|
Post by Robert on Dec 25, 2022 18:45:18 GMT 2
Jouluaatto on jouluaatto — oma päivänsä mutta päivä muiden joukossa. Pyhäpäivä, erikoispäivä sillä tavalla, että silloin kenenkään ei pitäisi olla tallilla vaan kotona perheen kanssa etsimässä mantelia riisipuurosta ja katsomassa kinkun paistumista ja viemässä viimeisiä lahjoja kuusen alle. Sitähän joulu on: syvään uurtuneita rutiineja perheen kesken.
Tein vain sen kriittisen virheen, että unohdin Seppeleen olevan perhe itsessään. Siksipä sekin on jouluaattona kuin ääriään täynnä, iloinen puheensorina käytävillä käyden ja joulumusiikki tallin käytävälle asetetusta radiosta pauhaten. Kosmos ei ole kiinnostunut kummastakaan, enkä minäkään, mutta karsinan ovelle pölähtävä Salma on silmin nähden innoissaan.
”Kiva kun tuutte kans! Sulla ei varmaan oo näitä vielä,” se juttelee iloisena, ja yhtäkkiä mulla on sylissäni heijastinliivi, kulkusin koristeltu nauha sekä tonttulakki.
Nostan nauhaa. Se kilisee. Katson Salmaa kysyvästi.
”Se menee hepan kaulalle,” Salma kertoo ja ottaa nauhan mun käsistä. Kosmos ei hievahdakaan kun Salma kurottaa asettamaan nauhan ruunan kaulan ympäri. Näppärin sormin se painaa tarrat toisiaan vasten ja pyöräyttää sitten nauhan paikoilleen, kulkuset Kosmoksen rintakehää vasten. ”Tällee.”
Katson kulkusia, Kosmosta, Salmaa. Salman leveää hymyä, kirkkaita silmiä, pakkasen huurtamia hiussortuvia.
Tarkotin, etten oo tulossa mihinkään, olin tarkoittanut. Mutta se mitä sanon, on pieni ja pehmeä, kuin kuiskaten lausuttu kiitos, ja sitten Salma hymyilee entistä leveämmin, mahdottoman paljon kirkkaammin, ja se puristaa mun käsivartta ennen kuin pyörähtää kannoillaan ja katoaa yhtä nopeasti kuin alunperin ilmestyikin.
Niinpä minä ja Kosmos löydämme itsemme tallipihalta kuin kaikki muutkin, höyryävien hengitysten ja hörisevien hevosten keskeltä. Kosmos seisoo paikoillaan muttei puoliunessa kuten yleensä. Se katselee korvat höröllä muita, niin ihmisiä kuin hevosiakin. Ehkä se tunnistaa ne paremmin kuin minä, niin ihmiset kuin hevosetkin.
Arktik näyttää samalta kuin aiemmin, mutta jotenkin isommalta, aikuisemmalta. Karvaisemmalta. Bonnien tunnistan, tietenkin, mutta sekään ei näytä enää samalta kuin aiemmin.
”Moi,” Fiia henkäisi yhtäkkiä meidän vierestä. ”Ja hyvää joulua.”
Käännän katseeni Fiiaan, eikä Fiiakaan näytä enää samalta. Se näyttää aikuiselta, eikä joltain just ja just 17-kesäiseltä punapäältä, joka paistattelee päivää tallipihan nurmikolla vatsa paljaana koska kesällä Liekkijärvellä ei ole parempaakaan tekemistä. Se näyttää siltä, että sillä on työ ja koti ja perhe, joista mistään mä en tiedä mitään.
Vedän henkeä, niin terävästi että kalski pakkasilma sattuu sieraimiin, ja siirrän katseeni Fiiasta sen hevoseen. ”Onko toi Rasmuksen se… hevonen? Easy Livin’?”
Fiia katsahtaa hevostaan huvittuneena. ”On se Iisi, mutta ei se ole ollut Alsilalla vuosiin. Lydia omistaa sen.”
Mä en tiedä kuka on Lydia.
”Ah,” hymähdän ja puristan satulan etukaarta. ”Kiva.”
”Mm,” Fiia hymähtää takaisin ja heittää ohjat hevosen kaulalle. Sitten se keskittyy säätämään jalustimia ja kiristämään satulavyötä, ja mä annan katseeni taas harhailla. Perinteinen rekikin on jälleen osana aattoratsastusta, muutama ihminen sen ympärillä hössöttäen.
Yksi niistä on Cella. Sillä on käsi kantositeessä ja kasvot mustelmaiset, paikoittain jo kellertävät pahimman näköisten kohtien reunoilta, ja laastarienkin reunojen alta näkyy enää rupia. Se puhuu parin muun tallilaisen kanssa, ja se näyttää iloiselta, kaikesta huolimatta.
Yhtäkkiä se katsoo suoraan muhun. Mä en ollut kuullut Cellasta kuin satunnaisia huhupuheita tallin käytävillä, enkä ollut kehdannut kysyäkään keneltäkään mitään. On mukava nähdä se kunnossa, Seppeleen aattoa viettämässä kuin varmasti joka ainoa muukin vuosi.
Nostan käteni ja heilautan sitä. Cella hymyilee, heilauttaa paremmalla kädellään takaisin, ja mä yritän hymyillä sille takaisin niin hyvin kuin osaan, muistan.
|
|
|
Post by Robert on Dec 23, 2022 13:58:51 GMT 2
tiedoksi: toimitin cellalle joulupostin hänen oikeisiin kätösiin 🎅🎅🎅
|
|
|
Post by Robert on Dec 20, 2022 18:55:07 GMT 2
20.12.22
Mun ei olisi pitänyt vältellä tallilla käymistä sen jälkeen, mutta oli helpompi vältellä koko paikkaa kuin yksittäisiä katseita, korvia. Niinpä olin istunut kotona liikaa viikkoja, kuukausia ja tahkonnut kolme vuotta vanhaa Fifaa läpi niin paljon, että mun peukalonpäät alkoi kovettua. Sitten äiti oli lähtenyt joillekin alansa päiville toiselle puolelle Suomea ja siitä suoraan sukuloimaan jouluksi, ja yhtäkkiä mulle oli taas napsahtanut nakki nimeltään Kosmos.
Kosmoksessa ei ole mitään vikaa. Se on vain hevonen. Vain hevoset ovat helppoja: niitä haetaan tarhasta sisään, niitä harjataan, niillä ratsastetaan. Vain hevoset ovat mutkattomia harrastusvälineitä. Vain hevosten kanssa ei rakenneta pilvilinnoja, vain hevosten takia ei vuodateta milloin hikeä ja milloin kyyneliä.
Kosmos on vain hevonen.
Vain hevonen siinä missä Hannes on vain ihminen, siinä missä Kiri on vain ihminen. Ei niillä ole väliä. Eiväthän ne tiedä musta mitään. Luulevat tietävänsä.
Mutta Allu. Allu ei ole vain ihminen. Allu ei ole vain yhtään mitään. Allu on… Allu, niin perinpohjaisesti Allu, että se sattuu. Joskus mä mietin, olenko mä unohtanut kuka Allu on tai miltä se näyttää kun se antaa mun voittaa Fifassa tai miltä sen henki haisee aamuisin kun se on juonut kahvia muttei pessyt hampaita tai miltä sen käsivarsi tuntuu mun käsivartta vasten.
Mä en oikeesti välitä, Allu oli sanonut.
Haluun vaan et sulla on kaikki hyvin, ihan sama mitä on tapahtunut, Allu oli sanonut, ja siihen on liian helppo takertua samalla tavalla kuin joku sillan reunalla seisova takertuu takana olevaan aitaan.
Ihan sama mitä on tapahtunut, Allu oli sanonut, ja sitten se ei ollut enää katsonut mua silmiin, ja silloin mä olin tiennyt etten mä tunne enää Allua.
Aina joskus mä plärään pleikkarin kaverilistaa ja vihreitä palloja nimien perässä, ja mietin, onko Allulla vielä pleikkari. Silloin kun oltiin asuttu Cellan vanhassa kodissa, oltiinko me pelattu mun vai Allun konsolilla? Mä en enää muista.
Eikä sillä ole väliä, koska Allun pallo ei ole koskaan vihreä.
Jo päiviä jatkunut lumentulo ja sitä seuranneet kinokset teiden varsilla tarkoittaa sitä, että bussiin päästäkseen pitää luikerrella kinokseen tallattua polkua pitkin autotien puolelle. Mutta ainakin miltei tyhjässä linja-autossa on lämmin ja aurinko paistaa ja kuskikin hymyilee aurinkolasiensa takaa. Siellä on hyvä kuivatella lumesta kostuneita lahkeita ja kaivaa isoimmat lumikokkareet pois kengänkielen alta.
On tiistai, ja on se kiireinen hetki aamupäivän ja iltapäivän välillä — silloin Liekkijärvi on vain eläkeläisten kehto, mummoja kävelysauvoineen ja pappoja selän taakse ristittyine käsineen. Muut ovat missä ovat — töissä, koulussa, elämässä nuoren aikuisen elämää — ja minä olen matkalla Seppeleeseen, koska elämässä ei ole muutakaan. Se on joko Seppele tai ei mitään, ja mä olin jo saanut tarpeekseni siitä jälkimmäisestä.
Raavin takin peittämään käsivartta ajatuksissani ja tunnen kuinka linja-auton ylikierroksilla käyvä puhallin puskee hikeä pintaa. Pipon reuna tuntuu ikävältä otsaa vasten ja työnnän sitä vähän taaemmas, avaan takin vetoketjun solisluihin asti, riisun tumput käsistä.
Ulkona on autoja harvakseen — keli on saanut hupiajelijat ja sunnuntaikuskit jäämään kotiin, ja muut ovat, no, töissä tai koulussa tai missä ovatkaan — eikä mun tarvitse kävellä pysäkiltä tallia kohti auraamattomalla tienpientareella vaan lumeen painautuneella rengasuralla. Tuoreen, kevyen pakkaslumen alle on pakkautunut kaikki viime päivien myräkät ja puuskat, sentti sentiltä kunnes tie tuntuu kengän alla yhtä tukevalta ja liukkaalta kuin järven jää paukkupakkasilla.
Joku on ajanut tieltä uloskin. Lähempänä tallia ojasta pilkottaa auto, jonka on peittänyt niin uusi lumi kuin lumiauran tieltä kolaama sohjo. Revennyt poliisin huomionauha liehuu yksinään ilmassa kuin varoituksena. Missään ei näy enää onnettomuuden merkkejä: ei ojaan johtavia rengasuria tiellä tai kohtaa, jossa auto on syöksynyt tieltä ojaan. Ei, elämä on jatkunut ja tie on jo aurattu uudestaan, oli onnettomuus tai ei.
Sellaista elämä on, sellaisia ihmiset on. Kyllä mä sen tiesin.
Seppele on hiljainen kuten olin toivonutkin, ja tallin lämpö tuntuu kodikkaalta pakkasenpuremalla iholla. Pihan lumityöt oli tehty viimeisen päälle ja kaikesta päätellen korkeintaan hetki sitten, mutta niiden tekijää ei ainakaan tallissa näkynyt.
Se olisi ollut Krister, joskus kauan sitten, tai ehkä Artsi tai Tappi, jonka traktoriin oli kiinnitetty ikivanha aura. Nyt se on varmaan joku kolmas osapuoli, tontin ylläpito ulkoistettu jollekin, jolla ei ole mitään siteitä Seppeleeseen.
Siltä mustakin tuntuu.
Kosmos on tarhassa loimi niskassaan. Kirjaimellisesti: kaulakappale on liukunut paikoiltaan sen korvien yli. Itse hevosta se ei tunnut haittaavan, se möllöttää paikoillaan takapuoli tuulta kohti, ja aina välillä sen leuat liikahtavat kuin aamuheinät yhtäkkiä maistuivat sen suussa.
Ratsastuskouluelämä ei ole muuttanut ruunaa suuntaan eikä toiseen. Kosmos on… Kosmos. Sitä ei haittaa mikään tai kukaan. Se tuntuu aina olevan mukavuusalueellaan, tai ainakin niin kauan kun kukaan ei vaatinut siltä mitään sen kummempaa.
Joskus mietin, tunteeko se mut jo. Että muistaako se sen haparoivan koeratsastuksen silloin Ennen — koska nyt elämässä oli aika Ennen ja oli aika Jälkeen — ja muistaako se sen jännittyneen ilmapiirin silloin Jälkeen ennen kuin sen nimi koristi Danielille tyypillisen virallista ylläpitosopimusta.
Jos muisti — kumpaakaan — niin eipä sillä ole mitään sanottavaa asiaan. Pyyhkäisen lunta hevosen karvaiselta turvalta, ja se huokaisee raskaasti, yrittää hamuta mun tumppua suullaan kuin herkkuja odottaen. Kun niitä ei heru, ruuna huokaisee uudemman kerran ja ravistelee sitten itseään niin laiskasti, että edes korvien peitoksi valahtanut kaulakappale ei liikahda. Napsautan riimunnarun paikoilleen ja nykäisen kangasta taaksepäin, ja Kosmos heilauttaa vapautuneita korviaan letargisesti.
Loimen alta paljastuu lämmin hevonen, jonka karva on paikoittain nihkeä. Jossain välissä puoliverinen on kasvattanut itselleen jäätävän talvikarvan. Annan käteni liukua sen kaulaa, kylkeä, lautasta pitkin. Se on klipattu jossain vaiheessa syksyä, huomaan ja seuraan linjaa, jossa paksu karva tuntuu silkkisemmältä, ohuemmalta. Linja vie käteni niskasta reiteen. Irlantilainen.
Tiedän, että äiti treenaa. Se ei muutakaan osaa — hevosharrastus on aina ollut sille jotain muuta kuin mukava harrastus. Aina piti olla jotain, jota kohti työskennellä; jotain, joka täytyi saavuttaa.
Välillä mietin, että siksi Pippa oli aikoinaan luopunut hevosista ja ratsastuksesta. Se oli ollut niin hyvä, ja se olisi voinut olla paras, mutta sillä oli ollut elämässä jo silloin muutakin.
Sittemmin minäkin olin hairahtanut siltä polulta. Halusin ajatella, että vasten tahtoani, ja niin olin aina ajatellutkin: ei se ollut silloin ollut minun päätökseni, vaan jotain, joka oli vain sattunut tapahtumaan juuri minulle. Elämän mulle suunnittelema julma kohtalo, suoranainen tragedia.
Sellaiselta se oli tuntunut: tragedialta. Sellaiselta, josta olisi voinut kirjoittaa lööppejä lehtiin, draamanhakuisia clickbait-otsikoita nettiin. Nuori kouluratsastajalupaus menetti kilparatsunsa.
Nytkähdän ajatuksistani kun Kosmos hörähtää — tyttökaksikko on saapunut talliin. Kumpikaan niistä ei noteeraa mua tai Kosmosta, ja hyvä niin. Annan harjan juosta Kosmoksen pörröistä karvaa pitkin. Se pitäisi klipata taas.
Klipperi löytyy Kosmoksen tavaroiden seasta. Se on jo iäkkäämpi, terät uusittu monen monta kertaa — olihan sillä klipattu Harry kymmeniä, ehkä satoja kertoja. Muistan, että Pippa oli antanut sen joskus lahjaksi. If you’re serious about it, se oli sanonut saatesanoina, this is gonna make your life a whole lot easier.
Se oli puhunut kilparatsastuksesta, tietenkin. Ja olinhan mä ollut tosissani siitä.
Paitsi en oikeasti.
Sen olin oivaltanut vasta Jälkeen, tai oikeastaan kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut sen Jälkeen. Kaikista kitkerimmältä mun vatsassa tuntuu yhä se, että se on mun vika. Että vaikka mä kuinka haluaisin maalata siitä tragediaa, se ei ollut koskaan ollut tragedia. Se oli ollut mä ja mun sisällä pelänneet varjot, ja mä olin aina ollut kova pakoilemaan, piilottelemaan. Siksi myös muka-tragedian takana oli ollut helppo piilotella. Siksi oli ollut myös helppoa perustella elämän ajautumisen sellaiseksi kuin se oli ajautunut.
Mutta eihän se ollut koskaan johtunut siitä, että Harry oli yhtäkkiä kuollut. Ei, se oli johtunut aina siitä, että mä vain olin sellainen kuin olen.
Ja siksi Harrykin oli kuollut.
Pesukarsinan nurkilta löytyy vanha puujakkara, jonka päältä on helppo juoksuttaa klipperin terää Kosmoksen harjanjuurta pitkin. Paksu talvikarva tipahtelee betonilattialle suurempina ja pienempinä karvahiutaleina, ja mä oon aika varma, että Kosmos nukkuu. Se lepuuttaa toista takajalkaansa ajoittain itsekseen huojuen, ja sen alahuuli roikkuu kuin irrallisena.
Klipperin tasainen surina on ainoa ääni hiljaisessa tallissa. Seuraan koneen jättämää epätasaista uraa hevosen karvassa sormillani, ja ajan klipperin siitä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, kunnes se kaikki tuntuu sormenpäiden alla samalta.
Koko sen ajan klipperi on käynnissä.
Hiljaisuudesta ei ollut vieläkään tullut mun ystävää, tai edes hyvänpäiväntuttua. Hiljaisuus saa yhä varjot mun sisällä raapimaan vankilaansa, kynnenjälkiä kylkiluuhäkkiinsä jättäen. Joskus tuntuu, kuin niillä olisi kilpajuoksu mun ihon alla, kuin ne vilistäisivät verisuonia tiekarttanaan käyttäen ympäri mun kroppaa.
Ehkä siksi mua ei haittaa kun aiemmin saapuneista tytöistä toinen alkaa lakaista tallikäytävää. Harjaaminen vaikuttaa toissijaiselta tekemisiltä, vedot liian rikkonaisia ja kevyitä. Kun vilkaisen, toinen tytöistä nojaa karsinan seinään ja selaa puhelintaan.
”No mut ei se kai voi olla se,” toinen niistä sanoo.
Harjanvarteen nojaileva tyttö kohauttaa olkiaan. ”No niin mä kuulin Maikilta. Sen setä ajaa taksia niin ne oli töissä puhunu siitä.”
”Mut eihän Cella oo… semmonen,” kännykkätyttö tuhahtaa. Se näyttää puhelintaan toiselle. ”Onko tää muka sen auto?”
Harjatyttö nojautuu lähemmäs puhelinta ja mä ajan klipperillä vahingossa ohi perinteisen loimiklippauksen.
”Hunter it is,” mumisen itselleni ja pyyhkäisen irtokarvat ohiajelun kohdalta. Ehkä se menisi. Eihän kukaan nyt hevosen satulan tai loimen alle koskaan katsonut.
Sammutan klipperin ja laskeudun jakkaralta. Kopautan klipperiä kevyesti pesukarsinan seinää vasten, ja lattialle tipahtaa loputkin Kosmoksen tummista karvoista. Kolistelu saa tytöt vilkaisemaan mun suuntaan, ja katson niitä takaisin alta kulmieni. Harjatytön katse liikahtaa mun päästä mun varpaisiin ja sitten takaisin, ja sitten se harjaa muutaman heinänkorren avonaiseen karsinaan.
”Kyllä se Cella oli. Ei kukaan muu blondi tekis mitään tommosta,” se sanoo samalla.
Sanat rekisteröityvät tosi hitaasti: ensin mun vatsanpohjalla, sitten jossain syvemmällä mun sisällä, ja se tuntuu samalta kuin jääkylmän veden juominen.
”Mistä te puhutte?”
Mun ääni kuulostaa vieraalta jopa mun omiin korviin, liian rosoiselta ja matalalta ja käyttämättömältä, tuntemattomalta.
Kännykkätyttö katsoo mua kuten kaverinsa hetkeä aiemmin, vilkaisee nuokkuvaa Kosmosta. Aivan kuin se arvioisi, onko mulla oikeus tietää.
Musta tuntuu samalta kuin olisin jonkun oikeuden edessä. Että tässä nyt päätetään mun kohtalosta. Siitä kuulunko mä vielä Seppeleen sisäpiiriin, tai edes siihen piiriin, jossa mulla on oikeus tietää tallilaisia koskevista asioista.
Mä en tiedä kuulunko.
Mutta sen tiedän, että jostain syystä Cella vielä luki mut omaan piiriinsä, tai ainakin oli lukenut silloin aiemmin, kun me oltiin poltettu röökit autotallin nurkalla, ja se tarkoittaa, että mä saan kysyä.
Sujahdan riimunnarun ali ja nyppäisen yksinäisen karvan klipperin terästä. Katsomatta tyttöihin, kysyn uudelleen. ”Mitä Cella on tehny?”
Harjatyttö nojautuu taas harjaansa, puristaen vartta rystyset valkeina. Kännykkätytön ääni on hiljainen kun se sanoo, ”No se kuulemma ajo sinne ojaan. Kännissä. Sillon after rideilla.”
Ennen kuin tieto ehtii korvista aivoihin, harjatyttö puuttuu peliin: ”Eiku se oli se aamu niiden jälkeen. Ei se sillon yöllä.”
Räpäytän silmiäni ja tuijotan klipperin varressa käytön myötä pois kulunutta brändimerkintää. Pyyhkäisen sitä peukalollani, kerran tai kaksi tai kolme. Sitten nostan katseeni takaisin tyttöihin. Ne ovat ehkä viisi-, kuusitoista. Siinä iässä kun luulee olevansa kuolematon, muistan.
”Onko se… Tai, kävikö sille mitään?” kuulen kysyväni.
”En tiiä,” toinen tytöistä sanoo, mutten enää erota kumpi. Päässä kuin kohisee. ”Ainakaan sitä ei oo näkynyt missään.”
”Eikä Allua,” eri ääni lisää. ”Niin ei tiietä.”
Hetken hiljaisuus tuntuu ilkeältä mun sisällä.
Ilkeämmältä tuntuu kun toinen tytöistä kysyy—ei, toteaa: ”Etteks te ollu kavereita? Eiks sun pitäis tietää?”
|
|
|
Post by Robert on Sept 20, 2022 19:49:02 GMT 2
20.9.2022 ( Cella) Cella kävelee autotallin nurkalle rööki suunpielessään ja kummastunut kurttu kulmissaan. Se sytyttää röökinsä. Ottaa siitä yhdet, kahdet, kolmet savut. Sitten se katsoo mua taas. ”Ethän sä polta.” ”En niin”, vastaan ja poltan. Cella tuijottaa mua, joten minä tuijotan takaisin. Se on muuttunut: ei hirveästi, mutta huomattavasti kuitenkin. Se ei ole enää parikymppinen — eihän kukaan meistä ole — ja sen kasvoista on kadonnut sellainen tietynlainen pehmeys. Se ei näytä ihan niin lapselta kuin mä muistin. Siinä rööki huulessaan ja silmänaluset tummentuina, se olisi enemmin karannut jostain Stieg Larssonin kirjasta kuin Vaahteramäeltä. Sillä on ne samat kulahtaneet tallivaatteet kuin joskus kymmenen vuotta sitten, ja se haisee jollekin geneeriselle naisten deodorantille, sukkahielle ja hevosenpaskalle — Cellalle. Se kohottaa kätensä ja tökkää mua leuan alle. Joskus siinä oli ollut enemmänkin lihaa, mutta nyt Cellan sormi tuntui painuvan suoraan mun kurkkuun. “Mikä tää on?” se kysyy. Karkaan sen kosketusetäisyydeltä, mutta Cella seuraa ja sen sormi koskettaa uudelleen sitä yhtä hassua, miltei kaljua kohtaa mun iholla. “Onko tää parta? Kasvatatko sä partaa? Siis sä poltat tupakkaa ja kasvatat partaa?” On hiljaista. Sitten Cella röhähtää nauruun. Sitä kestää sekunti, toinen, kolmaskin, mutta sitten se vaikenee taas, ja vähän enemmän tosissaan kysyy: “Kuka sä oikein oot?” Se kysymys saa munkin suunpielen nytkähtämään. Ei ihan nauruun asti, tai edes hymyyn, mutta jotain vastustamatton huvittavaa siinä kysymyksessä oni. Otan vielä viimeisenkin askeleen taaksepäin ja nojaudun kuluneeseen lautaseinään. Cella ei seuraa. Se pysyy paikoillaan ja sen tupakan punaisena hohkava pää ei rauhoitu ennen kuin se on polttanut koko röökin pahveihin asti. Sitten se kaivaa uuden. Sytyttää sen kulmat keskittyneessä kurtussa, silmät vähän kierossa. Sen jälkeen se nostaa katseensa taas muhun. Nikotiini tuntuu vieraalta mun kropassa. Mä en ymmärtänyt miksi kukaan polttaa tupakkaa, mutta kun katson mua melkein päätä lyhyempää Cellaa, ymmärrän ehkä vähän. Sen sormenkynnet on syöty melkein nysiksi, iho kynsien ympärillä halkeilevaa ja punertavaa. “Voisin kysyä samaa”, vastaan Cellan sormille. Se nyhtää hupparinsa hihaa sormiensa peitoksi. Nostan katseeni sen silmiin. Sillä on vähän rähmää toisen silmän sisänurkassa, ja näin läheltä sen vaaleat ripset saattaa vielä erottaa. “Allu sanoi, että sä ajoit jonkun yli.” Se saa Cellan katseen väistymään. Se mutisee jotain, josta mä en saa ihan selvää. ”Juli, eiks?” ”Se asia on jo hoidossa”, Cella vastaa ja sen silmät pyörähtävät kyllästyneesti. Hymähdän. Tieltä kantautuu kavioiden kopse, joka vie meidän molempien huomion kunnes tahdikas ääni kantautuu liian kauas meidän korviltamme. Mä tumppaan mun tupakan ennen kuin se on palanut edes puoleen väliin. Keuhkoja pistelee. Pitäisi keksiä jotain muuta. Sitten mä sanon: ”She kissed me. At the party.” Cella kääntyy katsomaan mua niin nopeesti, että sen niska olisi voinut retkahtaa. ”Juli?? Sua? Missä juhlissa?” Kohautan olkia. ”Allun jotkut. Se valmistu tai jotain.” Cella näyttää yrmeältä, huulet alaspäin mutristuneena ja silmät hienoisesti viiruilla. Musta tuntuu, etten tunne tätä Cellaa. En sitä, joka ajoi mukamas jonkun yli autolla, enkä tätä, joka nyt näyttää turhautuneelta ja ilkeältä. Sitten Cella katsoo pois, ja yhtäkkiä mun tekee mieli tehdä mitä vaan että se taas katsoisi mua. Vähän kuin olisin olemassa jotenkin enemmän aina silloin kuin Cellan sinisävyiset silmät olivat mussa, koska ehkä Cellalle mä olin vielä se sama vanha Robert. Cella pyöräyttää taas silmiään, varistaa tuhkaa röökinsä päästä ja katsoo syksyn syömää ruohikkoa. Sitten se sanoo, ”Sä et vastannut mun viestiin. Luulin, että me ei enää… tiekkö, olla kavereita tai jotain.” Sitten se naurahtaa, vähän kuin ihan kuin me oltaisiin jotain kavereita ja pliis sano mulla että me ollaan vielä kavereita samassa äännähdyksessä. Ja sitten, sitten se katsoo taas mua, ylöspäin koska jostain kumman syystä maailmankaikkeus on tehnyt Cellasta lyhyemmän ja musta pidemmän. Ehkä vähän kuin kompensoidakseen sitä, kuinka suuri Cella osasi sitten kuitenkin olla ja kuinka pieni mä olin ihan vahingossa. ”Ollaan me”, lupaan Cellalle. Kurkussa tuntuu pala. En pysty katsomaan muualle kuin Cellan sinisiin silmiin. Nielaisen. ”Tai. Jos sä haluat. Olla vielä ystäviä.” Se saa jonkun Cellan ilmeessä muuttumaan. Se ei näytä enää tympääntyneeltä, tai ilkeältä, eikä se enää pyöräyttele silmiään. ”Tietty me ollaan ystäviä”, se sanoo. Niin nopeasti, että sille on vain kaksi syytä: se valehtelee tai se todella tarkottaa sitä. Mä en osaa erottaa kumpi niistä seisoo sanojen alla painavana. ”Siks mä laitoin sulle sen viestinkin.” Kallistan vähän päätäni. ”Mitä siinä oli?” Cella naurahtaa. Tällä kertaa se ääni on vilpitön. Haikea ja sillä tavalla kostea, että Cella niiskaisee perään. Ulkona on kylmä, ja mä niiskaisen kuin kaikuna. ”Löysin semmosen kuvan siltä yheltä vaellukselta, siis joku neljä vuotta sitten kun oltiin siellä Inarinjärvellä. Niin oltiin siinä kuvassa ja sit ajattelin sua”, Cella selittää ja katsoo taas pois, hetkellisesti, kunnes sen silmät kohtaa taas mun silmät ja se virnistää vähän. ”Sulla oli se Matami siellä, muistatko? Kun sut oli unohdettu ilmottaa niille, ja sit ne haki sulle naapurista sen ratsuhevosen.” Mun suunpieli nousee puolittaiseen hymyyn kuin itsekseen. Cellan posket punottaa vähän, ehkä koleasta syysilmasta tai lämpimästä muistosta. Se nauraa taas, tällä kertaa oikeasti nauraa, niin cellamaisesti että hetken ajan mä tunnen olevani seitsemän vuoden takaisessa Seppeleessä kun me kaikki oltiin vielä ihan lapsia eikä meidän elämät olleet tällaisia. ”Ja sitten”, Cella hörähtää, ”sitten ne toi sen vuoren kokosen työhevosen sulle! Ja sä valitit sun nivusia koko sen reissun kun se oli niin levee! Ja mulla oli se—” ”—Pasi”, puhun Cellan päälle. ”Se hirveä suokki.” ”Hei! Ei se ollut niin hirvee!” ”Olihan! Nehän sano, että se joku oli nimennyt sen jonkun serkun mukaan! Serkun, josta se ei ollut pitänyt!” Cella nauraa taas ja virnistää nyt autuaasti, hampaat vilahtaen ja silmäkulmat rypistyen. Muakin melkein naurattaa, mutta en saa ääntä ulos, ja lopulta Cellakin henkäisee, ja rypyt sen silmien nurkissa suoristuvat, ja sen huulet painuu takaisin röökin filtterin ympärille, ja me ollaan taas hiljaa. Hieraisen päkiällä maata ja sullon kädet takin taskuihin. ”Mulla ei oo puhelinta. Siks en vastannut sulle.” Cella katsoo mua uteliaasti. Se imee sätkänjämiä mietteliäänä hetken. Sitten, samalla kun savu puskee sen sieraimista ulos, se kysyy, ”Miksei? Onkse menny rikki tai jotain?” En tiedä mitä Cella tietää. En tiedä mitä haluan sen tietävän. ”Ei”, vastaan. ”Mulla ei vaan—tai, you know? Parempi, ettei mulla oo sitä nyt.” Cella katsoo mua vielä toisenkin hetken, vielä mietteliäänä, vielä huulet melkein filtteriin asti palaneen röökin ympärillä. Lopulta se nyökkää. Sanoo, ”Okei”, ja heittää röökinsä jämät autotallin seinän vierellä kököttävään lasipurkkiin. Se hieraisee käsiään yhteen kuin kohmeisia sormiaan lämmittäen, ja sitten se käskee, ”Näytäs mulle nyt se Kosmos vai mikä se oli”, ja musta tuntuu kuin asiat olisi taas vähän niin kuin ne oli joskus ennen. Ei ne tietenkään ole, ei koskaan enää, mutta se pieni hetki ja Cellan cellamainen hymy ja vaahteramäeneemelimäinen olemus saavat mun rinnassa jonkun pakahtumaan. Ehkä onnesta.
|
|
|
Post by Robert on Jun 18, 2022 20:47:18 GMT 2
parempi myöhään kuin ei milloinkaan sanoi mummo lumessa ikä 25 vuotta asuinpaikan saa varmaan poistaa kuin ei ole enää Liekkijärven ulkopuolella ja kun muillakaan ei näytä olevan ja uusi minikuvaus: Muutamassa tulessa palanut paluumuuttaja, joka liikkuu tallilla kuin varjo mutta tuntuu silti tuntevan kaikki. Vähän karun ja luotaantyöntävän näköinen, hiljainen hiiviskelijä; jos luulet narkkariksi niin et ole hirveän väärässä. Äitillään on ylläpidossa tuntihevosen oloinen Kosmos-ruuna, jota poika käy pitkin hampain hoitamassa ja ratsastamassa. Entinen kansainvälisiäkin kilpaillut kouluratsastaja — nyt hädin tuskin ratsastaja lainkaan. ja nyt se ulkonäkörefe kun vihdoin päätin lols
|
|
|
Post by Robert on Jun 6, 2022 20:01:20 GMT 2
4.-5.6.2022
Kosmos seisoo keskellä Seppeleen maneesia ihan muina tuntiratsuina. Tai siltä se ainakin näyttää: sen maha pullistelee lampaankarvavyön takaa ja sen suunpielessä on tukko pitkää vihreää, jotka se oli napannut tienposkesta matkalla maneesiin.
Allu tuijottaa hevosta mietteliäänä. ”Jos en tietäisi niin sehän voisi olla joku Hanneksen uusi tuntiheppa.” Se liikahtaa. Kallistaa päätään ja ristii käsivartensa. ”Miten se näyttää sun äidin kanssa, no, hevoselta?”
Kurtistan kulmiai Allulle ja taputan Kosmoksen kaulaa. ”Punttaatko?”
”Mitä?”
”Selkään punttaatko?” toistan ja sujautan sormet—yritän sujauttaa sormet hevosen ja satulavyön väliin. Ei mene. Vilkaisen Allua. ”Emmä pääse tänne muuten.”
Se saa Alluun vähän liikettä ja se asettuu Kosmoksen lavan viereen käsivarsiaan vähän ravistellen aivan kuin se olisi valmistautumassa suurempaankin urheilusuoritukseen. ”Mutta sähän kiipesit Harrynkin selkään aina ja se on varmasti isompi ku tämä.”
”Niin olikin”, mä vastaan ja kerään käteeni ohjat ja tukon Kosmoksen jouhia. ”Ja siitä on vuosia.”
Allu hiljenee, mutta pistää kätensä yhteen ja koukistaa polviaan. Se laskee hiljaa ykskakskol, ja kolmosella viskaa mut niin rivakasti ilmaan, että joudun ottamaan tukea vastakkaisen puolen jalustimesta etten sinkoaisi samantien takaisin maneesin hiekalle.
”Jesus effing Christ”, ähkäisen ja taiteilen itseni satulaan. Kosmos seisoo paikallaan kuin patsas — ainoa liike on sen ruohoa yhä jäystävä suu ja uteliaasti kääntyilevät korvat.
Katson alas Alluun, joka on laittanut kädet vyötärölleen ja näyttää ylpeältä. ”Menipä helposti!” Se hymyilee, mutta sitten sen silmät osuvat mun luiseen polveen ja sen suunpielet valuvat takaisin alas. Mä en ole varma mitä se yhtäkkiä muisti, mutta se selvittää hiljaa kurkkuaan ja taputtaa Kosmoksen kaulaa.
”Kiristänkö vyön?”
”Jos me kävellään vähän ensin.”
”Joo, okei”, Allu vastaa. ”Voinks mä jäädä katsomoon?”
”Se ois hyvä.”
Allu nyökkää ja peruuttaa muutaman askeleen kunnes kääntyy kokonaan ympäri ja taapertaa maneesin reunalle. Se ei kuitenkaan siirry katsomoon vaan jää nojailemaan reunaa vasten. Sen kulmissa on huolestunut kurttu, ehkä ihan syystäkin: musta tuntuu vieraalta satulassa.
Satula itsessään on kiva istua, ja Kosmos ei ole vielä liikahtanut mihinkään suuntaan. Nahka narisee kun yritän asetella itseäni satulaan tavalla, joka tuntuisi tutulta. Yritys jää kuitenkin yritykseksi ja lopulta päätän vain painaa pohkeeni Kosmoksen kylkiä vasten.
Ruuna lähtee laiskanleppoisaan käyntiin, joka keinuu mukavasti. Se kulkee kaula niin pitkällä kuin ohjat sallivat, ja sen askel on niin laahustava, että sen rautakengät kilahtelevat yhtenään toisiaan vasten.
Hevosessa ei ole mitään pahaa sanottavaa. Yritän muistaa, olinko mä joskus ratsastanut Kosmoksella. Koeratsastanut sen tai jotain, silloin pari vuotta sitten.
En muista.
Mun jalat tuntuu yhtä aikaa liian pitkiltä ja liian lyhyiltä Kosmoksen kylkiä varten. Kerään ohjia vähän käsiini, asetellen niitä sormienväleihin tavalla joka oli vielä pari vuotta sitten tuntunut luontevalta. Kosmoksen käynti ei muutu. Silitän vaivihkaa sen harjanjuurta.
Allu ei sano mitään kun kaartelen Kosmoksella ympyröitä ja kahdeksikkoja ja suunnanmuutoksia. Ensin käynnissä, ja sitten ravissa vaikka keventäminen onkin vaikeampaa kuin mitä muistin ja mua hengästyttää jo kymmenen minuutin jälkeen.
Ei me varmaan pyöritä maneesissa kuin puolisen tuntia jos sitäkään, mutta mun jalkoja ja vatsalihaksia särkee senkin edestä. Allu valuu takaisin maneesin keskustaan kun Kosmos pysähtyy halkaisijalle kuin itsekseen — ehkä siinä on sittenkin vähän tuntiratsun vikaa — ja taputtaa Kosmoksen kaulaa.
”Sehän meni hyvin.”
Puuskahdan ja puristan satulan etukaarta samalla kun annan jalustimien valahtaa jaloistani. ”Enhän mä edes laukannut.”
”Ja mitä sit?” Allu haastaa. ”Muistan montakin kertaa kun oot treenannut ja mennyt vaikka vaan käyntiä.”
Allu ei ole väärässä, ja ehkä se näkee mun pienen, huvittuneen hymynkareen ennen kuin liu’un alas tuntiruunanrupukkani selästä koska seuraavaksi se sanoo: ”Oisitko halunnut tulla meille? Ihan vaan—kahville. Teelle. Olemaan.”
Nostan jalustimen ylös ja vilkaisen Allua nopeasti. ”Ai sinne sun ja Inkerin ja Pyryn kotiin?”
”Ei ne oo siellä. Ei ketään oo kotona. Paitsi me sitten, tietenkin.”
Pujahdan Kosmoksen kaulan alta toiselle puolelle nostamaan senkin jalustimen ylös. Muovi liukuu nahkaa pitkin ylös ja solahtaa paikoilleen kuin itsekseen, ja pujotan hihnan jalustimesta läpi. Allu löysää satulavyötä toisella puolella. Jos kurottaudun varpailleni, saatan juuri ja juuri nähdä Allun harakanpesän Kosmoksen yli.
”Okei”, lupaan, ja siinä samassa meidän katseet kohtaa hevosen yli. Allun kulmat on koholla, ja mietin hymyileekö se. Ehkä se on yllättynyt. Ehkä se luuli, että mä sanoisin ei.
Se näyttää vielä autossakin vähän siltä, ettei ihan usko mun olevan siinä.
—
Allu näyttää vähän samalta seuraavana aamuna kun mä herään ja se on herännyt ja me ollaan niin lähellä toisiamme, että meidän nenät melkein kohtaa. Aurinko paistaa ikkunasta neliönmuotoisena suoraan sängylle ja lämmittää mun peiton alta pilkottavan jalan ihoa mukavasti.
Nyrpistän vähän nenääni. Allu haisee vanhalle viinalle ja sillä on rähmää molemmissa silmissä, ja sen ylähuuli on yhdestä kohtaa niin rohtunut, että kuiva iho on noussut koholle.
Mä en osaa sanoa mitään, eikä varmaan Allukaan. Sen silmät poukkoilevat villisti vähän joka puolella, aivan kuin se etsisi jotain, ja musta on hauska seurata kuinka sen pupillit vaihtavat välillä kokoaan. Lopulta hiljaisuus alkaa tuntua mukavan sijaan kiusalliselta, ja mun on pakko pyörähtää selälleni ja hieroa silmiä kämmenillä. Haukotus puskee itsensä ulos ja mä antaudun sille täysin, käsivarteni kohti kattoa venyttäen samalla kun koko kroppa varpaita myöten jännittyy hetkellisesti.
Sänky on ihan liian lämmin nyt kun mä oon herännyt tähän päivään, mutta kun käännän katseeni taas Alluun, se ei ole liikahtanutkaan.
”Etkö sä aio nousta ollenkaan?” rohisen aamukarhealla äänellä, joka tuskin on kuiskausta voimakkaampi. Kysymys saa Allun silmäluomet sulkeutumaan ja sitten se hengittää syvään sisään, vielä syvempää ulos. Se ei avaa silmiään enää, kääntyy vain selälleen. Mun on pakko nousta kyynärpääni varaan ja tökätä sitä kylkiluiden väliin. Sitä se säpsähtää ja käpertyy kerälle loukkaantuneen näköisenä, mulkoillen mua vällyjensä välistä.
”Mä en halua tietää mitä ton oven toisella puolella odottaa”, se mumisee ja käpertyy entistä pienemmäksi peittonsa kanssa. Kuunnellaan hetki taloa, mutta ainoat äänet ovat ikkunalasin mykistämä linnunlaulu ja joku tosi etäinen ruohonleikkurin tasainen surina. Allu huokaisee. ”Eikö voida olla vaan täällä?”
”I guess”, vastaan ja lysähdän takaisin liian lämpimiin lakanoihin. Allun paita tuntuu hiostavalta mun päällä ja mun on pakko nykäistä se pois ennen kuin hautaudun takaisin peiton alle.
On taas hiljaista.
Sitten Allu hymähtää. Mä tunnen sen mun iholla ennen kuin kuulen äänen, ja raotan toista silmääni. Allu on sanomassa jotain: sen huulet jo raottuvat, ja se vetää henkeä sisään, mutta sitten se ei sanokaan mitään. Hymyilee vain, allumaisesti ja pienesti, suunpieli niin vähän koholla että joku muu ei välttämättä tunnistaisi sitä hymyksi ollenkaan.
Mä tunnistan.
|
|
|
Post by Robert on Jun 4, 2022 10:06:30 GMT 2
sisältövaroitus: huumausaineita june 13, 2020— nth time
The bag of coke is burning a hole in the pocket of his salmon pink shorts, and he’s a nervous wreck by the time Cella’s friend’s car pull into a strange driveway neither one of them has ever stood on.
She’d asked if he was nervous, and he’d said yes before he had been able to stop himself—of course he’s nervous, he’s never once carried a bag of literal fucking cocaine in his pocket. But she had only nodded, settling a hand on the small of his back as she had pushed him towards the house. As if they’d be less mad at him than her.
Only when a familiar, more than a full head shorter blonde meets his eye over everyone else, Robert realises Cella had meant her—had Robert been nervous about her. Which, of course, makes sense, because she can’t know the guy she’s known for half a decade is carrying a fucking minigrip bag of white powder in the depths of his pocket. But now that Inkeri is standing right in front of him... Yes, he’s nervous about her, too.
The mixup makes him laugh anyway, forces this amused puff of a sound from his throat, and Inkeri looks at him, incredulous and fucking pissed off, and he can’t stop smiling. She doesn’t welcome him, only Cella, her smile sickly sweet as Robert pushes past her and inside the house where some kind of a party is already full on happening.
The premise seems off: it’s Robert’s roommate after all, the platonic love of his very life; a soulmate, if you will, and Aleksanteri is fidgety and apologetic and nervous.
Friends and family are invited, Aleksanteri had said.
Robert feels he’s neither as he’s slipping into the bathroom.
He sucks in a breath that sounds awfully lot like a good old fuck, focusing his gaze to the corner where the walls and the ceiling meet. Someone could’ve done the tiling better. It’s a bit off, the squares climbing up the wall not quite reaching the wooden panels of the ceiling, and the very top tile is grimacing at him. Robert leans away, his back meeting the door with a quiet thud. He’s not drunk, not yet. Definitely tipsy but barely buzzed, and his thoughts are running miles too fast for him to catch.
There’s one he manages to catch, and he closes the distance between himself and the washer. It’s stacked up with products like hair spray and rolls of toilet paper, and Robert swipes them to the side, runs his hand over the surface to wipe away all the dust and hairs and whatever. It’s probably not that hygienic, but he also doesn’t care that much. The little bag of cocaine, when he pulls it out of his pocket and places it in front of him, seems like it doesn’t quite belong. Here in this town; here in his friends’ house, here in front of Robert.
Here, next to a hairbrush tangled with light blond strands of a girl he used to love and a half empty bottle of mouthwash that someone has scribbled Allun!!! on a black marker.
But it’s the one thought he manages to catch, and the bonus card for their grocery store back in Kalla organises three neat lines in front of him. The fine powder is much whiter than the top surface of the old washer. The contrast is almost stark, Robert notices instead of his trembling hands.
Robert stares at the lines.
His hands feel clammy against the soft of his shirt.
Someone knocks on the door.
He frowns at his hands. Instead of fabric, they’re now twisting each other, bones grinding against one another in the idle grip. He lets his gaze flick away from his hands, to the hollow reflection of someone who is not Robert. He blinks at the mirror, and his fingers twitch, and he shakes his hand in order to make it stop.
It doesn’t.
Robert in the mirror looks tired, like this, with the lights casting more dark underneath his eyes, cheekbones leaving little to nothing to the hollows of his cheeks.
Absently, Robert wonders if he’s always looked like this, if this has always been him. He stares, greedy and desperate to know, but the harsh eyes just stare back at him, unyielding.
His fingers twitch again, wanting to pull into a fist, to dig his fingernails into his palms. His jaw is tense, he notes as it moves a hint, a blatant telltale of the way his teeth grind together. He cocks his head to the right, pursing his lips to push whatever traces of that unrecognisable discomfort bothering him away.
Robert lays his palms flat against his thighs.
”Fuck”, he murmurs.
His calm feels terribly forced.
|
|
|
Post by Robert on Jun 2, 2022 12:06:08 GMT 2
Kosmonautti laiduntaa ja lihoo koko kesän kiitos
|
|
|
Post by Robert on May 31, 2022 0:07:27 GMT 2
31.5.2022
Mun ratsastushousut pussittaa rumasti. Ei vain takaa, mutta myös polvista ja sääristä, ja mitä enemmän mä pyörin peilin edessä, sitä vähemmän mä näytän siltä kouluratsastajalta, jolta mä olin näyttänyt viimeksi niitä housuja pitäessäni.
Oivallus tulee yhtäkkiä: mä näytän esteratsastajalta. Sellaiselta, jonka housut ovat vain rypyssä päällä ja polvet kulmikkaat, ja joka lompsii radankävelyä ennen illan GP-luokkaa kuusitoista vuotta nuoremman ja täyteläisen pyöreäpyllyisen esteratsastajatyttöystävän kanssa, ja ehkä mukana on joku enkkuloimen miniversioon puettu minikoira.
Äiti on aina ollut solakka. Lyhyt ja solakka, ja asumuseron jälkeen se oli hoikistunut entisestään. Sen ratsastushousut istuu mulle paremmin peilikuvan mukaan, vaikka niiden lahkeet loppuu hyvän matkaa ennen mun nilkkoja ja ne pitää hirttää vyöllä paikalleen. Ne ovat ihan tavalliset mustat housut grippipaikoilla, eikä niistä mitenkään voisi päällepäin nähdä, että ne ovat selkeästi jonkun muun housut.
Ehkä siksi äiti oli ennen töihinlähtöä jättänyt ne eteisen penkille. Niiden vierelle lattialle oli nostettu kestokassi, jossa on mun ratsastusvarusteet. Se näyttää vähän siltä kuin oltaisiin eilen tultu kisareissulta ja kassi on purkamatta — niin aikaansa pysähtynyt kassi heinänkorsineen ja tallipölyisine varusteineen on.
Siellä on kypärä pussukassaan, hanskat kypärän sisällä. Saappaat, nahka niin kulunutta että siitä on tullut jo pehmeää. Kannukset ja niiden nahkaiset hihnat. Joku liian hikisen treenin jälkeen hylätty huppari. Eväsleivän käärepaperit. Kouluradan arvostelu.
Saappaista varisee kuivaa soraa eteisen lattialle kun vedän niitä jalkaan. Ne tehtiin aikoinaan mittatilauksena just mun jalalle, just mun pohkeelle sopivaksi, ja niillä on käyttövuosia takana varmaan lähemmäs kymmenen — ainakin melkein. Nyt ne hädin tuskin istuvat: nilkasta löysät ja pohkeen seuraksi mahtuu melkein kolme sormea. Mutta ne menisivät kyllä.
Allu oli luvannut hakea mut yhdeltä, ja mä istun etuoven edessä portailla jo kymmentä vailla. Saappaat jalassa, kestokassi vieressä, lippis ja takin huppu syvälle päähän painettuna.
Vielä ei sada, mutta taivas on tumma.
Auto pysähtyy kadunvarteen meidän talon eteen, ja mä näen kuskin olevan Allu, mutta mä en saa jalkojani tottelemaan. Mä en saa mitään ruumiinosaani tottelemaan, vaan mä istun ja istun ja istun, kyynärpäät polvilla ja sormet ristissä, ja jossain vaiheessa Allu sammuttaa auton ja liittyy mun seuraan.
Se kaivaa röökiaskin esille. Tarjoo sitä mullekin. Pudistan päätäni, ja kaikessa hiljaisuudessa Allu pistää yhden tupakan huulilleen ja loppuaskin taskuunsa. Sitten me istutaan siinä ja ollaan hiljaa, ja mun päässä ei pyöri kuin yksi asia.
”Aioksä ratsastaa tänään?”
Allun ääni katkaisee ajatuksiltani siivet, ja vilkaisen sitä. Se puhaltaa savua poispäin musta vaikka tuuli tuo sen takaisin ja nyökkää mun jalkoja kohti.
”Äidillä on tuplavuoroja”, selvitän, ja Allu nyökkää taas. Katson sen ohi meidän entistä kotia.
”Mietitkö koskaan tota paikkaa?” kysyn, enkä tiedä itsekään miksi. Vanha kotitalo seisoo muuttumattomana vielä vuosienkin jälkeen — ajankulun huomaa vain pihatiellä seisovasta autosta ja talon edessä olevassa nurmella kesken jääneistä lastenleikeistä.
Allun takki kahisee kun se kääntyy katsomaan taloa. Kun se sanoo, ”välillä”, se puhuu enemmän talolle kuin mulle ja se sana tuntuu painavalta. Painavalta siten, että se ei puhuisi vaan siitä talosta, siitä paikasta.
Painavalta siten, että se puhuisi siitä ajasta.
”Mä mietin aika usein”, myönnän kengänkärjilleni.
”No sä asut tässä vieressä kyllä”, Allu järkeilee ja karistaa tuhkaa vielä talven jäljiltä kellertävälle nurmikolle. ”Näät sen joka päivä.”
Kohautan olkiani ja vedän jalat eteeni, käsivarret polvien päälle ristien. Mulla on sata ja yksi kysymystä, mutta ne kaikki on jonkinlainen variaatio yhdestä: olisitko koskaan uskonut, että asiat menisi näin?
Mä nojaan käsivarsiini ja katson varovasti Allua, joka katsoo kulmat kurtussa epätasaisesti hehkuvaa röökiänsä.
Allu on vanhempi. Se on näyttänyt samalta koko sen ajan kun me ollaan tunnettu, mutta nyt kun mä katson sitä, se näyttää erilaiselta. Sen silmien alla on yksinäiset rypyt kielimässä silmäpusseista, ja sen ohimoilla on pari näppylää. Se ei ollut vielä ruskettunut niin paljon kuin sillä on kesäisin tapana enkä mä muistanut enää onko sillä hymykuopat vai ei.
”Hei”, mä sanon hiljaa, ja heti kun ääni on päässyt mun suusta, toivon sen katoavan mun takin uumeniin. Mutta ei: se kantautuu aina Allun korviin asti ja Allu katsoo mua ja mä katson Allua ja mulla ei olekaan enää mitään sanottavaa.
Kyllä mä tiedän, että voisin kertoa Allulle — maailmassa ei ole mitään, mitä en voisi kertoa Allulle. Allulle, joka seurasi mua Kallaan kun lähdin. Allulle, joka on ollut mun elämässä niin pitkään kuin sitä kannatti muistella. Allulle, joka on nyt tässäkin mun vieressä vaikka sillä ei ole mitään velvollisuutta olla.
Allu ei sano mitään.
En tiedä miten kauan me voidaan keskustella näin: ilman sanoja, katseiden väistämättä toisiaan.
Mä haluaisin tietää miten Allulla menee. Haluaisin tietää mitä se on tehnyt ja nähnyt sillä välin kun mä en ole ollut sen elämässä. Haluaisin tietää ollaanko me vielä parhaita ystäviä. Haluaisin tietää millaista Allun mielestä on asua Inkerin kanssa ja että vihaako Inkeri mua. Haluaisin tietää miten Allun opiskelut ovat menneet ja onko se jossain töissä.
Mä en tiedä enää mitään Allusta, en vaikka sen nenä kaartuu yhä samalla tavalla ja vaikka sen toinen silmä on vieläkin ihan vähän sinisempi kuin toinen.
Sitten Allu katsoo pois. Se näpäyttää sormellaan röökiänsä ja tuhkaa varisee sen polvelle. Se pyyhkäisee ne pois ja kysyy yhtäkkiä: ”Mitä sun sormelle on käyny?”
Nostan pääni ja katson sormiani. Peukalossa on sininen laastari siinä kohdassa missä veitsi oli purrut paprikan sijaan ihoa.
”Osuin veitsellä”, sanon. ”Leikkasin paprikaa tai jotain.”
”Ai.”
”Se oli vahinko.”
”Mm.”
Mä en tiedä uskooko Allu mua, ja vaistomaisesti nyhdän mun hihoja alemmas vaikkei mun käsivarsissa ole mitään piiloteltavaa. Kokaiini on siitä hauska, ettei siitä välttämättä jää mitään nähtävää.
”Meidän pitäis varmaan mennä”, sanon.
”Joo.” Allu säpsähtää ylös. ”Totta kai, juu. Mennään vaan.”
Se kävelee kadulle asti ennen kuin painelee röökiään postilaatikon päälle jääneeseen vesilätäkköön ja heittää kostean nysän roska-astiaan. Kansi kalahtaa kiinni liian lujaa hiljaisessa naapurustossa.
Allu istuu kuskin paikalle ja minä sen viereen kestokassi jaloissani, ja Allun käynnistää auton ja tuijottaa kassia.
”Aioksä oikeesti ratsastaa?” se kysyy taas. Nyökkään. Tuulilasissa on pieni jälki. Ehkä siihen on joskus osunut kivi, tai nasta. ”Millon sä oot viimeks ratsastanut?”
Viime kesänä, haluan sanoa. Tai ehkä se oli vielä kevättä, tai toissavuosi — en mä muistanut, kaikki se aika ennen ja jälkeen on puuroutunut.
Aika ennen Harrya ja aika Harryn jälkeen.
”En mä muista”, myönnän. ”Äiti yritti saada mut maastoon Windillä. Sillä välin kun olitte Ruotsissa. Mutta ei sitten mentykään kun Windiltä oli kenkä irronnut.”
”Ai”, Allu mumisee ja laittaa vilkun päälle vaikka kadulla ei ole ketään. Emme ehdi edes kotikadulta pois kun ensimmäiset pisarat osuvat tuulilasiin ja Allu laittaa pyyhkijät päälle.
Liikennevaloissa se henkäisee syvään ja kysyy: ”Onks Harry vielä Kallassa?”
”Harry lopetettiin”, vastaan ja katson ulos mun ikkunasta.
”Ai”, Allu sanoo taas. ”Sori. Emmä—emmä tiennyt.”
”It’s fine”, mutisen ja katson laastaroitua peukaloani. Laastarin reuna repsottaa vähän. ”It was a long time ago.”
A long time, but not long enough, Allu ei korjaa myöhemmin Seppeleen maneesissa kun se katsoo kuinka mä juoksutan äidin ruunaa ympäri ja ympäri ja ympäri kunnes ajatukset eivät enää karkaa harmaakorvaan.
|
|
|
Post by Robert on May 17, 2022 18:09:17 GMT 2
saako pöpö olla hämääjä mutta viaton hämääjä eli ei tiedä juhlista ja luulee että pääsee vaan vihdoinkin hengailemaan allun kanssa ja tuulettamaan ystävyyssuhdetta ja sitten joutuuki keskelle bileitä niinikään ylläristi 😇
|
|
|
Post by Robert on May 8, 2022 22:26:34 GMT 2
6.5.2022
”Tarvisin tänään vähän apua tallilla, meillä on nyt se Astiorin penkki sovituksessa. Se Pecuinon oli ihan kiva, mutta hirveä istua kun Kosmolla on välillä niin iso laukkakin… Harmittaa vieläkin kun se Armatan yleissatula ei sopinut sen selkään, siinä oli kyllä niin hyvä istua…”
Kello on seitsemäntoista yli viisi aamulla. Linnut laulavat ulkona ja aurinko on jo noussut, tai nousee parhaimmillaan, ja Robertin silmät tuntuvat pysähtyneiltä. Televisiosta tulee jääkiekkoa — tuli silloin kun se nukahti, tuli nyt kun se heräsi, ja tuntuu kuin aika ei olisi edennyt mihinkään. Selostus on englanniksi, mutta se puuroutuu äidin poissaolevan jaarittelun alle. Satulamerkit sujahtavat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ja televisioselostuksen Aaltonen, Hintz, Tkachuk, Mangiapane tekevät ihan samoin.
Äiti on juuri tullut töistä. Sillä on työvaatteet päällä: sininen paita ja erisävyiset mutta silti siniset housut, valkoinen villatakki ja avainnauha, jossa roikkuu hely jos toinenkin. Se ei kuulosta väsyneeltä, mutta tapa, jolla se tyhjentää taskujaan ja ravistaa takkinsa pois on. Se ei kuulosta väsyneeltä, mutta sen hymy ei yletä silmiin asti ja sen vaikka ylttäisikin, tiellä on silmäpussit, joiden uurteisiin on jämähtänyt halpaa peitevoidetta.
Se ei kuulosta väsyneeltä, mutta jokainen sen eleistä huutaa väsymystä, ja Robert ei tiedä miten paljon siitä on sen syytä.
Kello on kaksikymmentä yli viisi aamulla, ja televisiossa jääkiekkopeli on mainoskatkolla, ja sohva Robertin vierellä painuu alas. Äiti istuu siihen. Se haisee steriililtä. Käsidesiltä ja sairaalalta. Etäiseltä. Mutta sen käsi on lempeä kun se silittää poikansa poskea, upottaa sormensa sen hiuksiin. Ne ovat rasvaiset, koska Robert ei ole pessyt niitä moneen päivään, mutta äiti ei välitä. Kärsivällisesti se sukii kätensä läpi niiden rasvaisten hiusten kuin kampaisi niitä, pysähtyen takkujen kohdalla ja selvittäen se hellästi.
“Tulisitko? Katsoisit vähän miten se liikkuu sen Astiorin kanssa.”
Peli jatkuu. Valkoisissa elipaidoissa on vihreää.
“Okei”, Robert kuiskaa äidille.
“Kiva”, se kuiskaa takaisin. “Käyn vähän nukkumassa, mennään iltapäivällä, jooko? Oletko sä nukkunut yhtään?”
Poika nyökkää äitinsä käden alla, ja äiti ei sano mitään, huoahtaa vain. Sitten paino sohvan istuintyynyllä muuttuu taas kun äiti nousee ylös. Sen sormi sipaisee Robertin terävää poskipäätä vielä kerran, ja sitten se kysyy: “Miltä tuntuu?”
Robert ei sano mitään.
Äiti hymähtää. Sellaisella teennäisellä tavalla, jolla se yleensä hymähtää. Jolla se yrittää tehdä tilanteista helpommin ymmärrettäviä itselleen.
“Tuntuuko samalta kuin pitkän kisareissun jälkeen?”
On hiljaisuus, jonka rikkoo vain televisiossa tehty maali ja sitä seuraavat hurraukset. Not everything feels like something else, Robert haluaisi sanoa mutta ei sano.
Sitten äidin käsi silittää pojan hiuksia vielä kerran, ja sitten se lähtee olohuoneesta omaan makuuhuoneeseensa. Se sulkee oven perässään. Välillä Robert miettii, mitä sen oven toisella puolella tapahtuu. Istuuko äiti koskaan sänkynsä reunalla ja miettii miksi sen elämä on tällaista? Kaipaako se isää, ja koiraa, ja poikaa joka on täällä ja läsnä? Kaduttaako sitä, että se haki kotiin pojan, joka on nyt täällä muttei koskaan läsnä?
Ajatteleeko se, että Robert pilasi sen elämän?
Ajatus saa ihon kirvelemään ja kämmenet hikoilemaan, ja Robert pyörähtää sohvalla selälleen. Katon puupanelointi on huolimattomasti tehty, vähän kuten se oli tehty naapuritalossakin. Siellä, missä Allu ja Robert olivat asuneet. Robert oikoo jalkansa suoriksi. Sohva ei ole yhtä suuri kuin mitä pojilla oli ollut, mutta se tuntuu suuremmalta — täällä ei ole Allun pitkiä koipia, joiden sekaan Robertin täytyisi sommitella omansa.
Tunnit matelevat ja matelevat ja matelevat, ja televisiossa peli vaihtuu jääkiekosta biljardiin ja biljardista tennikseen ja tenniksestä golfiin, ja yhtäkkiä Robert istuu auton etupenkillä, aurinkolasit nenällään ja lippis päässään, ja äiti kääntää autoradion volyymia kovemmalle kun sieltä tulee Villieläin.
”Meille tuli vappuna sairaalalle sellainen haalarisakki, toivat kaveria paikattavaks kun oli sammunut ja telonut naamansa”, se selittää iloisesti. ”Ne lauloi tätä!”
Kappale soi hetken ajan auton kajareista. Ikkunan toisella puolella paistaa aurinko ja se paljastaa Robertille viimeviikkoisten sateiden jättämät jäljet lasissa. Luontokin on alkanut saamaan vehreyttään takaisin siellä täällä, ja kuiva hiekkatie pöllyää auton sivupeilissä.
Kevät, Robert miettii ja vajoaa syvemmälle penkkiin. Kevään jälkeen tulee kesä, ja Robert ei muista millaisia kesät enää ovat. Se muistaa tuskaisen kuumat huoneet, kutisevat ikenet ja tukkoisen nenän, ja se muistaa kuinka ei erottanut enää todellisuutta siitä hetkellisestä euforiasta. Se muistaa kaikki typerät, loistavat ideat ja se muistaa kaikki vaaralliset, mielenkiintoiset ihmiset ympärillään.
Vaikeinta on muistaa huonoja hetkiä.
Siinä se koko riippuvuuden juju taisikin olla: kun ei muista mitään huonoa, on vaikea perustella miksei palaisi entiseen.
Robertin selkärankaa pitkin juoksevat kylmät väreet saavat sen pudistamaan ajatustenvirran pois päästään.
Seppeleen piha on suorastaan autio. Talli jatkaa samaa linjaa, ja kun äiti hakee Kosmosta sisälle tarhastaan, Robert huomaa usean hevosen puuttuvan. Kosmoksen karsinalla se ei pysty enää pidättelemään uteliaisuuttaan: ”Missä kaikki on?”
Äiti antaa Kosmoksen kavion laskeutua alas ja suoristautuu vähän puuskuttaen. Se sujauttaa kaviokoukun takaisin harjapakkiin ja valitsee sieltä kumisuan, jolla se alkaa pyörittämään pölyä ja irtokarvaa Kosmoksen kaulalta.
”Ruotsiin lähti iso porukka, taisivat viime viikonloppuna lähteä kun olin ratsastamassa justiinsa”, äiti tietää kertoa. ”Hannaby taisi olla. Siellä on ne isot kisaviikot.”
”Hanami”, Robertin suusta karkaa ja se silittää Kosmoksen turpaa poissaolevasti.
Äiti vilkaisee poikaa. ”Just se! Lähti ne tallinomistajatkin. Salma ja Anne.”
”Ei ne taida enää omistaa tätä.”
”No ei kai, mutta eihän se poikaparka tunnu tietävän mistään mitään”, äiti huokaisee myötätuntoisena. ”Se on niin keskittynyt niihin kiviinsä. Eihän täällä nytkään ole kuin Inkeri töissä, yksin joutuu tekemään kaikki tallit. Että sellaista tallinpitoa kivimieheltä.”
Robert räpäyttää silmiään. Se ei ole niin perillä Seppeleen nykytilanteesta — eihän sen tarvikaan olla, eihän sillä ole hevosta täällä, tai mitään muutakaan — eikä se tunne äidin mainitsemaa kivimiestä kuin ohimennen.
”Oottekos Inkerin kanssa tekemisissä vielä?”
Kosmos puuskahtaa kyllästyneesti aivan kuin se olisi aistinut Robertin tunnetilan, ja se saa pojan vähän hymyilemään. Hevosen hengitys tuntuu kuumalta kevään kylmettämää ihoa vasten.
”Ei.”
”Entäs se Konsta?”
Robertin käsi pysähtyy. Kosmoksella on sieraimen yläpuolella pienenpieni arpi. Ehkä se on joku menneisyyden naarmu, tarhakaverin mielenosoitus, paha ötökönpurema — melkein mitä vain.
”Se oli siellä ravintolassa, muistatko? Kun käytiin.”
Kyllähän Robert muistaa.
Se muistaa Konstan, jonka kasvot olivat jo ruskettuneet alkukevään auringosta ja jonka huulet olivat levinneet virneeseen kun sen seuralainen oli sanonut jotain hauskaa.
Se muistaa myös Konstan, joka ei ollut häpeillyt kietoa käsivarsiaan Robertin ympärille kun se oli esitellyt Konstan omanaan. Konstan, jonka aamuhenki ei ollut koskaan haissut yhtä kuolemalta kuin Robertin ja joka kuitenkin oli halunnut aloittaa aamun suudellen.
Konstan, joka oli saanut Robertin tuntemaan olonsa ensin maailmanvalloittajaksi ja sitten täysin mitättömäksi.
”Se käy täällä.”
”Konsta?”
”Eiei kun se toinen poika”, äiti sanoo kulmiaan kurtistaen ja kopauttaa kumisukaa karsinan seinää vasten. ”Musta me voitaisiin ratsastaa molemmat tänään, Emmy sanoi että Windiä voisi lainata maastoon vaikka.”
”Kuka se oli?”
”Windi? Se on se hullu appaloosa vai mikä on, se sun kaverishan hoitaa sitä. Ajattelin, jos minä otan sen niin mene sinä Kosmolla—”
”Ei, ei, mä voin ottaa Windin mutta siis—kuka se toinen poika on? Joku täältä?” Robert utelee. Se ei ole ihan varma miksi.
Äiti kohauttaa olkiaan. ”Joku Kimi tai sellainen.”
”Mitä se täällä tekee?”
”Käydäänpä hakemassa se Windi ensin”, äiti toppuuttelee ja työntää Kosmosta pari askelta taaksepäin saadakseen karsinan oven kiinni. ”Mutta kai se joku hoitaja on. En minä niin näistä nuorista tiedä, pyörisit itse täällä enempi niin tietäisit.”
Siinäpä vasta ajatus.
|
|
|
Post by Robert on May 8, 2022 12:54:34 GMT 2
DO's & DONT's Robert tarinoissa Robert voi...- liikkua kuin kuuluisi tallin vakiokalustoon kunnes kohtaat sen ja se teeskentelee kuin ei tuntisi ketään tai olisi koskaan käynytkään täällä - lymyillä tallin erinäisissä nurkissa kädet taskuissa - kulkea maansa myyneen näköisenä ilopilleriäitinsä ja Kosmoksen perässä - näyttää tuimalta ja tuijottaa takaisin närkästyneenä jos sitä katsoo liian pitkään - vaikuttaa jopa pelästyneeltä jos sen kanssa aloittaa keskustelun, mutta se vastaa kyllä - tosin lyhytsanaisesti ja töksähtelevästi, koska sellainen se on keskustelukumppanina - heitellä englanninkielisiä fraaseja (you know, right, innit...) ja äänteitä (uh, um, erm...) suomensa sekaan sujuvasti - pohtia päänsä rikki niin näkyvästi, että keskustelukumppani HUOMAA kuinka sen aivojen rattaat käy - jäätyä tai punastua ihan missä tahansa tilanteessa - sujahtaa tunnekieleensä englantiin keskustelun käydessä liian vaikeaksi vaikka keskellä lausetta - olla esittelemättä itseään tai kertomatta oikeastaan mitään itsestään Robert ei...- näperrä puhelinta - hyppää esteitä, maastoilee harvoin, tai tällä hetkellä se ei edes ratsasta - eikä puhu ratsastuksesta tai hevosista, varsinkaan omasta entisestään - vastaa lempinimiin kuin mulkoilulla - ole huoleton, koskaan, paitsi ehkä umpihumalassa tai aineissa - ymmärrä mitään jääkiekosta, tai muutenkaan koko urheilulajin päälle - pukeudu värikkäästi tai seikkailullisesti, vaan turvautuu aina tummiin ja tavanomaisiin vaatteisiin - oikein koskaan kulje paljain päin missään: aina lippis väärinpäin (tavaramerkki!) tai pipo päässä - puhu jatkuvasti englantia vaan tekee aktiivisen pyrkimyksen puhua suomea suomalaisten kanssa; välttelee etenkin suomalaisista paikoista ja ihmisistä puhuessaan englantia
|
|
|
Post by Robert on Apr 26, 2022 20:22:22 GMT 2
26.4.2022
Liekkijärven ruokakauppa on muuttunut. Ei vain tuotteet hyllyillä tai ihmiset kassan takana, vaan kaikki muukin: asiakkaat, käytäväjärjestys, jopa sisääntulon paikka.
Robert seisoo säilykehyllyn edessä sormet ostoskärryjen kahvaa nakutellen. Tonnikalapurkkeja on kahdeksaatoista eri sorttia, ja kun ne vihdoin loppuvat, hyllyt jatkuvat seuraavilla lihoilla, vihanneksilla, hedelmillä. Tomaateilla. Murskaa, sosetta, paseerattua; valkosipulilla, basilikalla; öljyssä, vedessä. Purkki purkin perään, kaikki siististi käännetty etiketit eteenpäin.
Muutama hyllypaikka on tyhjä. Mangonviipaleet sokeriliemessä, Robert lukee pienestä näytöstä. Sen yläpuolella on purkillinen päärynälohkoja mehussa. Digitaalisessa näytössä purkin alapuolella lukee jotain persikanpuolikkaista.
Robert on tarttunut päärynäpurkkiin ennen kuin se ehtii pysäyttää itseään.
Purkki on väärässä paikassa ja ehkä—
“Robert!” kuuluu kujertava ääni uhkaavan läheltä. “Ruokaostoksillako? Tosi kiva hei nähdä suakin! Luulin, että oltaisiin törmäilty enemmänkin tuolla kisakentillä. Tiedäthän, pienet piirit ja kaikki.”
Alviinan mairea hymy on juuri sellainen kuin Robert muistaa. Se ei ole muutenkaan muuttunut: yhtä pitkät sääret ja letit kuin silloin joskuskin. Ehkä sillä on vähän enemmän purppuraa silmien alla, jokunen väsynyt ryppy samassa paikassa. Etäisesti Robert muistaa kuulleensa, että Alviina oli, on hevosenomistaja. Ehkä se muistaa väärin. Ehkä ei.
“Alviina”, Robert toteaa.
Alviinalla on käsivarrellaan ostoskori. Siellä on pussi riisiä — sellainen, joka ei ole oikein mitään merkkiä, Robert huomasi. Pussi riisiä ja yksi sellainen säilykepurkki, jossa on aina joko kikherneitä tai linssejä tai jotain papuja, ja valkosipulilla maustettua tomaattimurskaa. Kaksi purkkia, koska ne ovat tarjouksessa. Robert tietää sen vain koska oli ajatellut ostaa niitä itsekin. Kaksi. Vaikka tarvitsi vain yhden.
Kun pojan katse nousee takaisin ylös, Alviinan hymy on vain levinnyt.
“Millasia ostoksia sä oot oikein tekemässä kun oikein kärryt oot ottanut?” se kysyy, ja Robert ei osaa vastata. “Ettekö te ihan kaksin asu Marian kanssa kuitenkin?” se jatkaa, ja Robert tunnistaa sen äänensävyn. Se on se, jota Alviina käyttää silloin kun se ei halua paljastaa kaikkia kortteja kädessään, mutta suorastaan palaa halusta kertoa muille, että sillä toden teolla on kortteja kädessään.
Robert on huono korttipeleissä. Toisaalta, onko kukaan hyvä kun vastuksena on Alviina Herrala?
Ostoskärryissä on banaaniterttu, jossa on kolme banaania ja vaakalappu liimattu pituussuunnassa koska Robert joskus luki jostain, että myyjiä ärsyttää yrittää skannata banaanin ympärille liimattuja lappuja. Mitään muuta poika ei ole vielä saanut kärryynsä kerättyä, ja ehkä juuri siksi Alviina astuu tottunein elkein lähemmäs ja kysyy—ei kysy, vaan kertoo: “Oot varmasti autolla liikenteessä jos oot tekemässä isoja ostoksia. Onko liikaa vaivaa jos ajat mut tallille tästä?”
On, Robert ajattelee. Sen sormet lopettavat kärryjen kahvan nakuttelemisen. Käärivät itsensä sen ympärille. Puristavat tiukasti.
“Äiti odottaa mua kotiin kohta.”
Alviina hymyilee. “No laitat sille viestin, että heitätkin ystävän tallille!”
“Ei mulla ole puhelinta”, Robert sanoo. Alviina räpäyttää silmiään ja näyttää nanosekunnin ajan hämmentyneeltä. Niin. Robertilla ei ole puhelinta. Tai on, kotona, koska sen puhelin on riisuttu kaikesta ylimääräisestä, kuten liittymästä. Niin on helpompi seurata kehen Robert pitää yhteyttä, äiti oli järkeillyt, ei tulisi houkutusta olla yhteydessä diilereihin, ja jos tulisikin, äiti huomaisi asian ajoissa.
Robert räpäyttää silmiään takaisin. Sitten se töksäyttää: “Mukana. Siis.”
Alviinan huolitellut kulmakarvat nytkähtävät. “No laitan mun puhelimesta sille viestin. Muistatko numeroa?”
“En”, Robert valehtelee.
“Ei se haittaa”, Alviina hymyilee kauniisti. “Mehän nähdään se tallilla sitten. Eikö?”
Niinpä ne kävelevät peräkanaa kassalle, missä Alviina auliisti silkkaa kohteliaisuuttaan tarjoaa maksamaan myös Robertin banaanit vaikka banaanien kilohinta on noussut viime kuukausina kuin häkä. Sitten ne kävelevät peräkanaa autolle, missä Alviina asettaa kauppakassin takapenkille ja livahtaa apukuskin paikalle kuin olisi useinkin Robertin kyyditettävänä.
Auto hurahtaa käyntiin.
Alviina katsoo hetken ajotietokoneen näyttöä, mutta pysyy hiljaa kunnes Robert laittaa pakin päälle ja lähtee peruuttamaan pois parkkiruudusta. Sitten se kysyy: “Etkö sä laita turvavyötä? Miksei radio oo päällä?”
Robert ei vastaa. Ei se jaksa turvavöitä tai radioita. Eikä mitään muutakaan. Ei Alviinaakaan, mutta se uskoo pääsevänsä Alviinasta helpommin eroon jos tanssii sen pillin mukaan. Niin se oli aina aiemminkin onnistunut. Alviinan pää kallistuu, ja ehkä se kirjaa johonkin henkiseen muistikirjaansa nämä asiat: taustalla itkevän turvavyöhälytyksen ja Robertin vastaamattomuuden, kaupasta ostetut kolme surullista banaania ja kiinni olevan radion.
Siinäpä kirjaa, Robert miettii.
Alviina on hiljaa.
Se ei yleensä ole kovin hiljaa.
Se saa suunsa auki vasta Seppeleen pihassa. Vasta kun Robert on kääntämässä avainta virtalukossa, Alviina sanoo: “Vuokraaja sanoi, että yksi Charlien suojista on taas jossain. Varmasti jonkun tuntsarin kamoissa.”
“Vuokraaja?” Robert kysyy.
“Sellainen Olga. Se vuokraa Charlieta”, Alviina selittää ja lisää loppuun vielä, “Mun hevosta.”
Robert oli siis muistanut ihan oikein. Se astuu ulos autosta, kohtaa Alviinan katseen auton yli, eikä se tiedä onko se utelias vai vain kohtelias kun se kysyy miten Alviinalla on hevosensa kanssa mennyt.
Alviina kiertää auton ja viittaa Robertin kävelemään kanssaan, eikä se moikkaa yhtäkään tallilaista matkalla parkkipaikalta talliin. Ei edes Cellaa, jonka tervehdys on osoitettu ehkä molemmille tai sitten ei kummallekaan, eikä Robert osaa kuin painaa katseensa maahan, kädet taskuihinsa, ja seurata Alviinaa ihan hiljaa.
“Etkö sä ole yhtään seurannut?” Alviina vihdoin kysyy kun se astuu talliin omistajan elkein. “Kisoja tai mitään?”
“En”, Robert tunnustaa.
“Hmm”, Alviina myhisee ja kurkistaa Charlien tyhjään karsinaan. “Meillä on mennyt hyvin. Kisataan kenttää ja kaikkea. Charlie on todella tasokas. Mutta kyllähän sä sen tiedät, eikö se opettanut sut takaisin esteille silloin joskus?”
Robert kohauttaa olkiaan niin että takki vain kahahtaa. Se seuraa Alviinaan kuuliaisesti tuntilaisten täyttämällä käytävällä, aina satulahuoneeseen asti. Siellä Alviina kaivelee paikkoja kunnes tuhisten suuntaa yksäripuolelle ja sieltä ulos. Sade on alkanut ripsotella taivaalta hiljalleen, kuin lopullinen lupaus kevään saapumisesta, ja Alviina vetää turhautuneesti huppua päähänsä yhä kalliista lampaankarvasuojista puhisten.
Kaikki siitä menee Robertin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ja sen vauhti hidastuu niin, että Alviinan on tarrattava sitä käsivarresta. Siitäkään huolimatta Robert ei saa katsettaan irti Aleksanterista, joka nököttää juuri ja juuri sateensuojassa rööki sormiensa välissä.
Aleksanteri näyttää väsyneeltä, ja sillä on vieläkin rupi huulessa ja mustelma leuassa, ja puhelimen valo katoksen alla saa sen kasvot näyttämään sinertäviltä. Ruudun valo himmenee ja sammuu sitten kokonaan, ja Robert huomaa sen vain siksi, ettei pieni valkea neliö enää heijastu Aleksanterin silmistä.
Niistä silmistä heijastuu paljon muuta. Jotain surullista ja hämmentynyttä, mutta myös jotain katkeraa, ja sillä hetkellä Alviinan sormet, jotka ovat puristuneet Robertin käsivarren ympärille, tuntuvat polttavilta. Viimeiset metrin vanhan autotallin karsinoille tuntuvat maileilta ja jopa sade vaikuttaa tippuvan hitaammin kuin hetki sitten.
Alviina päästää viimein irti ja ponien kanssa puuhastelevat tytöt hiljenevät kaksikon nähdessään. Ilmeisesti se suojakin osuu Alviinan silmään, sillä yhtäkkiä lettipää jo porhaltaakiin eteenpäin ja jättää Robertin oman onnensa nojaan.
Se on viimeinen asia, mitä Robertille kannattaa tehdä: jättää se oman onnensa nojaan.
Autotallista on helppo luikahtaa ulos. Helppo pöllähtää kevätsateen kasteltavaksi. Helppo kääntyä kulman ympäri ja kohdata Aleksanterin katse.
Ne ovat aina puhuneet paljon katseilla. Tai telepaattisesti. Tai ehkä ne eivät ole vain puhuneet ollenkaan — ei niiden ole tarvinnut. Robert ei tiedä miksi se on aina tuntenut olevansa eniten kotona juuri Aleksanterin seurassa.
Katoksen alle sujahtaminen on vaikeampaa kuin mitä Robert oli ajatellut, mutta sen ihon alla kutisee liikaa etteikö se kutsuisi itseään Aleksanterin seuraan. Hitaasti se nostaa kätensä, nipistää Aleksanterin kylmien sormien välissä palavan röökin omiensa väliin.
“Ethän sä polta”, Aleksanteri saa sanottua juuri kun Robert hengittää sisään.
“En mä poltakaan”, se sanoo ennen kuin puhaltaa keuhkonsa taas tyhjiksi ja ojentaa röökin takaisin Aleksanterille. Ei se valehtele, periaatteessa: eihän se poltakaan. Mutta sehän on riippuvuuksissa koko idea: sijaistoiminnot. On kehiteltävä pienempi paha. Kerran Robert tapasi alkoholistin, joka joi alkoholin sijaan kahvia pannutolkulla, ja narkkasin, joka neuloi silloin kuin teki mieli piikittää.
Aleksanteri ei voi olla tuijottamatta Robertia, ja Robert ei tiedä mitä sanoa. Se ei halua pyytää mitään anteeksi, koska eihän se ole tehnyt mitään Aleksanterille. Ei se ole tilivelvollinen Aleksanterille, tai kellekään muullekaan.
Niinpä ne vain seisovat siinä autotallin katoksen suojissa kunnes rööki on palanut niin pitkälle, että se polttaa Aleksanterin sormia ja poika melkein pudottaa sen sihahtaen. Robert ei osaa tehdä käsillään mitään. Sen ihon alla vilisee jotain, joka ei ole edes olemassa, eikä se voi muuta kuin raapia kämmenselkäänsä poissaolevasti, ja se haluaisi koskettaa Aleksanteria. Se haluaisi halata Aleksanteria, koska ehkä Aleksanteri ei ole muuttunut vaikka kaikki muu onkin.
Mutta Aleksanterin huuli on halki ja sen leukaperissä on mojova mustelma, ja ehkä se on muuttunut kuten kaikki muukin.
Sitten Aleksanteri ojentaa röökiä takaisin Robertille, ja joku pieni ääni Robertin sisällä lupaa, että Allu on yhä Allu. Rööki keuhkoissa tuntuu yhtä aikaa helpottavalta ja väärältä, ja Aleksanterin suunpieli nytkähtää oudosti. Vähän kuin se haluaisi sanoa jotain, muttei tiedä mitä.
“Mitä sun naamalle tapahtu?” Robert kysyy hiljaa.
Aleksanteri heilauttaa puhelintaan heikosti. “Mä laitoin sulle viestin.”
“Ei mulla oo puhelinta nyt”, Robert kertoo. “Äiti ei luota muhun.”
“Mut sähän oot aikuinen”, Aleksanteri sanoo kuin asia olisi itsestääselvyys. Ja niinhän se onkin, mutta samalla ei.
“She has a reason”, Robert lupaa ennen kuin vie röökin taas huulilleen. “Trust me.”
Aleksanteri ei vastaa mitään.
Robert ei tiedä miksi se puristaa keuhkoja niin paljon.
Siinä ne sitten seisovat, hiljaisuudessa, joka ensimmäistä kertaa koskaan tuntuu painavalta, vaikealta. Sitten Robert kysyy: “Are we okay?”
Ja Aleksanteri nyökkää, mutta se ei katso Robertia silmiin.
|
|
|
Post by Robert on Apr 26, 2022 11:07:37 GMT 2
|
|
|
Post by Robert on Apr 25, 2022 19:20:18 GMT 2
25.4.2022
On kaksi asiaa, joita Robert on vältellyt parhaansa mukaan: Seppeleessä käyminen ja Aleksanterille puhuminen.
Ensimmäisenä mainittua se yhä tekee pakon edestä, ehkä kiitollisuudenvelassa äidilleen. Kevätaurinko paistaa kentän laidalle niin iloisesti kasvoja lämmittäen, että Robertin mielessä pyörähtää aurinkorasva. Pisamat. Pigmettinsä kadottaneet kohdat kasvojen oikealla puolella.
Kuin vaistomaisesti poika huomaa katseensa lipuvan sinne missä ponitalli oli vielä joskus seisonut ja missä se ei ollut seisonut moneen vuoteen kuin korkeintaan vakuutusyhtiön jarruttelemina poroina.
”Ja sitten teen diagonaalille kolme vaihtoa,” äiti selittää ehkä enemmän Kosmoksen sivulle kääntyneille korville kuin kentän aidan ulkopuolella seisovalle pojalleen. ”Se keskimmäinen on jotenkin tosi vaikeen olonen, voitko vähän katsoa sitä?”
Robert hymähtää myöntävästi huolimatta siitä, ettei se rekisteröinyt juuri sanaakaan. Sen sijaan se kysyy: ”Selvisikö se tallipalo koskaan?”
Jos se katsoo tarpeeksi kauan, se voi melkein nähdä ilmiliekeissä roihuavan ponitallin silmiensä edessä.
”Mikä tallipalo?”
Robert kääntyy katsomaan äitiään. Aurinko porottaa juuri ratsukon takaa, pakottaa pojan siristämään silmiään. ”No se kun täällä oli se iso tulipalo.”
”En mä muista, olihan siitä kaikenlaisia huhuja silloin,” äiti aloittaa ponnekkaasti, mutta sen ääni haihtuu olemattomiin sitä mukaan kuin sen katse karkaa jonnekin kaukaisuuteen.
Robertkaan ei muista. Eikä sillä kai ole väliä.
Mutta ehkä, ehkä jos Robert todella muistelee, se muistaa paitsi savun karheuden kurkussaan ja vesikellot ihollaan, niin myös kuinka se päivä oli yksi viimeisiä, jolloin se koki enää kuuluvansa tänne.
Ehkä siksi sillä on väliä.
Kosmoksen laukanvaihdot ovat mitäänsanomattomia. Robert ei ole koskaan ollut näin pitkään ratsastamatta, mutta vuodet kouluratsastajana on vaikea ravistaa pois selkärangasta. Kosmos on laiska. Vetelä. Tai ehkä vain fiksu: miksi tehdä sen enempää kuin siltä pyydetään? Robert antaa katseensa seurata hevosen laahustavaa laukkaa, latteita vaihtoja, pitkänpuoleista työskentelymuotoa.
Ehkä äiti ei halua vaatia siltä enempää. Ehkä hevonen ei pysty enempään. Paitsi pystyyhän se: Robert on nähnyt ruunan Anmarin alla. Silloin se oli näyttänyt ihan oikealta kouluhevoselta, eikä tällaiselta laiskanpulskealta — ja ihan vaan pulskalta — ratsastuskouluhevoselta. Ehkä seura tekee kaltaisekseen, Robert huomaa ajattelevansa. Mitä se ei huomaa, on ajatuksesta huvittunut kare sen huulilla.
Treenin jälkeen linnut laulavat kovempaa kuin ajatukset juoksevat Robertin päässä, ja Kosmoksen klippaamaton kaulakarva on hiestä kiharalla. Äidin kasvot punottavat ja se väittää jalkojen tuntuvan spagetilta, joten Robert ottaa ohjat käteensä.
Kosmos vetää syvään henkeä, ja kun se päästää kaiken sen ilman takaisin ulos, Robert tuntee lämmön kylmettyneissä rystysissään.
Kevät on aina ollut Robertin lempiaikaa.
”Pitäiskö meidän hakee jätskit tai jotain?” äiti ehdottaa hiukset päänahkaa vasten liimautuneita ja kypärän jättämä jälki otsassaan. ”On niin ihana päivä!”
Tallinkin ovi aukeaa normaalia kevyemmin, ja aurinko maalaa kaikki ilmassa leijuvat pölyhiukkaset ja karvat kultaiseksi, raidoittaa tallin kuluneen betonikäytävän ja Aleksanterin kirjavat kasvot—
”Oh shit,” karkaa Robertin suusta ennen kuin se ehtii pysäyttää hiljaisia sanoja.
Aleksanterin leuassa on mustelma. Se on sellainen ruma, vihreän ja keltaisen välivaiheessa oleva mustelma. Viikko, Robert huomaa ajattelevansa, ja sen sormi värähtää. Käsi nousee, melkein Aleksanterin rinnan tasolle ennen kuin se pysähtyy itsekseen. Aivan kuin Robertin käsi muistaisi tilanteen paremmin kuin poikarukka itse.
Siinä hetkessä on jotain pysähtynyttä, ja Aleksanteri näyttää paitsi pelästyneeltä niin myös nuoremmalta kuin se oikeasti on. Ovatko ne samanikäisiä keskenään? Robert ei edes muista, mutta se ei saa silmiään irti Aleksanterin turvonneesta huulesta. Siinä on jo tumma rupi, ohuempi mitä huulihalkioiden yleensä ovat.
”Mitä sulle on tapahtunut?” Robert kysyy kun Kosmos tuuppaa sitä selkään kyllästyneenä, pakottaa sen askeleen lähemmäs kohti Aleksanteria. Niin lähelle, että se ei voi enää vältellä Aleksanterille puhumista. Niin lähelle, että se kohotettu mutta paikoilleen jähmettynyt käsi koskettaa Aleksanterin käsivartta. Ohimennen, mutta koskettaa kuitenkin, ja se on tarpeeksi ajamaan Aleksanterin askeleen taaksepäin.
”Ei mitään,” se sanoo, ja sitten se katsoo Robertia vielä kerran, ja that’s that. Sitten se on jo kääntynyt kannoillaan ja Robert ei voi muuta kuin katsoa kuinka se vetää hupun hiusten peitoksi ja sujauttaa sitten kädet taskuihinsa.
”Mitäs Allulle oli tapahtunut?” äiti kysyy uteliaana hetken päästä, Kosmoksen karsinan suomassa yksityisyyden illuusiossa.
”En mä tiedä,” Robert vastaa. Sitten, vähän hiljaisemmalla äänellä, se lisää: ”Enhän mä enää tunne sitä.”
|
|