Taigan Hoitokirja

[Akku]

Tunnin reippaan maastolenkin jälkeen kuivattelemassa karsinassa.

[Akku]

Kisakatsomo - jääkiekko @ Seppele, oleskeluhuone 22.2.2014

Tallilla kävi kova kuhina. Chillailin Taigan boxissa kaikessa rauhassa, sillä olin tullut takaisin aamuisen käynnin jälkeen. Rapsuttelin ponia ja otin siltä loimen pois. Lähdin taluttamaan sitä tarhaan, se oli jo tympääntynyt karsinassa värjöttelyyn. Päästin sen portilla irti ja tyytyväisenä Taiga ravasi heinäkasalle. Lähdin tallia kohti suunnitelmissa putsata harjoja. Matkalla törmäsin muutamaan muuhun, ja lähdin heidän kanssaan oleskeluhuoneeseen. Harjat ehtisi putsata myöhemminkin.

Pian meitä hoitajia ja hevosenomistajia oli virittäytynyt telkkarin ääreen oleskeluhuoneeseen. Mistä lie se sinne oli raahattukaan. Nopeasti laskettuna meitä oli noin 13: Mie, Salma, Jesse, Inkeri, Clara, Eetu, Britta, Nadja, Emmy, Loviisa, Jenny, Karoliina ja Kia. Tosin porukkaa pomppi milloin vessassa, milloin viemässä tai hakemassa kännykkää laturiin – olihan tärkeää päivittää Instagram, Facebook ja Twitter… Onneksi kaikki hevoset olivat pihalla, tallissa olisi saattanut olla hieman rauhaton tunnelma, kiitos huudon joka lähti 13 ihmisestä maalin tullessa. Pian seuraan liittyivät Jaakko ja Kasperkin.
”Kato tehtiin kaikki hommat puolet nopeempaa, et päästäis kattoon peliä” Jaakko selitti ja tunki kätensä popcorn-kulhoon. ”Siivootte sitten jokasen täältä lattialta, tai Anne ja Elli suuttuu!” hän jatkoi, mutta eipä kukaan kuunnellut.
”NE TEKI SEN! HYVÄ SUOMI, HYVÄ TEEMU!” jengi huusi.
”Niin että siivootte sitten nää lattiat…” Jaakko toisti.
”JA TOINEN!” huuto keskeytti Jaakon jälleen.
”Mä luovutan”, hän huokaisi ja ryhtyi jo noukkimaan popcorneja lattialta kun kaikki kiinnittivät naamansa telkkariin, ei nyt ihan kirjaimellisesti, mutta melkein.

Katsoimme peliä kaikessa rauhassa. Kassukin oli lähtenyt pian Jaakon jälkeen.
”Kaikki ponitarhalaiset on karannu, nyt joka ikinen sinne!” Jaakko tuli ovelle. Sillä sekunnilla oli jokainen heppatyttö ja –poika hypännyt vauhdilla sohvalta, kiirehtinyt alas ja rynnännyt ulos. Pian kaikki 13 olivat rivissä portilla katsoen poneja, jotka yhtä kummastuneina katsoi meitä aidan sisäpuolelta.
”Huumoria ihmiset!” Jaakko ja Kasper nauroivat vähän matkan päästä.
”Selitystä kiitos!” joku huusi. ”Mun jalat jäätyy!”
Toden totta, kellään ei ollut kenkiä. Silti kaikki kääntyivät ja pysähtyivät odottamaan selitystä pilalle.
”No, asianihan siis oli se, et teijän pitää siivota kaikki popcornit sun muut lattialta… Saatte mennä.”

Niin siinä kävi, saimme katsottua 5-0 menneen pronssipelin loppuun –missaamatta yhtään maalia. Ja kaikenlisäksi, muistimme vielä siivota lattiankin...

[Akku]

JOTAIN ERILAISTA 16.3.


Maneesissa ratsastamassa - riimulla ja naruilla. Alku oli aika hakemista, mutta ravikin alkoi sujua, laukkaa ei uskallettu kokeilla. Ehkä ensi kerralla sitten...

[Akku]

6.4.2014
Mua todella hävetti se, kuinka epäaktiivisesti Taigaa olin käynyt hoitamassa. Aina tuli jotain muuta. Tai oikeastaan ne oli tekosyitä olla nostamatta ahteri tuolista. Olisin mä helposti saanut skipattua kaikenmaailman kissanristiäiset sun muut. Välillä olin tosissani harkinnut lopettamista. Mutta aina niinä hetkinä mä tajusin, mistä kaikesta mä jäisin paitsi.

Astelin aitalle ja nappasin narun mukaan. Taigaa ei vaikuttanut haittaavan se, kuinka laiskasti olin käynyt tallilla. Rapsutin ponitamman kaulaa ja kiinnitin narun riimuun.
- Nyt mennäänki hyppään. Oot sitten kiltisti, jookosta? Mun taskusta vois löytyä neidille jotain, virnistin tammalle kävellessäni sen vierellä aittojen luokse.

Hetken kuluttua jo istuinkin tamman tutuksi tulleessa selässä. Ja edessämme oli esteitä, hui. Taiga oli ollut reipas, ja se nosti palan kurkkuuni. Esteet eivät olleet hirmu isoja, mutta mulle ihan tarpeeks.
- Ok, nyt tai ei koskaan! mutisin ja nostin ravin. Taiga huomasi, kuinka haluton olin hyppäämään, ja päätti päästä itsekin helpommalla menemällä ohi. Aloin vastustelemaan itsekin. Olisi ehkä kivempi olla jossain muualla.

Yks, kaks, ponnistus. Hetkessä olimme ylittäneet reilun viidenkympin pystyn.

Ratsastuksen jälkeen hoidin Taigan.
- Höpö poni, mutisin ponin tonkiessa taskujani. Ojensin sille porkkananpalasen, jonka tamma hamusi hyvällä ruokahalulla.
- Sulla taitaa olla nälkä, naurahdin. - Pääset takas tarhaan.

[Akku]

Kävelin raskain askelin Seppeleen pihaan. Moikkasin ohi kävelevää tyyppiä, en edes vaivautunut katsomaan kuka ohikulkija oli. Päässäni pyöri miljoona ajatusta.
Olinko tarpeeksi hyvä hoitaja Taigalle? Jos lopettaisin, katuisinko sitä myöhemmin? Jos lopettaisin, olisinko jo seuraavassa hoitajahaussa hakemassa jollekin?

Pala kurkussani kasvoi suuremmaksi ja suuremmaksi mitä lähemmäs tallirakennusta pääsin. Veisinkö kaappini avaimen Annelle, ja sanoisin, että meikä lopettaa? Huomaisiko kukaan, jos lopettaisin?

Ne ajatukset päässä kävelin Taigan luo. Poni oli ehkä jo tottunut ajatukseen, että toimin sen hovipalvelijana. Olisiko väärin, jos taas Taigan ympärillä vaihtuis ihminen? Taigassa vika ei ollut. Ponitamma oli hauska ja ihana hoidokki, mutta.. Enää en himoinnut satulaan niin paljoa. Mielummin vietin aikaani bändien treenikämpän kuluneella sohvalla katsellen jätkien soittelua. Toisaalta, kurssi, kisat ja valmennus oli nostanut intoani. Olisi tyhmä lopettaa nyt, kun yhteinen sävel alkoi hitaasti löytyä.

– Mennääs poni, maiskautin Taigalle otettuani sen kiinni. Vein sen aittaan ja hain harjat.
– Tänään tehään jotain hauskaa, ennen jatkotuntia, lupasin ponille aloittaessani sen harjaamista. Suin ja suin sitä pitkään, talvikarvan alta oli paljastumassa kiiltävä kesäkarva.

Lähdin hakemaan Taigan varusteita. Tallilla ei ollut muita, tai sitten kaikki olivat ratsastamassa. Tai muuten vaan jossain kiven alla piilossa. Toisaalta, se ei ollut ihme, ettei tallilla ollut väkeä, kello oli vasta noin yksi.

Varustin Taigan nopeasti. Laitoin itselleni kypärän ja talutin ponin boksista ulos. Säädin jalustimet pidemmiksi ja nousin selkään. Sain hoputtaa tammaa liikkeelle. Hieman Taiga kuitenkin reipastui, kun hoksasi, että olimme menossa maastoon.

Tein pienen käyntilenkin maastossa. Välillä otin muutaman ravipätkän. Tosin ne olivat aika lyhkäsiä, Taigaa laiskotti. Maastossa en yksin rohjennut laukata, vaikka Taiga olisi ollut laukassa ehkä helpompi. Vähän ennen Seppelettä Taiga rupesi vaikeaksi. Se pysähtyi keskelle tietä, ja meni poikittain seisomaan tielle.
– Hei poniii, liiku pliiis! anelin ja annoin pohkeita Taigalle. – Älä jooko rupee nyt hankalaks!
Taiga vain heilautti häntäänsä ja liikautti jalkaansa.
– Mä en haluis nyt laskeutua täältä... mutisin ja yritin kääntää Taigan turpaa toiseen suuntaan. Sinne se liikkui, jokseenkin tahmeasti, mutta sain sen käännettyä.

Ratsastin maneesiin, jossa ei ollut ketään. Otin kierroksen käyntiä, ja nostin ravin kautta laukan. Nyt Taiga saisi laukata niin paljon ja lujaa kuin haluaisi. Taiga laukkasi hieman laiskasti alkuun, mutta kun osoitin, että se saisi laukata lujempaakin, alkoi vauhti kiihtyä. Muutaman kierroksen jälkeen sain jo pidätellä Taigaa, ja hiljensinkin käyntiin. Päästin ohjaa pidemmäksi, ja nyt laukan jälkeen oli käyntikin reippaampaa. Pian kokosin ohjat, ja aloin tekemään ympyröitä ravissa. Taiga meni kiitettävästi, joten laukkaympyrän jälkeen aloin ottamaan loppuraveja ohjat löysemmällä.

Taigaa harjatessani tajusin, että edes yrittäisin alkaa aktiivisemmaksi. Istahdin karsinaan ja kurottauduin rapsuttamaan Taigan kaulaa. Kyyneleet nousivat silmiini, ja pian viimeisetkin kajaalit olivat suttuisasti poskilla, mutta nyt saatoin hyvillä mielin lähteä treenikämpälle istumaan ilman tunnetta, että pitäisi olla Taigaa hoitamassa.
– Pohjalta on noustava, totesin Taigalle taputtaen ponin kaulaa. – Eriasia on se, tiputaanko sinne takas.

[Akku]

Toisena päivänä putkeen tallilla, ou jee!

[Akku]

Maastossa käytiin. Laukassa Taiga oli taas reippaalla päällä.

[Akku]

Taigan kanssa ennen tunteja köpöttelemässä maneesissa.

Hupsista, kolmas kuva peräkkäin.. ?

[Akku]

Irtojuoksutin Taigaa maneesissa suunnilleen 45 minuuttia.

[Akku]

– Taigaaaa! kutsuin tammaa tarhan portilta. Se nosti päänsä ja otti muutaman askeleen porttia kohti. Lähdin harppomaan Taigan luokse. Tarha oli hieman mutainen, huoh sateita! Muta lätisi vaaleanpunaisten varasaappaiden virkaa toimittavien kenkien alla. Taiga otti taas pari askelta luokseni ja sain pujautettua oranssin riimun sen päähän. Lähdin taluttamaan ponia aittaan. Toisaalta oli harmi, ettei aittalaisten hoitajista ollut juttuseuraa: Humu tai Pella ei olisi samoilla tunneilla Taigan kanssa. No, ainahan saattoi mennä juttelemaan tallin puolelle. Sidoin Taigan kiinni löysällä solmulla, ja rupesin sukimaan sitä. Poni oli jo kesälookissa lähes kokonaan, vain sieltä täältä irtoili kunnon karvatuppoja. Tosin, silloin karvaa tuli ja paljon. Harjailin Taigaa rauhassa, olihan tuntiin aikaa suunnilleen 45 minuuttia. Putsasin kaviotkin ja selvittelin harjaa ja häntää.
– Ponski alkais oleen puunattu, hymähdin ja taputin Taigan kaulaa, josta nousi hieman pölyä. – Vai pitäiskö harjailla viel..

Taigan ratsastaja saapui, ja kertoi pärjäävänsä varusteiden kanssa yksin, joten saatoin mennä talliin. Päätin putsata kaikki Taigan kamat joita ei tunnilla tarvittu. Hain kisoissa olleen huovan ja harjasin sen. Vein sen hoitopuomille, jossa ei ollut ketään ja otin harjat siihen. Laskin harjapakin puomille ja lähdin hakemaan vesisankoa.

Kumosin pakin sisällön maahan. Se olikin suursiivouksen tarpeessa... Nypin harjoista karvoja pois niin hyin kun sain. Pian Emmy käveli puomille.
– Ai sullaki harjojen putsausoperaatio, tuo naurahti.
– Jep. Nää karvat ei vaan lähe tästä harjasta millää, tuskailin. – Pitää
kohta varmaan turvautua imuriin!
– Toi vois toimia. Kai tääl jossain on imuri jota saa käyttää, Emmy totesi istahtaen viereeni Patronin harjojen kanssa.
– Niimpä. Tai sit mä vaan nypin nää yks kerrallaan irti. Tuskastuin siihen nopeasti, joten lähdin katsomaan imuria. Sellainen löytyi, ja Elli antoi luvan käyttää sitä. Pyysin Emmyä avuksi kun imuroin harjat, ja niistä tulikin kertaheitolla paljon siistimpiä.

Roudasin harjat takaisin ulos ja aloin pestä niitä vesiämpärissä. Laitoin ne sen jälkeen aurinkoon kuivumaan.

Seuraavaksi oli vuorossa suojat ja pintelit. Olin joka käyttökerran jälkeen putsannut ne, usein aika nopeasti. Nyt hain taas sankoon vettä ja pesin ne siinä. Pintelit asettelin puomille kuivumaan. Tunti vierähti nopeasti. Jatkotuntilaiset menivät ilman satulaa, joten saatoin aloittaa satulan puhdistuksen. Otin vyön, huovan ja jalkkarit irti. Huopa sai myös kunnon harjauskäsittelyn.

Satula tarvikkeineen sai perusteellisen käsittelyn, ja aikaa siinä kuluikin. Asettelin harjat takaisin boxiin joka oli myös saanut vesipesun. Jätin pintelit vielä puomille, jossa oli myös Patronin pintelit odottamassa Emmyä joka oli mennyt laittamaan hoidokkiaan pois tunnilta. Laitoin huovan takaisin satulaan ja vein sen varustehuoneeseen. Seuraavaksi otin vielä riimun jonka harjasin puhtaaksi. Loimia ei kesällä tarvittaisi, paitsi sadeloimea. Hain sen ja harjasin sen hyvin molemmin puolin, jotta se olisi mukavampi pestä. Vein sen odottamaan sitä, että joku pesisi sen. Vein vielä pintelit puomilta sisälle kuivamaan, pitäisi muistaa kääriä ne ennen tallilta lähtöä.

Taiga tuli tunnilta, ja otin suitset jo kun ratsastaja jäi harjaamaan Taigaa. Purin suitset osiin, ja putsasin ne oikein huolella. Lopputuloksena oli puhtaat suitset ja kiikutin ne yhtä puhtaan satulan luokse. Palasin Taigaa katsomaan. Ratsastaja oli saanut sen harjattua, ja katsoin nopeasti kaviot, jonka jälkeen vein tamman tarhaan. Koska olin putsannut kaikki varusteet, ansaitsisi myös ruoka- ja vesikupit sekä karsina erityisen siivouksen. Aittabokseja ei oltu vielä siivottu, joten hain kottikärryt ja talikon. Rupesin hommiin ja vaihdoin kaikki kuivikkeetkin. Sen jälkeen tiskiharjan kanssa putsailin vesi- ja ruoka-astiat. Päästin vesiastiaan uudet vedet ja tipautin ruokakuppiin porkkanan. Taiga oli ansainnut tämän kaiken.

[wear]

26.5.2014

Varovasti raotin tallin ovea ja kurkistin sisään. Miksi minua jännitti? Outo tunne möyri vatsanpohjassa, sama tunne kun seisot tuhatpäisen yleisön edessä esiintymässä. Tuntuu ettei kuulu lavalle ihmisten eteen. Sama tunne tuli nyt. Ihan kuin en kuuluisi enään tänne. Työnsin oven kokonaan auki ja pujahdin sisälle. Tallin kesäinen tuoksu; kostea ilma, heinä ja turve tuoksui vahvasti. Vedin syvään henkeä ja astuin kokonaan sisälle. Hetkeen en nähnyt mitään. Tiedätte varmaan sen tunteen kun kesäauringosta astuu pimeään talliin. Ihan pilkkopimeää.
Nopeasti silmä onneksi tottuu ja ryhdyin pälyilemään ympärilleni. Kaikki näytti jotenkin niin samalta mutta silti niin oudolta ja vieraalta. Kiersin tallikäytävän ja katselin hevosia. Muutama uusi, mutta onneksi vanhoja tuttujakin löytyi. Pysähdyin Siken karsinalle. Se tuntui niin tutulta. Ikävä tuli Pipsaakin heti kun näin ponin. Sikke työnsi turpaansa oven yli ja haisteli. Oi että oli ollut ikävä näitä eläimiä.

Viivyttelin tallissa vielä muutaman minuutin. En saanut itseäni liikkeelle aittaa kohti. Tiesin kuka minua siellä odotti. Tiesin kuka minua siellä oli odottanut. Kauan olikin odottanut. Hyi kamala mikä puristava tunne rinnassa.. Pelkästään asian ajattelu sai kylmän hien pintaan. Teki mieli kiirehtiä aitalle pientä sydänkäpystäni halaamaan mutta en saanut itseäni liikkeelle. Miten kamalaa olisi jos tamma olisi muuttunut tässä ajassa? Jos sille olisi käynyt jotain ja minä en ole ollut paikalla? Anne oli yrittänyt tavoitella minua muutamia kertoja poissaoloni aikana, mutta en pystynyt vastaamaan. Kynnys kasvoi koko ajan. Tunsin itseni huonoksi, vaikka pystyin selittämään itselleni välinpitämättömyyteni. Mutten ponille.

Aitan lähestyessä huomasin hidastavani askelta. Katselin tallipihaa. Se näytti lohduttavan samalta kuin ennen. Ryhdyin pohtimaan tallin nykyistä tilannetta. Oikeastaan minulle ei ollut siitä mitään hajua. Oikeastaan en edes tiennyt olisiko ponini karsinassaan kun sitä menisin etsimään. Pudistin ahdistavat ajatukset pois, ja ennen kuin huomasinkaan seisoin Taigan karsinan edessä. Auringonvalo paistoi takaani suoraan aitalle, enkä nähnyt heti sisälle. Sydän pamppaillen kutsuin ponia ääneen. "Taiga" pihahti minusta ulos ja jäin odottamaan. Ei perkele nyt mä lähden pois, kerkesin ajatella ja olin jo kääntymässä. En edes itse tiennyt mitä tein tallilla juuri nyt. Juuri tänä kesäpäivänä, kun niin monta samanlaista oli kulunut viime käynnistä. Pysähdyin kuitenkin paikoilleni kuullessani karsinasta liikettä. Muutaman sekunnin kuluttua utelias, pörröinen hiirakko pää ilmestyi ovelle. Korvat tiukasti höröllä, hölmistynyt ilme kasvoillaan tamma seisoi metrin päässä minusta. Wow se näytti hyväkuntoiselta ja terveeltä. Hiukan ujosti ojensin kättäni ponin haisteltavaksi. Se ei vaikuttanut yhtään niin hermostuneelta kuin minä, eikä se selkeästi käynyt yhtä kovaa tunnekuohua nyt kuin minä. Rauhallisesti se nuuhki kättäni, ja kun totesi tulevani ilman herkkuja, poni siirtyi muutaman askeleen kauemmas.
"Hei tamma. Muistatko sä mua?" Puhelin ja avasin samalla karsinan oven. Taiga seurasi touhujani uteliaana. Se vaikutti vähän varautuneelta, mutta täysin rauhalliselta ja lempeältä omalta itseltään. Silitin varovaisin sormin ponin otsatähteä. Se nautti painamalla päätään kättäni vasten. Oli niin outoa seistä siinä Taigan kanssa.

Hetken keräiltyäni itseäni peruutin ulos karsinasta. Punnitsin ajatusta lähteä Taigan kanssa pienelle metsälenkille, mutta pian tajusin miten hölmöä se olisi. Anne tuskin ilahtuisi jos tulisi ruokkimaan poneja päivällä ja löytäisikin Taigan karsinan tyhjillään. Turha huolestuttaa, ajattelin ja tyydyin nappaamaan pölyharjan käteeni ovessa roikkuvasta harjapussista. Kerrankin fiksu päätös, enhän ollut istunut hevosen selässä hyvin pitkään aikaan, eikä ehkä muutekaan fiksu idea heti ensimmäiseksi. Taiga nuuhki hetken harjaa kiinnostuneena, mutta siirtyi hyvin nopeasti nuohoamaan lattiaa heinänkorsista. Minä sivelin tamman kaulaa harjalla. Ponilla oli silkkinen kesäkarva. Hyvin hoidettu ja kiiltävä. Ei varmaan näyttänyt tältä silloin kun minä tammaa hoidin, tunnistin heti paheekseni laiskan harjauksen. Tutkin tarkasti ponia. Se oli selkeästi saanut lihaksiakin sitten viimenäkemän. Minun muistikuvissani se oli pieni, pyöreä pallomaha. Nyt tamma oli paljon timmimpi ja selkeästi saanut monipuolista liikuntaa.
Jäin mietteissäni sukimaan ponin kaulaa. Taiga käänteli päätään kiinnostuneena minua kohti. Se haisteli taskujani ja pökki päällään olkavartta. Se oli niin tuttu ja suloinen yrittäessään tunkea turpaansa taskuihini herkkujen toivossa. Oi että oli taas ollut ikävä tätä. Ihan vaan puuhastelua ponin kanssa.

[Akku]

Koska Taigalla oli vapaapäivä, päätin mennä hyppäämään. Estejunnut olivat olleet maneesissa, joten heti tunnin lopulla ryntäsin sinne katsomaan.
- Hei, mä taidan hypätä Taigalla, ei tarvi purkaa niitä esteitä, hymyilin Pirrelle joka nyökkäili. Estekorkeudet olivat neljästäkymmenestä kuuteenkymppiin. Ainakin alkuun hyvä. Estekurssista oli ollut hyötyä, ja nyt uskalsin taas hypätä, ainakin enemmän kuin ennen. Lähdin hakemaan ponimusta tarhasta. Se oli nauttinut kesäisestä vapaapäivästään, ja makoili laitumella kävellessäni sen luo.
- Moikka poni, hymyilin päätään ravistelevalle Taigalle. Se nousi, ja ravisteli nyt koko ruumistaan. Sitten se tuli tutkimaan taskuni, joista ei löytynyt sille mitään.

Päätin viedä Taigan hoitopuomille hoidettavaksi. Se oli nyt karvan osalta lähes parhaimmillaan, kiiltävä kesäkarva varustettuna muutamalla talvikarvatupsulla. Harjasin Taigan reippaalla vauhdilla, ja pääsin nopeasti varustamaan sitä. Suitsien laitto sujui ongelmitta, samoin satulan, mikäli pientä pullistelua ei laskettu mukaan. Sitten saatoinkin jo laittaa itselleni kypärän ja hanskat, ottaa Taigan mukaan ja kipittää maneesiin. Estetuntilaiset olivat lähtemässä, ja pääsimme samalla oven avauksella.

Nousin Taigan selkään ja lähdin ottamaan alkukäyntejä. Taiga oli reippaampi kuin kevättalvella, kesän tulo oli tehnyt tehtävänsä ponin virkeyden suhteen.

Otin pikkuhiljaa ohjia tuntumalle ja aloin tekemään voltteja. Taiga oli kuuliaisella päällä, ja voltit sujuivatkin pääosin hyvin. Vaihdoin suuntaa ja nostin ravin. Taigaa ei kahta kertaa tarvinnut käskeä, ja se ravasikin yllättävän reippaasti.

Keskiympyrällä nostin laukan. Ensimmäiset puoliympyrää meni kiitopomppuravissa. Uuden yrityksen jälkeen laukka nousi, mutta sitä piti pitää yllä koko ajan. Menin uralle ja nostin uuden laukan ongelmitta. Taiga laukkasi hillitysti, ja annoin sille luvan mennä reippaammin. Ponista kuoriutuikin reippaampi puoli.
- Hyvä Taiga, kehuin taputtaen ponin kaulaa. - Jos nyt hypättäisiin.
Otin puoli kierrosta ravia, ja tulin lähellä uraa olevalle noin nelikymppiselle ristikolle. Taiga tuli laiskasti esteelle, ja ravasi ohi. Vika oli minussa, ohjasin tamman liian lepsusti. Toisella kerralla pidin vauhtia yllä, ja ohjasin Taigan päättäväisesti esteelle. Nyt tamma hyppäsi, jokseenkin laiskasti, vain nostellen jalat pikkuristikon yli. Selvästi se oli Taigasta liian pieni. Niinpä päätin mennä puolimetriselle pystylle. Sitä ennen laukkasin ympyrän, ja pidin laukan yllä esteelle. Taiga hyppäsi nyt paljon innokkaammin, ilmavaralla. Jatkoin siitä suoraan 50-60 cm ristikkosarjalle. Sarjat olivat kamalia, ja pieni jännitys mahanpohjassani ohjasin tamman sarjalle. Nyt pitäisi itse olla reipas, enkä saisi oppia saati opettaa Taigalle vanhaa tapaani kiertää esteet juuri ennen ponnistuskohtaa. Pidin rauhallisen laukan yllä, ja humps vaan, esteet olikin jo ohitse. Tyytyväinen hymy kasvoillani taputin Taigaa ja päästin ohjat löysemmälle. Nyt voisi pian jo hypätä itselle korkeita esteitä… Kerran tai pari pysty vielä, sitten nostaisin sitä.

Otin pian ohjat takaisin tuntumalle ja ravasin pari ympyrää. Nostin laukan, laukkasin pikkuristikolle, ja Taiga meni sen reippaasti ilmavaralla yli. Jatkoin siitä pystylle, jonka Taiga myös meni kiitettävästi. Kumarruin korottamaan estettä seitsemäänkymmeneenviiteen. Taiga menisi sen kevyesti, mutta pala nousi kurkkuuni. Nyt ei luovutettaisi.

Annoin Taigalle laukka-avut ja suuntasin kohti estettä, joka lähestyi lähestymistään. Kuolema tulisi.
Este lähestyi, ponnistuspaikka oli vielä lähempänä.
Taiga ei saisi huomata epävarmuuttani.
Juuri ennen ponnistusta suljin silmäni.
Pidin ne tiukasti kiinni.

Avasin silmäni laskeutuessamme esteeltä. Huh, olimme siis selvinneetkin siitä. Eikä se ollut kamalaa. Sen voisi jopa tehdä uudestaan. Ja uudestaan. Niinpä jatkoin ravissa ja tulin esteelle uudestaan laukassa.
Tällä kertaa silmät auki. Taiga hyppäsi jopa vielä varmemmin kuin äsken. Se alkoi jo innostua hyppimisestä. Hymyillen halasin Taigan kaulaa ja päästin ohjia löysäksi. Taiga veti päänsä alas, ja hups. Löysin itseni maasta Taigan turvan edestä. Käännyin katsomaan ponia joka oli takuulla yhtä hämmästynyt kuin minäkin. Naurahdin ponille ja käännyin ottamaan sen pään syliini. Rapsuttelin ponin otsaa istuskellen maassa.
- Oot sä vaan Super, hymyilin pitäen ponin päätä syleilyssäni.

[Akku]

"Siis et oo melkein koko kesänä käynyt, ja nyt tuut suitsien ja satulan kans?" Et oo tosissas!" näytti Taiga tuumivan, kun hain sitä laitumelta.

Tiiän, oon ollu epäaktiivinen & poneista tuli liika tummia. Yritän ryhdistäytyä.

[Nadja]

Paluu kotiin

Jännitys. Pelko. Odotus. Innostus. Toiveikkuus. Nämä ja viisisataa muuta tunnetta risteilivät päässäni astellessani Seppeleen tallipihaan. Ja miljoonia kysymyksiä.

Voi, kuinka olisinkaan halunnut jäädä vielä seisomaan tallipihalle kokoamaan itseäni, mutta sitä en tehnyt, sillä taivaalta satava ärsyttävä sateen, rännän ja lumen sekoitus uhkasi jäädyttää minut. Huokaisin syvään ja avasin minulle niin tutun, hiukan narisevan oven ja astuin sisään.

Näkymä, tuoksu, karsinoissa olevat hevoset, kaikki oli niin tuttua. Kuinka moneen kertaan olinkaan ikävöinyt tätä paikkaa? Mutta käytävä oli täynnä tuntemattomia ihmisiä, arvatenkin hakuihin osallistuneita. Sulauduin väkijoukkoon ja lähdin, melkein hengitystäni pidättäen, astelemaan jännittynein askelin kohti ilmoitustaulua. Valmistauduin kohtaamaan karvaan pettymyksen. Mutta, kun katseeni osui hakujen tuloksiin, käteni lennähtivät suulleni. Tämä ei ollut totta, tämä ei voinut olla totta, mutta kymmeniä kertoja silmäni suljettuani ja avattuani teksti lapussa oli silti sama. Tämä oli totta.

Edi ja Taiga - Nadja.

Kyyneleet alkoivat hiljaa valua poskilleni. Järkytys. Iloisuus. Riemu. Onni. Minä en voinut olla näin onnekas.

Hitaasti laskin käteni alas suuni edestä, pyyhin kyyneleet. Käännyin ympäri, ja ihmisten ilmeet nähdessäni tiesin miltä heistä tuntui. Minäkin olin joutunut joskus poistumaan tallilta murtuneena, jättämään toisen, onnekkaamman hakijan uuden hoitohevosensa luo. Mutta tänään minä olin onnekas. Aivan järkyttävän onnekas.

Kuin sumussa kävelin kohti portaita. Hitaasti, mutta varmasti lähestyin ystäviäni, perhettäni. Jokainen porras ylöspäin vei minut lähemmäs heitä, sebeläisiä. Raotin oleskeluhuoneen ovea varovasti. Huone oli melkein tyhjillään, mutta kolme henkilöä siellä sentään istui. Britta, Emmy ja Clara. Kun ovi sulkeutui perässäni, tyttöjen katseet kääntyivät minuun. Heidän silmänsä pyöristyivät ja suut raottuivat. Ja taas minun silmiini kihosivat kyyneleet. Otin ratkaisevat kaksi askelta ja kapsahdin Claran kaulaan. Tytöt alkoivat kiljahdella riemusta, ja kysymystulva peitti minut. Nauroin ja itkin samaan aikaan, yhä Claraa halaten.

Olimme istuneet sohvalla jo hyvän tovin ja keskustelleet asiat suurin piirtein selviksi, kun nousin sohvalta ja ilmoitin lähteväni alakertaan. Emmy seurasi minua, mutta portaat alas päästyämme livahti omille teilleen.
Kävelin vähän, kunnes pysähdyin katsomaan karsinaa numero 17. Punarautias ruuna kurkisti sieltä tuttu pilke silmäkulmassaan. Rakas Aristo. Angloarabia näytti harjaavaan minulle tuntematon, mustatukkainen tyttö. Varovasti kävelin karsinan ovelle ja yskäisin pienesti. Tyttö kääntyi katsomaan minua.
- Ömm… Ootko sä Arskan hoitaja? kysyin hiljaa, vähän arkaillen.
- Joo, mun nimi on Sandra! Tarviitko apua? tyttö vastasi ystävällisesti hymyillen.
- Öh... En tarvi, mä oon muuten Nadja. Mut haittaisko sua, jos mä vähän niinku öö… Moikkaisin Aria? takeltelin.
- Ei haittaa! Sandra sanoi hiukan kummastuneena, ja päästi minut livahtamaan ohitseen karsinaan. - Ei mut hetkinen, ootko sä se Arin vanha hoitaja?! hän huudahti oivalluksen tehtyään.
- Oonhan mä, vastasin pienesti hymyillen. Aristo katsoi minua hiukan ihmeissään, kun astuin sen luokse ja rapsutin turvasta. Ruuna yritti tapansa mukaan vähän näykkäistä. Rapsutin ruunaa reippaammin otsasta, jonka jälkeen halasin punaruskeaa kaulaa. Minulla oli ollut niin ikävä tätä hevosta.

Mutta enhän minä ollut tullut Seppeleeseen viedäkseni Aristoa Sandralta. Poistuin karsinasta ja hymyilin.
- Kiitos, naurahdin.
- Ei mitään, varmaan ihanaa nähdä vanha hoitsu pitkästä aikaa. Hoidaksä siis nykyään Edii ja Taigaa, vai?
- Joo, mulla kävi hyvä tuuri, hymyilin. Minulla alkoi olla jo hiukan kiire kotiin menevään bussiin, mutta päätin vielä nopeasti käydä tervehtimässä Ediä, asuihan se tässä tallissa, toisin kuin Taiga aitassa.

Käännyin selin Sandraan ja Aristoon, ja katseeni osui pörröiseen Ediin. Avasin karsinan oven hitaasti Ediä samalla kutsuen. Ruuna katsoi minuun ujosti korvat hörössä, kun astuin pari askelta lähemmäs sen luo.
- Hei poju, juttelin ponille laskiessani käden sen karvaiselle kaulalle.

Rapsuttelin Ediä rauhassa hetken, ja ruuna alkoi pikku hiljaa vähän rentoutumaan, vaikka olikin vielä selvästi hiukan ujon ja kummastuneen näköinen.

Olin todella onnellinen. Tämä oli uusi alku. Tämä oli kotiinpaluu.

Taiga ja Nadja
1 HM

Pistin tän nyt myös Taigalle kun en varsinaisesti kummankaan ponin kanssa tässä mitään tee. Ja olin ilkee ja laskin tän hoitomerkinnäks molemmilta...

[Nadja]

Tutustumista

Tallin ovi paukahti kiinni takanani. Niin tyypillistä mulle myöhästyä bussista ja joutua odottamaan puoli tuntia seuraavaa… No, ei siinä muuten mitään, mutta mikäli mulla kävisi huono tuuri ja ponit menisivät parille ekalle tunnille, en ehtisi niiden kanssa touhuta mitään.

Marssin ilmoitustaululle ja huokaisin helpotuksesta. Kolme ekaa tuntia olisivat terapia-, western- ja miniponitunnit, joille Ediä ja Taigaa ei oltu laitettu. Tässähän ehtisi vielä hyvin touhuilla vaikka Taigan kanssa ennen kuin menisin auttamaan Edin alkeisratsastajaa kuntoonlaitossa.

Lampsin yläkertaan oleskeluhuoneeseen.
- Helou, kiinnostaisko ketään lähteä mun ja Taigan kanssa maastoon käppäilemään? Ymmärrän kyllä jos ketään ei käyntilenkki kiinnosta, kajautin astuessani sisään.
- Mä voin tulla! Loviisa ilmoitti yllätyksekseni sohvan uumenista. Frankin puunaajan lisäksi huoneessa oleilivat Fiia ja pari minulle tuntematonta naamaa. Tänään ei kuitenkaan olisi aikaa tutustua uusiin ihmisiin, luultavasti.
- Mahtavaa hei! Nähdäänks vaikka puolen tunnin päästä tossa pihalla? kysyin iloisena.

Lovvulta myöntävän vastauksen saatuani hyppelin portaat alas talliin ja sieltä ulos. Pieni jännitys kutitteli vatsanpohjassani, kun lähestyin aittaa, olisihan tämä ensimmäinen kerta kun tapaisin Taigan kunnolla. En ollut koskaan ponirouvalla mennyt, mutta olin kuullut siitä melkeinpä pelkkää hyvää.

Pella ei näköjään ollut kotona, mutta Humun karsinan luona pörräsi ratsastuskamppeisiin sonnustautunut nainen ja nuorempi, arviolta noin minun ikäiseni tyttö. Humun hoitaja ja seuraavan tunnin ratsastaja, maybe?

- Taigaa, huhuilin melko hiljaa avatessani tamman karsinan ovea. Ponin pää ponnahti ylös ja se katsoi minua uteliaana, korvat hörössä.
Astuin karsinaan ja annoin Taigan haistella kättäni. Rapsuttelin hiirakkotamman kaulaa sen haistellessa minua ihmeissään. Pian turpa eksyikin jo takkini taskulle.
- Sori, ei herkkuja tänään kamu, puhelin ponille.
Vilkaisin kelloa Samsungistani ja koin viisaaksi alkaa harjata tammaa. Poni ei ollut kovin likainen, joten hetken harjailun jälkeen siirryin taas vain rapsuttelemaan otusta. Samalla Humun luona hengannut, sen (luultavasti) hoitaja tuli nojailemaan Taigan boksin oveen.
- Moi, ootko sä se Edin ja Taigan uus hoitaja? tyttö kysyi.
- Joo, ja Ariston entinen. Nadja, entä sä? vastasin reippaasti.
- Mä oon Luna, ton Humun hoitaja. No miten on lähteny ponien kanssa käyntiin?
- Ei oikein mitenkään vielä, just oon lähössä taluttelemaan tätä maastoon Loviisan kaa.
Kun small talkimme oli vielä parin repliikin jälkeen päättynyt, sujautin Taigalle suitset päähän, pienten suun avaamisongelmien jälkeen.

Talutin pörröponin tallin eteen, jonne Loviisa pian saapui Frankin kanssa. Tytöllä oli kypärä päässä, ja koska Frankilla ei ollut satulaa, punttasin hänet selkään.
- Ai niin joo, heijastinliivi unohtu, no ens kerralla sitten, totesin kun huomasin liivin Loviisan päällä. Lenkki ei kuitenkaan kovin kauaa kestäisi, ja reitti oli valaistu. Tiellemme ei siis luultavasti osuisi hirvenmetsästäjiä pyssyjensä kanssa.

Lähdimme kävelemään hevosten kanssa, Loviisa ratsastaen ja minä taluttaen.
- Kiva, että suostuit tulee mun ja Taigan kaa, mä ihan oikeesti aattelin et käveleminen maastossa ois kaikkien mielestä liian nössöä, naurahdin.
- Ei mun ollut ees tarkotus mitään kunnon treeniä vetää tänään, tai revitellä maastossa. Tällaset lepposammat päivät on joskus ihan kivoja, varsinkin kun Frank tykkää ottaa ihan lunkisti, Loviisa vastasi silittäen lellikkinsä kaulaa. Minulla olisi varmaan niska kipeänä reissun jälkeen, jouduinhan katsomaan Loviisaa koko ajan ylöspäin, hänen istuessa melko ison Frankin selässä.

Rupattelimme niitä näitä ja kävelimme rauhallisesti eteenpäin. Taiga asteli vierelläni innokkaana, mutta kuuliaisena ja saattoi välillä tuijotella metsään, jos sieltä kuului kiinnostavia rasahduksia ja muita ääniä. Lenkin loppupuolella keskustelumme kääntyi vanhoihin hoitohevosiin.
- Mulla on joskus ikävä Pampua, Lovvu tokaisi hetken hiljaisuuden jälkeen.
- Se oli kyllä persoonallinen kaveri, muistelin ponia hymyillen. - Ja Simona oli ihan mahtava hoitaja.
- Niin oli. Mut arvaa vaan, miten kova paikka se oli mulle kun kasvoin Pampulle liian pitkäks. Onneks Frankille haettiin silloin hoitajaa, mä en olis voinut toivoa parempaa ystävää kuin se. Ja kyllähän se tuntu aluks pahalta nähdä Simonan hoitavan Pampua, vaikka ne sopikin toisilleen kuin nenä päähän ja olihan se ponillekin parempi. Ja nyt kun Pampu lähti, mulla on silti välillä ikävä sitä, vaikken enää sitä hoitanukkaan.
Hymähdin ymmärtävän vastauksen. - Kyllä mustakin tuntuu aina vähän pahalta nähdä kun Sandra touhuaa Ariston kanssa. Mut mä kuitenkin uskon pääseväni siitä yli joku päivä, onhan mulla nää kaks ihanaa karvapalloa joiden kanssa riittää tekemistä, sanoin rapsuttaen Taigan kaulaa. - Ja ainahan mä voin mennä Arskalla tunneillakin.

Seben pihaan saavuttuamme kiitin Loviisaa maastoseurasta ja talutin Taigan aitalle. Otin tammalta suitset pois ja rapsuteltuani otusta hetken jätin sen rauhaan, tulisihan sille jonkin ajan kuluttua ratsastajakin.

Huomasin kellon lähentelevän puolta viittä, joten lähdin marssimaan kohti tallia katsomaan tarvitsisiko Edin ratsastaja apua. Karsinan edessä odottikin jo pieni tyttö, joka menisi Edillä alkeistunnille. Ruvetessamme harjaamaan ruunaa yhdessä ajattelin samaa, mitä olin Loviisallekin sanonut - kahden ponin hoitajana tosiaan riittäisi tekemistä.

Taiga ja Nadja
2 HM