Harryn hoitopäiväkirja

[Jutta]

25.11.2015

Jossain alitajunnassani mä olin heti yläasteelta asti tiennyt, ettei lukio välttämättä ollut ihan se mun juttu. Kaiken lisäksi, koeviikko tuntui niin kamalalta jo pelkkänä ajatuksena ja vähän vielä hirveämmältä kun tajusin herättyäni että katsos perkele, mulla on tänään se kauan pelätty ruotsinkoe. Jag är en dum flicka tai jotain.

Itse kokeessa olin napsauttanut kolme lyijykynää ja kironnut mielessäni että mun valmistautuminen kaipasi vähän hiomista. Tai ehkä jotain ihan radikaalia työstämistä. Esim. lukeminen saattaisi helpottaa… Alakoululla järjestettiin jotain läksyklubbenia ekaluokkalaisille, mutta mutkin varmaan otettaisiin mukaan jos oikein aurinkoisesti pyytäisin. Olinhan mä ekaluokkalainen periaatteessa. Ihan keltanokka kuitenkin.

Eikä mun päivä muutenkaan ollut parhaasta päästä. Kotiin päästyäni kahdentoista maissa, Tino oli levittänyt mun miljoonat pitsisomisteiset pikkuhousut ympäri eteisen lattiaa ja mun kurkattuani kiukkuisesti olohuoneeseen, se oli heilauttanut varovaisesti häntäänsä sohvalta ja kantanut sievät, kuolaiset alkkarit mun jalkoihin.

Ratsastuskoulumestaruuksien ansiosta Seppele oli melko tyhjänä ja olin saanut pohjoiseen lähteneeltä Robertilta tehtäväkseni käydä taluttelemassa Harrya nuorukaisen ystävättären ratsastettua. Varmaankin ihan virkistävää puuhaa, mä olin tuumannut nakattuani tummansinisen takin niskaani.

Isolla tammalla tuntui tänään riittävän pöpienergiaa. Massua harjaillessa Harry venytti pitkää kaulaansa ja antoi kielensä roikkua suupielestään, näyttäen niin hölmöltä että se sai mutkin nauramaan. Välillä tamma kiepsahti nopeasti 180 astetta ja päätti että käytävämaisemien sijaan se halusi katsella karsinan kolkkoa nurkkaa korvat eteenpäin höristettyinä. Lisäksi se säpsähti naapurikarsinassa juovaa Sikkeä ja sai miltei mut litistettyä karsinan seinään kuin minkäkin kärpäsen.

”Moi”, kuulin karsinan ovelta, ”mä oon Salli.”

”Öömoi”, mä hymyilin varovaisesti ja kurkistin olkani yli.

Erinomaisesti istuviin punaisiin heppailupöksyihin ja mustaan toppaliiviin verhoutunut ponnaripäinen nuori nainen katseli mua kädet kapeilla lanteillaan. Ja sillä sekunnilla tunsin itseni vähän alipukeutuneeksi. Kolme kokoa liian isot verkkarit, vanha bombertakki ja nukkaantunut viininpunainen neulepaita oli ihan jotain kirppiskamaa tämän kaunottaren uutuuttaan hohtaviin tallikamppeisiin verrattuna.

”Mä oon Jutta, Hartsan hoitaja”, esittäydyin aurinkoisesti ja jatkoin lausettani, ”ja sä oot se ratsastaja josta Robsu puhukin.”

”Joo”, nuori nainen nyökkäsi ja musta tuntu että se hymyili vinosti kun kutsuin brittipoikaa Robsuksi.

Loin nopean silmäyksen naisen timmiin mutta muodokkaaseen kroppaan ja mä saatoin ehkä tuntea hienoisen kateuden korvannipukoissani.

”Okei, voit hakee ne kamat, mä oonkin jo harjaillut tän”, hymähdin, ”kai mä voin kattoo kun sä meet?”

”Totta kai”, toinen nyökkäsi ilahtuneesti ja kääntyi kannoillaan satulahuonetta kohti.

Harryn kiinnostus käytävällä liikkuneeseen nuoreen naiseen oli loppumaton ja se pyörähtikin lopulta katsomaan mua kuin kysyen että kukas tuo oli. Mä oon kyllä ihan yhtä yllättynyt ton ilmaantumisesta, vastasin ajatuksissani tammalle ja rapsutin sen hitaasti kasvanutta keesiharjaa.

”Harmi ettei mulla nyt oo mätsääviä housuja”, Salli huokasi vitsikkäästi asetellessaan turkoosia kouluhuopaa pyörivän Harryn selkään ja naurahti heleästi päälle.

”Sitä sattuu”, mä hymyilin toiselle. Mäkin halusin hienot punaiset housut, mietiskelin nojaillessani karsinan oveen. Ja tollasen mukavasti muodostuneen kropan ja terveet tuuheat hiukset.

”Voitko muuten käydä kattoo onks maneesi tyhjillään?” tummaverikkö loi lyhyen vilkaisun mun mietteliäisiin kasvoihin.

Ja niin mä sitten raahauduin pimeään marraskuiseen iltaan katsomaan oliko maneesissa ketään.

Mitäköhän mä olin edes miettinyt uhrautuessani tälle kylmälle matkalle, huokasin kurkattuani tyhjään maneesiin. Lähes koko Seppeleen porukka oli muutenkin lähtenyt kohti Vaahterapolkua, hotelli Kaarnaa ja uusia seikkailuita Pohjoisessa, joten todennäköisyys siihen että maneesissa ratsastelisi joku oli säälittävän pieni.

”Ei siellä ketään ollut”, totesin palattuani karsinalle jonka edessä Salli korjaili tuimia kannuksiaan.

”Hieno juttu, tosi kiva päästä kyllä ratsastelemaan tätä”, hän totesi napaten ohjista.

Nuori nainen oli heittänyt Harryn selkään sen fleeceloimen, joten saatoin jo odottaa hikistä treeniä jättitammalle.

Luottavaisin mielin lähdin seuraamaan kaksikkoa maneesille samalla rupatellen niitä näitä. Salli vaikutti ihan mukavalta hevosihmiseltä – sain kuulla Kollista, jostakin estekisadraamasta ja jotain kenttäratsastuksesta, mutta suurin osa jutuista meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Harry steppaili hieman maneesin nurkissa, sillä kylmä iltatuuli sai seinät vinkumaan ja tamman mielikuvituksen laukkaamaan.

”Mitä sä aiot tehdä tänään?” totesin pidellessäni tammasta kiinni punapöksyn noustessa satulaan.

”Tempoa, väistöjä linjoilla ja nopeutta jalalle varmaan”, hän totesi, ”jos siis päästään siihen tilanteeseen et voin alkaa työstää tätä.”

”Okei”, hymyilin ja hipsin maneesin katsomoon.

Salli aloitti pitkin alkukäynnein ja totutteli tamman maneesin nurkkiin, mikä tuntui olevan hyvä vaihtoehto.

Koottuaan ohjat, Salli alkoi tehdä pysähdyksiä joka sivulle, lyhyille sivuille voltit ja M-B sivulle väistöt uran sisäpuolelle ja takaisin uralle. Harry liikkui jokseenkin jännittyneesti eikä oikein tahtonut rentoutua niskastaan, mutta se tuntui taipuvan hyvin herkästi sisäpohkeen ympärille volteilla. Pitkän käyntiverryttelyn aikana tamma alkoi löytää hieman tarmoa askeliinsa ja pikkuhiljaa myödätä myös niskastaan. Salli ratsasti tehokkaasti pohkeilla ja istunnallaan, joten Harry kuunteli tarkasti ja alkoi herkistyä avuille hienosti jo käyntityöskentelyn aikana.

Pikkuhiljaa hän siirsi Harryn raviin ja antoi sen vertyä hieman pidemmässä muodossa, panostaen jättihevosen reippauteen. Salli kevensi ympäri maneesia ja sai mutkin ikävöimään tyhjässä maneesissa ratsastelua. Vanhan tallin lauantai-iltaiset ratsastelut hiljaisessa maneesissa ja upeasti kulkeva kisaponi satulan alla olivat varmaan parhaita asioita maailmassa.

Harry liikkui nätisti omalla moottorillaan ja hyvässä temmossa, joten Salli otti muutamia raviväistöjä erilaisilla linjoilla. Alussa tamma oli sotkeutua pitkiin jalkoihinsa mutta löysi ryhtinsä ja pian väistöt näyttivätkin aivan erilaisilta. Salli tuki sitä hyvin sisäjalallaan eikä Harry taipunut liikaa mihinkään, joten väistöt näyttivät sujuvan upeasti.

Väistöjen jälkeen Salli siirtyi työskentelemään keskiympyrälle ja taivuteltuaan puoliveristä, hän nosti laukan. Harry hyppeli pitkiä koikkaloikkia ja tummaveriköllä oli kova duuni laukan temmon hidastamisessa. Se nosti päätään ja Salli koki parhaaksi vaihtoehdoksi uuden laukannoston.

Uusi laukka nousi sopivan rauhallisena mutta silti eteenpäin pyrkivänä, joten Salli laukkasi pari kierrosta ympyrällä ja siirtyi hetkeksi uralle laukkailemaan. Pitkät sivut tuntuivat aivan liian houkuttelevilta reippaasta työtahdista hämmentyneelle tammalle, joten Salli sai käännellä sitä volteille ja pääty-ympyröille laukan hallitsemiseksi.

Lopulta Salli siirsi hörähtävän harmaakorvan ravin kautta käyntiin ja antoi sen kävellä hetken pitkin ohjin.

”Hyvältä näyttää, mut jos saisit sitä viel vähän pehmeempään peräänantoon”, mä huusin nuorelle naiselle hään kysyttyä mun mielipidettä.

”Joo, Hartsa on vähän jäykkä ulkoavuille tänään mut nythän me vast päästään työn makuun”, tummaverikkö hymyili satulasta ja taputti tamman kosteaa kaulaa.

Jutta&Harry HM3

[Robert]

26.11.2015

Joku oli ennen reissua väittänyt mun olevan angstaava ja omituinen, mutta Vientare oli kääntänyt asiat aika päälaellelleen. Mä olin unettomien öiden takia lähinnä kierosti tiuskiva mörrimöykky, jolta hädin tuskin irtosi sympatiaa edes viimeisenä aamuna panikoivalle Allu the Naistennaurattajalle. Ehkä mun ei pitäisi olla katkera sille vaan Kristianille, joka tyytyväisenä virnuillen hyvästeli tytöt aamutoimien lomassa. Mä en ymmärtänyt koko homman viehätystä, varsinkin kun tytöt näyttivät enemmän tai vähemmän hot mess -stailisilta levottomien unien sotkemat hiuspehkot päässään ja varmasti vielä eilen täysin on point olleen meikit poskillaan. Olin aika varma, että yhdeltä oli kadonnut puolet kulmakarvasta Krisun lakanoihin.

Onneksi ei tarvinut olla kotimatkaa varten valmistellessa kovin sosiaalinen—olihan meidän autossa Fränkin lisäksi Eela ja Siiri. Danin asiallisuuteen pystyi aina luottamaan, ja kun se näki seisallaan nukkuvan meikäläisen ja hiljaisena ruusukettaan hypistelevän Inkerin odottamassa kopilla, se suorastaan huokaisi helpotuksesta. Ehkä se oli omassa autossaan saanut tarpeekseen pälätyksestä ja sosialisoimisesta. Nyt me vain vaihdettiin käheät aamutervehdysmurahdukset ja lastattiin yks kerrallaan uljaat kisaratsumme kyytiin.

Pirre ja Anne juttelivat etupenkillä Seppeleen kisamenestyksestä, mutta mä nukahdin sen ajaksi. Lopulta havahduin Inkerin olkapäätä vasten kun sydäntäriipivä versio Adelen tuoreimmasta tuotoksesta, Hello-biisistä, kaikui läpi auton. Murahdin kyrpiintyneenä ja meinasin jatkaa (tai ainakin yrittää) unia, mutta Inkeri tuuppasi mut reteesti toiselle puolelle takapenkkiä. Sain sylillisen takapenkille sullottuja reppuja tyynykseni, ja tyydyin niihin. Antoi Inkerin mököttää vaikka sillä ei ollut mitään mökötettävää. Kai se yksi pappilalainen blondi, se Oona tai joku, oli päässyt kääpiökommentteineen ihon alle. Ei ollut mun asiani puuttua.

Kotitallilla Salma liiteli onnesta soikeana pitkin maita ja mantuja, ja kävi lopulta liittämässä voittoruusukkeensa Lemonin karsinan oveen toisen mokoman seuraksi. Cella käyttäytyi kun Aleksanteria ei olisi olemassakaan, mistä mä olin salaa iloinen, koska hei, you've made your bed, now sleep in it. Inkeri katosi näkyvistä heti kun pystyi eikä sen olemassaolosta kielinyt kun satulahuoneesta kuuluva, armoton varusteidenpurkuryminä. Daniel ja Lynn vaelsivat käsi kädessä pitkin tallipihaa, ja ilmeisesti asiasta enemmän tietävät Britta ja Pihla huutelivat niille jotain rakkauselämää piristäneistä treffeistä.

Talutin kärpäsruunan ulos kopista, ja ennen kuin ehdin kääntyä ympäri, pihamaan läpi kaikui sydämensulattava hirnahdus. Pyörähdin ympäri niin nopeasti ja epäsulavasti, että mun selkärankaan sattui vähän, mutta sitten bongasin harmaakorvani virnistelevän Jutan narunpäästä ja hymyilin itsekin. Harry näytti nojaavan koko painollaan naruun, jota pitelevä Jutta näytti taas nojaavan koko painollaan taaksepäin. Fränkkikin kuikuili oudon pörinän suuntaan eikä sitä haitannut ollenkaan tehdä pientä kiertotietä ennen talliin siirtymistä.

"Hey", sanoin vähän hengettömästi katse korkeuksissa, jättitammani tötteröllä olevilla korvissa.

"Moi", Jutta hymyili takaisin posket punaisina kuin se olisi just estänyt vähintään kymmenen miljoonaa kuolapusua tammaa tarhasta hakiessaan. Nyt Harryn uhriksi oli vaihtunut minä kun Frank ei kiinnostanut elikkoa lainkaan. Taputin Harryn kaulaa toisella kädellä, ja yritin olla nauramatta kun tamma onnistui ujuttamaan turpansa mun takin kauluksesta sisään ja hönkimään lämmintä ilmaa mun kaulaan.

"Ajattelin laittaa tän kuntoon kun sä varmaan meet vielä tänään?" Jutta kysyi ja taputti itsekin tamman lapaa.

"Joo, that'd be great", hymyilin ja työnsin vaaleanpunaisen turvan pois iholtani pahoittelevasti, "sorry, buddy, I'll check with you in a sec, gotta take care of Frank first." Jutta avuliaasti nyki harmaakorvaa vähän kauemmas ja lopulta joutui koko painollaan repimään sen pois mun luota. Meidän tiet erosivat, ja jossain mielenhäiriössä puristin ohimennen Jutan käsivartta jotain kiitoksia mumisten. Vasta kärpäshevosta kohti omaa karsinaansa taluttaessani tajusin, kuinka outo koko ele oli ollut näin suomalaisittain.

You can take the boy out of Britain, but not the British out of the boy. Tai jotain.

Päätäni pudistellen jatkoin Fränksterin karsinalle ja pyöräytin kärpäspyllyn sisään. Se pyörähti vielä toisenkin kerran vedettyäni riimun sen päästä aivan kuin tarkastaakseen, että joo, nyt oltiin kotosalla. Sitten se asettui aloilleen, huokaisi raskaasti ja tuuppasi mua kerran päällään. Kaivoin sille huvittuneesti hymähtäen heppanamin taskustani ja katsoin miten se katosi lunkin kisakaverini suuhun. Toisin kuin oma herkkupersehevoseni, Frank tyytyi yhteen namiin ja asettui sitten mukavasti toista takajalkaan lepuuttaen selkeästi iltalepojaan varten. Taputin sitä tyytyväisenä kaulalle ja jäin rapsuttelemaan rennosti puuhkaisevan ruunan korvantaustaa kun takaani kuului tuttu ääni.

"Hei, tulitte vihdoin! Miten meni?"

Loviisa ujuttautui seurakseni karsinaan ja tarjosi hoitohevoselleen reilun halauksen. Frank reagoi hoitajansa hellyydenosoituksiin eri tavalla: se veti välittömästi päänsä mun ulottumattomiin ja Loviisan syliin. Tyttö näytti tietävän just ne oikeat paikat, mistä ruunaa rapsuttaa, ja se huokaisikin taas tyytyväisenä kaikesta saamastaan huomiosta.

"Paremmin kun viimeks", sain sanottua. Tunsin pientä syyllisyyttä siitä, että Anne oli mieluummin antanut mulle Frankin kuin vaikkapa Lailan, jolla Anni ei ehtinyt osallistua. Inkeri oli tosin vakuutellut, että Loviisa ei nyt kilpailemisesta niin välittänytkään, ja olihan tyttö itsekin sanonut, että hän ei kilpaile niin ei haittaa yhtään. Mutta olihan se silti vähän tökeröä viedä jonkun toisen hoitohevonen, varsinkin jos mietti, miten vähän mä olin Frankin kanssa työskennellyt ennen kilpailuja.

"No hyvä", Loviisa hymyili vilpittömästi ja nosti kirkkaat silmänsä muhun, "mä voinkin seuraavissa osareissa olla sun apuna kun ne on täällä meillä! Harjasitko sä tän jo?"

Hymyilin itsekin vaisusti selkeästi hoitohevostaan ikävöineelle Loviisalle, joka ei kiireltään tuntunut ehtivän tallille kuin joskus ja jouluna—ja totta kai se joskus oli just tänään kun me ei oltu saavuttu tallille ennen kuin vähän iltaseitsemän jälkeen. Kiitin sitä jo etukäteen ja vastasin kieltävästi harjailukysymyseen, tuntien sitten välitöntä syyllisyyttä ja saamattomuutta taas vaihteeksi. Loviisa kuitenkin hymyili kuin Naantalin aurinko ja taputti hoitohevostaan kuin hetken hyvästeiksi ennen harjapakin noutamista.

Kävin heittämässä Frankin varusteet omille paikoilleen ja oman reissureppuni pihalla odottaaneeseen autoon, jonka mutsi oli lupaustensa mukaisesti käynyt heittämässä parkkiin ennen (t)yövuoroaan. Sitten ei ollutkaan muuta tekemistä kuin palloilla tallissa. Olin juuri harppomassa yksäripuolelle kun kuulin Jutan ja Harryn hyväntuulista höpöttelyä, ja päätin olla häiritsemättä tyttöjen juttuja. Ehdin sitten tassutella puoliväliin yläkertaan johtavia portaita kun Britan heleä nauru kantautui mun korviini, ja päätin vaihtaa suuntaa noin sekunnin harkinnan jälkeen. Että niin.

Päädyin norkoilemaan Elmon karsinalla hiillostaen Fiiaa sen ajomatkoista Tapin kyydissä, mutta se lähinnä mietti parempaa strategiaa seuraaviin kisoihin kun kerta nämä olivat menneet vähän heikommin. Sitten se eksyi puhumaan Kuurasta, yhdestä uusimmista hoitajista, ja siitä kuinka mukavaksi tyttö oli osoittaunut automatkojen perusteella. Mun teki mieli sanoa jotain, mutta päädyin vaan nyrpistelemään nenääni "turhanpäiväisille" keskustelunaiheille. Se kehaisi myös ohimennen mun ja Frankin esterataa, jonka aika oli riittänyt ensimmäiseksi ei-sijoittuneeksi, mutta mä olin niin ajatuksissani, etten saanut mutistua vastaukseksi muuta kuin "aivan".

"Johtuuko tää siitä, mitä sanoit Britalle viime yönä?"

Havahduin ajatuksistani ja katsahdin Fiiaan, joka katseli mua Elmon selän yli kulma koholla. Sitten se jatkoi ruunan harjailua kuin ei olisi kysynytkään mitään. Mä siristin vähän silmiäni, koska mitä hittoa. Teki mieli muistuttaa porkkanapäätä, että sen kuului olla mun eikä Britan ystävä. Sitten tajusin itsekin, että ehkä toi oli sellainen lause, jota en halunnut päästää muiden kuuleville korville.

"Miten niin mitä mä sanoin Britalle?"

"No siitä Sallista", se tuhahti, "kun ettehän te seurustele ja nyt se kai luulee, että ootte Sallin kanssa jotain."

"Ai sanoko se niin?"

"No ei", Fiia myönsi ja kyykistyi harjaamaan Elmon takajalkoja, "mutta ei tarvinu mikään rakettitieteilijä olla etteikö ois parsinu tota kokonaiskuvaa kasaan."

"Sanoitko sä sille mitään?" tivasin, kumartuen katsomaan edelleen kyykistelevää muikkelia Elmon vatsan alta. Fiia vilkaisi muhun alta kulmiensa ja tuhahti jotain, mistä mä en saanut selvää. Se pudisteli päätään, pyyhkäisi pölyharjalla viimeisen kerran Elmon säärtä, ja nousi sitten ylös, puistellen jotain olematonta pölyä pois housuiltaan. Katsahdin siihen odottavasti—well?—mutta se vain tuhahti uudelleen, ja lopulta myönsi, että ei tietenkään ollut sanonut mitään. Olin just esittämässä lisäkysymyksiä—koska naiset, naiset aina puhuivat keskenään ja varmasti sanoivat jotain toisilleen—mutta Jutta huhuili mua käytävän puolelta, ja mun oli pakko ulostautua Elmon karsinasta.

Jutta kurotteli jo ohjia Harryn kaulalta kun mä saapastelin karsinalle kypärän hihnaa säätäessäni. Se tarjosi ohjia mun suutaan, mutta pudistin vaan rivakasti päätäni ja nappasin enkkuviltin karsinan ovesta pyllyn päälle heitettäväksi sitten loppukäynneissä. Jutta lähti edeltä tajuttamaan pirtsakkaa tammaa kohti autiota kenttää, ja mä kävin nopeasti räppäämään valot päälle.

"Se Salli meni tosi kivasti eilen", tyttö totesi kun olin säätänyt jalustimia lyhyemmän Sallin jäljiltä kaikessa hiljaisuudessani. Vilkaisin Jutan suuntaan vähän tympeästi, koska just nyt mä en olisi millään jaksanut kuulla mitään Sallista, mutta tyttö sattui juuri keskittymään Harryn alaturparemmin kanssa säätämiseen eikä huomannut mun katsetta. Ei sillä, että Jutta olisi mitenkään sitä ansainnut. Ei ollut sen vika, että Salli oli Salli.

Mumisin neutraalit m-hmt ja kiersin hevosen toiselle puolelle kiristämään satulavyötä. Harry kihnutti päätään Jutan kahisevaan takkiin, ja mä heilautin itseni kevyesti jättielikon selkään. Se tuuppasi hoitajaansa vähän kärsimättömästi, mutta pysyi paikoillaan kun Jutta sitä niin käski. Mä kiristin satulavyötä vielä viimeisen pykälän, ja tartuin sitten ohjiin. Jutta taputti tammaa viimeisen kerran kaulalle ja kysyi sitten, saisiko jäädä katsomaan ratsastusta. Mä tuijotin tyttöä hetken, ja nyökkäsin sitten vähän hämilläni—miksi ihmeessä se halusi jäädä seuraamaan mun menoa?

Tein lyhyet, mutta napakat alkuverryttelyt, ja Harry tuntui hyvältä mun allani. Se oli reaktiivisempi kuin Frank, askeleiltaan isompi ja lennokkaampi. Mun oli helpompi ratsastaa sitä, olinhan mä viimeiset pari vuotta säätänyt Harryn nappuloita just eikä melkein itselleni sopiviksi. Frank taas oli ratsastuskouluhevonen, joka toimi kaikilla, jotka osasivat ratsastaa. Toisaalta Frank oli myös kokeneempi ja vanhempi, eikä niin järkyttävän pikkutarkka ja yli-innokas menijä kuin Harry.

Tamma taipui mun alla mukavasti sisään ja ulos, heitteli takapäätä sinne minne pyysin kaviot hiljaa kolahdellen. Kyllä siitä huomasi, että Salli oli taas ratsastanut sen huolella läpi. Niin innokkaasti se liikkui eteen ja ylös eikä jäänyt jummaamaan pohkeen taakse. Annoin Harryn edetä reipasta, mutta vähän koottua ja ylöspäin liikkuvaa ravia sen omassa tahdissa, ja keskityin omaan istuntaani. Älä purista reidellä, älä purista polvella, älä purista pohkeella. Älä anna käden kuolla, mutta älä nypi koko ajan. Pidä hartiat takana, ryhti suorassa. Älä pidätä hengitystä. Ja niin edelleen.

Sain hevosen toimimaan kivasti kuulolla joka askellajissa lyhyessä ajassa, eikä mua kiinnostanut jäädä hifistelemään viilenevään iltaan unettoman kisareissun jälkeen. Siirsin Harryn letkeästi ravista käyntiin raskaasti alas istumalla, ja kehuin sitä kaulalle taputellen. Jutta seisoi yhä kentän laidalla kädet taskuihin haudattuina ja takinkaulus leuan peittäen. En viitsinyt kommentoida mitään, eikä Juttakaan sanonut sanaakaan—enhän mä ollut kuin pyörinyt ympyröitä ja kaarevia uria kunnes hevonen oli pehmennyt, ei siis mitään maininnanarvoista.

"Mä voin kyllä käydä kävelyttämässä sen maastossa ja hoitaa yöpuulle", tyttö kuitenkin tarjoutui kun ratsastin sen ohi, "sä varmaan haluut vaan himaan."

"Joo", myönsin ja väänsin kasvoilleni hymyn, "kiitos. Oikeesti. Ja meidän pitää katsoa sulle se tunti. Tai jos sä haluat, niin voidaan sopia vaikka ennen seuraavia osakilpailuja joku päivä, että neuvon sua vähän sen kanssa niin sä voit vaikka liikuttaa sen maastossa sillon kisapäivänä tai jotain?" Liu'uin alas satulasta ja löysäsin vyötä reiällä samalla kun Jutta liikkui toiselle puolelle toistamaan saman kuin vanhasta tottumuksesta. Käveltiin yhtä matkaa kentältä ulos, yrittäen miettiä päiviä, jolle Jutan viikottainen koulutunti sopisi parhaiten, mutta jouduimme hyvästelemään toisemme ilman sopimusta asiasta. Heitin Jutalle tallista heijastinliivin ja -loimen loppukäyntejä varten, ja neonpinkillä verhottu kaksikko lähti sitten keikkumaan hiljaisesti jutustellen kohti valaistua maastopolkua.

Mä hieraisin kasvojani—mä olin niin väsynyt, ja Jutta oli ollut ihan oikeassa, mä halusin vain kotiin. Kävin heittämässä ratsastusvermeet kaappiin napaten syysleikeissä kuraantuneen sadeloimin matkaan mukaan pesuaikeet mielessäni, ja sitten pipoa päähäni survoen lähdin tassuttelemaan autolle. Ulkovalon heikossa kajossa erotin jonkun epäilyttävästi Adalindin näköisen hahmon istumasta auton konepellillä. Kädet taskuissa tarvoin pihamaan läpi kohti parkkipaikkaa, ja lähemäpänä tunnistin kuin tunnistikin hahmon Adaksi. Se oli päästänyt pitkät kutrina vapaiksi, ja ne valuivat tytön vyötäisille asti näyttäen siltä, että joku olisi hius kerrallaan asetellut ne just eikä melkein saavuttaakseen täydellisen huolettoman lookin. Sponssiratsastajan kasvoilla oli kuitenkin mietteliäs kurttu, ja sen sormet suorastaan tärisivät kun se naputteli pimeydessä kirkkaana hohtavaa näyttöään.

Bemarin valot räpsähtivät päälle kun painoin nappia avaimessa, ja astelin viimeisetkin mua ja autoa erottavat metrit. Heitin loimen sisään juuri parahikseni peittääkseni sen kahinalla Adalindin sanat, ja vilkaisinkin tyttöä ulkona yli kulma koholla. Suljin takaoven Adalindin ponnistaessa ylös konepelliltä. Se otti pari askelta mua kohti, kysyi saisiko lainata puhelinta. Olin jo kaivamassa omaa omppuluuria taskustani, kun tyttö jatkoi. Mulla ei ollut hajuakaan siitä, missä se asui, mutta mä en myöskään keskinyt yhtäkään negatiivista puolta mun ideassa.

"Mä voin kyllä heittää sut", sanoin suorilta, ja keskityin sitten backtrailailemaan, "siis... If you want me to..."

Ada onneksi vain hymyili ja nyökäten sulloi oman, ilmeisesti kuolleen puhelimensa taskuunsa.

"Joo, se olis tosi kiva!" se sanoi, ja tarttui matkalaukkuunsa. Mä harpoin kohteliaana tyttöä vastaan ja tarjouduin ottamaan matkiksen sen käsistä. Se katsahti mua hetken ajan, kasvoillaan ilme, jota mä en ihan osannut lukea, mutta luopui laukustaan lopulta. Nyökkäsin apukuskin oven suuntaan ja sulloin toisen käteni taskuun auton avainta etsien. Lopulta mun peukalo löysi takakontin avaavan nappulan ja sain heivattua matkalaukun sinne yksinäisenä pyörivän sateenvarjon seuraksi.

Auton nahkapenkki oli kylmä mun perskannikoiden alla, mutta auto hurahti eloon pirteästi nappia painettuani. Iskin tottuneesti penkinlämmittimmet meille molemmille päälle, ja painelin muutamia nappuloita säätäen lämmityksen hoitamaan meidän hengityksestä nopeasti huurtumaan lähteneitä ikkunoita. Radiosta soi vaimeasti Whamin Last Christmas, ja pyöräytin sille silmiäni ennen kuin käännyin Adan puoleen rattiin tarttuen.

"Toimitko sä navigaattorina vai?"

"Joo", blondi hymyili eikä näyttänyt yhtään niin kylmettyneeltä ja turhautuneelta kuin mitä se oli ulkona näyttänyt.

[Jutta]

30.11.2015

Tänään vielä kisarupeamasta väsähtänyt Robert päätti jättää kankitreenit väliin ja ratsastaa Harryn mukavasti rennoksi maneesissa ennen päivän ensimmäistä tuntia. Mäkin ennätin katselemaan kaksikon työskentelyä maneesin katsomosta enkkuvilttiin kääriytyneenä. Hartsa liikkui mukavasti omalla moottorillaan, mutta vaati työskennellessään selkeästi paljon Robsulta nuorukaisen jouluomenanpunaisina heloittavista poskista päätellen.

Jutta&Harry HM4

Pikainen luonnos joka valmistui pikku tauolla kokeisiin lukemisesta, kenties saa väritkin niskaan joku päivä..!

[Jutta]

12.12.2015

”So damn cold”, Robert mutisi upottaessaan punaisen nenänsä villahuivin lämpöön.

Puristin Harryn riimunnarua villarukkasissani ja edellämainittu asteli varovasti liukkaalla tallipihalla. Kirpeä pakkanen oli selkeästi saanut suuren harmaan pörheäksi. Tarina kertoo, että aamulla tarhaan päästyään se oli sinkoutunut holtittomaan pierupukkilaukkaan ja lopulta kompastunut omiin jalkoihinsa. Totta puhuen, ei mikään ylläri.

”Tänään laitetaan sut sitten satulaan”, nuorukainen hymähti ohimennen nojaillessaan karsinaan, ”hauska nähdä että miten teillä menee.”

”Saa toivottaa onnea”, vastasin toiselle kyykkiessäni ristivöiden parissa.

Lausetta seurasi hetken kiusallinen hiljaisuus. Ei keskustelun pitänyt tohon päättyä. Rykäisin mukahuomaamattomasti ja kurotin hevosen selkään.

”Um häh?” Robert vastasi hätkähtäen ajatuksistaan.

”Niin että tartten vaan onnea”, hymyilin vinosti.

”Joo, öö, niin kai sitten.”

Me oltiin jo pitkään puhuttu Robertin kanssa mun ratsastelukerrastani. Ja siitä ratsastustunnista. Aivan kuin se olis ollut joku itsestäänselvyys, että halusin kavuta tonne korkealle satulaan. Oli tässä maailmassa vielä meitä ahkeria hoitajia jotka puunasivat poneja ja kärryttelivät kakkaa pois karsinasta ihan korvauksettakin. Olin ihan tyytyväinen kunhan löytäisin paikkani paremmin Seppeleen hoitajaporukasta ja saisin hörppiä teetä ja katsella lumisadetta yläkerran ikkunasta.

Ei sillä, etten mä oikeasti olisi halunnut ratsastaa Hartsalla. Mutta mua vaan pelotti, että kökkisin huonossa ryhdissä ja se viilettäisi kaula pitkänä kuin raviradalla. Ja kakkisi ympäriinsä tai jotain. Niin mulle yleensä kävi kun piti ratsastaa kuin joku Dujardin konsaanaan.

”Mennään ratsastamaan siihen pellolle siin on just hyvin lunta. Ja kyl sä pärjäät pellollaki, eihän me mitään hirveetä rääkkiä tänään varmaan”, Robert kannusti lopulta ja ojensi tamman suitset mulle.

JOOO. ENSIMMÄISTÄ KERTAA SELKÄÄN. Ja pellolle.

Varustusoperaation jälkeen me suunnattiinkin Robertin perässä kirkkaaseen talvipäivään. Pakkanen pyöri kymmenen asteen yläpuolella vaikka aurinko komeilikin täydessä loistossaan pilvettömällä taivaalla ja perässäni hypähtelevä Harry oli selkeästi mielissään kylmästä ilmasta. Tai sitten ei. 

"Tarviitko jakkaraa?" Robert kysyi kentän portilta. Vastasin että en  tarvitse, on mulla senverran pitkät kintut. Ja kaduin heti sen sanottuani, koska mun raajat tuntuivat aina kutistuvan puoliverisen rinnalla.

Toinen varmisti vielä kerran että haluaisinko sen jakkaran mun puhistuani muutaman minuutin Harryn vierellä. Tamma oli kenties hämmentynyt mun touhottamisesta, mutta lopulta pääsin kapuamaan satulaan nuorukaisen avustuksella. 

"No tuuleekos siellä ylhäällä?" brittipoika irvisti mun kiristäessäni satulavyötä.

Jutta&Harry HM5

/anatomisesti ehkä vähän hassu, mutta yritys oli hyvä 10. väritys ei oo ihan mun juttu 

[Jutta]

26.12.2015

Kirkas pakkasaamu sai mut hymyilemään. Harry hypähteli korvat hörössä lumisella kentällä. Robert painoi nenänsä takinkaulukseensa ja käänsi ratsunsa keskiympyrälle.

Joulunaika sai mut muistamaan miten ihanaa elämä olikaan. Seppeleen remujengi saattoi rauhoittua hetkeksi (kenties kyseessä oli vain joulun ihme...), lomailevat tuntihevoset sen sijaan riekkuivat päättömästi keskenään ja suorastaan tursusivat elämänvoimaa saadessaan pienen tauon arkisesta puurtamisesta.

Joulusta sai myös inspiraatiota. Jotkut ehkä joihinkin käsitöihin, toiset rakkauteen. Joku saattoi intoutua opettelemaan kuinka tehdä consomméa ja naapurinrouva pullaa. Vielä ei kuitenkaan ollut Liekkijärven marttakerholaisten kuntoiluinspiraation aika – ja jos oli, se saattoi jäädä varsin lyhyeksi. Meikäläinen oli sen sijaan inspiroitunut hevostelusta aivan uudella tavalla ja viettänyt entistä enemmän aikaa tallilla. 

Tapaninpäivän pakkanen sai rennosti hölkkäävän Harryn turpakarvat huurtumaan. Tamma pärskähti lempeästi Robertin tiivistäessä istuntaansa ja siirtäessä suuren harmaan käyntiin. 

"Lähdetään nyt sitten maastoilemaan Annin kanssa. Voit tulla jalkasin messiin tai jos et haluu, niin voisitkos pestä Hartsan kupin meanwhile me käppäillään?"

Autoin enkkuviltin puoliverisen selkään Robsun puhallellessa höyrypilviä kylmään ilmaan. Anni oli ilmestynyt huolellisesti loimitetun Lailan kanssa kentän portille ja heilautti mulle hymyillen kättään. Lailatsu peruutti pää taivaissa muutaman askeleen mutta kuin omaansa ratsastaen Anni hallitsi tilanteen ja sai ratsunsa rauhoittumaan.

"Voin käydä pesee sen kupin nyt", hymyilin vinosti ja pyyhkäisin ohimoltani valuneet hiukset takaisin paikoilleen. 

Koska pre-jouluiset kiireet saivat mut pidettyä visusti poissa tallilta, en mä ollut ehtinyt tuoda Robertille mitään kiitokseksi mahdollisuudesta paijailla nuorukaisen elukkaa. Siksi päivän suunnitelmana oli huomaamattomasti sujauttaa sievä punainen joulupaketti hänen kaappiinsa ja nyt mulle osoittautui täydellinen hetki hiippailla nuoren miehen kaapille. 

Jutta&Harry HM6

[Robert]

27.12.2015

Me oltiin vietetty Ihka-Aito Suomalainen Joulu™ kun kerta Suomessa asuttiinkin. Isovanhemmat olivat raahautuneet paikalle, niin ne liekkijärveläiset kuin englantilaisetkin, ja jälkimmäiset olivat tuoneet jopa Lontooseen kotiutuneen isosiskonikin mukanaan. Vierashuonekin oli päässyt kerrankin käyttöön ja mutsin ostostelevisiosta aikoinaan tilattu ilmapatja oli isketty faijan toimiston lattialle. Pippa sen sijaan oli räjähtänyt mun huoneeseen ja löhösi tälläkin hetkellä valtaamalla puolikkaallaan mun suuresta sängystä. Toinen käsi kävi ahkerasti Fazerin konvehtirasialla, ja dumppasi sitten rapisevat käärepaperit epämääräiseen kasaan keskelle sänkyä.

"You disgust me", tuhahdin napatessani tallikäyttöön sopivan hupparin kaapista. Pippa katsahti muhun kulmiensa alta, ja sen lukulaseista heijastui joku niistä uusista Netflix-sarjoista, joita se oli tuijottanut joka helvetin aamu ja ilta tabletiltaan.

"Not much of a sight yourself", se kommentoi takaisin niin nätisti hymyillen, että mun oli pakko hymyillä takaisin. Lähdin huoneestani päätäni pudistellen ja koikkelehdin rappuset alakertaan, missä perheen vanhukset olivat kokoutuneet katsomaan elokuvaa, jonka faija oli kai saanut lahjaksi tai jotain. Grandman syliin käpertynyt Mabel päräytti ilmoille kimakan haukahduksen kun huomasi mut hiippailemassa kohti eteistä, ja totta kai siinä piti venyä vielä olohuoneen puolelle vaihtamaan aamupäivän kuulumiset niin molempien isovanhempien kuin omienkin porukoiden kanssa. Mutsi vielä pomppasi ylös kuin olisi yhtäkkiä muistanut jotain.

Ja jep, sieltähän se tuli kahden tupperwarerasian kanssa kun mä olin vihdoin ja viimein tekemässä lähtöä. Katsoin sitä epäuskoisena, toinen kenkä jo jalassa.

"Kyllä muuten varmasti viet! Ei täällä näitä kukaan syö", se uhosi brownieita mun nenän edessä heilutellen. Teki mieli sanoa pari valittua sanaa silläkin nimenomaisella hetkellä mun sängyssä herkkuja mussuttavasta Pipasta, mutta kohteliaana pikkuveljenä pidin suuni kiinni ja nykäsin rasiat käsiini. Survoin toisenkin kengän jalkaan ja avasin ulko-oven vähintäänkin hyiseen pakkaspäivään.

"Sitä paitsi muistatko kun ala-asteella aina kaikki kaverit toi herkkuja syntymäpäivinä!" äiti vielä kuulutti ovelta kun lampsin lumen peittämällä pihatiellä kohti autoa. Vilkaisin sitä olkani yli ja pudistelin sitten päätäni. Niin, ala-asteella. Silloin kun syntymäpäivillä oli vielä jotain merkitystäkin. Nurisin itsekseni kun auton ovi ei ollut aueta, kiitos yöllisten pakkasasteiden. Lopulta ovi päästi sellaisen rasahduksen, että hetken pelkäsin nykineeni koko metallikappaleen irti autosta, mutta jäät ne vain antoivat periksi mun hurjille käsivoimille. Olin juuri ja juuri ehtinyt ryömiä polvilleni kuskin paikalle sysätäkseni tallikassin ja tupperwaret apukuskin paikalle kun näin meidän ulko-oven taas aukeavan.

Suoraan kohti autoa ohjuksen lailla sinkosi toppahaalariin puettu Mabel. Mutsi katsoi mua ovelta tiivistäkin tiiviimmiin. Otat sen mukaan. Piste. End of conversation, se sanoi ja sulki oven. Huokaisin ja katsahdin innoissaan lumikinokseen kaivautuvaa koiruutta. Se ei ottanut mun kutsuhuutoja tai vihellysyrityksiä kuuleviin korviinsa, vaan mun oli lopulta kaivettava se hangesta sormeni hypotermialle uhraten. Autossa se käyttäytyi niin marttyyrinä, että ei voinut kuin nauraa. Aivan kuin olisin tehnyt maailman suurimman vääryden tai laittanut sen vähintäänkin pakkopaidan kaltaiseen vekottimeen.

Pippa oli jättänyt jonkun levynsä soimaan auton stereoihin. Joku herkkä nuoren miehen ääni lauloi, että swallow nostalgia, chase it with lime, better than dwelling and chasing time, on missing occasions I can't rewind, can't help but feel I've lost what's mine, ja mun otsasuoni alkoi pullottamaan. Se sama ääni ehti henkäillä, että there's so much history in these streets, ennen kuin mä lämäsin koko kämmenen stereolaitteen etupaneeliin ja vaimensin koko moskan. Ajeltiin tallin parkkipaikalle täydessä hiljaisuudessa, Mabel nenä apukuskin lasiin kiinni painautuneena.

Pihalla seisoi tasan kaksi autoa, joista toisen tiesin Lynnielin yleiseksi kulkuvälineeksi. Ransua eikä Topia näkynyt myöskään ulkoilemassa, joten epäilin törmääväni kumpaankaan ratsukkoon tallissa ellei sitten punaposkisina ja pakkasesta huurtuneina. Laskin Mabelin omille tassuilleen ja keskityin keräilemään leivonnaisia käsivarsilleni. Koira lähti tomerana tassuttelemaan lumeen tamppautunutta polkua pitkin kohti tallia kun mä koukkasin vielä nappaamaan eilen pestävänä olleet ratsastuskamat olalle.

"Mabel, hold up!" huutelin toppapuvun peittämä pylly heiluen ravaavan koiran perään, ja se pysähtyi kuin pysähtyikin käskystä. Ei vaivautunut edes vilkaisemaan mua, mutta ainakin pysähtyi. Napero odotti paikoillaan kunnes mä olin juuri kävelemässä sen ohi, ja sitten se jatkoi tasaista tassutteluaan kohti tallin etuovea. Valssattiin sisälle lumet kengistä kopistellen ja paineltiin suoraan yläkertaan. Mabelkin käyttäytyi kuin olisi tallin vakioasiakkaita. Olihan se sen verran usein rampannut arkipäivinä autiossa tallissa, että sieti tietääkin.

Olin juuri heittämässä tallikassia kaappiin kun huomasin siellä pilkottavan, punaisiin käärityn paketin. Mitä ihmettä? Pyörittelin pakettia käsissäni kulmat kurtussa, ja oleskeluhuoneen ovellakin ovenavausta odottanut Mabelkin hyppeli pian mun jalkaa vasten, että mitä sulla siellä on. Lopulta bongasin paketista Jutan nimen. Hymyilin itsekseni kunnes mun sydän jätti lyönnin välistä—mähän olin antanut Jutalle vain kämäsen kortin! Vai oliko tämä synttärilahja? Mistä Jutta olisi tiennyt mun synttäreistä? Tiesikö edes kukaan muu kuin Britta tai joku muu vanhemmista tallilaisista mun vanhenemisesta?

Sysäsin paketin turvaan ylähyllylle ja rysäytin tallikassin paikoilleen, oven perässä kiinni lämäten. Se päästi valittavan vinkaisun, johon Mabel vastasi omalla vinkaisullaan niin kovaäänisesti, että mun piti hyssytellä sitä ovea avatessani. Itse huoneessa oli aika hiljaista, Fiia ja Inkeri istuivat sohvalla jotain Inkerin puhelimen näytöltä vahdaten, ja Cella seisoi selkä muhun päin kahvinkeitintä vahdaten. Huoneessa oli vähän sähköinen tunnelma.

"Hey", mumisin kaikille näin yleiseksi tervehdykseksi Mabelin singahtaessa kohti uutta bestistään, Cellaa. Fiia hymyili mulle ja kyseli kuulumisia, mutta Inkeri vaan mulkaisi mua kylmästi ja sitten Cella mulkaisi sitä kylmästi, ja sitten ne mulkaisivat toisiaan kylmästi. Yritin selittää Fiialle mun joulukuulumisia samalla kun seilasin Cellan viereen laittamaan teevettä keittymään, mutta punapää oli laittanut Inkerin puhelimesta pyörineen videopätkän paussille ja siten pakottanut myös Inkerin keksimään itselleen muuta tekemistä. Se muu tekeminen oli mun avoin mulkoilu. Tai ehkä se mulkoili vain Cellaa.

Mulla oli erittäin heikko käsitys siitä, mitä kaikkea olikaan tapahtunut Vientareen jälkeen. Pikkujoulujen jatkoissakaan en ollut kuin pyörähtänyt, Fiia oli raahannut mut sinne väkivalloin selittäen jotain yhteyshengen tärkeydestä. Sekin yhteishenki oli kuollut siihen kun mokoma muikkeli oli singonnut Tapin käsivarressa tupakkaseuraksi tai jotain. On siinäkin mulla ystävä.

Mä ehdin varovaisesti vilkaista niin Mabelin kainaloonsa nostanutta Cellaa kuin kiusallisen ilmapiirin ignooraavaa Fiiakin kun ovi kävi taas. Tällä hetkellä sisään tassutteli Britta, joka ravisteli hiuksiaan ja veti piponsa päästään puistellaakseen lumen siitä oleskeluhuoneen ulkopuolelle. Fiia tervehti sitäkin hymyissä suin, ja mun vatsassa jysähti.

Yhtäkkiä Inkerin mulkoilut olivat ihan järkeviä. Inkeri oli Britan paras ystävä. Britta oli varmasti kertonut sille niin Vientareen yöllisistä avautumisista kuin muistakin kanssakäymisistämme. En ollut ihan varma, mikä sitä niin kovasti hiersi Cellan kanssa (ehkä Cella oli vannonut olevansa mun puolella??? aina sai toivoa???) enkä ehtinyt asiaa edes ajatella kun Britta jo vilkaisi muhun ja meidän katseet kohtasi hetkellisesti. Luojan kiitos Mabel järjesti villit kohtaukset Cellan käsivarsilla ja heti vapaaksi päästyään pinkaisi ulos huoneesta. Mä seisoin vielä nanosekunnin kerrassaan tukalaksi muuttuneessa huoneessa kunnes sinkosin koirani perään, kaikkien-kaveri-Fiian huokauksen kaikuessa huoneessa.

Ettäs kehtasikin.

Mabel löytyi lopulta alakerrasta, Tuulian jaloista kiehnäämästä. Muistelin etäisesti, että tytöllä oli itselläänkin koira. Ainakin sen verran tuttavallisesti se Mabelinkin intoiluun suhtautui eikä ottanut ollenkaan pahakseen. Nappasin häntäänsä heiluttavan koiran kainalooni, ja ennen kuin huomasinkaan, mun sylissä oli sadasta nollaan noin sekunnissa hidastanut koira ja me Tuulian kanssa puhuttiin sen koirasta. Aleu se oli nimeltään. Jotain sellaista mä olinkin ajatellut muistavani.

"Niin muuten, ootko sä menossa ratsastamaan?" Tuulia kysyi yhtäkkiä kelloa vilkaistuaan.

"Um, joo", sain puserrettua ulos, "joo. Kentälle olisi tarkoitus mennä pyörimään."

"Joo, saatat ehkä haluta hakee sen sisälle esimerkiksi nyt, kävin nimittäin moikkaamassa poneja ja Harrylla oli jotain loimiongelmia", tyttö virnisti huvittuneena, ja mä pystyin vain kuvittelemaan, mitä tarhassa oli meneillään. Kiitin Tuuliaa kiireen vilkkaa ja piski käsivarsillani koikkelehdin tammojen tarhalla kuin pää kolmantena jalkana. Harry aina silloin tällöin sai sellaisen päähänpiston, että loimilla oli jotain sitä vastaan ja ne kävivät aina kovan kaksinkamppailun kunnes loimi häviäisi tai jättiharmaa keksisi muuta puuhaa.

Tänään oli sellainen päivä, että loimi oli päässyt niskan päälle.

Kirjaimellisesti.

Harry möllötti keskellä tarhaa fleeceloimi aivan vinksallaan. Näytti vähän t-paidalta. Tai olisi näyttänyt, jos sen päällä ollut kaulakappaleellinen toppaloimi ei olisi roikkunut tamman niskassa, piilottaen sen jättipään kokonaan. Lemon, Laila ja Eela tuijottivat Harry-parkaa silmät pyöreinä, ja Windikin välillä kuikuili sinne päin. Lemon oli ensimmäinen, joka otti rohkeasti pari loimikatastrofia kohti. Lämminverinen venytti siron kaulansa niin pitkäksi kuin pystyi. En ollut ihan varma ehtikö se haistaa tai koskea Harryn loimen peittämää päätä ennen kuin tamma itsekin havainnoi jotain tapahtumaa uuden huppunsa ulkopuolella.

Harry nosti päätään ja Lemon lähti teki 180 asteen käännöksen ja pyrähti turvallisen matkan päähän harmaakorvasta, Eelan ja Lailan seuratessa perässä. Windi päätti tässä vaiheessa käydä itsekin tarkastamassa tilanteen, ja pilkkuperse laiskasti heiluen se taapersi pelottomin askelin Harryn luo. Se tuuppasin harmaakorvan takalistoa kuin sanoakseen, että haloo, nolaat meidät kaikki. Kun se ei auttanut, knabe itsekin kiersi katsomaan toppaloimen tilannetta. Ilmeisen toivoton tapaus kun Windikin kerran otolliseen reunaan hampailla tartuttuaan ja nykäistyään luovutti ja paineli takaisin heinäpaikalle kuin päätään pudistellen.

"Mabel, stay", komensin sormi ojossa koiraa laskettuani sen maahan. Topattu tytsy heitti tottelevaisesti makuuasentoon ja jäi siihen mietiskelemään kun minä suuntasin tarhaan pelastamaan maailman tyhmintä hevosta. Se ei reagoinut mitenkään mun lumessa narahteleviin askeliin tai lempeään jutteluun, mutta Lemon näytti melkeinpä helpottuneelta. Jos siis hevoset nyt pystyivät siltä näyttämään.

Huokaisten kaivoin itseni puoliksi riisutun loimen sisälle, ja lopulta kohtasin kuin kohtasinkin Harryn vaaleanpunaista lähentelevän turvan siellä loimiverhon pimeydessä. Tervehdin hevosta uudemman kerran ja se pörähti kiinnostuneena. Rapsutin sen otsaa jälleen huokaisten, ja keskityin etsimään kaulakappaleen solkia.

Harry näytti ilahtuneelta heti kun se seisoi pihalla pelkkä fleece päällään ja minä sen edessä kasa toppaloimea sylissä. Aivan kuin ei olisi ikinä nähnytkään mua.

"You're such an idiot", tuhahdin tarttuessani tamman riimuun, mutta eihän siinä voinut olla hymyilemättä. Idiootti mikä idiootti.

[Daniel]

Terveiset Robertille: Hartsalla on miellyttävä luonne, alkuun kuitenkin laginen ja vähän hidas, veti pienestäkin paineesta herneitä nenään. Loppua kohden selvästi parempi ja ratsastettavissa, aika kiva peli kaiken kaikkiaan.

[Jutta]

06.01.2016



Pusuhetki päivän jumppailujen jälkeen. 

Jutta&Harry HM7

[Robert]

6.1.2016

Ulkona oli kylmä. Siis aivan jäätävän kylmä. Niin kylmä, että sylki jäätyi matkalla maahan eikä silmiä uskaltanut juuri pitää auki. Nenäkin jos olisi yhtään isompi, niin olisi sekin jo varmasti jäätynyt kuolion kaltaiseen olotilaan ja tippunut omia aikojaan. Pakkanen näkyi paitsi hevosten höyryävänä hengityksenä niin myös huurtuneina turpakarvoina ja kuuraantuneina ikkunoina.

Oli helppo tuijotella pihalle oleskeluhuoneen lämmöstä. Oltiin sattumoisin satuttu kaartamaan parkkipaikalle peräkanaa Allun kanssa, mikä luonnollisesti tarkoitti sitä, että enemmän tai vähemmän kömpelöiden tervehdysten jälkeen oltiin talsittu tallille rinta rinnan. Mä olin kironnut pakkasia ylipäätään ja Allu oli kironnut sitä, että parkkipaikka on nykyään niin kaukana tallista. Sitten oli kumpikin pidetty suut supussa, kuten vielä jokseenkin tuntemattomissa termissä olevat herrasmiehet yleensäkin.

Oleskeluhuoneessa oli onneksi ollut enemmän porukkaa. Oli Wenlaa, Inkeriä, sitä hiusväreillä liikaa leikkinyttä tyttöä, Annia, Salmaa, ranskansankaria... Mä olin nyhtänyt takkia auki ja kaulahuivia edes vähän pois naaman edestä, ja etsinyt hätäisesti jotain vähän tutumpaa sielua, johon ripustautua. Kuin tilauksesta, Lynn oli heittänyt lämpimät moikat kahvinkeittimen luota ja mä olin pikaisesti porukalle nyökättyäni singonnut sen kainaloon. Tai, siis, viereen.

"Mitäs sä?" Lynn kysyi rosoisella äänellä. Vilkaisin sitä vähän kulma kurtussa, keskeyttän supertärkeän teepussien läpipläräämisen.

"Ootko sä kipeä?" kysäisin. Kuulosti siltä kuin se ei olisi käyttänyt ääntään pitkään aikaan.

"Hah, en, meillä oli eilen kisakatsomo, katottiin sitä pikkuleijonien peliä porukalla."

Tai siltä kuin se olisi käyttänyt ääntään ihan liikaa eilen. Fair enough. Lynn naurahti itsekin, kuulostaen jokseenkin tuskaiselta. Kaikkea sitä. Mä en juurikaan seurannut jääkiekkoa, vaikka olisi tietenkin pitänyt, suomalaisen veren virratessa suonissa ja niin edelleen. Olihan Suomi yksi niistä kahdesta maailman maasta, joissa jääkiekko oli seuratuin urheilulaji. Ja ei, se toinen maa ei ollut Iso-Britannia, ei sitten alkuunkaan.

"Miten se meni? Se peli?"

Lynn ei vastanut, ja kun kohotin katseeni siedettävän teepussin löydettyäni, blondi katsoi mua kuin olisin kasvattanut neljännen sieraimen, tai ainakin kolmannen. Kurtistin sille kulmiani, ja sitten sieltä tulikin settiä: mitalipeli, tiivis taisto kullasta, ylivoimamaali, bla, bla ja bla. Mä kuuntelin mukakiinnostuneelta vaikuttaen aina sopiviin kohtiin nyökäten. Huuliltakin karkaili sopivasti ooh ja aah ja oikeesti? ja oho juuri siinä määrin, että Lynnin mertarantamaisen eläväinen selostus ei ottanut vaietakseen.

Mua ehti jo kaduttaa se, että oli päästänyt jääkiekon ylimmän ystävän näin pitkälle kasperikapanenhehkutuksissaan. Mieluummin sitä olisi istunut vaikka Lionelin kyljessä siellä sohvan pienessä raossa. Varmasti olisi ollut vähemmän kiusallista. Mutta niin, what is done is done, enkä mä nyt enää kehdannut edes keskeyttää ja——

"Ootko sä menossa vai tulossa?" Jutta yhtäkkiä nyki mun hihaa, ja mä kiitollisena käännyin sen puoleen.

"M...menossa. Oikeastaan", käännyin Lynnin puoleen ja survoin teepussin takaisin sinne mistä olin sen ottanutkin, "mun pitää mennäkin nyt. Ihan nyt."

Siltä seisomalta oli helppo harppoa ulos. Niin kivalta kuin kuuma teekuppi kylmettyneiden käsien välissä olikaan kuulostanut. Olisin istunut pöydän ääreen patterin viereen ja katsellut ulos ikkunasta ulkona riekkuvia elikoita mietiskellen. Viisaita ne elikot, pysyivät liikkeessä pakkasella niin eivät ainakaan jäätyneet. Olin aika varma, että keskelle pihaa suustaan kiinni jääneet Anne ja Sartsu eivät olleet siinä enää omasta tahdostaan. Olivat saletisti jäätyneet vain jäätyneet pystyyn. Siitä huolimatta urheana vedin pipon kulmakarvoihin asti ja huivin melkein silmämunia hivelemään, ja lähdin tarpomaan kohti tammamammojen tarhaa riimunnaru kourassa.

Suuri osa mammoista oli haettu jo sisään hoitajien liikutusaikeiden toimesta. Harry kökötti siellä toisiaan napsivien Lailan ja Lemonin sekä päiväheinien jämiä hamuilevan Huiskan kanssa, mutta ei ottanut aktiivisesti osaa kaksikon pelleilyyn tai kiusannut Huiskaakaan. Ehkä silläkin oli kylmä, kaikesta siitä loimituksesta huolimatta. Siis mä olin metsästänyt tolle hevoselle mahaläppää kissojen ja koirien kanssa melkein kuukauden päivät. Saisi olla vähän enemmän lämpimissään, tai voisi edes esittää, että mun vaivasta oli jotain hyötyä.

Ei se tullut edes portille vastaan. Kunhan seisoi toista takakoipeaan lepuuttaen. Onneksi se näytti sentään ulkopuolisen silmään edes jokseenin mukavan lämpimältä siellä fleece- ja toppaloimiensa alla. Tarhan lumen jäljistä päätellen tammoilla oli ollut enemmän tai vähemmän villi päivä, aidaltakin oli lumet osittain varisseet alas. Taputin ohimennen keltaisiin verhottua lämminveristä ja tassuttelin omani luokse.

"Hey", mutisin sille huivini syövereistä, ja se hörähti niin ilahtuneena kuin pelkkä hevonen nyt osasi olla. Rapsuttelin sitä tumpun peittämillä sormilla ensin otsasta, ja Harryn suljettua silmänsä, annoin käteni eksyä kaulakappaleiden alle, loimien lämpöön. Harmaakorvan lyhyt karva suorastaan hehkui lämpöä jopa mun tumppujen läpi, joten tuskinpa sillä kylmä oli.

Mä olin jo nykimässä tammaa liikkeelle kun huomasin jotain sen toisessa takajalassa. Hevosta hyssytellen astuin sen sivulle ja kyykistyin puoliksi tamman vatsan alle tutkailemaan vastakkaisen puolen takajalkaa. Mun teki mieli kirota valkoiset sukat syvimpään helvettiin ja samalla kiittää luojaa niistä. Enhän mä olisi muuten huomannut karvaan jäänyttä, nyt jo tahmealta näyttävää noroa.

Tunsin paniikin nousevan jostain mun vatsanpohjasta oksennuksen lailla. Olin takaisin jaloillani sekunnissa, nykimässä harmaakorvaa eteenpäin. Come on, tule nyt, liiku nyt, pintanaarmu, ei se haittaa, come on, come on, come on. Anelin ja rukoilin henkeni alla, mutta ei se auttanut. Harry tuli kaksi askelta mun perässä, ja se varoi vasenta takastaan aivan kuin sitä ei olisi ollut olemassakaan—se ei varannut lainkaan painoa sille. Mä hieroin kasvoja kaksin käsin ja mietin, että fuck fuck fuck fuck fuck.

"Stay, okay? Good girl, just... hold still", mumisin hevoselle ja asettelin riimussa yhä kiinni olevan narun sen kaulalle. Harryn parhaita ominaisuuksia oli ehdottomasti se, että se kyllä ymmärsi, milloin oli paras kuunnella ja milloin ei ollut niin väliä pyörikö kuin karusellihevonen. Nytkin se seisoi ihan paikoillaan, varaamatta painoa vasemmalle. Se ei edes vilkuillut mua kun kiersin sen takaosan luo ja annoin käteni valua sen lautaselta aina kintereelle. Tamma säpsähti ja melkein vaistomaisesti väisti painetta, mutta pysyi kuitenkin paikoillaan. Mä pahoittelin ääneen vaikka tuskinpa sanoilla oli Harrylle kamalasti arvoa. Vedin lapasen kädestäni ja annoin sormieni tunnustella tahmaista verivanaa ja sen lähteen ympäristöä.

Kintere oli turvoksissa ja lämmin, ja mä tunsin kuinka kyyneleet polttelivat silmäkulmia. Reikä oli varmasti tullut hokista, eihän siihen ollut mitään muuta vaihtoehtoa. Tiesin, että mun hevonen on sählä, mutta aikamoinen sirkustaiteilija sekin olisi saanut olla potkaistaakseen itseään takajalan kintereeseen. Eikä se ollut se hokinreikä, joka mua pelotta. Mua pelotti, miten paljon voimaa potkuun oli ladattu. Mua pelotti se, mitä en voinut nähdä, mitä jalan sisällä oli tapahtunut. Oliko sillä luita poikki, niveliä rikki, lihaksia revennyt.

Annoin itseni valahtaa kyykystä polvilleni, ja musta tuntui kuin olisin yhtäkkiä ollut tyhjä.

Mä en tiedä kauanko mä istuin siinä, harmaiden collegehousujen polvet märästä lumesta tummentuen. Tuijotin haavaa, joka edelleen näytti vuotavan hitaasti mutta niin varmasti. Aivan kuin se yrittäisi saada koko hevosen verivarastot puserrettua ulos.

"Hei?"

Montako litraa verta hevosessa oli?

"Hei!"

Ihmisessä oli noin seitsemän prosenttia verta. Viitisen litraa.

"Öö, hei?" joku vieras ääni kutsui mun takaa. Ääntä seurasii kenkien narina lumella, toisiaan vasten kolahtavat kaviot. Kompuroin jaloilleni, niiskautin ja pyyhkäisin varmuuden vuoksi silmäkulmasta karanneen kyyneleenkin pois. Se oli se hiusvärityttö, Laila riimunnarun päässä.

"Onko kaikki ihan ok? Katoin kun olit täällä maassa..." se selitti ja antoi katseensa harhailla. Mä olin jo ehtinyt jo henkisesti kasaamaan itseni, valmistellut jonkun järkevän ja huoltaherättämättömän lauseenparren kun väripään suu loksahti auki ja sen katse ampaisi Harryn tahriintuneesta jalasta takaisin muhun. Ja mun teki taas mieli pillittää kuin jonkun 3-vuotiaan ipanan, jonka isoveli oli just varastanut sen pillimehun ja sylkäissyt päälle. Mutta ei, purin huulta ja tapitin väripäätä.

"Tota... Haluutko, että haen jonkun... Tai siis..." se sopersi, mutta selvitti sitten kurkkuaan ja hetken mietinnän jälkeen oli kuin eri ihminen: "Liikkuuko s ollenkaan? Tai varaako painoa taakse?"

"Ei", vastasin ja katsoin jalkaa. Ehkä se olisi parantunut nyt kun olin kääntänyt sille selkäni pariksi sekunniksi.

"Okei, no, meidän pitäs varmaan saada se talliin parempaan valoon ja letkuttaa... Pystyis sitten katsomaan paremmin. Haluutko, että pyydän jonkun tähän? Mun pitää viedä tää sisään Annille joka tapauksessa——"

"Ei, ei tarvi. Mä vien tän sinne pesuboksiin."

"Okei."

"Mä oon muuten Robert", tarjosin kättäni kuin ohimennen väripäälle riimunnarun päätä toisella hakiessani. Tyttö tarttui kuin tarttuikin siihen ja esitteli itsensä Mikaelaksi. Kyllä mä sen tiesin, en ehkä nimeltä, mutta tiesinpä kuitenkin—se oli se, jolla oli se komea suomenhevonen Annin ja Jirin pihassa. Se hymyili mulle vähän epävarmasti, aivan kuin ei olisi itsekään tiennyt mitä tehdä. Mä en saanut peilattua elettä, kunhan tartuin Harryn riimunnaruun ja lähdin kiskomaan liikkumisesti ei niin innostunutta elikkoa perässäni.

Käveltiin peräkanaa portille, Mikaelan pidätellessä kärsimätöntä Lailaa meidän tahdissa. Koko matka tallille meni ihan sumussa kun kelasin vain, että mikä tai kuka olisi aiheuttanut Harrylle reiän koipeen. Mietin läpi sen tarhakavereita, ja palasin aina uudelleen ja uudelleen siihen yhteen paholaiseen, jonka Harry kuvitteli olevan sen ylin sydänystävä tai vähintäänkin joku bff for life.

Mikaela lukitsi Lailan karsinaansa ja mä raahasin oman hevosena pesukarsinaan. Harry vaikutti vähän alakuloiselta, sellaiselta kohtaloonsa alistuneelta. Yritin muistuttaa itselleni, että se oli aina ollut sellainen marttyyriluonne, jolle pieninkin vastoinkäyminen oli elämän suurin vääryys. Riisuin toppaloimen ja annoin sen valahtaa pesukarsinan eteen epämääräiseen kasaan, ja sitten annoin tamman haudata suuren päänsa mun syliin. Nojasin oman leukani sen korvien väliin ja rapsuttelin poissaolevana sen lempispotteja just korvien takaa.

Harry huokaisi syvään, ja mulla meni taas tunteisiin. Hautasin kasvot tamman otsatukan sekaan, sormien haroessa sen karhean pystyharjan läpi. Mitä jos siellä jalassa olikin jotain pahemmin vialla? Mitä jos harmaakorvasta ei enää tulisi hevosta? Joutuisimmeko hautamaan kaiken kovan työn ja tulevaisuuden unelmat? Harry rakasti liikkumista, kaikista eniten kavereiden kanssa tarhassa kirmaamista. En mä voisi ottaa sitä pois.

"Oh, Harriet, what am I going to do with you?" kuiskasin tamman harmaaseen karvaan, mutta ei se vastannut mulle.

Mikaela palasi pian takaisin, ilman Annia, ja ripein ottein tarttui letkuun ja väänsi hanan päälle. Se laittoi sen sylkemään pienimmällä mahdollisella paineella ja ojensi sitten letkua mulle. Vastahakoisesti soin Harryn korvantaustalle viimeiset rapsutukset ja siirryin varovasti valuttamaan vettä sen takajalalle Mikaelan seuratessa tarkasti vierestä. Harry säpsähti arvatenkin kylmää vettä, ja väisti vaistomaisesti virran alta vaikka en ollut vielä lähelläkään haavaa. Mikaela rauhoitteli tammaa hiljaisella äänellä käsi sen kylkeä silittäen ja pian tasainen vesiputous valuikin kintereeltä haavan kautta maahan ja sieltä viemäriin. Harry huokaisi uudemman kerran, ja näin, kuinka se uskalsi rentoutua vähän.

Uskaltauduin viemään käteni jalalle, varovasti tunnustellen haavan ympäristöä paljaalla kädellä. Vesi oli hyytävän kylmää jo ennestään kylmettyneellä iholla, mutta teki vain hyvää Harryn turvonnelle koivelle. Hevonenkin vaikutti vähän siltä, että tämä letkutus oli ihan hyvä idea. Mikaela kyseli, että voinko soittaa näin loppiaisena meidän ellille ja että onko meillä betadinea tai vastaavaa kaapissa. Nyökkäilin molempiin, ja olin juuri selostamassa tarkemmin meidän pienen ensiapupaketin sijainnista kun Cella kurkisti pesukarsinaan Windin satula käsissään.

"Mikäs täällä?" se kysäisi joku huolenvire äänessä. Oltiinhan me molemmat kyykyssä Harryn takajalan luona sohien sitä letkulla, ja puheenaiheenakin oli betadine ja muut lääkintätarpeet. Mä vain näin Windin tutun satulahuovan ja sitten kiehahti. Mikaela hädin tuskin sai letkusta kiinni kun mä sysäsin koko vekottimen sen suuntaan ja nousin ylös.

"Jaa-a, paha sanoa vielä kun Harry on kolmijalkainen. Mistä vetoa, että se sun elikko potkaissut siltä takajalan rikki?" sain sanottua kun kumarruin ujuttautumaan seinään solmitun riimunnarun ali. Taputin ohimennen Harryn kaulaa, mutta tiesin, että se kiinnitti enemmän huomiota mun aggressiiviseen äänensävyyn kuin hellään eleeseen. Cellan kasvoilla käynyt huoli muuttui hämmennyksen kautta joksikin negatiivisemmaksi, ja se kohensi satulaa sylissään.

"Windi?"

"No kukas muukaan."

"No, siellä tarhassa on, mitä, seitsemän muutakin tammaa? Mä oon pahoillani jos Harrylle on käynyt jotain, Robert, mutta turha siitä on ketään sormella osoitella", blondi sanoi kuulostaen vilpittömästi siltä, että oli pahoillaan. Windin satula mulkoili mua silti sen käsivarsilta ja itse paholaiselikko varmaan mölisi itseensä tyytyväisenä jossain karsinan lämmössä.

"Ihan tosi, Cella?" heitin nostaen katseeni ylös satulahuovan brodeerauksesta, "ihan tosi? Kuka muu siellä perseilee tarhakavereille? Humuko?"

"Miten ois vaikka Myntti? Tai Gitta? Häh? Nehän onkin niin enkeleitä", toinen ampui takaisin ja marssi sitten hiukset heilahtaen kohti satulahuonetta, ja mä harpoin kohti mun kaappia puhelinta esiin kaivaen. Vitutti. Suorastaan raivostutti. Sattarin ovi alakerrassa pamahti kiinni ja mun kaappi narisi itsensä auki. Kaivoin hätäisesti sitä alinta muovilaatikkoa, jonne olin sullonut kaiken sen roinan, koska me ei ikinä käytetty mitään niistä. Meidän tutun eläinlääkärin ääni esitteli itsensä mun korvalla ja mä yritin tasata hengitystäni, otsa kaapin viileää pintaa vasten nojaten.

"Hei, Harrington Robert täällä, Harrietista soittelisin... Joo... Sitä on tarhakaveri potkassut vtj kintereeseen... M-hm... Joo, just nyt letkutuksessa... Joo, vähän. Ei kyllä varaa ollenkaan painoa... Niin... Okei. Joo. Jees."

Palasin takaisin alakertaan heppanamit taskussa ja betadine sidetarpeineen sylissä. Mikaela vilkaisi muhun odottavasti ja veti kätensä pois Harryn jalkaa tunnustelemasta.

"Ell tulee kolmen aikaan."

"Eli joku puoltoista tuntia?"

"Joo."

Puolitoista tuntia on pitkä aika katsella takajalkaansa surkeana riiputtavaa harmaakorvaa.

[Robert]

7.1.2016

Ahdisti.

Sumari, se meidän eläinlääkäri, oli sanonut, ettei uskonut tässä olevan mitään sen suurempaa huolenaihetta. Että saisin seurata tilannetta seuraavat pari päivää ja jos sittenkin näyttää samalta niin olisi hyvä käydä ultraamassa koko koipi. Silloin helpotus oli ollut suuri. Mä olin päästänyt ulos pitkän henkäyksen, jota en ollut edes tiennyt pidätelleeni, ja käynyt sitten huutamassa ilouutisia pitkin tallia. Sumari oli tuikannut jotain kipulääkettä heppaseen ja taputtanut sitä kaulalle, ja that's that.

Mutta nyt ahdisti. Harry oli nököttänyt koko loppupäivän karsinassa vähän tokkuraisena, ja tänään aamulla olin pyytänyt jättämään sen sisälle vähennettyjen aamuruokien jälkeen. Olin raahannut mutsin tallille heti aamusta, ja mun oli pitänyt repiä edelleen neljättä jalkaansa hakevaa harmaakorvaa perässäni pihamaalla kun mutsi yritti saada jotain tolkkua sen menosta. Harry ei ollut halunnut liikkua, eikä me oltu sitten pakotettukaan.

"Keep an eye on it. We'll call the clinic tomorrow if needed", äippä oli todennut kun oltiin körötelty kohti kotia. Mä olin mennyt töihin, ihan vain ryysätäkseni sieltä ulos jo lounasaikaan. Enhän mä voinut jättää ikiliikkujaa karsinalepoon tuomittuna, ainakaan ihan yksinään. Ei sillä, että puoliveristä oli eilisen jälkeen kiinnostanut edes liikkua. Aamullakin matka karsinasta pihalle oli ollut kuin hampaiden repimistä.

Niinpä mä kökötin nyt Harryn karsinassa. Siellä oli todella kylmä, varsinkin kun mulla oli päällä työvaatteet. Onneksi talvitakki oli kuitenkin maailman paras untuvatakki, jonka olin vetänyt nenään asti kiinni ja hupun korville. Harryn turpa hengitti lämmintä ilmaa mun farkkujen peittoamille koiville. Tamma oli rauhoittunut siihen jo monta tuntia sitten. Se oli luovuttanut, rysähtänyt makuulle ja asetellut turpansa mun löyhästi ristityille säärille. Mä olin silitellyt sen päämerkkiä, seurannut jokaista ääriviivaa sen naamassa varmaan jo tunnin.

Harry oli jotenkin niin haavoittuvaisen näköinen. Olihan se aina ollut tosi herkkä, sellainen lälly itkupilli jos olisi ihminen. Se näytti heti jos sattui. Olihan se kerran heittänyt ihan kolmijalkaiseksi kun sen kaviossa oli ollut irtokivi vähän epämukavasti. Silloin mä olin pyöräyttänyt silmiäni ja kaviokoukulla singonnut koko ongelman hevonhelvettiin alle puolessa minuutissa. Jotenkin musta tuntui, että tässä saattaisi mennä pidempään.

"Musta tuntuu, että se tilanteen seuraaminen ei nyt tarkoittanut ihan tällaista", Fiia hymähti hiljaa jostain yläilmoista. Valkoisen ja harmahtavan karvan rajaa seurannut sormeni pysähtyi. Tunnistin punapään tasaisen, rauhallisen äänen, johon Harry ei edes havahtunut. Se oli jossain ihan omissa maailmoissaan, kunhan välillä nytkäytti jotain jalkaa tai korvaa tai sierainta tai jotain. Mäkään en jaksanut reagoida, ja mun sormi jatkoi matkaansa kohti Harryn otsaa. Sen karva oli lämmin mun sormenpään alla, ja mun teki mieli vetää toinenkin käsi pois taskusta, haudata se jonnekin otsatukan alle.

"Toivottavasti sulla on kaikki hyvin. Meitä on tuolla ylhäällä jos haluat ottaa tauon ja jotain lämmintä juotavaa, okei?" Fiia jatkoi. Sen ääni oli hiljainen ja matala, aivan kuin me oltaisiin oltu jonkun herkkäunisen vauvan seurassa. Mua hymyilytti ajatus, mutta sekin jäi piiloon takin kauluksen alle.

"Okei?" tyttö kysyi uudelleen. Kai sen oli pakko varmistaa, että mä olin vielä tässä maailmassa enkä jossain unilaitumilla laukkailemassa harmaakorvani riemakkaassa kyydissä. Karsinaan se ei astunut missään vaiheessa vaikka hoikka ihminen jos toinenkin olisi siitä kevyesti luikahtanut.

"Okei", toistin, ääni talvitakin sisään miltei hukkuen. Mutta se riitti Fiialle—karsinan oven saranat narahtivat kielien siitä, että tyttö ei enää nojannut oven. Hetken kuulin sen kevyesti kaltereita naputtelevat sormet, mutta lopulta vaimeat askeleet suuntasivat kopiseville puuportaille kohti yläkertaa.

Fiian lähdön jälkeen vaivuin jonkinlaiseen koomatilaan. Kylmässä se oli helppoa, ajatukset kun eivät muutenkaan liikkuneet. Tuntui kuin mun aivot eivät pystyneet prosessoimaan mitään uutta. Aina välillä jostain kuului askelia, jopa puhetta, mutta oli kuin Harryn karsina olisi ollut ihan toisessa ulottuvuudessa. Mä en pystynyt kuin ajattelemaan menneitä.

Ajattelin kuinka mä en ollut halunnut Harrya sillon kun se mun nenään eteen oli sysätty. Kuinka olin viikkotolkulla tehnyt harmaakorvalle selväksi, että se ei ollut haluttu eikä tulisi ikinä olemaankaan. Että se oli tyhmä, hyödytön, arvoton, täysi idiootti hevoseksi. Olin sähissyt ja olin töninyt, olin työntänyt, sohinut, huutanut. Harry oli aina korvat pahoittelevassa luimussa karannut jonnekin karsinan nurkkaan, tarhan nurkkaan. Sitten se oli aina hiljalleen yrittänyt tulla takaisin, epävarma ja eksynyt katse suurissa silmissään.

Nyt mä olisin tehnyt mitä vain jos olisin eilen saanut lähettää harmaakorvan pihalle vähintäänkin pumpuliin vuorattuna. Karsinalepoa kunnes haluaa oma-aloitteisesti liikkua tai edes kävelee neljällä jalalla. Eläinlääkäri Sumarin sanat kaikuivat mun tyhjässä pääkopassa. Ehjältä kaikki tuntuu, todennäköisesti vain tärähdys ja ulkoinen haava. Todennäköisesti oli eilen tuntunut niin pomminvarmalta, nyt se kuulosti vain fifty-fifty ehkältä. Seurailkaa pari päivää ja soittakaa klinikalle jos ei muutu paremmaksi.

Annoin käteni valua tamman suljetun silmän yli ja huokaisin. Muistelin kuinka oltiin laukattu syksyisellä, auringonlaskun värjäämällä pellolla Inkerin kanssa, me molemmat Harryn pyöreässä selässä istuen ja nauraen kun tamma korkeasta heinästä innostuneena pörhelsi kuin keinuhevosen laukkaa. Ja kuinka Pirren kasvot olivat vääntyneet johonkin kauhun ja riemastuksen sekaiseen kun se oli hypännyt Harrylla. Ja kuinka tamma oli mun ja Cellan maastokävelyn aikana säikähtänyt ja mä olin melkein maastoutunut ojan toiselle puolelle Cellan räkätyksen kaikuessa avarassa metsikössä.

"Hey."

Ja muistin kuinka olin löytänyt Britan aamuöisestä kesäusvasta kun se oli karannut unettomuutta kallion leveälle kielekkeelle. Mun teki mieli nostaa katse tyttöön, mutta mun päässä sykki vaan yksi sana: don't. Niinpä jatkoin Harryn pehmeän karvan poissaolevaa silittelyä. Britta valui mitään kysymättä mun viereeni lattiantasalle ja kietoi käsivartensa polviensa ympärille. Istuttiin siinä kaikessa hiljaisuudessa vaikka talli taustalla alkoi hiljalleen herätä vuoden ensimmäisiin ratsastustunteihin. Mutta meillä oli meidän oma hiljaisuus, ja se oli omalla tavallaan lohduttavampaa kuin mikään.

"Don't think this means I've forgiven you", Britta mumisi hiljaa kun sen käsi hiveli varovasti sitä vaaleanpunaisinta kohtaa Harryn turvassa. Mua nauratti, ja se purkautui ilmoille koko kroppaa kohauttavana hymähdyksenä. Britan käsi oli kalpea, ja siniset verisuonet risteilivät sen kädessä kuin satunnaisen säännöllistä kuviota seuraten. Sen sormet olivat varmaan kylmät. Mun teki mieli koskea, ihan vain todistaakseni, että juu-u, kylmät olivat. Mutta mun käsi pysyi paikallaan, omassa piilossaan Harryn otsatukan alla, siellä missä Britta ei voinut nähdä niiden pientä nytkähdystä kohti omia sormiaan.

"I won't."

Istuttiin Harryn karsinassa, ihan hiljaa, ja mä toivoin, että olisin taas voinut olla kylmänkostealla kalliolla piskuisena ponipoikana, ilman huolen häivää sellaista hongankolistajasta kuin Harry. Samalla mä en halunnut ikinä liikkua tästä.

[Jutta]

09.01.2016

Punainen Opel hyrräsi kylänraittia kohti Seppelettä. Joel hyräili Britney Spearsin Toxicin tahtiin ja puristi pörröistä ratinsuojusta vahvoilla sormillaan. Vilkaisin hiljaa velikultaa, joka notkui kertosäkeen tahtiin ja saa koko auton hytkymään mukanaan.

Mulla oli ollut ikävä.

Pari vuotta sitten se oli saanut jonkun hienon päähänpiston pyrkiä jenkkilään opiskelemaan fysiikkaa. Osittain lahjakkuutensa innoittamana, osittain tuuheatukkaisen amerikkamuikkelinsa Samanthan perässä. Ja kaikki eteni niin nopeasti, pian meidän pieneen tummanvihreään postilaatikkoon Kuusikujalle jätettiin kirjekuori. Sen jälkeen Joelin pieruverkkarit-plus-proteiinipirtelö-persoona katosi kuin tuhka tuuleen ja tilalle tuli joku tuntematon siististi pukeutuva fysiikan ystävä.

Ihan hyvä vain, olin silloin tuumannut ojentaessani äidille uuden nenäliinan ja Joelin kadotessa turvatarkastusporttien taakse. Jäbä saisi omaa tilaa kasvaa armeijan jälkeen ja tulevaisuudessa ehkä jotain kunnon töitäkin.

Mutta kahden vuoden aikana muakin oli ehtinyt harmittaa, että se oli jossain kaukaisuudessa nuoleskelemassa sen amerikkamuikkelinsa kanssa ja suorittamassa jotain kokeita älykköporukassa. Multa oli puuttunut velihahmo.

”Kyllä se hevonen on iiihan aaaallright”, Joelia nauratti, ”don't you worry.”

”No toivottavasti.”

”On on.”

Pakkanen huudatti Opelin moottoria. Joel laittoi radiota kovemmalle. Olin jämähtänyt katselemaan sivuikkunasta näkyvää pimeää maisemaa.

Robert oli pari päivää sitten kertonut mulle kaiken. Mikä Harryn jalkaa vaivasi, kuinka se joku diivatamma oli monottanut sitä, mitä eläinlääkäri oli sanonut. Kuinka jalkaa pitäisi nyt hoitaa ja Hartsasta huolehtia entistä enemmän.
 Jalkapuolesta hevosesta huolestuminen ei kuitenkaan ollut aiheetonta. Mun tiedossani oli liian monia tarhassa sattuneita pamahduksia, jotka päättyivät enemmän tai vähemmän huonosti.

”Soita ku haluut että tullaan hakemaan Sammyn kanssa”, silmälasipäinen nuori mies haroi paksuja, hennosti kihartuvia hiuksiaan pysäytettyään auton Seppeleen parkkipaikalle.

Miksi sen piti aina sekoittaa se nainen kaikkeen?

”Ei sen tarvii tulla mukaan.”

”Kyllä se tulee, ei se kestä enää yhtää Frendien uusintoja isän kanssa.”

”Jaa”, mä huokaisin ja työnnyin ulos pakkasiltaan, ”voit sitten miettiä sitä meijän keskeistä laatuaikaa kun tuut seuraavan kerran tänne.”

Joel kohautti hartioitaan ja päästi ystävällisen nauruntyrskähdyksen ilmaan. Mä pamautin auton oven kiinni yhtä kylmästi kuin joku Hollywood-näyttelijä jossain draamaelokuvassa.

Parikymppinen hurautti pikkuautollaan tiehensä ja mä lähdin etenemään viimeöisten lumisateiden jälkeen auraamatta jääneellä parkkipaikalla.


Kipitin suorinta tietä yksäripuolelle ja yllätin Danin ja Lynnin pusuttelemasta Ransun karsinan edestä. Kaksikko näytti niin toisiinsa rakastuneilta. Lynn naurahti hivenen kiusaantuneena, tervehti mua ystävällisesti hymyillen ja työntyi Ransun karsinaan. Daniel nyökkäsi pienesti mun suuntaani kunnes poistui hiljaa paikalta, tapansa mukaan huomiota herättämättä.

Välillä mäkin mietin, olisko se kivaa olla rakastunut. Jotain päättäripusuttelua olin mäkin harrastanut, mutta ei mulla koskaan ollut mitään more serious. Ehkä vielä joskus mun elämään eksyisi joku jonka kanssa voisi halia pakkaspäivinä ja pusutella karsinoiden edessä. Tai sitten ei. Olikohan Suomessa edes söpöjä heppapoikia sebeläisten lisäksi vai oliko ne kaikki siirtyneet lämpimämpiin olosuhteisiin johonkin Hollantiin?


Harry seisoi karsinan peräseinään painautuneena ja katseli kuinka mä ojensin kättäni sitä kohti.

”Mitä toipilas?”

Se kurotti turpaansa hitaasti, päästi hellyttävän hörähdyksen ja samalla puhalsi lämmintä ilmaa paljaille sormilleni. Kuivikkeella kuorrutetusta loimesta päätellen Hartsa oli köllötellyt kyljellään hetkeä ennen ja nyt se seisoi paikoillaan varoen vasenta takajalkaansa.
 Varovasti mä ujuttauduin valtavan harmaan karsinaan ja taputin sitä hellästi kaulalle. Kyllä se siitä, mä huokaisin syvään ja työnsin käteni Harryn harjanjuureen. Tamma roikotti päätään sulkien silmänsä ja mäkin olin unohtaa itseni siihen hetkeen.


”Hei älä häirits-”, tuttu ääni älähti käytävältä.

Mä käännähdin hämmentyneenä kohti tulijaa.

”Ai, se ootkin vaan sä.”

Robert puuskahti syvään ja hieraisi ohimoaan.
Tummista silmänalusista päätellen valvottuja öitä oli takana useampikin, eikä nuorukainen muutenkaan ollut välttämättä fresheimmillään. 

”Vähän kireenä?” mä kysyin nostaen toista kulmakarvaani.

”Guess twice.”

Ei siinä mitään, mä kyllä ymmärsin nuorukaisen huolenaiheen. Oma hevonen, kipeänä ja liikkumishaluttomana, karsinan peräseinään painautuneena. 

”Luuletko että se selvii?” Robert sanoi hiljaa.

Ei miten tää mies osasikaan olla niin melodramaattinen.

”Totta kai. Nythän se on jo pystyssä ja vaikkei varaakkaan painoa vasemmalle takaselle niin on se varmasti parempi kuin pari päivää sitten”, hymyilin aurinkoisesti ja astuin varovaisesti blondin ohi takaisin tallikäytävälle.

”Jos harjaat sen ja kylmäät ton vtj ja sit voitais kattoo vähän myöhemmin et liikkuuko se mihinkään?” toinen hymähti mulle katsoessaan karsinassaan epätavallisen paikoillaan seisovaa hevosta.

Mä nyökkäsin, aivan kuin luotettavan hoitajatyttösen kuului.
 

Harry suhtautui rennosti harjailuun. Se oli pysynyt kohtalaisen puhtaana vietettyään aikaansa loimen suojissa omassa karsinassa, mutta kiiltävä karva oli merkki hyvästä hoitotyöstä, joten puunaamisessa kului jokunen tovi. Operaation jälkeen peittelin tamman takaisin vaaleansinisen toppiksen alle ja varovasti asettelin riimun sen päähän.

Koska Robert ei ollut saanut aikaiseksi hankkia kylmäyssuojia (tai mulla ei ollut vaan mitään ideaa mistä ne löytyisivät) sain tyytyä kylmäämään Harryn jalan vesiletkulla.

Oli melkoinen patistelu saada takajalkaansa aristeleva herkkis liikkeelle, mutta lopulta mun taskustani löytyneen pelletin avulla sain Harryn köpöttelemään perässäni pesarille. Sen lapiokavioiden kolina tuntui entistä kovemmalta hiljaisessa tallissa ja matka pesukarsinalle kenties hivenen pidemmältä kipeää hevosta perässä vetäen.

”Onks se yhtään parempi?” ohi kävelevä Britta kysyi tarjoten kättään Hartsan haisteltavaksi.

”En tiiä mikä oli tilanne eilen, mut kyl se kävelee eikä onnu mitenkään huomattavasti”, totesin hymyillen ja kaivoin hupparini taskusta mukaan ottamani pintelirullan.

”Kyl se siitä”, brunette tokaisi ja jatkoi matkaansa kohti yläkertaa.

Tovin kyykittyäni mä olin saanut säädettyä takajalan kintereeseen hienon pinteli-letku-yhdistelmän ja annoin veden virrata hiljalleen. Harry antoi jalkansa levätä ja itse samalla puuhastelin tamman jouhia nyppien. Robertin harjantrimmaustaidothan tunnettiin hyvin ihanasta keesiharjasta ja siihen tupsahtaneesta lovesta.

Hartsa oli jo vaipua unten maille mun lopulta sulkiessani hiljaa valuneen hanan. Taputin raskaasti huokaisevaa hevosta hellästi. Voi pientä. Ei se ansainnut saada kaviosta. Talutin lapiokavion takaisin omaan karsinaansa. Se hörähti hiljaa naapurikarsinan Sikelle ja upotti turpansa pieneen heinäkasaan joka oli ilmaantunut karsinan nurkkaan mun painellessani kohti yläkertaa.

”Jutta hei!” Fiia huudahti avattuani oven ja nosti villasukkien verhoamat jalkansa Inkerin syliin.

”Hyi sun jalat haisee”, vaaleaverikkö nauroi nyrpistäen nenäänsä.

”Sen siitä saa kun ratsastaa”, punatukka
virnuili. 

”Heii”, mä hymyilin ja parkkeerasin itseni pöydän ääreen Annin, Ilonan, Tuulian ja Kuuran seuraksi.

Seben yläkerran porukka sai mut hymyilemään, vaikken mä saanut toipilasponskia mielestäni.

Jutta&Harry HM8

[Robert]

14.1.2016

Tuijotin ulkona nököttävää tammaa, joka muistutti etäisesti esim. pehmolelua. Niin tiiviisti olin tiukentanut sen loimitusohjeita rankkojen lumimyräköiden myötä. Cella oli nauraa räkättänyt kun oli nähnyt villaloimeen ja useamman sadan gramman ulkotoppikseen, koipia tukeviin fleecepinteleihin ja putseihin käärityn harmaakorvan, ja mä olin antanut sen räkättää. Ihan vain, koska Mikaela oli pitänyt jokseenkin järkeä tehneen puheen siitä, kuinka mä en voinut syyttää ihmisiä hevosten keskinäisissä leikeissä käyneistä onnettomuuksista. Olin ehkä jopa sujauttanut nätin anteeksipyyntölapun Cellan kaapinreunasta sisään. Se tosin olisi ehkä mennyt paremmin jos Cella ei olisi saanut mua kiinni itse teosta ja mun ei olisi tarvinut takelellen pyytää siltä anteeksi. Blondi oli suunnilleen hykerrellyt riemusta kun mä olin kiemurrellut vaikeana sen edessä ja lopulta kakistanut ulos pitkän ja ripeän anteeksipyyntövärssyn.

Maanantainen klinikkareissu oli mennyt jokseenkin näin:

"Mä en voi uskoa, että olen aamukuudelta Seppeleessä tässä kelissä", Jutta huokaisi raskaasti ja hautasi nenänsäkin kaulahuivin syövereihin, "täällä on varmaan yhtä kylmä kuin Siperiassa."

"False. Siperiassa on paljon kylmempi", totesin poissaolevasti klikaten Harryn kiinni trailerin naruun, ja Jutta vain pyöräytti silmiään. Hevonen oli paketoitu lämpimästi reissua varten ja mukana oli varmuuden vuoksi vielä ylimääräinen takki jo toinenkin. Lisäksi tietenkin vähän väkirehuja, heiniä, porkkanoita, harjoja, pinteleitä... Mitä noita nyt pitääkin olla. Jutta oli vähän pyöritellyt silmiään, mutta kuuliaisesti täyttänyt trailerin satulakaappia ja auton takapaksia.

"Eikö sun pitäisi olla koulussa?" kysyin hypätessäni alas trailerin etuosasta. Harry mussutti jo tyytyväisenä heinäverkon heiniä ja Jutta sulki oven mun jälkeen. Se kohautti olkiaan, mutisi jotain epämääräistä lyhyestä päivästä ja että "sitä paitsi tänään on ruotsin testi". Katsahdin nuorempaa kulma koholla, koska hei, koulu oli tärkeää, mutta annoin asian olla. Tuskinpa mä olisin ketään muutakaan saanut tallille maanantaiaamuna viideltä.

Mutta Jutta, se oli kiltisti 5:15 odotellut pihallaan kun mä olin kaartanut yhdistelmän sen nenän eteen. Oltiin yhdessä pistetty koppi valmiiksi vuorotellen kylmyyttä ruikuttaen, oltiin harjattu ja paketoitu harmaakorva, ja lopulta lastattu koko komeus. Burberrykuvioisiin kuljetussuojiin käärityt koivet olivat vain kopisseet kun elikko oli vaappunut puoliunisena koppiin heti ykkösellä. Sormet kohmeessa oli tapeltu jäätyneen takasillan lukon kanssa ainakin vartti ennen kuin oli voitu keskittyä loppusilauksiin. Kuten irtonaisen hevosen kiinnisitomiseen. Onneksi Harry oli itsekin puoliunessa.

Köröteltiin lumiselta Liekkijärveltä kohti klinikkaa kaikessa rauhassa. Siitä oli pitkä aika kun mä olin viimeksi ajanut kopin kanssa. Onneksi Harry oli rauhallinen ja kokenut matkustaja, eikä ottanut pultteja sitten mistään. Tamma tuntui kokevan pienet tilat niin turvallisiksi, että siellä oli turha panikoida. Maneesissahan oli helppo lähteä leikkimään laukkahevosta pienenkin sinnekuulumattoman äänen kajahtaessa ilmoille.

Otettiin lyhyt stoppi puolivälissä matkaa. Mä kävin ostamassa meille huoltsikka-aamupalat—sämpylät, suklaapatukat, kahvit, limpparit—sillä välin kun Jutta yritti saada harmaakorvan juomaan vähän lämmintä vettä. Klinikan pihaan kaarrettiin alkumatkan jäätävästä lumimyrskystä huolimatta tasan kello kahdeksan, puoli tuntia ennen meille varattua aikaa. Lumi ei sentään seurannut meitä Liekkijärveltä klinikalle, vaan saatiin purkaa Harry raikkaseen, mutta tyyneen talviaamuun.

Harry bongasi raviradan heti ensimmäisenä. Jutta piteli sitä narunpäässä ja yritti samalla selittää mulle, että missä Harryn paperit oli. Yhtäkkiä koko likka oli nykäisty melkein taivaisiin kun Harry kasvoi noin 18 senttiä korkeutta aamutreenejään suorittavia ravureita kuikuillen. Tomera hoitaja sai kuitenkin kiskottua itsensä maanpinnalle ja pudisteli päätään hevoselle. Muakin hymyilytti ensimmäistä kertaa tänään, ja samassa meidät opastettiinkin klinikan ovista sisään. Koska meillä oli päivän ensimmäinen aika, tyhjiä karsinoita oli melkoin liuta ja me saatiinkin vapaasti valita yksi. Jutta kiepsautti tamman ovia lähimpänä olevaan karsinaan, höpöttäen jotain kotoisasta olosta. Mä pyöräytin silmiäni (silleen fondisti, koska mulla oli hölmö hoitaja ja hölmömpi hevonen) ja kävin kirjautumassa sisään potilastoimistossa Jutan kuoriessa harmaakorvan kuljetuspumpuleistaan.

Mä valehtelisin jos sanoisin, että en meinannut oksentaa jännityksestä kun eläinlääkäri tuli pyytämään meidät tutkimushuoneeseen. Selitin takellellen oireista ja kompuroin vaikeammissa suomenkielisissä sanoissa, mutta onneksi oli Jutta, joka pelasteli aina siellä täällä ja muisti ne tärkeimmät termit myös suomeksi. Harry sai vähän rauhoittavaa, ja pian Jutta pääsikin pinkomaan suuri hevonen rinnallaan niin suoralla kuin ympyrälläkin. Sillä kävi suu koko ajan, ja ehkä juuri sen takia Harrykin rauhoittui kaikesta ympärillä olevasta uudesta huolimatta. Virtaa sillä kyllä oli, nyt jo kevyemmästä ontumisesta huolimatta. Eläinlääkäri, meille uusi nainen, Eerika, hymähteli ja huokaili, ja mä en saanut siitä oikein mitään irti.

Tutkimushuoneessa Harryyn tökättiin lisää rauhoittavaa, ja joku nuorempi miekkonen kävi ajelemassa Harryn jalan sileäksi. Ilmeisesti tujut rauhoittavat iskivät kovaa ja korkealta, sen verran nopeasti koko hevonen meni ihan veteläksi, kieltään roikottavaksi potilaaksi. Eerika selitti ultrauslaitteesta ja siitä, mitä näki ja miltä siellä pitäisi näyttää. Saatiin itsekin verrata Harryn kuvia normaaliin, terveeseen jalkaan.

Ero oli, ikävä kyllä, selkeä. Terve jänne oli kuin valkoista spagettia kun taas rikkinäinen jänne näytti, no, mustalta aukolta. Mun käsi tarttui automaattisesti Jutan hihaan, sormien puristaen väliinsä pienen palan kahisevaa materiaalia kuin vaivihkaa. Jutta kuitenkin huomasi sen, ja vilkaisi muhun jotenkin... lohduttavasti.

"Vamma on pinnallisessa koukistajajänteessä", Eerika sanoi näytölle päätään kallistaen, "noin 50% jännesäikeistä vaurioitunut huonoimmasta kohdasta. Paranemismahdollisuudet hyvät, mutta teillä on useamman kuukauden työ edessä. Vamma on suurehko vaikka hevonen onkin alkanut näyttää paremmalta levon myötä. Voidaan aloittaa kantasolu- tai shockwavehoito, tai sitten voitte antaa ajan tehdä työnsä."

Mun elämä tuntui valuvan mun sormien läpi kuin Scarboroughin rantahiekka. Jutan sormet hipaisivat mun sormia. Mun teki mieli ottaa sitä kädestä kiinni, ja jossain mun alitajunnassa halusin Britan olevan siinä.

Me lähdettiin klinikalta mun lompakosta mukavasti puraisseen laskukopion, kirjallisten hoito-ohjeiden ja kahden kuukauden käyntijaksomääräyksen kanssa. Sen jälkeen pitäisi ultrata uudelleen, ja jos se on lähtenyt paranemaan, voidaan aloittaa hölkkäilyt selästä käsin. Sitä ennen saisi kävellä tunnin päivässä ja ulkoilla normaalisti. Paitsi jos riekkui tarhassa, sitten pitäisi laittaa pienempään. Jalkaa pitäisi kylmäillä niin paljon kuin jaksaa, ja ainakin liikutuksen jälkeen.

Lienee sanomattakin selvää, että mä olin klinikkareissun jälkeen ollut jossain mielenrauhan ja epätoivon muodostamassa limbossa. Vuorotellen nyyhkytin Harryn karsinalla ja vuorotellen puunailin sen koulusatulaa tulevaisuuden kilpailureissut mielessä.

Mutta tänään mä olin ratsastanut sillä ensimmäisen kerran karsinalevon jälkeen.

Harry oli ollut kuin tikittävä aikapommi, ja mä olin liukunut alas sen paljaasta selästä vartin kipittelyn jälkeen. Mikaela oli istunut maneesin pitkillä penkeillä, kädet kevyessä puuskassa ja kulmat mietteliäässä kurtussa. Mä tunsin jotain pientä katkeruutta sitä ja kaikkia muitakin kohtaan. Sillä oli Lusmu, komea Lusmu. Ja Inkerikin oli saanut uuden ponin, Britasta nyt puhumattakaan. Kiva, että Anne halusi pitää suosikkihoitajistaan kiinni kynsin ja hampain. Ja lompakoin. Ehkä mäkin voisin.

Vihasin itseäni jo silkan ajatuksen takia.

En mä voisi hankkia uutta hevosta kun nykyinen menee rikki.

En vain voisi.

[Jutta]

27.01.2016



Kipiästä jalasta huolimatta Harry koki pihaa aurailevan Kassun melko uhkaavaksi. Jutan kuumetöherryksiä.

Jutta&Harry HM9

[Robert]

3.2.2016

Harry oli parempi.

Ainakin mä halusin uskoa niin. Melkein kahden viikon aikana mä olin kävellyt ja mä olin letkuttanut ja mä olin kylmännyt. Harrylla oli mennyt yli puolet kuluneesta ajasta ymmärtää, että välillä oli ihan okei kävellä. Oltiin painettu kentällä menemään kuin pikakävelyn maailmanmestaruudesta kilpaillen enkä mä uskaltanut mennä kuin vartin kerrallaan jalan puolesta peläten, enkä mä ollut vielä noussut edes selkään.

Harry oli kuitenkin yllättävän nopeasti hyväksynyt tilanteen ja rauhoittunut laiskaksi puskapolleksi. Ehkä se oli tajunnut, että mitä suotta stressata kun ei kerta tehdä mitään erikoista. Koska oltiin tehty töitä lähinnä maasta käsin, oltiin tehty lähinnä luottamusharjoituksia ja kerrattu vähän kunnioitusta. Kyllä mun oli pakko sanoa, että Harry oli jollain tasolla muuttunut. Sen silmistä paistoi nykyään ihan erilainen halu keskittyä muhun ja siihen, mitä olin keksinyt kullekin päivälle. Se oli valppaampi, enemmän kiinnostuneempi musta kuin ympäristöstä.

Jossain syvällä toivoin, että sama keskittyminen siirtyisi sitten selästä käsin työskentelyynkin, että saisin pidettyä kontaktin yllä vaikka siirryin hevosen edestä sen selkään.

Olettaen, että joskus voisimme palata selästä käsin työskentelyyn. Olin maanisesti kuvannut Harryn jalkaa ja iltaisin vertaillut kuvia toisiinsa. Äiti oli vakuutellut, että olihan se turvotus laskenut huomattavasti ensimmäisestä päivästä, mutta mun oli vaikea nähdä selkeää eroa. Kävellessä se ontui aina silloin ja tällöin, mutta ainakin siltä löytyi oma halu liikkua. Jutta oli naureskellut, että viime viikollakin hevonen oli testaillut tasapainoaan pelkkien takakoipiensa varassa tokkuroiden, joten ehkä se oli kuin olikin menossa parempaan päin.

Silti mun vatsassa möyri syyllisyys ja koin olevani maailman paskin hevosenomistaja. Kuka hullu nyt suitsi sairasta hevostaan siksi, että piti lähteä maastokävelylle? Niinpä niin, vain paskat hevosenomistajat.

Yksäripuoli oli hiljainen näin keskiviikkopäivänä, kaikki hevosetkin olivat ulkona. Kasper oli hetki sitten ilmaantunut talliin vähän pöhnäisen näköisenä, nyökännyt moikat ja suunnannut sitten peremmälle. Kai se oli aloittelemassa päivätallia. Mä olin enemmän kuin kiitollinen omasta rauhasta. Niin paljon kuin mä pidinkin Seppeleen tapahtumarikkaasta elämästä ja värikkäästä talliporukasta, niin välillä oli mukava olla yksin.

Sitä paitsi ei se mun sisäelimiä kasaan painava syyllisyydentunne kaivannut yhtään lisäpainoa. Vähän niinkuin ei Harryn jalkakaan.

Silti mä tsemppasin itseni selkään siltä samalta hoitopuomilta kuin silloin elokuussakin kun meistä oli vasta tullut seppeleläisiä. Niin monta kertaa oli tullut kiire päästä pois tallista ja karata jonnekin omaan rauhaan, että se sama tuttu ja turvallinen tunne valahti ylitseni nytkin, heti Harryn paljaaseen selkään päästyäni.

Juuri sopivan korkealla, sopivan kaukana maasta.

Harry pärskäisi tyytymättömästi kun nykäisin sen varovasti paikoilleen. Tamma steppaili kuin tulisilla hiilillä, syviä kavionjälkiä puuterilumeen painaen. Se heitteli päätään, kuopi etusillaan ja nosteli takajalkojaan kuin joku talvikärpästen yhdyskunta olisi yhtäkkiä hyökännyt sen vatsan alle. Mulla ei ollut sydäntä kiskoa sitä seisuksiin, joten annoin sen mennä. Harmaakorva puuskaisi tyytyväisenä ja lähti korvat hörössä kohti vielä valoissaa metsäpolkua, mun nykiessä enkkuvilttiä tamman pyllyltä omienkin reisien peitoksi.

Mun kroppa ei osannut rentoutua. Kuulostelin jokaisen askeleen alla narisevaa lunta. Keskityin epäsäännöllisyyksiin, rikkeisiin tahdissa. Seurasin Harryn pään liikkeitä ja luulin näkeväni tahditusta aina viiden minuutin välein vaikka se kulki tyytyväisenä korvat hörössä ja pää kevyesti askelien tahdissa liikkuen.

Sitten tamma kompuroi, veti melkein nokilleen johonkin juureen jäätyään. Se sai viime tingassa etujalan takaisin alleen, mutta mun sydän jätti silti lyönnin väliin. Liu’uin alas selästä miltei refleksinomaisesti, ja Harry pysähtyi kuin seinään. Se kääntyi katsomaan mua kummastuneena, ja mä en voinut kuin päästää sen kauan pidättelemäni henkäyksen vihdoin ja viimein ilmoille. Nojasin otsani tamman lämpimään kylkeen tasaten vapisevaa hengitystäni.

Yritin muistaa millainen hevonen Harry oli perusluonteeltaan.

Se oli kömpelö, kiireinen. Se häselsi ja sähläsi. Se ei nostellut jalkojaan ellei siltä niin pyydetty. Se ei ymmärtänyt miten sen omat lapiokaviot toimivat ja miten suuret ne olivatkaan. Sen keskittymiskyky oli välillä täysin olematon, ja silloinkin kun se keskittyi, keskittymisen kohde vaihtui kerran minuutissa.

Harry hosui.

Harry ei ikinä varonut jalkojaan.

Harry kompasteli kaiken aikaa ilman sen kummempaa syytä.

“Jesus Christ”, mutisin itselleni ja otin askeleen kauemmas Harrysta kasvojani hieroen, “I’m so fucking paranoid.”

Taputin tammaa kaulalle ja nykäisi tipahtamaisillaan olleen enkkuviltin käsivarsilleni. Kulkemamme polku näytti etäisesti tutulle, joten hämärtyneiden muistikuvien turvalla uskalsin vetää ohjat hevoseni kaulalta ja jatkaa matkaa eteenpäin. Aivojen muistoja kontrolloiva lohko osasi sylkeä mieleen jotain kesäisiä, nauruntäytteisiä maastoretkiä, jotka olivat johtaneet pienelle aukiolle. Siellä oli kukkaset kasvaneet ja linnut laulaneet. Hevoset olivat syöneet ja me oltiin maattu auringonsyleilemällä kukkapedillä hymy korvissa.

Se mielikuva ei ihan vastannut sitä mun ja perässä tulleen Harryn edessä seisovaa aukiota, joka oli koskemattoman lumen peittämä. Siellä kuitenkin pilkotti vanha, kaatunut puu, jonka päällä muistin taituroineeni niin paljain varpain tasapainoillen kuin laiskiaisen lailla aurinkoa ottaen. Tänään toiseen, vielä pystyssä seisovaan puuhun nojaileva runko saisi toimia mun jakkarana.

Mä ehdin hädin tuskin ponnistaa itseni kuolleelle rungolle polveni varaan kun nostin katseeni ja tuijotin toisen puun paljaaseen kuoreen kaiverrettua tekstiä. Koukeroinen R tuijotti mua takaisin vielä koukeroisempi sydän vierellään, ja viimeisenä komeili B, joka näytti vähän siltä, että sen tekijältä oli loppunut kärsivällisyys kesken.

Niinhän multa oli loppunutkin.

Harry tuuppasi mun ilmassa keikkuvaa takalistoa lennättäen mut nätisti tukin toiselle puolelle. Pehmeä hanki antoi periksi ja sukelsin harteita myöden lumeen, Harryn ohjat kädestä irroten. Onneksi hevonen ei lähtenyt mihinkään, kunhan kurkisti rungon yli hämillään.

“This is all your fault”, sain mutistua kopukalle kaivaen lunta korvastani. Harmaakorva se vain kallisti päätään ja mun hymyilytti. Vähän, mutta hymyilyttipä kuitenkin. Rämmin omille jaloilleni vaatteitani lumesta pyyhkien ja kuin tottumuksesta, vilkaisin puuhun kaiverrettuja harakanvarpaita uudemman kerran.

Hype ja Venna olivat ystävystyneet kuin varkain sinä kesänä. Tai ainakin oppineet sietämään toisiaan. Niin usein me ihan vahingossa ajauduttiin ratsastamaan milloin kylki kylkeä vasten ja milloin turpa toisen hännässä kiinni, mutta aina paljaita varpaita ratsujemme kyydistä heilutellen. Metsän matalalla roikkuvat oksat olivat suojanneet meitä auringolta ja Venna oli aina välillä polkaissut vihaisesti vatsansa alle paarmoja hätyytellen. Viileämpinä päivinä, mun ja Vennan johtaessa meidän pientä nelikköä eteenpäin, Hype oli hamunnut mun huppua kuin rehuja tienposkesta, ja Britta oli nauranut niin, että koko metsä oli tuntunut kaikuvan.

Harry tuuppasi mun käsivartta uudestaan, mutta mä en reagoinut kuin hieromalla sen töytäisemää kohtaa poissaolevasti.

Me oltiin löydetty se aukio kuin vahingossa. Eräs kaunis kevätpäivä oltiin rämmitty metsässä tylsyyttämme ja yhtäkkiä oltiin vaan... oltu siellä. Mä olin vain kohauttanut olkiani ja jatkanut matkaa aukion halki, mutta Britta oli pysähtynyt. Oli sanonut, että tää paikka on varmasti kesällä upea. Mä olin vilkaissut kosteaa, kuollutta heinikköä Vennan kavioiden alla ja tyrskähtänyt. Joopa joo.

Kyllä se oli kesällä loistanut. Britta oli virnistänyt, aivan kuin se olisi halunnut sanoa, että I told you so. Aukiolla oli kasvanut kukkia kolmessa eri värissä ja aurinko oli porottanut sinne just eikä melkein päivän parhaan tunnit. Ja me, me vaan lojuttiin siellä lahkeet käärittyinä ja vatsat paljaina, hevosten vetäessä vihreää narujen päässä niin että napa paukkui.

Harry nykäisi ohjat melkein mun kädestä ja mun oli pakko keskittyä takaisin nykyhetkeen. Ponnistin uudelleen rungon päälle, samalla maanitellen Harrya tarpeeksi lähelle kiivetäkseni sen selkään uudestaan. Sitten käänsin selkäni kaiverrukselle ja ratsastin suorinta tietä kohti tallia, lämpimän tunteen rinnassani ignooraten.

Me rämmittiin metsästä päätielle juuri parahiksi bongataksemme tallipihaan kaartavan yhdistelmän. Traileri näytti etäisesti tutulta, aivan kuin olisin nähnyt sen Seppeleessä aiemminkin. Yhdistelmä parkkeerasi tutuin elkein paikoille, joille vierailevat ratsukot nyt yleensäkin parkkeerasivat, ja mä olin näkevinäni tutun hattarapään sieltä jostain villapipojen ja -huivien alta. Se repi lapaset käsistään ja alkoi näpertää traikun etuoven kanssa vähintäänkin keskittyneenä, eikä se varmaan edes huomannut kun me Harryn kanssa tassuteltiin hissukseen trailerin luokse.

Sitten joku, arvatenkin Lusmunpentele, meni ja hörähti, ja Harry sai slaagin ja peruutti niin ankarasti, että päätyi melkein istumaan. Samassa valkoinen turpa pilkottikin jo traikun etuovesta ja Mikaelakin kääntyi ympäri.

“Hey??” sain sanottua silmät pyöreänä jännittyneesti puuskuvan hevoseni kyydistä. Mulla oli hartiat korvissa ja kyynärpäät korvissa ja ohjat korvissa ja kaikki korvissa, mutta Miksu vaan hörähti ja viittoi kädellään jotain hälläväliä. Usutin Hartsaa vähän lähemmäs, ihan vain ettei tarvitsisi huutaa tätäkään keskustelua.

“Mites Harry? Olitteko maastossa?” Mikaela kysyi ohimennen harmahtavaa tammaa taputtaen ennen kuin katosi trailerin syövereihin.

“Joo, käveltiin vaan. Kompuroi vähän”, selitin selästä alas liukuessani.

“No eikö se oo aina ollu vähän sellanen?”

Mun suunpieli nyki ärsytyksestä. Ärsytti, että jopa Mikaela osasi ajatella noin. Ärsytti, että itse en osannut. Mutinin epämääräiset niinpäniit ja keskityin levittämään enkkuvilttiä paremmin Harryn selän päälle. Tamma alkoi käydä kärsimättömäksi pelkästä seisoskelusta, ja munkin teki ehkä vähän mieli pois.

“Onko sulla vielä ohjelmaa tälle päivälle?” Mikaela kuitenkin kysyi trailerista astuttuaan. Se kiersi takasillalle ja katsahti mua olkansa yli. Kiirehdin pudistamaan päätäni ja heti perään kirosin itseäni. Siinä olisi ollut helppo uloskäynti koko roskasta—mulla on töitä, mun pitää mennä katsomaan koiran perään, mulla on treenit, lupasin nähdä kaveria, pitää hakea mutsi töistä, jne, jne ja jne.

“Hyvä”, hattarapää vain hymisteli takasiltaa avatessaan, “sähän voitkin koeajaa Lusmun tänään. Sun taidot menee muuten ihan ruosteeseen kun lomailet.”

“Anteeksi?”

“Että Lusmulla.”

“Jaa minä?”

“No sinä sinä. Enkö mä sulle niin luvannut?”

“Millon?”

“No sillon kun oltiin siellä skumppareissulla.”

“Ai.”

“Vai etkö sä muista?”

“No muistan”, murahdin, koska miten se kehtasi heittää tollasta kommenttia mun brittiläis-suomalaisesta viinapäästä.

“Niin, että mee laittaa Harry pois ja vedä vähän vakavammin otettavat kouluratsastajakamppeet päälle niin mä otan tän sillä välin tohon pesariin ni laitetaan kuntoon. Vai pelottaaks sua?”

“No ei”, nurisin, koska pelotti ehdottomasti. Lusmuhan oli suomenhevonen. Mä olin silloin yhden kesäleirin aikana körötellyt menemään suomenhevosella ehkä kymmenen minuuttia, ja senkin kymmenen minuuttia käsivarret tukevasti ja turvallisesti Britan ympärillä. Ja Lusmu oli vielä orikin. Eikö suomenhevosorit olleet kamalan raskaita ratsastaa? Painoivat kädelle ja kaikkea? Mulla oli niin kevyt ja anteeksiantava käsikin, että jos jo joku Harry osasi käyttää sen hyväkseen niin varmaan joku viksu suomenjunttikin.

“Hopi hopi”, Mikaela yhtäkkiä hoputti ja sitten se katosikin jo talliin kermanvärinen perse perässään. Sisäistin, että tää oli ihan tosissaan tapahtumassa, ja sitten mulle tulikin jo kiire häslätä Harry talliin. Sen koipi pitäisi kylmätä ja letkuttaa ja kaikkea. Mullakin oli collegehousut päällä. Pesarista satunnaisesti kuuluvat hopihopit ei auttanut yhtään siinä Harryn karsinalla säheltäessäni. Hädin tuskin sain sille yhtä kylmäyssuojaa jalkaan kun Mikaela tuli jo ihmettelemään. Mä pidin sille palopuheen englanniksi henkeni alla, mutta se ei kuin siristänyt silmiään mulle ja naputteli sitten rannettaan aivan kuin se olisi pitänyt jotain tikittävää kelloa siinä.

Onnekseni punaposkinen Jutta asteli sisään kun revin toisen kylmäyssuojan tarroja auki kynsin ja hampain.

“Ohmygod, thankyousofuckingmuch, Ioweyouoneseriouslyjustsorrybutsheisrushingmeandthereisnotimeto—”

“Hei, tätä vartenhan mä täällä oon”, Jutta keskeytti vähän huvittuneena, ja ehkä parempi niin. Seuraavaksi olisin varmaan ladellut jotain kiitollisia rakkaudentunnustuksia siinä hädissäni. Nyökkäsin ja tein itselleni mental noten siitä, että mun pitäisi kyllä alkaa maksaa Jutalle palkkaa. Tai tehdä jotain sen puolesta. Ehkä uhkailisin Danielin pitämään sille jonkun puolentoistatunnin tehovalmennuksen. Sitten jos Harry paranisi. Kun Harry paranisi.

Viisi minuuttia myöhemmin rynnistin portaat alas ihan Vakavasti Otettavalta Kouluratsastajalta näyttäen. Mustat nahkasaappaat kilisevine kannuksineen, harmaat kokopaikat, tummanpuhuva softshell ja klassikkopotta suorastaan huusivat kouluratsastajaa. Revin hanskoja käteen Mikaelan odottaessa pesarilla kuin olisin just pilannut sen päivän tiukista tiukimman aikataulun.

“No kylläpä kesti!” se totesi ja lähti jo tallustamaan kohti ulko-ovea. Ilman hevostaan. Viittilöin leppoisalta vaikuttavan (ja emäntänsä tempauksiin varmasti tottuneen) Lusmun suuntaan, mutta Mikaela vain heilautti kättään ja höpötti jotain siitä, kuinka se oli nyt mun ratsu ja siten mun vastuulla. Vilkaisin Lusmua, ja se vilkaisi mua siten, että jos se olisi voinut kohauttaa olkiaan niin se varmasti olisi kohauttanut olkiaan. Varoen nappasin suomenhevosen ohjat sen kaulalta ja vedin riimun orin pään yli.

Sitä sitten kai mentiin eikä meinattu.

[Jutta]

14.02.2016




Jutan ja Harryn herkkä ystävänpäivätervehdys Sebeläisille. ♥

Jutta&Harry HM10