|
|
Post by Robert on Feb 25, 2019 1:31:27 GMT 2
Tie Tähtiin 2019  15.2. Kouluvalmennus, Hallava (2) 24.2. 1. osakilpailu, Hukkasuo - sijoitus 10/15 (1p) - yhteensä 2 lisäarpaa 3.3. Kouluvalmennus, Seppele (2) 5.3. Kouluvalmennus, Auburn Estate (2) 10.3. Kouluvalmennus, Saaristo (2) 17.3. 2. osakilpailu, Seppele (2) - sijoitus 6/15 (5p) - yhteensä 6 lisäarpaa (+2 ei huomioitu, siirtyy 7.4.) 20.3. Kouluvalmennus, Auburn Estate (2) 23.3. Kouluvalmennus, Seppele (2) 25.3. Kouluvalmennus, Hallava (2) 30.3. Kouluvalmennus, Sateentalli (3) 5.4. Kouluvalmennus, Auburn Estate (2) 7.4. 3. osakilpailu, Lehtovaara (2) - sijoitus 2/15 (9p) - yhteensä 15 lisäarpaa 19.4. Kouluvalmennus, Hallava 28.4. 4. osakilpailu, Sateentalli 12.5. Finaali, Hallava
|
|
|
|
Post by Robert on Mar 15, 2019 19:35:14 GMT 2
20.3.2019, Auburn Estate
Sinne he olivat taas ajaneet, kaikki sata ja yli kilometriä Liekkijärveltä Kallaan, minä ja Salma harmaaseen taittavat ratsumme traileriin sullottuina. Auburn Estate—mitä mä siitä sanoisin? Sitä paikkaa verhosi sellainen mystinen usva, joka houkutti koskemaan. Mitä enemmän mä perehdyin Kastanjan kartanon historiaan ja Sokan sisaruksiin, sitä enemmän se kaikki Auburn Estaten ympärillä vellova mystiikka kiinnosti mua.
Epävakaata säätä luvannut tiedotus oli pitänyt meitä pilkkanaan: saavuimme Kallaan vähän turhan hyvissä ajoin, kiitos kuivan sään ja hurjalta tuntuneiden plussa-asteiden. Hevoset oli purettu tammatalliin sinihiuksisen tytön pälyillessä meitä kauempaa, hienon puoliverisen karsinan kaltereiden lomasta. Se oli muistuttanut etäisesti kissaa—sellaista, joka mulkoili jokaista tiluksilleen astuvaa yksinäisestä ylhäisyydestään, mutta joka ei kuitenkaan suostunut kosketusetäisyydelle. Salma oli hymyillyt sille, ja minä mulkoillut takaisin, koska se oli kuitenkin auburnilainen.
Maneesissa oli miltei hiostava ilma, mutta mulla oli kädet niin tiukassa puuskassa, etten tohtinut rentouttaa itseäni. Helppo C -ryhmä oli aloittanut joku aika sitten, eikä Salma jaksanut seurata niin kaukana omast tasostaan olevia kovin pitkään.
“Menen katsomaan hevoset, annan niille vähän heinää vaikka”, pieni punapää sanoi, ja ,’ nyökkäsin, kääntäen katseen sitten maneesin keskellä ratsukoita tarkkailevaan Heidi Näyhöön. En ollut ikinä ollut sen valmennettavana, ja oli aina hyvä perehtyä valmentajan tyyliin ennen kuin itse joutuisi valvovan silmän alle.
Katsomossa oli muutama muukin, mutta mun huomion varasti lähinnä sisäänkäyntiä istuva tyttö. Se näytti tutulta, mutta en saanut päähäni miksi. Jokin sen terävästi kaartuvissa kulmakarvoissa ja tummissa silmäripsissä oli mulle tuttua.
Istuin siitä muutaman penkin päähän, ihan vain kohteliaan hajuraon pitääkseni, ja yritin olla vilkuilematta tyttöä liikaa—mistä mä tiesin sen? Sillä oli tuuhea tukka, sellainen rento lob vai miksi tuota tyyliä kutsuttiinkaan, ja se näytti, no, siltä miltä auburnilaiset pääsääntöisestikin näyttivät: pitkältä, hoikalta ja tyylikkäältä.
Sitten se liikahti. Kohti.
Robert hätkähti.
Se ei tuntenut auburnilaisia. Paitsi tietenkin Aleksanterin, mutta se mokomakin Juudas ei ollut laskettavissa ihan oikeasti auburnilaiseksi. Ensisijaisesti ne olivat kilpailijoita: niillä oli paremmat hevoset ja paremmat valmentajat, ja niille annettiin täällä koko maailma kuin kultatarjottimella.
“Moi, mä oon Sarah”, tytteli sanoi istuutuessaan mun viereen. Meidän reidet kopsahtivat yhteen ja mun piti keskittää kaikki soluni tekemään töitä sen eteen, etten kavahtaisi kauemmas. Be cool, jne.
“Hei?” vastasin. Sarah hymyili, lämpimästi ja avoimesti, suorastaan keskusteluun kutsuvaksi. Musta tuntui, että olisin joko 1) työhaastattelussa johonkin todella rentoon ja kipeästi työntekijöitä tarvitsevaan mestaan tai 2) vanhempainvartissa äitini ja opettajani, joka tiesi mun olevan vähän ujo, kanssa. Kurtistin mun kulmia, ja yritin keskittyä taas valmennukseen.
“Ootko tulossa valmennukseen?” Sarah kysyi, ja mun fokus oli sataprosenttisen menetetty.
“Joo”, vastasin. “Helppo A.”
“Mä tulen myös siihen”, tyttö vastasi, eikä hymy sen kasvoilla kuollut. Katselin sen kasvoja, silleen kohteliaasti miten keskustelukumppanin kasvoja oli soveliasta katsoa, ja yhdistin vihdoin tummat ripset nimeen: Sarah Reyes.
“Ah”, mä hymähdin. Niin, Sarah Reyes ja No Worries. Katsahdin sen nopeasti päästä varpaisiin, ihan vaan muistuttaakseni itseäni kuka se todellakin oli, ja jokin mun käsien puuskassa hellitti.
“Robertko se oli? Sulla on se ihana, musta herasilmäinen tamma?” toinen jatkoi ja siirsi katseensa hetkeksi maneesissa tanssahteleviin ratsukoihin ja Heidin ohjasotteita demonstroiviin liikkeisiin.
“Robert, mhm”, nyökkäsin ja toinen käsi eksyi raapimaan mun niskaa, kiusallisena keskusteluun ajautumisesta. Tästä eivät aallot kantaisi mua niin helppolla pois. Toisaalta, oli tilaisuus tutustua kilpailijaan sen kotikentällä. “Joo, Harry. Se on kyllä samppanja, mutta kyllähän se vähän tummaan harmaaseen kai taittaa.”
“Onko se sun oma?” Sarah kysyi kohteliaasti. Vilkaisin sitä, mutta se ei vaikuttanut mitenkään väkinäiseltä tai pakotetulta. Oli ihan yleisessä tiedossa, etten ollut mikään supliikkimies, ja vaistomaisesti mä nojauduin sitä enemmän vastakkaiseen suuntaan mitä pidemmälle Sarah vei keskustelua.
Pienessä mielessäni mä kävin jo läpi kaikki mahdollisia salaliittoteorioita: ehkä Sarah juttelisi niin kauan, että mun valmennus seilaisi ohi ja sitten sillä itsellään olisi sen verran paremmat mahdollisuudet pärjätä kolmannessa osakilpailuissa?
“On”, kerroin. “Ostettiin se puoliksi äidin kanssa nelivuotiaana, on se ollut meillä jo, umm… Kuutisen vuotta?” Kauhistuin vähän itsekin ajankulua, joten käänsin aiheen toiseen: “No Worries ei varmaan ole sun. Kaikki nämä hevoset taitava pitkälti olla Sokkien?”
Mä yritin olla olematta katkeran kuuloinen. En mä päässyt ratsastamaan huippuhevosilla. Ei, kehittyäkseni mä kävin tunneilla ja valmennuksissa, joissa ratsastin ratsastuskouluhevosilla.
“Riepu on Amanda Sokan, mutta mä en itseasiassa kisaa sillä enää. Mun vuokrahevonen on Effi, Fiveofive, se palautuu varsalomalta juuri. Effikin on Amandan, se on aika raaka vielä varsinkin loman jäljiltä”, Sarah kertoi autuaana, ja hymy sen kasvoilla syveni. “Mutta kyllä täällä on yksityisiäkin, aika paljonkin itseasiassa. Meidän porukasta puolet ratsastaa omilla ja puolet perijättärien hevosilla.”
Riepu? Kuka antoi hevoselle nimeksi Riepu?? Vastustelin halua pyöräyttää silmiä. Uteliaisuus, ilman mun lupaa, heräsi silti—ehkä se lieni Sarahin tarkoitus alunperinkin?—ja höristin vähän korviani kuullakseni enemmänkin Efffistä. Saiko hevosta vaihtaa kesken kisan? Pitäisi mun kysyä jotain hyvää Sinevan-pollea seuraavaan osariin Danielilta lainaksi?
“Ah”, hymähdin vastaukseksi. Mahtaa olla mukava päästä ratsastamaa valmiiksi laadukkaalla hevosella, mun teki mieli sanoa, mutta pidin kieleni. “Hieno mahdollisuus päästä ratsastamaan hyvillä hevosilla, ja vielä kilpakentille. Seppeleessä on vain ratsastuskouluhevosia, pitkälti.”
Jätin mainitsematta Danielin ja Annen Zodiacin, ja Annen omat, laadukkaammat hevoset, joiden selkään mulla ei ollut asiaa. Charlie oli varmasti hienoin hevonen, jolla mä olin Seppeleen aitojen sisällä ratsastanut, mutta sekin oli ollut estehevonen. Harrylla oli vielä matkaa temppuihin, joita mä en olisi millään malttanut olla jo ratsastamatta.
“Onhan se, mutta kyllä siitä saa maksaakin. Eikä Sokkien hevoset muutamaa poikkeusta lukuunottamatta anna kyllä tuumaakaan ilmaiseksi, kyllä niiden kanssa ihan töitä saa tehdä”, Sarah vastasi. Sen äänensävyssä oli hiuksenhieno muutos, ja mä selvittelin nopeasti kurkkuani. Jokin pieni katkera ilontunne kuitekin syttyi mun mielessä: oli helpottavaa tietää, että muutkaan eivät nauttineet pelkistä tuloksista ilman työtä.
“Sulla ei ole omaa, sitten?” kysäisin hienoisesti. Joillekin se oli arka paikka, joillekin ei. Tarkkailin Sarahin kasvoja, sen huulilla keimailevaa hymynkaretta.
“Ei ole omaa, ei vielä, enkä tiedä tuleeko koskaan”, tyttö vastasi ja katsoi mua suoraan silmiin. Eikä sen katse poistunut hetkeen. Mä en ollut varma olisinkin tuijottanut sitä takaisin vai katsonut muualle, joten päädyin pälyilemään sitä ja valmennusta vuorotellen.
“Haluatko saada esittelykierroksen?” Sarah ehdotti yhtäkkiä. Mä valpastuin—esittelykierros kuulosti kiinnostavalta, vähän kuin kurkistukselta kulissien taakse.
“Hm, toki, jos sulla on aikaa. Ja jos se on luvallista. Meidät aika tiukasti ohjeistettiin tammatalliin ja vain tammatalliin”, irvistin varovaisesti muistellessani vaaleaa tallipoikaa, mutta nousin joka tapauksessa ylös. Nyt kun kädet vapautuivat puuskasta, vedin takkini auki ja sulloin kädet taskuihini.
“Shall we?” kysyin enemmän tottumuksesta kuin kohteliaisuudesta, ja näytin takinhelmallani tietä Sarahille ensin mentäväksi. Sarah luikahti mun ohi ja lähti kävelemään tuttavallisin askelin kohti päätalliin johtavaa ovea. Mä käytin tilaisuuden hyväkseni jatkaakseni aiempaa keskustelua: “Mikset tahtoisi omaa hevosta? Jos kilpaileminen kiinnostaa.”
“En mä tiedä. Se tuntuu vain niin...lopulliselta? Eikä mulla ainakaan tällä hetkellä vain ole sellaista oloa, että tarvitsisin omaa hevosta, Effiä saan käyttää melkein kuin omaani ja joku muu maksaa sen klinikkamaksut”, tyttö virnisti. Mä hymähdin vähän huvittuneena, ja mun takki kahisi kun kohautin olkiani.
“I guess”, mumisin. Olihan hevosen omistamisessa huonommatkin puolensa, mutta mä tiesin, etten olisi kouluratsastajana nyt tässä missä mä oli ilman Harrya ja sen omistamista. “On siinä omat puolensa. Mä olen kasvattanut kaksi varsaakin, en ikinä ajatellut, että musta tulisi kasvattaja, mutta se vain… jotenkin tapahtui.”
“Sähän olet sitten jo kokenut hevosmies”, tummatukka kehaisi hymyillen. Mua vähän nauratti, ja rohkenin jopa virnistää toiselle: “Täytyy vastata kysyntään. Ensimmäisen se orin omistaja halusi. Sitten tuli tilaisuus astuttaa oman tallin orilla, se taitaa olla, umm, Paakkasen Innalla nykyään, Ransu. Sillähän on täällä hevonen kanssa, kai, Innalla?”
Sanat olivat karata multa kun kohotin katseeni päätallin koreileviin kattokruunuihin. Sarah vilkaisi mua olkansa yli, veikeä ilme kasvoillaan. Hymähdin. Fancy, kävi mielessä, mutten sanonut sitä ääneen. Sarah vastasi jotain, mutta se ei rekisteröitynyt mun aivoihin asti.
“Hyvät puitteet”, myönsin, ja yritin olla ajattelematta kotitallin kaltereita ja pintoja, joita ei oltu turhan päälle viimeistelty. “Paljon tässä on tallivuokra?”
“Yhdeksän ja puoli sataa”, Sarah vastasi, ja mun maailmalta tuntui tippuvan pohja. Aivan käsittämätön summa! Tallille tällaisessa kylänpahasessa! Vihelsin matalalta ja Sarah kiirehti pitämään myyntipuhettaan valmentajista, hevosten hyvästä huolenpidosta, moitteettomista puitteita ja ilmaisesta kuntosalista. Viimeinen sai mut naurahtamaan.
“Kai täällä saa tolla hinnalla jo yöpyä?”
“Totta kai saa.”
“Daniel kai maksaa hyvin”, mumisin ympärilleni katsellen. Eikö Inna ollut sen palkkalistoilla? “Tosin se taitaa kyllä tienatakin… Eikö se just ollut täälläkin valmentamassa?” Katselin kädet taskuissa uteliaana kuntosalin ovelle. Ihanko oikeasti täällä oli kuntosali? Ja yöpymismahdollisuus?? Mikä hotelli tää mesta oli???
“Daniel vai? Oli se”, Sarah hymähti. “Jatketaanko tarhoille ja kentälle?”
“Ai, et halua ottaa painonnostokisaa?” vastasin, hymynkare huulillani ja kädet taskuissa. “Tai, oikeassa olet, ei sovi väsyttää itseä ennen valmennusta.”
Säihkysilmän suunpieli nousi.
“Voidaan me painia valmennuksen jälkeen, jos mittelöinti kiinnostaa”, se vastasi, enkä mä ollut varma miksi se vivahde sen äänessä sai mun sydämen hakkaamaan kahta kovempaa. Tunsin kuumotuksen poskipäilläni. Flirttailiko se? Olinko mä vahingossa flirttaillut??? En kai??? Vilkaisin Sarahia vaivihkaa, mutta se ei näyttänyt siltä, että se olisi jotenkin flirttaillut. Kun mä en pohdinnoiltani tohtinut vastaamaan, Sarah jatkoi: “Vai mahdatkohan sä uskaltaa, mä olen kuitenkin heiveröinen tyttö?”
Sitten se heiveröinen tyttö tönäisi mua olkapäähän. Kuuma veri kohisi mun kasvoille ja mä vaivihkaa otin pari senttiä enemmän hajurakoa. What’s happening?
“Um, en mä taida”, vastasin heikosti. “Ei kai tyttöjen kanssa sovi… painia…”
“Noh, ehkä ensi kerralla sitten”, Sarah sanoi kuin ei olisi millänsäkään ja katsahti kalliin näköiseen rannekelloonsa. “Itseasiassa mun pitää lähteä laittamaan Effiä kuntoon, se on vielä tarhassa. Haluutko tulla hakemaan sitä mun kanssa?”
Toisen kulmakarvoissa vivahti sävy jotain, ja sitten se katsoi suoraan muhun. Mä räpyttelin hetken silmiään kilpakumppanilleen.
“Hmm”, hymisin ja yritin kaivaa jotain hymyä kasvoilleen. “Ootko sä varma, että haluat kilpailevan ratsastajan mukaan?”
Harry oli sentään valmis varustukseen ellei se nyt innostuisi sisustamaan tammatallin väliaikaiskotiaan. Toisaalta, mua kiinnosti. Mua kiinnosti Effi, mua kiinnosti Auburn, ja ennen kaikkea, mua kiinnosti Sarah Reyes.
“Noh, ehkä sä sitten ajattelet, että mä oikeasti osaankin jotain”, tyttö totesi katsottuaan mua hetken päästä varpaisiin, ja suli sitten virneeseen. Se ei jäänyt odottamaan mua, vaan keinahteli omistajan elkein kohti yhtä monista ovista.
“En mä ajatellut, ettetkö osasi”, mä huikkasin perään, kädet turvallisesti taskujen uumenissa. Ne tuntuivat nihkeiltä, mun kämmenet, ja mun olo oli kuin olisin juossut pienen maratonin. Ennen kuin Sarah ja Effi palasivat päätalliin, mä olin livahtanut Harryn karsinaan miettimään, kuka ja mitä Sarah Reyes olikaan.
|
|
|
|
Post by Robert on Mar 21, 2019 0:05:07 GMT 2
25.3.2019, Hallavassa
Odotin Hallavan kouluvalmennusta ristiriitaisin tunnelmin. Siihen oli useampi syy:
1. Valmennus tulisi kestämään kokonaiset puolitoista tuntia. Miten mun vatsalihakset, reidet ja kädet tulisivat ikinä kestämään niin pitkää rääkkiä? Toisaalta, miten paljon ehtisi tapahtua puolessatoista tunnissa?
2. Dineo Badillo oli mulla ennestään tuntematon valmentaja, ja sen nimi kuulosti siltä, että se voisi todellisuudessa olla kouluratsastukseen suuntautuneen valmentajan sijaan jonkinlainen vyötiäinen jostain animaatiosarjasta. Toisaalta, mitä uutta täysin vieras valmentaja saisi meistä ratsukkona irti? Huomaisiko se jotain, jolle Annet ja Danielit ja muut olivat jo sokeutuneet?
3. Ryhmässä oli peräti kahdeksan osallistujaa. Siis kahdeksan! Vastahan me oltiin Stellan kanssa treenattu kaksin Danielin valmennuksessa!
4. Ryhmässä oli Sarah Reyes. No further comments.
Tummatukka käsitteli juuri vastaanottamaansa kuulokejärjestelmää kuin vanha tekijä siinä missä mä sotkin omani kanssa vaikka olin niin Seppeleessä kuin Saaristossakin käyttänyt No-Shout -systeemejä iät ja ajat. Se hymyili Dineolle lämpimästi, yhtä lämpimästi kuin silloin mullekin, ja mun posket punahtuivat kun muistin sen painiehdotuksen.
Lopulta pungin vastaanottimen housujen ja selkäni väliin enemmän tai vähemmän turhautuneena, ja iskin kuulokkeen korvaani kehottaen Harryn jo liikkeelle. Tamma oli vähän väsyneempi kuin normaalisti, olihan tämä jo kolmas valmennus viikon sisään. Tein mielessäni lupauksen, että puoliverinen saisi ottaa rennommin seuraavat pari päivää ennen viikonlopun valmennusta Sateentallilla.
Luulin ahkeran valmentautumisen terävöittäneen mun fokusta, mutta olin väärässä. Toisen heikosti menneen osakilpailun jälkeen halu voittaa oli ollut kovempi kuin koskaan, mutta ryhmävalmennuksissa katseeni oli muualla kuin Tie Tähtiin -pokaalissa.
“Jaetaan teidät kahdelle pääty-ympyrälle”, Dineo pohdiskeli mun korvaani. “Suokki ja anglo tähän päätyyn, otetaan myös lusitano ja knabe. Puoliveriset pyöriköön toisessa päädyssä.”
Niinpä mä päädyin leikkimään piiriä Sarahin kanssa. Hallavan maneesi oli suuri, muttei liian suuri, ja aina välillä mun ohitse pienelle voltille ravasi pilkkupyllyinen Effi Sarah kyydissään. Sen tuuhea tukka pursuili vallattomasti kypärän alta, ja sen ratsastus näytti yhtä helpolta kuin aina.
Harry ei ottanut taipuakseen, mutta se saattoi johtua mun harhailevasta keskittymisestä ja hapuilevista, katkonaisista avuista.
“Robert, keskity ratsastamaan koko ajan, älä vain anna apua ja jää sitten matkustelemaan”, Dineon ääni sanoi leppoisasti, ja musta tuntui kuin se olisi ollut mun pään sisällä. Purin hampaita yhteen ja tein työtä käskettyä.
“Katse ylös, Robert”, Dineo komensi, mutta en totellut. Oli paljon helpompi keskittyä kun katse ei harhaillut Harryn korvien väliä kauemmas. Kohotin kuitenkin vähän leukaani, ainakin hetkellisesti, ja siihen valmentajakin tyytyi.
Ratasuoritus sujui samassa sumussa, jossain keskittyneen ja harhailevan rajamailla. Harry ei ollut yhtä hyvä ja lennokas kuin yleensä, mutta teki mitä pyydettiin ja esitti jopa raviohjelman ihan tyylikkäästi. Laukka sillä oli tänään tavallista maahansidotumpaa ja sain todella ratsastaa sitä.
Muiden ratojen ajan mä yritin löytää taas sen fokuksen ja flown, mutta meillä taisi olla Harryn kanssa kummallakin valmennuskiintiö tältä rupeamalta täynnä.
“Vouvouvou!—Eihän sattunut?”
Mun katse ampaisi välittömästi radalle ja silmiään irtonaisena pyörittelevään Effiin. Dineon ääni oli huolesta soikea, ja punertavan anglon ratsastaja henkäisi dramaattisesti. Sarah makasi maneesin hiekalla, kyynärpäänsä varassa katse arvatenkin hevostaan hakien. Effi oli lopulta juossut muiden joukkoon, mutta suoraan sen anglon luo ja sen ratsastaja oli tottunein elkein napannut toisen tamman ohjasta kiinni.
Robert sen sijaan usutti Harrya poistumaan heidän odottelualueeltaan, kohti Sarahia. Se ei ollut ihan selvillä vielä siitä, mitä se sitten tekisi, mutta ensireaktio mennä avuksi oli tullut jostain syvältä. Dineolla oli pitkä matka hölkätä päätuomarin paikalta vastakkaisen lyhyen sivun keskeltä, ja Robert katsoi kansalaisvelvollisuukseen laskeutua ratsunsa selästä. Se kyykistyi Sarahin viereen, varoen tummanharmaiden ratsastushousujensa osumista hiekkaan.
“You okay?” se kysyi, mutta toinen ei näyttänyt kovinkaan okeilta. Sarah hengitti kuin se olisi vasta oppinut, mikä keuhkojen funktio on ja miten ne oikeastaan edes toimivat, ja se nyökkäsi, varovaisesti sormiaan liikutellen.
“Ilmat vaan lähti”, Sarah vastasi. Se kuulosti siltä kuin olisi juuri juossut kahdeksantoista maratonia putkeen, tai ainakin suorittanut viisi triathlonia yhtä menoa. Se nousi istuvaan asentoon empien, kuin odottaen milloin joku osa sen kropasta pistäisi vastaan, mutta ilmeisesti kaikki lihakset ja luut olivat toistaiseksi sen kanssa yhtä mieltä.
Se katsoi Robertia omituisen pitkään, ja Robert ei osannut kuin räpäyttää silmiään. Pojan käsi hapuili jossain ilmassa Sarahin selän takana, se kun ei tohtinut koskettaakaan toista. Ele tuntuisi liian läheiseltä, ahdistavan tuttavalliselta ottaen huomioon, että he olivat puhuneet kerran. Harryn ohja onneksi varasi toisen käden niin sen ei tarvinut painia saman ongelman kanssa. Tamma seisoi kiltisti paikoillaan, turpa uteliaana Robertin niskaan hönkäillen.
“Näyttikö edes hyvältä pudotukselta?” Sarah kysyi, ja sen virnistys jäi vain yritykseksi. Poikarukka ei ehtinyt edes vastata Sarahin tunnelmaakeventävään kysymykseen kun sen kulmat kurtistuivat huolesta irvistyksen nähtyään.
“Toi hymy varmaan näytti kauniimmalta sun ajatuksissa”, Robert sanoi merkitsevästi viitaten tuskaiseen ilmeeseen, sitten tytön aiempiin sanoihin pelkästä ilmojen lähdöstä. “Ootko varma?”
“Kiitos”, Sarah hymähti ja pudisti päätään, hymy koristen sen huulia. Ennen kuin se ehti vastata sen enempää, Dineo pinkaisi paikalle ja kyykistyi kaksikon viereen.
“Kaikki okei? Sattuuko mihinkään?”
“Joo, meni ilmat vaan. Auttakaa mut ylös, niin pääsen ratsastamaan radan loppuun”, Sarah sanoi, ja se äänessä oli vahva tahtotila, jota Robert ei uskaltanut lähteä kiistämään. Niinpä se tarjosi Sarahille kättään siinä missä Dineokin, ja ponkaisi ylös. Robert ei ollut varma, mutta siitä tuntui kuin Sarah olisi katsonut sitä hassusti. Onneksi omat saappaankärjet ja niiden tuijottelu olivat hyvää sijaistoimintaa.
“Huimaako?” Dineo kysyi. Sarah empi hetken ja irroitti sitten otteensa, ensin Dineosta, ja sitten Robertista.
“Ei, kiitos avusta”, tyttö sanoi, ja nyökkäyksen kera valmentaja lähti noutamaan kirjavaperseistä tammaa ratsastajalleen.
“Eipä”, Robert mutisi. Sen verran ronskisti se oli tarttunut pojan käsivarteen.
Sarahin kädet liikkuivat hitaasti kun se puisteli hiekkaa vaatteistaan, ja miltei jähmettyivät kun se eteni takkinsa pyyhkimiseen.
“Ei sun oo pakko jatkaa”, Robert sanoi hiljaa. “Ei tää oo mikään Amanda Sokan valmennus.”
Sarah tuhahti. “Mitähän se mahtaa sanoa, kun se kuulee, etten mä jatkanut rataa loppuun? Usko pois, Amanda tietää kaiken.”
Robert ei osannut sanoa mitään. Eihän se oikeasti tuntenut Amandaa, mutta oli se kuullut ja jopa itse ollut vaalean perijättären valmennettavana. Amanda vaikutti periksiantamattomalta, säälimättömältä ja tiukalta, eikä Robertin kaltainen, pieni ja viaton seppeleläinen voinut edes kuvitella miten tähtiryhmä eläisi ja valmentautuisi sellaisen kurin alaisena.
“Kiitos avusta”, Sarah sanoi ja hymyili jälleen ratsunsa selästä Robertille. Naiset, se puhisi mielessään ja ponnisti itsensä takaisin Harryn selkään. Kuolemanhiljaisuus maneesissa kaikkosi, kaikki palautui normaaliksi ja Sarah ratsasti ratansa Dineon vuolaiden kehujen ylistämänä. Robert oli omansa jo ratsastanut, ja Harry sai kävellä omaa tahtiaan kaula pitkänä muiden ratsukoiden joukossa. Sen ratsastajan vatsanpohjaa väänsi ja keuhkoja kiristi kun se mietti: miksi se oli edes laskeutunut satulastaan auttaaksen Sarahia?
Robertin mieleen piirtyi Inkeri, pieni ja kiukkuinen Inkeri. Jotain mystisen Auburnin kartanon mystistä säihkysääri-Sarahia, jolla on aina kiiltävä tukka ja laitetut ripset, se oli sylkenyt suustaan, ja Robert oli etäisesti tunnistanut sen ilmeen sen kasvoilla. Siinä oli ollut jotain samaa kuin vuosia sitten, aina kun Britta oli istuttanut itsensa poikaystävänsä kainaloon tai aina kun Britta oli tarttunut sitä kädestä noin vain.
Sitten voikin sanoa tavistallityttö-Inkerille, ettei se oo koskaan merkannut mitään, ja Robert tunsi sisuskalujensa muljahtavan. Mutta eihän se mennyt niin, se kielsi päänsä sisällä, ei se mennyt niin!
“Kävikö sille Sarahille mitään? Näytti vähän jäykältä sen tippumisen jälkeen”, Jutta jutteli kun se kävi ratsukon rinnalla kohti traileria. Robert oli niin ajatuksissaan, ettei vastannut. Sitä huoletti ja murehdutti, ja vaikka se ei ikinä myöntäisi tätä itselleen, se vähän toivoi, että olisi sittenkin ihan umpihomo. Jutta kopautti Robertin saapasjalkaa: “Haloo, Earth to Robert. Pitäisikö sun mennä vielä kysymään? Ettekö te ole jotain kavereita?”
“Kavereita? Ei”, Robert inahti. Jutta kohautti olkiaan välinpitämättömästi: “Ai, luulin.”
“Miksi sä niin luulit?”
“No kun menit auttamaan sitä sillälailla. Edes se Janna ei mennyt, ja ne on kai samassa tiimissä.”
“Ehkä mä olen vain hyvä ihminen!”
Jutta tirskahti, mutta tarttui silti Harryn ohjiin Robertin laskeuduttua hevosensa selästä. Hoitaja rapsutteli tamman päätä, ja se rentoutui silminnähden, laskien turpansa tytön olkapäätä vasten. Robert katseli kaksikkoa, unohtuneena omaan hetkeensä, ja riisui varoen koulusatulan harmaakorvalta. Se oli hionnut, mutta kiitos klippauksen, se kuivuisi vikkelään.
“Jutta?” poika kutsui trailerin etuosalta. “Viitsitkö laittaa sille villaloimen ja kävelyttää vähän, jos se vaikka kuivuisi? Niin laittaisi sitten kotimatkalle pelkästään ton toisen loimen.”
“Joo”, Jutta nyökkäsi ja riisui hevoselta kankisuitsia. Robert nyökkäsi ja kääntyi kannoillaan, lampsien päättäväisesti läpi loskaisen pihamaan vastapestyt nahkasaappaansa liaten ja sataprosenttisesti ignooraten Jutan huvittuneen huikkauksen: “Meetkö sä katselemaan Auburnin rekkaa?”
Auburn Estaten korea rekka seisoi miltei syrjimmäisessä nurkassa, arvaten mahdollisimman sivussa ja poissa tieltä. Takasilta oli alhaalla, rekan ulkoseinämällä roikkui muutamia riimuja ja naruja milloin missäkin väkäsessä. Sarah niputti suitsia keskittyneesti, ja hätkähti kun Robert puhui rekan nurkalta.
“Kai sä käyt näyttämässä tota lääkärillä?”
Sarah vilkaisi ympärilleen, ja hymyili sitten viekkaasti. “Katsotaan aamulla, että pääsenkö mä sängystä ylös. Päätän sitten.” Se asetteli siistinä nippuna kankisuitset huolellisesti huputetun satulan seuraksi ja sulki luukun ennen kuin tarjosi jakamattoman huomionsa Robertille.
“Mitä jos et pääse ja jumiudut sun sänkyyn lopun elämääsi?” Robert kallisti päätään ja katsahti rekkaan ohimennen. Sieltä kuului tasainen rouske: Effi nautti valmennuksenjälkeisiä eväitään.
“Onneksi se on siinä tapauksessa tosi hyvä sänky. Siihen on ihan mukava jumiutua”, toinen vastasi edelleen hymyillen. Robert hymähti. Hiljaisuus laskeutui kaksikon välille, mutta se ei kestänyt kauaa kunnes viekas pilke ilmestyi auburnilaisen kilpakumppanin silmäkulmaan, ja se astui vähän lähemmäs Robertia kuin varkain.
“Teillä taisi mennä kisat vähän penkin alle?” se kehräsi. “En ehtinyt hirveästi katsoa teidän rataa, kun verryttelin Effiä.”
Poika murahti, danielsusinevamaisesti ympäripyöreän pettyneenä, ja potkaisi loskaa saappaallaan. “Niin, no”, se sanoi. “Paremmin kun viimeksi. Harry ottaa joskus paineita kun poiketaan rutiineista.” Se mietti, olisiko sen nyt täytynyt avautua kirjavasta hevoshistoriastaan. Ehkä se voisi kertoa lapsuudestaan poniratsastajana, tai ensimmäisestä Suomeen muutostaan? Ehkä se voisi kertoa tarinan nimeltään RobertandHarry. Ehkä se voisi... Robert pudisti päätään ja päätti sitä vastaan. Ei sen tarvinut kertoa Sarahille mitään. Mitä se edes tekisi yhdelläkään Robertia koskevalla tiedolla?
“Teillä meni hyvin, as always”, poika hymisi paljastusten sijaan, ja sitten sen silmäkulmaan ilmestyi pieni, ilkikurinen pilke. “Helppoa hyvällä hevosella, innit?”
“Osaan kyllä samaistua rutiineihin kangistuneisiin hevosiin. Effi on siinä suhteessa kyllä kuningatar”, Sarah kertoi, ja sen ilme muuttui huvittuneesta haastavaksi: “Olitko sä juuri samalla tunnilla, jossa se helppo hevonen heitti mut selästään, kun se pelästyi aivastusta?!”
Hymynkare nosti pojan toista suunpieltä. Sarah tönäisi sitä olkapäähän, kivuliaan kuuloisen äännähdyksen siivittämänä, ja Robert antoi kroppansa heilahtaa kevyesti rekkaa vasten eleen voimasta. Tumma softshell otti kuraa itseensä rekan pinnasta. “Niin se kyllä teki”, poika naurahti.
“Aiheutat mulle henkistä ja fyysistä tuskaa sun vähättelylläsi”, tummaverikkö mutisi henkensä alla ja virnisti, katse toisen silmissä.
“Likasit mun takin”, Robert sanoi huvittuneena ja pyyhki käsivarttaan loasta. “Ansaitset kaiken fyysisen ja henkisen tuskan. Vaikka sen fyysisen taisit kyllä aiheuttaa ihan itse.”
“Voi ei, kyllä sua nyt koetellaan”, Sarah pahoitteli vuolaasti, ja Robert uskoi siinä olevan vähän liioittelua. Sitten sen sormet eksyivät osoittamaan vaaleisiin ratsastushousuihin lantionseudulle jumahtanutta hiekkatahraa: “Ainakaan mä en enää ole yksin likainen.”
Robert antoi silmiensä seurata Sarahin eleitä sen lantiolle. Hymynkare piti. “Mä arvasin, että teit tahallasi”, se sanoi viitaten takkiinsa. “Mutta amatöörivirhe. Näin ammattilaiset pukeutuu”, se esitteli omaa, mustanpuhuvaa vaatetustaan.
“Pyh, tylsää. Tosin onneksi sun tammasikin on musta, niin sä sovit sen kanssa hyvin yhteen”, Sarah heitti. Robert kohotti kulmakarvaansa. “Ootko sä värisokea vai dementikko, vai molempia?” se kysyi mahdollisimman vakavana. “Vai kolautitko pääsi?”
Ilkikurinen virne levisi Sarahin kasvoille. “Häiritseekö sua noin paljon, että kutsun sun samppanja-väristä, tummaa hevosta mustaksi? Sanon mä Effiäkin ruunikoksi, vaikka se on ruunikko dominant white.”
Sitten tapahtui jotain kummallista. Sarahin virnistys muuttui: sen valkeat hampaat nappasivat alahuulen otteeseensa, suunpielet iloisesti ylöspäin kaartuneita. Robert katsoi, katsoi punertavaa ihoa valkoisten hampaiden välissä, ja se tunsi punan kohoavan poskilleen.
“Sivistymätöntä”, se hymähti ja katsoi äkkiä muualle. “Mitä Amanda Sokka tuumaisi jos kuulisi? Ehkä mun pitäisi kertoa sille, lennät vielä kisoista.”
“Kerro vaan, jos uskallat puhua sen kanssa”, Sarah tuhahti päätään kallistaen. “Tosin ehkä Amandakin näkisi miten vastustaja yrittää vain keksiä tekosyitä, miksi rankinglistan ykkösenä oleva pitäisi diskata.” Tyttö oli huono peittelemään virnettään, ja Robertin hempesi hymyilemään, enemmän saappaankärjilleen ja niitä peittävälle loskalle kuin Sarahille tosin.
“Niin, taitaa olla aika, hmm, häikäilemättömiä Sokat”, Robert heitti, ja sen vitsissä oli pieni sävy totuutta. Kyllä se oli lukenut, juttuja ja artikkeleita, kuullut huhuja. “Ehkä parempi, etten asetu niiden tielle, muuten tiputaan kummasti rankingin hännille...”
“Fiksu mies”, Sarah kehui jokseenkin huvittuneena. Robert ei sanonut mitään, kunhan tuhahti mieheksi kutsumiselle—oliko se jo sellainen?—ja katsoi Sarahia, ja sen huulet kaartuivat pieneen, vilpittömään huoleen. “Oothan sä oikeasti kunnossa? Ei se näyttänyt kovin sulavalta se sun laskeutuminen.”
“Jalat liikkuu, kädet liikkuu, pää kääntyy ja henki.. no, pihisee edelleen. Enköhän mä selviä. Ehkä parilla mustelmalla?” latino hymyili vinosti ja liikutteli ruumiinosiaan kuin tarkistaakseen niiden toimivuuden. Robert katseli toimitusta hyväntuulisena. “Se varmasti näytti pahemmalta, kuin oli.”
“Kouluratsastajat harvoin tippuu”, poika sanoi ja yritti muistaa milloin oli itse viimeksi tippunut, “niin se jotenkin järkyttää aina enemmän. Kai. Luulisin. Ei me olla mitään turvaliivein vuorattuja kenttäratsastajia kuitenkaan.”
“Mä olen kyllä tippunut viime aikoina aika useastikin”, Sarah vastasi. “Ehkä mä olen extreme-kouluratsastaja sitten.”
Robert hymähti huvittuneena, katsoen toista ratsastajaa alta kulmiensa. Se ei ihan saanut kiinni siitä, mitä Sarah Reyes oli pohjimmiltaan. Mitä se löytäisi huvittuneiden virneiden ja huolettomien hymyjen takaa? Robert kurtisti kulmiaan. Sitten se ryhdistäytyi ja laittoi kädet taskuihinsa. “Mutta ei mulla kai muuta, sitten. Kunhan tulin, umm, tsekkaamaan.”
“No kiitos, tsekkailusta. Yritetään olla ottamatta tavaksi”, Sarah vastasi ja katsoi miltei vaivaannuttavan syvälle silmiin. Robert keinahti vielä kerran Sarahin suuntaan—”Tai ehkä sä olet vain huono.”—ennen kuin se kierähti ympäri virnistäen.
“Nähdään Sateentallilla, Sarah Reyes.”
“Niinhän sä toivoisit!” Sarah nauroi. “Sé que no puedes esperar por eso!”
Robert yritti tavata sanoja Google Kääntäjään kotimatkalla, onnistumatta.
|
|
|
|
Post by Robert on Mar 24, 2019 22:22:30 GMT 2
30.3.2019, Sateentalli Me käveltiin Stellan kanssa Sateentallin lähiympäristössä, jo valmiiksi tallautunutta ratsastuspolkua. Oltiin molemmat hiljaa, ainoa ääni kevään runtelemassa metsämaisemassa oli hevosten kavioiden luoma rahina ja satunnaiset kenkien kilahdukset. Se oli ihan okei, ei meistä kumpikaan tainnut olla erityisen puheliasta sorttia. Stellan kanssa oli mukavaa, mutta eri tavalla kuin esimerkiksi Salman: siinä missä Salma jutusteli mukavia tyhjän tilan täyttääkseen tai ihan vain rehellisestä kiinnostuksesta toista kohtaan, Stella antoi hiljaisuuden olla. Harry ja Pancho vaikuttivat levänneiltä miltei viikon valmentautumistauon jälkeen. Kotona olimme tehneet palauttelevia maastoja ja irrottelevia ratsastuskertoja, mutta ei oltu varsinaisesti treenattu. Harry, vaikka sillä jo vähän ikää olikin ja se oli astunut aikuisen hevosen kenkiin jo vuosia sitten, tuntui edelleen hyötyvän tällaisista jaksoista, joiden aikana se sai miettiä tekemisiään. Aina kevyemmän jakson jälkeen se tuntui paremmalta ja jollain tapaa helpommalta ratsastaa, aivan kuin se olisi itsekseen käsitellyt asioita ja keskittynyt parantamaan suorituskykyään itsenäisesti. Toisin kuin minä. Mun mielessä pyöri lähinnä Sarah ja sen espanjankieliset sanat, joista mä en ollut vieläkään saanut selvää, ja Inkeri, joka oli ottanut uudeksi tavakseen vältellä mua kuin ruttoa. Olin nähnyt sen kerran kaupassa, ja se oli jättänyt puolitäyden korinsa niille sijoilleen ja lähtenyt koko kaupasta, enkä minä miljoonine kylmätuotteineen ollut kehdannut tehdä samaa. "Robert, vähän harhailee nyt", Susanna kailotti keskeltä väistöjen aikana. Mä hätkähdin ja tajusin, että olimme tosiaan karanneet linjalta. Nyökkäsin, otin tukevamman istunnan ja paransin otettani ohjasta. Harry pureskeli kuolainta tyytymättömänä ja ymmärsin sitä: kyllä minäkin olisi niin saatanan tyytymätön, jos mun ratsastajan fokus aaltoilisi in and out ja itse yrittäisin koko ajan parastani. Toisaalta, kyllähän mäkin tavallani yritin parhaani. Tie Tähtiin -kilpailu oli tänä vuonna imaissut mut mukaansa monella tapaa. Olin paitsi innostunut ja motivoitunut valmentautumaan tosissani ja enemmän kuin koskaan aiemmin, niin myös mun ihmissuhteet olivat muuttuneet kisojen myötä. Siinä missä olin erakoitunut tallipaloa seuranneen hiljaisuuden jälkeen, Tie Tähtiin valmennuksineen, kimppakyyteineen ja osakilpailuineen oli pakottanut mua puhumaan taas ihmisille ja olemaan niiden ympäröitävänä. Salman kanssa me oltiin oudolla tavalla lähennytty lukuisten kimppakyytien ja yhteisten valmennus- ja kilpailureissujen myötä, mutta niin myös Stellan, joka kilpaili samalla tasolla, kanssa. Ja tietenkin oli myös Sarah Reyes. Pysäytin Harryn lopputervehdykseen, siististi tasajaloin, ja ajattelin kouluratasuorituksemme menneen ihan hyvin. Kyllä tuollaisen esittäisi kilparadoilla? Mutta valmentajamme Susannapa oli eri mieltä. Se asteli tuomarinpaikaltaan meidän luo ja puhui matalalla, muille asti kantamattomalla äänellä. "Keskittyisit enemmän", se sanoi, ja mun vatsanpohjassa tuntui painavia kiviä, "sun ajatukset selvästi harhailee, ja se näkyy myös ratsastuksessa. Kunnioita kirjaimia ja niille osoitettuja tehtäviä, tehtävät pitää suorittaa juuri silloin kun ne on ohjelmassa on merkitty. Et voi lähteä voltille kolme metriä pyydetyn kohdan jälkeen tai siirtyä keskiraviin viiden metrin siirtymäajalla." Mä nielasin. "Niin", sanoin. "Tyhjennä pääsi ennen radalle ratsastamista", Susanna sanoi. "Se on paras neuvo, mitä voin tähän hätään antaa." 
|
|
|
|
Post by Robert on Mar 24, 2019 22:57:15 GMT 2
7.4.2019, Lehtovaara
Robertista tuntui, että sillä oli yhä silmät ristissä ajomatkasta. Harry ja Bonnie olivat tulleet sujuvasti samalla kopilla, ja me oltiin ajettu Lappiin miltei läpi yö. Pitkän ja tässä kelissä raskaan reissun myötä oltiin sovittu ratsuillemme majapaikka parin kilometrin päässä Lehtovaarasta. Siellä hevoset saisivat levätä kokonaisen päivän ennen itse kilpailuja.
Harry tuntui pirteältä ja verkkaiselta Lehtovaaran pihassa kisapäivän iltapäivällä, mutta Robertilla oli vähän kylmä siinä kyhjöttäessään ratsunsa selässä pelkkä softshell ja jokin onneton toppaliivi kisatakkinsa peittona. Jutta hääräili hevosen ympärillä ja asetteli lampaankarvaisia koulusuojia sen jalkaan.
“Onko ne pakko laittaa?” rutisin. “Mieti miltä ne näyttää verkan jälkeen. Verkka on ulkokentällä, täällä ravassa.”
“Mä ne kuitenkin putsaan”, Jutta vastasi muina miehinä. Robert kohautti olkiaan ja katseli rauhassa ympärilleen. Sarah istui Effinsä selässä kauempana katse tyhjänä, ja se herätti pojan mielenkiinnon. Niinpä se odotti kärsivällisesti, että Jutta sai suojat paikoilleen ja taputti Harryn lautasta hyväksynnän merkiksi. Sitten se ohjasi tammansa kohti toista.
“Ootko unohtanut radan?” se kysyi olleessaan kuuloetäisyydellä. Sarah hätkähti, ja sen tamma peruutti hädissään pari askelta, mikä taas puolestaan sai tytön selässä jännittyneeksi. Se kuitenkin virnisti sanoille.
“Mmh, siitähän sä pitäisit, eikö?” se tokaisi huvittuneena, ja loi yleiskatsauksen Harryyn. Robert hymähti, yhtä lailla huvittuneena, ja pysäytti ratsunsa tuttavallisen mutta turvallisen etäisyyden päähän.
“Mitkä fiilikset?” Sarah kysyi, ja Robertin ryhti vähän lysähti sen rentoutuessa paikoillaan möllöttävän ratsunsa kyydissä.
“Ihan okei, ei mitkään parhaat”, se kohautti olkiaan. Harry ravisti vähän päätään. “Tultiin jo eilen aamusta tohon yhdelle tallille muutaman kilsan päähän. Ajettiin läpi yön Salman kanssa.” Poika haukotteli. “Vähän väsyttää.”
Sarahin suunpieli nousi pieneen hymyyn. “Mmh, tiedän tunteen.” Robert ehti hymyillä toiselta saamalleen myötunnolle, kunnes sen katse eksyi alemmas pitkin Harryn jalkoja: “Kiva suojat.”
“Hoitajan valinta”, poika sanoi irvistämättä. “Se lupasi putsata.” Se nojautui satulan etukaareen, norkoillen siinä. Effi kuopaisi maata kaviollaan kuin protestina, mutta Sarah vain hymähti.
“Ai sulla on oikein oma hoitajakin? Mä sentään joudun tekemään kaiken työn ihan itse”, se kiusasi, mutta Robert ei voinut kuin kohautta kulmiaan minkäs teet -tyyliin. Se halusi ajatella, että Jutta oli enemmänkin kuin hoitaja. Se oli ystävä, ja korvaamaton osa heidän pyhää kolminaisuuttaan: Robert, Harry, Jutta.
“Pitäisikö lähteä maastoja katsomaan? Me ollaan ihan luokan lopussa melkein, mites te?” poika kysäisi.
“Mennään vaan. Paitsi jos sun suunnitelmiin kuuluu eksyttää sun pahin kilpailija Lapin loputtomiin metsiin? Siinä tapauksessa ehkä pitää kieltäytyä. Me startataan viimeisenä. Kai ne säästää parhaan viimeiseksi”, Sarah virnisti.
“Hah, eikö se olisi aika surkea suunnitelma ottaen huomioon, että mäkin olisin siellä sitten eksymässä”, Robert naurahti ja ryhdistäytyi. “Että yhdessä eksytään jos eksytään. Millaiset sun erätaidot on?”
“No voisit sä vaikka ajaa meidät ojaan ja karauttaa Harryllä karkuun, en mä tiedä millainen ihminen sä olet”, Sarah vastasi sama leveä hymy huulillaan, mutta kannusti kuitenkin Effin liikkeelle naurahtaen: “Enköhän mä selviäisi sua pidempään, sehän riittää jo erätaidoiksi? Etkä sitten jätä mua susien armoille, jos Effi heittää mut jorpakkoon!”
Robert hymyili huvittuneena. “En mä.”
Se kehotti Harryn Effin rinnalle, ja tammat kulkivat yllättävän kiltisti vierekkäin. “Mä en tiedä oletko sä kunnolla katsonut tätä mun hevosta, mutta tällä sotanorsulla ei ensinnäkään karauteta karkuun kovin vikkelästi, saatikka sitten jälkiä jättämättä.”
Sitten se piti pienen tauon, kunnes kertoi: “Oltiin syksyllä tallin järjestämällä vaelluksella Inarinjärvellä. Ei oltu siis omilla hevosilla, tai Seppeleen hevosilla, se oli sellainen vaellustalli. Paitsi mä olin ilmoittautunut niin myöhään, ettei mulle riittänyt ratsua, ja ne haki sitten naapuritallilta mulle ratsuhevosen, jonka nimi oli Madame Noir.”
Robert ei pystynyt piilottelemaan hymyään. “Se oli joku työhevosristeytys. Ihan valtava. Se oli ratsuhevonen siksi, että sillä joskus ratsastettiin myös. Matami kantoi mua pitkin Lappia niin huoletta, että mulle ei kyllä kehittynyt minkäänlaisia erämiestaitoja. Notskin sytytin kerran.”
“Olisin voinut haluta nähdä sun ilmeen, kun näit uljaan ratsusi ensimmäistä kertaa”, latino vastasi ja katsahti vierellään kävelevään hevoseen. Robert naurahti, ajatukselle Matamin ja hänen ensikohtaamisesta. Tamma oli kieltämättä tehnyt vaikutuksen, vaikkei ehkä sellaista kuin sen ratsastaja oli odottanut.
“Mä valehtelin sulle silloin Auburnissa”, Sarah sanoi yhtäkkiä. Robert räpäytti silmiään. Valehdellut? Hiljaa poika odotti jatkoa, ja sitä tuli, ja Robert mietti, oliko tämä nyt joku tunteellinen you-share-I-share -hetki. Se ei kuitenkaan sanonut mitään, ei tehnyt asiasta vitsiä.
“Kyllä mä haaveilen omasta hevosesta”, se jatkoi jokseenkin poissaolevana, ehkä haikeana--Robert ei ollut varma, ei tuntenut Sarahia tarpeeksi. “Mä vain pelkään liikaa.”
“Se on ihan ymmärrettävää”, Robert sanoi vähän vaikeasti. “Meillä on ollut lapsesta asti hevoset. Mä olin lapsena kansallisen tason poniratsastaja, ja esteillä, I kid you not, koska äiti halusi niin. Sisko myös.”
Sitten se mietti hetken. “Mikä siinä pelottaa?”
Sarah katsoi Robertia yllättyneenä, mutta virnisti sitten: “Mä olisin kuollut, jos olisin törmännyt suhun poni-ikäisenä. Ainakaan perhe ei saanut puskettua heppatyttöä susta ulos.”
Robert hymyili Sarahille salaperäisenä Harrynsa kyydistä, muttei pukahtanut poniratsastajan menneisyydestään enempää. Pakkohan se oli jotain jättää mielikuvituksenkin varaan. Hiljaisuus sai Sarahin jatkamaan.
“En mä tiedä”, se huokaisi syvään. “Menettäminen kai. Eniten ehkä se hetki, kun pitäisi tehdä se viimeinen päätös. Kuolisin itse ennemmin.”
"Se on vain luonnollista", poika kohautti olkiaan Sarahin huolille. "Meillä on myös koira, ja musta on aika hienoa, että vaikka eläimet ei ole meidän koko elämää täällä, me ollaan kuitenkin niiden koko elämä täällä. On kiva tehdä niiden elämästä hyvää niille."
“Voi miten herkkää”, Sarah kiusoitteli, mutta sävy oli hellempi kuin normaalisti kaksikon kanssakäymisissä. Harry oli kompastua puunjuureen, ja hetkeksi vei Robertin tasapainon. Takaisin satulaan päästyään ja vähän paremmin ohjia käsiinsä kerättyään, poika katsahti taas kanssaratsastajaansa ensin vakavana, sitten viekkaasti hymyillen. “Mutta kyllä mullakin pari kyyneltä pääsi kun myytiin Kärppä, se meidän poni, Briteissä. Mutta mä olinkin ehkä 10-vuotias.”
“Sulavaa”, Sarah kommentoi äkillistä kompastusta, ja vaihtoi sujuvasti puheenaihetta. “Koska sä muutit Englannista Suomeen?” Se piti tauon, ja pukahti sitten sen kysymyksen, jota Robert oli pelännytkin. “Ja miksi?”
"No, siis. Ensimmäisen kerran joskus, umm, ehkä 2009? Jotain sitä luokkaa? Sitten toisen kerran 2015", Robert selvitti. Kamalaa, se ei itsekään ollut enää muistaa. Ensimmäisellä kerralla se ei ollut ollut kovinkaan paha rasti, Suomeen muutto, mutta toisella kerralla se oli tuntunut ja pahasti. Niinpä sen ilme vakavoitui. Vähän vaikeana se korjasi ohjasotettaan, katse tiiviisti satulan etukaaressa.
“Isän työn takia, äiti on aina halunnut pitää perheen lähellä”, se kohautti olkiaan ja hengähti. “Nykyään me ei olla enää, umm, tekemisissä.”
Sarah hiljeni, ja piti katseensa tiukasti horisontissa siintävissä puissa. Robertkaan ei sanonut mitään. Ehkä se oli ylittänyt jonkun maagisen rajan? Oliko joku sääntö, että et voinut puhua vielä tällaisista asioista ihmiselle, jonka olit tavannut ehkä, hmm, kolme kertaa? Varmasti, Robert oli ylittänyt nyt jotain, jota ei olisi saanut.
“Kuulostaa raskaalta.”
Sarahin silmät olivat Robertia vastassa kun se käänsi katseensa toiseen.
"Mhm", Robert myönsi. Se ei tiennyt halusiko se kertoa enempää, avata itseään enempää, joten se pitäytyi vaiti. Sarahillakaan ei tuntunut olevan sen enempää sanottavaa--ehkä aihe herätti siinä jotain ajatuksia?
Enempää poika ei myöskään halunnut pohtia, sillä rasahdusta säpsähtänyt Effi jäi niille sijoilleen Harryn yksinkertaisesti ottaessa pari reippaampaa askelta ja sitten rauhoittuvan takaisin tavanomaiseen käyntiinsä.
Effi sen sijaan ei ottanut asiaa niin lungisti, ja Robert katsoi taakse jäänyttä kaksikkoa olkansa yli. Se pysäytti Harryn, käänsi sen tielle poikittain jos Effi keksisi vaikka yrittää singota eteenpäin.
"All good?" se kysyi vaikka näki, ettei kaikki nyt ollut ihan good. Sarahkin vaikutti ennakoivan jotain pahempaa kuin vain tätä.
Sitten Effi hyppäsi pystyyn.
Robert refleksinomaisesti keräsi Harryn puolipitkiä ohjia lähemmäs itseään, tiukempaan nyrkkiin, ja hevonen hermostui siitä. Ei se mitään hullua tehnyt, mutta kuopaisi maata turhautuneena ja peruutti hätäisesti askeleen jos toisenkin.
Sarah yritti rauhoitella tammaansa--ilmeisesti käytös oli edes ratsastajalle tuttua--ja toimi sen kanssa määrätietoisesti, eikä Robertille tullut niin kovin huonoa omatuntoa kun se vain seiskoskeli kauempana oman, huomattavasti rauhallisemman ratsunsa kyydissä.
Tilanne tuntui jokseenkin rauhoittuvan, ja siinä hetkessä Robertkin huomasi kroppansa jännittyneen kuin automaattisesti. Sekin muisti hengittää kun Sarah myötäsi ohjasta eikä sen hevonen singonnu minnekään.
"Vai sellaista”, poika tuumasi ääneen. “Melkein jäit susien syötäväksi.”
Sitten se vakavoitui: “Haluutko kääntyä takaisin?”
“Vain melkein”, Sarah vastasi puolittainen virne kasvoillaan ja nyökkäsi sitten myöntävästi.
“Mä taidan tulla alas, on vähän sellainen olo, että se lähtee seuraavasta äänestä ja kovaa, jos oon selässä.”
Sitten se jo seisoikin maan kamaralla, operoiden ohjia talutukselle järkevään järjestykseen. Tyttö oli vikkelä sormistaan, ja pian jo katsoi Robertia odottavasti.
“Okei”, Robert totesi ja kehotti ratsunsa kääntymään vielä loputkin matkasta ympäri, turpa kohti tulosuuntaa. Harry talsi Effin rinnalle kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja pysähtyi siihen, kuolaimiaan jauhaen.
“Pitäiskö munkin tulla alas?” se kysyi. “Hinkkasin kyllä saappaita eilen pitkälle yöhön…”
“Paremmassa turvassa sä siellä korkeuksissa olet, jos sudet hyökkää. Mä juoksen takuulla kovempaa, kuin sä”, Sarah virnisti ja katsoi poikaa satulassa alhaalta.
“Niinhän sä luulet”, Robert puhahti samalla kun jo tempaisi itsensä alas satulasta ja maan kamaralle. “Mä harrastin yleisurheilua lukiossa.”
Virne Sarahin kasvoilla ei ottanut laantuakseen.
“Mä juoksin eilen 20 kilometrin lenkin, siitä on vähemmän aikaa, kun sun lukioajastasi”, se taas kiusasi. “Lisätään sekin meidän urheilukilpailuihin, heti painiottelun jälkeen.”
“Eikä lisätä, en mä nyt oikeasti mitään yleisurheilua harrastanut. Tai edes ollut lukiossa”, poika virnisti ja katsahti kävelykumppaniaan huvittuneena. “Kaksoistutkinto ammattikoulussa, ja kortteliliigassa pelasin futista. Palloa voidaan potkia. Taitaa vaan olla vähän tuo välimatka esteenä ellei pistetä pelejä pystyyn valmennuksen jälkeen. Tullaan taas Auburniin huhtikuussa, valmentautumaan.”
Sarah naurahti ääneen Robertin sanoille, mutta kysyi sitten vilpittömän kiinnostuneena mihin ammattiin poika oli valmistunut.
“En kerro”, Robert sanoi kevyesti, miltei lauleskellen. “Ei makeaa mahan täydeltä, Sarah Reyes. You’ve already unlocked level 4, my tragic pony past.”
“Dramaattista”, Sarah voivotteli huvittuneena, vitsaileva sävy äänessään. “Veikkaisin jotain teatteritutkintoa.”
“Ei sellaisia opiskella ammattikoulussa, silly”, Robert hymähti huvittuneena, mutta kaikki rentous katosi sen kropasta kun Sarahin käsi kosketti sen kättä. Se nielaisi, jotenkin vaikeana, vaikka varmasti se oli ollut täysi vahinko--juurihan se kääntyi katsomaan Effiä takanaan, sitten se oli vahingossa koskenut Robertin kättä, ja niin, that’s it.
Robert oli epävarma, tästä ja kaikesta. Kuka oli Sarah Reyes ja ennen kaikkea mitä oli Sarah Reyes Robert Harringtonille?
“Pitää käydä, umm, hakemassa Jutalta kisanumero satulahuopaan, muuten”, poika totesi pienen kurkunselvityksen jälkeen ja kiitti onneaan siitä, että suitsiin kiinnitetty kisanumero oli tällä hetkellä Sarahin silmien ulottumattomissa, onnellisena päätään pitkällä riiputtavan Harryn x-fullin (ja vähän päälle) pään toisella puolella.
Se vilkaisi varovaisesti Sarahia, joka piti katseensa nyt tiukasti edessä siintävässä kisa-alueessa.
“Tsemppiä kisoihin, Robert. Kunhan et ratsasta meitä paremmin”, se sanoi, ja jokin kaksikon välisessä ilmassa oli jo muuttunut. Robert katsahti Sarahia. Se tarrasi tiukemmin Harryn ohjiin kun tamma ei ollut pysähtyä, ja takaperin harmaakorvansa vieressä kävellen se vielä sanoi, “Break a leg, Sarah Reyes”, kunnes käännähti ympäri ja etsi hoitajansa.
Susannan keskity ratsastukseen -neuvo olisi kullanarvoinen näissä kisoissa. Jos siis Robert onnistuisi sitä noudattamaan.
|
|
|
|
Post by Robert on Apr 19, 2019 21:11:41 GMT 2
19.4.2019, Hallava
"Huomaatko nyt kuinka se parani heti kun valmistelit vähän kauemmin?" Aleksi kysyi ja katsoi mua kuin mun olisi pitänyt oivaltaa jotain. Vilkaisin sitä pöllämystyneenä ja mitään vastaamassa jatkoin ratsastustani. Onnekseni mies ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan jatkoi seuraavan ratsukon opastamiseen.
En huomannut Harrysta, mitä olin tehnyt eri lailla. Tai miksi mun olisi pitänyt tehdä jotain eri lailla. Sen sijaan huomasin itsestäni, että mun oli vaikea keskittyä. Harry tuntui muistavan Hallavan, tai sitten mä olin vain niin upoksissa omiin ajatuksiini, etten huomannut sen jännittävän ulkokentällä pyörimistä.
Mun alati heikentyvään keskittymiskykyyn oli kolme potentiaalista syytä.
1) Valmennuksen puute. Ennen toista ja kolmatta osakilpailua oli ollut niin paljon valmennuksia, niin paljon reissaamista pitkin ja poikin, että se oli miltei haitannut itse kilpailuihin valmistautumista. Nyt, ennen neljättä kilpailua, meillä oli yksi valmennus.
"One training session! One, miserable training session", olin puuskahtanut Stellalle edeltävänä päivänä tallilla. Sen kasvoille oli piirtynyt myötätuntoinen hymy, mutta se ei ollut sanonut mitään. Mä en ollut hädin tuskin edes huomannut, niin turhautunut raamieni rikkoutumisesta.
Niin, olinhan ihminen, joka tarvitsi kehykset, joiden sisällä toimia. Ilman kehyksiä, raameja, mä vaan, no, haahuilin. Haahuiltiin yhdessä kentällä, Harry kolmella eri kaviouralla, ja haahuiltiin yhdessä maneesissa, Harry yhdellä ja samalla keskiympyrällä. Mä tarvitsin jonkun käskevän voiman.
"Huono siirtyminen siihen, Robert. Tai siirtyminen oli ihan ookoo, paikka huono. Kouluradalla pisteisiin vaikuttaa sekin, että teetkö tehtävän pyydetyssä kohdassa vai kolme metriä jälkeen", Aleksi sanoi tyytymättömänä. Nappi mun korvassa särähti, kuin muistuttaakseen olemassaolostaan. "Se sun pitäisi tietää jo", valmentaja lisäsi ja keskittyi sitten toiseen ratsukkoon.
2) Piinaava kivi mun kantapään ja saappaan välissä. Ei ehkä niin potentiaalinen, mutta yhtä lailla mainitsemisen arvoinen syy kun otti huomioon, kuinka se hiersi mun ihoa rikki jokaisella nilkan joustolla. What a prick, literally.
3) Sarah Reyes. Ah. Niin.
Kohotin katseena pari kaarta edempänä ratsastavaan latinaan, joka sai huijattua herkkähipiäisen Effinsä näyttämään seesteiseltä kouluhevoselta. Kirjava tamma ravasi tahdikkaasti, nostellen jalkojaan kuin parempikin ratsuhevonen. Tai, no, sellainenhan se oli, mietin. Parempi ratsuhevonen, ja vilkaisin oman ratsuni aasinkorvia.
Mietin, mikä oli alunperin ajanut mut tarttumaan tummaverikön tarjoukseen tallikierroksesta. Kateellisuus, tiedonjano, potentiaali saada jotain selville kilpailijasta? Harry pärskähti tyytymättömänä kun valmistelin siirtymisen huonosti. Aleksi huomautti siitä. Pudistin ajatuksia päästäni, mutta ne eivät suostuneet lähtemään. Miksi olit ensimmäisenä paikalla kun Sarah tippui Effin selästä? Miksi hakeuduit Lapissa sen seuraan? Miksi istuit hotellin aulabaarissa sen pöytään?
En osannut vastata.
Mua pelotti, että Sarah Reyes oli jotenkin keplotellut tiensä liian lähelle. Ja se, se ehkä oli syy mun haparoivaan keskittymiseen.
|
|
|
|
Post by Robert on Apr 27, 2019 21:12:11 GMT 2
28.4.2019, Sateentalli
Sarah pakoili häntä. Se oli varmaa.
Tyttö touhusi harvinaisen kiireisen ja tärkeän näköisenä Auburnin rekalla, eikä Robert saanut silmiään siitä irti. Sen valkoisissa ratsastushousuissa oli pieni, pölyinen jälki reidessä ja kisapaita repsotti sieltä, missä se oli sullottu housujen vyötärön alle.
Neljännen osakilpailun päivästä oli tullut lämpimämpi kuin kukaan oli kilpasarjan alussa osannut edes odottaa. Aurinko porotti lämpimästi Robertin tumman kisatakin selkämykseen, mutta ei ollut varma johtuiko kevyt tuskanhiki kypärän alla siitä vai jostain muusta.
Ratasuoritus oli mennyt kuin sumussa, ja vahvaa sumua oli edelleenkin luvattu Robert Harrington pääkoppaan. Tuntui kuin aivokapasiteetti ei olisi yksinkertaisesti riittänyt vartti sitten tapahtuneen suorituksen käsittelyyn. Loppuverryttelystäkin Jutta oli joutunut kutsumaan Robertin pois.
Se liukui poissaolevana Harryn selästä ja katsoi ohjista kiinnipitelevää Juttaa.
“Jos mä käyn buffassa”, poika sanoi.
“Käy”, Jutta vastasi ja veti molemmat ohjat Harryn korvien yli keräten ne käsiinsä. “Tuo mulle joku sämpylä, jos siellä on! Ja joku suklaapatukka, tai jotain. Ei mitään pullaa. Tai lettuja jos on!”
Robert kurtisti kulmiaan viimeiselle ja mutisi, “Sure.”
Buffetin sijaan seppeleläisen saappaat johdattelivat sen Sateentallin käytävälle, takaseinämän vesipisteelle. Siellä seisoi Sarah, tukka sopivan sekaisin, poissaoleva katse sen juomapulloon valuvassa vedessä. Hevosen ämpäri seisoi sen jalkojen juuressa.
“Hei.”
Sarah säpsähti, ja vesiletku sen kädessä sohaisi ämpärin sijaan sen reunaa. Roiskeet näyttivät tahroilta vaaleilla kisavaatteilla. Tyttö sulki silmänsä ja yhtäkkiä Robert toivoi, että olisi vain antanut sen olla.
“Alright?”
“Hei”, Sarah lopulta vastasi, ja nopean katsahduksen jälkeen keskittyi taas tuijottamaan vedenvalumista. “Yeah, you?” se korahti, ja Robert kallisti päätään, siristäen silmiään juuri sen verran, että toinen saattoi huomata sen epäilevän.
“You know, just because it’s small talk, you don’t have to, like, blatanly lie at my face”, poika vastasi, sanoihinsa nähden hyväntuulisesti ja toinen suunpieli ymmärtäväiseen hymynpuolikkaaseen nykien. Se nojautui olkapäällään läheisen karsinan seinään ja risti käsivartensa.
“I feel like you’re avoiding me”, se sanoi lopulta ja katsoi jalkoihinsa. “I mean, I don’t--tai siis, en tarkoita mitään sillä, eihän me olla mitään best friends for life, mutta musta oli ihan mukavaa kun oli joku, joka ymmärtää kisapaineet ja muuta… I don’t know, ehkä sulla vaan on stressiä, finaalit lähestyy and all, et halua jotain kilpakumppania kärkkymään siihen. I get it. Could’ve mentioned it, though.”
Robert mietti hetken. Sitten se ponkaisi itsensä takaisin päkiöilleen ja antoi käsien uppoutua taskuihinsa. “Puhutaan kisojen jälkeen, I guess? Or?”
Sarahin katse hapuili, mutta lopulta toisen kirkkaat--ne taittuivat ehkä keltaiseen, oranssiin, ruskeaan? Robert ei ollut varma--silmät löysivät siniset silmät.
“En mä sillä..”
Tytön vastaus jäi lyhyeksi. Robert katseli hiljaisena kengänkärkiään. Olisi pitänyt antaa sen vain olla, olisi ehdottomasti pitänyt. Sitten se jatkoikin, yhtäkkiä: “Kaikki on vain nyt, hankalaa, tiedäthän. Sen lisäksi, että kisat stressaa, niin se, mitä tapahtui, oli liikaa. En olisi ikinä saanut antaa tilanteen päästä niin pitkälle.”
Huokaus viimeisteli tytön sanat, ja se sammutti vedentulon. “Sori, mulla on nyt vaan vähän.. hirveä viikko takana.”
“‘m sorry”, Robert pukahti. “It’s not any help, but.” Epämääräistä viittilöintiä käsillä. Sitten se kysyi: “Mitä tapahtui? Ei sun ole pakko kertoa, tietenkään.”
Sarah nosti katseensa takaisin poikaan, ja se haki jotain. Sen silmät liikahtelivat, katse risteili Robertin piirteissä kuin jotain etsien. Poika kallisti vähän päätään, mutta tytöllä ei ollut tarjota vastauksia.
“Ei täällä”, se lopulta sanoi, kun ohi virtasi pieni lauma hevostyttöjä. “Onko sulla aikaa? Jos sua siis oikeasti kiinnostaa tietää.”
Kryptinen. Robert kohotti kulmaansa uteliaasti--tässä ei tainnut olla kyse enää mistään hevosiin liittyvästä. Sen vatsanpohja muljahti ikävästi. Olivatko he nyt sitten ystäviä? Ajatus sai pojan kämmenet hikoamaan, eikä se oikein tiennyt mitä ajatella suhteen äkillisestä syvenemisestä.
“Sure”, se yritti olla kasuaali, vaikka Sarahin kysymys oli saanut aikaan yhtä hulppean reaktion kuin klassinen we need to talk -lausahdus. Poika teki kädellään lead the way -eleen ja valmistautui seuraamaan toista.
Sarah johti, Robert seurasi.
Lopulta toinen pysähtyi tarhan viereen, puiden suomaan varjoon. Sarah vaikutti jännittyneeltä, stressaantuneelta. Niinhän he kaikki olivat, varmasti, mutta tapa, jolla Sarah hieroi otsaansa kuin olisi kertomassa jotain elämää suurempaa, sai pojan rintakehässä jonkin muljahtelemaan.
“Mulla on poikaystävä. Oli. En ole ihan varma enää”, Sarah sanoi, ja vähän aikaa näytti siltä, että ei saanut happea. Robert ei ikinä, kuunaan myöntäisi jos joku kysyisi, mutta jokin sen sisällä meni raiteiltaan. Ei se ollut ajatellut Sarahia--ainakaan tietoisesti, tarkoituksella--niin, mutta ei se voinut kieltääkään etteikö toinen olisi onnistunut livahtamaan pojan ihon alle ja tekemään itselleen oman paikan sinne.
“Meillä on ollut jo pidemmän aikaa selvittämättömiä asioita ja no, lyhyesti kerrottuna, mä olen todella huono selvittämään asioita. Meidän suudelma oli vain viimeinen niitti suhteelle”, Sarah selitti nopeasti, ja katseli metsään niin intensiivisesti, että Robertin katse seurasi automaattisesti perässä. Yhtäkkiä sen katse etsi taas vastauksia pojan kasvoilta, eikä Robert osannut kuin katsoa takaisin, avuttomana. Juuri kun se ajatteli, että sisuskalut eivät voisi olla pahemmin solmussa, ne menivät entistä tiukempaan lukkoon, kuin tukahduttaen elintoiminnot, sammuttaen koko kropan.
“Mun ei todellakaan ollut tarkoitus sotkea sua, tai ketään tähän helvetin sotkuun. Joten anteeksi, kaikesta.”
Robert katsoi Sarahia pää kallellaan, käsivarret löyhästi ristittyinä.
"What?" se korahti, naurahtaen, mutta huvittuneessa naurussa oli vääristynyt sävy. "Mistä sä puhut? Eihän me--I wouldn't do that", ja sen nauru jatkoi, epäuskoisena. Kädet tipahtivat reunustamaan sen kroppaa ja yhtäkkiä oli vaikea seistä siinä ja katsoa Sarahia. Poskia kuumotti. "I mean, I don't mean--Like, I wou--Look."
Robert katsoi saappaankärkiään, sitten sulki silmänsä ja henkäisi, yritti nollata satasta kiitävät aivonsa, ennen kuin katsoi Sarahia uudelleen.
"Mistä sä oikein puhut?"
“Miten niin mistä?” Sarah kurtisti kulmiaan.
Robert empi. Sitten se selvitti vähän kurkkuaan. “Mistä suudelmasta sä puhut?”
Sarah tuijotti takaisin. “Seriously?” se kysyi epäuskoisena, liikahti jokseenkin kiusallisena ja huokaisi. “Sä et muista, että mä suutelin sua Lapissa?”
“You what?” Robert humahti punaiseksi. Se hieroi niskaansa ja piti katseensa maassa. Kurkkuun nousi kova, karvas pala eikä se suostunut enää takaisin nieluun.
“Mä--Me juotiin aika paljon. Hotellilla. Kirkkaita.”
Sarah painoi katseensa maahan ja oli taas käsi otsalla. Jo pelkkä näky sai Robertin stressitasot läpi katon, eikä Sarahin seuraava puheenvuoro niitä juurikaan laskenut.
“No kiva”, se sai sanottua, ja karvas katkeruus sivalsi sen sanojen läpi. “No, se ei silti muuta sitä tosiasiaa, että me todella suudeltiin. Baarissa. Hyvin monen seppeleläisen keskellä. Olipahan ihan hiton hyvät bileet ilmeisesti.”
Pojan suu aukesi, meni kiinni, avautui taas. Se haki katseellaan kiireesti jotain muuta katsottavaa kuin Sarah, mutta hapuili yrityksessään.
“Se oli varmasti kivaa”, Robert huomasi päästävänsä suustaan. “I mean”, se kiirehti korjaamaan ja nipistä nenänvartensa sormien väliin. Sitten se puhui puoliksi käteensä, silmät umpeen rutistettuina: “I bet it was great and I’m sorry to have missed it.”
Sanat tuntuivat kuolemalta, muttei yhtä pahalta kuin seuraavat.
“I’m sorry that you’ve got a guy, too. You didn’t mention him, ever, though. I wouldn’t fuck anyone over like that if I’d, like, known.”
“Yeah. En muista sunkaan kertoneen parisuhdestatustasi missään välissä. Eikä sillä olisi pitänyt olla mitään väliä, sillä mehän ollaan vain kavereita. Jos edes sitä, eihän mulla ole edes sun numeroa”, Sarah naurahti kuivasti. “Kieltämättä aika saavutus suudella kilpakumppania niin, ettei se edes muista sen tapahtuneen. Ikimuistoinen ilta.”
“Well, I mean”, poika aloitti ja irvisti jo valmiisti. “I don’t think I’d go kissing around if I was, you know, in a proper relationship and all.” Se henkäisi ja katsoi taivaan pilviä. “I’m sorry. I’m not trying to, like, blame you. I guess it’s on me. I’m proper fit and all.”
Robert katsahti Sarahia, ilme sekoitus epätoivoa ja pilkistävää huumoria--kai se yritti keventää tunnelmaa, jossa ei ollut tilaa sellaiselle. Tyttö virnisti silti.
“And I did get second place that day. All celebrations were appropriate.”
Se nojasi tarhan aitaan ja katsoi Sarahia empatia kulmakarvoja kurtistaen. “I am sorry, though. Are you guys, like, done done? Because of.. me?”
“Luulen, että ollaan. Mä en ainakaan näe miten me voitaisiin enää jatkaa”, toinen vastasi, ja sekin tuntui Robertista ikävältä. Poika ei ollut varma, miten päin olisi, mitä ajattelisi, miltä kantilta asioita katsoisi. Jos aivokapasiteetti ei ollut riittänyt radan analysointiin, se ei sure as hell riittäisi kaikkeen tähän.
“He kissed someone else too. In front of me, before all hell broke loose. Mutta ei se sun vika ollut, itsehän mä sua suutelin, eikä toisinpäin”, Sarah katsoi Robertia. Ei varmasti tarkoittanut sitä mitenkään pistäväksi, mutta siltä se tuntui. Vähän samalta kuin joku olisi juuri tökännyt veitsen pojan vatsaan. “Et sä kuitenkaan ollut mikään kostoväline, just so you know. The kiss just.. happened, nothing more.”
Kaikki oleellinen tuntui menevän ohi korvien.
“Oh, you did?” se hämmentyi. “Why?”
“I was drunk, you know. You looked cute not dancing on the dancefloor”, tyttö sanoi, suunpielet nykien.
“Oh”, Robert sai sanottua ja tunsi punan hiipivän poskilleen. “I’m not sure I believe in you.”
“Well, if you really were that drunk, you’ll just have to take my word for it, sassenach”, Sarah vastasi hymyillen varovasti.
“I guess”, poika kohautti olkiaan. “But would you fuckin’ stop calling me that, weirds me out.”
Ilmapiiri oli vähän keventynyt sen mahdottomuuden oletuksesta huolimatta, ja Robert huomasi katseensa rauhoittuvan Sarahiin.
“Well”, se tokaisi. “What now?”
“Friends?” toinen kysyi ojentaen kättään, pieni virne huulillaan.
“Sure”, Robert kohautti olkiaan hymyillen ja tarttui tarjottuun käteen. “After all, it was you who snogged me.”
“Piss off”, Sarah naurahti ja henkäisi syvään. Hetken ajan nainen uskoi, että hän selviäisi ehkä yhtenä kappaleena keväästä.
|
|
|
|
Post by Robert on May 11, 2019 19:23:40 GMT 2
7.4.2019, Lehtovaaran kisastartti
Tuijotan päätuomaria Harryn korvien läpi. Se seisoo paikallaan lyhyen sivun keskellä, ja sen rinnuksissa on pieni rusetti. Untuvatakki on pitkä, peittää sen polvet ja saa pellavapäisen naisen näyttämään pienemmältä kuin se on. Salaa olen kateellinen: kisatakki ei erityisemmin pidä lämpöä.
Goosebumps sneak their way up my spine, covering my skin inch by inch. I try to tell ‘em off.
Harry ravaa kauniisti. Se on hento paino kuolaimella, molemmilla, ja tunnen sen jokaisen liikahduksen käsissäni. Hevonen tuntuu ryhdikkäältä - vai ovatko ne vain pianonsoittajan käteni? Epävarmuus kuiskaa korvaani ja yritän puristaa nyrkkejäni pystyyn. Harryn raamit hapertuvat, ja tamma tuntuu kuin miljoonilta kysymysmerkeiltä sormieni lomassa.
“Go on, girl”, kuiskaan. “Good girl.”
She doesn’t reply. She never does. Just bites down, rattle of bit echoing in the quiet arena.
Myötään, myötään ulko-ohjasta, hipaistakseni Harryn kaulaa rohkaisevasti. Epävarmuus sivaltaa sielua: oliko se ulko-ohja, jolla piti myödätä? Vai pitikö juuri ulko-ohjan tuki olla aina? No piti! Minä tiesin tämän! Vai tiesinkö sittenkään? Tiedottomuus saa otteeni heltymään, ja Harry katoaa sormieni välistä. Keskiravi sortuu askel askeleelta.
Uralla kerättäväkseni jää vain palasia siitä, mitä olin pidellyt käsissäni vain diagonaali sitten. Katseeni hapuilee yleisössä. Tusina mitäänsanomattomia kasvoja, mitäänsanomattomin ilmein, suu viivana, silmät viivana. Silmäni sinkoilevat, säntäilevät, etsivät.
What do they see? What are they thinking? Of me, of her, of us?
Katseeni löytää jotain tuttua. Tumman, sotkuisen nutturan, joka pilkistää tusinakasvojen seasta. Sen alla loistavat kasvot, ja katseidemme kohdatessa, kasvot kirkastuvat hymyyn. Jutta nostaa kaksi itse neulottujen tumppujen verhoamaa peukaloa ylös.
I carry on.
|
|
|
|
Post by Robert on May 11, 2019 19:46:42 GMT 2
12.5.2019, Hallava
kirjoitettu yhdessä Alviinan kanssa
Oli After Ridet ja oli Pre Ridet, ja Robert kiitteli itseään, ettei ollut ottanut osaa jälkimmäisiin edellisiltana. Tavallaan sen oli tehnyt mieli: rankingin kärki oli karannut saavuttamattomiin. Oliko enää edes järkeä kilpailla, muuten kuin kisarutiinin keräyksen kannalta? Jutta oli tuohtuneena uhannut lukita kaksikon yhteisen majataloasumuksen oven ellei Robert olisi sängyssään tiukasti vällyjen alla viimeistään kello 22 tekemässä korkeintaan mielikuvaharjoittelua finaaliradastaan. Tavallaan sen pitäisi varmaan kiitellä oikeastaan Juttaa eikä itseään.
Kisa-aamu oli kiirettä ja vilinää täynnä, ja osan kilpakumppaneista näyttäen vähintäänkin tuskastuneilta sieluilta kuoleman portteja kolkuttelemassa, Robertin oli vaikea olla hymyilemättä. Ehkä tiiviin valmennus- ja kilparupeaman päättyminen sai sen poikkeuksellisen hilpeälle tuulelle. Ajatus siitä, että huomenaamulla saisi pakata hevosen viimeistä kertaa hetkeen traileriin ja suunnata kotiin ihan vain olemaan kotona, sai pojan sydämen pakahtumaan.
Se oli aina ollut kotihiiri, ja nyt tuntui kuin se olisi jo unohtanut, miltä tuntui viettää koko sunnuntai Aleksanterin kanssa sohvalla solmussa Fifaa hakaten.
Toisin kuin omistajansa, Harry tuntui olevan hälinässä kuin kotonaan. Vaikka vieras karsina oli aluksi aiheuttanut sille pienimuotoisen slaagin, oli se nopeasti kotiutunut Lasse ja Bonnie naapureinaan. Nytkin se tyynesti rouskutti aamuheiniään, aina välillä vilkuillen avonaisesta oviaukostaan käytävän hässäkkää, eikä häiriintynyt ulos ja sisään ramppaavasta hoitajastaan sitten yhtään.
“Huomenta”, hevosensa suitsia hinkuttava Robert tervehti käytävää pitkin marssivaa Alviinaa. Jutta soi sille hymyn pinteleiden kieputtamisen lomassa, mutta ehkä se tiesi paremmin kuin Robert, ettei suu tiukkana viivana marssivaa mansikkablondia kannattanut härkkiä. Ei sitä kannattaisi edes hyvänä päivänä, saatika sitten tällaisena.
Robert hymyili ja tervehti. Mikä sitä oikein risoi? Alviina Akviliina Herrala ei hymyillyt eikä ymmärtänyt, miksi Robert moikkaili häntä sillä tavalla hyväntuulisesti.
”Hmmhmhm”, oli Alviinan vastine. Tulkitkoon siitä.
“Olitko niissä juhlissa eilen?” Robert kysyi, vilpittömästi. Vahingonilo paras ilo, ja niin edelleen, vaikkeivat he enää samassa luokassa mitelleetkään. Jos Alviina potisi jonkin sortin krapulaa, saisi siitä revittyä edes vähän huumoria.
Metrisääri siristeli silmiään kuin se olisi katsonut suoraan aurinkoon siinä Robertia tiiraillessaan. Sen päätä särki muutenkin, ei tässä tarvittu mitään Robertia enää vihlomaan lisää. Henkinen tuska ja sitä rataa.
”Saatoin olla. Ihme, ettei sua näkynyt. Sähän olet niin nauttinut tallirajat ylittävästä sosialisoimisesta.”
Lause särähti korvaan, mutta Robert yritti pitää coolinsa ja yksinkertaisesti antoi suunpielensä kohota puolikkaaseen hymyyn kun se vilkaisi Alviinaa alta kulmiensa ennen kuin keskittyi taas suitsiinsa.
“Mhm”, Robert tyytyi toteamaan. “Eikö se ole näiden kisojen tarkoitus?”
”Niinpä kai”, Alviina tokaisi melkein kepeästi, mutta ei kuitenkaan. Päänsärky ja aikainen ajankohta tekivät sävystä sittenkin synkän. ”Toiset on toteuttaneet sitä perusteellisemmin kuin toiset.”
Tummat pilvet sykkivät uhkaavasti Robertin ajatusten perällä, ja aurinko pakeni henkensä edestä. Poika laski suitset kädestään ja katsoi Alviinaa.
“Ai, ootko sä löytänyt ystäviä?”
Alviinan naurahdus oli terävä ja kuiva. Kapista kettua muistuttavan tytön mieliala alkoi väsymyksestä piittaamatta kohota hieman.
”En mä ole sellaisia etsinyt. Mä olen kilpaillut”, tyttö hymähti. ”Sulta sen sijaan on tainnut onnistua molemmat. Vai eikö se korkkariminkki olekaan ystävä?”
Muina naisina Alviina venytteli vähän ja tuhahti huvittuneena mielikuvalleen stiletoissaan keikistelevästä mikä-sen-nimi-olikaan-kimulista. Robert sen sijaan, salaa kiitollisena siitä, että sivallusta ei ollut tähdätty pojan lähes onnettomaan kilpailumenestykseen, hymyili puolittain. Ehkä jopa naurahti, korkkariminkille, vähän kalskeasti, mutta kuitenkin.
“Sorry, what?”
”Jos sun täytyy kysyä”, Alviina huoahti, ”sä olet tai tekeydyt tyhmemmäksi kuin miltä näytät.”
Olihan Alviina nähnyt, ja olipa Inkerikin siitä kuullut, ja juoruista elävälle hirvenkoipiselle Alviinalle se oli mitä parhainta polttoainetta.
”Alan kyllä ymmärtää, miksi sä yhä olet vain yhtä luokkaa mua ylempänä”, Alviina vielä tuumasi, ihan viattomasti ja vitsaillen... mutta toivoen, että se pistäisi. Montako vuotta Robert oli kilpaillut ja ollut hevosenomistaja? Eikä se edes kilpaillut vaativaa.
Se riitti.
Robertin hymy katosi, ja se tuijotti hetken suitsia. Se ei tiennyt mitä sanoa, joten ei sanonut mitään. Alviina sen kun hymyili. Se anto hiljaisuuden kasvaa, venyä ja kiemurrella. Ai että miten se mahtoi nauttia. Nautti siitä, ettei kukaan muu viihtynyt tilanteessa. Jutta potkaisi Robertia vaivihkaa sääreen.
“Right”, poika rykäisi. “Korkkariminkki.”
”Nii-in. Vissiin mukava.”
Hetken Alviina harkitsi. Säästelläkö vielä, vai tykittääkö jo kaikilla aseilla?
”Ja kivan moderni, hmm. Tai sellainen… avomielinen”, hän sitten päätyi vihjaamaan vähäsen.
“Arvomielinen?” Robert toisti kysyvästi.
Ei olisi pitänyt, mutta se tarttui syöttiin ja kovaa.
Ja mikä maireus Alviinan kasvoja värittikään! Se alkoi olla sitä mieltä, että aamut olivat sittenkin ihan hyviä vuorokaudenaikoja. Tämä kyseinen aamu nyt ainakin.
”Avo-, ei tosiaankaan arvo. Tai toisaalta, onhan sekin arvo, siis itsenäisyys ja vapaus tai jotakin”, Alviina pohdiskeli tyytyväisenä ääneen. ”Mä ainakin olen ihan tollaisten vapaiden suhteiden kannalla tavallaan. Siis että voi kuljeskella pussailemassa muita jos siltä tuntuu.”
Totta kai Alviina tiesi. Tieto oli parasta valuuttaa. Robertin ja stilettochicsin tanssimiset eivät olleet jääneet siltä huomaamatta, eikä se olisi ollut Alviina Herrala jos se ei olisi suorittanut muikkelista laajamittaista sometutkintaa.
Robert ei katsonut Alviinaa, mutta pyyhkäisi olemattoman pölyhiukkasen suitsien otsapannalta.
“Hm”, se hymähti. “Onko sulla jotain mitä sä haluaisit, Alviina, sanoa?”
Virkistynyt Alviina vaihtoi lennosta taktiikkaansa. Leveästi — joskaan ei lämpimästi — hymyillen tyttö sanoi: ”Musta on ihanaa, kun säkin olet päässyt pussailemaan.”
Niine hyvineen Alviina siirsi huomionsa kisaratsuunsa Lasseen.
“Mäkin?” Robert kyseenalaisti, taas, ja seurasi syöttiä Lassen karsinan ovelle asti. “Miten niin mäkin?”
Alviinan silmienpyöräytyksen saattoi melkein kuulla, vaikka sillä olikin juuri selkä käännettynä Robertiin päin.
”Takerru nyt lillukanvarsiin”, tuo kettu naiseksi jupisi. ”Pointti: kiva, että syntyy tollaisia läheisiä tallienvälisiä suhteita.”
Robert siristi silmiään Alviinan selälle, tuhahti ja palasi takaisin oman ratsunsa karsinaan, missä Jutta muina miehinä selvitteli Harryn vuohiskarvoja. Kolme vetoa pitkin Harryn kylkeä tehtyään Robert kääntyi katsomaan Alviinaa kaltereiden lomasta. “Ja miten niin pussailemaan?”
”Niin ku, tiiätkö, huulet läiskäytetään huulia vastaan. Jestas, kai sä nyt tunnet konseptin?” kuului naapurikarsinasta päivittelyä. Kovaäänistä. ”Näytti ainakin etäältä että sujui käytännössä. Saatoin toki erehtyä.”
“Niin, sitä voi erehtyä jos ei itse tunne kuin teoriaa.”
Alviina nauroi. Kylmänviileästi se kohautti Robertin sanoille olkiaan, koska se itse tiesi riittävän hyvin oman teorian- ja käytännöntuntemuksensa. Tavallaan Alviina paloi halusta paljastaa Robert Harringtonille, että seurusteli, mutta sitten taas haluttomuus luovuttaa tietoja omasta elämästään muiden retosteltavaksi oli vahvempi.
”Niin, vaikka sitten niin. Moneltakos sen ekan luokan pitikään alkaa?”
“En tiedä kun en kilpaile ekoissa luokissa”, Robert vastasi happamasti. Pistävä tuijotus ei tehnyt naarmuakaan entiteettiin nimeltään Alviina Herrala.
Alviina hörähti pahantahtoisesti.
”Ai niin, niinhän se oli, sä olit niitä helpon A:n maestroja jo tässä vaiheessa uraasi”, mimmi oli kehuvinaan, ja sihahti sitten pahansuovan haasteensa: ”Perässä tullaan.”
Piikin ydin: kerran viikossa tuntihevosilla ratsastava Alviina toden totta aikoi vielä edetä helppo B -luokista pidemmälle. Se Robertinkin oli hyvä muistaa. Siinähän sitten tuntisi ylemmyyttä omalla yksityishevosella liihotellessaan.
|
|
|
|
Post by Robert on May 17, 2019 21:22:43 GMT 2
TT-finaalijatkotarina
|
|
|
|
Post by Robert on May 17, 2019 21:24:31 GMT 2
17.5.2019
Yhteistyössä Inkeri & Alviina (pus)
Asioita, joita Robert ei odottanut Tie Tähtiin -kuplansa puhjettua:
1) Seppeleen essentiaalinen loppu.
2) Myytävien tuntihevosten virta.
3) Inkeri.
Jotenkin kaikki kolme konkretisoituivat yhdessä sekunnissa: Robert astui satulahuoneeseen, jossa Inkeri oli keräämässä yhden tuntsarin kamoja kasaan omistajanvaihdosta varten. Kolme oikeaa koukkua, peräjälkeen, suoraan poskiluuhun—tai ainakin siltä se tuntui. Poika horjahti, toikkaroi, ja satulahuoneen ovi löi sitä nilkoille.
“Oh.”
Käärityt pintelit tipahtivat Inkerin käsistä sen hätkähtäessä, ja sen katse oli jo valmiiksi kiukkuinen kun se siirtyi Robertiin.
“Hey”, poika tarjosi epävarmasti. Sen sisuskaluja kuristi taas, mutta nyt se tuntui jo tutulta, miltei lohdullisen turvalliselta.
“No moi”, Inkeri töksäytti kyykistyen lattialle noukkimaan pinteleitä vältellen katsekontaktia Robertin kanssa. Se näytti stressaantuneelta, kireältä, eikä pojan tarvinnut sen kummemmin arvuutella syitä. Ja vaikka suurin syyttävä sormi taisi osoittaa Seppelettä ja tytön työsopimusta, saattoi se vaivihkaa osoittaa myös Robertiin.
“Mites Sarahin kanssa menee?” Inkeri haukahti ja sanat valuivat pojan selkärankaa pitkin kuin kylmä suihku.
“Kenen”, pojalta karkasi harhailevasti. Vahingossa? Tottumuksesta? Se pudisti ajatukset päästään ja käveli reippaasti Harryn satulatelineelle ja nosti koulupenkin paikoilleen. Lippis oli kopsahtaa sen päästä kurotellessa, mutta Robert korjasi sen vikkelästi paikoilleen, väärinpäin as always. “Tai, siis”, se korjasi sanojaankin. “Niin, ei me, ei mitenkään. Ei me… Ei me olla mitään.”
Sanat kirpaisi.
Inkeri ei katsonut Robertia, kunhan kääri vaan pinteliä polveaan vasten. “Aa, silleen kuin mekään ei oltu mitään, okei.”
“Niin”, Robert mutisi. Sitten se huokaisi ja hieroi silmiään niin että lippis kohosi sen otsalta. “No, ei.”
Inkeri nousi ylös, heitti pintelit harjakassiin ja siirtyi kohti satulatelineitä.
“Niin siis ootte vai ette oo? Eipä sillä, ei kai se mulle kuulu. Tai Sarahin poikaystävälle. Olkaa kuin ette oliskaan, pieni jännitys tuo hyvää kipinää!” sehymyili sitten, taputti Robertia olkapäälle ja nousi jakkaralle, kohti satuloita. Robertin ilme vakavoitui. Se katsoi Inkeriä, jokin epätoivoinen pilkahdus silmissään. Ei se halunnut tätä, ei näin.
“C’mon”, se sanoi. “Please.” Eikä se oikeastaan edes tiennyt mitä pliisaili. Ymmärrystä? Armoa? Myötätuntoa? “Ei sillä kai ole poikaystävää”, se jatkoi. “Tai jos oli, en tiennyt, okay?”
Inkeri nosti satulan telineestä, asetti sen alemmas ja kastoi sienen ämpäriin.
“Ihan sama”, se kohautti olkiaan. “Mä en edes tiedä, kumpi teistä on enemmän idiootti. Tiiätkö, mä en yleensä kadu yhtään mitään, mutta nyt ehkä vähän. Tai toisaalta en. Mä pidin sua hyvänä tyyppinä aika monta vuotta, mutta tulipahan sekin todettua vääräksi.”
Inkeri nielaisi, ja Robert sulki silmänsä, nipisti nenänvarttaan. Sitten se katsoi Inkeriä, kuin luovuttaja. “Mitä sä kadut?”
“Varmaan tiedät ihan hyvin”, Inkeri vastasi kryptisesti. Ehkä se ei halunnut kailottaa asiaa ääneen Seppeleessä, jossa seinilläkin oli korvat ja kaiken maailman alviinat vaanivat joka nurkan takana. “Ellet oo jo unohtanut siinä säihkysäärihuumassa.”
Robert kurtisti kulmiaan ja katsoi satulan kanssa tasapainottelevaa Inkeriä. “Ihanko oikeasti kadut?”
“Säkö sitten et?” Inkeri lopetti satulan hinkkaamisen kuin seinään. “Mikä siitä teki sen arvoista, että me käydään tällä hetkellä tätä keskustelua? Voitais olla vaikka pelaamassa Kimbleä yläkerrassa, mutta täällä me tapellaan. Tosi kiva.”
"Sä tappelet mun kanssa", Robert äyskähti. Puolustelevasti, se veti kädet puuskaan rinnalleen, siirsi katseensa satuloihin. "Hyvä, että sä edes katsot muhun päin enää."
“Ihan normaalistiko pitäisi tän kaiken jälkeen olla?” tyttö älähti ja katsoi vieressään olevaa poikaa koko sen ajan edestä mitä ei viime aikoina ollut katsonut. Ja tiukasti tuijottikin, silmät pieninä viiruina ja kulmat kurtussa. “Sä leikit mun tunteilla ihan sata-nolla. Sellanen ei tunnu kivalta, tajuutko?”
Robertin katse kävi Inkerissä, mutta väistyi vaivautuneena.
“I didn’t mean to”, se sanoi hiljaa, juuri kun satulahuoneen ovi narahti.
Siellä seisoi Alviina, ja sen kasvoilta hohkasi vilpitön ilo. Kiukkuiset äänet kun vetivät alviinoita puoleensa kuin juhla-ateriat. Tai ei se varmaan edes ollut varma, oliko todella kuullut kiukkuista keskustelua, mutta kyllä silloin sieti ajelehtia paikalle, kun oli edes epäilys sellaisesta.
“Heissuli vaan! Kiva nähdä, että ootte puheväleissä!” hirvisääri hymyili ah-niin-ystävällisesti.
“Alviina”, Inkeri sihahti hätkähtäen. “Ei me kyllä oikeestaan olla.”
“Please don’t”, karkasi Robertin huulilta pehmeästi.
Alviina oli ajovalot ja Robert oli peura.
”No ette vissiin ainakaan ole asiasta samaa mieltä”, Alviina sanoi ja taikoi hämmästyttävän empaattisen ilmeen kasvoilleen. Sellaisen olen-tässä-teitä-varten-naaman. Pelkkänä korvana.
“Alviina”, Robert miltei henkäisi. Sen ääni oli varovainen, vaikka se haluisikin olla varoittava.
“Oliko sulla jotain?” Inkeri kysyi kärkkäästi Alviinalta, ja se sai pojan hätkähtämään. Ei alviinoita voinut kohdella noin: ne olivat arvaamattomia, ja provosoituessaan (tai innostuessaan provosoimaan) saattoivat tehdä mitä tahansa, yleensä vaarallista. Seppeleen alviina oli vieläpä harvinaisen lajityypillinen sellainen.
Robert tuijotti tiukasti lattiaa edessään. Se sumeni näkökentässä.
”Ai mulla vai? Oliko teillä?” Alviina hymähti. ”Vai vaan Robertilla ja sillä stilettoimuttelijalla?”
Sitten Alviinan nälkäinen katse kääntyi Robertiin. Sen ääni vapisi tiedonjanosta, kun se kallisti päätään ja kysyi:
”Mihin te oikein katositte finaalien jatkoilta?”
Robertin epätoivoinen katse valui Alviinaan, ja sitten Inkeriin kuin joku olisi taittanut siltä niskat.
Inkerin pää kääntyi Robertin suuntaan.
“Siis mikä?? IMUTTELIJA?? Katositte??” se inahti vähintäänkin järkyttyneenä ja tuntui kuin sen näkö oli nyt putki, ja putken toisessa päässä oli vain ja ainoastaan Robert. Avuton, peurana kaksissa ajovaloissa seisova Robert, vailla pakoreittiä.
“Ei me kadottu mihinkään”, Robert inahti takaisin. “Ei kai nyt jatkoilla voi loputtomiin olla——Me lähdettiin, ei yhdessä, en mä siellä ollut koko—”
Se vaikeni.
“Ei meillä ole mitään. Ei sillä, että sillä olisi mitään väliä.”
“Sun mielestä millään ei ole väliä”, Inkeri tuhahti ja piti katseensa tiukasti varpaissaan. “Kaikki on kivaa niin kauan kuin pitäisi ottaa jostain vastuuta.”
“Totta kai on väliä!” Robert kivahti. Sen kädet levisivät puolustusasemista hyökkäykseen. “Mistä vastuusta sä puhut! Mitä vastuuta mun pitää ottaa parista pullosta Coronaa, huh?”
“Kun se oliskin vaan jäänyt siihen Coronaan! Kunpa oltaiskin Coronan jälkeen menty Fleimiin laulamaan karaokeen vaikka Aikuista Naista, sitten pilkun jälkeen sinä omaan kotiis ja minä omaani. Sitten me ei oltais tässä!” Inkeri kivahti. “Enkä mä olis joutunut joka hiton ilta miettimään, miksi mä aina ajattelen susta niin hiton paljon enemmän kuin sä musta. Ikinä.”
“No me ollaan tässä!”
Sanat karkasivat pojan huulilta kuin huutona. Sen jälkeen tuli hiljaisuus. Tappavan painostava hiljaisuus. Robert nosti kädet päänsä päälle, ristikkäin lomittuneet sormet painaen lippistä pojan silmille kun se yritti saada hengityksestään taas kiinni.
“Fuck if I know how”, se miltei kuiskasi. “No use crying over spilled milk.”
If that’s all we are, jäi sanomatta ääneen.
“Ei sitten itketä”, Inkeri puuskahti, nousi ylös ja iski hädin tuskin puhdistamansa satulan takaisin oikealle paikalleen. “Oliko sulla muuta?”
Robert ei voinut estää silmiään pyörähtämästä päänsä pyörittelyn mukana, ja sen katse osui hetkellisestä Alviinaan. Alviinaan, joka oli vaarallisen tyytyväisen näköinen sohintansa lopputulemaan. Se ei sanonut mitään — mikä, jos tunsi Alviina Herralan, oli pelottavampaa kuin mikään mitä se olisi voinut lausua — vaan ikään kuin haihtui tilanteesta. Noin vain. Se tuli, lisäsi polttopuuta ja väistyi takavasemmalle… aina tallin käytävälle saakka.
“Guess not.”
Robertin sanat jäivät leijailemaan satulahuoneeseen vaarallisen päättelemättöminä.
Kolmesta oikeasta koukusta se viimeinen oli K.O.
|
|
|
|
Post by Robert on Jul 25, 2019 2:11:46 GMT 2
24.7.2019
Koska keskiviikkoillat tapasivat olla kosteita niin kauan kuin Robert saattoi Liekkijärven ajoiltaan muistaa, oli se jatkanut perinnettä Mikaelan katoamisesta huolimatta. Kyllä aina joku keskiviikkobisseille lähti, oli se sitten Aleksanteri tai sen parempi puolisko Cella, Inkeri tai, no, niin. Ketä niitä ystäviä sitten lopulta olikaan? Tänään: ei ketään. Niinpä Robert istuu yksin. Sen sormi juoksee ympyrää lasin reunalla, katse seuraten hiljalleen kuplivaa olutta. “Jos sä tulit tänne juomaan niin juo, saatana”, tuttu baarimikko hymähtää. Robert katsoo sitä, ehkä jokin haaste silmissään pilkahtaen, ja nostaa tuopin huulilleen. “Käskystä.” Niinpä se juo yksin. Juo, juo, juo, ja olut valuu sen kurkkuun kuin vettä vain. Vähän kuten kaikki harppauksen otetut edistysaskeleet viimeisten kausien aikana. Sekin valuu, kankkulan kaivoon samaa vauhtia mitä Seppele, tai se mitä siitä oli enää jäljellä, haihtuu olemattomiin. Termi “people person” ei ole ikinä kuvannut Robert Harringtonia. Päinvastoin, se on aina kokenut olevansa erakko, jonkin sortin tunkeilija. Se on aina kokenut, ettei kuulu tänne, tai sinne, tai minne nyt se on sattunutkaan laskeutumaan. Joskus se muistaa lämpimät kahvit ja keskustelut tallin yläkerrassa, liian monta ihmistä liian pienen pöydän ympärillä, sata keskustelua samanaikaisesti ristiin ja rastiin. Joskus se muistaa satunnaisia maastokävelyitä, hetkittäisistä päähänpistoista syntyneitä uimahyppyjä hevosten selästä. Joskus se muistaa tämänkin baarin loossin, johon oli ahtautunut sekalainen ja liian kovaääninen joukko ihmisiä, joita ei yhdistänyt alunperin monikaan muu asia kuin Seppele. Sellaisen kun on kerran kokenut, sellaista voi jäädä helposti kaipaamaan. Mutta, Robert Harrington ei ole “people person” sanan missään merkityksessä. Siksi sen ei sovi ikävöidä ihmisiä, haikailla mennyttä. Ja sitä paitsi, eikö se ole tottunut tähän? Tottunut kerta toisensa jälkeen rakentamaan elämänsä alusta, uudelleen ja uudelleen, kerta toisensa jälkeen. Mutta milloin se oppii, ettei sitä sovi rakentaa muiden varaan? People will let you down.Puhutaan usein, että tummat silmät, ruskea tukka. Robertin katse osuu vaaleisiin silmiin, ruskeaan tukkaan, ja sitä melkein naurattaa ironia: oliko sillä tyyppi? “Shit”, pisamien valtaama poika mumahtaa, “tequilaa? Laita kaks.” Konsta Jortikka oli ensin ollut hauska vitsi. Se harrastaa teatteria ja kalastusta ja uintia ja soittimia, ja sillä on soutuvene, jonka nimi on Sirkka-Liisa, oli saanut tytöt nauramaan. Robert ei ollut varma, missä vaiheessa Konstasta oli tullut kulmakivi sen elämän perustuksiin. Varmasti varkain, huomaamatta: Konsta oli ängennyt itsensä väliin ja tehnyt kotinsa sinne kysymättä. Ehkä siksi oli sattunut poikkeuksellisen paljon kun se oli lähtenyt. Ehkä siksi Robert kokee nyt tarpeelliseksi työntää sen baarin vessan seinää vasten. Konsta on aina ollut raamikkaampi kuin se itse, mutta yhtäkkiä, Robertin katseen alla se vaikuttaa pieneltä. Miten siinä oli käynytkään? Konsta jätti Robertin, Robert jätti Konstan? Kuka niitä muistelee, ajattelee Robert, ja sen sormenpäitä polttaa. Jokaista luuta ja ydintä kihelmöi, eikä se saa pysäytettyä sormiaan kun ne kurottavat kohti tutun päivettynyttä ihoa. Se ei tapahdu kuten elokuvissa (kiireessä, seinää vasten töystäyinä selkinä, vaatteita rutistavina nyrkkeinä, toisiaan kolhivina hampaina), vaan se tapahtuu kuten Robertin kaltaiselta tyypiltä saattaa odottaa (hitaasti, kysyvästi, tunnustelen hentoa kello viiden varjoa, kesähelteistä nihkeää selkää hädin tuskin koskeva käsi). Silti, kuitenkin, se lopulta tapahtuu kuten elokuvissa: Robert herää, Konsta ei; Robert lähtee, Konsta jää. Kauluspaita käsivarrellaan, teeppari aamupäivän auringosta jo hikinen, Robert estää Konstan numeron puhelimestaan. Miksi se on vielä siellä, siihen Robert ei osaa vastata. Eikä siihen, miksi se lähettää seuraavan viestin. 
|
|
|
|
Post by Robert on Aug 28, 2019 18:14:37 GMT 2
30.8.2019, Seppele, viimeisen kerran
Robertin sisällä muljui ikävä tunne. Se haki paikkaansa tiukentuneessa kropassa, luikerteli sisäelinten välissä, kumisteli tyhjää vatsanpohjaa. Yleensä vastaavissa tilanteissa se tunsi kämmentensä hikoavan ja sydämensä tahdin kiihtyvän, mutta tänään ei: poika, tai ehkä se oli jo nuori mies kaikkien näiden vuosien jälkeen, tunsi olonsa vain tyhjäksi kuoreksi.
“Oliko sulla joku suitsipussi näille kangille?” Jutta kysyi.
Sen ääni oli sellainen kuin aina: pehmeä, lämmin, vilpitön. Mutta siinä oli särö, ruma lovi keskellä lausetta, ja sieltä tihkui jotain muuta: surua, pettymystä, jonkin merkittävän loppu.
Sitä tämä todellakin oli: jonkin merkittävän loppu.
Robert katsoi Juttaa.
19-vuotiasta Juttaa, jonka kasvot eivät olleet enää huolettomat eikä hiukset sottaisesti nutturalle kietaistuna. 19-vuotiasta Juttaa, joka etsi vieläkin töitä ja jonka ensimmäinen oma hevonen oli pitänyt lopettaa alkuvuodesta ja jonka hoitohevonen lähtisi toiselle tallille.
15-vuotias Jutta oli neljä vuotta sitten seisonut posket punottaen, hiukset räntäsateesta kosteina Harryn karsinalla. 15-vuotias Jutta, joka oli juuri aloittanut lukion ja joka oli juuri saanut kuulla pääsevänsä ratsastuskoulullaan yksityishevosen hoitajaksi.
“Robert?”
Räpytellen silmiään, Robert havahtui ja nosti laatikkoon viikatun suitsipussukan hoitajalle. Jutta otti sen vastaan, mutta Robert ei päästänyt irti.
“Kai tiedät, että nää vuodet ei olisi ollut mitään ilman sua.”
Tai että me ei edes oltaisi enää tässä ilman sua, jäi sanomatta, mutta se leijui raskaana ilmassa niinkin. Se muistutti rikkoutuneesta jalasta, vaikeista varsa-ajoista, treenien pohjamudista ja ylimmistä huipuista, Jutan kainalosauvoista ja Robertin tummista demoneista.
Jutan katse haki jotain pojan kasvoilta, silmät piirteiden välillä hyppien. Sitten se katsoi alas, tallin satulahuoneeseen levinnyttä tavarakaaosta, ja Robert oli varma, että pian kyyneleitä virtaisi. Ajatus sai sen epämukavaksi jo valmiiksi.
Mutta Jutta kohotti katseena kyynelittä. Sen toinen suunpieli nytkähti vaisuun hymynkaltaiseen, ja se laski kanget kädestään tavaravuoren päälle. Sitten tyttö veti Robertin tiukkaan halaukseen. Se empi hetken, mutta kuten aina: Jutta antoi sille aikansa ja luottamuksensa, ja lopulta kaksikko, team Harry, seisoi keskellä satulahuoneen tavarakaaosta toisiaan rutistaen.
Henki ei meinannut kulkea, mutta ei siksi, että Jutta Wuopion kädet rutistivat Robertin vyötäröä kuin otteen irtoaminen veisi kuolemaan. Ei, henki ei meinainnut kulkea, vain siksi, että Robert Harrington tiesi hetken olevan viimeinen lajiaan.
Sitten team Harry menisi ja kuolisi sukupuuttoon, vaipuisi unholaan vuosien kuluessa, ja lopulta kolmikon neljä yhteistä vuotta Seppeleessä olisi vain pisara valtameressä.
“Kai me nähdään vielä”, Jutta hengitti Robertin solisluuhun.
“Of course.”
Vaikka ne molemmat tiesi, etteivät näkisi kuitenkaan.
Promises like that, they were just that: just promises.
|
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!