|
Post by Robert on Nov 26, 2011 16:21:46 GMT 2
Sara, kokeilepa liittää jonnekin muualle esim. muistioon, ht.netin viestilaatikkoon etc. ja sitten kopioit siitä ja yrität liittää uudelleen tänne? Varma kikka itellä :--) Ja varmista myös, että olet painanut Wordiin kyllä kun tulee se ikkuna, että salli leikkaaminen ja liittäminen jonnekin blablablaa.
|
|
|
Post by Robert on Nov 26, 2011 16:19:44 GMT 2
Venna!
Bonnie vai Taiga?
|
|
|
Post by Robert on Nov 26, 2011 6:18:35 GMT 2
26. marraskuuta 2011 - Third time's a charm
"Afternoon, lovelies", jutustelin ponipoppoolle tallustaessani niiden ohi kohti tarhan nurkkaa hakemaan - surprise, surprise - Vennaa. Tamma hengaili jonkinasteisessa koomassa kimon ponin takana. Tunnistin kimon samaiseksi poniksi, jota Kingsland-liivinen tyttö oli taluttanut toissapäivänä tarhailemaan. "Venna? Vennaaa", huhuilin vaimeasti lähestyessäni ponikaksikkoa. Kimo ei edes korvaansakaan lotkauttanut, mutta valkojouhinen tamma kurkisti sen kaulan alta meikäläistä ennen kuin se tallusteli välinpitämättömästi suoraan toisen ponin turvan edestä luokseni. Seisoin hoomoilasena paikallani, kunnes tajusin tarjota Vennalle rapsutuksia sen tökättyään turvallaan vatsaani. "Onko hyvä päivä tänään?" kysäisin jauhoturvalta rämpiessäni hieman kohmeisesta tarhasta kohti porttia, pehmeä riimunnaru kiinni Vennan riimussa. Niitäkin oli monenlaisia, ja itse suorastaan vihasin niitä kovia, muovisen oloisia salmiakkinaruja. Sen sijaan yksiväriset, pehmeää materiaalia olevat letit olivat ihan parhaita! Aiemmin suosin nahkariimuja ja -naruja, mutta nykyään ei ollut enää tarvetta turhalle prameilulle.
Aamu oli ollut semijäätävä. Yhdeksän pintaan heitettiin aamulenkki koiran kanssa ja painuttiin sitten takaisin nukkumaan, kunnes kahdeltatoista suunnattiin nokka kohti tallia siskon kyydillä. Toinen oli vertaillut tallipihassa innokkaasti Seppelettä talleihin, joissa entinen ponimme oli asunut niin Surreyssä kuin Suomessakin. Ehkä saisin jossain välissä suostuteltua Pippan taas satulaan, olihan se jo kolme vuotta sitten ponivuosien päätyttyä. Ehkä se kipinä ratsastukseen syttyisi joskus uudelleen, senhän takia nykyään oli niitä tätiratsastajiakin? Kuitenkin, maa oli ollut sen verran kohmeessa ja hengityskin höyrynnyt, että olin katsonut parhaaksi heittää päälle mustat höntsät, keltaisen laskettelutakin, ikivanhat Converset villasukilla sekä mustan pipon ja lapaset. Eikä tullut edes pahemmin kylmä, mitä nyt varpaat otti vähän jäätyäkseen, samoin nenänpää! Laskettelutakki oli ollut ihan oikea valinta - punainen tallitakki, "välikausitakki", menisi kyllä ratsastaessa kun tulee lämmin, mutta ei oleskelutakkina, ei ikinä. Vennakin oli saanut päälleen loimen vaikka tamma olikin ehtinyt jo ponimaisen talvikarvansa kasvattaa. Mammuttiponi.
"Moi", joku ehti jo tervehtiä säätäessäni ovea kiinni. Käytävällä oli puunattavana kaakaonvärinen suomenhevonen, joka tapitti mua ja Vennaa korvat hörössä pää pystyssä. Vaaleanruskeatukkainen tyttö harjaili pienikokoista otusta varmalla otteella. "Moi", sain vastattua takaisin hetken viiveellä ja suunnattua kohti oikeaa karsinaa. Olin ihan käsittämättömän huono small talkissa jos piti puhua suomea. Siinä oli vain niin jotain käsittämättömän vaikeaa. Etenkin kun suomalaiset tuntuivat aina olemaan muutenkin niin varautuneita ja blaah. Olinpas taas ihan käsittämättömän ujolla tuulella.
"Mä oon Robert", kommentoin erittäin avaavasti lukittuani Vennan karsinaansa. Tyttö nosti katseensa arvatenkin hoitohevosensa kaulasta ja vilkaisi meikäläiseen. "Ellu. Tai Elisabeth, Ellu on parempi", tyttö vastasi saaden kohteliaan hymyn kasvoilleen. Heitin samanlaisen hymyn omillekin huulille ja siirryin pyörittelemään Vennan harjoja, etsien kaviokoukkua. Kysäisin samalla ohimennen Elisabethin hoitamasta hevosesta, ja sainkin sen kuulla olevan Humu. Kommentoin tamman olevan ihan suloinen ja noukin samalla pari isompaa harjaa kainalooni pois tieltä. Miksi kaviokoukut oli aina hukassa? "Onhan toi Venna melkein yhtä nätti", kuulin pientä huvittuneisuutta ja ilkikurisuutta toisen äänessä. Virnistin kääntäen katseeni hetkeksi Elluun, päättäen olla aloittamatta sen kummempaa mun-hoitsu-on-parempi -kamppailua. Lopulta löysin sen pienen vihulaisen, jota kaviokoukuksikin sanotaan, ja tunkeuduin Vennan seuraksi. Se oli ihan liian huomionhakuinen ja seurallinen tänään. Nytkin tapitti valmiina korvat hörössä meikäläistä, ei edes minkäänlaista yritystä tehdä musta seinäkoristetta tai vastaavaa. Ja kaviotkin nousi kuin ilmaa vain. Tässä oli ihan varmasti jokin koira haudattuna. Hyräilin itsekseni Pippan autossa tullutta kappaletta, tunnistin bändin brittiläiseksi ja that's it. Kuitenkin, Pippa tuntui olevan kyseisen bändin suurkuluttaja, sillä olin varmasti kuullut kappaleen miljoona kertaa aikaisemminkin. Katosin pian taas karsinaan juuriharjan kanssa, jolla taistelisin jalkamutia vastaan. jes.
"I know something you don't, it comes and goes like the strength, in your bones, who-ooooah--" lauleskelin huomiotaherättämättömällä äänellä. Että kuin pänni kuin ei tiennyt muita kohtia koko biisistä. "--so keep your mind, at a rest, i'll never let, the two of us beeee frieeeeeends, shalalalalaa. Kas näin loppui biisi siihen niin", totesin Vennallekin kun muisti ei tarjonnut enempiä laulunsanoja. Heitin harjan väliaikaisesti tamman ruokakuppiin ("Ei Venna, ei se ole ruokaa. Älä syö sitä."), availin muutaman soljet ja nostin fleecevuorellisen loimen Vennan selästä. Viikkasin sen nätisti käsivarrelleni ja noukin harjan (Vennan suusta) sipaistakseni olemattomattomat roskat ponin kaulalta, selästä, kyljiltä ja lautasilta pois. Ja ei muuta kuin loimi takaisin selkään ja harja oikealle paikoillaan. "Tikitikitii, I know something you don't, it comes and goes bla bla blaa", huokaisin itsekseni ja napsautin kaulallani hengailleen narun takaisin kiinni Vennan riimuun. "Shall we go for a walk, huh?" kysyin tammalta ja talutin sen ulos karsinastaan. Heilautin kättäni ja huikkasin heipat astetta likaisempaa Humua puunaavalla Ellulle suunnaten itse kirpeään, lumentäyteiseen pakkasilmaan. Yeah right, you wish.
Oli kuivaa, koppuraista ja vähän slipperyn oloista. Kipiteltiin maastossa kaikessa rauhassa, kierrellen vähän missä sattuu. Pistin mieleeni teitä, jotka olisivat unelmapehmeitä laukkaamiseen kesäkuivalla, ja uskomattoman upeisiin maisemiin vieviä kinttupolkureittejä talven käyntimaastoille. Oli ihan mahtavaa olla pitkästä aikaa tallilla, jonka maastoihin kuului muutakin kuin valtatien viereinen pelto, sadan metrin metsäpolku muutaman puun seassa ja pikkuniitty. Maastoilu ei ehkä ollut mun lempijuttuni, se nyt oli sellaista turhanpäiväistä humputtelua, mutta silloin tällöin oikein railakas ja vauhdikas maastoretki tai vaihtoehtoisesti rauhallinen ja pitkä käyntimaasto ilman satulaa piristi päivää yllättävän paljon. Lopulta jäätiin Vennan kanssa kalliolle hetkeksi, ihan vain ihailemaan upeita maisemia. Kun kerran punarautiaallakin tuntui olevan niin hyvä päivä.
|
|
|
Post by Robert on Nov 24, 2011 15:53:43 GMT 2
Meikä ainakin lainasi Melodya uusimmassa tarinassa :--D Itse tuppaan katsomaan aina kaiken tarpeeksi kohdilleen, esimerkiksi tsäänssit tapaamiseen: jos toisen hoitohevonen asuu vaikka aittatallissa niin millä todennäköisyydellä törmää tallissa tai jos toisen hoitsu tarhailee jossain takatarhassa ja oma ponitarhassa niin siinäkään ei luultavimmin törmäile.
Mutta on kyllä vähän sama juttu, ei uskalla ns. autohitata hahmoja. Liian kauan ollut roolipelien parissa :--D Tykkään käyttää muita, koska muut hahmot tuo aina tarinaan enemmän eloa, ja imo tallilla ei edes pysty välttämään muiden ihmisten tapaamisia ellei käy arkisin aikavälillä 9-13, jolloin ainakaan meidän kotitallilla (irl) kukaan muu kuin omistaja/tallityöntekijä hengaile, nekin vain aamusta ja 12 aikaa ruokkimassa.
Mutta voin sanoa, että mun hahmosta saa käyttää, mutta ratsastusjuttuihin ei mielellään ennen kuin omissa hoitotarinoissa olen noussut selkään asti. Itsekin ajattelin tällä menolla mennä - seurailla muiden hoitopäikkyjä ja katsoa, mitä useimmin tekevät hevosten kanssa -> tähän toimintaan voi sitten ujuttautua mukaan helpommin kun se tuntuu jo toisen kohdalla arkipäiväiseltä tekemiseltä.
|
|
|
Post by Robert on Nov 23, 2011 23:15:17 GMT 2
23. marraskuuta 2011 - Rohkea rokan syö
"Neiti hei..." maanittelin vielä vartinkin jälkeen Vennan tarhalla. Se oli yksin tarhailemassa, muut oli jo otettu sisään jotain ponituntia, johon pikkuneitiä ei oltu otettu luultavasti vaativuutensa takia, varten. Sain siis ponin itselleni koko illaksi. Jos saisin. Se pinkoi karkuun - tai oikeastaan, ei karkuun, vaan meikäläisen ympäri - aina uudelleen ja uudelleen kun pääsin liian lähelle. Olin kärsivällinen Vennan kanssa, mutta en rakastanut antaa nirppanokkien jyrätä ylitseni. Toisaalta, tällaista tilannetta en ollut ikinä kohdannut - entinen ponini odotteli portilla aina sisääntuloaikaan ja ravurit... No, omistajat olivat aina näyttäneet kaapin paikan ja ne tulivat perässä kuin koirat konsanaan. Nousin kyykystä ja katsahdin taivaalla parahtaen pieneen ääneen. Nyt kyllä. Lähdin tomerin askelin seuraamaan welshponia, joka gasellimaisin askelein koikkelehti vähän joka puolelle, kuitenkin aina välillä tarkistaen, että varmasti pysyin sen perässä. Lopulta sain ahdistettua Vennan nurkkaan, jossa sain otteen sen riimusta. Ja zapataaaaa, poni tanssahteli vielä paikallaankin aikansa, kunnes hiffasi, etten ajatellut päästää irti. Ja näin alkoi yhteinen matkamme - ihan virallisesti.
"Kuule Venna, musta tuntuu, että me kumpikin tiedetään kuinka te tyttöset kiedotte välillä meitä poikia pikkusormienne ympärille, muttamutta, it doesn't really work on m--" selitin Vennalle ihan tosissani porttia sulkiessani ja käännyin ympäri kohtaamaan tytön ja ponin, mikä luonnollisesti keskeytti lauseeni. Tummatukkainen tyttö loimitetun, kimon poninsa kanssa seisoi about edessämme pieni kysyvä virne kasvoilla. Bongasin ruskeasta ratsastusliivistä Kingslandin logon, enkä voinut olla kohottamatta kulmaani hieman.
"Selvä", tyttö totesi rikkoen pienen hiljaisuuden ja suuntasi poninsa kanssa vasemmalle puolellemme. Tajusin toisen suuntaavan tarhan portille, jonka olin tietty just sulkenut. Tein pienen väistöliikkeen Vennan kanssa, ennen kuin hiffasin lähteä kävelemäänkin kohti tallia. Yllättävän kultaiseksi muuttunut welshponi kipitti rinnallani vaikka naru olikin löysähkö.
"Not doing so great, are we..." mutisin tammalle, joka päästi epämääräisen kiljahdushörähdyksen ja poikitti hieman, katsellen sieraimet väristen oritarhan tummaa herrasmiestä, jota ei Venna tuntunut kiinnostavan enempää kuin Vennaa meikäläinen. Kuitenkin päästiin talliin asti ja sain ponineidin peräti omaan karsinaansa. Eikä kellokaan ollut kuin vähän yli kolme. Valoakin vielä riitti. Mietiskellen suljin karsinanoven ja jäin ajatuksen tasolla oleviin suunnitelmiini uppoutuneena seisomaan kämmenet karsinan ovella.
"Jaa meidän uusi hoitajapoika sai tämänkin neitihenkilön sisälle!" kuului takaa Jossun huvittunut ääni, aiheuttaen meikäläiselle about paskahalvauksen, jonka ansiosta suusta pääsikin jotain epämääräistä muminan ja säikähdyksen sekaista sössötystä, josta sai muodostettua sanat holy ja tittyfuck. Kuultuani naurahduksen, nojauduin otsallani kaltereihin hetkeksi toipumaan, kunnes sain itseni kammettua ympäri. "Jees, tietty! Naistenkäsittelytaidot on tallella! Ei vaatinut edes hurjia tänään", virnistin ja nappasin käteeni juuriharjan, jota pyörittelin hetken lapasissani. Jossu hymähti jotain kasvot hymyssä, kunnes jatkoi matkaansa mainiten jotain Toivosta. "Selväselvä", totesin vaaleaverikön perään ja astuin karsinaan selkä edellä, varmistaen, että ovi meni kiinni niin, että saan sen auki. Ja auts. Jos en saisi sitä käsin auki niin Venna voisi vaikka murjoa mut läpi. Ainakin siltä ensimmäinen lyttäys tuntui, koko rintakehä taisi mennä tuhannen päreiksi siinä. Yskäisin ja työnsin pikkuponia (ei uskoisi, että se on oikeasti pikkuponi) kaikin voimin kauemmas. Se mulkaisi mua tyytymättömänä ja siirtyi lopulta niin kauas kun pystyi. Eli tosi kauas, ihan karsinan toiseen nurkkaan perse meikää kohti. "Oot oikeesti vaikein nainen, jonka oon ikinä tavannu", huokaisin luovuttamisen sävyyn, mutta ryhdyin urheasti taistoon suunnaten tamman vasemman kyljen seudulle. Pian olinkin taas seinän ja ponin välissä, yrittäen ujuttautua noin parinkymmenen sentin raosta johonkin suuntaan. Venna siinä vaan mulkoili, kunnes alkoi äkkiarvaamatta kihnuttaa kaulaansa ja päätään mun olkapäähän ja käsivarteen. Jestas näitä naisia!
Tilanteesta äimistyneenä käännyin kylki Vennan lapaa vasten ja rapsuttelin welshponia molemmin puolin, oikea käsi sen kaulan yli oikeaa korvantaustaa rapsuttaen. Taisi löytyi tismalleen oikea spotti. Virnistin omahyväisesti, ja ihan oikeutetusti - olinhan sentän voittaja. Ainakin hetken. Oikea käsi jätti rapsuttamisen ja kurotin harjan lantioni ja seinän välistä. Näemmä harjaaminenkin maistui, tai ainakin Venna alkoi hieman nuokkua ja lepuuttaa toista takastaan kaikessa rauhassa. Hyräilin Coldplayn Christmas Lights -joulubiisiä tapaillen aina sieltä täältä ulkoamuistamiani kohtia. Sain harjattua tamman huolella joka puolelta, levyni jummatessa pahemman kerran. Lopulta siirryin jopa sormin selvittelemään tuulen tekemiä lettejä valkoharjan jouhista. Venna ei ehkä näyttänyt talvikarvansa vuoksi yhtä elegantilta kuin se voisi, mutta oli se kyllä kaunis. Ehkä voisin testata vanhoja letitystaitojani? Ei ehkä ihan sykeröillä kuten aiemmin oli tapana ratsuharjaisella ponilla, mutta muhkea harjamartoa myöten kulkeva ranskanletti?
"Those christmas lights, light up the street, down where the seeeeeeeea and city meet--" lauleskelin hiljaa astuessani ulos karsinasta, letityskuminauhaetsintäaikeissa (hieno sana). "--may all your troooooooubles sooooon be gone, oh christmas lights, keep shining ooon", jatkoin tutkiessani Vennan harjojen sekamelskaa etsiessäni pientä muovipussia, jonka olemassaolosta olin tietämätön - oliko sitä edes olemassa. "So you're the boy who talks to himself, huh?" jonkun tytön ääni kuului lähimailta. Käännyin ja kohotin katseeni sillä sekunnilla, mutta en saanut ketään näköpiirini. Selvä brittiaksentti paistoi toisen äänestä pienen huvittuneisuuden kera. En saanut suustani ulos mitään muuta kuin epämääräisen whaaaa... -mutinan, kunnes vastakkaiselta karsinariviltä, muutama karsina oikeassa, astui ulos pienikokoinen tyttö, joka ei tainnut olla meikäläistä kyllä paljoakaan lyhyempi. Valkoisen pipon alta paistoi törkeän pitkät, vaaleat hiukset, ja tytön pieni hymynkare piiloutui paksun kaulahuivin alle. Hevosen tunnistin Eelaksi, jonka hoitajaksi pääsy oli ollut kakkoshaaveeni heti Vennan hoitajaksi pääsyn jälkeen. Kuitenkin, kiltimmälle Eelalle oli enemmän ykköshakijoita kuin tälle pikkuneidille....
"Umm, I guess?" sanoin selviteltyä kurkkuni, hienoisesti naurahtaen. Se poika, joka puhuu itselleen... Way to go, Robert, hieno tapa aloittaa tallielämä! Kuinka todennäköistä oli, että kaksi suomalaisen korvaan varmasti aavistuksen kömpelönkuuloisella brittiaksentilla varustettua hoitajaa eksyi juuri tänne? Kohotin hieman kulmaani antaen tälle ajatukselle enemmän... No, enemmän ajatuksia, kunnes Venna pukkaisi pienen turpansa selkääni. Senkin huomionhakuinen pikkukakara. "Toi on Eela, right?" kysäisin nyökätessäni siropäisen puoliverisen suuntaan. Toinen nyökkäsi, katsoen tammaa itsekin, pieni tyytyväisyydestä, ylpeydestä ja ihailusta täyttynyt katse silmissään. Eela tuntui itsekin tietävän tasan tarkkaan kuinka hieno oli, sen verran päättäväisenä se tapitti meikäläistä pää hieman kallellaan, korvat liikkuen vähän joka suuntaan. Päätin jatkaa kumpparietsintöjä ennen kuin ehtisi tulla way too awkward hiljaisuus - a) en ollut mikään hypersosiaalinen kahden kesken, b) brittimisut eivät tykänneet musta Briteissä niin miksipä täällä ja c) Vennan jatkuva selkään pukkiminen häiritsi ajatuksenkulkua. Kuitenkin sain kysyttyä toiselta, selkä siihen päin, että olikohan se mahtanut nähdä letityskumppareita jossain. Samalla Venna sai nauttia otsarapsutuksista. Tyttö lähti kävelemään jonnekin, näin sen sivusilmällä. Jaa?
"Kuule Venna, se vähän niinku feidas mut nyt kyllä. Ihan täysin, jep", lässytin ponitammalle. Tykkäsin siitä jo nyt ihan liian paljon, harvemmin ponit iski tällä tavalla itsensä suoraan sydämeen. "Tässä olis", tyttö huikkasi yhtäkkiä jostain takaoikealta. Käännyin, juuri ja juuri ajoissa nappaamaan pussin vaaleita letityskumppareita. "Thanks! Ja muuten Robert. Meikä siis", hymähdin siihen perään kiittävän hymyn kera ennen kuin syöksyin Vennan karsinaan vetäen ovea kiinnemmäs perässäni, antamatta toiselle edes tsäänssiä esitellä itseään. Note to self: lopeta itsekseen puhuminen ja lauleskelu, lopeta se jatkuva englannin jankkaus ja lopeta se epäropsumaisesti käyttäytyminen. Pyöräytin silmiäni kun avasin pussia (jonka sisällöstä Venna halusi ehdottomasti maistiaisia). Koukkasin yhden etusormeeni, ja lopun heitin kirkkaanpunaisen tallitakkini taskuun. "Maistuisiko neidolle jotakin vai?" kysyin tuntiessani tamman turvan taskuni suulla. Kaivoin höntsien taskusta porkkanan, joka oli jäänyt mutsilta yksinään jääkaappiin eilisen kasvissosekeiton jäljiltä. Vaikka porkkana olikin säälittävän kokoinen, näytti se maistuvan Vennalle ihan hyvin, ja se jätti taskuni rauhaan. Lähdin letittään valkeita jouhia.
Venna oli aika mallikelpoinen käytökseltään, kunnes oli aika kuroa lettiin myös "jämäjouhet" sieltä sään suunnalta. Tamma löysi yhtäkkiä jotain huomattavasti mielenkiintoisempaa ja lähti päättäväisenä kävelemään kohti suolakiveään. Liukkaat jouhet lipesivät sormieni lomasta ja letti purkautui. Ainoastaan ensimmäinen kolmasosa jäi jäljelle, ja jauhoturpa tyytyväisenä haisteli suolakiveään kuin ei olisi ikinä elämässään nähnyt moista. Keksipä se jopa säikkyä sitä... Lopulta (= vartin päästä) sain kohtuunätin ranskanletin tamman harjaan. "Ehkä susta saadaan joku astetta hienompi poni joskus niin ruvetaan oikeen urakalla leikkimään sun tukalla, right?" kysäisin Vennalta astuessani pari askelta taaksepäin. Tamma vilkaisi muhun you-gotta-be-kidding-me -feissillä ja siirtyi sitten etsimään olemattomia kauranjyviä ruokakuppinsa pohjalta. "Urpo", siirryin takaisin sen viereen taputellen welshin kaulaa. Ja se päätti alkaa maistelemaan meikäläisen takinhelmaa uhkaavan läheltä haaruksia. Jösses! Tein pienen ninjaväistöliikkeen oikealle ja aloin purkaa ranskanlettiä ripeää tahtia, ennen kuin tammalle iskisi oikein kunnon miesviha päälle. Tässähän alkaa kasvaa kunto Vennan kanssa! Lopulta tamma ajoi mut ulos sen karsinasta korvat luimussa. Meni vissiin tunteisiin urpoksi sanominen...
|
|
|
Post by Robert on Nov 21, 2011 23:32:48 GMT 2
21. marraskuuta 2011 - Kankea alku
Kaikki oli jotenkin etäisesti tuttua. Bussissa edempänä istuva tyttöporukka puhui kovasti hevosista ja ratsastuksesta, osa jopa spekuloi puheissaan tulevaa jouluaattomaastoilua ja kirpeiden pakkaspäivien säestämiä maastoretkiä ylipäätään. Seurasin porukkaa katseellani. Eivät ne heppatytöt paljoa muuttuneet eri piireissä, nämäkin vaihtoivat aina rivien välistä uusimmat juorut puheiden perusteella naapuritallien ratsukoista, siinä missä ponitytöt kilpailuverkassa juoruilivat rataa suorittavasti ratsukosta. Sitä jälkimmäistä elämää ei ollut ikävä. Tietenkin sydämeen oli jäänyt poninmentävä aukko, mutta ehkä senkin täyttäisi aikanaan jokin toinen poni.
Kovaääninen tyttölauma nousi pysäkiltä muutamia kymmeniä metrejä tienhaaran jälkeen. Nousin bussista siinä samalla, jättäytyen pienen matkan päähän. Pimeä alkoi pikkuhiljaa laskeutua vaikka kello oli vasta puoli neljän pintaan. Tie Seppeleeseen ei ollut niin tuttu kuin saattaisi olettaa, Google Maps ja luonto olivat kaksi täysin eriasiaa, mutta päätin pitäytyä tyttöjen perässä. Yksi vaaleaverikkö vilkaisi taakseen poppoon kääntyessä pienemmälle hiekkatielle, joka arvatenkin johti ratsastuskoululle. Pidin katseeni jossain horisontissa, kuikuillen salaa jännittyneenä tallin tiloja. Olin sopinut treffit Annen kanssa tallille ennen neljää sekä saanut listan tallin ohi kulkevia bussilinjoja sekä tarkat reitti-ohjeet pysäkiltä tallille - ei sillä, että oli edes paljon eksymisen varaa.
Maa oli kova kuin kivi, pakkasen kiristyessä samaa tahtia kuin päivä alkoi muuttua illaksi. Matalavartiset, mustat Converset tallasivat maata tasaisesti laskien aina ajoittain nilkan tienoille viileää ilmavirtaa. Ehkä maailman huonoin yhdistelmä kylmälle päivällä: matalavartiset kengät ja sukat sekä harmaat höntsät (aka collegehousut). Ihan toppatakkikelit eivät olleet vielä ja mutsi oli varta vasten kaivanut mulle vanhan tallitakinkin esiin. Ja kaikkien hämmästykseksi se oli vieläkin ihan sopiva. Punaisen takin rinnuksiin oli brodeerattu Robert ja sen alla oli vielä näkyvissä jäljet nimestä, jonka mutsi oli siitä vähän aika sinne pois parsinut.
Ajatukset stoppasivat kuin seinään bongatessani tarhailevia poneja. Nimenomaan poneja. En ollut maailman paras yhdistämään oikeita hevosia näkemiini kuviin, mutta olin satavarma pienen liinaharjaisen shetlanninponin identiteetistä. Mahtoi olla Siiri. Nostin takin huppua siten, että se peitti korvia edes hiukan, ja laskin kädet taskuihini vetäen samalla takin kaulusta leuan suojaksi. Jännitys kohosi. Tyttölauma oli hävinnyt jo jonnekin tallin syövereihin - arvaisin näin - ja itse kökötin vielä pihalla. Nössö mikä nössö. Eka päivä oli aina pahin, kaikki tuomitsi jollain tapaa ja kaikkea ja niin. Hohhoijaa, ehkä oli aika kasvaa vastuuntuntoiseksi ja rohkeaksi nuoreksi?
Avasin tallin oven - tai niin ainakin oletin - ja samalla tieni ratsastustuntilaisten puheensorinan joukkoon. Lähimmäinen keskustelu taukosi hetkeksi ja sain oven suljettuani osakseni parit katseet, kunnes kaksi tummatukkaista tyttöä jatkoivat about mun kokoisen suomenhevosen harjailua. Hymähdin ja pujottelin riimunnarun alta etsien toimistoa. Avasin oven muitta mutkitta, paljastaen vain tyhjän toimiston. Jaahas. Vihasin näitä etsintäleikkejä, etenkin vieraassa paikassa! Joo, olin ehkä sosiaalinen tuttujen seurassa tai pienessä porukassa, mutta pitikö ihan totta kysyä apua joltain tallin vakkarilta, joka luultavasti söisi mut elävältä?
"Etsitsä jotakin?" oranssinpunertavat hiukset omaava tyttö kysyi sulkiessaan läheistä karsinaa. Käännähdin hieman kuin tarkistaakseni, että toinen ihan tosi puhui just mulle. Ja niinhän se puhuikin. Otin pari askelta lähemmäs karsinaa, ihan vain, ettei tarvitsisi ruveta huutelemaan jos tyttö ei vaikka kuulisi. "Joo, Annea?" kysäisin katsellen samalla ympärilleni kuin etsien. Ja hyvä olikin etsiä, kun tiesin tasan tarkkaan miltä tämä Anne näyttää.. Lopulta nostin katseeni takaisin punapäähän, joka hymyili nyt leveästi. Kohotin hieman kulmaani.
"Tota, Anne on ihan tossa noin", toinen virnisti ja nyökkäsi oikealle. Tummanruskeat hiukset omaava naishenkilö jutteli luultavasti jonkun hoitajan kanssa vain muutaman metrin päässä pala ruutupaperia, oletin sen olevan tuntilista, kädessään.
"...jep, kiitti!" hymähdin nopeasti heittäen vaisun hymyn punapäälle, jonka jälkeen lähdin talsimaan kohti Annea.
"Hei, sun täytyy olla Robert!" nainen sanoi hymyillen huomatessaan meikäläisen. "Mistä päättelit?" virnistin, ja pahoittelin samaan lauseseen etuajassa olemista sekä tapaamisen sopimisesta tuntiruuhkan aikaan. Anne heilautteli kättään välinpitämättömästi ja talsi ilmoitustaululle laittamaan ruutupaperin siihen nastalla kiinni. Tuntilistat, kuten olinkin olettanut. Samassa se kysyi, joko mennään katsomaan Vennaa.
Venna. Tammat olivat olleet aina sen mun juttu! Ihan oikeesti aina. En tiiä mikä siinä oli, mutta tuntui, että mä tulin aina tammojen kanssa toimeen. Orien kanssa ei ikinä mätsännyt ja ruunien kanssa tuntui olevan tylsää ja tasaista. Joten kun sain koulukaverin kautta kuulla läheisen ratsastuskoulun avoimista hoitajahauista, päätin käydä vilkaisemassa tallin nettisivuja. Ihan vain varmuuden vuoksi. Jollain olisi hyvä pitää Rainerin opettamia hevosenkäsittelytaitoja ja valmentajien hiomaa ratsastustaitoa yllä, right? Eikä tarvinnut kuin vilkaista sitä yhtä tammaa ja valinta oli sillä selvä.
"Muuten miten oot eksynyt alunperin talleille? Ja miksi Venna? Se on aika... No, tamma", Anne kyseli samalla kun kävelimme ulos tallin ovista kohti ponitarhaa. Kiiruhdin askeltani hieman päästäkseni nopeamman naisen rinnalle.
"No sisko harrasti hevosia ja innostuin sitten itekin oman ponin kautta. Joka oli kanssa ponitamma. Ponitammoissa on vaan sitä jotain, tiiäks? Ei pysty ees selittää, se on vaan se joku", virnistin ja katselin ponitarhaan, jossa olin shetlanninponinkin. Anne kyseli vielä jotain hevosharrastuksestani, kunnes pääsimme tarhan portille. Saatoin huomata ensisilmäyksellä ainakin neljä ponia, jotka tallin omistajatar nimesi Elmoksi, Pellaksi, Bonnieksi ja Siiriksi.
"Kyllä Vennan pitäisi olla täällä vielä..."
Kurtistin kulmiani ja katsoin ympärilleni. Näin pienen hahmon aivan tarhan perällä ja nyökkäsin sen suuntaan kysyen, mahtoiko yksinäinen susi olla nimenomaan Venna. Anne huokaisi, ja sanoi, ettei ihmettelisi yhtään. Muiden ponien tarhaillessa rauhassa, katsoin turvalliseksi talsia aidanviertä kohti ponia. Se oli kieltämättä ihan törkeän kaunis. Korkeat sukat ja valkoinen turpa korostivat valkeana hohtavaa harjaa, ja arabimaiset korvat painuivat lähestyessäni hieman taaksepäin. Poni kuitenkin kohotti turpaansa hieman, ilmaisten jostain pienestä uteliaisuudesta. Kunhan tahtoi esittää, ettei kiinnosta. Vilkaisin taakseni, Anne oli kymmenisen metriä kauempana ja kehotti mennä tutustumaan poniin.
"Terve vaan kaunokainen", hymähdin ja sulin pieneen virneeseen kun tamma ravisteli päätään. Otin ehkä puolikkaan askeleen sitä kohti. Ottaisikohan uteliaisuus siitä vallan ennemmin tai myöhemmin, vai tyytyisikö se vain seurailemaan puolinukuksissa menoani kuten muut ponit? Toinen askel, kolmas, neljäs. Olin ehkä metrin päässä Vennasta. Viides askel. Ja tamma pyrähti sivuloikalla oikealla ja ravasi lennokkain askelin pienen voltin. Jaahas. Leikkisä virne pyöri omilla kasvoillani, aivan kuten tammallakin tuntui. Käännyin kannoillani ja löysin tieni takaisin muutaman metrin päähän Annesta.
"No?" tummaverikkö kysyi kädet puuskassa.
"Kyllä se vielä tulee", virnistin ja käännyin katsomaan tamman suuntaan. Sain odottaa ainakin kolmisen minuuttia, että sain näköyhteyden liinaharjaan, joka tyytyväisenä seurasi muiden ponien rapsuttelua.
"Jaa tulee vai... Ootkohan nyt yliarvioinut taitos", Anne naureskeli vieressä ja vilkaisi kelloaan. Sain kuulemma jäädä itse puuhastelemaan tamman kanssa, ottaa sen sisään ja tehdä tuttavuutta - jos saisin sen kiinni. Näin ollen jäin yksin hämärään tarhailevien ponien kanssa. Hmm.
"Venna hei, tässä olisi oikein kauniin ystävyyden alku", yritin houkutella tammaa maanittelevalla äänellä. Se nosti päänsä maasta ja kallisti sitä hieman, puhkuen hieman ilmaa sieraimistaan. Olihan se ihan kohtuullisen upea elikko. Saattoipa olla ylpeä. Sitten joskus ehkä. Laskin kädet taskuihini ja piilouduin nenään asti takkini sisään katsellen Vennaa. Kyllä mulle tämäkin kelpasi! Lopulta uteliaisuus voitti - vaan ei suinkaan Vennan. Pienenpientä shetlanninponia, Siiriä, oli alkanut kiinnostaa jatkuva kököttämiseni ja se tulikin parin metrin päähän tutkailemaan meikäläistä ja peräti päästi jonkinlaisen äännähdyksenkin. Kyykistyin ja tarjosin kättäni toiselle ponille, joka tuli selkeästi kiinnostuneena tutkimaan paljasta kättä, jolla ei ollut mitään tarjottavaa. Rapsutin Siiriä ensin turvalta, sitten sen korvan takaa ja lopulta nousin ylös rapsuttamaan sen harjan juurta. Taisi tehdä gutaa, sen verran poni kallisteli päätään. Samassa se pakitti muutaman askeleen ja teki pientä väistöä kauemmas musta. Venna oli tullut peräti metrin päähän. Melkein säikähdin pikkutammaa, mutta toivuin nopeasti. Kallistin hieman päätäni, vetäen toisen käden taskuuni.
"Maittaisko rapsutukset sullekin?" kysäisin tarjoten oikeaa kättäni welshin suuntaan. Se otti vielä pari askelta ja pian tuuppasi jo lämpimällä turvallaan avointa kämmentäni, puhaltaen siihen lämmintä ilmaa. Otin varovaisen askeleen eteenpäin, ja pääsin peräti rapsuttamaan Vennan kaulaa. Pienen rapsuttelun jälkeen uskaltauduin siirtämään sen otsajouhia jonkin verran sivuun ja rapsuttamaan sen pyörrettä. Teki selvästi hyvää, tamma ummisti ajoittain silmiäänkin. Ehkä saisin sen sisälle asti ja pystyisin tekemään vielä enemmän tuttavuutta? Hapulin riimusta kohtaa, josta voisin ottaa kiinni, mutta poni pyrähti nopeasti raviin ja ravasi puolikkaan ympyrän pois luotani.
"Jaa et haluu sisälle vai?" kohotin kulmaani. Venna puhkui hieman ilmaa, pää korkealle kohotettuna korvat hörössä. Toinen suunpieleni nousi hymyyn. "Ei väkisin, ei väkisin", totesin ja käännyin jo kohti tallia. "Ylihuomenna ehkä?" kännähdin vielä kannoillani ja katsahdin tammaan kysyvästi. Vastaukseksi sain pari raviaskelta suuntani, peruutuksen ja pään ravistelun. Se, oliko tuo vastaus kyllä vai ei, tulisin selvittämään keskiviikkona. Ehkä.
|
|
|
Post by Robert on Nov 20, 2011 20:14:59 GMT 2
Anne, niin sitä oli ihan tajuttoman tyhmä lapsi joskus... :--D Onneksi nyt on jonkin verran aikuistunut, kyllähän noita mokia on häpeiltävänä vielä monia virtuaalimaailman puolella varsinkin kun on tullut useampaa nimimerkkiä pyöriteltyä samanaikaisesti... Jospa nyt pitäytyisi tässä yhdessä ;--)
|
|
|
Post by Robert on Nov 20, 2011 17:54:11 GMT 2
Täällä taas, mukava nähdä vanhojakin naamoja. Itse pyörin täällä aikoinaan Kamun hoitajana sekä Bertin omistajana eri nimimerkillä, Pipsa varmaan ainakin tunnistaa ;) Nyt kun oikeasti toimiva kone ja oikeasti aikaa duunin ohella niin kyllähän tänne kaipaili jo pikkuhiljaa, ehkä uudella alter egolla ja uudella hoidokilla! Seppele on kyllä muuttunut ihan hurjasti vuosien aikana!
|
|
|
Post by Robert on Oct 28, 2011 14:34:07 GMT 2
Jos nyt vaikka tärppäisi! Eli Robert, 15-vuotias pojankloppi täällä tahtoisi hoidoksikseen jomman kumman noista muikeista leideistä, Eelasta tai Vennasta. Ratsastustaustaa takana aika paljon, 7-vuotiaan käytiin ensimmäistä kertaa ponin selässä ja siitä lähtien en olekaan hevosen selkään istunut vaikka äiti pikkuhiljaa painostaakin jo hevosiin siirtymään. Oma ponikin, yhteinen isosiskon kanssa, ehti ollakin, mutta myytiin pois kun siskolta lopahti kiinnostus ja tuli eteen muutto toiselle paikkakunnalle. Poniratsastajuuteen (onko edes sana...?) on ihan syynsäkin, oon jäänyt ihan säälittävän ja suorastaan törkeän lyhyeksi, pituutta on 165 senttiä. Kasvupyrähdystä odotellen. Muutenkin tulee aina kommenttia miun babyfacesta...... Hevosten lisäksi harrastukseen kuuluu futis sekä koululla se autojen (autoalan miehiä!) ja satunnaisesti myös mopojen rassailu. Hevoset, oikeastaan ponit, ovat kuitenkin se pääharrastus ja siksi hoitohepo nyt kiinnostaakin. Luonteeltani olen sellainen reilu, rempseä ja rietas, tai nyt ei ehkä rietas, huumorintaju on mitä on. Olen ollut työharjoittelussa ja myöhemmin ihan oikeissa töissä ravitallilla, joten sieltä on jäänyt käsiin railakas kielenkäyttö ja rautaiset hevosenkäsittelytaidot. Tuppaan ottamaan kaiken huumorilla ja olen huono keskustelemaan vakavia tai lohduttelemaan. Ujokaan en ole, laaja kaveripiiri löytyy ja uudet aina tervetulleita! Harvoin mulla on pahoja päiviä, mutta jos on, niin ei kannata pelästyä jos kettuilen päin naamaa. Ja aika usein kun kiivastun, puhun toista äidinkieltäni englantia (perheeni on kotoisin Iso-Britanniasta) ja sen tarjoamaa laajaa kirosanojen kirjoa.... Hoitohevosen tulee ehdottomasti olla tamma! Tammojen kanssa aina vain natsaa, lieneekö upeat naisenkäsittelytaitoni Erityisen hurmaava oli tämä pienempi neitokainen, Venna. Ensinnäkin aika passelin kokoinen kun miulla nuo jalat eivät ole mitkään pitkät ja viehkeät... Lisäksi löytyy luonnetta! Kyllä naisissa täytyy aina olla jotain tulta! Toinen vaihtoehto on Eela, kokonsa puolesta hieman kauhistuttaa, mutta nätti kun sika pienenä ja mie olen muutenkin heikkona tuollaisiin diivoihin. Olen itse ehdottomasti enemmän kouluratsastaja vaikka jaksankin aina uhoa hyppääväni metrikahtakymppiä ratana ja kilpailleeni (kusi sukassa) kympin ratoja aluetasolla... Nykyään tuppaa syke nousemaan tuhanteenkahteensataankolmeenkymmeneenkahdeksaan kun näköpiirissä on yli 80 senttiä korkea este... Kouluun riittääkin sitten enemmän kärsivällisyyttä ja jaksavuutta, ja se sopii paremmin ratsastustyyliini - menen mieluummin tiiviillä istunnalla, pehmeällä kädellä ja hiljaisella jalalla kun roiskin esteiden yli jatkuvasti istuntaa vaihdellen. Toivottavasti tärppäisi, Venna vei kyllä sydämen ihan täysin!
|
|
|
Post by Robert on Sept 5, 2011 15:00:41 GMT 2
Robert Harrington on 16-vuotias, ammattikoulun autoalalla opiskeleva pojankloppi. Vanhemmat ovat hyvissä töissä, ja Robert omisti ratsuponin parin kilpailukauden ajan juniorivuosiensa alkupuolella. Valmentajille kettuilusta ja juntturoinnista huolimatta tasokas ratsastaja, kilpaillut aluetasolla esteitä 120-radoilla ja koulua helppo A -radoilla. Vannoutunut ponipoika ja varusteratsastaja. Robert on kouluratsastuksen entinen perivihollinen, nykyään ylin ystävä ja esteratsastuksen vihamies (pelkuri). Perusmies, kehuu kyllä kovasti hyppäävänsä vaikka mitä, mutta todellisuudessa uskaltaa hypätä korkeintaan 100-ratoja jos niitäkään. Vaikka poika käykin tallilla useamman kerron viikossa, hän salailee sitä kavereiltaan. Ratsastuksen lisäksi harrastuksista löytyy yhtä pitkäikäinen futis. Luonteeltaan Robert on sosiaalinen, puhuu paljon ja heittää mielellään sarkastista läppää.
Syntyperiltään Robert on surreylainen. Isä Thomas ja äiti Katrin menivät naimisiin tutustuttuaan Briteissä muutamia vuosia ennen isosiskon syntymää, ja perhe muutti Suomeen Robertin ollessa 8-vuotias. Poika oppi kielen huomattavasti nopeammin kuin kolme vuotta vanhempi isosisko Saskia. Vaikka Suomessa on asuttu jo puolet elämästä, kotona puhutaan englantia ja siksi arkikieleenkin eksyy aina välillä englanninkielisiä täytesanoja. Hermostuessaan tai suuttuessaan kieli muuttuu täysin englanniksi.
Robert aloitti ratsastuksen 11-vuotiaana kun silloin 14-vuotias ja jo melkein kymmenen vuotta ratsastanut isosisko sai oman hevosen. Tunneilla vauhdikas poika tykästyi erityisesti esteisiin, ja kävi itsepintaisesti ratsastuskoululla tyttöjen dissaamisesta huolimatta. Robert ratsasti elämänsä ensimmäisen kerran sähäkällä ponilla 12-vuotiaana, ja on siitä lähtien ollut vannoutunut poniratsastaja. Samoihin aikoihin ostettiin pojalle ensimmäinen poni! Ratsuponitamma Swill oli loistava kaveri esteillä, ja parivaljakko kilpaili aluekoulua ja -esteitä menestyen. Poni kuitenkin myytiin myöhemmin eteenpäin seuraponiksi jalkavaivojen takia, ja hetken ajan Robertilla oli 6-vuotias poniori Dom. Domin kanssa koettiin lähinnä takapakkia ja kehitettiin estepelko, joten ori myytiin pois toiselle juniorille Robertin ollessa 15.
Perhe on nyt muuttanut uudelle paikkakunnalle ja kun on löydetty futisjoukkue, niin piti löytää myös ratsastuskoulu. Muutaman kerran tallin nettisivuillaan vierailtua ajatteli sitten soitella paikan päälle ja pyytää Tiiaa hoidokiksi sen hienohelmaisen luonteen vuoksi. Robert tulee parhaiten toimeen tammojen kanssa, sillä tuppaa itsekin olemaan aivan liian herkkä ja äkkipikainen - aivan kuten tammatkin.
Seppeleen valinnallakin on syynsä. Liian monta kertaa mopollaan ajelemassa ollut poika on sattunut tallin suunnille ja hidastanut aina vauhtiaan. Nähtyään monet
Tässä tiivistelmä sivuille: 16-vuotias amispelle autopuolelta. Kouluratsastaja, melkoinen nössö esteillä nykyään. Ratsastanut pennusta asti, varhaisina juniorivuosinaan kilpaillut aluetasolla 120-ratoja, nykyään uskaltaa hypätä hädin tuskin edes 100-ratoja. Brittisyntyinen, puhuu kiivastuessaan englantia ja käyttää useita täytesanoja (y'know, holy tittyfuck, duh, well, thingy, mate, bollock, thingy ja muita brittiläisen kielen kaunokaisia). Salaa harrastuksen kavereiltaan. Pelaa futista ratsastuksen lisäksi. Varusteratsastaja. Poniratsastaja isolla P:llä vaikka äiti onkin käskenyt jo kasvaa ulos poni-iästä ja keskittymään hevosiin. Jäänyt lyhyeksi, 167 senttiä pitkä tällä hetkellä. Vähän babyface, hymykuopat, vaaleanruskea letti ja siniset silmät. Rempseä huumorintaju, avoin ja puhelias, viljelee mielellään sarkasmia.
Esittely hän-muodossa kun tuntui näin luonnollisemmalta kirjoittaa esittely, mutta myös hän-muodossa kirjoitus ongelmatonta ja tarinat kirjoittaisinkin 3. persoonassa. Ja IRL on ikää ehkä vähän enemmän kuin 16 vuotta ;-) Seppeleessä olen käynyt joskus aikoinaan Kamua hoitamassa. Nyt on siitä iästä kasvettu ja opiskelut päätetty, ja aikaa ja kiinnostusta virtuaalihommiin on enemmän kuin työkin on pelkkää Photoshopin ja Notepadin äärellä istumista. Foorumiprofiilin tiedot täytin nyt "hoitajahahmon" mukaisesti.
Kynä kädessä olen joko toivoton tai loistan, riippuen tuotteesta: kirjoittaminen sujuu, piirtäminen ei!
Näyttöä: "Tää on oikeestaan aika kiva nyt kun sulla ei oo omaa hevosta", Minttu tokaisee kun kävelemme maantietä pitkin kohti kotitallia. Mitä? Eikö mulla tosiaankaan ollut hevosta tällä hetkellä? Annas kun kerron jotain.
Ratsastuskoulustamme luopuminen oli elämäni paras päätös tähän mennessä. Ratsastuskoulun stressi oli valtava. Poneja tuntui olevan aina hirmuinen määrä vaikka ne olikin kahden käden sormilla laskettavissa. Kun muutimme Mintun kanssa erillemme, ostimme pienen maalaistallitontin ja ostimme omat hevoset, meno rauhoittui. Minttu osti yhden ratsastuskouluponeistamme, Tripen, ja itse ostin sopivalta kuulostaneen lämminverisen ex-ravuriruunan, Peten. Aikansa homma pyöri hienosti, kunnes Peten eteenpäinvieminen alkoi tuntua työltä eikä se ollut enää hauskaa, ei meistä kummastakaan. Misa osti toisen hevosen, eestiläisen Gregin, ja ratsasteli kummallakin ratsuponillaan miten halusi, kun taas meikäläisen ratsastus rajoittui lähinnä käyntiin ja raviin kentällä sekä hurjasteluun maastossa.
Mutta tosiaan, olin myynyt lämminveriseni, Peten, pois syksyllä. Sen jälkeen olin ratsastanut Gregillä sekä Tripellä aina kun Minttu oli pyytänyt. Olin pysynyt kuitenkin visusti pois kilpakentiltä… Kehitin itselleni kunnon estepelon, kun tipuin pariin otteeseen Peteltä astetta pahemmin hypätessä. Sen jälkeen Minttu on kyllä kehittänyt meikäläisen itseluottamusta ratsastajana iskemällä Gregin selkään ja lappaamalla esteitä kentälle. Ihan hyvin on mennyt, 80 on kyllä kipuraja.
"Nii… Oon kyllä kattellu yhtä kivaa oripoikaa", totesin ja heiluttelin jalkojani. Ripen selkä oli mukavan lämmin kirpeänä sunnuntaiaamuna. Öinen vesisade oli huuhtonut viikon varrella kertyneen lumen pois ja tiet olivat suhteellisen huonossa kunnossa. Näin ollen suuntasimme käyntilenkille ilman satulaa.
"Ootko? Millasta? Joku kouluponi tai projektisuokki?" Minttu kysyi iskien suoraan lempihevosiini, kouluponeihin ja suomenhevosiin. Olin aina pitänyt suomenhevosista, ei väliä millainen kaveri oli, kunhan oli suomenhevonen. Niissä oli vain sitä jotain.
"No… Sitä sanotaan Tompaks ja se on sellanen sulonen ruunikko piirtopää", emmin hieman selitellessäni oriista, jonka olin löytänyt hevostalli.netin Ratsastus-foorumin "kansallisen tason myytävät esteratsut XIV" –topicista…
"Ja? Minkärotunen? Ja kokonen? Mitä se menee koulua? Hyppääkse? Missä se asuu? Mikä pyynti?" Minttu kyseli. Huokaisin ja sanoin, että tulee käymään meikäläisen luona suoraan tallilta, niin näytän. Se nyökkäsi ja siirsin keskustelun ensi sunnuntain harjoituskoulukisoihin naapuritallilla, josta keskustelu siirtyi Mintun arvosteleviin kommenteihin kyseisen ratsastuskoulun oppilaista ja heidän ratsastustasoistaan…
"Thomas III? Oikeesti Janika. Toi ori hyppää 140-ratoja, joita sä varmaan uskalla mennä unissaskaan. Ja toi maksaaki varmaan aika saatanasti. Oikeesti, et sä voi ostaa Larrisonia. Ei sitä varmaan edes myydä tollaselle estepelkoselle kouluratsastajatädille", Minttu saarnasi kun näytin kerrostalokaksioni keittiössä Thomasin nykyisen omistajan kanssa vaihtamani sähköpostit.
"No omistaja pyytää siitä 20 tonnia… Onhan se jo 14-vuotias kuitenki…" puolustelin. Mielestäni tämä oli meitsille aivan loistava mahdollisuus. Kokenut, pomminvarma, ja koulussa kehityskelpoinen estekonkari, jolla oli vielä kisakokemusta kuudesta eri maasta ja aina 140-luokista asti kansainväliselle tasolle asti.
"En ois ikinä uskonu, että sä edes harkitset ostavas puoliveristä", Minttu jatkoi mussuttamista.
"Mut se on oldenburg."
"Eli puoliverinen, tyhmä."
|
|