Post by Jusu on Sept 7, 2015 16:26:32 GMT 2
Sunnuntai, 6.9.2015 - Seurakisoissa tapahtuu kummia
Cellan suusta pulppusi puhetta kuin jauhetta palosammuttimesta. Sirot raajat sinne tänne heiluen ja naama eläväisesti vääntelehtien blondi maalaili Seppeleen myöhäiseen iltapäivään jännittävän dekkarin tunnelmaa. Olin jo aikaisemmin kuullut spekulaatioita tallissa pitkin syksyä tapahtuneisiin kummallisiin sattumuksiin liittyen, mutta nyt Cellan dekkarinnälkäinen mieli oli syttynyt sellaisiin lieskoihin, joita ei millään heppoisella sammutuspeitolla tukahdutettaisi. Minä kylmäsin Sentin jalkoja ja pureskelin mietteliäänä huultani. Olihan tässä syksyssä nyt kyllä jotakin mätää.
"Silloin kun me oltiin sun ja Inkerin kanssa metsässä, mä en vielä yhtään osannut ajatella, että se ponien ryöstö kyllä kuuluu tähän kokonaisuuteen - mutta täytyyhän sen kuulua!" Cella väitti kiivaaseen sävyyn ja silmät niin sekopäisinä kiiluen, etten uskaltanut väittää vastaan.
"Ajattele! Gitta ja Humu varastettiin - se on selvää, koska aita oli varmasti rikottu ja sitä paitsi Gitalla oli se housunpalanen. Mä en usko että edes Gitta olisi puskenut läpi aidasta nähdessään jonkun satunnaisen ohikulkijan ja lähtenyt juoksemaan kilometritolkulla sen perstaskujen perässä kuin joku verenhimoinen metsästyskoira, ja vieläpä yllyttänyt Humun kaikista maailman hepoista mukaan saalistusretkelleen. Kyllä se ihminen on juoksuttanut poneja, eikä Gitta sitä."
"Joo-o", sanoin hitaasti ja pohdiskelevaisena. "Kyllä mä uskon, että ne ponit vietiin tarhasta. Mutta miksi? Oliko asialla jotkut liikaa Pollux-juttuja lukeneet hevosenkaipuiset pikkulikat, jotka ajatteli, että täällä on niin paljon hevosia, ettei kukaan huomaa, jos pari kätketään johonkin niiden pihavarastoon? Vai yrittikö joku oikeasti varastaa ne vaikka rahan toivossa? Ja jos ne halusi rahaa, niin miksi ne valitsi vaatimattoman näköisen Gitan ja ikälopun Humun, josta kukaan ei ainakaan maksa tonnitolkulla, kun pihalla oli takuulla arvokkaampiakin hevosia?"
"Mä en tiedä miksi ne varastettiin, mutta mä tiedän kuka sen teki", Cella sanoi synkkänä.
"Mitä?" ihmettelin kääntäessäni vedenvirtauksen sammuksiin.
"Mä tiedän, kuka varasti Humun ja Gitan", Cella toisti vuorenvarmana asiastaan.
"Mikset sä ole kertonut kenellekään?"
"Mähän kerron koko ajan!"
"Niin mutta poliisille tai ainakin Annelle, senkin pölvästi!"
"Mä haluan vähän pohtia tätä ensin."
Ähkäisin tuskastuneena. Siinä tallikaverini seisoi kullanarvoista tietoa kantaen ja halusi pohtia sitä kuin suuri Cella Poirot konsanaan. Eittämättä hän toivoi myös ratkaisevansa tämän valtaisan rikosvyyhdin. Miksi hän sotki minut tietojen pimittämiseen, sitä en tiennyt. Oli kuitenkin selvää, että kun Cella nyt oli minulle uskoutunut tiedoistaan, en saanut niitä vuodattaa eteenpäin, ennen kuin tyyppi olisi saanut pyöritellä ajatuksiaan tarpeeksi.
"No niin", sanoin alistuneena, kun irroittelin Senttiä pesukarsinan kiinnitysnaruista. "Annahan kuulua koko juttu. Mitä sulla on mielessä?"
"Kerrataan ensin, mitä kaikkea on tapahtunut", Cella sanoi tärkeänä ja lähti seuraamaan meitä, kun palautin Senttiä karsinaansa. "Ponit ryöstettiin. Hepat yritettiin lihottaa omenoilla omenoiksi, heheh. Alexin kuivikkeet kasteltiin. Raipat katosi ja vaihdettiin kukkapuskaksi. Ööh..."
"Inkerin kannukset katosi", sanoin kuivakkaasti, ja Cella tyrskähti.
"Se hukkasi ne", blondi töräytti, ja siitä olin yhtä mieltä. Taatusti hukkasi.
"Oliko muita kummia juttuja?" kysyin jo varsin sopeutuneena rikosetsivän apulaisen rooliini.
"Estekannattimet", Cella hihkaisi. "Tietysti. Ja nyt kun ajattelen, tämä päivä on tärkein todiste sen suhteen, että nämä jutut kuuluvat yhteen. Ponivaras oli tänään paikalla."
"Mitä?"
"Oli se. Mä olen varma."
"Niin mutta - mitä ihmettä? Mistä sä tiedät ja ennen kaikkea - kuka?"
"Yksi mies hymyili mulle..."
"Cella, se ei riitä tekemään miesparasta rikollista. Hymyileekin Danielkin, öh, joskus, eikä sekään ole mikään paatunut hevosenryöstäjä..."
"Niin, mutta sitten mä katsoin sen takataskuja."
"Ai Danielin?"
"Ei, vaan miehen!"
"Ahah..."
"Sillä oli järjettömän ruma paikka housuissaan."
Minun oli jo pakko nauraa.
"Cella, sekään ei vielä riitä -" ... ja yhtäkkiä vedin terävästi henkeä oivalluksen kumauttaessa aivojani. "Paikka? Takalistossa? Gittahan repi varkaan housut!"
"Nyt sä alat osoittaa sitä älyä, jota mä olen kuvitellut, että sulla ehkä on jossain blondin kuoresi alla piilossa", Cella sanoi ilmiselvästi tyytyväisenä.
"Mikset sä sanonut mitään aikaisemmin? Mikset sä juossut heti Annen puheille ja sanonut, että tuossa on meidän hevosvaras?" kysyin syyllistävästi.
"Niin mä olisin tehnytkin - mutta juuri sillä hetkellä sä älykääpiö putosit Väinön selästä, ja meille tuli hoppu tulla jahtaamaan sitä kiinni. Sen häslingin turvin se mies katosi paikalta kuin savuna ilmaan."
Ai niin. Kisat menivät vaihtelevasti, kiitos kysymästä. Se hiekassa rämpiminen kaiken sen yleisön edessä ei ollut minun hehkeimpiä hetkiäni. Kirkastin kyllä vähän rapaantunutta kruunuani voittamalla seuraavan luokan itse esteguru-Pirittan ja hänen hulppean hollannintuontinsa nenän edessä, hahaa. Sanottiinhan sitä, ettei voittaminen ollut tärkeintä, mutta maistuihan se pirun makealta.
Rapsuttelin karsinaansa pyöräyttämääni Senttiä ja yritin sisäistää kuulemaani. Cellakin paijasi voikkoa puoliveristä ja tuijotti minua odottavaisen näköisenä.
"Nyt me tehdään niin", ilmoitin lopulta päättäväisenä, "että ensin me mennään Annen luo ja kerrotaan sille siitä taskutyypistä. Tämä sen täytyy tietää. Sen jälkeen me voidaan kerätä porukka kasaan, iskeä viisaat päämme yhteen ja yrittää keksiä, mistä hitosta tässä koko sotkussa oikein on kyse. Katsotaan, ketkä kaikki on vielä paikalla ja kokeillaan, saadaanko me niistä irti uusia oivalluksia. Nyt kun Sentti on hoidettu ja Daniel on jo kuskaamassa Väinöä kotiin, mullakin on koko ilta aikaa ratkoa tätä mysteeriä."
Cella harkitsi hetken ja nyökkäsi sitten hyväksyvästi.
Kyllä oli sitten jännittävää kuulua Seppeleen mitä mahtavimpaan porukkaan, mietin, kun marssimme yksissä tuumin kohti toimistoa.
Cellan suusta pulppusi puhetta kuin jauhetta palosammuttimesta. Sirot raajat sinne tänne heiluen ja naama eläväisesti vääntelehtien blondi maalaili Seppeleen myöhäiseen iltapäivään jännittävän dekkarin tunnelmaa. Olin jo aikaisemmin kuullut spekulaatioita tallissa pitkin syksyä tapahtuneisiin kummallisiin sattumuksiin liittyen, mutta nyt Cellan dekkarinnälkäinen mieli oli syttynyt sellaisiin lieskoihin, joita ei millään heppoisella sammutuspeitolla tukahdutettaisi. Minä kylmäsin Sentin jalkoja ja pureskelin mietteliäänä huultani. Olihan tässä syksyssä nyt kyllä jotakin mätää.
"Silloin kun me oltiin sun ja Inkerin kanssa metsässä, mä en vielä yhtään osannut ajatella, että se ponien ryöstö kyllä kuuluu tähän kokonaisuuteen - mutta täytyyhän sen kuulua!" Cella väitti kiivaaseen sävyyn ja silmät niin sekopäisinä kiiluen, etten uskaltanut väittää vastaan.
"Ajattele! Gitta ja Humu varastettiin - se on selvää, koska aita oli varmasti rikottu ja sitä paitsi Gitalla oli se housunpalanen. Mä en usko että edes Gitta olisi puskenut läpi aidasta nähdessään jonkun satunnaisen ohikulkijan ja lähtenyt juoksemaan kilometritolkulla sen perstaskujen perässä kuin joku verenhimoinen metsästyskoira, ja vieläpä yllyttänyt Humun kaikista maailman hepoista mukaan saalistusretkelleen. Kyllä se ihminen on juoksuttanut poneja, eikä Gitta sitä."
"Joo-o", sanoin hitaasti ja pohdiskelevaisena. "Kyllä mä uskon, että ne ponit vietiin tarhasta. Mutta miksi? Oliko asialla jotkut liikaa Pollux-juttuja lukeneet hevosenkaipuiset pikkulikat, jotka ajatteli, että täällä on niin paljon hevosia, ettei kukaan huomaa, jos pari kätketään johonkin niiden pihavarastoon? Vai yrittikö joku oikeasti varastaa ne vaikka rahan toivossa? Ja jos ne halusi rahaa, niin miksi ne valitsi vaatimattoman näköisen Gitan ja ikälopun Humun, josta kukaan ei ainakaan maksa tonnitolkulla, kun pihalla oli takuulla arvokkaampiakin hevosia?"
"Mä en tiedä miksi ne varastettiin, mutta mä tiedän kuka sen teki", Cella sanoi synkkänä.
"Mitä?" ihmettelin kääntäessäni vedenvirtauksen sammuksiin.
"Mä tiedän, kuka varasti Humun ja Gitan", Cella toisti vuorenvarmana asiastaan.
"Mikset sä ole kertonut kenellekään?"
"Mähän kerron koko ajan!"
"Niin mutta poliisille tai ainakin Annelle, senkin pölvästi!"
"Mä haluan vähän pohtia tätä ensin."
Ähkäisin tuskastuneena. Siinä tallikaverini seisoi kullanarvoista tietoa kantaen ja halusi pohtia sitä kuin suuri Cella Poirot konsanaan. Eittämättä hän toivoi myös ratkaisevansa tämän valtaisan rikosvyyhdin. Miksi hän sotki minut tietojen pimittämiseen, sitä en tiennyt. Oli kuitenkin selvää, että kun Cella nyt oli minulle uskoutunut tiedoistaan, en saanut niitä vuodattaa eteenpäin, ennen kuin tyyppi olisi saanut pyöritellä ajatuksiaan tarpeeksi.
"No niin", sanoin alistuneena, kun irroittelin Senttiä pesukarsinan kiinnitysnaruista. "Annahan kuulua koko juttu. Mitä sulla on mielessä?"
"Kerrataan ensin, mitä kaikkea on tapahtunut", Cella sanoi tärkeänä ja lähti seuraamaan meitä, kun palautin Senttiä karsinaansa. "Ponit ryöstettiin. Hepat yritettiin lihottaa omenoilla omenoiksi, heheh. Alexin kuivikkeet kasteltiin. Raipat katosi ja vaihdettiin kukkapuskaksi. Ööh..."
"Inkerin kannukset katosi", sanoin kuivakkaasti, ja Cella tyrskähti.
"Se hukkasi ne", blondi töräytti, ja siitä olin yhtä mieltä. Taatusti hukkasi.
"Oliko muita kummia juttuja?" kysyin jo varsin sopeutuneena rikosetsivän apulaisen rooliini.
"Estekannattimet", Cella hihkaisi. "Tietysti. Ja nyt kun ajattelen, tämä päivä on tärkein todiste sen suhteen, että nämä jutut kuuluvat yhteen. Ponivaras oli tänään paikalla."
"Mitä?"
"Oli se. Mä olen varma."
"Niin mutta - mitä ihmettä? Mistä sä tiedät ja ennen kaikkea - kuka?"
"Yksi mies hymyili mulle..."
"Cella, se ei riitä tekemään miesparasta rikollista. Hymyileekin Danielkin, öh, joskus, eikä sekään ole mikään paatunut hevosenryöstäjä..."
"Niin, mutta sitten mä katsoin sen takataskuja."
"Ai Danielin?"
"Ei, vaan miehen!"
"Ahah..."
"Sillä oli järjettömän ruma paikka housuissaan."
Minun oli jo pakko nauraa.
"Cella, sekään ei vielä riitä -" ... ja yhtäkkiä vedin terävästi henkeä oivalluksen kumauttaessa aivojani. "Paikka? Takalistossa? Gittahan repi varkaan housut!"
"Nyt sä alat osoittaa sitä älyä, jota mä olen kuvitellut, että sulla ehkä on jossain blondin kuoresi alla piilossa", Cella sanoi ilmiselvästi tyytyväisenä.
"Mikset sä sanonut mitään aikaisemmin? Mikset sä juossut heti Annen puheille ja sanonut, että tuossa on meidän hevosvaras?" kysyin syyllistävästi.
"Niin mä olisin tehnytkin - mutta juuri sillä hetkellä sä älykääpiö putosit Väinön selästä, ja meille tuli hoppu tulla jahtaamaan sitä kiinni. Sen häslingin turvin se mies katosi paikalta kuin savuna ilmaan."
Ai niin. Kisat menivät vaihtelevasti, kiitos kysymästä. Se hiekassa rämpiminen kaiken sen yleisön edessä ei ollut minun hehkeimpiä hetkiäni. Kirkastin kyllä vähän rapaantunutta kruunuani voittamalla seuraavan luokan itse esteguru-Pirittan ja hänen hulppean hollannintuontinsa nenän edessä, hahaa. Sanottiinhan sitä, ettei voittaminen ollut tärkeintä, mutta maistuihan se pirun makealta.
Rapsuttelin karsinaansa pyöräyttämääni Senttiä ja yritin sisäistää kuulemaani. Cellakin paijasi voikkoa puoliveristä ja tuijotti minua odottavaisen näköisenä.
"Nyt me tehdään niin", ilmoitin lopulta päättäväisenä, "että ensin me mennään Annen luo ja kerrotaan sille siitä taskutyypistä. Tämä sen täytyy tietää. Sen jälkeen me voidaan kerätä porukka kasaan, iskeä viisaat päämme yhteen ja yrittää keksiä, mistä hitosta tässä koko sotkussa oikein on kyse. Katsotaan, ketkä kaikki on vielä paikalla ja kokeillaan, saadaanko me niistä irti uusia oivalluksia. Nyt kun Sentti on hoidettu ja Daniel on jo kuskaamassa Väinöä kotiin, mullakin on koko ilta aikaa ratkoa tätä mysteeriä."
Cella harkitsi hetken ja nyökkäsi sitten hyväksyvästi.
Kyllä oli sitten jännittävää kuulua Seppeleen mitä mahtavimpaan porukkaan, mietin, kun marssimme yksissä tuumin kohti toimistoa.