|
Post by Aleksanteri on Jan 19, 2016 21:16:01 GMT 2
19.1.2016 - Se, jossa mä joudun vahingossa tappeluun
Mulla oli meneillään perinteinen tiistaipäivän heppatalliharrastus. Mä seisoa tönötin Myntin vierellä sen heinäntuoksuisessa kopperossa, roikotin pölyharjaa rentona kädessä ja puolittain tuijottelin tallikäytävän yli vastapäisessä karsinassa möllöttävää Kössiä.
Nii ja sit siinä samalla mä puristin Cellan vyötäröä pikkusen lujempaa kuin puristetaan esim. pelastusrengasta ja pussailin sen villapaidan, kaulahuivin ja toppatakin alta pilkottavaa paljasta kaulaa. Ihan jees etten sanois.
Windillä oli vapaapäivä, joten Cella oli tullut mun mukaan niin sanotulle varsonnan odotukselle (mä en ollut osallistunut tän tapahtuman nimeämiseen). Se meni suunnilleen niin, että ekaks me seisottiin hetki Myntin paksun ahterin vierellä vakavina ku kaks eläinlääkärikandia, sit toinen sano jotain ympäripyöreetä ja se oli vähän niin ku sopimus alkaa muhinoida ankarasti. Mä olin yllättynyt miten hyvin systeemi toimi.
Vaikka mun oli pakko myöntää, et sen jälkeen kun SEKÄ Anni ETTÄ joku kääpiömaailman Milli Menninkäinen oli saaneet mut ja Cellan kiinni Windin karsinasta, musta oli tullut paljon varovaisempi (voitteko uskoa). Mä olin alkanut tarkkailla aina toisella silmällä tallikäytävää ja yritin samalla pitää huolta et Cella ei huomais sitä ja pitäis mua törkeenä. Jos mä olisin sen poikakaveri (mistä mä en ollut ihan varma ja mitä en tietenkään ollut kysynyt uudelleen), mä olisin saattanut sanoa sille että me voitais mennä tallilta vaikka meille pussaileen. Mut koko ajatus hirvitti mua jotenki niin paljon, että mä katsoin vaan parhaaksi työntää käden Cellan sileään tukkaan ja napsauttaa aivot hetkeks äänettömälle.
No siinä oli se sinänsä huono puoli, et sit mä en käytännössä katsoen huomannut mitään ympäröivästä maailmasta. Cella olin just livauttanut käden selkäpuolelta mun takin sisään, kun mä satuin raottaan toista silmää ja vilkaiseen ihan vaan varmuuden vuoksi tallikäytävän suuntaan.
Mä oon aika varma, et jos Cella ei olis niin jämäkkä kuin se on, niin mä olisin ehkä vahingossa heittänyt sen väliseinän yli Windin karsinaan. Ainakin musta tuntu että mä itse ehkä paukautin pään betonikattoon, koska sitä äkkiä kivisti järkytyksestä niin että hyvä kun eteensä näki. Mä punnersin Cellan erilleen musta ja mietin samalla että tältäkö tuntu kuolla häpeään.
Anne seiso karsinan ovella tukka kuurassa ja maha pystyssä ja tuijotti meitä tosi hitaasti. Cella seiso hengästyneenä mun ja sen välissä kohdassa, mihin mä olin sen tyrkännyt, ja mä näin sen profiilista että senki posket oli punehtuneet tosi epäcellamaisella tavalla. Mä vaelsin henkisesti johonki kaukaiseen paikkaan ja aattelin palata takaisin sit, kun Anne ja Cella olis keskenään hoitanut tilanteen ohitse. Mä luultavasti en kykenis siihen. ”Tuota, Aleksanteri ja Cella”, Anne sano ahdistavan hitaasti. Se lepuutti kättä ison mahan päällä ja katso meitä vuoron perään. ”Tulkaapa käymään toimistossa.” Aika hiljasina ja nöyrinä me jolkotettiin lyllertävän Annen perässä toimistoon. Mä en uskaltanut katsoa Cellaan päinkään. Mä harkitsin vakavasti etten enää ikinä astuis kymmentä metriä lähemmäs sitä koko Seppeleen alueella. Me voitais korkeintaan nyökätä jäykästi toisillemme pihan laidoilta ja jatkaa sit matkaa.
Mun koko kehoa poltteli, kun Anne piti meille ovea auki ja käytännössä pakotti meidät astuun tuomion luolaan. Mä ajattelin luikahtaa satulahuoneen ovelle ja siitä pakoon, mut Kristian sattu just tuleen ovesta ja mun oli pakko vaan kadota alistuneesti toimistoon. Ovi sulkeutu mun jäljessä.
Anne kömpi istumaan toimistotuoliin vähän samalla tavalla ku silloin, kun se kerto et Myntti sais varsan. Mä häälyin Cellan vierellä ja yritin sulautua seinään. Oliks tallilla pussaileminen kiellettyä? Veiskö Anne meiltä nyt Myntin ja Windin? Meistä tulis kaks vaeltelevaa erakkoa, jotka joskus sais luvan taputtaa heppaa ja muun ajan asuis omissa leirimökeissään. Iltaisin me vilkutettais toisillemme ikkunaverhojen lomasta ja vanhat hoitajaystävät sais tulla katsoon sitä vähän niin ku jotain onnetonta näytelmää.
”Mä halusin vaan muistuttaa teitä pikkusen tallikäytöksestä”, Anne sano, kun se oli nyhrännyt itsensä hyvään asentoon. Mä toivoin, et maa aukeais säälien mun alta ja humpsauttais johonki luolaan häpeämään yksinäni. Cella pisti kädet puuskaan. ”Täällä käy paljon nuoria ratsastajia, eikä oo hyvää asiakaspalvelua jos hevostenhoitajat löytyy karsinoista… hmmm… pelehtimästä.” Pelehtimästä? PELEHTIMÄSTÄ?! Huijasko mun korvat vai käyttikö Anne sitä sanaa?? Mä vilkaisin sitä järkyttyneenä. Mun mielestä me oltiin korkeintaan PUSSAILTU, mut Anne sai koko jutun kuulostaan siltä kuin mä olisin tyyliin raastanut vaatteita Cellan yltä samalla ku se kokoais täyttä päätä heinänkorsista jotain saakelin rakkauden pesää. ”On tietty kivaa että tallilla on rakkautta”, mä meinasin niellä kieleni mut Anne jatko vaan puhumista, ”mutta nähkää mieluummin vaikka toistenne luona tuntien jälkeen jos teidän on pakko, hmm, kuherrella. Sopiiko?” Cella mutis jotain huvittuneen kauhistuneen joon suuntaista, mutta mä yritin edelleen hengittää pintapuolisesti etten luiskauttais kieltä vahingossa henkitorveen. Neuvoko Anne meitä just liihottelemaan toistemme koteihin, missä meitä olis vahtimassa korkeintaan Rosa joka sekin todennäköisesti vain heittäis lisää vettä kuumalle kiukaalle?! Täällä me sentään oltiin topattuina talvivaatteisiin ja jouduttiin jatkuvasti harjaan hepanjalkaa tai kuopsuttaan kavioista kiviä irti. Jommankumman kotona meidän olis pakko KESKUSTELLA.
Kun mä olin saanut puserrettua joon huulten välistä ja Anne oli hymyillyt meille maireasti, me pujahdettiin toimiston ovesta. Cella pysähty sulkeutuvan oven eteen, mutta mä lähdin tamppaan portaita yläkertaan niin, että hyvä kun puu ei sortunut mun alta. Cella tuijotti mua. ”Allu?” Se kysy kummissaan. ”Mihin sä oot menossa?” Olikse ajatellut, että mä jäisin läksytyksen jälkeen jotenkin naureskelemaan sen kanssa että hahhah, olipas Anne hassu, hups pussaillaanpa vähän lisää? Mä kelasin paniikissa aivojen tyhjää filminauhaa. ”Öö mun pitää hakea kuumemittari”, mä valehtelin upeasti. Sit mä pakenin lokerikkohuoneeseen ja mietin anteeksipyytävästi, että voisin kohdata Cellan ehkä sit kun olisin nuollut haavoja hetken. Kenties ens viikolla siis.
Oleskeluhuoneeseen vilkaistessani mä huomasin, että siellä mua odottais Kristianin armoitettu seura. Mä meinasin jo kääntyä kannoillani, mut ehdin huomata Krisun itserakkaan naaman takana Pyryn ja Danielin ja harppasin sittenki sisään. Mä moikkasin niitä ja niksautin Kristianille leualla jonku kummallisen pikku nytkäytyksen. Se istu ärsyttävän näköisenä sohvalla ja levitteli käsiä selkänojalle. Rasittava tyyppi.
Mä hivutin itseni istumaan tupapöydän ääreen Danielin viereen. Se toljotti kännykkää ja rustas toisella kädellä johonki pikku ruutuvihkoon. Mä hieraisin pipon pois päästä ja mietin olikohan ne jo pitkäänki istunu täällä mukavan ja rehdin hiljaisuuden vallitessa, vai olinko mä aiheuttanut sen.
”Miks te jouduitte Annen toimistoon?” Krisu kyllästy äkkiä soivaan äänettömyyteen ja kysy röyhkeällä äänellä mun selän takaa. Mä melkein tunsin miten mun niskatukka pörhisty. Ei siis mitenkään onnellisesti. ”Ei miksikään”, mä mutisin ja tuijotin mua vastapäätä istuvan Pyryn käsien suuntaan. Se näpersi sormenpäillä ja mä tunsin, miten seki tuijotti mua. Varmaan hurskas ja ahkera Danielki kuunteli korvat höröllään ja vaan esitti että kirjotti huolellisesti. ”Mä kuulin Cellalta että te vaan nuoleskelette jossain karsinoiden nurkissa. Tehän seurustelette, etkö sä meinaa koeajaa sitä ollenkaan?”
Mun oli pakko kääntyä katsomaan Kristiania että mä näkisin oliko se OIKEASTI kehdannut sanoa mitä mä luulin kuulleeni. Se tuijotti takas leuka pystyssä ja näytti haastavalta. Musta tuntu niin ku veri olis kylmettyny suonissa. ”Pidä turpas kiinni”, mä mutisin hampaitten välistä melkein yhtä hyvin ku Inkeri konsanaan. Mulla oli samanlainen olo kuin pörheällä pikkukoiralla, joka räkyttää aidan takaa. ”Sulle ei kuulu paskan vertaa seurustelenko mä vai en.” ”Älä nyt hermostu”, Kristian kohotteli kulmia niin ärsyttävästi, et mun melkein teki mieli nousta ja kävellä ulos.
”Älä puutu mun asioihin”, mä käännyin takas pöydän ääreen ja vilkaisin vihaisesti Pyryä, joka sattu oleen siinä sopivasti vastapäätä. Se oli lopettanut näpräämisen. Danielin sormi rullas edelleen puhelimen näytöllä. ”Sähän kuulostat ihan Inkeriltä”, Kristian jatko härnäämistä mun selän takaa. Mä puristin sormet pöydällä lepäävään pipoon. ”Senkö vuoksi sä ärsytät mua? Koska oot niin onneton että Inkeri lääppii Andreita eikä sua.” Mun ääni oli niin rauhallinen et mä pelästyin vähän itsekin. Tuli hetkeks hiljaista, sit Kristian nauro jotenki epäuskoisesti.
”Haista paska”, se sano painokkaasti, ja silmäkulmasta mä näin miten se nous sohvalta ja painu ovi paukahtaen ulos. Sen tumahtavat askeleet kaiku oleskeluhuoneeseen asti. Mä hautasin kasvot käsiin. Mitä ihmettä mä olin äsken tehnyt?! Silmissä väikky valkeita tähtiä, kun mä hieroin niitä lujaa kämmenpohjilla. Ehkä mun olis pitänyt jäädä tänään kotiin.
Mä tunsin ystävällisen taputuksen olalla. Kun mä laskin kädet silmiltä mä näin Pyryn, joka katso mua myötätuntoisesti pöydän toiselta puolelta. Mä kiskoin huokaisten pipon takas päähän. ”Hyvin toimittu”, puuskahdin väsyneesti itselleni. ”Joo todellakin”, Dani sano mun vierestä niin yllättäen et mä melkein hätkähdin. Pikku hetkeksi mä olin ehkä unohtanut et se oli siinä. ”Älkää alkako tapella Kristianin kanssa. Eiköhän täällä oo ihan riittävästi sekoilua Andrein vuoksi." Mä melkein väitin vastaan ihan vaan vastaanväittämisen ilosta, mut sit napsautin suun kiinni. No joo.
Mun unelma-Seppeleessä Krisulle ja Andreille jaettais kellonajat jolloin ne sais käydä vähän harjaamassa heppaa mut ei jutella muille, ja muun ajan mä saisin olla rauhassa niiltä. Pitäis ehkä ehdottaa Annelle. Se suostuis takuulla.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jan 14, 2016 22:01:16 GMT 2
14.1.2016 - Se, jossa mä oon periaatteessa latotansseissaLunta tuli niin paljon, että mä harkitsin pitäiskö Annelle mennä ehdottaan että ponit sais olla tän päivän sisällä. Mä tuijottelin huolestuneesti yläkerran ikkunan läpi Siiriä ja Walmaa, jotka raahautu kinoksessa turpaa myöten, ja löin itseni kanssa vetoa kauanko niillä oikeesti menis muuttua jäisiks heppapatsaiksi. Alkeiskurssilaiset vois innostua. Mun oli pakko myöntää, et nykyään tallilla oli aika tylsää. Mä en voinut ratsastaa Myntillä enkä mä uskaltanut harjata sen pullistunutta kylkeä kuin maks viis minuuttia, ja kaiken lisäksi tuntilaiset oli hylänneet meidät kokonaan. Ei sillä että mä olisin ihan hulluna niitä kaivannut, mut olihan pelkkä Myntin karsinalla päivystäminen nyt ihan saakelin pitkästyttävää. Mä olin alkanut hengailla yläkerrassa ja toivoa, et joku pyrähtäis paikalle ja tekis jotain viihdyttävää (paljastus: niin kävi aika harvoin), mut kai se oli jotenkin ennenkuulumatonta koska joka ainoa hoitajista oli alkanut vilkuilla mua yhtä epäilevästi kuin jos mä olisin tarjonnut niille niitten hoitohevosia ilmaiseksi. Kai ne luuli että mä yritin tutustua niihin tai jotain, vaikka mä olin mielestäni tehnyt jo Cellan kanssa ihan riittävästi tallihengen hyväksi. Kaiken lisäks mä en oikein luottanut siihen, että mä olisin kaikista paras hengenkohottaja. Mä olin nimittäin eilen käytännössä nähnyt, kun mun ARMAS TALLIYSTÄVÄNI Kristian tuli hakatuksi. Mä olin ollut vahingossa menossa röökille samaan aikaan kuin se, kun me oltiin taas törmätty Inkeriin ja Andreihin. Oli melko selvää et Krisu ei ollut ennen vissiin nähnyt niitä yhdessä. Mä en ollut ihan varma mitä siinä tapahtu, mut yhäkkiä Andrei oli mylviny eteenpäin niin ku punatukkanen härkä ja yrittäny teloa Kristianilta pään irti. Mä olin harkinnut et jotenkin auttaisin, mut en ollut sitten ehtinyt keksiä mitään keinoa kun Inkeri (idiootti) oli rynnännyt niitten väliin ja mun todella suureksi yllätykseksi saanut ne rauhoittuun. Musta tuntui et mun keino ei ehkä olis ollut väliin käveleminen, mä en ollut nimittäin itsetuhoinen. Mä painoin naaman käsiin ja hieroin niin, et silmissä vilisti mustalla pohjalla pistäviä tähtiä. Ruusun varsa oli syntynyt vähän aikaa sitten. Mun oli pakko myöntää, et vaikka mä olin yrittänyt miettiä viime aikoina pelkästään Myntsän tulevaa lapsihevosta, jonkin ihme kaarteen kautta mä olin aina päätynyt ajattelemaan Cellaa. Mua vähän kuumotti tää assosiaatioketju. Mä olin tehnyt parhaani et saisin työnnettyä Cellan pois päästä, mut siitä huolimatta se keekoili mun aivoissa aamusta iltaan. Mä olisin antanut vaikka Myntin hännän jos olisin saanut selville olinko mä nyt sen mystinen poikaystävä vai en. Ovi kävi, ja mun oli pakko vetäistä kädet pois kasvoilta et näkisin kuka on tulossa. Hetken aikaa näkyi vaan tuikkivia valkosia palloja, mut sit ovensuusta hahmottu Annin, Rosan ja Tuulian topakat hahmot. Jostain käsittämättömästä syystä ne kanto pikkusia sähkölyhtyjä ja radiota. Kun ne näki mut, ne hymyili ehkä maireemmin kuin Anne reessä jouluaattona. ”Moi Allu!” Rosa sano. Ne tunki rinnakkain ovensuusta ja marssi heinävintin ovelle. ”Moi?” Ne katos sisään heinävintille ja mä jäin epäileväisenä istuun paikoilleni. Mitä ihmettä ne teki lyhdyillä ja radiolla vintillä? Jos tää olis joku huu-jänniä-kummitusjuttuja –ilta, mä painuisin päärakennukseen ja halailisin Kassua niin kauan että olis aika lähteä kotiin. Lopulta mimmit tuli takas oleskeluhuoneeseen tyhjin käsin. Ne sulki oven vähän liian huolellisesti perässään ja jäi sit toljottaan mua edelleen epäluotettavan iloisesti. ”Mitä te tuolla teitte?” Mä kysyin varovasti. ”Meillä on tänään juhlat rk-mestaruuksien kunniaksi!” Anni hehku onnellisesti. ”Siis eikö niitä jo juhlittu?” Suoraan sanottuna niitä oli juhlittu mun laskujen mukaan ehkä kuus kertaa, eikä mulle jostain syystä ollut jäänyt kovin hyvä maku yhdistelmästä heppamestaruudet ja bilepössis. ”No joo mutta nää on TANSSIT”, Anni selitti mulle maanisen kärsivällinen ilme naamalla. Aa. No. Mimmit oli näyttäneet siltä niin ku tanssien olis pitänyt olla joku taikasana, mut musta se kuulosti suoraan sanottuna typerimmiltä idealta vuoteen. ”Pitäkää hauskaa?” Mä sanoin varovasti. ”Siis sähän tuut tietty mukaan!” Tuulia puuskahti ovensuusta. ”Itse asiassa en”, mä naurahdin. ”En mä halua TANSSEIHIN.” ”Sä tuut mukaan”, Rosa vilkas mua sen hienojen kulmakarvojen alta niin tuimasti, et samalla intensiteetillä se olis luultavasti pystynyt poraamaan reiän mun otsaan. Jaa. No kai mä sit osallistuisin Seppeleen tanssiaisiin. ”Me saatiin lupa Annelta”, Tuulia touhotti mulle, kun mä tein lähtöä alakertaan ja harkitsin pääsisinkö pakenemaan kenenkään huomaamatta kotiin. Oli mestaruudet miten hyvä juhlan syy tahansa (ei kovin hyvä musta), mä en käsittänyt miksei ne voineet järjestää vaikka maastoratsastusta tai jotain missä ei tarvinnut tärisyttää vartaloaan nolosti. Kaiken lisäks mä olin aivan varma että me tultais olemaan tänään aika kaukana ihanasta tanssiaismenosta, koska mun näkemän mukaan kaikilla oli tasan tammikuisen rumat tallivaatteet päällä. Tosi hienot ja tunnelmalliset tanssiaisjumppapöksyt jos saan sanoa. Kun mä lähdin alakertaan, Rosa oli supissut maanisesti portaitten yläpäästä mun perään että bileet alkais kasilta. ”Meidän pitää sit lopettaa heti kun Kasper on saanut iltatallin valmiiksi”, Rosa kähis niin tärkeänä, et olis voinut luulla sen yrittävän lähettää mulle salaisia viestejä Pirren tulisesta menneisyydestä. Mä rapsuttelin pitkään Mynttiä karsinalla. Se seiso vartiopaikalla ikkunansuussa ja näytti ihan tyytyväiseltä siitä, et sen ei tarvinnut kahlata pihalla lumimyrskyssä. Sen paksut kyljet nous ja laski hitaasti, ja mä mietin jälleen kerran jotenki vähän järkyttyneenä, et sen sisällä oli ihan oikea hevonen. Mä en yhtään tiennyt miten siihen olis pitänyt suhtautua. Ehkä noloa myöntää, mut mä yritin livistää tallilta. Kun vikan tunnin sennut lähti tallista, mä soluttauduin niiden perään niin luonnollisesti et järkytyin siitä vähän itsekin. Mä ehdin shetujen karsinalle, kun Cella yhtäkkiä käveli kulman takaa mua vastaan niin et se melkein törmäs mun syliin. Mä ponkaisin taaksepäin ja näin samalla miten vapaa ja rauhallinen ilta laukkas kauemmas musta. ”Ai moi Allu”, Cella sano hengästyneesti. Se oli vissiin just tullut pihalta, koska sen tukassa oli vähän sulavaa kuuraa ja se hohkas kylmyyttä. ”Ootko sä tulossa yläkertaan?” ”Joo”, mä nielaisin tuijottaen Cellaa. Koska mä tottuisin seisoon sen lähellä? En ikinä? ”Kiva. Mennään sit.” Sen suupielet vetäyty hymyyn ja silmät siristy tyytyväisesti. Mä seurasin Cellan perässä hämärät portaat yläkertaan. Se pysähty lokerikkohuoneen lämmössä riisuun toppatakin ja potki toppahousut myttyyn kaappeja kiertävälle penkille. Mä yritin katsoa tasaista seinää ja varjoja nurkissa, kun se käänty sukkahousut jalassa ja kisko toiset pöksyt jalkaan. Mä olin aika varma, et olisin varmaan heittäytynyt makaamaan maahan jos olisin katsonu suoraan kohti pukeutuvaa Cellaa. Sit me luikahdettiin oleskeluhuoneen läpi heinävintille. Mä oikeesti vaikutuin vähän. Annin, Rosan ja Tuulian kourallinen koristeita ei ollut antanut odottaa kovin paljoa, mut vintti näytti oikeesti hienolta. Ne oli ripustaneet valot katonrajaan ja pungertaneet heinäpaaleja niin, et lattialla oli iso tyhjä tila. Mä olin oottanut että ne olis täyttäneet radion jollain Kasper kootuilla levyvalinnoilla, mut isolla vintillä soi joku oikeesti ihan hyvän kuuloinen hidas biisi. Mä astuin Cellan kannoilla sisään ja aattelin hämärästi, että olin mä ollut kamalammissakin bileissä. Sit mä suunnilleen sillä sekunnilla muistin, et nää oli tanssiaiset, ja vajosin johonki sisäiseen kauhuun. Mä vilkaisin heinäpaaleilla juttelevia mimmejä. Aurinko oli ihan selvästi käynyt meikkaamassa ja muutki näytti siltä, että tää oli niitten mielestä todella virallinen ja rankkaa tanssimista vaativa juhlallisuus. Mä säälin suunnattomasti Pyryä, joka varmaan joutuis hytkymään joka ikisen tallilaisen kanssa sen vuoksi et oli sattunut sijoittuun heppakisoissa niin hyvin. Ja sit säälin itseäni, koska en jotenkin uskonut et saisin itsekään kovin paljoa paremman kohtalon. Cella katos mun viereltä Britan ja Ilonan luo. Mä jäin ovensuuhun ja laskin kuuteentuhanteen. Mä olin just huomannut nurkassa jonkun ihme oven ja harkitsin et ryntäisin Usain Boltin vauhtia siitä sisään, kun Anni tulla mellasti mun luo. Jotku pongahteli jo tanssilattialla sen takana. ”Hei Allu, tuu tanssimaan!!” Se hihku hengästyneenä. ”En mä”, mä sanoin hyvin selkeellä suomella. Anni ähkäs ja tarttu mua kädestä ( ). ”Meidän pitää lopettaa tunnin päästä! Nyt tuut tanssiin!” Sit se raahas mut oikeesti niin väkisin lattialle, että mä harkitsin voisinko kannella Annelle ja olisko se sen arvosta. Anni alko ravistella itseään mun edessä musiikin tahtiin ja sitä vaisusti matkiessani mä vaivuin niin syvälle häpeään, et oli ihme etten mä humpsahtanut lattian läpi Lemonin karsinaan. Mun on surukseni pakko myöntää, et mä en päässyt pakeneen tanssilattialta koko sen piinallisen tunnin aikana. Ei sillä etten olis yrittänyt. Mä seilasin huomaamattomasti seinustoilla olevia heinäpaaleja kohti ehkä noin viidentoista sekunnin välein, mut luultavasti koko tallin porukka oli yhteisesti päättänyt tanssittaa mut kuoliaaksi. Mä kärsin sisäisesti joka polkaisusta jonka tömäytin heinävintin lattialle. Siinä vaiheessa kun mä ”tanssin” Pihlan edessä onnistuin melkein pääseen pakoon, mut sit jostain ilmesty Daniel ja Lynn mun eteen ja mun oli pakko jäädä väkinäisesti hymyillen niitten luo. Okei, pääsin mä kerran sentään juomaan mehua (oikeesti mehua, me oltiin sentään tallilla) heinäpaalin viereen. Kello oli ehkä vartin yli ysi ja mä mietin onnellisena, et ihan kohta Kassu olis valmis ja mä saisin viimein luvan painua kotiin näistä maailman viimeisistä bileistä. Mä kiilasin turvallisesti Pyryn viereen, joka oli näyttänyt tanssiaishetkestä about yhtä onnelliselta kuin mä. Kun mä kaadoin mehua kertakäyttömukiin, Pyry vilkas mua. ”Kuuma”, se sano ja hörppäs muovikupista. Mä nyökkäsin ja mietin synkästi miten rapakunnossa mun täytyi olla, jos mä olin näin hengästynyt reilun puolen tunnin polvien koukistelusta. ”Ootko viihtynyt?” Mä kysyin. Pyry tuijotti hetken aikaa tanssivia tyyppejä ennen ku vastas. ”No, kiva juhlia mestaruuksia.” Se hymyili mulle vähän ja käänty sit taas lattian puoleen. Mä nyökkäsin ja rutistin kuppia kädessä. Me seisottiin hartia hartiassa ja mä olin äärimmäisen tyytyväinen, et Pyry oli yksinkertanen ihminen eikä mun täytynyt väkisin yrittää keksiä jotain sanottavaa. Mä ehdin jo melkein tuntea oloni ihan mukavaksi, mut Rosa kai huomas sen, koska se hihkas lattian toiselta puolelta: ”Vika biisi! ” Samaan aikaan kuin biisi alko, Cella (joka oli näyttäny siltä että tanssis tän jälkeen vielä koko matkan kotiin) käännähti tanssilattialla. Se oli reivannut sekopäisesti koko tunnin, mut nyt se jäi seisoon ihan paikoillaan keskellä lattiaa ja tähyili seinustoille. Kun se huomas mut, se luovi tyhjentyvän keskilattian läpi mun luo. Miten se saatto näyttää niin hyvältä tallivaatteissa ja vaalea tukka pöllähtäneenä? ”Tuu tanssiin Allu”, se sano. Mun sisällä löi tyhjää. ”Mut tää on hidas?” Mä yritin vaisusti. ”Siks just.” Mä hylkäsin muovikupin heinäpaalille, kun Cellan lämmin käsi tarttu mun käteen ja se veti mut vastakkain keinuvien Danielin ja Lynnin viereen. Sit Cella kieto kädet mun ympärille ja mä mietin hämärästi ja kauhistuneena, et kaikki näkis meidät. Cella ei melko selvästi välittänyt. Sen pehmeä vartalo painu mua vasten ja se ristitti sormet mun niskaan samalla, kun paino pään mun olkapäälle. Mulla oli vähän pahempi olo kuin yläasteen ekassa diskossa. Ahdistavan tietoisena tuijottavista silmäpareista mä painoin kädet sen vyötärölle ja aloin hivuttaa varovasti jalkoja sen jalkojen mukana. Me heijattiin hitaasti, joku mulle tuntemattoman bändin piano taustalla, ja mä tunsin miten Cellan ihon lämpö hohkas sen ohuen paidan läpi. Mä olin oikeesti varma että mun kädet tärisis, jos mä katsoisin niitä. Ainakin mun sydän hakkas niin lujaa että Cella vuorenvarmasti tuntis sen. Mä en uskaltanut katsoa ketään vintin seinustoilla seisovista hahmoista, joten mä vähän niin kuin suljin silmät ja painoin leuan Cellan hiuksiin. Se silitti mun niskaa sormenpäillä niin, että mun vatsassa kiepahti. Mulla ei ollut mitään hajua kauanko biisiä oli vielä jäljellä, mut peläten et se loppuis, mä painoin kädet lujemmin sen vyötärölle ja vedin Cellan niin lähelle mua kuin uskalsin. Sit pussasin sitä. En tietenkään suulle. Mä laskin leukaa ja painoin pusun sen hiuksiin niin, et ykskään juorunnälkäinen tallitytönsielu ei voinut hoksata sitä. Cella hoksas.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jan 11, 2016 20:28:13 GMT 2
11.1.2016 – Se, jossa mä näen järkyttävää materiaaliaAi niin, nykyään mulla oli siis työpaikkakin. Ei aplodeja, kiitos. Mä olin ajatellut, että mun duuni päiväkodin jokapaikanhöylän olis ollut suunnilleen samanlaista kuin Seppeleessä, paitsi että heppojen tilalla olis kersoja. No, mä olin väärässä. Ensinnäkin ekaan työpäivään asti mä olin ollut siinä hartaassa uskossa, että mun tehtävä olis olla koskematta yhteenkään alle 20-vuotiaaseen ja luoda lunta tai jotain vastaavaa ymmärrettävää ja helppoa. Mä olin ehtinyt olla nelkytviis minuuttia duunissa, kun joku mun uunituoreista työkavereista oli juoksuttanut rääkyvän ipanan mun luo ja tuupannut sen suoraan mun syliin. Mä olin ulvonut sisäisesti yhtä lujaa kuin se pienihminen ulkoisesti. Lapsiteema oli (ikävä kyllä) jatkunut myös Seppeleessä. Myntti oli niin paksuna, että lomasta huolimatta mä en enää edes harkinnut nousevani sen selkään. Se lyllersi niin hitaasti tarhasta talliin, että mun teki melkein pahaa pakottaa se ottamaan ne vaivaiset kolkyt askelta jotka pihamaan ylittäminen vaati. Mä rapsutin sitä anteeksipyytävästi harjamarrosta, kun me sujahdettiin (mä notkeasti, Myntti ei-notkeasti) valmistautuvien estejunnujen ohi karsinakäytävän päätyyn. Mä kuikuilin varovaisesti Windin karsinaan samalla, kun otin Myntsän pussista harjoja, mutta sieltä ei ollut edes pilkkupersettä Cellasta puhumattakaan. Tallikäytävällä sen sijaan kuhis edelleen niin paljon, että hyvä kun erotti olevansa ratsastuskoulussa laukkakisojen startin sijaan. Keskikäytävällä nuokku sekä hoitajia että ratsastajia pällistelemässä uutta tavallisen ruunikkoa tuntiheppaa. Mä olin vilkaissut sitä nopeasti kun se oli tullut, mut se näytti mulle hampaita joten mä olin lajitellut sen törpöksi ruunikoksi ja painunut yläkertaan. Mut ihailijoita se oli vissiin kerännyt mun suhtautumisesta huolimatta. Yks niistä oli Inkeri. Mä jäin tuijottaan sitä hajamielisesti samalla kun hinkkasin kumisualla irtokarvoja Myntin pölyharjasta. Se oli jostain käsittämättömästä syystä suuttunut mulle rk-mestaruuksien aikaan, eikä se ollut suhtautunut muhun sen jälkeenkään mitenkään erityisen hunajaisesti. Mä en tietenkään ollut yrittänyt puhua sille mitään, mut olin aina välillä jotenkin yrittänyt viestittää sille silmillä jotain anteeksipyynnön kaltaista. Mä en ollut ihan varma oliko se tajunnut sitä. Siinä mun tuijotellessa Andrei yhtäkkiä ryykäs tallikäytävälle. Mä irvistin itsekseni ja harkitsin, että hyppäisin leijonanloikalla Myntsän karsinaan piiloon. Andrei ei ollut noussut kovinkaan ylös mun kaverilistalla sen jälkeen, kun se oli sanonut että mä näytin hirveeltä. Mut se ei ollut pätkääkään kiinnostunut musta, kun marssi lyhyt tukka tanassa käytävälle. Mun suureksi järkytykseksi se jäi uuden hepan karsinalle puhumaan jotain (miksei se voinut painua näkymättömiin esim. rehulan nurkkaan?). Sit ihan yhtäkkiä se livautti kädet Inkerin vyötärölle ( ??) ja tunki naamansa sen korvaan vissiin että vois kuiskata jotain. Inkeri läväytti sitä avokämmenellä hauikseen ja yritti riistäytyä irti, mut Andrei puristi sen takkia niin että ne vähän huojahti siinä kaikkien keskellä. Mä tuijotin suolapatsaana. Mitä vittua ne teki? Miksei kukaan karsinalla olevista hoitajista huutanu ja käskenyt Andreita painuun pois? Mitä ? Lopulta Andrei irrottautu Inkeristä ja purjehti omille teilleen, luultavasti röökipaikalle hykerteleen ylläristään (mä olin alkanut tarkistaa aina tallin ovelta et se ei ollut autotallilla, mua ei nimittäin kovin huvittanut seisoa RUPATTELEMASSA sen kanssa edes yhden pikku tupakan vertaa). Mä sukelsin pöyristyneenä Myntin koppiin. Mitä - ihmettä - mä - olin - äsken - nähnyt? Miks Andrei ja Inkeri oli ylipäätään ees puhuneet toisilleen, nehän oli täysin eri ulottuvuuksista? Olis Inkeri miten ärtsy tahansa, se ei ikinä tulis olemaan niin paha kuin vanha linnakundiystävämme Andrei. Jos ne olis PARISKUNTA tai jotain vastaavaa, mä vannoin että söisin Myntin satulan. Ja kouluttaisin siitä tulevasta varsasta terapiahevosen ihmisille, jotka on erehtyny syömään hevosten varusteita. Siinä harjatessa mulle tuli sellanen vakava olo, että mun olis pakko saada tietää miks Inkeri ja Andrei oli lääppiny toisiaan. Mä hivelin Myntin kylkeä harjan päällä ja yritin keksiä miten mä sen tekisin. Andreille mä en nyt ikikuuna päivänä menis sanomaan sanaakaan, ja musta tuntu jostain syystä siltä että Inkerikään ei ottais mun kysymyksiä onnellisesti vastaan. Se oli kuitenkin noin kolkyt kertaa parempi vaihtoehto, koska se oli pienempi ja mä luulin et olisin ehkä sitä nopeampi jos se vaikka yrittäis lyödä mua. Sen reaktiosta ei todellakaan vois olla varma. Mä odotin koko iltapäivän et saisin houkuteltua Inkerin erilleen muista. Se kykki aitassa sen uuden hoitsun luona ja mulkoili mua joka kerta, kun mä kävin kurkkaamassa vaan nähdäkseni, että joka kerta myös toisissa kopperoissa oli porukkaa. Mä yritin näyttää mahdollisimman luonnolliselta ja siirtelin vähän pihaluutaa tai riimunnaruja aitan reunustalla et mua luultais jotenki asiaankuuluvaksi. Lopulta Inkeri suostu poistumaan aitasta. Se vilkaisi mua kummissaan kun meni ohi, kaivo kännykän esille ja marssi niskojaan nakellen kulman taakse. Kun mä hipsin sen perään, se näpytteli jo jotain ruudulla ja päivänselvästi yritti ehtiä aloittaa puhelun jonkun kanssa. Mä pysähdyin vähän matkan päähän sen selän taakse. ”Inkeri?” ”No?” Se tuijotti edelleen puhelinta, ja kirkas valo sai sen ilmeen näyttään jotenki kummalliselta. Mä rykäisin. ”Mulla on sulle yks juttu.” ”Jaa?” Inkeri laski puhelimen ja käänty katsoon mua. Vaikka se yletti suunnilleen mun navan korkeudelle, mun teki mieli ottaa pari askelta taaksepäin. Mä jäädytin jalkapohjat itsepäisesti lumiseen maahan ja toljotin takaisin. Sen silmät oli MELKEIN pistävämmät kuin Cellalla (ei ihan). ”Niin tuota, mä halusin vaan kysyä sulta että onko… ööö…. onko sulla ja Andreilla siis hyvät välit?” Inkeri katso mua samalla tavalla kuin Pirre oli katsonut mua kun mä vein sen hepan kerran väärään koppiin. Mua alko hermostuttaa. Mitä jos niillä oliki joku yhteinen sopimus ja mä olin mennyt törppönä sekaantumaan siihen?? ”Älä Allu puutu mun asioihin”, se sähähti kylmän tuulen poikki. ”Ei kun mä vaan sitä, että eihän se tee mitään mitä sä et…” Mä en ehtinyt jatkaa, Inkeri oli yhtäkkiä jotenki hypänny mua kohti ja mä olin ponkaissut samaa vauhtia polvenkorkuiseen hankeen. Lumi tunki kengistä sisään (kiva). ”Miten sä kehtaat ees avata suus? Sä oot ite pilannut niin paljon muilta ihmisiltä, että sulla ei oo mitään varaa sanoa!” ”Mä vaan että se ei ahdistele sua”, mä yritin taas, mut Inkeri näytti siltä että se oikeesti tirpaisis mua jos mä vielä jatkaisin. ”Mä. Päätän. Itse. Mitä. Teen”, se sanoi silmät niin kapeina että hyvä jos se ees näki mitään. ”Minkä ikäinen se ees on?” Mä pihahdin. ”Miks kaikki yrittää puuttua mun elämään”, Inkeri parahti mun mielestä jotenki vähän liioitellusti tilanne huomioon ottaen. Sit se käyttäyty suunnilleen samalla tavalla kuin mä olisin varmaan vastaavassa tilanteessa käyttäytynyt, käänty kannoillaan ja narskutteli jäisen pihan poikki talliin. Mä jäin seisoon pihalle ja mietin oliko sittenkään niin hyvä idea yrittää puuttua Inkerin elämään. Huono ennakkoaavistus hiippaili mun mieleen.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jan 7, 2016 15:35:27 GMT 2
7.1.2016 – Se, jossa mulla on hiusongelmaLätkä saa ihan oikeasti ihmiset sekoamaan vaarallisella tavalla. Mä annan yhden neuvon, ja se on tää: Jos vaan ikinä pystytte välttämään niitä, niin tehkää se! Sen lisäksi että mä olin juhlinut kultamaljaa Danielin ja Lynnin luona, mikä oli jo oma seikkailu sinänsä, CELLA oli tullut seuraavana päivänä tenttaan multa miks mä en ollut nukkunut sen vieressä. Sinänsä se oli siis mustakin ihan hyvä kysymys (vastaus: mä olin simahtanut Lynnin ja Danin sänkyyn, ja kun mut oli ravisteltu siitä ylös mä olin noloissani soittanut taksin ja huristellut kotiin), mut yhdistettynä siihen, että sen jälkeen Cella pussas mua niin ku jossain myöhäisillan leffassa mä olin vähän alkanut ajatella asioita. Tää ajatustyö oli jatkunut mun hyvinmuodostuneissa aivoissa eilisestä tähän päivään asti. Mä olin raahautunut tallille jo päivällä kun muistin että joululoma päättyis nyt loppiaisen jälkeen, mut parkkipaikalla tajusin tietty että mun armas heppa oli nykyään paksuna eikä juoksis tasan yhdelläkään tunnilla. Mä tiirailin huolestuneena sen tarhassa möllöttävän hahmon suuntaan. Suoraan sanottuna mun loistavaan hevostietämykseen ei kuulunut kovin tarkkaan miten varsaa hoidettiin ja mä toivoin, että Anne ei olettais mun olevan joku vauvahevosten suuri tuttipullonlämmittäjä. Mä livahdin talliin tappavan kylmien 15 pakkasasteen läpi ja melkein tunsin miten kengänpohjat meinas jäätyä maahan ja irrota matkan varrella. ”Mä olin ihan tulossa sun viereen nukkuun.” Cella oli kuulostanut ihan siltä, kuin olis itsestäänselvyys että me oltais nukuttu vierekkäin. Mun kurkkua kuivas, kun mä kurvasin pesariin ja kiskoin hyllystä sienen ja ämpärin kuppien putsausta varten. Se oli jotenkin ihan käsittämätöntä – ensinnäkin siks, että mä edelleen jotenkin oletin Cellan olevan mun mielikuvituksen tuottama hieno mutta vähän outo jumalatar, ja toiseksi siksi että mun mielestä yhdessä nukkuminen oikeesti kuulosti siltä kuin me seurusteltais. Mua alko vähän hengästyttää, kun mä talsin hiljaista käytävää pitkin Myntin karsinalle. Seurustelinko mä Cellan kanssa? Oikeesti? SEURUSTELINKO mä sen kanssa tietämättäni? Mä pelkäsin että saattaisin kellahtaa pyörtyneenä lattialle, niin käsittämätön koko asia mun mielestä oli. Ja kaiken lisäksi mä en ollut edes puhunut Cellan kanssa koko aiheesta. Mä hinkkasin Myntsän ruokakuppia neuroottisemmin kuin varmaan koskaan ennen. Pitäisikö mun jotenkin yrittää ottaa tää aihe esille Cellan kanssa? Mitä jos me seurusteltiin mun tietämättäni ja mä olisin surkea poikaystävä tarkoittamatta sitä? Mun oli pakko pysähtyä märkää sientä puristaen ja kohdistaa tuijottava katse karsinan seinään. Oliko jossain todellisuudessa oikeesti mahdollista, että mä olisin nyt Cella Talven POIKAYSTÄVÄ? Mitä silloin kuulu tehdä? Mitä mun pitäis sanoa sille? Pitikö mun nyt alkaa Windin kakkoshoitajaksi? Kuka olis mun henkilökohtainen avustaja? Ehkä pitäis alkaa esittää useammin kysymyksiä jollekin hämärälle maailmankaikkeudelle, koska melkein saman tien tallinovelta alko kuulua kolinaa ja Lailan iso harmaa vartalo lainehti talliin. Anni keikku sen rinnalla mun makuun vähän liian pirtsakan näköisenä ottaen huomioon miten kylmä nyt oikeasti oli. ”Moi Allu!” Se hihkaisi mulle. Mä nojauduin karsinan oveen ja moikkasin vastaukseksi. Anni heitti Lailan karsinaan, ja tuli sit touhukkaana mun luo. ”Kylmä vai mitä?” Onneksi mulla ja Annilla sentään oli sellasia keskusteluja joiden kulun mä ymmärsin. Mä nyökkäsin pontevasti. ”En kyllä meinaa lähteä ratsastamaan”, Anni sanoi ja nyhti lapasia käsistään. ”Onneksi tunnit jatkuu.” Se oli saanut kädet paljaiksi ja hieraisi toista kylmettynyttä poskea. Ja silloin mä taas näin SEN: muistutuksen siitä, että ihmiset mun ympärillä pariutu jäätävää (hah) vauhtia ja teki päätöksiä jotka vaikutti koko niiden loppuelämiin. Anni huomas miten mä tuijotin sen ohutta sormuksenrinkulaa, ja sillä alko hymyilyttää. ”Saanko mä kysyä, Allu, että mikä sun ja CELLAN…” Mikä kaikilla oli nykyään mua vastaan? ? Eka Pyry (mistä mä olin jo järkyttynyt sydänjuuriani myöten, mä olin luullut että Pyry sentään pystyis hallitsemaan itseään ja pysyis älykkäänä tilanteessa kuin tilanteessa) ja nyt Anni? Miks kaikki esitti saman kysymyksen MULLE, eikö ne tajunneet että meistä Cella olis varmaan keksinyt nopeempaa jonkun hauskan ja ei-vaivaannuttavan vastauksen? ”En mä tiedä”, mä hönkäisin. Anni tuijotti mua ja näytti ihmeellisen tietäväiseltä ja velmulta ottaen huomioon et sillä oli pakkasenpuremat posket ja jäinen tukkapehko. ”Sun kannattaa kysyä siltä. Ihan vaan ettei kukaan vie sitä sun nenän edestä”, se sano ja nauro ihmeellisen pitkään ihan niin ku se olis ollut joku vitsi. Tiesikö Anni jotain mistä mulla ei ollut hajuakaan? Mä tein päätöksen, kun mä hain Myntin tundralta sisälle. Heti kun Cella tulis talliin, mä menisin sen luo, en törmäis siihen huulillani ja vaatisin sitä antamaan maks kahden sanan vastauksen siitä serusteliko se mun kanssa (ajatus järkytti mua edelleen niin, että multa kesti yli minuutti riisua Myntin riimu). Sit mä vastaisin sille kiitos ja reagoisin joko sanomalla sille pari romanttista sanaa jos se sanois kyllä, tai jotenkin taputtamalla sitä jos se sanois ei. Mä en olis varma tositilanteesta, mutta mun mielikuvissa se taputtaminen kuulosti ihan sopivalta vaihtoehdolta jos Cella nyt vaan sattuis pussailemaan mua huvikseen. Cellaa ei vaan kuulunut (tietenkään). Mulle olis sopinut ihan hyvin rauhanomainen ja äänetön odottelu Myntin karsinalla, mut jostain syystä vihaisen ja stressaantuneen näköinen Andrei tuli leuka kireänä möllistelemään päätyhyllylle kun mä olin saanut hepan sisään. Mä harjailin vaivihkaa Mynttiä ja tuijotin sitä, ihan vaan että jos se päättäis yhtäkkiä hyökätä mun kimppuun niin osaisin varautua. Jos en olis paremmin tiennyt, olis voinut luulla että Inkerin vihainen sielu olis laskeutunut siihen, niin tiiviisti sen silmät poras hyllyä. Hyvä ettei ääni kuulunut. ”Etkö oo ennen ihmistä nähnyt?” Se kysyi ryskäytti yhtäkkiä vilkaisematta mua. Mä ehkä nielin kieleni. ”Kattosit peiliin. Tai älä tee sitä, näytät hirveeltä.” Sit se painu pois. Mä jäin vähän sanattomana tuijottaan sen perään. Näytin hirveeltä??! Mä vilkaisin Mynttiä ihan niin ku se olis voinut sanoa mulle pari kannustavaa sanaa, mutta sillä oli tärkeä hetki heinäkasan kanssa ja se ehti vaan vähän pärskähtää. Mun olis pakko tarkistaa asia ennen ku Cella tulis. Kiire hulahti mun yli. Mun tuurilla Cella jo paraikaa saapastelis koivukujaa pitkin ja tulis sisään minä hetkenä hyvänsä, ku mä möllöttäisin täällä karsinassa hirveän näköisenä niin ku vähän huono kauhutalonähtävyys. Mä luikahdin karsinarivistön ohi vessaan ja lukitsin oven ennen ku uskalsin katsoa peiliin. Mä vedin henkeä, puristin silmät kiinni ja tirkistin sit varovaisesti pesemätöntä peilipintaa. Sieltä tuijotti takas mun ihan tavallisen näköinen naama. Missä se hirveys oli??? Kai se nyt olis ollut paljon helpompaa jos mun otsasta olis vaikka kasvanut puunoksa, sit olis heti tiennyt mikä pitäis napsaista poikki. Tuijotettuani noin puol tuntia mun häkeltyneen näköistä naamaa mä tulin lopulta siihen tulokseen, että vika oli tukassa. Se leijaili pakkasen jäljiltä ilmassa vähän joka suuntaan eikä suostunut laskeutuun, vaikka mä yritin silittää miten paljon tahansa molemmin käsin. Mua alko ahdistaa. Millä ihmeellä mä sais sen alas?? Vissiin ihminen muuttu sitä älykkäämmäksi mitä enemmän se tuijotti peiliin. Äkkiä mun päässä valahti. Mähän olin tallilla! Kai koko pytinki vilisis kaiken järjen mukaan pulloja täynnä jouhenselvitysaineita ja kaiken maailman siistimiä. Mä paukautin valot vessasta pois niin että hyvä kun valokatkaisija ei tippunut seinältä ja jyräsin samalle hyllylle, jota Andrei oli hetki sitten tutkinut. Naurettavan helposti mä löysin oikean näköisen ison suihkepullon, jonka sisällä hölsky lupaavasti, ja piilouduin aarteen kanssa Myntin karsinaan. Eipä siinä sitten muuta. Mä pistin silmät kiinni ja suihkuttelin pullosta nyt sen aikaa, mitä ajattelin ihmistukan tarvivan hepan harjaan verrattuna. Mun ympärille laskeutu mansikantuoksuinen hento pilvi, joka jäi leijailemaan pään tienoille niin ku mulla olis ollut näkymätön hajustettu maljakko päässä. Mä vähän toivoin, että haju lähtis kun mä lopettaisin suihkuttamisen. Tyytyväisenä mä palautin huomattavasti keventyneen suihkepullon hyllyyn ja jatkoin Myntin harjaamista. Kaikesta suunnitteluajasta huolimatta mä en tietystikään keksinyt mitään, mitä voisin sanoa Cellalle. Niinpä mä olin vähällä saada sydänkohtauksen kun se lopulta ilmesty talliin. Mä singahdin karsinan ovelta syvälle Myntin koppiin, vedin pari kertaa henkeä ja sipaisin sit käden läpi tosi sileästä ja vähän kosteasta tukasta. ”Cella?” Mä huikkasin toivoen et se ei huomais miltä mun ääni kuulosti. ”Joo?” Se kurkkas karsinan ovelta posket punaisina. Siitä näky pelkästään kapea kaistale naamaa ison pipon ja kaulahuivin välistä. Mä jostain syystä menetin kaikki sanat ja päätin äkkiä että ei mun sittenkään tehnyt mieli puhua Cellan kanssa. ”Hmmm joo siis moi vaan”, mä käännyin kiinnostuneena Myntin kyljen puoleen ja yritin potkia itseäni sisäisesti ryhdistäytymään. ”Öö, moi?” Cella naurahti. ”Joo niin siis sitä että, öö, tuutko tuonne yläkertaan kohta mun kaa?” ”Miks?” ”No mulla on sulle yks asia että tuutko sinne keskustelemaan mun kanssa? Siitä aiheesta?” ”No joo, jätän vaan tavarat kaappiin”, Cella kohautti olkia ja katos ovelta. Mä tajusin vasta kun se oli mennyt, et olin varmaan vaan lisännyt paineita käymällä keskustelu yläkerrassa ihan niin ku se olis jotenki suuri ja vakava. Mitä se toisaalta oli. Voi vittu. Mä en ollut ikinä maleksinut yhtä hitaasti oleskeluhuoneeseen. Mä kurkistin joka hevosen karsinaan ja yritin löytää jonkun jonka kanssa jäädä jutteleen. Pyry tuli just sopivasti sisään ja meinas jäädä mun uhriksi, mut sit se äkkiä muisti et oli unohtanut laittaa sähköt pihalle ja mun sydän kurtistu takas pelästyneeksi ja pompahtelevaksi, kun se pyörähti pihalle. Mä laahustin onnettomana portaat ylös, hidastelin hiljaisessa lokerikkohuoneessa ja avasin lopulta lyötynä oleskeluhuoneen oven. Cella ootti yksin siellä. Se oli käpertyny sohvalle kännykkänsä kanssa, mut kun mä tulin se näytti ilahtuneelta (kannustavaa, onneks) ja pisti puhelimen pois. Mun sydän oli jossain portaitten puolivälissä alkanut paisua ja tuntu nyt vähän isommalta kuin mun oma keho. Mä heilautin epävarmana oven kiinni ja jäin seisoon keskilattialle. Cella tuijotti. Mä tuijotin takas. ”Sulla oli jotain asiaa?” Se kuulosti onneks huvittuneelta. Mä hätkähdin nykyhetkeen. ”Oli. Mä. Siis halusin puhua siitä että… Ööö…” Mun katse alko pälyillä paniikissa. Miten tää asia kuuluis ottaa esille??? Samalla kun mä yritin ajatella, sydän kasvatti ehkä lisäversiota itsestään mun kurkkuun. ”Siis siitä nukkumisesta vaan, tai en siitä siis vaan… Että mä oon miettinyt yhtä asiaa, Cella… Tiiätkö...” Cella ootti kärsivällisesti. Mä en pystynyt katsoon siihen, vaan tuijotin sen kapeaa olkapäätä niin tarkkaan että olisin vaikka itse osannut kohta ommella samanlaisen paidan kuin sillä oli päällä. Kunpa joku tulis keskeyttään meidät, mä aloin nimittäin olla aika varma etten oikeasti vaan pystyis tähän keskusteluun. Tilanne olis ollut ok ehkä silloin jos mä olisin voinut käydä sen silmät kiinni sohvan alla maaten. Cella olis voinut huudella omat vastaukset vaikka heinävintin suljetun oven takaa. Kukaan ei kuitenkaan keskeyttänyt meitä. Mä vilkaisin järkytettynä Cellaa. Mun olis pakko keksiä jotain. Andrei putkahti mun päähän. ”Siis miltä mun tukka näyttää??” Mun suusta purkautu jostain mulle todella epäselvästä syystä. Cella oikeesti nauro. Sen hampaat välkähti kun se kierähti sohvalla vähän niin ku kissa. ”Mä en Allu olis ikipäivänä arvannu että TOI on se sun suuri keskustelunaihe. Mut sun tukka kiiltää. Ihan sikana.” ”Kiiltää??” ”No siis joo, ihan niin ku siihen olis laitettu jotain kiiltosuihketta. Siitäkö sä oikeesti halusit puhua?” Mä vähän kuolin sisäisesti. Vaikka se oli ehkä epäkohteliainta mitä mä olin kuukausiin tehnyt (ei oteta huomioon Gracea), mä paukahdin ovesta ulos sanomatta sanaakaan, kaaduin portaat alas ja tyrkkäsin vessaan menevän Wenlan pois tieltä. Sit mä tuijotin häveten noin kolme vuorokautta mun tukkaa, joka toden totta kimmelsi vessan kirkkaassa valossa niin ku Bonnien häntä kauneimpana kisapäivänä. Mä olin yrittänyt käydä parisuhdekeskustelua tukka kiiltosuihkeella koristeltuna. Oliko nyt oikee hetki muuttua erakoksi ja yrittää hankkia uus elämä esittämällä Myntin etuajassa syntynyttä yllättävän ihmismäistä varsaa?
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jan 6, 2016 0:12:06 GMT 2
Pakko myöntää, että muakin alko vähän jännittää jatkoajalla. Siinä vaiheessa kun Venäjä teki maalin kuutta sekunttia ennen loppua, mä olin ehtinyt kyllästyä koko heiluvaan kiekkoon ja lähtenyt tarkistaan oliko sauna ehtinyt lämmetä. Mut kun erä alko niin mua saatto kiinnostaa se pikkuriikkisen, ainaki sen verran että mä palasin takas sisälle ja parkkeerasin turvalliseen kohtaan olkkarin ovelle.
No sit kaikki meni vähän sekavaks. Yhtäkkiä Suomi oli voittanut ja seuras noin puolen tunnin voittojuhlat, joissa sekä mister Puljujärvi että Seppeleen cheerleaderryhmä tanssi ja huus samaan tahtiin. Mä osallistuin bilesiin lähinnä hörppimällä kaljaa ja miettimällä miks Mikaelalla oli oikeasti vaaleansininen tukka.
"Nyt saunaan!" Danin ääni kuulu lopulta metelin yli, kun se vissiin kyllästy sen olkkarissa karjuviin ihmisiin (tai aatteli hikoilleensa niin paljon kisajännityksessä, et sen olis pakko päästä peseytymään). Mä havahduin kohteliaasta hymystä, jota olin heitellyt viimeiset 10 minaa joka suuntaan, ja livahdin sen vierelle. Mä olisin todellakin ekassa saunaryhmässä. "Teillähän on siis omenatarha, mä haluaisin nähdä sen!" Fiia keksi jostain mulle täysin näkymättömästä syystä. "OOOO!!!" Cellan silmät suurentu niin monta prosenttia kuin se nyt fyysisesti oli mahdollista. Mä hidastin hetkeksi et voisin päivitellä itsekseni miten ne ihmiset oikeasti pysty vaikuttuun KAIKESTA mitä sanottiin - mut sit tajusin, miten vaarallista olis jäädä paikoilleen, ja liu'uin Danin perään yhtä nopeesti kuin Kapanen jatkoajan lopulla.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jan 5, 2016 22:11:54 GMT 2
Musta erätauko oli paras juttu koko kiekkopelissä. Vaikka se oli vaarallista myöntää öö, missä tahansa, niin mulle MM-jääkiekon pokaalin tuleva kotipaikka oli oikeesti ihan se ja sama. Jos Suomi voittais, se olis jees vaan sen takia että mä saisin silloin varmaan osallistua kemuihin.
Mä olin palannut Lynnin ja Danin olkkarin ovelle, kun keittiöstä ei löytynyt ihan hirveen paljon enempää ruokaa kuin telkkarin eessä kököttävältä pöydältä. Keittiönpöydän ruuattomuus nyt ei hirveesti ollut yllättänyt mua, koska en kai mä nyt sentään ollut alkanut mitään niitten kuivakaappeja tutkia, mä olisin hävennyt viissataavuotiaaksi jos joku olis saanut mut sellaisesta kiinni. Cella oli saanut mut kiinni kesken noloimman etsintävaiheen eli hellalla oleviin kattiloihin kurkistelemisen (vaikka ei mitään hajua oliko se tajunnut mitä mä tein), ja sen jälkeen mä olin katsonut parhaimmaksi hipsiä pois köökistä. Kai mä sit söisin kuivaa sipsiä ja herkullista popkornia.
Mä nojailin olkkarin ovenkarmiin ja toivoin, et kolmas erä menis nopeasti että me päästäis saunomaan. Tai, ehkä vielä enemmän mä toivoin että ranskiksen lentokone lähtis etuajassa. Kyllähän se olis ihan realistista.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jan 5, 2016 20:51:41 GMT 2
Mä tuijotin tympeänä vuoroin mimmejä ja vuoroin telkkaria. Toisaalla punaiset ja valkosiniset palikat liuku pitkin kenttää suunnilleen yhtä kiinnostavasti kuin Pleikkaripelissä, jota joku toinen muu pelas. Toisaalla joka ainoa Danin ja Lynnin sohvalle änkeytynyt ihminen toljotti ruutua silmät kivettyneinä ja suu järkytyksestä ammottavana. "Onks teillä mitään ruo-...." mä aloitin, mut mun vieressä istuva Anni löi mua yhtäkkiä käsivarteen ( ?) ja ponkas pystyyn. "VOI PERKELEEN PERKELE!" Se karjui mun korvaan ja tako nyrkkiä tyynyyn. Muut sen ympärillä oli kans ponkaisseet pystyyn niin, että siiderit ja kaljat loiskahteli pariskunnan siistin olkkarin lattialle. Jaa. Maali. Mä vilkaisin toiveikkaana jotain Lynnin ja Danin kavereita, joita en tuntenut (ne näyttikin ihan siltä että niitten kuulukin olla kaunispari Susinevan frendejä, punatukkainen mimmi erityisesti) tarkistaakseni olisko jääkiekkohulluus vaan seppeleläisten aivovirhe. Niitten naamalla oli mun pettymykseksi samanlainen hymy. Mä kömmin ylös sohvalta ja lähdin itse etsiin keittiötä.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jan 3, 2016 13:38:57 GMT 2
3.1.2016 – Se, jossa musta tulee aikuinen
Rakas päiväkirja! Mä olin virallisesti jättänyt epätietoisuuden ja hämmennyksen reunustamat teinivuodet taakse. Tästä eteenpäin mä olisin tasapainoinen, hauska, nopea, hyvännäköinen jne. jne. jne. mitä näitä nyt ihminen saattoi toivoa. Ja itsevarma.
Mun 20-vuotispäivä valkeni ihan helvetin sumuisena ja tuulisena. Armas siskoparvi ilmesty koputtelemaan mun ovelle ehkä kympiltä aamulla ja halus raahata mut saman tien asunnosta pihalle ihan niin ku nää olis olleet polttarit eikä synttärit. Mä seurasin nöyrästi pörhistelevää Kaisaa ja muistin vasta silloin kun kiskoin turvavyötä kiinni, et mun oli pitänyt alkaa olla itsevarma ja päättäväinen. No, se oli ehkä niin sanotusti myöhäistä tällä hetkellä.
Siskot vei mut syömään (miks, oi miks ne teki sen aamulla, se ei selvinnyt mulle koskaan) ja halus välttämättä että mulle laitettais erillinen penkki pöydän päähän ja kynttilä palamaan mun eteen. Mä mutustin jotain Liekkijärven kuumimman raflan sunnuntaiannosta ajatuksiin vaipuneena, ja koko muu katras pälätti toistensa suuhun kuulematta varmaan sanaakaan siitä mitä muut sanoi. Kaisa selvitti jotain ah niin mielenkiintoista ja tärkeää juttua sen autokavereista karjumalla kaikin voimin, Madde sen sijaan vissiin tekstaili taas jonkun elämänsä rakkauden kanssa (Karita C:llä oli menneen talven lumia). Jotenkin hassusti mun ajatuksiin pulpahteli eilinen Cellaan törmäämiseen satulahuoneessa. Mä en ollut edelleenkään ihan varma oliko se mennyt tosi hyvin vai tosi surkeasti ottaen huomioon koko kaaren loimiteltasta Windin karsinalle. Suoraan sanottuna mä olin edelleen sydänjuurta myöten järkyttynyt siitä, et Cella ei ollut TIENNYT minkä ikäinen mä olin, ja luonnollisesti mä myös katsoin parhaaksi potea syvää huonoa omaatuntoa etten ollut heti esittelyhetkellä kertonut sille mun ikää päivän tarkkuudella. Sen mä tekisin tästä lähtien aina.
Kun mä lopulta olin ottanut vastaan Madden hyvän ja muiden vähän hämmentävät lahjat (kertokaa mitä mä tekisin Julin antamalla kissapullolla? Oikeesti?), mä pääsin lopulta luikahtamaan niitten käsistä ja painumaan tallille. Matkassa meni noin puolet pidempään kuin tavallisesti, koska tuuli paiskoi edelleen täysin voimin tien yli ja sumun läpi näki hyvällä tuurilla edessä menevän takavalot.
Tallilla oli kaikeksi onneksi aika hiljaista, sunnuntainen keskipäivä ei ollut vissiin mikään hittiaika ilmestyä pussailemaan heppaansa. Mä suin nopeesti yläkerrassa itseni näyttään vähemmän synttärisankarilta ja enemmän heppahoitajalta, ja painuin sitten alas puhdistaan Myntsän karsinaa.
Mä olin ehtinyt kärrätä täydet kottikärryt lantalaan, vetää kaks röökiä umpisumuisella pihalla ja levitellä uutta turvetta tuplakerroksen ihan vaan mun synttäripäivän kunniaksi, kun Anne äkkiä kurkkas toimistosta ja viittoili mua luokseen. ”Hei Aleksanteri, sulle mulla onkin asiaa! Tuuppa käymään täällä!” Asia oli nyt niin, että viime aikoina tallin yläkerrassa oli liikkunu yks vähän outo huhu. Tallin juorumoottorit (pääasiassa Cella, Rosa ja Anni) oli tehneet salaisia tutkimuksiaan ja olleet jostain syystä yhtäkkiä ihan varmoja, että Anne. Olis. Paksuna. Se oli musta aivan järkyttävää: ensinnäkin mä olin ajatellut sen olevan joku ajaton tallinhenki, joka vaan jakelis heppaohjeita, söis pelkkää piparia ja käpertyis illalla nukkuun toimiston sohvalle – ja toiseksi, mä en ehkä kestäis jos KASPERISTA tulis tallin uus hallitsija siksi aikaa kun Anne ja sen mies hoivailis vaaviaan.
Kun mä astuin sisään päämajaan yritin tiirailla supertarkkaan näyttäiskö Annen maha jotenkin kummalliselta. Se oli vissiin just tullut asioilta, koska sillä oli päällä vielä pitkä paksu toppatakki ja pörröinen pipo. Mä en ollut ehtinyt päästä tuijottamisessa vielä kovinkaan pitkälle, kun se nyökkäs mut istumaan sohvalle ja hivuttautu itse toimistotuolille. Liikkuko se jotenkin hitaammin kuin normaalisti?? Eiks se istunukin niin ku raskaana olevat ihmiset? Miks se oli pyytänyt mut tänne???
Synttärit, mä tajusin samassa kirkkaasti. Näähän oli mun ekat synttärit tallilla, enkä mä nyt mitenkään kovasti ihmettelis jos tässä heppakeitaassa pääsis silloin kakkukahveille tallin johdon kanssa. Mä ryhdistäydyin varmuuden vuoksi, että olisin valmiina ottaan vastaan Annen synttäripuheen. Se katso mua jotenkin hassusti kulmien alta ja mä mietin ihmettelikö sekin, että mä täytin vasta kakskyt (mä tulisin häpeämään ehkä loputtomiin ettei Cella ollut tiennyt sitä). ”Mulla on yks ilmoitusasia sulle”, Anne nojautu parempaan asentoon ja veti toppatakin vetoketjun auki. Mä toljotin mahdollisimman huomaamattomasti sen mahaa samalla kun yritin miettiä olisko tää ILMOITUS se synttäripuhe vai olisko sillä lisäksi mulle joku lahjakin (se olis jo vähän liikaa). ”Mä en ole ihan varma oletko sä jo kuullut tän jostain…” Mä kurtistin kulmia ihmeissäni ja vilkaisin vatsan sijaan Annen kasvoja. Kai mä tiesin että mulla on synttärit, justhan tässä tultiin juhla-aterialta mun siskojen kanssa??! ”… mutta Myntti on kantavana.” Se oli vähän samanlainen tunne, kuin jos mua olis just lätkäisty märällä pyyhkeellä naamaan. Mä pysähdyin tuijottaan Annea ja yritin nähdä pilailiko se. Vähä vähältä yllätys uppos mun tajuntaan. Oliko Anne astuttanut Myntin mulle synttärilahjaksi vai miks se kerto sen just tänään??? ”Tuossa on kuva isästä”, Anne MYHÄILI ja tyrkkäs mulle kuvan, jossa möllötti vaalea vähän Tollon näköinen heppa. ”Ookoo”, mä vastasin älykkäästi. ”Varsa syntyy nyt tammikuussa”, Anne jatko entistä tyytyväisemmän näköisenä. TAMMIKUUSSA??? Eli nyt? ”Ookoo”, mä toistin.
Kun mä myöhemmin hain Myntin sisälle ja riisuin siltä karsinassa loimen, mun oli pakko jäädä tuijottaan mykistyneenä sen kylkiä. ”Ei sun Myntti olis tarvinnut vaivautua”, mä mutisin sivellen sen ulkoilman viilentämää karvaa. Se katso mua eikä näyttänyt erityisesti siltä että mikään vaivas sitä. Kun mä olin heittänyt loimen ovelle ja kaivanut pussista pehmeimmän pääharjan, mä aloin varovasti hipsutella likaa pois hepan kyljeltä. Musta tuntui huolestuttavasti, että nyt kun se oli TIINEENÄ mun mahdollisuudet mokata oli yhtäkkiä noin kolkytviiskertaiset.
”Meinaatko käyttää koko synttäripäiväs harjaamalla Mynttiä?” Cellan ääni yllätti mut niin pahasti, että mä olin taas vähällä tipauttaa harjan turpeen joukkoon. Mä vilkaisin pelästyneenä olan yli karsinan ovelle, missä se virnuili tyytyväisenä mun reaktiosta musta pipo vaaleille tukanlaineille vedettynä. ”Mutta nythän kun sä et oo enää TEINI, niin voit tehdä varmaan mitä lystäät niin ku muutki aikuiset”, Cella hymyili ärsyttävän tietäväisesti. Mä avasin suun että voisin väittää vastaan, mut en sitten keksinyt mitään ja suljin sen taas. Jossain kaukaisessa mielen sopukassa mä etäisesti muistelin, että nykyisessä aikuisessa elämässä mulla olis pitänyt olla jotain sellaista kuin itsevarmuus ja nopea reagointikyky. Ne vissiin vielä odotti tulemistaan.
Mulle tuli outo olo kurkkuun, ihan niin ku olis ollut kipeenä, kun Cella seiso karsinan ovella katsomassa mua. Sen jälkeen kun mä olin viettänyt sekä joulun että uudenvuoden sen seurassa ja selvinnyt molemmista ällömakeudella ja onnistumisen paineella kyllästetyistä juhlapyhistä ilman että tapahtui mitään erikoista, mä olin hetken luullut että tästä lähtien mä voisin alkaa käyttäytyä Cellan seurassa järkiperäisesti. Mut sit oli tullut eilinen loimiteltta, johon mä menin sotkeutumaan sen kanssa, ja sama sydänkohtausta ennakoiva tykytys oli palannut mun sisuskaluihin. Mä olin ollut siellä loimitelineen sisällä vuorenvarma, et Cella pääsis kohta antaan ei-romanttista tekohengitystä mulle.
Cella tuijotti edelleen, sen vaaleanruskeat silmät oli vähän sirrillään ja se nojas leukaa toiseen käteen. Mä yritin olla sisäistämättä miten hyvältä se näytti, ja hinkkasin Myntin kylkeä vilkuillen aina välillä sen suuntaan. ”Allu?” Cella sano hetken päästä, ja mun läpi sinkaisi vaarallisen tuntuisesti joku, mahdollisesti raketti. ”Mhhhmmm??” Mä mökelsin toivoen ettei Cella tajuais, että mä saatoin etäisesti ajatella sitä miten se eilen oli pussannut mua Windin karsinalla. Mä olin melko varma että olin saanut silloin äkillisen hallusinaatiokohtauksen, koska a) se oli just aiemmin ollut niin järkyttynyt siitä minkä ikäinen mä olin ja b) eihän nyt mikään vaan voinut tuntua niin hyvältä. ”Hyvää synttäriä.” Cellan suupielet vetäyty hymyyn. Se näytti vähän siltä kuin sillä olis ollut joku salaisuus, jonka kertomista se vakavasti harkitsi. Mä nielaisin. ”Öö kiitti.” Nyt mä en enää ees esittänyt et harjaisin Mynttiä. Mä roikotin harjaa rentona kädessä ja mietin, voisko sydän oikeasti murtaa kylkiluun, koska ei sen jumputus ainakaan kovin terveelliseltä tuntunut. Lopulta Cella naurahti hiljaa. ”Tuu tänne, Allu.” ”Mitä?” Mä en voinut uskoa että olin kuullut oikein, mut Cella kohotti kulmia niin että mun jalat jotenki irtos maasta ja mä tajusin et kävelin sitä kohti.
Sit yhtäkkiä sen kädet oli mun hiuksissa ja lämmin suu mun suuta vasten, enkä mä osannut muuta kuin toivoa että meidän välissä ei olis erottamassa jykevää karsinanovea. Mä keinahdin lähemmäs Cellaa, hain sormiin puolioven lukon ja räpelsin sitä kuumeisesti samalla kun Cellan käsi valui puristamaan kiivaasti mun takin selkämystä. Kun ovi viimein liikahti myöntyvästi, mä tarrasin sen viileisiin sormiin ja kiskoin hengästyneenä meidät molemmat karsinaan. Myntti väisti kyllästyneenä partiopaikalleen ikkunalle, kun mä ja Cella horjahdettiin seinää vasten. Mä sain tupon vaaleita hiuksia suuhun ja kun vedin niitä pois, satuin katsoon Cellaa silmiin. Mulle tuli henkisesti ihan heikko olo. ”Cella tajuutko sä miten mä haluan olla sun kanssa?” Cellan ilme pehmeni, se hymyili raukeasti ja tukisti kevyesti mun tukkaa. Sit se nyökkäs.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Dec 28, 2015 23:32:53 GMT 2
28.12.2015 – Se, jossa mä tungen vapaaehtoisesti lunta takin sisään
No niin rakkaat ja uskolliset toverit, mä tosiaan vietin jouluaaton Cellan luona. Nyt kun siitä on mennyt riittävän monta päivää ja mun hutera pää on viimein selvinnyt, oon valmis pitämään aiheesta pienen kyselytunnin.
Kyllä, mä menin istumaan Cellan viereen, kun sen pikkuruinen lattiajakkara oli liian pieni ja kiikkerä kestämään mua. Mä olin ollut aika varma, että joko pökräisin tai sitten laukoisin jotain tyyliin ”MENNÄÄNKÖ NAIMISIIN??”, joten aika pitkäksi aikaa mä olin nähnyt parhaaksi vaan istua täysin tuppisuuna. Se oli vissiin ollut Cellasta ihan ok, koska se oli kertonut MONTA MINUUTTIA siitä päiväpeitolla loikoilevasta katista eikä välttämättä edes huomannut mun akuuttia äänenmenetystä.
Ei, me ei oltu puhuttu sanaakaan Gracesta. Sittenkin kun mä olin katsonut turvalliseksi sanoa ääneen muutamia sanoja, mä olin kiertänyt aiheen tarkemmin kuin Myntsä kiersi rapalätäköt syyskuussa. Mun puolesta meidän ei tarvis ottaa enää ikinä puheeksi aihetta Grace Tremblay ja mun suhteeni siihen.
Kyllä, mä olisin halunnut pussata sitä (daa, ihme). Mut kaiken viheliäisen sä-et-vittu-koske-muhun-enää-ikinän jälkeen mä en oikeasti uskaltanut. Mä yritin silmä kovana tulkita Cellaa jos se tekis jotain sellaisia ilmeitä tai eleitä, millä se ilmoittais haluavansa muhinoida mun kaa nyt heti, mutta todennäköisesti mä en olis tajunnut vaikka se olis morsettanut kulmakarvoillaan.
Ei, mä en jäänyt yöksi. Kyllä, Cella ehdotti sitä (melkein).
No joo, ehkä sitä nyt ei ihan oikeesti voinut sanoa ehdotukseksi, mut varttia ennen ku Rosa ja CELLAN VELI Tatu tuli takas, Cella sano lauseen: ”Starttaakohan sun auto muuten tässä pakkasessa?” Mä otin sen melko suoraan tyylipuhtaana flirttinä ja suin jo hädissäni tukkaa kuosiin kun se katsoi toisaalle, että olisin valmiina armottomaan pussailuun ja hyvältä näyttämiseen. Mut sit Cella alko puhua Pirren pomppumaastoista (MIKS???) ja saman tien Rosa ja Tatu kopisteli jo sisään. Mä en ollut varma oliko se niitten mukana tuoma kylmä tuuli, vai mikä sai mun äsken laukkoneen sydämen kylmenemään niin surkeasti.
Niinpä mä ajoin keskellä yötä porukoille niin liukasta tietä, et se toimi melkein liukumattona, ja yritin olla miettimättä miten mä olin voinut istua koko illan Cellan sängyllä TEKEMÄTTÄ YHTÄÄN MITÄÄN.
Myntsäkään ei ollut tehnyt viimeiseen neljään päivään mitään, mutta (toisin kuin mulle, jos ette jo tulkinneet sitä aiemmasta), sille se oli ihan ok. Kun mä saapastelin tarhaan riimunnarun kanssa ja loksautin sen kiinni, se kalisutteli mun perässä niin ku yks valtavaksi jäämöntiksi muuttunut lehmä. Sisällä se parkkeeras ikkunalle ja tuijotti hämärälle pihalle sen näköisenä, että se oli suuresti otettu mun kuljetusavusta tänne lämpimään boksiin, mutta että enempää mun ei tarvis tehdä kiitti vaan. Mä työnsin sen persuksen syrjään ja aloin sukia pöllyävää kylkeä.
”Kyllä mäkin oon miettinyt mitä se Grace näki sussa.” Ääni säikäytti mut niin pahasti, että mä käytännössä paiskasin pölyharjan turpeeseen Myntin jalkojen väliin. Mä sätkähdin ovelle – ja siellä mua vastaan tuijotti Inksun miettiväinen naama. ”Siis mitä vittua täh?” Mä kysyin typertyneenä. Olikse kohtelaisuus vai haukku? ”Eikun niin mä vaan että se tekee ihme valintoja”, Inksu jatko nyrpeän näköisenä. Se roikotti käsiä karsinan puolioven yli ja katso mua melkein soimaavasti. ”En kai mä kovin voi vaikuttaa niihin?” Mä madalsin ääntä ja toivoin pyhästi, et Cella ei olis lähikarsinoissa. ”Voit”, sano Inksu ja näytti siltä että asia on loppuunkäsitelty. Se huiskautti valkeeta tukkaa ja siirty päivänselvästi seuraavaan aiheeseen. ”Niin sitä mä vaan että näin maneesissa CELLAA ja CELLA-RAUKKA on niin vitun hyvä ratsastaja ettei pääse Windin selkään ilman satulaa, niin kun sä ja CELLA ootte NIIN PAITA JA PERSE NIIN SINUNA PAINUISIN AUTTAMAAN!” Inksun ääni kohos mitä pidemmälle se pääs, ja lopuksi se oli saanut kerättyä itsensä niin suuriin tiloihin et hetken mä pelkäsin että se sylkäisis Myntin karsinaan. Niin järkeväksi ihmiseksi se näytti pelottavan aggressiiviselta. Mä noukin varovasti Myntin harjan ja kopsutin sen turpeesta uskaltamatta oikeestaan irrottaa katsekontaktia. ”Joo no voin mä mennä?” Mä yritin kuulostaa rauhoittavalta. Inksu niksautti niskoja (miten sen pää ei mennyt sijoiltaan kun se teki sen niin raivokkaasti?), ja kun se painu pois, perästä kuulu vielä: ”Joo teeppä se ja helvetin hyvää joulua!!!”
Mä luikin maneesiin aurinkoisen pihan poikki. Kun mä kiskoin oven auki, Windiä pitelevä Cella käänty katsoon mua ja pysähty yllättyneenä. ”Mä luulin että Lynn tulis”, se sano. Mä jouduin seisahtumaan silmiä räpytellen, yhtä paljon sen sanojen ja valoisan pihan takia. ”Inksu ei vissiin löytänyt sitä?” ”No en jotenkin usko että se ees kamalasti yritti”, Cella irvisti ja lähti taluttaan Windiä lähemmäs mua. ”Sillä on ollu joku mua vastaan viime aikoina.” Mä en tiennyt mitä sanoa, koska vähän samanlainen olo mulle itsellekin oli äsken tullut. Niinpä mä odotin, et Cella sai Windin keskihalkaisijalle ja järjesteli sen niin ku halus. ”Mä siis vaan… punttaan sut selkään?” Varmistin, kun se näytti suht valmiilta pilkullisen hirviön kanssa. ”Joo”, Cella vilkas mua olkansa yli ja nosti toisen jalan koukkuun. ”Kyllä mä alas pääsen ite että ei sun tarvi auttaa muuten kuin tässä.” ”Ookoo”, mä virkoin hitaasti ja astuin lähemmäs.
Just ennen ku ehdin täysin kasuaalisti tarttua Cellan sääreen mä yhtäkkiä tajusin miten lähellä seisoin sitä. Sen hyväntuoksuinen tukka melkein kutitti mun kasvoja, ja koko vartalo hohkas lämpöä ihan niin ku se olis just tullut saunasta. Mulle tuli outo kuristava tunne rintaan. Hengitä, Aleksanteri, mä hoin itselleni ihan niin ku kapean pullonsuun läpi kun mä tartuin Cellan ratsastushousujen peittämään pehmeään sääreen ja se varas painoa mulle. Mä olin herranen aika puntannut selkään ehkä kuussataa ihmistä ennen Cellaa, se oli helppo ja nopea toimenpide jossa tunteilla ei ollut minkäänlaista valtaa!!!
Sit Cella ponnisti ja heilahti mahalleen Windin selälle. Mä ehkä jotenkin vähän kuolin kun se jäi junnaamaan hetkeksi perse mua päin ennen ku hivuttautu istumaan Windin selälle. Nopeesti mä siirsin katseen turvalliseen kohteeseen (eli Windin polviin, öö tosi uskottavaa) ja yritin näyttää siltä kuin tekisin jotain todella tärkeetä eläinlääketieteellistä katselukoetta jonka sivussa mä nyt vaan olin sattunut heittämään Cellan satulaan. Se itse näytti ihan luonnolliselta ja hymyili mulle ylempää Windin selästä. Hymy sai mut jotenkin virkoamaan takas tähän maailmaan. ”Kiitti!” Cella pidätti pilkkuheppaansa, joka ei kai nähnyt tässä mitään kovin kummallista ja yritti kauhoa eteenpäin. ”Joo tota oleppa hyvä”, mä sanoin, epäröin ratsastuspöksyjen kuva mun mielessä tanssien ja sit, uskokaa tai älkää, jostakin yllättävästä oma-aloitteisuudenpuuskasta johtuen TAPUTIN Cellan pohjetta.
No sit taputettuani mä poistuin aika vilkkaasti maneesista ja työnsin ehkä litran lunta takin kauluksesta sisään että saisin vähän aikaa miettiä, miks kaikista maailman asioista mä päätin taputtaa Cella Talven jalkaa niin ku vanha ja kurttuinen ukko.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Dec 25, 2015 22:43:29 GMT 2
18.12.2015 – Se, jossa me perustetaan A-kerhoMä en ollut odottanut, että heppatallin pikkujoulujen jatkot olis menneet ihan näin. Mun kuvitelmissa koko illan suurena käännekohtana olis ollut se, että Cella olis juossut mun luokse (miel. hidastettuna ja jossain hienossa taustasumussa) sanomaan, että se haluais olla mun kanssa aina eikä sitä haitannut vaikka mä olin mokannut asiani Gracen kanssa. Sit me oltais voitu vilkutella iloisesti ystäville ja kadota kahden kesken johonkin hämärään nurkkaukseen tai mahdollisesti meille. Ei kovin monimutkaista mun mielestä No ei se mennyt ihan niin, voitteko mitenkään arvata! Eka takaisku oli se, että Cella ei ollut suostunut sanomaan mulle mitään sen enempää Seppeleessä kuin täällä Fleimissäkään. Meillä oli kyllä pari tulista katsetta baarin poikki, mutta niitten olis voinut ennemminkin sanoa kuvastavan iänkaikkista vihaa kuin rakkaudentunnustusta edeltävää lempeyttä. Se ei ollut myöskään halunnut tulla istumaan mun kanssa samaan porukkaan – tai no, mun porukka oli tän koko baarissa viettämäni tunnin ajan koostunut lähinnä musta itsestäni ja viinilasista. Robert ja Pyry oli henganneet mun kanssa hetken (mistä mä olin loputtoman kiitollinen), mut sitten joku kosteasilmäinen mimmi oli vinkunut Pyryn tanssimaan sen kanssa ja Robertin oli pitänyt lähteä katsomaan Inksua, joka oli suurena ihmeenä päässyt sisään baariin. Mä en ollut jaksanut lähteä mukaan. Mä olisin varmaan jossain vaiheessa tunkenut naamani viinilasiin, jos Anni ei olis tullut juttelemaan mulle. Se kävi vähän hassusti. Koko Seppeleen muu porukka oli just vyörynyt tanssilattialle reivaamaan jotain bassojytkebiisiä (mä tuijotin myrkyllisesti ranskista, joka yritti päivänselvästi luovia tanssiporukan läpi Cellan luo), kun Anni yhdessä sekunnissa putkahti mun viereen tiskille. Mä vilkaisin sitä synkästi. Turha yritys. ”En mä halua tanssia”, murahdin. Mikään mahti ei sais mua parketille kilpailemaan tanssitaidossa ja notkeudessa sen RANSKALAISEN BALETTITANSSIJAN kanssa. ”En mäkään”, Anni huus musiikin yli ihan saakelin iloisesti. Mä vilkaisin sitä kummissani. ”Miks sä tulit sit hakeen mua?” ”Häh? En mä HAE sua mihinkään! Mä tulin jutteleen!” ”Mitä?” Mä kumarruin lähemmäs musiikin yli. ”JUTTELEEN!!” Mun sydän ehti hetkeksi käpertyä pieneen koloon siitä kauhistuttavasta ajatuksesta, että mun täytyis keksiä jotain puheenaiheita ja vielä huutaa niitä musiikin yli Annille. Mut uskokaa tai älkää: ei se ollutkaan niin paha. Kun mä olin mölissyt jotain ahaan ja ookoon väliltä, Anni hoiti kaiken puhumisen ja mun tarvi vaan nojata tiskiin ja tuijotella kaihoisasti tanssilattian suuntaan. Hetken päästä Anni seuras mun katsetta. ”Sun pitää mennä jutteleen sille”, se sano kesken selityksensä jostain rakennussuunnitelmista mitä niillä oli ollut sen ja Jirin talliin. ”Häh mitä ketä sä tarkotat?” Mä kysyin esittäen tyhmää. Annille ei mennyt läpi, se paukautti mua lempeästi takaraivolle. ”Hyvä yritys”, se nauro ja jatko puhettaan. Loppuillaksi Anni liimautu mun viereen liikuin mä minne hyvänsä. Ja mä voin sanoa, että se oli muuten ihan saakelin hyvä ottaen huomioon mun mielenterveyden. Mä olin just ehtinyt vähän piristyä ja mennä Annin ja Jirin kanssa istumaan johonkin Fleimin vähän liian mukavista ja hämyisistä loosseista, kun äkkäsin että Cella seiso suoraan mun edessä jonkun hattarapäisen mimmin kanssa. Mimmi heitteli kirkkaita hammashymyjä joka suuntaan siinä missä Cellan korvaan supattamiselta ehti. Sit Cella tyrskähti naurusta ja hipsi korkkareissaan jonkun pahkasiannäköisen jätkän luokse. Mä tuijotin sydän karrella, miten se heitti valkeeta tukkaansa sen edessä ja sano jotain. Ja sit, mun järkytykseksi, jätkä astu tuosta noin vaan hoippuen lähemmäs Cellaa ja yritti tähdätä sitä limaiset huulet törrössä. Mitä ? Mun pelästyneet aivot huusi, kun mä mietin voisko kyseessä olla joku erehdys tai ehkä harhakuva. Mä olin kai yrittänyt nousta seisomaan, koska Anni paino kättä raskaasti mun polvelle. ”Mitä vittua Cella tekee?” Mä kysyin. Tuntu, kuin mun sisuskaluja olis kaiverrettu pikku hiljaa pois. Anni vilkas Cellaa, joka oli läppäissyt käden viime hetkellä sen ja pusukaverinsa väliin ja vaappu nyt nauraen poispäin. Se päästi myötätuntoisesti mun polvesta. ”Sehän vaan pitää hauskaa”, se sano mun korvaan. ”Hauskaa?!” Mä katsoin Annia nähdäkseni oliko se tosissaan. Mun teki melkein mieli paiskata omat huulet sen huulia vasten ihan vaan näyttääkseni miten HAUSKAA se siitä ja Jiristä varmaan olis, mut tajusin viime hetkellä hiuksenhienon humalaisessa päässäkin että se olis voinut olla vähän kökkö ratkaisu. Kaiken lisäksi se olis voinut antaa Annille vähän väärän kuvan siitä miten mä tavallisesti hankin uusia ystäviä. Mut todistelipa Anni miten tahansa, se ei saanut mua enää irrottamaan katsetta Cellasta. Kun se lähti röökille, mä vaelsin perässä ja Anni tuli kannoilla niin ku vähän omistajaansa järkevämpi mutta yhtä kaikki uskollinen opaskoira. ”Eiks tää oo vaan lapsellista, jos sä et ylipäätään aio mennä puhumaan sille?” Anni kysyi jäätävän kylmällä pihalla, kun mä yritin saada sytkäriä toimimaan rööki huulten välissä. Mä luulen, että mun mustanpuhuva vilkaisu kulmien alta riitti kertomaan mitä mieltä mä olin. ”Kuule Aleksanteri, et sä ole maailman ainoa ihminen joka on joskus kohdannut ongelmia ihmissuhteissa”, Anni sanoi merkitsevästi mun savuavan röökin ylitse. Sillä ei jostain syystä näyttänyt palelevan yhtään, vaikka ulkona oli ehkä kuussataa astetta pakkasta. ”No ei sulla ainakaan”, mä hönkäisin nurkkaan ajettuna. Anni naurahti. ”En mäkään nyt mikään neitsyt Maria oo onnistunut olemaan”, se sanoi. Mä tuijotin sitä – ja tajusin yhtäkkiä, että se oli varmaan ihan tosissaan. Kun me mentiin sisään, mä sitten jotenkin vahingossa kerroin kaikenlaista siitä miten Cella oli viime aikoina rikastuttanut mun elämää. Oli outoa, että mä puhuin ja Anni kuunteli. Mä vilkuilin sitä vähän väliä miettien, kuinka paljon mun kertomasta kulkeutuis sen hyvälle ystävälle neiti Talvelle, mutta nyt kun portti oli auki niin mä en enää oikein tiennyt miten olisin saanut sen suljettua. Mä kiskoin kolme tuopillista kaljaa niin ku mehua sinä aikana kun puhuin. Ehkä paniikista. Sit meinasin purra tuopista palan. Mä olin sattunut vilkaisemaan tanssilattialle (iso virhe) ja onnistunut näkemään miten Lionel just tarttui Cella vyötäröltä ja pyöritti sitä ympäri. ”Mitä se tuossa näkee?” Mä kysyin ennemmin itseltäni kuin Annilta, joka lisäs paraikaa toista kerrosta huulipunaa pikku peilin avulla. ”Hienostuneen ranskalaisen luonteen?” Anni ehdotti, mutta mua ei naurattanut. ”Ihan totta Aleksanteri, nyt meet puhumaan sille. Jos sua noin paljon ärsyttää että se edes katsoo Lionelia niin sano se!” Mä tuijotin kurjana tiskin pintaa. ”En mä halua”, mutisin suunnilleen yhtä kypsästi kuin viisvuotiaana. ”Nyt meet!” Anni tarttu mun käsivarteen ja kampes mut irti tiskistä. Tuupattuna mä kompastelin kohti tanssilattiaa ihan tyhjänä kaikista ideoista. Mä olisin ekhä saanutkin jonkun ihan ok:n idean, jos en olis sattunut vilkaisemaan uudelleen Cellaa. Sen tutut vaaleanruskeet silmät oli ilosta sirrissä, kun se hypähti ja tarttu Lionelia kädestä. Mä nielaisin sanat takaisin vatsaan. Kaikki veri valahti yhtäkkiä varpaisiin ja muuttu betoniksi, tai niin mä ainakin arvelin, koska seuraavaksi mä tajusin että mua kylmäs ja että seisoin tuijottamassa paikoillani miten Lionel tarttu Cellaan ja kiskaisi sen hartioilleen niin ku jossain typerässä tanssielokuvassa. Se kieto kädet Cellan polvien ympärille samalla kun Cella horju ja kisko kiljuen sen mekkoa alemmas. Se näytti niin onnelliselta, että mua oksetti. Kun Lionel käänty, meidän katseet kohtas. Mä tuijotin sitä jähmettyneenä vaihtuvissa värivaloissa, ja sen hymy värähti hetkeksi, kun se tuijotti takas. Sit se käänty poispäin ja mä näin, miten se kohensi otetta Cellan jaloista. Vaikka värivalot vaihto humalluttavasti sävyään puolen sekunnin välein, musta tuntui että yks tietty punaisen sävy oli jäänyt jumiin mun päähän. Vittu miten paljon mä vihasin sitä ranskista. ”Allu, mihin sä meet!” Anni huuteli tiskiltä mun perään, kun mä lähdin turtana luovimaan kohti narikkaa. Kello oli jo niin paljon, että sinne oli kertynyt jonoa, mutta mä puskin törkeästi jonkun idiootinnäköisen teinilauman läpi, tungin rajusti kahden tiskillä seilaavan tyypin välistä ja lätkäisin mun narikkalapun puupinnalle. ”Hei, tässä oli vielä porukkaa ennen sua...” joku yritti sanoa mun selän takaa. ”Painu vittuun”, mä sylkäisin. Vasta kiskoessani takkia päälle mä huomasin, että mua pysäyttämään astahtanut tyyppi oli - no kukapa muu kuin DANIEL. Se katso mua aika jäykästi, mut ei enää yrittänyt pysäyttää mua. ”Sori”, mä murahdin ennen kuin kaaduin ovesta hyisen valkoiselle pihalle. Siinä kotimatkan aikana olis ehtinyt ajatella aika paljon, etenkin kun känni tuntu kihahtaneen päähän vasta nyt kun mä lähdin Fleimistä eikä jalat toimineet kovin nopeasti. Mä olisin voinut saada vaikka miten hyviä ideoita, keksiä vaikka miten pitää varpaat lämpimänä kun talsi viis kilometriä lumihangella tai säveltää vaikka oodin lumihiutaleille. Mut en mä kyllä paljoa muuta ajatellut kuin sitä, miten iloiselta ja ONGELMATTOMALTA Cella näytti Lionelin harteilla.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Dec 23, 2015 21:38:35 GMT 2
24.12.2015 - Se, jossa on jouluaattoMä olin ilmoittautunut aattoratsastukselle vasta eilisiltana. Aiemmin mä olin ajatellut, että aattona mieluummin istuisin sohvalla Madden vieressä ja seuraisin hauskaa näytelmää, jossa se oli taas tuonut tämänvuotisen rakkautensa joulupöytään ja huvitti (pääasiassa muita sisaruksia) kertomalla mitä karmeampia parisuhdejuttuja. Se teki sen joka ainoa vuosi, ja sille oli selvästi kunnia-asia pitää homma kiinnostavana, koska kukaan rakkauksista ei ollut päässyt kahta kertaa Holman suvun ruokapöytään. Siitä oli tullut meidän keskuudessa niin odotettu perinne, että Reetta oli alkanut kuvata salaa ehdokkaita. Meidän mummo- ja pappakatras ei ollut ihan niin mielissään taidehiippareista joita pöydän ääreen raahattiin (mut videot oli hauskoja, sen mä voin luvata). Mut se oli ennen sitä kun Cella oli kutsunut mut sen luo jouluaattona. Mä olin suhteellisen järkyttynyt siitä - koska jos sä et ollut Madde, jolle parisuhde oli yhtä suuri juttu kuin maidon ostaminen, niin jouluaatto jonkun luona oli musta melkein vakavampaa kuin naimisiinmeno. Koko aatonaaton mä olin eka istunut surkeana kotona miettimässä mitä puhuisin Cellalle ja sit juossut viidestä seiskaan ympäri naapurikaupungin kauppoja kun tajusin, että jos mä olisin aattona kylässä niin todennäköisesti mä saattaisin saada lahjan. Mä kuolisin häpeään, jos Cellalla olis mulle lahja mutta mulla ei sille. Voitte arvata että mä en ollut ihan sataprosenttisen tyytyväinen siihen jouluylläriin, jonka onnistuin parissa tunnissa kaapimaan kasaan. Kun mä olin seisonut vaivaantuneena ilmaisen paketointipisteen edessä (miks just mun kohdalla taakse keräänty kymmenen ihmisen huokaileva jono? ?) tuijottamassa lahjapaperiin katoavaa ilmestystä, tunsin ihan selvästi miten painuin säälittävyyden yksinäiseen alhoon siinä keskellä kauppakeskuksen käytävää. Cellan antama lahja olis taatusti joku nerokas ja osuva. Mun taas, no, ei välttämättä. Jouluaattoaamuna mä heräsin porukoilta. Se oli kans perinne. Koko sisaruskööri ajoi aatonaattona kotiin ja tappeli jo valmiiksi kuka sais koristella kuusen ja kuka lukea jouluevankeliumin. Musta oli ihan hyvä että ne nahisteli sen valmiiksi aatonaattona, niin mun säyseänä ja ystävällisenä ei tarvinnut kestää sitä enää itse aattona. Kello oli vähää vaille yhdeksän. Mä tassuttelin paljain jaloin lautalattian poikki olkkariin, missä Madde ja Juli oli ripustamassa joulutähteä ikkunaan. Juli käänty ja tervehti, ja se näytti ihan 14-vuotiaalta vaalee tukka aamupörrössä ja pitkälahkeiset pyjamahousut rutussa. Muhun iski ihme hellyys sitä kohtaan. ”Mitä sä virnuilet Aleksanteri?” Torttukoria kantava Kaisa kailotti keittiön ovelta. ”Se on ihastunut siihen Cellaan”, Juli muiskautti lentosuukon mulle. ”Söpöä, Aleksanteri.” ”Ääh, olkaa hiljaa”, mä sanoa ähkäisin ja viskasin kihertävää Julia joulupallolla. Vaikka en mä nyt mitenkään verisen vihainen ehkä ollut. Tallilla oli ihan sikana porukkaa. Nuoremmat mimmit näytti hartailta ja asetteli hevosten ylle hienoja punaisia huopia ja sojottavaa lampaankarvaa. Jonkun harjaan oli punottu punaista nauhaa. Mä, salaisena jouluihmisenä, olin vähän harmissani siitä että Myntti oli just niin tasaisen ruskea kuin aina ennenkin. Eikä mulla ollut ees punaista takkia niin ku Salmalla. Joku alko laulaan joululauluja, kun me oltiin päästy lumiseen metsikköön. Mä keikuin hiljaa Myntin selässä ja mietin muhkuraista pakettia, joka ootti mun lokerikossa. Olis ollut puolet helpompi vaan kieltäytyä joulukutsusta, mä voisin olla tälläkin hetkellä kotona ja tunkea suuhun niin paljon herneitä ja luumuja kuin pystyn. Vaikka no – hiljainen sininen metsikkö, letka innokkaita heppoja ja vaimeasti kilisevä reki – ei tää nyt ihan kauheeta ollut. Tietyllä tapaa. Kotimatkalla mä aloin jopa harkita, että tää vois olla ihan varteenotettava vaihtoehto iänikuisen Madden suhde-TV:n rinnalla. Kun tallin valot näky puitten kapeiden runkojen välistä ja mä kuulin eessä ratsastavalta Robertilta että siellä olis glögiä, mulle tuli jopa aika jouluinen mieli. Oli kivan hämärää, ja lyhtyjen valossa porukka näytti perinteisen tallijengin sijaan oikein juhlalliselta. Mut niin vaan sekin rentouttava ratsastelu päättyi lopulta, glögi kaadettiin viimeistä tippaa myöten termoskannuista kuppeihin ja tallin valot napsautettiin kiinni. Mä olin yrittänyt viimeiset puoli tuntia pitkittää ja pitkittää omaa valmistumistani, koska olin yhtäkkiä tajunnut että mä OIKEASTI menisin. Viettään. Jouluaattoa. Cellan. Kanssa. Sama se Rosalle, kai sekin olis paikalla mutta mä pahoin pelkäsin että se keksisi jonkun hauskan tekosyyn ja antais meidän istua niiden takkahuoneessa (?? Kai niillä oli sellainen) koko illan kahdestaan. Voi mä kuulkaa tulisin hikoilemaan niin paljon. ”Sä saat Allu ajaa!” Rosa ja Cella hihkui melkein yhteen ääneen, kun me kuljettiin parkkipaikalle tihenevän lumisateen poikki. Mä olin toivonut, että mut passitettais hiljaisena ja huomiota herättämättömänä takapenkille, mutta no - kaipa ne tahtoi pitää mua jonain yleisenä hupivälineenä, olinhan mä vieras ja kaikkea. Mua hirvitti, että kohta ne pakottais mut esittämään joulupukkia tai laulamaan jonkun pikku tonttulaulun. Siihen mä en kykenis. ”Tatu tulee muuten kans”, Rosa sanoi, kun mä peruutin tyhjän parkkipaikan läpi renkaat nuoskaan tarttuen. Kuka? Teki mun mieli sanoa henkisesti, mutta koska mun kai oletettiin tuntevan tää nimenomainen Tatu, pidin suun kiinni. Toivottavasti se olis esimerkiksi koira. ”Joo tietty se tulee”, Cella tuhahti mun vierellä. Se oli laskenut pelkääjän paikan peilin alas ja suti ripsiväriä silmiin. Mä käänsin katseen pois ja keskityin tuijottamaan sinihämärää tietä. Cella ja Rosa oli levitelleet ulos lisää jouluvaloja. Oli aika hyvät mahikset, että ne olis saaneet kuistin näyttämään pyörryttävältä jouluoksennukselta, mutta tunnelma oliki yllättävän tasapainoinen. Kun me hiihdettiin kolaamatonta pihapolkua pitkin ovelle, mä mietin omaa yksiötäni jota ykskään värivalo ei ollut kohdannut koko sinä aikana kun mä olin siellä asunut. Se tuntui vähän surkealta. Mä olin toivonut, että tää TATU (jos se siis olis ihminen) tuotais mulle katseltavaksi jotenkin hiljalleen ja varovaisesti. Tyyliin niin, että eka me oltai saatu nuuhkia toisiamme jonkun sylissä, ja kolmen päivän päästä meidän välissä oleva ristikkoaita olis poistettu. Mut ei. Ihan saatanan pitkä jätkä kurkkas keittiöstä kun me vasta kopisteltiin lunta kengistä. ”Moro!” Se sanoi, pisti pois jonkun vadin jossa se oli vispannut kermavaahtoa ja tuli pussaamaan Rosaa. Ahaaaaa, tajusin. Tää olis siis Rosan poikaystävä. Mun paniikki hälveni hivenen, kunnes mä tajusin että mitä luultavimmin Rosa ja tää Tatu painuis saman tien Rosan koppiin viettämään lämmintä joulua. Tatu huomas mut ja sen kasvot valaistu. ”Hah, täähän on yks pariskuntien joulu”, se kommentoi samalla kun kieto kättä Rosan vyötärölle ja hymyili mulle. Mä toljotin takas niin yllättäen tiputettuna, että hyvä kun tajusin hämmästyä Cellaa joka kulki Tatun ohi ja täysin kasuaalisti läppäs sitä kommentin vuoksi käsivarteen. Mitä tähän kuului vastata??? Mä katsoin parhaaksi olla sanomatta mitään, tiputtaa takin vahingossa lattialle ja nostaa sitä niin kauan, että muut oli menneet jo keittiöön. Kaikki muut tuntu olevan ihan kotonaan ja visko ylimääräisiä kamppeita keittiön tasoille (tai Rosan tapauksessa johonkin sikanäppärään pikkukrääsälle varattuun koriin). Mä jäin seisomaan kynnykselle ja mietin, voisinko painua kuistille ja istua siellä koko illan viettämässä hauskaa jouluaattoa. Ikkunasta mä voisin silloin tällöin huudella jotain, jos puheenaihe kääntyis vaikka hevosiin. PARISKUNTIEN JOULU. Oliko mulle kenties annettu joku kutsukortti jossa kerrottais, että mun pitäis varautua olemaan Cellan partneri vaikka me ei oltu puhuttu aiheesta (JA VAIKKA MÄ OLIN PANNUT JUST TOISTA MIMMIÄ)? Mua kylmäs. ”Me käydään suihkussa”, Rosa sanoi melkein saman tien, kun mä olin päässyt keittiöön. ”Joo oottakaa te vaan täällä, Tatu keitä tuo puuro loppuun”, Cella kisko tukkaansa jumittunutta ponnaria. ”Me pannaan jotain jouluisaa päälle ja tullaan sit takas.” Meni ehkä sekunti, ja sit mimmit oli viuhahtaneet pois. Mä siirsin katseen Tatuun, joka seiso tiskipöydän vierustaa mukailevan valonauhan loisteessa. No niin. Nyt rauhallisesti. Tatu oli vissiin paremmalla hermorakenteella varustettu kuin mä. ”Sä oot siis se Allu?” Se sanoi niin tuttavallisesti, että mä en tiennyt tuntuiko se tosi rauhoittavalta vai vitun oudolta. Sen silmät sai mut jotenkin varpailleni. Ne oli jotenkin liian pistävän vaaleanruskeat. Mä päätin puhua lyhyesti ja rauhoittavasti (pääasiassa mun itseni takia). ”Joo.” ”Mä oon Tatu. Cellan veli.” ANTEEKS MIKÄ? MIHIN SE ROSAN POIKAKAVERI JÄI? Mä menin ihan jäätävän puihin. Monta sekuntia mun oli pakko tuijottaa Tatua ja oottaa että se naurais, ennen kuin mä tajusin että se oli ihan tosissaan. Cellan veli? Miksei mulle oltu kerrottu tätä pientä mutta MELKO TÄRKEÄÄ faktaa etukäteen??? No se perusteli ainakin ne silmät jos ei muuta. Mä auoin suuta, yritin sisäistää sitä faktaa että Cella oli kasvanut tän tatuoidun tyypin kanssa. Sit mulle tuli kaamea olo, että mun olis pakko jotenkin tuoda esille ettei me oltu Cellan kanssa välttämättä oikein puhuttu mistään parisuhdestatuksista. ”Me ei seurustella Cellan kanssa!!!!” Mä pajatin yhdellä hengenvedolla. Tatu kohotti sen kulmia. ”Ai? Eksä halua vai mikä mättää? Mä luulin kun se kuitenkin jouluaattona pyys sut tänne.” Mikä totuuden esiinkaivava oraakkeli tää tyyppi oli?? Oliko jossain joku pieni mutta vaarallinen äänityslaite, joka tallentais kaikki mun sanat? ”Ääh no siis se on vielä vähän kesken”, mä mutisin vaivaantuneena ja yritin tuijottaa pöytää niin tiiviisti, että Tatu harhautuis ja luulis mun olevan liian kiireinen keskusteluun (arvatkaa toimiko). Kun mä vilkaisin sitä, näki että sillä nauratti. ”Jaa no kiva että Cellalla on kavereita joita pyytää kotiin”, se sano ja käänty ottamaan puurokulhoja kaapista. Mulla oli tosi outo olo, kun me lopulta syötiin neljästään jouluruokaa pöydän ääressä. Välillä mä onnistuin pääsemään siihen normaaliin olotilaan, että olin mun kavereiden luona syömässä (uskokaa tai älkää, mäkään en tavallisesti panikoitunut sellasessa tilanteessa), mutta sitten erehdyin vilkaisemaan Cellaa ja tajusin taas miten kummallista tää oli. Hermoheikko, olis Kaisa sanonut. Ruuan jälkeen koitti se hetki, jota mä olin pelännyt siitä asti kun olin eilen mennyt suostumaan näihin aattohippaloihin. Rosa ja Tatu nous pöydän äärestä yhtä aikaa. ”Me lähdetään ajelulle!” Rosa sanoi. ”Nähdään myöhemmin!” Ja sit ne meni. Ei mitään toimintaohjeita, ei arviota siitä koska ne palais, ei mitään. Ne moikkas ovelta ja paukautti sen reippahasti kiinni. Cella ei näyttänyt ihan yhtä kauhistuneelta kui mä. Se oli kaivanut Onnin jostain esille ja roikotti sitä sylissä samalla kun nous pöydän äärestä. Pörheä katti tuijotti mua yhtä pahasti kuin viimeksi, kun Cella työnsi tuolin pöydän alle ja pysähty katsomaan mua. ”Haluatko sä nähdä mun huoneen?” ”Joo?” Mä sanoin heikosti. Mä mietin etäisesti, että olis ollut huomattavasti helpompaa, jos Cella olis näyttänyt tosi rumalta. Nyt kun sillä oli meikkiä, tukka sileänä ja joku punainen joulumekko, mun oli sekä vaikea katsoa sitä että kääntää katse pois. Ihan niin ku siihen olis piilotettu magneetti, joka kisko puoleen mutta poltti verkkokalvoja jos katso suoraan päin. Mä tunsin olevani noin 13-vuotias. Sit mä muistin sen saakelin lahjan. ”Ai niin Cella oota!” Mun oli pakko hönkäistä, kun me kuljettiin eteisen ohi. Se pysähtyi ja katso mua (miten sillä ihmisellä saatto olla niin käsittämättömät silmät???!). ”Mulla on sulle, tota, yks… juttu?” Cella jäi odottamaan, kun mä luikin eteiseen ja kaivoin takin sisältä lehtikuvioiseen lahjapaperiin käärityn paketin. Sen ilme oli näkemisen arvoinen, kun mä työnsin paketin sen syliin. Se vilkaisi mua hämillään, käänsi pakettia ja vilkais mua uudelleen kysyvästi. ”Siis se on niin ku joululahja”, mä selvensin asiallisesti. ”Mä tajusin." Cella hymyili hitaasti. Eteisen hämärässä sen silmät näytti jotenki tavallista syvemmiltä. ”Mut mä en oo hankkinut sulle mitään!” ”Ei se haittaa”, mä vastasin nopeesti (mikä helpotus, ei tarvinnut panikoida että Cella olis ostanut mulle tyyliin asunnon). ”Öö, sä voit avata sen jos haluat.” Cella rapisteli lahjaa. Mun teki mieli sanoa sille, että kiskois paketin vaan auki, mutta se nyhräs jokaisen teipinpalan ohuesta paperista niin hitaasti että mä ehdin jo kolmeen kertaan vajota häpeästä maan alle ja miettiä huomaisko Cella, jos mä pakenisin ulko-ovesta pihalle. LOPULTA se sai varisteltua kaikki teipinpalat irti ja kääri paperit hitaasti auki. Mä vaihdoin huolestuneena painoa jalalta toiselle ja yritin kurkkia sen ilmettä. Mulle tuli kauhea olo, et se heittäis mut pihalle jos ei tykkäis lahjasta (mikä olis aika törkeetä, mutta Cella oli sentään purrut Gracea joten mä uskoin siltä aika paljon). Kun punainen laatikko ilmesty paperista, Cella pysähty. Se tuijotti sitä ja nosti sit epäuskoisesti hymyillen katseen muhun. ”Mikä se on?” ”Sound Machine”, mä sanoin kiireesti. ”Siitä siis kuuluu ääniä. Mä aattelin, että kun sä oot hauska… niin voit laittaa tästä ääniä taustalle joihinkin tilanteisiin… kato siis tässä on vaikka tällainen rummunpärinä!!!” Mä kurotin hädissäni painaan yhtä laatikossa olevaa nappulaa, kun Cella edelleen vaan toljotti mua. Badum-tss pärähti kannustavana ääniaukosta. Cella tuskin vilkaisi sitä. Sen suupielet nyki hymyyn. ”Sä oot Allu törpöin ihminen jonka mä oon koskaan tavannut”, se sano niin pehmeästi, että mun katse pingahti siihen ja mulle tuli se sama leijuva olo kuin eilen Myntin selässä. Hetken mä luulin (tai toivoin), että Cella olis hypännyt mua vasten, mut sit se laski katseen taas Sound Machineen ja tirskahti. ”Tää on… hauska lahja!" Se katso mua veikeästi, ja mun olo helpottu vähän. Ehkä mä en joutuis pihalle. "Tuu nyt katsoon mun huone!” Cellan huone oli ihan Cellan näköinen. Se lampsi sisään itsevarmasti ja heitti Onnin lepäilemään sängylle. Mä seurasin perässä väistellen lattialla lojuvia tavaroita ja annoin katseen kiertää vinossa katossa, ikkunan hämärässä näkymässä ja vaateläjissä, jotka loju pehmeinä kissanpesinä lattialla ja tuoleilla. Cella kömpi istuun Onnin viereen sängyn reunalle ja jäi tuijotti mua sieltä melkein yhtä kissamaisella mutkalla kuin karvainen vieruskaverina. Mä hipsin varovasti jollekin pikku jakkaralle ja yritin tehdä sille tilaa. Cella nykäis sen helmaa ja veti jalat takamuksen alle. ”Allu?” Mä vilkaisin sitä ja mun vatsassa pyörähti, kun mä näin miten sitä hymyilytti. ”Et sä mahdu sinne istuun. Tuu tänne.” Mä nousin hitaasti ja kuljin lattialle levinneitä pikkutavaroita väistellen. Sängyn jouset painui pehmeästi mun alla, kun mä istuin Cellan viereen.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Dec 23, 2015 1:19:35 GMT 2
22.12.2015 – Se, jossa Mynttikin saa olla mukana osa kaks
Me ratsastettiin rinta rinnan lumista pikku polkua pitkin. Mä nyhjötin satulassa varpaat palellen ja roikotin Myntin ohjia pitkinä, Cella istu ryhdikkäämmin Windin jyrätessä korvat tympeässä luimussa lumivallien läpi. Villasukat olis tehnyt hyvää, mä mietin jo siinä vaiheessa kun me kadottiin tallipihalta. Mun varpaat tulis kolisemaan irtonaisina jääkalikkoina saappaankärkiä vasten siinä vaiheessa kun me joskus loputtoman ratsastelun jälkeen palattais. Loputtomalta tää nimittäin oli ainakin tähän mennessä tuntunut.
Mä tuijottelin jäästä valkeita puunoksia ja mietin, kuinka pitkään me vielä pystyttäis ratsastamaan sanomatta mitään. Tää oli ihan kuin joku kylmä sota, kumpikaan ei halunnut asettaa alkupanoksia koska oli mahdoton sanoa, millainen varustelu toisella olis. Vaikka mä toivoin syvästi, että Cella ei olis yhtä armoton kuin kylmässä sodassa.
Cella päätti mihin me käännyttiin, mikä sopi mulle ihan hyvin. Windilläkin oli selvästi enemmän mielipiteitä reittivalinnoista kuin Myntillä, joka hiihti tyytyväisenä siihen suuntaan mihin naama näytti ja korkeintaan halus vähän hidastella tuijottamaan lumikinoksia. Kapeilla poluilla mä polttelin katseella reikiä Cellan takinselkämykseen ja yritin telepaattisesti pakottaa sitä sanomaan jotakin. Mut meidän ympärillä kuulu vain kavioiden ruopaisut ja metsän humina.
Sit me tultiin laukkasuoralle. Cella hidasti päätä viskovan Windin pysähdykseen ja kääntyi katsomaan mua. Mä mietin tottuisinko koskaan sen silmiin. Oli ihan sininen hetki, ja kypärä heitti niin ihmeellisen varjon sen naamalle, etten mä oikein osannut lukea sen ilmettä. Mun suuta kuivas vähän sen katseen alla. ”Laukataanko?” Se kysyi pidätellen Windiä. Mä en tiennyt oliko kysymys kovin aiheellinen. Mä olisin vaikka heittänyt spagaateja Myntin selässä, kunhan sain jonkun perustelun sille miksei me edelleenkään puhuttu mitään. Mä en tahtonut edes miettiä miten säälittävänä Cella mua pitäis, jos me palattais tallille enkä mä olis sanonut sanaakaan. Koska sitä mä tajusin Cellan odottavan. Se oli kai ottanut kirjaimellisesti että MÄ olisin se, joka tahtoi jutella. Itse mä olin jotenkin ajatellut sen niin, että Cella sanois taas jotain (no mieluiten tyyliin että se haluais olla mun kaa ja tulisinko sen luokse heti) ja mä voisin vaan nyökkäillä.
Mynttikin innostu, kun Windi pamahti laukkaan sen nenän edessä. Mä painoin kantapäät alas ja nousin kevyeen istuntaan, ja sit me paineltiin kahdella puuskuttavalla hepalla alkavan lumipyryn poikki. Mä siristelin silmiä kun hiutaleet puski päin näköä ja suli naamalle. Windi ja Cella sai huolestuttavasti etumatkaa, mun oli pakko tuuppaista Myntsää vähän kylkiin että se tajuais mikä oli oikea tahti. Se päristeli itsekseen mut venytti myötämielisesti askelta.
No ehkä siinä oli vähän liikaa kannustamista mun osalta. Kun mä kirin jälkeen aloin pidättää laukkasuoran loppupuolella, Myntti näppäränä ja veikeänä puriki kuolaimeen ja sen kuin pinko eteenpäin. Cella jo melkein sai Windin hidastamaan, kun pilkkuaivo äkkiä tajus, ettei Myntillä ollut mitään aikomusta pörhistellä hienossa keskiravissa pitkin lumista pöheikköä. Mä näin miten Cella heilahti satulassa, mut se sai pidettyä tasapainon kun heppa räjähti uudelleen vauhtiin. Lumitilsat lenteli heppojen kavioista, kun ne porhals kohti metsänrajaa. Mä luulen, etten ollut ainoa joka oli unohtanut Annen hyvät opit ja kisko paraikaa molemmista ohjista niin ku alkeiskurssilainen kenttäkisoissa.
Mä ehdin jo pelätä, että Myntti ja Windi liukastuis lumisemmalla polulla, mut yhtä aikaa ne päätti kyllästyä juoksenteluun ja pysähty töksähdellen. Mä keikahdin Myntsän niskaa vasten. Karheaa harjaa suusta sylkien mä työnsin kypärän lipan silmiltä. Windi oli jäänyt ihan meidän viereen, ja Cella sen selässä oli punaposkinen ja vähän pelästyneen näköinen. ”Rauhoittuko se?” ”Joo”, mä huohotin ja yritin tasata hengitystä. Myntti tuijotteli pää korkeella puitten väliin, nyt se olikin yhtäkkiä ihan täysin hereillä. Mä pidin ohjia kireällä ja käännyin katsomaan samaan suuntaan kuin heppa. "Huhhuh", mä yskähdin kuivasti. ”Nimittäin. Ihan mielettömät fiilikset.” ”Mistä?” Mä tunsin Cellan hitaan katseen mun niskassa. ”Hmh, no susta.” Mä vilkaisin Cellaa. Se toljotti takas. ”Mitä sä tarkotat?” ”No”, mä rykäisin. Myntti tuntu rauhoittuneen vähän, sen kaula ei enää sojottanut niin ku seonnut antenni. ”Mä en oo eilisen jälkeen miettinyt oikein mitään muuta kuin että ootko sä mulle ihan vitun vihainen koko loppuelämäs.” Puhuminen tuntu huomattavasti helpommalta nyt, kun oli ottanut kivan pikku kilpajuoksun heppasensa kanssa. Cella avas suunsa, sulki sen, ynähti jotenki hassusti ja laski katseen Windin niskaan. Kun se nytkäytti hepan käyntiin, Myntti lähti uskollisesti perässä.
”Mä OON sulle vihainen”, se sanoi vähän jäyhästi. Mä mietin oliko ollut kovin järkevä tuoda tää kiertelevä muistutus Gracesta mukaan. ”Mut tiedäthän sä että mä en enää ikinä tee mitään –” ”Anna mä puhun loppuun.” Mä napsautin suun kiinni. Windi ravisteli päätä ja Cella tuijotti epäuskottavan kiinnostuneena sen niskajouhia. Sen suu liikahteli, ihan niin ku se olis harkinnut. ”Mä oon sulle niin vihainen, että en oo tehnyt koko viime yönä varmaan muuta kuin miettinyt miten paskapää sä olet.” Kiva. Mä tunsin miten vatsanpohjassa jysähti taas. Voiskohan Myntti tipauttaa mut jotenkin kivuttomasti ja huomaamatta lumipenkkaan, ettei mun tarvis kuulla? ”Mutta kai sä helvetin daiju tajusit mitä mä eilen sanoin sulle?” Sen ääni oli rauhallinen, mutta musta tuntui että sen takana Cella pidätteli jotain. Älkää kysykö mitä, jos olisin tiennyt niin tää olis varmaan ollut puolet helpomaa. ”Siis joo?” Mä hönkäisin miettien tarkoittiko Cella nyt mahdollisesti sitä tykkäämiskohtaa. Se ei näyttänyt siltä että haluais kamalasti antaa vihjeitä, vilkais mua vaan nopeasti silmäkulmastaan ihan niin ku mun olis pitänyt osata päätellä siitä jotain. Me ratsastettiin taas hetki hiljaisuudessa.
Lopulta mä en enää kestänyt. Outo kaihertava tunne, ihan niin ku olis ollut sekä nälkä että paha olo, kasvo ja musta tuntui että mun olis pakko toimia ennen kuin se hulahtais kokonaan mun ylitse. Mä nykäisin Myntin pysähdyksiin (Windi seuras esimerkkiä tympeän näköisenä). ”Mä en Cella edes muista että olisin tykännyt kovin monesta ihmisestä niin paljon kuin susta”, mä sanoin tuntien itseni aika heikoksi. Me tuijotettiin toisiamme hämärän läpi, hevoset rinta rinnan värjötellen. Cellan pehmeä suupieli vetäyty surulliseen hymyyn. ”No sinänsä huono tuuri, että me molemmat ollaan niin törppöjä”, se sanoi. ”Miten niin?” Mä aavistelin huolestuneena, että tähän kätkeytyis joku kurja tvisti. ”Olis varmaan helpompaa tykätä jostakusta tasapainoisesta ja järkevästä.” Cellan silmät oli niin tiiviit, että mä olisin varmaan jäänyt ilmaan roikkumaan vaikka Myntti olis äkkiä päättänyt kävellä pois mun alta. Mä en ollut itse asiassa enää edes ihan varma istuinko hevosen selässä vai leijuinko vaan jossain ihmeellisessä sumussa Cellan edessä. ”Cella mä tykkään susta aivan helvetisti”, mä toistin. ”Sä sanoit sen jo.” ”Mä haluun sanoa sen uudelleen.”
Kun me ratsastettiin eteenpäin, mä varoin visusti lipsauttamasta mitään mikä muistuttais Gracesta. Puhelusta mä voisin mainita Cellalle ehkä kolmenkymmenen vuoden päästä. Tai mahdollisesti en koskaan, mä en nähnyt että se olis kovinkaan tärkeää tietoa. Me puhuttiin tavallisista aiheista, Pyryn toisesta sijasta ja Salman varsan ostajasta joka kuulemma tulis tänään. Koko matkan mun sydän hakkas kipeesti rintalastaa vasten. Mulla oli kristallinkirkas aavistus, että mä joutuisin vielä palaamaan aiheeseen Susikallion loppubileiden yö. Mutta saakeli soikoon voitte uskoa että mä tulisin välttelemään sen puheeksi ottamista.
Mä olin loppumatkan aikana jotenkin suunnitellut, että kun me purettais hevosia mä voisin vaikka sulavasti tarttua Cellaan ja vetää sen mun mukana kuhertelemaan johonkin tallin nurkalle (vaikka aika monesti mä olin tullut siihen tulokseen, että suunnitelmat jotka alkaa sanoilla ’mä sulavasti…’, päätyy poikkeuksetta katastrofiin). Joku mun aivokopassa järkeili, että mitä enemmän mä pussailisin Cellan kanssa, sen vähemmän aikaa sekä sillä että mulla olis huolehtia niistä helpottavista ja loppuun asti suunnitelluista käänteistä joita mä olin viime aikoina kylvänyt ympärilleni.
Tallilla tuli aika nopeasti selväksi, ettei mun suunnitelma ehkä toimis. Meidät kiskaistiin Pyryn voitonjuhliin sillä tärisevällä minuutilla, kun heppojen kavionkärjet kopsahteli tallipihalle. Ja siellä me sitten oltiin hamaan iltaan saakka.
”Joko sä oot lähdössä?” Pyry näytti vähän pettyneeltä, kun mä rehellisesti sanottuna tuntikausien juhlinnan ja rkm-muisteloiden jälkeen yritin livahtaa oleskeluhuoneen ovesta. Miten se oli niin tarkkasilmäinen, mä mietin väsyneenä kun pysähdyin toinen jalka ovenraossa. Mä olin luullut, että mun lähdön huomas vaan Cella, joka oli vilkuillut mua ihmeellisesti koko kekkereiden ajan ja Anni, joka uudessa best buddyn asemassaan ei ollut kulkeutunut musta koiran talutushihan vertaa kauemmas. Mistä mä olin ihan kiitollinen, Cellan katseen intensiteetistä päätellen sen mieleen oli aina välillä palautunut mun ja Gracen hippalot. Oli MELKEIN mielenkiintoista nähdä, miten sitä vuoron perään hymyilytti ja vuoron perään teki kai mieli heittää tuoli mun otsaan.
Pyry kosketti mun käsivartta, kai herättääkseen mut horroksesta johon mä en tajunnut itse tippuneeni. ”Häh? Siis joo mun täytyy nyt mennä”, mä sanoin, pörrötin tukkaa, katsoin kelloa, haukottelin ja näytin kiireiseltä yhtä aikaa. ”Mutta onnea vielä!” ”No, nähdään varmaan huomenna?” Pyry sanoi varovasti hymyillen. Sitä ei varmaan oikeasti ihan äärettömästi haitannut vaikka mä lähtisin, sen voitonjuhlat jatkuis takuulla vielä pitkälle. Se oli vaan reilu. ”Nähdään”, mä heilautin kättä ja painuin ovesta lokerikkohuoneeseen.
Cella livisti mun perään, kun mä olin kiskomassa oman lokerikon luona ulkotakkia päälle. Se paino oleskeluhuoneen oven tiiviisti kiinni ja hipsi pimeän läpi sen kaapille. Sen läsnäolo tuntui vaivaannuttavana koko huoneen poikki. Mä en ollut ihan varma lähtikö se tarkoituksella käytännössä samalla ovenavauksella kuin mä, ja katsoin siks parhaaksi jatkaa vetoketjun kiinni kiskomista. Kaapilta kuului rapinaa, kahinaa ja kolahdus kun Cella painoi lokero-oven takaisin kiinni. Yhtäkkiä se oli mun vierellä. ”Mäkin lähden nyt”, se sanoi. Tukka ryöppys mustan pipon alta vaaleana ja tuuheana. Mun teki mieli sipaista otsalle kaartuvat hiukset pois, mutta jossain mun mielen sopukoissa kaikui edelleen Cellan tiuskaisema ’Sä et vittu koske muhun enää ikinä’. Mä nielaisin. ”Haluatko sä –” ”Ei kun mä meen omalla kyydillä.” Se tuijotti mua niin tiiviisti, että mulle tuli epämukava olo. ”Mitä sä –” ”Kävele mun kaa pihalle.” Meidän askeleet kopis tasaisella rytmillä puuportaita pitkin tallin puolelle. Ulko-oviparilla Cella hidasti.
"Mitä sä teet jouluna?" Se kysyi hitaasti. "Häh? Oon kotona." "Koko joulun?" "Miks niin?" Cellan katse sai mut epäluuloiseksi. Mä en ollut ihan varma kannatinko sen kaikkia suunnitelmia, jos se edelleen mahdollisesti saattais vajota eilisen kaltaisiin mielentiloihin. "Tuu meille jouluaattona." "Siis -?" "Mun ja Rosan luo. Kylään." "Onks se ok?" Okei, tätä mä en ollut odottanut. Häkellys selvästi näkyi mun kasvoilta, koska Cella kohotti kulmiaan merkitsevästi. "Älä kysele niin paljon Allu", se sanoi tallin valot kasvoilla loistaen. "Ellet halua että mäkin alan kyseleen. Pitää ihmisellä olla sentään ees joku joulurauha."
|
|
|
Post by Aleksanteri on Dec 22, 2015 19:22:22 GMT 2
22.12.2015 – Se, jossa Mynttikin saa olla mukana osa yksOli oikeesti hävettävän pitkä aika siitä, kun mä olin viimeksi ehtinyt hoitaa vanhaa kunnon heppakaveriani Mynttiä. Viime aikoina oli ollut kiirettä kun mä ylläpidin asianajotoimistoa, jonka ainoana pointtina oli korjailla mun tekemiä virheitä. Sekä ainut työntekijä että suurin työllistävä taho olin mä itse (onnea siitä Aleksanteri). No mut tallilla oli joululoma ja Myntillä hyvä tahto. Mä annoin sen olla hämärtyvällä pihamaalla (pääasiassa siks, että se juoksi kakskyt minuuttia mua karkuun), ja seisoskelin aidalla polttamassa röökiä. Se oli rauhoittavinta mitä mä olin tehnyt ehkä moneen viikkoon. Oli ihan hyvä että mulla oli vuorokaudessa muutaman minuutin mittaisia pätkiä, joina mä sain kokea rauhan tunnetta. Se oli positiivista mielenterveydelle ja kiva juttu mun sielulle. Noin niin kuin esimerkkejä mainitakseni. Mä en ollut vieläkään ihan varma mitä oli tapahtunut eilen, kun mä olin mennyt juttelemaan Cellalle tallilla. Matka Susikalliota tänne oli ollut paskempi kuin Vientareen kotimatka ja ihme heinävintiltä herääminen yhteensä. Mä olin kieltäytynyt ajamasta Cellaa ja Salmaa kotiin, vaikka ne oli tulleet mun heppa-autossa kisapaikalle, ja tuntenut olevani niin syvällä turtumuksessa ettei edes Annen heittämä moittiva katse ollut tuntunut miltään. Mä tungin Kassun takapenkille ja vietin TOSI iloisia ja onnellisia tunteja koomassa, josta mulla ei ollut oikeastaan näin jälkeenpäin mitään muistikuvia. Mä olin luultavasti tuijottanut ikkunasta valkeeta maisemaa ja yrittänyt pyyhkiä sillä Cellan sulkeutunutta ilmettä röökipaikalla. Sit olin tullut tallille, löytänyt Cellan ja hetken luullut, että se aikois oikeasti kalauttaa multa tajun kankaalle Windin karsinassa. Kun mä olin katsonut sen itkusta vääntyneitä kasvoja, mun kurkussa oli tuntunut samalta kuin kuukauden angiinan jälkeen. Raastinrauta oli lievä sana kuvaamaan sitä. Mulla oli edelleen vähän sekava olo siitä, mitä siellä karsinalla oli tapahtunut. Toisaalla oli se, miten Cella aivan vitun kannustavasti sano sarjan sellasia asioita kuin ”Mä ja Lionel pantiin”, ”Mä en välitä enää” ja ”Mä vihaan sua tällä hetkellä niin paljon.” Sit oli mahd. hämmennyksestä tai aivovauriosta aiheutuneita kuvia siitä, kun Cella sano LOPULTA ääneen, että se tykkäs musta ja hyökkäs mun huulille raivolla, joka oli aluksi lyönyt multa ilmat keuhkoita. Mä en muistanut että olisin oikeesti koskaan puristanut ketään yhtä lujaa mua vasten kuin sitä silloin. Ne muistikuvat keitti mun sisään yhtä aikaa jotenkin kauhean hämillisen ja ilahtuneen mielialan, jota mä en oikein osannut käsitellä. Sen jälkeen mä en ollut nähnyt sitä. Ei me tietenkään siinä karsinalla sen enempää puhuttu (daa, sehän olis ollut aikuismaista ja kypsää). Meidät oli keskeyttänyt Anni, joka kulki joko sattumalta tai vakoilutarkoituksella ohi. Mä olin luullut että me pussailtiin täysin näkymättömissä Windin perseen takana, mut Anni oli rääkäissyt heti ovella niin ku aamusta innostunut kukko ja pelästyttänyt meidät erilleen. Anni, joka oli nähtävästi päättänyt että mä olin sen uus best buddy, tarttui mua käsivarresta heti kun mä kompastelin ulos ja raahas yläkertaan. Siellä se oli halunnut keskustella loppuillan siitä mitä ihmettä mä olin tehnyt kun sain Cellan leppymään. Mun vastaukset oli olleet pääasiassa luokkaa SITÄ SAMAA MÄKIN MIETIN. Joulun lähestyminen sai tallin hiljenemään. Mä puolittain toivoin, puolittain pelkäsin, että Cella tulis minä hetkenä hyvänsä hakemaan Windiä sisälle. Mä olin meinannut kysyä ohikävelevältä Pyryltä mitkä olis todennnäköisyydet sille, että sen eilinen pusu olis vaan joku hyvästi ennen viimeistä iskua. Mut sit mä olinkin vaan heilauttanut kättä ja mölissyt jotain, jonka oli tarkoitus olla onnittelut rk-mestaruuksista. Kun mun puhelin soi, mä meinasin tiputtaa sen hankeen pelästyksestä. Lyhyen hetken mä mietin että vittu jes, nyt Cella viimein soittais mulle ja sanois kolmen sanan mittaisella selkeällä lauseella miten se ei ollut tarkoittanut mitään – mut soittaja oli Grace. Mun sisällä kylmäs. Voisko seurata mitään hyvää siitä, jos mä vastaisin? Joku KUJEILEVA JA HAUSKA kohtalon oikku varmaan pöläyttäis Cellan paikalle sillä sekunnilla, kun mä lausuisin ensimmäiset tavut Gracen korvaan. Mä olin tuijottanut Gracen nimeä niin pitkään, et soittoääni oli soinut melkein kokonaan läpi. Teki mieli olla vastaamatta. Teki mieli vastata ja kuulla ihan vaan mielenkiinnosta oliko se yhtä sekaisin kuin mä ja Cella. "Niin?" Gracen ääni oli hengästynyt ja vähän hätääntynyt. "Onks Allu puhelimessa?" (Daa, ei kun Myntti, mä ajattelin, mut Grace ei nähtävästi odottanut vastausta.) "Ensinnäki, anteeks. Ajattelin että täst varmaan pitäis puhua, kun pilasin varmaan sun elämän nyt tai jotain. Mä en ois ikinä tehny mitään tollasta selvänä.” Mä en tiennyt pitikö Gracen lauseet ottaa kohteliaisuutena. "Joo ei se mitään." Sit mä aloin miettiä tarkemmin. Ilman Gracea mä ja Cella oltais todennäköisesti tässä vaiheessa hankittu Myntin ja (siitä mä en niinkään iloitsis) Windin yhteisomistajuus ja elettäis jossain daijujen-mutta-onnellisten ihmisten keitaalla. Sen sijaan mä olin tilanteessa jossa vähän LUULIN, että Cella ehkä haluais olla mun kaa, mutten kyllä suoraan sanottuna oikein voinut olla miettimättä oliko se oikeesti leppynyt ja antanut anteeksi. "No. Joo. Kyllä sä aika paljon onnistuit pilaamaan", mä sanoin lopulta rehellisesti. "Mä en halua jättää asioita tällä tavalla", Grace mutisi ja hiljeni hetkeksi. Mä kuulin miten se veti henkeä. "Mut tiedätkö, et sulla oli kumminkin monta tilaisuutta vetäytyä koko jutusta. Jos sä et olis halunnut sitä ollenkaan, niin olisit varmaan kieltäytyny. Tai jos se johtu juomisesta, mä en sua juottanu, joten tää ei oo yksin mun vika.” No joo vittu kyllä. Mä hieraisin kylmällä kädellä poskea. Mä tiesin varsin hyvin etten mä vois syyttää ketään muuta kuin itseäni, eikä ollut erityisen imartelevaa et Grace muistutti mua siitä. "Joo mähän jo sanoin etten voi syyttää sua." Mun teki hetken mieli lyödä puhelin kiinni ja pää seinään, mutta en nyt tiennyt olisko se ollut kovin kypsää käytöstä. Sunnuntain jälkeen mä olin alkanut tuntea jotain ihme vastuuta Gracea kohtaan, ihan niin ku mun pitäis huolehtia sen mielenterveyden säilymisestä. Hyvä kohta hankkia ylikehittynyt empatiakyky Aleksanteri! "Sehän mua tässä eniten vituttaa." Mä sanoin itseäni keräillen. "Ja sen lisäksi musta tuntuu että mä oon ollut yks kusipää sua kohtaan. Koska siis olettaen että sä olisit kai halunnut, öö, muutakin?" Mä yllätyin itsekin vähän siitä, mitä sanoin (koska musta oli tullut noin kaartelematon ja siis suorastaan YLVÄÄN kuuloinen??). Niin vissiin yllätty Gracekin. "No siis... joo?" Se vastas. No niin. Mä olin odottanutkin tietty Gracen sanovan jotain joon tapaista, mutta siitä huolimatta se pisti mulle niin sanotusti luun kurkkuun. Kertokaa nyt saakeli soikoon miten sellaiseen tunnustukseen olis tässä pitänyt reagoida! Mitä vittua sä teet Aleksanteri -mantra alko taas rallatella mun päässä. "No. Siis. Joo. No ehkä oot jo huomannut että mä en oikein... kykene? Tarjoamaan mitään muuta." Mä tunsin sana sanalta, miten hiekanrippeet lensi mun naamalle henkisestä kuopasta jota mä kaivoin. "Sori", mä lisäsin. Se varmasti pehmens suuresti pudotusta. "Joo", Grace mutis. Mulle tuli aivan kauhea olo, että se itki. Se piti hetken tauon, ja sano sit jotenkin lyödyn kuuloisena. "Sä tykkäät siitä Kellasta.” Mä en ehtinyt edes korjata, kun se jatkoi: ”Cellasta siis.” Kai se piti ottaa jonkinlaisena luovutusvoittona. Mut ei se kyllä erityisen hyvälle tuntunut. Yhtäkkiä mä hätäännyin. Grace istu varmasti yksin jossain Pappilassa ylpeet pappilalaiskaverinsa ohitse lipuen, enkä mä tiennyt olisko siellä kovinkaan monta ihmistä jotka vois tajuta sen pehmeän tummatukkaisen pään sisällä kulkevia ajatuksia. En mä nyt herranen aika halunnut, se joutuis ITKEMÄÄN päivät yksikseen mun vuoksi. "Siis joo niin tykkään", mä hönkäisin hullun kyytiä aivojen raksuttaessa kuumeisesti, kun mä yritin miettiä miten kohentaisin sen mielialaa. Vasta kun sanat oli ehtineet pulahtaa suusta mä tajusin, että äskeinen TUSKIN toimis kovinkaan hyvin mun tarkoitusperien mukaan. "Anteeks!" Mä kiiruhdin jatkamaan. "Oikeesti, mulla on... mä en tiedä mitä mä voisin tehdä. Tai en mä halua että sä suret mun perään. Anteeks! Älä Grace oo surullinen!" "Allu, tietysti mä oon surullinen. Missaan noin hyvän tyypin.” Mä läiskäisin käden otsalle ja toivoin, et se ei kuulis sitä. ”Mutta älä pyytele anteeks. Mä en oo vaan pitkään aikaan tuntenu kenestäkään näin. Jos sä oot varattu, niin se on tietysti multa pois... mutta jos sä oot Cellan kanssa niin…” Sen ääni murtui. "Öö no siis en mä nyt tiedä OONKO mä varsinaisesti Cellan kanssa..." Mä mutisin miettien katkerasti Cellan ilmettä, kun olin kertonut sille mikä iloinen yllätys mä ja Grace oltiin järjestetty. "Mutta mä, tota, tahdon vaan että tiedät ettei se oo sun syy. Tai että sä oot hyvä tyyppi ja niin edelleen." Vaikka mä ihan oikeesti tarkoitin sitä mitä sanoin, musta tuntu että jokainen sana oli yhtä ympäripyöreä kuin, no, ympyrä. Mun täyty nielaista. "Ethän sä oo nyt mitenkään... traumatisoitunut?" "Ja niin edelleen?" Grace toisti mun sanat, ja multa kesti hetki tajuta mistä se puhui. Sit se jatkoi vakavasti: "En. Mutta älä oleta että unohtaisin silti ihan yhtä nopeasti kuin se Cella unohti sen yön kun mä nukuin sun vieressä tai vastaavaa." Okei, nyt pelattiin kovilla korteilla. Mä hillitsin halun ähkäistä. "Mä en jotenkin usko että Cella on UNOHTANUT sitä", sanoin kurjana. "Oikeesti Grace sä et voi käsittää miten vitun ahtaaseen tilanteeseen mä oon joutunut. Enkä mä tietty voi vaatia että sä unohtaisit mut." Mitä mä oikein paasasin? Vedin henkeä ja yritin selvittää päätä. "Mutta siis, että älä jotenkin jää roikkumaan muhun. Koska mä en usko että se tekis kovinkaan hyvää." Grace ei sanonut mitään, joten mä jatkoin nöyränä. "Ja voit uskoa että mun ei oo mitenkään helppo käydä tätä puhelua." "Mä en voi luvata mitään", sen ääni oli niin pieni ja heikko, että mun vatsassa oikeasti kouras puhtaasta huonosta omastatunnosta. Kivan ja maukkaan sopan mä olin tästäkin keittänyt. "Allu, mä tarviin varmaan vähän taukoa. Saanko soittaa takas?" "Siis... saat?" Mä sanoin hätäännyksen velloessa edelleen jossain vatsan tuntumassa. Mun olis tehnyt mieli jotenkin taputtaa Gracea olkapäälle tai halata sitä silleen ystävällisesti ja rauhoittavasti, että se tajuais lopettaa itkemisen. "Mut oikeesti jos on mitään mitä mä voin tehdä parantaakseni sun mielialaa niin sano vaan." Musta tuntu karmeesti, että mä tosin en olis oikea ihminen auttamaan. Pitkäisköhän suositella sille vaikka sitä Cellan vanhaa ranskista. "En usko. We're done for now", se sanoi. Repliikki kuulosti vähän siltä kuin se olis harkinnut lopettavansa puhelun yllättävällä mutta nopealla näppäyksellä heti sen jälkeen, mutta joko mä tulkitsin väärin tai sit se halus vaan pitää jäätävän pitkän taidepaussin. Just kun mä olin laskemassa sitä korvalta, luurista kuulu kuitenki maailman onnettomin ja yksinäisin värisevä nyyhkäys. Joku sattu just samalla hetkellä muuttamaan mun päähän ja alko juilia sitä moukarilla tilavammaksi. "No. Haluun vaan että tiedät, että mä oon oikeasti pahoillani", mä sanoin yrittäen kuulostaa kannustavalta ja myötätuntoiselta yhtä aikaa (ehkä vähän typerä idea). "Ja että se oli todellakin mun moka. Älä ota mua minään esimerkkinä kaikista maailman ihmisistä, sä todellakin tuut löytään jonkun joka ei oo näin typerä. Sä oot... tai siis toivottavasti et oo katkera että tutustuit muhun. Tai silleen." "Allu, en mä oo siitä katkera. Sentään mä tiiän nyt, mitä oikee elämä on. Se tuntuu nyt vielä aika kamalalta, mut mä selviän...” Miten Grace saatto kuulostaa niin älykkäältä?? Ja miks mä kuulostin täydeltä idiootilta? ”Voitko vaan kertoa mulle vielä yhen jutun: minkä takia ees käyt tätä keskustelua mun kanssa? Mikä sai sut pysymään puhelimessa, kun kuulit mun äänen?" "Ööö..." Siis mitä ihmettä mun kuuluis vastata Gracelle??? En kai mä nyt voinut lopettaa puhelua ja jatkaa onnellisena heppojen tuijottelua sumuisella pihalla (jee) jos se itki mun korvaan. "No totta kai mä haluan että sä olisit siis onnellinen? Enhän mä sua vihaa tai mitään? Oikeesti Grace mä oon se jonka syy tää on niin kai mun täytyy jotenki ees kantaa vastuu." "Kiitti Allu. Mä en tunne ketään, joka sanois tässä tilanteessa mitään tollasta. Just tän takia mä...", o-ou, nyt oltiin vaarallisilla vesillä,"...tykkään susta. Oli kiva jutella.” Mun rinnassa kouri. Grace kuulosti oikeesti siltä, että se vuodatti sydänvertaan siitä surusta etten mä halunnut olla sen kanssa. Ja myös siltä, että se oikeasti tykkäs musta. Mun oli pakko hieroa silmiä pitkään ja hartaasti. "Joo niin oli. Tai no, öö, niin kivaa kai kun tää voi olla? Ja siis... törmäillään? Jos siis haluat?" "No, joo? Törmäillään vaan. Tai soitellaan. Tai jotain.” Grace kuulosti suunnilleen siltä, et se ei uskois meidän enää koskaan tapaavan. "Joo. Ja siis tietty sä saat soittaa, en mä oo mitenkään... estynyt vastaamaan. Jos siis tajuat mitä tarkoitan." Mä luulin, että mitä todennäköisimmän Grace ei tajuais. Miks oli niin vaikea jotekin sanoa että se oli musta ihan hyvä tyyppi mutta että Cella nyt vaan jotenkin oli se, joka sai mut sekaisin. Mä rykäisin, sormia paleli niin saakelisti että tuntu melkein kuin olis pidellyt niitä hohkaavaa uunia vasten. "No... moikka?" "Okei. No, kai me sit jutellaan myöhemmin. Moikka Allu.” No, sentään yks hyvä asia tässä puhelinkeskustelussa oli ollut. Nimittäin se, että Cella ei ollut rynnännyt keskeyttään sitä. Pää tietyllä tavalla, öö, SEKAISIN, mä lähdin hakemaan Mynttiä muitten joukosta. Mulla oli huono omatunto Gracen suhteen mutta samalla mä mietin miten ihmeessä olin onnistunut käymään sen kanssa niin monipuolisen ja omalta osaltani aika ONNISTUNEEN keskustelun. Oli vissiin tullut Kotivinkin ero-oppaat luettua. Mä olin taluttamassa Mynttiä nuoskaisen hangen läpi, kun mua vastaan tallin suunnalta asteli kukapa muukaan kuin CELLA. Mä kohotin sille kättä varovaisesti hämärän läpi ja mietin, pitäiskö mun varautua tappeluun vai työntää Mynttiä vähän kauemmas ettei se järkyttyis jos saisin kohta elämäni suutelon. Cella tuli mua kohti tomeran näköisenä, tukka hulmus avonaisena ja pienet tikkujalat haki tasapainoa lumihangella. Kun se tunnisti mut, se pysähyi. ”Allu!” Se sano hengästyneenä. Ilmaan nous vaalea höyrypilvi sen suusta. Kiitos maailma, että mä oikeasti olin ehtinyt lopettaa sen puhelun. ”Moi?” ”Moi.” Me seisottiin vastakkain, kunnes Myntti huokas kyllästyneenä. ”Miten menee?” Cella kohautti olkiaan ja mä mietin, että ihan niin ku me oltais vanhat koulukaverit jotka ei oo nähny kahteenkymmeneen vuoteen. Tai kaks mummelia. Tai herranen aika mitä ihmettä me oikein tehtiin? ”Tuutko…” mä yskäisin, et sain äänen toimimaan kunnolla. ”Tuutko mun kaa maastoon? Jutteleen?” Cella katso mua ja nyökkäs. Mä mietin, että olisin halunnut pussata sitä juuri tässä juuri tällä sekunnilla. Mut sen sijaan ootin että se sai Windin kalastettua ja lähdin sen perässä kohti tallia.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Dec 20, 2015 23:53:47 GMT 2
21.12.2015 – Se, josta mä todellakin mietin että mitä vittua AleksanteriMulle kävi monesti pienenä niin, että mä simahdin kylässä ja luulin et osaan teleportata, koska heräsin aina omasta sängystä. Se oli ehkä siisteimpiä asioita mitä mun pieneen päähän silloin mahtui. No, tänä aamuna mulle kävi vähän samalla tavalla. Mä muistin Susikallion pikkujouluillasta erittäin selvästi sen, et istuin jonkun nuhjuisen huoneen sohvalla ja mietin, että kolme minuuttia ja mä nukkuisin tässä. Mun mielenkiinto koko hippoja kohtaan oli vähentynyt huomattavasti siinä vaiheessa, kun mä olin kadottanut Cellan, ja siitä asti mä olin hörppinyt kiihtyvällä tahdilla suoraan viinipullon suusta. Kaikki ok tähän mennessä. Jotain oli selvästi tapahtunut niiden muutamien kriittisten minuuttien aikana, koska mä en (toistan: EN) herännyt siitä pikku huoneesta. Kun mä pulpahdin unesta takas tähän maailmaan, tajusin ekaksi että kaikkialla mun ympärillä oli ihan helvetisti pölyä. Mä pohdin hetken miten todennäköistä olis, että talo oli luhistunut ja mä loikoilin jossain ah-sattumalta ehjäksi jääneessä kolosessa, mut sitten raotin silmiä ja näin tylsän realistisesti että katto kohos edelleen siellä missä pitikin. Se oli yllättävän korkealla, ja mulle tuli sen tummista palkeista mieleen jotenkin Seppeleen heinävintti. Mä tajusin yhtä aikaa kaks asiaa. Eka oli se, että mulla ei vissiin ollut kaikkia vaatteita päällä. Joku villapaita kyllä lojui mun yllä, mutta sanottakoon että yhtä heinäisessä ympäristössä mä olin tavallisesti viettänyt aikaa vähän peittävämpään vaateparteen varustautuneena. Toinen oli se, että joku oli mun vieressä. Oli niin hämärää, että vaikka mä avasin silmät en oikeestaan pystynyt kääntymättä sanomaan kuka se oli. Sen jalkaterä oli painunut mun paljasta pohjetta vasten. Mun vatsassa hypähti jotenkin iloisesti, kun mä muistin Cellan jalat jotka oli olleet samalla tavalla mun jalkojen lomassa Vientareen hotlalla. Mä yritin varovasti ravistella eilisen tapahtumia ja muistella, olisko mitenkään mahdollista että mun vieressä mahdollisesti puolipukeissa nukkuva tyyppi olis oikeasti Cella. Siinä tapauksessa mä luultavasti pussaisin sitä suoraan suulle ja liihottelisin sekä kokkaamaan sille aamupalaa että jakamaan Windin sapuskat. Mä kierähdin pimeässä mahalleni ja kohottauduin hitaasti kyynärpäiden varaan. Mun piti kumartua aika pitkälle hahmon puoleen, että saatoin nähdä sen naaman. Mun ylle ei oo koskaan kaadettu sankollista jäävettä, mutta mä luulen että tän jälkeen tiesin aika hyvin miltä se tuntuis. Mä olin oikeasti ehtinyt jo sisäisesti päättää, että mun tyhjät muistiaukot sisälsi sitä miten mä löytäisin Cellan ja me karattais keskiyön jälkeen tänne vintille. No. Nähtävästi ei. Voi vitun vitun vitun vittu. Mun vieressä makas Grace. Se nukku onnellisen näköisenä suupielet hienossa pikku hymyssä, eikä sen yllä ollut yhtään sen enempää vaatteita kuin mullakaan. Mun aivot takuuvarmasti suli ja tippu jääkylmänä möykkynä vatsaan asti. Vasta silloin mä tajusin etten hengittänyt, kun päässä alkoi heittää yllättäen. Sen jälkeenkin musta tuntui että kaikki keuhkoihin kiskoma ilma pakeni niistä. Tää ei voinut olla totta. Mä ymmärsin sen, että heräsin yhden kerran Gracen vierestä, mutta en yksinkertaisesti pystynyt käsittämään MIKÄ oli saanut mut alasti heinävintille sen kanssa. Jos mä olisin voinut itkeä, huutaa ja peruuttaa eilisillan yhtä aikaa, olisin tehnyt sen. Mua alkoi ahdistaa ihan järjettömästi. Heittäydyin vähän matkan päässä lojuvien vaatteiden puoleen ja aloin kiskoa niitä ylle pää hatarana. Mun kädet tärisi niin paljon, että oli vaikea saada vaatteita oikein päin ja nappeja kiinni. Samalla muistikuvat alko vähitellen tipahdella mun päähän, ihan niin ku joku armelias taho olis halunnut pitkittää mun tuskaa piirtämällä ne mun mieleen yks kerrallaan. Mä muistin (vaikkei se kyllä erityisen paljon älliä vaatinut tässä kun kiskoin vaatteita päälle), miten Grace oli vetänyt multa paidan päältä ja mä olin horjunut onnellisessa humalassa sitä vasten. Sen tummaa tukkaa oli ollut niin paljon, että hiuksia oli toistuvasti ollut mun tiellä kun mä olin pussannut sitä (miks? Voi vittu Aleksanteri MIKS MÄ OLIN TEHNYT NIIN?). Ja ihan niin ku jonain saakelin opettavaisena kirsikkana kakun päälle mä muistin, että Grace oli joskus aiemmin illalla toisessa ulottuvuudessa sanonut, että se oli neitsyt. Mun oli pakko peittää kasvot käsillä ja hieroa silmiä niin, että mä aloin nähdä valkeita leijailevia tähtiä. Hyvin toimittu Aleksanteri. Mitäpä muuta elämällään kannattaa tehdä kuin tuhota suhde tyyppiin josta tykkäsit ja panna neitsyttä. Tosi kivaa ja toimivaa. Mä harkitsin hyppääväni ikkunasta ja makaavani hangessa värjöttelemässä ensi kevääseen. Näin helvetin pahasti mä en ollut oikeasti mokannut ikinä. Grace alko liikahdella lattianrajassa, se oli kai huomannut että mä olin noussut sen viereltä. Mut valtas hullu halu kadota ovet paukkuen – mut sit mä tunsin vastuun kouraisun ja ajattelin, että olis mun pakko ainakin sanoa HEI jos en halunnut pilata siltä about kaikkia kokemuksia siitä mitä kahden ihmisen välinen kanssakäyminen voi olla. Mä noukin Gracen sukkahousut lattialta ja heitin ne sitä kohti. ”Tossa on sun vaattees.” Se oli noussut istumaan ja näytti yhtä aikaa niin pöllämystyneeltä ja, öö, ilahtuneelta? ? että mun teki pahaa. Mä heittäisin sitä kengällä päähän jos se olis riemuissaan ja luulis että mäkin olisin. Jäin seisoon epämukavasti paikoillani ja tuijotin tietoisesti toiseen suuntaan, kun Grace kömpi ylös ja kisko sukkahousut jalkaan. Mun suuta kuivas, ja katumus velloi niin rankkana että mä olin melkein turta. Oli melkein kuin mun sisällä olis kytenyt pieni paha nuotio. ”Allu?” Grace oli hipsinyt mun vierelle ja yritti varovasti koskettaa mun käsivartta. Mä vetäydyin pois. Teki mieli syytää koko paska sen niskoille, mutta katsottuani sen isoja epävarmoja silmiä mä en voinut. ”Ehkä parasta että mä nyt meen”, mä mutisin. Musta oli suoranainen ihme, että mä ylipäätään pystyin puhumaan. Tuntu suunnilleen samalta kuin jos jättimäinen käärme olis yrittänyt keskeltä kuristaa mun vartaloa. Ehkä mun keho yritti paniikinomaisesti selvitä siitä, että aivot yritti muodostaa suurempaa morkkista kuin ihmisen oli ylipäätään mahdollista kestää. ”Mä luulin Allu…” Mä en pystynyt katsomaan Gracea silmiin, joten tuijotin sen otsaa samalla kun posotin sen päälle: ”Sä tiesit ihan saakelin hyvin että mä haluan olla Cellan kanssa. Mä sanoin sen sulle.” ”Mutta et sä voi mua syyttää…” Mä avasin suun väittääkseni vastaan, mut en keksinyt mitään. Niinpä niin. Hip vitun hei. Grace oli oikeassa. ”Joo. En niin.” Mä yritin kuulostaa vähemmän katkeralta kuin olin. Kumpikaan ei sanonut mitään. Mä yritin olla ajattelematta, että jos Gracelta kysyttäis joskus kenen kanssa se oli ekan kerran niin se sanois mun nimen. Teki mieli potkaista itseä päähän. ”Ehkä silti parempi että mä nyt vaan menen.” Mä käännyin lähteäkseni, mut hidastin ovella. Musta tuntui, että mun olis suoranainen pakko antaa Gracelle ees joku positiivinen sanoma, etten pilais sen koko tulevaa seksielämää. ”Sulla on hienoja alusvaatteita.” Kun mä suljin oven mietin, et oliko se loppujen lopuksi niin kovin järkevästi sanottu. Mulla oli vahvasti sellainen olo, että musta oli yhtäkkiä tullut joku toinen ihminen. Mä kopistelin hiljaisen rakennuksen läpi puolittain peläten, puolittain toivoen, että tallissa seppeleläiset pakkais jo hevosia. Näillä näppäimillä Cella varmaan miettis huolissaan, mihin sen armas kisahoitaja oli kadonnut kun se ei ollut ottamassa veristä matsia pilkkuhepan kanssa. Naama polttaen mä kaivoin puhelimen taskusta. Sen näyttöön oli tullut yön aikana särö, mutta siitä huolimatta teksti 3 uutta tekstiviestiä näky selvästi. Mä tunsin tekeväni aivokuolemaa kun avasin viestivalikon. Ne oli kaikki Cellalta. Ja niin ku mä olin arvellut, kaikissa niissä se kysy missä mä olin. Kaks viimeisintä se oli laittanut ihan vajaa tunti sitten, ekan viime yönä. Sitä mä jäin tuijottamaan. Jos oli mahdollista vajota aivokuolemasta vielä syvemmälle, niin mä kävin siellä. Ekan viestin perässä oli sellainen pieni silmää iskevä keltanen hymynaama, jonka suusta lenteli sydämiä. Niine hyvineni mä painoin Cellan nimeä ja soitin sille. Mun oli pakko ottaa tukea seinästä, kun puhelin tuuttas. ”Missä sä oot?” Cella ei vaivautunut erityisesti käyttään aikaa esittelyihin ja tervehtimiseen. Sanat katos hetkeksi mun päästä. ”Missä SÄ oot?” Mä höngin lopulta rutikuivan kurkun läpi. Katumus hulahti polttavana. ”No täällä Windin karsinalla, mä oon kohta jo valmis kun sua ei kuulunut. Mihin sä katosit illalla?” Mä avasin suun, mut mitä ihmettä mä olisin vastannut Cellalle? Luonnollisesti ja uskottavasti mä kiersin kysymyksen. ”Voitko sä tulla, öö… röökille mun kaa. Mulla olis sulle, tota, asiaa.” Cella tuli ilman pipoa räntäsateiselle pihalle, kun mä yritin tuloksetta sytyttää toista tupakkaa. Eka oli tippunut lumihankeen mun käsistä silloin, kun joku vieras tyyppi irtos tallin ovelta ja mä luulin hetken että se olis Cella. Se näytti vakavalta, kun mä tarjosin sille röökiä askista. ”Mitä asiaa sulla oli?” Se kysyi kärsimättömästi, kun me oltiin polteltu hetki hiljaisuuden vallitessa. Mä tuijotin kurjana tallin räystästä, joka tiputti vesipisaroita. Lopulta mä huokaisin, puristin silmät kii ja kumautin takaraivon seinää vasten. ”Mun ei ehkä pitäis sanoa tätä. Enkä mä tiedä mikä vittu muhun meni, mä en tarkoittanut sitä millään lailla…” Mä melkein toivoin, että Cella keskeyttäis mut ja vaikka luulis, että Grace olis taas pussannut mua. Se ei keskeyttänyt. Mä annoi hiljaisuuden venyä, ja huokaisin sit keuhkot tyhjiksi. ”Mä ja Grace pantiin.” Kun mä uskalsin sydän henkitorven tiellä jyskyttäen avata silmät ja katsoa Cellaa, se tuijotti toisaalle suu viivaksi puristuneena. Mä mietin, saisko ihminen käyttää jotain hallituksen salaista aikakonetta jos kertois oikeasti pilanneensa elämänsä.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Dec 20, 2015 22:16:59 GMT 2
20.12.2015 – Se, jossa mä hoidan aika paljon Windiä
Mä oon ollut omasta mielestäni aina ihan hyvä odottamaan. Jos jotain ei oo tapahtunut mun toivoman aikataulun mukaan, oon vaan vaipunut johonkin vampyyrimaiseen koomaan ja miettiny kärsivällisesti, että kyllä se vielä siitä.
Olin vähän katkera Cellalle, että se oli evännyt multa tän odottamisen jalon taidon. No, en ollut ihan varma oliko reilua syyttää Cellaa KOKONAAN siitä, mutta seuraavaksi realistisin ehdokas oli ranskis (jonka häipymistä mä en olis malttanut millään odottaa), jonka mun oli varmaan pakko myöntää olevan syyntakeeton mun hermoromahdukseen. Tää kaamea mä-en-pysty-odottamaan –ajatus oli nimittäin iskostunut mun päähän vasta eilisiltana. Siellä se oli poukkoillut siitä asti, olin mä sitten yksin MUKAVASSA JA LÄMPIMÄSSÄ pedissä menossa yksin nukkumaan tai tuijottamassa isoa ja kannustavaa laskukasaa ovenedusmatolla. Yrittäkääpä sit esimerkiksi lastata heppaa tai ajaa autoa, kun koko ajan mielessä pauhaa suunnilleen näin menevä värssy: MIKS VITUSSA SE EI OLLUT TAASKAAN VASTANNUT MITÄÄN, KUN MÄ MUISTUTIN (ei yhtään nolosti) ETTÄ TYKKÄSIN SIITÄ??!! Olinko mä ollut epäselvä vai mikä tässä kesti?
Sen sijaan Cella oli kutsunut mut sen kisaorjaksi. Mä olin miettinyt pitkään oliko siihen piilotettuna joku salainen merkitys ja meinannut melkein kysyä sitä Facebookissa, mut pyyhin lopulta itsesäälissä kieriskellen koko viestin pois. Koska mitä mä olisin sanonut? ’Moi, siis tarkottiko se kisahoitajahomma jotenki että olisit kusessa muhun?’ kuulosti joltain, joka ei ikikuuna päivänä tulis pulpahtamaan sen paremmin mun suusta kuin sormenpäiltäkään. Kaisa oli joskus sanonut, että mä ylianalysoin tilanteita, ja olis jäätävän noloa jos tää olis taas yks sellainen.
Mutta voin kyllä sanoa, että Cella oli ehkä ainoa ihminen jonka vuoksi mä suostuin ylipäätään meneen samaan kopperoon Windin kanssa, puhumattakaan siitä että olisin hoitanut sitä koko päivän. Siinäpä vasta hevonen joka kunnioittaa ihmistä ja juoksis vaikka tulivanteen läpi todistaakseen uskollisuutensa.
Me oltiin hytisevällä mutta (mua lukuun ottamatta) urhealla porukalla Susikallion rkm-finaaleissa. Ne, jotka kelpuutettiin osallistumaan loppukahinoihin, näytti tavallista kalpeammilta kun me lopulta karautettiin tallin parkkipaikalle ja alettiin purkaa hevosia pihalle. Mä olin onnellisesti vastuussa Windin kaikista neljästä kaviosta, jotka yritti koko tuskastuttavan purkamisen ajan lyödä high fivejä mun otsan kanssa. Sinä aikana kun irrotin riimunnarun ja talutin hammashymyä näyttävän Suuren Kisahepan talliin, mä ehdin melko monta kertaa harkita paljonko kaksoisolennon palkkaaminen täksi päiväksi maksais. Mut sit Cella rynni hepan karsinalle ja mä tulin siihen tulokseen, että ei mua ihan äärettömästi ehkä haitannut karsinalla hengaaminen. Vaikka se sisälsikin Windin hoitamista. ”Mä meen vaihtaan vaatteet!” Cella taputti yhdellä kädellä Windin naamaa, suki toisella tukkaa ja napitti kolmannella sen talvitakkia auki. Mä mölähdin jotain joon suuntaista samalla kun kiskoin kuljetusloimea hepan karvaiselta takalistolta. Se oli onneks niin keskittynyt Cellaan, että lakkas kolmeksi sekunniksi murjomasta mua seinään. Pitäis ehkä pystyttää Cellan näköinen pysti karsinan eteen, mä mietin puoliks huvittuneena, puoliks kauhuissani, kun Cella oli saanut takin pois päältä. Se virnisti mulle nopeesti ja katos sit ovelta yhtä nopeesti kuin oli pölähtänyt paikalle.
Vasta kun se oli mennyt mä tajusin, että mun oli pitänyt ottaa jotenkin esille se meidän eilinen keskustelu. Mua nimittäin riipi edelleen, että takana oli joku suurempi syy miksei se voinut sanoa tykkäskö se musta yhtään vai ei. Musta tuntu, että vasta sen jälkeen mä voisin esim. nukkua yöni rauhassa tai, öö, ajatella.
Siinä kun kaivoin hampaita väistellen harjoja esillä mä mietin, etten jotenkin voinut käsittää miten Cella oikeasti tuli toimeen Windin kanssa. Mä aloin harkita, että köyttäisin pilkkuperseen riimunnarun lisäksi esim. omalla vyölläni seinään. Se mulkoili mua sekä vittuuntuneen että vaarallisen näköisenä, kun mä aloin harjata sen kyljeltä purua ja turvepölyä. Eiks hevosten kuuluis tykätä siitä, että joku siveli niitten kylkeä hierovalla harjalla??! Windillä oli pakko olla joku suuri synkkä salaisuus, joka sai sen näyttämään aina niin tympeältä.
Harjaamisessa menis iäisyys, mä mietin vilkaistessani vaalealla karvalla näkyviä kellertäviä laikkuja. Onneks Myntti sentään oli tummanruskea niin ku kunnon hevosen kuului!
Cella tuli karsinalle, kun mä selasin karsinan ovella kännykästä keinoa siihen, miten hengenvaaralliselta hevoselta sais puhdistettua kaviot. Windi murjotti riimunnaru leuan alta roikkuen. Mä toivoin nopeasti, et Cellan näkeminen sais sen muuttumaan taikaiskusta iloiseksi ja terhakaksi kilpailuponiksi, mut se paino (jos mahdollista) korvat vielä syvempään luimuun ja huokas syvään. Mikä parivaljakko tosiaan! ”Voitko sä taluttaa sitä vähän pihalla ennen ku mä lähden lämmitteleen?” Cella kiinnitti kypärän leukahihnaa ja vilkas mua nopeasti lipan alta. ”Mä siis – joo.”
Niinpä mä siis talutin säyseästi pitkin pihoja Windiä, joka tyhjensi tienoon pelkällä vesikauhuisen leijonan olemuksellaan. Kun mä potkiskelin kengänkärjistä lunta mietin, että yhtä sekaisin jonkun ajatuksista mä en ollut ollut varmaan koskaan. Yleensä kaikki meni aika ymmärrettävää kaavaa: mä tykkäsin jostakusta, se tykkäs musta ja sit oho hups no niin nyt seurustellaan. Cella oli monessa suhteessa ollut niin sekava, että kaikella järjellä mun olis varmaan pitänyt nytkin päästää sen uljas ratsu livistämään hoitajansa luo ja sanoa että ei ei, emme voi olla enää missään tekemisissä keskenämme. Mutta sen sijaan mä puristin liukkaalla maalla kahta lujempaa sekopäisen hepan ohjia ja mietin, etten muistanut koska olisin ollut niin saakelin kovaa kusessa kehenkään. Mutta siitä mä en todellakaan puhuis Cellalle sanallakaan ennen kuin se lausuis selkokielisesti ja mahd. lyhyesti halusko se vaan pussailla mua ohimennen vai ei.
Mä olin päässyt tosi tomeraan ja päättäväiseen tilaan, kun talutin Windin lämmittelyalueelle. Sillä aikaa kun Cella ratsasti sillä, tomeruus tosin valui pois ja jäljelle jäi vaan outo määrä päättäväisyyttä, jota mä en osannut oikein kohdistaa mihinkään. Se poukkoili mun päässä ja mä ehdin keksiä kakskytviis eri vaihtoehtoista suunnitelmaa mun ja Cellan varalle sinä aikana, kun se lämmitteli heppaansa muitten joukossa.
Ennen kuin Cella lähti radalle muhun iski joku hullu rohkeudenpuuska (yleensä ne on vaarallisempia, toim. huom.). Kun mä ojensin sille Windin ohjat, sen sijaan että olisin hiihdellyt kisahoitajalle sopivalla nöyryydellä takavasemmalle, mä yskäisin. ”Cella?” Mä en ehtinyt sen tarkemmin järkyttyä ja kysellä itseltäni mitä oikein ajattelin tehdä, kun Cella oli jo kääntynyt yllätettynä mua päin. Joku mun sisällä selvästi tiesi mitä mä olin suunnitellut (se en ollut mä), koska nostin molemmat kädet sen viileille poskille ja pussasin sitä suoraan suulle. Pienen hetken musta tuntui niin ku me oltais joku Danielin ja Lynnin epäloogisempi, epätasapainoisempi ja epä-älykkäämpi peilikuva. Cella tuntu yhtä aikaa ilahtuneelta ja hämmentyneeltä, mitä mä nyt siinä sitä näkemättä pystyin päättelemään. Kun mä vetäydyin poispäin, se tuijotti mun takkia ja hymyili jotenki ihmeellisesti. Sen tukalle ja kypärälle satoi lunta. ”Voita”, mä sanoin jotenkin käheästi ennen kuin käännyin ja painelin pois kentältä. Joku minikokoinen pappilalainen törmäs muhun portilla, mutta jälkeenpäin mä mietin että se oli ollut varmaan vahinko. Tai mahdollisesti jopa mun oma syy. Mä kompastelin muutenkin epätavallisen paljon, kun suuntasin kisakatsomoon ja tuijotin siellä hämilläni kymmenen minuuttia vastapäistä seinää.
|
|