|
Post by Jusu on Mar 14, 2015 12:15:02 GMT 2
Jännän äärellä 14. maaliskuuta 2015
Putsasin Sentin varusteita. Olin ottanut ja ilmoittautunut tallin harjoituskisoihin Sentin kanssa. Niistä muutamista kisoista, joihin olimme Sentin kanssa vuosia sitten osallistuneet, oli kertynyt mahtavia muistoja, enkä ollut epäröinyt hetkeäkään, kun tarjoutui mahdollisuus päästä jälleen kokemaan kisahuumaa kultapojun kanssa. Piritta oli menneellä viikolla valmentanutkin meitä kerran ja ihmetellyt, miksen hypännyt Sentillä metriä kasikympin lisäksi.
"Siinä olisi teille edes jonkinmoista haastetta, kasikymppi on teille ihan rutiinikorkeus", Pirre paasasi, kun kävelin hetken sallien Sentille hengähdyshetken valmennuksen puolivälissä. "Ei", sanoin minä päättäväisesti. "Me mennään pitämään hauskaa ja fiilistelemään. Kyllä mä tiedän, että voisin Sentillä metrinkin mennä, mutta sillä ei ole kisattu aikoihin enkä mä itse ole ratsastanut sillä kuin ihan silloin tällöin. Vähän luulen, että se kasikymppi on nyt ihan hyvä aloituskorkeus." "Ihan miten itse parhaaksi uskot", Piritta tuumasi sitten ja kohautti olkiaan. "Mä kuulin, että sä hyppäät Väinöllä sen metrin", totesin. "Juu. Ajattelin, että tallin omat pikku harkkakisat on hyvä paikka mennä kokeilemaan sitä. Sen eka metrin rata oli niin epätasainen, että rutiinia kaivataan ja kovasti sittenkin." "Ja helpon A:nkin debytoitte! Ajattele, miten paljon Väinö on kasvanut."
Sitten jatkoimmekin jo työskentelyä. Muistelen valmennuksen kulkua samalla, kun hinkkaan kuolainrenkaaseen pinttynyttä tahraa. Sentti oli valmennuksessa oma innokas ja hieman kuuma itsensä. Se piti hyppäämisestä niin valtavasti! Minua hymyilytti, kun mietin, kuinka se käyttäytyisi kilpailupäivänä. Saatoin jo tuntea sen nykivän ohjia ja astelevan lennokkaana ja pörheänä verryttelyalueelta esteradalle. Saattaisi olla, että saisin tehdä hommia, jotta se pysyisi käsissä läpi radan; tai sitten Sentti saattaisi olla keskittynyt ja kuulolla - tai mitä tahansa siltä väliltä. Nopea se olisi joka tapauksessa. Toivoa vain sopi, ettei niin nopea, ettenkö ehtisi ohjata ja ratsastaa.
Enää yksi päivä. Sentti nauttisi saamastaan huomiosta ja minä sen kanssa puuhastelusta. Olisi mahtavaa päästä pitkästä aikaa kokemaan Sentin into ja estekisojen huuma.
|
|
|
Post by Jusu on Apr 20, 2015 19:33:40 GMT 2
Seuraneitinä 20. huhtikuuta 2014
Hassua, miten sitä unohtikaan vuosien takaiset asioiden laidat. Daniel ratsasti nyt niin paljon ja tavoitteellisesti, etten oikeastaan edes muistanut, että olin joskus saanut maanitella hänet takaisin hevosen selkään pitkän tauon jälkeen melkein huijaamalla. Totta tosiaan: joskus Danielin sydän oli sykkinyt jääkiekolle niin lujasti, ettei millekään muulle ollut jäänyt tilaa. Nyt, kun avopuolisoni ratsasti paremmin kuin minä, minun oli hävyttömän helppoa unohtaa koko niin sanottu jääkiekkoura.
Ilman niitä aikoja en kuitenkaan olisi istunut autossa Lenen kanssa.
Lene seurusteli Stefan-nimisen lätkäjannun kanssa. Daniel oli tutustunut Stefaniin ollessaan pelaajavaihdossa tutustumassa johonkin Saksan junnuliigaan tai mihin lie. Siitä tulikin sitten pidempiaikainen tuttavuus: niiden muutaman viikon jälkeen pojat pitivät yhteyttä netin välityksellä ja tapasivatkin joskus lomillaan. Nyt Stefan oli ensimmäistä kertaa käymässä Danielin ja minun uudessa - noh, kai sitä vielä saattoi uudeksi sanoa - kodissa. Miehet viihtyivät keskenään ja dumppasivat Lenen minun vastuulleni.
En minä ollut siitä lainkaan pahoillani. Leneen oli ollut mukava tutustua, etenkin, kun oli paljastunut, että jaoimme saman kiinnostuksenkohteen. En suinkaan puhunut jääkiekkoilijoista.
Pitkäripsinen ja -koipinen Lene oli itsevarma ja pääosin hyvin mukava ihminen, joka nauroi äänekkäästi ja puhui englantia voimakkaan saksalaisittain murtaen. Lene olisi voinut olla huippumalli, niin sorja hän oli, ja kasvot olivat sillä tavalla erikoisen persoonalliset, että kuvittelin mallimogulien ihannoivan juuri sen kaltaisia. Huippumallin sijaan hän oli kuitenkin ihan tavallinen hevostyttö. Lene ei enää haaveillut suurista kilpakentistä, sillä hän oli jo työskennellyt suurella kilpahevostallilla ja todennut, ettei sellainen elämä ollut häntä varten.
"So, this is it? Seppele?" Lene kysyi, kun Seppeleen tallirakennus tuli näkyviin. Nyökkäsin. "Looks nice!"
Lene oli ratsastanut eilen meillä kotona. Tänään hän osallistuisi ratsastustunnille Seppeleessä. Anne oli luvannut neuvoa häntä parhaansa mukaan englanniksi, eikä Leneä hermostuttanut tippaakaan ratsastaa vieraskielisessä opetuksessa. En tiennyt, hermostuttiko häntä ylipäänsä juuri mikään koskaan.
Menimme yhdessä katsomaan, kenellä Lene ratsastaisi. Hän oli saanut Rotan, jonka selässä uskoin Lenen viihtyvän. Kerroin hevosesta sen vähän, mitä tiesin. Sitten esittelin vieraalleni tallia ja niitä hevosia, jotka olivat sisällä. Näytin ylpeänä Sentin ja Topin ja kerroin, että että Danielin Zeta oli Topin jälkeläinen. Jos kaikki menisi hyvin, minullakin olisi vielä joskus oma kultakimpale, jonka isä olisi minulle tuttu vuosien takaa kuten Topi Danielille. Leneä varsasuunnitelmat kiinnostivat.
Harjasimme Sentin ja autoimme sillä estetunnilla ratsastavaa junnua, joka puhisi harmistuneena olevansa myöhässä. Ratsukko ehti juuri sopivasti tallista poistuvan hevosletkan perään, kun yhteistuumin varustimme sen niin ripeästi kuin kykenimme.
Viimeiseksi esittelin Väinön. Leneä nauratti orin vallaton jouhien paljous ja se, ettei ori pysynyt hetkeäkään paikallaan. "Se on niin sympaattisen näköinen! Noin karvainen ja silti noin... urheilullinen. Lihaksikas." "Se on kenttähevonen", sanoin. "Näkisitpä sen hyppäämässä! Vaikea uskoa, että tällainen karvakasa liikkuu niin sulavasti ja hyppää kuin pantteri." Rapsuttelin Väinöä hetken, ennen kuin lähdimme laittamaan Rottaa valmiiksi tuntia varten.
Lenen ratsastaessa minä seisoskelin aidan takana katsomassa ja nauttimassa kauniista, keväisestä säästä. Otin Lenen pyynnöstä muutamia kuviakin. Tyttö oli huomattavan paljon taitavampi kuin muut ryhmäläiset, mutta hymystä päätellen se ei näyttänyt haittaavan häntä. Rotta kulki Lenen alla tyytyväisenä ja näin Annen ilmeestä, että hänkin katseli mielellään puoliveristä niin rentona ja hyvin liikkuvana. Pari kertaa ruuna säpsähti äkillistä tuulenpuuskaa, mutta Lene jatkoi hätkähtämättä ratsastusta. Silloin Rottakin rauhoittui heti alkuunsa.
Oli virkistävää olla tallilla vaihteeksi seuraneidin roolissa. Tunnin loputtua avustin muutamaa tuntilaisista hevostensa hoitamisessa ja rapsutin vielä Sentille heipat. Lene touhusi Rotan kanssa omatoimisesti ja varsin tyytyväisen oloisena. Hän etsi minut käsiinsä Sentin karsinalta, kun oli valmis.
"Hei, blondit!" Lene tervehti iloisesti. "Joko meidän pitää mennä? Käydäänkö me siellä toisella tallilla?" Olin luvannut näyttää Lenelle pihatonkin tänään. Häntä kiinnosti pihattoasuminen, sillä hän ei ollut koskaan käynyt yhdelläkään pihatolla. Minua kiinnosti Blade, joka olisi taatusti paisunut jo varsin komeisiin mittoihin Sentin varsaa kanniskellessaan. Lähdimme siis ottamaan selvää, miltä pihatto ja sen asukit näyttivät.
|
|
|
Post by Jusu on Apr 29, 2015 11:46:27 GMT 2
Perheenlisäystä 29. huhtikuuta 2015
Olo on kevyt, leijaileva ja epätodellinen. Hymy kasvoilleni iskostuneena liihottelen tallin käytävää pitkin kohti portaikkoa, Daniel vähän matkan päässä perässäni ja päämääränäni oleskelutila. Tallin yläkerrasta kantautuu talliporukan läsnäolosta kielivää puhetta ja pulinaa, kun kapuan portaita ylös. Hiihtelen oleskelutilan ovelle, henkäisen syvään ja kohtaan huoneeseen pakkautuneet, enemmän tai vähemmän tutut tyypit.
"Hei... mulla on uutisia. Hyviä uutisia. Iloisia", hehkutan. "Nyt se on ihan varmaa - meille tulee -" Puheeni katkeaa kuin veitsellä leikaten, kun hölmö Rosa kirkaisee riemusta ja hyppää kaulaani. Cella seuraa perässä, varmaankin reagoi vain vaistomaisesti samalla tavalla kuin Rosa. "Hyvin toimittu, Dani!" Rosa kehaisee juuri selkäni taakse ilmestynyttä miestä, jonka hämmentyneen ilmeen haluaisin nähdä. Nauran. "Toivottavasti Danilla ei ole osaa eikä arpaa tämän tulokkaan kanssa. Kuten olin sanomassa, meille tulee uusi hevonen. Varsa. Katsokaa!"
Kaivan esiin puhelimen, etsin kuvan pienestä, huterasti jaloillaan könöttävästä, pitkäkoipisesta ja -korvaisesta olennosta. Se on enimmäkseen melko vaalea, mutta tummuu mustaksi. Siniset silmätkin saattavat tummua. Varsa lienee mustanvoikko, tumma emänsä tapaan ja isänsä väriä kantava. Eikä varsan värillä ole väliä - minusta se on maailman kaunein pieni hevonen ja olisi sellainen taatusti vaikka kukertavanoranssinruskeanvihreänä.
"Onpa soma rääpäle! Sillä piisaa ainakin jalkaa", Cella kiekaisee. "Voi mikä liikkis!" "Mikä varsa se on?" haluaa Fiia tietää. "Bladenko?" "Bladen ja Sentin", hymyilen autuaana. "Ai onko se sun oma?" Nuutti kysyy. "On." "Mitä minä edellä, sitä Lynnis perässä", Daniel virnuilee. "Kun mulla on Zeta, senkin piti saada oma. No, on sitten Zetalle seuraa." "Onko se tammavarsa?" Luna kysyy ihastuneen oloisena ja nyökkään. "Varsat on niin ihania. Mikä sen nimeksi tulee?" "Mä en ole ihan varma vielä. Sheilaksi sitä on nyt kutsuttu, vähän isänsä nimeä mukaillen."
Livahdan tovin kuluttua tervehtimään pienen prinsessahevosen autuaan tietämätöntä isää. Sentille päivä on samanlainen kuin mikä tahansa muukin: se on käynyt hieman sateisessa terapiamaastossa ja tehnyt sen jälkeen yhden tunnin. Illalla sillä on edessä vielä toinenkin tunti. Minä en tänään tullut ratsastamaan sillä. Sen sijaan vietän puoliverisen kanssa aikaa ihan vain harjailemalla ja rapsuttelemalla sitä. Minua hyräilyttää. Viereisessä karsinassa Daniel harjaa ja varustaa vaitonaisena Topia.
Tänään on hyvä päivä.
|
|
|
Post by Jusu on May 27, 2015 16:53:40 GMT 2
"Voi pientä karvakorvaa", sanoin myötätuntoisena Sentille ja rapsutin sitä. "Niin vaan jäit ilman hoitajaa. Mutta älä murehdi, pian saat taas jonkun ihanan, ahkeran kaverin, jonka kanssa voit maastoilla ja hyppiä ja joka antaa sulle paljon huomiota. Siitähän sä pidät. Saatat olla uljas orhi, mutta sisimmältäsi sä olet oikea nalle." Hevonen kuunteli hiljaa ja tyynesti puheitani. Välillä sen korva kääntyi nappaamaan jonkun kauempaa käytävältä kuuluvan äänen. Muistin, kuinka serkkuni oli selittänyt hyvälle ystävälleen, joka ei tiennyt hevosista mitään mutta joutui meidän seurassamme niille altistumaan, että hevosen korvat olivat vähän kuin lautasantennit, joita hevonen sääteli itse napatakseen kaikki mahdolliset signaalit.
En tiennyt lautasantenneista mitään, mutta Matias oli tuntunut arvostavan teknistä vertausta. Siihen vähään ratsastamiseen, johon hänet oli pakotettu, oli riittänyt yksinkertainen ohjeistus: pohkeet ovat kaasu ja ohjat ratti ja jarrut. Törmäsin samoihin vertauskuviin jokaikinen kerta, kun opetin uutta aikuisten alkeisryhmää, mikäli ryhmässä sattui olemaan yksikin (vaimonsa tai tyttärensä tallille kampeama) miesratsastaja. No, mikäs siinä - aluksi kukin käyttäköön avuille millaisia muistisääntöjä tykkäsi. Ennen pitkää ratsastusharrastuksessaan pidemmälle etenevät kyllä saivat huomata, ettei hevosen toiminta ollut aivan niin yksiselitteistä.
Sentin päiväohjelma noudatti tuttua kaavaa, joka toistui lähestulkoon joka keskiviikko. Se oli tehnyt terapiatunnin ja ravannut sen jälkeen koulutunnilla. Illalla sillä oli edessään puomitunti, mutta sitä ennen minä aioin viedä sen pihalle nauttimaan uskomattoman kauniista alkukesän päivästä. Se saisi maistella hieman vihreää.
Annen luvalla pyysin Loviisaa punttaamaan minut Sentin paljaaseen selkään tallin pihassa. Sentti ei tainnut sen kummemmin ihmetellä perinteisten ratsastusvarusteiden puuttumista - oli sillä varmasti ennenkin ratsastettu riimulla. Se kuunteli niin hyvin painoapuja, ettei sen ohjaaminen tuottanut pienimpiäkään hankaluuksia, ja niinpä marssitin sen metsäpolulle, joka vei meidät mäkeä ylös kohti ruohikkoista tasannetta, jolta oli hyvät näköalat ratsastuskoululle. Siellä Sentti laski päänsä alas ja ryhtyi imuroimaan herkullisia ruohonkorsia suuhunsa. Pieni, kultainen Nuunuu.
Annoin Sentin laiduntaa ja katselin Seppelettä.
Niin monta vuotta oli kulunut siitä, kun olin pienenä, innokkaana heppatyttönä meinannut tukehtua riemuuni saatuani maailman hienoimman hoitohevosen. Seppeleessä oli tapahtunut niinä vuosina muutoksia, mutta sen ydin oli pysynyt samana: lämmin ja kotoisa tunnelma oli yhä sama kuin alkuaikoinani Sentin hoitajana. Seppele edusti elämässäni jotakin pysyvää. Olin aina voinut palata sinne, ja niin olin tehnytkin, kerta toisensa jälkeen. Nostalgian ja Sentinkin takia, mutta osittain myös siksi, että olin utelias kurkkimaan tallin nykypäivään ja tulevaisuuteen pelkän menneisyyden muistelun sijaan.
Miten monta asiaa olisikaan jäänyt kokematta ilman Seppelettä ja miten moniin ihmisiin en olisi koskaan tutustunut? Näitä asioita mietin silloin tällöin. Monia läheisiä tuttavuuksia olisi jäänyt solmimatta. En olisi ystävystynyt esimerkiksi Katin, Jassun tai Aimien kanssa. Ensimmäisestä olin joutunut vuosien saatossa luopumaankin, mutta jälkimmäisten kanssa olin yhä yhteyksissä. Uusia ihmisiä oli tullut vielä viimeisimpinä vuosinakin mukaan, ja uskoin, että ehtisin tutustua vielä moniin muihinkin.
Niin kauan kuin Sentti asui Seppeleessä, minulla oli luonteva portti talliin. Saatoin tulla toisinaan Danielin seuraksi tai Pirren avuksi, mutta loppujen lopuksi oleiluni Seppeleessä kulminoitui juuri Sentin kanssa vietettyihin hetkiin.
Juuri sellaisiin kuin tämä, mietin hajamielisesti hymyillen, kun Sentti otti muutaman askeleen eteenpäin ja löysi paremman nurmiapajan. Silitin hevosta ja olin tyytyväinen, kun sain viettää aikaa sen kanssa. Hevosista oli saattanut tulla minulle ammatti, mutta ei koskaan velvollisuutta tai itsestäänselvyyttä. Ei. Ne olivat etuoikeus. Sen toivoin muistavani ja ymmärtäväni vielä vuosienkin päästä.
|
|
|
Post by Jusu on May 29, 2015 23:25:35 GMT 2
Tätä ihmetystä: mulla on taas toimiva piirtopöytä! Nyt olen kovin kovin iloinen taas. Oli siis ihan pakko sotkea ja testailla. Tein sitä mustavalkoisenkin version, mutta luulen, että tykkään tuosta alkuperäisestä enemmän. Ehkä. Postskriptumi: tulee muuten mieleen tämä. Huikaisevan upea teos!
|
|
|
Post by Jusu on Jun 25, 2015 21:33:37 GMT 2
"Heippa! Mitäs Lynni?" kuulen Salman iloisen tervehdyksen. Vilkaisen sydämellistä seppeleläistä olkani yli samalla, kun asetan Sentin suitset takaisin naulaan puhdistettuina. Vasta huomatessani sivusilmällä Salman naaman kurtistuvan huolestuneeseen mutruun ymmärrän, etten kenties näyttänyt iloisinta naamaani. Pudistan pienesti päätäni ja hymyilen valjusti.
"Onko murheita?" aina yhtä tarkkanäköinen Salma kysyy. "Äh", kuittaan kysymyksen kädenheilautuksella. "Ei mitään, mistä sun kannattaisi olla huolissasi. Ei mitään sellaista, mitä munkaan oikeasti kannattaisi murehtia." "Ikävöitkö Dania? Eikö se jo mennytkin sinne Saksaan?" Bonnien varusteita haaliva sponsoriratsastaja utelee kohteliaan kiinnostuneena. "Meni se, mutta vaan viemään tavaroita ja tutustumaan vähän. Se käy kuitenkin palauttamassa vielä auton tänne ja lähtee sitten vasta kokonaan. Kyllä sitä sitten ehtii ikävöimään - nyt oon pysynyt niin kiireisenä, ettei ole ehtinyt paljon tyhjässä kodissa nysväämään ja ihmettelemään", kerron ja naurahdan.
"Kiva, että se tulee vielä takaisin", Salma sanoo ystävällisesti, kun varsahumaltunut Cella loikkii paikalle Rosa uskollisesti kintereillään. "Kuka tulee takaisin?" tytöt kiinnostuvat välittömästi. Näen jo, kuinka he mielensä kehräävät kasaan toinen toistaan villimpiä tarinoita jostakin mystisestä hahmosta, joka tekee comebackin Seppeleen elämään ja tuo mukanaan iloa, draamaa tai surua - tai vaikka kaikkia kolmea yhtä aikaa. "Dani, muutamaksi päiväksi." "Ai se ruojake kehtaa vielä näyttää naamansa! Vaikka lähti jo kerran mitään ilmoittamatta", Rosa sanoo tomerasti. "Järjestetään sille läksiäisjuhlat!" Cella innostuu. Epäilen, että häntä innostaa enemmänkin juhlan mahdollisuus kuin varsinisesti Danielin paluu ja uusi lähtö, Daniel kun ei ole turhan ahkerasti tainnut tehdä ystävyyttä tallilaisten kanssa pitkiin aikoihin. "Se varmaan yllättyisi", Salma sanoo, ja tiedän, että neutraalia tavoitteleva äänensävy kätkee naurua taakseen. "Se vaan ihmettelisi, mitä me oikein yritetään", Rosa huomauttaa. "Että miksi me kaveerataan sen kanssa ja mikä taka-ajatus juhlassa oikein on. "Todennäköisesti", vahvistan.
Lähden viemään Senttiä pihalle ja jätän tytöt porisemaan läksiäisjuhlasuunnitelmiaan. Huomaan hyriseväni itsekin aiempaa hyväntuulisempana jo muutaman vaihdetun sanan jäljiltä. Olisi mukavaa, jos talliporukka innostuisi muistamaan Danielia jotenkin ennen tyypin katoamista moneksi, moneksi viikoksi ulkomaille. Daniel hämmästyisi huomatessaan, että tänne jää ihan oikeasti porukka, johon palata - porukka, jossa tyypillä itsellään kaikesta juroilustaan huolimatta on oma paikkansa. En elättele toiveita siitä, että sen tiedostaminen lyhentäisi mokoman kunnianhimoisen uraohjuksen matkaa vierailla mailla, mutta... mitä elävämmin koti pysyy puolisoni mielessä, sitä parempi. Siltä minusta tuntuu.
"Ainakaan sä et suunnittele ulkomaanreissuja", sanon toiselle miehenretaleelleni, joka heilauttaa karvaisia korviaan ja astelee tyynesti vieressäni kohti porttia, jonka takana odottavat vapaus ja ruohontupsut. "Täällä sä olet ja pysyt, kultaheppa. Uskallakin häipyä, niin seuraan perässä - tai ainakin vainoan sun uutta onnekasta omistajaa jatkuvilla puheluilla, sähköposteilla ja vierailuyrityksillä." Avaan portin ja pian päästän Sentin irti. Se jää hengailemaan minun luokseni, mikä ilahduttaa vielä enemmän kuin ajatus Danielin läksiäisjuhlista. Läksiäisjuhlissa on se huono puoli, että niihin liittyy vääjäämättä lähtö, hyvästit ja aimo annos haikeuttakin. Sentin seurassa ei ole huonoja puolia - ei ainakaan aurinkoisena kesäpäivänä, silloin kun ei ole kiire minnekään.
|
|
|
Post by Jusu on Jul 23, 2015 20:00:05 GMT 2
Hevosmurheilua 23. heinäkuuta 2015
Huolia, murheita, ikävää ja väsymystä. Aurinkokaan ei jaksanut aina helliä, vaan säätila tuntui usein olevan joko ankea tai myrskyisä. Kaiken sen alla olin kuitenkin jollakin kieroutuneella tavalla tyytyväinen elämääni. Oli rauhoittavaa ja ilahduttavaakin huomata, että elämäni perustukset alkoivat olla niin tukevat, etteivät isommatkaan jutut juuri hetkauttaneet perusturvallisuuden tunnetta. Koti oli ja pysyi, työpaikka oli pysynyt samana jo yli seitsemän vuotta ja vastuu ja varmuus omista kyvyistä kasvanut vuosien myötä. Olin löytänyt oman alani, oman paikkani ja - luullakseni, uskoakseni ja toivoakseni - omia ihmisiä ympärilleni.
Tallissa vallitsi juuri sinä päivänä harvinaisen alakuloinen tunnelma. Edes Eelan varsauutiset eivät täysin onnistuneet huiskaisemaan kahden monelle läheisen tallilaisen lähdön aiheuttamaa surumielisyyttä pois. Joka kerta kun joku pitkäaikaisista, paikkansa porukassa visusti vakiinnuttaneista hahmoista katosi, ilmapiiri tuntui jonkun aikaa pysähtyneeltä, epävarmalta ja haikealta. Nyt lähtijöitä oli kaksi samalla kertaa. Jäljelle jäävä talliporukka jäi pohtimaan, täyttyisivätkö Britan ja Eetun jättämät aukot ryhmässä ja mielissä. Inkerin puolesta minua harmitti kaikkein eniten, mutta myös Jason näytti yhtäkkiä kovin eksyneeltä ilman kumpaakaan isovelihahmoistaan. Tiesin, että Danielkin harmistuisi kuullessaan, että Eetu, jonka kanssa ystävystyminen oli vaatinut kummallisiakin kommervenkkejä, ei enää olisi kuvioissa mukana hänen palatessaan.
Kävellessäni tallin käytävää pitkin kohti Sentin karsinaa mielialani laski hetkellisesti pykälän verran alaspäin. Suuri ja kultainen hevonen oli kevätkauden lopulla ollut jäykkä ja haluton. Se oli saanut viettää kesälomaa, mikä oli tehnyt sille hyvää, mutta pelkäsin, että tuntien alkaessa se palaisi lähtöpisteeseen. Kesäleirillekään se ei ollut osallistunut. Voisihan olla, että pitkä tauko tuntihevosen hommista virkistäisi sen mieltä. Olin liikuttanut hevosta niin säännöllisesti kuin olin ehtinyt. Teimme kaikkea, mistä tiesin Sentin pitävän, ja se lähtikin nyt töihin jo mieluummin kuin mitä se oli tehnyt kevätkauden loppupuolella.
Voi olla, että olin hysteerinen ja ylianalysoiva. Joka kerta, kun katselin Senttiä tarhassa, tuijotin sen liikkeitä etsien epäpuhtautta, jäykkyyttä, jotakin selkeä muutosta tavalliseen. Aina, kun hoidin sitä, puntaroin mielessäni, käyttäytyikö se aivan samalla tavalla kuin aina ennenkin - oliko se yhtä hellyydenkipeä, näyttikö se tyytymättömämmältä? Ja kun kiipesin hevosen selkään, odotin kauhuissani tuntevani, ettei se liikkunut ja toiminut kuten ennen.
Pysähdyin tutun karsinan ovelle.
Siellä Sentti oli. Puoliverinen odotti minua korvat hörössä. Suupieleni alkoivat nykiä, kun se astahti lähemmäs ovea minun avatessani sitä. Sentti, kultainen, tuttu ja tärkeä, tuli minua vastaan ja puhalsi kasvoille, mupelsi hartiaa kevyesti pehmeillä hevosenhuulillaan. "Älä murehdi", se tuntui sanovan. "Tässä minä olen, ihan omana itsenäni."
Harjasin hevosen huolella. En nähnyt tarpeelliseksi sitoa sitä kiinni. Pysähdyin rapsuttelemaan sitä sään vierestä ja naurahdin, kun se venytti kaulaansa ja liikutteli huuliaan, kuten sillä oli tapana tehdä silloin, kun se nautti rapsuttelusta erityisen paljon. Sentin suosikkirapsutuspaikkoja ei voinut olla löytämättä. Se osoitti hyvin selkeästi, mistä se piti. "Tänään mennään maastoon", lupasin hevoselle, joka kuunteli minua pää matalalla. "Käydään Pirren ja Väinön kanssa oikein reipas lenkki. Pääset laukkaamaan ja hyppäämään maastoesteitäkin. Voidaan käydä kahlailemassa."
Niin me teimme. Tuntui haikealta ajatella, ettei näihin maastoretkiin olisi pian enää mahdollisuutta samalla kokoonpanolla. Piritta oli, vuosia myöhemmin kuin oli alunperin suunnitellut, päättänyt luopua Väinöstä. "Mä olen tehnyt sen kanssa sen mitä lupasin ja enemmänkin", Piritta perusteli päätöstään. "Mä ratsutin sen, koulutin sille tasolle mihin sen kapasiteetti riittää ja kisasinkin paljon enemmän kuin tarve olisi vaatinut. Jos Heli ja Antero tahtovat sen myydä, ne saavat siitä nyt niin hyvän hinnan kuin tulevat ehkä koskaan saamaan. Väinö ei koskaan ole ollut mun hevoseni, ei paperilla eikä muutenkaan. Mä olen esteratsastaja. Kenttähevosena se pääsee paremmin oikeuksiinsa jonkun kanssa, jolle se laji on intohimo, niin kuin se sulle on." Piritta vilkaisi minua viekkaan näköisenä ja tunsin sydämeni humpsahtavan, kun nainen jatkoi: "Olen itse asiassa ehdottanutkin Helille, että sä voisit kilpailla Väinöllä niin kauan kun se on niiden omistuksessa. Kilparatsuhan sulta nyt puuttuu; Sentin kanssa voit harrastella, Sheilan kanssa on pitkä matka edes satulointiin asti ja tuntiratsujen läpiratsastaminen on ihan eri puuhaa."
En osannut sanoa siihen mitään, mutta ei minun tarvinnutkaan. Olimme saapuneet laukkasuoralle, josta otimme yksissä tuumin kaiken irti. Vaaleat, uljaat orhimme nauttivat saadessaan kisailla keskenään. Minä karistin huolet niin kauas taakse kuin vain kykenin. Kaikki järjestyisi kyllä. Sentti tuntui nyt onnelliselta ja tyytyväiseltä omalta itseltään. Pirreä odottaisivat eittämättä uudet hevoskuviot ja Väinökin saisi itselleen sopivan kodin. Saattaisin todella harkitakin vakavasti sen kotiuttamista Mallaspuroon, mikäli Heli ja Antero orin virallisina omistajina olisivat suopeita sen suunnitelman suhteen.
Danielinkin kotiinpaluu lähestyi päivä päivältä, vaikka se hetki vielä kaukana edessä häämöttikin. Sitä odottaessani voisin yhtä hyvin hukuttautua itselleni mieluisiin hevoskiireisiin. Vaikka hevoseton saattoikin olla huoleton, en voinut kuvitellakaan luopuvani itselleni niin kovin tärkeistä huolenaiheista.
|
|
|
Post by Jusu on Jul 26, 2015 23:58:15 GMT 2
Kuviot uusiksi 26. heinäkuuta 2015
"Hei, Lynn! Kiva nähdä. Juuri ajattelinkin... No, nyt kun olet siinä, voisit tulla vaikka käymään toimistolla, niin jutellaan rauhassa." O-ou. Ei hyvä, oli ensimmäinen vaistomainen ajatukseni. "No moi", tervehdin kuitenkin takaisin iloisesti hymyillen. Yritin vaikuttaa aikuismaiselta ja kypsältä, vaikka Annen harkitseva äänensävy ja kohtalokkaat sanat saivatkin minut tutisemaan henkisesti. Lähdin seuraamaan tallin omistajaa ja yritin olla arvuuttelematta, mitä pian kuulisin. Toimistolla käydessään kuuli aina kaikkein vaikuttavimmat asiat, niin iloiset kuin surullisetkin.
Piritta oli toimistolla syömässä lounastaan. Vaatetuksesta ja aavistuksenomaisesta kypäräkampauksesta päätellen hän oli vasta ratsastanut Väinön. "Heippa, Lynn!" esteope tervehti pirteänä ja säteileväisenä, kuten hänellä oli tapana. Minulle oli yhä mysteeri, miten Piritta jaksoikin aina hehkua energiaa ympärilleen. En kuitenkaan ehtinyt juuri nyt pohtia sitä aihetta silmänräpäystä pidempään, sillä Piritta meni ja suuntasi huomionsa Anneen ja kysyi: "Haluatteko te jutella kahden kesken vai jäänkö mä?" O-ou. Vielä pahempi, tuumasin, ja minun oli hetki hetkeltä vaikeampi pitää pahoja aavistuksia kurissa. Anne kuitenkin pudisti päätään hienoisesti hymyillen ja lievensi huoltani vastauksellaan: "Mihinpä sun tarvitsisi lähteä, Pirre. Hyvä vaan, että olet siinä, kun koskee tämä juttu sinuakin." En ainakaan olisi yksin liemessä, jos minut aiottaisiin haukkua jostakin. Vielä tärkeämpää oli se, etten keksinyt montaakaan Senttiin liittyvää kauhutarinaa, jotka vaikuttaisivat Pirittaankin. Otin siis vastaan Pirren tarjoaman kupin, johon esteratsastajatar kaatoi kuumaa vettä. Valitsin teelaatusekoituksesta mieleiseni, sujautin pussin teemukiini ja asetuin mahdollisimman mukavasti istumaan ja odottelemaan tämän päivän tuomiota.
"Puhutaan nyt ensiksi alta Sentin asiat", Anne aloitti, ja pieni huolen piikki kohosi tietoisuuteeni. "Olen nyt seuraillut sen käytöstä. Kiitos, että olet jaksanut käydä niin ahkerasti liikuttamassa sitä. Se vaikuttaa tyytyväiseltä ja liikkuukin oikein kivasti." Jostain syystä Anne sai minut pohtimaan hampurilaismallia. Tulisiko seuraavaksi jotakin ikävää? Sitten keskustelu sinetöitäisiin mukavalla siloittelulla, jollakin iloisella loppukaneetilla. Niinkö tämä etenisi? Sitä pohdin Pirren nyökytellessä taustalla myöntymystään Annen sanoille. "Keväällähän se oli epätavallisen kärttyisä, jäykkä ja haluton. Alan uskoa, että se ei enää viihdy tuntityössä. Sentti on tainnut saada tarpeekseen tuntihevosen hommista. Se kaipaa monipuolista liikuntaa ja taitavaa ratsastusta, eikä sovi kaikille tunneille, vaikka onkin kiltti ori. Sen voisi olla aika siirtyä eläkkeelle." "Myytkö sä sen pois?" kysyin ja saatoin kuulostaa hieman surkealta, tai ainakin typertyneeltä. Senttihän oli ollut Seppeleessä aina. Seppeleessä oli sen koti!
"En taida raaskia", Anne sanoi ja kohautti kevyesti hartioitaan. "Se on minullekin tärkeä hevonen, ja onhan se hieno ori. Jos sille olisi ihan taatusti erinomainen koti tiedossa..." Ensin helpotuin. Sitten olin vähällä sanoa, että ostaisin sen itselleni. Järki kuitenkin puuttui peliin: minulla oli oma varsa kasvamassa ja mahdollisesti Väinö pian ylläpidossa. Ratsastuksenopettajan palkalla ei elätetty hurjan montaa hevosta, ei, vaikka tunneside kyseisiin hevosiin olisi miten voimakas. Kiintymys ei tehnyt hevosenpidosta yhtään sen halvempaa. Ja tiesinhän minä, ettei kiintymys myöskään tekisi hevosesta nuorempaa, terveempää tai pitkäikäisempää. Sentti oli ollut aina pääosin terve, mutta lukuisat vuodet tuntihevosena näkyivät siinä kyllä, niin hyvin kuin sitä olikin pidetty. Siitä ei tulisi minulle kilpahevosta otettavaksi Väinön tilalle, ja varsan, kilpahevosen ja eläkeläisen pito kävisi lompakolleni auttamatta liian kalliiksi lystiksi. "Mä en voi ostaa sitä", sanoin. "Ostaisin, jos olisin rajattoman rikas ja suostuisit sen myymään." Anne nyökkäsi. "Jääkö se Seppeleeseen?" kysyin. "Jos siitä ei tehdä mitään huipputarjousta. Mahtuuko se talliin, vaikka se ei tekisi tuntitöitä? Voiko se viettää eläkepäiviä täällä?" "Tällä hetkellä voi", Anne sanoi vakaasti. "Erityisesti, jos jatkat sen vuokraajana ja käyt liikuttamassa sitä. Minä ja Ellikin ratsastetaan sillä mielellämme, mutta ei aina ehditä tarpeeksi, että se pysyisi yhtä hyvässä kunnossa kuin nyt." "Ilman muuta mä jatkan. Käyn niin paljon kuin ehdin, niin kauan kuin se nyt pysyy täällä", hymyilin tyytyväisenä.
Maistoin teetäni. Kuuma neste ei ollut ainoa asia, joka teki oloni lämpimäksi. Minulla oli hyvä ja aurinkoinen mieli nyt, kun huoliani oli hälvennetty. Senttiä ei myytäisi pois, se ei ollut telonut itseään pahasti, se voi hyvin ja jäisi talliin.
"Sentti siis poistuu tuntikäytöstä, mutta tulee muitakin muutoksia", Anne paljasti. "Hypehän pääsee muille urille, mutta tuntsaripuolelle saadaan Tollo." Huomasin Pirittan hymyilevän maireana. Minua alkoi itseänikin hymyilyttää. Pirren ilmeestä osasin päätellä, ettei tiedossa olisi mitään ikäviä uutisia, vaan jotakin mielenkiintoista. Toki jo ajatus Tollosta tuntihevosena... niin. Olisihan siinä tädeillä leuoissaan pitelemistä, etteivät vallan putoaisi käytävälle, kun kuulisivat moisen luksusratsun tulosta ratsastuskoulun käyttöön. Kilpahevonen on kuitenkin aina kilpahevonen, erityisesti ratsastuskouluympäristössä. "Siinä piisaa sitten meille tekemistä, vai mitä?" Piritta sanoo iloisesti, ja häkellyn, kun ymmärrän hänen tarkoittavan meillä ensisijaisesti itsensä lisäksi minua, eikä niinkään Annea. "Meille?" "Teille, niin", Anne vahvistaa. "Mietittiin Pirittan kanssa, että jos sulla on aikaa, olisit Pirrelle hyvä apukäsipari, kun Tollosta työstetään tuntiratsua." "Vai niin", sanoin aidosti ymmyrkäisenä. "Olisihan se... jännittävää! Kyllä mä ainakin innolla seuraan, mitä Pirre sen kanssa tekee, ja avustan sen verran kuin osaan ja ehdin." "Loistavaa", Piritta heläytti. "Saadaan uusioruuna pian ihastuttamaan tuntiratsastajia. Siinä on sitten hevosta vaativampaankin makuun."
Kun polttavimmat aiheet oli käsitelty, juttelimme kaikenlaista muuta asian vierestä ja ympäriltä. Minulla oli sangen vapautunut olo. En mahtanut sille mitään, että toimistoon tulo aiheutti minussa samanlaisia viboja kuin rehtorin kansliaan lähetetyksi tuleminen tai poliisin näkeminen, kun on autolla liikenteessä. Vaikka miten tietäisi, ettei ole tehnyt mitään pahaa tai ettei ole syytä odottaa ikäviä uutisia, tietynkaltaisissa tilanteissa järki unohtuu. Rehellisesti sanottuna olin jo toimistolle kävellessäni ehtinyt kehräämään kasaan kymmeniä mahdollisia käsikirjoituksia tilanteen varalle, ja harvat niistä käsikirjoituksista olivat mitenkään iloisia.
Suuntasin kulkuni Sentin luo, jahka sain suljettua toimiston oven perässäni. Hopeaharjalla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä kaikkea vain tovi sitten oli tapahtunut. Se kuitenkin taisi arvata, että olin hyvällä tuulella, sillä se tuli välittömästi luokseni ja nuuskaisi taskujani. "Olisit kyllä herkkuja ansainnutkin, mutta ei mulla ole", sanoin ja rapsutin hevosen niskaa. "Hieno ukko. Arvaa vaan, miten iloinen mä olen siitä, ettet sä ole lähdössä minnekään? Ja mä arvaan, miten iloinen sä olet, kun saat elämääsi vaihtelevampaa sisältöä kuin urankiertäminen."
Otin Sentin liinanpäähän ja lähdin sen kanssa kiertämään pienen metsälenkin. Teki mieli soittaa Danielille ja kertoa kaikki uudet kuulumiset. Puhelimen tuutatessa ehdin jo uumoilla, ettei hän tänäänkään ehtisi vastaamaan puhelimeen, vaan soittaisi joskus illalla ja kuulostaisi niin väsyneeltä, etten hentoisi valvottaa häntä pitkään. Kasvoilleni levisi kuitenkin pian hymy, kun puhelimen tasainen, odottava tuuttaus katkesi lämpimään tervehdykseen. Siitä tervehdyksestä kuulsi ikävä kuin kaikuna omalle ikävöinnilleni. Tuntui hyvältä kuulla Danielin ääntä.
|
|
|
Post by Jusu on Aug 5, 2015 8:40:32 GMT 2
Nyt ei muuta kuin suunnittelemaan ensi vuoden miittiä! Kannattaa sitten harkita, mihin sen sijoittaa, ettei lähellä vaan ole jotain sirkusta, josta saadaan päähämme päräyttää Seppeleen pihaan norsu. Ja sekin rajoite on nyt poistettu. Eilen vähäisillä yöunilla tämän teko tuntui yhtäkkiä loistavalta idealta, tänään harkitsin pitkään voiko sen julkaista vai onko jo ihan liian levoton jopa Liekkijärvelle. Menköön nyt, kun kerta on tehty!
|
|
|
Post by Jusu on Aug 7, 2015 19:32:36 GMT 2
Ajelin pihatolta Seppeleeseen, ja se osa tietoisuudestani, joka ei mennyt ympäristön havainnointiin ja rutiininomaiseen auton käsittelyyn, askarteli hypähdellen eri asioiden parissa. Minun oli vaikea ajatella mitään muuta pieniä hetkiä pidempään, kun osa minusta vartioi ajan kulumista ja laski minuutteja Danielin näkemiseen. Hyvänen aika - en ollut nähnyt koko miestä kolmeenkymmeneenkahdeksaan päivään. Kolmekymmentä kahdeksan kulunutta päivää, joiden aikana elämässäni oli ollut ihmisen sijasta puheluita, facebook-viestejä ja kännykällä otettuja kuvia, joista suurin osa kuului instagramin kautta kaikille muillekin, eivät vain minulle.
Kolmekymmentä kahdeksan päivää, joista suurin osa oli kulunut niin piinaavan hitaasti, että olin jo epäillyt ajan itsensä pilkkaavan minua ja irvailevan ikävälleni. Useimpina päivinä olin pitänyt itseni kiireisenä. Se auttoi. Vasta tämä hetki oli lähestymisellään nostanut ikävän pintaan; olin painanut sen tietoisuuteni taka-alalle ja keskittynyt kaikkeen siihen, mitä minulla oli lähellä. Tässä minä nyt kuitenkin pidin mielessäni kirjaa jokaisesta kuluvasta sekunnista.
Tuulian poni sai osansa Danielin häiritsemistä ajatuksistani. Rosa oli maailman kiltein poni. Bladen lähtö suretti minua kovasti, sillä olin aina Seppeleessä ratsastaessani ihaillut mustaa kaunotarta. Saattoiko poni todella heittäytyä niin apaattiseksi toisen hevosen kuoltua, ettei haluaisi liikkua lainkaan? Olikohan Rosassa jotakin vikaa - vaivasiko sitä jokin muukin kuin ikävä ja suru? Toisaalta luotin Tuulian tuntevan tammansa. Hän sanoi tutkineensa poniaan. Päivittäin sen kanssa touhuavana Tuulia kyllä huomaisi, jos jokin olisi fyysisesti muuttunut hänen rakkaassa tammassaan. Vakuutin niin itselleni, mutta silti asia pyöri mielessäni. Toivoin Sheilan hoitotädin olevan kunnossa. Oi, miten usein hevosten kanssa saattoikaan toivoa maalailevansa piruja turhaan seinille. Miten usein sitä saattoikaan toivoa olevansa väärässä, mitä tuli hevosten terveydentilaa koskeviin murheisiin.
Seppele. Tuttu näky toi levollisuuden mukanaan.
"Onneksi sä näytät olevan elämäsi kunnossa", tuumasin onnellisena Sentille, joka paistatteli päivää tarhassaan. Kävelin oria kohti, ja hymyilin, kun se lähti kävelemään vastaan. Että se osasikin olla kultainen. Kiiltävä kesäkarva tuntui silkkisen sileältä, kun laskin sormenpääni sitä vasten ja rapsutin hevosen leukapieliä. "Ja alahuuli venyy ja paukkuu", nauroin orille, joka osoitti kaikella kehonkielellään olevansa rento ja tyytyväinen seurassani. Että se todella osasikin olla kultainen!
Sentti oli toipunut norsun kohtaamisen aiheuttamasta järkytyksestä nopeasti. Se oli oma hyväntuulinen ja miellyttävä itsensä, kun kiinnitin sen harjauspuomille ja ryhdyin siloittelemaan sen ennestäänkin hohtelevaa karvapeitettä. En malttanut olla halailematta sitä, ja sitten minua nauratti hieman. Tässä minä olin, miltei 23-vuotiaana halailemassa lempiheppaani ja lepertelemässä sille. Saatoin muiskauttaa pusun tai kaksikin, mutta sitä tarina ei tietenkään kerro... jokin uskottavuus kun on säilytettävä, hevosalan ammattilaisena sentään. Vaikka eikö sitä sanottu, että jos pitää siitä mitä tekee, ei joudu tekemään elämässään päivääkään töitä. Sanomattakin selvää, että minä pidin työstäni ja ammatistani - enimmäkseen - kovasti.
Kun olin ratsastamassa Sentillä kentän ohi päästäkseni autotallin läheltä lähtevälle polulle, Bonnien kanssa ratsastuskenttää pöllyttävä Salma hihkaisi: "Lynn! Ootteko menossa maastoon?" "Juu, tehdään lyhyt lenkki. Pitää ehtiä lentokentälle." "Voidaanko tulla mukaan? Tällaisena päivänä ei millään malta ihan vain kentällekään jumittua." "Tulkaa ihmeessä!"
"Mitä sä höpisit lentokentästä? Oletko sä lähdössä lomalle?" Salma kysyi ja vaikutti olevan oma ihanan aurinkoinen itsensä. "En mä ole lähdössä minnekään. Haen Danielin kotiin", kerroin, enkä kyennyt peittämään mielihyvää äänessäni - ja miksi olisi pitänytkään? "Oi, tänäänkö se jo tulee? Ihanaa! Sulla on varmaan ollut kamala ikävä." "Se tulee täksi viikonlopuksi käymään, kun on Pirren ja Benin häät. Sekin tulee tänään sirkukseen, niin näkee talliporukkaa ainakin siellä. Ei varmaan keretä käymään täällä kuitenkaan..." "Höh, vain viikonlopuksiko se tuleekin? Milloin se tulee takaisin?" "Ei se kai tiedä vielä itsekään", huokaisin. "Sen haluttaisiin jäävän sinne, ja se viihtyykin."
Tuntui surkealta lausua ne sanat ääneen. Entä jos elämä siellä jossakin kaukana olisikin parempaa kuin elämä täällä, kotona? Entä jos sikäläiset kokemukset painaisivat vaakakupissa enemmän kuin tutut, turvalliset ja tylsätkin kotiympyrät? Halusin suoda hänelle kaikki mahdollisuudet edetä elämässä, mutta mitäs sitten, jos mokoma typerä mies päättäisikin, ettei eteneminen voisi tapahtua ihan täällä näin, kotimaan kamaralla? Pitäisikö sen päätöksen olla minulle ihan fine, nieltävissä ihan sellaisenaan, purematta? Täällä minä sitten odottaisin. Vai kuuluisiko päätökseen oletus, että minä jättäisin kaiken tänne ja lähtisin etsimään itsellenikin uutta elämää?
"Nyt on kuitenkin pääasia, että pian se on täällä", totesin valoisammin. "Ja seuraavalla viikollahan se tulee taas." "Tuot sen sitten Seppeleeseen, niin sen tulee tänne niin kova ikävä, että sen on varattava ihan oikea kotiinpaluulento heti paikalla", Salma virnisti, ja minä naurahdin. "Se voisi toimiakin", tuumasin täydestä sydämestäni ja rapsutin Sentin kaulaa. "Seppeleen vetovoima kyllä onkin melkoinen."
|
|
|
Post by Jusu on Aug 9, 2015 22:11:09 GMT 2
Sunnuntaina Daniel oli jälleen poissa. Olin kuvitellut etukäteen, että yhdessä vietetty viikonloppu lievittäisi ikävää ja auttaisi jaksamaan tulevat viikot. Kattia kanssa. Yhteinen aika oli valunut kadoksiin kuin vesi sormien välistä ja jättänyt jälkeensä kahta voimakkaamman tunteen siitä, että jotakin puuttui elämästäni. Oloni oli niin surkea, että huomasin jo miltei toivovani, ettei Daniel olisi koskaan käynytkään. Mielikuva hänestä oli helppo pitää etäisenä, kun hänen puuttumistaan ei konkretisoinut tyynyliinaan jäänyt tuoksu, tiskipöydälle unohtunut kahvikuppi tai pianon päälle laskettu nuottinivaska, jonka hän oli hankkinut ja tuonut vartavasten minua ajatellen. Mokoma typerän ihana tyyppi.
Viikonloppu oli kulunut niin nopeasti. Olimme käyneet yhdessä ruokakaupassa - enkä ollut ymmärtänyt kaipaavani yhteisiä kauppareissuja ennen sitä - matkallamme lentokentältä kotiin. Olin tehnyt yhtä bravuureistani ja Danielin ehdotonta suosikkia, päärynälihaa, jota olimme syöneet yltiöromanttisesti kynttilän ääressä ennen lähtöämme sirkukseen, missä muut seppeleläiset olivat uteliaita kuulemaan Danielin kuulumisia. Yllätyksekseni myös Daniel oli osoittanut kiinnostusta tallilaisia kohtaan ja kysellyt vähintään yhtä paljon kuin vastannut. Hän ei yhtäkiä vaikuttanutkaan porukan yksinäiseltä sudelta.
Lauantaiaamuna olimmekin suunnanneet tallille, mutta emme olleet viipyneet sen kauemmin kuin mitä meni tallikavereiden, Sentin ja Topin moikkaamiseen ja Ransuun tutustumiseen. Pirren häistä emme olisi uskaltaneet myöhästyä, vaikka syy olisi ollut mikä! Tilaisuus oli ollut kaunis ja pari hymyillyt niin onnellisena, että olin vuodattanut muutaman kyynelen silkkaa liikuttuneisuuttani Danielin virnuillessa vieressä. Tänä aamuna oli minun vuoroni virnuilla, kun katselin Danielia kummilastensa kanssa. Miten joku osasi näyttää yhtä aikaa huvittuneelta, oloonsa tyytyväiseltä... ja hätää kärsivältä? Sitä en ymmärtänyt.
Parhaillaan hypistelin Sentin suitsia satulahuoneessa. En ollut vielä päättänyt, mitä orin kanssa tänään tekisin. Minun oli tehnyt mieli kokeilla ohjasajoa sen kanssa, mutta olisin tarvinnut siihen puuhaan apulaisen. Olin kuullut, että Sentillä oli joskus kauan sitten, kaiketi sen ensimmäisessä kodissa Shaikuijinin luona, ajettukin hieman, mutta niistä ajoista oli niin kovin, kovin kauan. Siksi en ajatellut villeissä kuvitelmissanikaan vain tökkääväni pitkiä ohjia kiinni sen suitsiin ja lähteväni kopsuttelemaan pitkin kylänraittia autuaasti hymyillen. En kuitenkaan ollut tänään silläkään tuulella, että olisin pyytänyt ketään jakamaan minun ja Sentin yhteistä hetkeä. Olin tänään vähän kuin olonsa uhatuksi tunteva siili; valmis käpertymään pisteliääksi keräksi ja sähisemään itsekseni.
Sen ymmärtäminen sai minut hylkäämään ajatukset kaikesta tavoitteellisesta tekemisestä. Saattaisin vain Sentinkin pahalle päälle olemalla itse poissaoleva ja epäreilu sitä kohtaan. Oli kai turha vaatia hevoselta keskittymistä, kun omat ajatukset heittelehtivät tunnetilojen mukana.
Niinpä me lähdimme, ties monettako kertaa tämän kesän aikana, metsään ilman satulaa. Senttiä ei maastoilun paljous vaivannut; se päinvastoin liikkui halukkaasti ja sulavasti ja tuntui voivan hyvin niin fyysisesti kuin henkisestikin, kun pääsi usein vaeltelemaan metsän poluille ja pikkuteille. Vaikka se oli innoissaan, se ei myöskään ryntäillyt, sillä se tuntui ymmärtävän pääsevänsä pian taas pitämään hauskaa.
Tälläkin kertaa me laukkasimme reippaasti erään peltojen välissä kulkevan ihanan tienpätkän, joka vietti loivasti ylöspäin ja oli pohjaltaan mitä täydellisin. Sentin laukka tuntui upealta ja samalla niin tutulta, että siihen mukautuminen oli hyvin helppoa. Minulla oli täydellisen varma olo, kun kultainen hevonen kantoi minua eteenpäin varmoin, vauhdikkain askelin. Sen korvat osoittivat tomerasti eteenpäin ja sen liikkeissä oli runsain mitoin helppoutta ja iloa. Poissa oli se leipiintynyt ja elämäänsä kyllästynyt jähmeän tuntihevosen perikuva, jollaisella olin vielä viime keväänä joutunut ratsastamaan. Sentti oli jälleen oma maailman mahtavin itsensä.
Ei oikeastaan ollut hullumpaa laukata peltojen välissä auringon laskiessa hitaasti ja värjätessä maisemaa kauniilla, lämpimillä sävyillä. Tuntui, kuin olisimme hypähtäneet jonkin elokuvan täydelliseen kohtaukseen.
Siitä kohtauksesta en olisi halunnut hevillä laskeutua takaisin tavalliseen elämään.
Reipas maastoilu ilman satulaa oli terapiaa mielelle ja hyvää harjoitusta keholle. Tunsin mukavaa väsymystä lihaksissani, ja olin siitä hyvin kiitollinen. Toivoin sen helpottavan nukahtamista tyhjässä, hiljaisessa talossa ja viileässä vuoteessa.
"Lynn", kuulin jonkun sanovan hiljaa, kun harjasin Senttiä sen karsinassa. Käännyin katsomaan Cellaa, joka seisoi rapsuttamassa Sentin otsaa. Windin hoitaja onnistui talliverkkareissaan ja heinänkorsia hiuksissaankin näyttämään sievältä katsoessaan minua suurin, punnitsevin silmin, suu mietteliäässä supussa. "No moi", sanoin Cellalle ja hymyilin kokeilevasti - oliko blondi surumielinen, vai muutenko vain mietteissään? Hymyni seurauksena rämäpään kasvoille kuitenkin levisi huomattavasti valoisampi ilme. "Osaathan sä hymyillä vielä", tyttö sanoa töräytti ja madalsi sitten ääntään, otti käyttöön luottamuksellisen sävyn ja vilkaisi olkansa yli kuin salaliittolainen, joka ei halunnut kenenkään kuulevan supatustaan. "Me katsottiin Rosan kanssa, kun te palasitte Sentin kanssa maastosta, ja ajateltiin, että sä näytät niin maasi myyneeltä, että haluttiin keksiä jotakin piristystä." Naurahdin häkeltyneenä, mutten ehtinyt sanoa mitään, ennen kuin Cella alkoi käskyttää minua: "Harjaa se hevonen loppuun ja seuraa sitten mua. Rosbe odottaa jo, eli hopi hopi!"
Uteliaana näkemään, mitä kämppiskaksikko oli keksinyt harjasin Sentin pikaisesti loppuun, pudotin harjan koriin ja lähdin seuraamaan Cellaa, joka suorastaan talutti minua eteenpäin. Näin Rosan kuikuilevan tallin suuntaan aitalta ja huiskauttavan sitten kutsuvasti kättään meidät nähdessään. "No tulittehan te vihdoin", keijukaismaisen kaunis ystäväni puuskahti hiljaa. "Luulin jo, että Cella oli saanut päähänsä kiskoa sut takakautta jonnekin pubiin." "Minäkö?" Cella tuhahti. "Höpö höpö! Sähän olisit kuohinnut mut siitä hyvästä. Pubiin ei vaan mennä ilman sua, ellei sitten satu olemaan harvinaisen vajaa ja halukas pääsemään, jos nyt ei hengestään, niin vähintäänkin sielustaan eroon." "Hei tyypit, riita poikki ja päivänkakkaroita väliin! Miksi mut raahattiin tänne? Ei varmaan kuuntelemaan teidän kinastelua", huomautin suupielet nykien ja sain parivaljakon kääntymään puoleeni. "Ei tietenkään! Sä tulit katsomaan Eelan varsaa. Sehän syntyi myöhään perjantaina", Rosa valotti asialliseen sävyyn. "Ja se on kamalan söpö", Cella hihkaisi vähemmän asiallisesti ja enemmänkin mielipuolista fanityttöä muistuttavasti. "Kyllä me käytiin Danielin kanssa vilkaisemassa -", aloitin, mutta minut keskeytettiin päättäväisellä suhinalla. "Ihan sama vaikka olisit nähnyt sen miljoona kertaa", Cella sanoi topakasti ja veti minut karsinan ovelle. "Nyt sä katsot sitä ja kerrot sitten, voiko tuollaista katsoa piristymättä."
Siellä se pieni pitkäkoipinen olento pötkötteli. Eela katseli meitä hieman epäluuloisena, mutta tuntui kuitenkin toteavan, ettemme olisi vaaraksi sen pienelle silmäterälle. Jos se olisikin vaikuttanut hermostuneelta ja stressaantuneelta, olisimme varmasti kääntyneet pois ja jättäneet kaksikon rauhoittumaan kahdestaan. Nyt me kuitenkin jäimme oven taakse kolmen hengen riviin, kumpainenkin tallikavereistani omalla puolellaan minua. Tunsin kaksi kättä hartioillani ja hymyilin toistaessani eleen. Siinä me seisoimme, kädet toistemme hartioille nostettuina, ja katselimme hempeänä loputtoman suloista pientä hevoslasta.
En tainnutkaan joutua pois elokuvasta aivan vielä, pohdiskelin ja ymmärsin sillä hetkellä, mitä oli kiitollisuuden ja hetkessä elämisen arvo.
|
|
|
Post by Jusu on Aug 20, 2015 19:03:37 GMT 2
Mitä onni on? Harjoituskisaviikonloppu: perjantai, 16. elokuuta "Et sä mene kouluradalle letittämättömällä hevosella." "Nää on tallin omat harkkakisat..." "Silti. Anna mä letitän." "No letitä sitten." Danielin loihtimista leteistä, joista kuka tahansa kampaajakin olisi ollut kateellinen, huolimatta kilpailusuorituksemme oli täydellinen floppi. Sentti oli käyttäytynyt omituisesti jo eilisissä estekilpailuissa. Se oli ollut vetämätön ja haluton, varovainen ja kyttäilevä, huolimaton ja yhteistyöhaluton. En ymmärtänyt, mikä siihen oli mennyt; se oli käyttäytynyt niin pitkään niin kultaisesti, että sen yhtäkkinen mielialanvaihdos sai minut hämmentymään. Ja silti olin onnellinen. Olin onnellinen, vaikka murehdin kummallisesti käyttäytyvää hevosta. Mönkään menneet kilpailusuoritukset eivät saaneet pienintäkään murheenhitusta liikehtimään mielessäni. Ne olivat kuitenkin mielestäni vain mahdollinen merkki jostakin isommasta - tai vain sattumaa. Sentilläkin saattoi olla huonoja päiviä. Siksi en tehnyt hätäisiä johtopäätöksiä kahden kummallisen suorituksen takia, vaan siirsin huolehtimisen tuonnemmaksi ja keskityin nauttimaan onnenpöllyisestä olostani. Sellainen minun oloni oli. Leijaileva, kupliva, epätodellinen. Oliko tämä minun elämääni? Oliko tämä todellista elämää? Kun seisoin auringonpaisteisella tallipihalla rakastamani ihmisen kainalossa ja yksi elämäni hevosista toisessa käsipuolessani, en puntaroinut, mikä kaikki oli tai saattoi olla pielessä. Siinä seistessäni minä ajattelin onnellisia ajatuksia. Tätä onni on. Mahdollisuus sirtää huolet huomiseen.
|
|
|
Post by Jusu on Aug 24, 2015 13:58:03 GMT 2
Valtakunta hevosesta - kukkakimppu raipasta?
Uusi ihana aamu alkoi retkellä Seppeleeseen. Sentti oli liikutettava ennen omien töideni alkua, ja pienellä, lempeähköllä potkimisella Danielkin sai päivänsä käyntiin ja lähti mukaani. En odottanut tapaavani tallilla ristin sielua, mutta yllätyksekseni törmäsimme Pirittaan ennen kuin ehdimme tallipihaa pidemmälle. Pitkänhuiskea esteope purki autostaan tavaraa, joka vaikutti lupaavasti hevostarvikeliikkeestä kotoisin olevalta. Kiskaisin Danielin mukaani ja kipitin ojentamaan entiselle työkaverilleni (ja onneksi nykyiselle ystävälle) auttavan käteni, tai, öh, auttavat kätemme. Danielilta ei tietenkään kysytty mitään. "Oletko sä käynyt ostoksilla? Me voidaan tulla kantoavuksi." "Olen! On kuulkaa tehtävä löytää Ransun kokoiselle mammutille sopivia loimia. Ota sä tämä laatikko", Pirre komensi ja tyrkkäsi pahvilaatikon silmiään kerran räpäyttävän Danielin syliin. "Oih, kylläpä se tottelee käskyjä mukisematta." Daniel tuhahti Pirren ilahtuneelle toteamukselle ja minä yritin - kehnolla menestyksellä - peitellä kasvoille pyrkivää virnettä. Lähdimme yhdessä kohti tallia, Daniel laatikon ja Piritta ja minä muovikassien kera. Esteopettaja tuntui olevan valtavan hyvällä tuulella. En kyllä tiedä, miksi mainitsin sen, sillä eikö Piritta ollut aina hyvällä tuulella... no, tämä päivä ei siis ollut poikkeus.
"Noh, rakastavaiset, joko teillä on huulet rohtuneet kaikesta pussailusta? Etkö sä vasta eilen tullut?" Piritta kysyi reippaasti, kun leväytimme hänen ostoksensa toimistoon, mistä hän kuulemma purkaisi ne heti saatuaan Ransun tarhaan. Daniel hieraisi nolona niskaansa ja minä nauroin niin räkäisesti kuin osasin. "Mistä pussailusta? Tolla pysyi silmät auki hädin tuskin niin kauan, että sai syötyä jotakin kotona. Sitten se nukkui kuin pieni porsas 16 seuraavaa tuntia ja on vieläkin varmaan puoliksi unessa. Siksi se tottelee käskyjäkin niin hyvin", paljastin, mutten voinut olla hymyilemättä ja tuntematta oloani vähän helläksi. Oli ollut mukavaa, kun makuuhuoneesta oli kuulunut tasaista hengitystä. Minun oli täytynyt käydä muutaman kerran ovensuussa ihan vain ihmettelemässä sitä tosiasiaa, ettei sänky odotellut minua tyhjänä. Elämän suuria iloja.
Sentti näytti suorastaan hölmistyneeltä, kun lähdin hakemaan sitä takaisin sisälle. Se katseli minua vaaleiden ripsiensä takaa sen näköisenä, kuin olisi halunnut kysyä, olinko ihan kajahtanut kun nyt jo kiskoin Hänet talliin. "Vastahan sä olet toista tuntia tarhaillut aamuruokinnan jälkeen", tuhahdin hellästi hevoselle, joka nyökäytti pontevasti päätään; niin, vasta! "Ehdit vielä takaisinkin ja vaikka koko illaksi. Hoidetaan työt alta pois, ja sitten saat taas huvitella." Näin Danielin talsivan kohti toista oritarhaa Pirre ja Ransu vierellään. Sentti katseli lähestyvää norsunkokoista kimoa harvinaisen nyrpeän näköisenä. Topin kanssa Sentti tuli hyvin juttuun, mutta oli kuin se olisi pitänyt Ransua ikävänä tunkeilijana, jolla ei ollut asiaa tulla Seppeleeseen keikaroimaan ja esittelemään pitkiä raajojaan. Sain huitaista Senttiä kevyesti riimunnarun perällä kylkeen, kun se tanssahteli, niskuroi ja esitti parhaan kykynsä mukaan kovista muutamien metrien päästä ohi kulkevalle lajitoverilleen. Sentti hölmistyi taas ja katsoi minua epäuskoisena. "Käyttäydy ihmisiksi, niin ei tarvitse komentaa", sanoin orille ja lähdin taluttamaan sitä talliin.
Yritin parhaan kykyni mukaan kuulostella hevosta harjatessani, millä tuulella se tänään oli. Sentti oli kesän mittaan ollut mitä kultaisin oma itsensä, mutta syksyn lähestyessä se oli heittäytynyt ailahtelevaisemmaksi. En tiennyt, mistä oli kyse. Saattoihan olla, että laidunkauden loputtua sen muuttunut päivärytmi oli saanut sen pasmat sekoamaan. Se oli tottunut olemaan pitkät päivät ulkona syömässä, ja arjen tultua se olikin taas vähintään yöt aina sisällä. Rapsuttelin Senttiä oikein paljon sen mielipaikoista ja tein yhteisestä harjaushetkestämme mahdollisen mukavan tuokion. Ehkä se lähtisi hyvillä mielin töihinkin.
Varustin Sentin kaikessa rauhassa. Vasta laitettuani kypärän päähäni huomasin, että olin unohtanut raipan kotiin. Hätä ei kuitenkaan ollut suuri, sillä olin kuitenkin ratsastuskoulussa, josta löytyi jos jonkinlaista lainavarustetta tuntilaisia varten. Tepastelin lainavarusteiden luo - ja hämmästyin.
"Mitä ihmettä?" livahti suustani, kun tuijotin raippakoria, jossa odotti kukkakimppu. Jaha, Anne on saanut päähänsä panostaa tallin viihtyvyyteen. Eikö se nätimpää vaasia löytänyt, ajattelin sitten. Ja ajatteliko se, ettei kukaan enää tarvitse raippaa? Ehkä sillä on jokin villitys meneillään, raipaton ratsastuskoulu tai jotain.
Lähdin talsimaan takaisin kohti Sentin karsinaa, ja kuin tilauksesta törmäsin toimiston oven edessä Topin varusteita kantavaan Danieliin. "Hei! Saanko mä lainata sulta raippaa?" kysyin. "Anne on vaihtanut lainaraipat kukkakimppuun! Ajattele." "Käy hakemassa mun kaapista", Daniel huokaisi ja kaiveli suitset kilisten kaappinsa avaimen taskustaan. "Miksi mä joudun aina antamaan sulle raipan?" En ehtinyt vastata mitään, ennen kuin portaista paikalle kompuroinut Cella tyrksähti kovaan ääneen ja yökötteli ohi mennessään: "Hyi! En olis halunnut kuulla tota!" "... koska mä aina unohdan omani kotiin", vastasin Danielille niin kovaan ääneen, että käytävää jo pidemmälle ehtinyt Cella kuuli varmasti, miten en piitannut hänen likaisesta mielestään, vaan jatkoin arkista keskustelua. "Hyvä yritys, muttei auttanut yhtään!" Cellan loittonevan selän suunnasta kuului räkäistä naurua. "Pitäkää kotijutut kotijuttuina, pliis!" "Haista sinä varsaripuli", huutelin tytölle, mutta en tietenkään millään pahalla, vaan oikein rakastavasti (<3), minkä Cella varmasti ymmärsi - ainakin tallissa raikasi iloinen nauru, kunnes mimmi katosi ovesta ulos. "Hyvänen aika, mitä pahaa se on sulle tehnyt tuollaisen uhkauksen ansaitakseen", ilmestyi Piritta päivittelemään toimiston ovensuuhun. "Tuota kohtaloa en monelle toivoisi."
Vakuutin Pirittalle, etten oikeasti toivonut Cellalle varsaripulinhajuntäyteistä tulevaisuutta, ja kipaisin sitten yläkertaan Danielin kaapille. Sieltä löytyi kaksikin raippaa, joista valitsin pikaisen pohdinnan jälkeen toisen, ennen kuin palasin alas hakemaan Sentin karsinastaan. Ainakin se käveli perässäni korvat hörössä kentälle, missä kiipesin korkealle sen satulaan. Ehdimme kävellä vain hetken, ennen kuin Anne liittyi Danielin varustaman Topin kera seuraan. Daniel asettui nojailemaan kentän aitaan avustettuaan tallin korkea-arvoisen omistajattaren ratsaille, ja huomasin poikaystäväni pitelevän kameraa. Tiesin, että työkaverit Saksassa olivat kiinnostuneita näkemään kuvia Topista, jonka tiesivät olleen yksi suurimmista syistä siihen, että Daniel lopulta päätyi alalle. Ehkäpä Daniel kuitenkin ottaisi muutamia kuvia myös Sentistä ja minusta, vaikka keskittyisikin eittämättä Topiin.
Sentti oli, yllätyksekseni, oikein mukavalla tuulella. Aurinko paistoi ja hevonen allani veti yhtä köyttä kanssani. Oli siis helppo hymyillä ja nauttia olosta. Näitä päiviä tulisin myöhemmin syksyllä kaipaamaan.
Loppukäyntejä kävellessämme tiedustelin Annelta, mikä lainaraippojen todellinen tarina oli. Nainen vaikutti kovin hämmentyneeltä. Ilmeisesti hän ei ollutkaan yhtäkkiä todennut, että raipattomuus oli juuri nyt in ja pop. Hylkäsin mielessäni teorian siitä, että Anne oli hurahtanut johonkin kukkia ja maailmanrauhaa -ratsastuskoulukuntaan, ja keksin muita selityksiä. Kenties joku keppihevostallinpitäjä oli tarvinnut kipeästi raippoja ratsastuskoululleen ja arvellut, että Seppeleessä oli paljon ylimääräisiä. Tai vaikka se mystinen Ruskamäki-porukka, josta monet tallin tytöistä olivat kesän mittaan puhuneet. Mistä sitä tiesi, tuumasin.
Daniel odotteli salaperäisen näköisenä Sentin karsinan edessä, kun lopulta talutin orin talliin riisuttavaksi ja harjattavaksi. Katsoin häntä epäileväisenä; tuo kummallinen ilme, hassu suun suipistus ja silmien pilkahdus, kertoi, että tyypillä oli omasta mielestään jokin hyvä idea. "No?" töksäytin pyöräyttäessäni Sentin karsinaansa. "Ethän hukannut mun raippaa?" "Ai matkalla tallista kentälle ja takaisin? En mä mikään huldahuoleton ole", puolustauduin. "Hyvä. Tehdäänkö vaihtokauppa?" Daniel kysyi virnistäen ja kiskaisi selkänsä takaa... kukkakimpun. Tuijotin. Aukaisin suuni. Suljin sen. Ähkäisin. "Arvaa mitä? Aloin just nyt ajatella, oletko sä saanut jostain ilmaiseksi tai pihistänyt kaikki ne harvat kukkaset, jotka mä olen sulta saanut." "Nii-in, hyvä kysymys. Meidän suhdehan saattaa perustua puhtaille valheille." "Jaaha." "No, otatko nämä vastaan? Ei ne olleet Annen, eikä niitä kukaan muukaan jää kaipailemaan. Esitä nyt edes ilahtunutta, kun kerrankin saat kukkia."
Mitä saatoin tehdä? Vaihdoin raipan kukkasiin ja totesin, ettei se nyt oikeasti edes kovin huono vaihtokauppa ollut.
|
|
|
Post by Jusu on Aug 25, 2015 20:36:31 GMT 2
Kurkistus menneisyyteen - ja tulevaisuuteen Jostakin se kopsahti esille. Kuva viime syksyltä, joka taisi olla yksi tapahtumarikkaimmista jaksoista Seppeleen historiassa. Minä kuitenkin katselin kuvaa ja annoin itseni upota itsekeskeiseen kuplaan. Muistelin kulunutta vuotta vain omalta kantiltani. Siihen vuoteen olikin kuulunut paljon kaikenlaista, niin mukavia kuin kurjiakin muistoja. Kun katselin valokuvassa vierelläni astelevaa Danielia, joka näytti myötäelävältä ja jopa innostuneelta kuunnellessaan selostusta tunnista, jonka hän oli nähnyt ihan omin silmin vain hetkeä aikaisemmin, tunsin sydämessäni pienen piston. Minä en muistanut, milloin Danielia oli lakannut kiinnostamasta. Milloin hän oli etääntynyt kaikesta ja kaikista. Kuvan ottoa seurannut talvi ja sen jälkeinen kevät olivat oikeastaan olleet varsin kamalaa aikaa, kun niitä nyt muistelin. Erossa vietetty kesä olikin tuntunut helpottavalta, vaikken ollut sitä myöntänyt ääneen kenellekään. Daniel oli keväällä rämpinyt niin pohjamudissa, että oli kuin hän olisi ollut joku eri ihminen kuin se vitsaileva ja kaikkeen hieman liian kevyesti suhtautuva poika, johon joskus tutustuin. Se vakavamielisyys ja pessimismi oli ollut pelottavaa, ja kun siihen oli yhdistynyt yhä lyhenevä pinna ja kiristyvät hermot... Kuvan Daniel muistutti enemmän Saksasta palannutta kuin sinne lähtenyttä henkilöä, siitä olin vissi ja varma. Kaikki vakavuus ei ollut karissut pois, mikä olikin oikeastaan ihan hyvä. Hitunen aikuisuutta saattoi olla ihan tervetullutta, pakko myöntää. Kunhan nyt ei liiaksi kuitenkaan. Siirsin huomioni Senttiin ja itseeni. Hymyilin. Miten onnelliselta näytinkään hyvin sujuneen yhteisen estetunnin jälkeen. Kun katselin Senttiä, jonka korvat lerppuivat rentoina ja joka ei luottavaisen löyhästä otteestani huolimatta näyttänyt suunnittelevankaan lähtöä minnekään, minulle tuli yhtäkkiä haikea olo. Siinä oli hevonen, jonka kaltaista en ehkä enää tulisi löytämään. Tai tulisihan niitä, hevosia, mutta olisinko itse enää se sama innostunut heppatyttö, joka oli valmis uskomaan sydämensä ja sielunsa ison hevosen kannettavaksi niin täydellisesti kuin Senttiin tutustuessani? Oli myönnettävä, ettei mikään yksittäinen hevonen, omanikaan, tuntunut tässä iässä yhtä korvaamattomalta kuin silloin joskus nuorempana. Eivät ne olleet korvaamattomia. Ikuista ystävyyttä oli turha toivoakaan. Tärkeinkään hevonen ei välttynyt haavereilta, jos niitä oli sattuaksen. Nyt minulla oli Sheila kasvamassa, ja pelkäsin jo nyt, mitä kaikkia epäonnenpotkuja tulevaisuus toisi tullessaan sen varalle. Edellisestä nuoresta tammasta luopuminen kirpaisi edelleen; siihen hevoseen olin uskonut ja siihen olin panostanut. Tuloksena olikin jotakin muuta kuin pitkä ja mukava yhteinen taival ja kilpaura. Sheila oli kuitenkin Sentin tytär, ja Bladen, jota olin ihaillut Seppele-aikojeni alusta saakka. Kun katselin valokuvan Senttiä, pohdin, saisinko viettää sen tyttären kanssa yhtä ihania aikoja kuin orin itsensä. Muistuttaisiko Sheila luonteeltaan Senttiä? Toisiko se mieleeni Sentin aina kun nousisin sen satulaan? Luottaisinko siihen yhtä paljon kuin Senttiin? Sen näyttäisi vain aika.
|
|
|
Post by Jusu on Aug 26, 2015 20:03:59 GMT 2
I niin kuin idoli = I niin kuin InkeriInkeri puhisi kiukusta rymistellessään portaita ylös. Tavoitin pienen blondin selän takana kiipeävän Cellan katseen ja yritin viestittää telepaattisten aaltojen välityksellä tärkeän kysymyksen: mikä sitä vaivaa? Cella vain irvisti pienesti ja pudisti päätään. Seuraavaksi hänen silmänsä kuitenkin suurenivat, kuin hän olisi yhtäkkiä muistanut jotakin suurta ja mahtavaa. Kun Inkeri paukkasi ohitseni oleskelutilaan ja kohti pöydällä avonaisena odottavaa keksipakettia, Cella loikki varoittamatta luokseni ja kiskaisi vasemman käteni tarkasteltavakseen. Innostus tytön kasvoilla vaihtui pettymykseen. "No voi höh! Missä on sormus?" Raaputin hölmistyneenä ohimoani vapaalla kädelläni. "Ai mikä sormus?" "No Danielin sormus!" "Onko sillä sellaisiakin?" ihmettelin. "Olisi pitänyt arvata! Se ei sittenkään kosinut sua!" Cella töräytti ja kiskoi minut mukanaan oleskelutilaan, jossa Inkeri parasta aikaa tuijotti käteensä ottamaansa keksiä kuin se olisi syyllistynyt seitsemään kuolemansyntiin ja pariin muuhun rikkeeseen. Minä en ymmärtänyt mistään mitään. "Voisitko avata vähän", anoin Cellaa täydellisen ymmyrkäisenä. "Kosinut?" "Njääh, sitä tavallista", Cella tyytyi sanomaan olkiaan kohautellen ja Inkeriä sivusilmällä vilkuillen. "Seppeleen juorueukot ovat paukutelleet viidakkorumpuja. Mä ainakin kuulin, että Daniel polvistui tallin käytävällä kukkien ja timanttisormuksen kera. Joku sanoi, että se lausui runonkin, mutta sitä mä en uskonut, vaikka olenkin kerran kuullut sen runoilevan*." Yritin kaivella muistiani. Löysin sieltä kyllä kukkakimpun, mutta se polvistuminen ja sormus, timanteista ja runoista nyt puhumattakaan... "Eeei, ei se kyllä polvistunut. Ne kukat -" "No hyvä ettei se typerä romantikonhupsu sellaiseen ryhtynyt!" kuului Inkerin äänekäs kommentti asiaan. Katsoimme Cellan kanssa tyttöä hyvin ällistyneinä. Inkeri tuijotti synkeänä takaisin, keksi yhä kädessään. "Niin, ettehän te tietenkään muista, kun eihän asia nyt teitä koskettanut mitenkään! Muahan ei oo just jätetty - ja haukuttu läskimoosekseksi!" Inkeri röhisi, murskasi keksiraukan murusiksi ja viskasi sen roskikseen... päin. "Niin että rakkaus haisee ja pahalta sittenkin. Pahemmalta kuin isomummon kellari." "Siis mitä? Jättikö Eetu sut muka koska olit liian lihava?" minä pöyristyin. "Miten se oikein kehtasi? Eikö sillä ole mitään käytöstapoja?" Cella näytti siltä, että tiesi enemmän. Oikeastaan hän näytti siltä, että olisi mieluummin keskustellut mistä tahansa muusta kuin tästä lihavuusaiheesta. Inkeri oli suorastaan ruumiillistunut myrskyn merkki, synkeä ja raivokas ja kaikkea muuta kuin (pääsääntöisesti) iloinen itsensä. "Olisikin ollut Eetu, niin voisin ilomielin polttaa sen kalsarit yösydännä ja harjoittaa muita pahantahtoisia riittejä! Mutta kamoon, se oli hitto vie Piritta, kaikista maailman ihmisistä. Piritta on sitä mieltä, että mä olen liian pulska ratsastamaan Siirillä. Helppohan sen on sanoa, langanlaiha riukukeppi, oikea gasellisääri ja säihkysilmä, typerät ripsenpidennyksetkin ja kaikki. On joo kiva naureskella niska limassa raataville poninhoitajille, kun itse on jostain typerästä hääkatalogista napattu prinsessamorsian." Oleskelutilaan lankesi hiljaisuus, joka suorastaan kuohui erilaisten tunnetilojen voimasta. Minä olin pöllämystynyt ja pyörittelin epäuskon sävyttämiä ajatuksia mielessäni. Pirittako muka olisi todella sanonut Inkerille, että hän oli lihava? Okei, oli myönnettävä tosiasiat: eronsa jälkeen ennen niin pikkiriikkinen Inkeri oli kieltämättä kerännyt hieman - tai noh, sanotaan nyt että jonkin verran - massaa, mutta olihan moinen möläytys silti jotenkin niin kovin paksua puhetta (... HAHHAH) Pirittan suusta. Yhtäkkiä Inkeri katkaisi hiljaisuuden. Tytön äänessä oli aimo annos päättäväisyyttä, kun hän tokaisi: "Ei auta enää pyllistää, kun kakka on jo pöksyssä. Mä vielä näytän Pirrelle mistä puusta mut on veistetty!" Me nyökkäilimme Cellan kanssa ymmärtäväisesti. Ylpeästi rintaansa röyhistäen Inkeri jatkoi: "Me lähdetään nyt lenkille." "Nyt on niin kiva sääkin, että sehän voi olla hauskaa", sanoin minä kannustavasti. "Niinpä! Hopi hopi, menkää laittamaan kaakeillenne suitset päähän, niin lähdetään", Inkeri komensi tomerasti, ja me katsoimme Cellan kanssa toisiamme pohtien, uskaltaisimmeko keksiä tekosyyn, jonka varjolla passittaa Inkerin metsään ihan keskenään. Lopulta me alistuimme kohtaloomme. Kai sitä oli kannettava kortensa kekoon tsempataksemme Inkeriä hänen näin yht'äkkiä yllättäin aloittamassaan elämäntaparemontissa. * Hevoset löntystivät melko kiireettöminä perässämme, kun taivalsimme metsien halki. Olisimme toki menneet kovempaa, mutta Siiri ei jaksanut. Inkeri tuumaili, että kai oli hyvä aloittaa lenkkeilyharrastus varovasti. En hennonnut huomauttaa, ettei etenemisvauhtimme juuri hävinnyt hitaudessa kilpikonnalle. Oli siis hieman siinä ja siinä, oliko tämä varovainen alku jo liian varovainen tuottaakseen minkäänlaista tulosta. Jos vauhdista piti jotakin positiivista sanottavaa keksiä, niin ainakaan se ei vaikeuttanut juttelua. Cella huomauttikin (Inkerin mieliksi, sanon minä), että eikös sitä aina sanottukin, että silloin etenee lenkillä liian lujaa, jos hengästyy niin, ettei pysty puhumaan edetessään. En hennonnut huomauttaa sitäkään, että jos tässä vauhdissa onnistuisi hengästymään, olisi kyllä saattanut huomaamattaan potkaista tyhjää noin pari kuukautta sitten. Sentti vaikutti äärimmäisen pitkästyneeltä, ja sen huomatessani rapsutin sitä myötätuntoisesti. "Mä niin toivon, että tästä syksystä tulee yhtä huippu kuin viime syksystä!" jo valoisammalla tuulella oleva Inkeri kihersi. "Eiköhän tästä tule ihan sellainen syksy, jollainen me tästä itse tehdään", uumoilin minä. "Heh. Oletteko muuten huomanneet, että - Windi perhana - tallissa on jo alkanut tapahtua kummia juttuja?" kysyi Cella salaperäisenä. "Ai niin kuin mitä?" me halusimme Inkerin kanssa tietää. "Vaikka ja mitä! Niin kuin ne omenat silloin. Ne vaan ilmestyi jostain, ja niitä oli järjetön määrä! Jos Windikin olisi pistänyt sen määrän omenoita poskeensa, kyllä olisi eläinlääkäritapaus ollut ihan taattu, niin mä uskon", Cella maalaili tilanteen vakavuutta. "Ja sitten oli se keissi, kun joku kasteli Alexin karsinan kuivikkeet ihan läpimäräksi! Oli siinäkin varmasti siivoaminen." Pohdimme tapahtumia hiljaisuuden vallitessa. Näin jo, kuinka Cella ja Inkeri kehräsivät päässään suurta jännärikäsikirjoitusta. Itse en ollut niinkään vakuuttunut siitä, että tässä oli mitään sen kummempia aineksia uuteen mysteeriin. Pari hassua sattumaa, jotka eivät selkeästikään millään tavalla liittyneet toisiinsa. Pikkutytöt nyt kärräsivät herkkuja lempihepoilleen ymmärtämättä, että siitä saattoi olla haittaa. Sitä en ymmärtänyt, miksi kukaan olisi kastellut karsinan. Enkä itse asiassa sitäkään, kenen kajahtaneen pikkutytön lempihevonen Windi muka olisi ollut. (Viimeistä en kyllä ihmettelisi ääneen Cellan kuullen. Tai saattaisin ihmetelläkin. Todennäköisesti blondi vaan nauraa räkättäisi ja sanoisi, että niinpä.) Siinä Sentin vierellä kävellessäni mieleeni juolahti juttu, jota olin meinannut alkaa selittää Cellalle ennen kuin Inkeri oli keksinyt ylistää Danielia siitä, että hän ei (pahus vieköön?) ollut yhtäkkiä saanut päähänsä haluavansa naimisiin kanssani. En ollut jäänyt pohtimaan tilannetta sen kummemmin, mutta nyt, kun Cella oli onnistunut istuttamaan mysteerin heiveröisen siemenen jopa minun päähäni, asia alkoi tuntua kummallisemmalta. "Hei! Mä aioinkin kertoa niistä kukista, jotka Daniel -" "Voitko pliis olla hieromatta mun naamaan, kuinka ihana ja täydellinen halipusu-Daniel antoi sulle kukkia. Toiset meistä ei mitään kukkasia saa", Inkeri protestoi, muttei vaikuttanut olevan kovin tosissaan. "En mä siitä aikonutkaan oikeastaan puhua, vaan siitä, mistä ne kukat ilmestyi. Se oli vähän outoa." Selitin tapahtumien kulun alusta asti. Kuinka olin tarvinnut lainaraippaa (Cella ei osannut olla tyrskähtämättä) ja lähtenyt etsimään sitä sieltä, missä lainavarusteita yleensäkin säilytettiin. Kuinka minua oli odottanut erikoinen näky - kukkapuska raippaämpärissä (Cellaa nauratti taas) - ja kuinka olin kuvitellut, että Anne oli päättänyt somistaa tallia ja kätkenyt raipat jonnekin (Cella alkoi hirnua hysteerisenä ja yritti sokeltaa jotakin siitä, kuinka hän ei kehtaisi enää katsoa Kristeriä silmiin). Odotin, että Cellan hepuli laimeni, ennen kuin paljastin kysyneeni asiasta Annelta. "Se ei tiennyt mitään koko asiasta", sanoin mystistä äänensävyä tavoitellen, mutta Cella pilasi koko jutun hörisemällä, että "ei vaan myöntänyt". Inkeri osasi ottaa kertomukseni suuremmalla vakavuudella kuin Cella, joka nyt vaan oli Cella. Celloilla tapasi olla likakaivo siinä osassa aivoja, jossa terveen järjen kuului olla. Inkeri näytti pohdiskelevan ankarasti, ja minä odotin mielenkiinnolla, mitä sanottavaa hänellä oli aiheeseen liittyen. Pettymys oli suuri, kun tyttö lopulta sanoi riemastuneen oloisena: "Nyt mä tiedän! Se sama tyyppi vei mun kannuksetkin!" Cella ja minä vaihdoimme katseita, jotka puhuivat ilmeettömiksi sellaisiksi niin kovin paljon. "Mikä tyyppi? Inkeri, mä olen varma, että sä et vaan muista, minne sä olet laittanut ne kannukset", Cella totesi ja muistutti erehdyttävästi luokanopettajaa, joka TAAS painotti unohtelevaiselle ekaluokkalaiselle, kuinka tavaroista piti ihan ITSE pitää huolta. "Joo. Ihan turha ruveta maalailemaan mitään mystistä hiippailijaa Seppeleeseen, kun kyse on todennäköisemmin yksittäisistä hassuista sattumuksista kuin mistään rikollisnerosta tai päästään pipistä törttöilijästä", puutuin minäkin puheeseen. "Älkää nyt olko tylsiä! Eikö olisi kamalan jännittävää ja hauskaa, jos täällä takapajulassakin tapahtuisi edes jotain", Inkeri rutisi ja me mietimme Cellan kanssa, että tosissaanko hän väitti, ettei Liekkijärvellä koskaan tapahtunut mitään. "Ja kyllä mäkin kummasti jaksaisin paremmin tätä typerää laihdutuskuuria, jos siinä onnistuttuani pääsisin ratsastamaan takaa jotakin coolia rikollisjengiä tai mafiapossea. Ajatelkaa, mikä palkinto!" "Inkeri, come on. Liekkijärven mafia?" Cella voihkaisi. "Arvaa miksi Piritta oikeasti patisti sut liikuntakuurille?" sanoin minä. "Siksi, ettet sä enää katsoisi niin paljon jotain poliisisarjoja tai mitä sä sitten telkkarista tuijotatkaan. Sun mielikuvituksesi on paisunut yli äyräiden." Inkeri ähkäisi. "Ai se ei riitä, että mä paisun yli housujeni? Kiitti rutosti, Lynn. Väitä nyt seuraavaksi, että mun egokin on turvoksissa." "Ei se mitenkään poikkeuksellisen turvonneelta vaikuta", Cella sanoi muina miehinä. Inkerin vastaisku alkoi kipakasti, mutta menetti teränsä, kun tyttö purskahti kesken kaiken nauruun. Minä hymyilin. Ei moista asennemimmiä nuijittukaan maanrakoon yhdellä kommentilla ja muutamalla vastoinkäymisellä. Jostakin sieltä rakosen pohjalta kohosi ensin häntä ja sitten koko tyttö, leuka ylväästi koholla ja nokka rohkeasti suunnattuna kohti uusia pettymyksiä - ja ilon hetkiä.
* Mökkiretki, ks. Rosan maksukertomus. Ps. Halusin otsikon. En keksinyt otsikkoa. Pää löi tyhjää, iski paniikki. Tein väkisin otsikon.
|
|