|
Post by wear on May 30, 2008 18:42:47 GMT 2
30.05.08 perjantai – hiekkaa ja hikeäViimeinen tavallinen koulupäivä oli lopulta ohitse. Enää täytyisi huomenna heti aamusta raahautua vielä muutama sivuvirsi luikauttamaan, ja sitten koittaisi kahden kuukauden vapaus. Ei läksyjä, ei koulua, ei opettajia, ei mitään. Vain ihanan lämmin kesä, hevoset ja kaverit. Miettiessäni tulevaa kesää, hiipi iloinen hymy huulilleni. Pitkästä aikaa olin taas tallilla. Tuttu tuoksu saatteli minut tervetulleeksi puikahtaessani tallin raollaan olevan oven välistä sisäpuolelle. Käytävillä kävi jo tuttu tohina ennen tuntien alkua, ja riemuissani kipitin laukkua olallani kantaen Taigaa kohti. Poni kurkotteli tapansa mukaan karsinansa oven ylitse, ja seurasi uteliaana tallin tapahtumia. – Hei Taiga! moikkasin hölmistynyttä ponia. Se ei ollut laisinkaan huomannut tuloani, ja vasta vähän ajan päästä tajusi hörähdellen toivottaa minut iloisesti tervetulleeksi. Taiga tuuppi minua hellyydenkipeänä olkapäähän lakkaamatta, puski vatsaani päällään, ja nuoli käsiäni. Vaikutti siltä ettei ponia taaskaan olisi kukaan käynyt paijailemassa moneen vuoteen! Nauraen nappasin Taigan joka suuntaan häsläävän pään käsieni väliin, ja suukotin tamman valkoista otsatähteä. Hetken Taigaa siinä rapsuteltuani kiipesin rappuset ylös oleskelutilaan, jätin laukkuni sinne, ja palasin nopeasti alas tallin puolelle. Käytävä alkoi vähitellen tyhjentyä, kun ratsastajat taluttivat heppansa ulos ovesta kenttää kohti. Taigaa ei kukaan onneksi tunnille ollut ottanut. Huomasin samassa Pipsan ja Rossin löntystelevän juuri sopivasti käytävää pitkin naureskellen ja jutellen iloisesti. – Terve! huikkasin tytöille. Nämä kääntyivät samassa molemmat minua kohti, ja puhkesivat hymyyn. – Wear, terve vaan! Pipsa vastasi, ja kiiruhti luokseni Ros kannoillaan. – Hei Wear! Roskin tervehti. – Mitäs uudelle mammalle kuuluu? kysyin käsiään taskussa roikottavalta tytöltä. Ros pyyhkäisi hiukset silmiltään, ja naurahti. – Mitäs sille, ihan hyvää. Varsa kyllä on oikea täystuho, meinaa välillä Blondiltakin mennä hermot.. tyttö päivitteli hymyillen. – Jokos se eläinlääkäri kävin Isen tarkistamassa? kysäisin Pipsalta. Tämä kohautti hartioitaan, ja katseli ympärilleen hämmentyneenä. – En mä tiedä, ei kai se ole käynyt, Pipsa vastasi. Juteltuamme vielä hetkisen niitä näitä, lähtivät Pipsa ja Ros kävelemään kumpikin omiin suuntiinsa, jättäen minut Taigan karsinan eteen. Kipaistuani hakemassa harjat, otin Taigan käytävälle harjattavaksi. Vasta silloin huomasin, kuinka törkeän likainen ja hiekkainen tamma oli. Eilisten tuntien jäljiltä jäänyt hiki oli kuivunut koppuraiseksi, ja kaiken lisäksi Taiga oli onnistunut piehtaroimaan tarhassa niin, että nyt sitä peitti harmaa kerros hiekkaa ja kuivunutta mutaa. Katselin hetken kauhistuneena ponia. Miten ikinä saisin tamman puhtaaksi vielä tämän vuorokauden aikana? Puhisten ja huokaillen kaivoin harjapakista kumisuan, ja aloin sillä pyöritellä ponia puhtaaksi. Kovin kauaa en kerennyt edes ponia sukia puhtaammaksi, kun tajusin ettei siitä tulisi mitään. Kumisualla ottamisesta seurasi vain se, että koko käytävä täyttyi pölystä. Yskien kiirehdin tallin ovelle, ja avasin sen apposelleen. Hengitin muutaman kerran syvään, ja palasin sitten Taigan luokse. Nyt pöly alkoi viimein hälvetä. Huomasin vasta sitten, että olin jo itsekin aivan hikinen. Ulos syvään puhaltaen kietaisin hiukseni poninhännälle, irrotin Taigan riimun käytävän harjauspuomista, ja talutin tamman perässäni pesukarsinaan. – Eiköhän tämä lika tällä lähde.. totesin uteliaana ympärilleen hyörivälle Taigalle. Sidottuani ponin kunnolla pesukarsinan seinään kiinni, avasin hanan, ja väänsin veden haalealle. Ryhdyin sitten pesemään Taigaa. Poni ei näyttänyt siitä liiemmin pitävän, käänsi vain korvansa luimuun, ja mulkoili minua pahasti. Kymmenen minuutin päästä olin saanut Taigasta liat irti. Väänsin hanan kiinni, ja aloin kuivaamaan ponia. Ensin hikiviilalla vedin suurimmat vedet pois, ja sen jälkeen kuivasin vielä koko ponin pyyhkeellä. Taiga seisoi märän rotan näköisenä aloillaan, silmillään roikkuvan otsatukkansa alta minua mulkoillen. Se ei oikein tykännyt vesisuihkusta, ja protestoi nyt minulle. – Älä ole möksmöks, virkoin tammalle nauraen. Kuivattuani Taigan vein sen takaisin ponin omaan karsinaan. Heitin sille vähän heiniä eteen naposteltavaksi, ja suuntasin itse kulkuni varustehuoneeseen. Siellä nappasin käsiini Taigan suitset, etsin itselleni sienen, istuin alas lähimmälle penkille, ja aloin putsaamaan suitsia. Nopeasti poskihihna, otsapanta, leukahihna, ja turparemmi alkoivat näyttää puhtailta, ja viimein olin sitten valmis. Nostin suitset takaisin koukkuunsa, ja tallustin takaisin talliin. Taiga oli näköjään päässyt yli mökötyksestään, ja nyt jo tuuppi minua innokkaana palatessani tamman karsinalle. Ojensin Taigalle muutaman namun, ja rapsuttelin ponia hetkisen korvien takaa. Ryhdyin sitten harjaamaan tamman kuivunutta, vähän kosteudesta kihartunutta karvaa sileäksi. Harjauksesta nautiskellen Taiga ummisti silmänsä, ja oli nukahtaa niille sijoilleen. Hoidon jälkeen keräsin kamppeeni, ja kävin vielä hyvästelemässä Taigan. Talsiessani ulos tallin ovesta, päätin, että seuraavalla kerralla halusin keretä jopa ratsastamaan. -wear&Taiga<3-
|
|
|
Post by wear on Jun 1, 2008 12:43:48 GMT 2
01.06.08 sunnuntai – kesäinen maastolenkki
Koulu oli lopullisesti ohi. Tai ainakin se olisi minun osaltani ohi ainakin kahden kuukauden ajan, ja sitten pitäisi kai palata takaisin pulpetin ääreen… Hitaasti kävelin hiekkatietä pitkin kohti Seppelettä. Todistus roikkui toisessa kädessäni, ja toisessa minulla oli punainen ruusu, jonka olin saanut opettajaltani esiinnyttyäni koulun kevätjuhlassa. Käännyin kuullessani mopon tulevan lujaa takaani. Se alkoi kuitenkin hiljentää vauhtiaan, ja minun kohdallani mopo suorastaan mateli eteenpäin. tarkastelin kummastuneena mustan kypärän verhoilemaa päätä, ja vasta ajajan nostettua kypärän lipan ylös, tunnistin tulijan. – Chao! Huudahdin yllättyneenä. Tyttö hidasti nauraen vauhtiaan, ja taputti pientä istumapaikkaa takanaan. – Hyppää kyytiin jos uskallat, Chao huikkasi, ja laski kypärän lipan alas. Kiipesin ketterästi tytön taakse, ja otin tiukan otteen tämän vyötäröltä. Chao painoi saman tien kaasua, ja mopo kiihdytti vauhtiaan.
Ennen kuin huomasinkaan, olimme saapuneet Seppeleen pihaan. Chao pysäköi ajokkinsa siististi yhdelle parkkipaikalle, hyppäsi alas kyydistä, ja kaivoi laukkunsa jalkatilasta. Minäkin nousin pois kyydistä, kiitin Chaoa, ja lähdimme sitten yhtä matkaa kohti tallirakennusta. – Mitäs Riinalle kuullu? kysäisin Chaolta astellessamme sisälle talliin. Tyttö kohautti vähän olkiaan. – Ihan hyvää sille, ollaan jo aloitettu harjoittelemaan sitä liikkumista satulan kanssa.. Tyttö selitti, ja avasi tallin oven apposelleen. Hämärä talli oli hiljainen. Vain muutama hevonen oli jätetty sisälle, muut olivat päässeet nauttimaan ihanan aurinkoisesta kesäilmasta. – Se on sitten sullakin kesäloma, vai? Chao tiedusteli. Kiipesimme juuri peräkanaa rappusia ylös oleskeluhuoneeseen. – Joo, alkoi juuri, vastasin. Heitimme molemmat tavaramme omiin lokeroihimme, ja palasimme sitten alas. Chao huikkasi moikat, ja lähti talsimaan kohti pää-rakennusta. Ilmeisesti hänellä oli jotakin asiaa Annelle. Minä suuntasin taas kulkuni kohti poni-tarhaa, jossa oletin Taigan olevan.
Haettuani innokkaan Taigan sisälle talliin, kiinnitin sen suoraan käytävälle. Poni hiukan poukkoili ympäriinsä yrittäessäni ruveta sitä hoitamaan. Komentaminenkaan ei näyttänyt uppoavan ponin kovaan kalloon, ja vasta riimunarun päällä lavoille tammaa huitaistuani, se asettui nyrpeänä seisomaan aloilleen. – Taasko sulla on sellainen känkkäränkkä päivä tammaseni? puhelin Taigalle huvittuneena. Poni seisoskeli myrtsinä paikoillaan, kulmiensa alta minua tiukasti tuijottaen.
Harjattuani Taigan puhtaaksi varustin sen, ja talutin sitten pihalle. Kevyt maastolenkki oli nyt paikallaan. Nostettuani ohjat kaulalle, laskettuani jalustimet alas, ja kiristettyäni satulavyön muutamalla reiällä, ponnistin Taigan selkään. Poni käänsi korvansa vähän luimuun, ja asteli muutaman askeleen sivulle. – Seisohan, komensin, ja laskeuduin istumaan satulaan. Etsin oikeanpuoleisen jalustimen jalkaani, keräsin ohjat käteeni, ja kevyellä pohkeella siirsin Taigan käyntiin.
Poni talsi laiskasti eteenpäin metsätietä. Sain hoputtaa sitä vahvasti, saadakseni Taigan edes hiukan reippaampaan käyntiin. Tamma oli päättänyt tänään kiukutella, eikä hevillä heltyisi. Niinpä annoin asian olla, ja nautiskelin vain itsekseni kesäisen lämpimästä päivästä, Taigan jolkottaessa hidasta ravia metsätietä seuraten. Ravattuamme muutaman viisiminuuttisen, päädyimme pellon laitaan. Hoputin Taigaa hyppäämään pienen ojan ylitse, ja poni loikkasikin. Kylläkin hyvin laiskasti ja pienesti. Huokaisten kannustin Taigan sitten laukkaan. Vasta siinä Taiga alkoi herätä. Sen askel piteni hiukan, ja laukka muuttui eteenpäinpyrkivämmäksi. Hymyillen nousin kevyeen istuntaan, nojasin vähän käsilläni Taigan harjaan, ja annoin ponin edetä omaa tahtiaan. Laukan jälkeen palasimme tallille rauhallisessa käynnissä. Seppeleen pihassa laskeuduin ratsailta, taputin Taigaa, ja nostin jalustimet ylös. Taiga puuskahti tyytyväisenä, ja maiskutteli kuolainta suussaan. Loppua kohden oli Taiga jo alkanut tuntua tutulta, rennolta itseltään, eikä enää hermostuneelta, ja laiskalta ponilta. Ehkä sillä vain oli tänään huono päivä…
Tallissa otin Taigalta suitset ja satulan pois, harjasin ponin puhtaaksi, ja rapsuttelin sitä hetken. Taiga hieroi nyt nautiskellen silmäkulmaansa olkaani, ja hörisi hiljaa. Rapsutin ponin pehmeää päätä, ja oijoin toisella kädellä tamman paksua otsatukkaa siistimmäksi. – Meillä on kuuleppas vielä ne ulkopuoliset estekisat edessä ensi viikolla, eikä me olla keretty liioiksi harjoitella. Huomenna kuitenkin otetaan heti aamusta kunnon hikitreenit, kun olet säkin päässyt viime aikoina vähän pulskistumaan, selitin Taigalle taputellen sen pyöristynyttä mahavarustusta. Poni heilautti päätään kuin nyökäten. – Ai sä olet samaa mieltä? Hyvä hyvä, virkoin naureskellen. Taiga tuuppasi hellästi käsiäni.
-wear&Taiga<3-
|
|
|
Post by wear on Jun 2, 2008 10:44:02 GMT 2
2.6.08 maanantai – vaaratilanne
Aamu varhaisella saavuin pyöräillen Seppeleeseen. Ilma oli kuulas ja vähän kostea, eikä yhtään niin lämmin kuin eilen. Tallissa onneksi oli valoisaa eikä tuullut, joten ainakaan en siellä palellut. Astuessani talliin minua vastaan käveli kottikärryjä työntelevä Jaakko. – Mitäs wear? tämä huikkasi hyväntuulisesti, ja laski kottikärryt maahan. – Mitäs tässä, ajattelin vähän Taigan kanssa treenata esteitä, vastasin huolettomasti, ja jatkoin matkaani sisemmäs talliin. – Toivottavasti teillä menee hyvin, Jaakko sanoi, ja lähti työntämään täysinäistä kottikärryä kohti lantalaa.
Hepat oli tuotu sisälle varmaankin kylmän yön takia. Nyt ne kaikki mussuttivat rauhallisina aamuruokiaan, ja muutama nosti uteliaina päitään kuullessaan jonkun tulevan. Kävelin ensimmäiseksi vanhasta tottumuksesta Taigan karsinalle, ja kurkkasin sisälle. Poni makasi pehmeällä turpeella hiljaa, silmät ummessa. Hermostuin ensin, kun en huomannut ponin kylkien liikkuvan. Kuitenkin päätin odottaa hetken, ja huomasin sitten tamman hengittävän tasaisesti. Huokaisin itsekin helpottuneena, laskin laukkuni hiljaa tallin lattialle, ja avasin Taigan karsinan salvan. Poni nosti nyt päätään ylös turpeesta aivan unenpöpperöisenä, ja tuhisi hassusti. – Hei tamma, minä se tässä, puhelin hiljaisella äänellä. Taiga hörähti hiukan, ja kohottautui vähän ylemmäs. Kävelin hiljaa Taigan luokse, ja annoin ponin ensin haistaa kättäni. Se nuuskaisikin sitä nopeasti, ja kävi sitten taas makuulle. – Väsyttääkö sua, vai oletko sä kipeä? kysyin ponilta, ja laskin käteni sen kaulalle. Vetäisin kuitenkin käteni nopeasti pois. Kaula oli hikinen. Taiga alkoi liikehtiä sekin tuskaisena. Poni kohottautui ylöspäin, heilutti kaulaansa sivuille, ja rojahti sitten taas makuulle. Sitten se potkaisi etujaloillaan vatsaansa, kohottautui, ja näykki vatsaansa lujasti. Hermostuneena aloin peruuttaa ulos karsinasta. Suljin sitten oven nopeasti, ja ryntäsin pois käytävältä. Juoksin suoraan päärakennukselle, ja koputin lujaa. Pian Anne tuli avaamaan oven aamutakkisillaan. – Taiga on kai jotenkin kipeä, se on ihan hikinen ja potkii kylkiään! sanoin nieleskellen. Annella kestää hetki tajuta tilanne. – Okei, ööh, juokse sä nyt talliin, ja koita saada Taiga nousemaan ylös. Toi kuulostaa vähän ähkyltä. Mä puen vaan nopeasti ja tulen sitten talliin, Anne neuvoi, ja kiiruhti matkoihinsa. Minäkin pinkaisin heti vauhtiin, ja hetkessä olin tallissa.
Jaakko hääräsi tallin toisessa päässä, Leevin karsinan luona, ja katsahti minuun kummastuneena rynnätessäni talliin. – Tuu nyt auttamaan, meidän täytyy saada Taiga ylös, sillä voi olla ähky! huusin. Kyyneleet kohosivat silmiini, ja en voinut olla nikottelematta vähän. Jaakko tiputti talikon hämmästyksestä kädestään, ja juoksi luokseni. Kurkistimme molemmat sisälle Taigan karsinaan, jossa poni yhä makasi. Nyt se oli alkanut potkia takajaloilla mahaansa. – Ei se vielä puolituntia sitten tuossa kunnossa ollut, Jaakko sanoi hiljaa. – Ähky voi tulla tosi nopeasti ja yllättäen, vastaan miehelle punaisia silmiäni kuivaten, ja avaan karsinan salvan. Astumme molemmat sisälle. Jaakko ojensi minulle riimunarun, jonka ujutan Taigan kaulan ympäri. Poni vastustelee narun kiristyessä. Se potkaisee kerran mahaansa oikein lujasti, kohottautuu vähän ylemmäs, ja laskeutuu sitten taas makuulle. Yritämme vielä muutaman kerran saada ponin nousemaan, mutta se makaa vain hievahtamatta paikoillaan. Jaakko vilkaisee minua hämmentyneenä. – Me ei ikinä saada sitä näin ylös, Jaakko sanoi. Purin huultani etten taas itkisi, ja pyyhkäisin poskille valuneet kyyneleet pois. Samassa Anne ilmestyy talliin. – Joko se on noussut? Anne kysyy, ja kiirehtii luoksemme. Pudistamme Jaakon kanssa surullisina päitämme, ja Anne vilkuilee huolestuneena Taigaa. – Ähkyltä toi näyttää. Se pitäisi nyt jotenkin saada ylös.. Anne pohdiskeli, asteli sitten Taigan karsinaan, ja kiersi ponin selkäpuolelle. – Pujottakaa nyt se riimunaru Taigan kaulaan, ja vetäkää, mä työnnän täältä, Anne neuvoi tiukasti, ja me tartuimme Jaakon kanssa heti toimeen. Yhteisvoimin saimme kuin saimmekin Taigan ylös. Poni seisoi huterasti karsinassaan, ja yritti vähän väliä kääntyä näykkimään vatsaansa. – Wear taluta sitä vähän tossa käytävällä edestakaisin, ja koita pitää se koko ajan liikkeessä. Mä soitan sillä välin eläinlääkärille.. Nyökkäsin hitaasti, ja koitin saada Taigan liikkeelle. Poni vastusteli ensin, mutta pian lähti hitaasti seuraamaan minua. Kävelin koko ajan aivan Taigan vierellä, toisella kädellä ponin kaulaa silitellen.
Aika tuntui matelevan. Eläinlääkärin saavuttua oli Taiga todella heikossa kunnossa. Poni tuskin pysyi tolpillaan. Sen silmät olivat kiinni, pää roikkui alhaalla, ja koko ruumis värisi. Saatoin nähdä miten Taigaan sattui. Se ei reagoinut minuun enää mitenkään, seisoi vain aloillaan välillä vatsaansa takajaloillaan potkien. – Ähkyä tuo selvästi on. Eläinlääkärikin sanoi vilkaistuaan Taigan nopeasti läpi. – Onneksi ähky ei ole onneksi kovinkaan pahaksi vielä äitynyt, eläinlääkäri totesi, ja ryhtyi kaivamaan laukkuaan. Minä silittelin Taigan päätä hellästi, ja puhuin sille koko ajan. Eläinlääkärin suoritettua tarvittavat toimenpiteet, hän pakkasi laukkunsa, ja neuvoi ottamaan rehut pois ponin ulottuvilta, pitämään sen lämpimänä, ja annettava sen levätä. Anne puhui eläinlääkärin kanssa vielä hetken, ja palasi sitten minun ja Taigan luokse. Poni seisoi yhä aloillaan, mutta ei näyttänyt enää niin kipeältä. Se oli jo avannut silmänsä, mutta roikotti yhä päätään, ja seisoi huterasti. – Kyllä se siitä. Meidän pitää nyt vain tarkastaa sen kunto muutaman tunnin välein, mutta eläinlääkäri sanoi pahimman olevan ohitse, Anne selitti. Rapsuttelimme molemmat hiljaisina Taigaa. Kyyneleet valuivat taas poskilleni. Painauduin hellästi hallakon ponin kaulaa vasten, ja hautasin kasvoni Taigan harjaan. Poni käänsi silloin vähän päätään sivulle, ja tuuppasi selkääni.
Vietin koko päivän Taigan seurassa. Vahdin, että ponilla oli koko ajan tarpeeksi puhdasta vettä ulottuvilla, ja että sen oli hyvä olla. Iltaan mennessä Taiga alkoi jo vähän vikistyä, se seisoi jo ihan kunnolla kaikilla neljällä jalallaan, ja jaksoi jopa vähän kävellä. Lähdin vasta aivan myöhään, tarkistettuani että Taigalla varmasti oli kaikki hyvin. Sulkiessani viimeistä kertaa Taigan karsinan ovea, poni hörähti hiljaa. Rauhallisesti lähdin kävelemään kohti tallin ovea. -wear&Taiga<3-
|
|
|
Post by wear on Jun 4, 2008 16:30:30 GMT 2
04.05.08 keskiviikko – toipilas
Istuin ponitarhan aidan päällä auringosta nautiskellen. Seurasin ponien rauhallista laiduntamista, ja hyräilin hiljaa mielessäni juuri radiosta kuulemaan laulua. Taiga laidunsi aivan lähelläni, ja aina välillä poni nosti päänsä ruohosta tarkistaakseen että vielä istuin siinä. Poni oli tänään päässyt vähäksi aikaa jo ulkoilemaan, vietettyään koko eilisen ja sitä edellisen päivän tallissa, neljän seinän sisällä. Ei Taiga kuitenkaan tänään aivan hirveän kauaa ulkona vielä saisi olla, toipilas kun vielä oli. Anne oli sanonut, että näin aluksi puolitoista tuntia riitti Taigalle hyvin. Sen jälkeen voisin käydä sitä vähän metsässä taluttelemassa, ja sen jälkeen tuoda takaisin talliin hoidettavaksi. Ponista huomasi että se oli ollut kipeänä. Taigan karva ei vielä kiiltänyt tavalliseen tapaansa, ja se oli väsyneempi kuin yleensä.
Istuttuani aidalla puolisen tuntia, sain viimein seuraa. Kukka asteli tarhalle Istelin riimunarua kädessään kantaen. – Terve wear! tyttö huikkasi jo kaukaa. Vastasin Kukalle nyökkäyksellä. – Jokos sä olet kuullut hyvä uutiset? Istel saa varsan! Kukka hehkutti, loikkien innostuksesta ylös ja alas. Hymyilin tytön ilosta loistaville kasvoille. – Hienoa. Saadaan taas yksi pikkuinen karvakasa lisää, vastasin Kukan odottavaan katseeseen hymyillen. Juteltuamme siinä hetken niitä näit, lähti Kukka hakemaan omaa tammaansa sisälle, ja minäkin nappasin Taigan kiinni. Poni seurasi minua rauhallisena.
Lähdin taluttamaan Taigaa leiriläisten asumusten ohitse, kohti toista isoista hiekkateistä. Tutut puut ja kannot sujahtavat ohitsemme kävellessämme reipasta tahtia eteenpäin metsätietä. Aurinko paistaa, ilma on lämmin, ja rakas ponini kävelee vierelläni. Ei sitä elämältä paljon parempaa voisi edes toivoa. Huokaisten lasken käteni Taigan kaulalle, ja nopeasti painauduin tammaa vasten. Taiga vaikutti rauhalliselta ja luottavaiselta, niinpä päätin kokeilla, seuraisiko poni minua ilman riimunarua. – Jos sä sitten nyt lähdet, niin Anne ei tykkää hyvää, huomautin ponille, vaikka olinkin varma ettei se häviäisi matkoihinsa. Päästin nopeasti ponin irti narustaan, eikä se tuntunut huomaavan ensin mitään. Vasta ponin pysähdyttyä haukkaamaan muutaman ruohonkorren suuhunsa, se tajusi, etten enää pitänytkään sitä kiinni. Poni nosti hölmistyneenä päänsä ruohikosta, ja ravaa vähän hämmentyneenä luokseni. Se katselee minua pää kallellaan, eikä oikein ymmärrä mitä siltä haluan. Taigaa kaulalle taputtaen jatkoin matkaa poni aivan vierelläni kävellen.
Kierrettyämme lyhyen lenkin metsässä, lähdimme palaamaan tallille. Taiga ei vaikuttanut ollenkaan rasittuneelta, ja seuraavalla suoralla polunpätkällä lähdin hölkkäämään. Taiga siirtyi kiltisti raviin, ja keinahtelee turvallisena vierelläni. Hidastin kohta vauhtimme takaisin kävelyksi, ja taitoimme loppumatkan hitaasti köpötellen.
Ennen tallipihaan saapumistamme nappaan Taigan kiinni, ja talutan sen talliin. Siellä riisuin riimun pois tamman päästä, ja nostin sen omaan naulaansa. Kaivoin sitten harjat Taigan harjapakista, ja hoidin tamman oikein puhtaaksi. Sen jälkeen oli minun aika tallustella kohti kotia.
-wear&Taiga<3-
|
|
|
Post by wear on Jun 5, 2008 17:06:30 GMT 2
5.6.08 torstai – Liekkijärvi
Oli kirkas ja lämmin päivä. Tänään kuulemma rikottaisiin tämän kesän lämpöennätyksiä, ja sen uskoin heti ulos astuttuani. Toppiin ja shortseihin pukeutuneena poljin tallille päin. Hiki vai virtasi pitkin selkääni, ja tunsin kasvojeni punoittavan kuumuudesta. Tallipihassa loikkasin alas pyöräni selästä, ja talutin sen nojailemaan vasten suurta, tallin vieressä kasvavaa tammea vasten. Laahustin sitten kuuman tallipihan poikki suoraan ponitarhalle.
Tänään Taiga näytti olevan jo aivan oma itsensä. Se laukkaili villisti pukitellen pitkin laidunta, nautiskellen vapaudestaan, ja kuluttaen patoutunutta energiaa. Seurasin tamman juoksentelua hetken tarhan aitaan nojaillen. Jouduin kuitenkin aika nopeasti pakenemaan sisälle talliin, kun paljasta käsivarttani alkoi poltella kuuman auringon alla.
Tallissa oli ihanan viileää ja hämärää. Silmieni totuttua tähän hiukan pimeämpään valaistukseen, pääsin jatkamaan matkaani oleskeluhuoneeseen. Rappuset kavuttuani, ja kengät pois jaloista heitettyni sipsutin lattian poikki sohville, ja rojahdin toiselle niistä istumaan. – Ulkona on ihan sairaan kuuma, totesin sohvalla vierelläni istuville Marielille ja Pipsalle. Tytöt nyökyttivät hetkin päitään. – Tonne kerrassaan paahtuu, Pipsa jatkoi. – Aijotteko ratsastamaan? kysäisin. Tytöt miettivät hetken ennen kuin vastasivat. – Jep, ainakin maastoon käymään ajattelin mennä, Pipsa sanoi. – Mä kävin jo Cassun kanssa maastolenkillä, Mariel sanoi. – Olrait. Eläinlääkäri sanoi, et Taigan pitäisi palata ihan tavalliseen arkeen mahdollisimman nopeasti, selitin. – Eli mäkin ajattelin käydä reippaalla maastolenkillä, ja ehkä jos jaksaa, niin ratsastaa liekkijärvelle, ja käydä siellä pulahtamassa. Miltäs kuulostaisi? kysäisin innoissani. – Hei mä tuun ainakin mukaan! Pipsa huudahti, ja pomppasi ylös sohvalta. – Mut meidän pitäisi lähteä aika nopeasti, kun mä lupasin olla kotona jo kahdeksalta, Pipsa selitti, ja kiirehti kohti oleskeluhuoneen ovea.
Haimme molempien harjat ja suitset jo valmiiksi pihalle harjauspuomien luokse, ja kipaisimme sitten hakemassa ponit. Hiukan vastustellen sain talutettua Taigan puomille, ja sidottua kiinni. Pipsakin sai viimein temppuilevan shetlanninponin paikoilleen, ja aloitimme pölyisten ponien puhtaaksi puunaamisen. Kun ponit olivat viimein puhtaita, pujotimme niille suitset päähän, ja loikkasimme kumpikin omien ratsujemme selkiin. Ohjasimme ne kentän vierestä kulkevaa polkua pitkin kohti kesantopeltoa ja maastoesteitä. Avaralle peltotielle päästyämme hoputimme ponit raviin. Keinahtelin tasaisesti Taigan paljaan selän päällä ponin ravatessa Pampulan rinnalla rauhallisena. Tunsin ponin innokkuuden, sen päästessä pitkästä aikaa maastoon. Taiga heilutteli päätään menohaluisena, ja yritti välillä ryöstäytyä laukalle. Pidin kuitenkin itsepintaisesti tamman Pampulan rinnalla, enkä päästänyt sitä missään vaiheessa pienen ponin ohitse. Hypättyämme pienen ojan ylitse, ja lähestyessämme kesantopeltoa Pipsa ehdotti pientä laukkapätkää. Suostuin innokkaana, ja annoin Taigalle laukka-avut. Sen enempää ei Taiga ohjeita tarvinnut, vaan poni suorastaan lensi eteenpäin. Sen jalat kiihdyttivät yhä vauhtia, harja hulmusi, ja ponin pää oli korkealla ylhäällä sen nauttiessa vauhdista. Liu´uin nopean lähdön takia Taigan selässä vähän taaksepäin, ja vaivoin sain hilattua itseni takaisin oikealle kohdalle istumaan. Tarrasin Taigan tummana hulmuavaan harjaan kaksin käsin, ja puristin vähän polvillani Taigan kylkiä pysyäkseni tällä kertaa paremmin kyydissä. Muutaman kerran Taiga jopa heitti takapäätään ilmaan silkasta ilosta, enkä minä sitä siitä rankaissut. Hidastimme vauhdin taas raviksi kesantopellon toiselle laidalle päästyämme. Pampula oli jo vähän hikinen, ja Taigakin puhalsi hiukan. Pipsan posket olivat innostuksesta punaiset, ja minunkin naamalleni oli levinnyt iloinen hymy. – Se vasta oli menoa! Pipsa huokaisi, ja antoi Pampulalle pitkät ohjat.
Taitoimme loppumatkan liekkijärven rantaan kävellen ja ravaten. Rannassa annoimme ponien ensin huikata vähän vettä, ja kannustimme ne sitten ensin kahlaamaan veteen. Pampulan ei kylläkään paljoa muuta tarvinnutkaan tehdä, kun kävellä muutaman metrin rannasta poispäin ja Pipsa oli jo aivan märkä! kaiken lisäksi Pampula vielä kävi rantavedessä kierimään, ja Pipsa joutui toistamiseen loikkaamaan alas ponin selästä. Taiga oli ensin vähän ihmeissään vedestä, ja tyytyi roiskuttelemaan sitä jaloillaan ympäriinsä. Pienellä kannustuksella poni kuitenkin uskalsi astella syvemmälle, haistellen ja nuuhkien koko ajan vettä kummissaan. Kun vesi yht´äkkiä sitten syvenikin, ja taigan jalat pettivät alta, poni räpiköi hetken kauhuissaan vettä. Sitten se tajusikin uimisen olevan ihan kivaa, ja lähti polskuttelemaan vähän matkaa ulapalle. Pitelin tiukasti kiinni Taigan harjasta, ja ohjasin tammaa kevyesti ohjista. Polskuttelin itsekin vähän jaloillani, mutta suurimmaksi osaksi vain roikuin Taigan harjassa, ja nautin viilentävästä vedestä.
Kohta ohjasin Taigan rannalle, missä Pipsa ja Pampula jo odottelivatkin meitä. Tyttö oli löytänyt puiden varjosta oivan istumapaikan kiven päältä, ja ponitkin viihtyivät siinä hetkisen ruohoa maasta napsien. Toppi ja shortsini olivat aivan läpimärät, samoin kun Pipsankin vaatteet. Puristimme niistä suurimmat vedet pois, ja lämmittelimme hetken auringossa. – Mä voisin jäädä tähän paikkaan ikuisesti, mutta jos mä haluan vielä huomennakin päästä tallille, mun täytyy keretä kahdeksaksi kotiin. Pipsa totesi kohta harmistuneena. Niinpä nousimme ylös kiveltä, ja kapusimme poniemme selkiin. Pipsa lähti ensimmäisenä kulkemaan metsäpolkua takaisinpäin kohti Seppelettä. Taigan selässä istuessani, vilkaisin vielä viimeisen kerran Liekkijärvelle. Aurinko alkoi jo laskea, ja vesi kimalteli sen säteistä. Ulapalla ei käynyt tuuli ja vesi oli peilityyntä. Hymyillen käänsin katseeni taas eteenpäin, ja kannustin Taigan ravissa Pipsan ja Pampulan perään.
-wear&Taiga<3-
|
|
|
Post by wear on Jun 6, 2008 18:41:17 GMT 2
06.06.08 perjantai – Ponin etu menee aina oman edelle, vai meneekö?
- Tule Wear punavalkoinen okseri uudestaan! Anne huutaa kentän keskeltä vaativaisena. Kuumissani ja hikisenä ohjaan Taigan kohti punavalkoista estettä. Poni laukkaa harja hulmuten ja innostuneena eteenpäin, ja minä myötäilen tamman liikkeitä. Ennen estettä rohkaisen ratsuani hellästi kantapäillä, ja tartun toisella kädellä vähän Taigan harjaan kiinni. Kun tamma nousee hyppyyn, menen keveästi mukaan. Liideltyämme esteen ylitse, ja laskeuduttuamme tasapainossa esteen toiselle puolelle, alan hidastaa Taigaa. Tamma siirtyy pärskähdellen käyntiin. – Nyt se meni paremmin. Edellisellä kerralla sulla oli tasapaino liikaa oikealla, ja Taiga ajautui aivan esteen oikeaan reunaan, huomasit sen varmaan? Anne varmistaa. Nyökkään, ja taputan Taigaa kaulalle. – Olrait. Sitten vielä tulet uudestaan tän radan, nostetaan sitten muutamaa estettä vielä vähän.. Siirrän Taigan taas kevyeeseen laukkaan. Ponin jalat kiitävät pitkin kenttää, ja pian tavoittavat jo ensimmäisen esteen. Ylitämme sen mallikkaasti, ja jatkoimme seuraavalle.
Tunnin jälkeen olen uupunut, samoin kun ratsunikin. Mieleni tekisi vain päästä oleskeluhuoneen sohvalle loikoilemaan ja hörppimään kylmää mehua, mutta niin helpolla en sentään pääse. Taiga tuuppaa minua vaativaisena olkapäähän, ja nuoleskelee huuliaan. Hymyillen talutan hikisen tamman talliin, riisun siltä varusteet, ja vien pesupaikalle. Käännettyäni hanan päälle tunkee Taiga ensimmäisenä turpansa suoraan suihkun alle, ja litkii siitä itselleen juotavaa. Taigan saatua juotua tarpeekseen, suihkutan Taigan selän, jalat, mahanalusen ja ryntäät puhtaiksi. Sitten kuivaan Taigan hyvin, ja talutan ponin sen omaan karsinaan.
Senkään jälkeen en pääse helpottamaan omaa oloani. Taigan karsinan edessä odottaa nimittäin likaiset ja hikiset varusteet, jotka pitäisi vielä pestä. Hetken olen aikeissa vain käätyä ympäri ja marssia tieheni, puhdistakoon joku muu nuo ällöttävät varusteet. Kuitenkin, vilkaistessani Taigaa, ja nähdessäni sen katselevan minua karsinansa oven ylitse, muutan mieleni. Syvään huokaisten tartun toimeen, ja puhdistan jokaisen suitsien ja satulan osan oikein huolellisesti.
Varusteiden puhdistuksen jälkeen minun täytyy vielä käydä varmistamassa, että Taigalla on tarpeeksi puhdasta juotavaa, ja että tamma on varmasti saanut päiväruokansa ajallaan. Sen tehtyäni raahaudun riimein rappuset ylös oleskeluhuoneeseen. – Moi wear! Ne oltiin katsomassa äsken sun treeniä, ja näytti menevän tosi hyvin! oleskeluhuoneen sohvalla löhöilevä Oona kehaisi. – Kiitti, vastasin tytön kohteliaisuuteen vähän punastellen. Hetken levättyäni kylmää mansikkamehua ja keksejä mussuttaen, nostan ahterini sohvalta, ja raahauduin rappuset alas talliin. Kävelen käytävää pitkin kohti Taigan karsinaa, ja sen kohdalle päästyäni, tulee innostunut poni minua vastaan. Taiga kurkkii karsinansa oven ylitse, ja hörisee minulle ystävällisesti. – Hei taas sullekkin, me ei ollakaan nähty useampaan minuuttiin, naurahdan, ja avaan Taigan oven salvan. Poni astelee uteliaana lähemmäs, ja tuuppaa minua hellästi vatsaan.
Harjattuani ja rapsuteltuani Taigaa jo todella kauan, älyän vilkaista kelloani. – Oho, sori tamma mutta mun on nyt pakko mennä. Lupasin lähteä kaverin kanssa leffaan, ja jos mä haluan keretä sinne, mä en voi myöhästyä bussista, selitän, ja pakkaan harjat nopeasti takaisin harjakoriin. Hiukan loukkaantuneena Taiga tuijottaa minua, ja kääntää päänsä pois yrittäessäni halata sitä. – Mä luulen että suhun tepsii enää lahjominen, virkon, ja kaivan taskustani muutaman sokeripalan. Heti Taigan ilme muuttuu iloiseksi, ja poni syöksyy ruokakupilleen, jonne herkut olen tiputtanut. Hymyillen peruutan ulos Taigan karsinasta, ja suljen oven huolellisesti perässäni.
-wear&Taiga<3-
|
|
|
Post by wear on Jun 8, 2008 18:32:11 GMT 2
8.6.08 sunnuntai - ponin, ja varusteiden puunausta
Tänään Taiga saisi hyvin ansaitun lepopäivänsä, jotta tamma jaksaisi ylihuomenna kunnolla kisoissa. Tänään siis minulla olisi ohjelmassa Taigan harjaamista, ja kamojen puhdistusta. Ratsastamaan en saisi mennä. Enkä kyllä jaksaisikaan. Iltapäivällä ilma oli polttavan kuuma. Hikoillen ja väsyneenä kärräsin viimeisen kärryllisen likaista turvatta lantalaan, jonka jälkeen valuin oleskeluhuoneen sohvalle istuskelemaan.
Hetken nautittuani lepohetkestä, palasin alas talliin. Taigan karsina oli nyt puhdas, joten siirryin varusteiden putsauksen pariin. Kaivettuani itselleni sienen, satulasaippuan, pyyhkeen, ja ämpärillisen vettä, linnoittauduin varustehuoneen nurkkaan suitset ja satula mukanani. Irrotin suitsista jokaisen remmin, keitin kuolaimet saadakseni lian irtoamaan kunnolla, puunasin satulan puhtaaksi, harjasin suojat, pyyhin rintaremmin, ja pesin satulahuovankin. Sen jälkeen kokosin kaikki tavarat huolellisesti omille paikoilleen, ja kipaisin tallipihan poikki ponitarhalle.
Vasta muutaman kerran vihellettyäni, juoksi ponilauma portille päin. Taiga laukkasi aivan joukon etunenässä, laukaten hirmuista vauhtia kohti porttia. Poni hidasti vauhtinsa raviksi vasta muutamien metrien päässä minusta, ja olin varma ponin törmäävän minuun. Taiga kuitenkin pysähtyi juuri ennen minuun törmäämistä, tuuppasi minua hellästi turvallaan, ja hörisi. Hymyillen pörrötin ponin otsatukkaa, ja väistin sitten Taigan takaa rynnistävien hevosten tieltä.
Kohta talutin Taigaa jo talliin, jossa sidoin tamman saman tien käytävälle. Haettuani sitten harjat, aloin putsata ponin hiekkaista karvaa. Nautiskellen Taigan haukotteli, ja ummisti silmänsä. – On se aika reilua kun sä saat vaan vetää sikeitä, ja mä joudun sua tässä vaan puunaamaan, tuhahdin Taigalle, ja jatkoin ponin harjan selvittämistä. Nyt poni pitäisi hoitaa oikein puhtaaksi ja kiiltäväksi, kun huomenna aamulla meillä ei olisi siihen aikaa. Huominen tulisi olemaan hyvin rankka, ja pitkä päivä meille molemmille. Taiga saisi nyt tämän päivän ottaa rennosti ja nukkua vaikka koko päivän jos huvittaa, mutta huomenna se ei käy päinsä. Hoidettuani Taigan rapsuttelin ponia vielä hetkisen, ennen kuin talutin tamman sen omaan karsinaan, ja kiikutin harjat omille paikoilleen. Sen tehtyäni hiukkasin vielä Taigalle heipat, ja lähdin sitten talsimaan kotia päin.
-wear&Taiga<3-
|
|
|
Post by wear on Jun 9, 2008 19:35:56 GMT 2
9.6.08 maanantai – kisat
En ollut nukkunut viime yönä kovinkaan hyvin, ja nyt se kostautui. Väsyneenä ja haukotellen poljin kohti Seppelettä. Silmiäni hieroen yritin pitää itseni jotenkuten hereillä. Tänään minulla oli normaalia enemmän tavaraa mukanani. Eväät, ratsastushousut, raippa, kypärä, turvaliivi, uutuuttaan kiiltävät chapsit, hanskat, tuulitakki, ja aurinkorasvakin oli mukana. Olin pakannut kaiken varalta vaihtovaatteetkin mukaan, vaikka ilman niitäkin laukkuni tursusi melkein yli äyräidensä!
lopulta saavuin Seppeleen pihaan. Anne oli jo edellisenä iltana ajanut suuren hevoskuljetusauton tallin eteen, josta ponit olisi helpompi lastata sinne. Haukotellen nappasin kassini pyörän tarakalta olalleni, ja laahustin talliin. Kisoihin lähtevät hepat oli tuotu jo sisälle, jossa ne saivat nautiskella aamuruokansa vielä ennen lähtöä. Kävelin Taigan karsinalle, ja tervehdin ponia. Tamma nosti päänsä heinäkasasta, ja asteli reippaasti ovelle. Se kurkotti höristen päänsä oven ylitse, ja tuuppasi tavalliseen tapaansa minua olkaan hellästi turvallaan. Taputin nopsasti ponin otsaan, ja jatkoin sitten matkaani toimistoon.
- Huomenta wear! huikkasi toimiston sohvalla aamukahviaan hörppivä Elli. – Sähän olet täällä oikein sopivaan aikaan. Kohta ruvetaan lastaamaan heppoja kyytiin, mutta ennen sitä pitää autoon kiikuttaa tarvittavat tavarat, selosti juuri huoneeseen astunut Anne. – Okei. Tota, ketä heppoja sinne lähtee Taigan lisäksi? Tiedustelin varovasti. Laukku alkoi ikävästi painaa olkapäätäni, joten laskin sen lattialle. – Mä hyppään Bladella metrikympin luokan, Anne taas ratsastaa Ristolla saman luokan kun sinä, eli sen 80 sentin luokan, ja Senttikin lähtee mukaan hyppäämään ihan sen pienimmän, 60 sentin luokan harjoitus mielessä. Ja sitten Oona lähtee Reimarin kanssa mukaan. Se kai aikoo hypätä sillä kanssa 110. Eli meillä on auto ihan täynnä, Elli selitti. – Ros lupautui tulemaan mukaan apulaiseksi, mutta mä en ole nähnyt sitä vielä tänään. Missähän se oikein kuppaa? Anne jatkoi, ja yritti tähyillä taas ikkunasta ulos. – No mutta nyt meidän pitää kyllä ruveta pakkaamaan, ensimmäinen luokka alkaa jo yhdeksältä, Elli hoputti, nousi sohvalta, ja kiiruhti tiehensä. Saatuamme viimein pakattua kaikki tavarat, oli aika ruveta lastaamaan heppoja. – Laitetaan Risto ensimmäisenä, sen jälkeen voi tulla Sentti ja Reimari. Niitten perään tulee Taiga, ja viimeiseksi Blade, Elli neuvoi, ja avasi jo kuljetusauton lastaus-sillan. Juuri silloin juoksi Ros paikalle aivan hikisenä ja väsyneenä. – Mä vähän nukuin pommiin, tyttö sai vain soperrettua.
Saatuamme Bladekin lopulta pakattua autoon, pääsimme lopulta lähtemään. Tällä kertaa Anne oli tarjoutunut kuskiksi, ja me muut olimme tunkeutuneet auton etupenkkien takana olevaan pieneen tilaan istumaan. Elli tosin oli päässyt etupenkille, heti Annen viereen istumaan. – Tää on nyt jotenkin vähän epäreilua, Oona protestoi. – Me ei mahduta edes sormiamme liikuttamaan, ja te siellä edessä mahdutte heittämään vaikka kuperkeikkaa, Roskin valitti. Anne ja Elli vai nauroivat meidän valittelumme, ja käänsivät radion lujemmalle. Huokaisten asetuin mahdollisimman mukavaan asentoon, suljin silmäni hetkeksi, ja nukahdin.
Kisapaikalle päästyämme Ros ravisteli minut hereille. – Wear, ei nyt ole enää aikaa koisia! Oonakin heitti nauraen. Unenpöpperöisenä kampesin itseni istualleen, ja kiipesin muiden perässä ulos ahtaasta autosta. – Taisit wear ottaa ihan kunnon tirsat, Elli virkkoi hymyillen. Vähän nolona aloin auttamaan muita purkamaan hevoset pois autosta. - Pitäkää te hetki huolta hepoista, mä käyn tuolla kansliassa, Anne huikkasi, ja hävisi kohta autolta kohti ratsastuskentän laitaa. Talli, jossa kisat pidettiin oli todella iso ja hieno. Pienen metsikön takaa näkyi pilkahduksia järvestä, ja peltoja riitti silmän kantamattomiin. Valkoiset aidat reunustivat hevosten vehreitä laitumia, ja tummanpunaisen tallirakennuksen ovi oli auki. Siisti, ja avara tallipiha kylpi auringonvalossa, saaden kaiken näyttämään vieläkin upeammalta. Havahduin hereille unelmistani vasta Taigan ryhtyessä tanssahtelemaan vierelläni. Tamma seisoi pää korkealla, haistellen ilmaa jännittyneenä. Se hirnui vähän väliä hermostuneena tovereilleen, ja kuopi maata. Yritin omalla äänelläni rauhoitella ponia, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Ellikin vilkuili Taigaa vähän huolissaan. – Se on tosi jännittynyt. Ei ole ennen varmaan ollutkaan ulkopuolisissa kisoissa. Kokeile jos sä saat sen syömään vähän ruohoa tai juomaan jotain, Elli neuvoi, ja kääntyi sitten taas Bladen puoleen. Se seisoi rauhallisena aloillaan, katsellen vain vähän uteliaana kisapaikan häslinkiä.
Taiga rauhoittui vähän päästessään nyhtämään vähän ruohoa tien viereltä. Kuitenkin se seisoi yhä jännittyneenä, ja loikkasi sivulle jokaisesta äänestä. Kuuluttajan ääntä se ei sietänyt laisinkaan, vaan aina kun seuraava ratsukko kutsuttiin kentälle tai sieltä pois, tamma loikkasi peloissaan sivulle, ja tai yritti karata tiehensä. Annen saavuttua kansliasta, tämä tuli vielä käymään minun luonani ennen kuin ryhtyi laittamaan Senttiä kuntoon seuraavaa luokkaa varten. – Nyt sun tärkein tehtävä on saada Taiga rauhallisemmaksi. Puhu sille paljon, ja vasta sitten kun se alkaa tottua tähän kaikkeen häsläämiseen, niin rupeat varustamaan sitä. Ja yritä aloittaa verkkaaminen heti kun 60 sentin luokka on puolessa välissä. Sen jälkeen alkaa teidän luokka, ja sä ratsastat kymmenentenä. Anne neuvoi, hymyili rohkaisevasti, ja hävisi sitten paikalta. Huokaisten jatkoin Taigalle puhelemista, vaikka tamma ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa. Vasta puolentunnin päästä Taiga oli niin rauhallinen, että saatoin ryhtyä varustamaan sitä. Se alkoi jopa kuunnella puhettani, eikä säpsynyt enää jokaista kisapaikalla kuuluvaa ääntä. Ros tuli auttamaan minua tamman varustamisessa, ja nopeasti se olikin kunnossa. Enää minun piti vaihtaa omat vaatteeni, ja sitten olisin valmis.
Kun 60 sentin luokka alkoi lähestyä loppuaan, olin jo kerennyt hiukan verytellä Taigan kanssa. Tamma oli yhä jännittynyt, mutta ravasi ja laukkasi ihan suhteellisen rauhallisesti. Annekin oli jo kavunnut Riston kyytiin, ja ravaili sillä veryttelykentän toisella puolella. Nyt vasta aloin todella jännittämään. Vatsassani lenteli perhosia, ja tunsin kämmenieni alkavan hikoilla. Taigakin tuntui saman tien jännittyvän vieläkin enemmän. Hyppäsin veryttelyn aikana muutaman pienen kentälle jätetyn esteen, ja kertasin vielä radan. Taiga tepasteli yhä vähän jännittyneenä eteenpäin, ja säpsähteli kaiuttimen ääntä. – Rauhassa vaan tyttö, kyllä tää tästä. Tehdään vaan parhaamme, ja katsotaan sitten mitä siitä tulee, supatin Taigalle. Samassa meidät kuulutettiinkin radalle. Syvään huokaisten ohjasin Taigan sisälle esteradalle.
Tervehdittyäni tuomaria sain luvan aloittaa. Taiga pälyili epäröiden ympärilleen, mutta kuunteli sentään laukka-apuni, ja siirtyi kuuliaisesti harjoistuslaukkaan. Tein yhden suuren ympyrän Taigan kanssa, ennen kuin ratsastin aloituslinjan yli, ja kohti ensimmäistä estettä. Taiga ylitti ensimmäisen esteen vähän haparoiden. Kuulin puomin vähän kolahtavan takanamme, mutten kääntynyt katsomaan, vaan jatkoin matkaa. Seuraava este oli sinivalkoisista puomeista kyhätty pieni okseri, jonka Taiga ylitti helposti. Kolmas ja neljäskin este sujui ongelmitta. Vasta radan viidellä esteellä, sarjan a-osalla Taiga alkoi temppuilla. Se yritti ensin väistää estettä oikealle, mutta en päästänyt sitä esteen ohi, ja tamma yritti sinkoutua vielä vasemmalta ohi, muttei enää ehtinyt. Este oli jo aivan edessä, ja poni hyppäsi sen hassusti tasajalkaa ponnistaen. En päässyt kunnolla mukaan hyppyyn, ja jalustinkin irtosi jalasta. Siitä välittämättä yritin ohjata Taigan sarjan b-osalle. Tamma oli kuitenkin tuohtunut minulle äskeisestä hypystä, ja yritti tässäkin päästä toiselta puolen ohi. Napautin kuitenkin terävästi ponia kaulalle, jolloin se luimisti korvansa, ja nousi hyppyyn. Laskeuduimme hetken päästä esteen toiselle puolelle vähän horjuvasti, mutta matka jatkui silti. Hoputin Taigaa kohti seuraavaa estettä, pikkuista ristikkoa, jonka tamma suoritti helposti. Vielä ylitimme radan viimeisen esteen, sinisen aallon suurella loikalla, ja laukkasin sitten yli maali-linjan. Taiga oli kaulastaan aivan hikinen, ja puhalsi hiukan. Taputin tammaa tyytyväisenä kaulalle, ja ohjasin sen ulos kentältä. – Hyvä wear, se meni tosi hienosti! Paikalle kiirehtinyt Ros onnitteli, ja taputti Taigaa kaulalle hymyillen. – Kiitos, vastasin Rossin kehuihin vähän punastuen.
Radan jälkeen jäähdyttelin Taigan, ja kävelin sen kanssa hevosautolle. Ellillä, Annella ja Oonalla oli vielä oma rata ratsastamatta, ja Ros istui kentän laidalla muiden suorituksia ihaillen. Istuin alas hevosauton taakse varjoon, ja annoin Taigan juoda. Poni hörppikin nopeasti yhden ämpärin kokonaan tyhjäksi. – Sulla taisi olla vähän jano, virkoin hymyillen. Riisuin tammalta satulan ja suojat pois, pesin sienellä hiet ponin kaulalta ja selästä, ja annoin sen nyhtää vähän ruohoa suuhunsa tien varrelta. Nyt poni oli jo ihan rauhallinen, eikä se enää jännittänyt mitään. – Mun pieni rakas Taigaseni, supatin ponille, ja halasin sitä hellästi.
Kun viimein illan suussa palaamme tallille, ei riemulla näy loppua. Anne vei Ristolla kolmannen ruusukkeen 80 sentin luokassa, Oona tuli Rensulla viidenneksi ja Elli kolmanneksi Bladella 110cm luokassa, ja minä ja Taiga kalastimme neljännen palkinnon omassa luokassamme! Purimme hevoset pois kuljetusautosta iloisesti rupatellen, ja häviämme sitten kukin tahoillemme. Minä kiikutan Taigan sen omaan karsinaan, jossa harjaan tamman oikein puhtaaksi. Rapsuttelen ja namittelen ponia todella pitkään, ennen kuin maltan lähteä talsimaan kotia kohti.
-wear&Taiga<3-
|
|
|
Post by wear on Jun 11, 2008 9:43:09 GMT 2
11.06.08 keskiviikko – viimeinen maastolenkki
Haikeana talsin jo tutuksi tullutta hiekkatietä kohti Seppelettä. Tuntui haikealta kävellä viimeistä kertaa tallille, kun seuraavan kerran näkisin rakkaan ponini ja kaikki tallikaverit vasta melkein kuukauden kuluttua. Muutama kyynel vierähti huomaamattani poskelleni katsellessani ympärilleni. Seppeleen tallipiha näkyi jo puiden takaa. Se huokui lämpöä ja iloa, ja tuntui niin tutulta ja turvalliselta. Ripeytin askeliani, ja pian jo olin tallipihassa.
Kiirehdin suoraan ponitarhalle, loikkasin yhdellä nopealla hypyllä aidan ylitse, ja lähdin juoksemaan kohti laitumen takaosaa, jossa tiesin ponien yleisimmin oleskelevan. Päästyäni puiden taakse, huomasin ponilauman laiduntamassa vähän matkan päässä minusta. Taiga oli ponijoukon keskellä, ja mutusti tyytyväisenä ruohoa. Hymynkare huulillani kiirehdin poneja kohti. Kiipesin pienen, kaatuneen puunrungon ylitse, ja juoksin viimeiset metrin lauman luo. Ponit hiukan säikähtivät yht´äkkistä saapumistani, ja muutama loikkasi pelästyksestä hiukan sivulle. Taigakin hiukan säpsähti, mutta rauhoittui pian. Se nosti päänsä uteliaana ylös ruohosta, ja jäi odottamaan. – Minä se tässä tyttönen, sanoin hiljaa, ja samassa Taiga tunnisti minut. Poni ravasi höristen luokseni, ja laski päänsä luottavaisena syliini. Ilon kyyneleet valuivat poskilleni painautuessani Taigan lämmintä päätä vasten. Poni seisoi hiljaa aloillaan halatessani sitä hellästi.
Hetken rapsuteltuani Taigaa ja muita poneja, lähdin kulkemaan portille päin. Taiga kulki ensin puolet matkasta rauhallisena aivan perässäni, mutta hidasti tahtia portin lähestyessä. Se vilkaisi taakseen, ja hirnahti tovereilleen. Poni olisi sekä halunnut jäädä mutustelemaan ruohoa lajitovereidensa kanssa, ja seurata minua, mutta ei oikein osannut päättää. Hymyilin vähän, ja vihelsin hiljaa. Taiga käänteli hetken korviaan hämmentyneenä, ja lähti sitten kävelemään minua kohti. Kun poni oli tarpeeksi lähellä, kaivoin sille namin taskustani. Poni ahmaisi sen tyytyväisenä suuhunsa.
Talliin päästyämme sidoin Taigan löysästi käytävälle. Poni osasi hienosti seisoa aloillaan hakiessani harjapakkia, eikä temppuillut laisinkaan aloittaessani hoitamisen. Tamma nuokkui silmät puoliummessa, toista takajalkaansa lepuuttaen. Välillä se vain kääntyi kurkkaamaan, että vielä olin siinä. Hymyillen jatkoin ponin harjaamista. Saatuani Taigan hoidettua, aloin varustaa tammaa. Varovasti liu´utin satulan paikoilleen, ja sujautin suitset ponin päähän. Sen jälkeen kiinnitin vielä remmit, ja kiristin vähän satulavyötä. – Noniin, lähdetäänpä sitten, kehotin ponia, ja otin sen ohjista hellän otteen. Syvään haukotellen Taiga lähti seuraamaan minua ulos tallin ovesta. Pihalla kapusin taigan selkään, ja ohjasin tamman kentän ohi kulkevaa pientä polkua seuraten metsään.
Mikä olisikaan parempi tapa viettää viimeiset hetken yhdessä, kun lähteä rauhalliselle maastolenkille? Taiga ainakin näytti nauttivan auringonpaisteesta ja kesäisen lämpimästä ilmasta. Poni tallusti rauhallisena pitkin polunviertä, nappaillen välillä puista ja pensaista lehtiä suuhunsa. Seuraavalla suoralla siirsin Taigan maiskauttamalla raviin. Poni lähti vähän laiskasti liikkeelle, ja keinahteli eteenpäin metsässä. Kevensin ponin nopean ravin tahtiin, vain nautiskellen vienosta tuulesta kasvoillani, ja lämpimästä auringosta käsivarsillani. Ravasin Taigalla aika pitkän matkan tällä kertaa. Kesantopellon laitaan päästyämme siirsin ponin harjoistuslaukkaan, ja nousin itse kevyeen istuntaan. Vasta silloin Taiga alkoi innostua, ja poni heitti muutaman ilopukin. Nauraen tarrauduin ponin harjaan kiinni, etten olisi itse sinkoutunut tamman kaulan ylitse suoraan maahan. Taiga kiihdytti yhä vauhtiaan, ja päätään viskoen Taiga laukkasi eteenpäin. Ohjasin ponin pellon laitaa pitkin, ja laukattuamme yhden kerran koko pellon ympäri, hidastin Taigan raviin. Poni ei puuskuttanut laisinkaan, ja näytti siltä, kun se olisi jaksanut samanlaisen laukkapätkän uudestaankin. Taputin Taigaa nopeasti kaulalle, ja kehuin tammaa paljon. Annoin sitten sille pitkät ohjat, ja lähdimme kävelemään metsätietä pitkin kohti tallia.
Tallipihaan päästyämme laskeuduin alas, ja talutin Taigan ponitarhalle. Avasin laitumen portin, ja kävelytin Taigan sisäpuolelle. Riisuin siellä Taigalta satulan, ja heitin sen aidalle. Irrotin sitten suitsien remmit, ja pujotin ne pois tamman päästä. Heti kun Taiga oli päässyt irti, poni ponkaisi matkaan, ja laukkasi pukitellen muiden ponien luokse. Nopeasti Taiga hävisi näkyvistä. Katselin vielä hetken ponin perään, ja käännyin sitten lähteäkseni. Nappasin satulan toiselle käsivarrelleni, ja toiselle nostin suitset. Juuri avatessani laitumen porttia, kuulin takaani kavioiden kuminaa pehmeää ruohoa vasten. Kääntyessäni näin Taigan laukkaavan minua kohti. Poni hirnui iloisesti, ja pukitellen lähestyi minua. Pian se alkoi hidastaa tahtiaan, ja päästyään tarpeeksi lähelle, poni tuuppasi minua hellästi olkapäähän. Hymyillen suikkasin Taigalle suukon ponin valkoiseen tähteen. – Mun tulee ikävä sua, kuiskasin, ja Taiga hörähti vastaukseksi.
-wear&Taiga<33-
|
|
|
Post by wear on Jun 21, 2008 9:34:47 GMT 2
21.06.08 pitkästä aikaa
Hallakko ponitamma laidunsin rauhallisena. Se huiski kärpäsiä laiskasti hännällään, ja lepuutti tyynesti toista takajalkaansa. Tamma nosti välillä päänsä ylös ruohosta, ja tarkasteli tuttua ympäristöä. Pian se kuitenkin taas laski päänsä alas kosteaan ruohoon. Ponin vierellä ruohoa mutusti hiirakko Gotlannin russ tamma, joka valppaana sekin tutkaili ympäristöä. Kimeän vihellyksen kantauduttua ponitammojen korviin, ne heti nostivat molemmat jännittyneinä päänsä heinikosta. Ne kuuntelivat korvat höröllä ääntä, joka nyt kutsui niitä portille. Ensimmäisenä lähti Taiga varovasti ravaamaan kohti porttia. Se ei oikein enää osannut yhdistää vihellystä mihinkään, mutta lopulta uteliaisuus oli voittanut. Tamma nopeutti askeliaan, ja pian se saapui portille. Myös Pella alkoi lampsia kohti porttia. Vasta nuuhkaistuaan tulijan kättä, Taiga muisti. Poni hörisi ilahtuneena, ja hieroi päätään portin luona seisovan tytön olkapäähän.
- Terve vaan sullekkin. Mä vähän pelästyin ettet sä enää edes muista mua pullukka! Sanoin nauraen, ja yritin pysyä pystyssä tamman puskiessa hellyydenkipeänä olkapäätäni. Tamma hörisi aivan koko ajan, ja silmät ummessa se yritti tunkea syliini. – Ottaisinhan mä sut sykkyyn jos sä vaan mahtuisit mussukka, naurahdin, ja työnsin tammaa vähän kauemmas. Taiga haisteli minut vielä kokonaan läpi varmistaakseen etten ollut piilottanut sille taskuihini nameja. – Sori, tällä kertaa en tuonut sulle mitään hyvää syötävää, pahoittelin. Taiga tuhahti vähän pettyneenä, mutta unohti pian murjottamisen, ja ryhtyi pureskelemaan takkini vetoketjua.
Vähän aikaa siinä Taigaa rapsuteltuani talutin ponin sisälle. Sen karva oli nyt paksu ja aika likainen, mutta sille oli selvästi tehnyt hyvää pieni loma. Poni oli pulskistunut aika paljonkin, ja sen harja ja häntä olivat tuuheutuneet entisestään. Tamma muistutti lähinnä muinaiselta ajalta karannutta mammuttia, mutta siltikin se oli minusta maailman suloisin ilmestys. Hymyillen kiedoin käteni ponin kaulalle, ja rutistin sitä lämpimästi. Haettuani Taigan harjat varustehuoneesta, aloin niillä sukia tammaa puhtaaksi. Taiga sai taas seistä käytävällä, mutta tällä kertaa en sitä sitonut mihinkään kiinni, vaan poni seisoi oma-aloitteisesti paikoillaan koko hoidon ajan. Ikäväksi se kuitenkin käänteli päätään uteliaana joka puolelle, ja yritti koko ajan haistella ja tuuppia minua. Huokaisten jatkoin ponin puhtaaksi sukimista.
Kun olin muuten saanut ponin puhtaaksi, loppusilaukseksi nypin tamman harjasta ja hännästä reilusti pois. Sen jälkeen vielä siistin vähän ponin vuohikarvoja, ja niskasiilinkin tasoitin. – Nyt sä olet oikein puhtoinen, puhelin Taigalle, ja tutkailin kätteni työtä. Nyt tamman karva kiilsi, ja se alkoi hämärästi muistuttaakin ponia. Hymyillen pörrötin Taigan otsatukkaa, ja suikkasin suukon tamman turvalle. Samassa asteli Anne käytävää pitkin kohti. Tämä näytti ensin vähän yllättyneeltä, mutta pian naisen kasvot sulivat iloiseen hymyyn. – Kappas, Wearhan se täällä! Eikös sun pitänytkin olla lomalla? Anne kyseli kummastuneena. – Mä en malttanut enää pysyä poissa tallilta. Mä kylläkin lähden heti huomenna taas mökille, joten en pääse taas vähään aikaan käymään… pahoittelin, ja käännyin keräämään harjoja takaisin harjapakkiin. – Selvä. Eipä tuo mitään haittaa. Kiva kun pääsit vähän Taigaa harjailemaan, se olikin päässyt aika likaiseksi. Ja muutenkin ollaan me Jaakon ja Ellin kanssa koitettu pitää Taigasta mahdollissimman hyvää huoltakin, vaikka kyllä se paremmin sulta luonnistuu. Anne vitsaili. – No hyvä. Ehkä mä sitten maltan lähteä mökkeilemään, sanoin hymyillen.
Annen lähdettyä keräsin tavarat kasaan, ja talutin Taigan takaisin pihalle. Poni innostui tajutessaan meidän kävelevän takaisin laitumelle päin, ja se tanssahteli vierelläni innostuneena. Taigan häntä huiski puolelta toiselle, ja tamma viskoi päätään. Päästin sen heti portilla vapaaksi, ja katsoin kuinka se laukkasi suoraan toisella puolella laidunta seisoskelevan Pellan luokse. Tammat tervehtivät toisiaan hirnahduksella. Hymyillen heitin riimunarun aidalle, ja suljin portin perässäni.
-wear&Taiga-
|
|
|
Post by wear on Jul 5, 2008 14:28:09 GMT 2
05.07.08 lauantai - Yhteinen hetkiPyyhälsin hurjaa vauhtia kohti Seppelettä. Kuinka kauan siitä taas olikaan, kun viimeksi näin Taigan? Päivä, viikko, kuukausi? Se aika tuntui kuitenkin ikuisuudelta, ja nyt en enää pystynyt ajattelemaankaan mitään muuta, kuin tuota pientä ja lämmintä turpaa, joka oli odottanut minun tuloani jo vaikka kuinka kauan. Seppeleen tallipiha oli aivan samanlainen kuin se oli ollutkin viimeisen vuoden, jonka aikana olin vähintäänkin kahdesti viikossa tallille kiirehtinyt. Nyt tuttu näkymä vain näytti paljon tyhjemmältä, kun muita hoitajia ei näkynyt, ja kentällä ei pidetty tunteja. Hevoset olivat nimittäin nyt hyvin ansaitulla lomallaan. Raotin varovasti päätallin raskasta ovea. Kurkkasin ensin sisälle, ja marssin vasta sitten peremmälle. Hämärässä tallissa ei kuulunut ääntäkään. Kävelin käytävän päähän, ja pujahdin oviaukosta toimiston puolelle. Tarkistin seinäll'ä roikkuvan ilmpoitustaulun. Vain muutama lappunen roikkui siinä koristamassa muuten tyhjää talua. Luin ensin paperin, jossa kerrottiin Seppeleessä järjestettävistä näyttelyistä. Siirryin sitten lukemaan pientä korttia, jonka kantta koristi valkoinen, hopesiipinen hevonen. Avasin kortin haparoiden, ja luin pienen runon kortista nopeasti. Lopussa oli Ellin koukeroisella käsialalla kirjoitettu tekstinpätkä: Kiitos yhteisistä hetkistämme, lupaan, etten koskaan unohda sinua, Cele. Luin kortin vielä muutamaan kertaan, ennenkuin tajusin mitä siinä yritettiin sanoa. Henkeäni haukkoen juoksin ulos toimistosta. Kiirehdin tallikäytävää pitkin Celen vanhalle karsinalle, ja kurkistin sisälle. Kuivikkeetkin oli poistettu, ja nyt näkyi vain paljas betonilattia. Muutama polttavan suolainen kyynel valui poskilleni. Kuivasin ne nopeasti kämmenelläni, ja vilkaisin vielä kerran Celen vanhaan karsinaan. Sen jälkeen käännyin, ja astelin taakseni katsomatta ulos tallista. Aurinko kultasi tallipihan, ja tuuli leikitteli heinillä. Astelin hitaasti, itsekseni mietiskellen kohti ponitarhaa. Laitumen portille päästyäni loikkasin siitä yli, ja jäin portin lähelle huutelemaan poneja. - Taigaaa!! huusin, ja jäin odottamaan vastausta. - Taigaa! Yritin uudestaan, mutta vieläkään ei kuulunut mitään. Tähyilin laitumen toiselle reunalle, ja koitin erottaa ponien pörröisiä päitä puiden lomasta, mutta jouduin pettymään. Kukaan ei vastannut. Huokaisten käännyin lähteäkseni. Kai Taiga ja muut ponit olivat sittenkin jollain muulla laitumella... Juuri, kun olin aikeissa tarttua portin hakaseen, ja avata sen, kuulin takaani lähestyvää kavioiden kuminaa. Käännyin hölmistyneenä ympäri, ja sain syliini oikean kasan uteliaiden ponien turpia. Luovin tieni ponien seasta vähän edemmäs, jonne huomasin Taigan jääneen. Tamma seurasi liikkeitäni uteliaana. Sen korvat olivat terhakkaasti hörössä, ja ponin paksu otsatukka oli valahtanut sen silmille. Tamma ei tunnistanut minua. Se seurasi liikkeitäni vähän varuillaan, ja kun yritin lähestyä sitä, se otti muutaman haparoivan askeleen taaksepäin. - Tyttö, minä se tässä, ei hätää, sanoin tuskin kuuluvalla äänellä. Taiga käänteli korviaan ympäri hämillään, ja näytti ankarasti pohtivan. Se varmankin muisti ääneni, muttei vielä osannut yhdistää sitä mihinkään. Vasta päästyäni kosketusetäisyydelle, ja taigan nuuskaistua kättäni varovasti, se muisti. Tamma hörähti hiljaa, ja tunki turpansa syvälle kainalooni. Se hieroi nautiskellen silmäkulmaansa olkapäähäni, ja tuhisi samalla tyytyväisenä. Rapsuttelin onnellisena Taigan kaulaa, ja painauduin hellästi vasten ponin lämmintä kaulaa. Talutin Taigan laitumelta suoraan harjauspuomille. Sen karva oli päässyt aika pahaan kuntoon, ja tamma oli yltä päältä hiekassa ja mudassa. Sen harjassa oli isoja takkuja ja mutapaakkuja, ja ponin häntä oli kasvanut ainakin kymmenen senttiä pituutta, ja hipoi nyt jo maata. Huokaisin syvään, ja ryhdyin samantien hommiin. Kaivoin harjapakista ihan ensimmäiseksi sakset, joilla leikkasin ensin Taigan hännästä reilun pätkän pois. Sen jälkeen napsin tamman harjasta mutapaakut irti, ja siistin otsatukan. Kaivoin sitten harjapakista kumisuan, jolla irrotin hiekan ja mudan Taigan karvoista. Lopuksi harjasin irtolian pois, ja siistin vielä Taigan jalat ja pään. Koko hoitourakkaan oli tuhrautunut niin kauan aikaa, etten enää kerennyt kuin hetken rapsuttelemaan ponia, ja sitten minun oli jo aika lähteä tallustelemaan kotia päin. - Anteeksi tyttönen, mutta nyt mä en voi jäädä pidemmäksi aikaa enää, pahopittelin Taigalle, ja pujotin sille riimun päähän. Poni seurasi minua kiltisti ulos, ja käveli koko matkan laitumen portille nätisti vierelläni. - Mä tulen taas ensi viikolla, kun en pääse aikaisemmin. Mutta sitten mä lupaan viedä sut metsälenkille, selitin Taigalle, joka kuuntelikorvat höröllä puheitani. Taputin vielä ponia kaulalle, avasin sitten laitumen portin, ja päästin Taigan vapaaksi. Poni ravasi hitaasti muutaman askeleen portilta pois päin, ja kääntyi sitten katsomaan minua. - Rakastan sua, tyttönen, kuiskasin hiljaa, ja hymyilin hiukan. Taiga hirnahti vastaukseksi, kääntyi sitten, laukkasi laitumen toiseen päähän, ja hävisi nopeasti puiden taakse. wear&Taigaeli siis lomani jatkuu vielä seuraavan viikon
|
|
|
Post by wear on Jul 12, 2008 15:52:58 GMT 2
12.07.08 lauantai - Pulahtamaan porukalla Oli tukahduttavan kuuma. Aurinko porotti paahatavana taivaalta ja ilma oli hiostava. – Ukkosta varmaan tulossa, Fiia totesi vilkaistessaan taivaalle. Istuimme tallipihalla, Taigan ja Pellan mutustellessa ruohoa nurmikolta suihinsa. Ponit huiskivat laiskasti hännillään kärpäsiä pois, ja välillä ne vilkaisivat meitä suut täynnä ruohoa. – Taas on tosi pitkä aika siitä kun viimeksi mä kerkesin käydä täällä, huokaisin, ja katselin kentällä Riston selässä huhkivaa Annea. – No eipä täällä mitään erikoista ole tapahtunutkaan, eli et ole paljosta jäänyt paitsi, Fiia sanoi, ja katsoi minuun hymyillen. Tytön ruskettuneet kasvot loistivat, ja tämän tummat hiukset oli kietaistu tiukalle poninhännälle. Hymyilin Fiialle takaisin. – Tänään voisi lähteä uittamaan poneja, vai onko sulla jotain muuta mielessä? Ehdotin. Fiia nyökkäsi myöntyvästi saman tien. – Kysytään Dreameria ja Pipsaa mukaan, kun ne näytti olevan tossa tallissa ponien karsinoita putsaamassa, Fiia touhotti, nousi ylös ruohikosta, ja lähti Pella perässään kohti tallia. Minäkin suoristauduin maasta, siistin ratsastushousujeni takamuksen ruohoista, ja kehotin Taigaa seuraamaan minua talliin. Poni vilkaisi minua ensin vähän ärtyneenä. Se olisi halunnut jäädä siihen syömään tuoretta ruohoa, ja vasta nykäistyäni kerran riimunarusta, lähti poni seuraamaan minua kohti tallia. Vilkuilin Taigaa ponin keretessä vierelleni. Se oli todellakin päässyt lihomaan, ja hyvä kun vielä mahtui sisälle tallin ovesta. – Kyllä me sut vielä hyvään kuntoon saadaan, virkoin Taigalle hymyillen.
Harjasin Taigan käytävällä puhtaaksi. Myös muut olivat käyneet ratsujensa kimppuun harjat aseinaan, ja jopa Dreamer sai aikaiseksi, ja letitti Bladen otsatukan kainiille letille. Taiga oli minun ilokseni tällä kertaa oikein puhdas, mutta hellyydenkipeä. Poni tuntui olleen ilman rapsutuksia ja silityksiä ainakin vuoden, ja nyt se puski ja kiehnäsi vieressäni koko ajan. Pian Fiia ilmestyi Taigan karsinan oven eteen. – Me muut ollaan nyt valmiita kohta lähtöön, mites teillä? – Mäkin olen pian valmis, vastaan. – Taiga oli tällä kertaa aika puhdas, jatkoin, ja silittelin hiirakon ponin otsaa hellästi. – Joo. Taigaa olikin kai käynyt joku pikkutyttö tällä viikolla vähän hoitamassa, kun sua ei ollut näkynyt vähään aikaan, Fiia sanoi varovasti. Tyttö seurasi ilmettäni hiukan huolissaan. – Mutta ei se siis mitään muuta tehnyt kun vähän harjaili Taigaa ja kävi sillä maastossa kävelemässä, Fiia selitti. Tunsin kateuden piston sisälläni, ja mieleni teki paiskata karsinan ovi Fiian naamaan. Miten se tyttö kehtasi harjata minun pientä Taigaani!? Miten se saattoi olla niin ajattelematon ja ilkeä? Nieleskelen kuitenkin pahat sanat syvälle takaisin, ja puren huulta etten vain vahingossa lipsauttaisi jotain, jota katuisin myöhemmin. – Aijaa, noh, toivottavasti se edes hoiti Taigan kunnolla.. tyydyn kuitenkin vain vastaamaan, ja Fiia nyökkää helpottuneena.
Kun ponit oli suitsittu, pääsimme viimein lähtemään. Kiipesimme ratsujemme selkiin kukin mitä erikoisemmalla tyylillä, ja sitten matka liekkijärvelle saattoi alkaa. Innokkaina hevoset talsivat perätysten hiekkatietä syvemmälle metsään, meidän ratsastajien keikkuessa rupatellen niiden selissä. Muut olivat selvästi riehakkaalla ja iloisella tuulella, mutta minun kesäfiilikseni oli todellakin pohjalukemissa. Yritin kuitenkin reipastua, ja muut saivatkin minun jopa iloisemmalle tuulelle kertoessaan hauskoja kesäkokemuksiaan, ja ulkomaan matkoilla sattuneita kommelluksia. Hetken käveltyämme siirryimme reippaaseen raviin. Ponit pärskivät ravin tahdin hiukan tasaannuttua, ja Bladekin alkaa rentoutua. Dreamer päästää vähitellen ohjaa pidemmäksi, ja pian Blade ravaakin täydin rentona Pellan takana. Pampulakin ottaa rennosti, ja lönkyttää monen kymmenen metrin päässä muiden takana Pipsan keikkuessa ponin pyöreällä selällä. Minäkin aloin jo rauhoittua, ja rentoutua Taigan kyydissä. Nojasin vähän taakseppäin, ja annoin samalla ohjien valua aivan pitkiksi. Taiga pärskähteli tyytyväisenä, ja pidensi hiukan ravi askeltaan sujuvammaksi. Vaihdoimme ravin laukalle kesantopellon reunassa. Ponit singahtivat kaikki kovaan vauhtiin heti laukka-avut saatuaan, osa jopa ennen niitä. Taiga ainakin lähti täyttä kiitoa muiden perään, ennen kuin kerkesin tehdä mitään. Annoin kuitenkin ponin tällä kertaa mennä, ja nousin itsekkin vähän enemmän eteenpäin. Takerruin Taigan paksuna lainehtivaan harjaan molemmin käsin, ja annoin ohjien heilua löysinä vasten Taigan kaulaa. Hidastimme heppamme raviin vasta aivan hiekkatien reunassa. Blade hidasti vastentahtoisesti raviin, ja siitä vasta muutaman sadan metrin päässä käyntiin. Me muut seurasimme laukasta innostuneen Bladen menoa hymyillen. Dreamer oli aivan hikinen viimein saatuaan hevosensa aloilleen. – Nyt kyllä tekee uiminen hyvää! Tämä virkkoi, ja me muut nyökyttelimme päitämme.
Lopulta saavuimme puolen tunnin metsässä samoilun jälkeen liekkijärven rantaan. Vesi lainehti kevyessä tuulessa, ja aurinko loisti kirkkaan veden pinnasta kauniisti. Ohjasimme kaikki heti heppamme suoraan rantaveteen, jossa annoimme niiden aluksi polskutella. Blade ei millään olisi halunnut astella syvemmälle veteen meidän muiden jo loiskutellessamme pidemmälle. Pampula seisoi jo vedessä vatsaansa myöten, ja sai Pipsan suistettua alas kierähtämällä veteen piehtaroimaan. Kirkuen tyttö loikki matalampaan veteen, ja hipsi rannalla, märkä, mutta tyytyväinen shetlanninponi perässään. Me muut vain nauroimme Pipsan järkyttyneelle ilmeelle. Taigasta ja Pellasta vesi tuntui ihanan viilentävältä, ja tamma kaverukset polskuttivat yhdessä syvemmälle. Kun maa niiden jalkojen alta lopulta petti, ne molemmat uivat sulavasti pienen lenkin, ja palasivat sitten rantaan. Roikuin koko uimisen ajan Taigan harjassa tiukasti siitä kiinni puristaen, ja vasta rannalla hellitin otteeni. Poni ravistelivat vedet yltään, ja saimme Fiian kanssa ihan kunnolla pidellä kiinni ettemme olisi valahataneet alas ratsujemme selistä. Nyt Dreamer oli ainoa joka ei ollut saanut heppaansa uimaan. – Tää ei suostu menemään veteen! Tyttö valitti. Tämä seisoi Bladen kanssa aivan rantavedess, ja tamma näytti harovan jo siinä vastaan. – Annas kun mä vähän vauhditan sitä, Pipsa sanoi, ja hoputti Pampulan liikkeelle. Aivan Bladen takana tyttö päästi kovan, kukkoa muistuttavan kiekaisun, ja Blade loikkasi isossa kaaressa syvälle veteen yllättynyt Dreamer mukanaan. Nämä pulikoivat lyhyen ajan vedessä, nousivat sitten takaisin rantaan. Me muut kikatimme aivan kippurassa vieläkin. – Se ainakin osaa vetää tyylillä, Fiia kikatti, ja Dreamerkin räjähti nauruun.
Paluumatka talille taittui melkein kokonaan hitaassa käynnissä. Hepat alkoivat olla aika väsyneitä, ja iltakin alkoi jo hämärtyä. Kiersimme pienen metslenkin ravissa, jonka jälkeen jäähdyttelimme hevosia loppumatkan tallille käynnissä. Tallipihassa laskeuduimme alas, ja talutimme ratsumme talliin. Siellä harjasimme vielä yhdessä heppamme, ja hoidimme ne yö kuntoon. Aivan viimeiseksi veimme vielä ne kaikki laitumelle, jossa ne jo viettivät yöt. – Nähdään huomenna muru, supatin Taigan korvaan ennen kuin päästin sen laitumen portilla vapaaksi.
wear&Taiga
|
|
|
Post by wear on Jul 13, 2008 17:45:02 GMT 2
13.07.08 sunnuntai - vapaapäivä ja ravipojat - Taasko sinä olet sinne tallille menossa? Äiti intti kädet puuskassa, ovenkarmiin nojaillen. – Eikös teillä pitäisi olla sieltä jotain kesälomaa tai muuta? Tämä jatkoi. Ja tuijotti minua vaativaisena. Huokaisten käännyin ympäri, ja lähdin tallilaukku olallani ulko-ovea kohti. – Mä tulen illalla kotiin! Huikkasin, ja paiskasin oven kiinni ennen kuin äiti ehätti vastustamaan.
Tallilla oli jo paljon porukkaa saapuessani paikalle. Pieni ryhmä hoitajia seisoskeli pihan keskellä, jutellen hiljaisella äänellä keskenään. – Moi. Mitäs te täällä supattelette? Virkoin astellessani paikalle. – Ei me mitään erikoista, talikkoon nojaileva Jaakko vastasi heti. Poika suoristautui täyteen pituuteensa, ja venytteli makeasti. Pojan ruskeat hiukset olivat valuneet silmille, ja tämän ruskettunut iho näytti entistä paremmalta auringon paisteessa. Huomasin myös Rossin silmien viipyvän hiukan liian kauan Jaakossa, ja rykäisin kuuluvasti. Ros säpsähti, ja muuttui heti hehkuvan punaiseksi. Chaokin oli huomannut tämän, ja nauroi kippurassa yhä punertuvalle Rossille. Jaakkokin virnisti hämilleen menneelle tytölle.
- Joko sä Jaakko olet saanut karsinat puhdistettua? Tiedustelin mieheltä, ja tämä nyökkäsi tyytyväisenä. – Mä olen saanut jo kaikki hommat tehtyä, ja ajattelin ihan ratsastamaankin ehkäpä men.. Jaakko ei saanut lausettaan loppuun, kun me kaikki käännyimme kummastuneina tuijottelemaan tielle. Joku, tai jokin, kuului lähestyvän tallia kovaa vauhtia. Hämmästyneinä vilkuilimme toisiamme, ja hetken pasta saimmekin selville metelin aiheuttajan. Musta puoliveritamma laukkasi kärryt perässään kolisten suoraan Seppeleen pihaan. Suuri hevonen tärisi säikähdyksestä, ja se hirnui vauhkona tallia kohti. Hevonen säpsähti uudestaan kovaa rymähdystä kärryistä, kun toinen pyörä kiilautui kiveen, ja kaatoi kärryt sivuttain. Hevonen puski hikisenä voimiensa takaa eteenpäin, mutta sivuilleen kallistuneet harjoituskärryt eivät antaneet periksi. Viimein hevonen seisahtui puuskuttaen, ja minä sain hämmästyksestä paikoilleen jähmettyneen jalkani liikkeellee. Kävelin hitaasti, rauhallisella äänellä puhellen hevosen luokse, ja tartuin sen turpahihnasta kiinni. Hevonen ei vastustellut kun siirsin sitä vähän sivulle, että muut saivat nostettua rattaat takaisin pystyyn. – Kenenköhän hevonen tää on? Ei tää kovin kaukaa ole voinut tulla, ja ei tässä kyllä montaa ravitalliakaan lähellä ole, Chao mietiskeli.
Kauaa ei meidän vastausta tarvinnutkaan odotella, kun pihaan kaarsi punainen henkilöauto. Auto pysähtyi vähän matkan päähän, ja autosta kömpi kaksi nuorta miestä. – Ei perkule, täältä se veitikka löytyi. Ensimmäisenä autosta noussut, vaalea hiuksinen mies tokaisi, ja käveli reippain askelin luoksemme. – Tämä neiti pääsi karkaamaan tallipihasta, kun joku pölvästi ei ollutkaan sitonut sitä kunnolla kiinni.. Mies pihisi, ja vilkaisi samalla taakseen merkitsevästi. Tämän takana kulkeva, nuorempi ja tummahiuksisempi poika tuijotti vähän nolona maata. – Eipä tuo nyt mitään haitannut, onneksi ei käynyt pahemmin, Jaakko totesi. – Hevonen ainakin on ihan kunnossa, Chaokin sanoi suoristauduttuaan hevosen jalkojen luota. – Mites teillä nyt muuten on raveissa mennyt, Artsi? Jaakko kysyi vaalealta mieheltä. Tämä mumisi jotain epäselvää, ja veihdettuaan vielä loputkin kuulumiset, hyppäsi tummempihiuksinen poika hevosen rattaille, ja lähti ajamaan sitä takaisinpäin. Vaaleampi, Artsiksi kutsuttu nousi autoon, ja heipat huudettuaan kurvasi pois pihalta. Chao katseli kaihoisasti auton perään, ja huokaisi oikein syvään saaden meidät muut räjähtämään iloiseen nauruun.
Talliin päästyäni kiiruhdin Taigan karsinalle. Ponitamma hörähti ilahtuneena astellessani sisälle karsinaan. Se tuuppasi ensin minua hellästi turvallaan, ja tunki sitten naamansa syliini. Rapsuttelin ponia jonkin aikaa, ja siirryin sitten harjaamaan sitä käytävälle. Taiga seisoi tapansa mukaan rauhallisena paikoillaan minun hääriessä tamman ympärillä harja ja piikkisuan kanssa. – Säpäs olet nyt takkuinen tyttöseni, puhelin Taigalle. – Ja oikein söpökin olet, jatkoin. – Oi kun kiva välillä kuulla positiivista kommenttia hameväeltä, paikalle ilmestynyt Jaakko vitsaili. Näytin kieltäni miehelle, ja jatkoin sitten hymyillen puuhiani. Kun Taiga oli puhdas, pujotin sille riimun päähän, ja talutin tamman narussa pihalle. Olin juuri aikeissa kääntyä tienmutkasta pois tallipihalta, kun kuulin jonkun huutavan nimeäni. Käännyin ympäri, ja hymyilin luokseni juoksevalle Chaolle. Tytöllä oli Riina mukanaan, ja hevonen ravasi rauhallisena tytön vierellä. – Oletko sä syöttelemään menossa? Chao kyseli. – Joo, ajattelin vähän tohon pellolle mennä käymään. Vastasin, ja hymyilin Chaolle. – Häiritseekö jos me liitytään Riinan kanssa seuraan? Chao kysyi. – Ei haittaa yhtään, liittykää vaan seuraan, sanoin, ja hymyilin Chaolle. Taigakin näytti tykkäävän Riinan seurasta, ja tammat tulivat hyvin toimeen. Hevosten syötyä pellon reunassa muutaman kymmenen minuuttia palasimme tallille, ja hävisimme kumpikin omiin suuntiimme. Taigan päästin heti tallipihalle tultuamme laitumelle, ja narun heitin aidalle roikkumaan. Seurasin sitten hetkisen Taigan ja Pellan kirmailua, kunnes lähdin hiipparoimaan kotia kohti.
wear&Taiga
|
|
|
Post by wear on Jul 14, 2008 17:19:39 GMT 2
14.07.08 maanantai - It feels like summer time
- Ponit on irti! Kuului kova kirkaisu tallipihalta. Rymistelimme joukolla muiden hoitajien kanssa rappuset oleskeluhuoneesta alas, ja juoksimme aurinkoiselle pihamaalle. Hetkeen en nähnyt mitään. Kirkas aurinko häikäisi silmäni, ja sain räpytellä niitä tosissani, ennen kuin näin eteeni.
Kun silmäni viimein toimivat, lähdin hölkkäämään pihan keskellä seisoskelevan Annen luokse. – Ketkä pääsi vapaiksi? Kysyin. – Ainakin Pikku, Pella, Taiga, Siiri ja Pampula. Ne olivat kaikki ponitarhassa, ja nyt niitä ei näy missään. Mä vaan näin just kun ne laukkasi kaikki metsäpolkua tohon suuntaan.. Anne sanoi, ja osoitti epämääräisesti metsään. Huokaisin syvään, ja lähdin kävelemään Annen osoittamaan suuntaan muutama muu hoitaja kannoillani. – Toivottavasti niille ei ole käynyt mitään.. vierelleni pelmahtanut Fiia huokaili. – Ne on varmasti kaikki ihan kunnossa. Eihän tässä lähellä edes ole mitään isoja teitä tai muuta. Että ole ihan huoleti, lohdutin Fiiaa hieman hymyillen.
Saimmekin tarpoa ihan kunnon tovin pitkin metsää poneja huudellen, kun ensimmäinen merkki niiden menosuunnasta selvisi. Märkään mutaan oli jäänyt viiden ponin kavionjäljet. Ne olivat näyttäneet menneen aika kovaa kyytiä. Vähän matkan päässä jäljet loppuivat, kun tie muuttui hiekkaisemmaksi. Jatkoimme kuitenkin matkaamme suoraan, ja pian näimmekin ponit. Ne laidunsivat rauhallisina pienellä metsäaukealla, ja valpastuivat kuullessaan meidän tulevan. Pampula nosti ensimmäisenä päänsä ylös ruohosta, ja lähti ravaamaan vastakkaiseen suuntaan, syvemmälle metsään. Siiri seurasi ystäväänsä, mutta muut jäivät vielä odottamaan. Taiga ja Pella seisoivat avian kyljet kiinni toisissaan, ja kuuntelivat meitä tarkkaavaisina. Tammojen korvat kääntyilivät uteliaina, ja ne haistelivat tuulen mukanaan tuomia tuoksuja päät ylhäällä. – Taiga. Tules tänne muru.. maanittelin ponia hiljaisella äänellä. Taiga hörisi minulle hiukan, ja astui muutaman askeleen eteenpäin. Sitten se taas seisahtui, ja kääntyi katsomaan Pellaa. Pella oli jo puolimatkassa kohti vastakkaista metsikköä, ja hätääntyneenä Taiga hirnui sille. – Ei hätää tyttö. Ole sinä edes järkevä, ja tule tänne! Jatkoin maanittelua. Kun lopulta kaivoin taskustani sokeripalan, Taiga käänsi korvansa terhakkaasti hörölle, ja käveli luokseni. Ojensin sokerin tammalle, ja tarrasin sen harjasta kiinni. Alistuneena Taiga lähti seuraamaan minua kohti tallia. Loput hoitajat lähtivät vielä saalistamaan muita karkulaisia.
Talliin asti päästyämme talutin Taigan suoraan ponin omaan karsinaan, ja jäin sinne hetkeksi tamman seuraksi. Rapsuttelin sitä korvien taka, ja hieroin varovasti tamman kaulaa. Pian Taiga vaipuikin rauhalliseen uneen, ja ponin silmät valuivat kiinni. Hymyillen painoin oman pääni hellästi vasten Taigan päätä, ja halasin ponia hellästi. Rapsuteltuani ja hoidettuani Taigan puhtaaksi, herätin sen unesta, ja puin sille suitset ja satulan. Poni hiukan pullisteli satulavyölle, mutta käyttäytyi muuten hyvin. Talutin Taigan sitten kentälle, jossa kiipesin ponin selkään. Yhä unisena Taiga käveli ympäri uraa muutaman kierroksen, ennen kuin aloin keräillä ohjia käteeni, ja ratsastaa Taigaa kootummaksi. Olin tällä kertaa ottanut pitkän kouluraipan mukaani, kun arvasin Taigan olevan varmastikkin aika tahmea tänään. Eihän ponia oltu kunnolla ratsastettu moniin viikkoihin.
Vasta ravissa Taiga alkoi heräillä. Napsautin muutaman kerran raipalla pohkeen taakse saaden siten Taigan takajalatkin liikkumaan. Tänään Taiga oli todella raskas pohkeelle ratsastaessa, ja en katunut hetkeäkään pitkän raipan mukaan ottamista. Sain tehdä Taigan kanssa kunnon spurtteja ravissa, ennen kuin tamma alkoi kunnolla työskennellä. Vasta laukattuani muutaman kierroksen kumpaankin suuntaan alkoi Taiga antaa periksi edestä. Se nyökäytto päänsä alas, ja alkoi hakeutua itsekkin kuolaimelle. Liikuttelin vähän sisäpuolen käden sormia, saaden kuolaimen näin liikkeelle, ja Taigan taipumaan alas. Sen jälkeen aloin vasta harjoitella sille päivälle keksimääni harjoitusta. Ensin jokaisessa kulmassa voltit, niiltä avotaivutusta seuraavaan kulmaan, jossa uusi voltti, ja vastavuoroisesti sulkutaivutusta seuraavaan kulmaan.
Kun olin vääntäyt tätä harjoitusta avian kyllästymiseen asti, ja kun Taiga viimein toimi kunnolla, hidastin sen käyntiin ja annoin levähtää. Poni puuskutti hiukan, ja oli avian hikinen kaulalta. Taputin hymyillen Taigan kaulaa, ja vasta sitten huomasin hahmon, joka nojaili kentän aitaan. – Kauan sä oikein olet seissyt siinä? Huikkasin. – Tarpeeksi kauan. Jaakko vastasi hymyillen. – Hyvinhän tuo Taiga tätä nykyään liikkuu, mies kehui, ja minä huomasin karahtavani punaiseksi. – Kiitos, sopersin, ja ohjasin Taigan kentän portista ulos. Lähdimme kävelemään pientä metsäpolkua pitkin syvemmälle aurinkoiseen metsään. Taiga pärkähjteli yhä rankan treenin jäljiltä, ja ponin karva tuntui kostealta kämmeneni alla. Kävelimme polkua eteenpäin jonkin matkaa. Kauniit, isot haavat polun varrella havisuttivat lehtiään leppoisassa kesätuulessa, ja suuret kuuset loivat helpottavan varjon paahtavalta auringolta. Taiga keinui rauhallisesti eteenpäin, ja mina saatoin vain nauttia. Olo oli ihanan rauhallinen ja rento. Olisin voinut jäädä siihen paikkaan ainiaaksi.
wear&Taiga
|
|
|
Post by wear on Jul 15, 2008 16:41:48 GMT 2
15.07.08 tiistai - pelottava maastoretkiTaiga käveli rauhallisena pitkin maastopolkua. Se huiski hännällään laiskasti sivuille, ja kääntyi välillä katsomaan, vieläkö keikuin sen selässä. – Vielä mä olen täällä tyttönen, jatketaan vaan matkaa, kehotin ponia, ja painoin kevyesti pohkeilla, jolloin Taiga lisäsi samantien käynnin tempoa hiukan. Ponilla oli päässän vain riimu, johon olin solminut pitkän riimunarun ohjiksi. Ennen maastoon lähtöämme olin vielä harjannut Taigan oikein puhtaaksi jo siitäkin syystä, etten halunnut housujeni likaantuvan. Seuraavassa polunmutkassa siirryimme raviin. Taigan ravi oli vähän töksähtelevää, ja silloin tällöin ponin kavio kopsahti kevyesti kantoon ja juurakkoon. Pidin kevyesti toisella kädellä kiinni tamman paksusta harjasta, ja toisella puristin riimunarua. Taiga pärski hiukan, ja vaihtoi huomaamattani laukalle. En viitsinyt hidastaa ponia, kun polun pohja oli tässä kohden ihan hyvä, ja tamma voisi päästellä nyt pahimmat höyryt pois. Kyyristyin vasten Taigan kaulaa, ja väistelin ohi vilahtavien puiden raapivia oksia. Taiga pidensi vielä vähän laukka-askeltaan, ja vauhti kiihtyi hieman. Viimein poni hidasti itse saapuessamme isommalle hiekkatielle. Hyppäsimme ravissa pienen ojan ylitse, ja jatkoimme ravissa kohti Seppelettä. Kun saavuimme Seppeleeseen kääntyvään risteykseen, pysähtyi Taiga kuuntelemaan viereisestä pusikosta kuuluvaa rytinää. Ponin jokainen lihas jännittyi, ja tunsin sen valmistautuvan pakomatkaan. Taigan korvat sojottivat jäykkinä kohti metsää josta ryminän aiheuttaja lähestyi. Taiga ei kuitenkaan jäänyt odottelemaan rymistelijän ilmestymistä näkyviin, vaan syöksyi niiltä sijoiltaan epämääräiseen pusikkoon tien toiselle puolelle. Päässäni takoi vain yksi ajatus. Poni oli saatava pysäytettyä nopeasti, tai jommalle kummalle kävisi tässä vielä pahasti. Kiskoin ohja-kyhäilmästäni kaikin voimin, mutta Taiga ei tuntenut mitään. Poni laukkasi niin lujaa kun jaloista ikinä lähti. Oksat raapivat naamaani, käsiäni ja selkääni. Minuun sattui. Joka puolelle sattui. En enää edes tuntenut käsiäni, niin lujaa kiskoin naruista. Viimein valuin Taigan kyljelle, yrittäen yhä roikkua ponin harjassa. Kun poni sitten väisti vastaan tulevaa puuta, minä jatkoin matkaani suoraan eteenpäin, ja tömähdin vasten mäntyä kovalla voimalla. Tulin tajuihini jonkin ajan päästä. Käsiäni, päätäni, jalkojani, ja vatsaani särki. Nousin haparoiden pystyyn, ja mäntyyn nojaten suoristauduin. En nähnyt mitään muuta kuin puita, puita ja edelleenkin vain puita. Minulla ei ollut hajuakaan mistä olimme Taigan kanssa tulleet, ja minne minun olisi pitänyt jatkaa. Silmäilin huolestuneena ympärilleni, ja yritin kuunnella. Ei mitään. En kuullut tai nähnyt mitään. Istuin männyn juureen päätäni pidellen, ja manasin sen pusikossa rymistelleen eläimen helvettiin. Viimein, hyvin pitkän ajan kuluttua, kuulin viimein ääniä. Kuin hiljaista huhuilua. – Wear! Huuda jos sä kuulet meidät! Kuului jostain hyvin kaukaa. – T-Täällä! Vinkaisin. Hetken oli avian hiljaista, sitten joku taas alkoi puhua lähempänä. – Mä olen varma että kuulin täältä jotain! Joku huikkasi, ja pian askeleet alkoivat lähestyä. – Mä olen täällä, sanoin, ja pian Anne ilmestyi jostain viereeni. – Oletsä kunnossa? Tämä kysyi. Anne sai vastaukseksi vain pienen, surkean nyyhkäisyn. Anne kietoi kätensä hartioilleni, ja silitti päätäni hiljaa. – Wear on ihan kunnossa, tama sitten huikkasi taakseen, ja auttoi minut uudestaan pystyyn. Huojuen ja päätäni voivotellen lähdin Annen ja Chao käsipuolessa kävelemään kohti Seppelettä. Tallissa minut kiikutettiin heti oleskeluhuoneeseen, jossa Pipsa kietoi ympärilleni viltin, ja ojensi vesimukin käteeni. Kaikki olivat kokoontuneet sinne, ja katselivat huolestuneina minuun. – Mä olen ihan kunnossa, piipersin, ja samassa päätäni alkoi sattua avian järkyttävän paljon. Vajosin sohvalle voihkaisten, ja puristin kässiläni päätä. Tuntui kun armeija harjoittelisi juhla marssia pääni sisällä. Carkki syöksyi ensimmäisenä luokseni, ja nappasi hartioistani kiinni ennen kuin valahdin lattialle. – Se pitää viedä lääkäriin, toi näyttää ihan aivotärähdykseltä, kuulin Rossin neuvovan jostain kaukaa. -------------------------------------- Seuraavaksi heräsin sairaalasta. Valkoisen huoneen seinät hyppivät silmissäni, ja minua oksetti. Ensimmäiseksi näin äidin hymyilevän naaman vähän matkan päässä. – Hei, sanoin hiljaa. – No hei kulta. Mikäslainen olo sinulla nyt on? Äiti kysyi, ja tuli sängyn viereen. – Ihan hyvä. Mun pitäisi nyt kyllä mennä tallille Taigaa hoitamaan, pihahdin, ja yritin nousta sängystä. Äiti kuitenkin otti tiukasti kiinni hartioistani, ja painoi takaisin sänkyyn. – Sinä et nyt lähde mihinkään vähään aikaan. Äiti sanoi äänensävyllä, johon ei ollut vastaan sanomista. Seuraavana päivänä sain tulla äidin valvonnassa puoleksi tunniksi tallille. – Minä odotan sinua tuolla toimistossa. Annekin taitaa olla siellä, ja taidan vaihtaa hänen kanssaa muutaman sanan, Äiti touhotti, ja kopisteli korkokengillään tallikäytävää pitkin sisälle toimistoon. Syvään huokaisten astelin Taigan karsinalle. Poni seisoi takanurkassa hiljaa. Se kääntyi katsomaan tulijaa, muttei astellut terehtimään vaikka kävelin sisälle boksiin. – Minä se tässä tyttö, kuiskasin hiljaa. Taiga hörähti pienesti vastaukseksi, ja käveli sitten hitaasti ovelle. Poni haisteli käsiäni, ja tuuppasi sitten turvallaan vatsaani. Hymyillen kiedoin käteni Taigan kaulan ympäri, ja painoin poskeni vasten ponin lämmintä otsaa. Puolen tunnin päästä Äiti asteli Taigan karsinan ovelle, ja kurkkasi varovasti sisälle. Hymy hiipi Äidin kasvoille tämän nähdessä Taigan makaamassa turpeella, ja minun istumassa ponin pään luona. Taigan silmät olivat ummessa, ja sen pää lepäsi hellästi sylissäni. Rapsuttelin tamman otsaa vielä hetken, kunnes äiti hoputti minut liikkeelle. Taiga jäi vielä makaamaan turpeelle. – Tulen taas huomenna rakas, supatin. Taiga vastasi hörähtäen aivan hiljaa. wear&Taiga
|
|