Mökkiretki 24.-26.4.

[Salma]

 

Kevät on täällä! Lumi sulaa kylmiksi lätäköiksi, aurinko saa hevosten talvikarvan pöllyämään ja ruohonkorret nostavat hennot vihreät vartensa kuivuvien hiekkateiden reunoille. Puut tiputtavat viimeisetkin lumikinokset oksiltaan ja herättävät metsän henkiin. Onko parempaa hetkeä lähteä mökkeilemään!

Huhtikuun viimeisenä viikonloppuna 24.-26. Liekkisaaren kalliot kaikuvat mökkiläisten kevätilottelusta. Sähköttömän saaristolaiselämän lisäksi tarkoituksena on nauttia pitkistä maastoretkistä ja vihkiä saari jälleen kesäkäyttöön korjailemalla laidunaitoja ja tekemällä muita pieniä pihatöitä kuten halonhakkuuta. Illan pimetessä voi melkein vannoa, ettei yksikään mökkiläisisistä välty myrskylyhdyn valossa kerrotuilta kummitustarinoilta!

Majoittuminen tapahtuu sähköttömässä kaksihuoneisessa puumökissä, jossa on tuvan lisäksi nukkumapuoli kerrossänkyineen. Pihan perällä on huussi ja mökille vievän multaisen polun varrella talli, johon hevoset pystyy majoittamaan. Tallin takana aukeaa kaksi laidunta. Vesijohtoa ei ole, vaan mökiltä on lähimpään rantaan noin viiden minuutin kävelymatka. Tuvassa on kylmälaukkuja ruoan säilyttämistä varten ja myrskylyhtyjä iltojen valoksi. 

Retkelle voivat ilmoittautua kaikki Liekkijärven tallien kävijät. Hevosia saarelle otetaan mukaan puolet osallistujamäärästä, eli kaksi osallistujaa jakaa retken ajan yhden "hoitohevosen". Tämä on mainio tilaisuus kokeilla uutta ratsua Seppeleen tuntikatraasta! Hevostoiveita on mahdollista esittää ilmoittautumisen yhteydessä.
Seppeleen omien hevosten lisäksi retkellä on neljä paikkaa myös ulkopuolisille hevosille. Mikäli haluat ilmoittautua mukaan toisen tallin hevosella, ilmoita osallistuessasi jaatko hevosesi toisen retkeilijän kanssa.

Mökkiretken maksaminen tapahtuu valitsemalla retkiohjelmasta (alla) yksi aihe ja kirjoittamalla / piirtämällä / tekemällä sarjakuvan siitä. Koko retken kattavaa kehystarinaa ei tule, vaan jokainen retkelle lähtevä luo tarinasta oman osansa. Jokaisesta aiheesta on kirjoitettu inspiraatioksi pieni kuvaus ja yksi pakollinen lause, jota kirjoitetussa tarinassa tai sarjakuvassa tulee käyttää. Piirroksessa lause voi toimia laajempana inspiraationlähteenä ja sen ilmenemiseen on vapaammat kädet. Pakollisen merkinnän lisäksi retkestä voi tehdä lisämerkintöjä.  Valitse itseäsi miellyttävä aihe alla olevasta retkiohjelmasta ja kerro se ilmoittautuessasi!

Retkiohjelma

PE 24.4. 
klo 14 Rasmus: lähtö Seppeleestä Hevoset talutetaan Seppeleestä Pihlaniemeen. Sää on paahtavan kuuma, tuntuu melkein kesältä. "Mä en aio taluttaa tuota enää ikinä!"
klo 17:30 Tuulia: lossimatka Vesi iskee lossin reunoihin ja hevoset kuikuilevat uteliaasti aaltoihin. Kaksi retkeläistä ei mahdu kyytiin ja soutaa Liekkisaareen. "Ei tuo ole äyskäri!"
klo 18:15 Luna: eksyksissä Mökki ei olekaan siellä, missä luultiin. "Ei mun puhelimessa ainakaan ole kenttää!"
klo 18:30 Pyry: mökillä Retkeläisille konkretisoituu, mitä sähköttömyys tarkoittaa. Arvotaan kuka lähtee nostamaan vettä rannasta. "Mä vien hevoset! Mä vien hevoset! Mä HALUAN viedä hevoset!"
klo 19:30 Daniel: ryhmä I maastoon Ryhmä kiertää rantaa pitkin ja näkee vastarannalla muita ihmisiä. "No ei todellakaan ole Artsi! Artsilla ei ole tuollaista partaa!"
klo 19:30 ryhmä II laittaa ruokaa Trangian ihanuudet. Ryhmä tuskailee kaasuliekin ja alumiinitölkkien kanssa. "Pitääkö tuosta vääntää... OOHOH!"
klo 21:30 ryhmä II yömaastoon On vaikea sanoa kumpia tällä reissulla jännittää enemmän, hevosia vai ratsastajia. "Älä kerro enää mitään, tai mä ratsastan takas kotiin!"
klo 23:00 Cella: nuotio Tuli rätisee ja lämmittää. Varjot pelottavat paljon vähemmän, kun suussa on kuumaa vaahtokarkkia. "Onko sulla aina kasvanu tuollainen päästä?"
klo 02:25 Wenla: yöpissalla Kaveri on pakko herättää pitämään myrskylyhtyä, että uskaltaa kipaista pihan läpi huussiin. "Lakkaa pliis heiluttamasta!"


LA 25.4.
klo 08:30 Fiia: herätys ja aamupala Osa lähtee toiveikkaana mato-ongelle ja palaa tyhjin käsin. "No katsokaa mitä mä käytin syöttinä!"
klo 09:30 ryhmä I maastoesteillä Hypätään pieniä luonnonesteitä viileässä, harmaassa kevätaamussa. "Ei sinne lätäkköön! Ei sinne!"
klo 10:45 Pihla: hiirijahti Tuvan avoimesta ulko-ovesta vilistää sisään harmaa hiiri. "Lasipurkissa!"
klo 11:00 pihatöitä Osa tekee polttopuita, toiset lähtevät pusikkoon tarkastamaan kesälaitumen aitaa ja loput laittavat ruokaa. "Jokohan punkit liikkuu tässä heinikossa?"
klo 13:00 Clara: ryhmä II maastoesteillä Hypätään pieniä luonnonesteitä, pari ponia innostuu laukkakisaan. "Mikä IMURI tuo on!"
klo 14:30 pihapelejä Retkeläiset ottavat mittaa toisistaan mitä mielikuvituksellisimmissa lajeissa. "Siis kuka nää säännöt on keksinyt!" 
klo 17:00 Sandra: ryhmä II maastoon Yhteenotto rannalla pesäänsä rakentavan joutsenen kanssa. "Mä roikuin satulassa ehkä yhdellä kynnellä!"
klo 19:00 sauna Lämmitys kestää ja kestää. Retkeläiset keksivät keinoja saada puusauna hohkaamaan kuumuutta. "Ethän heittänyt mun pöksyjä tulipesään?"
klo 21:00 ryhmä I yömaastoon Kiipeilyä kalliolla. Palatessa pellon poikki mökin ikkunat tuikkivat kodikkaasti pimeässä. "Ei eläimilläkään pelota kulkea täällä!"
klo 23:00 tuvassa Kaasuvalo palaa ja on ihanan lämmintä. Joku alkaa kertoa tarinoita mökin historiasta. "Onhan tää mökki vähän kuin huoltovaja."
klo 00:10 Salma: ääniä ulkona Kauhunväreiden jälkeen taskulamppu paljastaa puiden välissä seisovan pöllämystyneen hirven. "Laita siihen suolaa!"
klo 02:15 Kuú: yöuinti Vilua pelkäämättömät lähtevät kastautumaan jääkylmään rantaan. "Mä toimin huomisen orjana sille, joka sukeltaa ensimmäisenä!"
klo 03:30 Rosa: myrsky Osa retkeläisistä herää kuuntelemaan yöllistä myrskyä. "Mä lausun nyt runon tästä hetkestä!"
klo 05:50 Linnea: lukittautuminen pihalle Aamuhämärissä huussireissulla avain unohtuu sisään. "En mä voi koputtaa! Ne luulee että oon hiippari ja huitaisee saappaalla!"



SU 26.4. 
klo 08:30 Anni: herätys ja aamupala Jonkun tuoma keksipaketti on kadonnut parempiin suihin. "Mistä SÄ tiesit että niissä on rusinoita!"
klo 10:00 Naatti: retki metsään Tutkitaan lähimetsää jalan. "Eikö karhut heräile ihan näihin aikoihin?"
klo 13:00 Olivia: ryhmä I maastoon Laukkaralli pellolla. "Vedetään pitkää tikkua!"  
klo 14:00 ryhmä II maastoon Laukkaralli pellolla. "Pintelit on palkinto!"
klo 16:05 tallin ylisillä Käydään tutkimusretkellä vanhan pölyisen hevostallin ylisillä keskellä viime kesän heiniä. "Hu huu, kummitus puhuu!"
klo 17:00 Emmy: lossimatka Hevosia jännittää. Kaksi retkeläistä joutuu jälleen soutamaan. "Miten ihmeessä ne pysty käyttämään tätä venettä?"
klo 17:30 paluumatka Seppeleeseen Matka kuljetaan taas jalan. Reput ovat raskaat ja mieli kevyt."Huomaa että Seppele on jo lähellä!"


Osallistujat 19/30
                ryhmä I +   ryhmä II

HYPE       -  Olivia +   Cella

RUUSU    -  Fiia   +   Luna

HUMU     -  Tuulia +   Pihla

REINO     -  Emmy +   Kuú

VENNA    -  Wenla +   Clara

EELA       -  Däni  +   Anni

HUISKA   -  Naatti +   Rosa

FRANK    -  Salma   +   Pyry  

LARA     -   Rasmus +   Sandra

KISU     -   Linnea



Kartta

Osallistumisaikaa on 23.4. asti. 

Merkki tapahtumasta:

[Salma]

Hevosjako tehty! Kartta tulee myöhemmin tämän päivän aikana.

Muistakaa valita aloitusviestistä maksunne aihe ja ilmoittaa se mahdollisimman pian! (Esim. pe klo 18:30)

[Daniel]

Daniel: ryhmä I maastoon. Ryhmä kiertää rantaa pitkin ja näkee vastarannalla muita ihmisiä. "No ei todellakaan ole Artsi! Artsilla ei ole tuollaista partaa!"

Perjantai, kello 19.29
Odotan ponityttöjä, jotka pungertavat ratsujensa selkiin. Eela puhisee ja steppailee; kaupunkilaisdaami ei taida olla vielä ihan kuin kotonaan täällä keskellä ei mitään. Oikeasti, me ollaan aika keskellä ei yhtikäs mitään. Tai okei, keskellä jotain: keskellä järveä, Liekkisaaressa. Mulla oli - ja on edelleen - omat epäilykseni koko tästä mokomasta reissusta, mutta päätin kuitenkin lähteä. Lähinnä päätökseeni vaikutti se, että Lynn ilmoitti topakasti, että saisin luvan lähteä tuulettamaan päätäni ja mennä metsän keskelle "olemaan äksy mörökölli", juurikin noilla sanoilla. Kevään edetessä mun pinnani on käynyt yhä kireämmäksi, ja on myönnettävä, että ehkäpä Lynnin sanoissa on tietty viisaus. Lähtemällä tänne sain ainakin vihellettyä kaikki kiireet hetkeksi poikki.

Perjantai, kello 19.35
Me ollaan vihdoinkin liikkeellä. Eela, joka ei ilmeisesti vieläkään ole toipunut sen mieltä järkyttäneestä lossimatkasta, hätkähtelee aina, kun jostain pilkottaa vettä ja siitä heijastuvia auringonsäteitä. Kelit on mukiinmenevät, kiitos kysymästä. Aurinko paistaa ja lämmittää silloin, kun tuuli hetkeksi tyyntyy. Se vain ei tyynny kovin usein, ja tuulenpuuskat ovat omiaan lisäämään prinsessaponini kierroksia. Olen pyörinyt Eelan kanssa metsissä niin usein, että tiedän sen tyyntyvän useinmiten vasta loppua kohden, kun se on saanut hieman kuluttaa energiaa.

Perjantai, kello 19.40
Ollaan saavutettu rantapolku, jota retkueemme seurailee. Eela tuijottelee suurta ja ilmeisesti liian lähellä olevaa vesimassaa, mutta diivailee vain vähän. Kai se on alistunut kohtaloonsa. Täällä meidän nyt vaan pitää olla, saaristolaiselämää viettämässä.

Perjantai, kello 19.43
Ponitytöt. Ne on sellaista lajia, etteivät vaikene koskaan. Joko äänessä on tavallista korkeammalla istuskeleva Salma, tai sitten Huiskan selässä hekotteleva Naatti, tai Tuulia, joka on iloinen saadessaan keikkua karvaisen Humun paljaassa selässä, tai Wenla, jonka alla Venna lompsii varsin flegmaattisen näköisenä. Jos kukaan edellämainituista ei puhu, sitten suunvuoro on Reinoa eteenpäin potkivalla Emmyllä, Eelan tapaan säpäkällä tuulella olevaa hevostaan ratsastavalla Linnealla tai sillä tytöllä, jonka nimeä en muista. Se ratsastaa Hypellä. Fiiakin keskustelee ja välillä jopa ryhmämme toinen miesvahvistus, Rasmus, saa sanottua jotakin johonkin väliin. Rasmuksella on näppärän näköinen hevonen. Itse vain pohdiskelen hiljaa omia asioitani ja mietin, milloin se paljon puhuttu luonnon rauha ja hiljaisuus oikein ryömii kolostaan minunkin huomattavakseni.

Edelleen perjantai, kello 19.51
Mäkin olen jo sanonut ensimmäiset sanani.
"Mennäänkö tästä vai tuolta?"
Sanoja nekin ovat. Kokonainen lause, ihan.

Kello 19.57
"Katsokaa! Hassu kivi!"
"Ei se ole kivi, se on... Ei kun oho, on se kivi! Onpas kummallinen, hehe."
"Hahah. Miksikä sä sitä oikein luulit?"
Sanoinko jo, että ponitytöt puhuu ihan koko ajan. Siis koko ajan, tauotta. Eivät varmaan vedä henkeäkään välissä.

Kello 19.58
Ja sitten ne keksi alkaa laulaa.

19.59
Siis oikeasti. Ne laulaa ja välillä raikaa "kaikki mukaan" -huudahdukset. En kyllä lähde mukaan. Eikä kyse ole siitä, ettenkö osaisi (tietysti osaan! Olin ala-asteella bändissäkin.), mutta pliis, tää ei ihan edusta sitä ryhmähenkeä nostattavaa toimintaa, jota mä omien kavereideni kanssa teen. Joku laulaa nuotin vierestäkin ja sitten nauraa niin, että meinaa pudota hevosen selästä. Musta alkaa tuntua, että tämä on vasta hysterian alkusoittoa: eivätköhän tytöt vielä käy pahemmaksi viikonlopun edetessä.

20.13
Hetkellisesti rauha maassa. Ehkä tytöiltä loppui happi.

20.17
Nautin hiljaisuudesta.

20.20
Ja sitten ne näkee elämää vastarannalla.
"Tuolla on Artsi!" joku keksii hihkaista.
"Ooh! Vilkutetaan Artsille!"
"Joo, asetutaan tähän riviin!"
Vetäydyn Eelan kanssa vähän sivummalle seurailemaan tyttöjen tohinaa ja alan jo vähän huvittua. Katselen itsekin vastarannalle, ja toden totta, pari ukkoa siellä on grillailemassa makkaraa nuotiotulilla ja eittämättä kiskomassa kaljaa kitusiinsa.

20.22
Toiminta tiivistyy. Tytöt yrittävät herättää Artsinsa huomiota ja Rasmus asettuu mun viereeni tarkkailemaan tilannetta. Eela nyrpistää sievää naamaansa toiselle tammalle ja siirrän sen pari askelta kauemmas, ennen kuin se keksii tehdä tyhmyyksiä.
"Kuka se Artsi nyt oikein olikaan? Joku Liekkijärven kuuluisuus?" Rasmus kysäisee.
"Joku sellanen. Ravimies ja naisasioiden sotkija, ainakin oli ennen kuin vakiintui."
"Mitäpä muuta hevospiireissä tarvitsee tullakseen tunnetuksi."
"Sanos muuta."

20.25
Tytöt eivät ole vielä saaneet toivomaansa reaktiota aikaiseksi vastarannalla. Sitten he saavat jälleen jonkin kummallisen päähänpiston ja ryhtyvät suunnittelemaan koreografiaa ja huutoa. Mua alkaa naurattaa, kun tytöt ryhtyvät tomerasti esittämään cheerleading-ohjelmanumeroa hevostensa selästä. Huuto raikaa järven poikki varmasti ihan kaikkialle ja lopulta grilli-iltaa viettävät ukot reagoivat. Nauran, kun kuulen heidän vastauksensa:
"Mitä per**lettä??"
Tyttöjen silmät suurenevat.

20.27
"Olipa törkeetä!"
"Eikö ne yhtään arvostaneet naiskauneutta ja sulavia liikkeitä?"
"Edes Artsi! Eikö se yleensä katsele kaikkea mikä liikkuu ja omistaa jonkinlaiset rintarauhaset?"
"Älkää nyt, sillähän on Ros! Ehkä se on parantanut tapansa."
"Tytöt hei, ei se edes ole Artsi", puutun puheeseen. "Ei kumpikaan noista ole Artsi."
Tytöt tuijottavat mua tyrmistyneenä.

20.28
"No onpas. Ihan varmasti on."
"Täytyyhän sen olla! Me tanssittiin sille."
"No ei todellakaan ole Artsi! Artsilla ei ole tuollaista partaa! Älkää viitsikö, jopa mä näen mun vanhoilla silmillä tänne asti, että toinen noista on ainakin 70-vuotias ja toisella on jäätävä hipsteriparta."
Fiia punehtuu.
"Dani on oikeassa... kyllä ainakin mun olisi pitänyt tajuta, onhan Svantekin Artsin tallissa! Aika nopeasti se olisi saanut tuommoisen parran kasvattaa..."

20.30
Matka jatkuu ja tytöt alkavat toipua tilanteesta.
"Tarkoittaako tää, että me just, hihihi, heiluttiin jollekin hipsteriparralle ja sen vanhalle isälle kuin heikkopäiset?"
"Hahaha."
"Miettikää, mitä ne oikein ajatteli kun me sillä lailla elämöitiin!"
"Saivatpahan ainakin jännitystä elämäänsä."
"Tirsk."

20.47
Saavumme takaisin leiriytymispaikkamme liepeille. Huomaamattani mä olen vähän paremmalla tuulella, kun liu'un alas tyyntyneen Eelan selästä. En edes ärsyynny ympäröivästä hälinästä. Tytöt kertovat kilpaa rannassa sattuneesta tapauksesta ja kakkosryhmä näyttää valaistuneelta.
"Me mietittiinkin, mistä se möykkä oikein tulee!"
No mistäpä, niin, tuumasin itsekseni. Jos on reissussa ison ponityttölössillisen kanssa, pitäisi kyllä tietää, mistä sitä möykkää todennäköisimmin tulee.

20.48
Ps. Karmea nälkä. Onkohan kakkosryhmä saanut aikaiseksi mitään syömäkelpoista? Ei auta kuin hoitaa Eela pois kätösistä ja mennä ottamaan selvää.

[Anni]

klo 08:30 Anni: herätys ja aamupala Jonkun tuoma keksipaketti on kadonnut parempiin suihin. "Mistä SÄ tiesit että niissä on rusinoita!"

Kerrossänky narahti, kun hivuttauduin varoen ylös laskeutuakseni alas katonrajasta. Alapuolellani nukkunut Cella mutisi jotain unissaan, enkä voinut olla naurahtamatta tytön tyytyväiselle ilmeelle - puuttui vain jäätävä kuolalammikko tyynyltä, niin tilanne olisi ollut kuin komedialeffassa.
Hiippailin nukkuvien mökkiseuralaisteni ohi tuvan puolelle. Lattia narahti kurkistaessani pihalle. Aurinko oli jo noussut, mutta sää näytti viileähköltä. Mä en ollut sunnuntai-ihmisiä.
Nälän tunne kalvoi mahassa, kun vilkaisin kelloa. Huoahdin. Vielä ei olisi aamupalan aika.
"Ai säkin heräsit jo", Cella supisi ilmestyttyään makuutilan oviaukkoon hiuksiaan haroen.
"Joo, karmee nälkä", mutisin. Tyttö nyökytteli silmät puoliummessa. Blondi harppoi haukotellen kylmälaukuille, jossa kaikki ruokatarvikkeet säilytettiin.
"Anni kato! Keksejä", tyttö hihkaisi, peittäen sitten käden suullaan.
"Vähän hiljempaa", naurahdin. Cellan käsissä oleva keksipaketti näytti näin aamulla aika perhanan houkuttelevalta. Ennen kuin ehdin avata suutani uudelleen, tyttö oli jo repäissyt paketin auki ja tunkenut ensimmäisen keksin suuhunsa.
"Yyy, näissä on rusinoita", Cella tuhahti irvistäen. Mä nappasin keksin suuhuni todetakseni saman: en itsekään ollut suurempi rusinoiden ystävä. Kyllä ne nyt silloin tällöin paljaaltaan menivät, mut en mä ymmärtänyt miks niitä pullaan tai kekseihin piti tunkea.
"Ei kai tässä muutakaan vaihtoehtoa ole", Cella nurisi ja tunki toisen keksin suuhunsa.

Porukka alkoi herätä vähitellen. Pian meitä istui pöydän ääressä kuusi tyttöä ja täysi keksipaketti oli muisto vain.
"Että sellanen aamupala", Fiia hihitti. Cella virnisti tytölle.
"Pitäisi varmaan tehdä jotain ihan oikeaa aamupalaa", Salma totesi. Nyökkäsin. Olin viikonlopun aikana tutustunut porukkaan melko hyvin. Tätä oli tietenkin edesauttaneet ennaltaan tutut ihmiset, kuten ruolampelaiset ja Salma, jonka kanssa olin ollut samalla leirillä. Seppeleen hevoskatraasta olin päässyt tutustumaan Eelaan, jonka olin jakanut Danielin kanssa. Poika ei ollut noteerannut mua sen kummemmin, mikä ei oikeastaan haitannut mua yhtään - siinäpähän sitten angstaisi.
Siinä paha missä mainitaan. Daniel ilmestyi tuvan puolelle täysissä pukeissa, eikä tämän kasvoilla ollut merkkiäkään väsymyksestä, mitä muiden läsnäolijoiden kasvoilta oli luettavissa. Poika mutisi hyvät huomenet ja suuntasi askeleensa kylmälaukuille, joita Salma oli punkamassa aamupalaa varten.
"Ootko nähny sellasta keltaista keksipakettia?" Daniel kysyi. Vilkaisin Cellaa, joka oli jähmettynyt aloilleen. Tyttö käänsi katseensa muhun muodostaen liudan kirosanoja huulillaan. Fiia ja Naatti riensivät Salman avuksi kasvot punehtuneina.
"Ai niitä rusinoilla pilattuja?" kysyin viattomasti. Daniel käänsi katseensa muhun.
"Mistä SÄ tiesit että niissä on rusinoita?!" poika tivasi ponnekkaasti. Tältä siis näytti koko viikonlopun ajan keksejä hamstraava, yöunien jälkeen makeanhimoissaan oleva jätkä. Osoitin pöydällä lepäävää keksipaketinraatoa pieni virne huulillani. Daniel katsoi sitä, sitten minua. Muut pidättivät suunnilleen hengitystään, mutta mä en voinut olla naurahtamatta.
"Hupsista."

[Deleted]

Olivia: ryhmä I maastoon: Laukkaralli pellolla. "Vedetään pitkää tikkua!"

Sunnuntai klo. 13:00

Kiristin satulavyön ja loikkasin satulaan. Olin jakanut Hypen Cellan kanssa, mietin. Allani oleva hevonen seisoi korvat hörössä maisemia ihmetellen ja lähtöä odotellen. Ykkösryhmä, minut mukaan lukien olivat lähdössä maastoon. Toivottavasti laukkarallia! Ajatukset pyöriskeli päässäni odotellessani että muut valmistuu. Kaikki jutteli vähän kaikesta, olin iloinen saadessani tutustua Cellaan paremmin.

Sunnuntai klo. 13:14
Olimme käymäjalkaa liikkeellä. Hype kulki pärskien reippaasti ja aktiivisesti eteenpäin. Huomasin ruunan olevan todella herkkä ja menevä, vähän kuumakin. Mutta se oli vain hyvä, sillä juuri sellaisista minä pidän. Taputin Hypen kaulaa ja pidätin hevosta pienesti.

Sunnuntai klo. 13:45
Saavuimme pellolle jossa Hype alkoi viskoa päätään ja stepata.
"Ihan rauhassa nyt, toivottavasti peltorallia..." Mietin ja rapsutin Hypen irtokarvoja täynnä olevaa papurikkotäpläistä kaulaa.
Moni supatteli jotain peltorallista ja pitkästä tikusta.

Edelleen ja koko loppu Sunnuntaita klo: 14:00
"Mitä pitkästä tikusta?" Kysyin kuultuani lauseen "Vedetään pitkää tikkua!".
"Naatti sanoo että peltorallia, Emmy taas että jotain voltteja laukassa. Kumpaa sitten?" Anni selitti Hypen rapsuttaessa sen ryntäitä.
"Vedetään sitä pitkää tikkua!" Ehdotin. Anni keräsi kaksi tikkua, lyhyen ja pitkän. Mutta kumpi olisi lyhyt? Emmy veti lyhyemmän tikun.

klo: 14:05
Pääsimme sopimukseen, että peltorallia. Hevoset alkoivat kuumeta, ja teimme pari pientä volttia. Asetuimme järjestykseen pellon toiseen päähän, Naatti laski kolmeen ja kolmannella hevoset lähtivät kuin kanuunasta ammuttuina kohti pellon toista päätä. Hype kiri kiitoravia menevän Huiskan ohi. Huomasin silti, että Naatti sai takavasemmalla nostettua laukan. Naatti maiskautti ja Huiska lähestyi Hypeä kiitoa.

klo: 14:15
Peltoralli vedetty ainakin joltain osin. Teimme vielä pari ympyrää laukassa. Sitten lähdimme ravissa takaisin polulle, joka vei takaisin mökille.

klo: 14:30
Olimme päässeet takaisin mökille, jossa kakkosryhmä oli täydessä tohinassa etsimässä repuistaan ruokaa.
"Moi!" Moikkasin pariani Cellaa, ja kaikkia muitakin. Jalkauduin satulasta ja hoidin Hypen pois.

klo: 15:00
Hype sai paljon rapsutuksia ja pikaharjauksen, pari porkkaanaakin taisi herua.

klo: 15:30
Olin mökissä, siis riehumassa muiden kanssa. Kaiken naurun jälkeen tuli pienoinen nälkä ja jano, joten kaivoimme eväät esille ja hyökkäsimme kimppuun.
"Hei, ne on mun!" Joku kakkosryhmäläinen huomautti tirskuen.
"Ai, sori!" Nauraa hihitin.

klo: 16:00
Daniel oli sitä mieltä, että ponitytöt höpötti kamalasti, ja yhdyin mukaan ponityttöjengiin höpöttämällä kamalasti.

klo: 17:00
Olimme hyörineet mökissä ties kuinka kauan, kaikkea turhaa höpötellen. Juttelin lähinnä Cellan kanssa, sillä olen aika ujo ja en oikein saanut tutustumista alkuun muiden kanssa, kuin höpötys Cellan kanssa. Nälkä päätti iskeä taas, tällä kertaa sokerihumalaisena karkkinälkänä. Kaivoimme siis karkkia repustamme, ja iskimme herkkuihin kiinni.

klo: 17:15
Olimme poistuneet ulos mökistä ja nyt riekuimme ulkona. Olin onnellinen ja saaristolomaa viettämässä, suunnilleen ainakin. Rauhallista ei ainakaan ollut, hälyä kaikkialla mutta hauskaa ainakin on!

klo: 18:00
Menin tervehtämään Hypeä Cellan kanssa. Sen jälkeen palasimme mökkiin ja katselimme ikkunasta ulos limsaa juodessamme. Juoma kuohui yli meidän nauraessa.
"Onko sinne mennyt mentoksia?!" Cella nauroi.
"Haha, ehkä se riekkui mukanamme repussa, reppuni nimittäin tippui yhdessä vaiheessa"! Tirskuin takaisin.

klo: 18:03
Tosi söpöä Hype, mietimme huomattuamme ruunan suuren pään heinäverkossa. Ruuna nuokkui tosin rauhallisesti siinä.
"Cella mitä me tuolle tehdään?" Kysyin tytöltä.
"Öhöm, nauttivan se ainakin näyttää. Ehkä kuitenkin irrotamme sen..." Cella vastasi.
"Joo, hyvä idea" Vastasin ja kutsuin hevosta. Hype havahtui ja voin siis turvallisin mielin mennä irrottamaan hörökorvan pään pois. Pujotin korvat irti verkon rei'istä ja sitten hevonen vetikin turpansa pois. Selvitin vielä verkkoon solmiutuneen otsaharjan irti.

klo: 19:15
Palasimme takaisin mökkiin, jossa muut olikin. Katselimme ikkunasta ulos.
"Mahtaisiko jollain olla vielä karkkia?" Kyselin hihitellen.
"Täältä löytyy!" Cella huudahti.
"Hienoa!" Vinkkasin silmää iskien.

[Rosa]

klo 03:30 Rosa: myrsky Osa retkeläisistä herää kuuntelemaan yöllistä myrskyä. "Mä lausun nyt runon tästä hetkestä!"

Sade paiskoi pienen mökin kattoa rajusti ja tuuli ulvoi ulkona kummituksen lailla. Minun silmäni rävähtivät auki ja jäin hiljaa kuuntelemaan tuulta. En tiedä miten tässä oli päässyt näin käymään, että Cella nukkui tiukasti halaten minussa kiinni, kun hän oli unileluani puristanut. Toisella puolella kuului kevyt miehekäs kuorsaus, se oli Danin. Olin vaatinut päästä Danin lähettyville väkisin nukkumaan, sillä olin tehnyt käsi sydämellä Lynnille lupauksen, että pitäisin hänen miestään silmällä. Ei siinä mitään ettäkö Lynn olisi sen ihmeempiä epäillyt, minä olin vaan niin kovin suojelevainen ystäviäni kohtaan.

"Dani", kuiskasin ja tykkäsin terävällä kynnelläni miehen käsivartta.
"Shhhh...", Cella lättäsi vapaamman käden naamalleni ja Dani liikahti haluttomasti.
"Ai onko täällä joku muukin hereillä?" kuului kuiskaus huoneen toiselta puolelta.
"Joo Rosa täällä hei", naurahdin hiljaa, kun olin saanut työnnettyä Cellan käden ja sormet pois suustani.
"Fiia ja Emmy ja Anni täällä", kuului tirskahdus.
"Fiia senkin takinkääntäjä, et tullu mun viereen nukkumaan", kikatin.
"No ite halusit tollasen karskin uroksen kainaloos", Fiia nauroi niin hiljaa kun mahdollista.
"Ai kumpi? Dani vai Cella?"

Siitä syntyi äänekäs räkätys kaikkien meidän hereillä olevien suusta. Se aiheutti liikettä nukkuvissa kanssa matkustajissamme. Salman pää näkyi nousevan pimeydessä ja lopulta myös Dani kääntyi mun puoleen hieman äreän oloisena. Ilmeisesti Dani ei ollut niitä persoonia, joita kannatti herättää keskellä yötä.

"Niin mitä?" Dani mörähti.
"Voitko tulla mun kanssa käymään ulkona, kun en uskalla käydä tupakalla yksin?" mun anovat silmät saisivat luvan toimia täällä pimeydessäkin.
"En todellakaan", kuului väsynyt vastaus.
"Me tullaan", Fiia ja Emmy ehdotti lähes yhteen ääneen.
"Mitä häh missä mihin mennään?" Blondi pörhelö pää nousi minun kainalostani.
"Ulos", kuiskasin.
"Jee mulla onkin vessahätä", Cella oli meistä ensimmäinen joka ponkaisi pystyyn ja saimme hirveällä vauhdilla lähteä tytön perään että pysyimme ylipäätään perässä.

Istuimme mökin reunalla yrittäen saada suojaa edes vähän ikävältä sateelta. Myrsky ei enää naurattanutkaan, kun jouduimme ulos. Tupakka teki silti terää, sillä olin kunniallisena kansalaisena jättänyt paheeni harrastamatta. Oli sitä mukavaa viettää normaalien ihmisten kanssa normaalia aikaa (ihan kuin olisinkin ollut kunnon ghetto). Vasta illasta olin uskaltanut mennä piiloon, mutta näin yöllä, ei ollut mitään toivoa, että olisin uskaltanut lähteä yksin.
"Mennäänkö jo sisään, täällä on kylmä", Emmy ehdotti ja juuri tälle sekunnille se kuulosti maailman parhaimmalta idealta.

Cella kainalossa oli taas ihana lepäillä. Vaikka olihan se ehkä hieman outoa, että olimme käytännössä tunkeneet samaan makuupussiin, mutta tässä oli hyvä. Näin kävi yhä useammin ja useammin enkä ollut edes varma oliko Cella edes käynyt piipahtamassa kotona viimeiseen pariin viikkoon. Heh olin jopa vahingossa puhunut siskostani, kun Cella oli tullut koulussa puheeksi. Nyt me makoilimme kaikki hiljaa, osa nukkui, ainakin Fiia tuhisi jo hiljaa. Minä, Cella ja Emmy olimme ainakin hereillä. Niin oli myös Ruolammesta tullut Anni.
"Muistatko Rosa kun oli tällanen myrsky ja me oltiin siellä Artsilan vajassa", näin hämärässä Cellan huulien nytkähtävän.
"Hiljaa", naurahdin.
"Te olitte niin söpöjä kun kaaduitte kaikki sinne yhteen kasaan kun kamppasin Tapin", Cella tirskui.

Se riitti muillekkin tytöille ja levoton kikatus alkoi kuului joka puolella. Mekin kikattelimme Cellan kanssa ja pelästyimme kuollaksemme, kun Dani nousi istumaan ja hieroi leukaansa väsyneenä.
"Mä lausun nyt runon tästä hetkestä", Dani aloitti hyvin rauhallisesti. Hämmentävää.

"Tytöt täällä kikattaa,
nukkuvat tuskissaan liikahtaa.
Ei kukaan halua naurua kuunnella,
eikä nukkumajärjestystä enää voi muunnella.
Jos ei kohta hiljaisuutta tule,
ei teitä tyttöjä täällä mökissä kohta enää ole.
Nyt turvat kiinni ja nukkumaan,
tai saatan teidän yrittää Liekkijärveen hukuttaa."

Ensin tuli hiljaisuus ja sitten me kaikki rävähdimme niin reimukkaaseen nauruun, että Danin silmiin iski jo hulluuden pilke. Me nauroimme, nauroimme niin lujaa, että loputkin nukkuvat heräsivät.
"Ai Dani, sä olet niin ihana", Cella hekotti.
"Me luvataan nyt olla oikeesti ihan hiljaa", minä lupasin ja meistä jokainen painoi pään takaisin tyynyyn. Hieman viiveellä kuulin vielä Danin tyrskähdyksen, kai hän ymmärsi itsekin mitä tuli sanottua, mutta mä vain silittelin taas Cellan hiuksia. Nukkumisesta ei kuitenkaan tulisi mitään.

[Cella]

Nuotio

"Onko sulla aina kasvanu tuollanen päästä?"

Taputin Hypen papurikkotäpläistä kylkeä ennen kun pujahdin ulos sen väliaikaisesta saaristolaiskarsinasta. Ruuna vaikutti rauhoittuneen – se oli yömaastossa ollut kuin joku olisi tuikannut sitä tikulla persuksiin, vaikka oli jo Olivian kanssa vetänyt yhden maastokiekan vain vähän aiemmin.
”Huhh! Raittiin ilman myrkytys”, Sandra naurahti pitkän, antaumuksellisen haukotuksen jälkeen. Koko päivä oli ollut täynnä menoa ja meininkiä, ja se alkoi kyllä tuntua jo jaloissa. Nuotion läikehtivä oranssi valo erottui puiden välistä jo kaukaa, ja sieltä nouseva puhdas savun tuoksu ja talliporukan mekastus ei jättänyt arvoitukseksi, mihin suuntaan piti pimeässä kävellä.

Mä ja Sandra tallustettiin penkkien muodostamaan piiriin kakkosryhmästä viimeisten joukossa, ja saatiinkin käyttää kyynärpäitämme jos mielittiin istumaan. Hyvänä ystävänä tuuppasin rakkaan Annini suunnilleen penkiltä alas multaan istumaan kun änkesin väkisin sen viereen. Rosa esitti notskin vastalaidalla mustasukkaista vaimoa kun en mennytkään istumaan sen kanssa. Lähettelin sille lepytteleviä lentosuukkoja, mutta Rosa pantomiimasi ottavansa ne kiinni ja tallovansa maahan.
”Älä nyt kulta!” huhuilin rakastavasti, ja sain kummastuneita katseita kanssareissaajilta. ”Tuun sun viereen kuitenkin nukkumaan!”
”Etkä tuu senkin likainen petturi”, kuului julma vastaus, ja päälle paskainen nauru kun mulla meni savua silmään.

Mulla ei ole aavistustakaan kauanko me istuttiin siinä. Aika juoksi ihan liian äkkiä, mutta mä nautiskelin siitä ihanasta fiiliksestä, että tämä oli vasta ensimmäinen ilta, vielä paljon olisi edessä.
            Sain Rosalta anteeksi kun lahjoin sen palamaan syttyneellä vaahtokarkilla, ja sain samalla nukkumakaverini takaisin. Porukan uusin kasvo, Olivia, jonka kanssa Hypenkin jaoin, uskaltautui istumaan mun ja Annin seuraan: tyttö oli mukava kuin mikä, mutta taisi vähän arastella metelöivää kaheliarmeijaa. Se tuntui kuitenkin rentoutuvan illan edetessä, eikä aikaakaan kun oli itsekin jo täysillä jutuissa mukana.

Ansaitsin Lunalta pikkuisen pahoinvoivan katseen purskauttamalla kaakaot nenän kautta ulos revetessäni täysin näytökselle, jossa Anni ja Naatti kisasi niinkin kypsässä lajissa kuin kumpi-saa-enemmän-vaahtokarkkeja-mahtumaan-samaan-aikaan-suuhun. Musta oli ihanaa että Ruolammen porukasta oli tullut osa Seppeleenkin reissuja. Linnea, Rasmus ja Anni teki käsittämättömän hyvän säväyksen muutoinkin loistoporukkaan – kun katselin nuotion väreilyn valaisemia naamoja ympärillä musta tuntui vaarallisen tunteelliselta, siltä ettei kellään koko maailmassa voisi olla näin mahtavia ystäviä kuin mulla oli. Onneksi silmien pieni kirvely meni aina savun piikkiin.

Katseeni pysähtyi kierroksellaan viereisen penkin päädyssä nököttävään Danieliin. Ainoana, joka ei ollut humaltunut liiasta sokerista ja hepuloivasta seurasta, se erottui jengistä nopeasti. Jätkä tuijotteli tuleen ja tökki grillitikullaan hiillosta. Siitä näki kilometrin päähän ettei se tuntenut kuuluvansa siihen savun mustuttamalle puupöllille – kaikkien tallilaisten mielestä Dani oli hyvä tyyppi ja kuului erottamattomasti porukkaan, mutta se ei ilmeisesti tuntenut ihan samoin. Toisaalta ymmärsin sen. Harvemmin sitä kiireiltään näki, se paineli aina pipo putkella liikuttamaan Topia omiin oloihinsa, tai matkasi sosiaalisissa tilanteissa kätevästi kaikkien rakastaman Lynninsä siivellä. Tälläkin reissulla moni oli koittanut sitä kiusoitella ja ottaa juttuun mukaan, mutta siitä ei ihan saanut selvää oliko se sen mielestä erityisen hyvä juttu.

”Dani hei?” mä kumarruin vähän lähemmäs supattamaan salaliittomaisesti, ja tummatukka havahtui kuin hämmästyneenä siitä, että sen ympärillä olikin parikymmentä muuta ihmistä.
”No?”
”Onko sulla aina kasvanut tuollanen päästä?” Pari kuuloetäisyydellä olijaa kääntyi myös vilkaisemaan kouluvirtuoosin kaalia uteliaana näkemään jotakin mystisiä paiseita, tai mitä sieltä saattoi kasvaakaan. Dani killitti mua kuin hullua, mutta koski naamaansa kuin huomaamattaan.
”Millanen?”
”Sun otsassa kasvaa joku tuommonen… sykkivä, ja se kasvaa koko ajan. Vähän kun kurkku, tai…” Dani näytti hetken siltä että se tökkää mua sillä grillaamallaan puutikulla silmään, mutta mun nykivän ilmeen nähtyään siltä pääsi iloton, pakotettu naurahdus.
”Ei tässä mitään, väsyttää vaan”, jätkä totesi jotenkin arvokkaan viileästi, ja haroi hiuksiaan taas sen näköisenä että tahtoi ottaa saaren nopeimman hevosen ja laukata vesiä pitkin kotiin.

Ei auttanut muu kuin hyljätä edelleen suutaan verryttelevä Anni ja tunkea hiukan vastentahtoisen näköisen Danin viereen.
”Ota vaahtokarkki”, mä tarjosin höyryävää, suorastaan taiteelliseksi ruskistunutta sokerihöttöä omasta tikustani. Dani näytti epäileväiseltä ja vähän tympääntyneeltä kun olin tukkinut itseni sen kylkeen kiinni, mutta olin aika varma että sisimmässään se tykkäsi että joku tuli sen seuraksi.
”Eääh en mä oikein väl –”
”Pakko ottaa.”
Danielin kummastunut ilme oli näkemisen arvoinen, mutta säyseästi poika nappasi tahmean karkin sormiinsa. Tummat silmät kääntyi muhun ja mun varmasti creepyn näköiseen hymyyn, ja vaikka siitä näki että se koitti kovasti estellä, pienen pieni huvittunut hymy sieltä paljastui.
”Näinkö sä aina teet kavereita? Pelotat ne henkihieveriin ja pakotat ne olemaan sun kanssa.” Piikikäs kommentti yritti selvästi pitää yllä coolia ulkokuorta, mutta mun silmissä se oli jo karissut täysin pois. Mun hymy senkun leveni, ja mä pujotin melkein väkivalloin käteni uuden frendini Danin käsikynkkään.
”Tottakai. Miten sä muuten luulit että mulla on niitä niin paljon?”

[Pihla]

Hiirijahti

Pihla: Tuvan avoimesta ulko-ovesta vilistää sisään harmaa hiiri. "Lasipurkissa!"

Tuvassa oli rauhallinen tunnelma. Kuulin, kuinka ovi kävi. Hetkessä koko tupa oli täynnä tohinaa. Ensimmäisenä kuului kiljahdus ja sen jälkeen muita kauhistuneita äännähdyksiä. Joku olisi voinut luulla aaveen tulleen käymään, mutta se oli vain hiiri. Hiiri näytti varsin pieneltä, joten se saattoi olla poikanen.
”Ottakaa se kiinni!” Luna kiljui. Cella yritti talloa jalallaan lattiaa estääkseen hiiren pääsyn liian lähelle. Itse nojasin sohvan selkänojaan niin, että olin polvillani sohvalla. Katselin vipeltävän hiiren menoa silmä tarkkana. En minäkään sitä halunnut ottaa kiinni!
”Ettekö te osaa tehdä mitään?” Pyry huokaisi ja alkoi kaivaa kaappeja. Myös Kuú alkoi viisaana tutkia kaappien sisältöä. Pahin kauhistus alkoi jo laantua hiiren pysähtyessä yhteen nurkkaan.
”Miten me saadaan se täältä pois?” Sandra kyseli. Pyry kohautti olkiaan:
”Jaa a, heitetään hännästä pihalle.”
”No eikä!” Luna huudahti. Kaikki kääntyivät katsomaan Lunaa. Muut olivat ymmärtäneen, ettei Pyry ollut tosissaan.

”Lasipurkissa!” Cella huudahti, kun kysyttiin juuston sijaintia. Purkkia lähimpänä ollut Rosa nappasi juuston itselleen ja heitti sen lattialle. Vielä viisaampi Cella otti lasipurkin käsiinsä ja alkoi kontata varovasti hiirtä kohti. Pieni hiiri oli käpertynyt juustopalan eteen mutustaen siitä paloja. Cella teki nopean liikkeen kädellään ja hurrasi sitten voitostaan. Hiiri oli saatu teljettyä lasipurkkiin.
”Hyvä Cella!” Clara huudahti. Blondit löivät ylävitoset keskenään.
”Miten me kuljetetaan se ulos, kun ei tuossa ole kantta?” Ruolammesta tullut Anni uteli. Silmäilin kaappiin ja siirryin salaman nopeasti laatikoston luokse.
”Eiköhän täältä jotain sopivaa löydy,” selitin. Pian kaivoin jostain kaapin perältä purkkiin hiukan ison kannen.
”Ei me saada sitä ujutettua tuon hiiren alle,” Luna huokaisi. Tajusin itsekin asian silloin.

Pitkän mietinnän jälkeen aloimme raahata lasipurkkia lattiaa vasten niin, että hiiri joutui liikkumaan purkin mukana. Eräs ehdotus oli ollut kiinni otto, mutta siihen ei ollut halukkaita. Lopulta hiiri ja purkki olivat ulko-oven kynnyksen edessä.
”Mitäs nyt?” Sandra kysyi. Kaikki kohauttelivat olkiaan. Suunnitelman miettiminen oli jäänyt puolivaiheeseen.
”Jos vain käännetään lasipurkkia ja heitetään hiiri pihalle?” ehdotin. Osa kääntyi katsomaan minua ja lopulta Clara huudahti:
”Sä saat sitten kyllä heittää sen ulos!”
Kieltäydyin tarjouksesta. Lopulta Pyry oli vetänyt kumihanskat käsiinsä ja eteni lasipurkkia kohti. Ihmettelin vain hetken, mistä poika oli löytänyt hansikkaat. Tapahtumat alkoivat edetä nopeasti. Pyry vetäisi lasipurkin kumolleen ja nappasi salaman nopeasti hiirestä kiinni. Hiiri ei edes yrittänyt karkuun, kun Pyry piti sormiaan pikkuisen tuholaisen ympärillä.
”Hyvä Pyry!” Rosa kiljahti, kun poika hypähti pihalle.
”Vie se kauemmas mökistä, niin ettei se tule takaisin,” Anni ehdotti. Pyry meni läheisen kiven luokse ja laski hiiren sen juurelle.
”Se ei liiku enää,” Clara sanoi hiljaisella äänellä.
”Pitääkö sille antaa elvytyshoitoa?” Cella naurahti. Koko porukka alkoi nauraa ja vähitellen harmaapeitteinen hiiri katosi kauemmas mökistä.
”Jes hyvä me!”

[Rasmus]

perjantai 24.4.2015
lähtö Seppeleestä kello 14

Mä en ollut luonnostani mikään leireilijä tai retkeilijä, mutta viime aikoina mä olin alkanut löytää itseäni vähän väliä ties mistä kissanristiäisistä. Ensin oli ollut Ruolammessa leiri, sitten Seppeleessä kurssi, ja nyt vielä mökkiretki. Siis viikonloppu sähköttömässä mökissä saarella tuntemattomien tyttöjen ja ratsastuskouluponien sekä vajapää-Laran kanssa. Ajatus oli ollut alkuun hitusen luotaantyöntävä, mutta jotenkin Anni, Cella ja Linnea olivat saaneet mut suostuteltua mukaan.

”Sähän tunnet seppeleläisiä jo ties kuinka monta”, Cella oli satuillut ja suunnilleen kirjoittanut osallistumissähköpostiviestin mun puolesta. ”Salman, Sandran, Claran, Fiian, Tuulian ja tietenkin meidät. Siitä tulee niin hauskaa!”
”Maastoilua auringossa, nuotion ääressä istumista, uimista, esteitä”, Anni oli säestänyt käsillään viuhtoen.
”No okei”, mä olin aikani jahkailtua huokaissut. ”Lähdetään naiset valloittamaan Liekkisaari.”

Ja niinpä me sitten huhtikuun viimeisenä viikonloppuna pakattiin Kisu ja Lara traikkuun ja lähdettiin. Seppeleessä me oltiin hyvissä ajoin ennen kahta, reput selässä ja valmiina kuin partiopojat. Lara oli ihme hermokimppu, varmaan aloitteli kiimaakin, ja mä olin ihan tyytyväinen siihen että sillä oli pelkän riimun sijasta suitset päässä. Pelkästään tamman piteleminen tuntui vievän musta mehut ennen kuin me edes päästiin liikkeelle. Aurinkokin helotti siniseltä taivaalta niskaan epäilyttävän lämpimästi ja sai tuskanhien kohoamaan otsalle. Toisaalta tuntui jo etäisesti kesältä, eikä nyt hyvästä kelistä tehnyt mieli valittaa ääneen, joten mä kestin kuin mies.

Matkaan meitä lähti yhdeksäntoista ihmistä ja kymmenen hevosta. Laran mä jaoin tummatukkaisen Sandran kanssa. Tyttö oli ollut mun kanssa maaliskuun koulukurssilla näppärän oloisen rautiaan kanssa ja muistikuvieni mukaan ratsastanut varsin siististi, joten arvelin että sen uskaltaisi hyvillä mielin päästää Laran selkään, vaikka tamma vähän lennokkaalla tuulella olisikin. Tietysti olisi kiva, jos Lara ei ihan nolaisi mua, mutta sitä nyt ei voinut etukäteen tietää.

”Toivottavasti sulla on vakuutukset kunnossa”, menin silti heittämään Sandralle juuri kun Salma oli saanut jonon järjesteltyä ja me lähdettiin tallustelemaan kohti Liekkijärveä.
”Pitäis olla joo”, se vastasi vakavasti.
”Ihan kiltti tää kyllä on”, mulle tuli pakottava tarve ruveta selittämään. ”Ehkä vähän reipas maastossa, mutta tietty nyt kun se liikkuu aika paljon niin ei varmaan kovin paha… Ei vaan jää vetämään, kyllä se aina jossain vaiheessa pysähtyy, ja onhan se iso hevonen niin voi tuntua alkuun että se menee aika kovaa.”
Sandran kasvoilla kävi virneentapainen, ja mä tajusin hiljentyä. ”Joo, etteköhän te pärjää”, mutisin vielä perään ja liimasin sitten katseeni tiukasti edellä kulkevan tiikerinkirjavan ruunan takalistoon.

Lara kiskoi narun päässä joka suuntaan ja meinasi metrin välein hypätä syliin. Kyllästytti koko elukka, mutta mä toivon, että tämä vielä iloksi muuttuisi. Edellyttäen tietysti, että tamma suostuisi kiipeämään lossin kyytiin. Me oltiin kävelty ehkä vajaa tunti, kun Sandra onneksi lupautui taluttamaan Laraa loppumatkan. Ojensin narun tytölle ilomielin ja jättäydyin vähän kauemmas vaihtamaan muutaman sanan mulle ennestän tuntemattomien, suunnilleen omanikäisteni Naatin ja Rosan kanssa. Tytöt tulittivat mua kysymyksillä oikealta ja vasemmalta, ja no, koska jokainen hevosenomistaja tykkää kertoa omasta silmäterästään, riitti Larasta jutun juurta varsin kivasti.

Tamma itse ei kuitenkaan ollut kovin kivalla tuulella, sen näki kilometrin päähän. Sandra sai jarrutella sitä vähän väliä, ettei se olisi jyrännyt päältä, ja väistellä sitten hampaita, kun Lara hermostui. Juuri ennen kuin järvi alkoi siintää edessä ja mä ehdin huokaista, että selvittiin elossa, Lara onnistui nirhaamaan Sandran käsivarteen pienen mutta eittämättä kipeän jäljen.

Facepalmasin henkisen käteni päästä läpi ja riensin pelastamaan Sandran häirikköhevosen hampaista.
”Mä en aio taluttaa tuota enää ikinä!” Sandra mulkaisi tammaa kiukkuisesti, mutta virnisti sitten mulle. ”Saat pitää hevoses paluumatkalla, niin ei tuu sille vakuutukselle käyttöä.”
Mä olin vähän epävarma siitä, oliko se vitsi vai ei, mutta hymyilin takaisin mahdollisimman vähän ahdistuneesti ja toivoin tosissani, että rento saaristolaiselämä tekisi Laralle hyvää.

Kohtahan se nähtäisiin.

[Tuulia]

"Ei tuo ole äyskäri!"

Mä ja Pihla seisottiin Humun vieressä Liekkijärven rannalla. Katsoin epäröiden Salmaa.
"Hei Salma, ei tää paikka ole lupaamasi Pihlaniemi", naurahdin ja näin kummastuneen ilmeen.
"Ai kuinka? Onhan tässä niemi", brune vastasi.
"Joo mutta PIHLAniemi on Liekkijärven toisella puolella, mä asun hei siellä", sanoin ja hihitimme Pihlan kanssa.
"No hups", Salmakin naurahti ja silloin lossi saatiin hilattua rantaan. Se oli nääs ajelehtinut rannan ja saaren välimaastoon.
"Humu talutetaan ensimmäisenä lossiin. Tärkeintä on saada hevoset kyytiin, katsotan mahtuuko kaikki ihmiset", Salma alkoi ohjeistaa. Pihla talutti Humun lossiin ja muut yhdeksän nelijalkaista sen perässä, toiset suhtautuivat lossiin tyynesti ja toiset vähemmän tyynesti... Salma seisoi lossin etupäässä Frankin vieressä ja totesi, ettei kaikki millään mahdu kyytiin.
"Kuka haluaa soutaa?"
"Minä!" huudahdin, mutta muutamat muut vielä rannalla seisojat halusivat kokea lossimatkan.
"Mää voin, lossiin ehtii paluumatkallakin", kuului hetken odottelun jälkeen vastaus. Ääni oli Pyryn.

Niinpä muut alkoivat kiskoa lossia eteenpäin. Lossi oli pienehkö ja ilmeisesti vanha, kun toimi vielä käsipelillä. Tosin, kukapa haluaisi muutaman kerran vuodessa olla ohjaamassa lossia saareen - aika tylsä työ. Me taas puolestamme Pyryn kanssa tuumailtiin venheen kanssa.
"Käännetään tää eka talviteloilta oikein päin", keksin. Hieman raskaasti se kääntyi mutta kääntyi kuitenkin.
"Ahaa, siellä oli airot alla. Pistetään kyytiin!"
Hyppäsimme veneeseen ja yhteisin voimin, kumpikin omalla airolla, työnsimme veneen veteen.
"No ainakaa ei jalat kastunu, vaikka oikeestihan vene pitäs työntää eka veteen", naurahdin.

Päästessämme hieman eteenpäin Pyry huomasi karun tosiasian.
"TULPPA PUUTTUU!" poika huudahti.
"Apua missä se ooon..." hätäännyin mutta löysin sen viimein selkäni takaa. "Pistä äkkiä!" huudahdin antaessani tulppaa.
"Tosson äyskäri", sanoin ja ojensin sitä Pyrylle, joka ähersi tulppaa paikalleen. Vettä oli jo jonkin verran Pyryn puolella venettä. Kun tulppa oli paikallaan, Pyry nosti huojentuneena kasvonsa mutta totesikin siihen:
"Ei tuo ole äyskäri!"
"Aijaa, mikäs sitten on äyskäri?"
"No toi airo jolla ohjataan", poika vastasi tomerana.
"Hei se on mela. Kato äyskäröinti on sitä kun vettä lapataan takas järven puolelle", naurahin.
"Ai, mä oon aina luullu..." söppänä poika sanoi vähän punastuen.

Silloin muistin lossin. Muut olivat jo saaren lähellä, kun me olimme vain lipuneet pois rantakaislikosta. Näin muiden nauravan ja vilkuttavan meille, mitten saanut selvää, mitä ne huusivat. Silloin sain kylmää vettä naamalleni.
"Heei mitä sä teeet", kiljaisin.
"Äläs haaveile sinne muitten perää, ei me päästä eteepäi enneku on äyskäröity nää veet", Pyry sanoi. Niinpä tartuin tuumasta toimeen ja kouraisin jääkylmää vettä kämmeniini ja annoin suihkun pojan kasvoille.
"Siitäs sait", naurahin ja pienen vesisodan jälkeen vesi olikin huvennut veneen pohjalta.
"Tää ei ollut reilu peli", marmatin. "Sulla oli äyskäri ja vesi oli sun puolella!"
"No otetaanko sunki puolen tulppa pois?" Pyry heitti.
"Ei, kun nyt soudetaan!"

Lopullinen tulos mun soutoyrityksestä oli se, että huopasin nenä menosuuntaan, koska Pyryn mielestä soudin aina väärään suuntaan. Huovatessani Pyry joutui katsella lähtörantaa.. Hehe, ovelaa. Mua vilutti ja olin läpimärkä, mutta viimein sujahdimme saaren rantaan.
"Nooniin, tulihan ne viimein!" tuttu ääni huudahti rannasta. Siellä oli täysi tohina päällä, hevosia rauhoiteltiin ja reittiä mökille etsittiin. Minä toivoin, että mahollisimman pian saisin lämmintä päälle, tai muuten olisin flunssassa loppuretken.
"Ootpa sä Tuikku märkä", Salmakin retkenjohtajana huomasi ja oli hieman huolestuneen näkönen.
"Kävitkö uimassa?" Cella naurahti.
"Ei, ku Pyry erehty äyskärin käyttötarkotuksesta", sanoin ja me kaikki nauroimme.

[Deleted]

r e t k i   m e t s ä ä n

Kevätaamun vaaleankeltainen aurinko teki nousuaan. Sen hailakka valo tulvi vaaleiden verhojen läpi mökkiin ja sai kaikkein väsyneimmät ähähtelemään tyytymättöminä. Nousin istumaan ja sutaisin hiukseni sotkuiselle nutturalle. Pistin silmälasit päähäni ja verkkarit jalkaan. Tälläinen aamu oli liian arvokas tuhlattavaksi sisälläolemiseen.

Kuú tuli pian perässä kuistille, Cella raahautuen perässä.
- Miks perkeleessä mä valittin ton nukkumapaikan, jossa aurinko paistaa heti seittemästä lähtien silmiin? Cella valitti hiukset takussa ja kiitettävät silmäpussit silmien alla.
- Äläs nyt, kyllä tästä hyvä aamu vielä tulee! Kuú kannusti Cellaa. Istuimme hetken hiljaa, kunnes sain mainion idean, kuinka kuluttaa tämä upea aamu.
- Hei! Nyt kun on näin hieno aamu, lähettäiskö mettään kävelyretkelle?
- Mulle käy? Cella? Kuú vastasi pirteänä, kohottaen kulmiaan Cellalle.
- Kai mäkin sitten tuun, blondi vastasi väsyneenä.

Kumpparit jalassa lompsuttelimme menemään havumetsän reunamilla. Aamu oli melko lämmin. Metsässä oli kuivaa ja kaikkialla tuoksui raikkaat keväiset tuoksut. Linnut visersivät, aurinko paistoi ja oli lämmin. Mikä olisi voinut olla enää ihanampaa?
- Mahtavaa! Kuú tokaisi päästyämme metsään. Hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja puhalsi ilmat äänekkäästi ulos.
- No onhan tää aika mukavaa! sanoi Cella jo hieman piristyneenä. Tallustelimme lähimetsän reunaa ihastellen suuria, tummanvihreitä mäntyjä. Lopulta uteliaisuus vei vallan ja käännyimme syvemmälle metsään.

Maasto muuttui hiljalleen vaikeakulkuisemmaksi. Vastaan tuli myös suuria kivenlohkareita ja piikikkäitä männikköjä.
- Kello alkaa jo olla kymmenen, palattaisko takaisin mökille? Cella ehdotti katsoen kännykkäänsä.
- Joo, mennään takaisin ennen kuin muut rupee ihmetteleen missä me ollaan! Kuú yhtyi mielipiteeseen. Olin molempien kanssa samaa mieltä, joten käännyimme takaisin mökille päin. Suunnistimme metsästä rannan tuntumaan. Rantaviivaa pitkin pääsi nopeasti ja helposti mökkirannalle.
- Mikä toi on? Kuú tokaisi hetken matkaa tallusteltuamme. Tähyilimme kaikki kolme metsään. Suuren kivenlohkareen vieressä tallusteli tasaisenruskea suuri hahmo. Kukaan meistä ei tuntunut erottavan puiden seasta mikä otus se oli.
- Eikö karhut heräile ihan näihin aikoihin? Cella sanoi hiljaa ja tuijotti eteensä. Olimme aivan hiljaa, kunnes Cella sai erittäin mainion ajatuksen.
- Mennään katsomaan onko se karhu!

Minä ja Kuú katsoimme toisiamme vaivaantuneina. Päätimme kuitenkin lähteä Cellan perään. Ninjailimme puiden seassa lähemmäs ruskeaa möhkälettä. Kun pääsimme arviolta noin kymmenisen metrin etäisyydelle, erotimme hahmon selvästi.
- Se on ihan satavarmasti karhu! Kuú kuiskasi hermostuneena. Kyyhötimme kaikki kolme nojaten kylmään, harmaaseen kiveen.
- Mahtava idea Cella, sanoin pyöräyttäen silmiäni.
- Kiitoksia! Sitten juostaan! Cella sanoi mairea hymy kasvoillansa ja ryntäsi takaisin rannan suuntaan kumpparit lonksuen. Minä nappasin Kuún käsivarresta ja vedin naisenalun perässäni rannalle. Karhu katsahti uteliaana peräämme, muttei jaksanut kiinnostua kauaa. Se jäi etsimään epätoivoisena marjoja kiven juuresta.
- Paras metsäretki ikinä! Cella hehkutti tohkeissaan.

[Wenla]

Mökkiretki 24-26.4  

klo 02:25 Wenla: yöpissalla Kaveri on pakko herättää pitämään myrskylyhtyä, että uskaltaa kipaista pihan läpi huussiin. "Lakkaa pliis heiluttamasta!"


Hätkähdin hereille kaameaan vessahätään. Vilkaisin puhelintani patjan vieressä. Kello oli kaksikymmentäviisi yli kaksi, yöllä. Hitto, mun oli pakko herättää joku. Vilkuilin hämärässä ympärilleni, ja erotin juuri juuri vieressäni nukkuvan Tuulian. Rohkaistuin ja tökkäsin häntä kylkeen, ilman reaktiota. Tein sen vielä uudelleen, jolloin tyttö nousi haukotellen istumaan.
"Kuka ihme herättää mut keskellä yötä?" Tuulia mumisi totutellessaan pimeään.
"Mä. Sori..." hymähdin haukotellen. "Mut mun on oikeesti pakko päästä vessaan ja sä saat tulla pitämään myrskylyhtyy siihe vieree."
"Ai oikeen saan. Oikeesti mä haluun nukkuu," blondi murahti.
"Pliis Tuuliiaa," maanittelin.
"Tää muistetaan," Tuikku sanoi ja nousi seisomaan.

Löydettyämme myrskylyhdyn sytytimme sen pikaisesti ja hipsimme ulos. Kenkiä me ei tajuttu ottaa mukaan, mutta kohmeisella nurmikolla niitä ei kyllä tarvinnutkaan. Öinen metsä oli tyyni ja rauhallinen, eikä siellä näkynyt liikettä lyhdyn kajossa. Vilkaisin perässäni juoksevaan Tuuliaan, kunnes makasin rähmälläni maassa.
"Mitä sä teet?" toverini kysyi saavuttuaan luokseni.
"Etin kastematoja," vastasin ja nousin nopeasti ylös. Yövaatteeni olivat ihan märät upeilla ruohojäljillä. Saavuimme huussille ja avasimme salvan. Tuulia valaisi hussin lampullaan, kun mä istahdin istuimelle ja tein, no, tarpeeni? Yllättävää, eikö? Tuulia oli tunkenut kätensä oven raosta sisään ja heilutti lamppu rivakasti.
"Älä sit häivy mihinkää!!" varoitin tyttöä, kun olin kuulevinani askeleita poispäin. Kuulin oven ulkopuolelta pientä hihitystä. Kun olin valmis nappasin lyhdyn tytön kädestä, ja katsoin häntä murhaavasti. Tuuliakin ilmoitti käyvänsä vessareissulla, joten jäin odottamaan oven ulkopuolelle.

"Tu-tu Tuikku. Tuolta kävelee joku tännepäin," sihahdin hetken kuluttua, kun näin mustan hahmon pihalla.
"Älä viiti Wenu," kuului vastaus.
"E-e-ei ku siis siis ihan o-oikeesti!" kiljaisin ja vilkuilin ympärilleni. Näin sivummalla luudan, jonka nappasin oikopäätä käteeni. Tyrkkäsin sen kohti tulijaa ja ryhdyin heiluttamaan sitä silmät kiinni. Samassa tunsin osuvani johonkin. Joku kaatui maahan, jolloin uskalsin avata silmäni. En tosin lopettanut heiluttamista.
"Lakkaa pliis heiluttamasta!" maasta kuului tuttu ääni. Valaisin tyypin naamaa hieman, jolloin tajusin kuka oli kyseessä. Fiia makasi maassa kädet naamansa edessä estemässä iskuja. Tuikkukin oli kerinnyt oven ulkopuolelle, ja seisoi nyt huussin kuistilla.
"Tota, mitä te teette?" hän kysyi.
"Sitä mäkin vähän mietin," maasta kuului ääni.
"No siis tota mä luulin, että Fiia oli joku ihan outo tyyppi ja aloin suojautumaan tol luudal. Tai niiko heilutin sitä ja sit Fiia kaatuki maaha ja tällee. Anteeks," selitin nolona ja avustin punapään pystyyn.
"Sellasta sattuu, ainakin öö, joskus? Aattelin vaan käydä vessassa, ilmeisesti tekin..." hän hymähti.
"No, Wenski päätti herättää mut keskellä yötä," Tuulia hymyii ylipirteästi ja pörrötti hiuksiani. Thänks a lot.

[Fiia]

KIITOS Salma, tää oli ihan mahtavin tapahtuma pitkiin aikoihin, vaikka maksu vähän venyikin!

Lauantai kello 8.30: herätys ja aamupala
Osa lähtee toiveikkaana mato-ongelle ja palaa tyhjin käsin. "No katsokaa mitä mä käytin syöttinä!"

Lauantaiaamu valkenee puolittaiseen auringonpaisteeseen. Kasvoille osuvat säteet herättävät minut jo hyvissä ajoin ennen kahdeksaa, mutta lojun sängyssä ja kuuntelen rauhallista hengitystä ympäriltäni. Joku mumisee jotain unissaan, toinen pyörii sängyssä ilmeisesti jo hereillä itsekin. Kahdeksalta Salman herätyskello pärähtää soimaan. Virkeimmät hyppäävät samalla sekunnilla jalkeille, muutamat taas reagoivat lähinnä kääntämällä kylkeä.

Minä vedän housut jalkaan ja takin niskaan ja painun Annin perässä ulos. Taivas on puolipilvinen eikä pilvien raoista pilkahteleva aurinko lämmitä vielä juurikaan muuten kuin henkisesti, mutta saari näyttää pehmeässä valossa uskomattoman kauniilta. Ruohossa on jo aavistus vihreää ja syvänsiniseltä järveltä nousee utua, joka kietoutuu niittyjen ylle. Aikaisemmin aamulla ulos viedyt hevoset ruokailevat rauhassa kauempana. Ilma on puhtaanraikasta, helppoa hengittää. Vedämme koko ulos lähtenyt porukka happea keuhkoihimme ja olemme hetken ihan hiljaa vain.

”Arvatkaa mitä”, Kuú sanoo lopulta. ”Tekisi mieli mennä kalaan.”
”Ei hitsi, mennään!” Emmy innostuu. ”Mä näin tuolla mökin takana jotain onkia.”
”Nuotiolla hiillostettua ahventa aamupalaksi”, Luna haaveilee.
”Onkohan tuossa järvessä yhtään kalaa”, epäilen. Mutta tytöt ovat vakaasti päättäneet, että nyt kalastetaan, ja sittenhän me kalastamme. Kuú ja Emmy lähtevät kaivelemaan matoja, Luna ja Anni onkia. Minä, Pyry, Cella, Rosa ja Wenla vaellamme aamukostean nurmen yli rantaan.

”Tuolla hyppäsi iso kala”, Wenla huomaa. Me muut näemme enää toisiaan pakenevat ringit järven pinnalla.
”Se kun saataisiin”, Cella hieroo kämmeniään yhteen. ”Voittaisi kyllä puurot ja mehukeitot.”
”Kyllä hauen voimalla jaksaisi maastoesteitä hypellä”, Rosa haaveilee.

Mato- ja onkiryhmät saapuvat pian tarvikkeineen paikalle posket punaisina. Innokkaimmat kalastajat ottavat onget ja alkavat viritellä kiemurtelevia matoja ruosteisiin koukkuihin kiljahdusten saattelemina. Hetken kuluttua väreilevän veden pinnalla kelluu viisi punavalkoista kohoa. Hiljenemme katsomaan niiden liikkeitä.

Kala ei kuitenkaan syö. Pilvet lipuvat auringon eteen ja navakka tuuli käy järveltä päälle. Minä hytisen ohuessa takissani, eikä muilla näytä olevan sen lämpimämpi.
”Ei me taideta nyt mitään saada”, Kuú toteaa ja alkaa vetää onkea järvestä.
”Jep. Huomenna uusi yritys”, Anni hymyilee optimistisesti.
Minä virnistän. ”Puuroa ja mehukeittoa siis. Tulipahan kokeiltua kumminkin.”
”Hevosmiehistä ei saa kalamiehiä”, Luna sanoo viisaasti.
”Matojen vika tää oli”, Emmy hymähtää oman onkensa koukkua tutkiessaan. ”Mun mato on jo kadonnut johonkin.”

”No katsokaa mitä mä käytin syöttinä!” Rosa nauraa ja heiluttaa koukkua ilmassa. Siinä keikkuu pieni keltainen –
”MAISSI. Mistä sä ton keksit?” Pyry pudistelee päätään.
”Googlasin”, brunette virnistää ja vilauttaa älypuhelintaan. ”Löysin jotkut Martin kalasivut, ja täällä sanotaan selvällä suomenkielellä, että maissi käy ihan hyvin. Otin tän eilisen tähteistä.”
”Ai sulla pelittää netti!” Cella kiljaisee ja nappaa puhelimen. ”Anna mä päivitän kuvan Instragramiin.”

Pyryllä riittää päänpudisteltavaa.

[Clara]

klo 13:00 Ryhmä II maastoesteillä



Yhtäkkiä Venna painoi korvat luimuun ja syöksyi kohti tielle kaatunutta koivunrunkoa. Sirot jalat nielivät maata ja valkoinen poninharja hulmusi edessäni. Venna oikein imi esteelle, ja Luna huudahti innokkaasti jostain takaani:
"Mikä IMURI tuo on?"

Merkit tähän asti ok!

[Emmy]

Lossimatka
sunnuntaina 26.4. klo 17:00

Mökillä oli kamat pakattu ja porukka valmiina lähtemään takaisin seppeleeseen. Jännän paikka hevosille, joita lossimatka edelleen pelotti, vaikka juuri eilen tultiin turvallisesti yli. Onhan se melko pelottava kapistus. Lossi oli rannassa ja jälelen oli aika taluttaa hevoset kyytiin. Hieman vastusteluja muutamalta ratsulta mutta lopulta kaikki olivat turvallisesti kyydissä, paitsi minä ja Cella, joka oli ilomielin tarjoutunut soutukaverikseni. Meidän siis oli soudettava rantaan pienellä veneellä, joka kaikesta päätellen oli merikelpoinen, koska Tuulia ja Pyry olivat sillä onnistuneet eilen itsensä saareen saamaan. Muiden alkaessa hilata lossia takaisin mantereelle, minä vilkaisin Cellaan joka irvisti takaisin
-Veneelle siis! Tokaisin. -Toivottavasti ei hukuta.

Cella meni edeltä veneeseen ja laittoi tapin paikalle (Tuulia oli muistuttanut tästä toimenpiteestä vielä ennen lähtöä). Sitten minä tuuppasin uljaan ahjomme aaltoihin ja hyppäsin itse kyytiin. Selvittelin airot paikoilleen ja Cella aloitti äyskäröimään pohjalle nopeasti kertyvää vettä.
-Miten ihmeessä ne pysty käyttämään tätä venettä? Cella parahti. -Täähän vuotaa ku seula.
-Soudetaan nopeesti! Sanoin ja aloin sompaamaan airoilla vauhtia veneeseen. -Ohjaa sä mua!

Venematka taittui rattoisasti jutellen, minä soutaen ja Cella kuupaten jatkuvalla syötöllä vettä veneestä. Siinä kaiken sähläämisen lisäksi kerkesi hieman ihastella keväisiä järvimaisemiakin.
-Kesällä kyllä tullaan uittamaan heppoja! Toivottavasti tulee edes vähän kunnon helteitä, Cella virkkoi ja kulautti taas yhden kuupallisen vettä takaisin järveen.
-No tullaa, vaikkei olisi helteitäkään! Pitäähän ainakin kerran kesässä päästä heppoja uittamaan! Sanoin ja nykäisin taas yhden vedollisen venettä eteenpäin.

-Käännä vähän vasemmalle! Cella sanoi kun lähestymme rantaa.
-Näin?
-Eiku toiseen suuntaan, mun vasempaa, sun oikeeseen.
-No olisit sanonut, meneekö nyt oikein?
-Joo. JARRUTA, jarruta!! Törmätään kohta!
*Tömps* vene tömähti kevyesti rantahiekkaa ja Cella hyppäsi maihin köyden kanssa. Kiinnitimme veneen asiallisesti kiinni rantaan ja lähdimme etsimään hevosporukkaa lössin ankkurilta.

Muu porukka löytyy ja lähdimme kohti tallia.
-Selvisitte ehjin nahoin! Pyry tokaisee Frankin selästä.
-No joo, veneellä oli vahva tarkotus hukuttaa meidät, mutta Cella näytti sille närhen munat! tokaisen ja kaikki nauravat.
-Onneks Emmy souti niin nopeesti, muuten oltas varmaan upottu! Cella sanoi ja virnisti.

Olipahan taas reissu.