Myntin Hoitokirja

[liinak]

16.2.2009 - Lintutiirailua




- Liina K.

[liinak]

17.2.2009 - A-a-a-angst

Äh, heräsin aamulla tosiaankin väärällä jalalla, kun astuin vasemman kantapääni lattialla jostakin kumman syystä töröttävään hakaneulaan. Voi vietävä, kun kantapäähän sattui koko päivän! Aamupalaa syödessäni kaadoin mehut uudelle paidalleni, joka minun piti pistää kouluun ylleni, ei hyvä, sillä vaatekaappini pullottaa tyhjyyttään minkä ehtii, vieläkin vaikka ostin muutaman uuden paidan koristamaan tuota kaapin vilkkuvaa takaseinää.

Mahani murisi koulussa jo ensimmäisen tunnin jälkeen, en ollut saanut mahaani kuin aamulla muroja, jotka jäivät suurimmaksi osaksi syömättä surressani paitaani kohdistuvaa mehutradegiaa. Sain koulussa mahantäytteiksi vain näkkileipää, tämänpäiväinen ananas-maissi-paprika-kanakastike ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta. Onneksi koulun jälkeen pääsin vihdoin rauhoittumaan, nimittäin pääsin tallille!

Astuessani Seppeleen ovesta sisälle, tunsin päiväni kääntyvän vielä siedettäväksi. Onneksi tallin porukka on aina niin iloista, että siitä saa itsekkin piristystä päiväänsä! Kohtasin heti muutaman askeleen käveltyäni Yuffin. Tyttö kantoi luultavimmin Blondin harjoja iloisesti tanssahdellen. Huomasin heti leveän hymyn hänen huulillaan.

"Hei Yuff.." huomautin tytölle, joka oli joko tahallaan tai vain huomaamattaan tallustellut muina miehinä ohitseni.

"Nykyään sitä ei sitten enää moikata, vai?" varmistin iloiselta ohikulkijalta.

"Aai, Mooi!" Yuff vastasi vihdoin silmiään siristellen.
"En nähnyt sua ollenkaan."

"No kyllä sen verran pinta-alaa pitäisi olla, ettei ihan näkymättömyyksiin voi verrata" sanoin katsahtaen tyttöön.

"Nojaahas. Ihan sama miten pinta-alallinen siinä nyt seisoo.." Yuff sanoi edelleen leveästi hymyillen.

"Mikäs sinua nyt noin hymyilyttää? Ei sulla oo voinut olla niin hyvää päivää, että sen takia tollalailla virnuilisit!" sanoin.

"On mulla! Blondi on nyt mammalomalla ja vieroituksen jälkeen minulla on oma kullannuppu itselläni!" Yuff selitti aurinkoisena.

"Onneksi olkoon!" sanoin totisesti iloisena tytön puolesta.

"Siis minkä jälkeen ja mitä?" kysyin pienen hiljaisuuden jälkeen.

"Vieroituksen jälkeen. Ros ei pidä Blondin varsaa itse, joten se on vieroituksen jälkeen minun!" tyttö jatkoi yhä iloisena.

"Aaa! Onnea!" toistin itseäni kuin kaiku.

"Mutta nyt meen katsomaan miten Blondi ja pikkuvauva voi!" Yuff sanoi kiireeltään.

"Juu nähdään.." ehdin mutista ennen kuin katosin itsekkin nurkan taakse.

Vau! Yuff saa oman hevosen. Kumpa minäkin joskus saisin.. En ehtinyt ajatella asiaa sen kauempaa kun sain ovesta otsaani.

"Anteeksi, sattuiko, miten kävi?!" kuulin jonkun sanovan.

"Joo ei tässä mitään.." sanoin pää totaalisen pökerryksissä.

"Sori, mut hyvä ettei mitään käyny, nähään joskus taas!" ovella murhaaja sanoi nopeasti ja häipyi näkökentästäni, ennen kuin ehdin listiä hänet.

Huoh, miksi minulle aina käy näin? Mietin tarkkaan kysymystä, mutten saanut aikaiseksi muodostaa järkevää vastausta. Kaivelin esille Myntin harjat ja suitset. Hmm.. Otin matkaani myös valjaat, sillä treenaisimme tänään ohjasajoa, sen olin päättänyt. En tosin muista milloin.

Myntti oli minua vastassa tarhan portilla. Joko sen takia, että tiesi minun kantavan mukanaki porkkanaa tai sitten ihan silkasta ilosta minun näkemiseni suhteen. Valitsin porkkana-strategian, jota pidin todennäköisempänä vaihtoehtona. Talutin tamman talliin. Eilinen energiapuuska oli kadonnut taivaan tuuliin ja jäljellä oli rehellisesti rauhallinen ja ehkä hieman väsähtänyt hevosen alku. Tallissa harjasin tamman perusteellisesti ja voin vain naurahtaa tamman vipattavalle ylähuulelle, kun se nautti harjauksesta täysin siemauksin. Muistelin hoitotilanteita hoitajaurani alkutaipaleilla, kuinka vaikea Myntin oli nostaa kaviot ja luottaa, että pidän sen pystyssä, kuinka pieni ja haavoittuvainen Myntti silloin oli. Nyt tamma oli kehittynyt hirmuisesti ja sain olla ylpeä siitä!

Muistelmieni keskeltäp pystyin toimimaan, tosin hieman vajanaisesti. Kykenin kuitenkin nostamaan valjaat tamman selkään ja laittamaan viimeisimmätkin soljet suitsista kiinni. Olimme valmiit taas yhteen näyttökoitokseen maneesissa. Siellä olisi muitakin ja saisimme näyttää osaamisemme tai vaihtoehtoisesti munaamisemme. Kumman näyttäisimme, se oli Myntin valittavissa.

Myntti kiersi kuuliaisesti maneesin uraa pitkin minun ohjastaessa sitä takaapäin. Myntti taipui haluamaani suuntaan kevyin avuin ja lähti liikkeelle pienestä maiskutuksesta. Myntti liisi hienossa ravissa ja kaikki olisi ollut satumaisen täydellistä, ellen minä olisi läähättänyt huonon kuntoni johdosta ja hikoillut ihan hemmetisti juostessani suihkukoneen lailla kiitävän Myntin perässä. En saanut ääntä kuivuneesta kurkustani joten pysäyttelin pikkuhiljaa tammaa ohjasavuin. Huohotin huikeaan tahtiin, olin ihan hämmästynyt kuinka huono kunto minulla oli! Keräsin huohottaen ohjia ja lähdin taluttamaan tammaa maneesin ympäri. Tunsin kuinka katseet kerääntyivät yrittäessäni tasaannuttaa hengitystäni rauhallisella kävelyllä. Myntti ymmärsi tilanteen ja antoi taustatukea hirnahtelemalla naisellisesti.

Tallissa hengitykseni oli päässyt jo lähelle normaalia rytmiä. Harjasin Mynttiä pitkin ja rauhallisin vedoin, jottei se tekisi kunnon kannalta minulle mitenkään tiukkaa. Pystyin hengittämään harjauksen jälkeenkin ihan hyvin, Jes! Annoin vielä viimeisetkin porkkananpalaset Myntille ja keräsin kaikki mahdolliset roinat karsinan edestä syliini. Meinasin kumota muutaman tuntilaisen matkalla varustehuoneeseen. Saa nähdä pelästyivätkö he, vai uskaltavatkohan he enää traumoiltaan seuraavaa kertaa astua Seppeleeseen. Voin varmasti helpotukseksi laittaa heille viestiä, jos satun olemaan tallilla, jolloin ei ehkä kannata tulla sisälle..

- Liina K.

[liinak]

15.3.2008 - Ikiteini



Jaakko heti nauroi Myntin satulahuovalle, mutta ihan hyvin tämä huopa sopii Myntin ikiteinin piirteisiin <:

- Liina K.

[Josefiina]

15.3. - Hei tyttö, tutustutaanko?

”Millon ne tulee?”
”Mä en jaksa oottaa...”
”Voi, kun mä pääsisin!”
”Tai mä...”
”Mä oon aika varma et mä pääsen, ku mä oon kyselly Annelta jo kaks viikkoa...”
Seppeleen käytävällä kävi kuhina. Muutoksen tuulet puhalsivat jälleen: Anne oli säväyttänyt sunnuntaipäivää ilmoittamalla hakevansa varsinaista hoitajaa Myntille, sekä apuhoitajia ponipalleroille Pellalle, Pikulle ja Pampulalle. Lisäksi hän oli hämmästyttänyt tallilaiset laittamalla Kallen myyntiin; sympaattinen suokki etsi uutta kotia tilanpuutteen vuoksi.
Anne oli ilmoittanut ottavansa kirjallisia hakemuksia vastaan toimistoonsa, ja olin omaa viedessäni huomannut, että kaikille hoitajapaikoille oli todella tunkua, ja Kallen ostajaehdokkaitakin oli litania.
Niin, minä tosiaan olin hakenut hoitajaksi. Myntin hoitajaksi. Bladen varsa oli kasvanut jo kahden vuoden ikään, ja nyt sille etsiskeltiin toista kaitsijaa. Olin ollut jonkun verran tekemisissä Liinan, tamman ykköshoitajan kanssa, ja tämä oli ollut välillä hätää kärsimässä ylienergisen neidin kanssa. Jokin sähäkässä puoliverisessä oli vedonnut minuun, ja vapaasta hoitajapaikasta kuullessani minun oli ollut yksinkertaisesti pakko ottaa osaa.

Nyt sitten odoteltiin. Hihittävä ja supiseva lauma tallilaisia oli kokoontunut ilmoitustaulun ympärille. Joukkoon kuului myös pikkusiskoni Loviisa. Hän oli ensin aikonut lopettaa kokonaan Seppeleessä ja luopunutkin Pikusta, mutta ikuisena shettisfanina Pampun apuhoitajan virkaa hän ei ollut voinut vastustaa. Katselin, miten sisareni oli kuin sähköiskun saanut kikatellessaan jonkun tuntilaisen kanssa. Loviisaa selvästi hermostutti.
No, okei. Olihan omassa mahanpohjassanikin elämää. Oikeastaan siellä asusti tällä hetkellä pillastunut sonnilauma.

”Hei, se tulee!!”
Kaikkien katseet kääntyivät toimiston ovelle. Sieltä Anne tosiaan saapui, keltaista lappua käsissään pitäen. Kun nainen käveli ilmoitustaululle, en voinut olla huomaamatta mustia renkaita hänen silmiensä ympärillä. Anne raukka. Seppeleen pitäminen oli varmasti stressaavaa. Toivottavasti nainen sallisi itselleen vähän hermolomaa.
”Hiljaisuus!” Anne komensi oitis, kun yli-innokkaat odottelijat parveilivat hänen edessään. Kaikki siirtyivät heti tallinomistajan tieltä. Seurasin pala kurkussa, miten nainen kiinnitti nopeasti lappusensa ilmoitustaululle ja kääntyi sitten katselijoihin päin. ”Jos jollakin on jotain valittamista, olen maksamassa laskuja toimistossa. Kiitos kaikille hakijoille.”
Samalla hetkellä, kun toimiston ovi sulkeutui taas Annen perässä, alkoi joukkohysteria. Kaikki, minä mukaanlukien, rynnivät ilmoitustaululle. En voinut olla virnistämättä nähdessäni, miten Loviisa ähelsi tiensä lapun ääreen ensimmäisenä tehokkaalla kyynerpäätekniikalla – isosiskoonsa tullut.
”Voi ei!” huudahti joku murtuneena luettuaan listan; ”jeeee!” kuului toisaalta riemunkiljahdus. ”Ehkä sitten ensi kerralla”, hihkaisi yksi tällä kertaa osattomaksi jäänyt hakija.
Sydämeni takoi kahtasataa kun tihrustin viimein läpyskäistä. Käsiala oli selkeää ja pyöreää, mutta kesti silti hetken kun tajusin lukemani.

HOITAJAT & KALLEN KOHTALO:
Pampula – Loviisa
Pikku – Ellady
Pella – Keikki
Myntti – Josefiina

Kalle – Nana, pientalli Flien

Pettyneenä käännyin ympäri. Ei voi mitään, Josefiina varmaan sitten ansaitsi paikkansa.
Hei... Josefiina?!?
Palasin takaisin ilmoitustaulun ääreen ja luin Myntin viereen sepostetun nimen muutamaan kertaan. Josefiina, Josefiina, Josefiina. Herranjumala, sehän olin minä! Ja Loviisakin oli saanut Pampunsa!
”Jossu, vähän siistiä!” pikkusiskoni ilmestyi vierelleni. ”Meillä on uudet hoitsuuuuut!”
Hihkaisin ilosta ja pyöritin Lollua pari kertaa ympäri käytävää villin riemuntanssin tahtiin.
”Myntti on mun hoitsu, hoitsu, hoitsu...”, rallattelin ikionnellisena.
”Jossu, lopeta, toi on niiiiin noloa”, Loviisa sihahti ja vilkuili ympärilleen. ”Sä häpäiset mut AI-NA!”

Minun oli ollut pakko käydä rutistamassa kaikki oleskeluhuoneesta löytämäni tyypit, ihan silkasta ilosta. ”Mulla on hoitsu”, toistelin yhä uudelleen ja uudelleen. ”Ihkaoikea, elävä hoitsu.”
”Ja siellä se hoitsu odottaa sua likaisena tarhassaan”, Lynn vinkkasi silmää. ”Liina ei varmaan pääse tänään tallille – kannattaisi laittaa vipinäksi.”
”Joo... mä laitan...”, sopersin maaninen hymy kasvoillani ja sinkosin portaat alakertaan.

”Missä sen karsina on.. Tiia, Eppu, Sentti...” Tuntui että olin kiertänyt jo koko tallin ympäri; vasta sitten hoksasin tarkistaa sen vihoviimeisen karsinan käytävältä. Ja siinähän se komeili, Myhtril Daggerin ikioma asuinsija. Kirpaisi hiukan ohittaa Riinan boksi naapurissa, mutta onnistuin kuittaamaan pahan mielen hymyllä. Riinallahan oli Chao ja Anne, ja minun pitäisi nyt keskittyä Mynttineitiin!
Sen enempiä kikkailematta hain kottarit ja talikon ja tartuin työhön. Myntin karsina olikin iisibiisi ja muistin taas ison tallin edut, kun lantalaan oli ihanan lyhyt matka. En kuitenkaan vaihtaisi Hillan karsinapaikkaa aitasta ikinä, herkkä issikkani ei kestäisi ihmismassoja, ääniä ja hälinää.

Karsina oli pian tiptop-kunnossa; sitten vaan tutustumaan Mynttiin, riimunnaru kourassa. Onneksi törmäsin Jaakkoon heti tallin edessä.
”Moi!” tervehdin ilahtuneesti miestä, johon en ollutkaan törmännyt vähään aikaan. ”Miten menee?”
”Sitä samaa – työtä, työtä ja työtä”, Jaakko huoahti kessu huulessa.
”Mikähän kevätmasennus teitä henkilökuntaa riivaa, kun Annekin on niin uupunut nykyään”, ihmettelin. ”Mulla ois sulle vielä lisäduunia!”
”No anna kun mä arvaan”, Jaakko ähkäisi, ”joku hemmetin pyöröaitausviritelmä kentälle?”
”Beibi, meillä on telepaattinen yhteys”, myhäilin tyytyväisenä. ”Hoituuko?”
”Yes, sir, right away, sir”, Jaakko hymähti ja lähti varaston suuntaan. ”Mä oon valmis kymmenessä minuutissa!”

Olikin toinen juttu etsiä Myntin tarha. Viimein löysin sen mussuttamasta heinää mammansa Bladen ja Katin ihanan hoitsun Seran kanssa. Kukaan näistä tulisista otuksista ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, kun huutelin niitä tarhan portilta. Vasta kun olin noin kahdenkymmenen metrin päässä, sai kädessäni oleva porkkana leidit kiinnostumaan. Ne löntystivät luokseni, Sera edellä muut kaukana pitäen, Myntti sitten Seralle äksyillen ja peränpitäjänä leppoisasti tytärtään turvallaan pökkivä Blade. Katkaisin porkkanan kolmeen osaan; jokainen sai oman palasensa.
Paijasin hetken kaikkia tyttöjä ja ihailin niiden kauniita piirteitä. Eritoten katselin tietenkin Mynttiä. Tuntui uskomattomalta, että se oli nyt vähän minunkin vastuullani. Kaksivuotias oli jalo, siropiirteinen ja selvästi Leidi isolla ällällä. Ensin se vältteli kosketustani, kiersi minut ravissa häntä korkealla ja pärskähteli kaulaansa viskoen, mutta antoi minun lopulta kuljettaa sormiani hentoa kaulaa pitkin.
”Sä olet Myntti hurjan kaunis”, huoahdin hiljaa. ”Kaunis, kaunis tyttö.”
Myntti korskahti, tottahan se nyt sen tiesi.

Kohta huomasin Jaakon viittovan kentältä, nyt pikatolpista tehty pyöröaitaus oli ok. Nappasin Mynttiä riimusta kiinni ja napsautin riimunnarun lukkoon. Lähdin kulkemaan tytön edellä portille. Se ei olisi halunnut lähteä mukaani, hangoitteli vastaan ja hypähteli, mutta olin ovelampi ja johdatin sen perässäni ottamalla välillä sivuaskeleilla. Portin kanssa oli hankaluuksia mutta lopulta olimme toisella puolella.

Myntin saaminen kentälle oli oma probleemansa. Se tanssahteli, kierteli ja kaarteli. Sain käyttää kaiken tahdonvoimani tamman ohjaamiseen. Sen koko olemus henki epäluottamusta ja -luuloa. Saisin todella työskennellä nuoren hevosen kanssa, ennenkuin yhteistyömme orastaisikaan.
Pyöröaitaukseen Myntti oli helppo huijata. Se ilahtui päästäessäni riimunnarun irti ja lähti oma-aloitteisti poukkoilemaan ympäri aitausta. Pidin tamman vauhdissa. Se yllättyi, ettei sitä pysäytettykään, ja kiisi välillä hurjaa vauhtia. Se pukitteli, hyppi pystyyn, viskoi jalkojaan ja päätään minne sattuu. Välillä se yritti hidastaa – silloin pakotin eleilläni Myntin uudelleen liikkeelle. Olin puolikuollut hiestä kun temperamenttinen tamma viimein käänsi toisen korvansa minuun päin. Helpottuneena annoin sen hidastaa, lopulta pysähtyä; itse käännyin miltei kokonaan poispäin hevosesta, odottaen sen reaktiota. Kesti hetken, kun Myntti nuuski maata, epäröi, pureskeli tilannetta. Lopulta se tallusti rennosti luokseni ja tuuppasi minua kysyvästi olkapäähän. Käännyin hitaasti; suupieleni olivat korvissa silitellessäni ja kehuessani tammaa. Monty Robertsin kehittämä Join-up oli pettämätön!
”Tiedätkö mitä, Mynttiseni – tää voi olla pitkän ystävyyden alku.”
Kuljin kentän portille, Myntin seuratessa vapaana jäljessäni. En kuitenkaan uskaltanut lähteä kuljettamaan sitä irrallaan läpi tallipihan, vaikka Follow-up oli saavutettu.

Vein Myntin takaisin tarhaan ja annoin sen liitää takaisin kavereidensa luokse. Jäin katselemaan hevosia: sillä tavalla oppisin eniten Myntistä. Olin päättänyt, että tämän tamman kohdalla etenisin kaikessa rauhassa, jotta osaisin käsitellä herkkää hevosta oikein. Nuorten eläinten kanssa oli kuitenkin aina riskinsä, ja pienetkin virheet koulutuksessa ja käsittelyssä heijastuisivat helposti Myntin loppuelämään.

Ensin Myntti laidunsi kaikessa rauhassa Bladen ja Seran kanssa, välillä silmäkulmastaan minua vilkuillen. Sitten rupesin vähän häiritsemään sitä; mitä ihmettä toi seisoo ja tuijottaa? Vaivihkaa mustasävyinen tamma lähestyi minua, lopulta tullen luokseni. Tamma kutsui minua leikkiin, härnäsi tuuppien ja tanssien. Nauraen pujahdin aitaukseen ja hellittelin tammaa. Se nypläsi minua huulillaan, välillä testaili näykäten; siitä kielsin oitis. Lapsenmielinen tamma suorastaan lensi ympärilläni. Katsoin lumoutuneena sen ilmavia liikkeitä. Myntti oli ihmeellinen!

Oli jo hämärä, kun hyvästelin Myntin ja kävin vielä tsekkaamassa, oliko Hillani kondiksessa. Issikkatamma oli jo vähän selviämässä samana päivänä sattuneen maasto-onnettomuuden järkytyksestä ja tervehti minua iloisesti, iloisesti Hilla-asteikolla siis.
Tyytyväisenä soitin kyydin kotiin. Päivä tallilla oli ollut unohtumaton, sekä Hillan kanssa kokemani osalta että uuden hoitsun tapaamiselta. Kaikkea se Seppele toikin mukanaan!

[Josefiina]

22.3. - Käden- ja kavionjälkiä

Lapoin riuskoilla kädenotteilla likaisia turpeita Myntin karsinasta. Oli sunnuntaiaamu, ja olin päättänyt hyvittää uudelle hoitohevoselleni saamattomuuteni. Kiireistäni johtuen en ollut päässyt hoitamaan sitä kuluneen viikon aikana kertaakaan. Hittoon koulu! Tuntui, että se vei aikaa kaikelta muulta, oikeasti tärkeältä.

Tallissa oli hiljaista, kello lähenteli vasta puoli yhdeksää. Tuumin itsekseni, että yhdeksän maissa tyyppejä varmaan alkaisi ilmestyä enemmänkin. Tähän mennessä olin törmännyt vain Sastuun, joka oli käynyt heittämässä hevosille aamusapuskat. Olimme vieneet yhdessä myös kaikki kopukat ulos, tänään ne saisivat siis vähän extra-ulkoilua. Olimme jättäneet sisälle yhden uuden mamman, nimittäin Palmikon. Kauan odotettu varsa oli putkahtanut maailmaan eilen ja suloisempaa otusta ei varmasti maa päällään kantanut. Kulorautias kuonopilkulla, oi! Olimme ihailleet Sastun kanssa varsaa aimo tovin, kunnes Palmi ilmaisi haluavansa viettää laatuaikaa kahden lapsukaisensa kanssa. Ymmärsimme Sastun kanssa vihjeen ja jätimme kaksikon omaan rauhaansa. Sitten minä olin aloittanut uutteran operaatio karsinanpuhdistuksen, joka lähenteli loppuaan. Vielä viimeinen lantaläjä kottareihin ja tsädääm, suunta kohti lantalaa.

Käytyäni kippaamassa Myntin tuotokset lantalaan mietin, mitä tamman kanssa tekisin tänään. Luultavasti vain harjailisin ja taluttelisin: tahdoin ensin luoda tammaan hyvän perussuhteen, ennenkuin osallistuisin sen kouluttamiseen.
Nappasin riimunnarun ja lähdin kohti maneesin kupeessa olevaa takatarhaa. Sinne olimme vieneet Riinan, Myntin, Seran ja Bladen. Ilmassa oli hiukan pakkasta, juuri mukavan vilpoisaa, kun tarvoin tarhan portille. Kaunis nelikko, kaksi mustaa ja kaksi vaaleanruskeaa, kaikki siroja, upeita tammoja. Henkäisin ikionnellisena pujahtaessani portin ali. Ihanaa, että olin saanut Myntin hoidettavakseni; oli mahtavaa päästä auttamaan nuorikon koulutuksessa, ja ylipäätään puuhailemaan energisen kolmivuotiaan kanssa.
Koko tammanelikko jauhoi tyytyväisenä heinää, ignooraten minut täysin. Vasta kun rapisuttelin taskussani aina kulkevaa karkkipaperia, ne suorastaan sinkosivat luokseni. Taputtelin jokaista yksitellen, suukottelin ja paijasin. Nämä tytöt olivat kertakaikkisen ihania! Riehakas Riina, mieletön Myntti, sähäkkä Sera ja brilliant Blade. Olisin voinut vaikka syödä ne – kuvainnollisesti siis – kun ne parveilivat ympärilläni hengitykset huuruten.
”Ihania ootte tietty kaikki, mutta mä kaipaisin vaan tätä neitiä”, ilmoitin ja tartuin salamannopeasti Myntin riimuun, ennenkuin tyttö ehti livistää. Sepä ei halunnutkaan mukaani! Ehdin juuri napsauttaa riimunnarun kiinni tammuskan riimuun, kun se otti komean sivuloikan sivulle. Kiljahdin, kun käteni revähti kipeästi ja lysähdin maahan.
”Nyt muuten et pirulainen karkaa”, rähähdin ja pitelin silmät sirrissä riimunnarusta kiinni. Myntti lähti häntä koholla juoksemaan lennokkaassa ravissa, minun raahautuessa perässä maata pitkin. Blade, Sera ja Riina katsoivat menoamme tyrmistyneinä. En päässyt ylös, mutta en myöskään halunnut päästää irti. Niinpä roikuin mukana kunnes tajusin tilanteen koomisuuden ja purskahdin räkänauruun. Riimunnaru kirposi otteestani kun käkätin kaksinkerroin. Myntti juoksi vähän matkaa, pysähtyi sitten hämmästyneenä ja jäi seisomaan paikalleen. Minä hihitin vedet silmissä, onko hassumpaa nähty! Ah-niin-uskottava heppatyttö raahautumassa kolmivuotiaan hoitoheppansa perässä... Aina, kun naurunpuuska oli ohi, ehdin juuri hengähtää kun uusi alkoi.
Mynttiä käytökseni ihmetytti. Hiljakseen se hiippaili luokseni, puhaltaen lopulta naamalleni lämmintä illmaa kummastellen: ootsä ny iha terve?
”Ha-haa!” Tartuin äkkiä riimunnaruun ja pongahdin ylös. Myntti yritti taas lähteä viemään minua, mutta otteeni piti ja talutin tamman portille. Matka tallille sujui suhtkoht ongelmitta, olin nyt valppaana enkä päästänyt Mynttiä niskan päälle.

”No huomenta Josefiina!” Havahduin Annen ääneen sitoessani Mynttiä tallikäytävälle. Tamma steppaili edestakaisin ja hirnahteli, mutta rauhoittui kun kuuli Palmin vastaavan ihan läheltä karsinastaan.
”Huomenta huomenta”, vastasin Annelle hymyillen ja silitin hellästi Myntin turpaa. ”Ja kiitos vielä tästä otuksesta. Upea tyttö se on.”
”Juu, on se”, Anne totesi rauhalliseen tyyliinsä. ”Mutta missä ihmeessä sä olet kierinyt? Kato vaatteitas, lapsi hyvä!”
Vilkaisin alaspäin ja huomasin, että takkini oli vesimärkä ja kurainen; lumi oli alkanut jo hiukan sulaa tarhasta. Räjähdin taas hysteeriseen hekotukseen ja kesti kauan, ennenkuin pystyin sepostamaan Annelle koko jutun. Nainen tuijotti minua epäuskoisesti, mutta vakuutettuani että episodi oli ihan totta, purskahti hän sydämelliseen nauruun.
”Voi taivas teidän tallityttöjen kanssa... hei muuten. Käypä katsomassa ilmoitustaulu, kun ehdit. Ei kovin kivoja uutisia”, tallinomistaja vakavoitui sitten.
”Apua, sä potkit mut ja Hillan pihalle?!” säikähdin heti.
”Ei, ei”, Anne virnisti. Sitten hän jatkoi totisena: ”Mutta yksi yksäripaikka menee.”
”Oikeestiko?”
Anne nyökkäsi. ”Minä en halua pitää täällä hevosia seisomassa. Päätökseni aiheuttaa varmasti paljon närää, mutta minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa. Noh, paperihommat odottavat, nähdään taas!”
Moikkasin Annen miettien kuumeisesti, kuka yksäreistä joutui lähtemään tallista. Riina? Ei, ei. Sikke? No ei todellakaan. Leevi? Pyh ja pah. Rensu? Sitä en uskonut.
Hetkinen... Bert?
Kävin pikaisesti tarkistamassa asian. Kyllä, Bert lähtisi. Nielaisin äänekkäästi ja läimäytin käden otsalleni. Ensimmäinen ajatukseni oli, miten Pipsa selviäisi; Pipsa, joka oli hoitanut Perttua niin kauan ja niin sydämensä kanssa.
Saman tien Anne ilmoitti tiedotteessaan, että Bertin tilalle tulisi Seppeleen Kamuliini, Seppeleen kasvatti. Johanna, Bertin ja Kamuliinin omistaja, ei kuulemma ollut täyttänyt sovittuja ehtoja.
Suuni tuntui kuivalta kuin Sahara, kun hain Myntin harjapakin. Mietin kuumeisesti, miten Pipsa asiasta selviäisi. Olihan hänellä Pampu ja Sikke, mutta silti...
Yritin unohtaa murheet ja keskittyä Mynttiin. Tamma oli hellyyttävä: se ihan selvästi huomasi pahan mieleni ja halusi tietää, mistä kiikasti. Se pukki ja tökki minua lämpimällä turvallaan. Lisäksi Myntti oli oikein innokas avustajani hoitamisessaan: se tunki päätänsä joka väliin. En voinut kuin hymyillä tuoreen hoitsuni hölmöilylle ja kiertää käteni sen kaulan ympärille.
”Myntti, lupaatko ettet sä ikinä lähde täältä?”
Myntti ravisti harjaansa; ei se lähtisi, ei varmasti. Olihan Seppele sen koti, ja ajan myötä neitosesta tulisi varmasti oiva tuntsari kokeneille ratsastajille.

Neljänkymmenen minuutin päästä olin harjannut Myntin korvantaustoista vuohiskarvoihin. Sen lisäksi olin selvittänyt sen harjan ja yrittänyt aukoa hännän solmuja: siitä tosin diivamainen teini ei pitänyt, vaan heilautteli häntäänsä jatkuvasti ja askelsi levottomana. Olin kuitenkin tyytyväinen Myntin käytökseen, tammahan osasi olla ihan fiksu kun sille päälle sattui.

Hellin Mynttiä hetken, rapsuttelin sen säkää ja harjanjuurta. Myntsi nautti selvästi käsittelystä ja osallistui aktiivisesti siihen itsekin, yrittäen kyhnyttää minua huulillaan. Välillä se melkein kalautti hampaansa käteeni. En voinut olla antamatta prinsessalleni pusua sen tummalle turvalle.
”Sä olet Myntti aivan henkeäsalpaava heppa, tiesitkö?”

Lopulta vein Myntin tarhaan takaisin; ensi kerralla voisin vaikka Liinan avustuksella jo oikeasti tehdä jotain. Vielä ennen kuin annoin Myntin kirmata vapauteen, tartuin molemmilla käsilläni sen päähän ja kuiskasin hevoselle hellästi: ”Myntti – jos sä annat mun jättää kädenjälkeni sun sydämeen, mä annan sun kavionjälkien jäädä mun mieleen. Deal?”
Myntti hirnahti, heilautti päätään ja ravasi ilmavin askelein tarhakavereidensa luokse. Kun olin portilla, se kääntyi vielä ja katsoi minua hetken intensiivisesti. Sydämessäni läikähti, Myntti oli todella painanut kavionjälkensä sisälleni.

[liinak]

pistän jo huomisen, koska huomenna en ehdi koneelle :ss

23.3.2009 - Aina toka kerta



noustiin nyt selkään ekaa kertaa ja Myntti oli aluksi hieman hermona, loppujen lopuksi sai kunnon taputuksesta hienosta suorituksesta!

[Anne]

Spesiaali palkinto Elkulle ja Liinalle. Elkku ja Eppu olivat juuri lopettelemassa treeniä kentällä, kun Liina ja Myntti tulivat sinne satula-harjoituksia tekemään. Myntti yritti heti tehdä tuttavuutta Eppu-herran kanssa, mutta Eppua ei kiinnostanut.

Inspiraation voimalla syntynyt nopeaakin nopeampi piirros =D

[liinak]

oi Anne! Kuva on hiiieno! <3

31.3.2009 - Hiljainen hetki


Vietimme Myntin kanssa hiljaista hetkeä luonnon helmassa, tällä kertaa ihan iloinen hiljainen hetki, kukaan ei ole kuollut ja kuolleita ei muistella, siis iloinen ja toodelle lyhyt hiljainen hetki :'D

[liinak]

2.4.2009 - Onnistujaiset

Istahdin lattialle sohvien ollessa varatut ja kaikki mahdolliset istumapaikat, kuten pöydät ja toisten sylit olivat tungettu täyteen ihmisiä. Huoh, ärsyttää olla aina viimeinen paikalla ja saada D-luokan istumapaikka. Kuuntelimme kaikki jännittyneenä, mitä kerrottavaa Jossulla tällä kertaa meille olisi. Hänhän oli nyt Seppeleen uusi käskyttäjä, joten kuuntelimme kuuliaisesti, mitä kerrottavaa hänellä olisi..

"Jos olette huomanneet, tallille on tullut uusi henkilö hoitajien joukkoon, toivottavasti siis innokkaiden hoitajien joukkoon.." Jossu sanoi katsoen meitä aktiivisia ja vähemmän aktiivisempia hoitajia mietteliäästi.
"Tässä on Sini, hän on Tiian uusi hoitaja, ottakaa hänet yhtä hyvin vastaan, kuin kaikki muutkin on otettu. Sinihän on tuttu Seppeleen tunneilta.." Jossu ehti sanoa, mutta hänen äänensä peitti hoitajien innokas kysely Sinin ratsastuskokemuksesta ja hevosystävistä. Joku hiljainen saattoi kuulla Jossun huokaavan.

Peräännyin hoitajalössistä ulos täpötäydestä huoneesta. Onneksi ja vielä kerran onneksi olin hakenut Myntin harjat valmiiksi karsinan eteen, jottei minun tarvitsisi tunkea hoitajatiiviiseen huoneeseen kyynärpäät ojossa hakemaan varusteita. Tervehdin tammaa ja kuvittelin, että se oli taas kasvanut korkeutta! Mietin, kuinkakohan iso tästä neidistä mahtaisi tulla, toivottavasti ei liian pitkää minun korkeuteeni verrattuna, olenhan toki mahtava pituusihme. Myntti kaiveli taskujani herkkujen toivossa, heristin tammalle sormea, jolloin se meinasi haukata siitäkin palasen. Naurahdin, vaikka minun ehkä olisi pitänyt olla tiukkistäti ja kieltää moinen napsiminen kokonaan!

Harjasin Myntin paksua talvikarvaa pyörivin ja voimakkain liikkein kumisualla. Kuten yleensä, Myntinkin villava talvikarva ropisi irtokarvasateena karsinan pohjalle ja sitä ei voi sanoin kuvailla, kuinka paljon neiti nautti karvojen irrotuksesta! Ylähuuli törröttäen ja alahuuli roikkuen Myntti kerjäsi lisää rapsutuksia, kun olin vihdoin saanut omasta mielestäni edes muutaman karvan irti valtavasta karvapehkosta. Mittailin tammaa päästä varpaisiin, vai pitäisikö sanoa turvasta kavioihin? Voisi luulla, että Myntti tarkkaili minua aivan samoin.

Rankka selkäännousutreeni jatkui ja olin pyytänyt Josefiinan avukseni Myntin koulutuksen puuskuttaen höyryjunan tavoin eteenpäin. Talutin Myntin varusteihin puettuna kentälle ja siellä Josefiina jo odotti täristen saapumistamme. Hän oli ilmeisesti aivan jääpuikko. Josefiina painoi kypärän päähänsä ja sulki kypäräremmin. Olimme valmiita ennenkuulumattomaan koitokseen. Menin Myntin toiselle puolelle tueksi ja Josefiina otti jakkaran selkäännousua varten. Hän painoi jalustinta ja satulaa ja testaili Myntin reaktiota selkäännousuun. Myntti seisoi jo tottuneesti paikoillaan ja ei kummastellut Josefiinan koikkelua sen kyljellä. Vihdoin Josefiina asetteli jalkansa jalustimeen ja ponnisti kevyesti puoliverisen selkään. Myntti seisoi tyynen rauhallisena ja sai kehut meiltä molemmilta. Maiskutin ja Josefiina tehosti liikkellelähtöä pohjeavuilla. Myntti viskaisi päätään, mutta lähti hieman vastahakoisesti kävelemään perässäni. Josefiina istui selässä kuin vilipytty, kokeneena ja taitavana. Kävelimme pienen matkan, pysähdyimme ja kiitimme neitiä hienosta työstä. Josefiina laskeutui alas selästä.

"Olette tehneet paljon kyllä töitä!" Josefiina kehui meitä kahta uurastajaa.
"Joo, paljon ollaan harjoiteltu ja se alkaakin näköjään tuottaa tulosta.." sanoin ylpeänä työkumppanistani.

Josefiina kiitti, kun sai kokeilla tammaa ensimmäistä kertaa selästä ja lähti käsiään puhallellen kohti tallia. Kävelytin Mynttiä vielä kentällä hetken, kunnes suuntasimme kohti tallia. Kuten arvelinkin, Mynttiä harjatessa sain samanlaisen karvapesun, kuin ennen työskentelyäkin. Mietin vielä, miten näistä karvoista pääsisi eroon! Onneksi Myntti oli sentään tumma, katsoin Sastun perään, kun hän asteli ulos Antun karsinasta yltäpäältä valkoisessa talvivillassa. Harjasin Myntin oikein hyvin ja harjailin hieman käytävää, jonka olimme kurastaneet kentältä tullessamme. Kahmin sylini täyteen Myntin varusteita ja vein ne paikoilleen. Lorvin hetken tallissa, kunnes vanhempani tulivat hakemaan.. Odotin niin kovin kesää, jotta pääsisin tallille pyörällä, asuimmehan pyöräilymatkan päässä unelmatallista, Seppeleestä.

- Liina K.

[liinak]

3.4.2009 - Liikuntatunti



Selässä pitäs olla Josefiina, mutta ei iha onnistunut miten olisin halunnut.. Minä siis talutan ja Josefiina auttaa minua Myntin koulutuksessa, että saadaan tammasta hieno tuntipolle, vai mitä hänestä nyt on tulossa..

Tammusta tulee toivottavasti kilpa/näytteluhepska. Ja varsuliineja on luvassa.. joskus. ~Anne

[liinak]

anne, vau, myntin tulevaisuus kuulostaa kyllä oikein hienolta! (:

10.4.2009 - Keväiset rinnanröyhistelyt



Huh, vihdoinkin joku kuva, johon on jaksettu oikeasti panostaa. Piirrustusjälki vähän erilainen kuin noissa aikaisemmissa kuvissa ja kyllä tätä väänsinkin kaauaan ((: en tiedä näyttääkö siltä annen kuviin verratessa, mutta itse olen oikein tyytyväinen <<:

[liinak]

11.4.2009 - Aina on kääntöpuoli, joskus jopa kaksi



Huhhuh, tätä onkin sitten koko yö ja päivä ja eilinenkin väännetty.. ihan kivahan siitä tuli ja oli pakko päästä kokeilemaan tällaistakin tyyliä, tälläistä varjoilla leikkimistä.. Lihakset nyt on valahdellut minen sattuu, hevosen lihaksisto ei ole vahvin tietoalueeni, jotenka on millainen on, mutta toivottavasti ketään ei nyt niin paljon se häiritse! :'DD

[liinak]

12.4.2009 - I'm So Proud of You



sori kun olen hoidellut vain kuvilla, kirjoittelen taas tarinoita jatkossa (:

[liinak]

13.4.2009 - Näytön paikka



tuon katselijan pitäisi olla anne, joka tarkkailee meidän harjoittelua kentän laidalla.. Kesäinen kuva tuli, vaikkei vielä ole edes ruohokaan nuin vihreää (; Seuraavalla kerralla tulee tarina, mutta tämä kuva kun nyt oli tälläinen piirrustusinspis päällä ((;

[Josefiina]

Psst! Ihana uusi (pää)kuva Myntillä!

13.4. - Känkkäränkkä inkkumolina rimppakinttu

Hyräilen sydän pakahtumaisillaan pyörähdellessäni aittatarhalle.
Kello on vasta kahdeksan – vasta siihen nähden, että saisin nukkua viikonloppuisin ihan rauhassa ainakin yhdeksään – mutta en voi pitää itseäni poissa tallilta. Liekkijärven Ratsastajien ensimmäiset seurakilpailut on nyt käyty Seppeleen maneesilla ja en voisi olla tyytyväisempi tuloksiimme Hillan kanssa: ensin kolmas ja sitten neljäs sija! Molemmilla kerroilla vielä täysin ilman virhepisteitä.
”Hiiimpsuuuu, Taaaaigaaaa, Peeeelllllaaaa!”
Ponikolmikko kääntää laiskasti päänsä minua kohden. Ne tuijottavat minua aikansa, sitten Pella ja Taiga jatkavat syömistä mutta Hilda miettii vielä. Sitten se lähtee arastellen luokseni.
”Hieeeno tyttö, hyyyyvä tyttö. Maailman paras tyttö”, sopotan tammalle ja sivelen sen päätä. Tarjoan samalla issikalle porkkanan, jonka onnistun kaivelemaan taskustani.
”Meillä meni ihan sikahyvin, eiks mennytkin?” Suukotan pörröistä turpaa. ”Vaikka sä vähän panikoitkin, kolmas sija on jotain ihan uskomatonta meille ja nelosiksi tuleminenkin superhienoa.”
Puhuessani nypin Himpsusta samalla isoja karvatöyhtöjä – paksuturkkinen heppa on alkanut vaihtaa kesäkarvaan, ja talviturkkia lähtee sanoinkuvaamaton määrä.
Hilla pärskähtää ja ravistaa itseään – tuhannet irtokarvat leijailevat vastapestylle tuulitakilleni. Huokaisen. Tätä se elämä hevosten keskellä on.
”Noniin mussu, vietä hauska päivä tarhassa, jooko? Tänään sä saatkin olla laiskalla, kun viikonloppu oli aika tiukka.” Taputan vielä harmahtavan ponskini kaulaa ja annan sen sitten palata kavereidensa luokse.

Ilma on suhteellisen lämmin, mutta taivas on tiukasti pilvessä. Huokaisten potkin lossuuntunutta lunta edestäni talsiessani isoon talliin. Kevät on sinällään ihan jees, mutta en kestä sen ailahtelevaisuutta. Miksi ensin on ihanan kesäisiä, lämpimiä päiviä ja sitten sataa lisää lunta?! Aina ei mee nallekarkit tasan, huoahdan mielessäni napatessani satulahuoneesta riimunnarun. Tänään on taas pitkästä aikaa aika hoitaa Myntti, Annen omistukseen jäänyt puoliveritamma, jonka hoitajana jatkan tallinomistajuudestani huolimatta. Koska tekemistä on enemmän kuin joka sormelle, jää Myntti väkisin vähän taka-alalle. Onneksi sillä on kuitenkin toinenkin hoitaja, Liina, jonka kanssa olemme tutustuneet paremmin ja joka on temperamenttiseen tammaan korviaan myöten rakastunut. Niinpä annan kaksikon viettää enemmän aikaa yhdessä ja tyydyn itse toimimaan vähän niinkuin taustalla.

”Myntti!” kutsun laiduntavaa hevosta pehmeästi. Herkkä, jalo musta vilkaisee minua ylenkatseisesti heiniensä äärestä ja jatkaa syömistään välinpitämättömänä. En voi kuin virnistää. Kaunistelematta: en merkitse Myntille vielä mitään, mutta eiköhän asia muutu, kun vietämme tarpeeksi aikaa yhdessä.
”Tule vaan, tyttö”, maanittelen kaunotarta samalla kun pujahdan portin alta. Riina, jonka kanssa Myntti tarhailee tällä kertaa, tulee oitis haistelemaan minua uteliaana. Silittelen tammaa silmät kosteina, joskus se merkitsi minulle enemmän kuin mikään muu Seppeleessä. Onneksi Riiviö elää onnellista elämää, Chao kouluttaa sitä kun ehtii ja Annekin ratsastelee tammalla.
Kun olen viettänyt Riinan kaulassa pitemmänkin tovin, Myntti tulee uteliaaksi: mitenkäs sen kaveri noin hyvin seurassani viihtyy? Epäröiden tamma lähestyy minua ja liinaharjaista tammaa. Olen kuin en huomaisikaan Mynttiä, juttelen Riiviölle ja paijaan sitä antaumuksella enkä kiinnitä mitään huomiota Mynttiin vaikka se on kosketusetäisyydellä.
Lopulta nuoren hevosen hermo pettää ja se tökkää minua turvallaan vaateliaasti selkään. En välitä, vaan jatkan Riinan rapsuttelua. Myntti tuuppaa uudelleen. En reagoi. Tamma ärsyyntyy ja tunkee minun ja Riiviön väliin: hei, kato mua, mäkin oon täällä!
Nyt annan Myntille sen kaipaamaa huomiota; nauraen rapsutan jo kookkaan tamman säkää ja napsautan nopeasti riimunnarun sen riimuun.
”Nyt lähdetään talliin, jookospookos?”
Lähden reippaasti kävelemään villikon edellä portille. Se seuraa korvat luimussa ja suupielet kireinä, mutta seuraa kuitenkin. Pääsemme helposti livahtamaan portista, Riinaa kun ei sisäänmeno edes kiinnosta ja se jää tyytyväisenä mussuttamaan heiniään.

Vien vastahakoisen Myntin talliin ja sidon sen kahta puolen kiinni. Talli on tyhjillään, joten tamma on alkuun hiukan hermostunut. Haen sen harjapakin ja alan sukimaan Mynttiä, ensin kumisualla. Karvaa lähtee hurjasti! Pärskin ja syljen irtokarvoja suustani. Myntti luimistelee ja naksuttelee hampaitaan. Pari kertaa se yrittää näykkäistä minua hihasta, mutta tomeralla komentamisella lopettaa.
”Sä tykkäät testailla.” Rapsutan mustan tamman harjanjuurta hymähtäen.
Harjaan Myntin kaikessa rauhassa. Juttelen sille koko ajan. Tamma rentoutuu hiljakseen, mutta heti jos kosketan sen päätä, se luimistaa korvansa ja nostaa päänsä korkeuksiin. Kaikin tavoin tamman olemus viestittää, ettei se luota minuun.
”Ihme känkkäränkkäinkkumolinarimppakinttu”, äsähdän kiukkupussille.

Neljänkymmenen minuutin päästä Myntti on harjattu niin huolellisesti kuin suinkin. Katselen työni tulosta tyytyväisenä. Hevonen sen sijaan luimii, viskoo päätään ja kuopii betonilattiaa.
”Soooojaa. Arvaas mitä me nyt tehdään? Join-up, again...”
Myntti inahtaa kun taputan sen kaulaa: sormet irti, ämmä!

Laitan Myntin sen karsinaan, sillä aikaa kun käyn nopeasti väsäämässä kentälle pika-aidoista pyöröaitauksen. Tallille alkaa pikkuhiljaa lappautumaan jengiä; moikkaan Pipsan, Shinquan, Nanan ja Katin ja ilmoitan, että kenttä on ainakin vartin minun käytössäni.
Palaan takaisin Myntin luokse ja napsautan riimunnarun sen riimuun. Tamma yrittää taas näykätä minua; kiellän sitä oitis ja lähden epäröimättä taluttamaan sitä ulos. Mynttiä kyrsii, etteivät sen kenkkuilut tepsi, ja kun ei muuta keksi, se tekee äkkipysähdyksiä. Juttelen tammalle rennosti ja lopulta olemme kentällä. Päästän Myntin vapaaksi pyöröaitaukseen ja menen itse aitauksen keskelle.
”Noniin, ja mene vaan!” Maiskutan ja heilautan pari kertaa kädessäni olevaa riimunnarua. Myntti pärskähtää, hypähtää hiukan takajaloilleen ja lähtee sitten päätään ravistellen ravaamaan hiukan hämmentyneenä. Katson tammaa tiukasti silmiin ja otan askeleen sitä kohti. Myntti lukee tarkasti elekieltäni ja vähän säikähtäneenä tikuttaa kovempaa ravia.
”Vaaaauhtia!”
Yllytän Myntin maiskuttamalla ja riimunnarua liehuttamalla laukkaan. Se pukittelee ja vetää välillä hurjia spurtteja, yrittäen vähän säikytellä; en välitä tamman uhoamisesta vaan pidän sen liikkeessä. Äkkiä Myntti pysähtyy ja kääntää takapäänsä minua kohti. Kohotan kulmiani, vai että tällaista peliä.
Maiskutan ja heilutan käsiäni sekä riimunnarua. Otan askeleen tammaa kohti ja silloin se lähtee hurjaan neliin. Irvistän kun tamman kaviot luistavat liukkaassa maassa, mutta se pitää tasapainonsa ja pysyy pystyssä.
”Ja suuuuuunnanvaaaaaihto!”
Juoksen Myntin edelle ja ikään kuin 'suljen' siltä reitin, menemättä kuitenkaan sen eteen. Myntti ymmärtää, mitä pyydän ja vaihtaa suuntaa hurjasti korskuen. Sitten se jatkaa kiitolaukkaansa korvat luimussa, välillä takapäätään ilmaan heitellen.
”Prrrrr”, toppuuttelen kun alan tosissani pelätä että tamma kaatuu. Se hidastaa hiukan, mutta pysyttelee silti laukassa. Se sopii minulle.
Huomaan, että hiljalleen Myntti alkaa hengästyä. Se selvästi pohtii tilannetta – olemme tehneet saman prosessin kerran ennenkin, joten ehkä tamman mielessä on jonkinlainen muistikuva.
Ja sitten se tapahtuu; Myntti hidastaa laukasta raviin ja kääntää toisen korvansa minuun päin. Samalla se laskee hiukan kaulaansa, pienentäen ympyräänsä. Tamma vihjailee hienovaraisesti, että on saanut tarpeekseen.
”Prrrrrr....” Otan askeleen taaksepäin ja annan Myntin hidastaa käyntiin. Kun se pysähtyy oma-aloitteisesti, käännyn puoliksi poispäin tammasta. Seuraan sen liikkeitä sivusilmällä.
Myntti haistelee maata ja steppailee edestakaisin. Sen korvat ovat tiukasti minuunpäin ja huomaan, miten tamma tuijottaa minua herpaantumatta.
Odotan liikahtamatta.
Sitten Myntti ravistaa harjaansa ja lönköttää rennosti luokseni. Se pökkää minua kylkeen ystävällisesti, opetuksensa saaneena. Käännyn hitaasti tammaa kohden ja sivelen sen kaulaa hymyillen.
”Hieno tyttö, tosi hieno”, kuiskaan nuorelle energiapakkaukselle ja silitän sen kaulaa. ”Kyllä me pärjätään, eikö vaan?”
Myntti hankaa päätään minuun tyytyväisenä. Sen pahantuulisuus on kuin poispyyhkäisty. Lähden kävelemään pyöröaitauksen portille, Myntin seuratessa minua vapaana, turpa selkääni koskettaen. Napsautan riimunnarun sen riimuun ja lähden kävelemään tamman edellä. Se seuraa minua rennosti, tällä kertaa kikkailematta yhtään. Selvästi Join-up osoitti Myntille, että yhteinen sävel löytyy, kun vain molemmat jaksavat yrittää.

”Heippa, Jossu!”
Yllättyneenä käännän katseeni vasemmalle kuullessani tutun äänen.
”Anne!” hihkaisen ja hypähdän naisen kaulaan. ”Ihana nähdä sua.”
”Josefiina, mä olen ollut poissa ehkä viikon”, Anne naurahtaa. ”Mutta se tuntuukin olevan aika maksimi...”
”Seppeleläinen voi lähteä Seppeleestä, mutta Seppele ei lähde seppeleläisestä”, totean filosoivasti.
Anne purskahtaa nauruun. ”Niinhän se taitaa olla.” Sitten hän kiinnittää huomionsa Mynttiin, joka on seurannut tilannetta uteliaasti. ”Kivaa, että sulta liikenee aikaa tällekin neidille. Mitäs te ootte tehnyt, sehän on hionnut?”
”Join-up”, vastaan hymyillen.
”Join-up? Aa, niitä hevoskuiskausjuttuja.” Annen äänestä kuultaa huvittuneisuus.
”Älä naura, se toimii! Mä voin vaikka näyttää sulle joskus, ihan minkä vaan hevosen kanssa”, minä puolustelen alahuuli lerpallaan.
”Juujuu, katotaan sitten kun Artsille tulee joku uus, kahjopäinen nuori ravuri”, Anne kuittaa. ”Mutta mutta, et ole sitä uutta hevosta etsinyt?”
”No olen”, puhahdan rapsutellen samalla Myntin kaulaa. Tamma nyplää ystävällisesti kättäni. ”Yksi kiva issikka löytyi, mutta sillä olikin paha kesäihottuma. Sit yksi puoliverinen, mutta sillä oli sen verran kaviomätää että huh huh, sain omistajan onneksi kutsumaan eläinlääkärin...”
”Kuulostaa lupaavalta”, Anne naurahtaa.
”Paras on vielä tulossa”, murahdan kulmat kurtussa. ”Bongasin yhden ihan älyttömän ihanan suomenhevosen, käytiin sitä Jaakon kanssa katsomassakin. Tosi kiltti, ystävällinen, sympaattinen ja osaava. MUTTA...”
”Pälvisilsa? Taipumus ähkyyn?” Anne ehdottelee virnistellen.
”No ei. Pahempaa”, puuskahdan. ”Mä vähän ihmettelin, miksi sen hengitys vinkui ja rohisi, mutta omistaja sanoi että tallilla on nyt ollut ihan hirvee hevosinfluenssa-aalto.”
”Voi taivas, mä taidan jo arvata...” Anne irvistää.
”Jep. Konitohtorin syynissä sit paljastui, että sillä on puhkuri, ja ihan pahemmanlaatuinen.”
”No voi hemmetti”, Anne sanoo myötätuntoisesti. ”Mikähän sen tulevaisuus sitten on?”
”Ensin teki mieli tietysti ostaa se vaan säälistä”, myönnän. ”Mutta kun omistaja oli kuullut mun moraalisaarnat ja ronskit haukut, se suostui pitämään hevosen itse ja laittamaan sen pihattoon, sillä kun on nuoria ravurinalkuja.”
”Josefiina, oikeuden puolustaja”, Anne irvailee. ”Mut hyvin tehty. Mites sen karsinapaikan nyt sitten käy?”
”En tiedä.” Huokaisen raskaasti. ”Jos ottais vaan yksärin siihen...”
”Sekin on sitten oma prosessinsa”, Anne muistuttaa. ”Tai pitäiskö sanoa, oma sirkuksensa...”

Myntti alkaa olla levoton, joten viemme sen yhdessä takaisin tarhaan. Riinan ja Myntin jälleennäkeminen on riemullinen, ja nuoret tammat alkavat heti kisailla keskenään. Naureskelemme niille Annen kanssa hetken, sitten lampsimme talliin.
”Sulla on lähtenyt ihan hyvin liikkeelle”, Anne toteaa rentoon tapaansa.
”Joo. Tekemistä riittää, mutta ihan jees”, hymyilen otettuna.
”Elli varmaan tulee ensi viikonloppuna. Saat vähän breikkiä.”
”Emmä mitään tartte, Elli saa ratsastella pitkästä aikaa Sentillä ja Bladella”, heilautan kättäni huolettomasti. ”Se on sen ansainnut.”

Kun Annen läsnäolo huomataan, syöksyy kymmenpäinen hoitajalauma entisen tallinomistajan kimppuun. Virnistän naiselle osaaottavasti ennenkuin pakenen itse toimiston puolelle. Siellä odottaakin taas melkoinen pino paperitöitä – mutta mihinkä sitä ei hevosten vuoksi uhrautuisi!