Post by Aleksanteri on May 29, 2015 16:38:49 GMT 2
29.5.2015 - Se, jossa mä tajuan, mitä oon menny tekemään
Jaa. Vai niin.
Muhun oli iskenyt pari viikkoa sitten joku tilapäinen, mutta erityisen vaarallinen etelänmatkojen basilli. Se oli saanut mut muuttumaan imbesilliksi ja hortoilemaan holtittomasti ympäri maita ja mantuja päättömän varmana itsestäni. Tän basillin vaikutuksen alaisena mä olin mennyt hakemaan hoitohevosta ratsastuskoululta. Ja nyt näytti pahasti siltä, että mut oli valittu.
Joku uskollisuus tätä heppakeidasta kohtaan mussa oli selvästi syntynyt, kun ylipäätään olin tullut katsomaan tuloksia, mutta en mä nyt missään universumissa ajatellut oikeasti saavani yhtään kopua vastuulleni. Mä seisoin tallin ilmoitustaulun edessä ja vilkuilin vaivihkaa molempiin suuntiin. Oli hiljaista. Se oli suht yllättävää, sillä värikkäiden post it –lappujen ja sahalaitareunaisten myynti-ilmoitusten keskellä oli tallinomistajan tulostama hoitajahakujen tulos. Mä olin jotenkin ajatellut, että toiveikkaita pikku hoitajia olis ollut paikalla valtamerittäin. Listalla oli kolme nimeä, ja tän varovaisen silmäilyn jälkeen mun oli kai pakko uskoa, että mut oli tosissaan VALITTU yhden hoitajaksi. En oikein keksinyt muuta selitystä sille, miksi mun nimi olis laitettu paperiin.
Mutta siinä se vaan luki. Myntti. Vatsanpohjassa kouraisi jotenkin oudosti, mutta se luultavasti johtui vaan basillin jälkivaikutuksista. Tai hitot, kai sen saa myöntää: jos en olis jäätävä pelkuri, olisin virnuillut niin leveästi, että mut olis palkattu Liisa Ihmemaahan Irvikissaksi. Pitkään aikaan mulla ei ollut ollut hevosta, jota hoitaa.
Myntti. Mä maistelin nimeä mielessäni lähtiessäni varovaisesti hipsimään pois ilmoitustaululta. Tuntui jotenkin kauhean nololta. Kukaan ei tiennyt, että mä olin SE Aleksanteri, joka on just saanut hoitohevosen. Joku vois ihan hyvin tulla tarraamaan mua olkapäähästä ja vaatimaan suu vaahdossa tietoa siitä, miksi mä ylipäätään kuljailin tallissa. Ohikulkevien tyttöjen perusteella jo se, että MÄ en ollut tyttö, näytti herättävän ylenpalttista huomiota. Joku lyhyttukkainen blondi, joka kantoi satulaa, käänsi päätään kuin pöllö että vois katsoa mua vielä käveltyään ohi.
Mulla ei ollut mitään hajua missä Myntin karsina oli. Jäin haahuilemaan pitkän tallikäytävän päähän kahden vaiheilla. Itse asiassa mä en ollut edes ihan varma miltä koko hevonen näytti. TOTTA KAI mä olin nähnyt sen silloin, kun hain hoitajaksi, mutta suoraan sanottuna ennen tutustumista ruunikot puokit edusti mulle vain kahta hevosta: vihainen puokki ja kiltti puokki.
Niinpä mä jolkotin nolona sille ovelle, jonka muistin vievän Annen toimistoon. Se huusi mut sisään heti ensimmäisen koputuksen jälkeen. Paperit, joita se oli pyöritellyt käsissään, se laski kohteliaasti tietokoneen näppäimistön päälle.
”No niin Aleksanteri! Onneksi olkoon!” se sanoi niin mielissään, että mua alkoi vähän hirvittää. Apua, ei kai mun odotettu olevan joku tomera ja toimelias tallipoika?
”Onko… mikä on ton Myntin karsina?” sanoin hakien ääneeni rentoa poljentoa.
”Se on vika karsina vasemmalla tallikäytävän päässä”, Anne lateli ulkomuistista. Totta kai, olihan se itse jakanut hepat loosseihinsa. ”Ja tässä on yläkertaan lokerikon avain. Myntti ei muuten mene tänään tunneille, te saatte siis tutustua rauhassa.”
”Joo. Kiva”, vastailin ja puristin Annen ojentaman avaimen nyrkkiin. Käsi oli jotenkin oudosti hionnut.
Mä hidastin vauhtia melkein pysähdyksiin, kun kävelin tallikäytävää kohti Mynttiä. Hevosia kurkki karsinoista, samoin tallityttöjä, ja mua alkoi jotenkin kauheasti hirvittää niiden olemassaolo. Niinpä mä otin parhaimman elokuvasankari-ilmeeni ja tungin kädet takin taskuihin. Melkein tunsin, miten tukka hulmahteli kuvitteellisessa tuulessa ja mun metalliset kengänkannat kopisi lattiaan. Helpotti vähän.
Myntti ei pitänyt päätään ulkona karsinasta. Se tuijotteli seinässä olevasta ikkunasta aurinkoiselle tallipihalle. Pölyhiukkaset leijui sen tumman selän yllä ja mun oli pakko myöntää, että näyttihän se hienolta. Häntä oli jotenkin hassun kapea, mutta kiiltävän musta ja sileä. Karva tummilla kupeilla oli säntillistä ja sileää. Myntti käänsi päänsä mua kohti kun hoksasi, että joku hemmo seisoo tuijottamassa sitä, ja höristi toista iloisista korvistaan.
No, mä mietin samalla kun nielaisin jotenkin vaikeasti, ehkä me voitais tulla toimeen keskenämme.
Jaa. Vai niin.
Muhun oli iskenyt pari viikkoa sitten joku tilapäinen, mutta erityisen vaarallinen etelänmatkojen basilli. Se oli saanut mut muuttumaan imbesilliksi ja hortoilemaan holtittomasti ympäri maita ja mantuja päättömän varmana itsestäni. Tän basillin vaikutuksen alaisena mä olin mennyt hakemaan hoitohevosta ratsastuskoululta. Ja nyt näytti pahasti siltä, että mut oli valittu.
Joku uskollisuus tätä heppakeidasta kohtaan mussa oli selvästi syntynyt, kun ylipäätään olin tullut katsomaan tuloksia, mutta en mä nyt missään universumissa ajatellut oikeasti saavani yhtään kopua vastuulleni. Mä seisoin tallin ilmoitustaulun edessä ja vilkuilin vaivihkaa molempiin suuntiin. Oli hiljaista. Se oli suht yllättävää, sillä värikkäiden post it –lappujen ja sahalaitareunaisten myynti-ilmoitusten keskellä oli tallinomistajan tulostama hoitajahakujen tulos. Mä olin jotenkin ajatellut, että toiveikkaita pikku hoitajia olis ollut paikalla valtamerittäin. Listalla oli kolme nimeä, ja tän varovaisen silmäilyn jälkeen mun oli kai pakko uskoa, että mut oli tosissaan VALITTU yhden hoitajaksi. En oikein keksinyt muuta selitystä sille, miksi mun nimi olis laitettu paperiin.
Mutta siinä se vaan luki. Myntti. Vatsanpohjassa kouraisi jotenkin oudosti, mutta se luultavasti johtui vaan basillin jälkivaikutuksista. Tai hitot, kai sen saa myöntää: jos en olis jäätävä pelkuri, olisin virnuillut niin leveästi, että mut olis palkattu Liisa Ihmemaahan Irvikissaksi. Pitkään aikaan mulla ei ollut ollut hevosta, jota hoitaa.
Myntti. Mä maistelin nimeä mielessäni lähtiessäni varovaisesti hipsimään pois ilmoitustaululta. Tuntui jotenkin kauhean nololta. Kukaan ei tiennyt, että mä olin SE Aleksanteri, joka on just saanut hoitohevosen. Joku vois ihan hyvin tulla tarraamaan mua olkapäähästä ja vaatimaan suu vaahdossa tietoa siitä, miksi mä ylipäätään kuljailin tallissa. Ohikulkevien tyttöjen perusteella jo se, että MÄ en ollut tyttö, näytti herättävän ylenpalttista huomiota. Joku lyhyttukkainen blondi, joka kantoi satulaa, käänsi päätään kuin pöllö että vois katsoa mua vielä käveltyään ohi.
Mulla ei ollut mitään hajua missä Myntin karsina oli. Jäin haahuilemaan pitkän tallikäytävän päähän kahden vaiheilla. Itse asiassa mä en ollut edes ihan varma miltä koko hevonen näytti. TOTTA KAI mä olin nähnyt sen silloin, kun hain hoitajaksi, mutta suoraan sanottuna ennen tutustumista ruunikot puokit edusti mulle vain kahta hevosta: vihainen puokki ja kiltti puokki.
Niinpä mä jolkotin nolona sille ovelle, jonka muistin vievän Annen toimistoon. Se huusi mut sisään heti ensimmäisen koputuksen jälkeen. Paperit, joita se oli pyöritellyt käsissään, se laski kohteliaasti tietokoneen näppäimistön päälle.
”No niin Aleksanteri! Onneksi olkoon!” se sanoi niin mielissään, että mua alkoi vähän hirvittää. Apua, ei kai mun odotettu olevan joku tomera ja toimelias tallipoika?
”Onko… mikä on ton Myntin karsina?” sanoin hakien ääneeni rentoa poljentoa.
”Se on vika karsina vasemmalla tallikäytävän päässä”, Anne lateli ulkomuistista. Totta kai, olihan se itse jakanut hepat loosseihinsa. ”Ja tässä on yläkertaan lokerikon avain. Myntti ei muuten mene tänään tunneille, te saatte siis tutustua rauhassa.”
”Joo. Kiva”, vastailin ja puristin Annen ojentaman avaimen nyrkkiin. Käsi oli jotenkin oudosti hionnut.
Mä hidastin vauhtia melkein pysähdyksiin, kun kävelin tallikäytävää kohti Mynttiä. Hevosia kurkki karsinoista, samoin tallityttöjä, ja mua alkoi jotenkin kauheasti hirvittää niiden olemassaolo. Niinpä mä otin parhaimman elokuvasankari-ilmeeni ja tungin kädet takin taskuihin. Melkein tunsin, miten tukka hulmahteli kuvitteellisessa tuulessa ja mun metalliset kengänkannat kopisi lattiaan. Helpotti vähän.
Myntti ei pitänyt päätään ulkona karsinasta. Se tuijotteli seinässä olevasta ikkunasta aurinkoiselle tallipihalle. Pölyhiukkaset leijui sen tumman selän yllä ja mun oli pakko myöntää, että näyttihän se hienolta. Häntä oli jotenkin hassun kapea, mutta kiiltävän musta ja sileä. Karva tummilla kupeilla oli säntillistä ja sileää. Myntti käänsi päänsä mua kohti kun hoksasi, että joku hemmo seisoo tuijottamassa sitä, ja höristi toista iloisista korvistaan.
No, mä mietin samalla kun nielaisin jotenkin vaikeasti, ehkä me voitais tulla toimeen keskenämme.