Kosmoksen päiväkirja

[Robert]

💫 k o s m o s 💫

[Robert]

26.2.2022
(@Aleksanteri)

Auburnissa oli ollut isot kisat silloin, Robert on aika varma nyt kun se miettii. Eihän se tiedä—eihän se enää ole pitänyt kirjaa kisoista tai valmennuksista, ei päiviin. Viikkoihin. Kuukausiin. Vuosiin? Tuntuu vuosilta. Robertista tuntuu kuin siitä olisi valovuosia.

Siitä kun Daniel raahasi sen baarista ulos niskavilloista, ja siitä kun Harry kuoli.

Ensimmäisen se muistaa. Se meni näin:

”Mitä helvettiä sä oikein—mitä sulle on käynyt?” Daniel puhisee heti kun ne pääsevät baarin ovesta ulos ja hyiseen marraskuun yöhön. Lumi narskuu molempien kenkien alla, ja Robert menettää tasapainonsa ennen kuin ovi kolahtaa kiinni.

Daniel ei jätä sitä sikseen. Ei, se kyykistyy Robertin eteen ja ottaa sitä leukaperistä kiinni niin että vihloo. Sellainen se on aina ollut, Daniel: se ei ollut koskaan luovuttanut Robertin suhteen.

Joskus Robert oli arvostanut sitä.

Ei enää.

”Fuck off,” se murahtaa. Yrittää vitkutella irti Danielin otteesta, pois Danielin silmien alta. Eihän se mihinkään pääse, siinä kunnossa, mutta kun Daniel pyyhkäisee hiukset sen hikiseltä otsalta sivuun ja näkee pojan—miehen koko komeudessaan, ote heltyy tarpeeksi.

Daniel päästää suosiolla irti ja ottaa askeleen taaksepäin, vähän niinkuin kaikki muutkin Robertin elämässä olivat tehneet siihen mennessä. Mutta Daniel on erilainen, sen Robert muistaa ja lysähtää terassin seinää vasten, katsoo entistä valmentajaansa uhmakkaasti silmiin. Daniel katsoo sitä kerran päästä varpaisiin ja kysyy: ”Mitä vittua, Robert?”

“Ei mitään,” Robert vakuuttelee niin vakuuttavasti kuin joku, jonka nokka valuu verta ja silmät seisoo päässä, pystyy.

Sitten se kerää luunsa, puskee itsensä ylös ja työntyy Danielin ohi takaisin baariin. Se haisee partavedeltä ja menestykseltä ja siltä, että sillä menee hyvin.

Robert vihaa Daniel Susinevaa.

Niin se oli mennyt.

Sitä toista Robert ei halua muistaa.





(Se meni näin:

”Se piti hätälopettaa,” joku, ehkä Kersti, sanoo puhelimeen, ja Robertin maailma kutistuu sormenpään kokoiseksi. Se näkee mielessään Harrietin, valtavan mutta lempeän Harrietin, ja se miettii kenen sylissä tamman painava pää on saanut levätä viimeisen hengenvetonsa.

Se miettii ketä Harry on katsonut viimeiset hetkensä — jotakuta tuttua vai tuntematonta, vai onko se katsonut ketään, vai onko se vain väsyneillä silmillään yrittänyt etsiä sitä poikaa, jota se on niillä samoilla silmillä katsonut miltei koko elämänsä.

Niin se oli mennyt.

Robert ei halua muistaa.)





Siinä vaiheessa kun äiti hakee Robertin kotiin, isä ei asu enää siellä ja äitikin on Ketonen eikä Harrington. Robert ei halua paneutua vanhempien eroon sen enempää, eikä taida haluta äitikään. Se on vuosivapailla ja viettää kaiken aikansa kotona, ja se halua tehdä sitä ja tätä, ja Robert haluaa kuolla.

Sitä väsyttää, mutta se ei saa unta. Päivät puuroutuvat yhteen talven kaamoksessa. Liekkilaakso — etenkin sen lyhyt ja syrjäinen Sarkakuja — on hiljaisempi kuin mitä Robert muistaa, ja hiljaisuudessa tuntuu kuin sen ihon alla vilisisi muutakin kuin punasoluja.

Ei vilise, äiti lupaa silloin kun se on pahimmillaan ja Robertista tuntuu ettei pysty hengittämään. Kaikki on ihan hyvin, äiti lupaa silloin kun ne istuvat vierekkäin kylpyhuoneen nurkassa, äidin lämmin käsi pojan kylmänhikisellä otsalla.





(Robert näkee siitä usein unta. Ero unen ja todellisuuden välillä on se, että niissä unissa Harry lähtee tästä maailmasta Robertin saattamana.

Joskus, sydän pamppaillen ja äidin lohduttavat kuiskaukset korvassaan, Robert miettii pelkääkö äiti samaa.

Että Robert lähtee eikä ole silloin äidin sylissä.)





Kosmos on äidin idea.

Tai, se oli Robertin idea joskus. Ehkä Danielin — että kun Harry menisi viettämään tiineytensä viimeisiä kuukausia Vänrikinmäen tammalaumaan, Robert ottaisi kivan kouluhevosen ylläpitoon. Treenit jatkuisivat, kilpailuita ei tarvitsisi laittaa tauolle.

Ja sitten kävi mitä kävi, ja treenit ja kilpailut ja kivat kouluhevoset ja danielit ja kaikki unohtuivat tyystin.

Mutta Kosmos, Kosmos on Danielilla yhä, ja vaikka mies katsookin Vänrikinmäelle mukaan revittyä Robertia ja sen näivettyneitä kasvoja arvioiden, Robert luulee sen olevan jollain sairaalla tavalla iloinen.

”Tässäkö se nyt on?” äiti kysyy kun ne katsovat tarhailevia hevosia. Daniel ei vastaa, ei vaikka äiti tarjoaa kättään haisteltavaksi väärälle hevoselle.

”Tää on Lotte. Kosmos on tuo toinen,” Robert saa sanotuksi lopulta, takki kahisten kun ne kohauttaa olkaansa kauempana olevaa hevosta kohti. ”Tuolla. Tuo juntti.”

”Robert!” äiti tuhahtaa ja nostaa sitten katseensa Danieliin. ”Sori, en tiedä mikä siihen on mennyt.”

Daniel hengittää sisään ja ulos rauhallisesti, ja sitten se katsoo äidin ohi suoraan Robertia ja sanoo: ”Varmaan se kaikki kokaiini.”

”That’s fucking cheap,” Robert naurahtaa huumorittomasti. ”Give me that,” se jatkaa ja nykäisee riimunnarun äidiltään, pujahtaen sitten tarhaan. Lottea ei kiinnosta, mutta Robert taputtaa silti sen loimen peittämää lautasta ja tarpoo hevosten lumeen tekemää reittiä kohti Kosmosta.

Ruuna on juntti. Robert muistaa Anmarin kertoneen, ja olihan se itsekin nähnyt Kosmoksen aiemmin, silloin ainakin kun Harry oli hetken asunut Vänrikinmäellä. Ne olivat olleet tarhakavereita, iso tamma ja pulska ruuna. Olivat tulleet toimeen kuin two peas in a pod.

Kosmos ei liikahdakaan kun Robert lähestyy sitä, korkeintaan puuskahtaa vähän lämmintä ilmaa kylmään talvi-iltaan. Riimunnarun lukko napsahtaa paikoilleen ja ruunaa saa vähän nykiä seuraamaan, mutta luotettavasti se lompsii Robertin perässä portille ja siitä talliin asti.

Äiti varustaa ja äiti ratsastaa. Robert ei muista milloin se olisi viimeksi nähnyt äidin hevosen selässä, mutta jos siitä on yli vuottakaan, äiti peittää sen hyvin. Se tekee Kosmoksen kanssa vähän kaikkea: yksinkertaisia kouluasioita väistöistä vaihtoihin, muutamia esteitä, pienen radan. Ne tekevät Danielin kanssa vaihdon, ja Daniel esittelee ruunan kootut askellajit ja piruetit.

Kukaan ei pyydä Robertia ratsastamaan, ja hyvä niin. Ei se olisi halunnutkaan.





(Robert ei mene tallille uudestaan. Se ei halua olla Vänrikinmäellä tutuissa maisemissa, tuttujen ihmisten keskellä.

Se ei halua tavata enää yhtäkään ihmistä, joka on tuntenut sen aiemmin.)





Isä ja äiti myyvät talon. Sitä varten isä tulee viikonlopuksi Suomeen: ne käyvät yhteisen omaisuuden läpi samanlaisella asiallisuudella ja tehokkuudella kuin mitä Robert muistaa niiden koko avioliiton olleen. Ne eivät tappele tai huuda tai edes kiihdy toisilleen. Ehkä ne ovat tehneet sen kaiken jo aiemmin.

Robert ei tiedä miksi ne erosivat, mutta isä ei puhu pojalleen kahta sanaa enempää ja katsoo sitä korkeintaan silmäkulmastaan, ja se kertoo Robertille ihan tarpeeksi.

Äiti on ostanut Liekkijärveltä paritalon puolikkaan. Siinä on kaksi makuuhuonetta ja takka, ja Robert ei halua miettiä miltä tuntuu olla 25 ja asua äidin kanssa.

Muuttokuorma ajaa Aleksanterin ja Robertin vanhan kodin ohi ja pysähtyy kolme pihatietä myöhemmin. Ulkona on kylmä ja pakettiauto peräkärryineen pitää palauttaa kahden tunnin päästä, mutta Robert ei voi olla pysähtymättä juuri ja juuri auki lapioidulle pihatielle sylissään laatikollinen äidin huonekasveja.

Aleksanterin ja Robertin vanhalla pihatiellä seisoo punainen farkku-Volvo, ja seinää vasten nojaa kaksi pulkkaa ja parhaimmat päivänsä nähnyt stiiga. Ikkunan alle on rakennettu lumiukko, jonka toinen silmä on pudonnut päästä ja porkkananenä puoliksi mustunut.

”Tuuppa nyt, ne paleltuu vielä! Varsinkin se peikko on tosi herkkä kylmälle!” äiti huikkaa yhtäkkiä ovelta villisti viittilöiden, ja Robertille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin kantaa kasvit sisälle.

Se sama peikonlehti nököttää surullisena keittiön pöydällä monta viikkoa myöhemmin kun Robert syö muroja. Ehkä se todella paleltui, poika miettii ja tökkää yhtä kasvin reikäisistä lehdistä lusikallaan.

Äiti on lähdössä töihin, ja se näyttää taskunreunaan kiinnitetyssä henkilökortissaan surullisemmalta kuin nyt. Sen työmatka on nyt pidempi, ja tallimatka, mutta Liekkijärvellä on halvempaa asua ja tapa, jolla äidin käsi silittää Robertin tukkaa, kertoo että se on mieluummin täällä näin kuin mitenkään muuten päin.

”Olisitko ehtinyt tänään käydä tallilla? Mä en millään ehdi enää töiden jälkeen ja kyllä se hevonen pitäisi ainakin juoksuttaa tänään eilisen jälkeen,” äiti juttelee ja pyyhältää ympäri asuntoa pitkää tukkaansa sukien.

Robertin lusikka kilahtaa kulhon reunaa vasten eikä se edes syö suutaan tyhjäksi ennen kuin vastaa. ”Enhän mä mitenkään pääse sinne.”

”Pääsethän, linkulla menet. Mulla on toi kortti tossa, siinä on aikaa vielä.”

”Ai bussilla pääsee nykyään Vänrikinmäelle?” Robert hymähtää ja lusikoi lisää muroja suuhunsa, keskittyen sitten silmäilemään pöydällä olevan mainoslehden tarjouksia.

Äidin raskas avainnippu kilisee eteisessä kun se nappaa sen mukaansa piirongin päältä. Sitten se huikkaa, ”No eikun sinne Seppeleeseen, sinnehän se muutti eilen,” ja, ”Laitellaan viestiä, moikka,” ennen kuin ulko-ovi avautuu ja sulkeutuu sen sanojen perässä.

”Seppeleeseen,” Robert toistaa tyhjälle asunnolle. ”Sinnehän se muutti eilen,” se kaikuu, ja katsoo ikkunasta kuinka äiti peruuttaa autoaan pois pihasta.





(Seppele on… Seppele.

Robertin sydän paukuttaa kylkiluita vasten raivokkaasti kun se ajattelee Seppelettä ja mitä kaikkea Seppeleen tallinovien takana on tapahtunut.)





Linja-autolla pääsee yhä Seppeleen lähettyville. Ketään ei jää samalla pysäkillä, mutta Robert vetää anorakkinsa kaulusta silti korkeammalle ja painaa pipoaan syvemmälle. Lumi narskuu sen kenkien alla ja pakkaspäivä saa nenänpään kipristelemään.

Se ei osaa tarkalleen nimetä sitä outoa möykkyä, joka sen vatsanpohjassa vetelee kärrynpyöriä, mutta tuntee sen kyllä sitäkin paremmin.

Morbid curiosity, Robert järkeilee, se se on kun saa poikaparan lauantaina talsimaan pitkin tuttua tienvartta. Se muistelee viimeisintä paluutaan Seppeleeseen, silloin kun Harry oli muuttanut Suomeen, ja epämukavat väreet hiipivät sen selkärankaa pitkin.

Kolmas kerta toden sanoo, kait.

Ei sillä, että Robert alkaisi nyt käydä taas tallilla. Tai ratsastamaan.

Ei, se kävisi vain juoksuttamassa hevosen koska äiti pyysi ja koska se sama äiti haki pojan Kallasta kotiin kyselemättä ylimääräisiä. Sen verran se on vähintäänkin äidilleen velkaa. Eihän sen tarvitsisi puhua kenellekään. Ehkä kukaan ei edes tunnistaisi — ehkä kukaan tuttu ei enää edes olisi siellä.

Sormia tumppujen sisällä kylmää, joten Robert sulloo ne housujensa taskuihin, yhä syvemmälle takkinsa kaulukseen kasvonsa piilottaen. Tietä ei oltu aurattu vielä, ja pojalla on vaikeuksia pysyä jonkun auton jättämässä, kapeassa rengasurassa. Silti, Seppeleen risteyksessä kun auto on matkannut toiseen suuntaan ja Robert on menossa toiseen, se alkaa vähän kaivata sitä uraa siinä märässä lumessa harppoessaan.

Seppeleen pihalla on autoja, mikä on sinänsä hassua — eihän Seppeleessä ollut viikonloppuisin niinkään ratsastustunteja. Maneesiinkaan ei matkannut kavionjälkiä, ja piha vaikuttaa muutenkin poikkeuksellisen autiolta. Tai, poikkeuksellisen ja poikkeuksellisen, eihän Robert tiennyt. Seppelehän oli saattanut mennä vaikka konkurssiin ja muuttanut toimintamuotoaan kokonaan. Ehkä se ei ollut enää edes ratsastuskoulu.

Seppeleessä tuoksuu samalta kuin vuosia sitten. Näyttääkin samalta, tai ehkä nostalgia tekee tepposiaan. Hiljaista siellä on tähän aikaan päivästä, hevoset ulkona ja vakiokävijät ties missä, ja Robert ottaa itselleen hetken jos toisenkin tavatakseen muutamia tuttuja nimiä karsinoiden ovissa: Lasse, jonka omistaa Kaspian Franssi, sekä Bonnie, joka on yhä Salman. Muita nimiä Robert ei äkkiseltään yhdistä, ja jos sen jalat pysäyttävät sen hetkeksi Harryn vanhan karsinan eteen, niin ainakaan kukaan ei ole sitä näkemässä.

Tallin pääkäytävälle on helppo sujahtaa, ja Kosmoksen karsina löytyy ennemmin kuin myöhemmin. Kosmos, kylttiin on kirjoitettu, ja nimen alla on äidin käsialalla sen nimi ja puhelinnumero. Maria Ketonen, Robert tavaa ja katsoo pyyhittyjä suhruja nimen taustalla — montako kertaa äiti on alkanut kirjoittaa Harrington ennen kuin on muistanut tyttönimensä? Pojan suunpieli nytkähtää ajatukselle, ja ennen kuin ajatus pääsee sen pidemmälle, käsi tarttuu sähkönsiniseen riimunnaruun ja nykäisee sen matkaansa. Kyllä se hevonen pihalta löytyisi, kyllä Robert nyt muistaa miltä Kosmos näyttää ja millainen loimi sillä oli ollut Vänrikinmäellä.

Tallin ovi avautuu ennen kuin Robert ehtii edes tarttua kahvaan. Sitten kuluu monta pitkää sekuntia kun Emmy katsoo Robertia ja Robert Emmyä.

”Robert,” Emmy sanoo lopulta. Sanoo. Ei kysy. Sitten se päästää irti ovesta, joka painautuu raskaasti kiinni, ja sitten on vain hiljaisuus, ja Robert, ja Emmy, ja Robert ja Emmy ja Seppele.

”Kosmos on varmaan ruunien kanssa,” Robert sanoo, koska ei se tiedä mitä muutakaan sanoa.

”Se on kolmosessa yksin,” Emmy kertoo ja katsoo riimunnarua pojan kädessä. Sitten se nostaa katseensa takaisin ylös ja hymähtää, ”En tiennytkään, että se on sun hevonen? Missä Ha—?”

”Se on äidin,” Robert keskeyttää ja samalla hengenvedolla tarttuu ovenkahvaan ja pujahtaa ulos kirkkaaseen talvipäivään ennen kuin Emmy ehtii esittää mitään jatkokysymyksiä. Sehän ei kenellekään kertoisi yhtään mitään Harrietista. Ei niiden tarvitse tietää. Ei niillä ollut oikeutta tietää enää.

Kosmos on juuri siellä missä Emmy sanoikin sen olevan, kolmostarhassa hamuilemassa olemattomia heinänkorsia loimi mahaa vasten pinkeänä. Hetken Robert vain katselee ruunaa aidan takaa.

Kosmos on pienempi kuin Harry oli, mutta siinä on jotain samaa silti. Ehkä se on se, että kumpikaan ei ole koskaan näyttänyt ulkoisesti miltään megaluokan superkilpurilta. Toisaalta, eihän Harry nyt koskaan ollutkaan ollut sitä — ei vaativan koluamista kotimaassa voinut juurikaan kutsua edes kilpailemiseksi. Ja eihän Kosmoskaan ole kilpuri: tokkopa äiti sillä innostuisi enää kilpailemaan.

Ruuna ei kiinnitä portin avautumiseen tai sitä kohti tulevaan ihmiseen mitään huomiota, niin paljon tärkeämpiä on viimeisetkin heinäjämät, mutta kun riimunnaru napsahtaa kiinni riimuun ja nykäisee vähän, se kyllä jättää hamuilun sikseen ja ottaa jo laiskan askeleen eteenpäin.

Robert ei liiku. Ruunakaan ei.

”Funny how the world works,” Robert mutisee ja taputtaa Kosmoksen kostunutta kaulaa. ”You were supposed to be here and then you weren’t, and now here you are anyway.”

Kosmos räpäyttää silmiään ja katselee jonnekin kaukaisuuteen, mutta muuten se ei noteeraa Robertin sanoja tai eleitä mitenkään. Jostain syystä se saa pojan hermostuneen sydämen vähän rauhoittumaan.

”Let’s go,” se sanoo ja lähtee talsimaan omia jalanjälkiään takaisin portille, ja Kosmos seuraa. Se on tavattoman säyseä, mutta jollain tavalla myös mitäänsanomaton, ja yhtäkkiä Robert muistaa Kerstin, joka oli hankkinut ruunalle lampaankarvaiset, pehmeät jännesuojat. Ihan vain, että joku oli halannut sitä. Tai edes sen jalkoja.

Robert ymmärtää, tavallaan, kun se kääntää Kosmoksen karsinaansa, vetää loimen sen päältä ja harjaa sen paksumman puoleisen talvikarvan ripeästi. Hevonen tuntuu lämpimältä loimen alta, Robert huomaa ja antaa kätensä seurata sen tasaista selkää yhden viipyilevän hetken ajan. Ruuna ei turhia liikehdi tai kuikuile, kunhan seisoo paikoillaan ja antaa Robertin puhdistaa sen kaviot, sukia sen pään, selvittää sen lyhyen harjan. Daniel sanoi joskus, että Kosmoksesta olisi vaikka ratsastuskouluhevoseksi. Robert ymmärtää hyvin miksi.

Liina on jätetty karsinanoveen roikkumaan eikä Robert vaivaudu suitsimaan hevosta. Emmy on kadonnut jonnekin, ja poika käyttää tilaisuuden hyväkseen: se kävelee hitaasti ja katsoo karsinoissa olevia nimiä yksi kerrallaan. Se tunnistaa vain yhden: Rösti. Uteliaisuus vie voiton ja Robert taluttaa Kosmoksen ohi uloskäynnin, toiselle puolelle käytävää. Siellä pojalle tuttuja nimiä on enemmän, kuten Laila, Charlie ja Windi.

Robert kääntää Kosmoksen ympäri ja matkalla kentälle se huomaa miettivänsä ihmisiä hevosten takana. Anni, Alviina, Cella. Cellaa se oli nähnyt viimeksi Kallassa, mutta sekin oli unohtunut siinä missä kaikki muutkin. Käviköhän Anni vielä Seppeleessä? Entä Alviina? Joko se oli saanut haaveilemansa oman hevosen? Vai oliko se vieläkin hapannaamainen tuntiratsastaja ja tallityttö Seppeleen nurkissa?

Kosmoksen askellus kentällä on laiskaa. Se luo itselleen uraa yön aikana sataneessa lumessa vaivattomasti mutta laahustellen, ja Robert antaa sen mennä menoaan. Se on vähän pulskassa kunnossa, ja paksu talvikarva näyttää nuhruiselta niistä kohdista mistä loimi oli painanut sen latteaksi. Suomalainen puoliverinen Sinevasta, Robert hymähtää itselleen ja naksauttaa kieltään. Kosmoksen askeleeseen tulee kiire, mutta se ei siirry raviin ennen kuin uudesta pyynnöstä. Se liikkuu ravissa letkeämmin kuin käynnissä, kroppa pitkänä aivan kuin sekin tietäisi, että kyse on muuttopäivän jälkeisestä verryttelystä eikä mistään sen enemmästä tai vähemmästä.

Mitä enemmän Robert pyörii ympyrää Kosmosta katsellen, sitä enemmän se pitää hevosesta ja sen piittaamattomuudesta.

Kouluhevoselta ruuna ei näytä kuin hetkittäin, poikaa huomaa yhtäkkiä ajattelevansa Kosmoksen kauniisti pyörivää laukkaa katsellen. Se ei kerää turhaa ilmaa alleen tai polje liikoja — energiatehokas, Aliisa olisi varmasti sanonut kaunistellen — mutta sen askellajit ovat selkeät ja potentiaaliset, ja se liikkuu rauhallisesti kaulaansa venyttäen. Se varmasti kokoaa hyvin, Robertin ajatukset ehdottavat.

Pojan on pakko pudistella päätään.

Ne vaihtavat suuntaa. Pyörivät lisää, käynnissä, ravissa. Vähän laukkaa. Pyörivät vielä toiseenkin suuntaan.

Sitten Kosmoksen askeleessa tapahtuu millisekunnin töksähdys, ja sen pää nousee hetkellisesti. Se ei kuitenkaan pysähdy, mutta Robert pysähtyy kun näkee pitkän letkan hevosia kävelemässä metsänreunasta kohti pihaa. Liina alkaa kiertyä pojan ympärille ja liike nykäisee lopulta Kosmoksenkin käyntiin, jättäen Robertille muutaman sekunnin aikaa kerätä liina käsiinsä. Jono ratsukkoja suuntaa kohti tallin edustaa, keskustelun äänet kaikuen rakennuksien seinistä takaisin pakkasilmaan, ja Robert kehottaa Kosmoksen reippaampaan käyntiin. Se siirtyy sievästi ja jatkaa elämäänsä sen kummempia muista hevosista häiriintymättä, ja Robertkin voi hetkeksi kääntää selkänsä seppeleläisille.

Juoksuttamisessa, tai ylipäätään ympyrän pyörimisessä on toki se huono puoli, että selkäänsä ei voi kääntää ikuisesti.

Robert ei tiedä miksi, mutta ensimmäisenä se tunnistaa Aleksanterin. Hevosta parhaan ystävänsä—entisen parhaan ystävänsä alla se ei tunnista, mutta se ei ole Punkku eikä varsinkaan Myntti. Samannäköinen kuitenkin, jollain tavalla: tumma, puoliverisen näköinen ja korkuinen. Aleksanterikin on samannäköinen kuin ennenkin: se on Allu.

Elämä tuntuu tietyllä tavalla hidastetulta filmiltä, kun Robert katsoo Aleksanteria ja Aleksanteri Robertia, ja Robert ei tajua että se tuijottaa kunnes sen oma huppu tulee tielle ja se on pakko taas kääntyä hevosensa tahdissa. Tällä kertaa se painaa katseensa Kosmoksen kavioihin ja niistä kopsahteleviin tilsoihin, eikä se katso enää Aleksanteria.

On kuin ei olisikaan, koska niinhän se on: Robert ei ole enää täällä, ei sillä tavalla kuin oli joskus, eikä Aleksanterin tarvitsisi vaivata sillä päätään.

[Robert]

7.4.2022

Seppele on universumin oikku.

Siellä aika pysyy aina paikoillaan, mutta samaan aikaan siellä kohtaa kaikki mennyt ja kaikki tuleva, ja Robert ei osaa solahtaa niistä mihinkään. Se ei kuulu Seppeleen menneisyyteen, saatikka sitten tulevaisuuteen, mutta ei se taida istua nykyhetkeenkään.

Liekkijärvi on seisahtanut paikoilleen vai onko sittenkään: Robert ei enää tunnista aiemmin kuolleiden liiketilojen valotauluja koristavia nimiä, eikä marketin parkkipaikallekaan käännytä enää samasta kohtaa. Mutta samalla se tietää vieläkin missä talossa Ranta-ahot asuivat ja missä Inkerin isällä oli tapana käydä lounastauollaan.

Ehkä ironia onkin siinä, että Robert ei tiedä asuvatko Ranta-ahot yhä siinä keltaisessa rintamamiestalossa tai käykö Inkerin isä vieläkin Liekkilounaalla aina kello 11:30. Ehkä ironia onkin siinä, että vaikka päälle päin asiat vaikuttavat samalta kuin viisi, kymmenen vutota sitten, ne saattavat kätkeä sisälleen vaikka mitä.

Seppele näyttää seesteiseltä. Tallirakennus seisoo tismalleen siinä missä se seisoi kun Robert ensimmäisen kerran tuli tapaamaan Annea ja Vennaa. On talo, jossa on asunut tallinpitäjä jos toinenkin apukädet alivuokralaisinaan, ja nurmen halki on kävelty niin monta kertaa, että polku ei enää kasva umpeen. Sitä Robertkin on ollut tallaamassa — viisitoistavuotiaana ja kaksikymmentävuotiaana ja nyt kaksikymmentäviisivuotiaana. Jälkensä se on jättänyt Seppeleenkin maille.

“Hei, ootko—tarvitko jotain, tai siis? Eksynyt?”

Robert ei koe olevansa eksynyt. Toki sillä ei ole kuraisia ratsastussaappaita jalassa tai kulahtanutta riimunnarua kädessään, mutta kai tänne kuuluu, tavalla tai toisella.

Niinpä se hymähtää. Katsahtaa takavasemmalle pyrähtänyttä miestä olkansa yli.

”Eksynyt?”

Miehen huulet venyvät ohueksi viivaksi, ja se levittää vähän käsiään. ”Niin?”

Robert puraisee huultaan, ja antaa katseensa juosta miehen päästä jalkoihin ja takaisin. Se ei tunnista sitä, ei edes etäisesti—voisiko mies olla jonkun tutun tallilaisen kumppani tai jotain?—eikä sitä oikeastaan edes kiinnosta.

Kirpeä pikkupakkanen saa nenän vuotamaan.

”Oikeestaan, onko Anne täällä jossain?”

”Anne?”

”Niin.”

”Sä etit… Anne Ollilaa?”

Toinen ei voi olla kamalasti Robertia vanhempi. Se on samanpituinen. Tervepainoisempi, varmasti. Eikä Robert pysty edes arvaamaan kuka se on.

Jos se jotain pystyy arvaamaan, niin sen mitä se toinen siitä ajattelee.

”Nevermind,” Rober tarjoaa kohteliaasti ja nyökkää miehelle hyvästien merkeiksi ennen kuin ottaa jalat alleen.

”Eikun odota! Kyllä me sulle Anne löydetään! Se on varmasti jossain! Mä vaan mietin—” toinen huutelee perään, mutta Robert tarpoo pakkasen kovettamalla hangella jo päättäväisesti kohti tallia. Sen on tarkoitus noukkia matkaansa Kosmoksen estesatula, jonka äiti haluaa lähettää satulakaupan vaihdossa jollekin naiselle toisella puolella Suomea. Ei sen ole tarkoitus jäädä tänne seurustelemaan. Eikä se tiedä mitä se olisi Anneltakaan kysynyt.

Ehkä sitä, onko sillä vielä paikka Seppeleessä.

Aamupäivän ja iltapäivän välillä on ikkuna, etenkin arkipäivinä, kun talli kuin talli on hiljainen. Seppele ei ole poikkeus, ja kun Robert astuu tallikäytävälle, se ei kohtaa kuin käytävää lakaisevan Inkerin.

”Katos.”

Robert hymähtää.

Inkeri pysähtyy. Nojautuu harjanvarteensa.

”Sä näytät ihan karseelta. Kysyisin mitä sulle on tapahtunu mut ei mua oikeestaan ees kiinnosta,” se sanoo, toinen suunpieli huumorittomaan hymyyn kohoten.

”Hyvä,” Robert vastaa ja kävelee blondin ohi kohti satulahuonetta.

”Eiku ainiin,” Inkerin ääni kuitenkin helähtää sen perään. Ei tarpeeksi, että Robert pysähtyisi ja olisi tarttumatta oven kahvaan. ”Mähän tiedän tasan tarkkaan mitä sulle on tapahtunut.”

Robertin sormet puristavat kahvaa, mutta se ei saa ovea avattua. Se tuijottaa kalpeita rystysiään vasten kulunutta terästä, messinkiä, mitä ikinä kylmää ja kalskeaa materiaalia ovenkahva onkaan. Sydän muuttaa rytmiään luvatta ja keuhkoissa tuntuu jokin karvas, ja se sama karvas pala löytää tiensä myös Robertin kurkkuun.

Kaikesta huolimatta, Robert kääntyy katsomaan Inkeriä. Kohtaa sen uhmakkaasti kohotetun leuan ja kirkkaasti palavat silmät.

”Ooksä ollut jossain vieroituksessa jo?” Inkeri kysyy. Sen ääni on vähän kuin ne olisi pelaamassa pokeria ja Inkerillä on pöydällä värisuora ja Robertilla kasipari.

Robert päästää irti ovenkahvasta.

”Missä vieroituksessa?”

Inkeri tyrskähtää, mutta sen äänessä ei ole mitään huvittunutta. ”No sen sun huumeongelman takia, tietty.”

Robert tuntee pienen nykäisyn silmäkulmassaan. Pyörteen vatsassaan. Puristuksen rinnassaan. Sitten, hyvin pienellä äänellä, se vastaa: ”Ei mulla ole mitään huumeongelmaa.”

Inkeri katsoo sitä pitkän tovin. Sitten se kohauttaa olkiaan ja jatkaa heinänkorsien lakaisemista karsinaan. ”Hassua, mä oon ihan varma et näin sut sillon tuparien jälkeen Fleimissä.”

Robert muistaa Pyryn, Aleksanterin ja Inkerin tuparit. Joku Cellan kaveri oli ajanut ne sinne, ja se oli päätynyt nukkumaan Allun sängyssä, ja se muisti kesän kuumuuden ja reikäisen hyttysverkon.

Se ei muista mitä tapahtui tuparien jälkeen Fleimissä, tai missään muuallakaan.

Se muistaa kuinka kesäyön valo oli tulvinut ikkunasta Allun makuuhuoneeseen ja saanut sen poskipäät näyttämään terävämmiltä kuin yleensä, ja se muistaa seuraavan aamun ja Pyryn pehmeän hymyn teekupin takaa, ja se muistaa Cellan kaverin auton takapenkin vaalean nahkaverhoilun ja kuinka se oli polttanut paljasta reittä.

Se ei muista paljoakaan sen jälkeen. Satunnaisia kohtauksia sieltä täältä: milloin Liekkijärveltä, milloin Kallasta; milloin tuttujen, milloin tuntemattomien kanssa.

”Sitten sä varmaan näit mut siellä,” Robert vastaa Inkerille.

”Niin,” Inkeri huikkaa karsinasta katsomatta ylös. ”Sitä vaan et kannattaa varmaan miettiä kuinka moni muu tietää. Miettiä kuinka paljon kannattaa naamaansa täällä näyttää.”

Robert painaa satulahuoneen kahvan alas ja astuu sisään sanomatta sanaakaan. Raskas ovi painuu kiinni sen selän takana itsekseen. Etäinen, tasainen harjan ääni kantautuu käytävältä edelleen. Joku ulko-ovista käy. Juuri ja juuri seinien läpi kantamatonta keskustelua. Sydämen pauke korvissa.

Kosmoksen estesatulassa on tummansininen suojus, Robert muistaa.

Kosmoksen estesatula on alimmalla rivillä, toinen vasemmalta, Robert muistaa.

Niinpä se pudistaa päätään kerran, kahdesti. Tarttuu satulaan ja nykäisee sen mukaansa. Satulahuoneen ovi narahtaa auetessaan ja kaksi päätä käytävältä kääntyy katsomaan äänenlähdettä — Robertia. Tai satulaa.

“Täs on muuten Hannes,” Inkeri sanoo niin kovalla äänellä, että Robert varmasti kuulee. “Hannes on täällä omistaja nykyään.” Sitten se kääntyy Hanneksen, sen pihalla olleen miehen puoleen. “Robertin äidillä on hevonen täällä. Ettet ihmettele jos se pyörii täällä.”

Hannes nyökkää vähän liian hätäiseen ja puristaa kasvoilleen hymyn, jonka väkinäisyydestä Robert ei osaa sanoa juuta eikä jaata. “Joo, me nähtiinkin tuossa pihalla!”

“Joo,” Robert vastaa. “Ei hätää, en tuu pyörimään. Oli kiva tavata.”

Isoherra Tallinomistaja räpäyttää silmiään hämmentyneenä, ja se sen hymykin kuivuu vähän kasaan. Robert ei ole enää näkemässä kuinka paljon — se on jo kiireenvilkkaa marssimassa kohti autoa. Satulan se hylkää takapenkille, minne se saa jäädäkin, ja ajomatka tallilta tutuille kotinurkille on tähän aikaan päivästä nopea.

Kadunvarressa seisoo auto jos toinenkin.

Ei sillä, että se olisi jotenkin harvinaista, mutta yksi autoista kiinnittää Robertin huomion syystä tai toisesta. Toisaalta, niin kiinnittää naapurin tuttuakin tutumpi etuovi, joka oli joskus Robertinkin etuovi.

Eteisessä haisee kahvi ja rööki, ei mitenkään normaalista poikkeavasti, eikä Robert huomaa ylimääräistä kenkäparia tai naulakossa roikkuvaa miesten talvitakkia, joka ei ole sen oma. Se heittää omansa takkinsa toisen päälle. Nykäisee pipon päästään hyllylle, potkii kengät jaloistaan.

“Se satula on autossa,” se huikkaa äidilleen ja tiputtaa auton avaimet eteisen lipastolle. “Näin sen uuden tallinomistajan.” Keittiössä kahvinkeittimessä on kupillinen jäljellä, ja vedenkeittimessä on vielä valo päällä. Robert ottaa itselleen kupin, valitsee pussin teetä itselleen. Katsahtaa keittiöstä ruokapöytään. “Se luuli, että mä oon joku narkkari tai—”

Aleksanterin huulet ovat puristuneet yhteen ja sen kahvikupista nouseva höyry nousee melkein sen leukaperiin asti. Se näyttää samalta kuin Robert muistaa: silloin kun ne olivat kahdeksantoista ja yhdeksäntoista; kaksikymmentä ja kaksikymmentäkaksi, kolme, neljä.

“What the fuck’s he doing here?” Robert kysyy.

Kukaan ei sano mitään.

Allu näyttää samalta kuin Robert muistaa: sen uuden kotitalon yläkerrassa, siellä missä kesäkuun yö oli valaissut sen auringon värittämiä kasvoja. Se oli ollut kuuma, niin kuuma että Robert oli tuntenut siitä hohkavan lämmön päiväpeitonkin läpi, ja se oli hieronut kasvojaan ja haissut kaljalta ja röökiltä. Sen silmät oli hädin tuskin pysyneet auki kun se oli noussut kyynärpäänsä varaan ja katsonut Robertia tavalla, jolla se ei koskaan aiemmin ollut.

Kuuma vesi valuu kupin reunojen yli ja tasolta lattialle, suoraan Robertin sukille. Se kavahtaa taaksepäin, vedenkeittimen kannu tasolle kalahtaen.

“Fuck,” se kiroaa. Katsoo äitiään, joka istuu empaattisen näköisenä ruokapöydän ääressä Allua vastapäätä, pää kallellaan. “Fuck,” Robert sanoo taas ja tarpoo suoraan eteiseen. Se sulloo märät sukkansa takaisin kenkiin, autonavaimet ja takin mukaansa repien.

Fuck this, todellakin.

[Robert]

25.4.2022

On kaksi asiaa, joita Robert on vältellyt parhaansa mukaan: Seppeleessä käyminen ja Aleksanterille puhuminen.

Ensimmäisenä mainittua se yhä tekee pakon edestä, ehkä kiitollisuudenvelassa äidilleen. Kevätaurinko paistaa kentän laidalle niin iloisesti kasvoja lämmittäen, että Robertin mielessä pyörähtää aurinkorasva. Pisamat. Pigmettinsä kadottaneet kohdat kasvojen oikealla puolella.

Kuin vaistomaisesti poika huomaa katseensa lipuvan sinne missä ponitalli oli vielä joskus seisonut ja missä se ei ollut seisonut moneen vuoteen kuin korkeintaan vakuutusyhtiön jarruttelemina poroina.

”Ja sitten teen diagonaalille kolme vaihtoa,” äiti selittää ehkä enemmän Kosmoksen sivulle kääntyneille korville kuin kentän aidan ulkopuolella seisovalle pojalleen. ”Se keskimmäinen on jotenkin tosi vaikeen olonen, voitko vähän katsoa sitä?”

Robert hymähtää myöntävästi huolimatta siitä, ettei se rekisteröinyt juuri sanaakaan. Sen sijaan se kysyy: ”Selvisikö se tallipalo koskaan?”

Jos se katsoo tarpeeksi kauan, se voi melkein nähdä ilmiliekeissä roihuavan ponitallin silmiensä edessä.

”Mikä tallipalo?”

Robert kääntyy katsomaan äitiään. Aurinko porottaa juuri ratsukon takaa, pakottaa pojan siristämään silmiään. ”No se kun täällä oli se iso tulipalo.”

”En mä muista, olihan siitä kaikenlaisia huhuja silloin,” äiti aloittaa ponnekkaasti, mutta sen ääni haihtuu olemattomiin sitä mukaan kuin sen katse karkaa jonnekin kaukaisuuteen.

Robertkaan ei muista. Eikä sillä kai ole väliä.

Mutta ehkä, ehkä jos Robert todella muistelee, se muistaa paitsi savun karheuden kurkussaan ja vesikellot ihollaan, niin myös kuinka se päivä oli yksi viimeisiä, jolloin se koki enää kuuluvansa tänne.

Ehkä siksi sillä on väliä.

Kosmoksen laukanvaihdot ovat mitäänsanomattomia. Robert ei ole koskaan ollut näin pitkään ratsastamatta, mutta vuodet kouluratsastajana on vaikea ravistaa pois selkärangasta. Kosmos on laiska. Vetelä. Tai ehkä vain fiksu: miksi tehdä sen enempää kuin siltä pyydetään? Robert antaa katseensa seurata hevosen laahustavaa laukkaa, latteita vaihtoja, pitkänpuoleista työskentelymuotoa.

Ehkä äiti ei halua vaatia siltä enempää. Ehkä hevonen ei pysty enempään. Paitsi pystyyhän se: Robert on nähnyt ruunan Anmarin alla. Silloin se oli näyttänyt ihan oikealta kouluhevoselta, eikä tällaiselta laiskanpulskealta — ja ihan vaan pulskalta — ratsastuskouluhevoselta. Ehkä seura tekee kaltaisekseen, Robert huomaa ajattelevansa. Mitä se ei huomaa, on ajatuksesta huvittunut kare sen huulilla.

Treenin jälkeen linnut laulavat kovempaa kuin ajatukset juoksevat Robertin päässä, ja Kosmoksen klippaamaton kaulakarva on hiestä kiharalla. Äidin kasvot punottavat ja se väittää jalkojen tuntuvan spagetilta, joten Robert ottaa ohjat käteensä.

Kosmos vetää syvään henkeä, ja kun se päästää kaiken sen ilman takaisin ulos, Robert tuntee lämmön kylmettyneissä rystysissään.

Kevät on aina ollut Robertin lempiaikaa.

”Pitäiskö meidän hakee jätskit tai jotain?” äiti ehdottaa hiukset päänahkaa vasten liimautuneita ja kypärän jättämä jälki otsassaan. ”On niin ihana päivä!”

Tallinkin ovi aukeaa normaalia kevyemmin, ja aurinko maalaa kaikki ilmassa leijuvat pölyhiukkaset ja karvat kultaiseksi, raidoittaa tallin kuluneen betonikäytävän ja Aleksanterin kirjavat kasvot—

”Oh shit,” karkaa Robertin suusta ennen kuin se ehtii pysäyttää hiljaisia sanoja.

Aleksanterin leuassa on mustelma. Se on sellainen ruma, vihreän ja keltaisen välivaiheessa oleva mustelma. Viikko, Robert huomaa ajattelevansa, ja sen sormi värähtää. Käsi nousee, melkein Aleksanterin rinnan tasolle ennen kuin se pysähtyy itsekseen. Aivan kuin Robertin käsi muistaisi tilanteen paremmin kuin poikarukka itse.

Siinä hetkessä on jotain pysähtynyttä, ja Aleksanteri näyttää paitsi pelästyneeltä niin myös nuoremmalta kuin se oikeasti on. Ovatko ne samanikäisiä keskenään? Robert ei edes muista, mutta se ei saa silmiään irti Aleksanterin turvonneesta huulesta. Siinä on jo tumma rupi, ohuempi mitä huulihalkioiden yleensä ovat.

”Mitä sulle on tapahtunut?” Robert kysyy kun Kosmos tuuppaa sitä selkään kyllästyneenä, pakottaa sen askeleen lähemmäs kohti Aleksanteria. Niin lähelle, että se ei voi enää vältellä Aleksanterille puhumista. Niin lähelle, että se kohotettu mutta paikoilleen jähmettynyt käsi koskettaa Aleksanterin käsivartta. Ohimennen, mutta koskettaa kuitenkin, ja se on tarpeeksi ajamaan Aleksanterin askeleen taaksepäin.

”Ei mitään,” se sanoo, ja sitten se katsoo Robertia vielä kerran, ja that’s that. Sitten se on jo kääntynyt kannoillaan ja Robert ei voi muuta kuin katsoa kuinka se vetää hupun hiusten peitoksi ja sujauttaa sitten kädet taskuihinsa.

”Mitäs Allulle oli tapahtunut?” äiti kysyy uteliaana hetken päästä, Kosmoksen karsinan suomassa yksityisyyden illuusiossa.

”En mä tiedä,” Robert vastaa. Sitten, vähän hiljaisemmalla äänellä, se lisää: ”Enhän mä enää tunne sitä.”

[Robert]

26.4.2022

Liekkijärven ruokakauppa on muuttunut. Ei vain tuotteet hyllyillä tai ihmiset kassan takana, vaan kaikki muukin: asiakkaat, käytäväjärjestys, jopa sisääntulon paikka.

Robert seisoo säilykehyllyn edessä sormet ostoskärryjen kahvaa nakutellen. Tonnikalapurkkeja on kahdeksaatoista eri sorttia, ja kun ne vihdoin loppuvat, hyllyt jatkuvat seuraavilla lihoilla, vihanneksilla, hedelmillä. Tomaateilla. Murskaa, sosetta, paseerattua; valkosipulilla, basilikalla; öljyssä, vedessä. Purkki purkin perään, kaikki siististi käännetty etiketit eteenpäin.

Muutama hyllypaikka on tyhjä. Mangonviipaleet sokeriliemessä, Robert lukee pienestä näytöstä. Sen yläpuolella on purkillinen päärynälohkoja mehussa. Digitaalisessa näytössä purkin alapuolella lukee jotain persikanpuolikkaista.

Robert on tarttunut päärynäpurkkiin ennen kuin se ehtii pysäyttää itseään.

Purkki on väärässä paikassa ja ehkä—

“Robert!” kuuluu kujertava ääni uhkaavan läheltä. “Ruokaostoksillako? Tosi kiva hei nähdä suakin! Luulin, että oltaisiin törmäilty enemmänkin tuolla kisakentillä. Tiedäthän, pienet piirit ja kaikki.”

Alviinan mairea hymy on juuri sellainen kuin Robert muistaa. Se ei ole muutenkaan muuttunut: yhtä pitkät sääret ja letit kuin silloin joskuskin. Ehkä sillä on vähän enemmän purppuraa silmien alla, jokunen väsynyt ryppy samassa paikassa. Etäisesti Robert muistaa kuulleensa, että Alviina oli, on hevosenomistaja. Ehkä se muistaa väärin. Ehkä ei.

“Alviina”, Robert toteaa.

Alviinalla on käsivarrellaan ostoskori. Siellä on pussi riisiä — sellainen, joka ei ole oikein mitään merkkiä, Robert huomasi. Pussi riisiä ja yksi sellainen säilykepurkki, jossa on aina joko kikherneitä tai linssejä tai jotain papuja, ja valkosipulilla maustettua tomaattimurskaa. Kaksi purkkia, koska ne ovat tarjouksessa. Robert tietää sen vain koska oli ajatellut ostaa niitä itsekin. Kaksi. Vaikka tarvitsi vain yhden.

Kun pojan katse nousee takaisin ylös, Alviinan hymy on vain levinnyt.

“Millasia ostoksia sä oot oikein tekemässä kun oikein kärryt oot ottanut?” se kysyy, ja Robert ei osaa vastata. “Ettekö te ihan kaksin asu Marian kanssa kuitenkin?” se jatkaa, ja Robert tunnistaa sen äänensävyn. Se on se, jota Alviina käyttää silloin kun se ei halua paljastaa kaikkia kortteja kädessään, mutta suorastaan palaa halusta kertoa muille, että sillä toden teolla on kortteja kädessään.

Robert on huono korttipeleissä. Toisaalta, onko kukaan hyvä kun vastuksena on Alviina Herrala?

Ostoskärryissä on banaaniterttu, jossa on kolme banaania ja vaakalappu liimattu pituussuunnassa koska Robert joskus luki jostain, että myyjiä ärsyttää yrittää skannata banaanin ympärille liimattuja lappuja. Mitään muuta poika ei ole vielä saanut kärryynsä kerättyä, ja ehkä juuri siksi Alviina astuu tottunein elkein lähemmäs ja kysyy—ei kysy, vaan kertoo: “Oot varmasti autolla liikenteessä jos oot tekemässä isoja ostoksia. Onko liikaa vaivaa jos ajat mut tallille tästä?”

On, Robert ajattelee. Sen sormet lopettavat kärryjen kahvan nakuttelemisen. Käärivät itsensä sen ympärille. Puristavat tiukasti.

“Äiti odottaa mua kotiin kohta.”

Alviina hymyilee. “No laitat sille viestin, että heitätkin ystävän tallille!”

“Ei mulla ole puhelinta”, Robert sanoo. Alviina räpäyttää silmiään ja näyttää nanosekunnin ajan hämmentyneeltä. Niin. Robertilla ei ole puhelinta. Tai on, kotona, koska sen puhelin on riisuttu kaikesta ylimääräisestä, kuten liittymästä. Niin on helpompi seurata kehen Robert pitää yhteyttä, äiti oli järkeillyt, ei tulisi houkutusta olla yhteydessä diilereihin, ja jos tulisikin, äiti huomaisi asian ajoissa.

Robert räpäyttää silmiään takaisin. Sitten se töksäyttää: “Mukana. Siis.”

Alviinan huolitellut kulmakarvat nytkähtävät. “No laitan mun puhelimesta sille viestin. Muistatko numeroa?”

“En”, Robert valehtelee.

“Ei se haittaa”, Alviina hymyilee kauniisti. “Mehän nähdään se tallilla sitten. Eikö?”

Niinpä ne kävelevät peräkanaa kassalle, missä Alviina auliisti silkkaa kohteliaisuuttaan tarjoaa maksamaan myös Robertin banaanit vaikka banaanien kilohinta on noussut viime kuukausina kuin häkä. Sitten ne kävelevät peräkanaa autolle, missä Alviina asettaa kauppakassin takapenkille ja livahtaa apukuskin paikalle kuin olisi useinkin Robertin kyyditettävänä.

Auto hurahtaa käyntiin.

Alviina katsoo hetken ajotietokoneen näyttöä, mutta pysyy hiljaa kunnes Robert laittaa pakin päälle ja lähtee peruuttamaan pois parkkiruudusta. Sitten se kysyy: “Etkö sä laita turvavyötä? Miksei radio oo päällä?”

Robert ei vastaa. Ei se jaksa turvavöitä tai radioita. Eikä mitään muutakaan. Ei Alviinaakaan, mutta se uskoo pääsevänsä Alviinasta helpommin eroon jos tanssii sen pillin mukaan. Niin se oli aina aiemminkin onnistunut. Alviinan pää kallistuu, ja ehkä se kirjaa johonkin henkiseen muistikirjaansa nämä asiat: taustalla itkevän turvavyöhälytyksen ja Robertin vastaamattomuuden, kaupasta ostetut kolme surullista banaania ja kiinni olevan radion.

Siinäpä kirjaa, Robert miettii.

Alviina on hiljaa.

Se ei yleensä ole kovin hiljaa.

Se saa suunsa auki vasta Seppeleen pihassa. Vasta kun Robert on kääntämässä avainta virtalukossa, Alviina sanoo: “Vuokraaja sanoi, että yksi Charlien suojista on taas jossain. Varmasti jonkun tuntsarin kamoissa.”

“Vuokraaja?” Robert kysyy.

“Sellainen Olga. Se vuokraa Charlieta”, Alviina selittää ja lisää loppuun vielä, “Mun hevosta.”

Robert oli siis muistanut ihan oikein. Se astuu ulos autosta, kohtaa Alviinan katseen auton yli, eikä se tiedä onko se utelias vai vain kohtelias kun se kysyy miten Alviinalla on hevosensa kanssa mennyt.

Alviina kiertää auton ja viittaa Robertin kävelemään kanssaan, eikä se moikkaa yhtäkään tallilaista matkalla parkkipaikalta talliin. Ei edes Cellaa, jonka tervehdys on osoitettu ehkä molemmille tai sitten ei kummallekaan, eikä Robert osaa kuin painaa katseensa maahan, kädet taskuihinsa, ja seurata Alviinaa ihan hiljaa.

“Etkö sä ole yhtään seurannut?” Alviina vihdoin kysyy kun se astuu talliin omistajan elkein. “Kisoja tai mitään?”

“En”, Robert tunnustaa.

“Hmm”, Alviina myhisee ja kurkistaa Charlien tyhjään karsinaan. “Meillä on mennyt hyvin. Kisataan kenttää ja kaikkea. Charlie on todella tasokas. Mutta kyllähän sä sen tiedät, eikö se opettanut sut takaisin esteille silloin joskus?”

Robert kohauttaa olkiaan niin että takki vain kahahtaa. Se seuraa Alviinaan kuuliaisesti tuntilaisten täyttämällä käytävällä, aina satulahuoneeseen asti. Siellä Alviina kaivelee paikkoja kunnes tuhisten suuntaa yksäripuolelle ja sieltä ulos. Sade on alkanut ripsotella taivaalta hiljalleen, kuin lopullinen lupaus kevään saapumisesta, ja Alviina vetää turhautuneesti huppua päähänsä yhä kalliista lampaankarvasuojista puhisten.

Kaikki siitä menee Robertin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ja sen vauhti hidastuu niin, että Alviinan on tarrattava sitä käsivarresta. Siitäkään huolimatta Robert ei saa katsettaan irti Aleksanterista, joka nököttää juuri ja juuri sateensuojassa rööki sormiensa välissä.

Aleksanteri näyttää väsyneeltä, ja sillä on vieläkin rupi huulessa ja mustelma leuassa, ja puhelimen valo katoksen alla saa sen kasvot näyttämään sinertäviltä. Ruudun valo himmenee ja sammuu sitten kokonaan, ja Robert huomaa sen vain siksi, ettei pieni valkea neliö enää heijastu Aleksanterin silmistä.

Niistä silmistä heijastuu paljon muuta. Jotain surullista ja hämmentynyttä, mutta myös jotain katkeraa, ja sillä hetkellä Alviinan sormet, jotka ovat puristuneet Robertin käsivarren ympärille, tuntuvat polttavilta. Viimeiset metrin vanhan autotallin karsinoille tuntuvat maileilta ja jopa sade vaikuttaa tippuvan hitaammin kuin hetki sitten.

Alviina päästää viimein irti ja ponien kanssa puuhastelevat tytöt hiljenevät kaksikon nähdessään. Ilmeisesti se suojakin osuu Alviinan silmään, sillä yhtäkkiä lettipää jo porhaltaakiin eteenpäin ja jättää Robertin oman onnensa nojaan.

Se on viimeinen asia, mitä Robertille kannattaa tehdä: jättää se oman onnensa nojaan.

Autotallista on helppo luikahtaa ulos. Helppo pöllähtää kevätsateen kasteltavaksi. Helppo kääntyä kulman ympäri ja kohdata Aleksanterin katse.

Ne ovat aina puhuneet paljon katseilla. Tai telepaattisesti. Tai ehkä ne eivät ole vain puhuneet ollenkaan — ei niiden ole tarvinnut. Robert ei tiedä miksi se on aina tuntenut olevansa eniten kotona juuri Aleksanterin seurassa.

Katoksen alle sujahtaminen on vaikeampaa kuin mitä Robert oli ajatellut, mutta sen ihon alla kutisee liikaa etteikö se kutsuisi itseään Aleksanterin seuraan. Hitaasti se nostaa kätensä, nipistää Aleksanterin kylmien sormien välissä palavan röökin omiensa väliin.

“Ethän sä polta”, Aleksanteri saa sanottua juuri kun Robert hengittää sisään.

“En mä poltakaan”, se sanoo ennen kuin puhaltaa keuhkonsa taas tyhjiksi ja ojentaa röökin takaisin Aleksanterille. Ei se valehtele, periaatteessa: eihän se poltakaan. Mutta sehän on riippuvuuksissa koko idea: sijaistoiminnot. On kehiteltävä pienempi paha. Kerran Robert tapasi alkoholistin, joka joi alkoholin sijaan kahvia pannutolkulla, ja narkkasin, joka neuloi silloin kuin teki mieli piikittää.

Aleksanteri ei voi olla tuijottamatta Robertia, ja Robert ei tiedä mitä sanoa. Se ei halua pyytää mitään anteeksi, koska eihän se ole tehnyt mitään Aleksanterille. Ei se ole tilivelvollinen Aleksanterille, tai kellekään muullekaan.

Niinpä ne vain seisovat siinä autotallin katoksen suojissa kunnes rööki on palanut niin pitkälle, että se polttaa Aleksanterin sormia ja poika melkein pudottaa sen sihahtaen. Robert ei osaa tehdä käsillään mitään. Sen ihon alla vilisee jotain, joka ei ole edes olemassa, eikä se voi muuta kuin raapia kämmenselkäänsä poissaolevasti, ja se haluaisi koskettaa Aleksanteria. Se haluaisi halata Aleksanteria, koska ehkä Aleksanteri ei ole muuttunut vaikka kaikki muu onkin.

Mutta Aleksanterin huuli on halki ja sen leukaperissä on mojova mustelma, ja ehkä se on muuttunut kuten kaikki muukin.

Sitten Aleksanteri ojentaa röökiä takaisin Robertille, ja joku pieni ääni Robertin sisällä lupaa, että Allu on yhä Allu. Rööki keuhkoissa tuntuu yhtä aikaa helpottavalta ja väärältä, ja Aleksanterin suunpieli nytkähtää oudosti. Vähän kuin se haluaisi sanoa jotain, muttei tiedä mitä.

“Mitä sun naamalle tapahtu?” Robert kysyy hiljaa.

Aleksanteri heilauttaa puhelintaan heikosti. “Mä laitoin sulle viestin.”

“Ei mulla oo puhelinta nyt”, Robert kertoo. “Äiti ei luota muhun.”

“Mut sähän oot aikuinen”, Aleksanteri sanoo kuin asia olisi itsestääselvyys. Ja niinhän se onkin, mutta samalla ei.

“She has a reason”, Robert lupaa ennen kuin vie röökin taas huulilleen. “Trust me.”

Aleksanteri ei vastaa mitään.

Robert ei tiedä miksi se puristaa keuhkoja niin paljon.

Siinä ne sitten seisovat, hiljaisuudessa, joka ensimmäistä kertaa koskaan tuntuu painavalta, vaikealta. Sitten Robert kysyy: “Are we okay?”

Ja Aleksanteri nyökkää, mutta se ei katso Robertia silmiin.

[Robert]

6.5.2022

”Tarvisin tänään vähän apua tallilla, meillä on nyt se Astiorin penkki sovituksessa. Se Pecuinon oli ihan kiva, mutta hirveä istua kun Kosmolla on välillä niin iso laukkakin… Harmittaa vieläkin kun se Armatan yleissatula ei sopinut sen selkään, siinä oli kyllä niin hyvä istua…”

Kello on seitsemäntoista yli viisi aamulla. Linnut laulavat ulkona ja aurinko on jo noussut, tai nousee parhaimmillaan, ja Robertin silmät tuntuvat pysähtyneiltä. Televisiosta tulee jääkiekkoa — tuli silloin kun se nukahti, tuli nyt kun se heräsi, ja tuntuu kuin aika ei olisi edennyt mihinkään. Selostus on englanniksi, mutta se puuroutuu äidin poissaolevan jaarittelun alle. Satulamerkit sujahtavat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ja televisioselostuksen Aaltonen, Hintz, Tkachuk, Mangiapane tekevät ihan samoin.

Äiti on juuri tullut töistä. Sillä on työvaatteet päällä: sininen paita ja erisävyiset mutta silti siniset housut, valkoinen villatakki ja avainnauha, jossa roikkuu hely jos toinenkin. Se ei kuulosta väsyneeltä, mutta tapa, jolla se tyhjentää taskujaan ja ravistaa takkinsa pois on. Se ei kuulosta väsyneeltä, mutta sen hymy ei yletä silmiin asti ja sen vaikka ylttäisikin, tiellä on silmäpussit, joiden uurteisiin on jämähtänyt halpaa peitevoidetta.

Se ei kuulosta väsyneeltä, mutta jokainen sen eleistä huutaa väsymystä, ja Robert ei tiedä miten paljon siitä on sen syytä.

Kello on kaksikymmentä yli viisi aamulla, ja televisiossa jääkiekkopeli on mainoskatkolla, ja sohva Robertin vierellä painuu alas. Äiti istuu siihen. Se haisee steriililtä. Käsidesiltä ja sairaalalta. Etäiseltä. Mutta sen käsi on lempeä kun se silittää poikansa poskea, upottaa sormensa sen hiuksiin. Ne ovat rasvaiset, koska Robert ei ole pessyt niitä moneen päivään, mutta äiti ei välitä. Kärsivällisesti se sukii kätensä läpi niiden rasvaisten hiusten kuin kampaisi niitä, pysähtyen takkujen kohdalla ja selvittäen se hellästi.

“Tulisitko? Katsoisit vähän miten se liikkuu sen Astiorin kanssa.”

Peli jatkuu. Valkoisissa elipaidoissa on vihreää.

“Okei”, Robert kuiskaa äidille.

“Kiva”, se kuiskaa takaisin. “Käyn vähän nukkumassa, mennään iltapäivällä, jooko? Oletko sä nukkunut yhtään?”

Poika nyökkää äitinsä käden alla, ja äiti ei sano mitään, huoahtaa vain. Sitten paino sohvan istuintyynyllä muuttuu taas kun äiti nousee ylös. Sen sormi sipaisee Robertin terävää poskipäätä vielä kerran, ja sitten se kysyy: “Miltä tuntuu?”

Robert ei sano mitään.

Äiti hymähtää. Sellaisella teennäisellä tavalla, jolla se yleensä hymähtää. Jolla se yrittää tehdä tilanteista helpommin ymmärrettäviä itselleen.

“Tuntuuko samalta kuin pitkän kisareissun jälkeen?”

On hiljaisuus, jonka rikkoo vain televisiossa tehty maali ja sitä seuraavat hurraukset. Not everything feels like something else, Robert haluaisi sanoa mutta ei sano.

Sitten äidin käsi silittää pojan hiuksia vielä kerran, ja sitten se lähtee olohuoneesta omaan makuuhuoneeseensa. Se sulkee oven perässään. Välillä Robert miettii, mitä sen oven toisella puolella tapahtuu. Istuuko äiti koskaan sänkynsä reunalla ja miettii miksi sen elämä on tällaista? Kaipaako se isää, ja koiraa, ja poikaa joka on täällä ja läsnä? Kaduttaako sitä, että se haki kotiin pojan, joka on nyt täällä muttei koskaan läsnä?

Ajatteleeko se, että Robert pilasi sen elämän?

Ajatus saa ihon kirvelemään ja kämmenet hikoilemaan, ja Robert pyörähtää sohvalla selälleen. Katon puupanelointi on huolimattomasti tehty, vähän kuten se oli tehty naapuritalossakin. Siellä, missä Allu ja Robert olivat asuneet. Robert oikoo jalkansa suoriksi. Sohva ei ole yhtä suuri kuin mitä pojilla oli ollut, mutta se tuntuu suuremmalta — täällä ei ole Allun pitkiä koipia, joiden sekaan Robertin täytyisi sommitella omansa.

Tunnit matelevat ja matelevat ja matelevat, ja televisiossa peli vaihtuu jääkiekosta biljardiin ja biljardista tennikseen ja tenniksestä golfiin, ja yhtäkkiä Robert istuu auton etupenkillä, aurinkolasit nenällään ja lippis päässään, ja äiti kääntää autoradion volyymia kovemmalle kun sieltä tulee Villieläin.

”Meille tuli vappuna sairaalalle sellainen haalarisakki, toivat kaveria paikattavaks kun oli sammunut ja telonut naamansa”, se selittää iloisesti. ”Ne lauloi tätä!”

Kappale soi hetken ajan auton kajareista. Ikkunan toisella puolella paistaa aurinko ja se paljastaa Robertille viimeviikkoisten sateiden jättämät jäljet lasissa. Luontokin on alkanut saamaan vehreyttään takaisin siellä täällä, ja kuiva hiekkatie pöllyää auton sivupeilissä.

Kevät, Robert miettii ja vajoaa syvemmälle penkkiin. Kevään jälkeen tulee kesä, ja Robert ei muista millaisia kesät enää ovat. Se muistaa tuskaisen kuumat huoneet, kutisevat ikenet ja tukkoisen nenän, ja se muistaa kuinka ei erottanut enää todellisuutta siitä hetkellisestä euforiasta. Se muistaa kaikki typerät, loistavat ideat ja se muistaa kaikki vaaralliset, mielenkiintoiset ihmiset ympärillään.

Vaikeinta on muistaa huonoja hetkiä.

Siinä se koko riippuvuuden juju taisikin olla: kun ei muista mitään huonoa, on vaikea perustella miksei palaisi entiseen.

Robertin selkärankaa pitkin juoksevat kylmät väreet saavat sen pudistamaan ajatustenvirran pois päästään.

Seppeleen piha on suorastaan autio. Talli jatkaa samaa linjaa, ja kun äiti hakee Kosmosta sisälle tarhastaan, Robert huomaa usean hevosen puuttuvan. Kosmoksen karsinalla se ei pysty enää pidättelemään uteliaisuuttaan: ”Missä kaikki on?”

Äiti antaa Kosmoksen kavion laskeutua alas ja suoristautuu vähän puuskuttaen. Se sujauttaa kaviokoukun takaisin harjapakkiin ja valitsee sieltä kumisuan, jolla se alkaa pyörittämään pölyä ja irtokarvaa Kosmoksen kaulalta.

”Ruotsiin lähti iso porukka, taisivat viime viikonloppuna lähteä kun olin ratsastamassa justiinsa”, äiti tietää kertoa. ”Hannaby taisi olla. Siellä on ne isot kisaviikot.”

”Hanami”, Robertin suusta karkaa ja se silittää Kosmoksen turpaa poissaolevasti.

Äiti vilkaisee poikaa. ”Just se! Lähti ne tallinomistajatkin. Salma ja Anne.”

”Ei ne taida enää omistaa tätä.”

”No ei kai, mutta eihän se poikaparka tunnu tietävän mistään mitään”, äiti huokaisee myötätuntoisena. ”Se on niin keskittynyt niihin kiviinsä. Eihän täällä nytkään ole kuin Inkeri töissä, yksin joutuu tekemään kaikki tallit. Että sellaista tallinpitoa kivimieheltä.”

Robert räpäyttää silmiään. Se ei ole niin perillä Seppeleen nykytilanteesta — eihän sen tarvikaan olla, eihän sillä ole hevosta täällä, tai mitään muutakaan — eikä se tunne äidin mainitsemaa kivimiestä kuin ohimennen.

”Oottekos Inkerin kanssa tekemisissä vielä?”

Kosmos puuskahtaa kyllästyneesti aivan kuin se olisi aistinut Robertin tunnetilan, ja se saa pojan vähän hymyilemään. Hevosen hengitys tuntuu kuumalta kevään kylmettämää ihoa vasten.

”Ei.”

”Entäs se Konsta?”

Robertin käsi pysähtyy. Kosmoksella on sieraimen yläpuolella pienenpieni arpi. Ehkä se on joku menneisyyden naarmu, tarhakaverin mielenosoitus, paha ötökönpurema — melkein mitä vain.

”Se oli siellä ravintolassa, muistatko? Kun käytiin.”

Kyllähän Robert muistaa.

Se muistaa Konstan, jonka kasvot olivat jo ruskettuneet alkukevään auringosta ja jonka huulet olivat levinneet virneeseen kun sen seuralainen oli sanonut jotain hauskaa.

Se muistaa myös Konstan, joka ei ollut häpeillyt kietoa käsivarsiaan Robertin ympärille kun se oli esitellyt Konstan omanaan. Konstan, jonka aamuhenki ei ollut koskaan haissut yhtä kuolemalta kuin Robertin ja joka kuitenkin oli halunnut aloittaa aamun suudellen.

Konstan, joka oli saanut Robertin tuntemaan olonsa ensin maailmanvalloittajaksi ja sitten täysin mitättömäksi.

”Se käy täällä.”

”Konsta?”

”Eiei kun se toinen poika”, äiti sanoo kulmiaan kurtistaen ja kopauttaa kumisukaa karsinan seinää vasten. ”Musta me voitaisiin ratsastaa molemmat tänään, Emmy sanoi että Windiä voisi lainata maastoon vaikka.”

”Kuka se oli?”

”Windi? Se on se hullu appaloosa vai mikä on, se sun kaverishan hoitaa sitä. Ajattelin, jos minä otan sen niin mene sinä Kosmolla—”

”Ei, ei, mä voin ottaa Windin mutta siis—kuka se toinen poika on? Joku täältä?” Robert utelee. Se ei ole ihan varma miksi.

Äiti kohauttaa olkiaan. ”Joku Kimi tai sellainen.”

”Mitä se täällä tekee?”

”Käydäänpä hakemassa se Windi ensin”, äiti toppuuttelee ja työntää Kosmosta pari askelta taaksepäin saadakseen karsinan oven kiinni. ”Mutta kai se joku hoitaja on. En minä niin näistä nuorista tiedä, pyörisit itse täällä enempi niin tietäisit.”

Siinäpä vasta ajatus.

[Robert]

31.5.2022

Mun ratsastushousut pussittaa rumasti. Ei vain takaa, mutta myös polvista ja sääristä, ja mitä enemmän mä pyörin peilin edessä, sitä vähemmän mä näytän siltä kouluratsastajalta, jolta mä olin näyttänyt viimeksi niitä housuja pitäessäni.

Oivallus tulee yhtäkkiä: mä näytän esteratsastajalta. Sellaiselta, jonka housut ovat vain rypyssä päällä ja polvet kulmikkaat, ja joka lompsii radankävelyä ennen illan GP-luokkaa kuusitoista vuotta nuoremman ja täyteläisen pyöreäpyllyisen esteratsastajatyttöystävän kanssa, ja ehkä mukana on joku enkkuloimen miniversioon puettu minikoira.

Äiti on aina ollut solakka. Lyhyt ja solakka, ja asumuseron jälkeen se oli hoikistunut entisestään. Sen ratsastushousut istuu mulle paremmin peilikuvan mukaan, vaikka niiden lahkeet loppuu hyvän matkaa ennen mun nilkkoja ja ne pitää hirttää vyöllä paikalleen. Ne ovat ihan tavalliset mustat housut grippipaikoilla, eikä niistä mitenkään voisi päällepäin nähdä, että ne ovat selkeästi jonkun muun housut.

Ehkä siksi äiti oli ennen töihinlähtöä jättänyt ne eteisen penkille. Niiden vierelle lattialle oli nostettu kestokassi, jossa on mun ratsastusvarusteet. Se näyttää vähän siltä kuin oltaisiin eilen tultu kisareissulta ja kassi on purkamatta — niin aikaansa pysähtynyt kassi heinänkorsineen ja tallipölyisine varusteineen on.

Siellä on kypärä pussukassaan, hanskat kypärän sisällä. Saappaat, nahka niin kulunutta että siitä on tullut jo pehmeää. Kannukset ja niiden nahkaiset hihnat. Joku liian hikisen treenin jälkeen hylätty huppari. Eväsleivän käärepaperit. Kouluradan arvostelu.

Saappaista varisee kuivaa soraa eteisen lattialle kun vedän niitä jalkaan. Ne tehtiin aikoinaan mittatilauksena just mun jalalle, just mun pohkeelle sopivaksi, ja niillä on käyttövuosia takana varmaan lähemmäs kymmenen — ainakin melkein. Nyt ne hädin tuskin istuvat: nilkasta löysät ja pohkeen seuraksi mahtuu melkein kolme sormea. Mutta ne menisivät kyllä.

Allu oli luvannut hakea mut yhdeltä, ja mä istun etuoven edessä portailla jo kymmentä vailla. Saappaat jalassa, kestokassi vieressä, lippis ja takin huppu syvälle päähän painettuna.

Vielä ei sada, mutta taivas on tumma.

Auto pysähtyy kadunvarteen meidän talon eteen, ja mä näen kuskin olevan Allu, mutta mä en saa jalkojani tottelemaan. Mä en saa mitään ruumiinosaani tottelemaan, vaan mä istun ja istun ja istun, kyynärpäät polvilla ja sormet ristissä, ja jossain vaiheessa Allu sammuttaa auton ja liittyy mun seuraan.

Se kaivaa röökiaskin esille. Tarjoo sitä mullekin. Pudistan päätäni, ja kaikessa hiljaisuudessa Allu pistää yhden tupakan huulilleen ja loppuaskin taskuunsa. Sitten me istutaan siinä ja ollaan hiljaa, ja mun päässä ei pyöri kuin yksi asia.

”Aioksä ratsastaa tänään?”

Allun ääni katkaisee ajatuksiltani siivet, ja vilkaisen sitä. Se puhaltaa savua poispäin musta vaikka tuuli tuo sen takaisin ja nyökkää mun jalkoja kohti.

”Äidillä on tuplavuoroja”, selvitän, ja Allu nyökkää taas. Katson sen ohi meidän entistä kotia.

”Mietitkö koskaan tota paikkaa?” kysyn, enkä tiedä itsekään miksi. Vanha kotitalo seisoo muuttumattomana vielä vuosienkin jälkeen — ajankulun huomaa vain pihatiellä seisovasta autosta ja talon edessä olevassa nurmella kesken jääneistä lastenleikeistä.

Allun takki kahisee kun se kääntyy katsomaan taloa. Kun se sanoo, ”välillä”, se puhuu enemmän talolle kuin mulle ja se sana tuntuu painavalta. Painavalta siten, että se ei puhuisi vaan siitä talosta, siitä paikasta.

Painavalta siten, että se puhuisi siitä ajasta.

”Mä mietin aika usein”, myönnän kengänkärjilleni.

”No sä asut tässä vieressä kyllä”, Allu järkeilee ja karistaa tuhkaa vielä talven jäljiltä kellertävälle nurmikolle. ”Näät sen joka päivä.”

Kohautan olkiani ja vedän jalat eteeni, käsivarret polvien päälle ristien. Mulla on sata ja yksi kysymystä, mutta ne kaikki on jonkinlainen variaatio yhdestä: olisitko koskaan uskonut, että asiat menisi näin?

Mä nojaan käsivarsiini ja katson varovasti Allua, joka katsoo kulmat kurtussa epätasaisesti hehkuvaa röökiänsä.

Allu on vanhempi. Se on näyttänyt samalta koko sen ajan kun me ollaan tunnettu, mutta nyt kun mä katson sitä, se näyttää erilaiselta. Sen silmien alla on yksinäiset rypyt kielimässä silmäpusseista, ja sen ohimoilla on pari näppylää. Se ei ollut vielä ruskettunut niin paljon kuin sillä on kesäisin tapana enkä mä muistanut enää onko sillä hymykuopat vai ei.

”Hei”, mä sanon hiljaa, ja heti kun ääni on päässyt mun suusta, toivon sen katoavan mun takin uumeniin. Mutta ei: se kantautuu aina Allun korviin asti ja Allu katsoo mua ja mä katson Allua ja mulla ei olekaan enää mitään sanottavaa.

Kyllä mä tiedän, että voisin kertoa Allulle — maailmassa ei ole mitään, mitä en voisi kertoa Allulle. Allulle, joka seurasi mua Kallaan kun lähdin. Allulle, joka on ollut mun elämässä niin pitkään kuin sitä kannatti muistella. Allulle, joka on nyt tässäkin mun vieressä vaikka sillä ei ole mitään velvollisuutta olla.

Allu ei sano mitään.

En tiedä miten kauan me voidaan keskustella näin: ilman sanoja, katseiden väistämättä toisiaan.

Mä haluaisin tietää miten Allulla menee. Haluaisin tietää mitä se on tehnyt ja nähnyt sillä välin kun mä en ole ollut sen elämässä. Haluaisin tietää ollaanko me vielä parhaita ystäviä. Haluaisin tietää millaista Allun mielestä on asua Inkerin kanssa ja että vihaako Inkeri mua. Haluaisin tietää miten Allun opiskelut ovat menneet ja onko se jossain töissä.

Mä en tiedä enää mitään Allusta, en vaikka sen nenä kaartuu yhä samalla tavalla ja vaikka sen toinen silmä on vieläkin ihan vähän sinisempi kuin toinen.

Sitten Allu katsoo pois. Se näpäyttää sormellaan röökiänsä ja tuhkaa varisee sen polvelle. Se pyyhkäisee ne pois ja kysyy yhtäkkiä: ”Mitä sun sormelle on käyny?”

Nostan pääni ja katson sormiani. Peukalossa on sininen laastari siinä kohdassa missä veitsi oli purrut paprikan sijaan ihoa.

”Osuin veitsellä”, sanon. ”Leikkasin paprikaa tai jotain.”

”Ai.”

”Se oli vahinko.”

”Mm.”

Mä en tiedä uskooko Allu mua, ja vaistomaisesti nyhdän mun hihoja alemmas vaikkei mun käsivarsissa ole mitään piiloteltavaa. Kokaiini on siitä hauska, ettei siitä välttämättä jää mitään nähtävää.

”Meidän pitäis varmaan mennä”, sanon.

”Joo.” Allu säpsähtää ylös. ”Totta kai, juu. Mennään vaan.”

Se kävelee kadulle asti ennen kuin painelee röökiään postilaatikon päälle jääneeseen vesilätäkköön ja heittää kostean nysän roska-astiaan. Kansi kalahtaa kiinni liian lujaa hiljaisessa naapurustossa.

Allu istuu kuskin paikalle ja minä sen viereen kestokassi jaloissani, ja Allun käynnistää auton ja tuijottaa kassia.

”Aioksä oikeesti ratsastaa?” se kysyy taas. Nyökkään. Tuulilasissa on pieni jälki. Ehkä siihen on joskus osunut kivi, tai nasta. ”Millon sä oot viimeks ratsastanut?”

Viime kesänä, haluan sanoa. Tai ehkä se oli vielä kevättä, tai toissavuosi — en mä muistanut, kaikki se aika ennen ja jälkeen on puuroutunut.

Aika ennen Harrya ja aika Harryn jälkeen.

”En mä muista”, myönnän. ”Äiti yritti saada mut maastoon Windillä. Sillä välin kun olitte Ruotsissa. Mutta ei sitten mentykään kun Windiltä oli kenkä irronnut.”

”Ai”, Allu mumisee ja laittaa vilkun päälle vaikka kadulla ei ole ketään. Emme ehdi edes kotikadulta pois kun ensimmäiset pisarat osuvat tuulilasiin ja Allu laittaa pyyhkijät päälle.

Liikennevaloissa se henkäisee syvään ja kysyy: ”Onks Harry vielä Kallassa?”

”Harry lopetettiin”, vastaan ja katson ulos mun ikkunasta.

”Ai”, Allu sanoo taas. ”Sori. Emmä—emmä tiennyt.”

”It’s fine”, mutisen ja katson laastaroitua peukaloani. Laastarin reuna repsottaa vähän. ”It was a long time ago.”

A long time, but not long enough, Allu ei korjaa myöhemmin Seppeleen maneesissa kun se katsoo kuinka mä juoksutan äidin ruunaa ympäri ja ympäri ja ympäri kunnes ajatukset eivät enää karkaa harmaakorvaan.

[Robert]

4.-5.6.2022

Kosmos seisoo keskellä Seppeleen maneesia ihan muina tuntiratsuina. Tai siltä se ainakin näyttää: sen maha pullistelee lampaankarvavyön takaa ja sen suunpielessä on tukko pitkää vihreää, jotka se oli napannut tienposkesta matkalla maneesiin.

Allu tuijottaa hevosta mietteliäänä. ”Jos en tietäisi niin sehän voisi olla joku Hanneksen uusi tuntiheppa.” Se liikahtaa. Kallistaa päätään ja ristii käsivartensa. ”Miten se näyttää sun äidin kanssa, no, hevoselta?”

Kurtistan kulmiai Allulle ja taputan Kosmoksen kaulaa. ”Punttaatko?”

”Mitä?”

”Selkään punttaatko?” toistan ja sujautan sormet—yritän sujauttaa sormet hevosen ja satulavyön väliin. Ei mene. Vilkaisen Allua. ”Emmä pääse tänne muuten.”

Se saa Alluun vähän liikettä ja se asettuu Kosmoksen lavan viereen käsivarsiaan vähän ravistellen aivan kuin se olisi valmistautumassa suurempaankin urheilusuoritukseen. ”Mutta sähän kiipesit Harrynkin selkään aina ja se on varmasti isompi ku tämä.”

”Niin olikin”, mä vastaan ja kerään käteeni ohjat ja tukon Kosmoksen jouhia. ”Ja siitä on vuosia.”

Allu hiljenee, mutta pistää kätensä yhteen ja koukistaa polviaan. Se laskee hiljaa ykskakskol, ja kolmosella viskaa mut niin rivakasti ilmaan, että joudun ottamaan tukea vastakkaisen puolen jalustimesta etten sinkoaisi samantien takaisin maneesin hiekalle.

”Jesus effing Christ”, ähkäisen ja taiteilen itseni satulaan. Kosmos seisoo paikallaan kuin patsas — ainoa liike on sen ruohoa yhä jäystävä suu ja uteliaasti kääntyilevät korvat.

Katson alas Alluun, joka on laittanut kädet vyötärölleen ja näyttää ylpeältä. ”Menipä helposti!” Se hymyilee, mutta sitten sen silmät osuvat mun luiseen polveen ja sen suunpielet valuvat takaisin alas. Mä en ole varma mitä se yhtäkkiä muisti, mutta se selvittää hiljaa kurkkuaan ja taputtaa Kosmoksen kaulaa.

”Kiristänkö vyön?”

”Jos me kävellään vähän ensin.”

”Joo, okei”, Allu vastaa. ”Voinks mä jäädä katsomoon?”

”Se ois hyvä.”

Allu nyökkää ja peruuttaa muutaman askeleen kunnes kääntyy kokonaan ympäri ja taapertaa maneesin reunalle. Se ei kuitenkaan siirry katsomoon vaan jää nojailemaan reunaa vasten. Sen kulmissa on huolestunut kurttu, ehkä ihan syystäkin: musta tuntuu vieraalta satulassa.

Satula itsessään on kiva istua, ja Kosmos ei ole vielä liikahtanut mihinkään suuntaan. Nahka narisee kun yritän asetella itseäni satulaan tavalla, joka tuntuisi tutulta. Yritys jää kuitenkin yritykseksi ja lopulta päätän vain painaa pohkeeni Kosmoksen kylkiä vasten.

Ruuna lähtee laiskanleppoisaan käyntiin, joka keinuu mukavasti. Se kulkee kaula niin pitkällä kuin ohjat sallivat, ja sen askel on niin laahustava, että sen rautakengät kilahtelevat yhtenään toisiaan vasten.

Hevosessa ei ole mitään pahaa sanottavaa. Yritän muistaa, olinko mä joskus ratsastanut Kosmoksella. Koeratsastanut sen tai jotain, silloin pari vuotta sitten.

En muista.

Mun jalat tuntuu yhtä aikaa liian pitkiltä ja liian lyhyiltä Kosmoksen kylkiä varten. Kerään ohjia vähän käsiini, asetellen niitä sormienväleihin tavalla joka oli vielä pari vuotta sitten tuntunut luontevalta. Kosmoksen käynti ei muutu. Silitän vaivihkaa sen harjanjuurta.

Allu ei sano mitään kun kaartelen Kosmoksella ympyröitä ja kahdeksikkoja ja suunnanmuutoksia. Ensin käynnissä, ja sitten ravissa vaikka keventäminen onkin vaikeampaa kuin mitä muistin ja mua hengästyttää jo kymmenen minuutin jälkeen.

Ei me varmaan pyöritä maneesissa kuin puolisen tuntia jos sitäkään, mutta mun jalkoja ja vatsalihaksia särkee senkin edestä. Allu valuu takaisin maneesin keskustaan kun Kosmos pysähtyy halkaisijalle kuin itsekseen — ehkä siinä on sittenkin vähän tuntiratsun vikaa — ja taputtaa Kosmoksen kaulaa.

”Sehän meni hyvin.”

Puuskahdan ja puristan satulan etukaarta samalla kun annan jalustimien valahtaa jaloistani. ”Enhän mä edes laukannut.”

”Ja mitä sit?” Allu haastaa. ”Muistan montakin kertaa kun oot treenannut ja mennyt vaikka vaan käyntiä.”

Allu ei ole väärässä, ja ehkä se näkee mun pienen, huvittuneen hymynkareen ennen kuin liu’un alas tuntiruunanrupukkani selästä koska seuraavaksi se sanoo: ”Oisitko halunnut tulla meille? Ihan vaan—kahville. Teelle. Olemaan.”

Nostan jalustimen ylös ja vilkaisen Allua nopeasti. ”Ai sinne sun ja Inkerin ja Pyryn kotiin?”

”Ei ne oo siellä. Ei ketään oo kotona. Paitsi me sitten, tietenkin.”

Pujahdan Kosmoksen kaulan alta toiselle puolelle nostamaan senkin jalustimen ylös. Muovi liukuu nahkaa pitkin ylös ja solahtaa paikoilleen kuin itsekseen, ja pujotan hihnan jalustimesta läpi. Allu löysää satulavyötä toisella puolella. Jos kurottaudun varpailleni, saatan juuri ja juuri nähdä Allun harakanpesän Kosmoksen yli.

”Okei”, lupaan, ja siinä samassa meidän katseet kohtaa hevosen yli. Allun kulmat on koholla, ja mietin hymyileekö se. Ehkä se on yllättynyt. Ehkä se luuli, että mä sanoisin ei.

Se näyttää vielä autossakin vähän siltä, ettei ihan usko mun olevan siinä.


—


Allu näyttää vähän samalta seuraavana aamuna kun mä herään ja se on herännyt ja me ollaan niin lähellä toisiamme, että meidän nenät melkein kohtaa. Aurinko paistaa ikkunasta neliönmuotoisena suoraan sängylle ja lämmittää mun peiton alta pilkottavan jalan ihoa mukavasti.

Nyrpistän vähän nenääni. Allu haisee vanhalle viinalle ja sillä on rähmää molemmissa silmissä, ja sen ylähuuli on yhdestä kohtaa niin rohtunut, että kuiva iho on noussut koholle.

Mä en osaa sanoa mitään, eikä varmaan Allukaan. Sen silmät poukkoilevat villisti vähän joka puolella, aivan kuin se etsisi jotain, ja musta on hauska seurata kuinka sen pupillit vaihtavat välillä kokoaan. Lopulta hiljaisuus alkaa tuntua mukavan sijaan kiusalliselta, ja mun on pakko pyörähtää selälleni ja hieroa silmiä kämmenillä. Haukotus puskee itsensä ulos ja mä antaudun sille täysin, käsivarteni kohti kattoa venyttäen samalla kun koko kroppa varpaita myöten jännittyy hetkellisesti.

Sänky on ihan liian lämmin nyt kun mä oon herännyt tähän päivään, mutta kun käännän katseeni taas Alluun, se ei ole liikahtanutkaan.

”Etkö sä aio nousta ollenkaan?” rohisen aamukarhealla äänellä, joka tuskin on kuiskausta voimakkaampi. Kysymys saa Allun silmäluomet sulkeutumaan ja sitten se hengittää syvään sisään, vielä syvempää ulos. Se ei avaa silmiään enää, kääntyy vain selälleen. Mun on pakko nousta kyynärpääni varaan ja tökätä sitä kylkiluiden väliin. Sitä se säpsähtää ja käpertyy kerälle loukkaantuneen näköisenä, mulkoillen mua vällyjensä välistä.

”Mä en halua tietää mitä ton oven toisella puolella odottaa”, se mumisee ja käpertyy entistä pienemmäksi peittonsa kanssa. Kuunnellaan hetki taloa, mutta ainoat äänet ovat ikkunalasin mykistämä linnunlaulu ja joku tosi etäinen ruohonleikkurin tasainen surina. Allu huokaisee. ”Eikö voida olla vaan täällä?”

”I guess”, vastaan ja lysähdän takaisin liian lämpimiin lakanoihin. Allun paita tuntuu hiostavalta mun päällä ja mun on pakko nykäistä se pois ennen kuin hautaudun takaisin peiton alle.

On taas hiljaista.

Sitten Allu hymähtää. Mä tunnen sen mun iholla ennen kuin kuulen äänen, ja raotan toista silmääni. Allu on sanomassa jotain: sen huulet jo raottuvat, ja se vetää henkeä sisään, mutta sitten se ei sanokaan mitään. Hymyilee vain, allumaisesti ja pienesti, suunpieli niin vähän koholla että joku muu ei välttämättä tunnistaisi sitä hymyksi ollenkaan.

Mä tunnistan.

[Robert]

20.9.2022
(Cella)

Cella kävelee autotallin nurkalle rööki suunpielessään ja kummastunut kurttu kulmissaan. Se sytyttää röökinsä. Ottaa siitä yhdet, kahdet, kolmet savut. Sitten se katsoo mua taas.

”Ethän sä polta.”

”En niin”, vastaan ja poltan.

Cella tuijottaa mua, joten minä tuijotan takaisin. Se on muuttunut: ei hirveästi, mutta huomattavasti kuitenkin. Se ei ole enää parikymppinen — eihän kukaan meistä ole — ja sen kasvoista on kadonnut sellainen tietynlainen pehmeys. Se ei näytä ihan niin lapselta kuin mä muistin. Siinä rööki huulessaan ja silmänaluset tummentuina, se olisi enemmin karannut jostain Stieg Larssonin kirjasta kuin Vaahteramäeltä. Sillä on ne samat kulahtaneet tallivaatteet kuin joskus kymmenen vuotta sitten, ja se haisee jollekin geneeriselle naisten deodorantille, sukkahielle ja hevosenpaskalle — Cellalle.

Se kohottaa kätensä ja tökkää mua leuan alle. Joskus siinä oli ollut enemmänkin lihaa, mutta nyt Cellan sormi tuntui painuvan suoraan mun kurkkuun.

“Mikä tää on?” se kysyy. Karkaan sen kosketusetäisyydeltä, mutta Cella seuraa ja sen sormi koskettaa uudelleen sitä yhtä hassua, miltei kaljua kohtaa mun iholla. “Onko tää parta? Kasvatatko sä partaa? Siis sä poltat tupakkaa ja kasvatat partaa?”

On hiljaista.

Sitten Cella röhähtää nauruun. Sitä kestää sekunti, toinen, kolmaskin, mutta sitten se vaikenee taas, ja vähän enemmän tosissaan kysyy: “Kuka sä oikein oot?”

Se kysymys saa munkin suunpielen nytkähtämään. Ei ihan nauruun asti, tai edes hymyyn, mutta jotain vastustamatton huvittavaa siinä kysymyksessä oni. Otan vielä viimeisenkin askeleen taaksepäin ja nojaudun kuluneeseen lautaseinään. Cella ei seuraa. Se pysyy paikoillaan ja sen tupakan punaisena hohkava pää ei rauhoitu ennen kuin se on polttanut koko röökin pahveihin asti.

Sitten se kaivaa uuden. Sytyttää sen kulmat keskittyneessä kurtussa, silmät vähän kierossa. Sen jälkeen se nostaa katseensa taas muhun.

Nikotiini tuntuu vieraalta mun kropassa. Mä en ymmärtänyt miksi kukaan polttaa tupakkaa, mutta kun katson mua melkein päätä lyhyempää Cellaa, ymmärrän ehkä vähän. Sen sormenkynnet on syöty melkein nysiksi, iho kynsien ympärillä halkeilevaa ja punertavaa.

“Voisin kysyä samaa”, vastaan Cellan sormille. Se nyhtää hupparinsa hihaa sormiensa peitoksi. Nostan katseeni sen silmiin. Sillä on vähän rähmää toisen silmän sisänurkassa, ja näin läheltä sen vaaleat ripset saattaa vielä erottaa. “Allu sanoi, että sä ajoit jonkun yli.”

Se saa Cellan katseen väistymään. Se mutisee jotain, josta mä en saa ihan selvää.

”Juli, eiks?”

”Se asia on jo hoidossa”, Cella vastaa ja sen silmät pyörähtävät kyllästyneesti.

Hymähdän. Tieltä kantautuu kavioiden kopse, joka vie meidän molempien huomion kunnes tahdikas ääni kantautuu liian kauas meidän korviltamme.

Mä tumppaan mun tupakan ennen kuin se on palanut edes puoleen väliin. Keuhkoja pistelee. Pitäisi keksiä jotain muuta. Sitten mä sanon: ”She kissed me. At the party.”

Cella kääntyy katsomaan mua niin nopeesti, että sen niska olisi voinut retkahtaa.

”Juli?? Sua? Missä juhlissa?”

Kohautan olkia. ”Allun jotkut. Se valmistu tai jotain.”

Cella näyttää yrmeältä, huulet alaspäin mutristuneena ja silmät hienoisesti viiruilla. Musta tuntuu, etten tunne tätä Cellaa. En sitä, joka ajoi mukamas jonkun yli autolla, enkä tätä, joka nyt näyttää turhautuneelta ja ilkeältä.

Sitten Cella katsoo pois, ja yhtäkkiä mun tekee mieli tehdä mitä vaan että se taas katsoisi mua. Vähän kuin olisin olemassa jotenkin enemmän aina silloin kuin Cellan sinisävyiset silmät olivat mussa, koska ehkä Cellalle mä olin vielä se sama vanha Robert.

Cella pyöräyttää taas silmiään, varistaa tuhkaa röökinsä päästä ja katsoo syksyn syömää ruohikkoa. Sitten se sanoo, ”Sä et vastannut mun viestiin. Luulin, että me ei enää… tiekkö, olla kavereita tai jotain.” Sitten se naurahtaa, vähän kuin ihan kuin me oltaisiin jotain kavereita ja pliis sano mulla että me ollaan vielä kavereita samassa äännähdyksessä. Ja sitten, sitten se katsoo taas mua, ylöspäin koska jostain kumman syystä maailmankaikkeus on tehnyt Cellasta lyhyemmän ja musta pidemmän. Ehkä vähän kuin kompensoidakseen sitä, kuinka suuri Cella osasi sitten kuitenkin olla ja kuinka pieni mä olin ihan vahingossa.

”Ollaan me”, lupaan Cellalle. Kurkussa tuntuu pala. En pysty katsomaan muualle kuin Cellan sinisiin silmiin. Nielaisen. ”Tai. Jos sä haluat. Olla vielä ystäviä.”

Se saa jonkun Cellan ilmeessä muuttumaan. Se ei näytä enää tympääntyneeltä, tai ilkeältä, eikä se enää pyöräyttele silmiään.

”Tietty me ollaan ystäviä”, se sanoo. Niin nopeasti, että sille on vain kaksi syytä: se valehtelee tai se todella tarkottaa sitä. Mä en osaa erottaa kumpi niistä seisoo sanojen alla painavana. ”Siks mä laitoin sulle sen viestinkin.”

Kallistan vähän päätäni. ”Mitä siinä oli?”

Cella naurahtaa. Tällä kertaa se ääni on vilpitön. Haikea ja sillä tavalla kostea, että Cella niiskaisee perään. Ulkona on kylmä, ja mä niiskaisen kuin kaikuna.

”Löysin semmosen kuvan siltä yheltä vaellukselta, siis joku neljä vuotta sitten kun oltiin siellä Inarinjärvellä. Niin oltiin siinä kuvassa ja sit ajattelin sua”, Cella selittää ja katsoo taas pois, hetkellisesti, kunnes sen silmät kohtaa taas mun silmät ja se virnistää vähän. ”Sulla oli se Matami siellä, muistatko? Kun sut oli unohdettu ilmottaa niille, ja sit ne haki sulle naapurista sen ratsuhevosen.”

Mun suunpieli nousee puolittaiseen hymyyn kuin itsekseen. Cellan posket punottaa vähän, ehkä koleasta syysilmasta tai lämpimästä muistosta. Se nauraa taas, tällä kertaa oikeasti nauraa, niin cellamaisesti että hetken ajan mä tunnen olevani seitsemän vuoden takaisessa Seppeleessä kun me kaikki oltiin vielä ihan lapsia eikä meidän elämät olleet tällaisia.

”Ja sitten”, Cella hörähtää, ”sitten ne toi sen vuoren kokosen työhevosen sulle! Ja sä valitit sun nivusia koko sen reissun kun se oli niin levee! Ja mulla oli se—”

”—Pasi”, puhun Cellan päälle. ”Se hirveä suokki.”

”Hei! Ei se ollut niin hirvee!”

”Olihan! Nehän sano, että se joku oli nimennyt sen jonkun serkun mukaan! Serkun, josta se ei ollut pitänyt!”

Cella nauraa taas ja virnistää nyt autuaasti, hampaat vilahtaen ja silmäkulmat rypistyen. Muakin melkein naurattaa, mutta en saa ääntä ulos, ja lopulta Cellakin henkäisee, ja rypyt sen silmien nurkissa suoristuvat, ja sen huulet painuu takaisin röökin filtterin ympärille, ja me ollaan taas hiljaa.

Hieraisen päkiällä maata ja sullon kädet takin taskuihin. ”Mulla ei oo puhelinta. Siks en vastannut sulle.”

Cella katsoo mua uteliaasti. Se imee sätkänjämiä mietteliäänä hetken. Sitten, samalla kun savu puskee sen sieraimista ulos, se kysyy, ”Miksei? Onkse menny rikki tai jotain?”

En tiedä mitä Cella tietää. En tiedä mitä haluan sen tietävän.

”Ei”, vastaan. ”Mulla ei vaan—tai, you know? Parempi, ettei mulla oo sitä nyt.”

Cella katsoo mua vielä toisenkin hetken, vielä mietteliäänä, vielä huulet melkein filtteriin asti palaneen röökin ympärillä.

Lopulta se nyökkää. Sanoo, ”Okei”, ja heittää röökinsä jämät autotallin seinän vierellä kököttävään lasipurkkiin. Se hieraisee käsiään yhteen kuin kohmeisia sormiaan lämmittäen, ja sitten se käskee, ”Näytäs mulle nyt se Kosmos vai mikä se oli”, ja musta tuntuu kuin asiat olisi taas vähän niin kuin ne oli joskus ennen.

Ei ne tietenkään ole, ei koskaan enää, mutta se pieni hetki ja Cellan cellamainen hymy ja vaahteramäeneemelimäinen olemus saavat mun rinnassa jonkun pakahtumaan. Ehkä onnesta.

[Robert]

20.12.22

Mun ei olisi pitänyt vältellä tallilla käymistä sen jälkeen, mutta oli helpompi vältellä koko paikkaa kuin yksittäisiä katseita, korvia. Niinpä olin istunut kotona liikaa viikkoja, kuukausia ja tahkonnut kolme vuotta vanhaa Fifaa läpi niin paljon, että mun peukalonpäät alkoi kovettua. Sitten äiti oli lähtenyt joillekin alansa päiville toiselle puolelle Suomea ja siitä suoraan sukuloimaan jouluksi, ja yhtäkkiä mulle oli taas napsahtanut nakki nimeltään Kosmos.

Kosmoksessa ei ole mitään vikaa. Se on vain hevonen. Vain hevoset ovat helppoja: niitä haetaan tarhasta sisään, niitä harjataan, niillä ratsastetaan. Vain hevoset ovat mutkattomia harrastusvälineitä. Vain hevosten kanssa ei rakenneta pilvilinnoja, vain hevosten takia ei vuodateta milloin hikeä ja milloin kyyneliä.

Kosmos on vain hevonen.

Vain hevonen siinä missä Hannes on vain ihminen, siinä missä Kiri on vain ihminen. Ei niillä ole väliä. Eiväthän ne tiedä musta mitään. Luulevat tietävänsä.

Mutta Allu. Allu ei ole vain ihminen. Allu ei ole vain yhtään mitään. Allu on… Allu, niin perinpohjaisesti Allu, että se sattuu. Joskus mä mietin, olenko mä unohtanut kuka Allu on tai miltä se näyttää kun se antaa mun voittaa Fifassa tai miltä sen henki haisee aamuisin kun se on juonut kahvia muttei pessyt hampaita tai miltä sen käsivarsi tuntuu mun käsivartta vasten.

Mä en oikeesti välitä, Allu oli sanonut.

Haluun vaan et sulla on kaikki hyvin, ihan sama mitä on tapahtunut, Allu oli sanonut, ja siihen on liian helppo takertua samalla tavalla kuin joku sillan reunalla seisova takertuu takana olevaan aitaan.

Ihan sama mitä on tapahtunut, Allu oli sanonut, ja sitten se ei ollut enää katsonut mua silmiin, ja silloin mä olin tiennyt etten mä tunne enää Allua.

Aina joskus mä plärään pleikkarin kaverilistaa ja vihreitä palloja nimien perässä, ja mietin, onko Allulla vielä pleikkari. Silloin kun oltiin asuttu Cellan vanhassa kodissa, oltiinko me pelattu mun vai Allun konsolilla? Mä en enää muista.

Eikä sillä ole väliä, koska Allun pallo ei ole koskaan vihreä.




Jo päiviä jatkunut lumentulo ja sitä seuranneet kinokset teiden varsilla tarkoittaa sitä, että bussiin päästäkseen pitää luikerrella kinokseen tallattua polkua pitkin autotien puolelle. Mutta ainakin miltei tyhjässä linja-autossa on lämmin ja aurinko paistaa ja kuskikin hymyilee aurinkolasiensa takaa. Siellä on hyvä kuivatella lumesta kostuneita lahkeita ja kaivaa isoimmat lumikokkareet pois kengänkielen alta.

On tiistai, ja on se kiireinen hetki aamupäivän ja iltapäivän välillä — silloin Liekkijärvi on vain eläkeläisten kehto, mummoja kävelysauvoineen ja pappoja selän taakse ristittyine käsineen. Muut ovat missä ovat — töissä, koulussa, elämässä nuoren aikuisen elämää — ja minä olen matkalla Seppeleeseen, koska elämässä ei ole muutakaan. Se on joko Seppele tai ei mitään, ja mä olin jo saanut tarpeekseni siitä jälkimmäisestä.

Raavin takin peittämään käsivartta ajatuksissani ja tunnen kuinka linja-auton ylikierroksilla käyvä puhallin puskee hikeä pintaa. Pipon reuna tuntuu ikävältä otsaa vasten ja työnnän sitä vähän taaemmas, avaan takin vetoketjun solisluihin asti, riisun tumput käsistä.

Ulkona on autoja harvakseen — keli on saanut hupiajelijat ja sunnuntaikuskit jäämään kotiin, ja muut ovat, no, töissä tai koulussa tai missä ovatkaan — eikä mun tarvitse kävellä pysäkiltä tallia kohti auraamattomalla tienpientareella vaan lumeen painautuneella rengasuralla. Tuoreen, kevyen pakkaslumen alle on pakkautunut kaikki viime päivien myräkät ja puuskat, sentti sentiltä kunnes tie tuntuu kengän alla yhtä tukevalta ja liukkaalta kuin järven jää paukkupakkasilla.

Joku on ajanut tieltä uloskin. Lähempänä tallia ojasta pilkottaa auto, jonka on peittänyt niin uusi lumi kuin lumiauran tieltä kolaama sohjo. Revennyt poliisin huomionauha liehuu yksinään ilmassa kuin varoituksena. Missään ei näy enää onnettomuuden merkkejä: ei ojaan johtavia rengasuria tiellä tai kohtaa, jossa auto on syöksynyt tieltä ojaan. Ei, elämä on jatkunut ja tie on jo aurattu uudestaan, oli onnettomuus tai ei.

Sellaista elämä on, sellaisia ihmiset on. Kyllä mä sen tiesin.





Seppele on hiljainen kuten olin toivonutkin, ja tallin lämpö tuntuu kodikkaalta pakkasenpuremalla iholla. Pihan lumityöt oli tehty viimeisen päälle ja kaikesta päätellen korkeintaan hetki sitten, mutta niiden tekijää ei ainakaan tallissa näkynyt.

Se olisi ollut Krister, joskus kauan sitten, tai ehkä Artsi tai Tappi, jonka traktoriin oli kiinnitetty ikivanha aura. Nyt se on varmaan joku kolmas osapuoli, tontin ylläpito ulkoistettu jollekin, jolla ei ole mitään siteitä Seppeleeseen.

Siltä mustakin tuntuu.





Kosmos on tarhassa loimi niskassaan. Kirjaimellisesti: kaulakappale on liukunut paikoiltaan sen korvien yli. Itse hevosta se ei tunnut haittaavan, se möllöttää paikoillaan takapuoli tuulta kohti, ja aina välillä sen leuat liikahtavat kuin aamuheinät yhtäkkiä maistuivat sen suussa.

Ratsastuskouluelämä ei ole muuttanut ruunaa suuntaan eikä toiseen. Kosmos on… Kosmos. Sitä ei haittaa mikään tai kukaan. Se tuntuu aina olevan mukavuusalueellaan, tai ainakin niin kauan kun kukaan ei vaatinut siltä mitään sen kummempaa.

Joskus mietin, tunteeko se mut jo. Että muistaako se sen haparoivan koeratsastuksen silloin Ennen — koska nyt elämässä oli aika Ennen ja oli aika Jälkeen — ja muistaako se sen jännittyneen ilmapiirin silloin Jälkeen ennen kuin sen nimi koristi Danielille tyypillisen virallista ylläpitosopimusta.

Jos muisti — kumpaakaan — niin eipä sillä ole mitään sanottavaa asiaan. Pyyhkäisen lunta hevosen karvaiselta turvalta, ja se huokaisee raskaasti, yrittää hamuta mun tumppua suullaan kuin herkkuja odottaen. Kun niitä ei heru, ruuna huokaisee uudemman kerran ja ravistelee sitten itseään niin laiskasti, että edes korvien peitoksi valahtanut kaulakappale ei liikahda. Napsautan riimunnarun paikoilleen ja nykäisen kangasta taaksepäin, ja Kosmos heilauttaa vapautuneita korviaan letargisesti.





Loimen alta paljastuu lämmin hevonen, jonka karva on paikoittain nihkeä. Jossain välissä puoliverinen on kasvattanut itselleen jäätävän talvikarvan. Annan käteni liukua sen kaulaa, kylkeä, lautasta pitkin. Se on klipattu jossain vaiheessa syksyä, huomaan ja seuraan linjaa, jossa paksu karva tuntuu silkkisemmältä, ohuemmalta. Linja vie käteni niskasta reiteen. Irlantilainen.

Tiedän, että äiti treenaa. Se ei muutakaan osaa — hevosharrastus on aina ollut sille jotain muuta kuin mukava harrastus. Aina piti olla jotain, jota kohti työskennellä; jotain, joka täytyi saavuttaa.

Välillä mietin, että siksi Pippa oli aikoinaan luopunut hevosista ja ratsastuksesta. Se oli ollut niin hyvä, ja se olisi voinut olla paras, mutta sillä oli ollut elämässä jo silloin muutakin.

Sittemmin minäkin olin hairahtanut siltä polulta. Halusin ajatella, että vasten tahtoani, ja niin olin aina ajatellutkin: ei se ollut silloin ollut minun päätökseni, vaan jotain, joka oli vain sattunut tapahtumaan juuri minulle. Elämän mulle suunnittelema julma kohtalo, suoranainen tragedia.

Sellaiselta se oli tuntunut: tragedialta. Sellaiselta, josta olisi voinut kirjoittaa lööppejä lehtiin, draamanhakuisia clickbait-otsikoita nettiin. Nuori kouluratsastajalupaus menetti kilparatsunsa.

Nytkähdän ajatuksistani kun Kosmos hörähtää — tyttökaksikko on saapunut talliin. Kumpikaan niistä ei noteeraa mua tai Kosmosta, ja hyvä niin. Annan harjan juosta Kosmoksen pörröistä karvaa pitkin. Se pitäisi klipata taas.





Klipperi löytyy Kosmoksen tavaroiden seasta. Se on jo iäkkäämpi, terät uusittu monen monta kertaa — olihan sillä klipattu Harry kymmeniä, ehkä satoja kertoja. Muistan, että Pippa oli antanut sen joskus lahjaksi. If you’re serious about it, se oli sanonut saatesanoina, this is gonna make your life a whole lot easier.

Se oli puhunut kilparatsastuksesta, tietenkin. Ja olinhan mä ollut tosissani siitä.

Paitsi en oikeasti.

Sen olin oivaltanut vasta Jälkeen, tai oikeastaan kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut sen Jälkeen. Kaikista kitkerimmältä mun vatsassa tuntuu yhä se, että se on mun vika. Että vaikka mä kuinka haluaisin maalata siitä tragediaa, se ei ollut koskaan ollut tragedia. Se oli ollut mä ja mun sisällä pelänneet varjot, ja mä olin aina ollut kova pakoilemaan, piilottelemaan. Siksi myös muka-tragedian takana oli ollut helppo piilotella. Siksi oli ollut myös helppoa perustella elämän ajautumisen sellaiseksi kuin se oli ajautunut.

Mutta eihän se ollut koskaan johtunut siitä, että Harry oli yhtäkkiä kuollut. Ei, se oli johtunut aina siitä, että mä vain olin sellainen kuin olen.

Ja siksi Harrykin oli kuollut.





Pesukarsinan nurkilta löytyy vanha puujakkara, jonka päältä on helppo juoksuttaa klipperin terää Kosmoksen harjanjuurta pitkin. Paksu talvikarva tipahtelee betonilattialle suurempina ja pienempinä karvahiutaleina, ja mä oon aika varma, että Kosmos nukkuu. Se lepuuttaa toista takajalkaansa ajoittain itsekseen huojuen, ja sen alahuuli roikkuu kuin irrallisena.

Klipperin tasainen surina on ainoa ääni hiljaisessa tallissa. Seuraan koneen jättämää epätasaista uraa hevosen karvassa sormillani, ja ajan klipperin siitä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, kunnes se kaikki tuntuu sormenpäiden alla samalta.

Koko sen ajan klipperi on käynnissä.

Hiljaisuudesta ei ollut vieläkään tullut mun ystävää, tai edes hyvänpäiväntuttua. Hiljaisuus saa yhä varjot mun sisällä raapimaan vankilaansa, kynnenjälkiä kylkiluuhäkkiinsä jättäen. Joskus tuntuu, kuin niillä olisi kilpajuoksu mun ihon alla, kuin ne vilistäisivät verisuonia tiekarttanaan käyttäen ympäri mun kroppaa.

Ehkä siksi mua ei haittaa kun aiemmin saapuneista tytöistä toinen alkaa lakaista tallikäytävää. Harjaaminen vaikuttaa toissijaiselta tekemisiltä, vedot liian rikkonaisia ja kevyitä. Kun vilkaisen, toinen tytöistä nojaa karsinan seinään ja selaa puhelintaan.

”No mut ei se kai voi olla se,” toinen niistä sanoo.

Harjanvarteen nojaileva tyttö kohauttaa olkiaan. ”No niin mä kuulin Maikilta. Sen setä ajaa taksia niin ne oli töissä puhunu siitä.”

”Mut eihän Cella oo… semmonen,” kännykkätyttö tuhahtaa. Se näyttää puhelintaan toiselle. ”Onko tää muka sen auto?”

Harjatyttö nojautuu lähemmäs puhelinta ja mä ajan klipperillä vahingossa ohi perinteisen loimiklippauksen.

”Hunter it is,” mumisen itselleni ja pyyhkäisen irtokarvat ohiajelun kohdalta. Ehkä se menisi. Eihän kukaan nyt hevosen satulan tai loimen alle koskaan katsonut.

Sammutan klipperin ja laskeudun jakkaralta. Kopautan klipperiä kevyesti pesukarsinan seinää vasten, ja lattialle tipahtaa loputkin Kosmoksen tummista karvoista. Kolistelu saa tytöt vilkaisemaan mun suuntaan, ja katson niitä takaisin alta kulmieni. Harjatytön katse liikahtaa mun päästä mun varpaisiin ja sitten takaisin, ja sitten se harjaa muutaman heinänkorren avonaiseen karsinaan.

”Kyllä se Cella oli. Ei kukaan muu blondi tekis mitään tommosta,” se sanoo samalla.

Sanat rekisteröityvät tosi hitaasti: ensin mun vatsanpohjalla, sitten jossain syvemmällä mun sisällä, ja se tuntuu samalta kuin jääkylmän veden juominen.

”Mistä te puhutte?”

Mun ääni kuulostaa vieraalta jopa mun omiin korviin, liian rosoiselta ja matalalta ja käyttämättömältä, tuntemattomalta.

Kännykkätyttö katsoo mua kuten kaverinsa hetkeä aiemmin, vilkaisee nuokkuvaa Kosmosta. Aivan kuin se arvioisi, onko mulla oikeus tietää.

Musta tuntuu samalta kuin olisin jonkun oikeuden edessä. Että tässä nyt päätetään mun kohtalosta. Siitä kuulunko mä vielä Seppeleen sisäpiiriin, tai edes siihen piiriin, jossa mulla on oikeus tietää tallilaisia koskevista asioista.

Mä en tiedä kuulunko.

Mutta sen tiedän, että jostain syystä Cella vielä luki mut omaan piiriinsä, tai ainakin oli lukenut silloin aiemmin, kun me oltiin poltettu röökit autotallin nurkalla, ja se tarkoittaa, että mä saan kysyä.

Sujahdan riimunnarun ali ja nyppäisen yksinäisen karvan klipperin terästä. Katsomatta tyttöihin, kysyn uudelleen. ”Mitä Cella on tehny?”

Harjatyttö nojautuu taas harjaansa, puristaen vartta rystyset valkeina. Kännykkätytön ääni on hiljainen kun se sanoo, ”No se kuulemma ajo sinne ojaan. Kännissä. Sillon after rideilla.”

Ennen kuin tieto ehtii korvista aivoihin, harjatyttö puuttuu peliin: ”Eiku se oli se aamu niiden jälkeen. Ei se sillon yöllä.”

Räpäytän silmiäni ja tuijotan klipperin varressa käytön myötä pois kulunutta brändimerkintää. Pyyhkäisen sitä peukalollani, kerran tai kaksi tai kolme. Sitten nostan katseeni takaisin tyttöihin. Ne ovat ehkä viisi-, kuusitoista. Siinä iässä kun luulee olevansa kuolematon, muistan.

”Onko se… Tai, kävikö sille mitään?” kuulen kysyväni.

”En tiiä,” toinen tytöistä sanoo, mutten enää erota kumpi. Päässä kuin kohisee. ”Ainakaan sitä ei oo näkynyt missään.”

”Eikä Allua,” eri ääni lisää. ”Niin ei tiietä.”

Hetken hiljaisuus tuntuu ilkeältä mun sisällä.

Ilkeämmältä tuntuu kun toinen tytöistä kysyy—ei, toteaa: ”Etteks te ollu kavereita? Eiks sun pitäis tietää?”

[Robert]

31.12.2022 tähän

[Robert]

1.1.2023
(sisältövaroitus: huumausaineita)

Robertilla on nihkeä olo kun se herää. Huppari sen päällä tuntuu olevan kuin vinksalleen kiertynyt, sellainen kuristava pakkopaita, ja hetken se rimpuilee jossain hupparin ja peiton luomassa solmussa kunnes henkeään haukkoen nousee istumaan ja tajuaa asian laidan. Huppari on jo puoliksi pois sen päältä, joten se nykäisee sen päänsä yli lopullisesti, kalastaen tilalle sängynpäädyn päällä kuivumassa olleen pitkähihaisen.

Ulkona on jo pimeä, eli sen on täytynyt nukkua koko päivä. Varovasti se heijaa jalkansa sängyn reunan yli, hieroo kämmenpohjia silmiinsä. On kylmä, ja se vetää hupparin takaisin päälleen, vetää peiton jalkojensa suojaksi. Sillä on ikävä olo, paha olo ja päätä särkee ja—Allu.

Robert laskee kätensä. Se istuu aivan hiljaa aloillaan, kuuntelee ääniä. Mitään ei kuulu. Allu on varmasti lähtenyt, mutta Robert ei muista sen lähteneen. Varmuuden vuoksi se nousee ylös, kuuntelee hetken uudelleen, ja lähtee sitten huoneestaan. Koko talo on pimeänä, katuvalot ainoaa kajoa olohuoneen ikkunoista sohvaan maalaten. Robert räpsäyttää valon päälle, mutta sohvalla on vain torkkupeitto ja Inkerin villapaita.

Allu on lähtenyt. Robert ei ole varma sanoiko se jotain lähtiessään. Herättikö se Robertia.

Sitten Robert muistaa: se kääntyy ympäri, yhtäkkiä kuin liekit jalkapohjia nuollen, ja käy polvilleen huoneensa matolle, kädet kiireisesti taskuja kaivellen. Sen sydän hakkaa, liian lujaa ja liian hiljaa yhtä aikaa, ja sen koko rintakehä tuntuu kuin räjähtävän kunnes—

Pehmeä muovi rapisee Robertin sormien välissä.

”Fuck”, se mutisee itselleen ja pyörähtää istumaan sänkyä vasten, polvet rintaa vasten vedettyinä ja vapaa käsi kasvoja hieroen. Sitten se ottaa pussin molempiin käsiin, pyörittelee keltaisen kuultavaa yläosaan sormiensa välissä. Se ei tiedä mistä Inkeri oli sen saanut, mutta se tietää, ettei se ollut parasta laatua. Ruokasoodaa, se oli maistunut ja tuntunut, ehkä haissutkin jos pojan nenä olisi ollut vielä entisensä.

Mutta huonokin on parempaa kuin ei mikään, ja Robert huomaa tärisevänsä, kylmästä ja kokaiinista ja whatnot. Se vetää pussin varovasti auki. Tiputtaa kämmenelleen pienen keon. Hengittää sen sisään niin että limakalvoihin sattuu, ja sitten sitä yskittää eikä se tunne mitään,ja sitten Robert j juoksuttaa sormensa ensin elämänviivaansa pitkin ja sitten ikeniään vasten, ja se ei maistukaan enää ruokasoodalta.

Robert tunkee sormensa pussiin, hieroo valkeaa jauhetta sormiensa välissä, ja sitten se vie ne samat sormet suuhunsa ja—

”Fuck!” se kivahtaa, kapuaa ylös ja tuijottaa pikkupussia ja sen hymyileviä mehiläisiä. Sitten se potkaisee sängyn reunaan vaikka varpaita vihloo, haroo hiuksiaan ja yrittää olla huutamassa, mutta ei: ”Fuck! Fucking—fuck!”

Aleksanteri.

Robert muistaa Aleksanterin käden sen taskussa, kylmät sormet vasten Robertin kämmenselkää, ja se muistaa, että olisi tehnyt mitä vaan saadakseen Aleksanterin käden pois taskustaan.

Inkerin auto on vieläkin pihatiellä, auton avaimet keittiön pöydällä Inkerin S-etukortin, huulipunan, kolmen pompulan ja viiden pinnin vieressä. Robert ottaa avaimet, ja se ottaa takin naulakosta, ja se melkein unohtaa vetää housut jalkaansa ennen kuin marssii jo vastasataneen lumen halki autolle ja pakottaa sen yskien käyntiin. Pyyhkijät pyyhkivät puuterilumen kevyesti pois—koko matkan Robertin kotoa Pyryn, Aleksanterin ja Inkerin talolle konepelliltä lentää tuulen mukana hienoa lumipöllyä tuulilasille.

Talossa on valo. Robert ei mieti ennen kuin marssii suoraan etuovelle ja koputtaa sitä niin että rystysiä jomottaa.

Oven avaa Pyry.

”Onko Aleksanteri täällä?” Robert kysyy tervehtimättä ja katsoo Pyryn ohi peremmälle, aivan kuin se saattaisi nähdä Aleksanterin siellä hetkenä minä hyvänsä.

Ei näe.

”Ei se vielä”, Pyry vastaa.

”Entä Inkeri?”

”Se jäi sinne majatalolle”, Pyry selventää. ”Se ettii sen puhelinta sen Oton kanssa.”

Robert ei tiedä kuka on Otto eikä Pyry estele kun se astuu Pyryn ohi sisälle, kopistelee kenkänsä eteisen mattoon ja kävelee sitten suorinta tietä Aleksanterin huoneeseen. Se muistaa miten sinne mennään, miltä siellä näyttää. Siellä näyttää—Allulta, Allun huoneelta, ja hetken, pikkiriikkisen ohikiitävän hetken ajan Robert tuntee olevansa kotona.

Sitten se kaivaa rutistuneena muovipussukan taskustaan ja heittää sen Aleksanterin tyynylle. Tuijottaa sitä hetken hengitystään tasaten. Sitten se pudistaa takin päältään, repii Aleksanterin typerän hupparin päänsä yli ja heittää senkin petaamattomalle sängylle.

Sitten se kääntyy kannoillaan, lompsii takaisin alakertaan vetäen takkia taas niskaansa. Pyry on siirtynyt keittiöön. ”Kiva kun kävit”, se kertoo Robertille ennen kuin talon ovi pamahtaa taas kiinni.

Inkerin auto vie sen kuuliaisesti tallille. Siellä on pihassa auto muttei hevosia, ja Robert ei tiedä onko se myöhässä vai ajoissa, ei tiedä mitä kello on, mikä päivä on, ei tiedä mistään mitään.

Tallissa on vain Hannes, joka tuijottaa nimilistaa ilmoitustaululla ja jonka peukalo hivelee eriskummallisen väristä kiveä sen kämmenellä. Robertilla ei ole sille mitään sanottavaa, ei enää, eikä se halua kuulla Hanneksesta yhtään mitään, ei halua edes nähdä sen avaavan suutaan enää koskaan.

”Robert”, Hannes kuitenkin sanoo. Oliko se pyytänyt anteeksi? Robertin aivot yrittävät muistaa. Oliko se puhunut muista? Pullonpyöritys tuntuu enää kuumeunelta, ja Hanneskin tuntuu unohtaneen mitä se oli ollut sanomassa hetki sitten, koska nyt se katsoo Robertin takkia kulmat kurtussa, ottaa askeleen lähemmäskin katsoakseen paremmin, ja fucking hell, ei kai Robert ottanut—

”Minä mietinkin mihin takkini oli kadonnut”, Hannes sanoo, ehkä enemmän itselleen kuin Robertille, ja sillä on takki päällä, ja Robertin ihon alla vilisee viha ja katkeruus ja inho, eikä se voi saada takkia nopeammin päältään pois. Se tyrkkää sen Hannekselle mitään sanomatta, paljaat käsivarret kananlihalle nousten, ja etsii itselleen kynää ja paperia, etsii Inkerin kaapin.

Se kirjoittaa lapulle: sun auto on meillä. come over asap. Ei signeeraa. Sujauttaa sen Inkerin kaappiin. Eihän se edes tiedä kuinka usein Inkeri oikeasti kaappiinsa katsoi, tai edes kävi tallilla.

Mutta Robertilla on nyt auto, ja Robertilla on vielä viisi päivää ennen äidin paluuta etelään.

[Robert]

Tammikuussa 2023


”Ei varmana oteta sille mitään vuokraajaa!”

”No kyllä otetaan, en minä ehdi siellä käydä—!”

”Mä käyn! Mä vaikka sitten käyn!”

Mun rintakehä nousi ja laskeutui vauhkosti, ja mun sivulle levitetty käsi tärisi. Äiti nojautui etukenostaan taaksepäin ja oli hiljaa. Se ei koskaan ollut hiljaa, ei ollut koskaan ollutkaan, paitsi silloin kun se oli ollut isän kanssa. Silloin se oli ollut hiljaa, aina, hymyillyt isälle sievästi ja nyökytellyt sen sanojen mukaan, ja joskus se oli koskenut isän käsivartta, pienet sormet kangasta vasten kiertyen, mutta jos isä oli puhunut niin äiti oli hiljaa.

Se oli nytkin hiljaa, ja pienen kamalan hetken ajan ajattelin, että musta on tullut mun isä. Joku joskus sanoi, että kerran vihainen mies kodissa, aina vihainen mies kodissa: jos kasvaa aikuiseksi sellaisen katon alla, niin sellaiseksi muuttuu myös itse.

Anteeksipyyntö oli jo mun huulilla, mutta sitten äiti veti kätensä puuskaan ja hiljaa sanoi: ”Minä teen vuokraajahaun.”

Sitten se niiskaisi hieman, ja sen nenä punoitti, ja posket, ja mä en tiennyt itkettikö sitä, mutta mä en enää sanonut mitään. En halunnut, viitsinyt, kehdannut. Ehkä äiti odotti sitä, siinä paikoillaan seisoessaan ja mua katsoen, ja se oli mua melkein päätä lyhyempi, oli ollut isää kaksi päätä lyhyempi, ja muistutinko mä sitä isästä?

”Okei”, lupasin, ja huomasin, että yhtäkkiä mä olin hengästynyt. ”Okei.”




Aleksanteri toimi lupauksensa mukaan: se toi mulle puhelimen. Heti viikonlopun jälkeisenä tiistaina, kotiovelle, sellaisen vanhan Samsungin, jota mä en aluksi edes osannut käyttää. Aleksanteri kuitenkin näytti mulle pääsykoodin, siinä samalla kun värjöteltiin ovella, puoliksi sisällä ja puoliksi ulkona, molemmat kylmästä täristen ja sormet kohmeisina, hengitykset höyryksi muuttuen. Aleksanteri ei pyytänyt saada tulla sisälle enkä mä kutsunut.

”Laitoin mun numeron sinne valmiiks. Ja sun äitin numeron. Kun se oli Kosmoksen karsinan ovessa”, Aleksanteri sanoi, kädet taskuissa ja nenä punertaen. Sitten se niiskaisi, suunpieli nytkähtäen. ”Mut siinä se nyt on.”

”Kiva”, vastasin katsomatta Aleksanteria. Puhelimen taustakuva oli kesäinen maisema. Tunnistin paikan — oltiinhan me käyty siellä kallioilla useasti maastoilemassa, joskus aikoja sitten.

Aleksanteri hymähti. ”Mä tästä lähdenkin sit.”

”Joo”, sanoin ja tartuin ovenkahvaan. ”Kiitti.”

”Ei mitään”, Aleksanteri sanoi sillä tavalla huolettomasti, ettei se ollut huoleton laisinkaan. Sen silmäkulmissa oli oudot rypyt ja sen kulmakarvat olivat väärässä kulmassa ollakseen huolettomat, ja sen rohtuneet huulet olivat pusertuneet tyytymättömäksi viivaksi.




Puhelimessa oli kuin olikin kaksi yhteystietoa. Oli äitin numero, jonka Aleksanteri oli kohteliaasti tallentanut nimen Maria alle, ja sitten oli Aleksanterin numero, joka oli nimikoitu Aleksnateri. Se oli kirjoittanut nimensä väärin, vähän kuten sillä oli ollut tapana niin kauan kuin mä jaksoin muistaa, enkä mä hellinnyt muuttaa sitä.

Muita kontakteja ei ollut, ja kun mä selasin puhelinta mun sänkyyn levähtäneenä, tajusin sen todella olevan Aleksanterin vanha puhelin. Vaikka se oli poistanut viestit ja yhteystiedot ja puhelulokit, tyhjentänyt kameran kuvakansion ja poistanut turhia sovelluksia, löytyi puhelimen syövereistä silti yllätyksiä. Löytyi kuvia, jotka olivat olleet puhelimen taustakuvia joskus: yhdessä oli Myntti, toisessa Cella Myntin ja Windin kanssa, ja kolmannessa mä, Allu ja Harry kukkivat kirsikkapuut taustalla.

Kuvassa mulla oli kurkkua vasten puristava kisapaita, niin valkoinen että sitä katsoessa sokaistuu, ja sen alta pilkistävä mustelma—fritsu, jonka se venäläinen vai oliko se valkovenäläinen vai Kazakstanista kotoisin oleva esteratsastaja oli siihen laittanut. Harryn vaaleanpunainen turpa oli vähän palanut kesäauringossa ja sen otsatukka oli tiukalla sykeröllä, ja kankisuitsien nahka kiilsi upeasti. Mun otsaan oli painunut punertava jälki kypärästä, ja hiukset oli sekaisin, ja pisamia niin paljon että naama näytti likaiselta, mutta mä hymyilin vähän. En kuitenkaan niin paljon kuin Aleksanteri, jota Harry kutitteli turvallaan.

Mä en halunnut miettiä Hanamia tai sitä, miksi Aleksanterilla oli ollut kuva taustakuvana. Sen sijaan mä halusin miettiä miksi Inkerin numero oli estetty.

miks oot blokannu inkerin numeron tästä puhelimesta, lähetin Aleksanterille whatsapissa. Sen nimen alle pomppaa ensin paikalla, ja sitten se poistuu yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Tuijotan hetken Aleksanterin nimeä ja pientä kuvaketta. Sitten niiden viereen tulee taas paikalla, ja sitten kirjoittaa… ja sitten taas paikalla.

Meinasin jo luovuttaa kunnes keskusteluun ilmestyi: mistä tiiät et on inkerin nunero

En vastannut, sillä olihan mulla parempaakin tekemistä nyt kun oli puhelin. Kuten ottaa Inkerin numero pois estetyistä ja laittaa sille viestiä. Anteeksipyyntöä. Jotain sellaista.

Eihän mun sopinut rikkoa meidän välejä nyt.




Kosmoksen satula painoi paljon, mutta vähemmän kuin mitä mä muistin. Tai ehkä mä olin tottunut, tai mun kroppa oli tottunut, muistanut.

Tallilla oli hiljaista, arkipäivänä tähän kellonaikaan, eikä kukaan ollut edes lakaisemassa käytävää. Hevosiakaan ei ollut sisällä pesukarsinaan kiinnitettyä Kosmosta laskematta. Se nuokkui paikoillaan, riimunnaruihin raskaasti nojaten ja toinen takajalka koukussa leväten, ja se höyryisi yhä viileässä tallissa, hiki tampaten sen karvan litteiksi pyörteiksi.

Satulahuoneen ovi ei tuntunut aukeavan sitten millään. Se oli aina ollut viheliäinen, vähän tähtien asentojen ja tuulen suunnan mukaan toimiva, mutta yleensä ronski voimankäyttö ja pari rumaa sanaa saivat senkin antamaan periksi. Vähän kuten nytkin: satula käsivarrella ja suitset olalla ja suojat kainalossa, annoin ovella vähän jalkaa, sillä lailla kevyesti vain, ja sain oven temmottua auki, astuttua sisään ja—

”Älä anna sen—!” kuului jostain satulahuoneen sisältä, ja sitten ovi meni jo raskaasti kiinni mun perässä. Mun silmät löysi huoneen nurkassa kyhjöttävän Kirin, jonka ääni hiljeni kun se jatkoi: ”—oven mennä kiinni.”

Laitoin Kosmoksen satulan paikoilleen, suitset koukkuunsa, ja menin sitten harjaamaan suojia puhtaaksi. Kiri ei puhunut enää mitään, mutta se katsoi mua oudosti. Tympeästi ja ärsyyntyneenä.

Kiri näytti aina vähän erilaiselta. Joskus se puhui Hanneksen kanssa, tai joskus Hannes kosketti sitä, ja se näytti kireältä. Joskus taas se oli iloinen, nauroi ja elehti ja puhui, ja silloin se näytti ihan eri ihmiseltä kuin se Kiri, jonka mä olin nähnyt tallin vintillä viime viikolla. Se Kiri oli ollut pelokas mutta vihainen, samalla tavalla kuin vihamieliset ihmiset olivat, eri syistä kuin vihamieliset ihmiset.

Mä en vielä tiennyt mikä niistä oli oikea Kiri, vai oliko mikään. Nyt mä kuitenkin katsoin vanhan säilytysarkun päällä istuvaa hahmoa, jonka huppu oli vedetty syvälle päähän ja polvet rintaa vasten.

Kiri huomasi, että mä tuijotin. Sen jalkojen ympärille kietaistut käsivarret helpottivat otettiin ja se katsoi mua tympeästi. Sitten se melkeinpä äyskähti: ”Miks sä annoit sen oven mennä kiinni?”

Enkä mä tiennyt mitä mä vastaisin siihen. Että ovet yleensä menivät kiinni? Että ovet oli tapana sulkea perässään? Että mä en koskaa ajatellut ovia sen enempää?

Eikä mun sitten tarvinutkaan vastata mitään kun Kiri jo jatkoi, laskien toisen jalkansa alas. Sen talvinkengässä ei ollut enää yhtään lunta. ”Mä oon oottanu täällä varmaan tunnin. Kukaan ei oo kuullu mua.”

”Cool”, vastasin Kirille ja laitoin viimeisenkin suojan paikoilleen. Harja sujahti Kosmoksen harjapakkiin, ja sen kahva oli kylmä kun mä tartuin siihen paljaalla kädellä. En tiennyt olisiko mun pitänyt sanoa Kirille vielä jotain, niin odottavasti se katsoi mua, mutta lopulta mä päätin vain… lähteä.

Koska niin mä tein aina muutenkin.

Siinä oli vain sellainen pieni juttu, että ovi ei enää auennutkaan.

Kiri naurahti mun selän takana, mutta ei huvittuneesti. Tai ehkä huvittuneesti, mutta sillä tavalla huvittuneesti kun oltiin vähän vahingoniloisia.

”Se ovi on ollut lukossa varmaan puoli tuntia”, Kiri sanoi. Mä yritin kahvaa uudelleen, ja sitten taas uudelleen, ja lopulta mun renkutuksen yli Kiri tiesi kertoa lisää: ”Joskus ennen joulua Sisu ja Jasmiina oli kai jääny tänne jumiin, eikä kukaan sit kai korjannu tota ovea.”

Käännyin katsomaan Kiriä. Se kohautti olkiaan, ihan vähän mutta sen verran kuitenkin, että sen takki kahisi. Käännyin takaisin kohti ovea. Laskin harjapakin maahan ja tartuin ovenkahvaan. Vedin. Työnsin. Mitään ei tapahtunut.

”Me ollaan täällä nyt sit jumissa”, Kiri sanoi.

Nojasin painoni ovea vasten ja nyin sitä eestaas, niin kauan, etten enää itsekään muistanut oliko ovi, josta mä olin kulkenut läpi puolet elämästäni, vedä- vai työnnä-ovi.

Kiri hymähti mun takana.

”Eiks sulla oo puhelinta?” kysyin.

”Se on tuol ylhääl latautumassa”, Kiri vastasi. ”Sen akku ei kestä pakkasia. Se oli täynnä ku lähin kotoo.”

Mä en tiedä miksi Kiri kertoi mulle. Räpäytin silmiäni. Kirin silmät kapenivat.

”Eiks sulla oo puhelinta?” se kaikui takaisin.

Olihan mulla, mutta melkein vuoden puhelimettomuuden jälkeen oli ollut haastavaa opetella kantamaan puhelinta mukana.

”Ei se oo mulla mukana.”

”Mihin sä jätit sen?”

”Kotiin”, vastasin ja tiesin heti, että se oli väärä vastaus. Kirin kasvoilla häivähti jotain uteliasta.

”Kuka jättää puhelimen kotiin?” se kysyi, tympeästi muttei ihan niin tympeästi kuin aiemmin. Mua alkoi jo hermostuttaa, ja potkaisin Kosmoksen harjapakkia sivummalle. Se liukui lähemmän suojien säilytyspaikkaa, muovinen pohja betonilattiaa vasten rahisten.

”Varmaan joku sellanen, jolla ei oo ollut puhelinta aikoihin”, tiuskaisin. ”Ei se oo kasvanu mun käteen kiinni.”

Kiri ei sanonut mitään. Se katsoi huuruisesta ja likaisesta ikkunasta ulos, ja varmaan toivoi, että pihalla käyskentelisi joku avunantajaksi kelpaava. Se ei varmaan ollut Hannes, se kelpaava, vaikka se kuinka käyskentelisikin pihalla. Mä olin siitä samaa mieltä.

Hiljaisuus venyi ja venyi ja venyi, ja mä annoin lopulta ovelle vielä yhden puolittaisen yrityksen. Se narahti, suorastaan nauroi meille, ja sitten mäkin peräännyin. Istuin vanhalle pinnatuolille, jonka selkänojalle oli asetettu pieni ponisatula, ja survoin kohmeiset kädet takin taskuihin.

Kirin takki kahisi taas. Vilkaisin sitä varovasti, ja se katsoi mua. ”Senkö takia et oo Seben ryhmässä? Whatsapissa? Kun sul ei oo ollu puhelinta?”

Kiri ei näyttänyt pahantahtoiselta. Mua ärsytti silti. Siirsin katseeni mun ratsastushousuihin ja keskityin nyppimään Kosmoksen ruskeita karvoja pois.

”Tai, niinku, kellä ei oo puhelinta? Ootko sä joku—tai onko siihen joku syy?”

”Ehkä sun pitäis pitää huoli sun omasta puhelimesta”, mutisin Kirille vastaukseksi, koska mun puhelimettomuus oli asia, josta mä en niin välittänyt puhua. ”Tai ainakin sen Julin puhelimesta.”

Kirin katse oli kiristynyt kun mä seuraavan kerran katsoin sitä. Sen huulet olivat puristuneet yhteen tiukaksi ja tyytymättömäksi viivaksi, ja huppu päässä ja ikkuna takanaan sen kasvot olivat varjoisammat, myrskyisemmät kuin mitä mä olin oppinut tuntemaan.

Mutta se ei sanonut mitään. Sen leuka jännittyi, mutta se ei sanonut mitään, enkä mä vieläkään tiennyt oliko Kiri lintu vai kala, vai kumpikaan sitten alkuunsakaan.

Mua ei olisi pitänyt kiinnostaa, mutta mua kiinnosti kuitenkin. Mua kiinnosti miksi Kiri oli lyönyt Aleksanteria, miksi Hannes ei suostunut puuttumaan Kirin asioihin, miksi moni tuntui enemmän inhoavan Kiriä kuin pitämään siitä.

”Jos mä kysyn sulta jotain, ja sä vastaat, niin sä voit kysyä multa jotain, ja mä vastaan”, sanoin hiljaisuuteen katse mun polvissa.

Kiri naurahti taas. ”Ai vähän niiku oltais jossain yläasteella?”

Vilkaisin sitä terävästi. ”Suit yourself then.”

Oli taas hiljaista. Mä mietin, olisinko voinut tehdä jotain hyödyllistä aikaa tappaakseni, kuten hinkata Kosmoksen satulat ja suitset ja kanget ja rintapanssarin ja sen miljoona muuta nahkavarustetta, mutta puhdistusaineet olivat mun kaapissa yläkerrassa.

Tallin käytävältä kuului laiska kavionkopautus. Kosmos. Se varmaan vaihtoi lepuutettavaa jalkaansa ja nukkui parhaita päiväuniaan. Pesukarsinan riimunnarut varmaan hapertuisivat ja haurastuisivat rikki ennen kuin Kosmos kaamoksestaan heräisi.

”Okei”, Kiri sanoi yhtäkkiä. ”Mä kysyn ensin.”

Pyöräytin silmiäni. ”Fine.”

”Mikä se sun ja Hanneksen juttu on? Sillon tallikäytävällä se sanoi sua narkkariks.”

”Ehkä sun pitää kysyä sitä Hannekselta”, tyydyin vastaamaan, koska oli eri asia myöntää se kaikki Aleksanterille kuin umpituntemattomalle vieraalle, josta mä hädin tuskin tiesin muuta kuin sen nimen. Nostin katseeni Kiriin. ”Mikä se sun ja Hanneksen juttu on?”

Kiriä hymyilytti vähän, enkä tiennyt oliko se vilpitön vai ei, mutta muakin hymyilytti kun se kaikui: ”Ehkä sun pitää kysyä sitä Hannekselta.”

”Good game”, totesin.

Kiri hymähti.

Raaputin polveani. ”Se ei sillon suostunu puuttumaan siihen, kun te tappelitte, vintillä. Sano vaan, että Kiri ei halua et se puuttuu.”

Kiri ei vastannut mitään.

”Just saying, like. Doesn’t sound like nothing.”

Kiri ei vastannut siihenkään mitään, enkä mä tiedä oliko se koskaan vastaamassakaan, koska satulahuoneen ulkopuolella jossain kävi ovi, kuului lunta kengistä tamppaavat askeleet, ja siinä samassa Emmy jo pölähtikin satulahuoneen sisäänkäynnille. Sen posket punoitti ja pipon alta pilkottavat hiukset oli kohmeessa.

”Ootteko te ollu jumissa täällä?”

”Jep”, Kiri ennättää vastata.

”No juu, mä olin laittanut tähän sellasen stopperin, ettei menis kiinni”, Emmy puhisi ja katsoi jalkoihinsa kuin stopperia etsien. ”Lukkomies on just tulossa. Sitä tulin vastaan. En tiiä mitä se tälle tekee, mutta voi kuulua sen verran ääntä, että Kosmoksen vois varmaan viedä takas pihalle.”

Nyökkäsin ja nousin ylös pyyhkäisten irtokarvoja housuistani. Nappasin harjapakin mukaani ja kiirehdin pesukarsinalle, missä Kosmos edelleenkin seisoskeli kaikessa rauhassa. Se ei ollut juurikaan herännyt horroksestaan, mutta Kosmosta enemmän mua kiinnosti ilmoitustaululle kiinnitetty lappu.

Kosmos etsii sitoutunutta vuokraajaa 2krt viikossa. 120€/kk. Saa hypätä, maastoilla, valmentautua. Kilpaileminen sopimuksen mukaan. Yhteydenotot Marialle

[Robert]

Helmikuu 2023 (sisältövaroitus: huumausaineita)

”Keneltä sä oikein ostat tätä?”

Inkeri nostaa katseensa muhun, ja se tuijottaa mua hetken. Sitten sen kasvot rypistyvät ivalliseen huvitukseen. ”En todellakaan kerro sulle.”

Seinäkello tikittää keittiössä. Olohuoneen matto kutittaa mun nilkkaa siitä kohtaa, josta sukka on valunut rullalle.

Inkerin pankkikorttiin on tarttunut valkoista. Se näkyy hienoina hiukkasina sinistä Visaa vasten kun se nakuttelee viivaa paikoilleen. Se on siro: kapea ja lyhyt. Sellainen, että siitä tiedän, että Inkeriä jännittää.

Mun sisällä kumisee. En tiedä onko viivan piirtäminen ja sellaisen vetämisen sieraimeen tahraisella kympin setelillä jotenkin pahempi kuin se, että sitä hieroo ikeniin tai sen hengittää sormenpäältään. Se kaikki tuntuu samalta — mulle, musta — tässä vaiheessa.

Mutta jotenkin se tuntuu paljon todellisemmalta kun mä katson Inkeriä ja pankkikorttia sen kädessä ja pankkikorttiin tarrautuneita hiukkasia. Inkerin hiukset ovat sipaistu korvien taakse ja sen ripsiväriä on varissut silmien alle, ja se näyttää väsyneeltä enkä mä tiedä miksi. Me istutaan mun olohuoneessa, molemmat matolla jalat ristissä, omilla puolillamme sohvapöytää. Viime kuun Me Naiset tuijottaa mua pöydän reunalta.

”No kuka ikinä onkaan”, mä alotan, koska enhän mä tuntenut Inkeriä enää eikä mun ehkä tarvinnutkaan, ”niin voitko sanoa sille, ettei leikkaa tätä paskaa ruokasoodalla?”

Inkeri vilkaisee mua, ja mä mietin, että tämä on väärin. Ulkona paistaa vielä aurinko, ja ikkunan läpi kantautuu naapurin pihalla leikkivien lasten ilakointi. Inkeri muotoilee itselleen viivaa kaikessa rauhassa, ja pöydällä pieni pussukka vain odottaa, että mä tarttuisin siihen.

Ei ole yö, ei ole yhtäkkiä oven taakse ilmestynyt Inkeri, eikä ole jännityksestä kihertäen ikeniin hierotut kokaiinit. Ei ole Suomen kovin bilesoittolista raikumassa stereoista, ei ole sipsiä, ei ole mitään.

On vain minä, ja Inkeri, ja meidän välissä oleva pöydä, ja pöydällä on kokaiinia, koka-vitun-iinia, ja yhtäkkiä mä en enää tiedä kuinka tähän on tultu.

”Paljon sä edes maksoit tästä?” kysyn ja otan minigripin käteeni. Sen sisällä on sitä itseään, ja se tuntuu silkkiseltä mun sormien välissä jopa muovin läpi. ”Mitä tässä on, joku gramma? Eikö? Paljon sä maksoit tästä?”

Inkerin suunpieli nytkähtää, ja sen leuka kiristyy hetkeksi, eikä se katso mua. Sen pankkikortti raapii ilkeästi pöydän lasipintaa. Ääni käy melkein korviin.

”Mitä se sulle kuuluu? Millon sä alat maksamaan mulle tästä?” Inkeri tuhahtaa. Se laskee korttinsa pöydälle. Vilkaisen sen turvakoodia. ”Ei tää voi mennä niin, että mä vaan ostan ja maksan ja sä vaan… käytät.”

Inkeri pyyhkii käsiä toisiaan vasten, ja sitten se sipaisee hiuksensa toiselle olalle. Hetken mä jo luulen, että nyt se tekee sen, mutta ei: se vaihtaa asentonsa polvilleen, ja se nykäisee ranteestaan ponnarin.

”Vaikka sellanenhan sä oot aina ollutkin”, se sanoo hiuslenkki hampaiden välissä kun kerää vaaleaa tukkaansa käsillään. ”Käytät vaan muita.”

Lasken pussin pöydälle mun eteen. Raavin käsivarttani. ”Paljon sä maksoit tästä?”

”Joku kaks sataa.”

”Täh?” nostan katseeni Inkeriin. ”Ethän sä nyt tästä paskasta voi maksaa noin paljoo! Jotain 50-prossastakin saa halvemmalla. Tää ei semmosta oo, jos et huomannut.”

Inkeri mulkaisee mua rumasti, ja sitten se saa nutturansa valmiiksi ja laskee kätensä reisilleen. Näen pöydän lasipinnan läpi kuinka se liu’uttaa käsiään ylös ja alas, hermostuneena.

”Ihan vitun sama”, se sihahtaa. ”Ei sun oo pakko sitä vetää.”

”Jesus”, mutisen ja tartun pussiin uudelleen. ”Calm down.” Avaan sen varoen ja kurottaudun ottamaan Inkerin pankkikortin käteeni. Sen reunalla on helppo vetää kämmenselälle pieni köntti. Sopiva. Ei turhan huoliteltu, kuten Inkerin. Ei sillä muodolla ole väliä.

Painan nenän kiinni ihoon ja toisen sieraimen umpeen.





Daniel Susinevalla on nettisivut. Siellä on kerrottu englanniksi sen ratsutus- ja valmennustoiminnasta, kilpailutuloksista, hevosista, kasvatuksesta. Siellä on myös puhelinnumero, ja koska mulla on nyt puhelin, on loogisinta soittaa Danielille.

”Susineva”, se vastaa kahdeksannen hälytyksen jälkeen. Aivan kuin se olisi toivonut, että soittaja olisi luovuttanut puhelunsa suhteen.

”Daniel”, vastaan ilahtuneena. ”Mulla on kysymys.”

Linjan toisessa päässä on hetki hiljaista. Sitten Danielin ääni kysyy kohteliaasti: ”Anteeksi, mutta kuka soittaa?”

Pyöräytän silmiäni. Itsekseni, mutta toivon Danielin aistivan eleen puhelinlinjan läpi. ”Robert”, mä kerran sille. ”Harrington.”

Daniel lopettaa puhelun.

”not a very nice person”, mutisen näytölle ja soitan sille uudelleen. Jostain kumman syystä se vastaa. Mun kasvoille nousee mairea hymy, koska ehkä se tarkoittaa, että Daniel ei ole vieläkään luovuttanut mun suhteen.

”Mitä asiaa sulla on?” se kysyy väsyneellä äänellä. Taustalla käy ovi, sitten toinen, ja sitten äänimaailma hiljenee. Ehkä se istuu autossa.

”Sitä vaan”, aloitan ja kierähdän makuuasennosta vatsalleni. ”Sitä vaan, että äiti aikoo ottaa Kosmokselle vuokraajan, joka kilpailee sillä.”

Daniel on hiljaa niin kauan, että vedän puhelimen korvalta tarkastaakseni puhelun olevan vielä yhdistettynä. Sekunnit vierivät. Daniel on hiljaa. Nostan puhelimen takaisin korvaa vasten.

”Niin että onko se ihan sallittua?”

”Mikset sinä kisaa sillä?”

”Mä en oo koskaa tykännyt tosta kun vastaat kysymyksellä kysymykseen”, mutisin ja pyörittelin maton hapsuja sormen ympärille. ”Mutta enhän mä nyt—voi.”

”Mikset?” Daniel tivaa. Sitten, ”Käytätkö sä taas?”

”En”, valehtelen silmät kirkkaina. ”Mä en vaan usko, että musta on enää siihen. Elämä on paljon helpompaa nyt.”

Daniel murahtaa, tai ehkä se naurahtaa — en minä tiennyt, sitä on tarpeeksi vaikea lukea kasvotustenkin, saatikka sitten puhelimen välityksellä. ”Ai on helpompaa olla huumekoukussa?”

Tuhahdan. ”En mä olen missään koukussa.”

”Selvä”, Daniel vastaa lakonisesti. Sitten meistä kumpikaan ei sano mitään.

Daniel on Saksassa. Viimeksi kun mä näin sen, se oli Vänrikinmäellä, ja se oli näyttänyt samalta kuin aina, mitä nyt vanhemmalta ja väsyneemmältä. Sitä ennen mä olin viimeksi nähnyt sen Kallassa, kun se oli riuhtonut mut paidan rinnuksista ulos baarista.

Mä en tiennyt miksi Danielia kiinnostaa.

Ei sitä varmaan kiinnostakaan.

”Do you think I could?”

Daniel päästää kysyvän äänen, ja mun on selviteltävä kurkkuani.

”Do you—Tai, uskotko sä? Uskotko sä muhun vielä? Että mä voisin…?”

Linjalle tulee ensin syvä hengenveto, sitten kontrolloitu uloshengitys. Sellainen keuhkot tyhjentävä huokaus, ja mä haluan kuvitella sen hierovan ohimoitaan tuskastuneena, sillä lailla kun se oli useasti tehnyt valmennuksissa.

”Ei se ole mun uskosta kiinni”, Daniel sanoo, ja kun mä en osaa vastata sille enää mitään, se lopettaa puhelun taas.

Tällä kertaa mä en soita sille enää takaisin.

[Robert]

Helmikuu 2023

Siitä on viikko kun olin nähnyt äidin laatiman vuokraajahaun ilmoitustaululla. Seitsemän päivää olin kulkenut siitä ohi joka päivä, pysähtynyt ja tuijottanut.

Kosmos on… No, Kosmos on vähän niinkuin se ratsastuskoulun mitäänsanomattomin hevonen: se, joka ei ole kenenkään erityinen lemppari, muttei kyllä erityinen suosikkikaan. Se on sellainen iso, ja vähän lihava, ja sellainen, joka on aina kädelle raskas eikä kuuntele ikinä jalkaa. Sellainen Kosmos vain on.

Ehkä se on ollut ratsastuskouluhevonen edellisessä elämässään. Sellaiselta se yhä vaikuttaa. Ihan sama vaikka Daniel ja Anmari ja Kertsi olivat kaikki vakuutelleet, että se oli kisannut interiä ja vieläpä ihan menestykselläkin, ainakin joskus.

Mutta fakta on se, että Kosmos, vaikka näennäisesti mitäänsanomaton ja helppo, on todellisuudessa aika haastava ratsastettava. Sen kanssa väsyy helposti ja ennen kaikkea nopeasti: se pitää aina ensin herkistää jalalla, ja sen jälkeen kädelle, ja ehkä sitten pystyy harkitsemaan, että sen kanssa tekisikin jotain.

Äiti tykkää humputella Kosmoksen kanssa. Sen mielestä Kosmos on hyvä ja laadukas hevonen. Ja onhan Kosmos sinänsä ihan mukava: se menee sinne minne pyytää ja suunnilleen sitä tahtia kuin pyytää, eikä se koskaan lähde käsistä tai keksi pieniä vihreitä miehiä maneesin nurkkaan. Se myös yleensä kulkee pyydetyssä askellajissa vaikka ne askellajit eivät aina olekaan niin hienoja. Se on tasainen ja luotettava. Että sinänsä se on ihan kiva hevonen.

Jos joku kysyisi, niin en mä ikinä myöntäisi, että Kosmos on… Tai, että mä olen tavallaan kiintynyt siihen, oppinut pitämään siitä. Toki se on yhä raskas ja usein siksi myös ärsyttävä, mutta se on myös hyvällä tavalla vaikea — mulle sopivalla tavalla vaikea. Koska ruuna ei ole mikään riehuja tai muuten typer hevonen, se on just mulle hyvä. Vaikka mä en sitä kenellekään ikinä kertoisi, en edes kuolleen ruumiini yli, niin Kosmos on juuri sellainen hevonen kuin mitä mä tähän tilanteeseen tarvitsen.

Kosmoksen kanssa pystyn palaamaan perusasioiden äärelle omaa tahtia. Ei tarvitse miettiä hevosen kehitystä tai hevosen parantamista tai hevosta ollenkaan, koska yleensä Kosmos tekee juuri sen verran mitä pyydän. Se ei ollut kuten Harry: se ei koskaan tarjoa mitään ylimääräistä ja jos se saa liikaa apuja, liikaa ristiriitaisia apuja, niin silloin se yksinkertaisesti ei tee mitään.

Niinpä mä saan — ja olen tähän mennessä saanut — kaikessa rauhassa parannella paitsi mun kuntoa ja ratsastustaitoja ja ennen kaikkea lihasmuistia, jolle tän kaiken pitäisi olla kuin pyörällä ajamista, niin myös mun itsevarmuutta. Itsetuntoa. Sitä kaikkea korvien välissä.

Sitä kaikkea, josta Daniel on aina puhissut.

Sitä kaikkea, joka loppupeleissä ehkä tappoi Harryn.

Mutta mitään sitä mä en ikinä kertoisi kenellekään. Ja ehkä juuri siksi mulla ei ole oikein mitään sanottavaa kun äiti eräs kaunis tiistai paukkaa kotiin ja ilmoittaa, että vuokraaja on nyt löytynyt.

”Tänään kävi kaksi ratsastajaa”, se kertoo ripustaessaan takkia naulakkoon. ”Se oli se meidän Iiris, ja sitten sellainen ruotsalainen poika.” Äidin kasvoilla on hajamielinen, mutta innostunut hymy kun se touhottaa tavaroita paikoilleen. ”Taisi sanoa, että sen vanhemmat on kilparatsastajia. Ruotsissa. Sanoikohan sukunimekseen Roos tai jotakin. Täytyy ihan googlata. Ruotsia puhuttiin.”

Mä en oikeastaan halunnut puhua Kosmoksen vuokraajasta, en ollenkaan. En ehdokkaista tai koeratsastuksista, enkä varsinkaan siitä, kenet äiti on valinnut. En ole varma kumman sen olisin toivonut olevan vähemmän: Iiriksen, josta mä olen ehtinyt maalata jo tietynlaisen kuvan, vai jonkun ruotsalaisen kilparatsastajan, joka on kasvanut kilpailemaan.

”Se on niin kiva se Iiris, mä pidän siitä kyllä ihmisenä. Se on, tai, musta tuntuu, että se on aina tallilla. Ja on niin reipas ja kohtelias aina”, äiti höpöttää huolimatta siitä, että mä en ole edes vastannut. ”Mutta ei se kyllä mikään hyvä ratsastaja ollut. Yksi tallityttö, kai sillä joku niistä vanhoista tuntsareista on ylläpidossa tai jotain, niin se kertoi, että Iiris on alkeiskurssilla! Eihän siitä silloin ole kilpailemaan tällä kaudella, tai edes seuraavallakaan! Ja istuntakin oli huono! Kosmos ei yhtään kuunnellut sitä.”

Mun tekee mieli sanoa, että eihän Kosmos juuri kuuntele äitiäkään kun äiti ei osaa eikä kehtaa siltä mitään pyytää. Mutta se on äidille herkkä paikka, joten mä pidän suuni kiinni. Puraisen leipää ja pureksin suuni tyhjäksi ennen kuin sanon, ”Mä aion hakea töistä.”

Äiti pysähtyy niille sijoilleen. Se tuijottaa mua hetken, enkä mä ole varma mitä se ajattelee. Sen kasvoilla on tunnekavaldi, josta pystyy poimimaan yksittäisiä vivahteita: hämmennystä, iloa, ylpeyttä, jonkinlaista melankoliaakin. Sen tunnistan, että se yrittää hillitä itsensä: se vain nyökkää ja alkaa sitten availla kaappeja etsiessään kahvikuppia ja puruja. Sitten se sanoo jotain pientä, ehkä jahas tai aijaa, tai ehkä molemmat, ja sitten se muka keskittyy täysin kahvinkeittimen kanssa puuhasteluun.

Äiti on ollut kärsivällinen mun kanssa. Ehkä siksi mä haluan antaa sille jotain ihan ilmaiseksi. Nojaan tuolin selkänojaa vasten ja pyyhkäisen kämmenselällä suutani.

”Oli ilmoitus lehdessä”, kerron. ”Se on se vanha hautaustoimisto, siinä kirkon lähellä. Se, jota pitää se vanha pariskunta, en tiedä muistatko sä, mutta kai ne on jotain Pikkaraisia tai jotain. Stiina on se mummu, niin se on aika vanha jo. Niin ne etsii sille puolelle jotakuta. Kukkapuolelle.”

Äidin kulmat kurtistuvat. Niiden väliin tulee kaksi ryppyä. En yhtäkkiä muista kuinka vanha äiti on. ”Mutta tiedätkö sä edes kukista mitään?”

”Olinhan mä siellä Kallassakin kukkakaupassa töissä.”

Kahvinkeitin alkaa porista. Äiti nojaa keittiön tasoon ja ristii käsivartensa, mutta löyhästi. Sen katse on mietteliäs, tai ehkä vähän syyllinenkin. Aivan kuin se ei olisi muistanut. Tai tiennyt — en ollut varma, oliko se edes tiennyt.

”Mutta ihan sama”, sanon ennen kuin ajatukset karkaavat. ”Käyn siellä huomenna. Siinä ilmotuksessa oli numerokin, mutta eihän mulla ole puhelinta.”

Äiti niiskaisee. ”Joo.” Sitten se niiskaisee uudestaan ja katsoo pannuun tippuvaa kahvia. ”Hieno juttu, Robert. Ehkä sen jälkeen voisit tulla tallille, katsomaan kun Matthias ratsastaa?”

Puristan mun huulet yhteen.

”Ehkä.”




Liekkijärven hautaustoimisto on vanha ja synkkä liiketila kirkkoa vastapäätä. Se on osa kerrostaloa, yhtä Liekkijärven harvoista sellaisista. Ulkopinta on kellertävän harmaa ja rapisee, ja liiketilan ikkunoita varjostaa auringon vaalentama markiisi. Ovi on raskas kun mä työnnän sen auki, ja yläpuolella oleva lehmänkello ilmoittaa mun tulosta heti.

Sisällä ilma ei ole yhtään niin tunkkainen kuin olettaisi. Ulkona paistava talviaurinko kyllä paljastaa ikkunoiden likaisuuden ja ilmassa leijailevan pölyn.

En tiedä johtuuko paikan pysähtynyt tunnelma siitä, että Liekkijärvellä ei kuole jengiä, vai siitä, että liike on jäänyt jonnekin menneeseen aikaan. Kaikki mainokset ja mallikuvat näyttävät vanhoilta, vähintään mun ikäisiltä. Hautakivien mallikappaleet ja arkkujen pienoismallit ovat pölyisiä, mutta toisella puolella liikettä olevat kukkakimput ja hautalaitteet näyttävät tuoreilta.

En tiennyt hautakivistä tai hautajaista paljoakaan, oikeastaan juuri mitään, mutta mä olen tehnyt lyhyen elämäni aikana niin monta hautalaitetta, että se sujuisi varmasti vaikka silmät kiinni.

Stiina Pikkarainen on pieni, mutta pyöreä nainen. Sen hiukset ovat tummat ja paksut, mutta ohimoilta jo harmaat, ja sen kasvoihin ovat uurtuneet monet rypyt niin iloista kuin suruistakin. Esiliina, jonka naru on kierretty vyötärön ympäri kerran ja solmittu rusetille eteen, on jo monesta kohtaa paikattu, ja sen taskusta pilkottaa sakset ja mitta.

”Mä tulin siitä työpaikasta”, sanon tervehdykseksi.

Se saa Stiinan kiertämään tiskin ympäri, astumaan kaksi porrasta alas lattiatasoon. Se on mua varmaan päätä lyhyempi, ehkä jopa enemmän.

”Näin lehdessä, että haitte tänne”, sanon kurkkuani selvitellen ja tarjoan Stiinalle kättäni. ”Mä oon Robert.”

Stiina tarttuu käteeni kahdella omallaan. Sen kädet ovat lämpimät, mutta kovat: ne ovat nähneet paljon, tehneet paljon. Stiina katsoo mua ensin silmiin, lämmin hymy kasvoillaan, ja sitten se katsoo mun kättä, antaa omien sormiensa kääntää mun kämmenen avoimeksi ja juosta pitkin elämänviivaa.

”Sinulla on sitojan kädet, Robert.”

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, mua hymyilyttää.