Harryn hoitopäiväkirja

[Robert]

@  —  harryn sivuille  —  varustekollaasi

[Robert]

17.8.2015

Am I a bad person?

Ajatus, jota mä olin pyöritellyt enemmän kuin tarpeeksi viimeiset pari vuotta. Aluksi jatkuvasti, omatunnon hokiessa sitä syyttelevästi ajatusten virtaan. Mutta sitten se oli hiipunut hiipumistaan ja lopulta kadonnut satunnaisesti päätään nostavaksi huhuiluksi—enhän mä ollut enää palaamassa, mitä suotta ajatella menneitä. Tikulla silmään sitä, joka menneitä muistelee, am I right?

Mutta nyt se oli täällä taas, ja mun korvia kuumotti, vatsaa väänsi ja päätä särki. Musta tuntui, etten osannut enää edes puhua suomea, saatika sitten ymmärrettävää englantia. Niin pahasti pohjoisyorkshirelainen aksentti oli mun puheen pilannut. Vilkaisin oikealle: faijaa, joka ajoi meidän viime vuonna ostettua, yhä Iso-Britannian rekkareissa olevaa farkkubemaria, naputellen rattia sen yhden listahitin tahtiin ja hymisten hiljaa mukana ihan kuin se olisi kuunnellut Ariana Grandea enemmänkin. Vilkaisin vasemmalle: tuttuja, ohiviliseviä maisemia, jonne pystyin sijoittamaan muistoja Vennan kanssa yhtä helposti kuin Euroopan maat kartalle ala-asteen maantiedon tunneilla.

"Am I a bad person?"

Sanat lipsahtivat huulilta vahingossa, ja vaikka onnistuinkin esittämään kysymyksen mun ikkunalle enkä faijalle, se silti poimi ne sanat jostain musiikin yli. Se päästi ilmoille mietteliään hymähdyksen, ja lopulta kysyi, että miten niin. Miksei sen automaattinen vastaus ollut ei, et tietenkään ole paha ihminen—sitä mä en tiedä. Ehkä mä sitten loppujen lopuksi olin huono ihminen.

"Because I left. Because I came back. I don't know. I feel like I'm letting people down. I could've stayed", selitin. En mä oikeasti tiennyt mistä mä olin niin kovin pahoillani—lähtemisestä vai kaiken hiljaisuuden ja hiipuneiden yhteydenpitoyrityksien jälkeen palaamisesta. Hävetti, nolotti, säälitti mun oma yrityksenpuute. Mä olin vain pyyhkiytynyt maailmankartalta. Mietin Brittaa, Inkeriä, Salmaa, koko Seppeleen porukkaa, Annea. Ikävä tunne velloi vatsanpohjassa.

"Could've stayed? Where? In Surrey? Here? In Scarborough?" faija uteli. Niinpä, teki mieli todeta, mutta sen sijaan tajusin faijan pointin, tajusin mitä se yritti sanoa. Muistin valittaneeni samasta silloin kun lähdettiin Lontoosta. Että olisin voinut jäädä. Samaa sanoin kun Liekkijärvi ei enää loistanut Facebookissa mun asuinkaupunkina. Että olisin voinut jäädä. Niin sanoin mun ja Harryn valmentajalle kun irtisanoin meidän sopimuksen. Että olisin voinut jäädä.

"Besides, you're saying could've instead of should've. Aaaand here we are! How's your Finnish doing?" faija laukoi vielä viisauksiaan kaartaessaan Seppeleen tuttuun tallipihaan. Hieraisin mun silmiä kaksin käsin ja huokaisin syvään, koska se olisi menoa nyt sitten.

"Aika paskasti", totesin myrtsinä faijalle, joka nauraa räkättäen nousi autosta. Kyllä se tiesi, että mä olin hädin tuskin puhua pukahtanut suomeksi viimeisen puolentoista vuoden aikana kaikista äidin maanitteluista huolimatta. Se myös tiesi, kuinka reippaasti olin juossut pakoon mun suomalaista elämää asetuttuani Scarboroughin pieneen rannikkokaupunkiin.

"Will you start calling Harry Harri now, then?"

"God no. Gross."

"Your grandfather's name was Harri."

"I know, but he didn't have your last name. Think about Harri Harrington, and stop asking me, yeah?"

Faija hymähti ja sulki auton oven, ja mä seurasin perässä. Takalasin läpi paistoi IKEAn läpinäkyviä laatikoita, joihin oli sullottu kaikki mun ja Harryn yhteinen omaisuus alkaen satulahuovista ja päättyen nurmihokkeihin. Jos jotain positiivista Suomeen muutosta ja Seppeleeseen paluusta piti etsiä, niin se, että Harry tuli kaksi viikkoa meidän perässä. Mulla oli kaksi viikkoa aikaa ilmoittaa vanhalle porukalle, että hei, mä oon täällä taas. Kaksi viikkoa aikaa muuttaa Facebook-profiiliin asuinkaupungiksi taas Liekkijärvi. Kaksi viikkoa aikaa käydä viemässä rojut tallille etukäteen. Kaksi viikkoa.

Kaksi viikkoa enkä mä ollut tehnyt mitään.

Tai olinhan mä. Istunut kotona ja pyöritellyt peukaloita, tai istunut toimistolla ja pyöritellyt peukaloita. Miettinyt sitä samaa vanhaa mantraa—am I a bad person, am I a bad person, am I a bad person. Jos olisin maininnut asiasta äidille, sieltä olisi tullut vain se ootko sä ihan hölmö, et tietenkään ole -hymy ja lämmin halaus. Jos olisin maininnut asiasta Pipalle, sieltä olisi tullut joku kryptinen I think you know the answer but you're just in denial and hence you can't stop thinking about that.

"Rob. Rob? Oi!"

Havahduin faijan huudahdukseen ja tajusin avata takasillan omalta puoleltani, samalla faijaa hyssytellen. Tästä ei todellakaan tarvinnut tehdä suurta showta. Mä vaan hiljaa tiputtaisin Harryn tallille, kävisin vaikka aina aamupäivästä ratsastamassa ja pitäisin viikonloput vapaata. Niin mä ilmeisesti ainakin olin kuvittelut tekeväni, ja nyt asiaa tarkemmin ajatellen... Että mä olin ollut tyhmä.

"You gonna get her out or what?" faija tuuppasi mua kohti trailerin etuosaa potkien lantapalloja ja purua takaisin koppiin. Harry seisoi kaikessa rauhassa toista takastaan lepuuttaen. Mulla ei ollut mitään käsitystä oliko hevonen ikinä matkustanut näin pitkää matkaa ennen meille tuloa, mutta ilmeisesti se ei ottanut turhaa stressiä. Mikä oli tietenkin positiivinen yllätys—Harry kun välillä otti turhaa stressiä ties mistä. Riimunnarun solmua aukoessani neiti Irokeesi yritti pusutella mua parhaansa mukaan, ja saikin yhden harvinaisen märän muiskautuksen suoraan mun leuan alle. Kutiamisherkkänä säpsähdin ja sain Harrynkin säpsähtämään. Kaksi hölmöä mekin oltiin. Niin äitikin oli sanonut ensimmäisen yhteisen vuoden päästä.

Ja kun Harry—turvallisesti ohueen loimeen kääritty ja jämäkästi äidin valikoimiin, burberrykuvioisiin kuljetussuojiin pakattu Harry—peruutti ulos kopista ja esitti nätin puolipiruetin kompastuttuaan lastaussillan reunaan, mä en voinut olla pakahtumatta ylpeydestä. Harry, pää korkeuksissa korskuva ja pörisevä tamma seisoi ylväänä paikoillaan, lähes hievahtamatta. Se vaikutti ensimmäistä kertaa ikinä mun silmissä isommalta kuin olikaan, ja mä olin niin tyytyväinen siitä, että riimunnarun toisessa päässä oli mun ihan ikioma hevonen. Mä olin hevosenomistaja. Hevosen, ihkaoikean, yli 150-senttisen hevosen omistaja.

"What a strange sensation", totesin Harrylle, jonka katse napsahti terävästi jonnekin oikealle, kohti tallirakennusta. Vilkaisin itsekin siihen suuntaan, ja olin paskoa alleni. Anne. Tallin päävaltijattaren askelvauhdista ja meidän etäisyydestä päätellen mulla oli noin kymmenen sekuntia aikaa keksiä jotain sanottavaa. Ja ainoa asia mitä mä pystyin ajattelemaan oli se, kuinka mutsi oli hoitanut mulle tän tallipaikan. Kuinka mä en ollut puhunut Annelle oikein mitään mun viimeisimmän ilmoituksen jälkeen. Kuinka mä olin vain lähtenyt.

Am I a bad person, am I a bad person, am I a bad person, ajatukset muistuttivat.

"Teit aika tempun sillon", Anne totesi kulma koholla puhe-etäisyydelle päästyään, mutta jatkoi kuitenkin ystävällisesti, "mutta mukava saada sut takasin. Naamat kun vaihtuu niin on kiva nähdä välillä tuttujakin sellaisia."

"...joo", mä vastasin hitaasti. Mä en ollut ihan varma mitä olin odottanut, mutta en ehkä tätä kuitenkaan. Muuta en sitten saanutkaan sanottua, kunhan tapitin Annea ja yritin näyttää pahoittelevalta. Todennäköisesti näytin enemmän pahoinvoivalta. Mutta no can do.

"Mitä, etkö sä osaa suomea enää", toinen hymähti huvittuneena ja risti käsivartensa, "let's get this guy settled in."

"Girl. Tai siis, tamma. Se on tamma", korjasin pikaisesti ja järkytyin siitä, miten vieraalta suomi taas kuulostikaan. Anne siristi silmiään ja nojautui eteenpäin kohti Harrya, aivan kuin siitä olisi jotain apua.

"Harri? Tamma?"

"Harry. Harriet", selvitin, vaikka ei se varmaan hirveästi selkoa tehnytkään. Anne kuitenkin nyökkäsi mietteliäänä, ja vilkaisi meidän kuljetussuojia huvittuneesti hymähtäen. Talutin tamman tuttua reittiä talliin omistajattaren jalanjäljissä. Toivon ja rukoilin ja anelin, ettei kukaan olisi paikan päällä tähän aikaa. Eikö koulutkin olleet jo alkaneet? Kuinka vanhoja kaikki olivatkaan nykyään? Mun rystyset puristivat huomaamattani riimunnarua tiukemmin kuin olisi ehkä tarvinnut ja silmät kuikuilivat ympärille. Karsinat olivat tyhjillään, hevosten viettäessä aamupäiväänsä tarhaillessa. Harry vaikutti pirteältä huolimatta siitä, että se oli matkustanut koko viime yön ja tämän aamun. Tai ehkä sitäkin vain jännitti.

Tallissa oli tapahtunut muutoksia. Oli ikävä tunne ymmärtää, että elämä jatkui ilman muakin. Siihen ei ikinä tottunut. Jotenkin itsekkäästi sitä aina ajatteli, että taaksejätetty elämä rullaisi paikoillaan sillä välin kun olisi itse poissa.

"Täällä on porukka vähän muuttunut", Anne totesi rikkoen painostavan hiljaisuuden. Tai ehkä mä olin vain tehnyt siitä ajatuksissani painostavan. Muistelin niitä aikoja kun olin heittänyt huulta koulutunnilla ja rohkeasti huudellut milloin kullekin auktoriteettihahmolle. Nyt hädin tuskin uskalsin puhua ääneen. Nyökkäsin tiedostaakseni Annen sanat ja vilkuilin karsinoiden nimikylttejä, kuin vahvistaakseni muutokset, samalla kun kuorin ohutta loimea Harryn päältä. Sikke, Bonnie, Topi, joku Ransu. Pipsa ja Salma tulivat mieleen, ja puraisin huultani epävarmasti. Harryn nimikylttiin tulisi varmasti laittaa omistajan nimi ja puhelinnumero tai jotain. Sitten ne tietäisivät.

"Joo, Taiga jäi kokonaan eläkkeelle, se on nykyään pihatossa Pellan ja Toivon ja noiden kanssa. Hestia ja Patron myytiin, ja Hypekin lähti just. Onhan meillä noita uusiakin tullut, esimerkiksi tää Loeke..."

Annen sanat häilyivät jonnekin taustalle kun yhdistelin hevosten nimiä niiden hymysuisiin hoitajiin. Lukitsin Harryn karsinaansa tietäen, että tammalla menisi oma aikansa pyöriessä ja hyöriessä. Se varmaan kotiutuisi paremmin kuin hyvin ainakin lyhyellä tähtäimellä, oltiinhan me joskus asuttu viikkokin kisamatkalla. Tiedä sitten mitä tamma tuumaa siihen kun ei enää ikinä palatakaan Barbrooksiin. Yritin nielaista palaa kurkusta—ei pitäisi sanoa ikinä. Ties vaikka palattaisiinkin.

"...ja Tollokin ruunattiin niin se tekee tunteja nykyään."

Havahduin odottavaan hiljaisuuteen ja siirsin katseeni Anneen.

"Joo. Kiva. Onko Venna vielä täällä?" kysyin varovasti, katseen harhaillessa nurkkaan, jonka takana tiesin avautuvan pidemmän tallikäytävän. Muistan, kuinka olin iloinnut Vennan karsinapaikan sijaintia aikoinaan, suoraan oven vieressä ja kaikkea. Ironisesti myös Harryn uusi karsina oli oven vieressä.

"Siellähän se, haetaan sille just hoitajaa elokuun hauissa."

"Aa. No toivottavasti löytyy joku... y'know, hyvä."

"Ainahan niitä löytyy", Anne hymähti, ja tunsin piston sydämessä—life goes on without you, you are not one of a kind, you are not irreplaceable. Totta kai jossain mieleni perukoilla tajusin, etten mä ollut missään vaiheessa ollut mikään elintärkeä osa Seppeleen elämää, mutta tuntui silti jotenkin ikävältä, että asiat olivat muuttuneet parissa vuodessa. Että mä olin tippunut porukasta.

Teki mieli kysyä Jossusta, Wearista, Britasta. Katse eksyi lisäosan käytävän päässä olevaan portaikkoon. Muistelin yläkerran oleskeluhuonetta, kaappien kevätsiivouksia, lämpimiä teehetkiä, raikuvaa naurua. Sohvalla nyhväämistä ja porukalla juoruamista. Sitä lämmintä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Mun teki mieli syyllistää muita vaikka tiedostin, että vika oli tasan ja tarkkaan mussa. Vähän kuin olin aikani itkenyt vanhasta yläasteporukasta, että oltiin suurimman osan kanssa ystäviä vain siksi, että nähtiin viisi kertaa viikossa koulussa. Facebookchattien ja whatsappkeskustelun pikkuhiljaa kuoltua—relationships are a two-way street, Robert—olin pakottanut itseni uskomaan, että sama logiikka päti myös muhun ja Seppeleen porukkaan.

"Sun vanha kaappi on aika varmasti käytössä, mutta siellä pitäis olla ainakin se yks tyhjä kaappi, jonka saat mun puolesta valloittaa", Annen vakaa ääni toi mut takaisin nykyhetkeen. Katsahdin naiseen ja sitten takaisin portaikon suuntaan, mumisten jotain joon kaltaista. Työnsin kädet shortsien taskuihin, enkä ollut ihan varma, mitä nyt tapahtuisi. Anne luki jotain puhelimensa näytöltä kulmiaan kurtistaen.

"Onko okei, jos vaan heitän noi laatikot yläkertaan for now? Ne on todella siististi, vaan yksi isompi laatikko ja kaksi matalampaa. Ja satulat jos saisi johonkin", häiritsin toisen keskittymistä vähän epäröiden. Anne kuitenkin nosti katseensa hymyillen, nyökkäsi ja kertoi tyhjästä satulapaikasta, jonka saisin vapaasti ottaa käyttööni. Nyökkäsin, kiitin ja tassuttelin takaisin ulos. Lämmin ilma löi vasten kasvoja, ja mulla oli jopa mun t-paidassa ja shortseissa kuuma. Revin lippiksen päästä ja haroin hiuksia epätoivoisesti ennen kuin heitin päähineen takaisin kasvojen varjoksi.

"She said I can take all the stuff in", totesin faijalle ja kävin jo avaamaan takaluukkua. "Then we can go."

"Okay?" faija kurtisti kulmiaan samalla kun sulki trailerin takaluukkua, "I thought you'd like to, I don't know, hang out and all. It's good to be back, innit?"

"Yeah", sain sanottua ottaessani isoimman laatikon syliini. Siellä oli muutama loimi—toppa, fleece, enkku, kaksi sadetta; mun klipattu elikko ei pärjäisi Suomen keleissä tolla arsenaalilla, joten tein mental noten uusista loimista—ja jotain erillistä pikkusälää alkaen arnikapurnukoista ja päättyen valjasrasvoihin. Faija tuli kiltisti perässä pienempien laatikoiden kanssa, ja ilmoitti sitten heittävänsä loput heinät traikusta Harryn karsinaan. Nyökkäsin ja heitin isoimman pinon pohjaksi nurkkaan, joka näytti siltä, ettei mun tavarat tulisi ehkä olemaan tiellä. Nostin sen päälle toisen—sisältäen kouluhuopia, pääasiassa turkooseja sellaisia ja kaksi valkoista, joista toinen Iso-Britannian lipulla; yksi estehuopa, joka oli ollut käytössä kerran; pari yleishuopaa—ja viimeistelin pinon kolmannella laatikolla, joka sisälsi kaiken muun oheistavaran omien tallikamojeni lisäksi.

"I'm just gonna put the saddles away, then we go. We put the bridles in the top box, right?" kysäisin faijalta kun pääsin takaisin auton luokse. Se nyökkäsi ja ojensi mulle trailerin satulatelineestä päällekäin kasatut satulat suojineen sekä Harryn turkoosin ruoka-astiaämpärin, jonka pohjalla köllötti tussilla nimiköity kivennäispurnukka. Kiitin, ja ehdin jo pyörähtää ympäri kun faija kutsui mua jämäkällä son-termillä. Käännyin takaisin, mutta siellä se kaikessa rauhassa sulki meidän traikun etuovea. Odotin ja odotin ja odotin, ja lopulta mut palkittiin sellaisella isällisellä katseella.

"Don't beat yourself up, okay?"

"Uh", epäröin keskellä tallipihaa satulat sylissä, koska mitä mun olisi pitänyt sanoa? Lopulta sain kurtistettua kulmia, "I'm not."

"Yeah, right", faija hörähti ja esitti sitten parhaan robertimitaationsa, "am I a bad person, boo hoo, whine whine."

"Thanks", heitin takaisin ollen yhtä kuiva kuin auringossa tuntikausia lojunut tomaatti ja käännyin kannoillani, faijan istuessa jo takaisin autoon. Kiitos tästä ja niin edelleen. Jos aiemmin ei ollut huono fiilis, niin nyt ainakin oli. Tuimasti marssin satulahuoneeseen, etsin hetken katseellani tyhjää satulatelinettä—ylimmällä rivillä, totta kai—ja heitin satulat sinne. Palasin takaisin kantapäilleni, nyin kurotellessa kohonnutta paitaani takaisin alaspäin ja vasta sitten huomasin, että satulatelineen nimilapussa luki Hyperion. Sydän muljahti rinnassa ja käännyin, huhuillen Annea. Nainen löytyi tallin pääkäytävältä puhelin korvalla, mutta odottava katse kertoi mulle, että oli okei puhua.

"Teen vaikka illan ruoat valmiiksi, jätän tän vaikka rehuhuoneeseen. Siinä lukee Harryn nimi niin Kasper—jos se edes tekee talleja täällä vielä—osaa antaa. Ja jätän vaikka oveen sellasen lapun. Ruokinta ja loimitus ja kaikki. Se voi olla vaikka sisällä tänään lepäämässä koko päivän, kuitenkin matkustanut aika paljon niin varmaan tosi väsynyt", selitin, ja tuntui, että mun suomi ontui kuin hankkarivammainen ravurinraato. Hengähdin keräten itseäni kasaan ja avasin taas suuni, "mä tuun taas huomenna. Kai."

Anne nyökkäsi näyttäen peukkua ja kääntyi sitten selin muhun, jatkaen puheluaan. En jäänyt salakuuntelemaan vaikka olisi ehkä vähän kiinnostanutkin—ties kenelle se puhui—joten suuntasin suoraan rehulaan. Kauhoin ämpäriin puolitoista litraa kauraa, pari valkosipulikynttä ja lusikallisen kivennäistä, ja jätin valmiin ilta-aterian muiden ruokinta-astioiden viereen suunnaten sitten takaisin tammaressukkani karsinalle. Sujautin lapun nimikyltin nurkkaan ja vilkaisin sitten itse karsinaan. Siellä Harry nuuhki takaseinää persus ovelle päin ja pyörähti aukeavan lukon kuullessaan ympäri niin reippaasti, että törmäsi turvallaan vesiautomaattiin. Pyöräytin silmiäni, mutta rapsuttelin silti hymyillen päänsä syliini laskeneen harmaahiiren otsaa.

"You're gonna be just fine here, babes, just be nice to Kasper and all, yeah?"

Oli lohduttavaa tietää, että ainakaan en ollut yksin.

[Robert]

18.8.2015

Tiistai.

Heräsin hiljaisessa talossa, tutun sängyn tutuissa lakanoissa tuttua kattoa tuijottaen. Mabel tuhisi lattialla mun oven lähettyvillä. Porukat olivat jo töissä. Pippa ei asunut enää kotona. Ja mulla oli vapaapäivä, jota en halunnut viettää. Tuijotin valkoista kattoa kuin etsisin olemattomia kuvioita sen tasaisesta pinnasta. Ulkoa kantautui loppukesän ääniä—lapsia, joiden ei tarvinnut vielä lähteä koulutielle; autoja, jotka ajoivat sen löysän kaivonkannen yli; lintuja, joiden elämäntehtävä oli herättää mun kaltaiset ihmiset alkavaan päivään—ja mun oli lopulta pakko nousta kyynärpään varaan ja napata puhelin yöpöydältä. Muutama snapchat englantilaisilta ystäviltä. Kymmenittäin viestejä vanhan sixth formin vuosikurssin ryhmäkeskustelussa, josta en ollut vieläkään lähtenyt. Yksi kuvaviesti, joka oli Pipalta—selfie sen olkapäätä vasten nukkuvan vierustoverin kanssa, arvatenkin aamujunassa Lontooseen. Tuorein ilmoitus oli kaksi viestiä äidiltä, suomeksi.

[9:03am] mum: Isäs heitti mut töihin, voit ottaa bemmin tallille. Mutta ei hevosenpaskaa sisälle kiitos :)
[9:03am] mum: Pitäiskö niille leipoa jotain sinne porukalle? Sellanen reverse tupaantulijaislahja?

Hieraisin naamaa tyynyyn ja lysähdin takaisin selälleni. Selasin nopeasti muut ilmoitukset läpi, vastaamatta niistä yhteenkään, ja palasin sitten takaisin äidin viesteihin. Painoin viestikenttää, mutta näppäimistön pompatessa esiin en enää tiennyt mitä kirjoittaa. Miten kertoisin äidille, joka oli aina tykännyt Seppeleestä ja kaikista seppeletarinoistani, että mua hävettää pitää mun hevosta siellä kaiken sen jälkeen?

[11:29am] robert: nah s gonna be fine

Delivered-tekstin ilmestyessä sinisen puhekuplan alle, heitin puhelimen jonnekin sängyn jalkopäähän. Kädet eksyivät hieromaan silmiä, nassua ylipäätään. Väsytti. Kovaääniset linnut olivat osasyy huonosti nukuttuun yöhön, samoin myöhään seinän takana puhelimessa työasioitaan Britanniaan hoitanut faija. Lakanan pintaa aina mun sääreen asti matkannut puhelimen värinä sai mut nousemaan ylös toistamiseen ja katsomaan viestin, jonka sisällön pystyi jo arvaamaan.

[11:31am] mum: Voisit opetella taas suomea. When in Rome.
[11:32am] robert: nii

Kyllä äiti tiesi, että olin katkera. Olin ollut katkera viimeksikin kun tehtiin muuttoa. Siksi se oli saanut idean Harryn hankkimisesta—lohdutuspalkinto, apuväline kotiutumiseen, pakote kotoa liikkumiseen. Tällä kertaa sen käsitys auttamisesta oli ollut hankkia Harrylle tallipaikka Seppeleestä. Kaksi vuotta sitten olisin ehkä osannut arvostaa elettä, mutta nyt se vain ahdisti.

Puhelimen värähdys ilmoitti uudesta viestistä, mutta hylkäsin puhelimen sängylle ja suuntasin alakertaan aamupalalle, päästäen samalla mun heräämiseen havahtuneen koiran takapihalle riekkumaan. Murot maistuivat sohvalla samaa vauhtia katsomatta jääneiden True Detective -jaksojen kanssa. Olin suunnitellut eilisellä kotimatkalla selkeän taktiikan tälle päivälle: saapuisin tallille ennen päivän toista ratsastustuntia, jolloin tallilla olisi mitä luultavimmin hälinää ja alkeistunnin aikana suuri osa hoitajistakin oli varmaan työllistetty. Saisin rauhassa touhuilla Harryn kanssa ja painella sen kanssa maneesiin pyörimään. Olettaen, että tunnit olisivat kentällä. Sääkin niin kiva. Ja Harrykin oli tottuneempi maneesissa kulkija, kiitos Iso-Britannian kyseenalaisen sään ja sen vaikutuksen kentän pohjaan. Mutta se oli loppupeleissä rohkea otus leijonan sydämellä, se tottuisi vaikka mihin.

Toisin kuin minä.

Seurasin tarhailevaa tammaani mielenkiinnolla. Se oli aina ollut laumahevonen. Muistelin, kuinka sillä oli ollut vaikeuksia sopeutua Barbrooksin yhden tai korkeintaan kahden hevosen tarhoihin. Nyt pieni harmaakorva tuntui olevan onnensa kukkuloilla isommassa laumassa. Se oli kuin utelias lapsi, jonka joku oli ottanut mukaan työpaikalle. Se yritti haastaa laiskasti takastaan lepuuttavaa knabstrubin näköistä hevosta leikkiin, mutta toinen vinkaisi kohteliaat eit ja vaihtoi takajalkaa suivaantuneena. Mun lapsukaiseni ei siitä ottanut nokkiinsa, mutta kun huomasin sen vaeltavan kohti Humua, tiesin, että kohta saattaa tulla turpaan. En ollut varma miten paljon huumorintajua vanhalla suomenhevosella riittäisi.

Harry ei tosin ikinä ehtinyt puun varjossa aurinkoa välttelevän lauman pomon luokse kun joku tyttö tuli portille huhuilemaan Huiskaa. Lopetin tallin seinään nojailun, ryhdistäytyen vähän varjopaikallani valmiina puuttumaan peliin—Harry kun osasi olla vähän liiankin tuttavallinen.

Portti avautui ja sulkeutui, ja tyttö kutsui Huiskaa uudelleen. Suomenhevonen heilautti laiskasti häntäänsä ja käänsi vähän päätään huutelijan suuntaan. Kääntyihän se lopulta ympärikin, mutta vastaantuleminen vaikutti aivan liian haastavalta. Harrylla sen sijaan oli vaikut korvissa (kyllähän Huiska ja Harry nyt kuulostaakin ihan samalta) ja se lähti innokkaasti tervehtimään tarhavierailijaa. Tamma oli ehdottomasti hevonen, jonka kohdalla ensivaikutelma saattoi pettää—se oli iso, ja pitkien koipien lopussa lepäsi melkoiset lapiokaviot, jotka toivat oman säväyksensä tomerasti astelevaan elikkoon. Tyttö muutti kävelysuuntaansa tehokkaasti Harryn välttäen, mutta tamma teki 180 asteen käännöksen ja seurasi uutta ihmisystäväänsä kohti Huiskaa. Silleen sopivasti pari metriä jäljessä, välillä pysähdellen. Ettei seurattava huomaisi. Vaikka se vilkuilikin puolihuolestuneena olkansa yli.

En ollut varma miten Huiska ja Harry tulivat toimeen keskenään, joten katsoin parhaaksi kutsua tammaa terävällä vihellyksellä. Se kiinnitti paitsi Harryn niin myös muiden hevosten huomion, mutta onneksi omani oli ainoa, joka reagoi ääneen lähtemällä sitä kohti. Harpoin reippaasti portille juuri sopivasti tammaa vastaan ja koukkasin sen matkaan mukaan. Antisosiaalisena suljin portin perässäni ja kiikutin nelijalkaiseni reippaasti talliin. Se puhisi ja pörisi sisälle astuessaan, ja toivoin sydämeni pohjasta, ettei se ollut aiheuttanut ongelmia sille raukalle, joka oli joutunut tekemään aamutallin. Märät suukottelut olivat ehdottomasti tamman pahimpien tekojen listan pohjalla, se melkeinpä välttämätön paha. Olipa tuo kerran jos toisenkin vahingossa liiskannut mut seinään kun oli yhtäkkiä löytänyt jotain mielenkiintoisempaa ja unohtanut kaiken muun. Ja sitten se oli tietty hätäisenä kääntynyt takaisin mun puoleen ja matkalla hoitanut mun varpaat ensiapukuntoon. Ainakin melkein.

Sain olla omassa rauhassa lisäosassa yleisen hälinän kantautuessa etäisesti pääkäytävältä. Rapsuttelin Harryn otsatukanjuurta toisen käden sormien vaeltaessa sen harjanjuurta pitkin. Kasvattaisikohan se ikinä kunnon jouhia? Mä olin yrittänyt syöttää sille ties mitä kuureja paremman jouhikasvun toiveissa, mutta ei—joskus sieltä muutama satunnainen sortuva innostui kasvamaan, mutta tähän mennessä olin jo haudannut kaikki unelmat edes siististä ratsuharjasta. Vennan prinsessakiharat nousivat mieleen, ja heti perässä pala kurkkuun. Survoin kädet takaisin collegeshortsien taskuihin kuin Harry olisi yhtäkkiä ollut yhtä polttava kuin vasta liedeltä vedetty valurautapannu. Tamma selkeästi hämmentyi, tuuppasi mua päällään ja kun ei saanut enää huomiota niin keskittyi leikkimään vesiautomaatillaan.

Milloinkohan saisit kerättyä itseni ja noustua itsesäälin syövereistä?



——



Tuijotin satulatelinettä, jota kohti olin varmasti kurottautunut kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja Britan puolesta. Herrasmiehenä tai jotain. Sormet puristivat Harryn suitsia vahingossa tiukemmin muistojen pyöriessä mielessä. Would've been, could've been, should've been. Never was. Ketäköhän Britta hoiti nykyään? Hypenhän se oli alun perin saanut Riinan tilalle, kai se nyt oli taas vaihtanut. Tuli mieleen, kuinka olin kertonut tytölle, että me muutettaisiin takaisin Englantiin. Kuinka olin huulta purren puskenut läpi omien paskojen fiilisten ja kietonut kädet lohduttavasti toisen ympärille. Kuinka olin luvannut, että pidetään yhteyttä, oltiinhan me paitsi umpikusessa toisiimme niin myös ystäviä. Kuinka se kaikki oli haihtunut ja unohtunut silmänräpäyksessä. And never ever will be, aivot muistuttivat ystävällisesti. Onneksi kropan pilottina toimiva lihakimpale ei ehtinyt muistuttamaan, kuinka me ei oltu ikinä Britan kanssa edes oltu mitään—melkein oltiin. Melkein. Kuinka kamala sana.

"Tarvitsä apuu tai jotain?"

Hätkähdin ajatuksistani ja käännyin ripeästi ympäri kuin olisin juuri jäänyt kiinni itse teosta. Satulahuoneen ovelta mua vilkaisi tummahiuksinen tyttö, joka vaikutti suunnilleen mun ikäiseltä. Naama ei ollut tuttu, enkä tiennyt pitäisikö huokaista helpotuksesta vai paeta tilanteesta. Tyttö heitti jotkut suojat paikoilleen ja katsahti uudemman kerran mun suuntaan. Ymmärsin yhtäkkiä itsekin, miksi musta saattoi huokua eksyneen ensikertalaisen viboja—tapitin satulatelineitä pintelit kainalossa ja suitset kädessä kasuaalit ratsastusvermeet päälläni.

"Uh", sain kakistettua ulos kuin peura ajovaloissa, "emmä. Kiitos."

"Okei?"

Potentiaalinen avustaja vaikutti hämmentyneeltä, ja siitä ehkä johtui viimeisen tavun hienoinen, kysyvä nousukin. Syöksyin kohti satulatelinettä tulipalokiireellä ja kompastuin melkein omiin jalkoihini harppoessa kohti Hypen vanhaa telinettä. Nappasin päällimmäisenä olleen estesatulan kainaloon, ujutin koulusatulan toiselle käsivarrelle ja taiteilin estesatulan takaisin paikoilleen. Miten, sitä en oikein tiedä itsekään. Vähän puolihuolimattomasti se estesatula jäi sinne kyllä keikkumaan. No, desperate times take desperate measures ja niin edelleen.

Ehdin hädin tuskin tuuppaamaan satulahuoneen oven auki jalallani, kun jo kaduin ajoitustani.

Tuijotin jotain uutta hevosta käytävällä pitelevää Inkeriä. Inkeri tuijotti mua. Näin sen sanovan jotain, mutta samalla hetkellä Potentiaalinen Avustaja pyrki ulos satulahuoneesta. Tai yritti tulla. Pahoittelin nopeasti ja luikin lisäosan puolelle posket kuumottaen. Ehkä se ei ollut tunnistanut mua? Olinhan mä vähän muuttunut? Mun hiukset olivat vähän tummemmat, iho päivettyneempi ja olin mä kai jotain massaakin saanut aikuiseksi kasvaessani. Vähän erinäköinen kuin se 15-vuotias nassikka silloin. Olin pidempikin. Aikuisempi. Aikuinen. Mä olin aikuinen.

Aikuinen, joka nojasi sydän pamppaillen hevosensa karsinan seinään nähtyään vanhan ystävän.

"Fuuuuuuuuuuuu...udge me", mutisin hiljaa itsekseni, ja tässä vaiheessa Harrykin—jos se osaisi siis elehtiä kuin ihminen—tuijotti mua korkeuksistaan kulma koholla. Havahduin nopeasti siihen todellisuuteen, että Inkeri varmasti vapauduttuaan tulisi vähän puhuttelemaan, ja aloin rivakasti varustamaan harmaakorvaa. Parempiakin päiviä nähnyt turkoosi kouluhuopa haisi hielle ja hiekalle, mutta Harry ei paljoa nenäänsä nyrpistellyt. Se oli lähdössä duuniin aina yhtä täpinöissään. Tosin se varmaan luuli, että oltiin kisapaikalla tai jotain. Siihen malliin se nimittäin kuikuili ulos ovenraosta, pään napsahtaessa milloin minkäkin äänen suuntaan. Vastinhihnat lipsuivat mun vapisevista sormista kun yritin tapella niitä kouluvyön solkiin. Hikikarpalot valuivat otsaa pitkin, ja paitakin alkoi tuntua nihkeältä alaselästä. Onneksi olin jo vetänyt ratsastushousut ja saappaat jalkaan—vetoketjut nyt vielä tähän päälle olisi ollut täyttä hulluutta...

Harry tietenkin otti mun stressistä itseensäkin, ja pinteleitä kääriessä olin saada kaviosta useampaankin otteeseen. Hiljaa äristen ja mitä luovempia kirosanakomboja käyttäen sain kuitenkin pidettyä tamman jokseenkin pöksyissään. Mistään rauhoittumisesta ei voinut puhua, mutta lopulta mulla oli satuloitu, suitsittu ja pintelöity hevonen. Pääkäytävällä kävi klassinen juuri-ennen-tuntia -hälinä—joku huuteli, että onko kaikki valmiita, ja toinen huuteli, että Humulta puuttuu vielä suitset. Ampaisin matkaan ennen kuin jäisin jalkoihin, ja luikin kentän ohi yrittäen olla kiinnittämättä turhaa huomioita lopputunnin viimeisiin puserruksiin keskittyviltä puomituntilaisilta.



——



Harry tuntui alusta asti hyvältä. Ei omalta itseltään, mutta matkailuun sun muuhun nähden hyvältä. Jännitys purkautui alkukäyntien aikana häseltämisellä, ja toisiinsa kolahtelevat kaviot kaikuivat maneesin tyhjiltä seiniltä. Kaiken sen korskumisen ja steppailun jälkeen alta kuoriutui vähän väsähtänyt hevosvauva, joka ei kerta kaikkiaan olisi jaksanut. Mulle oli tärkeää saada vain ratsastettua hevonen auki pitkän matkan jäljiltä, joten mitään kunnon työmotivaatiota en tälle päivälle kyllä kaivannutkaan.

Ensimmäinen vartti meni lähinnä ihmettelyyn, kompurointiin ja omien jalkojen askelpituuden löytämiseen, mutta pienen mietintätuokion jälkeen päästiin jo "työskentelemäänkin". Pitkillä askelillaan kiiruhtavalla Harrylla ei tosin ollut mitään mielenkiintoa rentoutua, olihan maneesin seinien ja varsinkin katsomon tuijottelu paljon mielenkiintoisempaa. Aina satunnaisesti kentältä asti kantoi joku opettajan komento, johon oli tietty pakko reagoida pirtsakalla kutsumahuudolla. Joskus niihin sai vastauksia ihan lajikumppaneiltakin! Harryn mielestä aika huippujuttu!

En tiedä kuinka monetta pääty-ympyrää pyörittiin kun Harryn pää alkoi painaa enemmän. Jaksoin kannatella sitä hetken aikaa, kunnes muistutin tammaa puolipidätteellä ja sisäpohkeella. Se keräsi itsensä takaisin kevyemmälle tuntumalle vähän nikotellen, mutta keräsipä kuitenkin. Karattiin suoralle uralle ja hölköteltiin pari kierrosta ympäri pitkässä muodossa. Olin positiivisesti yllättynyt kuinka hyvin Harry liikkui läpi selän takaosaa unohtamatta. Toki muoto oli niin onneton, että siitä ei saisi positiivista palautetta kuin ehkä harjoituskoulukisojen helppo D -luokassa, mutta hevonen oli letkeä ja ehkä joku olisi saattanut erehtyä kutsumaan sitä rennoksikin.

Valutin ohjia kädestäni pikkuhiljaa, ja tamma vihjeen ymmärrettyään venytti turpaansa maata kohti. Sen askellus muuttui leppoisammaksi, vähän hitaammaksi, ja mä taputin sitä kevyesti kaulalle. Mulla oli kova polte päästä taas treenin makuun, oltiinhan me Barbrooksissa kuitenkin valmentaudutta kilpailut mielessä useamman kerran viikossa. Siellä meillä oli ollut selkeä tavoite nousta ja pärjätä noviisiluokissa, mutta nyt olin taas hukassa. Voitaisiinko me startata täällä helppo A? Tai edes helppo B? Missä me edes startattaisiin? Kuka meitä kuskaisi kilpailuihin? Ketä jaksaisi raahautua mukana?

Lysähdin alas satulaan ja pettymys vei mukanaan viimeisetkin ryhdin rippeet. Harry töksähti käyntiin yhtä sujuvasti—melkein horjahdin satulassa—mutta rapsuttelin sen harjanjuurta siitä huolimatta, antaen sen vetää ohjat täyspitkiksi mun kädestä. Sen keinuvassa, laiskassa käynnissä oli hyvä hautua taas omiin ajatuksiin. Mun kroppa keinui kevyesti askelten tahtiin ja mun jalat lepäsivät kevyesti ison tamman kylkiä vasten, saapas kolahtaen jalustimen teräkseen aina silloin tällöin. Harrykin oli niin väsähtänyt reilun puolen tunnin venyttelystä, että se ei jaksanut kuin seurata seiniä ja kiertää uraa ympäri päätään satunnaisesti nostellen.

"Sä et ees kertonu et olit tulossa takas", kuului yhtäkkiä maneesin oven raosta. Nostin katseeni Harryn korvista ja kohtasin Inkerin. Ovela. Tuli tänne kun mä en voisi paeta tilanteesta. Ratsastin ovinurkkauksen ohi samalla kuin tyttö sulki ovea perässään, puoliksi selin muhun. Ainakaan se ei ollut kasvanut pituutta. Mutta kyllä se jotenkin vaikutti erilaiselta. Aikuisemmalta. Jos olisin viitsinyt niin olisin naurahtanut mun ajatuksille—niinhän me oltiin kaikki kovasti aikuisia nyt. Mutta sen sijaan päätin olla hiljaa, ohjata Harryn uudelle rundille. Tammalla oli kuitenkin eri ajatukset: se käänteli päätään ja tuijotteli Inkerin tulosuuntaan jatkuvasti. Meinasi kerran kompastua etujalkoihinsakin.

"Sit yhtäkkii ilmotustaululla luki sun nimi ja nelosessa oli joku iso brittihevonen, että kivat sulle", Inkeri jatkoi tyhjälle maneesille puhumista selkeästi iloisena, ja mä toivoin, että olisin voinut valua hiekkana maahan. Vaikka musta olisi varmasti ollut maneesin pohjamateriaaliksi, mun toivomuksia ei kuunneltu. Inkeri löysi itselleen paikan tyhjästä katsomosta, höpötellen jotain yksärihauista ja kuinka joku hoitaja oli toivonut saavansa oman hevosensa talliin, ja mä annoin kaiken mennä paniikissa toisesta korvasti sisään ja toisesta ulos. Vilkaisin nopeasti katsomon suuntaan pitkälle sivulle kaartaessani. Virhe. Muistin kun oltiin joskus istuttu siellä porukalla. Salma mun vieressä oli avautunut jostain esteratastrategiastaan ja mä olin nojannut puoliunisena Britan jalkoihin, antaen tytön poissaolevien sormien juosta mun hiuksien läpi. Oltiin seurattu jotain tuntia; naureskeltu taluttajarooleihin joutuneita kanssahoitajia, jotka olivat hölkötelleet pehmeällä pohjalla ponien rinnalla niin kovin tuskallisen näköisinä.

"Nii", sain sanottua. Harry päästi jonkun hörähdyksen kaltaisen äännähdyksen, arvatenkin haluten ottaa osaa keskusteluun. Mä en halunnut arvuutella millainen ilme Inkerin kasvoilla oli kun hiljaisuus laskeutui taas maneesiin. Ei se ollut ikinä hiljaa. Mutta enhän mä tiennyt mitä täällä oli tapahtunut mun poissaollessa. Me oltiin kai eri ihmisiä tai jotain. Puraisin huulen sisäpuolta, napaten jonkun ihokaistaleraukan hampaiden väliin.

"Tää sun ajotus oli kyllä aika mahtava", Inkeri lopulta sanoi, "Britta muutti just joku aika sit Ahvenanmaalle."

Jokin mun sisällä muljahti, tunsin sisuskalujen vellovan ja ikävän palan nousevan kurkkuun. Ahvenanmaa oli aika kaukana Liekkijärveltä. Mielessä pyöri tuhat ja yksi ajatusta, mutta en saanut yhdestäkään kiinni tarpeeksi muodostaakseni mitään järkevää sanottavaa, en itselleni enkä Inkerille. Totta kai mä olin jossain alitajunnassa odottanut Britan näkemistä. Mun päiväunissa se olisi ollut joku romanttinen jälleennäkeminen slowmotionkohtijuoksuineen ja halauksineen. Ehkä olisin pyörittänyt sitä ilmassa ja kaikkea. Luvannut, että nyt mä en lähde enää mihinkään. Tosin sellainenhan ei olisi ollut realistinen ollenkaan—kuuluisan filosofi Sannin mukaan, me ei olla enää me. Eikä meistä ikinä tulisikaan me, jos se olisi musta kiinni. Mutta olin silti odottanut parhaimman sijaan pahinta, varautumatta siihen. Tieto siitä, että ei tarvisi enää odottaa, ei helpottanut.

Siinä samassa tajusin, että Brittahan oli ollut myös Inkerin läheisimpiä tallikavereita. Pisto sydämeen vol satamiljoonayksi. Että mä olin itsekäs. Käänsin Harryn menosuunnaan melkein pitkän sivun päädystä kohti maneesin ovea, ja hevoseen tuli vähän vauhtiakin—nytkö! nytkö pääsen kattomaan mitä siellä on! nytkö pääsen tutustumaan ja tutkimaan!—samalla kun sen pää nousi ja korvat heiluivat vähän joka suuntaan.

"No. Nyt sulla on ainakin mut, läpsystä vaihto, you know? Voidaan yhdessä itkeä kun Britta jätti meidät", sanoin ja sain taiottua jonkinlaisen virneen yrityksenkin kasvoille, mutta kokonaisuus jäi aika laimeaksi. Koin vain lievää syyllisyyttä, pahoinvointia, itseinhoa, ja mitä muita niitä huonoja fiiliksiä mun sisällä olikaan vellonut viimeiset pari viikoa, sanat ilmoille toimitettuani. Inkeri katsahti mua jokseenkin hassusti, mikä oli ihan ymmärrettävää. Cringe. Teki mieli ottaa sanat heti takaisin. Jatkaa ratsastelua.

"Ettäs kehtaatkin", Inkeri hymähti hetken päästä, mutta joku pieni hymynkare sillä oli päällä kuitenkin, "kukakohan jätti ja kenet! Ja arvaa kuka joutu sit kuunteleen Robert sitä ja Robert tätä..."

Kyllä mä tiesin, että mulla tulisi olemaan pitkä matka mun omaan nahkaan. Tulisi kestämään useita päiviä, viikkoja jopa, kunnes saisin lähtemisestä ja sitten palaamisesta paikoilleen asettautuneen syyllisyyden viitan karistettua harteiltani. Mutta silti, oli jotenkin lohduttavaa tietää, että mun olemassaolo täällä ei ollut lakannut mun lähdettyä. Ettei kukaan pitänyt sitä mua vastaan, eivät oikeasti. Harry kurotteli reunan yli katsomoon, se kun halusi kuollakseen tehdä Inkeristä (noin miljoonannen) parhaan ystävänsä, eikä mulla ollut sydäntä estää hevosta. Sehän kapuaisi vaikka itse katsomoon jos oikeasti haluaisi. Onneksi ei halunnut.

Kesken kuolaisien tervehdyksien maneesin ovi aukesi, ja sisään tallusteli Salma Bonnie perässään. Harry suorastaan kauhistui uusien ystäviensä määrästä ja päästi ilmoille epämääräisen kiljahduksen, josta varmasti kävi kaikille selväksi arvon neidin hämmennys ja valinnanvaikeus. Inkeri kuitenkin rapsutti tammaa korvan takaa, ja sen keskittyminen oli taas jakamattomasti blondin. Tuijotin Salmaa jossain paniikin esiasteilla—yksi vanhan ystävän kohtaaminen päivässä olisi tarpeeksi—mutta tämä vain suli hymyyn ja kysyi, oltiinko me lopettelemassa. Jos olisin voinut huutaa jollekin kiitosta keuhkojeni pohjasta, niin se olisi ollut Salma.

Jotenkin mun liian kauan kestäneestä joo, ollaan -muminasta päästiin tylsistyneiden hevosten kanssa ympyröiden pyöriskelyyn ja kuulumisten vaihtoon. Tai mä olin lähinnä kuuntelijan roolissa, yrittäen oppia uusien hoitajien ja hevosten nimiä. Seppeleessä oli tapahtunut enemmän kuin paljon mun poissaollessa, mutta ensimmäistä kertaa viimeisien viikkojen aikana se ei haitannut mua. Ensimmäistä kertaa viimeisien viikkojen aikana tunsin, että ehkä mä löytäisin taas oman, uuden paikkani täältä.

Kaikki se stressaaminen, pakoilu ja jännitys ei vielä tuntunut hölmöltä, mutta mulla oli toivoa.

[Robert]

21.8.2015

"Stupid mum staying overtime, take Mabel with you, she can't be alone for this long, blah blah blah", mutisin itsekseni autoillessani kohti tallia ja mulkoillen apukuskin paikalle turvavaljaisiinsa vyötettyä koiraa, joka oli silminnähden innoissaan arvaamattomasta roadtripistä. Äiti oli joutunut lähtemään oletettua aikaisemmin töihin—sellaisia ne sairaanhoitajien työvuorot olivat—ja joutuisi kuulemma todennäköisesti myös jäämään ylitöihin. Isää taas ei saisi toimistolta ulos ennen kuin illalla. Mabel päästi ilmoille vinkaisevan haukahduksen selkeästi fiilistellessään radiosta soivaa kesähittiä ja liikahti samalla siten, että sen vieressä ollut tupperwarerasia lensi jalkatilaan. Rasia pinkkeine muistilappuineen—Rob! Jouduin ylitöihin, ota Mabel mukaan jos meet jonnekin ettei se joudu olemaan yksin!! Brownieita tallille =) Äiti x—häiritsi yhtä paljon kuin äidin äkillinen suomen ylikäyttäminen. Milloin se oli ikinä kirjoitellut lappusiinsa "äiti" eikä "mum"?

Mabel ei ollut pysyä pöksyissään kun olin saanut auton parkkeerattua toisen viereen ja painettua moottorin sammuksiin. Se tuhisi valjaissaan ja pyrki nousemaan takajaloilleen kurkkiakseen ikkunasta ulos. Silmiäni pyöräytellen astuin ulos vanhemmasta maasturistamme ja heitin aurinkolasit nenälle samalla kun kiersin auton Mabelin ovelle. Ei tarvinnut kuin kumartua availemaan koiran turvavöissä pitävää solkea ja sain korvan täydeltä pieniä koirapusuja. Miksi, oi miksi mun elikot olivat tällaisia?

Sain koiran nahkahihnan päähän ja omille jaloilleen suhteellisen nopeasti, mutta auton oven sulkeminen ja muu paikoillaan pysymistä vaatinut toiminta meinasikin jäädä siihen—Mabel pinkaisi heti tuulenvireen lennättämän lehden perään vetäen jossain muussa kuin valmiustilassa olleen meikäläisen melkein mukaansa. Onneksi pikkukoiralla ei toistaiseksi ollut niin kamalasti voimaa ja sain kuin sainkin nyhdettyä sen jalkoihini. Ovi kiinni ja auto lukkoon, ja lähdittiin talsimaan takaisin kohti isompaa tietä, jolta tiesin haarautuvan pienemmän kinttupolun, jolla koira saisi purkaa pahimmat energiansa.

Hyörittiin aikamme metsikössä Mabelin poukkoillessa ties minne sen löytäessä mitä mielenkiintoisempia hajuja. Pikkupiski oli innostunut ulkoilusta ihan hulluna Suomeen muuton jälkeen, mikä oli ihan ymmärrettävää—täällä kun oli metsää ja mannerta vaikka muille jakaa. Oli oma piha nurmikolla ja kaikkea. Lenkin lopputuloksena oli tietenkin itsensä päikkärikuntoon väsyttänyt vauvakoissu, jonka jouduin kaappaamaan kainaloon puolivälissä paluumatkaa. Talsin takaisin tallipihaan kiroten vaatetustani. Note to self: ei ikinä suoraan duunista tallille. Tummat, suoriksi silitetyt chinot ja harmaameleerattu kauluspaita kaikki napit siististi napitettuna—ei ehkä parhaat tallivaatteet. No, Harry vietti tänään vapaapäivää, ehkä mä en tulisi kamalan likaiseksi jos kävisin vaan paijaamassa ja harjaamassa sitä. Ja ehkä vähän katselemassa maastoja.

Hetken mielenjohteesta poikkesin vielä autolle. Koira lysähti renkaan viereen sillä välin kun mä vaihdoin siistimmät kengät kumisaappaisiin. Mustat Hunterit olivat kärsineet varastossa, mutta tuskinpa Harry loukkaantuisi parista harmaasta tahrasta niiden kumisessa pinnassa. Heitin paremmat kengät etupenkin jalkotilaan ja siellähän se tyhmä tupperware tuijotti mua.

Tartuin siihen hetken mielenjohteesta pienen oh for god's sake -murahduksen kera.

Mabel kainalossa ja tupperwaret toisessa tassuttelin sisään tallirakennukseen, joka oli onnekseni puoliautio—oli juuri se aika kun tämänhetkiset tuntilaiset pyörivät kentällä, edelliset olivat jo kaikonneet eivätkä seuraavat vielä vallaneet koko tallia. Joku hyräili hiljakseen pääkäytävällä puoliavonaisessa karsinassa ja jostain kuului lakaisuääniä. Mabel kuikuili laiskasti ympärilleen—se oli tottunut lyhyen brittielämänsä aikana talliarkeen, joten hevoset eivät sitä jaksaneet niinkään kiinnostaa. Harryn kanssa se oli ihan pusuväleissä ja oli valmis leikkimään tamman kanssa ihan milloin vain vaikka turvallisuussyistä mä yritinkin pitää kaksikot leikit minimissä.

Tuuppasin Harryn harjapakin sen karsinan tienoille jättäen tupperwaren sen päälle ja suuntasin sitten pihamaalle, riimunnaru puoliksi Mabelin hampaissa. Harmaakorva vietti alkuiltaansa muiden vapaapäiväläisten kanssa tammatarhassa, ja Mabel kaverinsa bongattuaan suorastaan vaati päästä omille jaloilleen. Siinä sitten pikkupiskin vietävänä suunnattiin portille. Koira tiesi olla menemättä aitojen sisäpuolelle ja istahtikin nätisti aivan portin juureen, tapittaen mua odottavasti. Tuhahdin sille, ja käänsin sitten katseeni Harryyn.

Harry oli sopeutunut Seppeleeseen hyvin—se selkeästi nautti elämisestä isommassa laumassa, jossa oli selkeä arvojärjestys ja jossa riitti puuhakavereita. Tamma ei ollut ottanut mitään liioteltuja stressihepuleitakaan. Ainakaan vielä. Toivossa oli hyvä elää ja niin edelleen. Heinää se oli ehkä syönyt vähän vaisusti, mutta tämäkin selittyi sillä, että idiootilla oli aina kiire tehdä jotain muuta kun kaikki oli vielä niin uutta ja jännittävää. Olin luvannut vanhemmillekin aloittavani kunnon treenaamisen toisella viikolla.

Päästin ilmoille hiljaisen vihellyksen, johon Harry reagoi välittömästi korvat tötteröllä. Sen harvat tarhakaveritkin käänsivät laiskasti päätään, mutta kun ei kerta nimeltä kutsuttu niin eivät kokeneet asiakseen ilmestyä paikalle. Sehän ei haitannut mua yhtään. Harry riimunnarun päässä oikeassa kädessä ja Mabel toisessa vaelsimme takaisin tallille. Olin juuri saanut Harryn lukkojen taakse ja Mabelin istutettua kiltisti karsinan eteen kun kuulin äänen takaani.

"Sä olet kai ylipukeutunut tai jotain."

Ääni oli vieras, joten käännyin ympäri vähän hitaammin. Puhuja oli jopa muhun nähden lyhyt, sellainen vaaleaverikkö. Sillä oli kevyesti laineileva tukka ja joku sellainen pilke silmäkulmassa, joka kertoi mulle, että tytön oli pakko olla vanhempi kuin miltä se ensisilmäyksellä näytti. Kurtistin kulmiani ja katsahdin alas kuin olisin unohtanut vaatetukseni.

"Oh", sain sanottua katse edelleenkin saappaiden verhoamissa varpaissa. Nostin sen sieltä ylös ja katsahdin tyttöön uudemman kerran, "joo, tulin suoraan töistä." Hetken mielenjohteesti heitin vielä pienen irvistyksen perään ja nappasin itselleni harjan, "talousjuttuja. Vaatii tylsää pukeutumista." Tyttö päästi myöntelevän hymähdyksen, josta luulisi, että se tiesi enemmän mun duunista. Joka oli kyllä aika arsesta.

"Sun piiloutumistaidot ei oo muuten niin hyvät kun sä varmaan luulet", tyttö totesi ja norkoili nyt lähempänä karsinaa. Mun niskavillat nousivat pystyyn ja käänsin päätäni niin nopeasti, että päälaella lepäilleet Ray-Banit olivat liittyä osaksi Harryn karsinan turvepatjaa. Kuulin kuinka Mabelin häntä tamppasi lattiaa innokkaasti—se tiesi, ettei sillä ole lupa tehdä tuttavuutta muiden kanssa ilman annettua lupaa—ja kuinka Harrykin kuikuili kiinnostuneesti vähän avonaisesta karsinasta ulos.

"Mitkä piiloutumistaidot?" kysyin käheämmällä äänellä kuin oli tarkoitus.

"Pipsa ja Salma", se vain kohautti olkiaan kuin mun olisi pitänyt yhdistää nimet johonkin tiettyyn tilanteeseen. Okei, ehkä mä yhdistin. Varsinkin kun viime aikoina jokainen kanssakäynti tallialueella oli päätynyt pitämään mua hereillä illalla. Olin miettinyt kaiken aina läpi uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Mitä jos olisinkin tehnyt niin, mitä jos olisinkin tehnyt näin.

Käänsin katseeni takaisin Harryn kylkeen ja jatkoin tamman sukimista.

"Nii", totesin, kuten olin todennut Inkerillekin silloin maneesissa. Purin poskea ja muistin, kuinka se oli selittänyt mulle vähän faktoja tallipihassa pari päivää sitten. Mun oli vain vaikea tarttua siihen pelastavaan käteen vaikka sellainen oli ojennettu. We accept the love we think we deserve tai jotain. Sain tamman vedeltyä läpi ja astuin ulos karsinasta, ajatuksena vaihtaa aseeksi kaviokoukku. Mabelin etutassut harjapakin vieressä suunnilleen steppasivat paikoillaan. Mulkaisin koiraa—you bloody traitor, trying to make friends'n'all. Mutta koska en ollut kylmäsydäminen kaveri, mutisin sille okay-you-can-got samalla kun kyykistyin kaivamaan kaviokoukkua jostain laatikon syövereistä.

Ja Mabelhan teki työtä käskettyä. Se kiltisti syöksyi tytön jalkoihin, ja tämä kyykistyi rapsuttelemaan koiraa. Mä luikahdin takaisin karsinaan ja murahdin Harrylle kun se kehtasi ottaa kokonaisen askeleen ovea kohti, punkien ison päänsä puoliksi ulos. Pyllistelin toisen takakavion luona kun tyttö sai tarpeekseen Mabelin kanssa jutustelusta.

"Robert, eikö?"

Mun huulilta karkasi äännähdys, joka oli enemmänkin sanat tiedostava kuin negatiivinen tai positiivinen kannanotto.

"Cella. Mä hoidan Windii. Se on se pilkkuperse tammatarhassa. Tää sun jättiläises ei vaan oikein ymmärrä, että Windiä ei kiinnosta", tyttö jutteli, ilmeisesti nähden mun äännähdyksen ikkunana keskusteluun. Cellan sanoissa oli selkeää huvittuneisuutta, ja muistan itsekin pari kertaa nähneeni Harryn saavan tuta kun pilkullista tammaa ei olisi ystävystymisyritykset oikein kiinnostaneet. Hymähdin myöntävästi ja napautin sormillani kevyesti Harryn viimeisen jalan vuohista. Lapiokavio nousi ilmaan kuin jousi ja olin vähällä ottaa siitä osumaakin, mutta sain kun saikin sen otteeseeni viime tingassa. Vähäiset kuivat sorat lähtivät pienellä kuopsutuksella, ja pian olinkin taas karsinan ulkopuolella.

Mabel oli asettautunut suunnilleen kodiksi puoliksi Cellan kengänkärjille ja Harrykin yritti hamuta tytön suuntaan. Niin, miksi mun pitikään omistaa tällaisia elukoita? Vilkaisin molempia vähän anelevasti—can you not, oh my gOD, seriously—mutta kumpikaan ei reagoinut mitenkään.

"Pikkulinnut muuten laulo, että oot joku paluumuuttaja."

"Joo."

Hiljaisuus laskeutui lisäosan käytävälle hetkeksi, ainoa ääni tullen Cellan tallikengistä, joita vasten Mabelin innokas häntä hakkasi. Nostin katseen koirasta Cellaan ja tajusin, että ehkä se odotti tarkennusta.

"Hoidin Vennaa muutama vuosi sitten. Aika pitkäänkin, oikeestaan."

"Aa, no mut kiva!" Cella hymyili vähän teennäisesti, ja vaistosin keskustelun kuolevan pian. Mutta ei, seuraavaksi tyttö kyykistyi taas Mabelin puoleen. Kysyi, saako sitä käydä näyttämässä jollekin kaverille. En saanut nimestä selvää, mutta nyökkäsin kuitenkin. Tungin jättipään takaisin karsinaansa ja nappasin loput rojut mukaani, Cellan kanniskellessa mun piskinrääpälettä edellä. Olin vain vähän katkera siitä, että niiden keskustelu sujui paremmin kuin meidän oli.

Dumppasin harjapakin paikoilleen, ja kauhukseni Cella oli suuntamassa kohti sitä yläkerran huonetta, jonne talliperhe kokoontui. Se tuttu tunne palasi—kurkkua kuristi, vatsaa velloi, poskia kuumotti, sydän hakkasi. Ovi aukesi, vapauttaen aiemmin vaimennetulta kuulostaneen jutustelun, joka pian muuttui Mabelin kommentoinniksi. Kuulin oman nimeni, ja kaappini kiinni laittaen päätin hammasta purren suunnata huoneeseen.

Keskustelu hiljeni, mutta niin lyhyeksi aikaa, että kukaan tuskin edes huomasi. Sitten se jatkui, soljuvana naurunräkätyksenä sanojen seassa, ja Mabel sai antaa sydämensä kyllyydestä pusuja kaikille halukkaille Cellan syleilyn turvista. Seurasin koko hommaa sivusta, välillä hymyillen jos joku sattui kommentoimaan koiraa mun suuntaan. Yhtäkkiä Cella olikin jo tyrkyttämässä sitä takaisin mulle. Laskin tupperwaren pöydälle ottaakseni Mabelin vastaan.

"Sori, keskeytin varmaan sun suunnitelmat varastamalla tän", Cella virnisti näyttäen siltä, ettei se ollut tippaakaan pahoillaan, ja rapsutti sitten mun käsivarsilla olevaa koiraa vielä korvan takaa. Pudistin päätäni vähän liiankin äkkiä, että ei se mitään, ja lähdin takaisin alakertaa sille suunnitellulle iltakävelylle.

En muistanut ennen kuin kotimatkalla, että tupperware äidin lappuineen oli jäänyt tallihuoneen pöydälle.

Well, huokaisin, buying them back with baked goods isn't that bad of a plan.

[Robert]

22.8.2015

Hassua miten nopeasti sitä tottui kuin rutiininomaisesti jotain teki—olin käynyt tallilla joka päivä sitten sunnuntain saapumisepisodin jälkeen, ja huomenna tulisi ensimmäinen seppeleviikko päätökseensä. Ajelin tallille tuttua reittiä tällä kertaa faijan farkulla, porukat kun olivat lähteneet viikonlopuksi Mabelin kanssa mökkiostoksille. Ilmeisesti kunnon suomalaisilla piti olla kesämökki. Mulla oli vähän epämääräiset fiilikset koko hommasta. Ensinnäkin, mökin osto tarkottaisi, että oltaisiin jäämässä Suomeen. Toiseksi, no. Siinäpä se.

Harry tarhaili tammaporukassaan vallan tyytyväisenä kun kaarroin tallipihaan. Mua jotenkin ärsytti, että se oli sopeutunut niin hyvin näin lyhyessä ajassa vaikka Humu vieläkin vähän tuimisteli sille, Windistä nyt puhumattakaan. Toisaalta Harry nyt oli luonteeltaankin sellainen kaikkien ja kaiken ystävä, jolle ei oikein kelvannut ei vastaukseksi. Mä olin ilmeisesti se toimiston oven takana piilotteleva, keskusteluja välttävä erakkoluonne. Ei sillä, että olisin kamalasti voinut väittää vastaan. Huoh.

Talsin saappaat kuivalla pihalla kopisten tarhalle ja vihelsin Harrylle. Tamman pää nousi salamana, mutta sen mielestä oli huomattavasti kivempaa nyhvää ruohoa tarhan aidan toiselta puolen ponikaverin kanssa. Ei sillä, että se läskipää olisi kauheasti saanut saalikseen. Ainakaan kun vertasi huomattavasti pienipäisempään ja sirokaulaisempaan toveriinsa. Kurtistin kulmia ja mutristin huulia—vai oli musta tullut taas kakkonen hevostoverille. Samaa oli tapahtunut Barbrooksissa heti kun Harry oli tehnyt tuttavuutta Hart-toveriinsa. Musta oli tullut kakkonen.

"Harry, hey, come on now", kutsuin hiljaa nojaillen porttiin. Ei, ei mitään reaktiota. Vihelsin uudelleen, heilautin samalla riimunnarua kädessäni ja kallistin päätäni. Nyt se sentään nosti taas päätään, rikkaruoho juurineen suunpielestä törröttäen. Samassa joku oritarhassa huuteleva kimo varastikin jo oman harmaakorvani huomion. Teki mieli hyppiä tasajalkaa tantereella, että minä, minä, minä, huomaa minut, muista minut.

"Harry! I swear to God, if you don't drag your sorry arse here right now!" huutelin vääntäessäni porttia auki. Tiesin, että se mokoma hevonen kuuli mut. Sitä vaan nyt kiinnosti enemmän sen tämänhetkinen rikkaruohojen kitkentä kaverin kanssa. Sama katkera fiilis valtasi vatsanpohjan, veti huulet mutruun. Olin ajatellut, että se olisi pidemmän aikaa turvautunut muhun. Oltaisiin oltu yhdessä samassa veneessä, vieraina. Mutta ei. Pudistin päätäni ja päästin ilmoille lisää puoliuhkauksilta kuulostavia kutsuhuutoja.

Yhtäkkiä Venna tuli mun luokse.

Tuijotin kuvankaunista ponia katse tyhjänä. Se oli edelleenkin upea kuin mikä, pitkä vaalea harja heiluen laiskasti pienen tuulenvireen pyörityksessä. Sen silmissä oli se tuttu pilke, mutta samalla jotain lempeää. Ihan loppuun asti mun luo se ei tullut, vain salakavalasti aitaa pitkin muutaman metrin päähän. Mun oli helppo ottaa ne viitisen askelta sen luokse ja sulaa johonkin hymynkaltaiseen.

"Hey, babe", sain sanottua, pehmeämmin kuin yleensä hevosille tai kenellekään puhuin, ja tarjosin kättäni sen haisteltavaksi. En tiedä mitä odotin, mutta tamman turpa meni heti mupeltamaan mun avoinaisen hupparin taskua. Vennan pettymykseksi, mulla ei ollut tarjota sille herkkuja. Sain kuitenkin rapsuteltua sen päätä, kammaten sormeni läpi sen melkein kiharaisen harjan. Poni oli niin pieni. Oli vaikea kuvitella, että vielä muutama vuosi sitten mä olin pystynyt ratsastamaan sillä. Mun käsi kurotti harjan yli, silittämään toista puolta ponin kaulasta, ja toinen rapsutteli sitä leuan alta. Höpöttelin sille pehmeitä—kerroin kuinka olin pahoillani lähdöstä, kuinka oltiin muutettu takaisin Englantiin ja kuinka Harry oli tullut kuvioihin. Venna ei onneksi ollut moksiskaan mun lähtö- ja paluuasioista. Tai ainakaan se ei näyttänyt sitä. Se vaan huokaisi ja veti päänsä pois hamutakseen heinänkorsijämiä maasta.

"Some things never change, then", hymähdin itsekseni ja taputin pikkutammaa lavalle. Se ei kuitenkaan lähtenyt pois, ja seuraavan kerran kun kutsuin omaa idioottiani, sieltä se tuli tanner tömisten. Venna veti korvansa pieneen luimuun ja napsautti hampaitaan Harrylle. Isompi tamma olisi varmasti voinut nauraa höröttää pienemmän toiminnalle, mutta ei Harry. Se alistuen otti takapakkia ja kiersi toista kautta mun luokse kun lähdin sitä vähän vastaan. Mua hymyilytti, niin Vennan toiminta kuin Harryn hätäkin, ja itsekseni naureskellen nappasin Harryn riimunnarun jatkeeksi. Venna jäi tyytyväisenä tutkimaan heinänkorsilöydöksiään, ja mä en voinut olla kuin iloinen siitä, että se oli vieläkin Seppeleessä.

Harry kulki mun vieressä kohti tallia kuin olisi tiennyt tien karsinalleen aina. Siinä oli jotakin sympaattista, kuinka se aina käyttäytyi kuin tietäisi itse parhaiten. Harvemminhan se tiesi, hölmö kun oli. Mutta kun piti päästä aina pätemään.

Lukitsin Harryn karsinaansa, ja se pyörähti siellä pari kertaa kunnes asettui leikkimään vesiautomaatillaan. Se piti erilaista ääntä kun vertasi tamman vanhan kotitallin automaattiin, ja tästäkös olin repinyt riemua koko viikon—Harry meni juomaan, säikähti ääntä ja pakitti vastakkaiseen nurkkaan, ja meni sitten uudelleen juomaan ja yleensä säikähti sitten uudelleen ääntä kuin ei olisi noin viisi sekuntia sitten kuullutkaan sitä. Ja tähän episodiin sisältyy myös yleensä sellaiset kymmenen sekunnin tauot, jolloin tuijotetaan koko vekotinta kuin se olisi kulmakunnan kovin pienten heppaparkojen saalistaja. Pudistelin päätäni tohelon toiminnalle ja lähdin tallustelemaan kohti yläkertaa.

Meidän varustelaatikkokasa tuijotti mua edelleenkin sieltä nurkasta, johon olin sen jättänyt.

Kaappirivistössä taas oli toinen toistaan iloisempia kaapinovia—joissakin oli pelkkä koristeltu nimilappu ja oma lukko, mutta toisissa oli lisäksi pieniä muistoja kuten piirroksia, valokuvia ja ruusukkeita. Sitten siellä oli se yksi tyhjä kaappi, ovi visusti kiinni vaikka siinä ei ollutkaan lukkoa. Varusteiden kaappiin purkamisessa oli jotain tiettyä lopun tuntua. Sitoutumista. Myöntymistä. Sitten kun kamat olisivat kaapissa, niin ei olisi enää asiaa lähteä Seppeleestä.

Sitten kun meillä olisi kesämökki, niin ei olisi enää asiaa lähteä Suomesta.

Miksi mun piti ajatella näin, miksi en päässyt pakoon tätä tyhmää ajatusmaailmaa, miksi en voinut vain hyväksyä asioita kuten ne olivat ja jatkaa elämää? Mikä mua oikein vaivasi? Tein vain kaiken kiusalliseksi. Muut epämukavaksi. Miksi mun piti olla tällainen? Nielaisin vaikka se tuttu pala kurkussa ei liikkunutkaan mihinkään, ja kävelin laatikkotornilleni. Suljin silmäni hetkeksi—ahdisti. Tunsin, kuinka mun sydän alkoi hakata vähän kovempaa, kuinka mun hengenvedot olivat lyhyempiä ja lyhyempiä. Alakerrasta kuului kavioiden kopsetta, ihmisten ääniä. Mun kädet tärisivät, ja tartuin ensihädässä keskimmäisen laatikon reunoihin, painaen otsani ylimmän viileää pintaa vasten. Äänet kävivät etäisiksi, ja mä niin tiesin mihin tää oli menossa. Yritin pakottaa hengitykseni takaisin normaaliksi. Muistuttaa itseäni, että mulla ei ollut mitään hätää.

Great, panic attacks about bloody IKEA boxes are exactly what I need here.

Pahin meni ohi kuin itsekseen, mutta mä en jaksanut avata silmiä. Hengitin vieläkin epätasaisesti sisään ja vielä epätasaisemmin ulos, eikä se epämukava paine rinnassa ottanut helpottuakseen. Tiesin, että koko episodi loppuisi heti kun saisin jostain kiinni.

"Hei, onko sulla kaikki hyvin? Robert?"

Tunnistin äänen Odelieksi, mutta en saanut vastattua mitään. Yritin nyökätä—mielessä ei edes käynyt ajatus siitä, että sillä ei ehkä olisi paljoakaan vaikutusta kun olin selin toiseen, pää alhaalla. Kuulin, kuinka lattialaudat narahtelivat siihen malliin, että nainen olisi tulossa mun luokse.

"Just nauseous", sain mutistua. Se ei ollut täysi valhe, vain pieni ja valkoinen sellainen. En ollut varma riittikö se Odelielle, mutta mulla oli tärkeämpiä keskittymisenkohteita. Viileä muovipinta tuntui järjettömän hyvältä mun hohkavalta vaikuttavaa ihoa vasten. Mun rystyset puristivat IKEA-boksia valkoisina, reuna painuen ikävästi kämmenen pehmeään ihoon. Mutta se ankkuroi mut takaisin tähän hetkeen, takaisin tähän todellisuuteen.

Huokaisin, mutta en helpotuksesta. Huokaisin, koska taas. Koska toi kaikki oli mulle niin tuttua. Olinhan mä saanut epämääräisiä paniikkikohtauksia aiemminkin, mutta ne olivat viimeisen muutaman vuoden myötä lisääntyneet, kiitos sen minnekään kuulumattomuuden tunteen. Mutisin itselleni okayt, päästin hitaasti irti reunoista ja avasin päällimmäisen laatikon.

"Hei, Robs, jätit sen sun tupperwaren tänne!"

Inkerin ääni sai mut säpsähtämään. Käännyin ympäri Harryn harjapakki kourassa ja kypärä toisessa, ja toivoin, etten näyttänyt ihan peuralta ajovaloissa. Mutta Inkeri oli jo matkalla kohti oleskeluhuonetta, heilutellen epämääräisesti kättään kuin patistaen mua mukaansa. Joku syyllisyydentunne painoi mun vatsanpohjassa—Inkerin ääni oli ollut melkein kuin sen normaali, iloinen ääni, mutta siinä oli ollut se joku varjo. Ettei se voinut olla kuin ennen mun kanssa.

Oleskeluhuoneesta raikuvat tervehdykset kuitenkin työnsivät epämääräiset ajatukset pois. Mitään sen kummempia esittelyitä ei kukaan suorittanut—miksi olisi, nehän kaikki tunsivat toisensa. Annoin keskustelun soljua ja seisoin varmasti orvon näköisenä oven vieressä etsien mun tupperwarea katseellani. En ehtinyt skannata edes puolia keittiöstä kun joku tyttö asteli huoneeseen. Ilmeisesti se oli yksi uusista hoitajista, sillä heti alkoi esittelykierre.

Kaksi sohvalla istunutta tyttöä jättivät itsensä esittelemättä, mutta Odelie esittäytyi Alexin omistajaksi, Inkeri Siirin hoitajaksi ja mulle tuntematon tummaverikkö Rosaksi, Kössin hoitajaksi. Mä en tiennyt kuka Kössi oli, mutta vilkaisu Rosaan paljasti, että se oli se Potentiaalinen Avustaja maanantailta. Poskia kuumotti.

Rosa katsahti yhtäkkiä muhun, minkä johdosta mun katse poukkoili hetken ympäri huonetta. Jesus H. Christ, nehän kaikki tapittivat mua. Juuri sopivasti samalla hetkellä pakin huonosti kiinni ollut lukko päätti antaa periksi ja koko setti meinasi levitä lattialle. Sain polven sopivasti tielle, ja katse pakissa sain ilmoille oman nimeni ja roolini Harryn omistajana lähinnä epämääräisenä mutinana. Keskityin varmasti korvalehtiä myöten punaisena loistaen harjapakin korjaukseen, ja keskustelu muiden kesken jatkui. Inkeri ystävällisesti irrottautui keskustelusta hetkeksi ja kaivoi sivuun laitetun, tyhjän tupperwarerasian mulle.

"Ois aika kiva jos sun äiti alkais taas leipomaan meille", se virnisti, muttei ihan täysillä loistaen. Ehkä siinä oli jotain haikeuttakin. Tyttö laittoi rasian nyt mun sylissä olevan harjapakin päälle, ja mä sain hymyiltyä sille jotain yhtä haikeaa puolihymyä. Muistin, kuinka oltiin isolla porukalla eräänä lumisena talvi-iltana mussutettu äidin leipomia herkkuja suunnilleen kilpaa. Catrinan, Mapen, Tarun, Anthonin ja Britan kanssa. Samana iltana Jossu ja jatkotuntilaiset olivat nauraneet mun punaisille ratsastushousuille. Samana iltana oltiin Vennan kanssa käyntimaastossa tavattu hirvi, ja ponitamma oli kiidättänyt mut täyttä laukkaa kotiin lumen pöllytessä perässä. Samana iltana olin lysähtänyt karsinan eteen istumaan post-paniikeissa, ja Inkeri ja Anthon olivat molemmat kulmat kurtussa kyselleet mun vointia ja passittaneet mut sitten yläkertaan kuuman teekupin ääreen.

"Täytyy pyytää", sanoin, mutta Inkeri nauroi jo Rosan kanssa jollekin heitolle. Se lämmin fiilis mun rinnasta ei kuitenkaan kadonnut, ja mitään sanomatta sitä fiilistä vaalien lähdin pois huoneesta kohti Harryn karsinaa. Se oli saanut selvitettyä tämänpäiväisen kiistansa vesiautomaatin kanssa ja keskittyi nyt täysin lisäosan puoliaution tallielämän kuikuiluun. Tunnit eivät vielä pyörineet ja valtaosa hevosista oli yhä ulkona yksityiset mukaan lukien.

Harjatessa uteliaasti karsinasta puoliulkona seisovaa tammaa onnistuin kertomaan sille kaiken siitä päivästä, jolloin minä ja Venna kohdattiin ihkaoikea hirvi. Samaan tarinaan sisältyi tietysti terminologian avaaminen—olin aika varma, että Harry ei ollut ikinä eläessään nähnyt mitään rusakkoa suurempaa riistaeläintä. Tai mitään muutakaan villieläintä. Ja ilmeisesti mun satusetä-äänikin oli niin tylsä, että tamma ehti vaipua jonkinlaiseen horrokseen. Se melkein loukkaantui kun tökin sen lepotilassa ollutta takajalkaa takaisin normaaliksi ihan vain jotta saisin kääräistyä sen kunnolla pinteliin.

Lopulta harmaakorvalla oli satula selässä ja suitset päässä. Tein itselleni henkisen muistilapun satulahuovan vaihdosta ja siitä, että voisin tunnustella ensi viikolla jossain vaiheessa taas kankimeininkiä. Olin jo päättäväisesti ajatuksissani harpponut kohti maneesia, mutta ovilla huomasin kentän ammottavan tyhjyyttään. Vilkaisin kenttää, sitten maneesin ovia ja sitten taas kenttää. Kurtistin kulmiani mietteliäästi ja päätin sitten hetken mielenjohteesta mennä kentälle. Harry valpastui uudesta aluevaltauksesta—tunnit olivat ajaneet meidät maneesiin joka päivä kuluneen viikon aikana—mutta selkeästi yritti pysyä housuissaan. Mitä nyt vähän steppaili kun yritin heivata itseäni satulan korkeuksiin ja ampaisi heti liikkeelle kun mun jalka nousi maanpinnasta.

Annoin tamman tallustella uraa pitkin kiristäessäni vyötä vielä yhden reiän. Sitä osasi kyllä nyt nauttia oman hevosen eduista—ikinä ei tarvinnut säätää jalustimiä ja satulavyöstä tiesi tasan tarkkaan mihin reikään se piti laittaa tallissa, selkäännousussa ja satulassa. Heiluttelin kannusten koristamia jalkojani hetken ennen niiden jalustimiin survomista, ja nousin sitten seisomaan kuin hihnoja testaillakseni. Harrya ei kiinnostanut—eikä se varmaan edes tuntenut mitään—mun selässä heiluminen, ei kun aidat ja varsinkin kentän ulkopuolelle varastoitu estekalusto oli paljon mielenkiintoisempaa. Onnekseni tamma ei kuitenkaan löytänyt mitään kummituksia tai pieniä vihreitä miehiä mistään, ja keräsin ohjat tähän varsin tyytyväisenä.

Mentiin muutama kierros vähän pidemmässä muodossa uuteen ohjastuntumaan totutellen. Harry tuntui hyvältä—se kiirehti, mutta oli kuitenkin kuulolla. Lähdin taivuttamaan sitä kunnolla kulmiin, ja muutamassa kierroksessa saatiinkin muunnettua kaarteet puolikkaiksi takaosakäännöksiksi. Tamma ymmärsi nopeasti jutun jujun—pysähdys, etuosa lyhyen sivun suuntaiseksi, takaisin käyntiin—ja alkoi ennakoida liikettä satunnaisista suunnanvaihdoksista huolimatta kuin se olisi salaa treenannut takaosakäännöksiä itsekseen. Kerran tai kaksi jouduin muistuttamaan takaosaa sisäpohkeella, muuten hevonen toimi mainiosti pienemmillä avuilla. Hymähtäen taputin sitä kaulalle ottaen vähän enemmän ohjaa ja pyytäen sitten ravia.

En varmaan ikinä kyllästyisi Harryn isoon raviin. Sen askel oli valtavan matkaavoittava ja sen tarpomisesta huomasi helposti suvun liikerikkaat kouluhevoset. Harpottiin menemään ympäri kenttää ilman sen kummempia kikkailuja, kunhan hain hyvää tuntumaa ja tahtia. Hidastin kevennystahtiani aavistuksen, ja Harry epätahdin huomattuaan korjasi sen hidastaen omaa tahtiaan. Kehuin tammaa ääneen ja käänsin tyytyväisenä ison voltin. Harry nojautui vähän liikaakin sisäohjalle, mutta muutaman voltin päästä tajusin sen olevan omamokani—korjasin pianoa soittelevat ja ostoskärryjä työntelevät kätensi palauttaen näin tasaisen, pehmeän ohjastuntuman.

Jatkettiin teräviä kulmia hitaammassa ravitahdissa, enkä voinut olla kuin tyytyväinen siihen, kuinka hyvin Harry tuli takaisin kulmia varten. Sen reaktiivisuus oli aina ollut yksi sen miellyttävimpiä ominaisuuksia, miellyttämisenhalu tullen hyvänä kakkosena. Nytkin se oli erittäin kivanoloinen, mitä nyt vähän raskas kädelle. Jaksettiin hinkata niitä vähän puolikkaita takaosakäännöksiä muistuttavia kulmia vielä hetki ravissa kunnes siirsin käyntiin ja tarjosin tammalle puolipitkiä ohjia. Se puuskaisi kuin itseensä tyytyväisenä, ja mä jäin miettimään tehtävän loppuhuipennusta.

Vaihdoin suuntaa vielä kerran käynnissä, vasempaan kierrokseen, ja muutaman minuutin löntystelyn jälkeen olin jo keräilemässä ohjia. Harry otti heti tulta hännän alle ja oli lähteä pää pystyssä raviin. Se tuli kuitenkin takaisin muutamalla pidätteellä, protestina kuolaimiaan hetken kalisutellen. Mutisin sille disapprovaavan kommentin ja pyysin ravia. Ja okei, harjoitusravissa ehkä saattaisin kyllästyä Harryn raviin. Olin parin vuoden aikana jokseenkin oppinut istumaan siellä, mutta aina välillä se tuntui vain epätoivoiselta heinäsäkkiheilumiselta. Liikkeiden myötäily vaati keskittymistä ja ihan liikaa keskivartalovoimaa. Muistelin alkuaikoja, jolloin meidän treenit olivat keskittyneet joko mun istunnan treenaamiseen tai hevosen treenaamiseen—molempia ei voinut tehdä yhtä aikaa kun en yksinkertaisesti voinut keskittyä kuin toiseen.

Nyt mun persus pysyi satulassa ihan kohtuullisen hyvin, muutama hassu kootumpi askel siellä ja täällä sai mun pomppaamaan vähän irti. Jumputeltiin muutama voltti ja pari rauhallista diagonaalisuunnanmuutosta kunnes lähdin kohti viimeistä tehtävää: pääty-ympyrä ravissa lyhyen sivun keskellä, käynti uralle palatessa, puolikas takaosankäännös kulmassa, laukka seuraavan kirjaimen kohdalla ja sitten taas käyntiin ennen seuraavaa kulmaa. Olin joskus työstänyt tehtävää myös Barbrooksissa, mutta nyt omat haasteensa hommaan toi se, että Seppeleen kenttä oli jonkin verran pienempi.

Harry oli kuitenkin todella kiva, ja muutaman toiston jälkeen se jaksoi myös rauhoittui käyntiin ja pitää tasaisen peräänannon. Laukannostoissa se jaksoi innostua sen verran, että tasaisesti molempiin suuntiin työstettyäni päätin vielä hakea rauhallisempaa laukkaa pääty-ympyräkahdeksikolla, jossa saisi tehtyä vaihdoin keskellä ja sen kautta haettua laukkaa kootummaksi ja keskittyneemmäksi. Nämä suunnitelmat kuitenkin vesittyivät heti alkuunsa kun aiemmin oleskeluhuoneeseen pyrähtänyt, Anastasiaksi itsensä esitellyt tyttö tuli kentälle Alexin kanssa. Siirsin kohteliaasti käyntiin, ja sovittiin lyhyellä sananvaihdolla, että tämä juoksuttaisi oria toisessa päässä ja mä saisin toisen pään. Ei se kamalasti meidän laukkatyöskentelyjä haitannut, Harrykin oli niin hyvässä työmoodissa, ettei sitä kiinnostanut toisella pääty-ympyrällä jolkotteleva ori. Toisaalta Alex oli aina osannut käyttäytä, toisin kuin se kimo oriinretela, joka asutti vastapäistä karsinaa.

Muutin rauhoittelutaktiikan vaihdoista vastalaukkaan, joka oli ympyrällä tamman Suuri Heikkous. Sille oli vielä käsittämättömän vaikeaa nostaa laukkaa väärin asettuneena, joten annoin armoa ja pyrin pitämään hevosen mahdollisimman suorana isoa ympyrää ravatessamme. Pari ensimmäistä nostoa tunnistin vääriksi, ja kolmas tuntui ristilaukalta, mutta en ollut varma. Vilkaisin Anastasiaa. Teki mieli huutaa, että voitko katsoa laukan, mutta kaikkien suureksi yllätykseksi pidin suuni kiinni ja otin hevoseni takaisin raviin. Tällä kertaa neljäs laukka tuntui puhtaalta vastalaukalta ja siltä se pikavilkaisulla olikin, ainakin edestä. Lähdin varovasti asettamaan tammaa vähän sisälle, mutta se vaihtoi laukan miltei heti.

Mua turhautti. Onnekseni olin jättänyt hupparin jo karsinan loimitelineeseen roikkumaan, mulla oli nimittäin kuuma jo vaaleassa t-paidassakin. Tummanharmaat ratsastushousut eivät auttaneet asiaa, hengittämättömästä kouluratsastajakypärästä puhumattakaan. Harrykin korskui turhautumistaan, ja ajatuksissani soimasin itseäni siitä, että olin valinnut vaikeamman suunnan ensimmäiseksi. Alistuneena vaihdoin suuntaa ravissa, hain hetken suoruutta ja yritin sitten uudelleen. Ravi kiihtyi, mutta laukka ei noussut. Otin hevosen takaisin, hain peräänannon uudestaan, ja aiemmasta viisastuneena asetin enemmän ulos, jaoin painoni tasaisemmin, ja kappas kummaa kun se vastalaukka nousi kuin nousikin.

Saatiin vastalaukkatreenit molempiin suuntiin tehtyä oikein kivassa, tasaisessa laukassa. Harmitti, että olin mokannut ja vaatinut liikaa. Tiesin, että vastalaukat ympyrällä olivat Harrylle vaikeita, ja silti yritin vaatia asettumista ja kaikkea. Turhautti, ärsytti oma asenne. Ravailtiin neliön muotoista uraa rauhallisesti, ja olin saanut muutaman kerran suuntaakin vaihdettua kun Anastasia keräili juoksutusliinaansa ja kyseli haluaisinko lähteä kiertämään jonkun lyhyen reitin maastossa loppukäynneiksi. Istuin takaisin satulaan ja Harry siirtyi pehmeästi käyntiin, pudistellen päätään kun se sai täyspitkät ohjat. Puraisin huultani ja vilkaisin Harryyn, joka tutkaili uteliaana Alexin suuntaan.

"Joo, vois", vastasin lopulta. Oltiinhan me eilen käyty Harryn ja Mabelin kanssa kiertämässä pari pienempää lenkkiä, ihan vain tutkailumielessä. Anastasia tarjosi mulle pienen hymyn ja piteli Alexia paikoillaan portin luona sillä välin kun me raahauduttiin toisesta päästä portille. Seurasttiin kaksikkoa leveälle metsäpolulle, ja pysyin tarpeeksi kaukana orista vaikka se vaikuttikin rauhalliselta. Anastasia oli kuitenkin välissä, ja mä en haluaisi heti ensimmäisen viikkoni aikana tammani tallaavan jonkun orikuumotuksissaan sairaalakuntoon.

Nahkahanskan peittämä peukalo mietteliäästi alahuulellani mumisin lyhyitä vastauksia Anastasian satunnaisiin keskustelunaloituksiin, mutta ei musta ollut paljoa seuraa. Sen verran sain kyseltyä, että mistä tyttö on kotoisin ja että onko Saksa kiva paikka. Jes, hyvä Robert. Vaikka omasta toiminnasta ei jäänytkään erityisen hyvät vibat ja huonosti arvioitu vastalaukkatreenikin painoi mieltä, niin Anastasiasta jäi kuitenkin ihan hyvä fiilis. Oli helpompi olla tekemisissä uusien ihmisten kanssa, huomasin. Sain jopa hymyiltyä sille kun erottiin omiin suuntiimme tallipihalla.

Saatuani Harryn takaisin ulos ja kamat takaisin laatikoihin, nappasin sen likaisen satulahuovan ja tyhjenneen tupperwaren matkaani ja lähdin autolle. Kuskin paikalla lysähdettyäni kaivoin puhelimen esiin ja avasin äidin imessageketjun.

[1:59pm] robert: i think they liked your brownies
[2:01pm] robert: d'ya think u could make more? at some point?

[Robert]

25.8.2015

"Are seriously still sulking?" äiti kysyi kun astuttiin ulos autosta. Se oli lupautunut heittämään mut tallille vapaapäivänään kun tarvitsi itsekin autoa mökkiasioita hoidellessaan. Kuulemma piti hakea pankista laina ja anoa lupia tiettyihin korjauksiin sun muihin. Lisäksi mulla oli takakontissa vielä yksi muuttolaatikoista ilmestynyt talliboksi täynnä linimenttejä ja muita purtiloita. Mietin vastaustani tasan sen ajan, joka mulla kesti kävellä apukuskin paikalta takaluukulle.

"It just sucks, is all", murahdin vastaukseksi. Se oli so far ehdottomasti yksi laimeimmista ja kilteimmistä mielipiteistä, joita olin äidilleni tätä paluumuuttoa koskien ilmoittanut. Silti se jotenkin kilahti siihen ja painoi kätensä takaluukun lukon eteen ennen kuin mä ehdin sitä avaamaan. Kohotin kulmaani ja siirsin katseen äitiin, joka oli mua nykyään melkein päätä lyhyempi.

"Siis sullako on elämä nyt huonosti? Voi ei, isi ja äiti muuttivat Suomeen ja sinä poika olisit halunnut jäädä Englantiin. Mitä sä siellä olisit tehnyt? Ethän sä hakenut edes opiskelemaan! Tai hankkinut kunnon töitä!"

Avasin suuni, mutta en saanut sanoja ulos. Kyllä mä olin keskustellut välivuodesta vanhempien kanssa jo ennen mun A-levels -kokeita. Silloin se oli ollut niille fine, varsinkin kun olin painanut duunia tallilla ja siten elättänyt Harryakin, jättäen vanhemmille vain satunnaisia kuluja maksettavaksi.

"Mitä jos miettisi joskus muidenkin kannalta? Luuletko, että mä halusin alun perinkään muuttaa jonnekin Britanniaan jumalan selän taakse? Brockham, sitten
Scarborough! 'Don't worry, Maria, you'll find a job, nurses are always needed!' sano isäs. Luuletko, että multa kysyttiin halusinko muuttaa alle vuosi siskos syntymän jälkeen pois mun kotimaasta? Luuletko, että kysyttiin kun pakattiin laukut ja lähdettiin Scarboroughiin? Että annettiin kamalasti vaihtoehtoja?"

Tässä vaiheessa äiti piti tauon palopuheessaan, tuijotti vaan mua tiiviisti kuin vastausta odotellen. Mä vaan vedin mun käden takaluukun lukolta pois ja yritin olla näyttämättä kamalan epämukavalta. Oli pakko alistua ja siirtää katse jonnekin maaperätutkimuksia suorittamaan.

"Niinpä niin, Robert, miettisit välillä vähän muitakin. Get your head out of your arse ja niin edelleen. Sä saatat olla vaan puoliks suomalainen ja okei, ehkä
Englanti on sulle se the paikka, mutta yritäpä sitten taas muistaa, että mistä sun toinen nimi tulee ja miksi oot käynyt suomalaista koulua sixth formiin asti."

"Mum, you don't get it—"

"Mitä mä en tajuu? Sulla on potentiaalinen hevonen, jonka iskä ja äiskä sulle ihan hyvää hyvyttään osti, ja sulla on sille tallipaikka, jonka ne samaiset iskä ja äiskä sulle vaivalla hankki tallilta, jossa eräällä herralla oli niin kovin hyviä aikoja muutama vuosi sitten! Enkö mä tajua vieläkään?" se katsoi mua kovin tuittuisena, avasin takaluukun ja sysäsi sen ties mitä purtiloita sisältäneen muovilaatikon mun rintaa vasten. Kiedoin käteni boksin ympärille vähintään yhtä tuittuisena.

"Mä en ikinä pyytänyt tota hevosta! Tai tallipaikkaa! Varsinkaan täältä! Te vaan menitte ja hankitte!" yritin vastustaa ihan faktapohjaisilla asioilla. Mutta mammaa ei paljoa kiinnostanut. Sillä oli ihan selkeä kanta tässä asiassa. Kyllähän mä sen ymmärsin, mutta silti.

"Ajelet meidän autoilla ja meidän bensoilla tän sun hevoses, joka me maksettiin, luo tallille, jolle me maksetaan. Saat asua kotona ja syödä jääkaapista mitä tykkäät, ja tulla ja mennä miten tykkäät. Isäs anto sulle töitäkin!" se vain jatkoi paasaamistaan melkein vastalauseideni päälle. Seurasin mun makuun vähän turhankin kovaäänisesti elämöivää äitiä takaisin kuskin ovelle. Siellä se vielä käännähti mua kohti.

"Mutta valaise mua toki, mikä sulla on niin kamalan huonosti?"

Mä en saanut mitään sanottua—avasin suun, suljin sen, avasin sen uudestaan. En kehdannut edes katsoa äitiä, mutta tiesin, että se tapitti mua odottavasti kulma koholla. Se oli yleensä niin herttainen, ymmärtäväinen ja lämminsydäminen, että siitä kuoriutui ihan hirveä jääkuningatar silloin kun se suuttui.

"Mhm, niin mä vähän ajattelinkin", se lopulta sanoi, istui autoon ja läimäisi oven kiinni perässään. Sitten auto jo starttasikin ja kohta mä tuijotin meidän hitaasti etääntyvää rekisterikilpeä. Milläköhän mä pääsisin takaisin kotiin? Veetutti niin jumalattomasti, että mun huulilta karkasi muutama toinen toistaan luovempi kirosana äidinkielellä. Potkaisinpa pari pikkukiveäkin jonnekin pusikkoon ärsytyksissä.

"Oho", kuului mun selän takaa, "muistuta, etten suututa sun mutsia ikinä. Huh huh."

Cella istuskeli virnistellen hoitopuomilla, Rosa vierellään. Kolmannen tytön käsi oli jäätynyt harjan kanssa Lailan kyljelle, mutta en osannut yhdistään sen kasvoihin mitään nimeä. Molemmat tummaveriköt näyttivät vähän epämukavilta—väärässä paikassa väärään aikaan, se maailman hienoin tunne—ja Rosa ehkä jopa hieman pahoittelevalta. Mun teki mieli lehahtaa punaiseksi. Kaikista vähiten mä olisin tarvinnut silminnäkijöitä äskeiselle välikohtaukselle.

Mutta ei se ollut mun häpeä. Mulla oli omat syyni kantaa porukoille kaunaa koko roskasta. Punastelun sijaan mulkaisin naiskauneuden yleissuuntaan ja marssin suoraan talliin, Harryn karsinalta ylimääräiset rojut mukaan kaapaten, ja suuntasin sitten mun laatikkovuorelle. Fine, let's take my head out of my arse. Potkistelin laatikkopinon lähemmäs nimetöntä kaappia ja aloin viskomaan tavaroita kaappiin mitä-nyt-käteen-sattuukaan -järjestyksessä. Sinne meni loimet ja enkkuviltit, rintaremmit ja panssarivyöt, burberryhuovat ja maajoukkuehuovat, bootsit ja pintelit, arnikat ja linimentit, juoksutusliinat ja nahkariimut. Kaikki sulassa sovussa.

Hidastin vasta viime keväänä ostamieni kankisuitsien kohdalla. Ne olivat kalliit, muttatilauksena juuri Harrylle teetyt. Olin käyttänyt niihin hävettävän suuren palan mun säästöistä. Tuijotin niitä hetken liian kauan kunnes päätin laittaa ne oven koukkuun roikkumaan. Se oli ehkä se tarpeellinen breikki, jonka aikana sain ankkuroitua itseni taas nykyhetkeen.

Istahdin toisen tyhjentyneen laatikon päälle ja hautasin naamavärkkini käsiini. Joojoo, olihan äidillä pointti. Mutta niin oli mullakin. Oli vain harmi, että sen onni oli täällä ja mun Englannissa.

"Hei, sä purit vihdoin kamas!"

Hieraisin silmiäni viimeisen kerran ja haroin toisen käden läpi hiusteni samalla kun nostin katseeni yläkertaan ilmestyneeseen Inkeriin. Vilkaisin sekalaista kaappiani, sitten uudelleen Inkeriä ja sitten viimeistä laatikkoa, joka sisälsi omat kamani.

"Joo", sanoin, melkein irvistäen kuultuani kuinka happamalta olin kuulostanutkaan. Tartuin viimeiseen laatikkoon ja surutta dumppasin sen sisällön kuin kirsikaksi sekamelskakakun päälle mulkaisten samalla Inkeriä joissain is this what you want!!!-angsteissani. Pian olin saanut survottua neljä erikokoista muovilaatikkoani yhdeksi matruskaksi, ja blondi vaan seurasi mun menoa.

"Kaikki okei?"

"Mhmm."

Vastaukseksi sain rinnalle ristityt käsivarret ja kulman kohotuksen. Nousin ylös ja levitin käteni, koska mitä se oikein halusi multa?

"Great. Bloody fantastic. Just outright magnificent."

"Mä en tiiä mikä sulla on, mutta ihan turhaan mulle käyttäydyt kuin joku angstinen esiteini. Mä en sun aamumuroihin kussut tai sua tänne pakottanut", Inkeri ilmoitti nyt jo vähän ärsyyntyneenä. Se hymähti perään, avasi oleskeluhuoneen oven ja sulki sen perässään. Mä nurisin itselleni ja hieraisin taas kasvojani. Mun oli pakko oikeesti kyllä kaivaa se pää sieltä perseestä.

"Oho, suakin näkee täällä", Salma sanoi heti ensitekijöikseen kun astuin oleskeluhuoneeseen. Inkeri hääri jääkaapin luona eikä edes vilkaissut mun suuntaan vaikka tuijotin sen selkää niin intensiivisesti kuin osasin. Siis oikeasti intensiivisesti. Tasoa "jos hallitsisin telekineesin niin olisin liikuttanut sua". Cella vilkaisi mua kulmaansa kohottaen—missä vaiheessa sekin oli ehtinyt tänne?—kunnes jatkoi kännykänsä selailua.

"Menitsä jo? Aattelin mennä maastoon ilman satulaa kiipeilemään jos haluut mukaan jättiläiselläs?" Salma tarjosi sohvalta. Ehdin tasan siirtää katseeni siihen kun Inkeri viipotti jo ohi ja istahti kahvikupin kanssa sponsoriratsastajan viereen.

"Ei sitä kannata yrittää, sillä on joku teiniangstikiukuttelu päällä", Inkeri totesi tyynesti juomapulloaan avaten. Salma vilkaisi kysyvästi muhun, mutta Cella vaan hymähti huvittuneena valikoidessaan karkkeja jonkun pöydälle hylkäämästä pussukasta.

"Hei, teinejä täytyy vaan yrittää ymmärtää. Toi on noille lapsille oikeutettua, ei me vanhat ja viisaat ymmärretä", se lopulta niiskutti dramaattisesti käsi sydämellä.

"Mm, varo, ettei lonkat mee sijoiltaan. Jos edes pääset ylös enää", vastasin kuivasti Cellalle melkein kuin refleksinä, ja heti perään yritin kuumeisesti miettiä, miksi olinkaan seurannut Inkeriä oleskeluhuoneeseen. Nyt ne kaikki kolme tapittivat mua enemmän tai vähemmän kysyvästi—Cella tosin selkeästi mieltyneenä siitä, että olin napannut sen syötin ja sanonut jotain takaisin—ja mä en tiennyt mitä sanoa.

"Hänellä on sittenkin huumorintajua!" blondi lopulta julisti onnistuneesti hiljaisuuden rikkoen. Mä en jäänyt seuraamaan kuinka hyvin tunnelmankeventäjä oli onnistunut, vaan luikin taas kerran lärviäni hieroen ulos huoneesta. Tulisi joku jäätävä outbreak jos kamalasti likasilla tassuilla hieroisin naamavärkin herkkää ihoa. Cellan saattaisi saada jonkun teinivitsikickstarterin jos mun naama alkaisi kukkia kuin viisitoistakesäsellä.

Taapersin mietteliääni kohti tammaporukan tarhaa, ja Harry kuin ajatukseni lukien lähti suunnistamaan kohti porttia heti tutun ihmisen bongattuaan. Se osasi kyllä olla kuin ihmisen mieli, nytkin se ymmärsi olla leikkimättä mun kärsivällisyydellä. Tamman käytöksestä huolimatta riimunnarun lukko kilahti renkaaseen vähän tavallista reippaammin ja olin heti nykimässä elikkoa perääni. Se oli selkeästi hämillään mun mykkäkoulusta, mutta reipasti askeltaan siitä huolimatta.

Jossain vaiheessa harjausoperaatiota Harry alkoi mököttää mulle takaisin. Ehkä se oli se kahdeksastoista kerta kun työnsin sen pään pois mun syliin tunkeutumasta. Joka tapauksessa se seisoi karsinassa takalisto ovelle päin. Saattoi olla, ettei se ymmärtänyt, ettei kyseisellä suuntautumisella ollut mitään väliä kun mä olin karsinassa sen kanssa. No, kukin tavallaan.

Olin juuri kyykistelemässä puoliksi tamman vatsan alla sen etujalkojen vuohiskarvoja siistien kun kavioidenkopse ja hyväntuulinen sananvaihto valtasivat tallin lisäosan. Tunnistin toisen äänen Salmaksi, sirot kaviot mitä luultavimmin Bonnieksi, mutta toinen ääni oli vähän vanhempi, aikuisempi. Sen enempää en ehtinyt Sherlock Holmesia leikkiä kun Harrylle tuli kiire esitellä parempaa puoltaan tulijoille: se pyörähti ympäri, mun pää kolahti sen kainaloon ja seuraavaksi olinkin istuskelemassa tamman lantaläjän kanssa somasti vierekkäin. Suusta pääsi terävä kirosana jos toinenkin.

Karsinan ovi auki ja vieraat kasvot kurkistivat sisään. Heti vierestä kaltereiden läpi sisään kuikuili kuitenkin Salma. En ollut ihan varma toisen naisen henkilöllisyydestä, arvatenkin joku yksäriomistaja tai jotain. Huokaisin luovuttajan elkein loistopaikaltani, mutta sekin hukkui Harryn riemastuneen pörinän alle, se kun oli päässyt tekemään tuttavuutta tuntemattoman naisen kanssa. Tämä kuitenkin urheasti taisteli tiensä Harryn ohi ja ojensi mulle auttavaa kättä. Päivän kiukuttelut kiukuteltuani tartuin siihen mukisematta ja punnersin itseni pystyyn ratsastushousuja pyyhkien.

"Kiitti", sain sanottua liian pitkään kestäneen pohdiskelun jälkeen, mutta nainen vain naurahti ja taputti Harryn lapaa.

"Mitäpä ei Ransun suuren rakkauden omistajan vuoksi", tämä virnisti. Mun katse siirtyi vastapäisestä karsinasta tapittavaan silmäpariin. Se oli se kimo, joka oli välillä pyörinyt sykkyrää karsinassaan ja välillä huudellut hurmaavia milloin kenellekin. Nyökkäsin hitaasti, koska ahaa, ja siirsin katseen takaisin arvatenkin Ransun omistajaan.

"Piritta vetää täällä estetunteja nykyään", Salma avasi kohteliaasti mulle, ja kääntyi sitten Piritan puoleen, "Robert hoiti täällä ennen Vennaa. Se kilpaili joskus Briteissä jotain pikkuponikansallisia. Kuulemma. Mitään se ei oo ikinä todistanut. Vennallakin hyppäs kerran." Sen äänessä ei ollut mitään pahaa tarkoittavaa, korkeintaan pieni ilkikurinen vivahde, ja mun oli heti pakko tarttua syöttiin.

"Hei", kitisin puolustavasti kun astelin Harryn karsinasta ulos, "mursin mun solisluun, puolet kylkiluista ja mun nenän! Mulla on oikeus olla estekammonen!"

"Tule joskus tunnille niin otetaan kammo pois. Jos pikkuponeilla on viipotellut yli metrisiä niin tuskinpa tän sun nykyisen selässä mikään tuntuu miltään", Piritta kommentoi Ransun karsinasta. Ori vaikutti levottomalta, mutta sen perusteella mitä olin sitä nähnyt niin se ei vissiin ikinä jaksanut relata. Mun suusta karkasi huvittunut naurahdus ratsastuksenopettajan sanoille. Harry esteillä, hah ja hah.

"Tai sitten ei. Harry veti ratsastajan kanssa ympäri kun näki ensimmäisen ristikkonsa. Sai slaagin. Sen jälkeen ei olla edes yritetty", selitin ihan puolihuomaamattomasti mennen melkein yksityiskohtiin. Piritan suunnasta tuli mietteliäs hymähdys ja Salma kyseli, että olinko varma, etten lähtisi satulattomaan käyntimaaston sen kanssa. Ihan pienelle retkelle vaan. Leikittelin mun kädessä olevilla pikkusaksilla vähän empien. Siitä oli oma aikansa kun olin mennyt Harryn selkään ilman satulaa. Ja maastotkin olivat aika uudet. Toisaalta oltiin jo köpsytelty menemään ne lyhyimmät reitit. Ja Bonnieenhan Harry oli jo kovin tykästynyt.

"Kai sitä jonkun lyhyen sit", kohautin olkiani katse yhä saksissa. Salma ei sanonut sen enempää, nyökkäsi vain kun vihdoin katsoin sitä silmiin ja lähti sitten kohti Bonnieta. Mä jatkoin Harryn puunaamista, kauhistellen jo nyt kohta lähestyvää klippausoperaatiota. Se oli toipunut hetkellisestä mökötyksestään yhtä nopeasti kuin mäkin, ja kuikuili nyt uteliaana kerrankin eloon herännyttä lisäosaa. Tai lähinnä Ransua, se kun oli ainoa oikeasti liikkuva asia.

Salma ja Piritta juttelivat jostain Väinöstä, mutta jälkimmäinen joutui hetken päästä suuntaamaan toimiston puolelle tuntilistoja laatimaan. Hiljaisuus tuntui ahdistavalta iloisen jutustelun jäljiltä. Rohkea rokan syö ja niin edelleen: selvitin kurkkuni, ja kysäisin varovasti Salmalta, kuinka Bonnien kanssa oli sujunut. Tyttö kertoi ummet ja lammet valmennuksista ja kilpailuista, sisällyttäen mukaan tarinan muun muassa tonnin voittopotin kotiin viemisestä. Kommentoin väliin lähinnä epämääräisillä, mutta jatkamista kannustavilla äännähdyksillä, välillä kysellen lisäkysymyksen siellä ja toisen täällä. Oli jotenkin helppoa kun joku muu puhui itsestään.

Vartin päästä seisottiin pihamaalla ratsastustamineissamme, Piritan nojaillessa tallin ovenkarmiin käsivarret rennosti puuskassa. Ne puhuivat Salman kanssa jostain kisoista ja niihin valmistautuvista valmennuksista. Olin hissukseen keskustelun aikana—sponsoriratsastaja ja esteopettaja, tää oli varmasti joku tärkeä etenemiseen liittyvä keskustelu—ja skannasin pihamaata jonkun korokkeen toivossa. Salma heijasi itsensä Bonnien selkään kevyesti maasta käsin keskustelun yhä jatkuessa, meikän edelleen seisoessa jättitamman vieressä enemmän tai vähemmän orvosti. Loin Pirittaan vähän toiveikkaan katseen heti kun se edes vilkaisi muhun päin.

Lopulta päästiin tekemään lähtöä tallinpihasta, ja Pirittakin suuntasi takaisin tallirakennuksen syövereihin mutisten jotain siitä, kuinka piti aikuiset miehet auttaa hevostensa selkään, kaikkea sitä. Tuhahdin naisen sanoille ja annoin Harryn tallustella rennoin ohjin Bonnien takavasemmalle. Salma nojasi toisella kädellään taakseen ponin vaaleaa selkää vasten ja katsoi mua olkansa yli.

"Niin mikä Harryn tarina olikaan?"

Oli jotenkin helppoa puhua jostakin muusta kuin itsestään.

[Robert]

26.8.2015

Mua väsytti. Viime yönä olin kellottanut unta ehkä tunnin tai korkeintaan kaksi, ja heti perään pyöritellyt numeroita kuusi tuntia. Jossain vaiheessa olin kuulemma mutissut faijalle, että don't math at it anymore. Olin kuulemma siinä vaiheessa ansainnut menolipun kotiin. Parin tunnin päikkäritkään eivät olleet piristäneet kun tallillekin piti ehtiä.

Harry onneksi oli mukavalla tuulella, käyttäytyi kuin oikeasti tottelevainen koirapentu konsanaan. Jutustelin sille niitä näitä mumisevalla englannilla, mutta se taisi olla samanlaisella tuulella kuin mäkin—lotkautti vain korvaansa kerran tai pari, ja jatkoi sitten rentoa seisoskeluaan. Se oli kai kotiutunut oikein olan takaa. Mikä oli hyvä kun otti huomioon, että mä olin juuri hetkeä aikaisemmin myös sisustanut karsinan oven oikein kotoisaksi—äiti antoi muutaman valokuvan ja antoi komennon kirjoittaa ylös meidän yhteystiedot sekä loimitusohjeet. Varsinkin jälkimmäinen alkoi olla ajankohtainen, sillä harmaakorva oli alkanut jo puskea paksumpaa karvaa mahansa alle, mikä taas tarkoitti sitä, että kohta saisi klipperi laulaa. Mua jo etukäteen kauhistutti se karvankasvun määrä, ton otuksen karvat tuntuivat kasvavan nopeampaa kuin säärensä höyläävien naisten koipihaituvat.

Mutta toistaiseksi Suomen kesä jaksoi vielä helliä meitä aurinkoisilla ja kuivilla päivillä. Yritin muistella kuinka mutaiseksi Seppele muuttuikaan syksyn kurakeleillä, mutta ajatukset harhailivat ihan omille teilleen eikä mulla ollut toivoakaan saada niitä kiinni. Harry huokaisi syvään kuin aistisi mun olotilan ja laski päänsä mukavasti ruoka-astiaansa. Nojauduin tamman kylkeen ja mumisin jotain kateellisuuden vihertämää. Olisipa mullakin ruoka-astia, johon mun pää sopisi just eikä melkein. Mutta ehkä mä mahduin siihen Harryn lavan taakse aika hyvin, kädet rennosti taskuihin survottuina.

Havahduin jossain vaiheessa koputteluun karsinan ovella. Silmien avaaminen tuntui yhtä hankalalta kuin maanantaiaamuisin—kaikki oli utuista, valo oli liian kirkas ja luomet liian painavat. Sain hieraistua jotain tolkkua niihinkin ja parin räpäytyksen jälkeen tunnistin koputtelun lähteen Cellaksi. Se näytti jokseenkin huvittuneelta, mutta mä olin alkanut uskoa, että se oli tyyliin sen ainoa facial expression. Murahdin jotain what-sanaa etäisesti muistuttavaa ja jatkoin Harryyn nojailua kuten tapasin kääntää kylkeä aamuisin herätyskellon jälkeen.

"Niin että ootko menossa vielä ratsastamaan?" Cella sanoi äänensävyllä, joka paljasti, että kysymys oli saatettu esittää mulle jo pariin otteeseen. Aloin kaivelemaan puhelinta taskuista, mutta luovutin heti alkuunsa. Seuraavaa äännähdystä ei osannut Cellakaan enää tulkita, ja jouduin kääntämään sen enemmän huokaisulta kuulostavaksi jookuinkaniiksi.

"On se rankkaa se oman hevosen omistaminen, varsinkin kun vanhemmat elättää ja kaikkea", blondi myhäili hyväntuulisena muistuttaen mua eilisestä välikohtauksesta. En jaksanut avata silmiä uudelleen, kunhan kurtistin kulmia ja ynähdin taas jotain. Onneksi se lopulta jatkoi itse asiaan, "niin että esteet on tänään maneesissa. Ja junnut lopettelee kohta kentällä." Ja sitten, kuin jälkimietteenä, "että aikainen lintu madon nappaa."

Cella ei kuitenkaan päässyt avaamaan kuinka sananlasku liittyisi tähän tilanteeseen kun nurkan takana oleva vessanovi läjähti kiinni niin, että mulle tuli melkein vähän paha mieli ovikoristeena roikkuvan WC-sydämen puolesta. Se kolahteli niin sydäntäsärkevästi. Kulmat kurtussa havahduin takaisin nykyhetkeen ja Cellakin otti pari askelta pois karsinalta kuikuillakseen nurkan taakse.

Seurasin naisenalkua omankin uteliaisuuden herätessä—Seppele ei ollut Seppele ilman satunnaisia draamankäänteitä, ja mä valehtelisin jos sanoisin, etten ollut ikävöinyt tallin ajoittain jopa Salkkareihin verrattavissa olevaa elämää—ja lopulta tuijotettiin molemmat vessan punaista lukkomerkkiä turvallisesti parin metrin päästä.

Sitten sieltä kuului jotain itkun kaltaista. Cella vilkaisi muhun ja mä Cellaan. Oven takaa kuului uusi äännähdys, ja salamana molempien silmät olivat taas ovessa. Mä pystyin vain arvailemaan syitä vessassapiilottelijan itkukohtaukselle, mutta ne kuulostivat mun väsyneille aivoille toinen toistaan järjettömämmiltä. Cella otti rohkean askeleen kohti ovea, ja mä lähdin haipakkaa toiseen suuntaan, kohti satulahuonetta.

"Niin olin tosiaan menossa ratsastamaan", ystävällisesti muistutin blondia sattarin ovelta. Cellan katse paljasti mut vähintäänkin verenpetturiksi tai vastaavaksi. Mutta mieluummin mä podin syyllisyyttä itkeskelijän dumppaamisesta kuin kohtasin itkeskelijän ja näyttäisin siltä, että haluaisin sulautua tallin seinään tai muuttua lantakikkareeksi Kasperin kottareissa.

Säädin Harryn alaturparemmiä paikoilleen kun kuulin Inkerin äänen sen suljetun oven takaa. Heti perään Cella vaati tätä avaamaan oven, ja tässä vaiheessa mä painelin ulos tallista. Yhtäkkiä se syyllisyys kasvoi pienestä varjosta kaiken allensa peittäväksi pimeydeksi. Miksi sen piti olla just Inkeri? Epämukava tunne velloi vatsanpohjassa ja mulle tuli suorastaan kiire heijata itseni hoitopuomille ja siitä Harryn satulattomaan selkään. Siellä tuntui turvalliselta, juuri sopivan korkealla, jalat kaukana maasta.

Yhtäkkiä muistin, kuinka paljon Harry oli helpottanut Scarboroughiin muuttoa.

Taputin tamman tukevaa kaulaa poissaolevasti ohjaten sen kohti kenttää. Jäätiin kohteliaasti kentän laidalle kököttämään, tunnin loppua odottamaan. Hukutin ajatukseni tuntilaisia seurailemalla.

Tunnistin Ariston, Huiskan, Reinon, Myntin ja Frankin. Windikin muistui mieleen nopeasti kunhan erotin pilkkuperseet toisistaan. Kentälle jäi tasan yksi mysteerihevonen, jonka ratsastaja kuitenkin selkeästi tiesi kuinka painella sen nappeja—kaksikko liikkui mukavan helpon näköisesti, hevonen vähän pitkässä, mutta kuuliaisessa muodossa. Ratsastaja myötäili liikkeitä kokeneesti käsien rauhoittuessa paikoilleen. Yhteistyötä oli mukava seurata.

Pikkuhiljaa porukka alkoi valua loppukäyntien kautta keskelle kaartoon ja iloisesti ilmeisesti onnistuneen tunnin jälkimainingeissa ratsastajat lähtivät ratsuineen kohti tallia. Livahdin kentälle portista viimeisen ratsukon jälkeen ja mietin päivän ohjelmaa Harryn kiirehtiessä uraa ympäri kuin mikäkin pikakävelijä. Ilman satulaa ei varmaan mitään sen kummempia hikitreenejä väännettäisi. Kankitreenitkin olin sijoittanut klippaamisen jälkeisille päiville. Harry oli kova hikoamaan aina mukavuusalueeltaan poistuessa.

Päätin ottaa illan teemaksi ihan puhtaan jumppaamisen, varsinkin kun ne vastalaukatkin viime viikolla olivat levähtäneet ihan käsiin. Se syykin löytyi nopeasti kun pistettiin väistellen lavat johtaen—oikealla puolella oli ollut lapa ihan jumissa, ihmekös tuo jo vähän kinnasi. Sekin aukesi mukavasti kun paineltiin kintut ristissä menemään vähän liioitellenkin asettaen. Harryn mielestä olisi tosin ollut kivempi asettua milloin minnekin ja unohtaa lapa sinne uralle, mutta kai me jotain väistöjen näköisiä liikkeitä siinä lopuksi vilautettiinkin.

Kun oltiin saatu paikkoja auki—multakin löytyi lapaluiden välistä joku jäätävä jumi, joka jaksoi vihoitella suoralle ryhdille ensimmäisen vartin ajan—niin päätin ottaa oman istunnankin siinä ohjeisproggikseksi. Olin ajatellut alkaa ottamaan osaa tallin koulutunneille valmentajan vielä uupuessa, mutta eihän sinne kehtaisi mennä pahemmassa ruosteessa kuin vanhat koristehevosenkengät seinällä.

Muistelin entisen valmentajan ohjeita. Piti löytää oma takalisto, sitten hevosen takaosa, ja sitten oli yleensä hyvä löytää vatsalihakset. Kamalasti löytämistä. Mä olin muutenkin aina ollut huono koulupihan etsintäleikeissä.

Tällä kertaa löytyi ainakin Harryn takaosa kun se heilahti tallista ulostuneesta tuntilaisporukasta säpsähtäneenä vähän liikaakin alle. Rento jumppatuokio muuttui nopeasti tosiammattilaisten hide-n-seek -leikiksi, ja kohta oltiinkin yhdessä löydetty niin takalistomme kuin vatsalihaksemmekin. Niin ja raamitkin löytyivät siinä samassa!

Harry reagoi mukavasti jalkaan ylös eikä eteen—se nosti selkäänsä aina vain enemmän treenin edetessä ja säilytti silti niskansa nätisti korkeimpana kohtana. Liikaa en uskaltanut pyytää, jos vaikka vahingossa ratsastaisin koko elikon linkkuun ja sitten hukkuisi lavat ja kaikki! Mutta perstuntuma hevoseen oli kyllä hyvä näinkin, mitä nyt Harry vähän dramaattisesti kauhoi etusilla ja ajoittain yritti painaa kädelle. Pienellä käden ja jalan yhteistyöllä sain kuitenkin muistuteltua tammaa, että mihin toi kauhomisenergiakin oli hyvä laittaa sen wannabetotilailun sijaan.

Omat kädet huusivat hoosiannaa viimeistään laukkafiaskoon siirtyessämme. Harryn pää on niin valtava, niin painava. Tiedän, ettei sillä ole voimaa kantaa itseään kovinkaan korkealla täysin oikeaoppisessa peräänannossa, mutta treeni on treeniä ja siellä pitää puskea välillä yli rajojen. Laukka varsinkin on aina ollut Harryn heikoimpia askellajeja, se kun helposti heittäytyy puolihuolimattomaksi lapiokavioksi.

Kuten arvasinkin, kaikki se ravissa ja varsinkin käynnissä koettu keveys katosi sillä hetkellä kun laukka lähti jostain takaa melko räjähtävällä voimalla. Horjasin selässä ja Harry näki hetkellisen herpaantumisen vuosisadan tilaisuutena: se paineli hetken onnessaan ympäri kenttää leuat ristissä ja niska alhaalla.

Mä en ollut varma kummalla loppui lihakset loppupeleissä ensin, mutta talliin palattiin molemmat hikisinä ja ehdottomasti lihastreenin kohdalla mukavuusalueiltamme poistuneina. Harkitsin vakavasti, että vaihtaisin ratsastuksen vaikka kalastukseen—samalla onnella, jolla oli kalastellut sitä puuttuvaa niskaa, olisi varmasti saanut vähintään suomenennätyshauen uudesta mökkirannasta.

Mutta ehkä joskus jotakin. Kaikki aikanaan.

[Robert]

28.8.2015

Lähdettiin faijan kanssa yhtä matkaa toimistolta, ja se keuhkosi koko ajomatkan puhelimeensa jostain verohommista. Kuuntelin sivukorvalla ajaessani ja samalla rukoilin, että tästä ei tulisi mulle mitään lisätöitä. Olisi tarpeeksi tuskaa tehdä yhtiön verot sekä Suomeen että Iso-Britanniaan tältä vuodelta. Tuntui turhalta kaartaa autolla lähikaupan pihaan kun se oli kirjaimellisesti vähän pidemmän kivenheiton päässä meiltä, mutta faija halusi grillata tänään. Se oli höpissyt jotain viimeisistä kesäviikonlopuista ja kuinka se ei ollut grillannut ollenkaan tänä kesänä.

Mä nappasin faijan mättöjen perään itselleni Fazerin sinistä ja vitamiinivettä, koska mä olin jatkamassa matkaa suoraan tallille. Joku nälän esiastekin kurni jo vähän vatsassa, mutta suklaahan oli tunnestusti erittäin ravintorikas eväs, joten pikkujuttuja. Mä vedin ostokset faijan kortilta sillä välin kun se edelleen jatkoi puhelimeensa puhumista—nyt sen puhe oli muuttunut hitaammaksi, aivan kuin linjan toisessa päässä ollut tyyppi olisi jossain viiden ikävuoden tienoilla. Yritin viestiä kassatytölle pahoitteluni katseella, mutta se ei edes kulmaansa kohottanut. No, Liekkijärvellä tuppasi näkemään ties minkälaista oman tiensä kulkijaa, ehkä kaikkeen tottui eikä mikään jaksanut enää yllättää.

"Gonna walk home", faija kuiskutti kun oli heittämässä muovikassia takapenkille ja lähti jo harppomaan meidän omakotitalon suuntaan. Piti juosta se kiinni kauppakassin kanssa ja sysätä se sille matkaan ennen kuin suuntasin katumaasturin nokan kohti Seppelettä. Mulla ei ollut harmainta aavistustakaan, mitä tekisin Harryn kanssa tänään. Viikonloppuna voisi vedellä sen nakuksi ja alkuviikosta ottaa kanget treeneihin mukaan. Ja valmentajakin täytyisi löytää. Huoh.

Parkkeerasin auton rivistön jatkoksi—kaikesta päätellen tänään oli sennuvaltainen tuntipäivä—ja suunnistin sitten vanhasta tottumuksesta yläkerran oleskelutiloihin, puhelin ja kovaksi pähkinäksi osoittautunut Candy Crush -level toisessa kädessä ja kääreistään kuorittu Fazerin sininen toisessa. Kauluspaidan kaulus kutitti ja toinen käärityistä hihoista oli vaarassa valahtaa kyynärpään yli—enkö mä just viime kerralla tehnyt itselleni henkisen muistutuksen, että älä tule työvaatteissa tallille?

Oleskeluhuone oli epätavallisen hiljainen. Syynä oli joko Seppeleen äkillinen lamakausi tai alkeistunnit, ja jotenkin halusin pistää pääni pantiksi kakkosvaihtoehdon puolesta. Ovi aukesi natisten, Fazer maistui hyvältä ja vitamiinivesipullo kainalossa hikoili jättäen varmasti märän jälken mun paitaan sinne missä se oli mun käsivarren ja kyljen välissä.

Pääsin ihan jääkaapille asti kunnes olin laskea alleni.

"Säkin vaan mussutat jotain saatanan suklaata."

Katkera jupina ei olisi säikäyttänyt mua ollenkaan niin paljon jos olisin alun perinkin huomannut sohvaan sulautuneen Inkerin. Jääkaapin ovi auki ja suklaapatukka suun pielessä meinasin heittää puhelimeni jonnekin kattorakenteiden sekaan, mutta sain viime hetkellä puristettua sen kaksin käsin rintaani vasten. Se tosin vaati uhrauksen—mun juomapullo tippui lattialle ja kierähti iloisena penkkien ja pöydän alta huoneen toiselle puolelle.

"Jesus Christ", sain sihahdettua, mutta Inkeri vain katsahti enemmän tai vähemmän murhaavasti puhelimensa yli ja jatkoi sitten naputteluaan. Palloilin hetken kantapäiltä päkijöille odottaen jotain sanallista vahviketta murha-ajatuksille, mutta kun niitä ei tullut, alistuin kohtalooni ja ryömin pöydän alle kaivelemaan kosteaa vesipulloani. Se oli kerännyt matkalla ties mitä ällötyksiä kuin tarran lailla toimivaan ulkopintaansa. Vaivihkaa pyyhin pulloa sohvan sivustaan, vilkuillen samalla Inkeriä kuin saattaisin jäädä teostani verisesti kiinni hetkellä millä hyvänsä.

Sain pullon vihdoin jääkaapin turviin ja viimeistelin samalla suklaanikin. Tein jo lähtöä oleskeluhuoneesta kun aloin empiä. Tuli mieleen pari päivää sitten vessassa nyyhkinyt Inkeri, ja vilkaisin tyttöä vähän syyllisesti. Ei sillä, ettenkö olisi ollut syyllinen noin kaikkeen. Äidin ääni takaraivossa muistutteli jotain käden ojentamisesta ja kaikesta.

"Haluutko lähteä ratsastamaan? Siirillä meidän kanssa? Pellolle tai jotain?" kysyin varovasti, molemmat sormet mun paidanhelmaa hypistellen.

"E", Inkeri vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi ilman hetkenkään miettimistä ja katsettaan puhelimensa näytöstä nostamatta. Sain ilmoille jonkun puolihämmentyneen ja puolipettyneen uh?? -äännähdyksen, mutta blondi ennätti jo jatkaa: "etkö sä kuullut, että mä olen liian läski Sipelle? Kuulemma ilosesti vaan syönyt erosuruihin tai jotain. Sitähän mä siellä vessassakin pillitin, eikun, ai niin, sulla oli niin kiire sillon! Mutta kukapa läskin kanssa haluis kaveerata, ei ihmekä, että oot vaan noiden muiden kaa taas hyvää pataa."

Ja sitten sainkin osakseni jokseenkin pistävän katseen sohvalla lojuvalta tytöltä. Nypläsin alinta nappia auki ja kiinni pahimpaan hermoromahdukseeni varautuen, mutta sellaista ei tullut. Huomaamattani kävin pienen Inkerin läpi päästä varpaisiin ja sitten takaisin, vähän kulmia kurtistaen. Yritin muistella, oliko se ollut samankokoinen silloin pari vuotta sitten, mutta mun silmään tyttö ei ollut kuin vähän aikustunut kasvoiltaan jos sitäkään. Erosurutkin särähtivät korvaan, ja mä mietin mitä kaikkea mä olin oikein missannut.

"Sitä paitsi Siiri menee jatkokakkosella."

Emmin hetken tuijottelen sohvan vähän repsottavaa reunusta—kuinkakohan kauan tuo sama sohvanretale oli seisonut niillä sijoillaan lukuisten tallityttöjen persusten armoilla?—ja edelleen paitani kanssa leikkien.

"Harryn selkä kestää pari erosurukiloa."

Sanat karkasivat huulilta ilman mun lupaani, ja mun ilme oli varmasti vähintään yhtä yllättynyt kuin Inkerinkin. Vähän kauhunsekaisin tuntein seurasin tytön kasvoilla tapahtuvaa ilmeiden kirjoa, mutta lopulta se naurahti kerran tai kaksi. Sellaista huvittunutta haha joojoo nii varmaan -naurua. Vääntelin varmaan naamaani jotenkin epätoivoisen epämukavasti, koska Inkeri lopulta vakavoitui ja vähän ryhdistäytyikin sohvalla.

"Ootko tosissas?"

"En tiiä", myönsin hiljaisesti, "yritän olla spontaani."

"Okei."

"Huh?"

"Että okei", Inkeri vahvisti ja nousi ylös. Se mittaili mua katseellaan ja jotenkin onnistuin kutistumaan sen koko 140-tai-jotakin-senttisen olemuksen alla. Mutisin jotain vaatteiden vaihdosta ja nappasin kaapista ratsastushousut ja hupparin matkaan. Harjapakin sysäsin vieläkin jotenkin vastahakoiselle Inkerille. Se näytti jotenkin ihan siltä kuin ei uskoisi, että mä pitäisi sanani ja vetäisin tän koko homman loppuun asti.

Haettiin Harry sisään Inkeri mun kannoilla aina välillä hymähdellen kuin se haluaisi varmasti olla paikalla todistamassa sen hetken kun mä haluankin heittää hanskat tiskiin. Painostavasta hiljaisuudesta ja ahdistavasta paiselusta huolimatta sain Harryn karsinaansa, ja mitään sen kummempaa sanomatta työnsin maassa ollutta harjapakkia kohti Inkerin jalkoja ja painelin itse vessaan vaihtamaan vaatteita saappaat kourassa.

Paidan napit aukesivat puolivapisevin sormin ja vedin ohuen hupparin niskaan. Chinot vaihtuivat tummiin ratsastuishousuihin ja siistit tennarit ratsastussaappaisiin. Avasin vessan oven varovasti ja kuuntelin mahdollisia vaaran ääniä. Jos Harry vaikka talloisi pienen Inkerin jalkoihinsa. Tai kuolaisi sen kuoliaaksi. Tai jotain muuta yhtä kamalaa, ja kohta saisin kerätä ihmisjäänteitä turpeen seasta. Tai siis, Kasper saisi.

Onnekseni karsinasta kuului kuitenkin puolihuoletonta jutustelua, johon Harrykin otti osaa välillä puhisemalla. Ainakaan vielä mun ei tarvisi lähteä etsimään lakimiestä puolustamaan mua kuolemantuottamussyytteiltä.

Tehtiin läpsystä vaihto kun tulin karsinalle pintelien, satulan ja suitsien kanssa. Inkeri tosin jäi hetkeksi karsinan ulkopuolelle seilaamaan ja vähän epäuskoisena katselemaan mun pintelien käärimistä, mutta kai se lopulta ymmärsi, että tästä ei ollut enää paluuta ja lampsi hakemaan omia ratsastuskamojaan. Mä ehdin aina satulavyön kiristelyyn asti kun Inkeri palasi karsinalle kypärä päässä ja jodhpurit jalassa. Se kaikessa hiljaisuudella alkoi sulki vielä auki jääneen alaturpiksen, ja mä kurottauduin nappaamaan ohjat kaulalta heti kun harmaakorva oli valmis.

Inkeri pyöräytti silmiään mun naiset ensin -tarjoukselle, mutta talsi silti tallista ulos ensimmäisenä. Harry oli sanojeni mukaisesti menossa heti perässä, olihan sen uusin paras ystävä jo mennyt ja tätä piti ehdottomasti seurata korkeintaan metrin päästä! Pihalla kiristin vielä vyötä, heitin ohjat kaulalle, vedin jalkkarin alas ja ponnistin itseni selkään. Toinen jalkkari alas ja vyö vielä reiän kireämmälle.

Mun ratsastuskaveri tuijotti mua hämmentyneenä maan tasalta.

"No?"

"Luulin, että mun piti nousta ton jättiläisen selkään."

Kurtistin kulmiani.

"Siis joojoo. Kiipee tohon puomille niin otan sut kyytiin."

Oli Inkerin vuoro kurtistaa kulmia. Se seisoi yhä tallin oven tienoilla kädet puuskassa. Katsahdin siihen kysyvästi ja kohautin olkia, koska en ollut ihan varma, oliko mun suunnitelmassa jotain vikaa vai mitä. Lopulta Inkeri sai levitettyä kätensä, osoitellen niillä jonnekin hoitopuomin yleissuuntaan ja sitten meidän suuntaan.

"Kakspäällä?! Mitä ihmettä, mä kerron sulle, että oon Pirren mielestä lihava ja sit haluut, että mennään kakspäällä sun hevosella!" se puhisi hiljaisella, mutta kovin terävällä äänellä samalla kun heijasi itsensä hoitopuomin päälle. "Sä et oo puhunut mulle tyyliin sanaakaan tän kahen viikon aikana! Ja sit pitäis ihan parhaina kavereina taas painella menemään! Ihmetyyppi!" Mutinat jatkuivat kun pökin Harryn lähemmäs hoitopuomia mun pohkeella. Inkeri liukui varovasti satulan taakse. Oltaisiin me molemmat varmaan mahduttu just ja just Harryn johonkin kahdeksantoistajapuolituumaiseen koulusatulaan, mutta ehkä näin oli parempi.

Harry syöksähti innoissaan käyntiin heti kun annoin sille luvan liikkua, ja Inkeri tarrasi refleksinomaisesti mun huppariin. Se päästi kuitenkin nopeasti irti ja löysi satulan takakaaren kauhukahvaksi. Kaikessa hiljaisuudessa lähdettiin talsimaan kohti polkua, jonka varrella muistelin olevan pellon jo toisenkin. Inkerikin rentoutui jossain vaiheessa mun takana, ja sen kenkien kärjet pukkasivat mua aina välillä kevyesti pohkeisiin. Mä matkustelin rennosti puolipitkät ohjat yhdessä kädessä ja toinen satulan siipeä nypläten. Harry talsi varmajalkaisesti samalla polulla, jolla oltiin jo pari kertaa kävelty milloin maasta käsin ja milloin kaverin kanssa. Kerran se kompuroi johonkin juureen tai omiin lapioihinsa, ja mun käsi meni automaattisesti taakse valmiina kaappaamaan Inkerin koivesta tai jostain kiinni.

"Mä oon ratsastanut Siirillä kaikki nää vuodet, miten kehtaat aliarvioida mun tasapainoa noin?" kuului takapenkiltä mukaloukkaantuneella äänensävyllä, mutta mä vain hymähdin huvittuneesti ja otin ohjat molempiin käsiin. Harry valpastui heti ja sen pää ampaisi pystyyn kuin mangustilla. Käveltiin vähän reippaampaa tahtia, mutta muistaakseni pellolle oli vielä matkaa.

"If it's any comfort, I don't think you're that fat", totesin lopulta hiljaisuuteen.

"That fat? That??" tyttö toisti takapenkiltä, ja kun mä tajusin miten mun sanat saattaisi helposti ymmärää väärin, kiirehdin puolustelemaan ja selittelemään sanavalintoja. Kinastelu johti pikkuhiljaa päällekkäinpuhumiseen, lopulta aiheen unohtamiseen ja kuin varkain ihan toisiin aiheisiin siirtymiseen. Jossain vaiheessa Inkeri tarinoi jostakin ranskansankarista, josta oli tullut tallin suunnilleen vuosittainen vakiovieras, ja sitten se muun muassa manasi Eetun alimpaan helvettiin sivulauseessa. Pohdin hiljaa omassa mielessäni oliko Eetulla ja erosuruilla jotain yhteistä.

Jossain vaiheessa mun oli pakko myöntää, että mun muisti oli pettänyt ja oltiin eksytty väärille poluille. Inkeri kuitenkin ystävällisesti huokaisten alkoi osoitella eri suuntiin ja käyttäytyi navigaattorin elkein. Päästiin tutulle pellolla auringon värjätessä kuusenlatvoja oranssin eri sävyihin. Siellä kasvoi vielä jotain, mutta koko pellon halki meni selkeä polku, johon oli painautunut kavionjälki jos toinenkin. Harrylle tuotti suuria ongelmia kiivetä säälittävän pienen ojan yli, mutta lopulta se yksinkertaisesti astui koko vajouman yli ja kiirehti sitten parin raviaskeleen saattelemana pellolle aivan kuin joku pelottava ojamonsteri saattaisi tulla perään.

Pellolla kasvava, pitkä heinä sai Harryn puhisemaan uteliaasti ja se pysähtyi kiireistään pellon laidalle tutkimaan sitä melkein vatsaan asti ylettyvää materiaa. Tyrskähdin tammalle, joka sai aimoannoksen heinää sieraimeensa ja siksi heitti päänsä takaisin ylös ennen tutkimuksiinsa palaamista. Inkerikin hymähti jokseenkin huvittuneena kurkistellessaan Harryn reaktioita mun takaa.

Heinänkorret jokseenkin hyväksyttyään tamma otti yhden pakkiaskeleen, ja päätin parilla maiskautuksella ohjastaa sen kohti polkua ohjia käteeni keräten. Harry otti vinkistä vaarin ja lähti jolkottelemaan rentoa ravia, joka kuitenkin muuttui lieväksi harppomiseksi kun heinä kai kutitti vatsaa tai jotakin. Virnistäen otin kierroksia keräävään elikkoa vähän paremmin tuntumalle, ja nostin rennon laukan, joka pyöri paremmin kuin se oli Barbrooksin kentällä ikinä pyörinyt.

Inkeriltä pääsi yllättynyt kiljaisun kaltainen äännähdys, ja se kietoi kätensä kovin kuristavasti mun vyötärön ympärille. Mietin hetken, että tännekö mä nyt kuolisin, keskellä peltoa jonnekin Liekkijärven perämetsiin kun Inkeri ratsastaisi mun Uljaalla Harmaalla kohti auringonlaskua, mutta se ote hellitti samalla kun Harryn etupää nousi puolivahingossa annetun pidätteen myötä ja takapenkin tyttö nauroi. Muakin nauratti, ja oli jotenkin vapauttavaa nauraa—tuuli löi vasten kasvoja ja Harry korskui innoissaan sen lapiokavioiden tömistessä pehmeällä pellolla.

"Älä luulekaan, että oot saanu tällä mitään anteeks!" Inkeri huusi mun korvaan hetken päästä, mutta mä vain virnistin itselleni ja annoin Harrylle vähän enemmän ohjaa.

[Robert]

29.8.2015 — 1/2

Tuijotin silmät sirrillään tarhailevaa harmaakorvaani. Kyllä, se oli ihan varmasti kasvattamassa talvikarvaansa. Sen mahan alla oli jo uhkaavan näköistä höttöä, joka muistutti lähinnä ponivarsojen ensimmäisiä talvikarvaräpellyksiä, ja sen korvakarvatkin sojottivat liikaa joka suuntaan. Toinen käteni nousi ristittyjen käsivarsien syövereistä mietteliäästi mun leualle. Pitäisikö se klipata tänään?

Mun mietteliäs portilla seisoskelu sai jatkua kaikessa rauhassa aina siihen asti kunnes Venna päätti, että mun kainalossa pesäilevä, Harrylle varattu porkkana oli selkeesti sille itselleen. Koska pienet, kasvavat ponit tarvitsivat ehdottomasti beta-karoteenia. Ja seleeniä.

Luonnollisesti mun omat ajatukset olivat jossain ihan muualla, sillä käsi mun leualta karkasi nappaamaan porkkanan ja piti sitä sitten juuri sopivasti pikkuponin saatavilla. Ja sehän teki työtä käskettyä—hyvä, ettei koko juures lähtenyt kädestä.

"Hei! Ei sitä saa ruokkia!"

Käännähdin hämmentyynenä melkein kannoillani ja ote porkkanastakin lipsui sen verran, että Venna näki tilaisuutensa ja nappasi sen hampaidensa väliin, etsien sitten paremman paikan herkkunsa mupeltamiseen. Mä sen sijaan tuijotin vähintäänkin hämmentyneenä hoikkaa tyttöä, joka ei voinut olla kuin maksimissaan 15-vuotias jos sitäkään. Se tamppasi tomeran näköisenä kohti tarhaa tuttu riimunnaru kourassaan—Vennan naru.

"Emmä—Se, umm, se vaan—"

Viittilöin epämääräisenä Vennan suuntaan, mutta tummatukkaisen tytön tuima kulmakurttu hellitti vähän kun se kai tunnisti mut tai jotain. Laskin yksi ynnä yksi, ja päätin, että tämä on Vennan uusi hoitaja. Tai uusi ja uusi, olihan A-tiimi jo viikon vai pari kuvioissa pyörinyt. Yrittelin muistella nimiä, mutta en saanut päähäni kuin Annin, sen Kössin hoitajan, jonka kanssa me oltiin jonkin verran puhuttukin. Ja toinen taisi olla Anastasia tai jotakin.

"Aa, eiku mä katoin, että oot vaan...joku", tyttö totesi ja onnistui kuulostamaan vähän ystävällisemmältä kuin aiemmin. Kurtistin kulmiani vähän hämilläni kun tämä avasi porttia ja käveli suoraan Vennan luo, napaten porkkanansa viimeistelleen ponin riimunnarunsa päähän. Mietin, tiesikö se kuka mä olin.

"Mä hoidin joskus Vennaa", möläytin hiljaisuuteen, ja me molemmat oltiin selkeesti vähän yllättyneitä tästä faktasta. Tai lähinnä siitä, että olin saanut sen ilmoille. Tyttö hymähti, ei mitenkään negatiivisesti tai positiivisesti, ainoastaan tiedostavasti, mutta kyllä se sai jonkinlaisen hymyntapaisenkin taiottua kasvoilleen. Toisaalta kukapa heppatyttö, saatika sitten asiakaspalvelija ei mokomaa osaisi feikata.

"Robert", esittelin itseni kiireessä kun tyttö jo sulki porttia, "mulla on kai jotain... ponikamoja, joita ostin Vennalle aikoinaan. Jos haluut joskus, vaikka istuu teelle ja, I don't know, jutella? Vennasta?" Tyttö kallisti vähän päätään portin kanssa lopetellessaan, katseensa kuitenkin mussa pitäen. Aivan kuin se olisi harkinnut tarjousta tai sitä, että mikä koira siihen oli haudattuna.

"Joo, vois olla ihan kivaa", se lopulta sanoi, tällä kertaa vähän vilpittömämmän kuuloisesti, "mä oon Aurinko."

Nyökkäsin tytölle, joka lähti poni perässään taapertaen kohti tallia. Vai että Aurinko. Hymähdin ironiasta huvittuneena—olin kuullut Auringon ei niin järin aurinkoisista tempauksista ohimennen yhdeltä jos toiseltakin hoitajalta. Tyttö vaikutti ihan mukavalta, kukapa ei olisi vähän ujo alkuunsa. Varsinkin Seppeleen kaltaisessa, isommassa paikassa, jossa hevosia oli toistakymmentä ja vakkariporukkaa reilusti enemmän.

En kauaa jaksanut katsella parivaljakon perään kun lähdin onnekseni kuivahkossa tarhassa tarpomaan kohti omaa hevostani. Kyllä, tänään mä sen klippaisin.

——

Harry seisoi yksäripuolen käytävällä kohtaloonsa alistuneena. Klipperi oli sille tuttuakin tutumpi kaveri, mutta yksi niistä harvoista asioita, joka ei ollut ihan niin hirveän kiva. Kuitenkin korvat turvallisesti pumpuloituina se seisoi kiltisti paikoillaan päätään tylsistyneenä riiputtaen. Anne varmaan antaisi satikutia jos näkisi mun yhden narun solmuvirityksen karsinan kaltereihin. Mutta enhän mä niitä karvoja sinne karsinaan halunnut, käytävältä ne oli ainakin helppo lakaista ihan omin kätösin eikä tarvitsisi huolehtia Kasperin mahdollisesta hermoromahduksesta kun harmaanhohtoiset karvapallot valtaisivat tallin joka nurkan.

Klipperi surisi iloisesti tamman kaulaa vasten. Oli sinänsä kiva, että Harry helpotti hommaa pitäen päätään alhaalla, mutta se mahdollisti myös sen, että näin liikettä mun silmäkulmastani ja pystyin myös näkemään liikkeen aiheuttajat hevosen kaulan yli.

Britta ja Inkeri. Lähinnä se ensimmäinen aiheutti muun muassa yhden sydämenlyönnin väliinjättämisen ja epämääräisiä hengitysvaikeuksia.

Klipperi jatkoi kuitenkin mun jäätymisestä huolimatta matkaansa iloisesti, ja siinä vaiheessa kun tasainen surina muuttui ilmoitten, että nyt hampaissa on jotain isompaa, tajusin siirtää katseen takaisin alas. Harryn jo valmiiksi onnettomasta keesiharjassa oli nyt suunnilleen klipperin terän kokoinen lovi. Ainakin melkein.

"Ohmygod."

Henkäisyni kaverina tuijotin lähinnä mun puolelta jouhia nirhaissutta klipperiä järkyttyneenä. Petturi. Nostin katseen takaisin Brittaan. Mitään järkeviä keskustelunaloituksia ei ilmestynyt mieleen vaikka kuinka sitä rukoilinkin.

"What's up?"

Ja heti perään näytin varmasti siltä, että haluisin ottaa sanat takaisin sillä samalla hetkellä kun laskin ne ilmoille. Kasuaali tervehdys ei ollut ehkä sellainen, jollaista olin toivonut näin Tärkeän Jälleennäkemisen kohdalla. Brittakin näytti vähän vaikealta, ja Inkerikin katsoi parhaimmaksi poistua tilanteesta kokonaan. Fiksu likka.

"Uh, not much", Britta naurahti, ja olin aika varma, että se mietti did he really just say what's up yhtä epäuskoisena kuin mäkin. "How about you?"

Vilkaisin tyttöä nopeasti—se oli muuttunut, mutta kyllä se oli Britta kaikessa kauneudessaan siitä huolimatta—ja siirsin sitten katseeni Harryn harjan kautta klipperiin. Vekotin oli yhä käynnissä ja valmiina jatkamaan kauhutekojaan. Harryn toinen puoli, se Britan puoli, oli jo turvallisesti ajeltu, mutta yhtäkkiä mä en ollut enää varma olisiko ollut parempi olla sillä puolella ja selin tyttöön kuin tällä ja katsekontaktin äärellä.

"Joo", vastasin lopulta vastaamatta kysymykseen samalla kun pyörittelin klipperiä kädessä katse siihen jumittuneena. Oli hassua pallotella taas englannin ja suomen välillä. Varsinkin kun olin unohtanut, kuinka helppoa se Britallekin oli ja kuinka se oli kärsivällisesti jaksanut mun lennokkaita kielenvaihtoja.

Selvitin kurkkua ja harkitsin, halusinko oikeasti sammuttaa klipperin. Toisaalta se antoi hyvän tekosyyn pitää ajatukset jossain muualla kuin tässä alkavassa keskustelussa, joka saattaisi johtaa ties minne. Toisaalta en halunnut ajella loppujakin Harry jo entuudestaan säälittävästä hiusmallista. Valintoja, valintoja.

"Whatcha doing here? Thought you moved."

Sanat karkasivat suusta kuin itsekseen, enkä edelleenkään vastannut Britan kysymykseen. Ihan huomaamattani. Tai ehkä vähän tarkoituksellakin. Mitä mulle kuului? Paha kertoa kun en tiennyt itsekään.

"Samat sanat", Britta totesi samalla hetkellä kun mä päätin vihdoin sammuttaa klipperin ja keskittyä tutkailemaan Harryn uutta hiusmuotia vähän lähempää--parempi keskittyä siihen kuin Brittaan, kai.

"Oon täällä tän viikonlopun, Inkerin luona", tyttö kuitenkin selitti avuliaasti tokaisustaan huolimatta. Kirosin mokomaa blondia mielessäni—se petturi ei ollut sanonut sanaakaan. Joku heads up olisi voinut olla ihan jees, oltiinhan me melkein sotakirveetkin haudattu. Tai katkeruuskirveet. Sitä paitsi mä olin jo henkisesti hyväksynyt sen, että en tulisi enää Brittaa näkemään. Kuten sanottu, Ahvenanmaa on aika kaukana. Jotain merivettäkin kuulemma välissä.

Nopea vilkaisu Harryn keesin välistä Brittaan paljasti tytön käsivarret rinnan päälle ristittyinä, pää kallellaan. Joku pala eksyi taas kurkkuun ja palasin Harryn harjan nypläämisen. Ehkä se ei näkyisi niin kamalasti, klipperi oli nirhaissut suurimman osan tämän puolen jouhista, mutta joku puolisokea saattaisi vaikka olla huomaamattakin.

Hetken hiljaisuus tuntui suorastaan musertavan painostavalta, ja mielessäni kiitin Brittaa, joka sen lopulta rikkoi, kysyäkseen, kuka Harry oli.

"Harry", totesin nopeasti kuin itsestäänselvyytenä, ja vedin kasvot jokseenkin pahoittelevaan ruttuun jatkaessani, "mum and dad got it for me when we, uh, moved. Back. To England."

Siirsin klipperin jakkaralla lepäävän laatikon päälle ja taputin tammaani kaulalle nyhtäen pumpuleita sen korvista. Se havahtui tähän päivään, arvatenkin luullen, että klippausoperaatio on nyt kärsitty ainakin pariksi kuukaudeksi. En ehtinyt edes musertaa sen toiveita kun se jo bongasi Britan ja päästi ilmoille messevän hörähdyksen nykäisten päätään tytön suuntaan. Naru päästi jotain pientä rutinankaltaista ääntä, mutta enhän mä ajatuksissani mitään huomannut.

Britta sanoi jotain harmaakorvastani, mutta mä en ehtinyt sanoja sisäistää kun rakkaan hevoseni kurkottelu uutta bestistään kohti kantoi hedelmää ja mun vetosolmu sanoi nopeat soronnoot. Harryn mielestä koko vapausjuttu oli tosi kiva, ja sen lapiokaviot kopisivatkin kovin innostuneena yksäripuolen lattialla muutaman hitaan ja harvinaisen jännittävän sekunnin ajan.

Mä ehdin tarrautua juuri ja juuri Harryn riimuun, mutta mun matka loppui lattialla lojuneeseen harjapakkiin ja melkein naamalleni tallin lattialle. Keräilin hetken itseäni syvän huokauksen saattamana. Niin, mites se arkivaatteiden käyttö tallilla? Ainakin harmaa collegepaita oli säilynyt harmaana, mutta samaa ei voinut sanoa sateen myötä sisälle asti tulleista kurajäljistä, jotka nyt koristivat lattian sijaan mun farkkujen polvia. Nice. Harry kiehnäsi sylikoirana Britan luona, ja tyttö piteli tätä tyynenä kiinni, jakaen sille samalla niitä kauan kaivattuja rapsutuksia. Haroin kättä tukan läpi ja talsin huokaisten kohti kaksikkoa.

"Are you okay?" kallistin päätäni vähän epäröiden, enkä tehnyt elettäkään ottaakseni riimunnarua tytöltä. En tiennyt mihin kysymykselläni viittan, mutta varmasti kaikista vähiten Harryn äskeiseen yliajoyritykseen.

"Yes", Britta vastasi jokseenkin väsyneen oloisena ja luopui Harryn hellimisestä, "or not. I'm not sure, I don't know. This is so weird." Sanat kuulostivat siltä, että ne olisivat voineet yhtä hyvin tulla mun omasta suusta. Mun katse eksyi Harryyn vähän pelastusta toivoen, mutta ei, tammalla oli jokseenkin positiivisemmat fiilarit Britan paikalle pöllähtämisestä.

"But the real question is, are you?"

Siirsin katseeni Brittaan ja sain kohdata mua tiiviisti tapittavat silmät.

Yikes.

——

tbc

[Robert]

29.8.2015 — 2/2

Yikes.

Mitä mä voisin tohonkin sanoa? Vastata rehellisesti; kertoa, että ei, en mä ole ihan okei? Kuinka elämä jäi sinne Scarboroughiin enkä ole vieläkään onnistunut päästämään irti Barbrooksin arjesta tai sixth formissa muodostuneesta kaveriporukasta? Kuinka mä vieläkin heitin poissaolevia kommentteja iMessagen ryhmäkeskusteluihin, ihan vain muistuttaakseni niitä, että täällä mä vielä roikun? Kuinka mua pelotti yrittää sopeutua takaisin Seppeleeseen, koska mut varmaan taas revittäisiin sieltä juurineen päivineen heti kun olin kietonut ne tallin syövereihin?

"Uh. Yeah. 'm fine", valehtelin silmät ja korvat täyteen, ja olisin varmasti saanut naurunräkätykset vähintään jokaiselta vanhemmalta seppeleläiseltä kuin omilta vanhemmiltanikin. Mutta mitä Britta ei teinnyt, se ei sitä satuttaisi. Kai. Kulmaansa se kohotti vähintäänkin epäuskoisena, mutta mä siirryin jo muihin asioihin. Kuten siihen painavaan kysymykseen, että mikä on niin kamalan outoa.

"All of this", se hymähti vähän huvittuneenakin, "you have a pony of your own, I moved to Åland and came back. And I saw you again after like... two years? That's a whole lot of weirdness."

"'s not a pony, though", mutisin vähän loukkaantuneena vilkaisten harmaakorvaani ja raapien sitten niskaani kiusallisesti kun Britta ystävällisesti hymähti, että kunhan kiusoittelee. "But I suppose. That it is...a whole lot of weirdness", jatkoin ja tartuin hevosen riimuun, antaen sormien valua riimunnarulle. Pitäisi teljetä mokoma villihevonen kai karsinaansa odottamaan loppuklippailuja.

"Missed you", lipsahti jostain sydämen syövereistä. Pelästyin vähän itsekin sanoja, ja heti perään sitä, että mun sormet olivat riimunnarua pitkin valuessaan valuneet tapaamaan tytön sormet. Kosketus tuli yllätyksenä molemmille, ja kummankin sormet päästivät narusta irti kuin se olisi polttanut ihoa. Harry ei onneksi ymmärtänyt hetkellistä vapautumistaan, ja nappasin narusta kiinni ennen kuin se hiffaisi. Poskia kuumotti—hienosti hoidettu tämäkin tilanne!—mutta Britta vain hymyili.

"Mullakin oli ikävä sua."

Teki mieli hakata päätä seinään, koska ei, ei, ei. Me oltiin varmaan ihan eri ihmisiä nykyään. Nostalgia ei auttaisi kovinkaan pitkälle, varsinkaan kun Britta majaili toisella puolella maailmaa nykyään, tai ainakin siltä se tuntui tällä hetkellä. Ei, meistä ei tulisi enää mitään. Ikinä. That ship had sailed ja niin edelleen. Sitä mä olin uskotellut itselleni myös silloin kun olin dumpannut rinnakkaisluokan Keltienkin sillä kliseisellä it's not you, it's me -mantralla. Että kyseessä ei ollut Britta tai toivonkipinä entiseen paluusta.

Ei ollut.

Hymähdin sanoille ja nojauduin Harryn rintaa vasten puskeakseni sen takaisin kohti tilaa, jossa se mahtuisi kääntymään. Pettyneesti hörähtäen se kuopasi kerran betonilattiaa ja lähti sitten lapiokaviot jykevästi kolisten ottamaan takapakkia. Sitten paettiin sujuvasti tilanteesta Harryn karsinan turviin. Mä en luottanut itseeni klipperin kanssa tällä hetkellä, joten oven lukittuani nappasin seinää vasten levänneen lattiaharjan.

"So, Åland, huh? Have something going on for you in there?"

Mun harjanvarteennojailu ei muistuttanut edes etäisesti lattian karvakasojen kurittamista, ja ihan kun mulla olisi oikeus vaatia toisen muuton syitä. Oli kuitenkin vähän helpompi hengittää kun välissä oli vähän enemmän kuin metri. Britta selitti jotain hevosista, mutta mä en saanut korvissa kuohuvalta kohinalta kuunneltua. Sain jotain aakivakivaa nyökyteltyä ilmoille, ja liikautin harjaa sen verran, että pari karvapalleroa löysivät toisensa lattialla. Ironista.

"Inkeri told me you haven't been yourself since you came."

Nostin katseeni Brittaan ja purin huulta vähän epäröivästi—mitä tohonkin pitäisi muka voida sanoa? Myöntää, että joo, näin on päässyt käymään?

"Yeah, she also told me she's fat now, apparently. So", päädyin sanomaan puolustelevalla äänensävyllä ja kurtistin kulmiani aloittaen keskittyneen harjaamisoperaation, "forgive me if I do have some minor trust issues when it comes to her word." Kauniisti peltorallittelun myötä parantumaan lähtenyt—tai ainakin niin mä toivoin—ystävyys olisi varmasti kuollut siihen paikkaan jos pikkublondi olisi ollut paikalla kuulemassa mun valkoiset valheet.

"Why did you come back?" Britta kysäisi kuin ohimennen, ja jatkoi sitten jotain vähän katkeraa äänessään, "and by the way, the timing was perfect."

Hymähdin kysymykselle, koska hah, ihan kuin mulla olisi ollut joku järkeväkin syy paluumuuttoon.

"Why? I've never had much choice when it comes to moving, do I?" totesin enemmän tai vähemmän kryptisesti ja siirsin Harryn harjapakin jalalla lähemmäs karsinaa. "Mum reckons she did me a favour by calling Anne. That's great, isn't it?" esitin retorisen kysymyssivulauseen hiljempaa lähinnä Harrylle, joka varmasti olisi puhekyvyn maagisesti hankittuaan ilmoittanut, että kyllä hän viihtyy! Vallan mainiosti! Niin tyytyväisenä se tapitti meitä karsinastaan 3/4-klippauksestaan ja harjalovestaan huolimatta.

"And yeah, I heard. Kinda figured it out when Harry got the empty saddle rack with Hype on the label. A bit twisted, innit? Destiny'n'all, I suppose."

Okei, nyt mä olin vain katkera.

"Sounds familiar", Britta myhäili, ja yhtäkkiä mä en enää pitänyt siitä, mihin suuntaan tämä keskustelu oli menossa. Ei sillä, ettei se olisi aiemmin ollut yhtään mukavampaa kuin suunnilleen oman serkun kanssa flirttailu. "But yeah, in case you didn't know, I didn't want to move either. It wasn't my choice to make."

"I did", kallistin vähän päätäni, koska mulle oli ollut alusta alkaen vaikea kuvitella Britta hyppimässä jonnekin Ahvenanmaan perukoille riemusta kiljuen. Varsinkin jos Hypen myymistä oli jo silloin pohdittu, koska Annehan hyvänä tyyppinä olisi saattanut tarjota sitä vaikka sen pitkäaikaiselle hoitajalle. Sanat tulivat ulos vähän liiankin turhautuneena, aivan kuin Britta olisi tarkoituksella pitänyt mua tyhmänä.

Huokaisin orastavat aggressiot ulos nojautuen Harryn karsinan oveen harjanpäätä leuan alla pidellen, ja yritin keksiä jotain järkevää sanottavaa.

"No need to get all defensive", sanoin lopulta, "'m not blaming you for anything. I mean, you can move wherever you want."

Olankohtautuksen jälkeen huulilta meinasi karata it's not like I have a say tai it's not like I care, mutta ehkä parempi näin. Britta siirsi katseensa takaisin muhun. Kertoi, ettei kyllä syytellyt mua syyttelystä. En voinut estää pientä pettymyksen tunnetta jossain mielen perukoilla—miksi sen piti tehdä tästä vaikeaa? Miksei se voinut olla mulle vihainen, tai edes katkera? Jotain pientä kipinää, joihin voisin heittää bensaa leimauttaen koko bribert-käsityksen liekkeihin.

Mutta ei niin ei, Britta ei vaikuttanut vihaiselta tai katkeralta. Tai ainakaan nämä tunteet eivät kohdistuneet mua kohtaan. Purin huulta ja yritin hiljentää vatsassa vellovan syyllisyyden, joka muistutti kovaäänisesti kuinka olinkaan vaikuttanut tummaverikön elämään niin siihen saapumalla kuin siitä lähtemälläkin. Rukoilin, että voisin vain teleportata Britan takaisin Ahvenanmaalle. Että se ei enää ikinä näkisi mua, ajattelisi mua. Jatkaisi elämäänsä. Jonkun paremman, luotettavamman tyypin kanssa. Sellaisen se ansaitsisi.

Mä olisin mieluummin ollut vaikka sata päivää Kasperin tallikengissä—mikä oli jo hurja uhraus ottaen huomioon, kuinka paljon mä tallitöitä vihasin—tai vaikka turvekikkareena Kössin karsinassa kuin käynyt tätä keskustelua tällä hetkellä.

"Tell me her story", Britta lopulta sanoi ja otti muutaman askeleen kohti Harryn karsinan ovea, kohti mua. Siirryin kohteliaasti, tai ainakin pakoliikkeen kohteliaisuudeksi naamioiden, pois Harryn karsinan edestä. Pois Britan välittömästä läheisyydestä.

"A showjumper gone wrong, really", kohautin olkia ja jatkoin luudan heiluttamista. Yritin muistella, mitä olin kirjaimellisesti just pari päivää sitten tarinoinut Salmalle maastokävelyllä.

"Wouldn't probably jump an obstacle even if her life depended on it. A bit of a catastrophe, really", jatkoin suu kuivana kuin siellä olisi kilo hiekkaa suoraan Saharan syövereistä. Yritin muistella, miten helppoa oli ollut puhua tammasta Salman kanssa. Aivot löivät tyhjää, aivan kuten mitään maastoreissukeskustelua Salman kanssa ei olisi ikinä tapahtunutkaan.

Nojauduin Siken karsinan oveen, takaraivo mukavasti kalterien väliin asettuen ja harjanvarsi rintaa vasten nojaten. Katsahdin Brittaan laiskojen luomien alta kun se tutkaili mun tammaani yhtä uteliaasti kuin hevonen sitä. Ei se ollut niin kamalasti muuttunut, Britta. Olin kasvanut siitä ohi muutamalla sentillä, se oli värjännyt puolet hiuksistaan. Okei, oli se ehkä muutenkin vähän muuttunut—se ei ollut yhtä lapsekkaan iloinen kun se oli joskus ollut. Kuinka vanha se edes oli nyt? 17, 18? Eikö me oltu suunnilleen samanikäisiä? Kurtisin kulmia miettiessäni, ja mulle tuli suunnilleen hätä siirtää katse muualle kun Britta katsahti muhun ja oli saada mut kiinni itse teossa.

"Sounds like you."

Tytön naurahdus veti mut pois mun ajatuksista, pakottaen katseen Harryyn. Pyöräytin silmiäni laiskasti huumorilla höystetylle heitolle. Siinä oli ehkä jokin pieni totuudenjyvä, mutta silti. I was inclined to protest ja niin edelleen. Vaihdoin asentoani sen verran, että päädyin nojaamaan Siken karsinan oveen olkapäälläni, nilkat rennosti ristien. Kohotin kulmaani tytön lausahdukselle ja ristin käsivarteni harjan rintaani vasten puristaen.

Harry puhisi ja tuhisi yhä turpa kaltereissa kiinni, mutta nyt se oli onneksi kiinnittänyt huomionsa etäisiin ääniin toiselta tallikäytävältä. Vai tulivatko ne ulkoa? Tai yläkerrasta?

"Please, I'm not anywhere near as catastropfft—"

Mun niin kovin vaarattomaksi luokittelemani Britta ei ollutkaan yhtään niin vaaraton—yhtäkkiä mun tasapaino oli pettää ja tyttö nyki samalla mua itseään ja itseään mua kohti, ja oli siinä kai jotkut huuletkin huulilla. Nojailuapuna toiminut harja siunaantui pelastavaksi elementiksi ja sain itseni tasapainotettua juuri ajoissa, molemmat kädet turvallisesti harjanvartta puristaen.

Yikes x2.

Mä en ollut varma, mitä olin odottanut, mutta en ainakaan tätä. Mielessä pyöri yksi ja tuhat ajatusta, ja mun oli vaikea keskittyä siihen itse päätapahtumaan. Mitä, miksi, mitä, miten, mitä, mitä, mitä? Ja ehkä mulla meni piuhojen selvittelyssä hetki jos toinenkin, sillä tunsin otteen mun collegen liepeissä hellittävän.

Sisäisen paniikkikohtauksen iskiessä mun toinen käsi luopui turvallisesta harjanvarresta ja asettui epävarmasti Britan alaselälle, ihan kevyesti tyttöä takaisinpäin vetäen. Se rentoutui, mä rentouduin, ja jonkun ohikiitävän hetken ajan me oltiin taas nauttimassa Seppeleen kesästä Hypen ja Vennan kanssa pisamat nenällä ja ratsastushanskojen rusketusrajat ranteissa. Lojumassa jossain nurtsilla lähes päällekäin muiden pyöritellessä silmiään. Inkerin ja Anthonin hyi ällöö -mutinat jossain taustalla.

Siihen tuttuun ja turvalliseen oli helppo tuudittautua uudelleen välissä kuluneista vuosista huolimatta.

Uhkaavasti jymistelevät portaat toivat mut kuitenkin takaisin alkavaan syksyyn, kaksi vuotta vanhempiin meihin. Mä en saanut portaikosta kuuluvista sanoista selvää, mutta yhtäkkiä mulle tuli kiire päästää Britasta irti ja ottaa ihan reilu etäisyys siihen. Ihan vaan, ettei mikään olisi liian ilmeistä ja niin edelleen.

Irtaantuminen tapahtui liian hitaasti, aivan liian hitaasti, ja hetken päästä mä tapitinkin silmiään hennosti siristävää Inkeriä, jolla ei ollut mitään hajua siitä, mihin tilanteeseen se oli kävellyt. Ainakaan toivottavasti ei ollut—mun poskille tasaisesti nouseva puna, harjanvartta puristavat rystyset, ja se mua ja Brittaan erottava välimatka, joka oli juuri ja juuri liian pitkä ollakseen täysin luonnollinen, saattoivat ehkä kertoa omaa tarinaansa.

"Tota", se aloitti, katseen viipyessä vuorotellen meissä molemmissa, "keskeytinkö mä jotain?"

Mä olin pudistamassa jo päätäni, mutta sitten mä näin sen. Mä näin, kuinka Inkerin silmät syttyivät, kuinka se kuvainnollinen hehkulamppu sen pään päällä välähti. Sitten se olikin jo repimässä Brittaa matkaansa, höpisten sellaista sekamelskaa, etten saanut siitä irti muuta kuin "äiti käski syömään" ja "oli kiva pussailla" ja "kaukosuhde".

Britta nytkähti Inkerin matkaan blondin tarrautuessa tämän käsivarteen vähintäänkin jykevän näköisesti, ja mä en voinut kuin nielaista tilanteeseen nähden ihan liian kovaäänisesti. Ja tietenkin kääntää selkäni kaksikolle ja pistää luutani laulamaan, päättäen, että mä en voisi ilmestyä loppuviikonloppuna tallille ollenkaan. Ei, ei ja ei. Tää kaikki ei voi tapahtua taas uudelleen.

[Robert]

2.9.2015

Elokuu oli loppunut karvaasti, ja musta tuntui, että myös Suomen kesä oli päättänyt pakata laukkunsa ja suunnata jonnekin ihan muualle talvea viettelemään. Kaikki olivat elokuun helteisistä päivistä innostuneina odottaneet kesän venyvän tällä kertaa syyskuunkin puolelle, mutta vielä mitä. Syyskuu alkoi karmeasti paitsi arkielämässäni—töissä oli odottanut muistutuskirje rakkaan IRSn nimikirjaimilla varustettuna ja Mabel oli päättänyt harrastaa mun sängyn alle ripulointia—niin myös hitaasti mutta varmasti uudelleen käyntiin lähteneessä seppele-elämässäni.

Harry oli viettänyt melkein kaksipäiväisen vapaan kun mä en tohtinut uutta brittaepisodia pelätessäni ilmaantua tallille sunnuntaina. Maanantaina oli pitänyt heittää viimeisetkin toiveet irkkuklippauksen siistimisestä kankkulan kaivoon ja vetää koko polle nakuksi jalkoja, satulan paikkaa ja päätä mukaan laskematta. Kyllä se oli vieläkin vähän yleisenä naurunaiheena, kiitos sen pystyharjassa iloisesti paistattelevan loven. Kiireinen aikataulukin oli pistänyt mut vain juoksutuspuuhiin eli tammaa ei oltu ratsastettu läpi sitten perjantain.

Ehkä mun pitäisi joskus pyytää joku apukädeksi. Laiskojen päivien, Britan yhtäkkisten maisemiin ilmestymisten, pitkäksi venähtäneiden duunipäivien ja sen sellaisien varalta.

Harry oli kasvattanut itselleen vähintään rakettimoottorin kevyitä päiviä vietellessään. Jo karsinassa varusteet nähdessään se tärisi ja pärski kuin miehitetty kuulento laukaisutilanteessa. Olin ihan varma, että viimeistään tallista ulos astuessamme sen kavionpohjista pölähtäisi lieskat ja koko elikko lähtisi maata kiertävälle radalle. Mä en tietenkään ajatellut tästä sen kummempia—oli ihan normaalia, että Harryn työmotivaatiolla varustettu hevonen olisi aivan innoissaan päästessään "pitkästä aikaa" töihin.

Vaan olisihan se pitänyt osata ajatella "niitä kummempia".

Harry puhisi ja tuhisi heti kentälle päästyämme. Tunnit pyörivät maneesissa, joten sinne ei ollut asiaa. Onneksi sääjumalat olivat kääntäneet taivaalta ripsottelevan sateen voluumia vähän pienemmälle ja lopulta kokonaan pois, eikä kentällä ollut vastassa kuin vesilätäköt siellä täällä. Mä näytin vähintäänkin hapanta naamaa Rukan keltainen sadetakki olkapäillä roikkuen ja Harryn treeninjälkeisiä pinteleitä ajatellen. Innoissaan mun rinnalla steppaileva hevonen ei ollut yhtään niin nyrpeänä kuin vaikkapa Venna olisi post-sadesäätreeniin joutuessaan. Tyhmä hevonen. Miten se jaksoikaan. Olla niin tyhmä, siis.

Koko treeni oli alamäkeä heti startista. Ensinnäkään en meinannut edes päästä kopukan selkään, se tollo lähti nimittäin kävelemään Jarkko Kinnusen kilpakävelytvauhdit haastavaa tahtia sillä nimenomaisella hetkellä kun mun toinen jalkapohja irtosi maankamaralta. Sain kammeta itseni selkään enemmän apinaa muistuttaen, jonkun nimeltämainitsemattoman kaakin takia mun ponnistusvoiman momentum oli nimittäin jäänyt vähän vaiheeseen. Tamma se vaan puhisi puhisemistaan. Ehkä sillä oli joku keuhkoahtauma tai joku henkinen vajaus. Varmaan jälkimmäinen.

Käveleminen osoittautui ensimetrien jälkeen sulaksi mahdottomuudeksi. Asettaminen oli toinen vaikea juttu, eikä taipumista uskaltanut edes ajatella. Steppailtiin uralla rapa lapiokavioiden alla roiskuen, pompittiin poikittain kulmissa sisäpohkeen voimasta ja aloitettiin selkeä lähtölaskenta tämän raketin laukaisuun heti kun vaadin sitä vähän heräämään.

Äristiin, tapeltiin, poukkoiltiin, sinkoiltiin, sätkittiin. Ai vitsi mitä Hyvän Mielen Ratsastusta. Tamma isolla T:llä.

Puolen tunnin jälkeen oltaisiin ihan hyvin voitu olla lähtötilanteessa, niin vähän me oltiin loppupeleissä saatu aikaan. No, maltti oli ainakin mennyt noin tuhat ja sata kertaa, ja kärsivällisyyskin oli käynyt ihan uusissa sfääreissä, jonne en edes tiennyt sen olevan kykeneväinen venymään.

Harry tarpoi märällä kentällä vähintään yhtä innoissaan puolipitkin ohjin. Mä manasin taas alkanutta sadetta, ja vedin keltaisen hupun kypärän päälle. Sadetakin helmat pitivät sentään kalsarit kuivina ja polyvinyylikloridi nahkaa vasten auttoi pitämään perseen vielä toistaiseksi kuivassa penkissä kahta paremmin. Kirosin hetken elämää seuraten kieroin silmin kypärän lippaan kertyneitä pisaroita, ja keräsin sitten ohjat jossain zeniä kovasti hakevassa tilassa.

Oli hyvä huomata, että sateesta ja sätkimisestä huolimatta sain kuitenkin kiedottua Harryn pikkusormeni ympärille. Tai, siis, itseni Harryn ympärille—pääsin oikeasti istumaan, sain pidettyä jalat kevyesti kyljissä, kontrolloin yläkroppaani ja löysin rytmin, jota alkaa työstämään. Harrykin alkoi tasaantua heti kun se oivalsi, että mä en ollut lähdössä minnekään vaikka se kuinka possuilisi. Kiitin sitä jokaisesta pienistä myötäyksestä, ja pian mun oma tuttu ja turvallinen harmaakorva tekikin jo paluun.

Siinä sateen hiljaa tallin kattoon ropistessa me löydettiin jonkinlainen flow. Kello unohtui, kaikki stressi onnistumisesta painui jonnekin mielen perukoille, ja me vaan mentiin ja suoritettiin. Ei mitään monimutkaista, ihan perussiirtymisiä ja niiden hifistelyä. Miehitetty kuulento ei ikinä päässyt avaruuteen, ja mullakin oli ohjastuntuman päässä rehellisesti taipuva ja mielellään työskentelevä elikko, joka siirtyi laukasta käyntiin ja askeleen päästä takaisin laukkaan ihan vain hengityksellä. Vatsalihaksissa tuntui, mutta silti—tämä työvoitto oli sen arvoinen.

Sadetakin hihan alta paljastunut rannekello näytti kolmekymmentäkaksi minuuttia yli yhdeksän kun saatiin lopeteltua. Nostin katseen sylistäni ja vilkuilin ympärilleni. Kyllä, vain me tarvottiin urheita kentän valojen alla sateisessa syysillassa. Huh. Hassua, kuinka suuri kontrasti elo- ja syyskuun välillä oli jo nyt, syyskuun toisena päivänä. Viikonloppuna oli ollut vielä kesä. Nyt oli kolea syksy, joka löi vesipisaroita kasvoille ja nielaisi auringon jo ennen kymmentä.

Ratsastin uitettua koiraa muistuttavan harmaakorvani tallin ovelle, liu'uin alas selästä, ja talutin sen tallin lämpöön. Iloinen rouskutus täytti ilman, Ransu toivotti meidän reippaalla hörähdyksellä sisään kunnes sekin keskittyi taas sapuskoihinsa. Päästin nyt jo vähän säälittävältä näyttävän hevoseni karsinaansa, revin satulan sen selästä ja suitset päästä. Se punki päänsä heinäkasansa sekaan, ja mä kävin hakemassa sille iltaruoatkin nenän eteen.

Yläkerta oli hiljainen kaappia penkoessani. Alakerrasta kuului tallielämän ääniä—satunnainen korskahdus siellä ja satunnainen kavion kolahdus täällä, vähän tasaista väkirehumussutusta ja heinäkasojen kahinaa päälle. Nappasin jääkaappiin säilömäni eväsrasian ja vesipullon kainaloon sekä villaloimen toiseen, ja suuntasin sitten takaisin alakertaan. Harry ei noteerannut mua kun astuin sen karsinaan, mutta veti silti minihepulit sen selän päälle kuin varkain ilmestyneestä loimesta. Silitin hölmöläisen korkeuksista laskeutuvaa päätä kaulakappaleen tarroja kiinnittäessäni, ja siirryin sitten etusolkien kautta mahavöihin.

Lopulta istuin Harryn puoliavoimen karsinan edessä koivet ristissä voileipää mussuttaen. Vieressä lojui kasa kuraisia pinteleitä patjoineen, mutta se ei paljoa fiilistä pilannut. Oli ihanan rauhallista, hiljaista. Nappasin rasiasta toisen Saarioisten grahampiirakoistani—yksi niistä harvoista suomituotteista, joita olin ikävöinyt—ja Harryn korvat kääntyivät mua kohti antennin lailla. Se kurotteli kaulaansa käytävän puolelle: ensin mun syliin kuin rakastava sylikoira, ja sitten varovasti huulilla hamuillen kohti mun grahampiirakkaa. Sinnehän se eksyi, mun valkosipulilta löyhkäävän jättihevosen ahneiden huulien väliin.

Harry päätti, että yksi grahampiirakka riitti hänelle, ja palasi takaisin oman iltapalansa ääreen. Mä jatkoin istuskeluani kovalla lattialle viimeistä grahampiirakkaani mupeltaen. Sade jaksoi yhä hakata Seppeleen kattoa, ulkona joku ränni tulvi yli äyräidensä. Mun ratsastushousut olivat yhä vähän kosteat polvista, ja Harryn loimitelineeseen ripustettu sadetakki loi pientä lätäkköä karsinan eteen.

Vai että syyskuu.

[Robert]

8.9.2015

Mä olin jotenkin ihan masentunut ennen aikojaan. Syksy oli aina ollut sellaista angstin aikaa, mutta että heti syyskuun alussa? Pöyristyttävää. Äiti oli kyllä ystävällisen happamasti ilmoittanut, että enköhän mä ollut masentunut jo kauan sitten. Kuulemma siihen malliin oli naama ollut norsun sanonko millä. Mutta nytkin ajelin kohti Seppelettä, liian pitkää tallimatkaa kiroten, sateen ripsotellessa kevyesti tuulilasiin ja pyyhkijöiden jättäessä rumat raidat peräänsä. Pitäisi nekin vaihtaa. Kaiken lisäksi oli kylmä kuin mikä! Mä en ikinä tulisi selviämään Suomen talvesta. En ikinä.

Onneksi iltapäivästä oli sentään vielä valosaa. Kaarroin katumaasturin sievästi sen parkkipaikan yksinäisen auton viereen, ja ajattelin jo kauhuissani sitä aikaa, kun ilta alkaisi kolkutella jo kolmelta. Katsahdin edelleenkin satunnaisia pisaroita heitteleviin pilviin vähän turhankin vihaisesti, suunnaten sitten kädet takin taskuissa ja kumisaappaat jaloissa lompsuen kohti Harryn tarhaa.

Suureksi helpotukseseni harmaakorva tarhaili kaikessa rauhassa kaulakappaleelliseen sadeloimeensa käärittynä. Siellä ne Eelan ja Lailan kanssa kököttivät melkeinpä perimmäisessä nurkassa, jälkimmäinen takalisto portin suuntaan. Harry taas mupelsi tyytyväisenä Eelan sadeloimen reunaa. Ruskea tamma mulkaisi mua, mutta rauhoittui nopeasti kun tarrasinkin Harryn riimuun ja nyhdin isompaa tammaa pois sen luota. Tarjosin kärsivälliselle lapsenvahdille tsemppaavan taputuksen kaulalle, mutta ei näyttänyt kamalasti lohduttavan.

Mulla oli ollut mielessä heittää Harry suoraan pesuboksiin, jotta saisin sen valkoiset puolisukat taas valkoisiksi puolisukiksi, mutta pikainen tuntikalenterin mietintä ja mahdollinen pääkäytävän hälinä saivat mut toisiin aatoksiin. Väänsin yksäripuolen oven auki, astuin sisään ja olin yhtäkkiä melkein kasvotusten Alexin kanssa. Mun huulilta karkasi ilmeisesti joku ihmeellisen hämmentynyt äännähdys, koska Anastasia ilmestyi nurkan takaa harjapakki sylissään.

"Sori, ollaan ihan tiellä! Tuolla on vaan niin kauhee hälinä", se kiirehti pahoittelemaan, irrottaen Alexin naruistaan ja peruuttaen orin kanssa sen verran, että päästiin Harryn kanssa ilman sen suurempia välikohtauksia karsinaan. Heilautin matkalla kättä välinpitämättömästi eisemitään-mutinan säestämänä. Mun loimisolkitappelun taustalta kuului, kuinka Alex lukittiin takaisin keskelle käytävää. Ori vaikutti rauhalliselta eikä se näyttänyt turhia vaivautuvan siitä, että Harry yritti survoa jättiturpaansa kaltereiden kapeista väleistä läheisemmät tuttavuudet mielessään.

Kuorin pintamärän sadeloimen irvistellen syliini. Ja aivan kuin tämä itsessään ei olisi ollut vähintään huippuagentin taitoja vaativa operaatio, niin karsinasta ulos sujahtaminen ilman yksihenkisen ja nelikavioisen norsulauman alle jäämistä oli melkein haastavaa. Sormenpäät upposivat tamman ryntäisiin ja muutama luova kirosanakombinaatiokin sihahti ilmoille vallan terävästi. Lopulta survoin Harryn luukkuunsa suunnilleen jalka karsinan ovenraossa sitä kauemmas törkkien. Ihmeellinen elikko. Harvinaisen tyhmäkin.

Palasin karsinalle paitsi omien niin myös hevosen ratsastusvarusteiden kanssa. Pintelit olin suosiolla jättänyt siisteiksi rulliksi kaapin pohjalle. Minähän en niitä joka hiton päivä alkaisi pesukoneessa jylläämään. Viimeksi sain minihuudot kun äidin pyykkikoneen nukkasihti oli ollut ties mitä hevosenkarvaa ja sontaa täynnä. Hups ja niin edelleen.

"Niin säkö olit Englannista?"

Käytävän puolelta ilmoille heitetty kysymys rikkoi hiljaisuuden. Mä olin niin keskittynyt semikuivan kuran irtirapsutteluun, että melkein hätkähdin yllättymistäni. Äänestä päätellen Anastasia harjasi itsekin kuivunutta rapaa irti hoitohevosensa koivista. Huokaisin, jatkaen omaa rapsuttelua—että mä olin kaivannut tätä kuraa.

"Joo."

"Aa, vähän kiva! Asuitko pitkäänkin?"

"Joo", hymähdin taas, ja Harry nosti koipeaan sen verran, että kyykistelevä meikä sai kevyen osuman sen polvesta. Tamma vilkaisi muhun kun päästin tuskaisen tiuskahduksen. Ehkä se yritti sanoa, että välillä on hyvä leikkiä täysin funktionaalista ihmistä, joka kykenee monipuoliseen—tai, no, ensinnäkin molemminpuoliseen—keskusteluun. Niinpä jatkoin, "muutettiin tänne Surreystä kun olin joku 13. Sopivasti yläasteen alkuun. Ei me ehditty asua täällä kun joku kolme vuotta, ja sit muutettiin Scarboroughiin. Mutta nyt ollaan kai jäämässä tänne. Porukat osti kesämökinkin. A tell-tale sign, you know. Kunnon suomalaisia nyt sit."

Anastasia naurahti, ja mun kasvoilla pyrähti nopea hymy. Muistin sitä yhtä maastoköpöttelyä tytön ja tämän hoitohevosen kanssa, ja kysyin vastakysymyksen tytön saksailuista. Sen vaikutti olevan helppo puhua vähän haaveilevastikin ponivuosista ja heti perään juniorivuosista. Eri lajeista, omista hevosista, lainahevosista. Kommentoin väliin aina kun pystyin jakamaan jonkun samankaltaisen muiston omilta kilpavuosistani ja kohottelin kulmiani vaikuttuneena kuultuani kisamuisteloita yllättävän isoistakin esteluokista. Tunsin ehkä jopa pientä kateutta siitä, että joku toinen uskalsi, joku toinen pystyi, haluis, riskeerasi. Negatiivinen tunne hautautui kuitenkin nopeasti rennon jutustelun mukanaan tuovan lämpimän tunteen alle. Ravankapsuttelukin oli vaihtunut karsinalla norkoiluun—minä Harryn karsinan sisäpuolella, kaltereiden läpi Anastasian elehtimisiä seuraten, ja tyttö puoliksi Alexiin nojaillen.

"Sun pitäis ilmottautua Pirren estetunnille tai jotain", Anastasia ehdotti kun sain hymistyä ilmoille jotain esteurani pitkälti päättäneestä onnettomuudesta ja siitä seuranneesta rimakauhusta. Kuinka en ollut hypännyt mitään maahankaivettua suurempaa kuukausiin, vuosiin. Omalla harmaakorvani selästä en ollut edes vilkaissut kavaletteihin, saatika sitten oikeisiin esteisiin. Siinä mielessä Harry oli täydellinen hevonen mulle—estekatastrofihistorian omaavan hevosen kanssa ei tarvinnut edes harkita puomeihin ja estetolppiin taas sotkeutumista.

"Oltais Harryn kanssa molemmat sairaalakunnossa sen jälkeen", irvistin vähän epätoivoisesti, ja laukaisin itseni täyteen höyryyn siitä kerrasta, kun Harry näki ensimmäisen kerran ihan oikean esteen ja veti kuperkeikan kautta suoraan irtohypytysjumppasarjan läpi. Ja sitten siitä, kuinka se oli saanut slaagin kun ratsastaja oli yrittänyt saada sitä ristikon yli selästä käsin. Luikahdin jossain vaiheessa ulos Harryn karsinasta vaihtamaan harjaa, ja huomaamattani jäin itsekin nojailemaan karsinan ulkoseinään tarinointia jatkaen.

"No ei sun Harrylla tarvi mennä, pyydät jotain tallin hevosta? Tää on kuitenkin ratsastuskoulu", tytön äänensävy oli suorastaan maanitteleva. Revin katseeni irti tämän ruskeista silmistä yllättäen itsenikin sillä, että oikeasti harkitsin asiaa. Voisiko se olla niin kamalaa? Mähän voisin pyytää jotain maailman luotettavinta nelijalkaista ratsukseni. Joku tappovarma uran kiertämiseen tottunut. Ensimmäisenä mieleen tuli varmasti rennoin tuntemani hevonen, Frank. Heti perään mietin Huiskaa, jonka olin useasti nähnyt pököttävän sitä samaa ravia eteenpäin selässä keikkuvan alkeistuntilaisen reippaista laukkapohkeista huolimatta.

Huiskallahan mä olin ratsastanut aiemminkin.

Muistikuva tappavan kuumavasta kesäpäivästä tuli mieleen ilman ylimääräisiä varoituksia. Uskomattoman hyvin sujuneet koulutreenit Vennan kanssa, kentän laidalta huudelleet leiriläiset, Huiskaan paljaassa selässä kesävaatteissa hölkötellyt Britta. Tietenkin, kukapa muukaan—kaikki tiet johtivat Brittaan. Tai ainakin mun seppelemuistojen tiet, tavalla tai toisella. Muistin, kuinka olin häpeissäni paljastanut, etten ollut ikinä ratsastanut suomenhevosella, tai oikeastaan täysikokoisella hevosella ollenkaan. Muistin, kuinka tytöt kentänlaidalla olivat haukkoneet henkeä toinen toistaan järkyttyneempinä. Kuinka Inkeri oli sujahtanut kentän aidan välistä nappaamaan Vennan ohjat. Kuinka Britta oli nykinyt mut melkein paidan kauluksesta repien taakseen Huiskan selkään. Huiskan reipas käyntiinlähtö oli saanut mun horjahtamaan, kietomaan kädet edessä istuneen tytön vyötäisille.

"Hei", jostain kuului ääni ja joku kosketti mun käsivartta kevyesti. Hätkähdin takaisin tähän hetkeen ja siirsin katseeni kulmiaan kurtistavaan Anastasiaan, joka veti kätensä takaisin, "menit vähän oudoks." Sitten se empi hetken, ja mä kiusallisen hetken johdosta keskityin nyppimään harmaita karvoja irti mun tumman hupparin helmasta. Niitä ei ollut kuin muutama hassu, loimen sisävuoresta tiensä kankaaseen löytänyt yksilö. Jos en olisi klipannut hevostani, niin niitä olisi ollut saletisti enemmän, enemmän nypittävää. Enemmän häiriötekijöitä.

"Noi muut on kans puhunu, että oot ollut kyllä vähän poissaoleva. Erilainen, kuulemma."

Anastasian sanat saivat mut vaivaantuneeksi, ja siitäkin näki, että se huomasi sen. Ei lohduttanut, että muut oli puhunut tai että mä olin nyt erilainen. Sanat ahdistivat, ja aivot soimasivat, että nii-in. Mitäs olet outo. Mitäs et voi rentoutua ja olla kuin ennen. Vanha Robert, parempi Robert. Nyppäisin viimeisenkin karvan irti. Seurasin sen lyhyen sekunnin ajan sen matkaa tallin lattialle, ja keskityin sitten kumisaappaiden kärkiini.

"Ei sillä, mä ymmärrän kyllä", tyttö rikkoi inhimillisen lyhyeksi jääneen hiljaisuuden vähän yllättäen, "porukkoihin on aina vaikee sopeutua. Täälläkin varmaan jengi vaihtunut paljon. Ja varmaan vaikeempaa, kun osa on vanhaa ja osa uutta. Mutta on mullakin on ollut vähän vaikeeta sillon tällöin." Tummaverikön kasvoilla oli sellainen rohkaisevaa tavoitteleva hymy, ja mä mietin, miten tollasella ihmisellä on voinut olla vaikeeta. Se kyykistyi Alexin jalkojen juureen harjaamaan kuivunutta kuraa pois orin vuohisista.

"Mut etkö sä ollut just siellä joissain... tupareissakin? Seppeleen porukalla?" kysäisin yrittäen olla kuulostamatta uteliaalta. Kyllähän mä olin niistä kuullut. Olin kuunnellut sitä ennen bailuja ollutta jännitystä ja hehkutusta, ja nyt koko viikonlopun ollut todistamassa niin puolidarraisina tallille raahautunutta populaa kuin villistä poukkoilevia huhujakin. Joku pieni ja karvas pettymyksen tunne oli koputellut rintakehää—jos olisit jäänyt, olisit kaikkien kaveri ja vieraslistalla!—mutta huulta purren olin ollut avaamatta sille ovea.

"No joo", Anastasia myönsi, katsahtaen muhun suorastaan kirkastuneena Alexin jaloista, ja aloitti sitten jonkun vaatevarkaustarinan, josta olin kuullut otteita sieltä ja täältä. Nyt kun mietin, niin olin kyllä kuullut ne kaikki Cellalta. Pitkin viikkoa, eri tilanteissa, eri ihmisten seurassa. Hymähdin—musta tuntui, että se oli aina joka paikassa.

Puheen soljuessa taas Anastasian suusta, mäkin jaksoin keskittyä Harryn varustamiseen. Jossain satuloinnin ja suitsimisen välissä Anastasia antoi Alexin juuri ja juuri ajallaan saapuneelle estejunnulle, joka kiitteli vuolaasti ja kiirehti sitten kohti maneesia. Hoitaja jäi kuitenkin yksäripuolelle höpöttelemään ties mitä kuulumisia tupareista. Kuuntelin niitä puolella korvalla—osittain koska mun rintaremmiin tottumattomilla sormilla oli vaikeuksia Harryn heijastinrintaremmiviristelmän messinkisolkien kanssa, osittain koska mun karvas katkeruus ei antanut mun kuunnella.

"Mut sä voisit kyllä oikeesti ilmottautua sille Pirren suunnittelemalle rataestetunnille! Se on oikeesti tosi hyvä opettaja", tyttö ehdotti ja otti pari askelta takapakkia kun avasin karsinan oven ja otin ohjat suunnitelmallisesti heijastoidun hevoseni kaulalta. Kohautin olkiani, niinpitääkattoo, mutta se riitti tuomaan pienen hymyn Anastasian huulille. Se oli jo kadota kulman taakse, kun kutsuin sitä hetken mielenjohteesta nimeltä.

"Kiitti muuten", sain sanottua samalla henkäisyllä, ja momentumin voimalla jatkoin vielä, "oli kiva jutella."

"Joo", se hymyili taas, "muuten, mä oon ihan vaan Nastia. Tai Nasu."

Nyökkäsin, hymyilin takaisin ja tallustelin sitten koleaan syysiltaan urhean ratsuni kanssa. Talutin sitä vähän reippaamaksi muuttuneessa sateessa kohti maneesin edustaa, josta kuului lupaava kirosanojen säestämä ähinä ja puhina. Tallin nurkan takaa paljastuikin vähintään yhtä reippaasti heijastimiin verhottu Windi, Cella selässään. Tamma näytti harvinaisen happamalta korvat kevyessä luimussa ja kaviot tukevasti maahan istutettuina. Näkymää kulmat kurtussa tarkkailen heivasin itseni Harryn selkään, ja huikkasin Cellalle tervehdyksen satulavyötä kiristäessäni. Se vain murisi jotain takaisin, ja kaikki mun vaistot huusivat, että lähde nyt hyvä ihminen pois. Painoin pohkeeni kevyesti Harryn kylkiin, ja tamma lähti pirteästi kohti Windiä kunnes puutuin peliin ja muutin kurssisuuntaa sen verran, että saatiin kierrettyä selkeästi jotain keskinäistä konfliktia ratkova naiskaksikko.

Ei ehditty sitten ollenkaan pitkälle kun meidän takaa kuului harvinaisen paljon joojoomenemenemeneltä kuulostavaa, hiljaista kannustusta. Mun vapaana ollut käsi siirtyi satulan etukaarelta takakaarelle, ja väänsin vartaloani sen verran, että pystyin katsomaan taaksemme.

"What the—"

Sain viime hetkellä tukahdettua kysymykseni ja tyydyin vain katsomaan suu auki melkein Harryn takalistossa kiinni kulkevaa ratsukkoa. Cella yritti selkeästi tavoitella jotain pahoittelevaa katsetta, mutta saavutti vain virnistyksen, joka näytti siltä, että blondi ei ollut pahoillaan sitten yhtään. Kyllä se tarjosi jotain olankohautustakin, mutta sitten sille tuli kiire repiä Windin uhkaavasti louksuvat leuat irti Harryn perskarvoista. Tai persnahasta nyt kun poni oli kerta nakupelle.

"Hyvä tää sun hinauspalvelu kyllä. Toimii, 5/5", Cella kiitteli siinä vaiheessa kun päästiin leveämmälle tielle ja ratsukko siirtyi meidän vauhdin hidastuttua rinnalle. Katsahdin tyttöä kysyvästi, ja se ilmeisesti näki mun kohotetut kulmat kun kerran vastasikin, "Windi ei ois halunnu lähtee maastoilemaan. In case et huomannut."

"Huomasin", purskahti ilmoille ennen kuin ehdin estää. Great, ties miltä luokalleen jääneeltä, syndroomaiselta vihannekselta varmasti vaikutinkaan. Sadekin oli tauonnut sen verran, ettei sanani vain jäisi sen kohinan alle. Kiirehdin pelastamaan tilannetta siirtämällä katseen menosuuntaan ja avaamalla taas suuni kuin olisi pakko puhua, "mun on pakko kehittää tätä maastoilua. Ilmotin meidät jossain mielenhäiriössä sille vaellukselle."

"Ai sinä! Vaellukselle??" Cellan epäusko kuulsi äänestä läpi enkä mä uskonut, että se oli edes yrittänyt piilotella sitä. Se ei kuitenkaan kuulostanut pahansuovalta, vaan lähinnä sarkastisen järkyttyneeltä, suorastaan shokeeraantuneelta, "siis sinä, vapaaehtoisesti, ilmoittaudut tallin toimintaan, johon osallistuu myös—voitko uskoa!—muita ihmisiä, joiden kanssa sä tulet viettämään ne muutamat päivät tauotta? Oot vissiin ollu kyllä tosi kauan poissa, koska jos et muista, niin Liekkijärven metsissä ei sitten oo mitään toimiston ovia tai sopivia huoneen nurkkia, joissa piilotella!"

Joku epämääräinen puna nousi mun poskille. Toivoin, että ratsastusreitin valaistuksesta huolimatta Cella ei huomaisi sitä, mutta yhtäkkiä alkaneen hiljaisen räkätyksen perusteella sain heittää toiveeni kankkulan kaivoon.

"Älä nyt hei", totesin vakavan kuivakasti, ja se vaimensi Cellan kunnes jatkoin, "mulla oli täällä aiemmin kunnon fanclub. Täytyy alkaa kerryttää taas. Ei oo varaa jättää kaikkia egobuusteja Danielille. Se ei niitä tarvi kyllä yhtään enempää..."

Cella virnisti ja eksyi juoruilemaan Annista, jonka olin kuulemma ikävä kyllä menettänyt jo Danielin fanikerholle. Mun muka-loukkaantunut tuhahdus sai sen luettelemaan mun ominaisuuksia, joiden takia kukaan ei ehdottomasti tulisi liittymään mun faniklubiin, ja sitten listamaan potentiaalisia ehdokkaista vaelluksen osallistujalistalta, jonka se oli kaivanut esille kännykästään. Ikävä kyllä lista ei ehtinyt alkuunsakaan kun Harry sai slaagin nanosekunnin ajan välkkyneestä lampusta ja loikkasi pois polulta ja suoraan johonkin ojanpahaseen. Sieltä se rynni kenttähevosen elkein ylös metsän puolelle ja jatkoi sitten siellä retostamista kunnes loikkasi ojan yli takaisin kohti tietä, missä oli törmätä valotolppaan ja jäätyi suorastaan järkyttyneenä.

Varmistettuani, että tamma ihan tosissaan pysyi paikoillaan, avasin silmäni. Me oltiin juuri sopivasti lampun alla, ja mä olin ankkuroitunut kauniisti puoliksi Harryn kaulalle ja puoliski sen lavalle. Toinen käsi rutisti ohjia ja liukasta harjatuppoa, toinen rintaremmiä.

"Oh, for fuck's sake, Harry! I bloody hate you, that was a god damn light, that flashed for less than a freaking second", murisin tammalle samalla kun yritin epätoivoisesti hilata itseni takaisin sen selkään. Se seisoi paikoillaan, nyt jo rauhoittuneena aivan kuin äskeistä episodia ei olisi tapahtunutkaan. Hilausyritysten epäonnistuttua päätin tömähtää pehmeään pusikkoon, ja vasta kun Cella remahti nauramaan, muistin toisenkin ratsukon olemassaolon. En nähnyt pitkästä ruohikosta mitään, joten vasta seisomaan päästyäni yritin mulkaista kännykkä kourassa tilanteen todistanutta blondia.

Mutta kyllä munkin punastelut muuttuivat nauruksi kun Cella illemmalla esitteli videota meille harvoille myöhäistallihengailijoille satulahuoneessa. Pyysin sitä jopa lähettämään sen mulle, vanhasta tottumuksesta ensin antaen mun brittinumeron sille. Jostain syystä se ei enää jaksanut aiheuttaa kaivertavaa ikävää, kunhan kohautin olkia ja luettelin uuden tilalle. Olihan sekin mulla jo ulkomuistissa. Suominumero.

[Robert]

12.9.2015

"Hei, haittaako jos tullaan tänne kanssa pyörimään?"

Emmyn ääni kaikui maneesissa heti avautuneen oven jylinän jälkeen. Harry kolisteli kuolaimiaan ja repi itseään ylös peräänannosta kuikuillakseen tulijoita. Se kolautti kavionsakin seinään tai johonkin siinä etuosansa kanssa vänkäillessään. Mä suosiolla hellitin niin nivel- kuin kankiohjaakin ja annoin tamman jatkaa tallustelua silmät maneesin ovelle päin liimattuina. Se meinasi kävellä seinään heti ensimmäisessä kulmassa. Ei onneksi ehtinyt kolauttaa kuin turpansa ja poskensa ja kaulansa ennen kuin tajusi kääntyä sen 90 astetta.

"Ei tietenkään", vastasin toiselle ratsukolle ja rentouduin vähän itsekin kun ovi liukui taas kiinni.

"Ai Robert, moi", Emmy sai sanottua vähän hiljaisemmalla äänellä taluttaessaan Kurbus-nimistä hoitohevostaan kentälle. Kurbus. Kuutti. Olin oppinut hassunvärisen hevosen nimen vasta vähän aika sitten, ja se oli kieltämättä yksi mielenkiintoisimpia "tulokkaita".

"Ootko kisoja varten treenaamassa?"

"Huh?"

"Niitä huomisia koulukisoja?" Emmy varmisteli taittaessaan Kuutin kaartoon ja säätäessään ruunan satulavyön kanssa. Mulla löi tyhjää ja se näkyi, tyttökin katsoi mua vähän kummissaan. Tallin seurakisat! aivot yhtäkkiä havahtuivat, ne, joihin ilmoittauduit! Harryn kanssa! Helpoimpaan luokkaan! Helppo C! Ilmoittauduit! Huomenna ovat! Tuijottelin tyhjyyttä vallan tiiviisti ja yritin saalistaa muistikuvia kouluohjelmasta, joka mun tulisi esittää huomenna Harryn kanssa. Ilmeisesti.

"Robert?"

"Huh? Aa! Joo! Kyllä! Ollaan", selvitin ja keräsin nivelohjaa vähän epätoivoisesti taas käteen. Mulla ei ollut mitään hajua ohjelmasta. Tai kisojen aikataulusta muutenkaan. Olin ilmoittautunut, ja sen jälkeen ihan täysin blokannut koko homman mun mielestä. Yritin kaivella kaiken mahdollisen seurakisoihin liittyvän informaation aivojeni syövereistä, mutta mitään ei ollut tarttua onkeen. Kuulin Emmyn kysyvän jotain vaativista ja kangista, ja parsin kysymykseen toivottavasti edes vähän järkevän kuuloisen vastauksen.

"Mennään helppo C, mä olin vaan suunnitellut kankitreenit tälle päivälle muutenkin", sepitin vähän hätäisesti ja ujutan samalla kankiohjaa sormien väliin. Herraisä. Jotain tolkkua tähän hommaan pitäisi saada. Emmy heitti itsensä vaalean ruunan selkään, ja sovittiin yhteiset pelisäännöt meidän jaetulle maneesille. Tai Emmy sopi, mä lähinnä vain nyökyttelin ja annoin kaiken valua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Joko Kuutti oli tullut tunnilta tai Emmy oli kävellyt sen kanssa kentällä tai maastossa, sillä kaksikko aloitti työskentelyn melkein heti. Väänsin itse jotain puolihuolimattomia avoväistöjä uralla katse kuin liimattu toiseen ratsukkoon. Yritin koota ohjelman tehtäviä Emmyn ratsastamien kuvioiden perusteella: joo, pääty-ympyrä tonne, tollanen siirtyminen, koko rata leikkaa...

Jossain vaiheessa mun oli pakko ottaa vähän ravi-askeliakin, muuten homma olisi alkanut vaikuttaa vähän liian epäilyttävältä. Harry oli ollut tosi kiva ennen toisen ratsukon maneesiin saapumista, ja se olisi varmasti jatkanut yhtä kivana olemista jos ratsastaja olisi osannut keskittyä taas täysillä tekemisiin. Vaan ei, me hortoiltiin ympäri ämpäri maneesia kuin känniääliöt eikä saatu mitään aikaiseksi. Joku puolisydämellinen voltti siellä ja jotain lisätyn ravin kaltaista tuolla.

"Haluutko kattoo jos ratsastan tän radan läpi?" Emmy kysyi, enkä ollut iiiiihan täysin varma miksi. Joko se oli saanut vihiä siitä, että mä olin aivan kujalla huomisista kisoista, tai sitten se toivoi, että mulla olisi antaa jotain rakentavaa palautetta. Kumpi tahansa sen perimmäinen syy kysymykseen olikin, mä huomasin nyökkääväni ja siirtäväni käyntiin ennen kuin ehdin sen kummempia ajatellakaan.

Päätin pysähtyä yhteen nurkkaan tarpeeksi uran sisäpuolelle ollakseni poissa tieltä. Mulla ei ollut hajuakaan ohjelman kulusta, mutta harvemmin niissä siellä sisänurkissa pyörittiin. Kai. Emmy siirsi käynnistä raviin, istuen tomerasti ratsunsa liikkeiden mukana. Ruunan liikkeissä näkyi pieni kiire ja hätäisyys, eikä se kulkenut ihan siinä kaikista toivotuimmassa muodossa, mutta kaiken kaikkiaan ratsukko liikkui eteenpäin harmonisesti. Näki, että Emmy oli tehnyt sen kanssa töitä huolella, kuten aina—muistin tytön hioutuneen erinomaiseksi ratsukoksi tämän entison hoitoponin, Patronin, kanssa. Kärsivällinen vaaleaverikkö varmasti vain parantuisi paranemistaan Kuutinkin kanssa ajan kuluessa.

Eksyin taas jonnekin nostalgian syövereihin, ja puolet suorituksesta meni ihan ohi. Oikeastaan havahduin nykyhetkeen vasta lopputervehdyksen jälkeisten kaulalle taputteluiden jälkeen—Emmyn nahkahanska Kuutin hikisellä kaulalla sai taputukset kaikumaan maneesin hiljaisuudessa. Heitin jotain ympäripyöreää kommenttia siitä, kuinka ratsukko näytti pelaavan yhteen tosi hyvin ja kuinka tollasella suorituksella pärjäisi kyllä helppo C -luokassa. Emmy nyökkäsi hyväksyvästi ja kysyi, haluaisinko mä esittää radan sille.

"Joo", myönnyin lopulta. Keräsin ohjat käsiin, fiksasin päkiät jalustimille ja pyöräytin hartioita taaksepäin. Nostin ravin, etsin itselleni rytmin, ja vilkaisin vielä Emmyyn, "voitko huudella aina seuraavan liikkeen? En oo oikeesti yhtään treenannut..." Viimeinen lause oli hukkua Harryn pärskähdyksen alle, mutta mun paikan vallanneen ratsukon kaksijalkainen osapuoli taisi kuulla sen silti. Yritin poistaa punan mun poskilta ajatusten voimalla, mutta kaarre kohti keskilinjaa pakotti keskittymään siihen ja tulevaan pysähdykseen.

Harry suoritti pysähdyksen mallikkaasti, mutta otti harmillisen peruutusaskeleen heti kun irrotin toisen käden ohjista. Tunsin, kuinka se siirsi painoaan, mutta en uskaltanut ennakoida sitä puolikasta askelta pohkeella—Harry olisi vain ampaissut eteenpäin. Se kalisutti kuolaimiaan kun nyökkäsin olemattomalle tuomarille tamman mielestä selvästi liian kauan. Siirtyminen raviin onnistui, mutta ei tarpeeksi hyvin. Liikaa eteen, liian vähän ylös, kritisoin itseäni ja keskityin sitten jumputtelemaan kohti lyhyen uran keskipistettä käännöstä valmistellen.

Meidän hoipertelu muistutti ehkä etäisesti ehjää koulurataa. Harry oli lievästi sanottuna hämillään kun yhtäkkiä piti tykittää monta tehtävää putkeen kokonaisen tunnin haahuilun jälkeen. Kerran vilkaisin Emmyyn kun ratsastettiin vähän niiden suuntaan, ja se näytti sellaiselta toiveikkaan ja pahoittelevan sekasorrolta. Irvistin itsekin ja yritin taas keskittyä radan suorittamiseen, toteuttaen tytön huutelemia liikkeitä lähes mekaanisesti.

"Mistä hitosta sä olet taikonut kanget??"

Danielin ääni jylisi melkein tyhjässä maneesissa. Harry säpsähti ja kolautti persuksensa maneesin seinään, jonka se oli varmastikin vain unohtanut sen kaiken pyörinnän huumassa. Mäkin säikähdin siihen malliin, että käsistä katosi niin nivel- kuin kankiohjatkin—molemmat valahtivat Harryn kaulalle ja kohti sen jalkoja. Kaikki mun keskittyminen meni satulassa pysymiseen ja siihen, etten käpertyisi ihan itseeni säikähdyksestä. Kuuttikin oli säpsähtänyt henkiin ja ottanut pienen pyrähdyksen kohti turvallisemman oloista nurkkaa.

"M-mun kaapista??" sain soperrettua lopulta ja keräilin ohjia taas käteen. Daniel näytti hetken ajan mietteliään laskelmoivalta. Mitä ihmettä?

"Sulla taitaa olla tallin ainoot kanget", Emmy avasi ratsastaessaan meidän ohi. Harry lähti hiippailemaan Kuutin perään aivan kuin pienempi hevonen voisi jotenkin pitää sen turvassa suuria harmaakorvia selkeästi aamupalaksi nauttivalta Danielilta.

Emmyn kommentti ei tosin avannut asiaa ja maneesiin astellut kaverikin tajusi, että mä en ollut ihan perillä. Se nojautui katsomoa ja kenttää erottavaan aitaan, ja purkautui siitä harvinaisen monimutkaiselta ja epätodelliselta kuulostavaan tarinaan Emmyn komppaillessa aina siellä täällä. Pyörittiin pääty-ympyrällä melkein peräkanaa kunnes luovutettiin jossain ruskamäkeläisten astuessa kuvioihin ja tyydyttiin vain norkoilemaan aidalla paikoillaan seisovien hevosten selässä. Harry oli alkanut torkkumaan jossain vaiheessa, ja Kuuttikin näytti siltä, että sitä ei juuri Emmyn villien käsiviuhtomisten säestämät tarinat kiinnostaneet.

Mua kiinnosti. Vai että oli alkanut Liekkijärvellä tapahtua.

[Robert]

19.9.2015

Kökötin oleskeluhuoneen vanhalla sohvalla. Vasemmalla oli Inkeri ja oikealla Nastia. Mun villasukkien peittämät jalat oli ristitty sohvan nurkalle, toinen polvi Loviisan kanssa keskustelevan Inkerin käsivarren nojana ja toinen Nastian ristittyjä jalkoja aina välillä tökkien. Sylissä oli pari purtiloa nahan huoltoon, melkein osiksi puretut enkku- ja kankisuitset. Huoneessa oli ulkona riehuvasta syysmyrskystä huolimatta lämmin. Niin lämmin, että mä olin jopa joutunut avaamaan hupparin vetoketjun, ettei ihan pakahtuisi. Ehkä osasyynä tähän oli kahden juuri tallipuuhista vapautuneen tytön väliin rutistuminen, tai ehkä se oli vain se kotoisa, seppelemäinen fiilis, joka puristi mun rintaa. Silleen positiivisesti.

Fiia, Clara ja vaalea tyttö, jonka muistelin olevan Tuulia, istuivat tupapöydän penkin reunalla ja avasivat Ruskamäen tallille organisoitua sebetuntia meille poissaolleille. Mä en ollut oikein vieläkään perillä koko kuviosta, kunhan olin välillä viihdyttänyt Cellaa kuuntelemalla sen vähintäänkin Sherlock Holmesin inspiroimia teoriota tai kysellyt pieniä, viattomia tarkennuksia tallin urhoolliselta työläiseltä, Kasperilta. Joka oli siis lähinnä happamasti ynähtänyt jotakin poliisiasiasta ja höpönlöpöstä ja ties mistä.

Irrotin messinkisiä kuolaimia kankisuitsista ja kiitin onneani siitä, että ne olivat roikkuneet mun lukitun kaapin ovessa eivätkä satulahuoneessa. Harryn matalaan, mutta leveään jättisuuhun oli vaikea löytää täydellisesti istuvia kuolaimia. Hieraisin pinttynyttä ruohoa kuolainrenkaat juuresta, ja pieni huokaisu karkasi mun huulilta. Scarboroughlaista ruohoa.

Yhtäkkiä Nastia vaihtoi asentoa niin, että mun tytönpuoleisen polven päällä tasapainoillut nahkarasvapurkki tipahti lattialle. Metallin kolahdus paljaalle lattialle repi mut pois ajatuksista ennen kuin ehdin niihin edes upota. Nastia noukkasi sen sieltä, keskeyttämättä mitä ikinä olikaan kertomassa Fiialle, ja asetti purkin takaisin mun syliin ilman sen kummempaa kommunikaatiota. Heitin kiitollisen hymynvireen tytön suuntaan vaikkei se edes vilkaissut muhun. Katse siirtyi sitten itse nahkarasvaan ja sitä kautta takaisin ruohotarhoihin.

Seppeleeseen paluusta oli nyt piirun verran yli kuukausi.

Vilkaisin Inkeriä, joka käytti molempia käsiä kuvaillessaan sateen pilaamaa ajoreissua Siirin kanssa. Hymähdin huvittuneena, ja ilmeisesti oikeassa kohdassa, koska blondi virnisti mulle tarinansa lomasta. Sen katse palasi takaisin tupapöydän äärellä istuvaan populaan, mutta mä seurasin sen ilmekkäitä kasvoja hetken ajan kunnes palasin kankisuitsien purkamiseen.

Ihan hassua, miten olin panikoinut paluuta.

Okei, ehkä mä en olisi istunut tässä vapaaehtoisesti, liiskantuneena sohvalle Loviisan, Inkerin ja Nastian kanssa nahanpuhdistustarpeet sylissä. Mutta koko asetelma oli rakentunut mun ympärille. Mä olin istunut sohvalla ihan itsekseni jalat ristissä, sopivasti just keskellä. Olin juuri saanut enkkusuitset kasaan ja turpahihnan saippuoitua kun Inkeri oli paukannut sisään Loviisan kanssa. Ne olivat ängenneet mun vasemmalle puolelle tervehdysten jälkeen, paasaten uusimmista käänteistä sabotaasiasiassa. Sitten Clara, Fiia ja Tuulia olivat vallanneet tupapöydän, ja lopuksi melkein vettä valuva Nastia oli astellut sisään vähintäänkin alistuneen näköisenä.

Joku selkäytimestä oli käskenyt tehdä sille tilaa sohvalla.

Joten niin, ehkä mä en olisi ehdoin tahdoin änkenyt itseäni sohvalle tyttöjen kanssa. Mutta olin yllättävän fine sen kanssa, että ne olivat kaikki tulleet ja jääneet. Rakentaneet tämänhetkisen tilanteen mun ympärille. Tuli sellainen tietty yhteenkuuluvuuden tunne. Ylipäätään kuulumisen tunne. Rapsutin peukalon kynnellä ruohotahroja ja kallistin päätä mietteliäästi.

Harry oli sopeutunut talliin paremmin kuin hyvin. Se oli aina rakastanut laumaelämistä, tykännyt pienestä hälinästä tallissa, elämän seuraamisesta. Seppele oli sille ihan täydellinen, eikä liikutusmahdollisuudetkaan ollut sen huonommat kuin Barbrooksissa. Kävelykone uupui, mutta näillä maastoilla kävelypäivätkin hoiti mieluummin ihan itse.

Mäkin olin sopeutunut takaisin ihan hyvin. Mun isoin huolenaihe oli ollut Britta, ja sekin oli muuttanut kauas pois. Tai loppupeleissä aika lähelle, mutta pois kuitenkin. Poissa silmistä, poissa mielestä—niin mä pakotin itseni ajattelemaan. Turha se oli miettiä menneitä. Tikulla silmään tai jotain, niinhän se sanontakin meni. Oli suunnilleen vierähtänyt kivi sydämeltä sen jälkeen kun olin palannut silloin maanantaina tallille ja Inkeri oli voivotellut sitä, kuinka Britta taas lähti ja menisi pieni ikuisuus ennen kuin se tulisi taas käymään.

"Teetkö sä oikeestikin siinä jotain vai vietkö vaan tilaa?"

Cellan ääni repi mun mietteliään katseen pois nahkarasvoista. Kurtistin kulmiani ja huulilta karkasi aivan liian brittiläinen wot samalla kun tapitin höyryävän kupin ympärillä käsiään lämmittävää vaaleaverikköä. Wenla seisoi sen takana vaati kaakaokuppiaan takaisin, ja ilmeisesti uusi kasvo jos toinenkin oli astellut oleskeluhuoneeseen.

"Miksi minä!" tivasin, ja viitoin kanssaistujien suuntaan, "nää ei tee mitään muuta kuin juoruaa! Mä yritän putsata hevoseni varusteita! Ja olin täällä ensin! Dibs! International Dibs Protocol!"

"Joojoo, makes no sense", Inkeri heilutti kättään ja yritti tiivistää tehdäkseen tilaa Cellalle, tyrkki samalla mun jalkoja kasaan. Wenlan kuppia edelleen hallussaan pitelevä varas lähestyi sohvaa sen verran varmasti, että katsoin parhaaksi vetää jalat siististi kasaan ja kamat sylin syövereihin. Cella istui alas tyytyväisenä, siemasin kuumaa juomaa ja ojensi kupposen sitten takaisin omistajalleen.

Mä räjäytin tavarani sekä Nastian että Cellan syleihin kun kaikki eivät kerta omaan mahtuneet. Eivät ne välittäneet. Kunhan jatkoivat juttelua.

Jatkoin ruohotahrojen pois rapsuttelua itsekseni hymyillen. Kunpa ikävä olisi yhtä helppo rapsutella pois.

[Robert]

21.9.2015



Harryn harja ei oo vieläkään toipunut brittaepisodista...