Hubertusratsastus 24.10.2020

[Salma]

HUBERTUSRATSASTUS

24.10.2020

Kirpeässä syyssäässä ratsastetaan Seppeleen ruskasta liekehtiviin maastoihin perinteiselle hubertusratsastukselle. Oikean ketunmetsätyksen sijaan tässä tapahtumassa eniten kunniaa kerää se, jonka tweedtakki on pompöösein ja hevonen ketterin risuesteiden ylittäjä. 

Hubertusratsastus alkaa Seppeleen pihalta, josta ratsastetaan reippaassa ravissa ja laukassa suoraan kohti Artsilan lähistöllä sijaitsevaa metsästysmajaa. Matkan varrella on useita maastoesteitä (risuja, tukkeja, pieniä vesihautoja, heinäpaaleja jne.), joiden yli uhkarohkeimmat voivat hypätä. Estekorkeus on maksimissaan 100 cm (esteet voi myös halutessaan kiertää). 

Artsilan kesälaitumien vieressä sijaitsevalla sänkipellolla kisataan hubertusratsastuksen helmi, eli varsinainen ketunmetsästys. Osallistujista arvotaan kettu, joka karauttaa kettupuuhka harteillaan muita ratsukoita karkuun. Ensimmäisenä ketun kiinni saanut pääsee vuoden 2021 hubertusratsastuksen ketuksi ja uudelle ketulle kohotetaan perinteiden mukaisesti malja satulassa. 

Ratsastuksen jälkeen hevoset on mahdollista jättää lepäämään väliaikaistarhaan metsätysmajan liepeille. Majalla järjestetään hubertusillallinen (buffet, illalliskortti 25 v€), ja Liekkijärven kultakurkku Taneli Mannapuronen soittaa akustisia kappaleita kello 23 asti. Metsästysmajan sauna ei tänä vuonna lämpeä, vaan sinne on perustettu salakapakka. Hubertusillallinen on avoinna kaikille, mutta salakapakkaan ovat tervetulleita vain täysi-ikäiset.

Metsästysmajalle on tuotu otsalamppuja ja lyhtyjä, joiden valossa ratsukot voivat illan tullen ratsastaa takaisin Seppeleeseen. 

Päiväksi on luvattu viileää tuulta ja satunnaista auringonpaistetta. 

---

Ohjelma:

klo 16 kerääntyminen tallipihalle
klo 16:30 valokuvaus, lähtö
klo 16:30-17 hubertusratsastus ja ketunmetsästys
klo 17:05 maljannosto uudelle ketulle
klo 18-23 hubertusillallinen, Taneli Mannapuronen soittaa
klo 23:15-00:00 paluumatka Seppeleeseen

---

Menu:

Maljannosto uudelle ketulle
katajanmarjakuohuvaa (alkoholiton)

Hubertusillallinen (buffet)
kurpitsaa ja katajaa
villisieniä ja puolukkaa
rosvojuustoa ja suolaheinää
muikunmätiä ja mäntyä

Liekkijärven lohta, hillaa ja voipottua
TAI
Liekkijärven hernetempehiä, hillaa ja voipottua

mustikkaa ja kinuskia
Liekki-Tuvan lakritsipullaa ja kermakahvia
suolakaramellejä

Salakapakka
Salakapakassa Fleimin legendaarinen baarimikko Hannes sekoittaa lokakuisia drinkkejä. Metsästysmajaan ja sen pihapiiriin on piilotettu kultaisia metsästyskolikkoja, joilla juomat salakapakassa maksetaan. Juomanhimoisten täytyy siis varautua pieneen etsintäretkeen majan hämärissä ennen kapakkaan livahtamista. K-18

---

Tuotokset:

Tapahtuma maksetaan yhdellä tuotoksella (kuva, teksti tms.), joka linkitetään tai julkaistaan tässä topikissa.

Hubertusillallisesta ja juhlista metsästysmajalla avataan kaikille avoin roolipeli, joka linkitetään myöhemmin tähän. 

---

Osallistuminen: 

Tapahtuma on avoinna kaikille. Ilmoita osallistuessasi seuraavat tiedot:
x hahmo, jolla osallistut 
x hevonen, jolla osallistut 
x osallistutko hubertusillalliselle

Ilmoita myös, jos olet kiinnostunut toimimaan piköörinä tai masterina (nämä tehtävät avoinna vain seppeleläisille). Jos osallistut Seppeleen ulkopuolisella hahmolla, linkitäthän sen ja/tai hevosen!

Seppeleen osallistujien joukosta arvotaan ketut (se ratsukko, joka nyt saa kirmata karkuun kettupuuhka harteillaan sekä se, joka voittaa ketunmetsästyksen tänä vuonna). Seppeleläiset voivat myös ilmoittautua pikööreiksi (2 kpl) tai masteriksi (1 kpl). Piköörit huolehtivat, että ryhmä pysyy kasassa ja ratsastus etenee turvallisesti, master taas vastaa maastoratsastuksen johtamisesta ryhmän kärjessä Salman kanssa. 

VIP 23.10. 

---

Osallistujat (23)

mukana myös illallisella
Salma (master) - Bonnie 
Lyyti (master) - Oili =)

Tuulia (pikööri) - Hestia
Martta (pikööri) - Paahtis =)

Manny (kettu) - Arktik
Annika (voittaa ketunmetsästyksen) - Peck

Emmy - Chico =)
Saaga - Abrianna =)
Lola - Hilppa  =)
Miku - Indy 
Nella - Tinja
Valtteri - Susu  =)
Aleksanteri - Punkku  =)
Odessa - Rösti
Eedi - Vappu =)
Mistel - Viki =)
Kurre - Halla  =)
Sartsu - Perle =)
Minni - Rosa
Trevor - Elli
Lydia - Iisi =)
Lin - Sinta =)
Juli - Lyyli
Cella - Windi
Milla-Riina - Indi =) (merkki lisätään henkilökuvauksen tultua)

[Anne]

Kuvaushetki



Halla ei yhtään arvostanut alkuillan hämärässä tapahtuvaa kuvaushetkeä. Tai niin luuli, saatiin hieno kuva tammasta!

[Anne]

Väliaikaistarhassa



Perle haluaisi vielä lisää kauraa. Sartsu kävi illallisenkin aikana tarkistelemassa monta kertaa hevosia, onhan hän todellinen hevosnainen!

[Anne]

Ketunmetsäsätys sänkkärillä



Punkku otti kierroksia ketunmetsästyksessä ja Vikikin oli vähän ehrmona, joten Allu ja Mistel päättivät yhteistuumin laukkuuttaa hevosia rauhallisemmassa tahdissa vierekkäin. (Kun Viki oli kuitenkin paremmin hanskassa Mistelillä kuin Punkku Aleksanterilla.) Allulla lisäksi hieno, Seben vintin kätköistä löytynyt punainen kisatakki, sen verran iso oli, ettei sopinut muillekaan.

[minniv]

Trevorin näkökulma

”You. Did. What?” tuijotin itseäni varmaan kymmenen senttiä lyhyempää brunettea, joka seisoi edessäni pidellen omaa herra ties miten pitkään taas käytössä ollutta kahvimukiaan.
”Ilmoitit meidat minne?” suomenkielinen kysymys nousi huuliltani, kahvimukin taas jatkaessa matkaansa alemmaksi, kolahtaen lopulta pöydän pintaan, ennen kuin otteeni irrottui ja käteni valahti sivulleni.
”Hubertusratsastukseen. Seppeleeseen. Loppukuusta. Mä lähden Rosalla ja sulle ilmotin Ellin. Vai olisitko sä halunnut jonkun suokin?” harmaat silmät tuijottivat minua kahvimukin reunan ylitse.
”So basically you hate me?” heitin ilmoille poimien uudelleen kahvimukini ja johdattaen sen viimein huulilleni.
”Nääh. Yritän vaan keksii keinoja jotta et oo noin rasittava” Minni tuumasi kääntyessään kannoillaan ja kadotessaan pieneen toimistoonsa.

Näin ollen olinkin purkamassa ratsuani hevosautosta Seppeleen pihalla. Talli oli minulle uusi tuttavuus, mutta ihan mukavan näköinen. Minua ja ruunikkoaan purkavaa brunettea lukuunottamatta kaikki osallistujat taisivat olla tallilta. Omalla tavallani se taisi olla onni tai sitten se voisi olla täysi kaaos, riippuen siitä miten kohtaamiset muiden kanssa tulisi menemään ja miten kaikki menisi muutenkin. Tietenkinhän samalla voisi olla mahdollista luoda uusia suhteita ja mahdollisesti löytää valmennettavia tai muita kontakteja, joilla laajentaa omaa piiriään Suomessa, sillä kuudenkin vuoden jälkeen minusta tuntui että en siltikään tuntenut oikein ketään.

Elli ei ollut uudesta paikasta moksiskaan ja päästessäni sen satulaan ei omakaan fiilikseni ollut ihan niin huono, vaikka en siltikään ollut ihan myyty pomoni idealle osallistumisesta, mutta kai sitä pitäisi välillä vain vähän tanssia naisen pillin tahdissa saadakseen toisen pidettyä tyytyväisenä.

Maastoon lähtiessä puoliverinen allani tuntui löytävän yllättäen jostain ylimääräisiä kierroksia ja Elliä saikin hieman pidätellä jotta tamma ei juoksisi eteenpäin kuin päätön kana. Toisaalta laukkaosuudella annoin tamman mennä ja se laukkasikin todella isoa ja voimakasta laukkaa eteenpäin. Ei tamma tällaista laukkaa ikinä treeneissä tai kisoissa esitellyt… Lopulta maastoilu oli ihan mukavaa ja sen aikana tulikin tutustuttua jo hieman ihmisiin ja varmaankin illallisella voisi olla mahdollista jatkaa maastossa aloitettuja keskusteluja tai ehkä käydä jopa jotain uusia. Tai sitä sitä tietää mihin tämäkin reissu vielä päättyy.

[Anne]

Kuvaushetki part 2



Emmy ja Chico väsähtäneinä ratsastuksen jälkeen.

[Aleksanteri]

24.10.2020 - Se, jossa mä pitelen talutushihnaa

Salma ja Emmy varmaan taputteli toisiaan iltaisin toimiston hämärissä olkapäälle ja kilisteli shampanjalaseja, koska ne oli saanu mukaan hubertukseen about sata ratsukkoa. Tallipiha oli ihan hiton täynnä, kaikki oli pakkautunu kisatakeissa kiristään satulavöitä ja mittaan jalustimia. Jengi oli niin tosissaan, et musta tuntu että multa oli jääny joku hiton tärkee fakta huomaamatta. Tuntu about siltä ku me oltais lähdössä sotaan. Mä en olis ihmetelly, jos Salma ja Emmy olis käskeny meidän karauttaa Ruskamäkeen ja hutkia pari aidantolppaa kumoon et saatais selville Liekkijärven herruus. 

Punkkukin oli saanu vähän eloa sen sieluun. Se toljotti ympärilleen ja päristeli sieraimia, ihan ku sen sisällä olis ollu joku saakelin vainukoira joka heräs kerran vuodessa hubertuksen kunniaksi. Hyvä kun kuolaa ei valunu sen suupielistä.

Oli hyvä että et jengiä oli niin paljon, koska sen takia hevosmuuri mun ja Cellan välillä oli koko ajan ainaki kaks metriä leveä. Mä en nykyään tietenkään enää välittäny Cellasta, mut siitä huolimatta musta tuntu oikeelta et mun ei tarvinnu nähdä sen naamaa. Me ei oltu juurikaan törmätty toisiimme tallilla (hyvä) ja mä olin etukäteen ollu huolissani, et nyt hubertuksella se haluais jutella tai jotain muuta helkatin typerää. Kun mä olin vilaukselta nähny sen, se oli kuitenki jutellu Tuulialle kypärä silmillä ja selkä tuulta vasten käännettynä eikä näyttäny huomioivan mua mitenkään. 

Se oli hyvä puoli hubertuksessa. Huono puoli oli se, et mun sisko Juli oli mukana. 

Se oli parkkeerannu Punkun toiselle puolelle Lyylin, joka seiso häntä supussa takajalkoja vasten ja näytti siltä, et painuis mieluummin kahen viikon alkeistuntiputkeen ku maastoon sadan muun hevosen kanssa. Mun kävi melkein sääliksi Lyytiä. Se sopi jotenki hyvin yhteen Punkun kanssa, kumpiki oli vähän pihalla. Musta tuntu, et jos esim. Vikiltä olis kysytty mihin me oltiin menossa, se kertois koko hubertuksen historian ja kirjoittais etukavioilla tallipihan hiekkaan aftereiden juomalistan ranskaksi. Punkku ja Lyyli tuijottais, hirnuis ja söis porkkanaa.  

Mun yllätykseksi Juli oli osannu satuloida ja suitsia Lyylin oikein. Se seiso joku hiton lainakypärä päässä Lyylin vierellä ja näytti yhtä ylpeeltä ku lapsena silloin, kun se oli saanu vetästyä multa etuhampaan irti yhen narutempun avulla. Se näytti niin vaarallisen tyytyväiseltä itseensä, et mä kiiruhdin nouseen Punkun selkään ja avasin suun vasta korkeella satulassa.

"Ootko sä nyt tyytyväinen ku sait tamman", mä kysyin kypärän lipan ja takin kauluksen välistä. 

Mä melkein näin, miten mun pilkka suhahti Julin ohi. Se hymyili mulle alentuvasti (?? millä oikeudella) ja heitti ohjat Lyylin kaulalle. Heitto meni vähän vinoon ja toinen ohja osu Lyyliä korvaan, mut Juli nykäs sen paikalleen niinku kampauksesta irti karanneen hiuksen. Tiktoktanssien kasvattamilla lihaksilla se väänsi jalkansa jalustimeen ja ponnisti kyytiin. 

"Mä oon tyytyväinen sit kun oon voittanu sen kettupuuhkan."

Juli heitti katseen tallipihan yli niinku se olis tarkastellu sen omaa ihailija-armeijaa. Se päästi tyytyväisen huokauksen. 

"Onks täällä aina näin upeen näköstä?"

Mä vilkaisin hölmistyneenä ympärilleni. Pihalla parveili ihan normaaleja seppeleläisiä, osa hienommissa takeissa mut muuten ihan saman näkösinä ku muulloinki. Vanhan maneesin kohdalla nous just satulaan pari tuntematonta tyyppiä (ne oli varmaan jotain Salman kisakavereita, niitähän se kävi keräilemässä ympäri Eurooppaa), mut ne oli selkä meihin päin. 

Äkkiä mulla välähti. Mä kohotin toista kättä, jota peitti punanen takinhiha. Emmy oli käyny hakeen kettupuuhkan heinävintiltä ja löytäny sieltä punasen kisatakin, jonka mä olin varannu käyttöön ennen ku kukaan muu oli oikeestaan ehtiny sanoa mitään. Se oli vähän ns. liian iso, mut musta se näytti hiton hyvältä. Mä olin esittäny etten kuullu, kun Valtteri oli tullu kärkkyyn oleskeluhuoneen ovelle et sais kokeilla takkia jos se olis mulle liian iso. 

Takki sopi kuitenki mulle ihan helkatin hyvin ja mä olin varma, et jos olisin laittanu siitä kuvan Instaan, äiti olis heti soittanu ja kehunu mua. 

"Siis tarkotatsä MUA?" Mä kysyin Julilta. 

Se nauro niin et nenäkoru välkky tallipihan valoissa. Jos se ois ollu yhtään lähempänä, mä oisin kumauttanu sen saappaalla alas Lyylin satulasta. 

"No et säkään nyt mikään hirviö oo", se hihitti. "Mut en mä todellakaan SUA erityisesti tarkottanu. Kaiken lisäks sä oot mun veli. Sä näytät aina vähän oudolta."

Se nyökkäs epämääräisesti ympärilleen. 

"Mä säälin sua jos sä oot jo noin turtunu", se sano ja keikautti pään kallelleen ihan niin ku se olis hauska ja söpö. Mä kaipasin ihan saakelin karvaasti sitä Julia, joka oli neljätoista eikä tajunnu et ihmisille saatto sanoa vastaan.

Juli kääns Lyylin vähän takellellen ja kannusti sen kohti päärakennusta, missä Salma oli just alkanu koota porukkaa jonoon. Mä jäin hetkeksi paikoilleni alahuulta pureskellen. Jos tää oli joku maailmankaikkeuden eka vihje siitä, et Julista oli tulossa Madde kakkonen, niin mä muuttaisin saman tien Alpeille ja vaihtaisin nimen. 

Kun Juli yritti parkkeerata Lyylin kapeita kylkiä Mannyn ja Lydian väliin, mä sain vauhtia Punkun kavioihin. 

Mä olin luullu, et lapsenvahdin hommat loppuis siinä vaiheessa, ku Juli täytti viistoista.  

[minniv]

Minnin näkökulma

Purkaessani Rosaa Ellin perässä hevosautosta Seppeleen pihassa mua jännitti ihan hirveästi se, miten reissu tulisi menemään. Olihan tilanne kotona tasaantunut jonkin verran, mutta silti en ollut tuosta omaa ruunikkoaan varustavasta miehestä ihan varma että miten salonkikelpoinen tuo olisi tällä reissulla. Kuitenkin kaunis alkutalvinen sää nosti omaa fiilistäni ja päätinkin vain katsoa mitä tuleva tuo ja toivoa että reissu menisi parhaalla mahdollisella tavalla ja että reissusta tulisi mahdollisimman onnistunut.

Siirtäessäni Rosan liikkeeseen ja siirtäessäni tammani joukon jatkoksi oma fiilikseni nousi vain entisestään ja vaikka emme olleet ennen hypänneet Rosan kanssa maastoesteitä, ohjasin silti tammani esteille ja tuin Rosaa hieman paremmin lähestymisessä ja tammani lähtikin onnekseni hyppyyn reippaasti ja tamma hyppäsikin kaikki esteet korvat hörössä ja innoissaa, jopa pukittaen parin esteen välillä ja en voinut kuin vain nauraa ruunikkoni tekosille.

Kaikki muut osallistujat minua ja Trevoria lukuunottamatta olivat Seppeleläisiä ja tutustuinkin muutamaan keskustellessamme hevosista ratsastuksen aikana. Lopulta oli aika suunnata metsästysmajalle illalliselle ja toivottavasti sen aikana tutustuisin vielä vähän paremmin niihin joiden kanssa oli tullut jo juteltua, sekä sellaisiin henkilöihin joiden kanssa en ollut kerennyt vielä vaihtamaan moikkausta kummempaa.

[Lin]

Hubertusratsastus

24.10.


Mä katselin vähän kateellisena hyväntuulisen hoidokkini Vapun jalustimia mittailevaa Eediä Seppeleen pihalla, joka muuten oli täynnä ratsukoita - mä en itse asiassa ollut nähnyt siellä niin paljon väkeä kerralla varmaan koskaan. Mä olin tullut tapojeni orjana hyvissä ajoin, ja istuin nyt pienen Sintan satulassa katselemassa muita ratsukoita. Osan tiesin, ja osa oli ihan vieraita, muutama Seppeleen ulkopuoleltakin. Osa hevosista liikuskeli levottomina, ja mun mielestä jotkut niistä vaikuttivat sillä tavalla säpäköiltä ja kiikkeriltä, että olin oikeastaan tarkemmin ajatellen tosi tyytyväinen siihen, että allani oli matala ja rauhallinen Sinta. Mä näytin varmaan joltain kymmenvuotiaalta ponikerholaiselta aivan liian isossa lainatakissani, mutta hei, ainakin sinne alle mahtui paksu villapaita. Mä tiesin, että kiittäisin itseäni tästä ratkaisusta vielä myöhemmin illan viiletessä.

Kun kaikki ratsukot oli vihdoin saatu jokseenkin loogiseen järjestykseen ja kuvat räpsitty, alkoi taival kohti metsästysmajaa. Mun vatsassa oli perhosia, kun retkue lähti liikkeelle. Tavallaan ihan hyvä, että Sinta pysyi edelleen viilipyttynä, ja jouduin vähän hoputtamaankin sitä, ettei jäätäisi isompien jalkoihin. Mä mietin, mitä ilta vielä toisi tullessaan. Olin jo etukäteen järkeillyt, että tänään mulla voisi olla mahdollisuus vihdoin tutustua vähän paremmin talliporukkaan, olinhan vieläkin aika uusi näky täällä. Mä en yleensä juuri koskaan juonut mitään teetä vahvempaa, mutta toisaalta siitä voisi tänään olla pientä apua. Lopulta mä päätin kerrankin olla miettimättä liikaa etukäteen, ja jättää myöhäisillan tapahtumat kohtalon haltuun.

Siirryttiin raviin. Sintalla oli pehmeä, töpöttävä ja ponimainen ravi, jossa oli helppo olla kyydissä. Se oli kuitenkin aika hidas, ja musta alkoi taas tuntua, että me jäädään jalkoihin. Porukkaa meni ohi, ja edellä olevan musta häntä alkoi loitontua uhkaavasti. Kannustin pientä, urheaa ratsuani, ja se tsemppasi parhaansa mukaan. Kun sitten siirryttiin laukkaan, poni vähän piristyi - johtui varmaan osittain väenpaljoudesta ja maasto-olosuhteista, mutta uskokaa tai älkää, Sinta napautti jopa pienet ilopukit mennessään. Mä nauroin kyydissä ja annoin tuulen tarttua kasvojani kehystäviin irtohiuksiin.

Saavuttiin maastoesteille, ja mä yritin koota keskittymiseni. Ylitettiin Sintan kanssa luonnollisesti vain pari pienintä, koska sattuneesta syystä me tappijalat ei ihan niistä metrisistä oltaisi päästy yli. Mua ei haitannut yhtään - eipähän tarvitsisi jännittää sitä, että olin pitkästä aikaa maastoesteillä. Sinta mittaili korvat tanassa etäisyyttä ekalle esteelle, ja hyppäsi pehmeästi yli - hädin tuskin huomasin mitään, kun este oli jo meidän takana. En voinut olla hymyilemättä auringon kanssa kilpaa. Taputin Sintaa kaulalle, kun oltiin selvitty toisestakin hypystä yhtä mallikkaasti. Kuhnailuun ei kuitenkaan ollut aikaa, sillä meidän täytyi kiriä pysyäksemme muun porukan mukana. Me kierrettiin loput esteet, ja loppumatkan aikana mä ehdin jopa vähän ihastella maisemia. Ajattelin, että pitäisi joku päivä tulla ajan kanssa maastoilemaan raikkaassa syyssäässä.

Sinta oli saanut puhtia esteistä, ja niin oli näköjään moni muukin ratsu. Meno alkoi osalla jo äityä aika vauhdikkaaksi kisailuksi, kun metsästysmaja putkahti näkyviin. Mulla ei ollut vaikeuksia saada Sintaa pysähdyksiin. Sillä alkoi olla jo hiki, ja se venytteli käyntiin päästyään kaulaansa tyytyväisenä, kun annoin sille ohjaa. Oli se kyllä uskomattoman lauhkea tapaus, ja söpökin vielä. Venyttelin itsekin jäseniäni jännitettyäni alkumatkan hartiat korvissa, ja rapsuttelin ratsuani harjanjuuresta kuunnellessani seuraavan vaiheen ohjeistusta.

[Manny]

Piiloleikki

24.10.2020

Ihmisten innostus oli käsin kosketeltavaa. Tallipiha kuhisi ratsukoita, jotka valmistautuivat hubertukseen ja iloinen puheensorina kaikui joka puolella mun ympärillä. Mäkin olin ollut innoissani vielä vähän aikaa sitten, mutta nyt mun iloani varjosti tumma, Milla-Riinan muotoinen varjo.

Mä näin, miten se seisoi kullanvärisen tammansa kanssa Seppeleen tallipihan laidalla. Mä en voinut vieläkään uskoa todeksi sitä, että se oli saanut tallipaikan ja pyörisi nyt täällä päivittäin. Ymmärsin kyllä, etteivät Salma ja Emmy tienneet meidän historiasta ja vaikka olisivat tietäneetkin, se ei ollut mikään syy olla vuokraamatta tallipaikkaa, mutta silti tää kaikki tuntui suoranaiselta vittuilulta.

Mä huokaisin ja tartuin toisella kädellä kiinni Arktikin satulasta ja ponnistin sen selkään. Ori seisoi tomerana paikallaan pää korkealla ja haisteli ilmaa. Säätäessäni jalustimia Arktik liikahteli levottomasti paikallaan ja kiristelin mun hampaitani yrittäessäni pitää tasapainoani.

“Miuta ihan jännittää”, Lyyti tokaisi Oilin selästä. Sen kasvoilla paistoi innostus ja sen suupielet olivat venyneet leveään hymyyn.

“Joo, muakin”, sanoin samalla kun suoristauduin pidättelemään Arktikia, joka otti jo kärsimättömänä askelia eteenpäin, “lähinnä että kuinka monta minuuttia menee ennen kuin tää raketti lähtee käsistä.”

Lyyti nauroi ja mä hymyilin pienesti. Katseeni harhaili taas Milla-Riinaan, joka oli kiivennyt Indin selkään. Se kääntyi katsomaan mua ja vein nopeasti katseeni poispäin siitä.

“Mä en oikeesti tiiä, pystynkö mä tähän”, sanoin hiljaisemmalla äänellä. Lyytin kasvot vakavoituivat ja se tiesi tasan tarkkaan, mitä mä meinasin.

“Kyllä sie pystyt. Elä välitä siitä, ookku sitä ei oiskkaan. Turhaan sie siihen energiaas tuhlaat”, Lyyti sanoi topakasti. Oikeassahan se oli. En vaan tiennyt, miten käytännössä sen neuvoja noudattaisin.

Jengi alkoi kokoontua ja me lähdettiin Lyytin kanssa lähemmäs muita. Luojan kiitos Milla-Riina asettui kauemmas meistä ja katselin, kun se kuunteli kasvot neutraalina Salman ohjeita ja silitteli tammansa kaulaa. Miten se pystyikin olemaan noin tyyni. Mua oksetti.

Vilkaisin ympärilleni. Lyyti oli jättäytynyt vähän taaemmas ja jutteli nyt Tuulian kanssa. Mulle tuli samantien helvetin orpo olo. Mä haeskelin katseellani jotain turvallista henkilöä, ja kuin tilauksesta Aleksanteri ratsasti lähemmäs Punkulla, joka käveli pää korkealla kuin mikäkin hirvi. Aleksanterikin näytti jokseenkin turtuneelta, kun se pälyili mua takin kauluksensa takaa.

Mä nyökkäsin sille ja se nyökkäsi takaisin. Luojan kiitos mä olin saanut siihen jonkinlaisen kontaktin, koska mä en todellakaan halunnut näyttää Milla-Riinan silmissä niin epätoivoiselta ja eksyneeltä, kuin mitä mä oikeasti olin. Musta tuntui, että hubertuksen sijasta olin osallistunut piiloleikkiin.

[Lyyti]

Täällä se nyt oli, hubertusratsastus! Tallipiha oikein kupli iloa ja odotusta. Syksyinen päivä oli kirpeä ja raikas – juuri sopiva leikkimielistä kilvoittelua varten. Puissa oli ihme kyllä vielä väkevän ruskaisia sävyjä, viime viikkojen myrskyt eivät olleet saaneet riisuttua niitä häpeällisen alastomiksi. Oli hauska nähdä talliväki niin tyyliteltyinä ja elegantteina, kun tuulitakit olivat vaihtuneet kauniisiin tweedtakkeihin ja siisteihin nutturoihin. Lyyti oli harkinnut upouuden takin ostoa (hänellä kun ei sellaista ennestään ollut), mutta selattuaan nettikauppojen hintoja oli päättänyt, ettei lastenlikan palkoilla semmoisia osteltu. Niinpä hän oli kysellyt, josko jollakulla olisi lainata asua. Emmyn takit olivat olleet kaikki liian nafteja, mutta yhdellä tutulla tuntilaisella, Maijulla, oli juuri Lyytille sopiva takki. Hänellä oli varsin hienostunut olo huolellisesti harjatun Oilin selässä. Tamman harja oli letitetty kauniisti ja sen varusteet kiiltelivät puhtaina. Kyllä heistäkin sai aikaan ihan salikelpoisen parivaljakon.

Oili aisti, että päivässä oli jotain erikoista. Se steppaili tallipihalla korvat hörössä ja ihmetteli kokoontuneen väen määrää. Ja varmaan tiesi myös, että sen ratsastajan sydän läpätti jännittyneenä. Ratsukoita oli kaksikymmentäkolme ja niinpä Seppeleessä olikin kuhinaa. Mukaan oli ilmoittautunut myös muutama Lyytille tuntematon tyyppi. Ehkä heihin ehtisi tutustua illan kemuissa. Aleksanterin siskokin oli jostain kummallisesta syystä päätynyt mukaan, ja Lyytiä nauratti, miten vaikealta ja vaivaantuneelta Aleksanteri näytti nuoren siskonsa rinnalla.

Ainoa päivän riemua varjostava seikka oli muuan punahiuksinen kaunotar, joka istui sievän vaalean tammansa selässä. Milla-Riina. Mannyn entinen tyttöystävä oli kyykäärmeen lailla luikerrellut tiensä Seppeleeseen. Lyyti yritti olla tapansa mukaan tyyni ja avoin, mutta ei voinut olla luomatta tyttöön pohdiskelevaa, hieman vierastavaa katsetta. Milla-Riina katseli ympärilleen seesteisen mutta jotenkin ovelan näköisenä (vai olikohan se vain Lyytin kuvitelmaa). Lyyti tiesi, ettei tuntenut häntä ollenkaan, ja joutuisi olemaan jollain tasolla neutraali, vaikka olikin Mannyn hyvä ystävä. Mutta miten halpamaiselta ja lipevältä tuntui, että Milla-Riinan oli täytynyt tuoda hevosensa juuri Seppeleeseen, vaikka tiesi sen varmasti avaavan haavat Mannyn sydämessä ja aiheuttavan jos jonkinlaista draamaa.
Lyyti heitti Mannylle rohkaisevan hymyn, johon tämä vastasi vähän vaisusti. Kyllä myö selevitään, hän koitti viestittää lämpimällä katseellaan, sinnuu ei yks millariina sua murrettuu.

Lyyti vilkutti leveästi hymyillen Linille, joka istui Sintan selässä. Tämä virnisti takaisin peukkua näyttäen – oli kaiketi päässyt yli harmituksesta, kun ei ollut saanut Vappua ratsukseen, tutustuttuaan herttaiseen Sintaan. Pieni harmaa poni seisoi paikallaan kuin tatti sammalikossa, kun taas useampi muu hevosista poukkoili jo levottomasti. Sintaan saattoi luottaa. Ehkä se olikin erinomainen ensiratsu Linille.

Valokuvan porukasta otti hyväntuulinen Anne, joka oli tullut tyttärensä Kristan ja Kristerin kanssa ihailemaan ratsukoita. Krista katseli ratsastajia silmät kirkkaina ja tinkasi vanhemmiltaan, pääsisikö varmasti ensi vuonna mukaan. Cowboy-hattuinen Krister mutisi vastaukseksi jotain sopivan ympäripyöreää.

***

Lyytin ja Oilin paikka jonossa oli Valtterin ja Susun takana. Siro, kaunis arabitamma oli hämmentynyt ja hermostunut kaikesta ympärillään tapahtuvasta, mutta Valtteri istui sen selässä itsevarman näköisenä. Valtteri oli miehekkään näköinen ryhdikäs takki yllään, siniset silmät kypäärn alta tuikkien.
“Siehän näytät kommeelta”, Lyyti kehaisi, sillä poika olisi varmasti saanut nuorempien tallilaisten sydämet värisemään hienostuneessa asussaan – saappaansakin hän oli kiillottanut niin, että niistä olisi melkein voinut nähdä peilikuvansa.
“Kuten aina”, Valtteri heitti takaisin ilkikurisesti ja iski silmää. Lyyti nauroi. Siinä vasta veijari.

Reissuun lähdettiin varsin vauhdikkaasti, ja useampi hevosista tuntui käyvän kierroksilla – Oili mukaanlukien. Se rauhoittui kuitenkin hieman, kun hönki liian lähelle Susun peräpäätä ja sai pariin otteeseen melkein kaviosta. Punkku heidän takanaan tuntui myös kuumenevan Aleksanterin kiroilun perusteella.
Ensimmäinen laukkapätkä oli hetkittäin kaoottinen, kun muutama hevosista oli vauhkoontua täysin. Maastoesteet olivat oiva mahdollisuus saada kiipperimmät ratsuista väsähtämään edes hieman. Hetken epäröinnin jälkeen Lyyti päätti uskaltautua hyppäämään. Oili oli innoissaan: se puhisi ja tuhisi turpa täristen, ja sinkosi vauhtiin kuin raketti heti, kun Lyytin pohkeet koskettivat sen kylkiä. Aluksi Lyytiä hirvitti, mutta kun ensimmäiset esteet oli ylitetty kunnialla, hän rentoutui ja nautti vauhdista. Rakas, peloton Oili, hän mietti ja tarttui tammansa harjaan kaikin voimin sen pomppiessa vesihautojen ja heinäpaalien yli. Sen hyppytyyli ei ollut ehkä elegantein, mutta sydäntä ja intohimoa siltä ei puuttunut.

Esteiden jälkeen Oili, varmaan muiden ratsujen lailla, tuntui rennommalta ratsastaa, ja Lyytin, kuten kaiketi kaikkien ratsastajien, vatsanpohjassa oli perhosia: pian alkaisi ketunmetsästys! Aurinkokin ilmestyi taivaalle, vinkkasi silmää pilviverhon takaa, kuin onnentoivotukseksi.

***

Ketunmetsästyksen säännöt oli selitetty moneen kertaan, mutta Salma kertasi ne vielä soman Bonniensa selästä. Ja sitten matkaan! Päivän 'kettu' lähti karkuun kaviot savuten, eikä 'metsästäjiä' tarvinnut kehottaa sitä seuraamaan. Hikinen ja väsähtänyt Oili löysi ihmeen lailla uuden vaihteen, ja Lyyti nousi jalustimille, antaen samalla tammalle lisää ohjaa. Se puuskutti ja antoi kaikkensa, mutta ei aivan pärjännyt ratsuista nopeajalkaisimmille. Lyytin posket helottivat kirkkaanpunaisina ja Oilin kaula helmeili hiestä, kun hän jarrutti tamman takaisin käyntiin. Ei auttanut kuin hurrata uudelle ketulle. Tuntui jotenkin ylelliseltä kohottaa malja satulassa ja hörppiä kuohuvaa kuin mikäkin leidi. Miten hauska, ikimuistoinen iltapäivä!

Uupuneet ratsukot saapuivat metsästysmajalle raukeina ja onnellisina.
“Olipa mukavaa!” Annika puuskahti Peckin satulasta ja sipaisi hiuskehkuran korvansa taakse.
“No niin ol”, Lyyti hymyili. “Miulla on kyllä jo näläkä.”
“Niin mullakin... ja jano”, Annika virnisti – tallilla oli jo kuiskailtu saunalle pystytetystä “sala”kapakasta.

Hyväntuuliset ratsastajat hoitivat ratsunsa metsästysmajan liepeille kyhättyihin tarhoihin (Lyyti vielä suukotti Oilin turpaa kiitokseksi ihanasta retkestä) ja lähtivät vatsat kurnien kohti illallispöytää. Olikohan Taneli Mannapuronen, tuo Liekkijärven rakastettu pelimanni, jo saapunut paikalle?

[Martta]

Olin kaivanut kaappieni syövereistä tummansinisen, vähän jo aikaa nähneen, mutta siistin kisatakkini, jossa oli valkoiset kantit. Siihen sopi hyvin tismalleen saman sävyinen huopa ja pintelit, jotka olivat nyt Paahtiksen päällä. Orin vaalea harja oli palmikolla, häntä lainehti kiharana ja karva kiilsi – osin puhtaudesta ja osin Showshinesta. Omatkin vaatteeni olivat pysyneet puhtaina, kun olin vasta viime hetkellä poistanut suojakerroksen niiden päältä. Kiristin Paahtiksen satulavyötä ennen selkään nousemista ja kuuntelin innostunutta keskustelua ympäriltäni. Aloin olla jo sen verran hyvin kartalla tallin asioista, niin ihmisistä kuin hevosistakin, että pystyin bongaamaan myös toisaalta tulleet ratsukot tai aivan uudet tallilaiset. Toinen uusista yksityisistä oli kuvankaunis puoliveritamma Indi, jonka omistaja Milla-Riina kiinnitti varmastikin melko lailla jokaisen huomion. Pitkät, punaiset hiukset ja jäänsiniset silmät omaava nuori nainen oli esittäytynyt minulle edellisiltana ja olimme hetken jutelleetkin, ensivaikutelmana hänestä sai hyvin sosiaalisen ja itsevarman kuvan.

Paahtis tuntui hyvin virkeältä, hieman se ehti kuopimaan maatakin kun paikallaan Salman ohjeita kuuntelimme, mutta liikkeelle lähtiessä se oli tavalliseen tapaansa hyvin kuulolla. Minut oli nimetty toiseksi pikööriksi, eli käytännössä toimenkuvaani kuului katsoa vähän muiden perään jotta homma pysyy turvallisena ja koko joukkio koossa. Tuulia oli Hestian kanssa toinen samanlaisessa roolissa, hän jättäytyi porukan loppupuolelle ja minä löysin paikkani melko lailla jonon keskivaiheilta. Paahtis narskutteli kuolaimiaan innokkaasti ja hakeutui tuntumalle odottamaan seuraavaa merkkiäni. Reipas ravipätkä alkumatkasta tuntui osaan hevosista vaikuttavan paineita purkavasti ja osaan taas kierroksia nostattavasti. Kaikki kuitenkin näyttivät olevan hyvin hallinnassa, eikä minun siksi kantaa huolta kenestäkään.

Laukkapätkän alkaessa kerrottiin mahdollisuudesta ylittää maastoesteet, mutta myös niiden ohittamisen mahdollisuudesta. Kaikki kunnia arvon ratsuni taidoille kouluratojen partaveitsenä, mutta kiinteämpiä esteitä emme todellakaan aikoneet kokeilla. Pari aivan pienintä risuestettä nyt olisivat ihan harkittavissa, mutta muutoin ottaisimme ohituskaistan. Laukka-avut saadessaan Paahtis ponkaisi voimakkaasti eteenpäin ja korvat hörössä suuntasi edellä menevien perään. Puoliksi läpi ensimmäisestä risusta mentyämme ohjasin orin oikeaan laitaan ja hieman vastahakoisesti se totteli. Ilmeisesti kuvitteli sisällään asuvan kuitenkin esteratsun, jollaista vain ei ulospäin näkynyt. Radan lopussa käydyllä tarkastuskierroksella todettiin, ettei yksikään ratsukko tai ratsastaja ollut jäänyt matkalle, pari bootsia tosin oli vauhdissa irronnut.

Salma suoritti vielä kertaalleen ketunmetsästyksen säännöt, ennen kuin ketuksi nimetty Manny Arktikin selässä sai luvan lähteä ja metsästäjäjoukkio suuntasi perässä. Aleksanterilla oli täysi työ saada Punkku pysymään nahoissaan, pienikokoisen tumman ruunan korvista nousi savua, mikä oli minusta sen luonteeseen nähden melko poikkeavaa. Milla-Riina Indin kanssa näytti pitkän aikaa saavuttavan ketun ensimmäisenä, mutta Arktik – tai sen ratsastaja – tuntui löytävän aivan uuden vaihteen ja samaan aikaan Indillä hirtti niin sanotusti kiinni, eikä se kuunnellut ratsastajansa kääntäviä apuja vaan Arktikin käännyttyä oikealle tamma jatkoi samaa vauhtia suoraan. Ihan ensimmäisenä en olisi Peckiä arvannut niin ketteräksi metsästäjäksi, mutta niin vain Annika selässään ruunikko poni oli se, joka pystyi toteuttamaan tiukimman käännöksen ja kettu oli kiinni.

Meistä Paahtiksen kanssa ei nopeimpia metsästäjiä ollut haastamaan, ori kun ei aivan ymmärtänyt pyyntöäni poistua mukavuusalueelta nätistä laukasta etenevämpään menoon. Onnekseni ori ei myöskään villiintynyt muiden hallinnan menetyksestä, vaan ensimmäisestä pyynnöstä se hidasteli rauhalliseen laukkaan ja sitä myöten alas käyntiin. Milla-Riina ohjasi tammansa meidän vierelle huomatessaan ratsuni rauhallisuuden. Indi steppaili pää pystyssä vielä pitkän aikaa, mutta lopulta sekin rauhoittui ja puuskutus väheni juuri sopivasti metsästysmajan pilkottaessa edessämme. Iloinen puheensorina ympärilläni lupasi rattoisaa iltaa!

[Emmy]

Äiti oli löytänyt varastojen kätköistä minulle siniharmaan tweedtakin, jota hän oli käyttänyt Englannissa asuessamme ihan oikeilla hubertuksilla. Äidin tweedi oli kokoa reilumpi, kuin oma kisatakkini, joka oli jo hivenen pullistuneen masun ja muutaman lisäkilon myötä jäänyt vähän tiukaksi. Mukaan löytyi myös sininen samettikypärä. Tyyliä kerrakseen.

Hubertuspäivän ilman oli kuulas, viileä ja aavistuksen tuulinen. Päivä oli kuitenkin puolipilvinen ja ilma kaunis. Viimepäivät olimme kärsineet kovasta tuulesta ja myrskyn aiheuttamista vahingoista. Pari päivää sitten koko Seppele ja useat taloudet Liekkijärveltä olivat jääneet ilman sähköä linjojen päälle kaatuneen puun vuoksi. Nyt ilma kuitenkin oli suopea ja ihanan raikkaan syksyinen. Chicon olin puunannut turvasta häntään ja letittänyt sen harjan siisteille sykeröille. Puhtaanvalkoinen huopa ja kiiltäväksi jynssätyt vaaleansiniset suojat odottelivat karsinan edessä, kun harjailin viimeisiä pölyjä Chicon vaalealta karavalta.

Kun koko joukko oli päässyt tallipihalle ja lähtövalmiuteen, lähdimme etenemään kohti Artsilaa. Chico eteni rauhallisessa laukassa pitkin mutaisia metsäteitä. Me hyppäsimme suurimman osan esteistä, ihan muutama korkein jäi hyppäämättä. Chico säilytti malttinsa koko ratsastuksen ajan, eikä ottanut muista hevosista kierroksia.

[Valtteri]

Mä katselin ympärilleni imien tietoa itseeni kuin pesusieni. Hubertusratsastus oli tuonut ison lössin Seppeleen ihmisiä paikalle ja mulla oli ensimmäistä kertaa tilaisuus tarkkailla niitä vähän paremmin. Laumassa syntyi nopeasti pienempiä porukoita, enkä voinut olla huomaamatta miten synkkiä katseita Manny heitteli Seppeleen uutta yksityisenomistajaa kohden. Mun kiinnostus heräsi tietysti heti, mutta paremmat havainnoinnit mun oli pakko jättää myöhemmälle, sillä Annika ja Peck peittivät näkyvyyden yhtäkkiä.

"Jännittääkö? Mua ainakin jännittää", tyttö henkäisi ja katsoin miten viileä syysilma toi punan sen poskille.
"No ehkä vähän. Eniten se miten Susu selviää tässä ihmis- ja hevosmäärässä", paljastin puolikas virne huulillani.
"Hyvin se menee. Sillä on onneksi paksu harja mistä tarrata kiinni", Annika lohdutti ja sai mut nyökkäämään.
"Kyllä mä selässä pysyn", lupasin.

Kaikki ympärillä tapahtuva hässäkkä saikin yllättäen Susun hämmästyttävän kuuliaiseksi. Se oli omalla mukavuusalueellaan, sillä se sai laukata helposti pyörivää laukkaansa ja piti korvansa koko retken ajan tiukasti eteen käännettyinä. Me ei oltu hypätty tamman kanssa pikku ristikoita isompia vielä, mutta jotenkin mua ei jännittänyt yhtään tuoda sitä maastoesteelle. Susu hyppäsi kevyesti, niin kauan kun mä annoin sille tarpeeksi tilaa se loikki epäröimättä isojenkin esteiden ylitse. Ihan niiden suurimpien yli me ei menty, mutta se ei tuntunut haittaavan tammaa lainkaan.

Kun me vihdoin päästiin pellolle, jossa meidän tulisi saada ketuksi valittu Manny ja sen poni Aktik kiinni, osa hevosista näytti jo vähän väsyneiltä. Susu sen sijaan tuntui saavan ihan uuden vaihteen silmään ja muiden sännätessä vauhtiin se keskitti energiansa hyppimällä pystyyn. Mä nojasin eteenpäin ja annoin pohkeita, sillä en todellakaan halunnut päätyä taas hevosen ja maan väliin siinä tilanteessa. Kun Susu vihdoin suostui lähteä eteenpäin, muut olivat jo hyvän matkaa edenneet kauemmaksi. Musta oli hauska katsoa vauhdin huumassakin miten ratsastajat nauroivat tai keskittyivät tuima ilme kasvoillaan saamaan vikkelän Arktikin kiinni samalla, kun pitivät innostuneet hevoset hallinnassaan. Annika tuntui olevan liekeissä Peckin kanssa ja saikin lopulta Mannyn kiinni tiukan mutkan jäljiltä.

Mä näin miten se uusi yksityisenomistaja näytti hapanta naamaa, kunnes meidän katseet kohtasi ja se loihti kunnioitettavan nopeasti kasvoilleen loistavan hymyn.

Odotin innolla miten tämä kuvio selkenisi illan mittaan, taidokkaalla kyselytekniikalla tietenkin.

[Milla-Riina]

24.10.20 : metsästäjät ja metsästettävä

Vai että hubertusratsastus. Yleensä tällaiset huvittelujutut eivät mua kiinnostaneet tallielämässä, niille oli paikkansa sitten vapaa-ajalla, mutta koska me oltiin saatu tallipaikka ja muutettu juuri Seppeleeseen, ajattelin ettei olisi mitään parempaa keinoa tutustua ihmisiin kuin osallistua niiden järkkäämiin kissanristiäisiin. Olin aika viime tingassa käynyt kirjailemassa mun ja Indin nimet osallistujalistaan, joka oli venähtänyt melkoisen pitkäksi, mutta josta löytyi myös suureksi ilokseni Mannyn nimi. Kun vielä oli luvassa majoitus ja illallinen jossakin metsästysmajalla, hubertusratsastus ei tuntunutkaan niin väkinäiseltä leikkitunnilta.

Indillä riitti virtaa, kun lähdimme liikkeelle Seppeleen pihasta. Sillä oli matkaa voittava askel ja löysimme paikkamme melkein kärjestä vaaleatukkaisen Emmyn ja sen rautiaan hevosen takaa. Ensimmäiset maastoesteet me kiersimme, mutta edellä menevien rohkaisemina ohjasin Indinkin lopulta paaleista kootulle esteelle. Tamma korskahteli ja tuntui virittyvän entisestään, kun se ponnisti itsensä kevyesti esteen ylitse ja vetäisi vielä riemupukin sen jälkeen. Jouduin vähän rauhoittamaan menoa, sillä tunsin miten puoliverinen alkoi käymään kierroksilla, mutta samaan aikaan nautin vauhdin hurmasta.

Ratsukko toisensa jälkeen saapui lopulta sänkipellolle. Katselin välillä Mannya, joka ratsasti valkopäisellä ponilla. Se yritti esittää ettei huomannutkaan mun läsnäoloa, mutta pariin otteeseen sain sen kiinni itse teossa sen katsoessa muhun. Mun kasvoilla viipyili hymy joka kerta, mutta mies käänsi nopeasti kasvonsa poispäin ja keskittyi taas muihin ratsukoihin. Annoin sen leikkiä vaikeaa, sitähän se aina teki, ja ratsastin Indin lähemmäs toisia ratsukoita, sillä kettua alettiin juuri arpomaan.

Mä en voinut estää leveän hymyn piirtymistä mun kasvoille, kun tallin omistaja Salma kajautti ketun henkilöllisyyden ilmoille.

“Tänä vuonna kettuna saa kunnian toimia meidän Manny Arktikilla!” Salma sanoi ja jouduin taistelemaan naurua vastaan nähdessäni silkan kauhun miehen kasvoilla. Se vilkaisi mua ja mä kohotin mun kulmiani, mutta mies käänsi jälleen katseensa pois. Tämäpä sattui oikein hyvin!

Salma luetteli vielä pikööreitä ja ties mitä titteleitä, jotka nekin olivat arvottuja, ja luojan kiitos mä en ollut niistä mikään. Olisi ollut noloa myöntää, etten mä tiennyt mikä hitto on pikööri tai masteri. Siispä saimme Indin kanssa keskittyä täysin Mannyn metsästykseen.

Ratsukot lähtivät liikkeelle vauhdikkaasti. Indiäkään ei tarvinnut kahdesti käskeä, kun painoin pohkeet sen kylkiin ja ohjasin sen Mannyn ja Arktikin perään, joista viimeksi mainittu pinkoi yllättävän kovaa vauhtia kokoonsa nähden. Vilkaisin sivuilleni, jolle kiri muutamia ratsukoita ja joista tunnistin ainoastaan punatakkisen nuorukaisen, joka ratsasti tummalla ruunalla, joka kierrokset tuntuivat käyvän maksimilla. Olin nähnyt Mannyn juttelevan sen kanssa aiemmin tallilla.

Manny oli keskittynyt ratsastukseen, mutta ehdin nähdä sen silmissä välähtävän kauhun, kun kiritimme sitä Indin kanssa. Kannustin tammaa yhä kovempaan vauhtiin ja saavutimme Mannya ja Arktikia - vielä vähän - pian nappaisin liehuvan puuhkan...

Mutta silloin Manny käänsi poninsa sivulle, joka kääntyikin niin ketterästi, ettei mulla ja Indillä ollut toivoakaan päästä perille. Indi ei totellut mun apuja, paahtoi vain eteenpäin päätään heitellen ja loikkien kuin mikäkin gaselli. Päästin turhautuneen äännähdyksen ja kun vihdoin sain tamman kääntymään, ehdin vain nähdä, miten joku pikkutyttö pikkuponinsa kanssa nosti kettupuuhkan voitonriemuisasti ilmaan.

Hidastin Indin ravin kautta käyntiin ja taputin sen kaulaa, vaikka olinkin suoritukseen pettynyt. Huomasin kuitenkin, että meitä tarkkailtiin, sillä joku kansikuvapoikamainen jätkä elegantin arabialaisen selässä oli naulinnut katseensa meihin. Pyyhkäisin punaisia hiuksia pois silmiltä ja hymyilin sille – sen ei tarvinnut todistaa mun sisällä kuohuavaa pettymystä.