|
Post by Robert on Apr 7, 2022 15:02:54 GMT 2
7.4.2022
Seppele on universumin oikku.
Siellä aika pysyy aina paikoillaan, mutta samaan aikaan siellä kohtaa kaikki mennyt ja kaikki tuleva, ja Robert ei osaa solahtaa niistä mihinkään. Se ei kuulu Seppeleen menneisyyteen, saatikka sitten tulevaisuuteen, mutta ei se taida istua nykyhetkeenkään.
Liekkijärvi on seisahtanut paikoilleen vai onko sittenkään: Robert ei enää tunnista aiemmin kuolleiden liiketilojen valotauluja koristavia nimiä, eikä marketin parkkipaikallekaan käännytä enää samasta kohtaa. Mutta samalla se tietää vieläkin missä talossa Ranta-ahot asuivat ja missä Inkerin isällä oli tapana käydä lounastauollaan.
Ehkä ironia onkin siinä, että Robert ei tiedä asuvatko Ranta-ahot yhä siinä keltaisessa rintamamiestalossa tai käykö Inkerin isä vieläkin Liekkilounaalla aina kello 11:30. Ehkä ironia onkin siinä, että vaikka päälle päin asiat vaikuttavat samalta kuin viisi, kymmenen vutota sitten, ne saattavat kätkeä sisälleen vaikka mitä.
Seppele näyttää seesteiseltä. Tallirakennus seisoo tismalleen siinä missä se seisoi kun Robert ensimmäisen kerran tuli tapaamaan Annea ja Vennaa. On talo, jossa on asunut tallinpitäjä jos toinenkin apukädet alivuokralaisinaan, ja nurmen halki on kävelty niin monta kertaa, että polku ei enää kasva umpeen. Sitä Robertkin on ollut tallaamassa — viisitoistavuotiaana ja kaksikymmentävuotiaana ja nyt kaksikymmentäviisivuotiaana. Jälkensä se on jättänyt Seppeleenkin maille.
“Hei, ootko—tarvitko jotain, tai siis? Eksynyt?”
Robert ei koe olevansa eksynyt. Toki sillä ei ole kuraisia ratsastussaappaita jalassa tai kulahtanutta riimunnarua kädessään, mutta kai tänne kuuluu, tavalla tai toisella.
Niinpä se hymähtää. Katsahtaa takavasemmalle pyrähtänyttä miestä olkansa yli.
”Eksynyt?”
Miehen huulet venyvät ohueksi viivaksi, ja se levittää vähän käsiään. ”Niin?”
Robert puraisee huultaan, ja antaa katseensa juosta miehen päästä jalkoihin ja takaisin. Se ei tunnista sitä, ei edes etäisesti—voisiko mies olla jonkun tutun tallilaisen kumppani tai jotain?—eikä sitä oikeastaan edes kiinnosta.
Kirpeä pikkupakkanen saa nenän vuotamaan.
”Oikeestaan, onko Anne täällä jossain?”
”Anne?”
”Niin.”
”Sä etit… Anne Ollilaa?”
Toinen ei voi olla kamalasti Robertia vanhempi. Se on samanpituinen. Tervepainoisempi, varmasti. Eikä Robert pysty edes arvaamaan kuka se on.
Jos se jotain pystyy arvaamaan, niin sen mitä se toinen siitä ajattelee.
”Nevermind,” Rober tarjoaa kohteliaasti ja nyökkää miehelle hyvästien merkeiksi ennen kuin ottaa jalat alleen.
”Eikun odota! Kyllä me sulle Anne löydetään! Se on varmasti jossain! Mä vaan mietin—” toinen huutelee perään, mutta Robert tarpoo pakkasen kovettamalla hangella jo päättäväisesti kohti tallia. Sen on tarkoitus noukkia matkaansa Kosmoksen estesatula, jonka äiti haluaa lähettää satulakaupan vaihdossa jollekin naiselle toisella puolella Suomea. Ei sen ole tarkoitus jäädä tänne seurustelemaan. Eikä se tiedä mitä se olisi Anneltakaan kysynyt.
Ehkä sitä, onko sillä vielä paikka Seppeleessä.
Aamupäivän ja iltapäivän välillä on ikkuna, etenkin arkipäivinä, kun talli kuin talli on hiljainen. Seppele ei ole poikkeus, ja kun Robert astuu tallikäytävälle, se ei kohtaa kuin käytävää lakaisevan Inkerin.
”Katos.”
Robert hymähtää.
Inkeri pysähtyy. Nojautuu harjanvarteensa.
”Sä näytät ihan karseelta. Kysyisin mitä sulle on tapahtunu mut ei mua oikeestaan ees kiinnosta,” se sanoo, toinen suunpieli huumorittomaan hymyyn kohoten.
”Hyvä,” Robert vastaa ja kävelee blondin ohi kohti satulahuonetta.
”Eiku ainiin,” Inkerin ääni kuitenkin helähtää sen perään. Ei tarpeeksi, että Robert pysähtyisi ja olisi tarttumatta oven kahvaan. ”Mähän tiedän tasan tarkkaan mitä sulle on tapahtunut.”
Robertin sormet puristavat kahvaa, mutta se ei saa ovea avattua. Se tuijottaa kalpeita rystysiään vasten kulunutta terästä, messinkiä, mitä ikinä kylmää ja kalskeaa materiaalia ovenkahva onkaan. Sydän muuttaa rytmiään luvatta ja keuhkoissa tuntuu jokin karvas, ja se sama karvas pala löytää tiensä myös Robertin kurkkuun.
Kaikesta huolimatta, Robert kääntyy katsomaan Inkeriä. Kohtaa sen uhmakkaasti kohotetun leuan ja kirkkaasti palavat silmät.
”Ooksä ollut jossain vieroituksessa jo?” Inkeri kysyy. Sen ääni on vähän kuin ne olisi pelaamassa pokeria ja Inkerillä on pöydällä värisuora ja Robertilla kasipari.
Robert päästää irti ovenkahvasta.
”Missä vieroituksessa?”
Inkeri tyrskähtää, mutta sen äänessä ei ole mitään huvittunutta. ”No sen sun huumeongelman takia, tietty.”
Robert tuntee pienen nykäisyn silmäkulmassaan. Pyörteen vatsassaan. Puristuksen rinnassaan. Sitten, hyvin pienellä äänellä, se vastaa: ”Ei mulla ole mitään huumeongelmaa.”
Inkeri katsoo sitä pitkän tovin. Sitten se kohauttaa olkiaan ja jatkaa heinänkorsien lakaisemista karsinaan. ”Hassua, mä oon ihan varma et näin sut sillon tuparien jälkeen Fleimissä.”
Robert muistaa Pyryn, Aleksanterin ja Inkerin tuparit. Joku Cellan kaveri oli ajanut ne sinne, ja se oli päätynyt nukkumaan Allun sängyssä, ja se muisti kesän kuumuuden ja reikäisen hyttysverkon.
Se ei muista mitä tapahtui tuparien jälkeen Fleimissä, tai missään muuallakaan.
Se muistaa kuinka kesäyön valo oli tulvinut ikkunasta Allun makuuhuoneeseen ja saanut sen poskipäät näyttämään terävämmiltä kuin yleensä, ja se muistaa seuraavan aamun ja Pyryn pehmeän hymyn teekupin takaa, ja se muistaa Cellan kaverin auton takapenkin vaalean nahkaverhoilun ja kuinka se oli polttanut paljasta reittä.
Se ei muista paljoakaan sen jälkeen. Satunnaisia kohtauksia sieltä täältä: milloin Liekkijärveltä, milloin Kallasta; milloin tuttujen, milloin tuntemattomien kanssa.
”Sitten sä varmaan näit mut siellä,” Robert vastaa Inkerille.
”Niin,” Inkeri huikkaa karsinasta katsomatta ylös. ”Sitä vaan et kannattaa varmaan miettiä kuinka moni muu tietää. Miettiä kuinka paljon kannattaa naamaansa täällä näyttää.”
Robert painaa satulahuoneen kahvan alas ja astuu sisään sanomatta sanaakaan. Raskas ovi painuu kiinni sen selän takana itsekseen. Etäinen, tasainen harjan ääni kantautuu käytävältä edelleen. Joku ulko-ovista käy. Juuri ja juuri seinien läpi kantamatonta keskustelua. Sydämen pauke korvissa.
Kosmoksen estesatulassa on tummansininen suojus, Robert muistaa.
Kosmoksen estesatula on alimmalla rivillä, toinen vasemmalta, Robert muistaa.
Niinpä se pudistaa päätään kerran, kahdesti. Tarttuu satulaan ja nykäisee sen mukaansa. Satulahuoneen ovi narahtaa auetessaan ja kaksi päätä käytävältä kääntyy katsomaan äänenlähdettä — Robertia. Tai satulaa.
“Täs on muuten Hannes,” Inkeri sanoo niin kovalla äänellä, että Robert varmasti kuulee. “Hannes on täällä omistaja nykyään.” Sitten se kääntyy Hanneksen, sen pihalla olleen miehen puoleen. “Robertin äidillä on hevonen täällä. Ettet ihmettele jos se pyörii täällä.”
Hannes nyökkää vähän liian hätäiseen ja puristaa kasvoilleen hymyn, jonka väkinäisyydestä Robert ei osaa sanoa juuta eikä jaata. “Joo, me nähtiinkin tuossa pihalla!”
“Joo,” Robert vastaa. “Ei hätää, en tuu pyörimään. Oli kiva tavata.”
Isoherra Tallinomistaja räpäyttää silmiään hämmentyneenä, ja se sen hymykin kuivuu vähän kasaan. Robert ei ole enää näkemässä kuinka paljon — se on jo kiireenvilkkaa marssimassa kohti autoa. Satulan se hylkää takapenkille, minne se saa jäädäkin, ja ajomatka tallilta tutuille kotinurkille on tähän aikaan päivästä nopea.
Kadunvarressa seisoo auto jos toinenkin.
Ei sillä, että se olisi jotenkin harvinaista, mutta yksi autoista kiinnittää Robertin huomion syystä tai toisesta. Toisaalta, niin kiinnittää naapurin tuttuakin tutumpi etuovi, joka oli joskus Robertinkin etuovi.
Eteisessä haisee kahvi ja rööki, ei mitenkään normaalista poikkeavasti, eikä Robert huomaa ylimääräistä kenkäparia tai naulakossa roikkuvaa miesten talvitakkia, joka ei ole sen oma. Se heittää omansa takkinsa toisen päälle. Nykäisee pipon päästään hyllylle, potkii kengät jaloistaan.
“Se satula on autossa,” se huikkaa äidilleen ja tiputtaa auton avaimet eteisen lipastolle. “Näin sen uuden tallinomistajan.” Keittiössä kahvinkeittimessä on kupillinen jäljellä, ja vedenkeittimessä on vielä valo päällä. Robert ottaa itselleen kupin, valitsee pussin teetä itselleen. Katsahtaa keittiöstä ruokapöytään. “Se luuli, että mä oon joku narkkari tai—”
Aleksanterin huulet ovat puristuneet yhteen ja sen kahvikupista nouseva höyry nousee melkein sen leukaperiin asti. Se näyttää samalta kuin Robert muistaa: silloin kun ne olivat kahdeksantoista ja yhdeksäntoista; kaksikymmentä ja kaksikymmentäkaksi, kolme, neljä.
“What the fuck’s he doing here?” Robert kysyy.
Kukaan ei sano mitään.
Allu näyttää samalta kuin Robert muistaa: sen uuden kotitalon yläkerrassa, siellä missä kesäkuun yö oli valaissut sen auringon värittämiä kasvoja. Se oli ollut kuuma, niin kuuma että Robert oli tuntenut siitä hohkavan lämmön päiväpeitonkin läpi, ja se oli hieronut kasvojaan ja haissut kaljalta ja röökiltä. Sen silmät oli hädin tuskin pysyneet auki kun se oli noussut kyynärpäänsä varaan ja katsonut Robertia tavalla, jolla se ei koskaan aiemmin ollut.
Kuuma vesi valuu kupin reunojen yli ja tasolta lattialle, suoraan Robertin sukille. Se kavahtaa taaksepäin, vedenkeittimen kannu tasolle kalahtaen.
“Fuck,” se kiroaa. Katsoo äitiään, joka istuu empaattisen näköisenä ruokapöydän ääressä Allua vastapäätä, pää kallellaan. “Fuck,” Robert sanoo taas ja tarpoo suoraan eteiseen. Se sulloo märät sukkansa takaisin kenkiin, autonavaimet ja takin mukaansa repien.
Fuck this, todellakin.
|
|
|
Post by Robert on Mar 29, 2022 20:49:12 GMT 2
sisältövaroitus: huumausaineita ja ~*~ kevyttä väkivaltaa may 23, 2020— second time
He doesn’t mean to do it twice: the opportunity simply presents itself and he’s nothing if not an opportunist. There’s a lot less glamour to it this time, though. No marble counter tops, and certainly no international showjumpers sucking hickeys into his summer skin.
The guy in his dress shirts and slacks is no Daniil Reshetnikov. He looks thoughtful to the point it seems almost dubious, glancing at Robert as he’s arranging lines on a book in the dimly lit bathroom stall, and they’re so close to each other behind the locked door, mere inches between their bar warm bodies, and Robert thinks he shouldn’t. Shouldn’t do this. Shouldn’t be here.
Or that he should, at least, google it. You know, be smart about it.
Be smart about it, ha, he thinks, eyes mesmerised as the guy moves the white around, molding short but fat strips on the hard cover of an old Harlequin novel they grabbed from the bar. Robert’s mum used to read those. She still has a few at home, forgotten in a box up in the attic. They’re all soft porn, Robert knows—there was a summer when he was a teenager and bored, and he read them all under the scorching June sun, wondering if that’s what all the girls really want and if they were getting hot and bothered too.
In a Harlequin novel, Robert probably wouldn’t have a rolled up twenty between his fingers.
In a Harlequin novel, Robert probably wouldn’t buy groceries tomorrow with the same twenty he’s about to stick up his nose in a second.
But his life isn’t a Harlequin novel, far from it, and the twenty feels dirty between his fingers, and it’ll feel ever dirtier at the grocery store tomorrow. It’s a lot less glamorous than they make it seem in the movies, doing cocaine.
The first line burns, different than last time but not worse, somehow easier.
“Ok?” the guy asks.
And Robert doesn’t know much about cocaine, so he nods. The guy holds the book up again and it’s terribly intimate as Robert leans over. There’s a brief moment where all he can smell is the unfamiliar cologne, but then it’s gone, just like everything else: the second line feels numbing all over, and he barely feels the wall of the stall rattling against the back of his head when he stumbles back.
God.
The guy doesn’t look at him like Danya had, and it makes Robert’s skin crawl as he digs through his jacket pocket for cash, and when their fingers brush, the crawling gets worse. He bites into the inside of his cheek, malleable flesh there soft and silky. He’s wishing it was someone else digging their teeth into his flesh.
Robert barely hears the lock slide open, and he should really get back to the group of misfits he came here with: his roommate, Josefina and her boyfriend, Märta and her… something. It’s the Something he finds himself with later, tucked in a dark corner as their friends had gotten lost at the bar, on the dance floor, on their way from the bathroom.
Robert’s skin still itches to touch and he finds out that Eliel plays ice hockey. That means he has more than enough inches and pounds to tower over Robert, to loom above him like danger. The town isn’t big enough for them to pretend to not know each other, that blue haired girl often in tow of both, of either, but it isn’t small enough for them to really know each other.
Robert feels drunk and high, two different states, both reaching but never quite grabbing, and it’s not enough. The body next to him is warm, solid under his fingers where he dares to let them adventure.
Robert looks at his lips: soft, plump, pink and shiny despite the dim lighting. He thinks of how this all started, thinks of Kristian and tumbling buckets in the small feed room; of how Kristian had looked at him and kissed him, no questions asked but enough room left for him to back out.
He hadn’t.
So he kisses Eliel: no questions asked but enough room left for him to back out.
He does.
“Whoa”, he says, and his smile is almost gentle as he pushes Robert down and against the wall behind them, hand firm but kind on his shoulder. “I’m not—”
“I wasn’t, either”, Robert says, hurried as he pushes back up for another kiss, skin purring at the sensation, hands twisting into the fabric of Eliel’s hoodie until the back of his head collides with the wall. It rings in his head, panic making his vision pulse with a familiar sense of nerves, and that’s when worry starts to paint Eliel’s features.
“Shit, I’m sorry, are you—Are you okay?” he asks, hands now pulling rather than pushing. The roughness in his English keeps reminding Robert that he’s home now, that he shouldn’t push this, that you don’t shit where you eat—And there it is, then, the other voice: you can eat anywhere, after all, for nowhere is home, nor will it ever be.
“I’m fine”, he finally says, but it doesn’t erase the worried tilt of Eliel’s eyebrows. Then there’s something wet gliding over his lips and—oh. His hand comes back red from where it swoop over his cupid’s bow, the colour all too stark against the pale of his skin. “Oh! This isn’t you, I’m fine, it’s just that I’m—”
And he stills, heart suddenly irrational in his chest. —high, it’s normal, he doesn’t say, words bitter as he forces them down his throat. Instead, what he says, is: “I want to kiss you.”
Because Eliel is hot: all broad shoulders and strong arms, wide chest but skinny waist, lips pouting and so pink, the sheen of sweat across his forehead where some light hairs have stuck to.
“I’m not gay”, he says, again, uncertain, and it doesn’t sound like a no.
“‘s that why you’ve got me against the wall, then, huh, big boy?”
The comment burns like fire at Eliel’s hands, both of them leaving at once: one pushing from the wall next to Robert’s head, one from where it’s cradling his jaw, going from gentle to shocked at an instant, as if electricity has just ran through them. Robert’s eyebrows twist in annoyance, his whole body suddenly cranky as he pushes his hands against the other’s chest, rough as Eliel staggers a few feet back.
“Not that tough, I see, what a fuckin’ pus—” and that is all Robert manages to sneer before the back of Eliel’s knuckles catch him straight across the jaw. It’s probably not hard enough to do anything but sting, and Robert grins, all toothy and wild. The blood trickles down his face, pools at his cupid’s bow and nestles between his pearly whites as he bares them, chapped lips crusty as his mouth twists into a laugh.
Eliel looks like he doesn’t quite know what to do, what do say.
And Robert gets it, he does.
He snickers. “Right.”
|
|
|
Post by Robert on Mar 1, 2022 22:42:13 GMT 2
sisältövaroitus: huumausaineita may 6, 2020— first time
It starts at Hanami.
It could’ve started anywhere, really, but Markaryd isn’t home and Robert doesn’t want home. The interior of the castle is far too fancy: the carpet on the floor feels expensive in between his toes and the marble in the bathroom cold against his skin, flushed hot with booze and giddy ease.
He’s been strung up for so long relaxation feels like a dangerous ache in his bones, familiarity of it too distant to recognise.
In the mirror, the boy who stares back at him isn’t him: pupils blown, lips ajar, hair wild, dimples somehow awry, mouth slack with numbness, the hand sneaking around his waist not his own.
“You ever,” the voice says, accent thick and English staggering to the point where it’s broken, “this?”
Robert inhales, short and sharp, and the surprised giggle that spills from his lips is almost feral. His heartbeat is rough, a violent rhythm out of control, pulsing feverish blood in his veins. The body behind him is solid, warm, and Robert leans into it, the back of his head crashing against where skin is pulled taut over the sharp edge of the collarbone.
“What do you want to do?” he asks, his grin too toothy, too earnest in a way that is not him, at all.
The breath against his throat is hot, fingers that tangle in his hair pulling to expose more, more of him, more of his freckled skin, more more more—
“Snow.”
Robert thinks he’s Russian.
“You.”
His breath hitches, and he stares, stares at the hands fisting at his white shirt, the way his body is moved rather than moving by itself. He stares, stares at the boy staring back at him, eyes barely blue, pupils blown so dark he looks otherworldly. He stares, stares at the bob of his throat, the blooming purple where his neck turns into shoulder. It is not him and it is him. Funny, he thinks.
“In that order.”
At that, Robert shudders.
The hand dragging up to his neck, resting at the hollow it, fingers digging in deeper, makes his skin feel like play-doh: easy-going, malleable, blunt nails pressing crescents into the softness of it like nothing, almost as if they’re trying to pierce their way to his jugular. Which, Robert notices, pulses faster the tighter the hand around it squeezes.
It doesn’t hurt, and he laughs. It stutters, but it’s happy as it bubbles from his lips, all over his hands, knuckles white with how hard they grip the marble edge of the sink. His hands anchor him to the moment, to the nagging question at the back of his head.
What are you doing?
“You do, before?”
Robert tilts his head at their reflection. The older boy, arms hardly toned but still bigger that his own, stands behind him, a stark contrast to Robert’s lightness in all of his darkness: dark hair spread across the skin of his forearms, the calluses on his fingers, the way Robert can’t tell where the black of his pupils end and brown of his eyes begin.
There’s a conversation in his head, and it goes something like this:
What are you doing?
You’re not going to do cocaine.
Well, I’m not not doing cocaine. Did it, already.
Barely. Don’t do it, again, then.
What comes out of his mouth, sounds something like this:
“Hurry up.”
There’s weed and there’s ecstasy, and then there’s fucking cocaine, but Robert’s always been all or nothing kind of a person. The weight behind him disappears, and his eyes follow, in the mirror, the fluorescent light merciless on the soft features of his face.
Just as his skin starts to crawl, starts to miss the heat against it, the weight, pressure— “Danya,” he hears, soft murmur of Russian. It echoes in the hollow bathroom despite the blaring party on the other side of the door.
“What,” Robert manages, his voice hitching in surprise as the next words are barely anything but a lingering sting of a breath on his neck: “Danyushka. You call me Danya.”
Danya doesn’t meet his eyes anymore, and the quiet tap of a credit card and the scrape of it on the marble sound all too loud in his ears. He doesn’t move, follows Danya’s hands from the mirror, watches the long planes of his back stretch the fabric of his shirt as he leans down. There’s the sound, the gasp, the groan, and Danya hands him the bill this time.
Curious, Robert rolls it open. The letters are Cyrillic, like Russian, but the outline of the country drawn there is unknown to him. Not Russian, then, he guesses and loses himself in the deep purple bill and how there seems to be too many zeros for it to be real.
“What?” Danya asks, the glint of his eyes different now, and runs a finger along Robert’s jaw. “You want I rub it again?”
If his jaw goes slack, it’s at the memory of Danya’s finger sliding into his mouth, pressing white along his gums, and he shivers, eyes shut and lashes casting dancing shadows across his freckled cheeks. His grip loosens, at last, and he follows Danya, the all too strange bill rolled up at his nose.
His inhale is sharp, punching all the way into his throat and forcing a cough. There’s a burning sensation in his nostril and he rubs at it, holds the back of his hand under his nose as if expecting it to bleed.
It doesn’t, and it doesn’t feel much like anything.
“Fuck,” he murmurs, soft and languid, and Danya’s hands are soft on him as he leans down again, the rest of his line mere scattered grains on the marble. Throwing his head back, he feels the burn, sharper, all the way in his lungs this time. He gags, the bitterness at the back of his throat too overwhelming, and presses his nose to the ball of his palm, grinding his teeth, focus knife-like.
The high doesn’t come.
“Aw, fuck.”
It comes later, and with it Robert swears he can hear the bright pink of his skin swelling as Danya’s teeth drag against his throat, can feel every vertebra of his spine prickle with want.
|
|
|
Post by Robert on Feb 26, 2022 13:10:59 GMT 2
26.2.2022 (@ Aleksanteri) Auburnissa oli ollut isot kisat silloin, Robert on aika varma nyt kun se miettii. Eihän se tiedä—eihän se enää ole pitänyt kirjaa kisoista tai valmennuksista, ei päiviin. Viikkoihin. Kuukausiin. Vuosiin? Tuntuu vuosilta. Robertista tuntuu kuin siitä olisi valovuosia. Siitä kun Daniel raahasi sen baarista ulos niskavilloista, ja siitä kun Harry kuoli. Ensimmäisen se muistaa. Se meni näin: ”Mitä helvettiä sä oikein—mitä sulle on käynyt?” Daniel puhisee heti kun ne pääsevät baarin ovesta ulos ja hyiseen marraskuun yöhön. Lumi narskuu molempien kenkien alla, ja Robert menettää tasapainonsa ennen kuin ovi kolahtaa kiinni. Daniel ei jätä sitä sikseen. Ei, se kyykistyy Robertin eteen ja ottaa sitä leukaperistä kiinni niin että vihloo. Sellainen se on aina ollut, Daniel: se ei ollut koskaan luovuttanut Robertin suhteen. Joskus Robert oli arvostanut sitä. Ei enää. ”Fuck off,” se murahtaa. Yrittää vitkutella irti Danielin otteesta, pois Danielin silmien alta. Eihän se mihinkään pääse, siinä kunnossa, mutta kun Daniel pyyhkäisee hiukset sen hikiseltä otsalta sivuun ja näkee pojan— miehen koko komeudessaan, ote heltyy tarpeeksi. Daniel päästää suosiolla irti ja ottaa askeleen taaksepäin, vähän niinkuin kaikki muutkin Robertin elämässä olivat tehneet siihen mennessä. Mutta Daniel on erilainen, sen Robert muistaa ja lysähtää terassin seinää vasten, katsoo entistä valmentajaansa uhmakkaasti silmiin. Daniel katsoo sitä kerran päästä varpaisiin ja kysyy: ”Mitä vittua, Robert?” “Ei mitään,” Robert vakuuttelee niin vakuuttavasti kuin joku, jonka nokka valuu verta ja silmät seisoo päässä, pystyy. Sitten se kerää luunsa, puskee itsensä ylös ja työntyy Danielin ohi takaisin baariin. Se haisee partavedeltä ja menestykseltä ja siltä, että sillä menee hyvin. Robert vihaa Daniel Susinevaa. Niin se oli mennyt. Sitä toista Robert ei halua muistaa. (Se meni näin: ”Se piti hätälopettaa,” joku, ehkä Kersti, sanoo puhelimeen, ja Robertin maailma kutistuu sormenpään kokoiseksi. Se näkee mielessään Harrietin, valtavan mutta lempeän Harrietin, ja se miettii kenen sylissä tamman painava pää on saanut levätä viimeisen hengenvetonsa. Se miettii ketä Harry on katsonut viimeiset hetkensä — jotakuta tuttua vai tuntematonta, vai onko se katsonut ketään, vai onko se vain väsyneillä silmillään yrittänyt etsiä sitä poikaa, jota se on niillä samoilla silmillä katsonut miltei koko elämänsä. Niin se oli mennyt. Robert ei halua muistaa.) Siinä vaiheessa kun äiti hakee Robertin kotiin, isä ei asu enää siellä ja äitikin on Ketonen eikä Harrington. Robert ei halua paneutua vanhempien eroon sen enempää, eikä taida haluta äitikään. Se on vuosivapailla ja viettää kaiken aikansa kotona, ja se halua tehdä sitä ja tätä, ja Robert haluaa kuolla. Sitä väsyttää, mutta se ei saa unta. Päivät puuroutuvat yhteen talven kaamoksessa. Liekkilaakso — etenkin sen lyhyt ja syrjäinen Sarkakuja — on hiljaisempi kuin mitä Robert muistaa, ja hiljaisuudessa tuntuu kuin sen ihon alla vilisisi muutakin kuin punasoluja. Ei vilise, äiti lupaa silloin kun se on pahimmillaan ja Robertista tuntuu ettei pysty hengittämään. Kaikki on ihan hyvin, äiti lupaa silloin kun ne istuvat vierekkäin kylpyhuoneen nurkassa, äidin lämmin käsi pojan kylmänhikisellä otsalla. (Robert näkee siitä usein unta. Ero unen ja todellisuuden välillä on se, että niissä unissa Harry lähtee tästä maailmasta Robertin saattamana. Joskus, sydän pamppaillen ja äidin lohduttavat kuiskaukset korvassaan, Robert miettii pelkääkö äiti samaa. Että Robert lähtee eikä ole silloin äidin sylissä.) Kosmos on äidin idea. Tai, se oli Robertin idea joskus. Ehkä Danielin — että kun Harry menisi viettämään tiineytensä viimeisiä kuukausia Vänrikinmäen tammalaumaan, Robert ottaisi kivan kouluhevosen ylläpitoon. Treenit jatkuisivat, kilpailuita ei tarvitsisi laittaa tauolle. Ja sitten kävi mitä kävi, ja treenit ja kilpailut ja kivat kouluhevoset ja danielit ja kaikki unohtuivat tyystin. Mutta Kosmos, Kosmos on Danielilla yhä, ja vaikka mies katsookin Vänrikinmäelle mukaan revittyä Robertia ja sen näivettyneitä kasvoja arvioiden, Robert luulee sen olevan jollain sairaalla tavalla iloinen. ”Tässäkö se nyt on?” äiti kysyy kun ne katsovat tarhailevia hevosia. Daniel ei vastaa, ei vaikka äiti tarjoaa kättään haisteltavaksi väärälle hevoselle. ”Tää on Lotte. Kosmos on tuo toinen,” Robert saa sanotuksi lopulta, takki kahisten kun ne kohauttaa olkaansa kauempana olevaa hevosta kohti. ”Tuolla. Tuo juntti.” ”Robert!” äiti tuhahtaa ja nostaa sitten katseensa Danieliin. ”Sori, en tiedä mikä siihen on mennyt.” Daniel hengittää sisään ja ulos rauhallisesti, ja sitten se katsoo äidin ohi suoraan Robertia ja sanoo: ”Varmaan se kaikki kokaiini.” ”That’s fucking cheap,” Robert naurahtaa huumorittomasti. ”Give me that,” se jatkaa ja nykäisee riimunnarun äidiltään, pujahtaen sitten tarhaan. Lottea ei kiinnosta, mutta Robert taputtaa silti sen loimen peittämää lautasta ja tarpoo hevosten lumeen tekemää reittiä kohti Kosmosta. Ruuna on juntti. Robert muistaa Anmarin kertoneen, ja olihan se itsekin nähnyt Kosmoksen aiemmin, silloin ainakin kun Harry oli hetken asunut Vänrikinmäellä. Ne olivat olleet tarhakavereita, iso tamma ja pulska ruuna. Olivat tulleet toimeen kuin two peas in a pod. Kosmos ei liikahdakaan kun Robert lähestyy sitä, korkeintaan puuskahtaa vähän lämmintä ilmaa kylmään talvi-iltaan. Riimunnarun lukko napsahtaa paikoilleen ja ruunaa saa vähän nykiä seuraamaan, mutta luotettavasti se lompsii Robertin perässä portille ja siitä talliin asti. Äiti varustaa ja äiti ratsastaa. Robert ei muista milloin se olisi viimeksi nähnyt äidin hevosen selässä, mutta jos siitä on yli vuottakaan, äiti peittää sen hyvin. Se tekee Kosmoksen kanssa vähän kaikkea: yksinkertaisia kouluasioita väistöistä vaihtoihin, muutamia esteitä, pienen radan. Ne tekevät Danielin kanssa vaihdon, ja Daniel esittelee ruunan kootut askellajit ja piruetit. Kukaan ei pyydä Robertia ratsastamaan, ja hyvä niin. Ei se olisi halunnutkaan. (Robert ei mene tallille uudestaan. Se ei halua olla Vänrikinmäellä tutuissa maisemissa, tuttujen ihmisten keskellä. Se ei halua tavata enää yhtäkään ihmistä, joka on tuntenut sen aiemmin.) Isä ja äiti myyvät talon. Sitä varten isä tulee viikonlopuksi Suomeen: ne käyvät yhteisen omaisuuden läpi samanlaisella asiallisuudella ja tehokkuudella kuin mitä Robert muistaa niiden koko avioliiton olleen. Ne eivät tappele tai huuda tai edes kiihdy toisilleen. Ehkä ne ovat tehneet sen kaiken jo aiemmin. Robert ei tiedä miksi ne erosivat, mutta isä ei puhu pojalleen kahta sanaa enempää ja katsoo sitä korkeintaan silmäkulmastaan, ja se kertoo Robertille ihan tarpeeksi. Äiti on ostanut Liekkijärveltä paritalon puolikkaan. Siinä on kaksi makuuhuonetta ja takka, ja Robert ei halua miettiä miltä tuntuu olla 25 ja asua äidin kanssa. Muuttokuorma ajaa Aleksanterin ja Robertin vanhan kodin ohi ja pysähtyy kolme pihatietä myöhemmin. Ulkona on kylmä ja pakettiauto peräkärryineen pitää palauttaa kahden tunnin päästä, mutta Robert ei voi olla pysähtymättä juuri ja juuri auki lapioidulle pihatielle sylissään laatikollinen äidin huonekasveja. Aleksanterin ja Robertin vanhalla pihatiellä seisoo punainen farkku-Volvo, ja seinää vasten nojaa kaksi pulkkaa ja parhaimmat päivänsä nähnyt stiiga. Ikkunan alle on rakennettu lumiukko, jonka toinen silmä on pudonnut päästä ja porkkananenä puoliksi mustunut. ”Tuuppa nyt, ne paleltuu vielä! Varsinkin se peikko on tosi herkkä kylmälle!” äiti huikkaa yhtäkkiä ovelta villisti viittilöiden, ja Robertille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin kantaa kasvit sisälle. Se sama peikonlehti nököttää surullisena keittiön pöydällä monta viikkoa myöhemmin kun Robert syö muroja. Ehkä se todella paleltui, poika miettii ja tökkää yhtä kasvin reikäisistä lehdistä lusikallaan. Äiti on lähdössä töihin, ja se näyttää taskunreunaan kiinnitetyssä henkilökortissaan surullisemmalta kuin nyt. Sen työmatka on nyt pidempi, ja tallimatka, mutta Liekkijärvellä on halvempaa asua ja tapa, jolla äidin käsi silittää Robertin tukkaa, kertoo että se on mieluummin täällä näin kuin mitenkään muuten päin. ”Olisitko ehtinyt tänään käydä tallilla? Mä en millään ehdi enää töiden jälkeen ja kyllä se hevonen pitäisi ainakin juoksuttaa tänään eilisen jälkeen,” äiti juttelee ja pyyhältää ympäri asuntoa pitkää tukkaansa sukien. Robertin lusikka kilahtaa kulhon reunaa vasten eikä se edes syö suutaan tyhjäksi ennen kuin vastaa. ”Enhän mä mitenkään pääse sinne.” ”Pääsethän, linkulla menet. Mulla on toi kortti tossa, siinä on aikaa vielä.” ”Ai bussilla pääsee nykyään Vänrikinmäelle?” Robert hymähtää ja lusikoi lisää muroja suuhunsa, keskittyen sitten silmäilemään pöydällä olevan mainoslehden tarjouksia. Äidin raskas avainnippu kilisee eteisessä kun se nappaa sen mukaansa piirongin päältä. Sitten se huikkaa, ”No eikun sinne Seppeleeseen, sinnehän se muutti eilen,” ja, ”Laitellaan viestiä, moikka,” ennen kuin ulko-ovi avautuu ja sulkeutuu sen sanojen perässä. ”Seppeleeseen,” Robert toistaa tyhjälle asunnolle. ”Sinnehän se muutti eilen,” se kaikuu, ja katsoo ikkunasta kuinka äiti peruuttaa autoaan pois pihasta. (Seppele on… Seppele. Robertin sydän paukuttaa kylkiluita vasten raivokkaasti kun se ajattelee Seppelettä ja mitä kaikkea Seppeleen tallinovien takana on tapahtunut.) Linja-autolla pääsee yhä Seppeleen lähettyville. Ketään ei jää samalla pysäkillä, mutta Robert vetää anorakkinsa kaulusta silti korkeammalle ja painaa pipoaan syvemmälle. Lumi narskuu sen kenkien alla ja pakkaspäivä saa nenänpään kipristelemään. Se ei osaa tarkalleen nimetä sitä outoa möykkyä, joka sen vatsanpohjassa vetelee kärrynpyöriä, mutta tuntee sen kyllä sitäkin paremmin. Morbid curiosity, Robert järkeilee, se se on kun saa poikaparan lauantaina talsimaan pitkin tuttua tienvartta. Se muistelee viimeisintä paluutaan Seppeleeseen, silloin kun Harry oli muuttanut Suomeen, ja epämukavat väreet hiipivät sen selkärankaa pitkin. Kolmas kerta toden sanoo, kait. Ei sillä, että Robert alkaisi nyt käydä taas tallilla. Tai ratsastamaan. Ei, se kävisi vain juoksuttamassa hevosen koska äiti pyysi ja koska se sama äiti haki pojan Kallasta kotiin kyselemättä ylimääräisiä. Sen verran se on vähintäänkin äidilleen velkaa. Eihän sen tarvitsisi puhua kenellekään. Ehkä kukaan ei edes tunnistaisi — ehkä kukaan tuttu ei enää edes olisi siellä. Sormia tumppujen sisällä kylmää, joten Robert sulloo ne housujensa taskuihin, yhä syvemmälle takkinsa kaulukseen kasvonsa piilottaen. Tietä ei oltu aurattu vielä, ja pojalla on vaikeuksia pysyä jonkun auton jättämässä, kapeassa rengasurassa. Silti, Seppeleen risteyksessä kun auto on matkannut toiseen suuntaan ja Robert on menossa toiseen, se alkaa vähän kaivata sitä uraa siinä märässä lumessa harppoessaan. Seppeleen pihalla on autoja, mikä on sinänsä hassua — eihän Seppeleessä ollut viikonloppuisin niinkään ratsastustunteja. Maneesiinkaan ei matkannut kavionjälkiä, ja piha vaikuttaa muutenkin poikkeuksellisen autiolta. Tai, poikkeuksellisen ja poikkeuksellisen, eihän Robert tiennyt. Seppelehän oli saattanut mennä vaikka konkurssiin ja muuttanut toimintamuotoaan kokonaan. Ehkä se ei ollut enää edes ratsastuskoulu. Seppeleessä tuoksuu samalta kuin vuosia sitten. Näyttääkin samalta, tai ehkä nostalgia tekee tepposiaan. Hiljaista siellä on tähän aikaan päivästä, hevoset ulkona ja vakiokävijät ties missä, ja Robert ottaa itselleen hetken jos toisenkin tavatakseen muutamia tuttuja nimiä karsinoiden ovissa: Lasse, jonka omistaa Kaspian Franssi, sekä Bonnie, joka on yhä Salman. Muita nimiä Robert ei äkkiseltään yhdistä, ja jos sen jalat pysäyttävät sen hetkeksi Harryn vanhan karsinan eteen, niin ainakaan kukaan ei ole sitä näkemässä. Tallin pääkäytävälle on helppo sujahtaa, ja Kosmoksen karsina löytyy ennemmin kuin myöhemmin. Kosmos, kylttiin on kirjoitettu, ja nimen alla on äidin käsialalla sen nimi ja puhelinnumero. Maria Ketonen, Robert tavaa ja katsoo pyyhittyjä suhruja nimen taustalla — montako kertaa äiti on alkanut kirjoittaa Harrington ennen kuin on muistanut tyttönimensä? Pojan suunpieli nytkähtää ajatukselle, ja ennen kuin ajatus pääsee sen pidemmälle, käsi tarttuu sähkönsiniseen riimunnaruun ja nykäisee sen matkaansa. Kyllä se hevonen pihalta löytyisi, kyllä Robert nyt muistaa miltä Kosmos näyttää ja millainen loimi sillä oli ollut Vänrikinmäellä. Tallin ovi avautuu ennen kuin Robert ehtii edes tarttua kahvaan. Sitten kuluu monta pitkää sekuntia kun Emmy katsoo Robertia ja Robert Emmyä. ”Robert,” Emmy sanoo lopulta. Sanoo. Ei kysy. Sitten se päästää irti ovesta, joka painautuu raskaasti kiinni, ja sitten on vain hiljaisuus, ja Robert, ja Emmy, ja Robert ja Emmy ja Seppele. ”Kosmos on varmaan ruunien kanssa,” Robert sanoo, koska ei se tiedä mitä muutakaan sanoa. ”Se on kolmosessa yksin,” Emmy kertoo ja katsoo riimunnarua pojan kädessä. Sitten se nostaa katseensa takaisin ylös ja hymähtää, ”En tiennytkään, että se on sun hevonen? Missä Ha—?” ”Se on äidin,” Robert keskeyttää ja samalla hengenvedolla tarttuu ovenkahvaan ja pujahtaa ulos kirkkaaseen talvipäivään ennen kuin Emmy ehtii esittää mitään jatkokysymyksiä. Sehän ei kenellekään kertoisi yhtään mitään Harrietista. Ei niiden tarvitse tietää. Ei niillä ollut oikeutta tietää enää. Kosmos on juuri siellä missä Emmy sanoikin sen olevan, kolmostarhassa hamuilemassa olemattomia heinänkorsia loimi mahaa vasten pinkeänä. Hetken Robert vain katselee ruunaa aidan takaa. Kosmos on pienempi kuin Harry oli, mutta siinä on jotain samaa silti. Ehkä se on se, että kumpikaan ei ole koskaan näyttänyt ulkoisesti miltään megaluokan superkilpurilta. Toisaalta, eihän Harry nyt koskaan ollutkaan ollut sitä — ei vaativan koluamista kotimaassa voinut juurikaan kutsua edes kilpailemiseksi. Ja eihän Kosmoskaan ole kilpuri: tokkopa äiti sillä innostuisi enää kilpailemaan. Ruuna ei kiinnitä portin avautumiseen tai sitä kohti tulevaan ihmiseen mitään huomiota, niin paljon tärkeämpiä on viimeisetkin heinäjämät, mutta kun riimunnaru napsahtaa kiinni riimuun ja nykäisee vähän, se kyllä jättää hamuilun sikseen ja ottaa jo laiskan askeleen eteenpäin. Robert ei liiku. Ruunakaan ei. ”Funny how the world works,” Robert mutisee ja taputtaa Kosmoksen kostunutta kaulaa. ”You were supposed to be here and then you weren’t, and now here you are anyway.” Kosmos räpäyttää silmiään ja katselee jonnekin kaukaisuuteen, mutta muuten se ei noteeraa Robertin sanoja tai eleitä mitenkään. Jostain syystä se saa pojan hermostuneen sydämen vähän rauhoittumaan. ”Let’s go,” se sanoo ja lähtee talsimaan omia jalanjälkiään takaisin portille, ja Kosmos seuraa. Se on tavattoman säyseä, mutta jollain tavalla myös mitäänsanomaton, ja yhtäkkiä Robert muistaa Kerstin, joka oli hankkinut ruunalle lampaankarvaiset, pehmeät jännesuojat. Ihan vain, että joku oli halannut sitä. Tai edes sen jalkoja. Robert ymmärtää, tavallaan, kun se kääntää Kosmoksen karsinaansa, vetää loimen sen päältä ja harjaa sen paksumman puoleisen talvikarvan ripeästi. Hevonen tuntuu lämpimältä loimen alta, Robert huomaa ja antaa kätensä seurata sen tasaista selkää yhden viipyilevän hetken ajan. Ruuna ei turhia liikehdi tai kuikuile, kunhan seisoo paikoillaan ja antaa Robertin puhdistaa sen kaviot, sukia sen pään, selvittää sen lyhyen harjan. Daniel sanoi joskus, että Kosmoksesta olisi vaikka ratsastuskouluhevoseksi. Robert ymmärtää hyvin miksi. Liina on jätetty karsinanoveen roikkumaan eikä Robert vaivaudu suitsimaan hevosta. Emmy on kadonnut jonnekin, ja poika käyttää tilaisuuden hyväkseen: se kävelee hitaasti ja katsoo karsinoissa olevia nimiä yksi kerrallaan. Se tunnistaa vain yhden: Rösti. Uteliaisuus vie voiton ja Robert taluttaa Kosmoksen ohi uloskäynnin, toiselle puolelle käytävää. Siellä pojalle tuttuja nimiä on enemmän, kuten Laila, Charlie ja Windi. Robert kääntää Kosmoksen ympäri ja matkalla kentälle se huomaa miettivänsä ihmisiä hevosten takana. Anni, Alviina, Cella. Cellaa se oli nähnyt viimeksi Kallassa, mutta sekin oli unohtunut siinä missä kaikki muutkin. Käviköhän Anni vielä Seppeleessä? Entä Alviina? Joko se oli saanut haaveilemansa oman hevosen? Vai oliko se vieläkin hapannaamainen tuntiratsastaja ja tallityttö Seppeleen nurkissa? Kosmoksen askellus kentällä on laiskaa. Se luo itselleen uraa yön aikana sataneessa lumessa vaivattomasti mutta laahustellen, ja Robert antaa sen mennä menoaan. Se on vähän pulskassa kunnossa, ja paksu talvikarva näyttää nuhruiselta niistä kohdista mistä loimi oli painanut sen latteaksi. Suomalainen puoliverinen Sinevasta, Robert hymähtää itselleen ja naksauttaa kieltään. Kosmoksen askeleeseen tulee kiire, mutta se ei siirry raviin ennen kuin uudesta pyynnöstä. Se liikkuu ravissa letkeämmin kuin käynnissä, kroppa pitkänä aivan kuin sekin tietäisi, että kyse on muuttopäivän jälkeisestä verryttelystä eikä mistään sen enemmästä tai vähemmästä. Mitä enemmän Robert pyörii ympyrää Kosmosta katsellen, sitä enemmän se pitää hevosesta ja sen piittaamattomuudesta. Kouluhevoselta ruuna ei näytä kuin hetkittäin, poikaa huomaa yhtäkkiä ajattelevansa Kosmoksen kauniisti pyörivää laukkaa katsellen. Se ei kerää turhaa ilmaa alleen tai polje liikoja — energiatehokas, Aliisa olisi varmasti sanonut kaunistellen — mutta sen askellajit ovat selkeät ja potentiaaliset, ja se liikkuu rauhallisesti kaulaansa venyttäen. Se varmasti kokoaa hyvin, Robertin ajatukset ehdottavat. Pojan on pakko pudistella päätään. Ne vaihtavat suuntaa. Pyörivät lisää, käynnissä, ravissa. Vähän laukkaa. Pyörivät vielä toiseenkin suuntaan. Sitten Kosmoksen askeleessa tapahtuu millisekunnin töksähdys, ja sen pää nousee hetkellisesti. Se ei kuitenkaan pysähdy, mutta Robert pysähtyy kun näkee pitkän letkan hevosia kävelemässä metsänreunasta kohti pihaa. Liina alkaa kiertyä pojan ympärille ja liike nykäisee lopulta Kosmoksenkin käyntiin, jättäen Robertille muutaman sekunnin aikaa kerätä liina käsiinsä. Jono ratsukkoja suuntaa kohti tallin edustaa, keskustelun äänet kaikuen rakennuksien seinistä takaisin pakkasilmaan, ja Robert kehottaa Kosmoksen reippaampaan käyntiin. Se siirtyy sievästi ja jatkaa elämäänsä sen kummempia muista hevosista häiriintymättä, ja Robertkin voi hetkeksi kääntää selkänsä seppeleläisille. Juoksuttamisessa, tai ylipäätään ympyrän pyörimisessä on toki se huono puoli, että selkäänsä ei voi kääntää ikuisesti. Robert ei tiedä miksi, mutta ensimmäisenä se tunnistaa Aleksanterin. Hevosta parhaan ystävänsä— entisen parhaan ystävänsä alla se ei tunnista, mutta se ei ole Punkku eikä varsinkaan Myntti. Samannäköinen kuitenkin, jollain tavalla: tumma, puoliverisen näköinen ja korkuinen. Aleksanterikin on samannäköinen kuin ennenkin: se on Allu. Elämä tuntuu tietyllä tavalla hidastetulta filmiltä, kun Robert katsoo Aleksanteria ja Aleksanteri Robertia, ja Robert ei tajua että se tuijottaa kunnes sen oma huppu tulee tielle ja se on pakko taas kääntyä hevosensa tahdissa. Tällä kertaa se painaa katseensa Kosmoksen kavioihin ja niistä kopsahteleviin tilsoihin, eikä se katso enää Aleksanteria. On kuin ei olisikaan, koska niinhän se on: Robert ei ole enää täällä, ei sillä tavalla kuin oli joskus, eikä Aleksanterin tarvitsisi vaivata sillä päätään.
|
|
|
Post by Robert on Feb 25, 2022 21:46:49 GMT 2
|
|
|
Post by Robert on Jun 17, 2020 21:12:55 GMT 2
“Hermostuttaako sua?”
Cellan ääni oli vähän varuillaan kun ne seisoivat kummallisessa pihassa. Jo se, että Liekkijärven kokoisessa pitäjässä saattoi piileskellä talo, jonka pihassa kumpikaan noista nykypäivän kallalaisista ei ollut ikinä seisonut, oli vähän kummallista.
“Joo”, Robert myönsi ennen kuin se ehti kieltääkään, mutta Cella vain nyökkäsi, käsi Robertin nihkeällä selällä työntäen sitä eteenpäin, ja kääntyi sitten takaisin kyydin tarjonneen ystävänsä puoleen, auton avonaiseen oveen rennosti nojaten.
Periaatteessa Robertia ei pitäisi ahdistaa. Se puski tärisevät kädet lohenpunaisten shortsiensa taskuihin, sormet siellä olevien esineiden ympäri kietoutuen kuin jotain päänsisäistä inventaariota tehden.
Aleksanterin olan yli Robert näki ensimmäisenä Inkerin, kuin universumi olisi asentanut jonkun sairaan magneetin sen sisälle. Vähän samalla tavalla kuin miten kompassi osoitti aina pohjoiseen. Robertia alkoi naurattaa maailmankaikkeuden ironia, ja kun Allu veti sen perässään peremmälle taloon, se työntyi Inkerin ohi kuin sitä ei olisi olemassakaan.
Allu kysyi Cellasta, koska Allu oli rikkinäinen levy, ja Robert katsoi ystäväänsä tarkkaavaisesti keittiön pöydän yli. Siellä istui myös kolmas poika, pitkähiuksinen ja partakasvoinen sellainen, mutta nuori, ja Robert antoi katseensa harhailla maailmanlopun alkua odottavasta Allusta siihen. Robert hymyili sille, katse toisen huoliteltujen naamakarvojen siistejä linjoja seuraten kunnes sen silmät lipuivat laiskanpulskeasti takaisin Alluun ja kaljaan Allun kädessä.
“Me asuttiin yhdessä”, Robert jatkoi, kylmän pullon lasinen suu miltei omaansa vasten. “Liian kauan.”
Robert virnisti tavalle, jolla Allun naama venähti, ja kurottautui potkaisemaan sitä hellästi jalkaan pöydän alla. Se antoi bissen huuhtoa hymyksi haalistuneen virneen rippeet huuliltaan ja siirsi katseensa sitten Mannyyn. Nimi kaikui sen päässä hassusti kun Robert juoksutti kieltä hampaidensa purupintaa vasten mietteliäänä. Liekkijärvi ja sen maahanmuuttajavetoisuus, poika ajatteli huvittuneena.
“Arktikia”, se toisti mitä Allu oli aiemmin sanonut. “Sehän on pikkuponi.”
Sanat kalskahtivat ikävästi Robertin omissakin korvissa, joten se yritti taikoa kasvoilleen pahoittelevan ilmeen, ehkä jopa jotain hymyn kaltaista, ja samassa sen katse harhautui toisessa huoneessa päätään musiikin tahdissa keinuttavaan Inkeriin.
Inkeri ei näyttänyt onnelliselta, eikä Robertkaan ollut, ja hyvä niin.
Kaikki oikein maailmassa, poika ajatteli ja kallisti pulloa uudelleen huuliaan vasten.
|
|
|
Post by Robert on Jun 9, 2020 0:50:25 GMT 2
No tottahan pööperttikin paikalla
|
|
|
Post by Robert on Apr 9, 2020 18:34:15 GMT 2
|
|
|
Post by Robert on Feb 28, 2020 4:06:05 GMT 2
Pöpölle Neo ja aika 4! iik
|
|
|
Post by Robert on Oct 30, 2019 17:55:42 GMT 2
Tervetuloa Ruunaankosken tilalle!
Tämä kuvitteellinen hevoskeskus palvelee sinua Etelä-Suomen sydämessä - ajomatkaa Liekkijärveltä on vaivaiset puolitoista tuntia suuntaansa. Tilalla on kaikki mukavuudet ja lajinharrastusmahdollisuudet. Ruunaankosken tila on ehdottoman realistinen! Kilpailut ja tapahtumat mukailevat todellisuutta. Tarinaharrastajille tarjotaan tarinoinnin tueksi mm. kilpailijatiedote aikatauluineen aina kilpailuissa. SarjakilpailutJännittääkö vielä suuriin kekkereihin kuten Power Jumpiin osallistuminen? Kaipaatko pienemmän tason kilpailuita? Haluatko totuttaa ratsukkoasi sarjakilpailujen makuun? Ruunaa on ollut jo vuosikymmenet koti kuvitteelliselle ratsastusseuralle nimeltään Ruunaan Urheiluratsastajat eli RuUR. RuUR on järjestänyt ensin seuransisäisinä sarjakilpailuina Ruunaan Maljan ja Ruunaan Silinterin, sekä myöhemmin Silinterin yhteyteen lisätty amatöörikilpailu Ruunaan Kypärä. Historian havinaa Ruunaankosken tilan arkistoista: vuonna 2001 sai alkunsa humoristisesti Ruunaan Silinteriksi nimetty sarjakilpailu, jossa ratsukot kilpailut Prix St Georges -tasolla hallikaudella. Myöhemmin, vuonna 2014 haluttiin avata kilpailut myös amatööriratsukoille ja mukaan tuli pienempi sarja, Ruunaan Kypärä, joka käydään vaativa B -tasolla. Ja tänä vuonna mokomat mittelöt on avattu myös ulkopuolisille ratsukoille! Ensimmäiset osakilpailut on jo käyty, mutta pisteitä jaetaan avokätisesti ja kärkikahinoihin pääsee nopeasti jos on tahtotilaa!! Kyseessä on villit kouluratsastuskilpailut. Sarjakilpailu on hallikauden aikana käytävä kilpailu, ja joka kuukausi on yksi osakilpailu, sarjan huipentuessa finaaliin maaliskuun päätteeksi. Kaikki osakilpailut ja finaali käydään Ruunaankosken tilalla. Kilpailijoilla on osakilpailujen ja finaalin ajan mahdollisuus majoittua hevosineen tilalla. Lue lisää sarjakilpailustaKylän nimeä kantava kilpailu on saanut alkunsa jo 80-luvulla, jolloin kilpailu oli enemmän leikkimielinen ja paikallisten ratsastajien kesken käytävä kilpailu. 2010-luvulla esteratsastuskilpailuja haettiin 3-tasoisiksi ja markkinoitiin myös Ruunaan ulkopuolisille ratsukoille. Hiljalleen kilpailun maine on noussut, ja etenkin kesäkauden ulkokilpailut ja joulukuussa käytävä hallifinaali ovat keränneet kiitettävästi osallistujia. Kyseessä on ulkokauden starttaava sarjakilpailu, joka käydään pitkin kesää Ruunaankosken derbykentällä, ja se huipentuu suureen finaaliin kauden päätteeksi. Lue lisää sarjakilpailustaVuoden 2019 kilpailut9.-10.11. 3-tason esteratsastuskilpailut17.11. 2-tason kouluratsastuskilpailut30.11. 2-tason esteratsastuskilpailut14.-15.12. Ruunaan Silinteri & Kypärä, kolmas osakilpailu22.12. 2-tason kouluratsastuskilpailut29.12. 2-tason esteratsastuskilpailutRuunaankosken tila toivottaa kaikki seppeleläiset tervetulleeksi kilpailemaan <3 Myös ratsastuskoulutasoisille löytyy luokkia.
|
|
|
Post by Robert on Aug 28, 2019 18:14:37 GMT 2
30.8.2019, Seppele, viimeisen kerran
Robertin sisällä muljui ikävä tunne. Se haki paikkaansa tiukentuneessa kropassa, luikerteli sisäelinten välissä, kumisteli tyhjää vatsanpohjaa. Yleensä vastaavissa tilanteissa se tunsi kämmentensä hikoavan ja sydämensä tahdin kiihtyvän, mutta tänään ei: poika, tai ehkä se oli jo nuori mies kaikkien näiden vuosien jälkeen, tunsi olonsa vain tyhjäksi kuoreksi.
“Oliko sulla joku suitsipussi näille kangille?” Jutta kysyi.
Sen ääni oli sellainen kuin aina: pehmeä, lämmin, vilpitön. Mutta siinä oli särö, ruma lovi keskellä lausetta, ja sieltä tihkui jotain muuta: surua, pettymystä, jonkin merkittävän loppu.
Sitä tämä todellakin oli: jonkin merkittävän loppu.
Robert katsoi Juttaa.
19-vuotiasta Juttaa, jonka kasvot eivät olleet enää huolettomat eikä hiukset sottaisesti nutturalle kietaistuna. 19-vuotiasta Juttaa, joka etsi vieläkin töitä ja jonka ensimmäinen oma hevonen oli pitänyt lopettaa alkuvuodesta ja jonka hoitohevonen lähtisi toiselle tallille.
15-vuotias Jutta oli neljä vuotta sitten seisonut posket punottaen, hiukset räntäsateesta kosteina Harryn karsinalla. 15-vuotias Jutta, joka oli juuri aloittanut lukion ja joka oli juuri saanut kuulla pääsevänsä ratsastuskoulullaan yksityishevosen hoitajaksi.
“Robert?”
Räpytellen silmiään, Robert havahtui ja nosti laatikkoon viikatun suitsipussukan hoitajalle. Jutta otti sen vastaan, mutta Robert ei päästänyt irti.
“Kai tiedät, että nää vuodet ei olisi ollut mitään ilman sua.”
Tai että me ei edes oltaisi enää tässä ilman sua, jäi sanomatta, mutta se leijui raskaana ilmassa niinkin. Se muistutti rikkoutuneesta jalasta, vaikeista varsa-ajoista, treenien pohjamudista ja ylimmistä huipuista, Jutan kainalosauvoista ja Robertin tummista demoneista.
Jutan katse haki jotain pojan kasvoilta, silmät piirteiden välillä hyppien. Sitten se katsoi alas, tallin satulahuoneeseen levinnyttä tavarakaaosta, ja Robert oli varma, että pian kyyneleitä virtaisi. Ajatus sai sen epämukavaksi jo valmiiksi.
Mutta Jutta kohotti katseena kyynelittä. Sen toinen suunpieli nytkähti vaisuun hymynkaltaiseen, ja se laski kanget kädestään tavaravuoren päälle. Sitten tyttö veti Robertin tiukkaan halaukseen. Se empi hetken, mutta kuten aina: Jutta antoi sille aikansa ja luottamuksensa, ja lopulta kaksikko, team Harry, seisoi keskellä satulahuoneen tavarakaaosta toisiaan rutistaen.
Henki ei meinannut kulkea, mutta ei siksi, että Jutta Wuopion kädet rutistivat Robertin vyötäröä kuin otteen irtoaminen veisi kuolemaan. Ei, henki ei meinainnut kulkea, vain siksi, että Robert Harrington tiesi hetken olevan viimeinen lajiaan.
Sitten team Harry menisi ja kuolisi sukupuuttoon, vaipuisi unholaan vuosien kuluessa, ja lopulta kolmikon neljä yhteistä vuotta Seppeleessä olisi vain pisara valtameressä.
“Kai me nähdään vielä”, Jutta hengitti Robertin solisluuhun.
“Of course.”
Vaikka ne molemmat tiesi, etteivät näkisi kuitenkaan.
Promises like that, they were just that: just promises.
|
|
|
Post by Robert on Jul 25, 2019 2:11:46 GMT 2
24.7.2019
Koska keskiviikkoillat tapasivat olla kosteita niin kauan kuin Robert saattoi Liekkijärven ajoiltaan muistaa, oli se jatkanut perinnettä Mikaelan katoamisesta huolimatta. Kyllä aina joku keskiviikkobisseille lähti, oli se sitten Aleksanteri tai sen parempi puolisko Cella, Inkeri tai, no, niin. Ketä niitä ystäviä sitten lopulta olikaan? Tänään: ei ketään. Niinpä Robert istuu yksin. Sen sormi juoksee ympyrää lasin reunalla, katse seuraten hiljalleen kuplivaa olutta. “Jos sä tulit tänne juomaan niin juo, saatana”, tuttu baarimikko hymähtää. Robert katsoo sitä, ehkä jokin haaste silmissään pilkahtaen, ja nostaa tuopin huulilleen. “Käskystä.” Niinpä se juo yksin. Juo, juo, juo, ja olut valuu sen kurkkuun kuin vettä vain. Vähän kuten kaikki harppauksen otetut edistysaskeleet viimeisten kausien aikana. Sekin valuu, kankkulan kaivoon samaa vauhtia mitä Seppele, tai se mitä siitä oli enää jäljellä, haihtuu olemattomiin. Termi “people person” ei ole ikinä kuvannut Robert Harringtonia. Päinvastoin, se on aina kokenut olevansa erakko, jonkin sortin tunkeilija. Se on aina kokenut, ettei kuulu tänne, tai sinne, tai minne nyt se on sattunutkaan laskeutumaan. Joskus se muistaa lämpimät kahvit ja keskustelut tallin yläkerrassa, liian monta ihmistä liian pienen pöydän ympärillä, sata keskustelua samanaikaisesti ristiin ja rastiin. Joskus se muistaa satunnaisia maastokävelyitä, hetkittäisistä päähänpistoista syntyneitä uimahyppyjä hevosten selästä. Joskus se muistaa tämänkin baarin loossin, johon oli ahtautunut sekalainen ja liian kovaääninen joukko ihmisiä, joita ei yhdistänyt alunperin monikaan muu asia kuin Seppele. Sellaisen kun on kerran kokenut, sellaista voi jäädä helposti kaipaamaan. Mutta, Robert Harrington ei ole “people person” sanan missään merkityksessä. Siksi sen ei sovi ikävöidä ihmisiä, haikailla mennyttä. Ja sitä paitsi, eikö se ole tottunut tähän? Tottunut kerta toisensa jälkeen rakentamaan elämänsä alusta, uudelleen ja uudelleen, kerta toisensa jälkeen. Mutta milloin se oppii, ettei sitä sovi rakentaa muiden varaan? People will let you down.Puhutaan usein, että tummat silmät, ruskea tukka. Robertin katse osuu vaaleisiin silmiin, ruskeaan tukkaan, ja sitä melkein naurattaa ironia: oliko sillä tyyppi? “Shit”, pisamien valtaama poika mumahtaa, “tequilaa? Laita kaks.” Konsta Jortikka oli ensin ollut hauska vitsi. Se harrastaa teatteria ja kalastusta ja uintia ja soittimia, ja sillä on soutuvene, jonka nimi on Sirkka-Liisa, oli saanut tytöt nauramaan. Robert ei ollut varma, missä vaiheessa Konstasta oli tullut kulmakivi sen elämän perustuksiin. Varmasti varkain, huomaamatta: Konsta oli ängennyt itsensä väliin ja tehnyt kotinsa sinne kysymättä. Ehkä siksi oli sattunut poikkeuksellisen paljon kun se oli lähtenyt. Ehkä siksi Robert kokee nyt tarpeelliseksi työntää sen baarin vessan seinää vasten. Konsta on aina ollut raamikkaampi kuin se itse, mutta yhtäkkiä, Robertin katseen alla se vaikuttaa pieneltä. Miten siinä oli käynytkään? Konsta jätti Robertin, Robert jätti Konstan? Kuka niitä muistelee, ajattelee Robert, ja sen sormenpäitä polttaa. Jokaista luuta ja ydintä kihelmöi, eikä se saa pysäytettyä sormiaan kun ne kurottavat kohti tutun päivettynyttä ihoa. Se ei tapahdu kuten elokuvissa (kiireessä, seinää vasten töystäyinä selkinä, vaatteita rutistavina nyrkkeinä, toisiaan kolhivina hampaina), vaan se tapahtuu kuten Robertin kaltaiselta tyypiltä saattaa odottaa (hitaasti, kysyvästi, tunnustelen hentoa kello viiden varjoa, kesähelteistä nihkeää selkää hädin tuskin koskeva käsi). Silti, kuitenkin, se lopulta tapahtuu kuten elokuvissa: Robert herää, Konsta ei; Robert lähtee, Konsta jää. Kauluspaita käsivarrellaan, teeppari aamupäivän auringosta jo hikinen, Robert estää Konstan numeron puhelimestaan. Miksi se on vielä siellä, siihen Robert ei osaa vastata. Eikä siihen, miksi se lähettää seuraavan viestin.
|
|
|
Post by Robert on Jun 13, 2019 11:11:35 GMT 2
jun 9, 2019— study in parallels
one could say he’s on friendly terms with panic. it’s an awfully familiar feeling, one he often doesn’t shy away but lives with, but this one’s got new hues. it has little to do with him, and all to do with what he wakes up to.
what does he wake up to? a) a girl with tan skin b) long legs tangled with his c) rather unfamiliar sheets d) all of the above
panic rumbles in his chest with such force it sends his heart stumbling all over its cage of ribs. it’s a different kind of sensation, compared to the one with clammy hands and nervous tongue. suddenly, he finds himself out of breath despite having done nothing at all. his heart, however, has ran something akin to a marathon.
arm numb under her head, he fears to move.
there’s sun peeking in from the basement windows. they paint the ceiling all shades of golden, and he tries outlining them with his gaze, a mere distraction to sort his overheated brain out. something fuzzy pokes around the edges of it, white noise fading in and out, in and out, in and out.
she doesn’t seem to mind when he braves an inch, then another one, and another after that. the bed whines, an unfortunate squeak in the quiet morning, as he gets up. the apartment feels strange, all of the sudden—like he’s doesn’t know the place, but he’s been there before.
there are clothes scattered all over the apartment. shorts merely tossed away and shirts dropped in a rush, a bottle of wine spilled on the table.
he blinks, cheeks flushing pink as he hurries to his clothes: shorts, shirt, cap… hadn’t he worn underwear? in another rush of panic, he pulls up his shorts nevertheless, his hands trying to find the sleeves of his shirt.
that’s when the bed creaks, followed by, “morning.” her smile is as soft as her greeting, and he averts his eyes as she untangles her bare body from the sheets. the more he focuses on buttoning his shirt, the more the small buttons slip away from his fingers.
“do you want coffee? aspirin? both?”
there’s a smirk playing on her lips as she moves closer, and he’s envious of the ease in her bones. she touches him on her way to the kitchen, just a soft hint of touch on his arm, but it makes him shudder, almost spook—”tea’s fine”, he blurts, more as a safe mechanism, a distraction, than to reply to her question, and he regrets it the moment the words rush out: “i mean, no, i’m okay, i should be well on my way, honestly, i’ve overstayed my welcome, uh, so, yeah.”
but she’s already shuffling in the kitchen, and he’s standing there with a god damn basecall cap in his hands, searching for her eyes.
he can’t swallow it down. “sorry.”
sarah reyes laughs.
“sorry? for sleeping, or the sxx?” she merely humours him, and her features soften when she looks at him, “which flavour tea you’d prefer? i think i have a few options.”
he shakes his head, soft. “no, honestly, i gotta go.”
despite the words, he finds his legs unable to carry him to the door, or anywhere near it. they stay put, and he doesn’t move. he’s fiddling with the buttons of his shirts, fingers finally getting the hang of it and working them one by one, only leaving the two top ones alone. the rest of them, they’re buttoned awry.
there’s an awkward beat of silence, filled only with her working around in the kitchen. he thinks of f()cking her, the way he had her pinned against the sheets, a hand in her hair, mouth on neck, collarbone, anything. he thinks of f()cking her, and he struggles for a moment.
“both.”
sarah smiles, all null, and he thinks there’s a song called that, sarah smiles.
“well, neither of us can change what happened”, she starts, and suddenly, she’s so very close. his eyes wander, desperate to study her features. “but i do agree, it was a stupid thing to do.”
he can’t help but let his gaze fall down, on to her lips, as she bits down, chewing on the pink flesh as her amber eyes search his. there’s an idle wonder floating around his mind: what is she looking for?
“still”, and her bottom lips goes free, “i’m sorry to tell you i regret nothing.”
she’s terribly relaxed and he’s not even close—a smile plays tricks on her lips as she leans against the kitchen counter, seemingly at ease as she brushes a hand through her short hair. “you need a ride? i need to go get breakfast, i can take you on my way.”
“no!” he hurries, eyes shifting from her to the door and back again. he opens his mouth, ready to ask about his f()cking underwear, but hesitates. “no, it’s fine. i’ll go.”
and this time, he does go. all the way to the door, a firm grip on the handle an all, until.
“uh”, he turns to look at her, “you don’t happen to know where he lives, aleksanteri?”
sarah shakes her head softly, and she seems somewhat fond, an it twists his insides like a corkscrew. her smiles is there, though more or less null again. “but if you remember what’s in the neighbourhood, i think i can find it. if you still want my help?”
“f()ck”, he murmurs, mostly to himself as he pats down his pockets. his phone’s there, but as he pulls it out, it’s dead. he shoves it back into his shorts, admits his defeat with a small, “i guess.” the cap comes off as the boy runs his hands through his hair. he shouldn’t, really, really, really shouldn’t. then again, had that stopped him, anyway?
f()ck, he hates himself and his stupid god damn f()cking c()ck.
slowly suffocating in self-hatred, he watches as sarah collects her things, with all the time in the world, and finally, as she’s slipping her sneakers on, she looks at him like there’s something funny.
“you think you need those too?”
and her finger points to the boxers, neatly folded over the back of a chair, as if to dry. his eyes wander, from her dropped gaze to the boxers and to her, again, and heat strikes his skin at once.
“yes”, he admits through gritted teeth and takes a few determined strides to stuff the briefs in his pocket, not too comfortable going commando but unwilling to change there with her present. she’s probably seen enough of him, already.
“look”, he starts. his hands rub together, clammy all of the sudden, and he’s tired. “can we go? i shouldn’t—i should have never come, just… do you have, dunno, a group convo, or something? maybe find out where he lives? i can walk, honest, there’s no problem.”
sarah considers. she’s leaning against the doorway, a solid wave of calm.
“no”, she then says, “or, i mean yes, we have, but he’s not in it. i’ll take you, it’s no bid deal. we’re still friends, robert. or at least that’s what i hope, or was the sxx so bad you never want to see me again?”
“don’t say that”, he murmurs, painful, eyes directed anywhere but at her.
“do you want your beer from upstairs?”
“sure”, he sighs. he feels eleven shades of defeated, oddly not too embarrassed, and he finds the point in her words. “i didn’t mean that, y’know.”
stuffing his hands in the pockets of his salmon shorts, shifting from his heels to his toes and back again, he carefully finds sarah again. and what can he say? he’s unsure, lost, and it’s all on display right there, on his face. biting the corner of his lips, he replaces the cap on his head and searches her eyes for something. help, closure, solace? who knows. he sure doesn’t.
here’s what he knows:
1. slugs have four noses. 2. a human heart, on average, beats over a hundred thousand times a day. 3. he’s f()cked sarah reyes.
“why are we doing this?”
sarah shifts. there’s an odd change in her presence, almost as if she’s suddenly uncertain, uncomfortable. she seems to want to give him an answer, ponders it as she swallows, hard, before returning his gaze.
“i don’t know. i can’t give you any answers even though i know you deserve them”, she says. “can’t it just be what it is? do we really need to know why?”
he doesn’t answer, merely winces. he remembers this conversation, the one he had at the stables, hidden behind the hay in the attic. it’s terrible to be on this side, he realises, and the inhale he takes is sharper than he’d like.
sarah grows bored of waiting and starts towards upstairs. her voice is blank when she speaks again, “i think your shoes are up there as well.”
“someone’s gonna get hurt.”
it seems like his voice echoes in the staircase, in the heavy air between the two. he looks up at her, from the foot of the stairs, and he’s truly sorry now, wincing through it.
there’s a terrible, terrible feeling in his gut—someone going to get hurt, and oddly enough, he’s not thinking of the two standing in the staircase. his mind drifts, so far away sarah’s sudden proximity makes him flinch.
“someone always gets hurt, robert, that’s life”, she says, her tone heavy. “i’m not asking for your love here.”
he swallows at the word. love, right. because this, they had always been about f()cking, right? just some primal instinct to put your d()ck somewhere, anywhere, whether it’s his best friend of god knows how many years or a girl he barely knows.
“alright”, he accepts, nods even. “good. ‘s kinda hard to come by.”
“i know. let’s just get your beer, worry about the world later, yeah?”
this isn’t about the world, he wants to say, this is about us. but all that comes out, is, “sure.”
it’s quiet as he walks up the stairs, a terrible hangover pounding his head like that one dude pounds the punching bag in the gym: unforgiving, relentless, some odd shade of desperate, even. he’s not sure if it’s that, or merely closing in on her, that’s making the walk worse, more difficult than he’d like.
pushing past her, he finds himself scraping along the walls, her proximity suddenly undesired. nevertheless, that’s where he stops: his back against the wall, both literally and figuratively.
“i don’t know about friends.”
his voice is soft. it’s the kind of tone one would find in an apology. a tone to mellow disappointment, soften the blow, ease it.
“you don’t know what about friends?”
“come on”, he urges, pained. the confusion is an easy find, painted on her features like a jackson pollock—all over and everywhere. “you know i can’t be your f()ckin’ friend.”
his hand finds the back of his neck, rubbing at it to mend the awkwardness, the baseball cap rising and falling on his forehead, following his movements to a tee. and it’s not funny, per se, even less funny when considering the very situation, but he chuckles anyway: “or, that exactly, yeah, sure.”
sarah doesn’t follow, harsh lines not bending into amusement.
“are you suggesting we’re just friends with benefits, without the friend bit?” and he thinks she blushes, “just benefits?”
“c’mon”, he begs not to have to say it out loud. the pink idles on her cheeks, and he wonders if it’s anger rather than embarrassment. he doesn’t want to know, instead, he chuckles, dry and incredulous, obviously lacking humour: “what, you want to, i dunno, facetime me? go out for lunch? go ride? to the movies? out and about? come on.”
“well”, and her lips curve into a smile, “a ride sounds good.”
he doesn’t smile.
“fine”, she hums, but her smirk doesn’t subside, “but you can’t be this sorry afterwards, every time. it’s really hard work making you feel less awkward about everything, you know?”
“you don’t have to. i don’t wanna be your fu—i don’t wanna be hard work. and it shouldn’t”, he shifts where he’s standing, suddenly uncomfortable with the idea of being hard work to someone, especially someone he’s f()cked. he winces at the thought, crossing his arms, eyes falling down at his feet. “i don’t want to f()ck around, honest.”
“so which one is it?” she asks, and he’s sure she doesn’t mean it to be so sharp, but there’s pain in her eyes, and he thinks he gets it. it doesn’t soften her blows, however. “you don't want to see me ever again or you do? sxx or no sxx? you're kind of sending me mixed messages. that much i understood that you don't want to be friends with me.”
she takes a step forward, he takes one backwards. it’s much like a dance, and when she does close the distance, he doesn’t dare to back away from her, to provoke her. he doesn’t know her, after all, does he?
“and do be honest, robert. like i’m being with you when i say i wouldn’t mind having last night happening again. drunk or sober.”
she touches his arm, and he shudders.
“i think you’re better off with someone like him. you don’t want”, he starts, vaguely gesturing to himself as a whole, “well, this. not really.”
there’s a pregnant pause. her eyes, expectant, on his. her fingers caressing his arm. she, in his space, and he suddenly feels like suffocating. the silence is broken by a whisper: “i don’t think i can be friends with you.”
at that, sarah nods, slowly. her hands fall to her sides, her gaze avoids his. it’s, as if, the tables have turned all of the sudden, and now it’s her who’s trembling.
“i’m too broken to be with someone like him.”
she leaves her with that, and it sits heavy in his chest.
“get your beer, will you? we should get going”, she calls, from the kitchen on the main floor.
“leave it”, he murmurs and heads to his shoes. they look rather lonely now, compared to the sea of shoes at the entrance last night. his sneakers feel too loose on his feet, and maybe it’s not just a feeling: he looks at sarah and the heavy weight of loss grabs him by the collar, shakes him around, makes his heart rattle in his chest.
they walk to the car in silence.
her smile doesn't seem genuine when she looks at him. there’s weight on her words, like she’s tired. “any details? are there any shops, street names, anything you’d remember?”
he doesn’t.
there's a song playing in the radio, fast and irregular and upbeat. he doesn't know what song it is, can't separate it from the one before that and the one before that. it's all the same, adding to his fading focus.
kalla is quiet today. houses, streets, blocks pass in his window. he pulls his hands up to his face, presses fingertips into eyelids, drags them down to his cheeks, his jaw, his neck. there’s a steady white hum in his head. it’s all too familiar, and he feels suddenly tired—this again?
“i think it’s here”, he says.
he doesn’t recognise the place.
“okay”, sarah says looking around, “should i pull over there?”
“yeah.”
“okay.”
she parks the car, sets it carefully in the park mode, but he barely notices, hurrying to get rid of his seatbelt and out of the car like it’s harder to breathe in there. the car door is about to be slammed shut—
“hey!”
his hand stills its movement.
“just… let me know, okay?”
there’s something bittersweet stuck in his throat, hard to swallow around, and he rasps, “okay.”
“okay.”
|
|
|
Post by Robert on May 21, 2019 21:54:24 GMT 2
Today 7:43 am Jätä Effi vaan sisälle, tuun ratsastaa sen nyt aamulla. Sori, piti laittaa toi meidän aamutallintekijälle.. ▼ Today 8:12 am 👍 kaikki ok? ▼ Haluutko sä totuuden vai kansikuvaversion? ▼ either voidaan leikkiä arvausleikkiä sit ▼ Arvausleikkiä? ▼ nii sä kerrot ja mä arvaan kumpi on kumpi 🤷 ▼ … Mistä lähtien sä oot halunnut leikkiä mitään? ▼ hah just tryna joke keventää tunnelmaa, vai mitä ne sanoo ▼ Aa, hyvin kevennetty sillä “Ehkä” - jutulla eilen.. Sulla oli aika kiire häipyä kisapaikalta? ▼ ei me nyt sinne asumaankaan voitu jäädä talliporukalla oli illanistujaiset ▼ Kiva. Oliko hauskaa? ▼ niin hauskaa kun voi olla :) shit pretendin to enjoy the night with the fam when u dunno if ur gonna see em ever again as is nyt sä voit arvata ▼ Jälkimmäinen? ▼ correct! joten 🤷🍻 ▼ Harmi, jos teillä nyt porukat hajoaa sen tallin vuoksi. Varmaan hankala pitää sit yhteyttä enää, jos joku lähtee. ▼ exactly why we wouldn’t work ▼ Ai sä oot kuitenkin ajatellu asiaa? ▼ well obviously ▼ Ja sä päätit ihan yksin, että koska joku on hankalaa, niin sitä ei kannata edes yrittää? ▼ well there’s no point if the other one’s not in it fully, right ▼ Tarkotatko sä tolla itseäsi vai mua? ▼ miksi sä luulet että mä lähdin silloin finaaliyönä ▼ Pois vai? Koska sä et kestänyt keskustella asioista aamulla selvinpäin? ▼ pointless to talk when there's nothing to talk about ▼ Kiva tietää miten vähän mä sulle lopulta merkkasin. Mistähän mun pitäs tietää mitä luurankoja sulla on kaapissa? ▼ täh? miten sä nyt ton vedit tosta me sovittiin ettei ole järkeä why should we go where it would just f(u)ckin hurt ▼ En mä tiedä enää. Tai tiedän, mutta sä et halua kuulla sitä, eikö? ▼ why did you kiss me idk do i? you tell me ▼ Koska mä halusin. Koska mä pidin susta. ▼ but you were in a f(u)ckin relationship and you didn't think to tell me that i had to hear from someone else and that's f(u)ckin ridiculous ▼ Mä luulin, että oon tehny tän hyvin selväksi jo: mä en todellakaan ikinä ajatellut, että se ilta päättyisi niin. Mä en ole mikään helvetin pettäjä, se vaan tapahtui ja mä pelästyin, että se tapahtui ja niin.. No, kai mun olisi pitänyt katua sitä paljon enemmän, jos sillä ei olisi ollut mitään väliä. Ja mä kerroin sulle heti, kun me nähtiin seuraavan kerran. Millä sä ajattelit, että mä olisin sen ilmoittanut siinä välissä? Savumerkeillä? ▼ joo vaikka mutta anyway, joo ehkä et oo enää varattu ja niin, mutta silti, eihän tässä oo mitään järkee sä oot siellä ja mä oon täällä what can you do ▼ Kyllä mä sen tiedän. ▼ mikset sä sitten anna olla? ▼ Koska mä.. Vittu mistä mä tiedän? Koska mä tykkään susta edelleenkin, vaikka sä et haluakkaan kuulla sitä, niinhän se meni? Mä tiedän, että mun pitäisi osata antaa olla, mutta no, tässä mä avaudun maanantai aamuna krapulaiselle Robertille siitä, miten tyhmä mä olen.. Niin.. ▼ Today 8:59 am what do you want me to say? ▼ En mä tiedä. Ettei sua kiinnosta tippaakaan suudella mua takaisin? ▼ i'm not gonna say that ▼ Mikset? ▼ cos ▼ ? ▼ joko sä meet ratsastamaan effin? ▼ Ehkä. ▼ good one ▼ Mun mielestä myös. ▼
|
|
|
Post by Robert on May 17, 2019 21:24:31 GMT 2
17.5.2019 Yhteistyössä Inkeri & Alviina (pus)
Asioita, joita Robert ei odottanut Tie Tähtiin -kuplansa puhjettua: 1) Seppeleen essentiaalinen loppu. 2) Myytävien tuntihevosten virta. 3) Inkeri.
Jotenkin kaikki kolme konkretisoituivat yhdessä sekunnissa: Robert astui satulahuoneeseen, jossa Inkeri oli keräämässä yhden tuntsarin kamoja kasaan omistajanvaihdosta varten. Kolme oikeaa koukkua, peräjälkeen, suoraan poskiluuhun—tai ainakin siltä se tuntui. Poika horjahti, toikkaroi, ja satulahuoneen ovi löi sitä nilkoille.
“Oh.”
Käärityt pintelit tipahtivat Inkerin käsistä sen hätkähtäessä, ja sen katse oli jo valmiiksi kiukkuinen kun se siirtyi Robertiin.
“Hey”, poika tarjosi epävarmasti. Sen sisuskaluja kuristi taas, mutta nyt se tuntui jo tutulta, miltei lohdullisen turvalliselta.
“No moi”, Inkeri töksäytti kyykistyen lattialle noukkimaan pinteleitä vältellen katsekontaktia Robertin kanssa. Se näytti stressaantuneelta, kireältä, eikä pojan tarvinnut sen kummemmin arvuutella syitä. Ja vaikka suurin syyttävä sormi taisi osoittaa Seppelettä ja tytön työsopimusta, saattoi se vaivihkaa osoittaa myös Robertiin.
“Mites Sarahin kanssa menee?” Inkeri haukahti ja sanat valuivat pojan selkärankaa pitkin kuin kylmä suihku.
“Kenen”, pojalta karkasi harhailevasti. Vahingossa? Tottumuksesta? Se pudisti ajatukset päästään ja käveli reippaasti Harryn satulatelineelle ja nosti koulupenkin paikoilleen. Lippis oli kopsahtaa sen päästä kurotellessa, mutta Robert korjasi sen vikkelästi paikoilleen, väärinpäin as always. “Tai, siis”, se korjasi sanojaankin. “Niin, ei me, ei mitenkään. Ei me… Ei me olla mitään.”
Sanat kirpaisi.
Inkeri ei katsonut Robertia, kunhan kääri vaan pinteliä polveaan vasten. “Aa, silleen kuin mekään ei oltu mitään, okei.”
“Niin”, Robert mutisi. Sitten se huokaisi ja hieroi silmiään niin että lippis kohosi sen otsalta. “No, ei.”
Inkeri nousi ylös, heitti pintelit harjakassiin ja siirtyi kohti satulatelineitä. “Niin siis ootte vai ette oo? Eipä sillä, ei kai se mulle kuulu. Tai Sarahin poikaystävälle. Olkaa kuin ette oliskaan, pieni jännitys tuo hyvää kipinää!” sehymyili sitten, taputti Robertia olkapäälle ja nousi jakkaralle, kohti satuloita. Robertin ilme vakavoitui. Se katsoi Inkeriä, jokin epätoivoinen pilkahdus silmissään. Ei se halunnut tätä, ei näin.
“C’mon”, se sanoi. “Please.” Eikä se oikeastaan edes tiennyt mitä pliisaili. Ymmärrystä? Armoa? Myötätuntoa? “Ei sillä kai ole poikaystävää”, se jatkoi. “Tai jos oli, en tiennyt, okay?”
Inkeri nosti satulan telineestä, asetti sen alemmas ja kastoi sienen ämpäriin.
“Ihan sama”, se kohautti olkiaan. “Mä en edes tiedä, kumpi teistä on enemmän idiootti. Tiiätkö, mä en yleensä kadu yhtään mitään, mutta nyt ehkä vähän. Tai toisaalta en. Mä pidin sua hyvänä tyyppinä aika monta vuotta, mutta tulipahan sekin todettua vääräksi.”
Inkeri nielaisi, ja Robert sulki silmänsä, nipisti nenänvarttaan. Sitten se katsoi Inkeriä, kuin luovuttaja. “Mitä sä kadut?”
“Varmaan tiedät ihan hyvin”, Inkeri vastasi kryptisesti. Ehkä se ei halunnut kailottaa asiaa ääneen Seppeleessä, jossa seinilläkin oli korvat ja kaiken maailman alviinat vaanivat joka nurkan takana. “Ellet oo jo unohtanut siinä säihkysäärihuumassa.”
Robert kurtisti kulmiaan ja katsoi satulan kanssa tasapainottelevaa Inkeriä. “Ihanko oikeasti kadut?”
“Säkö sitten et?” Inkeri lopetti satulan hinkkaamisen kuin seinään. “Mikä siitä teki sen arvoista, että me käydään tällä hetkellä tätä keskustelua? Voitais olla vaikka pelaamassa Kimbleä yläkerrassa, mutta täällä me tapellaan. Tosi kiva.”
"Sä tappelet mun kanssa", Robert äyskähti. Puolustelevasti, se veti kädet puuskaan rinnalleen, siirsi katseensa satuloihin. "Hyvä, että sä edes katsot muhun päin enää."
“Ihan normaalistiko pitäisi tän kaiken jälkeen olla?” tyttö älähti ja katsoi vieressään olevaa poikaa koko sen ajan edestä mitä ei viime aikoina ollut katsonut. Ja tiukasti tuijottikin, silmät pieninä viiruina ja kulmat kurtussa. “Sä leikit mun tunteilla ihan sata-nolla. Sellanen ei tunnu kivalta, tajuutko?”
Robertin katse kävi Inkerissä, mutta väistyi vaivautuneena.
“I didn’t mean to”, se sanoi hiljaa, juuri kun satulahuoneen ovi narahti.
Siellä seisoi Alviina, ja sen kasvoilta hohkasi vilpitön ilo. Kiukkuiset äänet kun vetivät alviinoita puoleensa kuin juhla-ateriat. Tai ei se varmaan edes ollut varma, oliko todella kuullut kiukkuista keskustelua, mutta kyllä silloin sieti ajelehtia paikalle, kun oli edes epäilys sellaisesta.
“Heissuli vaan! Kiva nähdä, että ootte puheväleissä!” hirvisääri hymyili ah-niin-ystävällisesti.
“Alviina”, Inkeri sihahti hätkähtäen. “Ei me kyllä oikeestaan olla.”
“Please don’t”, karkasi Robertin huulilta pehmeästi.
Alviina oli ajovalot ja Robert oli peura.
”No ette vissiin ainakaan ole asiasta samaa mieltä”, Alviina sanoi ja taikoi hämmästyttävän empaattisen ilmeen kasvoilleen. Sellaisen olen-tässä-teitä-varten-naaman. Pelkkänä korvana.
“Alviina”, Robert miltei henkäisi. Sen ääni oli varovainen, vaikka se haluisikin olla varoittava.
“Oliko sulla jotain?” Inkeri kysyi kärkkäästi Alviinalta, ja se sai pojan hätkähtämään. Ei alviinoita voinut kohdella noin: ne olivat arvaamattomia, ja provosoituessaan (tai innostuessaan provosoimaan) saattoivat tehdä mitä tahansa, yleensä vaarallista. Seppeleen alviina oli vieläpä harvinaisen lajityypillinen sellainen.
Robert tuijotti tiukasti lattiaa edessään. Se sumeni näkökentässä.
”Ai mulla vai? Oliko teillä?” Alviina hymähti. ”Vai vaan Robertilla ja sillä stilettoimuttelijalla?”
Sitten Alviinan nälkäinen katse kääntyi Robertiin. Sen ääni vapisi tiedonjanosta, kun se kallisti päätään ja kysyi:
”Mihin te oikein katositte finaalien jatkoilta?”
Robertin epätoivoinen katse valui Alviinaan, ja sitten Inkeriin kuin joku olisi taittanut siltä niskat.
Inkerin pää kääntyi Robertin suuntaan.
“Siis mikä?? IMUTTELIJA?? Katositte??” se inahti vähintäänkin järkyttyneenä ja tuntui kuin sen näkö oli nyt putki, ja putken toisessa päässä oli vain ja ainoastaan Robert. Avuton, peurana kaksissa ajovaloissa seisova Robert, vailla pakoreittiä.
“Ei me kadottu mihinkään”, Robert inahti takaisin. “Ei kai nyt jatkoilla voi loputtomiin olla——Me lähdettiin, ei yhdessä, en mä siellä ollut koko—”
Se vaikeni.
“Ei meillä ole mitään. Ei sillä, että sillä olisi mitään väliä.”
“Sun mielestä millään ei ole väliä”, Inkeri tuhahti ja piti katseensa tiukasti varpaissaan. “Kaikki on kivaa niin kauan kuin pitäisi ottaa jostain vastuuta.”
“Totta kai on väliä!” Robert kivahti. Sen kädet levisivät puolustusasemista hyökkäykseen. “Mistä vastuusta sä puhut! Mitä vastuuta mun pitää ottaa parista pullosta Coronaa, huh?”
“Kun se oliskin vaan jäänyt siihen Coronaan! Kunpa oltaiskin Coronan jälkeen menty Fleimiin laulamaan karaokeen vaikka Aikuista Naista, sitten pilkun jälkeen sinä omaan kotiis ja minä omaani. Sitten me ei oltais tässä!” Inkeri kivahti. “Enkä mä olis joutunut joka hiton ilta miettimään, miksi mä aina ajattelen susta niin hiton paljon enemmän kuin sä musta. Ikinä.”
“No me ollaan tässä!”
Sanat karkasivat pojan huulilta kuin huutona. Sen jälkeen tuli hiljaisuus. Tappavan painostava hiljaisuus. Robert nosti kädet päänsä päälle, ristikkäin lomittuneet sormet painaen lippistä pojan silmille kun se yritti saada hengityksestään taas kiinni.
“Fuck if I know how”, se miltei kuiskasi. “No use crying over spilled milk.”
If that’s all we are, jäi sanomatta ääneen.
“Ei sitten itketä”, Inkeri puuskahti, nousi ylös ja iski hädin tuskin puhdistamansa satulan takaisin oikealle paikalleen. “Oliko sulla muuta?”
Robert ei voinut estää silmiään pyörähtämästä päänsä pyörittelyn mukana, ja sen katse osui hetkellisestä Alviinaan. Alviinaan, joka oli vaarallisen tyytyväisen näköinen sohintansa lopputulemaan. Se ei sanonut mitään — mikä, jos tunsi Alviina Herralan, oli pelottavampaa kuin mikään mitä se olisi voinut lausua — vaan ikään kuin haihtui tilanteesta. Noin vain. Se tuli, lisäsi polttopuuta ja väistyi takavasemmalle… aina tallin käytävälle saakka.
“Guess not.”
Robertin sanat jäivät leijailemaan satulahuoneeseen vaarallisen päättelemättöminä.
Kolmesta oikeasta koukusta se viimeinen oli K.O.
|
|