Taigan Hoitokirja

[wear]

27.10.2014 Uusia innostuksia

- Muista ettei oo häpeä napata harjasta kiinni jos ei tasapaino muuten pysy! Kaikui kovaäänisen naisen ääni maneesin keskeltä. Kädet puuskassa vaaleahiuksinen nainen huusi ohjeita. Junioreiden estetunti meneillään. Punakoita naamoja näkyi siellä täällä, ponit höyrysivät jo viilenevässä talvisäässä. Minä istuin maneesin katsomossa ja seurasin herkeämättä Taigan menoa kentällä. Poni oli juuri päässyt pikkuruisen radan viimeisetkin esteet läpi, ja puuskuttaen sen pieni ratsastaja siirsi tamman käyntiin. Tai enemmänkin Taiga lähes pysähtyi täydestä laukasta heti kun tajusi radan loppuneen. Tyttö heilahti rajusti eteenpäin vauhdin loputtua äkkinäisesti. En voinut olla hymyilemättä salaa. - Toi on niin Taigamaista, puuskahti katsomossa muutaman metrin päässä istuva nuori tyttö ystävälleen. - Sitten ruvetaanki vetämään loppuverkat ja sen jälkeen hepat talliin! Opettaja huusi kentän keskeltä ja lähti kävelemään hitaasti ovea kohti. Tarkastelin naisen menoa hetken. Tämä oli minulle täysin uusi kasvo, mutta olin kuullutkin juttua että tallilla olisi uusi esteopettaja, Pirjo tai Pirita taisi olla nimeltään. Täytyykin käydä sen estetunnille ilmoittautumassa, mietin itsekseni ja lähdin siirtymään ulkokenttää ja aittaa kohden.

Lyhyt tummatukkainen tyttö talutti kymmenisen minuutin päästä Taigaa aittaa kohden. Kävelin tyttöä vähän vastaan ja kyselin tämän tunnista. - No Taiga oli ihan kiva mutta vähän laiska, tyttö puuskahti hiukan uupuneen oloisena. - Joo se osaa olla välillä tosi tahmea, mutta ainakin se on yleensä tosi luotettava esteillä, vakuuttelin tytölle. Tämä nyökkäsi ja pyyhkäisi punoittavia poskiaan vähän ujona. Saavuimme aitalle ja tyttö oli viemässä Taigaa sen karsinaan. - Hei itseasiassa mä voisin ottaa sen sulta nyt ja käydä pikku kävelyllä maastossa, sanoin tytölle- - Joo kiva, tyttö sanoi ilme kirkastuen ja luovutti todella huojentuneen näköisenä ponin ohjat minulle ja lähti tallustamaan tallia kohden. Tyttö vaikutti helpottuneelta ettei sen tarvinnut jäädä ponia varusteista riisumaan. Jäin hiukan kummissani pohtimaan tytön käytöstä, ja juuri sopivasti astelikin Pellan hoitaja Pihla paikalle, jonka olin muutamaan kertaan nähnyt. Tämä oli nähnyt Taigan ratsastajan nopean häipymisen ja varmaankin huomannut minun ilmeeni. - Taiga on kuulemma nyt viime aikoina vähän äksyillyt varusteita laittaessa ja purkaessa, varsinkin noille vähän pienemmille tytöille, Pihla selvensi. - Kuulin että oli ihan tarttunut hampailla jonkun pikkutytön hihasta tossa yks päivä, Pihla jatkoi pujahtaen karvaisen Pellan karsinaan. - Aijaa, aika erikoista... Mietiskelin ja nostin Taigan ohjat takaisin kaulalle. Poni näytti alistuvan kohtaloonsa tajutessaan joutuvansa takaisin hommiin. Sen korvat lerpahtivat sivuille ja suusta pääsi syvä huokaus. - Ei hätää ei mennä pitkälle, totesin naureskellen ponille, taputin sen kaulaa ja ponnistin selkään. Sitten jalat jalustimiin ja menoksi.

Syysilta alkoi jo pimentyä meidän tallustellessa valaistua maastopolkua eteenpäin. Taiga narskutteli kuolainta ja laahusti hitaasti eteenpäin. Oli kyllä myönnettävä että tamma oli selkeästi paremmassa kunnossa nyt kun se kävi koko ajan tunneilla, jos verrattiin siihen mitä ponin kunto oli kun minä sillä rastastin ainoastaan. Pudistelin vähän nolostuneena päätäni, miten päästinkään ponin niin rapakuntoon silloin? Taigasta voisi olla vielä vaikka mihin kunnon treeniohjelmalla ja pienellä panostamisella. Siinä pimeässä syysillassa päätin, että menisin Annen ja uuden esteopettajan juttusille heti ensi kerralla kun tulen tallille, ja pyytäisin näiltä jelppiä treeniohjelman tekemisessää itselleni ja Taigalle. Alkuvuodesta lähitallilla järjestettiin pienien luokkien estekisat, joihin voisin Taigan kanssa tähdätä! Innostuin huomaamattani ajatuksesta todella paljon. Niin siistiä päästä pitkästä aikaa vähän tavoitteellisemmin tekemään tätä hommaa. Taiga vaikutti juuri niin kiinnostuneelta ajatuksesta kuin voi vai kuvitella. Ihan kuin tamma olisi lukenut ajatukseni, se huokaisi erittäin syvään ja sen askel muuttui vieläkin laahavammaksi. - Äläs nyt Taiga, siitä tulee kivaa!

Palasimme reilun tunnin päästä tallipihaan. Taiga suuntasi omatoimisesti aittaa kohden, ja se vaikutti hyvin tyytyväiseltä kun annoin sen kömpiä omaan karsinaansa. Poni tuuppi minua kärsimättömästi kun en heti riisunut suitsia sen päästä. Nopeasti aukaisin soljet ja pujotin suitset pois. Vaikka kuolaimet olivat jo pois tamman suusta, se narskutteli oudosti hampaitaan ja aukoi suutaan. - Onko sulla muru suussa joku vialla? Pohdiskelin ja yritin tarkastella sitä, mutta tamma vetäytyi heinäkasansa pariin eikä jaksanut enään sosiaalisoida kanssani. Riisuin tammalta satulan ja pyyhkäisin nopeasti suolla sen läpi jotta estetunnilta tulleet hiet saataisiin pois.
Tämän tehtyäni jäin vielä hetkeksi seuraamaan Taigan ruokailua ja lähdin sitten etsimään Annea, Jaakkoa ja Kasperia, joku heistä osaisi varmasti kertoa mikähän Taigalla oikein mahtoi olla.

-wear

[Nadja]

Ketunmetsästysviikonloppu

19.10.2014

Elettiin ketunmetsästysviikonlopun toista päivää. Eilinen oli kulunut hauskoissa tunnelmissa ketunhännän metsästyksen ja iltaohjelman parissa, ja olin toki itsekin ollut mukana illanvietossa ja auttelemassa metsästyksessä kilpailevia, vaikken itse vielä metsästykseen osallistunutkaan. Yöksi olin tietenkin jäänyt monien muiden tapaan metsästysmajalle, ja koska nukkumaanmeno oli valunut reilusti keskiyön toiselle puolelle, nyt aamulla talli oli täynnä enemmän ja vähemmän väsyneitä Sebeläisiä. Ilo ei siltikään ollut vielä ohi, sillä pian olisi vuorossa laukkakisat Artsin raviradalla, joihin olin ilmoittautunut Taigan kanssa. Tiedä sitten oliko tuo järkevää, olinhan ratsastanut tammalla vain kerran ennen tätä päivää, ja silloinkin vain melko nopeasti kokeillut kaikki askellajit kentällä. No, kohta se nähtäisiin.

Ratsastimme Emmyn, Claran ja minulle jo hieman tutummaksi tulleen Helgen kanssa ravitallille rauhallisesti käynnissä ja ravissa, jutellen samalla eilisestä ketunhännän metsästyksestä.
- Mitenköhän Patron jaksaa nää laukkakisat kun se joutu eilenkin olemaan siinä metsästyksessä? Emmy ajatteli ääneen silitellessään samalla hoitsunsa kaulaa. Patron tosiaan vaikutti ehkä hiukan vaisummalta kuin yleensä, muttei kuitenkaan hälyttävästi.
- No totta kai se jaksaa, se on superponi! Helge tsemppasi Emmyä.
- Hei siinä sulle idea pukuratsastukseen, Superman Patron! tirskahdin huvittuneena.
- Haha, mulla kyllä on jo asu, mutta ehkä ens vuonna sitten, tyttö hymyili.

Pian huomasinkin jo verrytteleväni Taigaa raviradalla kahdeksan muun ratsukon kanssa, jotka kilpailisivat isojen ponien luokassa. Meillä ei ollut paljoa aikaa, joten taivuttelin tammaa vähän ja testasin kaasun ja jarrun olevan kunnossa ensin ravissa, ja myös hieman laukassa. Salman ratsastaessa Bonalla ohitseni väläytin naiselle hermostuneen hymyn, johon sain vastaukseksi kohotetun peukalon. Bonnieta emme kyllä voittaisi, olihan tamma todella reipas tapaus. Luokassamme oli mukana toki muitakin varteenotettavia kilpailijoita, enkä aikonut lähteä koittamaan rajoja uuden ponituttavuuteni kanssa. Tänään pidettäisiin hauskaa, ei jahdattaisi voittoa verenmaku suussa.

Lähtömerkin kuuluessa selvänä napautin pohkeet Taigan kylkiin. Ponit selkeästi tajusivat mikä oli homman nimi, joten toista kertaa minun ei tarvinnut Taigaa käskeä, kun se ampaisi matkaan rinta rinnan muiden kanssa. Kilometri ei ollut pitkä matka, joten annoin tamman kulkea niin lujaa kuin se jaksoi ja halusi, enkä säästellyt sen voimia. Bona ja Patron ampuivat heti kärkeen, kun minä jäin Taigan kanssa joukon keskivaiheille laukkaamaan. Ja kyllä Taiga-mummosta vauhtia lähti, poninhännällä olevat hiukseni hulmusivat ilmavirran lyödessä vasten kasvojani ja poni allani paineli täyttä vauhtia eteenpäin. Taisi Taiga matkan varrella pari ilopukkiakin heittää, mutten huomannut niitä juuri lainkaan keskittyessäni olemaan törmäämättä muihin.
Loppujen lopuksi Patron kuitenkin hyytyi ja tippui aivan häntäpäähän, kun taas Sikke ja Elmo kävivät loppusuoralla kovan kamppailun kärkipaikasta. Me Taigan kanssa tulimme kolmanneksi viimeisiksi, mutta poni sai silti hurjan paljon kehuja ja ratsastaja iloisen naaman. Kyllä kannatti osallistua, vaikka aluksi vähän hirvittikin miten tässä käy!

Finaalissa hurrattiin Siirin shettisvoimalle ja Inkerin tyylikkäälle ilman jalustimia ratsastukselle. Shettisratsukko voitti jopa ison puoliverisen Tollon, ja Jessen naamasta kyllä näki shettikselle häviämisen häpeän.

Ratsastaessamme porukalla takaisin pimenevässä syysillassa tunsin huiman onnen aallon pyyhkäisevän ylitseni. Tunnelma oli katossa ratsastajien jutellessa toisilleen innokkaina kisojen kulusta ja allani talsi tyytyväisenä ihana pörröinen poni. Kuinka olinkaan pystynyt elämään hetken ilman tätä, ajattelin, kun Wenla keskeytti haaveiluni. Käännyin hymyillen vastaamaan tytön esittämään kysymykseen hengitykseni höyrytessä ulos kylmään ilmaan.

Taiga ja Nadja
3 HM

[Nadja]

Ekat pikkupomput

Talvikäyttöön tarkoitetut ratsastuskenkäni jättivät ohueen lumikerrokseen jonon jälkiä. Pakkasta oli vain muutama aste, mutta sekin sai jo hengitykseni höyryämään. Lumi oli ihanaa, se valaisi jo hämärtyvää joulukuista iltaa mukavasti. Vaikka eihän tämä maata peittävä ohut kerros tarpeeksi ollut, lunta saisi minun puolestani sataa jouluun mennessä vielä paljon enemmän! Nappasin kielelläni alas leijailevan, melko yksinäisen lumihiutaleen ja käännyin viimeisestä mutkasta nähdäkseni punaisen tallirakennuksen.

- Clara! huusin iloisesti bongatessani lyhyehkön tytön pihalta Walmaa taluttamasta. Otin muutaman juoksuaskeleen saavuttaakseni parivaljakon.
- Moi! Mitä aattelit tehdä tänään? tyttö kysäisi hymyillen.
- Mennä maneesille Taigan kanssa. En oo hirveästi ehtinyt sillä ratsastamaan silleen kunnolla, niin aattelin jumppailla sitä vähän.
- Me tullaan mukaan, jos sopii! Maneesissa puolen tunnin päästä?
- Joo! hihkaisin. Clara katosi talliin Walman kanssa, jonka mustaan harjaan oli jäänyt ihanasti lumihiutaleita koristeeksi. Kipaisin aitoille hakemaan Taigan narun, niitä kun ei viitsinyt enää jättää tarhojen aidoille hautautumaan lumeen.

Pujahdin valkoisten aitojen välistä vislaten kimeästi. Lumikuorrutettujen ponien päät kääntyivät uteliaina suuntaani, ja lähdin tepastelemaan Taigan luo. Tamma ei yrittänyt karkuun, ja napatessani ponin narun päähän taputin kiitokseksi sen pörröistä kaulaa. Otusta ei ainakaan vielä oltu klipattu, joten se oli kasvattanut kunnioitettavan talvikarvan, jonka ansiosta se ei vielä näin parin asteen pakkasilla loimea tarvinnut. Venna ja Bonnie olisivat mielellään lähteneet mukaamme sisälle, joten päästäksemme lähtemään jouduin ensin hätistelemään neidit peremmälle tarhaan.

Harjasin Taigan muhkeaa karvaa antaumuksella niin pitkään kuin suinkin. Aitta oli hiljainen, Luna ja Pihla eivät selvästi olleet tallilla. Taiga nautti harjaamisesta, ja välillä oikein hyvän kohdan löytyessä poni venytti kaulaansa eteenpäin ja hamuili ilmaa huulillaan. Yhtäkkiä sain idean Taigan pyöreää selkää katsellessani – menisin ilman satulaa! Toivon mukaan Taigakin innostuisi siitä ja liikkuisi hiukan reippaammin. Niinpä lämmitin vain kuolaimia käsissäni hetken, pujotin suitset ponin päähän ja asettelin kypärän omaani. Tartuin ohjiin ja lähdin taluttamaan Taigaa hiljakseen maneesia kohti.

Melkein maneesille päästyäni vastaan kävelivät Eetu, Odelie ja Alex. Eetu ja Ode sanailivat vähän kiivaampaan sävyyn, ja erotinkin Oden sanoista lausahduksen ”ei Alex ansaitse tollasta ratsastusta”. Minut huomatessaan kaksikko kuitenkin hiljeni murto-osa sekunnissa, ja kävellessäni Taigan kanssa ohi kohotin kysyvästi kulmiani.
Huomasin maneesin nurkassa yksinäisen jakkaran, joten kävin nappaamassa sen toiseen käteeni ja talutin Taigan suurin piirtein keskelle maneesia. Laskin kapistuksen Taigan kyljen viereen, nostin ohjat kaulalle ja otin ne käteen. Olin juuri nostamassa jalkaani ponin selän yli, kun maneesin ovi avautui juuri huonoimmalla mahdollisella hetkellä ja Taiga päätti säikähtää tapahtumaa astumalla pari askelta sivulle. Vaikka eihän se oikeasti mitään säikähtänyt, halusi vain härnätä hoitajaraukkaansa. Lopputulos oli tietenkin minä roikkumassa tamman kyljellä, ja kun Taiga päätti lähteä vielä kävelemään, luovutin ja tömähdin maahan istualleni.

- Oho! Sori, taidettiin tulla just väärään aikaan, Clara pahoitteli mutta repesi sitten nauramaan.
- Sä näytät… Aika tyylikkäältä siellä, tyttö hekotti.

Katsoin ystävääni muka murhaavasti noustessani seisomaan. Pyyhin hiekat takamuksestani ja kävin sitten pyydystämässä Taigan, joka seisoi sivummalla ja katsoi minua viattomana korvat hörössä tullessani sen luokse.

- Vai että semmosta peliä…, mutisin ponille taluttaessani sen uudelleen jakkaran luokse.

Tällä kertaa ratsautuminen onnistui ja pääsimme kävelemään alkukäyntejä pitkin ohjin. Huikkasin Claralle, että ottaisi hänkin satulan pois, mutta tyttö kieltäytyi vedoten Tuuliaan, joka tulisi pian pystyttämään shettisratsukolle muutaman esteen.

Pyysin pohkeilla Taigaa raviin, ja kun reaktio ei tullut aivan heti, hipaisin ponin karvaista takapuolta pitkällä raipallani, jolloin karvapallo lähti ravaamaan. Mitään kovin totista vääntöä en tänään rupeaisi harrastamaan, mutta halusin kuitenkin nopeita reaktioita ja lopputunnista hyvin taipuvan ponin. Taigan ravi tuntui ilman satulaa oikein mukavalta, ja sen pyöreässä selässä oli helppoa pysyä tasapainossa. Ratsastin ravissa muutaman temponlisäyksen, sekä siirtymisiä ravista käyntiin ja takaisin, saadakseni ponin reagoimaan pohkeeseen hyvin. Pyörittelin paljon isoja voltteja ja ympyröitä pyytäen Taigaa taipumaan jalkani ympärille, ja pikkuhiljaa jäykkyys alkoikin katoamaan ja pääsin tekemään pienempiä voltteja.

Kun ravi sujui mukavasti, hidastin hiukan sen tempoa ja nostin raippaa apuna käyttäen laukan. Nojasin hiukan eteenpäin ja ratsastin heti aluksi aika ronskisti eteenpäin niin kauan, että Taiga laukkasi itse kunnolla eteenpäin silloinkin, kun päästin pohkeet hiukan irti kyljistä kokeilumielessä. Pyörittelin laukassakin paljon ympyröitä ja ponin taipuessa hyvin myös voltteja, sekä tein kiemuroita ja kaarevia uria. Tuulian ilmaantuessa maneesiin päästin Taigan kävelemään hetkeksi pitemmällä ohjalla, ja poni pärskähti tyytyväisenä. Moikkasin Tuuliaa, ja katselin, kuinka hän alkoi Claran ohjeiden mukaisesti rakentamaan toisen pitkän sivun tuntumaan jumppasarjaa, ja laittoihan hän maneesin keskelle pari kavalettiakin.

Hetkisen käveltyämme kokosin taas ohjat ja pyysin aktiivisen käynnin. Ilokseni Taiga vastasi pyyntöön mielellään, joten aloin ratsastamaan loivaa väistöä kohti keskihalkaisijaa. Raipalla pyysin myös takajalkoja astumaan kunnolla ristiin, ja kun väistöt sujuivat käynnissä hyvin, tein samaa ravissa. Ravissa innostuin ratsastamaan myös muutamia avoja, ja kun poni taipui niissä hyvin molemmille puolille, tein vielä hetken työskentelyä laukassa, kunnes Clara huikkasi minulle.

- Nadja, tulkaa tekin kokeilemaan parit hypyt!
- En mä ehkä tänään, mulla ei oo satulaakaan nyt enkä oo Taigalla aiemmin hypännyt.
- Tuu nyt vaan, ei nää ees oo korkeita kun pistin nää shettikselle sopiviksi! Tuulia yhtyi suostutteluun.

Vielä hetken maanittelua kuunneltuani alistuin kohtalooni, oikeastaan olisi aika hauskaa ottaa pari pomppua ilman satulaa! Katsoin pari kertaa kun Clara hyppäsi Walman kanssa jumppasarjan, ja ratsukon työskentely näytti kyllä hienolta, olivathan he treenanneet yhdessä siitä asti, kun minä aloitin Ariston hoitamisen melkein puolitoista vuotta takaperin.

Pian meidän vuoromme koittikin, ja ohjasin Taigan laukassa kohti maneesin keskellä odottavaa kavalettia. Taiga loikkasi yli nätisti, mutta alastulossa tasapainoni horjahti hiukan ja jouduin turvautumaan Taigan harjaan, olihan siitä jo kauan kun olin viimeksi hypännyt ilman satulaa! Tulimme kavaletin vielä kaksi kertaa, niin että laskeutumisetkin saatiin sujuviksi.
- Hypätkää toi jumppasarjakin!

En viitsinyt vängätä vastaan, joten nostin laukan, pyysin Taigaa ensin reippaaseen laukkaan pääty-ympyrällä, ja ohjasin sarjalle. Esteet olivat matalia, ehkä 50-senttisiä, ja niitä oli vain neljä. Ratsastin Taigan keskelle ensimmäistä estettä, ja mukauduin parhaani mukaan peräjälkeen tuleviin hyppyihin. Suoritimme jumppasarjan moitteettomasti, joten Taiga sai taputukset kiitokseksi, sekä tietysti pitkät ohjat ja loppukäynnit. Tuulia oli jo lähtenyt, joten Clara ehdotti lyhyitä loppukäyntejä maastossa. Suostuin tietenkin, joten suuntasimme valaistulle lenkille iloisesti rupatellen.

- Tiesitkö, että Cella osti oman hevosen? Clara kysyi virnistäen.
- EIKÄ?! Ihan mahtavaa! Mut minne se laittaa sen, kun eihän täällä oo tilaa? Eihän se lopeta Windin kaa, vastahan se alotti!
- Rauhotu! Cella on mun mielestä tallilla, joten voit mennä sit kyselemään siltä. Mut ei se Windin hoitamista lopeta, ja laittaa kuulemma Oton Ruolammelle, Clara kertoi hymyillen.
- Ai Ottoko sen nimi on? Toivottavasti se tulee joskus käymään Sebessä sen kaa, olis kiva nähdä se joskus!

Maastosta palattuamme hoidin Taigan huolellisesti, mutta mahdollisimman vikkelään, jotta pääsisin pommittamaan Cella miljoonalla kysymyksellä. Toiveisiini vastattiin, ja Cella istui yläkerran sohvalla räpläämässä kännykkäänsä astuessani oleskelutilaan.
- Sä oot ostanu hevosen! kiljaisin.
- Joo, friisiläisen, nainen hymyili nostaessaan katseensa kosketusnäyttönsä ruudusta.
- FRIISILÄISEN?! Mitä mitä, onks sulla kuvaa siitä? Millanen se on? Kai sä tuut joskus näyttämään sitä?

Ja niin loppuilta sitten kuluikin, minun esittäessäni Cellalle tuhat ja yksi kysymystä. Otto tulisi olemaan kiinnostava tapaus, se on varmaa!

Taiga ja Nadja
4 HM

HM1

[Nadja]

Aattoratsastus 2014

Eikö jouluaattona pitäisi perinteisesti olla kaunis, päivällä aurinkoinen sää, lunta sataisi välillä hiljalleen ja puut notkuisivat valkoisen massan painosta? No, ei tänä jouluna. Puut notkuivat kyllä, mutta lumen sataminen oli kaukana hiljalleen-sanasta. Lunta tuli suurin piirtein vaakatasossa äitini auton tuulilasin pyyhkijöiden vispatessa vimmatusti, yrittäen saada isoja hiutaleita pois näkyvyyden tieltä.
- Mieluummin tällainen joulu kuin lumeton, tokaisin äitini kurvatessa Seppeleen pihaan. Äiskä vilkaisi minua irvistäen ja minä hyppäsin leveästi virnistäen ulos autosta. Painoin pipon tiukemmin korvilleni ja lähdin juoksujalkaa kohti tallia, pakoon jäätävää myräkkää.
Kipaisin portaat ylös oleskelutilaan, josta löysinkin ison lössin sebeläisiä puuhaamasta kuka mitäkin. Istahdin pöydän ääreen monen muun seuraan, enkä voinut kieltäytyä Lunan tarjoamasta glögistä. Ehdin ryystä pari mukillista jutellen muiden kanssa tulevan illan suunnitelmista, jotka tulisivat minun osaltani olemaan perinteistä sukulointia ja paljon jouluruokaa, kunnes Kassu ilmestyi huoneen ovelle patistamaan meitä hevosia varustamaan.
- Öh… Tota noin, Anne käski..., punapään mutina hiipui nopeasti jätkän huomattua, ettei kukaan edes huomannut häntä huoneen kovassa melussa ja hääräyksessä.
- Hei, Kassulla on asiaa! kajautin ja virnistin pojalle, joka katsoi minua ilmeisen järkyttyneenä. Huone kuitenkin hiljeni yhtä nopeasti kuin Kassun naama muuttui enemmän tomaattia muistuttavaksi, mutta jäbä sentään pääsi mutisemaan asiansa vaivautuneena.
- Anne käski teiän tulla varustamaan hevosia ku kello on kohta kaks ja… sillee.

Kasperin poistuttua huoneesta sairaan nopeesti (missä liekkipipo??), ihmisvyöry lähti kulkemaan kohti alakertaa, mutta muiden kadotessa ratsujensa karsinoihin Pihla veti minut mukaansa satulahuoneeseen, josta nappasimme ponien varusteet mukaamme ja lähdimme kohti mahdotonta tehtävää – aitalle löytämistä sakeassa lumipyryssä.
Huikean suuntavaistomme ansiosta pääsimme kuitenkin perille aittabokseille, jonne joku oli, luojan kiitos, jo ponit kuskannut. Irvistin kuvitellessani itseni kahlaamassa tarhoilla etsimässä epätoivoisesti rakasta Taigaa, jonka lumipyry olisi varmasti nielaissut sisäänsä kokonaan. Tartuin vikkelästi harjoihin, ja aloin sukimaan pörröisen hoitoponini paksua talviturkkia reippain ottein. Poni oli tainnut olla lumimyrskyltä turvassa melko pitkään, sillä karva oli melkeinpä kuivaa. Taiga ei olisi millään jaksanut pitää jalkojaan ylhäällä niin kauan, että sain lumipaakut raaputettua kavionpohjista, mutta muutaman yrityksen jälkeen sain luullakseni kaiken irti. Asetellessani satulaa selkään, mietin kuinka pörheänä nyt niin rauhallinen otus mahtaisi olla, kun ilma nyt oli mitä oli ja en ollut Taigalla maastoillut vähään aikaan. No, ehkä me selvittäisiin hengissä. Ehkä.
- Mitäköhän tosta maastosta mahtaa tulla? Pihla virnisti minulle aitan toisesta päästä, Pellan viereltä.
- En tiiä. Onneks ei sentään oo mitään herkkänahkaista puoliveristä alla, hymyilin takaisin.

- Taiga kyllä kävisi herkkänahkaisesta puoliverisestä! oli seuraava asia mitä Pihla sanoi minulle painaessaan kypäränsä lippaa alemmas, suojatakseen kasvojaan lumihiutaleilta.
En voinut muuta kuin olla tytön kanssa samaa mieltä. Paikallaan steppaavan Taigan selkään ei ollut kaikista helpointa päästä, ja odottaessamme kaikkien ratsukoiden olevan valmiita sain kävellä tamman kanssa koko ajan pienellä voltilla. Paikallaanhan otus ei missään nimessä voinut seistä. Ehdin kuitenkin vilkaisemaan nopeasti Annea, joka yritti kasata joukkoa Edin selästä. Toinen hoitsuistani oli myös ilmeisen virkeällä päällä, muttei sentään kilttinä poikana pahemmin tepastellut, mitä nyt tuijotteli sitä sun tätä ja puhisi innoissaan vähän väliä.

Vihdoin pääsimme matkaan, minä ja Taiga jonon keskivaiheilla. Anne oli selvästi huomannut Taigan innokkuuden, joten emme olleet joutuneet tyytymään häntäpäähän. Ratsuni kuitenkin rauhoittui parin muun hevosen tapaan hetken käveltyämme, ja pienelle tammalle riitti puuhaa melko korkeassa hangessa taivaltamisessa.
Isolle tielle päästyämme pysähdyimme, ja Bladella ratsastava Krister tuli nakuttelemaan jokaisen kavioista pahimmat tilsat pois. Vuoroamme odotellessa kurotuin pyyhkäisemään Taigan harjasta enimmät lumihiutaleet pois, mutta pian harja näytti jo aivan yhtä lumiselta, eihän lumisade ollut vieläkään lakannut.
Kun tilsoista oli päästy, pyysimme hevoset raviin, ja hölkkäilimme jonkin matkaa rennosti kevennellen. Jotkut isoista hevosista tosin ottivat nopeammasta askellajista vähän kierroksia, mutta ratsastajat saivat pidettyä itselleen tutut hevoset kurissa. Annen käskystä nostimme myös laukan, ja Taiga venytti kaulaansa alas pärskien iloisesti, kun sallin sen laukata melko lujaa. Lumisade ei enää varsinaisesti haitannut meitä kumpaakaan, joten pystyin jopa nauttimaan reippaasta pätkästä ja leveästi hymyillen taputin Taigaa kiitokseksi siirtyessämme käyntiin.

Lyhtyjen valaistessa jo pimenevää iltapäivää kävelimme takaisin tallille. Taiga ei lyhdystä paljoa välittänyt, joten annoin sen kävellä pitkällä ohjalla ja katselin tyytyväisenä lumipyryn laantumista hiukan kevyemmäksi. Tallin pihassa luovutin lyhdyn niitä keräävälle Ellille, ja talutin tyytyväisen näköisen Taigan aitan suojaan. Riisuttuamme Pihlan kanssa poneilta varusteet jäimme vielä molemmat istumaan karvaotuksien luokse ja kuuntelemaan niiden heinien rouskutusta, jutustellen maastolenkistä ja kovaa vauhtia lähestyvästä illasta. Puolen tunnin kuluttua molempia alkoi kuitenkin jo palelemaan, joten toivotimme poneille vielä viimeisen kerran hyvät joulut ja tepastelimme talliin juomaan vielä yhdet mukilliset glögiä. Kenties sieltä löytyisi pipareitakin?

Taiga ja Nadja
5 HM

[wear]

8.11.2016

Auto yskähti muutaman kerran ennen kuin lähti käyntiin. Nopeasti asetin sivupeilit kohdalleen ja säädin vielä takapeilin kuntoon. Peruutin varovasti vanhempieni vaalean puutalon pihasta kohti hiekkatietä. Samalla kun sihtasin vaaleiden porttien välistä pitkää fordin takapäätä ulos kadulle, pärähti puhelimeni soimaan. Kiroillen ryhdyin kaivamaan sitä paksun takkini taskusta. "Kukas muukaan.." mutisin nähdessäni soittajan nimen ruudulla. Töistä soitettiin jo kolmatta kertaa. Ne halusivat varmaan taas kysellä asiakkaille lähettämieni laskujen perään, ihan kuin eivät itse osaisi firman järjestelmiä käyttää ja katsoa itse tilannetta. Toisaalta ehkä pitäisi vastata ja auttaa. Olin kuitenkin tiukasti päättänyt olla vastaamatta; olihan nyt kauan kaipaamani ja todella tarpeeseen tuleva vapaapäivä. Suljin äänet puhelimesta ja laskin sen etupenkille viereeni.

Vanhemmiltani Seppeleeseen mutkitteleva hiekkatie oli ihanan tuttu mutta ei kuitenkaan. Missä välissä olin ehtinyt unohtaa jokaisen käännöksen ja mutkan, kiven ja puun sen varrelta? Varmaan siinä välissä kun kävin yliopiston, muutin vuodeksi ulkomaille ja menin ensimmäistä kertaa oikeisiin töihin; kai musta oli tullut aikuinen. Olin viikkoa aikaisemmin soittanut Annelle, ja kysellyt Taigan kuulumisia. Kerroin että olin tulossa vanhemmilleni käymään ja tulisin mielelläni Taigaa katsomaan. Annella oli mennyt hetki rekisteröidä tilanne, mutta nopeasti nainen kokosi hämmennyksensä ja toivotti minut tervetulleeksi. Tuntui hyvältä saada lämmin tervetuliaistoivotus, vaikka aikaa viime käynnistäni oli kulunut hurjan paljon. Samalla oli hyvin levollinen olo ja samalla jännitti niin että oksetti.

Anne oli kertonut Taigan majailevan tätä nykyään pihattotallissa "varhaiseläkkeellä". Käännyin lumiselle hiekkatielle joka vei suoraan pihattotallin pihalle. Parkkeerasin vaatimattoman vanhan navetan ja sitä ympäröivän aitauksen eteen. Oli aivan hiljaista. Hevosia ei näykynyt ulkona, ja tarhaa peitti paksu ja koskematon lumikerros.

Ulkona oli sen verran aurinkoista että sisälle talliin astuessa koko näkökenttä hämärtyi hetkellisesti. Kiivaasti räpytellen yritin totutella hämärään. Pihattoon tultiin sisälle pieneen olekeskelutilaan, jossa säilytettiin hevosten ruokia, loimia, vesiämpäreitä ja muita varusteita. Seinällä oli pienissä satulatelineissä muutamia satuloita, ja tunnistin heti Taigan pikkuruisen yleissatulan ja valkoisen kulahtaneen huovan. Vieressä keikkuivat sen jo parhaat päivänsä nähneet suitset pölyisinä. Kävelin varusteiden ohi pihaton toiselle puolelle, josta aukeni ovi pihattoon. Lämmin hevosen lannan tuoksu sekoittuneena turpeeseen ja heinään iski vasten kasvoja kun kiskaisin ruostuneen ovenkahvan auki.

Ensimmäisenä silmiini osui Pellan pörröinen pää, joka uteliaana tuijotti minua vain muutaman metrin päästä. Kävelin vanhan tamman luo ja rapsutin sitä nopeasti päästä. Skannasin katseellani pihaton muita asukkeja, jotka olivat kaikki pakkautuneet toiseen päähän aterioimaan. Ulkona oli ensimmäiset vähän purevammat pakkaset ja hevoset seisoivat aivan oven toisella laidalla, mahdollisimman kaukana tuulesta joka tunkeutui pihaton tarhan puoleisesta avonaisesta ovesta sisään. Silmiini osui minulle tuntematon iso suomenhevonen, pieni tuttu shetlanninponi Pampula, toinen nuori konkelo suomenhevonen sekä kaksi pienempää ponia pyllyt kohti minua ja oviaukkoa.

Kävelin poniporukkaa kohti. "Taiga?" Huhuilin kun lähestymiseni ei saanut reaktioita aikaan. Kumpikaan poneista ei reagoinut. Pääsin aivan ponikaksikon lähelle, kun ne yhtäkkiä säpsähtivät ja kääntyivät epäillen katsomaan lähestyjää. Huomasin pysähtyväni ja vetäväni syvään henkeä. Toinen poneista oli tosiaan Taiga. Tuttu ja turvallinen, mutta aivan erinäköinen. Tamman karva oli järkyttävän pitkä, pörröinen ja takkuinen. Harja oli kasvanut niin pitkäksi että se roikkui tamman lapojen kohdalla ja otsatukka peitti kokonaan Taigan silmät ja sen päätä koristavan kauniin tähden. Taigan vierellä seisova poni näytti hyvin nuorelta ja se pakenikin paikalta kun lähestyin kaksikkoa. Taiga seisoi paikallaan heinää mussuttaen ja minua tiiraillen. Kävelin hitaasti ponin luokse ja kiedoin sitten kädet tiukasti tamman kaulan ympäri. "Kiva nähdä" , mutisin ponin harjaan.

Taiga seisoi hieman hämmentyneenä pihaton etuosassa riimu päässä ja seinään kytkettynä. Minä hääräsin harjan kanssa sen ympärillä niin että pöly lensi. Olin helposti löytänyt Taigan pölyisen harjakorin pihaton nurkasta ja alkanut heti hommiin. Sakset olivat ruosteiset mutta sain niillä nyhdettyä ponin otsatukkaa, harjaa ja häntää lyhyemmiksi. Poni viskoi päätään tunnin seisoskelun jälkeen. Sitä tylsistytti puunattavana oleminen kun pihatossa odotti mehevä heinäkasa. Taiga oli ottanut mahaa viimeisen kahden vuoden aikana, ja sen aikoinaan niin timmi lihaksisto oli kadonnut kokonaan. Maha roikkui ja selkään oli tullut selkälihaksien katoamisen takia lievä kaari ja säkä näkyi entistä selkeämmin. Ponin viimekertaisesta kunnon putsauksesta oli selkeästi aikaa. Silti se näytti onnelliselta ja tyytyväiseltä, poni oli selkeästi synnynnäinen eläkeläinen. Sille sopi elämä pihatossa heiniä maiskutellen.

Kahden tunnin kuluttua Taigalla oli suitset päässä ja viltti selässä, poni oli käynyt pienen muodonmuutoksen läpi ja minä kipusin vaivalloisesti pihalla kannon päältä Taigan selkään. Poni otti muutaman sivuaskeleen tuntiessaan painon selässään ja käänsi korvansa tiukasti taaksepäin kuunnellen minua. Varovasti kannustin sitä eteenpäin ja lähdimme hitaasti vaappumaan. Tuuli pöllytti lunta tienpenkalta päällemme ja Taiga luimisti vähän päätään nostaen. Ponin liikkeet tuntuivat niin oudolta pitkän tauon jälkeen. Olin varmasti jännittynyt kuin kitaran kieli istuessani ohjia puristaen tamman kyydissä.

Kävelimme rauhallista tahtia pihattotallille vievän hiekkatien päähän, ja olin juuri kääntymässä oikealle lähteäkseni suuntamaan Seppeleeseen päin, kun muutaman metrin päästä pyyhälsi jotain vaaleaa ja isoa kovaa kyytiä tien vasenta reunaa lumi pöllyten. Taiga sekä minä säikähdimme molemmat. Poni oli peruuttaa tien penkalta alas ojaan. Napautin pohkeilla, jotta poni tajuaisi peruuttamisen sijaan mennä eteenpäin, minkä seurauksena poni loikkasi hätääntyneenä eteenpäin korvat luimussa. "Sori sori en yhtään huomannut teitä! Sieltä tieltä ei koskaan tule ketään enkä yhtään huomannut teitä ton lumikasan takaa!" Kuului tieltä vähän matkan päästä. Edestämme sujahtanut menopeli osoittautui olemaan iso ruunikonkimo hevonen, jonka korkealla selässä istui vaalea tyttö kaulahuivi tuulessa hulmuten. Tyttö oli kääntänyt hevosen ja asteli meitä kohden rauhallisesti. "Wear?" Tämä kysyi varovasti päästessään lähemmäs. "Lynn?" Vastasin epävarmasti tutkiskeltuani hetken naisen kasvoja. Jos kyseessä oli sama hurjapää jonka olin vuosia sitten tuntenut, oli tämä muuttunut huimasti. Tytöstä oli selkeästi tullut nainen. Lynn hihkui innostuneena saavuttaessaan meidät. "Onpa ihana nähdä! Mitä sä täällä teet? Tai siis tottakai nään mitä te Taigan kanssa ootte tekemässä nyt mutta missä sä oot ollut nää viimeiset vuodet? Ja mikä sai sut palaamaan?" Lynn ampui minua kysymyksillä. Ohjasin Taigan ison vaalean hevosen vierelle ja lähdimme yheisymmärryksessä tallustamaan vierekkäin hiekkatietä kohti Seppelettä. Ruunikonkimo hevonen kääntyi vähän väliä haistelemaan Taigaa, joka korvat hörössä vastasi uteliaan kimon tutustumiseen. Jutustellen vanhan tutun kanssa, matka kohti Seppelettä sujui nopeasti aurinkoisessa ja kirpeässä talvi-ilmassa. Olipa ihana olla kotona!