Kosmoksen päiväkirja

[Robert]

Helmikuu 2023

Matthias ei varmaan ollut odottanut, että aamupäivällä sen ratsastusta seuraisi kaksi ihmistä muuten autiossa maneesissa. Joku toinen päivä, joku toinen olotila päällä mua olisi hävettänyt — istua nyt kädet puuskassa jääkylmässä maneesissa katsomassa Kosmoksen vuokraajan ensimmäistä itsenäistä ratsastusta — mutta tänään ei. Mun ihon alla suorastaan kihisi, ärtymys ja kateus ja pikkumaisuus, ja riippuvuus, ja Inkeri ei vastannut mulle puhelimeen.

Kumma kyllä, siihen raastavaan kutinaan ei auta se, että istun maneesin puisella penkillä, varpaat ja sormet syväjäässä, ja katson nenääni pitkin kun Matthias Roos työstää siirtymisiä hevosella, joka on mun.

Jonka piti olla mun.

Mutta enhän mä ole yksin: Iiris istuu alemmalla rivillä, muutama metri musta vasemmalla, lähempänä ovea. Tarpeeksi kaukana, että me ei olla ystäviä; tarpeeksi lähellä, että me voidaan vaihtaa pari kaunista tai rumaa sanaa jos tilanne sen vaatii.

Minä tiesin Matthiaksen ratsastuksesta, koska äiti kertoi. Iiris tiesi, koska minä kerroin. Ohimennen vain, tallin käytävällä kun se oli tarkistanut jotain vekkiä Vapun jalassa.

Ehkä se oli ollut syötti.

Ehkä mä olin halunnut nähdä oliko Iiriskin katkera. Haluan vieläkin. Suorastaan toivon, että se on ihan helvetin katkera. Koska kyllä mä olisin. Ja olenkin. Ja mä en edes ole Iiriksen asemassa.

Se, että Iiris on saapunut maneesiin, ei kerro vielä mitään. Matthias nostaa laukan pääty-ympyrällä. Kosmos etenee laiskasti, mutta Matthias pyytää siltä enemmän. Nojaan kyynärpäät polviini, lähempänä Iiristä vaikka olenkin yhä yhtä kaukana.

Kosmos pärskii pääty-ympyrällä kun Matthias vaatii siltä oikeaa, pyörivää laukkaa.

”Äiti sano et sä et ole kummonen ratsastaja”, sanon Iirikselle tasaisella äänellä. Se ei liikahda, ja mä haluaisin tietää onko sen niskakarvat edes vähän pystyssä, mutta se ei liikahdakaan, ei edes säpsähdä.

”Kuulitko”, sanon ja nojaudun syvemmälle kohti Iiristä. ”Se sano et sä oot jossain alkeiskurssilla.”

Iiris vetää vähän henkeä. Mä pidätän omaani. Sitten, ”Okei.”

”Okei?” mä kysyn. ”Eikö sua kii—”

”Se on sun äidin mielipide”, Iiris sanoo vähintään yhtä tasaisella äänellä kuin mä hetki sitten. Katson sen punottavan korvan taakse kiertyviä hiussortuvia.

Matthias saa Kosmoksen vaihtamaan laukkaa puhtaasti. Se liikkuu hyvällä energialla, askel näyttävästi pyörien.

”Mä olin sillä alkeiskurssilla, koska mä pidin tauon kymmenen vuoden jälkeen”, Iiris sanoo yhtäkkiä. Sen takki kahisee kun se liikahtaa. Sitten se niiskaisee, ei sillä tavalla herkistyneenä vaan sillä tavalla pakkasen puremana kuin helmikuisessa maneesissa nyt vaan niiskaistaan. ”Sitähän se ois voinut kysyä jos kerran mietitytti.”

Gotcha.

Hymähdän. Nojaan takaisin kovaa puuta vasten ja sujautan kädet takin taskuihin.





”Kenen tää nahkatakki on?” äiti kysyy ensimmäisenä kun me miltei törmätään eteisessä tehdäksemme läpsystä vaihdon — minä kotiin, äiti töihin. Annan auton avaimet sen käteen.

Takki on varmasti Valtterin. ”Valtterin.”

”Kenen Valtterin?”

En mä tiedä Valtterista mitään muuta kuin sen, miltä se näyttää alasti. ”Tallilta. Sen Valtterin.”

Äiti katsahtaa takkia uudemman kerran. ”Onko Valtteri ollut meillä? En tiennyt että sulla on—että te ootte—tai, en odottanut—”

”Mä kävin Valtterilla viikonloppuna saunomassa. Oli siellä jotain muitakin tallilta”, selvitän ja potkaisen kengät jalasta. Äidin katse pureutuu suoraan mun silmiin kun suoristun. Huokaisen. ”Relax.”

Äiti ei relaa.

”No drugs. I swear”, lisään ja nostan käteni rinnalleni valan merkiksi. ”Only terrible tequila.”

Näin kuinka äiti puree poskensa sisäpuolta samalla kun sen silmät hyppivät kiintopisteestä toiseen. Sillä on dilemma, jonka mäkin ymmärrän: se ei halua, että mä käyn istumassa iltaa jossain, mutta samalla se haluaa, että mulla on kavereita Liekkijärveltä.

”I’ll do a test”, sanon hiljaa. ”If you want.”

Se on tarpeeksi purkamaan kaiken, ja äiti silmin nähden lysähtää, hartiat laskeutuen ja kulmakarvat kallistuen, ja sitten se puristaakin jo mun käsivartta

”’s good, love”, se sanoo, ja englanti kuulostaa yhä kodilta sen äänellä, ja mä nielasen. Karvas pala mun kurkussa ei liiku minnekään.

Enhän mä olisi läpäissyt mitään huumeseulaa.




Tuuli pyörittelee lunta pitkin Liekkijärvin katuja. On kylmä: pakkanen on kovettanut tiet valkeiksi ja penkat valleiksi, ja puuterilumi kasvoja vasten tuntuu kuin lasinsirpaleilta.

Kävelen kohti kauppaa takin kaulus nenään asti vedettynä ja huppu päässä. Äiti oli antanut mulle ruhtinaallisen kympin, josta piti saada ruokaa seuraaviksi päiviksi. Mä en tiennyt, onko se saanut jostain vihiä, että mulla olisi rahoille parempaakin käyttöä, vai eikö se enää vaivautunut kaivamaan kaksikymppistä lompakostaan nyt kun mulla alkaisi ihan oikeat työt.

Vai eikö sillä oikeasti ollut varaa enempään?

Koska Liekkijärvi on Liekkijärvi, marketista löytyy viideltä illalla puoli kylää. Näen Artsinkin, pipo väärällään ja kumisaappaat jalassa pakkasesta huolimatta, Alkon kassin kädessä, mutta en tervehdi, en viitsi, kehtaa. Säilykehyllyltä sujahdan leivontatarvikkeiden ja valmiskastikkeiden luo piiloon Kiriltä, mutta viimeistään itsepalvelukassalla — onhan niitä kuitenkin hurjat kaksi — törmäys johonkin tuttuun käy vääjäämättömäksi.

Harmi, että se tuttu on Aleksanteri.

Aleksanterin kutsuminen tutuksi tuntuu pahalta mutta tarvittavalta, aivan kuin mulle olisi tärkeää laittaa meidän väliin etäisyyttä. Enkä mä tiennyt miksi. Tuntuu kuitenkin väärältä nimittää sitä—no, mun parhaaksi ystäväksi, enää ainakaan.

Joskus, varsinkin kun en saa nukuttua ja yön pimeydessä mun ajatukset tanssittaa mua pyörteisiin, yritän muistaa kuinka meistä oli tullut me. Yritän muistaa Aleksanterin kerrostalokämpän huonon sohvan ja sen, kuinka se ei ikinä kysynyt mun kotiasioista. Yritän muistaa Cellan ja Rosan vanhan kodin ja sen, kuinka me oltiin tehty siitä meidän koti. Yritän muistaa Aleksanterin sellaisena kuin se oli silloin ollut: lämpimänä ja nauravaisena, pehmeä paino mun varpaiden päällä kun oltiin levittäydytty sohvalle pelaamaan Fifaa. Yritän muistaa millainen mä olin sillon ollut.

En muista.

”Jos sinulla on S-etukortti—”, itsepalvelukassa huutaa jo toistamiseen, ja mä säpsähdän. Mulla ei ole S-etukorttia, ja mulla on sitä paitsi käteistä, ja yhtäkkiä pakastepitsa, punalaputettu kanapaketti, revenneeseen kelmuun pakattu parsakaali ja pieni kermapurkki tuntuvat liian vaikealta kerätä takaisin syliin ja lähteä.

”Onks sulla rahaa?” Aleksanteri kysyy varovasti. Sillä on joku limupullo kainalossa. ”Miks sulla on mustelma naamassa?”

Astun kauemmas itsepalvelukassasta ja kohtaan Aleksanterin katseen. Mun poskipää on muuttunut ruman violetiksi, reunoilta kellertäväksi ja vihertäväksi just siitä mihin Inkeri oli kovettuneella fariinisokeripaketilla osunut.

”Inkeri heitti mua sokerilla”, vastaan ja kaivan ryppyisen kympin mun taskusta. ”Oisiksä voinu…?”

”Joo”, Aleksanteri sanoo hätkähtäen ja alkaa kaivaa lompakkoaan niin että on tiputtaa pullonsa. Se vetää ensin bonuskortin, joka on niin vanha ja kulunut, että se on varmasti Aleksanterin lapsuudesta, silloin kun se oli ollut osa vanhempiensa taloutta. Sitten se näyttää kortinlukijan kylkeen pankkikorttiaan, ja sitten mulla onkin jo kuitti mun ostoksista.

Ojennan kymppiä Aleksanterille. Se tuijottaa seteliä typeränä, ja lopulta mä päätän vain työntämään sen Aleksanterin avoimeen takin taskuun. Se hätkähtää, meinaa peruuttaa heti kun mä lähestyn.

Tuijotan Aleksanteria, käsi sen taskulla, ja Aleksanteri tuijottaa takaisin. Sen suu on vähän auki, ja sen alahuuli on rohtunut, ja mä en muista oliko se ollut silloinkin rohtunut.

”Relax”, mä sanon ja vedän taskun vetoketjun kiinni. ”Not gonna kiss you or anything.” Taputan kaverillisesti Aleksanteria taskun päältä ja kerään sitten ostokseni. ”Onko sulla röökiä?”

Aleksanterin kulmat ovat vähän kurtussa, ja se katsoo mua vähän kuin olisin joku ongelma sen lukioaikaisessa matikan kokeessa.

”On”, se sanoo lopulta kun mä oon jo kasannut ostokset keoksi mun käsivarrelle. ”Haluutko?”

”Poltaksä mun kaa? Yhet? Ulkona?”

Allu ei emmi sekuntiakaan. ”Tietty.”

[Matthias]

______
Helmikuu

Se osasi, kunhan pyysi. Kosmos pärskähti ja se tiukentunut, kiristyvän kuminauhan kaltainen olo Matthiaksen vatsan perällä hellentyi hieman. Se osasi, kunhan pyysi.

Ei Matthias ollut oikeasti pelännyt, ettei Marian sanoihin voisi luottaa. Mutta kun Maria oli hymyillyt ja kehunut hevosta, kehunut Matthiasta, ojentaessaan vilttiä hevosen selälle loppukäyntien ajaksi, kaikki ilma Matthiaksen keuhkoissa oli kadonnut. Kaikki sanat suussa olivat muuttuneet tuhkaksi, kuivuneet ja kuihtuneet kurkunpohjalle, josta ne eivät enää poistuneet. Matthias ei koskaan esittänyt epäilystään siitä oliko Kosmos todella Intermediairen hevonen vai ei.

Mutta se oli. Jossain kohtaa elämässään se oli viety niin pitkälle, tai ainakin pidemmälle kuin missä se oli nyt. Nyt Kosmos on vähän semmoinen, pullea ja vähän niin-niin, Matthias olisi kuvaillut, jos joku olisi vain kysynyt.

Siirtäessään Kosmoksen raviin Matthias antoi ruunalle tilaa venyttää itseään. Omille silmilleen se antoi luvan vilkaista katsomoon. Robert ja se Julin kaveri, ne istuivat siellä. Hieman etäällä toisistaan, eikä kumpikaan niin tyytyväisen näköisenä, että Matthias olisi uskaltanut varsinaisesti hymyillä heidän suuntaansa iloisesti. Kohteliaasti sitten, jos jäisivät loppukäynneiksi. Matthias kumartui taputtamaan Kosmosta kaulalle sisäkädellä, vanhan opin ulko-ohjasta kaikuessa vaimeana muistona pääkopassa.

Oikeasti Matthias olisi halunnut ratsastaa ilman hanskoja ja tunnustella ohjien nahkaa. Mistä se oli kulunut, oliko se kuivunutta vai hyvin rasvattua. Taputtaa Kosmosta ja tuntea klipattu hevonen. Vaikka ratsastushanskoissa oli sisäänajettu tunne, olisi Matthias halunnut nautiskella vähän. Se olisi voinut pistää hetken hidastukselle, niinkuin maneesiin tullessa ja sisään hengittäessä. Se ei itsekään ymmärtänyt miksi maneesin lievää tunkkaisuutta oli niin sanoinkuvailemattomalla tavalla helpompi hengittää kuin ulkoilmaa. Joskus Matthias mietti oliko sen keuhkoissa sittenkin enemmän pohjien hiekkaa ja kuitua kuin tupakan tervaa.

Kun miehen katse löytää tiensä katsomoon seuraavan kerran, on Robert jo livahtanut. Matthias tekee pysähdyksen, kouluhevoselle kuuluvan tasajalkaisen pysähdyksen, katsomon viereen ja kurottautuu viltille. Sitä itsensä ja satulan väliin kiskoessa se kerkeää esittämään hymynsä, sen kohteliaan.
”Hei.”
”Hei”, se Julin kaveri vastaa.
”Te olitte katsomassa, mä huomasin”, Matthias koittaa kuulostaa siltä kuin juttelisi vain. Siltä kuin Robert ei olisi lipsahtanut Matthiakselta kuin märkä saippuapala kädestä.
”Niin oltiin”, tyttö myöntää. Hetken on hiljaista, jännittynyttä ja tiivistä hiljaista, kuin molemmat pidättäisivät hengitystä. Kosmos tuhahtaa, vetää päänsä alemmas. Matthias antaa ohjan valua pidemmäksi sormiensa välistä. "Se kulki sun kanssa tosi hyvin, Maria on varmaan tyytyväinen.”
”Ei se-” Matthias keskeyttää itsensä, miettii hetken. Se katsoo Julin kaveria, jonka se on viimeksi nähnyt suutelemassa ja puremassa toisen tytön reisiä. Se ei ole yhtään sama nyt. Ero on kuuman ja kylmän välillä. Matthias yskähtää. ”Niin kai joo, tai joo- Niin mä toivon. Että on tyytyväinen. Siis Maria.” Se ei lisää, ettei tiedä mitä tekisi, jos ei olisi.
”Sä olit se, se Ii-, Ii-” se lisää sen sijaan, takellellen.
”Iiris.”
”Joo. Iiris.” Iiris, joka oli Julin kaveri. Iiris, joka ei ollut Kirin ja Antonin luona katsonut Matthiasta niin kylmästi. ”Sä et ole, vai siis oletko sä se toinen joka kävi ja kokeili Kosmosta?” Mitä Maria oli sanonut siitä toisesta? Ettei Kosmos ollut kuunnellut sitä?
”Joo, oon mä.” Matthias ei tiedä onko sen tytön, Iiriksen, silmissä enemmän painoa vaiko Matthiaksen rinnalla. Se maistelee vain mahdollisia sanoja, miettii onko Iiris katsomossa, koska se oli hävinnyt. Matthiaksen sydän lyö kerran, kaksi, lujempaa. Se tahtoisi olla pahoillaan.
”Okei.” Matthias vetää henkeä sihahtaen, kallistaa päätään aavistuksen ja hymyilee. ”Haluatko sä auttaa sen kanssa? Tallissa? Olisi kiva jos voitaisiin vaikka jutella. Ihan vain vaikka, että käytkö sä tunneilla täällä.” Matthias ei tahdo yrittää tulkita Iiriksen katsetta, se vain tiukentaa höllentynyttä otettaan. Tuntuma kuolaimeen ei ole koskaan tuntunut suuremmalta tuelta.


Se ei ole kuin vasta tupakkapaikalla, kun Matthias ymmärtää, ettei Seppeleessä todella saanut olla yksin. Matthias hymyilee ja nyökkää, kaivaa taskujaan. Se löytää vain saman kärsineen askin ja sytkärin, joka oli pettänyt sen jo liian monesti.
”Anteeksi, mutta sulla ei ole tulta, jota saa lainata?” Tupakkapaikan parrakas mies kohottaa kättään hieman, näyttää sähkötupakkaa.
”Jäv- Okei. Kiitos.” On tappelu saada rööki syttymään. Sytkärin liekki on entinen, se itkee enää vain kipinöitä. Ensimmäisen annoksensa savua saatuaan Matthias onkii puhelimensa esiin. On tarpeeksi lämmintä, etteivät sormet ole välittömästi kohmeessa ja koodin näppäily onnistuu.
”Haittaako, jos puhun puhelun?”
”Eipä oikeastaan.” Jos se parrakas olisi polttanut oikeaa tupakkaa, silloin se olisi varmaan tumpannut sen.
”Kiitos, taas.” Matthias etsii Linnéan yhteystiedoistaan, puheluun vastataan neljännellä piippauksella.

”Hemmetti, mikä kesti?”
”Älä kiroa.” Matthias puhaltaa savut taivaalle, katsoo sen katoavan kiehkuroina. ”Mä olin ratsastamassa.” Linnéa tuhahtaa. Matthias näkee mielessään kuinka sen kulmat kohoavat ja huuli nousee aavistuksen. ”Sä et voi edes sanoa mitään, mulla on kaksi vuokrauspäivää viikossa.”
”Joo, ihan kuin se merkitsis.” Matthias ei kysy mitä sisko tarkoittaa, sillä on aavistus. Se vetelee savuja, odottaa että Linnéa sanoo sanottavansa.
”Etkö sä aio kysyä?”
”Mä ajattelin, että sä kerrot.”
”Vitut. Äiti ei oo ollu kotona, koska Johanin äiti on sairaalassa. Se vei sen sinne.” Matthias vilkaisee sitä toista, sähkötupakkaa, parrakasta, ja miettii puhuuko se ruotsia. Pitääkö sen miettiä mitä se sanoo vai ei. Suomalaisista ei voinut ikinä päätellä.
”Okei”, se vastaa. ”Ja?”
”Mitä ja, eikö sua kiinnosta?”
”Ainahan se on ollut semmonen, en mä oo yllättynyt. Vai koittiko se-”
”En tiiä, äiti ei puhu siitä. Mut mä oletan et Johan tulee tänne.”
”Okei.” Tupakka maistuu liian kitkerältä Linnéan sanoja miettiessä. ”Sit se tulee, mä oon Suomessa kuitenkin.” Matthias tökkii maata lenkkarin kärjellä, kaivaa sulaan kohtaan pienen kuopan. Hiljaisuus venyy.

”Etkö sä halunnu kuulla Kosmoksesta?”
”Halusin, paitsi jos sä oot vittumainen siitä.” Matthias lupaa, ettei olisi.
”Okei no, paljon se hyppää. Mitä se menee? Millaset sen omistajat on?”
”Maria, se sen omistaja. Se on kiva-”
”Älä puhu siitä noin.”
”Miten?”
”Noin. Sä sanoit, ettet olis vittumainen.” Matthias nyökkää, vaikkei Linnéa sitä näkisi.
”Se omistaja on kiva, se anto neuvoja alkuun. Menin tänään ekaa kertaa ilman, että se oli paikalla. Mut sen poika oli.”
”Mikä, sä sanoit sen nimen, oota- Robert? Mitä siitä.”
”Joo, se. Ei muuta kun, että- No, mä oon melko varma, et se välttelee mua.” Linnéan nauru on kimeää, se sattuu korviin.
”Se ei tykkää susta, se niin ei tykkää susta. Aah, mä en kestä. Mä tykkään siitä jo.” Matthias tumppaa tupakkansa pyörittämällä jalkaa sen päällä.
”Koska se ei puhu mulle, tai edes suostu olemaan samassa tilassa mun kanssa?”
”Mä niin nauran, jos se vihaa sua. Mitä sä oot ollu siellä, viikon? Tää on sun ennätys!”
”Joo, no. Nii- Kosmoksesta. Se hyppää metriä-” Linnéan uusi nauru on räkäistä ”Mut, se on kouluhevonen. Se on koulutettu Interiin.” Sisko viheltää.
”Okei, eli sulla on joku syykin sitten mennä sillä.”
”Joo. Mä meinasin, että mä alan kisaamaan taas.”
”Kiva.”
”Ei mulla muuta.” Linnéa ei hyvästele, painaa vain luuriin. Matthias kyykistyy poimimaan tupakan peukalon ja etusormen väliin, pudottaa sen noustessaan keräysastiaan. Kiva.

[Robert]

Helmikuu 2023

Stiina Pikkarainen on ennen kaikkea lempeä. Se on pieni, mutta juuri mummomaisella tavalla pyöreä. Se näyttää siltä, että se on hyvä halaamaan, ja vaikka se on pyöreä ja pieni ja pehmeä, sen kädet ovat kovat. Ne ovat kuluneet vuosien saatossa, sormenpäät kovettuneet ja iho monia kertoja uusiutunut.

Ihminen uusiutuu seitsemässä vuodessa kokonaan. Mietin mitä mä olin ollut seitsemän vuotta sitten. Mitä Stiina Pikkarainen oli ehkä ollut seitsemän vuotta sitten.

Tykkään katsella Stiinaa työssä. Se tykkää tehdä työtänsä, ja se puhuu, paljon ja koko ajan, ja sen kädet vain tekevät ja tekevät ja tekevät, vähän kuin itsestään, aivan kuin olisivat Stiinasta erillään. Ne valikoivat kukkia, leikkaavat ja nyppivät, asettelevat, solmivat.

Stiina puhuu usein Albinista, miehestään. Albin on töissä samassa rakennuksessa, samassa liiketilassa, samoilla työajoilla, mutta niin eri osassa, että mä en juurikaan näe sitä.

Enkä halunnut.

Hautaustoimisto jakautuu nimittäin kahteen osaan: on kukat ja kasvit, ja sitten on se kaikki muu. Minä pidän kukista. Siitä toisesta puolesta, siitä mä en pidä. Jo asiakkaiden nähtävillä olevat pienoismallit arkkuvalikoimasta saavat mun selkäpiin karmimaan, enkä ole käynyt Stiinan varoittamassa huoneessakaan yhden yhtä kertaa.

Heti mun ensimmäisenä päivänä, kun Stiina esitteli paikkoja, se vei mut kassan taakse ja vasemmalle, pieneen käytävään, jonka päässä on ovi ulos. Sitä ennen on kuitenkin ovi oikealle, ja Stiina sanoi, että siellä on aina ruumis. Tai ei se puhunut ruumiista, vaan se puhui vainajasta. Kunnioittavasti, mutta kasuaalisti. Vainajat ovat sille arkipäivää, ja vielä enemmän Albinille, joka hoitaa kaikki hautajaisjärjestelyt kukkia laskematta.

Mä en halunnut nähdä yhtäkään sellaista, vainajaa tai ruumista, ihan sama mitä. Siksi mä en ollut juurikaan seikkaillut myymälätilaa tai kukkavarastoa pidemmälle, ja siksi mä olen ainoa työntekijä myymälän puolella kun kello oven yläpuolella kilahtaa.

Hautaustoimistossa ei koskaan ole ruuhkaa. Puhelin soi, sen verran, että voisi jopa käyttää sanaa usein, mutta liikkeen ovi käy vain harvoin.

Tunnistan toisen tulijoista: se on se yksi punapää tallilta, se joka oli ollut Kirin kimpussa vintillä. Sen mukana on joku mies, jota mä en tunnista, mutta kai se on tallilainen, koska kukapa Liekkijärvellä ei ollut tavalla tai toisella Seppeleeseen sidottu. Napsaisen ruusun varren poikki ja asetan sen pöydälle odottamaan. Pyyhin käteni essuuni ja selvitän vähän kurkkuani kun astun pois työtason ääreltä.

Nainen – tai tyttö, ehkä se on tyttö, siltä se ainakin näyttää siinä pidemmän miehen vieressä, kasvot kalpeina ja silmät tyhjinä.

Tietenkin.

Hautaustoimistoon tultiin yleensä vain yhdestä syystä.

”Hei”, sanon pienellä äänellä ja revin kynsinauhaani, ihan vain että mun käsillä on jotain tekemistä. ”Oisinko voinut auttaa?”

Stiina on takana pukemassa jotain ruumista—vainajaa Albinin kanssa, enkä mä halua mennä heitä sieltä hakemaan.

Sisään astunut parivaljakko katsoo mua kuten ihmiset, joilta on kuollut joku läheinen, yleensä katsovat. Se takimmainen niistä, se mies, saa kasvoilleen kohteliaan hymyn, joka kestää ohikiitävän hetken. ”Pitäis järjestelyt aloittaa.”

Mä astun esiin tiskin takaa ja pyyhin käsiäni uudelleen essuun. Se on ihan tavanomainen työvaate kun työskentelee kukkien kanssa, mutta sen punatukkaisen tytön—naisen katseen alla mulla on yhtäkkiä tyhmä olo.

Selvitän kurkkuani taas ja astun arkkujen pienoismallien luo. ”Yleensä ihmiset soittaa”, sanon huolellisesti. Se on monien mielestä helpompaa, kun ei tarvinnut kohdata ketään. Puhelimen päässä on tavallaan turvassa. Täällä ei ole.

”Me halutaan vaan hoitaa tää äkkiä pois alta”, mies vastaa ja koskettaa yhtä malliarkkua.

”Mä haen Stiinan tähän”, sanon kohteliaasti nyökäten ja poistun takakäytävälle. En saa päähäni sen naisen—tytön nimeä, enkä ole enää yhtään varma onko tuo tyhjäkatseinen ja poissaoleva punapää sittenkään sama kuin se tallilla ollut.

Myöhemmin Stiina kertoo, että sisarukset hautaavat äitinsä. Mä katsahdan ovea, josta Arokosken sisarukset olivat poistuneet jo kauan sitten esitteiden ja laskun kanssa.

Sopimuksessa lukee Milla-Riina Arokoski sievästi allekirjoitettuna, seuraavalla viivalla taas Joel Arokoski. Mun silmät juoksevat riviltä toiselle.

Hauta on uusi. Siellä on tilaa vain yhdelle. Arokosken eivät halua samaan hautaan äitinsä kanssa.





Inkerin patja on pehmeä ja muhkurainen, ja sama, joka sillä on ollut niin kauan kuin mä jaksan muistaa.

Se sama patja oli ollut Inkerillä jo silloin kun me teini-ikäisinä salaa pidettiin sleepoverit Johanseneilla kun Inkerin isä oli tehnyt tuplavuoroa yötä myöten. Silloin me oltiin mahduttu Inkerin uudelle, leveälle ja hienolle sängylle kaikki kolme: minä, Inkeri ja Britta. Silloin me ei kaikki oltu edes viistoistakesäisiä vielä, enkä mä ollut vielä rakastunut Brittaan eikä Inkeri muhun eikä Britta ulkomaihin. Oltiin sovittu milloin minkäkinlaisessa kasassa siihen sängylle juuri sopivasti.

Se sama patja oli ollut Inkerillä jo silloin kun se oli muuttanut ensimmäistä kertaa omilleen. Muistan yhä sen pienen yksiön yhdessä Liekkijärven harvoista kerrostaloista. Siellä me oltiin maattu Inkerin alastoman asunnon nurkassa, jalat seinää vasten ja katse katossa, patja pehmeänä muuttokuormasta väsyneitä lihaksia vasten. Silloin me oltiin käyty kuntosalilla yhdessä kun Inkerillä oli ollut sellainen vaihe, ja muuttaessa ne lihakset olivat olleet käytössä.

Se sama patja oli ollut Inkerillä jo silloin kun me oltiin jokin utuinen vuodenpuolikas asuttu yhdessä. Avopuolisoina, kai, tavallaan, vaikka me ei koskaan oikeasti oltukaan puhuttu siitä. Oli ollut kaksi yksinäistä, ja pari lasipulloa Coronaa, ja sitten oli yhtäkkiä ollut me, minä ja Inkeri, ja sitten Inkeri oli lähtenyt Saksaan ja mä Kallaan.

Mutta siinä me vaan taas ollaan: Liekkijärvellä, Inkerin patjalla maaten, kaksin. Sängynrunko on uusi, sitä en tunnista, mutta lakanalla päällystetyn petauspatjan alta näkyy tuttu reunakangas ja kulunut merkkilappu.

Mä tuijotan kattoa ja yritän pysyä paikallani siinä maatessani. Mun mielessä juoksee tuhat ja sata eri asiaa, ja mun ihon alla on niin levotonta, että aloillaan pysyminen sattuu mun luihin ja ytimiin. Inkeri ei pysy aloillaan sitten ollenkaan: se istuu jalat ristissä sängyllä, reisi mun reittä vasten hytkyen. Se käy läpi jotain papereita jostain kansiosta.

”Muistakko Allun”, sanon yhtäkkiä vailla järjenhiventä. Mun sormet nykii.

Inkeri nauraa, ivallisesti mutta myös huvittuneena, ja heittää yhden papereistaan mun vatsan päälle. ”Toivon et en muistais mut joo. Mitä siitä?”

Pyyhkäisen paperin patjalle ja nousen kyynärpäideni varaan. Inkerin hiukset on nostettu päälaelle nutturalle, ja paksun donitsin alta on karannut jo useampi sortuva. Ne sojottavat sinne ja tänne, ja Inkerin pisamat ovat talviasemissaan: ne eivät ole vielä edenneet sen nenää kauemmas.

”Mitä”, Inkeri sanoo kun tuijotan.

”Kissed him”, mä sanon. Inkerin siniset silmät pyöristyvät, kulmakarvat vähän kiiveten. Sen pupillit ovat suuret, melkein nielleet kaiken sinisen sen silmistä, mutta se ei sentään johtu paljastuksesta.

Inkeri laittaa kansion kiinni. ”Miten niin kissed him? Siis Allua? Sä? Sä pussasit Aleksanteri Holmaako?”

Hymähdän myöntävästi. Inkerin iho on vaalea, miltei kalpea, eikä se ole tänään sutinut kasvoilleen vielä aurinkopuuteria tai poskipunaa tai mitään muutakaan. Sen alahuuli punoittaa toiselta puolelta, siitä kohtaa mihin sen hampaat olivat mietteliäästi uponneet pari minuuttia sitten. Sen nenänpielessä on vähän valkoista.

”Ettekö te muka aiemmin oo…?”

Kurtistan kulmiani. Sitten nauran ja tönäisen Inkeriä mun polvella. ”’Course not. ’s not like that.”

Inkerin kyynärpäät ovat sen polvia vasten, ja sen selkä pyöristyy kun se nojautuu lähemmäs mua. Se tuoksuu vähän vaniljalta, vähän joltain muulta.

”Miks nyt sit?” Inkeri kysyy, hiljempaa, aivan kuin se kuiskisi seuraavaksi syviäkin salaisuuksia.

”As a distraction, I s’pose”, mutisen.

Inkerin huulessa on arpi. Mä en muista, että siinä olisi ollut sellainen aiemmin. Arpi näyttää valkealta kun Inkeri virnistää, melkein yhtä valkealta kuin sen hampaat. Sen poskeen kaivautuu hymykuoppa.

”Mikä helvetin distraction?” Inkeri nauraa, melkein kikattaa kuin olisi taas viisitoista eikä elämässä olisi mitään dramaattisempaa kuin pojat ja pussailu. ”Eikö sulla oo elämässä ihan enough distraction ilman jotai Allun pussailuuki?”

”Jesus”, puhisen ja ponkaisen itseni istumaan niin, että mun polvi kolahtaa Inkerin polveen. Se inahtaa, hieroo polveaan ja mulkaisee mua myrskyisästi kunnes tökkään sitä kylkeen, saaden sen kavahtamaan pakoon ja nauramaan taas. Menen sen perässä, ja lopulta me päädytään painimaan sille samalla patjalle jolla me ollaan painittu monta kertaa aiemminkin.

”Mä tarkotin, että—mä—What I meant was, I was trying to distract him from something”, selitän viimein hengästyneenä kun Inkeri istuu mun vatsan päällä ja pitelee mua ranteesta ja hauiksesta patjaa vasten. ”Sillä oli käsi mun taskussa—!”

Inkeri henkäisee dramaattisesti. ”En mä haluu kuulla—!”

”Ei sellasta—!” puolihuudan takaisin ja nauran, nauran niin että Inkerikin hytkyy. Se nauraa, isosti ja pää takakenossa, kaula paljaana ja hymykuopat poskissaan. Sen käsi valuu mun ranteelta mun käsivarrelle.

”Kun mulla oli se pussi taskussa ja Allu…” jatkan ja mun ääni vaipuu, häviää kunnes sitä ei enää ole. Inkeri laskee katseensa takaisin muhun, ja sen huuli on paksumpi arven kohdalta, ja sen hymy toiselta puolelta korkeampi, ja mun käsi liikahtaa Inkerin reidelle. ”Allu ois halunnu sen.”

”Allu ny haluaa kaikkea. Esimerkiks Cellan mut sit kuitenkin myös sen Riiniksen, ja emmä tiiä, sillä on aina joku sata naista juoksemassa sen perässä ja mä en tajuu—” Inkeri ehtii saarnata kunnes mä kampean itseni ylös, tai ehkä Inkerin alas, ja suutelen sitä.

Se tuntuu tutulta, mutta uudelta. Samalla kuitenkin turvalliselta, tietyllä tapaa. Mä en enää muistanut milloin me oltiin ensimmäisen kerran suudeltu — oltiinko me oltu teinejä vai aikuisia, vai jotain siitä välimaastosta — tai milloin me oltiin viimeisen kerran suudeltu.

Mutta me suudellaan nyt, ja se tuntuu hyvältä, ja ehkä sekin on distraction, jollain tapaa.

”Sä et oo polttanu”, Inkeri mumisee mun huulia vasten hiljaa. ”Et maistu röökille.”

”Miks mä maistuisin röökille”, mutisen takaisin, ja Inkerin hengitys tuntuu kuumalta mun huulilla. Nostan mun käden sen kasvoille, sipaisen valkoisen pois sen nenänpielestä peukalolla. ”Ei mun tarvi polttaa jos mä vedän tota.”





Kosmoksen karsinassa on Maagi. Tiedän sen vain siksi, että Aleksanteri oli niin huolella hevosen mulle vuodenvaihteessa esitellyt.

Siinä se nyt seisoo, samalla tavalla kuin seisoo siellä majatalon tallin karsinassa yli kuukausi sitten, ja minä tuijotan sitä silmästä silmään koska se ei ole Kosmos.

Tänään ei ole Matthiaksen päivä.

Äiti on töissä.

Kosmos ei ole karsinassa, eikä Kosmos ole tarhassa, eikä Kosmos ole missään.

Avaan tallin oven niin, että tuuli tarttuu siihen ja heittää sen seinää vasten. Se saa kentällä kulkevan ratsukonkin tuuliajolle: suuri, tumma hevonen ottaa mehevän pierupukkisarjan, jonka tavoitteena on lähettää ratsastaja kuuta kiertävälle kiertoradalle. Hevonen jää kuitenkin tavoitteestaan kauas, sillä ratsastaja ei sinkoudu sen pidemmälle kuin kentän aidan yli ja suoraan lumikasaan.

Siellä se kierii hetken ja vetää henkeä arvatenkin hetkellisesti kasautuneisiin keuhkoihinsa, ja kun se nousee ylös ja kävelee jokseenkin vaivalloisesti kentän portille, tunnistan sen Valtteriksi.

”Kaikki ok?” kysyn ja sujautan kädet taskuihin.

Valtteri heilauttaa kättään huolettomasti ja alkaa sitten pyyhkiä enimpiä lumia vaatteistaan. Sen kasvot näyttävät vähän tuskaisilta kun kävelen lähemmäs. Tummista vaatteista näkyy hyvin kaikki kasasta mukaan tarttunut lumi, juuri sellainen kylmänkostea, vasta-aurattu lumi, joka tarttuu kankaaseen kuin elinehtoon.

”Näytti hienolta”, sanon ja pyyhkäisen lunta Valtterin olkapäältä.”

Valtteri vilkaisee mua kysyvästi. ”Ratsastus vai lento?”

”Molemmat”, vastaan. Sitten korjaan, ”Tai en ehtinyt nähdä ratsastusta. Mutta varmasti oli hienoa.”

”Jää seuraamaan!” Valtteri ehdottaa, huulet kaartuneina ja silmät tuikkien, ja se muistuttaa mitä tahansa hevoskirjan hahmoa, johon päähenkilö on ihastunut: juuri se cool isoja, tummia hevosia ratsastava nahkatakkinen pahapoika, joka onkin loppupeleissä oikeasti hyväsydäminen rakastaja, ja yada yada yada.

Ehdotus saa kuitenkin jotain iloista pirskahtamaan mun rinnassa, ja menee hetki kun saan kurkkuni selvitettyä ja käteni pois Valtterin hartialta.

”Kosmos ei ollut tallissa eikä ulkona”, sanon kysymyksenomaisesti.

Valtteri katsoo kentällä lauhkeasti kävelevää Siriusta. ”Joo, se oli tunnilla. Tuolla maneesissa.”

Räpytän silmiäni. ”Mitä?”

”Niin, kävin kattomassa oisko mahuttu sekaan mut oli täyttä. Siellä se meni.”

”Kosmos?”

”Nii”, Valtteri sanoo ja katsoo mua oudosti. Sitten se osoittaa otsaansa ja kurtistaa kulmiaan. ”Eikö se ookki se—” se sanoo ja piirtää sormellaan kuunsirpin otsaansa.

”No on, mutta mitä se tekee tunnilla? Sehän on yksityishevonen”, puuskahdan ja katson maneesin ikkunoista pilkahtelevaa valoa.

Valtteri kallistaa päätään. ”Onhan se aina välillä ollut tunneilla. Ettekö te kuittaa osan tallivuokrasta sillä?”

Mun sydän jättää lyönnin välistä.

[Robert]

Ystävänpäivän jälkeen

Aleksanteri on painava. Sen toinen käsi pitää vieläkin mun kädestä kiinni, sormet lomittain ja hiestä nihkeinä. Mun oma kämmenselkä on mun vatsaa vasten siinä missä t-paita on noussut ylös, ja Aleksanterin tylsät kynnet painautuvat mun ihoa vasten. Sen jalka on mun jalan päällä, sekin nihkeä ja liian kuuma, yhtä kuuma kuin Aleksanterin hengitys mun kaulaa vasten.

Se on nukkunut siitä lähtien kun—

Nielaisen ja tuijotan kattoa.

Aleksanteri inahtaa. Se liikahtaa, ehkä sentin jos sitäkään, ensin lähemmäs ja sitten kauemmas kunnes se on ihan samassa kohtaa kuin oli hetki sitten ollutkin. Se nukkuu yhä.

Liikautan toista kättä. Aleksanteri ei herää. Löydän patjan reunan, sitten petauspatjan, ja sujautan käden niiden väliin. Puhelin löytyy heti. Verhojen läpi tulvivasta valosta huolimatta kirkas näyttö saa mut siristämään silmiä.

Inkeri on vastannut. Se on päässyt kotiin. Tieto tekee jotain mun sisällä: vatsanpohjassa ja rintakehässä, kolistellen kylkiluita ja hakaten mun sydäntä.

Aleksanteri haisee tupakalta ja hieltä ja hevoselta. Sen hiukset kutittaa mun nenää, samalla tavalla kuin Inkerin hiukset eilen. Se oli tuoksunut vesimelonilta ja mansikalta ja appelsiinilta.

Puristan Aleksanterin kättä tietämättäni vähän tiukemmin.

Muistan kuinka Inkeri oli seissyt rehuhuoneessa, ääni väristen ja hengitys takellellen, ja se oli näyttänyt pieneltä ja väsyneeltä ja siltä, että se oli hajalla, niin hajalla. Sitten oli ollut Aleksanteri, jonka silmät olivat olleet vetiset ja punertavat ennen kuin se oli peittänyt ne käsillään.

Tunnen kuinka mun sydän hakkaa. Se hakkaa niin lujaa, että pelkään sen herättävän Aleksanterin.

Aleksanterin, joka ei ollut enää Cellan kanssa, oikeasti, ollenkaan.

Menee kauan, että mä saan lähetettyä Inkerille viestin. Ensin yhden, et ollu säälittävä, koska mä en tiedä mitä muutakaan sanoa. Katson kuinka Whatsapp lähettää viestin. Inkeri ei ole paikalla. En tiedä missä se on. Yritän nielaista palaa kurkusta.

Mä en vieläkään tiedä keneltä se ostaa, mutta tiedän, että sitä kusetetaan. Ja mä olen sille velkaa, silti, koska aina kun sillä on jotain, aina kun saan siltä tollasen viestin, mä menen koska mä toivon. Mä toivon, että sillä on oikeasti jotain.

Taiteilen pelkän yhden peukalon voimin vielä kaksi viestiä lisää, ja sitten kolmannen.

Mua kaduttaa heti kun mä olen lähettänyt sen, heti kun Inkerin status vaihtuu paikallaolevaksi ja pienet merkit sinisiksi.

Mutta Inkeri ei vastaa siihen mitään. Ainoastaan siihen, mikä on sen mielestä oleellista. Yhtäkkiä muistan sen tallissa, rehuhuoneessa silmät kosteina ja posket punoittaen.

Sit kun mä kerron sulle niin sä ostat siltä ite ja mua ei oo enää olemassa, eikö niin.

Se saa mun sisuskalut heittämään kärrynpyöriä Aleksanterin käsivarrenkin painon alla. Se saa mut ajattelemaan Iiristä ja meidän keskustelua tallin nurkalla.

Are you trying to ask what’s in it for you? mä olin kysynyt siltä, sormet kylmästä kohmeisina ja hengitys pakkasyössä höyryten, enkä mä ollut voinut ymmärtää mikä Iiristä risoi.

Eikö sille muka riittäisi, että Matthias Roos menisi takaisin sinne mistä oli tullutkin?

Huultani purren, etsin Iiriksen numeron Seppeleen ryhmästä. Se löytyy nimen perusteella vaikka kontaktikuvasta mua tuijottaakin takaisin joku huomattavasti huolitellumpi instagrambabe eikä se eilinen Iiris, joka oli värjötellyt ulkona iho kananlihalla ja meikit jo vähän parhaat hetkensä nähneenä.

Iiris vastaa heti.

Mun poskia kuumottaa kun luen sen vastauksia, peukalo näppäimistöllä liitäen kun vastaan sille takaisin, ja lopulta se lähettää mulle screenshotin Matthiaksen viestistä.

Mä tiedän, ettei se viesti ole mulle. Mä tiedän, että Matthias ei puhu mulle: se ei väitä olevansa parempi kuin mä, mä en ole hävinnyt Kosmosta kenellekään, eikä mun äiti ole valinnut mua vastaan.

Mutta se tuntuu siltä. Se tuntuu just siltä.

Se tuntuu siltä, että mä olen huono ratsastaja, tuskin parempi kuin Iiris vaikka siitä on alle kolme vuotta kun viimeksi starttasin kansainvälisellä tasolla. Se tuntuu siltä, että mä olisin hävinnyt Kosmoksen toiselle ennen kuin olin edes saanut pitää sitä.

Se tuntuu siltä, että mun äiti on päättänyt mun olevan riittämätön ja että Kosmos ansaitsee parempaa, että se itse ansaitsee parempaa.

Ja sitähän Matthias Roos on: parempi.

Parempi ratsastaja.

Parempi poika.

Yhtäkkiä mua oksettaa. Paha olo kuohuu mun yli hyökyaallon lailla ja mun koko kroppa haluaa taittaa itsensä kahteen, kouristaa mut ylös.

Yritän hengittää sen läpi.

[Robert]

Maaliskuu 2023

Merenheimot ovat Kallan suuri vitsaus. Niiden ikivanha rötiskö — kai se on joskus ollut kartano suihkulähteineen — seisoo maantien varressa kuin pilkkana seesteiselle maalaismaisemalle. Lumi on peittänyt pihamaan romutavaran alleen ja talo näyttää kerrankin idylliseltä, ainakin jos ei katso liian tarkkaan.

Mä puristan rattia ja katson Merenheimojen ikkunoita. Yksi yläkerran ikkunoista on rikki ja siihen on teipattu pala pressua pitämään talvi ulkona. Portailla makaa suurikokoinen koira, jonka turkki on hennon lumikuorrutteen peitossa. Äidin autossa lämmitys puhaltaa hiljaa ja joku radioääni kertoo merisäätä, mutta se jää mun korvissa sykkivän sydämen äänen alle.

Pihassa on renkaanjäljet, ehkä useammatkin: ne ovat tehneet reitin pihatieltä talon eteen asti, muodostaneet miltei ympyrän suihkulähteen ympärille.

Mä en uskaltanut ajaa pidemmälle.

Merenheimot ovat hulluja: se vanha mies haulikkoineen on niistä eniten sekaisin, ja sinihiuksinen Märta heti seuraavaksi. Michael taas—Michael on vaarallinen. Se on hurmaava mutta häikäilemätön, ja sen kasvot ovat aina kovat sen kaiken charminkin alla. Vaarallisinta Michaelissa on se, että siitä ei voi koskaan tietää.

Enkä mä muutenkaan sen enempää Merenheimoista tiennyt. Huru oli joskus kertonut, että joku niistä oli jahdannut Jusua haulikon kanssa mailtaan. Varmaankin Märta, olin silloin ajatellut, koska mun silmä oli yhä ollut yhtä sininen kuin Märtan hiukset. Se oli tönäissyt mua, selästä koska sellainen se vain oli, kerran baarissa. Mulla oli mennyt pitkään yhdistää se siihen jääkiekonpelaajaan, Elieliin, jota mä olin—

Niin. Mä en ole Märta Merenheimon ystävälistalla.

En usko, että moni muukaan on.

Auton ikkunaan koputetaan ja mun sydän hyppää kurkkuun. Ajomatkasta kuraantuneen ikkunan läpi mua katsoo orvokkisilmäinen Michael Merenheimo. Sen kulmien välissä on niin syvä kurttu, että se on varmaan juurtunut siihen, ja mä en osaa tehdä muuta kuin tuijottaa sitä pelästyneesti.

Lasi meidän välissä tuntuu turvalliselta, mutta Michael vetää oven auki. Kylmä ilma virtaa autoon, tuo lunta mukanaan, ja mulla ei ole mitään pakoreittiä.

”Sammuta auto, Harrington”, Michael sanoo, aksentti sekoitus kaikkia mitä mä olen Kallassa kuullut. Vilkaisen taustapeiliin, ja mun auton takana seisoo valkoinen katumaasturi, kromi kiiltävää ja valkea maalipinta moitteetonta. Sen valot ovat pois päältä, mutta takaa nousee pakokaasua — auto on käynnissä, ja mä en ole huomannut kun Michael Merenheimo on kaikessa rauhassa hiipinyt mun taakse.

”Sammuta auto”, Michael sanoo uudelleen, kallistaen päätään. ”Ethän sä ole menossa mihinkään.”

Nielaisen. Hapuilen auton avainta sokkona, en uskalla katsoa pois Michaelista, ja käännän sitä virtalukossa. Auto sammuu: lämmityksen humina katoaa ja radioääni leikkautuu kuin veitsellä. Mun hengitys höyryää, Michaelin hengitys höyryää.

”Ulos”, se sanoo. ”Käydään ajelulla.”

”Miks?” kysyn heikosti, mutta huomaan lipuvani jo penkiltä alas. Maalla tuntuu huteralta.

”Musta tuntuu et sä lähdit vähän äkkiä”, Michael sanoo ja työntää mun—äidin—auton oven kiinni. Sitten se heittää käsivartensa mun olan yli ja puristaa mun olkapäätä vähän liian lujaa. ”Täältä.”

”Vieroitukseen”, mä inahdan. Se ei ole totta, ei tietenkään: äiti oli tullut hakemaan mut kotiin. Vieroitukselta sekin kohtalo oli alkuunsa tuntunut — ehkä siksi valhe lipsahtaa mun huulilta kuin itsekseen.

”Ja senkö takia sä nyt oot täällä?” Michael kysyy naurahtaen ja taputtaa mun olkapäätä kunnes päästää kokonaan irti. Sitten se tyrkkää mua selästä kohti auton toista puolta.

Vilkaisen sitä varovasti auton yli, ja sen kasvoilla on myrskyn enteitä, mutta samalla tavalla kuin kuuma kesäpäivä enteilee ukkosta. Tasapainoinen, sitä se ei varmastikaan ole jos ei sen isäkään, tai sisko. Mun tekee yhtäkkiä mieli kysyä siltä tietääkö se, että sen sisko on lyönyt mua.

Merenheimoissa on se hauska, että ne luulevat varmasti olevansa jotain suurta ja viatonta: Märtan mielestä Michael on jotain, jonka Jumala on luonut seitsemäntenä päivänä lepopäivän sijaan, ja Michaelin mielestä Märta on kuin enkeli maan päällä.

Michaelin autossa on lämmin, mutta nahkapenkki tuntuu kylmältä kun istun siihen. Radio ei ole päällä. On hiljaista. Michael istuu kuskin paikalle, vetää oven kiinni ja nykäisee turvavyön paikoilleen. Sen pitkät sormet koskettavat rattia, liukuvat sen nahkaista pintaa pitkin, ja lopulta kietoutuvat sen ympärille. Kun se puristaa, sen iho pingottuu tiukasti rystysten ympärille. Sillä ei ole arpia siinä, vain sileää, virheetöntä ihoa, joka näyttää hienoisesta oliivisävystään huolimatta kalvakalta, jollain tavalla kuolleelta.

”Miksi sä ajattelit, että sä voit vaan tulla mun kotiin?” Michael kysyy. Sen toinen käsi lipuu vaihdekepille, ja pian se jo peruuttaakin autoa tottunein elkein pitkää metsätietä pitkin.

Mä nielaisen. ”Ethän sä asu täällä.”

Michael ei katso mua. Sen sivuprofiili näyttää jylhältä, ja ehkä Märtan ajatuksessa on perää: Michaelista voisi olla patsaita, luonnoksia historiankirjoissa, freskoja katoissa, ikoneita alttareilla.

Puristan mun käsiä yhteen. Ne tuntuu kylmiltä ja nihkeiltä, hikisiltä toisiaan vasten. ”Mä en tiennyt miten muuten löydän sut. Multa vietiin kaikki.”

”Sä oot mulle velkaa”, Michael sanoo. Sen ääni on pehmeä, jollain tapaa silkkinen. Auto on niin hiljainen kun se peruuttaa tyhjälle maantielle ja lähtee kohti Murronmaata.

”Mä maksan kyllä”, lupaan nopeasti. ”Mulla on kyllä ne rahat.”

Sekin on valhe. Ei mulla vielä mitään rahaa ole, ja jos olisi ollutkin, ne olisi Inkerin, olenhan mä sillekin velkaa.

Michaelin katse pysyy tiessä. Sivupeilistä näen kuinka lumi pöllyää auton perässä meidän kiitäessä Murronmaa 8 -kyltin ohi. Michaelin kädet lepäävät ratilla, räikeä kontrasti mun levottomiin käsiin jotka tekevät kaikkea muuta kuin ovat paikoillaan.

”Vaikka korkojen kera”, lisään perään kun Michael on hiljaa. Annan ahnaan katseeni tutkia sen kasvoja, pisamia talven kuivattamalla iholla ja varjoja terävien leukaperien alla, ja toivon, että se sanoisi jotain, ihan mitä tahansa.

Se ei sano mitään.

Mä en tiedä Michael Merenheimosta tarpeeksi. Yhden asian tiedän varmaksi: Michael Merenheimossa on jotain mätää. Jotain muutakin kuin se, että se myy huumeita ja että sillä on vääränään rahaa.

Auto lipuu risteykseen. Rekka jylistelee toisesta suunnasta. Michael ristii sormensa ratin päälle ja katsoo mun ohi.

”Miten se meni?”

”Mikä?”

”Vieroitus.”

Michaelin orvokkisilmät ovat yhtäkkiä mussa. Ne ovat tarkat ja terävät, niin terävät että mä vielä viiltäisin itseni niihin jos en olisi varovainen.

”Se… meni”, saan sanottua ja katson mun käsiä. Ne ovat puristuneet yhteen, iho kalpea ja kuiva ja pienillä haavoilla sieltä täältä. ”Ei toiminut.”

Michael katsoo mua tavalla, jota en osaa tulkita mutta joka tekee mun olon epämukavaksi. Sitten se hymähtää, katsoo pois, ja kääntyy rekan perään lumipilven läpi kaasuttaen, ja hetken ajan mä joudun muistuttamaan itseäni, että Michael Merenheimo ei tappaisi mua viidensadan euron takia ja että sellaista ei edes tapahtunut täällä.




Kosmos on Kosmos, mutta parempi. Se ei johdu siitä, että mun suonissa virtaa enemmän adrenaliinia kuin aikoihin, vaan siitä, että Matthias Roos on ratsastanut ruunasta sellaisen.

”Säännöllinen treeni on tehnyt sille hyvää”, äiti oli kehunut, ja mun oli tehnyt mieli huutaa. En vain ollut tiennyt, että mitä, joten olin ollut hiljaa ja nyökännyt.

Mutta Kosmos on parempi, sitä ei käy kieltäminen, eikä se ole Harry, enkä mä edes haluaisi, että se on Harry, ja aina välillä mä muistan, että jos Kosmos olisi Harry ja mä olisin mä, ehkä Kosmoskin olisi jo kaksi metriä maan alla, tuhkaa krematoriossa tai meetvurtsia tehtaalla — en tiedä, en ollut halunnut tietää, eikä Daniel ole tähän päivään mennessä kertonut kuinka oli hävittänyt harmaakorvan ruhon mailtaan.

Kosmos on Kosmos, eikä se ole Harry, ja joskus se on vaikea muistaa. Sillä tavalla vaikea, että mä katson sen silmiä, jotka ovat ruskeat, ja harjaa, joka lipuu sen kaulaa pitkin, ja turpaa, joka ei ole vaaleanpunainen, ja joka kerta pettymys valahtaa mun sisuskalujen läpi kuin kylmä vesi.





En tiedä onko Iiris lintu vai kala.

Ei varmaan kumpikaan.

Se seisoo käsi taskussa tupakkapaikalla, hiukset valtoimenaan hupun alta pursuillen, ja se pitää sen röökistä kiinni etusormella ja peukalolla. Se on polttanut sen jo miltei loppuun, pahveiksi asti.

Jollain tavalla Iiris muistuttaa mua Hurusta. Ehkä niissä on jotain etäisesti samaa, mutta en tiedä missä tai miten. Mutta Iiris ei ole Huru, vaan se on Iiris, joka katsoo mua alta kulmiensa kuin viheliäinen kissa.

”Mitä”, se kysyy. Tasaisella äänellä, mutta niin tasaisella, ettei se voi olla aito.

Katson tupakkaa mun kädessä ja sitten kengänkärkiäni. ”Ei mitään”, lupaan Iirikselle puoliääneen enkä nosta katsettani enää siihen.

En tiedä tyytyykö Iiris siihen, mutta se ei sano enää mitään. Kun seuraavan kerran varovasti kohotan katsettani, huomaan tuijottavani suoraan Iiriksen tummiin silmiin — ovatko ne kuitenkin vielä siniset? — ja sen suunpielet kaartuu huvittuneesti.

Ei haha-huvittuneesti.

Gotcha-huvittuneesti.

Iiris suoristautuu. Se nojaa seinää vasten ja katsoo kohti taivasta. Puhaltaa viimeiset savun maaliskuun tuulien vietäväksi ja antaa tumpin livetä sormistaan, ja sen paljas kaula näyttää pitkältä. Sillä on pisamia sielläkin, ja vielä enemmän kasvoilla. Eri tavalla kuin mulla.

”Älä toljota.”

Niiskaisen. ”En mä toljota.”

”Toljotatpa.”

”Fuck off”, sanon ja tumppaan tupakkani kinokseen. Vanha kurkkupurkki on hautautunut lumeen, mutta sen viereen on jo tuotu uusi lasipurkki.

”Fuck off itelles vaan.”

Mä en osaa toimia Iiriksen kanssa. Osasinko mä toimia Aliisan kanssa? Oltiinko me Hurun kanssa tultu heti toimeen vai oliko se vaatinut aikaa? Mä en muistanut kuin haparoivan puhelinsoiton ja seuraavassa hetkessä mä olin maanut Pitkän miehen kuja 7:n toisessa makuuhuoneessa pää Hurun vatsalla ja sen käsi mun hiuksissa ja me oltiin naurettu—Antonille, ehkä, tai Jusulle tai Rasmukselle tai jollekin muulle yhteiselle tutulle, mutta varmastikin Antonille.

Iiris on uusi. Mä en tiedä mitä tehdä sen kanssa.

Toisaalta, Aleksanteri on ollut mun elämässä kauan, kauemmin kuin mä melkein pystyn muistamaan, enkä muista miten me oltiin ikinä päädytty siihen tilanteeseen, että Aleksanteri pikkuruisen kerrostalokämpän sohva oli mun go-to -paikka kun lähdin kotoa.

Enkä mä tiedä mitä tehdä Aleksanterinkaan kanssa.

[Matthias]

______
Maaliskuussa

Tottakai Matthias heti ensimmäisenä näki ja kuuli unissaan tuhisevan Lionelin. Olisi varmaan haistanutkin, ellei se olisi vaistomaisesti estänyt itseään hengittämästä miehen naaman ollessa siinä, liian lähellä. Matthias oli varoittanut toista, pyytäny jo valmiiksi anteeksi, jos näin kävisi. Silti sitä oksetti hieman huomatessaan miten lähelle se olikaan pyörinyt, kuinka se oli jäänyt nukkuessaan oikealle kyljelleen ja ojentanut kätensä kuin tarttuakseen johonkin. Sen käsi kuitenkin lojui miesten välissä kämmen kohti kattoa, sormet lohduttavasti mistään kiinni pitämättä. Matthias olisi huokaissut helpotuksesta, jos ei olisi tiennyt ilmavirran osuvan Lionelin kasvoille.

Noustessaan istumaan sängyn laidalle Matthias oli erityisen varovainen liikkeistään. Se ujutti jalkansa lattialle jääneen kassinsa kantohihnasta ja veti koko setin luokseen miltei äänettömästi. Sukat jalkoihinsa saatuaan se vilkaisi vielä olkansa yli kaksikkoa, joista toinen oli jo kierähtänyt kohti vapautunutta tilaa. Taaempana Salma oli levinnyt omalle sängylleen, yhä edellisen päivän vaatteissa. Näky nyki Matthiaksen suupielet ylös ja pieni ulos pyrkivä huvituksen tuhahdus pakotti miehen vapauttamaan keuhkoihinsa kasautuneen paineen.

Matthias oli vessassa pesemässä hampaita siniharmaalla matkahammasharjalla, kun älysi tarkistaa mukaan ottamansa puhelimen. Se ei pitänyt siitä miltä hammastahna tuntui väärään kurkkuun mennessä. Hammasharja putosi vaimeasti kolahtaen lavuaariin ja tahnaa taisi tulla ihan vähän nenästäkin.


Linnéa: 23.21
>> soita kun pystyt


Vessapaperi ei ollut paras mahdollinen puhdistusväline, se jätti pieniä valkoisia melkein-kuin-hiutaleita Matthiaksen paitaan miehen koittaessa pyyhkiä siihen tippunutta Pepsodenttia. Kankaaseen jäi kostea läikkä. Matthias heitti paperit roskakoriin ja avasi puhelimensa uudestaan kädet hioten.


Matthias: 07.02
<< Käykö nyt?


Matthias ei ollut varma oliko vahingossa aiheuttanut itselleen toisen kuukauden mykkäkoulua olemalla vastaamatta siskolleen. Sydän tykyttäen se odotti katse näytönkulmaan liimattuna kunnes WhatsAppin kaksoisoikein-merkit näkyivät kumpikin. Linnéa oli poistanut eston? Tai siis tietenkin oli. Olihan se itse lähettänyt viestin, mutta-

Matthias havahtui, se ei voinut jäädä hotellihuoneeseen puhumaan. Se ei halunnut jäädä kolmistaan heräävien ystävysten kanssa vaikka sillä ei olisikaan mahdollista puhelua. Oikeastaan, se tekisi mitä vain, jos saisi nyt välteltyä kiusallista kohtaamista. Vähän niinkuin silloin Liinun kanssa, se naurahti itsekseen.

Matthias oli kyykistyneenä sängyn vierelle kaivaakseen kassista alkoholiroiskeettoman hupparin, kun Lionel avasi silmänsä. Matthiaksen hengitys tarttui kärsineeseen kurkkuun jälleen kerran. Lionel avasi suutaan aavistuksen, kenties sanoakseen jotain. Hei? Huomenta? Huomasin, että nukuit sittenkin lähelläni? Matthias painoi etusormensa tiukasti vastoin omia huuliaan, iskien merkittävän katseen Lionelin toisella puolella nukkuvaan Salmaan.

Matthiaksen rintaa väkivalloin hakkaava sydän kertoi pettävänsä, jos vastaherännyt ranskalaisaksentti ikinä päätyisi miehen tärykarvoille.

Lionel sulki suunsa hengähtäen, ei sanonutkaan mitään. Matthias piti esillekaivamansa paidan visusti rintaansa vasten, peittäen tahnatahran. Lionel katsoi Matthiasta, ehkä kysyvästi, ehkä ei. Matthias olisi halunnut sanoa, ettei se jaksanut enää Lionelin liian kiinnostavaa naamaa, mutta puri vain itsensä hiljentävästi huulensa yhteen. Se nousi hiljaa ja lähti, toivoen vain vähän, että tumma silmäpari seuraisi sitä.

Huoneen oven suljettuaan se veti hupparin likaantuneen t-paidan päälle ja ravisti herättävästi päätään, kiroten vielä ajatuksiaan ennen alakertaan hiipimistä. Se söi aamupalan Kirin vierellä, vastausta odottaen.


Linnéa:  07.38
>> myöhemmin

______

”Hei." 

"Hei… Sä- sä sanoit soittamaan?" 

"Niinhän mä sanoin." 

"... Okei. Mut- miks?" 

"Koska mä poistin sun eston." 

"Mut miks nyt, jonku kuukauden jälkeen?" 

Ne oli bussissa, kaikki, ja Matthias pystyi hengittämään ihan vähän helpommin. Se oli löytänyt lasketteluasun, joka olisi ollut täydellinen Cellalle, ja lähettänyt siitä kuvan naiselle. Cella oli kääntynyt ympäri bussin eturivissä ja Matthias oli lähettänyt sille yhden hymyistään. Sen mikä oli melkein virne, muttei ihan.

Aleksanteri oli katsonut sitä oudosti ja Matthiaksen rintaa oli painanut. Se ei uskonut Cellan tehneen mitään väärin. Se ei olisi tehnyt mitään vakuuttelulistaa, jos olisi. Vai? Matthias vilkaisee Aleksanteria, joka ei katso sitä päin. Se tönäisee sitä kevyesti hartiaan omallaan, heilahtaen, se katsoo toista kulmiensa altaa ja hymyilee sillekin. Se hymy on kysyvä. Kaikki hyvin? Matthias hymyilee leveämmin Aleksanterin hartioiden tipahtaessa astetta rentoutuneempaan asentoon. Mä olen sun puolella, Matthias halusi sanoa, vaikka se ei usko, että eroissa edes on puolia.

______

”Mikä sä oot sanomaan mitään? Sä et hemmetti puhunu mulle sanaakaan ainakaan kahteen ja puoleen vuoteen.”

”Mut nyt mä puhun. Ja musta on- musta on kiva, että sä poistit sen eston.”

”Joo joo, oisit poistanu ite ennen viime syksyä. Mun ei sentään tarvinnut saavuttaa jotain absoluuttista hajoamispistettä ennen kun otin yhteyttä.”

”…”

”En mä hajonnut.”

”Vaan?”

Maanantain tullessa Matthias oli kiitollinen ruutineistaan: töistä, pyöräilystä ja Kosmoksesta. Kevät oli hiipinyt viikonlopun aikana Liekkijärvelle kuin saalista vaaniva kissa, jonka kynnet iskivät tappavasti kiinni kurana, mutana ja kaikkena muuna epämukavana. Vertauskuvassa Kosmos oli kai kiinni jäänyt hiiri.

”Oho”, Salma nauroi. Se oli tullut alas portaita Matthiaksen riisuessa märkänä ruunan kyljille liimaantunutta loimea. Miehen takin värjääntyneet hihat ropisivat hiekkaa.
”Tämä teki mutakylvyn”, Matthias naurahti. Se oli jo ottanut Marialle kuvan hiekkamutakurakerroksen keränneestä hevosta ja lisännyt viestiin laittaneensa loimen pesuun. ”Eihän viemäri mene tukkoon, jos pesen jalat?” Matthiasta kummastutti ajatus siitä, että tallilla voisi olla pesupaikka, jota ei voisi käyttää moiseen, mutta Seppeleessä oli kaikenlaisia muitakin kummastuttavia asioita. Kuten lahoamispisteessä olevia kottikärryjä, joita kukaan ei vain tainnut osata korjata. Pitäisikö sen tarjoutua?

Salma hymyili, viemäri ei mene kuulemma tukkoon. Matthias jäi odottamaan, että letkusta tulisi kädenlämpöistä vettä, mutta Salma ei lähtenyt. Se seisoi vain. Kosmoskin nosti päätään ja katsoi sitä. Matthias tuijotti kenkiään. Sen pitäisi ostaa kumisaappaat.

”Mä tilasin huonekalut.” Se vilkaisi Salmaa sivusilmällä, nainen näytti rennolta, ehkä jatkoa odottavalta, mutta ei yllättyneeltä. Matthias oli huommanut, että Salma useimmiten vain hyväksyi asiat. Niin kuin viikonloppuna. ”Haluatko tulla mulle, huomenna? Siis tekemään niitä. Lucia ja Karen ja Kiri tulee myös, ja ehkä Aleksanteri ja Juli. Anton tulee koska on kaljaa ja se sanoi, että Ada tulee ehkä, mutta mä en tiedä kuka se on.” Matthiasta hymyilytti kun Salma naurahti taas, ja olihan se vähän huvittavaa, ettei Matthias ihan tarkalleen tiennyt ketä se oli kotiinsa kutsunut. Ehkä vähemmän se, ettei se välittänyt

______

”Mä… Jos sun on pakko tietää niin mä vähän kuin erosin? Silloin. Tai en-”

”Erosit? Siis onko sulla ollut joku muukin kuin Johan?”

”Ei. Mä koitin jo sanoa, mut siis se oli enemmänkin säätö. Tai siis se oli mun kaveri. Mut meillä oli juttu…a.”

”Mikset sä kertonut mulle?”

”Koska mä en ollut sanonut sulle sanaakaan yli kahteen ja puoleen vuoteen.”

Salma lupautui tulemaan, Kosmos ei tykännyt kun Matthias koitti pestä sen naamaa sienellä ja Matthias tahtoi tupakalle. Salma kysyi oliko Matthias ilmoittautunut jo leirille.

”Hmm? Joo. Ja sinne maastoesteille? Maria sanoi, että saan ottaa Kosmoksen niin…” Salma hymyili. Matthiaksesta tuntui, että Salma hymyili aina. Se oli samaan aikaan turvallista ja hieman pelottavaa. Järisyttikö mikään ikinä sitä? Oliko Salmalla ikinä päiviä niin kuin Matthiaksella, kun mikään ei tuntunut irvokkaammalta tai suuremmalta petokselta kuin se hymy, jota ei saanut pois.
”Me voitaisiin käydä katsomassa niitä paikkoja, jos haluat? Mille tunneille te osallistutte?” Matthias vilkaisi juuri pesemiään hevosenjalkoja. Se huokaisi.
”Kiva idea, aurinko paistaa ja on kiva kun linnut laulaa”, se hymyili olkansa yli Salmalle. Onneksi se viemäri ei mene tukkoon, sen kun pitäisi pestä samat jalat vielä uudestaan.

______

”Okei ymmärrettävää. Eli basically juoksit pakoon ja muutit hevonkuuseen ja soitit mulle kun sulla ei ollut muita, hyvä tietää et oot yhä sä.”

”Auts?”

”Mut niin. Johanista puheen ollen. Arvaa mitä se tekee nykyään.”

”Hä? Siis työkseen vai?”

”Niin just. Arvaa, sä naurat kun kuulet.”

”Eiks siitä pitänyt tulla psykologi?”

”Joo mut se ei oo. Se on sossu. Siis, se tekee jotain etsivää nuorisotyötä tai jotain tommosta en mä tiedä tarkalleen. Mut siis kelaa miten ironista. Et se ettii nykyään jotain Tukholman narkkariteinei kadulta tai jotain.”

”Mä en tiedä onks ironia se sana mitä käyttäisin. Ja onks meidän pakko puhua siitä?”

”Eihän sua oo ennenkään haitannut?”

”Ehkä mä oon vaan kyllästynyt kun kaikki puhuu ja muistuttaa mua mun- mun sä tiedät mistä!”

Salma vei ne niitylle, osoitti ja kertoi mihin esteet on yleensä laitettu. Matthias kuvitteli radan, se ei tiennyt miltä Seppeleen maastoesteet näyttivät, mutta tuskin ne olivat kovin erikoisia. Se kumartui taputtamaan Kosmosta kaulalle. Sitä ei haitannut yhtään erikoisuuden puute.

Matthias tunsi Salman katseen niskassaan. Se kohotti naiselle kulmiaan.
”Sähän olet kenttäratsastaja?” Salma kysyi.
”Hmm, joo. Tai olin.” Matthias rapsutti edessään olevaa säkää. ”En mä enää voi olla. Kun Kosmos on kouluhevonen.” Salma hymyili iloisesti ja Matthias vuorostaan kurtisti aikaisemmin kohonneita kulmiaan. Miksi-
”Tiedät enemmän hevossanoja kuin ennen.” Otsarypyt katosivat Matthiaksen kasvoilta sen suupielten vetäydyttyä mahdollisimman etäälle toisistaan.
”Mä luen paljon. Sinttuja ja Eppuja, ja mä aloitan kohta lukemaan sitä ponitallikirjaa.” Salmaa kehotti Matthiasta sanomaan, jos se ikinä haluaa lainata Salman kirjoja. Matthias lupasi sanoa.

Kosmos ei välittänyt lätäköistä, Matthias teki silti parhaansa kiertääkseen ne. Sillä oli takkinsa kanssa hieman liian lämmin, mutta sen ja Salman hiuksia pörröttävä tuuli oli viileä. Sen oli hyvä olla, se ei ollut odottanut sitä. Salmakaan ei ollut kysynyt mitään, vaikka Matthias täysin luuli sen tekevän juurikin niin. Ehkä sen pitäisi kertoa itse? Tai ehkä Lionel oli kertonut jo, toivottavasti ei ainakaan sitä miten Matthias oli taas ollut… Noh, nolo.

Matthiaksen tapa rapsuttaa niskaansa ja haroa hiuksiaan oli kiusallinen ratsastajalle. Nytkin sen käsi vain kopsahti vasten kypärää.
”Silloin yöllä-” se aloitti epävarmasti, saaden kuitenkin Salman huomion. ”Sä tulit ja näit- tai siis mitä sä mietit, silloin.” Matthias ei ole ihan varma mitä se haki kysymyksellään, ehkä kaikista eniten se halusi tietää oliko Salma yllättynytvihainenpettynytällöttynyt, mutta se ei taida olla. Ei se tulisi huomenna Matthiaksen kotiin kokoamaan Ikeaa, jos se olisi. Eihän? Salma oli liian kiltti, se teki siitä myös vaikean.
”Hmm. Hetken mietin pitäisikö kysyä pääsenkö johonkin toiseen huoneeseen”, Salma myönsi asiaa mietittyään. Matthias tiesi, ettei lämmön tunne sen kasvoilla johtunut auringosta, ja ettei punoitustakaan voinut selittää ihotuhopolttaja-kaasupalloa syyttämällä. Se tarttui kypäränsä lippaan sillä kädellä, joka kovin kätevästi onnistui peittämään näkymän vieressä ratsastavalta Salmalta.

______

”Rauhotu. Ja siis, okei. Joo- Mutta onhan se nyt enemmän kuin vaan sun entinen.”

”On vai?”

”Hmm. Se sano, että haluais puhua sulle tai sun kanssa, ihan sama. Niin kai se ois arvostettavaa jo sä for once in you life lopettaisit juoksemasta kaikkea pakoon.”

”En mä juokse pakoon.”

”Paitsi ihan kaikkea.

”… Melken kaikkea. En ihan.”

”Yritä. Ehkä ihmiset pysyis sun elämässä, jos et vaan karkais aina kun tilanne menee vaikeeks.”

”…”

”Anteeks. Oli ehkä liikaa.”

”Joo. Vähän.”

Ehkä Matthiaksen olisi pitänyt tuntea jotain häpeää siitä, että se pummi tupakkaa tallin asiakkaalta. Hyvin luultavasti jonkun tuntilaisen isältä, joka ei yleensä osallistunut lastensa harrastuksiin muuta kuin ehkä maksamalla. Matthias pudisti ajatukset päästään, teknisesti se oli itsekin asiakas. Se ei ollut missään edustustehtävässä vaan tupakantarpeessa. Ja sillä ehkä-isällä oli Marlboroa, punaista.

”Anteeksi. Voisinko saada yhden?” Matthias kysyi viitaten toisen miehen esille kaivamaan askiin. Se mies katsoi Matthiasta kengistä silmiin ja silmistä kenkiin. Se nosti ylähuultaan vinosti, niin että vain toinen puoli nousi ja etuhampaat paljastuivat.
”Mikä on kun pojalle ei oma rööki kelpaa, sulla on aski melkeen täynnä.” Matthias horjati, kuin olisi menettänyt taspainonsa. Se katsoi alas omaan askiinsa, josta puuttui neljä. Se oli ostanut uuden askin Hallamaata varten, muttei ollut polttanut kuin ratsastusten jälkeen. Kaksi oli mennyt ekalla kerralla muulin aikaansaamien henkistenvahinkojen paikkaamiseen. Sen aski oli paljon täydempi kuin oman tupakkaansa sytyttäneen miehen.

”Tehdäänkö vaihto”, Matthias kysyi tosissaan. Se ojenti askia kohti vierasta, heilautti sitä kerran ja katsoi kysyvästi. ”Tässä on enemmän, mä haluan vain mitä tahansa muuta paitsi tätä nyt.” Diili ei tainnut olla kovin huono, ottihan ehkä-isä sen vastaan vain hartioitaan kohauttamalla.

Matthias kaivoi uudesta askistaan tupakan ja sytytti sen tottuneesti. Makuun se ei ollut tottunut, eikä siinä ollut samaa lohduttavuutta kuin tupakassa normaalisti. Matthias tiesi, ettei sen tavassa ollut kyse vain nikotiinista, mikä ärsytti tällä hetkellä enemmän kuin mitä savu kurkkua.

”Johan oot äkänen, eikö tupakki maistu?” Ehkä-isä, alkoi nopeasti muuttumaan ehkä-Hannes-voisi-soittaa-sinunkin-perään-poliisit-isäksi Matthiaksen ajatuksissa. Se oli kuitenkin tehnyt vaihtokaupat, vaikkakin omaksi edukseen, eikä Matthias voinut tuomita sitä häiriköksi täysin sen vuoksi.
”Ei maistu”, Matthias puhalsi savut tahalleen miestä päin. Se kaivoi puhelimensa takataskusta sen värähtäessä. Ilmoitus aloitusnäytöllä sai sen virnistämään.
”Mitä sä sitten teet, herranjestas-”
”Lopetan juoksemasta, tai roikkumasta. En ole ihan varma.”


Sini: 18.54
>> Voin tulla 👀 käykö tämä viikonloppu tai pääsiäinen?

[Robert]

Hallamaaviikonloppu, maaliskuu 2023

Kosmos puuskuttaa. Sen karva on hiestä kihartunut, ja maneesin peilistä heijastuu sen rintaa pitkin roiskuneet vaahdot. Mun kylkeä puristaa ja henki ei meinaa kulkea, ja hiki kirvelee munkin silmissä, mutta Kosmos tuntuu hyvältä. Se tuntuu siltä, että se haluaa tehdä töitä. Että siitä on vielä joskus johonkin.

Johonkin, kuten kilpailemiseen Matthias Roosin alla.

Siirrän ruunan käyntiin ja annan sille pitkän ohjan. Se venyttää kaulansa pitkäksi ja puuskahtaa kerran, kaksi, kolme, ja sitten se ravistelee vähän itseään. Maneesissa on vain minä, ja Kosmos, ja meidän hengästyneet keuhkot ja valittavat lihakset.

Kaikki muut ovat laskettelemassa. Tai, no, ei ihan kaikki, mutta siltä se tuntuu siinä kaikessa hiljaisuudessa. Inkerin mä olin nähnyt tallikäytävällä juuri ennen kuin olin heittänyt satulan Kosmoksen selkään, ja se oli norkoillut ruunan karsinan ovella harjaansa nojaillen sen verran, että oli kertonut talliporukan reissusta.

”Ollaanko me ulkopuolisia?” olin kysynyt kiristäessäni vyötä.

Inkeri oli pyöräyttänyt silmiään. ”Haluisiksä muka olla siellä nyt?”

Olin kohauttanut olkiani ja laskenut satulan siiven paikoilleen, taputtanut sitten Kosmoksen lapaa.

”Ethän sä edes laskettele”, Inkeri oli puuskahtanut ja tarttunut harjaansa taas kaksin käsin. Se oli lakaissut ehkä kolme heinänkortta Kosmoksen karsinaan ja sitten taas pysähtynyt. ”Ei me varmaan edes kuuluta enää. Siihen porukkaan, tiekkö.”

Mun suunpieli oli nytkähtänyt. Ilman lupaa, ja mä olin huomannut, että Inkeri oli huomannut, sillä sen suu oli mennyt tyytymättömään mutruun — Inkeri ei koskaan ole ollut paras piilottamaan tuntemuksiaan kasvoiltaan.

”You’re probably right”, olin sanonut, toivonut ettei se olisi suoran hieromista haavoihin, ja Inkeri oli vain hyväksynyt sanat, nyökännyt ja jatkanut käytävän harjaamista.

”Mä en ees tiiä kaikkien nimiä enää”, Inkeri oli sanonut Kosmoksen kavioiden kopseen yli kun olin taluttanut sitä ulos. Se oli saanut mutkin muistelemaan aikaa kun Seppele oli tuntunut koko elämältä. Kun kaikki oli tapahtunut täällä ja kaikessa oli ollut mukana, tavalla tai toisella, ja me oltiin kaikki silloin oltu vielä nuoria, sellaisia lapsia joilla ei ollut ollut elämän hölmöjä vastuita.

Silloin me oltiin vain oltu, täällä tai jossain lähellä, ja hevoset olivat aina olleet siinä, mutta ei me niiden hevosten takia oltu täällä käyty.

Meillä oli ollut täällä perhe.

Kosmos pysähtyy. Se hieroo hetken turpaansa etujalkaansa, ja äkillinen liikehdintä saa mut horjahtamaan satulassa ajatuksissani. Tarraan kaksin käsin etukaareen ja saan nykäistyä painoni takaisin satulan syleilyyn, ja Kosmoskin nostaa päänsä pian ylös ja jatkaa matkaansa kaviouraa pitkin.

Mun vatsalihaksia särkee, tai ehkä mun mahassa tuntuu vaan sairaalta. Mä en osaa enää erottaa niitä tunteita. Jokin siellä liikahtelee, nipistelee mun napaa sisältä päin kuin kiusakseen. Joskus se tuntuu enemmän hyökyaallolta tai hurrikaanilta tai joltain muulta luonnonkatastrofilta, joka heittää kaiken ympäriinsä ja ylösalaisin. Nyt se on tasaisempaa, poissaolevaa jomotusta, joka on kiivennyt rintaan asti, sydämen ympärille ja keuhkojen väliin.

Se ei purista niin kovasti kuin yleensä, mutta hengittäminen on silti vaikeaa.

Annan Kosmoksen kävellä maneesin vielä kerran ympäri. Se oikoo kulmissa, joissa kavioiden tallaama ura ei ole yhtä selkeä kuin pitkillä sivuilla. Sen keinuva käynti on rauhallista mutta matkaavoittavaa, ja kun saavumme uudelleen maneesin oven kohdalle, annan ruunan yhä jatkaa.

Satulan nahka narisee joka askeleella. Kosmoksen etusuojat kopisevat yhteen satunnaisen tasaisesti ja tasaisen satunnaisesti. Niistä kuuluu muovinen kumina. Hivutussuojat. Kouluhevonen, joka hivuttaa.

Harry ei koskaan hivuttanut. Se oli muuten niin onnettomuusaltis, niin häseltävä hössöttäjä, että sillä oli aina välillä ollut suojat. Tai pintelit, koska se oli oikeasti kouluhevonen.

Kosmoksen suojissa on lampaankarvavuori. Kersti oli antanut ne sen mukaan. Että edes joku halaisi Kosmosta. Niin ne suojat halaavat sen jalkaa, pehmeästi ja lämpimästi.

Ratsastushanskan peittämä sormi lipuu ruunan harjanjuurta pitkin. Sen siisti ratsuharja on päässyt kasvamaan liian pitkäksi, ja se on korvista puoleen kaulaan oikealla ja puolesta kaulasta säkään vasemmalla. Yritän saada kaikkia jouhia oikealle puolelle, mutta ne jäävät oudosti koholle ja yksittäisiä tuppoja sojottaa yhtä vasemmalle.

Annan olla. Sormet puristuvat etukaaren ympärille aivan kuin en yhtäkkiä tohtisi enää edes koskea Kosmokseen.

Inkeri on tallissa yhä kun talutan kylmässä höyryävän hevosen talliin. Ehkä höyryän itsekin, hiestä ja työstä ja tyytyväisyydestä, mutta en yhtä paljon kuin Inkeri.

”Näitkö tän?” se puhisee enkä oikein tiedä miksi. Se kuitenkin vilauttaa puhelintaan mun suuntaan, niin nopeasti ja niin oudossa kulmassa, että en näe kuin valojen heijastuksen tummalla lasilla.

En kommentoi. Inkeri puhisee lisää — äänettä, mutta näen sen kasvoilta kuinka sen sisällä puhisee. Tunne on outo, sillä tavalla että vähän kuin tuntisin Inkerin läpikotaisin, vaikka tiedän etten tunne. Tai, oikeammin: olen tuntenut Inkerin jossain vaiheessa läpikotaisin. Se Inkeri on vain kadonnut, lipsahtanut mun sormien läpi jo vuosia sitten. Nyt on jäljellä vain tuttu tuulahdus tai pinttynyt tapa siellä täällä.

”Eikö sulla oo mitään sanottavaa?” Inkeri kysyy kun huomaa, että tuijotan sitä. Sitten se kääntää puhelimensa uudelleen mua kohta.

Puhelimen näytöllä on kuva. Tai kuva kuvasta, sellaisesta vanhanaikaiseksi luokiteltavasta paperikuvasta. Siinä kuvassa on Aleksanteri. Aleksanteri näyttää… Aleksanterilta: vähän siltä, ettei se ehkä haluaisi olla kuvassa mutta on kohteliaisuudesta tai kehtaamattomuuttaan siinä kuitenkin, eikä se ihan hymyile, enkä mä yhtäkkiä enää muista millon mä olen viimeksi nähnyt Aleksanterin hymyilevän.

Sitten kuvassa on Liinu.

Ja Matthias.

Nielaisen. Se tuntuu vaikealta, siltä kuin mun kurkku olisi yhtäkkiä hiekkapaperia, ja mun sormet puristuu Kosmoksen ohjien ympärille pakonomaisesti. Yhtäkkiä mun kropassa tuntuu samalta kuin eräs kesä kymmenen vuotta sitten kun Inkeri oli pihalla kaatanut sangollisen jääkylmää vettä mun niskaan. Silloin me oltiin naurettu kaikki, minä ja Inkeri ja Britta ja Anthon, mutta nyt mua ei naurata.

Nyt mä seison paikallani kuin mun saappaat olisi yhtäkkiä valettu osaksi tallikäytävän betonilattiaa, ja tunnen kuinka kylmä hipoo ja lipoo mun jokaista kylkiluuta, tarraa jokaiseen verisuoneen ja sykkii yhä peremmälle mun luihin ja ytimiin.

Se alkaa aina samoin, aina samasta paikkaa: rinnasta. Sitten se etenee kaikessa rauhassa, ensin vatsanpohjaan, sitten käsiin, sitten kasvoille. Se juoksee kaikessa rauhassa mun sormenpäihin ja takaisin, ja sitten se jo pyörii piruetteja mun kallonpohjassa, ja silloin mä yleensä alan luulla kuolevani koska mä en saa enää henkeä, tai tuntuu kuin jokainen hengenveto tyssäisi mun kielelle, eikä happi koskaan pääse keuhkoihin asti, vaan vesi, sinne mene vesi, vettä koko keuhkojen täydeltä, ja yhtäkkiä mä hukun vaikka mun sydän on tulessa ja vatsa perhosia ja—

”Robert”, Inkerin ääni puskee kaiken yli, ja sitten tajuan, että sen käsi on mun ranteen ympärillä, sormi takin hihan alla mun villiä pulssia vasten. ”Pitäiskö sun vaikka istua?”

Räpytän mun silmiä. Kosmoksen ohjat eivät ole enää mun kädessä. Sen sijaan mun kädet ovat kietoutuneet toisiinsa, sormet toisiinsa solmiutuneet koska ne tärisisivät jos eivät olisi niin, ja ne ovat nihkeät hiestä, tulikuumat vaikka mulla on kylmä, ja Inkerin käsi puristaa mun rannetta vähän kovempaa.

Sitten mä istun, siihen paikkaan Kosmoksen karsinan edessä, ja Inkeri ei päästä irti mun kädestä, ja se on kyykyssä mun edessä, ja mua yskittää mutta jos yskisin, se olisi vettä, vettä suoraan mun keuhkoista jonne henki ei kulje, ja musta tuntuu että sitä samaa vettä on myös mun silmissä.

Inkerin käsi pakottaa itsensä mun käsien väliin vaikka mä en haluaisi, koska mun kädet ovat hikiset ja kuumat, mutta Inkerin käsi on kylmä ja vakaa, ja sen katse on vakaa muttei kylmä.

Ja mä muistan tämän Inkerin.

Tunnen tämän Inkerin.

Ja sitten vesi väistyy.

[Robert]

Huhtikuu 2023

Puhelimesta kuuluu tuuuuuuuut ja tuuuuuuuut ja tuuuuuuuut ja Robert on ihan varma, ettei linja koskaa aukea. Sen kämmenet tuntuvat hermostuneen hikisiltä ja sen suunpieli nykii epävarmasti.

tuuuuuuuuut

Robert nakertaa peukalonkynttään.

Sitten linja aukeaa naksahtaen.

”Kosmoksella on vuokraaja”, Robert sanoo heti. Sanat tulevat ulos kuin oksennus: äkkiä ja arvaamatta, pakottamatta ja odottamatta. Sitten poika nielaisee, painaa puhelinta paremmin korvaansa vasten. Sieltä ei kuulu hetkeen mitään.

Daniel ei huokaise, ainakaan ääneen, mutta sitten Robert kuulee sen vetävän henkeä sillä tavalla, että se meinaa huokaista—aikoi huokaista.

”Ja se tekee tunteja”, Robert lisää pienellä äänellä. Yhtäkkiä sille on tärkeää, että Daniel on sen puolella. Että Daniel julistaa Robertin huolet oikeiksi ja todellisiksi.

”Niin”, Daniel kuitenkin sanoo, sillä tavalla hassun kuuloisesti että se ehkä nojaa käteensä, sillä tavalla että sen poski on ehkä kasassa.

Robert huomaa miettivänsä missä Daniel on: tallilla, kotona, jossain toimistossa tekemässä toimistotöitä koska onhan se ammattilainen ja ammattilaiset tekee myös toimistotöitä. Sillä on myös ikävä Danielia, jollain oudolla tapaa, vaikka se on viettänyt vuoden päivät ja vähän päälle vihaten Danielin joka solua.

Ja ehkä vähän ennenkin sitä.

”Niin”, Robert toistaa kuin kaiku.

Linjan toisessa päässä kuuluu rahinaa. Sitten Daniel toistaa vielä kerran: ”Niin.”

Robert tuskastuu. ”Niin? Että onkohan se nyt ihan ookoo?”

Puhelimesta kantautuu niin syvä hiljaisuus, että Robertin on pakko vetää puhelin korvaltaan. Näytöllä sekunnit pyörivät ja Aleksanterilta tulee tekstiviesti. Robert laittaa Danielin kaiuttimelle.

haluutko tulal kylään

”Eikö sulla oo mitään sanottavaa”, Robert saa sanottua, nyt jo poissaolevasti kun se avaa Whatsappia.

en tiiä en mä kai ehdi

”Niin, mitä tuohon nyt pitäisi sanoa.”

mikset käyt aian knkerin luona täällä

”No vaikka että saako sun hevosella olla vuokraaja tai—”

”Saa.”

Robertin kulmat kurtistuvat. Se sulkee Whatsapin, laittaa puhelun takaisin näytölle ja ottaa sen pois kaiuttimelta, aivan kuin tämä keskustelu olisi jotenkin yksityinen eikä edes Robertin huoneen seinille sopiva.

Sänky nitisee kun poika nousee istumaan. Se ristii jalkansa, nyppii nukkaa lakanalta. ”Miten niin saa?”

”Miksei saisi”, Daniel puuskahtaa. ”Hyvä, että joku ratsastaa.”

”Minä ratsastan”, Robert puhuu melkein Danielin päälle. Sitten se niiskaisee. ”Tai ratsastin.”

Kuuluu ääni. Ehkä Daniel vaihtaa asentoa. Ehkä se aikoo lopettaa puhelun. Ehkä sitä ei kiinnosta.

”Jaa.”

Ei sitä kiinnosta.

Robert tuntee veren kuohuvan poskillaan. Se puree huultaan, sisäpuolelta siitä juuri alahuulen sisäpuolelta josta lähtee nahkaa sopivasti.

Danielia ei kiinnosta.

”Ajattelin vaan, että sua kiinnostaisi”, Robert saa sanottua. Se pakottaa äänensä vakaaksi, uskottavaksi, aikuiseksi — siitäkin huolimatta, että aina Daniel Susinevan läsnäollessa se tuntee olonsa 15-vuotiaaksi pojanklopiksi.

Nyt linjan toisesta päästä kuuluu huokaus. Sitten Daniel sanoo, ”Kiinnostaa kyllä, onhan se mun hevonen kuitenkin. Vielä”, ja Robertin sydän hakkaa niin lujaa että meinaa tulla rinnasta läpi.

”Luulin, että oli se diili”, Robert mutisee. ”Että mä ratsastan. Että se kehittää mua eikä jotain Matthias Roosia.”

Daniel varmasti tuntee nimen Roos, mutta ei mainitse siitä mitään. ”Niin, se oli se edellinen diili. Silloin kun Harry oli—kun Harryn piti olla meillä.”

Robert nielaisee. Siitä kuuluu kova ääni. Daniel varmasti kuulee sen. ”Niin, ja nyt Harry on kuollut ja mulla on vaan Kosmos.”

”Sun äidillä on”, Daniel sanoo. Se ei kuulosta kiukkuiselta, tai vihaiselta, muttei myöskään lohduttavalta tai siltä, että olisi pahoillaan. Miksi kuulostaisi? Ei se ole. Ei sen tarvitse olla. ”Se on ylläpidossa Marialla.”

Ovi käy.

”Aivan, niinhän se on”, Robert sihahtaa puhelimeen, ja se on lataamassa vielä jotain muutakin, mutta ei ehdi ennen kuin äidin ääni kantautuu eteisestä.

”Kuule, Robert”, Daniel sanoo, ääni kuiva ja tympeä. ”Soita sitten kun haluat tehdä jotain muuta kuin hukata mun aikaa.”

Sitten kuuluu vain tuut tuut tuut ja Robert ootko sä täällä ja Robertin sydämen kiivas ba-dum ba-dum ba-dum.

Sitten kuuluu ovenkahvan mekaaninen ääni, ja sitten äiti kurkistaa huoneeseen. Sen silmien alla on violetti häivähdys, ja sen hiuksia on karannut ympäröimään väsyneitä kasvoja.

”Olisitko sä viitsinyt mennä tallille tänään?” se kysyy ovenraosta.

Robertin suupieli nytkähtää. ”Miks?”

”Mä en mitenkään ehdi jos haluan nukkuakin ennen huomisen työvuoroa”, äiti myöntää pienellä äänellä, ja se sattuu Robertiakin. Se ei tiedä milloin äidistä on tullut pieni ja väsynyt. Joskus se miettii tekikö isä äidistä pienen ja väsyneen ja surullisen.

Joskus se miettii tekikö se itse äidistä pienen ja väsyneen ja surullisen ja huolestuneen.

”Okei.”

”Okei?”

”Joo. Voin mennä.”

Äidin kasvoilla näkyy hymy, tai ainakin ajatus hymystä, jokin etäinen häivähdys joka ei ulotu ihan hymyksi asti. Sen sormet puristavat ovenpieltä. ”Kiva. Matthias treenaa sillä niihin kisoihin nyt niin palauttavat päivät on tärkeitä.”

Robertin keuhkot kuin puristuvat kasaan. Se kallistaa päätään. ”Mihin kisoihin?”

”Ne on ne vappukisat, Ilvessuolla. Se menee vaativan been”, äiti kertoo ja antaa oven avautua kun se nojautuu karmia vasten. ”Sä voisit tulla myös.”

ba-dum ba-dum ba-dum

”Ai kisoihin?”

”Niin. Olisi hyvä olla apukäsi. Ja mä oon niin huono kuvaamaan tolla kännykällä niin voisit kuvata sen Matthiaksen radan sit.”

Apukäsi.

Robert on apukäsi.

Se nielaisee.

”Okei.”

[Robert]

Toukokuu 2023

Inkeri tuntuu pehmeältä ja kovalta samaan aikaan. Kovalta, koska se on aina ollut tietyllä tapaa jäntevä ja hoikka, mutta pehmeältä, koska se on kuin sulaa vahaa Robertia vasten, lämmin selkä sen hitaasti kohoilevaa rintakehää vasten, kädet Robertin reisillä.

“Tuntuuko susta ikinä siltä, että tää maailma ei hiljene koskaan?” Inkeri kysyy yhtäkkiä hiljaa, niin hiljaa ettei Robert meinaa edes kuulla sitä oman sydämensä kiireisen sykkeen yli. Se avaa silmänsä hetkeksi, etsii Inkerin käden ja painaa omansa sen päälle.

“Joo”, Robert mutisee Inkerin hiuksiin, “siks kun se ei hiljene koskaan.”

Inkeri päästää pienen äänen, eikä Robert tiedä onko se samaa vai eri mieltä, mutta keskustelu jää siihen. Robert vetää kätensä pois, kietoo käsivartensa Inkerin ympärille ja vetää sitä paremmin itseään vasten, vähän kuin lämmintä peittoa.

Ne eivät ole olleet Inkerin luona sitten viime kerran. Ei enää sen jälkeen kun Aleksanteri oli kutsunut Robertin sinne ja painottanut kaveruutta, jota niillä ei enää edes ollut. Se oli tuntunut lähinnä veitsen kääntämiseltä haavassa, suolan hieromiselta, mitä näitä nyt on – ikävältä ikävän päälle.

Robert ei ymmärtänyt miksei Aleksanteri hengannut Matthiaksen kanssa.

“Mietitkö sä Allua”, Inkeri sanoo. Ei kysy, ei koskaan kysy, koska välillä se tuntuu tietävän Robertin ajatuksista kaiken paremmin kuin Robert itse.

Robert painaa otsansa Inkerin hiuksiin ja hengittää sisään. Haisee shampoo, ja joku hiustenhoitoaine, muttei lakka, tai vaha, tai kuivashampoo. Inkerin hiukset ovat pehmeät, vähän kaksihaaraiset, mutta pehmeät, vähän niin kuin Robertin ranteen ympärille kietoutuva käsi.

“Mhm.”

“Pitäskö sun lopettaa?”

Robert ei tiedä. Se ei tiedä haluaako. Uskaltaako.

Se vetää syvään henkeä.

“Mä en vaan tiedä mitä se musta haluaa”, se tunnustaa lopulta Inkerille, ja silloin Inkerin käsi katoaa, ja Robert tuntee kuinka sen lihakset jännittyy.

“Niin”, se sanoo niin normaalisti että on jo epänormaali, “niinpä.”





Matthiasta jännittää.

Robert näkee sen kaikesta, tai ehkä luulee vain näkevänsä. Se on pukeutunut kuin kilparatsastaja: valkoiset housut ja kisapaita ja kisatakki ja kaikki. Se näyttää kilparatsastajalta, mutta sehän on näyttänyt siltä siitä asti kuin se ensimmäistä kertaa asteli Seppeleen tallikäytävälle.

Kosmosta ei jännitä. Se on seisoo paikoillaan toista takajalkaansa lepuuttaen, kaikessa rauhassa aivan kuin ympärillä ei tapahtuisi yhtään mitään. Sitä ei kiinnosta kaiuttimista raikavat kuulutukset tai musiikki, ei muut ratsukot, ihmiset, ajoneuvot; ei yhtikäs mikään.

Mitä Robert olisikaan muutama vuosi takaperin antanut tällaisesta hevosesta. Hevosesta, jolle kaikki on juuri niin suoraviivaista kuin olla ja voi. Se tekee juuri niin kuin sitä pyydetään, juuri sen verran kun pyydetään.

Avain on, että osaako pyytää.

Robert tietää, että Matthias osaa.

Matthias ratsastaa kauniisti lämmittelyssä. Se menee ensin pidemmällä ohjalla, kevyellä tuntumalla ja askel rennon pitkänä, ja alkaa vasta sitten hakea parempaa työskentelymuotoa, jotain enemmän kouluratsukon näköistä askelta. Kosmos kuuntelee sitä hyvin, korvat keskittyneenä ja selän läpi työskennellen, ja se näyttääkin ihan kouluhevoselta.

“Vau, enpä olisi uskonut et tostakin hevosesta sais vielä tommosen!” äiti hihkaisee iloisena katsomosta, Kosmoksen loimi käsivarsillaan ja Matthiaksen raippa kainalossaan. Se ei ollut ottanut sitä verryttelyyn, oli vain sanonut, että ottaa sitten jos tarvii.

Robertilla on melkein aina raippa Kosmoksen kanssa, mutta Roberthan on huonompi ratsastaja. Heikkotasoisempi, osaamattomampi.

Aina välillä Robert muistaa kaikki ne ruusukkeet ja pokaalit, jotka se oli heittänyt roskiin vähän sen jälkeen kun Harry oli kuollut. Mitä ne olivat siinä vaiheessa enää tarkoittaneet? Harryn kanssa saavutetut palkinnot kun ei ollut enää koko hevosta?

Mitä Robert on ilman Harrya?

Matthias laukkaa Kosmoksella pääty-ympyrää.

Robertilla on ikävä harmaakorvaa.





Päivä on jotenkin painava. Sillä tapaa raskas, että taivas tuntuu kuin riippuvan Robertin yllä ja päivä ei etene mihinkään. Ilma hautaustoimistossa on tunkkainen, ja aurinko maalaa jokaisen pölyhiukkasen ilmassa säteillään kuin korostuskynällä konsanaan.

Robert on siellä yksin, sillä huomenna on hautajaiset. Se pitää hiljaisesta liikkeestä: vanhasta radiosta soi säristen joku paikallisuutisia ja ikivihreitä soittava kanava, ja aina välillä ikkunoiden takaa kantautuu ohiajavan auton ääni. Ja joskus harvoin, kuten nyt, kello oven päälle kilahtaa.

Iiris.

Robert nostaa katseensa Iirikseen. Sillä on vaatteet, jotka tuntuvat liian kesältä toukokuuhun, ja sillä on kädessään melkein alaston jäätelötikku.

“Näin sut ikkunasta”, Iiris vastaa Robertin kysymättömään kysymykseen. Sitten se kohauttaa olkiaan, puristaa huulensa jäljellä olevan jäätelön ympärille ja katselee ympärilleen kaikessa rauhassa.

Robertilla on kimppu kesken. Sen kädet ovat naarmuilla ruusuista, joiden kanssa se taisteili koko aamun, ja leikkovihreiden käsittely on kuin terapiaa: niistä ei tule vahinkoa. Jokin saa sen kuitenkin pysähtymään työpöydän takana, seuraamaan Iiriksen harrasta tutkistelua uteliaana.

“Tiesitkö, että on kohteliasta tervehtiä asiakkaita?” Iiris kysyy yhdeltä arkulta ja hipaisee sormenpäällään sen saumakohtaa.

Robert kallistaa päätään. “Kuka kuoli?”

Iiriksen nenä rutistuu hetkeksi, ehkä tyytymättömästi, mutta sitten se hymyilee ja sanoo, “Ei kai kukaan”, ja Robertista tuntuu kuin se haluaisi sanoa loppuun vielä.

“Sitten sä et oo asiakas.”

“Eikö tää oo kukkakauppa?”

Robert puristaa huulensa yhteen, puristaa sormillaan työpöydän reunaa. “Periaatteessa.”

“Niin”, Iiris ilahtuu. “Mä haluaisin jonkun nätin viikonloppukimpun.” Se katselee arkkuja vielä hetken, ja yhtäkkiä se on toisella puolen Robertin työpöytää, aivan sitä vastapäätä. “Osaatko sä tehdä sellaisen?”

Robert ei halua sitoa Iirikselle kimppua. Sen katse lipuu Iiriksestä pöytään sen takana, ja pöydällä odottaviin kimppuihin. Niitä on lisää huoneen nurkan kylmäkaapissa. “Eikö noista löytynyt sopivaa?”

Iiris ei edes vilkaissut kimppuja, eikä katso nytkään, mutta vetää sentään aurinkolasit nenänpäälleen. “Ei löytynyt.”

Robert puree huultaan. Se suoristaa vähän ryhtiään, alitajuisesti, ja pyyhkii sitten kätensä essuun. ”Millasen sä haluat?”

Iiris nojautuu kyynärpäillä työpöydän reunusta vasten ja se katsoo Robertia alta kulmiensa kuin sillä olisi jotain mielessä. Robert ei pidä siitä — ei Iiriksen katseesta eikä Iiriksestä, koska se muistaa vieläkin tallin nurkalla käydyn keskustelun. Se ei edes tunne Iiristä, mutta silti siitä tuntuu kuin yhdessä puukoista sen selässä olisi Iiriksen nimikirjaimet kahvaan kaiverrettuna.

Robert astuu työpöydän takaa esiin ja ottaa askeleen kohti leikkokukkaämpäreitä. ”Jotain tällasta?” se kysyy ja koskettaa kauniin sameasti vihertäviä eukalyptusoksia.

Iiris kääntyy. Se nojaa työpöytään yhä, ja näyttää vähän siltä kuin olisi kotonaan. Sen huulilta pääsee ääni, joka ei ole kyllä eikä ei, ja Robert antaa kätensä valahtaa takaisin vartalonsa viereen kun se kääntyy takaisin Iiriksen puoleen.

”Mun on tosi vaikea sitoa sulle mitään jos et kerro mitä haluut”, Robert sanoo, vaimeasti mutta mutisematta, ja ristii käsivartensa.

”Tee sellanen sun näkönen, sellanen kun sä haluut”, Iiris pyytää aurinkoisesti, ja samassa hetkessä Stiina pyyhältää liiketilan puolelle. Se näyttää kiireiseltä, mutta ei koskaan ole liian kiireinen Robertille.

”Kaikki hyvin?” se kysyy kauniisti hymyillen ja tervehtii Iiristä nyökäten. ”Onko tämä joku sinun ystävä? Nuoria käy täällä niin vähän — onneksi! Ei ole nuorten paikka tämä!”

Robert yrittää olla murahtamatta ja kääntyy napsimaan erilaisia oksia ämpäreistä. Neilikkaa, törmänkukkaa, eukalyptusta, pari ruusua.

”Joo, tulin viikonlopun piristeeksi hakemaan Robertilta kimpun”, Iiris kertoo pirteästi Stiinalle, joka kaivelee kassan laatikoista jotain. ”Näin sen ikkunasta. En tiennytkään, että se on täällä töissä.”

Stiinan hymy on vilpitön kun se nostaa katseensa ensin Robertin ja sitten Iirikseen, ja sitten vielä kerran Robertiin kun se sanoo, ”Robert on ollut oikea Luojan lykky kyllä. Sitojan kädet tuolla pojalla. Ei nuoret halua kuolleiden kanssa töihin. Albinkin tahtoisi jo eläkkeellä, mutta kyllä tämä on kahen ihmisen paikka, ja Robert on niin huono noitten kuolleiden kanssa—ja elävienkin, välillä, poikaparka—”

”Stiina”, Robert saa sanottua väliin kun Iiris tirskahtaa. Stiina löytää kuin löytääkin etsimänsä paperit, naputtaa nippua kerran pöytää vasten ja painaa asiakirjoja rintaansa vasten.

”No en minä pahalla”, vanha rouva naurahtaa ja katsoo Robertia niin lämpimästi, että Robertin on pakko katsoa pois. ”Jonku kaverin sä tänne tarttisit, että pyörii arki.”

”Aijaa”, Iiris innostuu, ehkä kohteliaisuuttaan, ”siis mitä tekemään? Arkkuja tekemään vai?”

”Sitäkin, ja vainajien ehostusta, sen on Albin meillä tehnyt, ja hautajaiset ollaan aina yhdessä hoidettu niin on mennyt näppärästi”, Stiina kertoo. ”Mutta meillä on tuolla hommat kesken, pitäkää te nuoret hauskaa!”

Iiris virnistää. ”Varmasti.”

Robert palaa työpöytänsä ääreen, sysää edellisen projektinsa sivumpaa ja alkaa napsia lehtiä oksien varsista. Se työskentelee nopeasti mutta huolellisesti, sommittelee kukkia ja vihreitä yhteen aina välillä, lisää törmänkukan tuonne ja eukalyptuksen tuonne.

”Kiva mummeli”, Iiris sanoo yhtäkkiä.

Robert ei pysähdy, mutta katsoo Iiristä.

Iiris kohottaa kulmaansa.

”On”, Robert vastaa ja selvittää vähän kurkkuaan. ”Stiina. Albin on sen mies. Ne on pitänyt tätä toimistoa joku puolivuosisataa.”

Mutta Iiris ei enää kuuntele sitä. Se katselee ympärilleen uteliaana, niin arkkuja kuin kukkalaitteitakin, esitteitä ja seinille ripustettuja mietelausetauluja.

Robert toivoo, ettei se enää muista kuinka Stiina puhui sitojan käsistä.





Robert tunnistaisi Konsta Jortikan vaikka unissaan, vaikka sillä onkin nyt aikuisen miehen vakavat kasvot. Auton ikkunaan piirtyy sadepisaroista pitkiä juovia, jotka sumentavat Konstan aina hetkittäin, mutta se se on: Konsta helvetin Jortikka.

Se seisoo tihkusateessa kädet farkkujen taskuissa, ja sen tumma sadetakki pieksee sen pohkeita. Vaaleansinisen kauluspaidan kaksi ylintä nappia ovat auki. Tihkusade on tehnyt kankaaseen tummia pisteitä, aivan kuin se olisi jokin Jackson Pollockin taideteos. Sen kaulan ympärillä roikkuu jotain.

Robert puristaa rattia tiukemmin. Se ei ole vielä edes kääntänyt avainta virtalukossa.

Kun Konsta pyörähtää katsomaan toiseen suuntaan, Robert näkee kuinka sen sadetakin selkämyksessä lukee valkoisella POLIISI ja hihassa on kaikille tuttu miekkalogo.

Konsta on poliisi.

Se oli joskus halunnut olla poliisi. Robert muistaa, koska Konsta oli kertonut sen sille kuiskaten eräs yötön kesäyö kun ne olivat valvoneet liian pitkään eikä enää tietäneet olivatko hereillä vai unessa, mutta kello kolmen aamuaurinko oli syleillyt niitä Jortikoiden kotilaiturilla niin, että siinä oli tuntunut turvalliselta tunnustaa vaikka kaikki maailman salaisuudet.

Niin turvalliselta, että Konsta oli kertonut kuinka se ei halunnut periä vanhempiensa kalastusfirmaa, kuinka se ei halunnut jäädä Liekkijärvelle jumiin.

Konstan setä on poliisi. Liekkijärvellä, mutta muuallakin — eihän Liekkijärvellä ollut vuosiin ollut ihan ikiomaa poliisiasemaa. Se on ylikonstaapeli tai jotain, Robert ei tiedä mitään poliisien titteleistä, mutta tietää, että Konsta ihaili sitä.

Se näyttää erilaiselta kuin Liekkijärvellä yleensä pyörivät poliisit. Sillä ei ole tummansinistä haalaria tai radiopuhelinta, eikä sen kasvot ole ABC-lounaista pyöreät. Sadetakin alla sillä on tavalliset vaatteet, kauluspaita ja farkut, ja sen rintaa vasten on musta nahkalätkä, jonka toisella puolella välkkyy poliisin tunnusmerkki kirkkaan hopeisena.

Robertin rintaa puristaa eikä se tiedä johtuuko se siitä, että Konsta Jortikka oli vuosia sitten sen elämän suuri rakkaus, vai siitä, että Konsta Jortikka on rikospoliisi ja rikospoliisi on eksynyt Liekkijärvelle.

[Anne]

Matthias ja Mutsi keskustelevat Kosmoksen eteenpäin viemisestä. Robsu lurkkaa.

[Matthias]

______

elokuussa



Sade hukutti Julia opastavan Eedin äänen rummutuksellaan. Matthias ja Aleksanteri olivat jo valmiita omissa tehtävissään ja miehet hölkyyttivät hevosia toisella puolella maneesia Eedin koittaessa opastaa Julia nostamaan Muhkun laukka oikealla askeleella. Julin voitonriemuinen kiljahdus kuului sateenkin läpi, mutta vasta kun kaksi puoliveristä oli pysäytetty katsomon vierelle ja miehet niiden selässä olivat jo kiskomassa takkeja ylleen. Matthias ja Aleksanteri vaihtoivat katseita ja Matthias hymyili. Toisella sivulla Eedi huokaisi syvään ja Muhku sai viimein vapaat ohjat.



Matthias oli vaihtanut toisen vuokrauspäivänsä keskiviikoksi Eedin aikataulujen vuoksi, eikä päivää onneksi ollut tarvinnut vaihtaa Aleksanterin liittyessä suunnitelmiin. Marian kommentti Eedistä poltteli yhä taka-alalla Matthiaksen mielessä ja valmennuksen jälkeen kielenpäällä. Eedi oli parempi kouluratsastaja kuin Matthias, niin paljon parempi, että Matthias tunsi pienen piston rinnassaan omasta kateudestaan. Eikö se riittänyt? Ja olihan Eedillä koulutusta, ainakin jonkinlaista opettamisesta. Eedin kävellessä maneesin poikki Julin raippa kädessään Matthiaksen silmät porasivat reikiä naisen askellukseen, kuin Matthias olisi voinut imeä Eedin tiedon ja taidon pienien polttavien pistojen kautta.



Aleksanteri puolestaan katsoi Matthiasta aran kysyvästi. Matthias pakotti omat hartiansa rentoutumaan ja itsensä hymyilemään. Sekä Aleksanterille, että miehen vierelle ratsastaneelle Julille. Molemmat Holmat olivat oppineet Eediltä. Aleksanterin kurja epäonnenputkikin oli katkennut Åland Weekendeillä, toisin kuin Matthiaksen, joka ei vieläkään ollut päässyt eroon jo keväällä rinnan päälle asettuneesta keskivertaisuuden olosta. Kolmanneksi tuleminen kahdessa luokassa ei merkinnyt mitään, kun ratsukolla oli kotikenttäetu. Seppele Cup oli ollut hetken toivo siitä, että Matthias todella edistyi Kosmoksen kanssa jotenkin, mutta Matthias ei ollut enää varma. Mistään, vähiten itsestään. Matthiaksen taputtaessa Kosmosta ruuna tuhahti ja Matthiaksen nostaessa jalustimia Kosmos käänsi kaulaansa vain puhaltaakseen lämmintä ilmaa Matthiaksen kylkeen. Matthias rapsutti yhä Kosmosta Eedin avatessa maneesin ovet, eikä epämiellyttävä mielikuva horisontaalisesta kehityskäyrästä lähtenyt pois. Riittikö kaksi kertaa viikossa harjoittelu enää edistämään mitään? Ongelmana täytyi olla enemmän Matthias itse kuin Kosmos. Kosmos osasi enemmän kuin mitä Matthias oli vielä saanut siitä irti, sen mies tiesi.



Pihalla Juli kiljui, mutta Matthiaksesta sateen kastelema matka maneesista talliin oli puhdistava.

___



Seuraavalla viikolla tallin kesäloma oli virallisesti ohi. Tuntien alku oli tuonut talliin takaisin vilkkeen, jota Matthias ei ollut huomannut kaipaavansa. Vielä viimeisenkin tunnin jälkeen jatkokurssilaisilla riitti puheenaihetta sorinaksi asti ja Matthias hymyili kahdelle kuolaimia pesevälle täti-ikäiselle naiselle. Se kutsui ne syömään lettuja.



Aleksanteri oli Maagin kanssa, auttamassa ratsastajaa, joten Matthiaksella oli aikaa poimia Kosmoksen karsinan ulkopuolelle pudonneet heinät. Kosmos nosti laiskasti päätään uuden heinän tippuessa karsinaan, mutta nopea vilkaisu riitti toteamaan ettei se ollut kiinnostunut vääränä päivänä paikalle saapuneesta vuokraajastaan. Hetken Matthias mietti oliko Maria vai Robert käynyt hoitamassa hevosta aikaisemmin päivällä. Toinen hetki kului sen miettimiseen oliko asialla edes väliä. Päätään pudistaen Matthias hätisti kaltereihin asettuneen hämähäkin heilutellemalla ratsastushanskaa tankojen välissä, koittaen hätistää samanlaisella mielikuvitushanskalla myös omat ajatuksensa. Onneksi Aleksanterilla ei kestänyt kauaa hakea se.



Nuotiolla lettuja teki Turo. Matthias ei muistanut, että olisi koskaan sanonut Turolle sanaakaan, ei vaikka se oli käynyt Seppeleessä kaksi kertaa viikossa puolen vuoden ajan. Oikeastaan Matthias ei ollut tainnut puhua tallin henkilökunnasta kuin Emmylle, Hannekselle ja Hanskille. Ajatus tuntui samaan aikaan painavalta, että hieman häpeälliseltä. Kuin Matthiaksen pitäisi muistaa tehdä paremmin.



Turo katosi paikalta nopeasti ja nuotio jäi hiiltymään. Iiris asettautui makuulleen yhdelle penkeistä ja Valtteri koitti tehdä letunheittotemppua, jonka Matthias arveli olevan tarpeeksi ihastuttamaan Juli. Pieni hymy, pienempi kuin ne mitä Matthias esitteli muille, veti miehen suupieliä ja Matthiaksen piti peittää suunsa kämmennellä syödessään. Se koitti kysyä huomisesta valmennuksesta Eediltä, selittää kehonkielellä “jalka menee vinoon, siis- vinosti’’ liikettä mitä se halusi harjoitella. Eedi näytti hölmistyneeltä ja Matthias nousi seisomaan, esittäen hevosen liikkumista.

“Siis pohkeenväistö?”

“Mitä, toi on selvä avotaivutus!”

“Tai sulku-”



Aleksanteri ei koittanut arvata, mutta se otti Matthiasta T-paidasta kiinni ja veti sen takaisin istumaan. Matthias romahti alas nauraen ja lupasi lähettää Eedille oikean videon siitä mitä se tarkoitti. Sisu naurahti myös, sanoen jotain keppihevosista, mutta Matthias ei enää kuunnellut. Se katsoi nuotion äärelle kokoontuneita vuoron perään, miettien miten niin moni asia oli muuttunut sen aikana Seppeleessä. Se muisti miten se oli kaatunut Valtterin päälle rinteessä ja varmasti melkein murtanut pojan nenän. Miten Eedi oli puolitotisen oloisesti naurahtanut Matthiaksen kannattavan vastustajia, kun se oli osoittanut Kozlovien karsinat jabarivistöstä Norjassa. Mä fanitan, Matthias oli virnistänyt. Ensimmäisen kerran kun Matthias oli ikinä tavannut ketään muita nuotiolla istuvia oli ollut Valtterin juhlat. Nyt sillä oli monta kuukautta tallilaistensa kanssa takana ja se pystyi irvistämään Eedille naisen luvatessa rankkaa treeniä. Se pystyi istumaan Aleksanterin vierellä tietäen, että Aleksanteri oli sen kaveri. Muisto siitä, Aleksanterista ja Kiristä koittamassa suojella Liinua, tai sen kunniaa, pääsiäisleirillä sai jo valmiiksi melkein kivuliaan hymyn leviämään. Matthiaksen vastapuolella makoileva Iiris mulkaisi sitä, mutta sillä hetkellä edes Iiris Vallan katse ei kyennyt haittaamaan Matthiasta.



Kuudessa kuukaudessa kaikki ei ollut muuttunut paremmaksi, ei ainakaan Iiris. Mutta vaikka Matthiaksesta tuntui siltä että sen paikka Seppeleessä oli yhä pieni ja ahdas, se oli onnistunut työntämään itsensä tallin arkoihin asetelmiin silti. Hymy pieneni. Matthias toivoi hiljaa, melkein itseltäänkin salaa, että jonain päivänä Seppeleessä olisi ihan Matthiaksen mittainen kolo, jossa sen olisi ihan oikeasti ihan hyvä olla. Silloin Iiriskin ehkä näkisi, ettei Matthiaksen ollut tarkoitus tulla sen tielle, ei vaikka se olikin vielä puoliksi kuokkavieraana toisten reviirillä.



Salman ja Bonnien tullessa nuotiolle Matthiaksen teki kovasti mieli mennä naisen luo ja kysyä Adasta. Oliko se okei. Sellaista ei kuulunut kysyä toisilta, varsinkaan nyt kun Matthias asui Adan kanssa samassa talossa. Siksi Adan sijaan Matthias kysyi kisoista, Blisistä, silitti Bonnien kylkeä ja naurahti, hymyili ja antoi ponin hamuta sen kengännauhat auki.



___



Keskiviikkona Matthias pyöräili keskustan liekkiteeman mukaan nimetyn luonnonyrttikaupan kautta ja osti teetä kaksi pakettia liikaa, että sitä olisi voinut kutsua vahingoksi. Valmennuksen jälkeen se pyöräili Kirin, Adan ja Valtterin kotiin, lähtien tallilta ensimmäistä kertaa ilman saapaskassia. Ensimmäistä kertaa tallikaapinavain visusti sormien välissä puristuksissa. Avain kädessä taivaalla uhkaavat ukkospilvetkin lannistivat vain vähän.



Perillä Matthias jätti teet sitä varten raivatulle hyllylle keittiön kaappiin. Se kertoi Adalle löytäneensä uusia makuja, joita halusi kokeilla. Matthias päätti, ettei eleen täytynyt liittyä siihen, että Ada oli myynyt Tontun. Ada oli myös antanut Matthiaksen käydä lenkillä Ilonan kanssa. Siitäkin kuului varmasti kiittää. Eikä Matthias tiennyt Adastakaan oikeastaan mitään, paitsi sen, että sille keitettiin teetä joskus. Yleensä Matthias joi kahvia, mutta Savusalontien keittiössä se kävi laatikot läpi kunnes löysi kaksi metallista teesihtiä jotka upottaa kahteen eripariseen kuppiin. Edes Matthias ei osannut keittää vettä pohjaan ja teestä tuli ihan hyvää.

____



Perjantaina Matthias kysyi oliko Kirillä töitä Fleimissä. Myöhemmin yöllä se laitto Savusalontien ryhmään tekstiviestin, jossa se sanoi että tulisi vasta aamulla takaisin. Silloin jopa Matthiaksen mielestä kaikki oli ihan hyvin.

[Matthias]

_______
loka-marraskuu vaihteessa

”Haittaako sua, kun sun piti tulla mukaan?” Aleksanterin huulet olivat puristuneet tiukaksi viivaksi sen sormien nyplätessä pitelemiään ohjia, löysäten ja keräten niitä vuorotellen. Matthias vilkaisi vierellään ratsastavaa miestä silmäkulmastaan, liikutellen omia kohmeisia näppejään. Niitä ja poskia pisteli. Se ei tiennyt mitä ajatella kysymyksestä.
”Ei haittaa. Miksi mua haittaisi?” Aleksanteri katsoi Matthiasta varovasti kypäränsä lipan alta.
”Jos olisit niinku halunnut harjotella. Kisoihin”, se sanoi. Matthias kesti katsetta vain hetken ennen kuin rikkoi sen katsomalla itse pois.

Se otti omat ohjansa yhteen käteen ja vei toisen käden sormet suulleen, henkäisten lämmintä ilmaa niihin. Silmät seurasivat miten muodostunut höyrypilvi kohosi, kunnes se katosi. Matthias hymyili ja vilkaisi taas Aleksanteria.
”Mmh. Kosmos on hyvä seura maastossa. Me ehdittiin myös lähteä ennen pimeää, ja Emmy pyysi sua.” Mies luetteli, nostaen sormen pystyyn jokaista asiaa varten. ”Kaikki on hyviä juttuja. Eikä meille ole kisoja nyt?” Matthias nosti kulmiaan ystävälleen ja laski kohonneen kätensä, kumartuen samalla taputtamaan ratsuaan kaulalle. Mies noukki kellertävän lehden, joka oli takertunut ruunan harjaan matkalla, ja tiputti sen. Tuuli kantoi lehteä muutaman metrin ennen kuin se osui maahan.
”Parempi on pitää hevosen mieli hyvänä.” Matthias totesi rapsuttaen Kosmoksen harjanjuurta. ”Me harjoitellaan koko marraskuu.”

Aleksanteri oli hiljaa, kunnes sitä päin käännyttiin taas katsomaan.
”Ai niinkun, kun on keskiviikkokisat? Ne on teille harjoitusta?” Sen ilme oli Matthiakselle tulkitsemattomalla tavalla vaivaantunut ja miehessä heräsi huoli. Ehkä itse Aleksanteri olisi halunnut harjoitella..? Mieleen muistui kesän kisojen tulokset.
”Mm…” Matthias koitti mumista mahdollisimman epäselvästi, vaikka vastaus olikin myönteinen. ”Eedi pitää valmennuksen kerran viikossa ja sain paikan tunnilta. Eedi pitää sulle myös yksityistunteja varmasti, jos kysyt?” 

Aleksanteri oli vastaamassa, kun sen naamalle tippui hiutale, sitten toinen. Se pyyhki kasvoilleen sulaneet vedet ratsastushanskalla.
”Tää on ensilumi”, Aleksanteri totesi heti, katsoen hiutaleita tiputtelevaa taivasta. Se pysähtyi liikkeissään kuin sekunniksi jäätyen ja jatkoi sitten mumisten: ”Tai sä tiesit varmaan. Ettei täällä oo vielä satanut lunta.” Matthias kohautti olkiaan.
”Mitä tarkoittaa ensilumi?” Se kysyi. Matthias yhdisti ensi-alun vain sanoihin ensivuosi ja ensiviikko, joissa se tarkoitti tulevaa tai seuraava. Nämä lumet sulaisivat vielä, miksi sitä kutsuttaisiin tulevaksi lumeksi?
”Se on, öö, niinkun ensimmäinen lumi. Tai siis se on. Mut suomeks sanotaan vaan ensilumi.” Matthias nyökkäsi.
”Kiitos.”

Ratsukot kääntyivät risteyksestä suoralle. Kosmos otti syvemmän henkäyksen, niin että höyrysi. Matthias tunsi hevosen rintakehän laajentumisen jaloissaan ja vierellä Aleksanteri varmisti ohjastuntumansa.
”Haluutko laukata tän pätkän?” Aleksanteri kysyi. Sen alla Maagi pärskäisi ja otti muutaman askeleen ripeämmin. Matthias naurahti.
”Emmy sanoi, että pitää koittaa purkaa Maagin pakkasenergia.” 
”Eli laukataan?” 
”Laukataan.” Matthias hymyili. ”Sano, jos Maagi yrittää mennä ohi.” 
”Joo sanon.” Aleksanteri hymyili takaisin.

ensilumi