Ja sitten mä muistin sen Cellan tarjouksen. Maastoon. Mä pyörittelin ideaa lopputupakan ajan mielessäni, ja koska en ollut vielä tullut hullua hurskaammaksi, imin heti perään toisen. Aurinko kellotti puunlatvojen tasalla, ja ilma alkoi olla jo ihan siedettävä ulkona olemista ajatellen. Anne oli sanonut, että Myntti oli kaiken lisäksi järkevä maastossa.
Äkillisen rohkeudenpuuskan siivittämänä mä siis lennähdin takaisin tallipihalle. Sinä puolena sekuntina, jona muistelin oliko hoitajakurssilla esitelty sen knabin karsinapaikka, mä ehdin spotata sinisten pikkumökkien kohdalla keikkuvan hevosten peräpäät. Jo näin kaukaa ja auringon tykittämässä vastavalossa mä näin erittäin selvästi, että yksi niistä oli pilkullinen ja molempiin suuntiin levinnyt.
Sä oot myöhässä, Aleksanteri, huomautin itselleni. Siinä näet, miten sun mahdollisuus sosiaaliseen elämään lipuu auringonlaskuun.
|
|
|
Post by Aleksanteri on May 29, 2015 22:16:18 GMT 2
► 23-vuotias, syntynyt tammikuussa ► Perheeseen kuuluu neljä siskoa (kaksi nuorempaa ja kaksi vanhempaa), isä ja äiti ► On hyvissä väleissä kaikkien sisartensa kanssa. Jokainen asuu Liekkijärvellä. ► 17-vuotiaana muutti puolittain vapaaehtoisesti, puolittain hätyyteltynä ensimmäiseen omaan asuntoon ► Asui pitkään yksin Liekkijärven keskustan ulkopuolella olevassa kerrostalokaksiossa, kunnes Robert muutti sinne hänen kanssaan. Muutti Robertin kanssa Cellan vanhaan kämppään. ► Asui hetken Kallassa. ► Asuu nykyään Inkerin ja Pyryn kanssa isossa omakotitalossa. ► Ei harrasta mitään muuta kuin hevosia tai tyhjäntoimittamista ► Vietti kaksi välivuotta lukion jälkeen, ennen kuin keväällä 2017 pääsi toisella yrittämällä eläinlääkikseen ► 175 senttiä pitkä ► Ei mitenkään erityisen lihaksikas tai tikkulaiha, hyväkuntoinen tavallisella tavalla ► Hiekanvärinen, sekainen tukka, joka taipuu kevyille laineille ► Suomalaisensiniset silmät, tummat siistit kulmakarvat ► Päivettynyt iho, erityisesti kesällä, jolloin muuttuu pavunruskeaksi ► Yksi hymykuoppa vasemmassa poskessa ► Äidin sanojen mukaan röyhkeä leuka, ihana iho, hyvä vaatemaku ja ärsyttävän nopeat sormet ► Pukeutumisessa salainen perfektionisti nostaa päätään: ei koskaan näytä huonolta ainakaan vaatteiden perusteella (vaatteiden likaisuuteen tallilla ei tosin jaksa erityisemmin vaikuttaa). Maku ei kuitenkaan ole mitenkään erityisen kallis, ennemmin normaali mutta siisti (jälleen t. äiti) ► Tallilla ei tee eroa hoito- ja ratsastusvaatteiden välillä, kunhan mikään ei hankaa ► Näyttää vanhemmalta kuin on ► Kunnianhimoinen, mutta kyllästyy asioihin armottoman helposti ► On tottunut olemaan kovan paineen ja odotusten alaisena, mikä näkyy epävarmuutena ja hyväksynnän hakuna ► Peittelee epävarmuuttaan rempseän itsevarmalla asenteella, minkä vuoksi luulee vaikuttavansa kylmältä pissapäältä (mikä ei sinänsä välity) ► Sosiaalisesti aika awkward. Lämpenee todella hitaasti, vaikka tavallaan pitää ihmisistä ► Yllytyshullu ja typerän kilpailunhimoinen ► Vuorottelee raivostuttavan huithapeliuden ja pakonomaisen tarkkuuden hienonhienolla rajapinnalla ► Kova huolestumaan ► Huumorintajultaan kuulemma niin vinoutunut ja sarkastinen, että useimmiten vaan hävettää (t. Madde) ► Ratsastanut pikkupojasta asti, ei ole koskaan omistanut hevosta ► Pitää hevosista siksi, että ne ovat yksinkertaisempia kuin ihmiset eivätkä tajua yhtä hyvin, jos niitä ei tajua ► Hoiti ennen Mynttiä. Nykyään hoitaa Punkkua. ► Ennen Mynttiä oli pitkään ilman hevosta ja kävi ratsastelemassa epäsäännöllisesti ympäri Liekkijärveä ► Tykkää mennä lujaa, kilpailla ja kokeilla kaikkea tyhmää ► Sisäinen intohimo löytyy kuitenkin istuntatunneista, joilla jaksaisi hinkata suunnilleen koko ajan ► Inhoaa "tylsää ratsastusta", eli omien sanojensa mukaan puomityöskentelyä ja kouluratsastusta huonoilla hevosilla ► Ratsastustaso heA, rata 80 cm ja yksittäisenä yhdestä sinkuvasta riu'usta tehty pysty, jonka korkeus oli varmasti ainakin 130 senttiä ► Polttaa tupakkaa ► Elää tällä hetkellä opiskeluaikaisten töiden säästöillä ja seurailee hallitun kaaoksen lailla pienentyvää pankkitiliään ► Ollut töissä päiväkodin talonmiehenä, mutta oli vähän outo valinta siihen
► ALEKSANTERIN RÖNSYILEVÄ SUKUPUU Allun siskot pähkinänkuoressa
Matilda "Madde" Holma Sisarusparven vanhin (26-vuotias) ja eittämättä vaikutusvaltaisin. Opiskelee lakia ja yliopiston vastapainoksi elää railakasta boheemielämää. Esittelee uuden kumppanin muille sisaruksille suunnilleen joka toinen kuukausi - asia, johon perhe on täysin tottunut, mutta josta kauhistuneet sukulaiset jaksavat läksyttää kerta toisensa jälkeen. Itsenäinen ja itsevarma ryhmänjohtaja, jonka päätä on mahdotonta kääntää (sekä hyvässä että pahassa).
Rehevin ja kenties myös kaunein. Olkapäille yltävä kihara, tummanruskea tukkapehko ja samanlaiset vahvat kulmakarvat kuin Aleksanterilla. Pukeutuu tyylikkäisiin mekkoihin ja napsii lisää uskottavuuspisteitä imagolaseillaan.
Asuu Kallassa Aleksanterin vanhassa kämpässä.
Margareta "Reetta" Holma Oikealta nimeltään Margareta. 24-vuotiaana tehnyt jo kunnioitettavan paljon uraa. Työskentelee eläintenkouluttajana pienessä ongelmakoirafirmassa Liekkijärven ulkopuolella. Sisaruksista maanläheisin ja herkin - se, jota muut ovat tukeneet eniten. On paljon tekemisissä Aleksanterin kanssa, ehkä siksi että kumpikin on koko ajan yhtä kauhuissaan.
Punatukkainen. Veistokselliset kasvot, mutta oikeasti paljon nössömpi kuin miltä näyttää. Urheilullinen ruumiinrakenne yhdistyy oudosti hitauteen ja lempeyteen.
Kaisa Holma Se, joka syntyi seuraavana Aleksanterin jälkeen ja vaati siitä pitäen huomiota joka ikinen sekunti. 22-vuotias tuleva lentokoneasentaja, joka käy koulussa lähimmässä isossa kaupungissa omalla autollaan. Kova sekä paiskimaan töitä että vaatimaan kiitosta tekemisistään. Asuu omillaan ja emännöi melkein viikottain kahville tai kekkereille saapuvia sisaruksiaan. Hyvää pataa erityisesti Matildan kanssa (jolta on myös oppinut kunnioitettavan määrän kovapäisyyttä). Huomionnälästään huolimatta lämmin ihminen.
Ainoa, jota ei ole nimetty kuninkaallisten mukaan. Mistä se sitten ikinä johtuukaan.
Sisaruksista lyhyin ja laihoin. Pitkä, vaaleaksi värjätty tukka ja nenäkkään suora ryhti. Tekee itsensä näkyväksi minne ikinä meneekin.
Julianna "Juli" Holma Kuopus, 20 vuotta. Oikkuineen tasapainottelee kiinnostavasti aleksanterimaisen huolenkannon ja matildamaisen luotsilaivuuden välimaastossa. Ratsastanut jonkin verran. Töissä Liekkijärven S-Marketin kassalla. Kunnianhimoinen, mutta ihan hukassa.
Ikäistään vanhemman näköinen. Lyhyet hiekanvaaleat hiukset ja reettamaisen veistokselliset kasvot. Yhtä ihana iho kuin Aleksanterilla.
|
|
|
Post by Aleksanteri on May 29, 2015 17:00:43 GMT 2
Nimi: Aleksanteri Holma Ikä: 19 Hoitohevonen: Myntti Aloittanut Seppeleessä: 29.5.2015
Aleksanteri Holma on viisihenkisen sisarusparven ainoa poika, jonka niskaan on kaadettu koko lapsuusaika niin paljon kannustusta ja huomiota, että eihän siitä kovin tervettä lopputulosta voinutkaan tulla. Välivuottaan aloitteleva Aleksanteri on yleensä kaveri kaikkien mieleen, mutta henkisen itsensä löytämisen kanssa suunnilleen 15-vuotiaan tasolla. Nynnyilynsä ja epävarmuutensa hän peittää väläyttämällä kauniin hammashymyn ja väkertämällä sitten huolimattomasti lopputuloksia, jotka ovat reilusti sinne päin. Kilpailutilanteessa Aleksanteri vannoo kaikki keinot sallittu -taktiikkaan, minkä vuoksi valveutuneimmat kaverit ovat tajunneet jättää yllytyshullun korvista pois kaiken, minkä voisi lukea haasteeksi. Jos Aleksanterin juttuja jaksaa kuunnella riittävän pitkään, hän saattaa olla lopulta lohduttavan pidettävä ja syvällinen.
Hevosten kanssa Aleksanteri on hyvää tarkoittava huithapeli. Huono sää tai yrmyilevä hevonen harvemmin saavat hänet luovuttamaan, tylsistyminen taas alle sadasosasekunnissa. Aleksanterin salainen pahe on istuntatunnit: niitä hän jaksaa hinkuttaa vaikka puoli elämää. Esteillä hän haluaa mennä korkealta ja voittaa, maahan kaivettujen puomien kanssa pelaamista hän ei voi sietää. Hoitajana Aleksanteri on hellämielinen ja päättäväinen.
Ulkonäöltään Aleksanteri on hujahtanut teini-iän ohitse jo suunnilleen 16-kesäisenä. Armaat tupakkansa hän osti lähikaupasta ensimmäistä kertaa silloin, eikä tarkkasilmäisinkään röökipoliisi epäillyt hänen olevan päivääkään alle kaksikymmentä. Aleksanterilla on hiekanvärinen, sekainen tukka, joka taipuu kevyille laineille. Silmät ovat tavallisen suomalaisensiniset, väriltään eksoottiset ainoastaan jonkun kaukaa etelänmaista tulevan mielestä. Hänellä on (äidin sanojen mukaan) röyhkeä leuka, ihana iho, hyvä vaatemaku ja ärsyttävän nopeat sormet. Noin 175-senttisenä Aleksanteri on melko näppärän kokoinen, mitä tulee ratsastukseen.
|
|