Aattoratsastus 2022

[Salma]

Aattoratsastus 2022

Jouluaaton perinteinen aattoratsastus lähtee tallipihalta kello 15. Lumisissa maastoissa kierrellään noin tunnin verran. Mukaan on mahdollista tulla myös reellä. Takaisintulomatkalla sytytetään lyhdyt. Hanski on käynyt kaatamassa tallipihalle pienen kuusen, josta ratsastuksen jälkeen  voi taittaa hevoselle kuusenoksan joulumutusteltavaksi. Talli tarjoaa ratsastajille glögiä ja pientä joulupurtavaa ennen joulunviettoon hiljentymistä. 

Ilmoittautumisten VIP 31.12.2022. Tapahtuma on avoinna kaikille seppeleläisille ja heidän sub-hahmoilleen.

Osallistujat
Salma - Bonnie
Sisu - Susu =)
Fiia - Iisi =)
Manny - Arktik
Eedi - Koopa
Lola - Poem
Emmy - Chico
Saaga - Abrianna
Kurre - Kari =)
Valtteri - Sirre
Pöpö - Kosmos =)
Vili - Ailen
Liinu - Whinny
Anna - Muhku (reki)
Turo (reki)
Cella (reki)
Aleksanteri (reki) =)
Jasmiina - April
Tiiu - Peck =)
Pyry - Nemo =)

[Robert]

Jouluaatto on jouluaatto — oma päivänsä mutta päivä muiden joukossa. Pyhäpäivä, erikoispäivä sillä tavalla, että silloin kenenkään ei pitäisi olla tallilla vaan kotona perheen kanssa etsimässä mantelia riisipuurosta ja katsomassa kinkun paistumista ja viemässä viimeisiä lahjoja kuusen alle. Sitähän joulu on: syvään uurtuneita rutiineja perheen kesken.

Tein vain sen kriittisen virheen, että unohdin Seppeleen olevan perhe itsessään. Siksipä sekin on jouluaattona kuin ääriään täynnä, iloinen puheensorina käytävillä käyden ja joulumusiikki tallin käytävälle asetetusta radiosta pauhaten. Kosmos ei ole kiinnostunut kummastakaan, enkä minäkään, mutta karsinan ovelle pölähtävä Salma on silmin nähden innoissaan.

”Kiva kun tuutte kans! Sulla ei varmaan oo näitä vielä,” se juttelee iloisena, ja yhtäkkiä mulla on sylissäni heijastinliivi, kulkusin koristeltu nauha sekä tonttulakki.

Nostan nauhaa. Se kilisee. Katson Salmaa kysyvästi.

”Se menee hepan kaulalle,” Salma kertoo ja ottaa nauhan mun käsistä. Kosmos ei hievahdakaan kun Salma kurottaa asettamaan nauhan ruunan kaulan ympäri. Näppärin sormin se painaa tarrat toisiaan vasten ja pyöräyttää sitten nauhan paikoilleen, kulkuset Kosmoksen rintakehää vasten. ”Tällee.”

Katson kulkusia, Kosmosta, Salmaa. Salman leveää hymyä, kirkkaita silmiä, pakkasen huurtamia hiussortuvia.

Tarkotin, etten oo tulossa mihinkään, olin tarkoittanut. Mutta se mitä sanon, on pieni ja pehmeä, kuin kuiskaten lausuttu kiitos, ja sitten Salma hymyilee entistä leveämmin, mahdottoman paljon kirkkaammin, ja se puristaa mun käsivartta ennen kuin pyörähtää kannoillaan ja katoaa yhtä nopeasti kuin alunperin ilmestyikin.

Niinpä minä ja Kosmos löydämme itsemme tallipihalta kuin kaikki muutkin, höyryävien hengitysten ja hörisevien hevosten keskeltä. Kosmos seisoo paikoillaan muttei puoliunessa kuten yleensä. Se katselee korvat höröllä muita, niin ihmisiä kuin hevosiakin. Ehkä se tunnistaa ne paremmin kuin minä, niin ihmiset kuin hevosetkin.

Arktik näyttää samalta kuin aiemmin, mutta jotenkin isommalta, aikuisemmalta. Karvaisemmalta. Bonnien tunnistan, tietenkin, mutta sekään ei näytä enää samalta kuin aiemmin.

”Moi,” Fiia henkäisi yhtäkkiä meidän vierestä. ”Ja hyvää joulua.”

Käännän katseeni Fiiaan, eikä Fiiakaan näytä enää samalta. Se näyttää aikuiselta, eikä joltain just ja just 17-kesäiseltä punapäältä, joka paistattelee päivää tallipihan nurmikolla vatsa paljaana koska kesällä Liekkijärvellä ei ole parempaakaan tekemistä. Se näyttää siltä, että sillä on työ ja koti ja perhe, joista mistään mä en tiedä mitään.

Vedän henkeä, niin terävästi että kalski pakkasilma sattuu sieraimiin, ja siirrän katseeni Fiiasta sen hevoseen. ”Onko toi Rasmuksen se… hevonen? Easy Livin’?”

Fiia katsahtaa hevostaan huvittuneena. ”On se Iisi, mutta ei se ole ollut Alsilalla vuosiin. Lydia omistaa sen.”

Mä en tiedä kuka on Lydia.

”Ah,” hymähdän ja puristan satulan etukaarta. ”Kiva.”

”Mm,” Fiia hymähtää takaisin ja heittää ohjat hevosen kaulalle. Sitten se keskittyy säätämään jalustimia ja kiristämään satulavyötä, ja mä annan katseeni taas harhailla. Perinteinen rekikin on jälleen osana aattoratsastusta, muutama ihminen sen ympärillä hössöttäen.

Yksi niistä on Cella. Sillä on käsi kantositeessä ja kasvot mustelmaiset, paikoittain jo kellertävät pahimman näköisten kohtien reunoilta, ja laastarienkin reunojen alta näkyy enää rupia. Se puhuu parin muun tallilaisen kanssa, ja se näyttää iloiselta, kaikesta huolimatta.

Yhtäkkiä se katsoo suoraan muhun. Mä en ollut kuullut Cellasta kuin satunnaisia huhupuheita tallin käytävillä, enkä ollut kehdannut kysyäkään keneltäkään mitään. On mukava nähdä se kunnossa, Seppeleen aattoa viettämässä kuin varmasti joka ainoa muukin vuosi.

Nostan käteni ja heilautan sitä. Cella hymyilee, heilauttaa paremmalla kädellään takaisin, ja mä yritän hymyillä sille takaisin niin hyvin kuin osaan, muistan.

[Aleksanteri]

24.12.2022 - Se, jossa on jouluaatto

Mä en tiiä oliks mulle tullu paha vai hyvä mieli, ku äitin työkaveri oli tajunnu et olin taas sairaalan odotushuoneessa ja toi mulle ja Iirikselle piparit. 

"Mitä sinä taas täällä istumassa oot", se oli kysyny ja kurtistanu kulmia Iirikselle silleen ns. myötätuntosesti niinku sairaanhoitajat osaa. 

"Me ootetaan Cellaa", Iiris oli sanonu synkästi pipari kädessä.

"Voi että", äitin työkaveri oli hymähtäny ja alkanu suipistella huulia. Se oli tuijottanu mua. "Taasko sinä oot täällä jotain tyttöä oottelemassa." 

Mä olin mulkassu sitä kulmien alta enkä sanonu mitään.

*

Mä olin istunu Cellan sängyn vieressä kaks päivää. Se oli ollu hereillä aina välillä mut puhunu niin sekavii et en ollu varma, tajusko se et mä olin sen luona. Mä en ollu pystyny syömään mitään, koska mua oli ahistanu niin paljon, et Cellalle yhtäkkiä kävis jotain ku mä olisin hakemassa ruokaa. Yöllä mun oli ollu pakko kääntyy nojatuolis niin et en nähny Cellan silmän yläpuolella olevii tikkejä, koska muuten en ois pystyny aatteleen mitään muuta ku sitä, et se oli retkottanu yksin autossa ennen ku se löydettiin enkä mä ollu auttamassa. 

Mä olin tuijottanu Cellan naamaa ku se nukku ja miettiny, et olin ihan helvetin vihanen siitä mitä se oli sanonu mulle. En tiiä miks, mut silti mä olin istunu sen vieressä niin pitkään et Lynn oli tullu sairaalaan ja käskeny mut kotiin. Sit mä olin maannu sängyssä tuijottamassa seinää kolme tuntii ja nukahtanu.

hei iiris kititos kun kerroit cellasta. ootko ok itse menin nyt kotiin
Aleksanteri 23.12. klo 23:04

*

Mä en ois halunnu ajaa Cellaa Seppeleeseen aattoratsastukseen koska mua pelotti, et se menis väkisin Windin selkään ja tippuis. Mä en uskonu et se oikeesti kuuntelis lääkäreitä ja olin miettiny, pystyiskö Windin ja Piinan viemään vaikka johonki pieneen saareen piiloon siksi aikaa et Cella ehtis parantua. Nyt ku sen käsi oli vielä paketissa se ei onneks yrittäny mennä hevosten luo, vaan nous rekeen Annan taakse ihan normaalisti niinku lastakätisten ihmisten kuuluu. Mä kömmin sen perään.

"Mitä sä teet", Cella kysy ku mä vedin jalat koukkuun niin et mahuin reen 0,2 ihmiselle tarkotetulle penkille. Mä kohautin olkia. 

"Tuun rekeen", mä mumisin. 

Cella käänty katsoon mua.

"Miks", se älähti. "Kyllähän SÄ voit ratsastaa!"

Mä käännyin ja aloin työnnellä lapasella lunta alas reen käsinojalta. 

"En mä haluu", mä sanoin lumelle mut sit en ehtiny jatkaa, koska Turo kiipes mun ja Cellan yli rekeen ja meni istuun kuskipukille Annan viereen. 

Mä olin tietyllä tavalla sitä vihasempi Cellalle, mitä enemmän pystyin aatteleen muita asioita ku sen mustelmia ja lastotettua kättä (jota se heilutteli jo aika paljon ottaen huomioon mitä LÄÄKÄRI oli sanonu sille). En tiiä oliks siinä sit mitään järkeä, et silti halusin olla sen kaa reessä ja pitää huolta et jos Muhku vaikka päättäis pillastua ja tehä reestä tikkuja, niin sille ei kävis mitään. 

[Fiia]

”Osallistu vaan Iisillä aattoratsastukseen, jos haluat!” Lydia ilmoittaa puhelimitse pari päivää ennen joulua.
”Ja sä oot varma, ettet halua mennä sillä itse?” minä varmistan. ”Kyllä sieltä varmaan jää joku tuntsari, tai ehkä mä mahdun rekeenkin.”
”Ei tällä polvella oikein voi ratsastaa”, Lydia sanoo, ja sen ääni kuulostaa vakaalta ja kepeältä, mutta hiljaisuus on syvä ja pettynyt, ennen kuin kiitän Lydiaa hevosensa lainasta ja lopetan puhelun.

(24.12.2017)
Yhdeksäs aattoratsastukseni erosi kaikista aiemmista siten, että olin kipeänä. Tauti oli tarttunut minuun heti Artsilan pikkujoulujen jälkeen, kun krapula ei ollut koskaan lähtenytkään, ja viimeisen viikon olin viettänyt pitkälti sängyssä. Aattoratsastusta en silti suostunut jättämään väliin. Kahdessakymmenessäkahdessa ikävuodessa oli se ihan hyvä puoli, ettei minun tarvinnut kysellä enää keneltäkään lupaa, vaikka äiti yrittikin varovaisesti tiedustella oliko pakkaseen lähteminen se paras idea.

Minulta on jäänyt kolme aattoratsastusta väliin, mutta jos joku Seppeleen tapahtuma ei ole muuttunut, niin tämä on se. Aattoiltapäivän hämärtyessä kokoonnumme tallipihalle, reitti on sama vanha tuttu, ja kotimatkalle sytytämme lyhdyt. Iisi tanssahtelee kepeästi letkan jatkona. Sen sydämen syke tuntuu jalkaa vasten kiireisenä, ja kiireinen on orin askelkin, mutta annan sen tepastella. Tuskin sen selästä putoaisin, ja vaikka putoaisinkin, tuskin kovin kauas. Reki voisi poimia minut kyytiin, ja Iisi luultavasti juoksisi vain kotiin.

(24.12.2016)
Ratsastan Allun ja Cellan välissä enkä ole ihan varma, sattuiko järjestys nyt vain olemaan niin vai suunnitteliko Anne sen jotenkin. Todennäköisesti suunnitteli, veikkaan. Allu näyttää jäykältä ja Cella hyräilee jotain tutun kuuloista, mutta en tunnista kappaletta. Kuulen kuinka Windi narskuttelee hampaitaan ilmeisen kiukkuisena kaikesta tästä hössötyksestä.

Tänä vuonna kolarinpieksemä Cella ja väsyneen ja vähän pelokkaan näköinen Allu istuvat vierekkäin Muhkun vetämässä reessä. En ole enää aivan perillä siitä, mikä kaksikon status on juuri tällä hetkellä, tai eilen saati huomenna, mutta epäilen etteivät he varmaksi tiedä itsekään. Minä olen vain onnellinen siitä, että molemmat ovat jälleen elämässäni, ja Cella onnettomuutensa jäljiltä elämässä ylipäätänsä.

Toinen, joka näyttää väsyneeltä, on Robert. Sillä on tummat silmänaluset ja vaikka on kylmä, sen posket ovat vitivalkoiset terveen punerruksen sijaan. Mietin, kuka sen on pakottanut tänne ihmisjoukkoon ja millä uhkaamalla, mutta toisaalta olen iloinen että se on tullut. Ehkä se tulisi toistekin, ja näyttäisi vielä joskus vähän vähemmän apealta.

(24.12.2015)
Jouluaatto on täydellinen: luminen, viileä ja kaunis. Elmon hengitys höyryää hämärtyvässä iltapäivässä ja minä mietin, miten vähän valoa meille riittääkään. Katoavan pieni määrä, vaikka tänään jo minuutin verran enemmän kuin eilen, ja huomenna minuutin verran enemmän kuin tänään.

Tämän talven pimeys ei ole ollut niin läpitunkevaa kuin muutamina aiempina vuosina. Olen selvinnyt läpi sohjon ja pikimustien aamujen, tarponut yli talvipäivänseisauksen, ja useimpina päivinä olen jaksanut olla tyytyväinen siihen, mitä on. Ehkä se johtuu siitä, että Turku peittyi puuterinpehmeään lumikerrokseen jo varhain syksyllä, tai ehkä toistuvista vierailuistani Liekkijärvelle. Jos kuitenkin kuulun tänne, niin mikä minä olen kohtaloa estämään? Eikä minun olisi pakko palata kokonaan, niin kuin olen Patrikin kanssa viikonloppuöisin punaviinilasillisen äärellä yrittänyt järkeistää – voisin jakaa elämäni kahteen paikkaan, eikä mistään tarvitsisi luopua ainakaan juuri nyt.

(24.12.2009)
Vuoden parhaan juhlan iltana en suinkaan istu kotona lahjavuoren keskellä kuten useina menneinä vuosina, vaan seison tarhan portilla kylmässä pakkassäässä hengitys höyryten ja yritän saada jonkinlaista vihellystä aikaiseksi. Rakas hoitoponini Pella mutustaa heinää hiukan kauempana, kohottaa katseensa, hörähtää hiljaa ja lähtee tulemaan luokse. Taiga seuraa sen vanavedessä, Hillan Josefiina on jo ottanut sisälle ja ilmeisesti liikuttanut aiemmin päivällä. Vieressäni Aimie hyräilee joululauluja. Ohitamme ison tallin – sieltä kuuluu ratkiriemukasta naurua, kopistelua, levotonta kuopimista ja joululaulujen reippaita säkeitä. Artsi on Kopseen ja reen kanssa päärakennuksen edessä. Tervehdimme lyhyesti ja olen suoraan sanottuna yllättynyt, että mies on saapunut paikalle. Tosin tiedämme kyllä kenen tähden…

On vaikea nähdä, millaiseksi tuleva vuosi voisi muodostua, tai missä olisin seuraavana jouluaattona. Kykyni suunnitella tulevaa oli kateissa pitkään eikä ole vielä palannut täysin. Mutta sen tiedän, kokemuksesta, ettei hevosen satula ole lainkaan huonoin mahdollinen paikka vastaanottaa joulu.

[Kiril]

Peck vihaa Tiiua. Ihan varmasti vihaa.

Kun Tiiu avaa aattoiltapäivänä boksin oven, satula painaa käsivarrella niin paljon, että melkein tippuu. Kun Peck huomaa Tiiun ja satulan, sen korvat painuu ynseään luimuun – ei edes sellaiseen pillastuneen pelästyneeseen, kuten hevoselokuvien päähenkilöhevoset. Luimu ei kerro, että Peck on väärinymmärretty sielu, jonka luottamuksen Tiiu voisi hiljalleen voittaa. Ei. Peck on kaikkeen tottunut tuntiponi ja sitä vain vituttaa. Se näkee satulan ja kääntää Tiiulle perseensä.

Tiiulla on julma olo, kun se maanittelee Peckin omenanameilla kääntymään ja änkee sitten riimun sen päähän kömpelösti. Se ei mene ensiyrittämällä, vaan jää puristamaan toista korvaa ponin pörheää otsaa vasten. Onneksi kukaan ei näe.

Maastoratsastus on alkeis- ja jatkokurssituntien jälkeen vatsaakipristelevä ajatus. Tiiu seisoo tallin pihalla, puristaa Peckin ohjia kädessään ja pureskelee nahkanpalaa huulestaan kun tajuaa, ettei täällä ole ketään, jonka se tunnistaisi omilta tunneiltaan.

Hevosenhoitajia. HevosenOMISTAJIA. AMMATTIKILPARATSASTAJIA.

Ja sitten Tiiu, joka ei saa Peckiä pysymään paikallaan sen vertaa, että saisi kiivettyä selkään. Aprilin kavioista lumipaakkuja irrottanut Jasmiina on ainoa, joka ei jo ole ratsailla tai reessä. Se näyttää niin närkästyneeltä, kun joutuu pitelemään toisessa kädessään Peckiä sen aikaa, että Tiiu koikkelehtii selkään. Jasmiina on niin siisti.

Make oli kertonut aattoratsastuslahjasta niin innoissaan, hurauttanut Seppeleen pihaan ja jättänyt Tiiun sinne. Tajusiko se lähettävänsä siskonsa kohti varmaa kuolemaa???

Kyllähän Peck kulkee turpa kiinni Ailenin hännässä, kyllähän se pysähtelee nyhtämään reitillä vastaan tulevia herkkuoksistoja niin, että Tiiu meinaa menettää joko ohjat tai paikkansa satulasta. Mutta muuten se vaikuttaa olevan mielissään reissusta. Niin on Tiiukin, kun jännitys karisee hieman ja se tajuaa ihailla ympärilleen, lumikinosmaisemat kuin jouluasetelma ikkunaruutujen välissä kotona. Se hymyilee, kun saa käteensä nätisti loistavan lyhdyn, eikä tiputa sitä edes Peckin tehdessä sydäntätykyttävän sivuloikan.

Kun ratsastuksesta on selvitty hengissä, Tiiu juo ujosti glögiään ja yrittää sulautua coolien vakitallilaisten joukkoon. Se toivoo, että sillä olisi joku, jonka kanssa juoruilla rekeen joutuneesta Cellasta.

---

300 sanaa

[Pyry]

Nemolle maistui joka ikinen havu, oksa ja kuivunut talven törröttäjä.

[Anne]

Aattoratsastuksen jälkeen havuja maistelemassa

[Sisu]

Susu hinkkaa päätänsä etujalkaa vasten, ja mä kiskon vielä yhet hanskat mun topparatsastushanskojen alle. Edessä ois jännittävä ja mulle aivan uusi perinne nimeltä aattoratsastus. Toisin kuin mä, Susu ei vaikuta olevan moksiskaan ympärillä vallitsevasta kaaoksesta: tallilaisia pyörii pitkin pihaa kiristämässä satulavöitä, etsimässä lyhtyjä ja painamassa pipoja syvemmälle pakkasenpuremiin päihin, ja hevoset seuraa enemmän tai vähemmän kyllästyneinä touhua sivusta. Ne on selvästi sitä mieltä, että ihmisten joutuisi jo löytää tiensä satuloihin, jotta päästäisiin lähtemään. Mä lainaan nousujakkaraa mun vierellä olevalta ratsukolta, ja punnerran ylös Susun selkään. Tamma kavahtaa vähän ja ottaa pari hätäistä askelta eteenpäin, mutta tajuttuaan tilanteen se rauhoittuu. Susulta pääsee syvä huokaus ja sen kyljet painuu sen tahdissa sisään kuin hitaasti ilmaa ulos päästävä ilmapallo. Mä rapsutan sen kaulaa hellästi ja asetun paremmin satulaan keräten ohjia käsiin.
“Ei hätää, tyttö. Kohta lähdetään”, mä juttelen sille hiljaa. Samassa jostain tallipihan toisesta päästä kuuluu hevosen kimakka hirnahdus ja lumen natinaa, kun neljä kaviota tallaa allaan olevan lumikerroksen sohjoksi, samalla kun ratsastaja roikkuu mukana yksi jalka jalustimessa ja toinen maassa.
“Apua!” kuuluu hätääntynyt huudahdus, ja joku rientää auttamaan jalustimessa roikkuvaa Liinua. Tilanteen lauettua selviää, että ilmeisesti liian lähellä seissyt Ailen pääsi purasemaan Whinnyä takapuolesta juuri kriittisellä selkäännousuhetkellä, ja se oli saanu tamman säikähtämään ja pyörimään hätäpäissään. Pian Liinukin saadaan turvallisesti satulaan, ja vähän nolon näköinen Vili siirtää Ailenia kauemmas jättäen turvallisen välimatkan sen ja Whinnyn väliin.

Retki sujuu multa ja Susulta oikein lepposasti ja mukavasti. Ulkona on alkanu jo hämärtää, vaikka kello on vasta kolme päivällä - talven taian varjopuoli. Susua se ei kuitenkaan haittaa, se tallustaa eteenpäin hennossa lumipeitteessä kuin hitaasti puksuttava juna, mä oon keskittäny katseeni lähinnä edessä kulkevan Karin kiiltävän mustaan takapuoleen. Ilmassa on kirpeän pakkasen tuntua, kymmenet kaviot rikkoo vastasataneen lumipeitteen ja aina silloin tällöin joku aloittaa jonkun joululaulun, jota muut lähtevät säestämään. Jonon etulinjassa jollakin hevosella on kulkunen varusteissaan, joka kilisee iloisesti raviaskelten tahdissa. Susu pärskähtää, ja se luimistaa korviaan hetkellisesti, kun takana tuleva Abrianna eksyy liian lähelle sen peräpäätä. Mä kuulen, kuinka Saaga yrittää rauhoitella ja hidastaa ratsunsa menoa, ja tilanne rauhoittuu onneksi nopeasti. Susu kuitenkin potkaisee varoittavasti taaksepäin kuin varmistaakseen, että viesti menee varmasti perille ja mä horjahdan satulassa hetkellisesti eteenpäin. Joku mun takana päästää ulos kauhistuneen henkäyksen, mut mitään dramaattista putoamista ei tapahdu ja pian Susukin malttaa keskittyä taas etenemiseen kiukunpuuskan laannuttua.

Paluumatkalla mun käteen työnnetään valaistu lyhty, ja heti sen jälkeen mua alkaa vähän jännittää se et mulla on vaan yks käsi käytettävissä hevosen ohjaamiseen - vaikka kyllä mä sitä ennenkin oon tehnyt, onpa sitä joskus tullut paahdettua kiitolaukkaakin lumisella peltotiellä pelkän riimun ja riimunarun voimin... silloin joskus kun mä olin nuori ja peloton ja kuolematon, tai ainakin musta tuntu siltä. Nyt musta ei tunnu miltään noista kolmesta, kun me edetään letkassa valolyhdyt kädessä kuin tuhatkertaisesti suurennettu, epämuodostunut kiiltomato. Taivas on jo ihan pimeenä, mut sitä koristaa tähtipeitto, josta voi erottaa muutaman kirkkaimman sellaisen jos kattoo oikein tarkkaan. Hanget kiiltelee valkoisina ja valasee meidän tietä takaisin tallille yhdessä lyhtyjonon kanssa. Mun oma lyhty heijaa mun kädessä edestakas hiljaa ja lähes huomaamattomasti, mä tuijotan hetken sen liekkiä kellertävän lasikorin takaa ja tunnen sen hohkaavan lämmön mun reittä vasten. Susu etenee rauhassa ja pitkin askelin, ja mä alan pikkuhiljaa löytää taas rauhan ja rentouden sen selässä. Hyvinhän tää tässä sujuu, mä totean itsekseni ja tajuan pian jopa hymyn eksyneen mun polttaville ja kohmeisille kasvoilleni.

Heti kun me vaan päästään takaisin tallille ja jalkaudutaan, sama kaaostelu alkaa jälleen. Kaikki yrittää kiirehtiä lämpimään talliin ensimmäisenä, ja Emmy ja Salma joutuu toppuuttelemaan hytiseviä ratsastajia turvallisuuden takaamiseksi. Mä ja Susu jäädään taaemmas odottamaan pahimman ruuhkan loppumista, ja käydään hakemassa Susulle oma kuusenoksa pureskeltavaksi. Kuitenkin mun kääntäessäni selkäni Susu tarttuukin ite hampaillaan yhteen oksaan ja alkaa kiskoa sitä irti samalla siirtäen koko heiveröisen kuusen metrin verran itseään kohti. Kuuluu äänekäs rasahdus, kun oksa antaa periksi.
"Hei! Et sä voi koko puuta ottaa, hassu", mä naurahdan ja käännyn katsomaan tammaa, joka roikottaa suussaan katkaistua kuusenoksaa. Susu on selkeesti valinnu itselleen jo kaikista makoisimman oksan, ja kukapä mä olen kieltämään rakasta hevosystävääni, jolla on varmasti parempi tietotaito näissä asioissa kuin mulla, joka ei sattuneesta syystä ole perehtynyt kuusipuiden fileeraukseen.

Mä katson ylös tähtitaivaalle ja huokaisen helpotuksesta.

Joulu tuli tänä vuonna just sopivaan aikaan.

[Cella]

liittyy tähän ja tähän