Valtteri
Perustallilainen
Posts: 108
Hoitoheppa: Sirius
Koulutaso: HeB
Estetaso: 120cm
|
Post by Valtteri on Jun 8, 2022 17:49:25 GMT 2
Never have I ever...
|
|
Valtteri
Perustallilainen
Posts: 108
Hoitoheppa: Sirius
Koulutaso: HeB
Estetaso: 120cm
|
Post by Valtteri on Jun 8, 2022 17:58:00 GMT 2
6.6.2022 - puutuneet sormet
Mä havahduin siihen, että mun naama oli täynnä hiuksia. Päätä kivisti vähän, mutta ei onneksi kovin pahasti ja yritin varovasti raotella hämärässä silmäluomiani. Kaihtimien saumojen välistä karkasi muutama valojuova vaikka ne oli muuten suljettu tiukasti kiinni. Mulla meni ihan hetki muistaa missä mä olinkaan.
Jasmiina ynähti unissaan ja sen koko kroppa heilahti vähän, sitten se höpisi jotain epäselvää muroista ja kahvikupeista ja mä mietin näkikö se unta vai halusiko se aamupalaa. Hiljaisuus laskeutui uudelleen huoneeseen ja mä aloin pikkuhiljaa tajuumaan etten oikeastaan tuntenut enää lainkaan toista kättäni. Jasmiina näytti puristavan mun rannetta sormiensa sisällä eikä mulla ollut mitään tsäänssiä saada sitä tytön alta huomaamatta pois.
Seurasin hetken aikaa Jasmiinan kasvoja kun se nukkui ja mietin että se näytti tosi kauniilta vaikka sen ripsivärit oli vähän rapisseet silmien alle ja yksi sen leteistä oli auennut yön aikana ja nyt irtonaiset hiukset kutitteli mun kasvoja. Mä en ollut viimeksi edes herännyt ennen kun tyttö oli hävinnyt mun vierestä, joten oli tällä kertaa ihan mukavaa olla ensin hereillä. Mä hetken jopa leikittelin ajatuksella että olisin juoksuttanut vapaana olevia sormiani sen vaalealla iholla, mutta ehkä se olisi herännyt vaan kiljuen ja juossut alakertaan huutaen raiskausta.
Mistä sitä tiesi.
Jasmiina liikahti uudelleen, sen ote kirposi ranteestani ja hitaasti luikerrellen sain vedettyä käteni sen niskan alta pois. Valuin varovasti sohvalta lattialle ja yritin nähdä hämärässä mihin mä olin heittänyt kauluspaitani. Kerättyäni itseni ja ne kaksi vaatekappaletta joista olin irtautunut ennen nukahtamista mä katsahdin vielä Jasmiinaa. Sen suupielet kaartui melkein hymyyn vaikka mä olin yhä 90% varma että se nukkui. Mun oli pakko vielä hiipiä sängyn viereen ja vetää peitto paremmin sen päälle ettei se ainakaan heräisi kylmissään.
Mä melkein kompastuin lattialla makaaviin ihmisiin, kun painoin makuuhuoneen oven kiinni perässäni. Inkeri makasi aulan lattialla Krister vieressään ja jopa siinä hämärässä mä erotin miten sen karvainen alaston persposki loisti lakanan reunan alta ja meinasin oksentaa siihen paikkaan. Mä tuijotin Inkeriä hetken, kun se nukkui ja yritin miettiä miksi se ikinä halusi olla Kristerin kanssa. Mä olin jo antanut niiden perhosten lentää vapauteensa jotka vielä jonkin aikaa sitten tanssahtelivat mahanpohjassa aina kun Inkeri oli sattunut mun näkökenttään. Jos sen miesmaku vaati niin paljon kiharaa mustaa karvaa mitä jollain Kristerillä oli pelkissä säärissään niin mä en todellakaan ollut sen miestyyppiä. Enkä halunnutkaan olla.
Portaat nitisivät pahaenteisesti mun hiipiessä alakertaan. Mä en tiennyt mitä kello oli tai oliko joku talossa hereillä, mutta ainakin joku oli keittänyt kahvia.
Juli istui keittiössä katsellen terassille johtavista ikkunoista ulos. Sen piti käsissään kahvikuppia ja mä en voinut olla hymyilemättä. Sillä oli päällään ihan liian iso t-paita ja shortsit ja sen tukka oli vähän pystyssä joka suuntaan. "Huomenta", kuiskasin äänellä josta kuului että ne olivat aamun ensimmäiset äänteet. Mä nielaisin kahdesti että sain jotain kostuketta kuivaan kurkkuuni. Juli kääntyi vähän säikähtäneen näköisenä, mutta sen ilme pehmeni heti kun se tajusi että se olin mä vain.
"Mihinkäs sitä kadottiin illalla?" tyttö kysyi tietäväinen virne suupielessään. Mä kohautin olkiani ja katsahdin kahvipannuun, jossa sirisi pohjalla joku puolen sentin kerros. Se siitä aamukahvista. "Nukahdin yläkertaan", vastasin, sillä eihän Juli tiennyt kenen vieressä mä olin yöni nukkunut. "Ihan vahingossako sä lukitsit Inkerin makkarin oven niinkö?" Juli kuiskasi ja siristi silmiään merkitsevästi. Mä nielaisin uudelleen.
"Inkerin?" toistin. Mä yritin miettiä oliko se tytön makuuhuone johon olin sammunut voinut olla Inkerin. Asuiko se täällä? "Niin. Se raukka joutui nukkumaan aulan lattialla kun ei päässyt omaan huoneeseensa", Juli kertoi dramaattisen liikehdinnän kera ja tuuppasi mua olkapäähän. Joku kuorsasi olohuoneen puolella ja mä olin melkein sata varma että se oli mun entinen hyttitoverini Anton.
"No Kristerillä ainakin taisi olla jotain jatkosuunnitelmia siihen huoneeseen liittyen, että vissiin ihan hyvä sitten että joutuivat nukkumaan lattialla", mä naurahdin ja yritin saada villiintyneitä hiuksiani edes vähän kuriin juoksuttamalla sormiani niiden lävitse. Juli naurahti ja repäisi mut lähemmäksi itseään, ryhtyen sitten oikomaan niitä puolestani.
"Näytät ihan rölliltä", se totesi virnuillen. "Niin säkin", mä vastasin ja kiitokseksi se tukisti mua vähän lujempaa. Mä yritin olla nauramatta ääneen.
"Haluutko lähtee kahvila-aamiaiselle?" kysyin kun se oli saanut tarpeekseen mun parturina olemisesta. Mun teki mieli täytettyä croissanttia ja ainakin sammiollista kahvia. "Jos sä tarjoot?" Juli kysyi ja nyökkäsin. "Parempi vaan etten joudu siivoomaan tätä sikolättiä", tyttö lisäsi virnistellen ja keräsi ennätysvauhtia kamansa.
Aurinko lämmitti jo vaikka kello oli kamalan vähän. Me käveltiin hetki ihan hiljaa ja kuunneltiin alkukesän ääniä, lintuja ja mehiläisiä työn touhussa. Mä mietin ketä onnekas sai mennä tekemään aamutallia ja ketä kaikkia siinä talossa oikein asui. Mulle oli jossain vaiheessa selvinnyt että ne oli Allun bileet, joten ainakin se ja Inkeri asui samassa paikassa.
"Mitä sulle kuuluu?" mä rikoin hiljaisuuden ja Juli loi muhun aika terävän katseen. Melkein kuin se olisi halunnut kysyä multa että mitä mä olin muka kuullut. "Ihan hyvää. Miks sä kysyt?" se vastasi kuitenkin ja mä kohautin olkiani. Mua jostain syystä alkoi aivastuttaa ihan kamalasti ja muistin etten ollut tietenkään saanut päivän antihistamiiniannostusta. Kadut leijui keltasena siitepölystä ja mulla ei ollut allergialääkkeitä mukana.
"Mä vaan halusin tietää. Kun ei olla juteltu hetkeen", mä vastasin ja antauduin aivastukselle. Se vei varmaan osan mun sielusta mukanaan. "Terveydeksi", Juli totesi naurahtaen. "Ei mulle mitään kuulu", tyttö lisäsi vielä. Mä en ollut ihan varma puhuiko se totta, mutta toisaalta enhän mä tiennyt sitä puoliakaan ajasta. Sehän oli Juli.
"Okei. Tiedäthän sä että mulle voi aina soittaa jos jotain tulee", mä sanoin. Ehkä Julista huokui vähän sellainen pelastettava viba tai jotain. En mä tiedä.
"Okei", se vastasi ja rupesi sitten uudelleen tenttaamaan kenen kanssa mä olin nukkunut. Mua vaan nauratti kahta kovemmin, ei kai herrasmiehet sellaisia kertoneet?
|
|
Valtteri
Perustallilainen
Posts: 108
Hoitoheppa: Sirius
Koulutaso: HeB
Estetaso: 120cm
|
Post by Valtteri on Jun 12, 2022 19:31:23 GMT 2
12.6.2022 - täti MoonikaImuroinnin äänet tunkeutuivat väkisin mun alitajuntaan. Mä olin nukkunut johonkin keskipäivään taas kerran, sillä me oltiin menty sebeläisten kanssa ensin uittamaan hevosia ja sitten uudelleen vielä rannalle Vilin, Julin ja Jasmiinan kanssa ilman hevosia. Vesi oli ollut vielä järkyttävän kylmää, mutta kyllä siihenkin oli tottunut ja aurinko oli paahtanut täysiä heti vedestä noustua. Mä nautin täysin rinnoin mun vapaudestani ja olin jopa leikitellyt ajatuksella välivuodesta, vaikka tiesinkin ettei se toteutuisi ikinä. Isä kahlitsisi mut vaikka sänkyyn ja kuskaisi siitä koululle ja takaisin, jos siitä oli kiinni. "Valtteri, kulta, nousisitko jo ylös ja siivoisit huoneesi?" äiti totesi ovensuusta ja mä ynähdin jotain epämääräistä takaisin. Se näytti siltä, että se oli siivonnut jo tuntikausia ja sen hiukset karkailivat nutturalta vallattomasti. "Heti", äiti jatkoi vielä kun mä en välittömästi ollut jaloillani. "Joojoo. Mikä kiire?" mutistin valuessani patjalta lattialle ja siitä seisomaan kuin joku 5-vuotias. Ollappa vielä niin nuori. "Meille tulee vieraita. Muista viedä pyykit alakertaan lopuksi", äiti vastasi ja jatkoi matkaansa imurinsa kanssa. Vai että vieraita. Mulla ei mennyt kauaa saattaa huoneeni vieraita kestävään malliin. Mä vihasin sotkua kotona ja tallilla ja sen vuoksi mun sotkuinen tarkoitti sitä että sänky oli petaamatta ja lattialla oli pari sukkaa ja yhdet farkut. Sain kyllä odottaa tovin että äiti vapautti imurin ja heitin sen sitten Annan huoneeseen. Se melkein itki keskellä lattiaa, vaatepinot vierellään ja pari astiaa sänkynsä juurella. Mä olin ehdottomasti se siisti veli ja se sotkuinen sisko. "Auta", Anna parkaisi nähtyään mut. Mä nojasin sen ovenkarmiin ja katselin kaikkia Harry Styles ja Shawn Mendes-julisteita sen seinillä. "Mitä saan vastineeks?" mä tiedustelin virne suupielessäni. Väistin likaista sukkamyttyä joka lensi mun ohitse portaiden kaiteen välistä alakertaan. "Anna!" äiti huudahti alakerrasta. "Mitä vaan! Mitä sä haluut?" Anna kysyi ristien kätensä rinnalleen. "Sä jäät mulle velkaa etkä saa kieltäytyä kun maksuaika tulee", mä totesin tietysti, fiksuna veljenä. "Mistä mä tiedän ettet pyydä multa vaikka munuaista tai jotain yhtä kamalaa?" Anna vinkaisi turhautuneesti. "No sovitaan että en pyydä sun sisäelimiä palkaksi?" "Okei." Mä rupesin keräämään astioita kasaan (niitä löytyi aika paljon eri piilopaikoista) ja Anna keräsi sen pyykit valtavaan kasaan keskelle huonetta. Mä ehdin jo miettimään että koska törmäisin johonkin torakkaan, kun äiti ilmestyi huoneen ovelle. "Ne on täällä vartin päästä", se kertoi ja rypisti otsaansa kun mä nostin sängyn tyynyn alta Annan punaiset pikkarit. Sulavalla liikkeellä ne päätyi pyykkikasan viereen. Hyi elämä. "Me ollaan ihan just valmiita", Anna vastasi ja vilkaisi mua. "Viis minsaa", mä lupasin ja äiti loi meihin molempiin katseen ennen kun suostui jättämään meidät rauhaan. "Mun apu loppu tohon", totesin ja osoitin pikkuhousuja astellessani niiden ohitse. "Sä oot ällöttävä", Anna vastasi. "Sä oot ällöttävämpi", mä kerroin ja livahdin omaan huoneeseeni. Ovikello soi ja mä tajusin ettei mulla ollut hajuakaan kuka tänne oli tulossa. Me järjestäydyttiin Annan kanssa portaiden alapäähän kuin mitkäkin lampaat ja isä kävi avaamassa oven. Näin vilahduksen mustaa pitsiä ja kukkahametta, kun isän ja äidin jalkojen välistä suhahti valkoinen karvapallo joka ryntäsi suoraan meidän luokse. Anna nappasi koiran syliinsä ja samaan aikaan ovensuusta huudettiin mun nimeä. "Valtterii! Ihan sikapaljon onnea lakista ja numeroista! Helvetti jätkä on painanut kokeissa!" Mä olinkin jo miettinyt että mummi ja isän sisko Moonika eivät olleet olleet mun sukulaisten pönötyslakkiaisissa viime viikonloppuna. "Kiitti", mä vastasin ja vastaanotin maailman tiukimman halauksen heti sen jälkeen. Moonika oli aina ollut rento ja hauska täti ja isä vihasi sitä ihan tolkuttomasti sen takia. "Meidän on pakko mennä tänään ulos juhlistamaan jälkikäteen niitä", se totesi virnuillen ja antoi sitten tiukan halauksen myös Annalle jolla oli tädin koira Mauri sylissään. Jos Moonika toi mukanaan ilopillerit ja sateenkaaret, mummi vastasi niihin kivikasvoillaan ja pistävällä hajuvedellään. Ne halasivat jäykästi isän kanssa ja äitin suuntaan mummi huiskautti kättään välttävästi. Mä ymmärsin miksi äiti oli siivonnut niin maanisesti. Sen sormi liukui eteisen pöytää pitkin ja tarkisti miten hyvin pöydältä oli pyyhitty pölyt. Mun oli pakko ryhdistää varttani joku viisi senttiä korkeammalle kun sen myrkynvihreät silmät kohdistuivat muhun. Viritin huulilleni hymyn väkisin. "Niin. Ihmettelin kyllä kovasti miksi siellä oli biologiasta ja fysiikasta vain E", mummi totesi ja otti mut myös jäykkään halaukseen joka tuntui jääkylmältä tädin jälkeen. Mä joskus mietin oliko Moonika vaihtunut synnytyslaitoksella kun se ei sopinut lainkaan isän suvun muottiin. Mä tiesin ettei mun odotettu vastaavan mummille, sillä asia oli jo loppuunkäsitelty. Mummi ojensi mulle kirjekuoren. "Jätin sieltä satasen pois kummastakin eestä", se kertoi ja hymy sen huulilla sai mut kiemurtelemaan ihoni sisällä. Anna sai huomattavasti lämpimämmän vastaanoton, sillä mummi oli aina pitänyt siitä. Se oli varmaan ainut ihminen maailmassa joka sai mummilta lämpimän hymyn tervehdykseksi. "Ai niin! Mulla on sulle yllätys ulkona", Moonika kiljahti yhtäkkiä, kun me oltiin jo siirtymässä olohuoneen puolelle. Mä käännyin katsomaan sitä kysyvästi. "Tule, mennään ulos", se tohisi ja veti mut mukanaan ulko-ovelle. Mä sain juuri ja juuri vedettyä kengät jalkoihini, kun mut jo revittiin ulos. "Tadaa!" Moonika sanoi ja mä katsoin kysyvästi sen lava-autoa. Mun katse palasi takaisin tätiin, kun se ei sanonut enempää. Ei kai se nyt omaa autoaan mulle ollut antamassa. "Hölmö, katso sinne lavalle. Mä ostin sen sulle valmistujaislahjaksi", Moonika työnsi mua eteenpäin ja mä pääsin ehkä viisi askelta ennen kun multa meinasi lähteä tunto jaloista. "Mitä helvettiä?" kuulin itseni sanovan ja Moonika räjähti nauramaan takanani. "Ei kai nyt pojan sovi ajella kevarilla lopun ikäänsä", se totesi ja läimäisi mua selkään niin, että keuhkot tyhjeni. Mä yskin ja askelsin haparoivin askelin lava-auton vierelle. Tukevasti liinojen kanssa kiinnitettynä lava-autossa seisoi mattamusta Hondan Fireblade SP. Mä en saanut henkeä ja jouduin hieromaan niskaani pitääkseni verenkierron aivoissa asti. Näikö mä unta? "Tule, otetaan se alas sieltä", Moonika tuupasi mua nauraen ja mä mietin miten helvetissä uskaltaisin ajaa sen alas lavalta. "Mä ostin sulle uuden ajotakinkin tietysti", Moonika totesi kun me oltiin saatu pyörä turvallisesti soralle. Se heitti mua mustalla nahkatakilla, johon oli valmiiksi kiinnitetty lisäsuojat. "Eikö tuo ole vähän liikaa..." isä yritti, mutta Moonika hiljensi isän heilauttamalla kättään. "Höpsis. Valtteri on ansainnut sen", täti totesi tomerasti ja mä vain mietin että olisin tehnyt melkein mitä vain että Moonika olisi ollut mummin lapsista se, jolle mulla olisi ollut siunaus syntyä. Se oli vapaa sielu ja tuhlasi rahojaan paljon löyhemmin kuin isä ikinä. Se olisi jo ostanut mulle varmaan oman hevosenkin jos olisin tajunnut pyytää. "Kiitos", mä vihdoin tajusin henkäistä ja rutistin Moonikaa lujaa. Ne jäisi kokonaiseksi viikoksi meille yöpymään ja mä lupasin viedä Moonikan tallille joku päivä. Musta jotenkin tuntui siltä, että mä pystyin jopa hengittämään vähän vapaammin kun se oli läsnä meillä kotona. "Laita takki päälle niin otetaan susta kuva", Moonika totesi ja mä tein työtä käskettyä.
|
|
Valtteri
Perustallilainen
Posts: 108
Hoitoheppa: Sirius
Koulutaso: HeB
Estetaso: 120cm
|
Post by Valtteri on Aug 2, 2022 19:58:45 GMT 2
01.08.2022 - PJ ja aresti
"Ootko sä nyt ihan varma ettet tuu?" mä varmistin vielä Jasmiinalta, joka oli kiertänyt mun kanssa jo miljoonatta kertaa expo-alueen kaikki kojut. Mä aloin vaan vähän olla huolissaan mun matkalaukun painorajoituksista, koska mä olin taas kerran löytänyt kaksi muovipussillista hevostarvikkeita, jotka mun oli vaan pakko saada. "Joo, mun pitää mennä taluttelee Sylviä", Jasmiina huokaisi ja mä sain vain vaivoin pidettyä harmituksen pois kasvoiltani. Mun olisi melkein tehnyt mieli ottaa sen käsivarresta kiinni ja sanoa että kyllä sen olisi pakko tulla mun kanssa taas syömään. "No okei. Laita viestiä ku vapaudut?" mä luovutin ja katsoin miten Jasmiina katosi väkijoukkoon niin sulavasti, että se vain hävisi yhdessä silmänräpäyksessä. Mua ärsytti samaan aikaan, kun osasin myös olla kiitollinen siitä että se ehti edes hetken olla mun seurana.
Mä en ollut ihan tajunnut miten yksinäistä oli lähteä yksin kisaturistiksi vieraaseen maahan. Ekan puolipäivää mä olin ollut ihan hurmoksessa, mutta sitten vähitellen tajunnut että puoli-iloa katsomossa istumisesta oli siinä, että sä sait kommentoida ratoja jollekin tutulle. Vaikka olisin mä varmasti ystävystynytkin aika helposti kenen tahansa kanssa, mä olin vähän huomannut että olisin silti jakanut ne mielipiteet mieluiten Jasmiinan korville.
Sitä huomiota mä en niellyt ihan täysin tiedostaen, koska enhän mä nyt ollut vaan yhdestä ihmisestä millään tavoin riippuvainen. Eikä me edes oltu mitään muuta toisillemme, kuin tallikavereita, mä ehdin muistutella.
Mua oli alkuun pelottanut ihan saatanasti että Jasmiina olisi joku päivä astellut tallilla taukohuoneeseen ja todennut, että sen mielestä meidän pitäisi puhua meistä. Mua oli jännittänyt tulla tallille ja jäädä kaksin sen kanssa ja siksi ehkä oli ollut helpointa turvautua muutamaan rohkaisuryyppyyn tai -sauhuun aina niiden tilanteiden ollessa edessäpäin. Mutta sitten vaikka me oltiin jääty useasti kaksin, mä olin helvetti jopa suudellut sitä Norjassa kaikkien tallilaisten läsnäollessa, niin Jasmiina ei ollut ottanut sitä puheeksi.
Sitten mä olin vaan päätynyt siihen, ettei se halunnut kuin olla kavereita, jotka pussaili ja mä yritin olla ihan fine asian kanssa.
Enhän mä ollut mitään poikaystävämateriaalia enivei. Silti mä huomasin, että se oli melkein aina ensimmäisenä viestiketjuna odottamassa mua kaikissa sovelluksissa missä me voitiin viestitellä.
Kotimatka Suomeen tuntui jotenkin ihan äärettömän pitkältä. Mä tiesin että se johtui aikaerosta, koska toiseen suuntaan mennessä voitetut kaksi tuntia piti maksaa nyt takaisin ja kolmen tunnin lennosta tulikin viiden tunnin aikasiirtymä. Sen lisäksi mä olin niin keskellä yötä perillä kotona, ettei porukat olleet halunneet lähteä hakemaan mua Helsinki-Vantaalta ja mä jouduin raahautumaan yöbussiin mun valtavan matkalaukun kanssa. Mä painelin suorinta tietä takapenkille musiikit korvillani vain huomatakseni, että mun kuulokkeista loppui akku ensimmäisen kymmenen minuutin sisällä. Irvistellen työnsin hyödyttömät kapineet laukkuni pohjalle ja painoin otsani nihkeää lasia vasten. Se tärinä tuudutti mut levottomaan uneen missä mä kaaduin valtavaan kuoppaan ja huutaessani apua näin miten Jasmiina ilmestyi sen kuopan reunalle Anton vierellään ja ne nauroi mulle osotellen sormillaan mua kohti. Pienen matkan päähän ilmestyi vielä kolmas hahmo, se oli kuitenkin niin vaatteisiin verhoutunut etten mä nähnyt kuka se oli. Sen sormet nousi ihan samalla tavalla mua kohti, mutta se ei nauranut. Mä erotin vain irvistyksen sen hupun reunan alta ja hätkähdin hereille kuin joku olisi antanut mulle sähköiskun.
Mulla ei ollut hetkeen mitään hajua missäpäin maailmaa mä edes olin. Ulkona alkoi olla uudelleen valoisaa ja ohikiitävät kellertävät peltoimaisemat ja havumetsät muistutti mua Suomesta. Mun oli pakko tarkistaa puhelimen kartasta oltiinko me jo menty Liekkijärven ohi, mutta se oli onneksi vielä edessäpäin.
Loppumatkasta mä pidin huolen etten mä sulkenut silmiäni räpäytystä pidemmäksi aikaa.
Mä yritin hiipiä sisälle mahdollisimman hiljaa etten herättäisi ketään. Mä tiesin että porukat oli menossa töihin aamulla, mutta ne ehtisi nukkua vielä pari tuntia ainakin ennen sitä. Lattialankku narahti vähän varpaiden alla, kun kannoin epäkäytännöisen huonosti pakattua matkalaukkuani yläkerrassa omaan huoneeseeni, jonka oven alta paistoi vaalea valojuova. Hetken musta oli vähän outoa, että mun huoneessa oli valot, kun mä en ollut edes kotona, mutta sitten ajattelin että ehkä äiti oli vaan jättänyt sen päälle mua varten etten potkinut pimeässä varpaita mustiksi.
"Mitä helv..." älähdin ja pudotin painavan matkalaukun suoraan varpaideni päälle. Se siitä ajatuksesta. "Älä metelöi, siskosi nukkuu vielä", isän ääni oli matala. Ihan kuin se olisi tihkunut myrkkyä. "Miksi..." "Istu", isä komensi ja nousi itse puoliksi pedatulta sängyltäni seisomaan. Mä kurtistin kulmiani, sillä olin ihan varmasti pedannut sen ennen lähtöäni. Kävellessäni ne muutamat askeleet oviaukosta sängylleni tajusin, että oikeastaan koko huone näytti enemmän jääneen Annan, kuin mun jäljiltä. Mä hämmennyin entisestään ja istuin pehmeälle sängylle haparoiden.
"Anna puhelimesi ja lompakkosi", isä komensi ja mä tottelin kuin kuuliainen pieni poika, jollaiseksi se sai mut itseni tuntemaan pelkällä katseellaan. Mä en tiennyt miksi, mutta tiesin että se oli ihan saatanan vihainen.
Kun mun ote irtosi mun omaisuudestani, mä tunsin isän vihan myös fyysisesti poskellani kun se löi mua avokämmenellä suoraan korvaan niin, että multa lähti kuulo. Mä osasin olla huutamatta jo.
"Sä et poistu tästä huoneesta kuin vessaan, onko selvä?" isä puristi mun puhelinta niin kovaa kädessään että mä saatoin melkein kuulla miten sen näyttö natisi liitoksistaan.
"Onko selvä?" sanat melkein syljettiin mun päälleni enkä mä osannut olla hätkähtämättä kauemmaksi, kun isän sormet nousivat osoittamaan mun kasvojani.
"On", mä ynähdin huulteni välistä ja katsoin miten se asteli ulos mun huoneesta ja sulki oven perässään niin hiljaa ettei siitä kuulunut äännähdystäkään. Mun sydän hakkasi niin kovaa, etten edes tuntenut miten mun silmäkulmasta alkoi valua verta mun valkoiselle kauluspaidalle. Mulla ei ollut mitään hajua mistä mua rangaistiin, mutta mulla oli aavistus, että mä saisin tietää siitä aamulla kunhan talo heräisi uuteen päivään.
|
|
Valtteri
Perustallilainen
Posts: 108
Hoitoheppa: Sirius
Koulutaso: HeB
Estetaso: 120cm
|
Post by Valtteri on Aug 7, 2022 18:11:14 GMT 2
05.08.2022 - karkulainen
Hei, random kysymys - muistanko väärin mut etitkö kämppiksii jossain vaiheessa? Oliks teillä joku huone vapaana vielä? Paljonko maksais kuukaudes?
Mä istuin petaamattoman sängyn jalkopäädyssä, tietokone lepäsi peittomytyssä mun vieressäni. Mä olin istunut siinä sängyllä viimeiset neljä päivää lukemassa satoja sivuja lakitekstejä huumeiden hallussapidosta ja myynnistä. Mun sisällä kuohunut raivo oli kuin myrskytuuli, se laantui välillä niin tyyneksi että mä itsekin unohdin sen voiman. Sitten se taas nosti päätään kuten nyt, kun mä olin melkein heittänyt tietokoneen sylistäni ja etsinyt puhelimesta Kirin numeron, johon olin latonut mahdollisimman neutraalilta kuulostaneen viestin. Mä luin sen joku viisi kertaa läpi ja mua oksetti ja samaan aikaan jännitti ihan saatanasti, mutta lopulta mä lähetin sen viestin. Kiri ei vastannut heti, vaikka mä näin että se oli nähnyt viestin. Se ei varmaan halunnut mua asumaan niille tai sitten se ei osannut sanoa mulle ettei niillä ollut tilaa.
Myrsky ehti taas laantua vaahtopäistään kun mun puhelin vihdoin värähti.
Joo etin😅 Vielä on yks huone vapaana, kellarista tai ullakolta. 150/kk (kustantaa sähköt ja vedet). Tääl asuu nyt Ada, Anton ja yks koira. Voin pistää tarkemmat tiedot jos haluut?
Voi pojat miten mä halusin.
Kiri lupas nähdä mut kahvilla seuraavana päivänä ja mä nukuin yön niin huonosti että heräsin aamuyöllä siihen miten mä en saanut jalkojani suoraksi peittomytyn sisällä ja mun toinen kylki oli puutunut melkein tunnottomaksi. Mä näytin niin väsyneeltä että isä varmaan olisi tulkinnut sen joksikin vieroituoireeksi mun olemattomasta huumeaddiktiostani jonka se oli itse pojalleen diagnosoinut.
Musta vähän tuntui siltä kuin mä olisin istunut muurahaiskeossa kun mä juoksutin silmiäni Kirin laatiman sopimuksen rivejä pitkin. Me istuttiin TuliSumpin nurkkapöydässä ja mä koin hirvittävää tarvetta kipata kahvikuppia huuliani vasten vaikkei mun edes tehnyt kovin paljoa mieli kahvia. Mä yritin löytää paperista avainsanoja myyn sieluni, lupaudun orjaksi, vastaan vessojen lattiakaivojen siisteydestä, mutta siinä kerrottiin vain vuokranmaksupäivistä ja vastuuasioista. Mua pääosin pelotti, koska mä tiesin että jos mä allekirjoittaisin sen paperin niin mun olisi seuraavaksi pakko hankkia itselleni työpaikka. Mä yritin kuvitella itseni baristan paikalle vitriinin taakse tai ässän kassakoneen ääreen, mutta mua ei todellakaan oltu rakennettu sellaisiin hikisiin paikkoihin. Ehkä Hannes palkkaisi mut kivienvartijaksi törkeän kovalla kuukausipalkalla ilman läsnäolopakkoa?
Kiri oli lopulta luvannut jopa tulla auttamaan mua muutossa, mutta koska mun ajatuksena oli aikuismaisesti karata kotoa, niin sen apu oli vähän liian näkyvä keino livistää talosta. Mun olisi kai kannattanut vähitellen viedä salikassissa kamoja Savusalontielle, mutta ei mulla ollut kärsivällisyyttä eikä hermoja sellaiseen operaatioon. Sen sijaan mä tiesin että talo oli tyhjänä tänään kaksi tuntia ennen kun porukat tuli töistä ja sisko jostain sen taidekurssilta ja sinä aikana mä pakkasin kaksi laukullista vaatteita ja muuta omaisuutta ja päätin etten mä tarvinnut esim talvivaatteita niin kovin paljoa. Tallikamat oli onneksi pääosin tallilla niin mun piti vaan änkeä pesussa olleet kamat laukun pohjalle ja tehdä aikuismaisia päätöksiä siitä että mä otin mukaani vaan Siriuksen kanssa saadut ruusukkeet.
Tuntui kamalan lopulliselta sulkea kotiovi ja mä olisin ehkä kaivannut siihen hetken fiilistelyaikaa, mutta laukut painoi enemmän kuin synti mun solisluita vasten ja mulla oli suunnilleen kymmenen minuuttia aikaa poistua alueelta ennen äidin kotiutumista. Niinpä mä kiipesin mun pyörän selkään, sen ainoan omaisuuteni, ja ajoin uuden kotini pihaan jossa mua ei odottanut mikään. Jos Kiri ei olisi kertonut ketä siellä asui, mulla ei olisi ollut hajuakaan sen asukkaista. Mä yritin esittää itsevarman urheasti itsenäistymisen kynnyksellä olevaa nuorta miestä, vaikka musta tuntui ihan kotoa karanneelta teinipojalta. Mä luikin mun kellarikotiini kuin varas, joka kompuroi jalkoihinsa ja heilautin kassini pölyiselle lattialle. Mä olin varma, että Kiri oli kyllä yrittänyt siivota huonetta ennen mun tuloa, mutta se oli silti aika hirvittävä. Mun teki mieli repiä sieltä kaikki irtaimisto ulos ja syväpuhdistaa huone lattiasta kattoon, mutta mä olin henkisesti niin loppu että jaksoin hädintuskin kaatua nitisevälle hetekalle johon Kiri oli levittänyt ne surullisen kuuluisat retrolakanat jotka haisi ihan kellarilta.
Mä yritin vaan vakuutella itselleni, että oli parempi asua Savusalontiellä kuin olla koditon.
|
|
Valtteri
Perustallilainen
Posts: 108
Hoitoheppa: Sirius
Koulutaso: HeB
Estetaso: 120cm
|
Post by Valtteri on Aug 16, 2022 1:07:57 GMT 2
15.08.2022 - koukussa suhun
Musta Honda rullasi sulavasti asfalttikaduilla. Aurinko paahtoi mun mustaa nahkatakkia, mutta ilmavirta sai sen tuntumaan vain auton penkinlämmittimeltä. Mä mutkittelin omakotitalojen keskellä reilua neljääkymppiä ja jarrutin vasta oikean talon edessä. Tero oli jo autonsa luona odottamassa, se nojasi sen konepeltiin rento hymy huulillaan. Mä pysäköin moottoripyörän pihatien reunaan ja heilautin jalkani tottuneesti penkin yli. Vasta, kun mä vedin mustan kypärän päästäni, Tero ponnisti jaloilleen. "Moro, mitä jätkä?" Tero tervehti ja teki sen tutun puolihalaustervehdyksen, jonka opettelemiseen se oli käyttänyt jonkun puoli vuotta seiskaluokalla. "Eipä ihmeempiä, eka koulupäivä takana", mä vastasin hymyillen ja riisuin ajohanskat kypäräni sisälle. "Damn, boy. Sä oikein huout sellaista laki ja oikeus-energiaa ripauksella pahaa poikaa", Tero hörähti ja mun oli pakko pudistella päätäni. "Mites sun välivuosi on lähtenyt liikkeelle?" mä utelin vuorostani vaikka mä olin saatanan malttamattomasti haluamassa jo lähteä. "Eipä se, lähtö vähän myöhästyi erinäisten syiden takia, mut kuukauden päästä olis lähtö reilaa. Mä varmaan kuolen jo ekan päivän aikana, mut who cares? Elämä on tehty elettäväksi!" Tero paasasi kädet viuhtoen. Se oli jotenkin saanut sen porukat suostuteltua siihen, että vuosi ulkomailla auttaisi sitä kypsymään ja keskittymään opintoihin. Mä kyllä epäilin, että se löytäisi jonkun naisen viimeistään Ranskaan päästyään ja jäisi sinne loppuelämäkseen. "Siistiä. Sä halusit tän huomenna vasta takas vai?" mä hoputin mahdollisimman kiireettömällä äänensävyllä ja vilkaisin Teron takana olevaa bemaria, jonka sen vanhemmat oli sille hankkinut heti ajokortin saatuaan. "Joo, ei mitää kiirettä, vaikka pitäisit koko viikon. Me lähetää mökille viikoks ni se seisoo käyttämättömänä joka tapaukses." "Aih. No kiitos", mä virnistin, ehkä olis ihan hauskaa ajaa autolla viikon verran vaihteeksi. Tero antoi mulle 8-sarjan Cabrion avaimen ja puristi vielä mun kättä niiden ympärille. "Pidä siitä hyvää huolta", se sanoi painokkaasti ja mä hymyilin sille rohkaisevasti. "Tietty", mä lupasin ja taputin poikaa olkapäähän vielä. "Hyvä. Mukavia kilometrejä!" se tokaisi ja väistyi sitten mun ja autonsa välistä. Sen sininen maalipinta kimalteli auringossa ja mä mietin viettikö Tero kaiken vapaa-aikansa kiillottaen sitä.
Bemmi hurahti käyntiin matalasti muristen ja aiheutti mulle välittömän adrenaliiniryöpyn. Mä en todellakaan paluttaisi autoa ennen sunnuntaita, mä mietin kun rullasin asfalttipäällysteiseltä pihatieltä vilkuttaen Terolle. Mä edelleen ihmettelin miten se saattoi luottaa sen auton mun käsiini, mutta en todellakaan aikonut jäädä kyselemään siltä enempää syitä.
oon matkalla, mä naputtelin nopeesti stop-risteyksessä ja jatkoin kohti tuttua osoitetta. Jasmiina ei halunnut, että mä hain sen niiltä kotoa koskaan, se oli kertonut mulle usein sen ylikontrolloivista porukoista ja mä en pannut pahakseni että ootin sitä puiston parkkipaikalla ja katsoin miten päiväkoti-ikäiset lapset leikki hiekkalaatikolla. Mä nousin ylös autosta odottamaan, sillä Jasmiina tuskin tiesi kertomatta minkä auton luokse sen piti eksyä.
Mua kadutti heti, etten mä ottanut sen naamasta videota muistoksi, kun se käveli laukkunhihna olkapäällään kotikadultaan parkkipaikalle ja näki mut. Se hymyili ensin melkein virnistäen, vilkaisi sitten mun taakseni ja sen kulmat nousi ainakin hiusrajaan asti. "Et oo tosissas?" Jasmiina älähti, kun se pääsi mun luokseni. Mä olin kiertänyt auton ja avasin sille oven, kuten kaikissa romanttisissa elokuvissa mitä sisko oli pakottanut mua katsomaan. Tai kyllä mä käytöstavat omistin ilmankin niitä hömppäleffoja. "Se on mun kaverin auto, ei sun poikaystävä sentään mikään miljonääri ole", mä naurahdin ja irvistin vähän sisäisesti käyttäessäni poikaystävä-sanaa. Mä en ollut lainkaan sinut sen kanssa. Jasmiina nauroi, suukotti mua nopeasti ja istui sitten autoon ihan kuin se olisi vielä muovikääreissä juuri tehtaalta tullut. Mä kiersin auton suljettuani hanttarin puolen oven ja istuin ratin taakse. Jasmiina juoksutti sormiaan auton kojelaudalla ja mun teki taas mieli ottaa siitä kuva muistoksi. Mä olin ihan saatanan kusessa jos se vaati tästä lähin aina näin kuninkaallista matkustustapaa ja melkein näin miten se vetäisi mut johonkin koruliikkeeseen vangiksi vielä joku päivä. Okei, se ajatus ei näköjään ahdistanutkaan niin paljon kun mä olin ajatellut, outoa.
"Mä en tajua miten Hannes uskalsi antaa mulle sen luottokortin", mä virnistin kun me oltiin matkalla kohti EQP:n päämajaa. Mä olin ajatellut että se oli ehkä paras siihen tarkoitukseen, että mä aioin ostaa aivan kaiken mahdollisen kisavarusteen itselleni ja Siriukselle. Ne pitäisi kaikki viedä vielä brodeeraukseen, mutta OmmelTulessa-liikkeen myyjä oli luvannut että ne ehtisi viikonlopun kisoihin ihan hyvin. "Se ei tajua mikä siihen iski", Jasmiina vastasi hymyillen ja nosti kätensä kohti taivasta, antoi tuulen leikitellä sormillaan kun me ajettiin katto alhaalla maantiellä. Mä siirsin käteni vaihdekepiltä sen reidelle ja tuijotin edessä avautuvaa tietä suupieli vinossa virneessä. Mä saatoin kuvitella miten me ajettiin maailman äärestä toiseen, eikä kummallakaan ollut kiire mihinkään.
"Mä sanoin mun äidille, että mä lupasin tehdä iltatallin tänään, niin mun pitää olla kotona vasta myöhään", Jasmiina sanoi ja sai mun virneen syventymään entisestään. "Sähän olet ahkera talliapulainen", mä vastasin ja annoin Jasmiinan liu'uttaa sormensa mun sormien lomaan. Mä toivoin, että me ei päästäisi vielä pitkään aikaan perille, mutta navigaattori käski mun kääntyä seuraavasta risteyksestä ja mun oli pakko vetää vastahakoiset sormeni pois Jasmiinan pehmeästä otteesta.
"Toivottavasti Hannes ei tapa mua", mä naurahdin, kun me saatiin viimeisetkin kasseista bemmin takaluukkuun. Oli ollut varsin hyödyllistä että mulla oli mukanani toisen mielipiteen antava apulainen. "Itse se anto sulle korttinsa", Jasmiina naurahti ja hipaisi mun käsivartta siirtyessään auton toiselle puolelle. Se ehti istua autoon jo omatoimisesti ennen kun mä tajusin että mä olisin voinut avata sille oven tälläkin kertaa. Mä pyöräytin auton avaimia sormieni varassa ja astelin itsekin autoon sisälle. "Haluutko sä käydä syömässä jossain?" mä tiedustelin kun käynnistin moottoria. "Vaikka", Jasmiina vastasi, se oli kääntynyt sivuttain istumaan niin, että se katsoi mua odottavasti. Mä emmin pakin silmään laittamisen ja sen suutelemisen välillä ehkä puoli sekuntia ja kurotin meidät erottavat sentit umpeen virnistellen. Sen iho oli tajuttoman pehmeä mun sormien alla ja mä halusin antaa niiden seikkailla vapaasti kaulaa pidemmälle, mutta jollain ihmeen kaupalla sain maltettua mieleni. "Onkohan…tässä lähellä…jotain?" Jasmiina hengitti katkonaisesti mun huulia vasten, mä että tajusin että mun sormet oli sittenkin ottaneet asiat omiin käsiinsä kirjaimellisesti. Nykäisin niitä vähän kauemmas tytön housunrajalta ja virnistin. "Eikö Savusalontien natiseva heteka houkuta?" mä tiedustelin ihan yhtä hengästyneenä ja Jasmiina pudisti päätään nauraen.
Mun oli pakko löytää jostain uusi sänky.
Bemari pysähtyi vähän nykien jonkun hylätyn louhoksen eteen. Tie sinne oli pitkän ruohikon peitossa, eikä sinne ainakaan kovin herkästi ilmeisesti eksyneet muut, kuin ihmiset, jotka halusivat olla kateissa. Jostain syystä mun keskittyminen ei ollut ihan täysillä pysäköinnissä ja auto alkoi valua alamäkeen heti, kun mun jalka irtosi jarrupolkimelta. Jasmiinan huulilta karkasi pieni kiljahdus, kun mä samaan aikaan tajusin onneksi vetää käsijarrusta eikä me valuttu tyhjän louhoksen syvyyksiin. Mä nauroin ääneen ja upotin mun sormet Jasmiinan hiusten sekaan. "Toivottavasti täällä ei oo hirveesti hyttysiä", mä kuiskasin sen korvanjuureen ja autoin sitä kiipeämään keskikonsolin yli mun syliini samalla kun mä yritin saada mun penkkiä siirtymään taaksepäin.
Mä pysäytin jonkun amerikkalaistyylisen grillin pihalle. Se oli koukannut vaan pari kilsaa meidän reitiltä ja ainakin sen pihassa oli joku kuusi autoa, joka oli aika paljon ottaen huomioon että se oli keskellä metsää. Ovi kilahti kun me asteltiin sisälle, Jasmiina oli liimautunut mun kylkeen kiinni ja mä melkein saatoin kuvitella miten sen huulia koristi sellainen puolikas hymy ja puristin kättäni sen ympärillä vähän enemmän. "Istukaa vaan pöytään, tulen ottamaan tilauksenne aivan tuota pikaa", tiskin takana seisova nainen totesi ja me ängettiin nurkkaloossiin välkkyvien neonvalojen valtakuntaan. "Mitä sä haluut syödä?" mä tiedustelin ja mietin että mun pitäisi kai viedä Jasmiina jonkin kunnon ravintolaan jossain vaiheessa. Kunhan mulla olis vaan varaa. "En mä tiedä, mulla on ihan hirveä nälkä", tyttö vastasi ja silmäili ruokalistaa kulmat kurtussa. Mun vatsa kurni kuin tilauksesta ja mäkin syvennyin ruokalistaan ihan mielelläni. Se oli täynnä amerikkalaistyylisiä ruokia ja mulle iski ihan hirvittävä valinnanvaikeus. Lopulta, kun tarjoilija tuli meidän luokse mä pyysin siltä suosituksia ja se kertoi jostain päivän erikoisesta burgerista. Me päädyttiin lopulta molemmat siihen ja jäätiin odottamaan meidän ruokia countrymusiikin soittaessa rakkauslaulujaan taustalla.
Ehkä oli ihan hyvä, että me oltiin lopulta eilisissä bileissä saatu keskusteltua Jasmiinan kanssa. Että me oltiin päätetty yrittää olla toisillemme enemmän, kuin vain kavereita.
Mä en ainakaan katunut tällä hetkellä tippaakaan.
|
|
Valtteri
Perustallilainen
Posts: 108
Hoitoheppa: Sirius
Koulutaso: HeB
Estetaso: 120cm
|
Post by Valtteri on Jan 4, 2023 9:57:17 GMT 2
31.12.2022 - kenraaliharjoitus
Mä en näe mitään pahaa siinä, että mä juhlin Julin kanssa uuttavuotta. Mun mielestä on hauskaa tanssia Olkinuoran majatalossa mun ystävän kanssa, jonka käsitys henkilökohtaisesta tilasta alkaa siinä vaiheessa kun sen henkilön iho menee rikki. Me ollaan tanssittu sillä tavalla lukemattomissa yökerhoissa, kotibileissä ja tallin juhlissa. Juli on mun ystävä ja se on kiinnostunut tytöistä, enkä mä ole kiinnostunut Julista. Ellei se haluis pussailla mun kanssa samaa tyttöä, sit mäkin voisin pussailla vähän Julia, ei mua haittais yhtään.
Mulla on ihan saatanan hauskaa, me luistellaan jäisellä lammella kuin ammattilaistanssijat. Vaikka mun kauluspaidan napit on hävinny jossain välissä, mä en koe olevani mitenkään hävytön, mä oon maannut joka kesä rannalla pelkissä uimahousuissa ja käynyt saunassa alasti koko ikäni.
Miksi mua syytetään pettämisestä? Miksi ne katsoo mua noin ylimielisesti? Miksi Jasmiina melkein itkee?
Mä en muista kamalasti siitä Kuohahduksesta. Mä törmään Iirikseen, mä näen punaista ja mulla on lasinen pullonkaula mun nyrkin sisällä. Pakottava tarve päästä pois. Mä en lyö ketään, sen mä tiedän, mun on pakko tietää.
Mä en ole isä.
Sirius ei halua tulla mun lähelle, mä tiedän että mä haisen sen mielestä hirvittävältä. Mua ei haittaa, mä voin vaan istua sen heinien vieressä ja kallistaa sitä lasipulloa joka vie ahdistuksen kauemmaksi musta. Mä en kuule miten tallin ovet avataan, mutta mä kuulen että Riinis puhuu mulle. Se säikähtää, mutta silti se halaa mua. Mulla on vähän sellainen olo, että mä voisin suudella sitä, mutta mä en tee niin. En vaikka Jasmiina on halunnu erota musta, koska mä oon muka-pettänyt sitä Julin kanssa. Jopa mä tiedän et on väärin lähtee lyödä lyötyä lisää, vaikka mä en oo missään välissä edes lyönyt ketään.
Mä katson miten Jasmiina ja Juli suutelee keskiyöllä. Mun ajatukset on solmussa, mä en tajua miten se on muka sallittua. Juli tykkää tytöistä ja silti se on enemmän ok että se pussailee Jasmiinaa kuin mua?
Mä haluun huutaa, mut koska mä en osaa, mä meen tanssimaan. Mä vittuilen Antonille, joka jostain syystä käyttäytyy ihan kuin mä olisin antanut sille luvan leikkiä mun isoveljeä. Mua ei kiinnosta onko siitä tulossa Isä, se ei tuu ikinä olee mulle mitään muuta kuin kämppis. Mua ei määrää enää kukaan, mä päätän ja tanssin vähän lisää.
Jasmiina on vieläkin vihainen, mä en tiedä mitä se ajattelee. Mä haluun kysyä siltä, mut mun ajatukset käskee vaan suudella sitä. Näyttää sille että mikä ero on siinä kun pussaa kaveria ja siinä miten mä suutelin sitä, kun se oli vielä mun tyttöystävä. Mä ihailen sitä miten muhun sattuu ihan saatanasti ja silti mun ääni ei värise yhtään. Yritän vaan tihrustaa sen sumupilven läpi ja lukea Jasmiinan huulilta mitä se huutaa mulle. Heittää mua hupparilla, jota mä en edes näe, ajattelen vaan että se heittää mua lasinsiruilla.
Mä en jaksa riidellä, mä en osaa riidellä. Mun mielestä on ihan turha selitellä kun toinen ei usko kuitenkaan, se on jo päättänyt että mä olin pahis tässä tarinassa eikä mua pelasta enää mikään sana, joita vilisee noin kuusituhattakolmekymmentäkahdeksan mun mielessä.
Sormet tietää kyllä mitä ne tekee, kun ne sulkee itsensä Jasmiinan kaulan ympärille, kurottavat niskaan kauniiden hiusten sekaan. Mun ei ole lainkaan vaikea kumartua, painaa mun huulet sen huulia vasten ja kertoa sille sitä kautta mitä mieltä mä olin kaikesta. Toisaalta mua ei kiinnostanut enää yhtään, mutta toisaalta mä en voinut hengittää jos mä en saanut hengittää Jasmiinan ihoa vasten.
Vielä yöllä, kun me oltiin pelattu muiden kanssa pullonpyöritystä ja never have I everiä, mulla oli rikkinäinen olo. Mä makaan sohvalla takkahuoneessa ja kuuntelen miten Jasmiina hengittää sohvatyynyä vasten, sen hiukset kutittaa mun kaulan ihoa. Mun toinen käsi on jo tunnoton, mutta mä en liikahda milliäkään. Mä en tiennyt enää halusiko Jasmiina käyttää sitä tyynynä tän yön jälkeen. Jos se huomenna sanoisi vaan ettei se tahdo enää. Mua tai mun puutuneita sormia. Mä mietin Riinistä mun sängyssä yläkerrassa ja sitä olisiko se sittenkin halunnut suudella mua keskiyöllä. Oliko se mennyt odottamaan mua mun sänkyyn, vai oliko se vaan löytänyt tyhjän sängyn ja nukahtanut siihen?
Jossain vaiheessa yötä mä kuulen miten Allu ja Robert liikkuu talossa, nekin riitelee mut mä en erota sanoja. Ulko-ovi käy ja talo hiljenee taas, enkä mä saa vieläkään nukuttua.
Musta tuntuu kuin mä olisin jotenkin palasina ja nyt mä odotin että liima kuivuisi sen jälkeen kun joku on yrittänyt koota palaset yhteen. Mietin oliko Jasmiinakin vaan odotushuoneessa istumassa että koska sille kerrottaisiin mun mokanneen tarpeeksi pahasti. Mä tiesin, että me oltaisiin siinä keskustelussa vielä jonain päivänä, tää oli ollut vaan kenraaliharjoitus.
|
|
Valtteri
Perustallilainen
Posts: 108
Hoitoheppa: Sirius
Koulutaso: HeB
Estetaso: 120cm
|
Post by Valtteri on Apr 18, 2023 20:24:44 GMT 2
» 16.04.2023 - kiireettömät kilometrit
Savusalontien sorapiha on jo melkein täysin lumeton, vain varjossa suurten kuusien katveessa oleva valtavaksi vuoreksi kasattu lumivalli seisoi yhä jylhäkallion lailla. Mä revin varovasti suojapeitteen mustan moottoripyörän päältä pois. Jostain syystä mua jännitti ihan kuin pientä poikaa lelukaupassa, kun sain vihdoin heivattua peitteen portaiden viereen maahan, mä siivoisin sen pois siitä kun tulin takas kotiin kyllä. Mä kaivoin samalla puhelimen esille.
Honda lähti käyntiin ekasta, mä hengähdin syvään ja suljin silmät hetkeks, mun oli pakko vaan nauttii hetki siitä vapaudesta. Koko talven mä olin joutunu pummii kyytejä keltä tahansa, mut nyt kun asfaltti oli kuiva mä olin taas vapaa.
Mä taiteilin tottuneesti mutkat Jasmiinan porukoiden läheiselle leikkipaikalle. Jotain muuta olis voinu alkaa häiritsee se, ettei Jasmiina halunnu et haen sen kotoa, mut mä olin itsekin sitä mieltä et parempi vaan välttää kiusalliset tapaamiset sen porukoiden kanssa. Mä hymyilin mustan kypärän takaa, kun näin blondin istumassa keinuissa. Hiukset leteillä se heijas hitaasti itseään eteen ja taakse, sen kengät ei irronnu maasta kertaakaan.
"Moi", mä sanoin samalla, kun nostin kypärän visiirin ylös. "Moi", Jasmiina vastas ja rupes tottuneesti kaivamaan takaboksista itelleen kypärää. "Oliks sul joku idea mihin mennään?" tyttö tiedusteli moottorin käyntiäänen yli. "Ei, kunhan se ei oo Liekkijärvellä", mä naurahdin ja ehdin nähdä vilauksen Jasmiinan virneestä, kun se painoi kypärän päähänsä. Se otti mun olkapäästä tukea ja nousi pyörän selkään jo aika ammattilaisen liikkeillä. Mä tunsin miten tytön käsivarret kietoutui mun kehon ympärille ja mun oli pakko juoksuttaa mun sormet sen takin peittämällä käsivarrella ennen kun annoin Hondan liukua eteenpäin.
Välillä mä olin miettinyt pitäiskö hankkia kypäräpuhelimet ja radio, mutta yhä uudelleen mä kaipasin vaan sitä hiljaisuutta. Jasmiina puristi mun takkia sormiensa välissä, mä tunsin miten sen pää liikkui välillä puolelta toiselle auringon valaessa lupauksen kesästä harmaalle asfaltille meidän edessä. Mä ohitin autoja aina välillä ja virnistin, kun jossain mersun takapenkillä heiluvat lapset suorastaan heittäytyivät takaikkunaa vasten kun mä pääsin niiden taakse. Seurasin miten etupenkillä äiti koitti repiä niitä kersoja takas istumaan ja nauroin ääneen. Sitten mä käänsin lisää kaasua ja ohitin nekin, nyt meidän edessä ei ollut kuin tyhjä maantie.
"Pysähdytäänkö huoltsikalle?" Jasmiina kysyi jossain välissä ja sitten meillä olikin yhtäkkiä määränpää tiedossa. Mulla ei ollut enää kovin tarkkaa kuvaa missä me oltiin, mutta muistelin että edessä olisi joku Shellin asema. Enkä mä onneksi ollut väärässä.
Mä jäin tankkaamaan pyörää ja Jasmiina suuntasi sisälle vessaan.
"Ostetaanko jotain evästä?" mä kysyin kun seurasin vihdoin Jasmiinan esimerkkiä ja kävelin myymälään sisälle. "Mmh, vaikka karkkia?" tyttö kysyi ja mä naurahdin. "No vaikka karkkia", vastasin ja vedin Jasmiinan hetkeksi lähelle. Se näytti vähän yllättyneeltä, kun mä kumarruin suutelemaan sitä niin, että tiskin takana seisova Ulla-Liina alkoi jo vähän liikehtiä vaivaantuneena. "Meinaatteko ostaa jotain?" se huuteli ja sai meidät nauramaan. "Joojoo", mä totesin sille ja iskin vielä piruuttani silmää sille kun me suunnattiin kohti karkkihyllyä.
"Otetaan ne mukaan, tiiän yhen hyvän piknikpaikan täs", mä sanoin Jasmiinalle, kun se meinas jo repiä kääreet sämpylästään.
"Mihin sä oikeen viet mut?" Jasmiina kysyi kun me oltiin ajettu joku 10 minuuttia hiekkatietä, jossa oli vielä pari lumista kohtaa. Mun piti keskittyä täysillä ettei pyörä lähteny alta. "Ei pitkä matka enää", lupasin ja käännyin vielä pienemmälle päättyvälle tielle. Mä todella toivoin, että Jasmiina keksisi kysyä miten mä tiesin näin syrjäisen paikan vieraan tien varrella.
Jos mä olisin vuoden poikaystävä, mä olisin tajunnu pakata mukaan jonkun istuma-alustan, ehkä jotain viiniä ja mansikoitakin. Mutta sen sijaan mä tyhjensin mun repun, asettelin sen kallion päälle ja istuin siihen, Jasmiina mun syliini. Mä siirsin sen hiuksia syrjään ja suukotin sitä kaulalle. "Sori ettei oo mitää viiniä", sanoin. "Pepsi Max on parempaa", Jasmiina vastas nauraen ja ojensi mulle sämpylän. "Oot ihan oikeessa."
Siinä kun me tuijotettiin kalliolla alhaalla olevaa metsää kevätauringossa, mä melkein saatoin tuntea kesän ihan nurkan takana.
|
|
Valtteri
Perustallilainen
Posts: 108
Hoitoheppa: Sirius
Koulutaso: HeB
Estetaso: 120cm
|
Post by Valtteri on Sept 28, 2023 19:03:48 GMT 2
» 29.09.2023 - uneton Latviassa
Mun päässä oli samaan aikaan ihan hiljaista ja kamalan kova meteli. Syksyn pudottamat kuolleet lehdet kahisivat mun jaloissa, aina välillä mä potkasin lehtikasaa niin, että punaiset, keltaiset ja ruskeat lehdet ponnahtivat ilmaan ja leijuivat taas hetken vain asettuakseen takaisin aloilleen metsän pohjalle. Mä en muista koska olisin viimeksi tuntenut oloni niin typeräksi.
"Onks sulla kaikki hyvin kuitenkin?" "No joo, oishan se ollu kiva jos radat ois menny vähän paremmin, mut toisaalta kyllä niit kisoja aina…" "Ei kun mä meinasin sen Jasmiinan takia?" "Jasmiinan? Mitä se… mä en nyt ymmärrä?" "Tai siis, kun, tiedäthän?" "En?" "No se teidän ero. Että ootko okei?" "Mikä helvetin ero?" "Etkö sä? Tai että? Luulin et sä petit sitä?" "...?" "Valtteri?" "Mun pitää mennä." "Valtteri!"
Mä en ollut edes tajunnut, että Sirius oli jäänyt seisomaan jabakarsinansa eteen, ettei sen ohjista pitänytkään kukaan enää kiinni.
Kypärän leukahihna tuntui kuristavan mua ihan joka askeleella ja mä revin sen päästäni. Mun oli tehnyt mieli heivata se typerä kapistus metsään, mutta en mä sentään niin typerä ollut.
Tai mistä sitä nyt enää tiesi.
Mä olin kaivanut minuuteissa kaikki Jasmiinan somet. Ei enää yhteiskuvia mun kanssa. Sen tilaviesti instassa ja tiktokissa hehkutti vaan Aprilia. Jotain aprillipilaa se oli pakko ollakin, että mut oli vaan hävitetty kaikkialta.
Idiootti, se ei ole vastannut sun viesteihin melkein kuukauteen. Miten helvetissä mä en ollut tajunnut?
Kiire, kummallakin, tai niin mä olin sen itselleni selittänyt.
Mä painoin taas puhelimen auki, näppäilin Jasmiinan numeron esiin ja tuijotin niitä pinkkejä sydämiä sen nimen perässä. Jasmiina oli itse lisännyt ne sinne ja mua oli hymyilyttänyt joka kerta, kun se oli soittanut mulle ja mä olin nähnyt ne sydämet.
Nyt mä olin jossain vitun Latviassa tuijottamassa niitä sydämiä ja keskustelemassa itseni kanssa painaisinko mä vihreetä luuria vai en.
Jostain (vielä toimivien) aivosolujeni perukoilta mä kaivan mieleeni seben juorutilin päivityksen. Mä olin nähnyt sen, vähän ennen kun olin sammunut yksin omaan sänkyyni Savusalontiellä ja mun kikkaraiset aivonystyrät ei jostain syystä ollut yhdistänyt nimikirjaimia mihinkään. Teinit puhui teinien ongelmista enkä mä todellakaan lukenut itseäni miksikään power coupleksi.
Mä kaivoin sen esille ja tuijotin lapsenomaista juorua. Juorua, helvetti sentään. Mä olin pettänyt Jasmiinaa.
Sen sijaan, että mä olisin soittanut Jasmiinalle, mä pyyhin sen mun somesta. Yksi kuva kerrallaan, yksi video toisensa jälkeen mä annoin sormieni liukua näytöllä ihan kuin ne olisi odottaneet tämän päivän tulevan. Mäkin olin, mutta toisaalta olin luullu, että olisin oikeesti sit tehny jotain. Edes vaikka suudellut Riinistä koska mä olin halunnut, mutta en mä ollut tehnyt sitäkään.
Pettäjäksi leimattu ilman oikeudenkäyntiä. Multa ei oltu ees vaivauduttu kysyy oliko se totta vai ei.
Kun mun some oli vihdoin tyhjä, siltä musta tuntui sisuskaluissanikin, mä palasin takaisin puhelinluettelooni.
🩷🩷 A N I I M S A
Yksi kerrallaan näytöltä hävis kirjaimia, kunnes yksi oli jäljellä.
Hei rakas, sä oot mulle enää pelkkä etukirjain.
Kiitti, ku kerroit ettet haluu olla mun kanssa enää.
Kiva et uskoit valheita.
Miks sä et kysyny multa suoraan.
Rakastan sua.
Ehkä.
Mä en lähetä niistä mitään, mun kasvojen ilme pehmenee pikkuhiljaa, kun mä katon taivaalla lipuvia pilviä, joiden reunat värjäytyy vaaleanpunaisiksi.
Vitunko sillä oli enää väliä.
|
|
Valtteri
Perustallilainen
Posts: 108
Hoitoheppa: Sirius
Koulutaso: HeB
Estetaso: 120cm
|
Post by Valtteri on Oct 15, 2023 19:13:32 GMT 2
07.10.2023 - valehtelija, valehtelija
Iiris Vallan koti on hieno, Valtterin on pakko myöntää kun se tutkii vihanaisensa nurkkia samalla, kun Iiris ottaa lisää vieraita vastaan. Poika ei ole itse kulkenut etuovesta, se on salakuljetettu yhden tupakanmittaisen tauon jälkeen takaovesta Cellan toimesta.
Ilta etenee hyvin, Valtteri välttelee tilanteita ja ihmisiä joita kuumottaa tietää. Se vastaa vältellen ja harhauttaen niihin, jotka yrittää urkkia. Se leikkii Julin kanssa, pelaa Paranoijaa ja siltä alkaa vähän jo tuntua normaalimmalta tallikavereidensa seurassa. Peli taukoaa ja Valtterille tulee vessahätä, se odottaa että Emmy pääsee ulos vessasta, koska ei näe tarpeelliseksi katsella kahdesti miten tallinomistaja pissaa. Emmy on humalassa ja Valtteri ottaa sen kiinni, ei päästä irti. Sitä hymyilyttää nähdä nainen niin rentoutuneena, Emmyllä on varmasti paljon patoutumia joutuessaan olemaan virallinen kotona ja töissä jatkuvasti.
Iiris ja Kiri ottavat kopin Emmystä ja Valtteri pääsee luikahtamaan vessaan. Se tuijottaa tovin itseään peilistä, näkee miten vakavalta näyttää ja miettii saikohan muutkin sellaisen kuvan hänestä. Valtteri päättää hymyillä vielä leveämmin, on kiitollinen ettei Jasmiina ole tullut juhlimaan. Se näkisi heti pojan hymyn läpi.
Seuraavaksi he kaikki suunnittelevat drinkit Iirikselle, tai siis Emmy, Kiri ja Valtteri. Iiris vaatii, että drinkkien pitää olla myös tekijänsä mukaan juomakelpoisia ja Valtteri kysyy siltä nauraen, että luuliko se että Valtteri myrkyttäisi Iiriksen kaikkien todistajien läsnäollessa. Lopulta Valtterin purppuran värinen mysteeridrinkki on vähiten myrkkyä ja Iiriksen on pakko pitkin hampain todeta poika voittajaksi kisassa.
Valtteri ei muista, että pullonpyörityksessä kysyttiin totuutta ja tehtävää, yrittää muistaa sanoa aina vuorollaan tehtävän. Se joutuu ensiksi suukottamaan Antonia huulille, seuraavaksi imitoimaan Hannesta. Riinis saapuu bileisiin myöhässä ja pojan on vaikea pitää silmiään erossa toisesta suorittaessaan tehtävänantoaan. Emmylle Valtteri antaa tehtäväksi sulkea silmänsä ja pussaamaan sitä, kehen sokkona osoittaa, huomaten pian olevansa itse sormen toisessa päässä.
Emmyn suudelma on humalaisen kömpelö, mutta Valtterille tulee hyvä mieli silti. Emmy vinkkaa pojalle silmää noustessaan lopulta ylös Valtterin sylistä ja palaa takaisin omalle paikalleen.
Kirin lähtiessä suorittamaan omaa drinkkitilaus-tehtäväänsä Emmylle, Iiris pyöräyttää pulloa ja se osuu juuri peliin liittyneeseen Riinikseen. "Totuus vaikka näin alkuun", nainen toteaa ja Valtteri yrittää keskittyä tuijottaa maanisesti omaa juomaansa. Toivoen vain, ettei kukaan kysyisi mitään siihen liittyvää. "Kerro vaik et keistä kaikista Seppeleessä oot ollut kiinnostunut", Kiri kysyy. Riinis näyttää hetken mietteliäältä. "Allusta ja Valtterista. Ja, no, Mannystä obviously, mehän ollaan seurusteltu. Ja Antonilla on hyvät habat", Riinis lopulta vastaa ja nauraa kevyesti.
Valtteria hymyilyttää ja se näyttää Riinikselle kieltään leikkisästi. Riinis vastaa samalla mitalla takaisin.
Emmyn pyöräyttäessä pulloa pelin edetessä se osuu taas Valtteriin. Sen käsketään laulaa jotain osaamaansa biisiä ja poika päättää serenoida Josh Turnerin Your Man biisin alkua ja alkaa nauraa kun yrittää päästä tarpeeksi matalalle.
Se pyörittää pulloa joka pysähtyy Riinikseen.
"Totuus vai tehtävä?" Valtteri kysyy ja virnistää. "Tehtävä", Riinis sanoo ja katsoo poikaa takaisin virne huulillaan, kuin haastaen sitä. Valtterilla olisi ollut yksi sopiva tehtävä mielessään, mutta sen olisi voinut toteuttaa vaikka kaksin pelatessaan. Poika näyttää pohdiskelevalta. "Hmm, juo tequilashotti ja tuo yksi mulle kans", se sanoo lopulta hymyillen. Valtteri oli aiemmin pelissä käskenyt Iiriksen myös juoda shotti, mutta siihen oli liittynyt myös tabascoa. Tähän tehtävänantoon poika ei sisällyttänyt samaa.
Riinis unohtuu istumaan Valtterin viereen säkkituolille tuotuaan tälle shotin ja pojan ihoa kihelmöi, kun Riiniksen käsi ja reisi lepäävät sitä vasten, säkkituoli painaa toista vain lähemmäksi melkein itsestään. Poika ei uskalla liikkua liikaa. Emmyn pullo osuu Riinikseen ja se valitsee totuuden. Emmy haluaa innoissaan tietää Riiniksen parhaan panon ja se sanoo Mannyn. Valtteri miettii olisiko itse italialaismiestä parempi, pohtii saako ikinä tilaisuutta antaa Riinikselle vertailukokemusta. Yrittää olla hengittämättä liian syvään naisen hajua.
Anton saa tehtäväkseen ottaa Emmy syliinsä kierroksen ajaksi ja nainen näyttää sammuvan siihen ihan niillä näppäimillä. Valtteria huvittaa, kunnes Anton käskee Riiniksen hakea itselleen oluen ja pojasta tuntuu melkein kylmältä, kun Riinis lähtee sen viereltä.
Riinis pyöräyttää ja pullo pysähtyy Valtteriin. Paikalla oli enää heidän lisäksi Anton ja mies oli juuri peittelemässä Emmyä sohvalle nukkumaan. "Tehtävä", Valtteri sanoo, sitä hymyilyttää. "Tanssi mun kanssa. Yhden tanssin verran", Riinis sanoo. Valtteri nousee ylös ja ottaa tukevan otteen toisesta. Sillä on hyvä, lämmin olo olla siinä.
Sitä onnea ei kestä kauaa.
"Onko Valtteri edes yrittänyt puhua Jasmiinan kanssa?" Antonin närkästynyt ääni tiedustelee. Valtteri yrittää olla kuulematta, mutta päätyy lopulta kehoittamaan entistä kämppäkaveriaan huolehtimaan omista asioistaan. Anton ei anna periksi. "Raukkamainen jätkä. Eli et ole. Pidä hauskaa syrjähyppys kanssa. Jasmiina onneksi ansaitsee paljon parempaa ku sä." Riinis kuohahtaa, kyseenalaistaa että uskoiko Anton muitakin juoruja Seppeleen juoruinstagramista. Valtteri joutuu hengittämään pari kertaa syvään, jotta se ei reagoisi, mutta Riinikselle ei hengittelyt auta. "Damn, bro, me pelataan totuutta ja tehtävää. Et sä noin kovin kironnu ku suutelin sua pelissä aiemmin", Valtteri naurahtaa kolkosti. Se ei päästä Riiniksen kädestä vielä irti, sillä se toimii tällä hetkellä pojan ankkurina. Riinis painottaa, ettei heidän välillä ollut mitään ystävyyttä enempää, mutta Iiriksen tyrskähdys ovensuusta keskeyttää sen. Iiriskin haluaa asettautua heitä vastaan, joka näyttää olevan Riinikselle viimeinen niitti.
Valtterin tekee toisaalta mieli puolustaa itseään, mutta se on vannonut ettei vetäisi Jasmiinaa bussin alle sillä tavoin. Kertomalla, että toinen oli taas kerran uskonut juoruja eikä ollut edes vaivautunut kysyä häneltä totuutta. "Kumma et te molemmat saarnaatte pettämisestä, kun toinen on kirjaimellisesti pettänyt omien lastensa äitiä ja toinen suuteli avoimesti juuri Lyytin poikaystävän kanssa bileissä", Valtteri muistuttaa sen sijaan. Se kesti kyllä yksin epäilyt, mutta sitä inhotti että Riinis joutui kohteeksi.
Anton yrittää väittää, että Valtteri on esittäytynyt jotenkin syyttömänä koko ajan ja pojalla alkaa mitta toden teolla täyttyä. Valtteri hymyilee Antonille, se ei ole lämmintä tai mukavaa hymyä, vaan sellaista kun sarjamurhaajat hymyilivät vakuuttaessaan muille että kaikki on hyvin. "Mä en oo muistaakseni missään välissä leikkinyt mitään puhdasta pulmusta, mutta sä nähtävästi haluut olla olematta enää kavereita mun kanssa, että voit jatkossa olla miettimättä ihan mun puuhia. Helpottuu sun yksinkertainen perhearki huomattavasti." Valtteri kumartuu ottamaan mukinsa pöydältä ja juo sen ykkösellä tyhjäksi. Poika lähtee huoneesta keittiöön hakemaan lisää juomaa. Riinis seuraa sitä vähintään yhtä tuohtuneena.
Valtteri tekee heille molemmille sellaiset purppuramysteerijuomat, kuin Iirikselle aiemmin ja kaataa tequilashotit siihen kylkeen. "Kiitos ja anteeksi", Valtteri puuskahtaa Riinikselle. Sitä inhottaa että toinen joutui ristituleen, etenkin kun molemmat tiesi ettei mitään ollut edes tapahtunut heidän välillään. Se ei johtunut siitä, ettei pojan olisi tehnyt mieli, mutta oli pitänyt suhteensa rajoista kiinni viimeiseen asti. Se ei vain jaksanut enää tapella vastaan, todistella Jasmiinalle ja muille ettei ollut tehnyt mitään, kun kaikki olivat päättäneet uskoa toisin.
"Vittu, ois pitäny tehdä tää jo ajat sitten", edelleen kiihdyksissä oleva Riinis sanoo ja kietoo kätensä Valtterin niskaan, painaa huulensa sen huulia vasten. "Mit…", Valtteri ehtii älähtää, kunnes saa vastauksen kysymykseensä varsin selkeästi. Se vastaa suudelmaan ensin automaatilla, kunnes vetää happea ja sen keuhkot täyttyvät Riiniksen hajuvedellä, sen hiuslakan tuoksulla ja kaikella muulla. Se maistaa tequilan toisen huulilta ja haluaa lähemmäksi. Keittiön taso pysäyttää heidän matkansa ja saa Riiniksen kehon taipumaan Valtteria vasten.
Jos Valtteri ei olisi jo humalassa, se olisi luultavasti humaltunut samanlaiseen tilaan pelkästään Riiniksen kosketuksista. Ei tiedosta enää ympäristöään tai muista riitaa. Sen mieleen mahtuu vain punahiuksinen jumalatar, jonka kynnet uppoavat syvälle Valtterin selkään. Se tuntuu helpolta ja luonnolliselta, kuin olisi vain antautunut avomerellä aaltojen vietäväksi, kun oli tähän asti yrittänyt vain uida vastavirtaan. Tähän heidät oli käytännössä ajettu. Valtterin päässä humisee, kun se yrittää olla repimättä Riiniksen mekkoa Iiriksen keittiössä.
Tilanne katkeaa vasta, kun he tiputtavat vahingossa juomalasin lattialle tiskipöydän reunalta. Riinis vetäytyy vähän taaksepäin, sen verran kun pöytä antaa tilaa ja Valtteri perääntyy puolikkaan askeleen verran. Sen sydän hakkaa täysillä kylkiluita vasten, sitä hengästyttää. "Valtteri…" Riinis kuiskaa hengästyneenä. Valtterista tuntuu, että se on saanut käsiinsä maailman hienoimman palkinnon ja nyt pelkää rikkovansa sen jo pelkällä kosketuksellaan. Vaikka Riinis ei menisi rikki kovin pienestä, Valtteri vain ei tiedä sitä. "Sori", poika lopulta hengähtää, juoksuttaa sormiaan sotkuisten hiustensa seassa. "Haluutko et lopetan?" Valtteri kysyy, pitäen katseensa Riiniksen silmissä. Yhä niin kovin janoisena.
"Ei, ei", Riinis vastaa yhä hengästyneenä. "Mä vaan… lähdetäänkö Liekeen, mä voin varaa huoneen", se sanoo.
Valtterin suupielet taipuvat poikamaiseen hymyyn. Se ei tiedä mistä, mutta jostain syvältä sen sisimmästä Riinis avasi lukon jonka olemassaolosta poika ei edes ollut tiennyt. "Lähdetään", Valtteri vastaa, se ei osaa olla suutelematta Riinistä uudelleen, mutta malttaa sitten edes sen verran, että he pääsevät siirtymään tyhjän pihan poikki taksiin. Siellä vasta sen onkin vaikea pitää näppejään erossa Riiniksestä. "Sä oot upea", Valtteri kuiskaa toisen korvaan ja maksaa taksin yrittäen osua lähimaksulätkään kortillaan.
Valtteri antaa itsensä hukuttautua täysin hetkeen, se hengittää Riiniksen tuoksua keuhkoihinsa joka hengenvedolla ja humaltuu toisen läsnäolosta vielä lisää. Niin kauan sen on tehnyt mieli tehdä asioita naiselle, niin kauan se on kieltäytynyt ajattelemasta koko ihmistä.
Valtteri nukahtaa raukeana ja pitkästä aikaa vailla ahdistavaa ajatusta mielessään ihan kiinni Riinikseen, kädet kietoutuneena toisen ympärille. Se ei muista koska olisi viimeksi nukkunut niin hyvin.
|
|
Valtteri
Perustallilainen
Posts: 108
Hoitoheppa: Sirius
Koulutaso: HeB
Estetaso: 120cm
|
Post by Valtteri on Nov 1, 2023 17:17:22 GMT 2
29.10.2023 - Harvest Moon Show (kirjoitettu yhdessä Riiniksen kanssa)Tummansininen puvuntakki kiristi juuri niistä paikoista, kuin sen pitikin. Valtterin kädessä oli samppanjalasi, kun se luovi tietään tyylikkäässä Misangien kodissa juhlavieraiden keskellä. Poikaa harmitti luonnollisesti estekilpailun tulos, viimeisessä sijassa ei juuri ollut juhlimista. Tummaverikkö kuitenkin hymyili, pettymys ei tällä kertaa tuntunut niin karvaalta, kuin se olisi voinut tuntua. Valtteri keskusteli muiden vieraiden kanssa, yritti luoda lisää kontakteja ja keräsi valtavan määrän säälipisteitä etenkin nuorilta, naispuoleisilta kilpakumppaneiltaan. Valtteria ei haitannut saamansa huomio, vaikka se olisi toki mieluusti paistatellut voiton väreissä juhlissa. Toisaalla Riinis oli juuri päättänyt keskustelun Akira Iton kanssa. Se oli onnitellut Itoa luokan toisesta sijasta, ja hollanniksi käyty keskustelu oli Riiniksen alkukankeuden jälkeen nopeasti edennyt hevosiin. Ito oli kertonut, että Isan varsa Celestia oli hiljattain muuttanut Stal Hartholtiin ja nuori tamma osoitti jo nyt kykyjään ja omalaatuista temperamenttiaan. Riinis oli kuunnellut kiinnostuneena, jättänyt mainitsematta omista hankaluuksistaan Celestian emän kanssa ja toivottanut onnea jatkoon. Sitä ehkä tarvittaisiin hevosen kanssa, jonka suonissa virtasi Isan veri. Tumman, mustaa tavailevan ja vartalonmuotoja myötäilevän mekon kangas säkenöi Misangien hulppean kartanon valoissa, väläytellen yönsinistä sävyä. Riinis kuljeskeli ihmisröykkiöiden ohitse, nappasi itselleen ohimennen samppanjaa ja jäi hetkeksi katselemaan salin yläpuolella roikkuvaa kattokruunua. Kaikki täällä oli niin hienoa ja suurieleistä - tällaisen elämän Riiniskin olisi halunnut, mutta sen sijaan se eli varsin arkista ja silottelematonta elämää tuppukylän ratsastuskoulussa, jossa glamourista ei ollut tietoakaan. Misangien kartanon upeus ja pääsy kurkistamaan perheen elämään kulissien takana taittoi hieman sitä onnea, mikä Riiniksen elämässä oli sillä hetkellä ollut päällimmäisenä - oman kodin tuoreet kauppakirjat ja tuleva muutto. Ratapihan raitti 5 oli suorastaan murjuinen röttelö tämän kartanon rinnalla. Riinis käänsi juuri parahiksi katseensa nähdäkseen Valtterin, joka seisoi hyvin istuvassa puvussaan salin laidalla ja nauratti parhaillaan nuorten naisratsastajien joukkoa. Pojan leukaperät painuivat hienoiselle kuopalle ja se hymyili niin, että sen hampaat näkyivät. Kun Valtterin katse osui Riinikseen, sen olemus muuttui, mutta vain juuri sen verran että Riinis sen pystyi huomaamaan. Kaksikko vaihtoi merkityksellisiä hymyjä ja Riinis siemaisi kuohuvaansa. Valtteri ei jostain syystä enää kuullut mitä vaaleaverinen 18-vuotias ratsastajatar hänelle selitti ja pojan oli vaikea pitää katseensa tytön kasvoissa, se harhaili huoneen toisella laidalla tuon tuosta. Hiljaisuus venyi ja Valtteri tajusi, että häneltä oli kysytty jotain. "Anteeksi?" poika sanoi ja hymyili hieman leveämmin, osittain siksi ettei toinen pahottaisi mieltään hänen hajamielisyytensä vuoksi ja osittain siksi, että koko tilanne huvitti Valtteri suunnattomasti. Hän ei tiennyt olisiko Riiniksen vetovoima ollut niin valtava, jos he olisivat suudelleet jo kauan sitten, oliko pidättäytyminen ja ystäviksi verhoutuminen saanut koko pelin vain uudelle, jännittävälle tasolle. Olisiko Valtteri tuntenut olonsa kuin tulisilla hiilillä kävellessä pelkästään huoneen poikki vaihdetuista katseista. Valtteri viivytteli tarkoituksella, mutta myös ollakseen kohtelias. Kun keskustelussa vihdoin syntyi luonnollinen hiipuminen, poika poistui takavasemmalle ja kiersi hitaasti salin reunaa pitkin lähemmäksi. Riinis oli löytänyt jonkun keskustelukumppanin, pitkänhuiskean ratsastajamiehen katse harhaili toisen keholla, Valtteri tunnisti katseen. Käden olkapäällä, kehut joita komea mies jakeli epäilemättä runsaasti. Valtteri odotti vielä hetken ja liukui sitten kaksikon viereen. "Hei", poika tervehti melko kasuaalin kuuloisena, yritti pidätellä huulilleen pyrkivää hymyä. Sen käsi melkein kävi Riiniksen lantiolla, mutta viime hetkellä Valtteri sai pidettyä eleensä vain kevyenä kyynerpäähän kosketuksena. Vieras mies katsahti häneen melko häpeilemättömän tuimasti, Valtteri tiesi kyllä hyvin miksi. Riiniksen huomio pysyi kohteliaasti sen keskustelukumppanissa, vaikka se soikin Valtterille hymyn, jota oli lähes mahdoton pitää aisoissa. Mies, jonka kanssa Riinis oli keskustellut - joku esteratsastaja, jonka nimi oli livahtanut jo kauan aikaa sitten karkuun Riiniksen muistista - otti jäntevämmän asennon. Valtterin nopea kosketus jäi kihelmöimään Riiniksen kyynärpään iholle, ja esitellessään Valtterin punertavahiuksiselle miehelle Riinis sai tilaisuuden ja verukkeen koskea vastavuoroisesti Valtterin olkavarteen. Ele oli nopea ja kasuaali, huomaamaton, mutta Riinis tiesi että pinnan alla sillä oli paljon suurempi merkitys. Se oli kuin peli tai leikki, jota ne nyt Valtterin kanssa yhdessä pelasivat. Kolmannen osapuolen mittaillessa heitä katseellaan Riinis mietti, mahtoiko mies aistia, mitä kaksikon välillä oli meneillään. Jostain syystä Riinis sai sanoinkuvailematonta tyydytystä keskustelukumppanin selvästi epäröidessä ja arvioidessaan tilanteen laatua - se hymyili, hieman väkinäisesti, Valtterille ja lopulta ojensi kättään tervehdykseen. Valtteri ei kuunnellut miehen nimeä, sillä ei ollut minkäänlaista merkitystä tänä iltana. Poika tunsi kuinka olkavarresta lähti kihelmöintiä ympäri kehoaan, jopa useamman vaatekerroksen läpi Riiniksen kosketus viipyili iholla. Lopulta se kuitenkin oli Valtteri, jonka kärsivällisyys loppui kesken. Se kumartui lähemmäksi Riinistä, käänsi katseensa toisen silmiin ja unohti muut ihmiset huoneessa. "Tanssitaanko?" Valtteri kysyi, kuuli kuinka ratsastajamiehen lause jäi kesken, se kysyi jotain terävällä äänensävyllä, mutta sillä ei ollut enää mitään väliä. Poika ojensi Riinikselle kätensä, antoi suupielensä kaartua aavistuksen virneeseen. Kertoen katseellaan, että odottaisi siinä vaikka vuorokauden, jos toinen niin haluaisi. Riinis ei epäröinyt, vaan suostui Valtterin ehdotukseen enemmän kuin ilomielin. Se ojensi puoliksi juodun samppanjalasinsa miehelle, joka ehkä yllättyi eikä tyrmistykseltään osannut kuin ottaa lasin vastaan, kun Riinis jo liukui Valtterin johdattamana kohti tanssilattiaa. Tummanpuhuva, voimakas melodia keinutti Riiniksen nopeasti tilaan, jossa ei ollut enää muita kuin se ja Valtteri kaksin. Se asetti kätensä Valtterin käteen, tunsi pojan kämmenen vyötäröllään jonne se viimein luvan kanssa laskeutui ja painautui sitten vasten lämmintä, jäntevältä tuntuvaa rintakehää. Riinis antoi Valtterin viedä ja nostaessaan katseensa pojan vihreisiin silmiin, jotka tuikkivat katon kristallien heijastuksissa, Riinis samaan aikaan olisi voinut antaa tanssin jatkua loputtomiin tai vastavuoroisesti paeta, vetää Valtterin mukaansa ja aloittaa kokonaan uuden elämän täällä, poissa tuomitsevien katseiden ulottumattomissa. Valtteri pelasi myös mielessään mitä jos-peliä, se ei ollut aiemmin edes tajunnut miten valtavan paljon tuttujen ihmisten seurassa siitä tuntui jatkuvasti kovin syylliseltä. Siitä, että se oli mennyt ihastumaan punahiuksiseen kaunottareen. Siitä, että se oli välillä vahingossa unohtanut tyttöystävänsä. Mutta ei koskaan liiaksi, ei koskaan niin että olisi ylittänyt näkymättömän viivan. Vaikka koko Seppele niin uskoi, Valtteri ei ollut ollut uskoton. Tänä iltana pojan ei tarvinnut tuntea siitäkään syyllisyyttä. Että valhe oli lopulta rikkonut parisuhteen ja antanut tilaa tälle. Valtteri ei halunnut ajatella tänään mitään muuta, kuin miten hyväksi tunsi olonsa Riiniksen lähellä. "Mitä sä haluut tehdä?" Valtteri kysyi, kun kappale loppui. Kohtelias tanssipari olisi antanut käsiensä pudota, ehkä kumartanut kevyesti ja mahdollisesti saattanut toisen baaritiskin luokse. Valtteri antoi käsiensä levätä Riiniksen kyljillä, puristi liukasta kangasta sormiensa välissä ja tunnusteli sydämenlyöntejä kämmentensä alla. Riinis tunsi olevansa kevyen hengästynyt, eikä se varmasti johtunut pelkästään äskeisestä tanssista. Musiikin loputtua illuusio vain heistä kahdesta särkyi, kun ihmisten puvunkankaiden kahina ja jalkineiden kopina vasten salin lattiaa täytti huoneen, ja Riinis virnisti pienesti, sipaisten voimakkailla laineilla soljuvia hiuksiaan pois kasvoilta. "Hauskaa että kysyit", se sanoi kevyesti, avaamatta äskeisiä ajatuksiaan - ehkä Valtteri tiesi, mitä Riinis oli juuri hetkeä aiemmin mielessään haaveillut. "Mulle sopisi kyllä jos haettaisiin jotain juotavaa", Riinis jatkoi sitten, ottaen pienen askeleen taaemmas, mutta vain sen verran, että sai luotua paremman katsekontaktin Valtteriin. Se ei kuitenkaan hennonut vielä päästää otettaan irti, sillä vaikka ne nyt olivatkin kaukana Seppeleestä, tuntui yhä että jokainen hetki näin lähellä toista oli arvokas - ikään kuin seuraavaa tilaisuutta koskettaa olisi taas joutunut vartomaan ehkä jopa päiväkausia. Riinis ei halunnut ajatella tekevänsä mitään väärää, vaikka omatunto soimasikin sitä, kun se liu’utti sormensa Valtterin sormien lomaan ja taittoi päätään hieman taaksepäin. Välimatka sen ja Valtterin huulilla oli niin lyhyt, että sen olisi kuronut umpeen vain pienellä liikahduksella, mutta Riinis jätti sen tekemättä, sen sijaan se hymyili hieman pirullisesti. "Se tauluarvontakin on vielä edessä - kai sä kävit pudottamassa nimen laatikkoon? Vaikkakin tän päivän perusteella en kyllä tiedä, onko tähdet meidän kummankaan suhteen kohdillaan." Valtterin huulille nousi leveä, poikamainen virne. Tauluarvonta, poika oli unohtanut jo koko asian. "Tietysti kävin. Ehkä maailmankaikkeus katsoo, että se oli jo niin julma aiemmin, että suosii meille jommalle kummalle edes pienen osuuden arpaonnestaan?" Valtteri veikkasi päätään pudistaen. Se oli oikeastaan laittanut nimensä arvontalaatikkoon vain velvollisuudentunteesta, vaikka taulu oli hieno se ei mahtuisi Savusalontien kellarihuoneen seinille ja niin kauan, kun pojalla ei ollut omaa kotia jokainen ylimääräinen tavara kuulosti vain lisää kantamiselta. "Jos voitan, niin saat säilyttää taulua sun uudessa kodissa niin kauan, että mulle tulee paikka sille", Valtteri sanoi hymyillen. Riinikselle ei tarjottu aikaa vastata, kun jo ilmoitettiin kuin tilauksesta, että taulun arvonta alkaisi nyt. Valtterin hymy syveni aavistuksen, kun se katsoi vielä Riinistä silmiin ja kääntyi sitten hieman kannoillaan ja johdatti heidät molemmat lähemmäksi arvontatilaisuutta. Poika ei päästänyt toisen kädestä irti missään vaiheessa. Riinis hymyili vienosti Valtterin sanoille ja jäi sitten odottamaan arvonnan alkamista. Juhlallisen, pienen puheen ja taulun viime hetken esittelyn jälkeen oli aika julistaa voittaja. Riinis puristi Valtterin kättä hieman lujempaa, vilkaisi nopeasti poikaa virnistäen ja odotti - arpalaatikko kahisi, kun onnettaren käsi kulki lappusten seassa, etsien voittavaa nimeä - ja sitten – " Valtteri Rokka!"Riiniksen huulilta pääsi yllättynyt ja onnellinen huudahdus, se päästi nopeasti irti Valtterin kädestä taputtaakseen ja kietoi sitten kätensä pojan ympärille. Sekunnin murto-osan verran Riinis oli jo painamassa huuliaan toisen huulia vasten, mutta viime hetkellä se korjasi liikkeensä ja veti Valtterin halaukseen. "Congratulations to Mr. Rokka!" kuului lavalta, kutsuen samalla Valtteria hakemaan palkintoaan, selkäpiitä karmivaa taulua kurpitsapäisestä, tummanpuhuvasta ratsastajasta hevosineen. Poika seisoi hetken shokissa paikoillaan, kunnes Riinis tuuppasi sitä vähän selästä ja sai Valtterin jalat liikkeelle. Taulun arvo oli varmasti järisyttävän paljon, se samaan aikaan kiehtoi ja pelotti Valtteria. Misangien luokse päästyään sille ojennettiin taulu ja pyydettiin jonkinlaista puhetta. Pojalla ei ollut mitään hajua sanoista, joita huuliltaan luetteli, toivoi vain että jokin niistä sisälsi kiitoksen ja että sävy oli kohtelias. Onneksi taulua ei tarvinnut kantaa henkilökohtaisesti juhlatilassa tai edes hevosauton mukana, vaan sen voittamiseen sisältyi kotiintoimitus ja lupauksensa mukaisesti Valtteri antoi Dochasille Riiniksen uuden osoitteen, taulu toimitettaisiin kahden viikon päästä suunnilleen. Valtteri palasi takaisin vieraiden joukossa odottavan Riiniksen luokse, epäuskoinen virne kasvoillaan. "Mä annoin niille sun osoitteen, mutta jos et oikeesti halua sitä niin tuun sit hakee sen sun luota", poika nauroi päätään pudistellen. Riinis nauroi. "Soitan sit jos se alkaa kummittelemaan", se vastasi. Mikä uskomaton tuuri! "Sen jälkeen sen voi sijoittaa vaikka Seppeleen satulahuoneeseen hyvää karmaa tuomaan", Riinis jatkoi vielä, virnisti ja tarttui Valtteria kädestä. Täytyihän arpavoittoa juhlistaa asiaankuuluvilla lasillisilla. Beowulf Barclay, 1875
Juhlahumu yltyi ja Riinis tunsi vapautuvansa. Maistuvat drinkit ja dramaattiset melodiat tuudittivat punahiuksisen pian juovuksiin ja erään tanssin lopuksi oli aika vetäytyä salin portaikon varjoihin. Herätys koittaisi jälleen liian aikaisin, mutta Riinis ei suostunut ajattelemaan sitä nyt - sen selkä painui vasten portaikon kylmää, kivistä seinää kun välimatka sen ja Valtterin välillä kuroutui umpeen. Se haistoi gin tonicin ja Valtterin partaveden ja mielessään se ei enää koskaan palannut Seppeleeseen eikä kaksikon välinen hetki ikinä päättynyt. Oli vain se, Valtteri ja herrasmieskartanon marmoriportaat.
|
|
Valtteri
Perustallilainen
Posts: 108
Hoitoheppa: Sirius
Koulutaso: HeB
Estetaso: 120cm
|
Post by Valtteri on Nov 10, 2023 22:43:29 GMT 2
09.11.2023 - työleiri(kirjoitettu yhdessä Jasmiinan kanssa)Emmyn murtuneen jalan ja Hanneksen suunnattoman typerän rahankäsittelyn vuoksi koko talli oli sekaisin. Myös Valtteri oli saanut oman osuutensa Hanneksen rahatilanteesta, sillä hänen sponsoriratsastajasopimusta oli supistettu merkittävän paljon. Poika ei ollut uskaltanut kysyä omasta työstään kivikaupan somevastaavana, odotti vain kauhulla seuraavaa palkkapäiväänsä ja sitä saisiko rahojaan ikinä. Yhteisten tallitöiden lisäksi Hannes oli jakamassa ylpeänä nimikoituja töitä koko tallin väelle. Huhun mukaan jopa Hanski oli nakitettu laskemaan montako pinteliä talosta löytyi josko niistä jotkin sietäisi myydä. "Valtteri, miten mukavaa että pääsit paikalle. Olen valinnut sinulle oikein mieluisan sisätyön maneesista, työkaverisi odottaakin sinua jo siellä", Hannes totesi iloisesti hymyillen, istuen valtavan huojuvan paperipinon takana toimistossa. Valtteri oli juuri kuullut kuinka joku oli poistunut toimistosta pesarin likakaivoja tyhjentämään ja valtava huojennus levisi pojan sisuskaluissa. Se olisi ehkä oksentanut jos sen olisi pitänyt alkaa siivoamaan kaivoa. Valtteri käveli maneesille verkkaisesti ja taittoi auki pienen ruutupaperinpalan, jossa oli hänen työtehtävänsä. Maneesin seinien pyyhkimistä. Se ei ehkä ollut mikään mieluisin puuhista, mutta ainakaan se ei ollut kovin likaista. Eikä tarvinnut seistä syystuulessa, joka nytkin yritti päästä paksun toppatakin kauluksesta sisään. Valtteri asteli maneesiin, noukki ovelta siihen jätetyn ämpärin ja rätin ja tajusi sitten vasta katsoa kenet hänen työparikseen oli määrätty. Jasmiina nosti katseensa puhelimesta kuullessaan maneesin oven käyvän. Toive siitä, että Hannes olisi nakittanut maneesin siivoukseen ne pari jatkotuntilaista, jotka oli naurettavan innokkaana kärkkynyt tehtäviä toimiston ovella, haihtui savuna ilmaan. Jasmiina oli ilmestynyt paikalle vain koska se oli kuullut, että Emmy saattoi etsiä liikutusapua hevosilleen. Se ajatteli, että auttamalla vähän muissakin tallihommissa, Emmy saattaisi antaa Jasmiinankin joskus ratsastaa Chicolla tai Lilillä. Nyt siitä tuntui, ettei koko juttu ehkä sittenkään ollut sen arvoista. “Oikeesti…” Jasmiina mutisi itsekseen ja tunki puhelimensa toppaliivin taskuun. Se noukki oman sankonsa, jossa lillui ällöttävä rätti ja raahasi sen vikkelästi aivan maneesin perimmäiseen päätyyn. Jos Valtterilla olisi vähääkään järkeä, se aloittaisi hommat toisesta päästä ja jättäisi Jasmiinan rauhaan. Aivan pienen pieni osa Jasmiinasta, jonka ympärille kaikki sisuskalut tuntui käpertyneen etovaksi solmuksi sillä hetkellä kun tyttö oli tunnistanut työparinsa, toivoi, että Valtteri sanoisi jotain. Mutta Jasmiina yritti kovettaa itsensä ja puri hampaansa tiukasti yhteen. Jasmiinalla ei ollut mitään sanottavaa. Se kirvelsi olla kuin Valtteri ei enää olisi lainkaan olemassa, mutta Jasmiina keskittyi tiukasti vain pölyiseen seinään, jonka pyyhkiminen tuntui niin merkityksettömältä, että olisi voinut naurattaa, jos maneesissa olisi ollut joku muu kuin Valtteri. Koko homma oli tuskastuttavan hidasta. Ja vaikka kuinka tyttö yritti pysyä lujana, aina silloin tällöin katse lipsahti selän taakse sinne suuntaan, missä poika oli aloittanut hommansa. Valtteri ymmärsi yskän, sitä varten poika oli antanut Jasmiinan olla. Sitä varten he eivät olleet puhuneet toisilleen kuukausiin, Valtteri oli ajatellut että niin Jasmiina halusi asian olla. Se ei kantanut kaunaa, ei ollut katkera vaikka koko suhde oli kaatunut juoruihin. Valtterilla oli ikävä Jasmiinaa, mutta se ei voinut saada toista uskomaan omaa puoltaan tarinasta vaikka se olisi pakottamalla sitä huutanut ympäri Liekkijärveä. Kerran Valtteri sattui vilkaisemaan Jasmiinaa tympeän työtehtävänsä lomasta niin, että heidän katseensa kohtasivat. Pojan teki mieli hymyillä ja tunsikin miten suupielet taipuivat kysymättä kaarelle, mutta Jasmiina oli jo kääntänyt katseensa. Valtteri antoi itsensä katsoa pidempään, vaaleita hiuksia ja toppatakin peittämää selkää. Sen katse vaelsi paikkoihin, mihin sillä ei ollut enää lupaa mutta Jasmiina ei kääntynyt katsomaan enää uudelleen, niin sillä ei ollut mikään kiire kääntää katsettaan muualle. Eikä Valtteri olisi halunnutkaan. Se olisi halunnut pystyä puhumaan Jasmiinalle, koska jo ennen koko parisuhdetta Jasmiina oli ollut tärkeä ystävä ja ainut ihminen, johon poika oli luottanut täysin koko maailmassa. Valtteri jatkoi seinän puhdistamista, he olivat hädin tuskin puolessa välissä urakkaa, joten hiljaisuutta kestäisi vielä pitkään. Jasmiinaa hävetti, että se oli jäänyt kiinni vilkuilustaan, joten se päätti keskittää kaiken tarmonsa epämääräiseen vihertävään läikkään, joka erottui maneesin seinästä silmiinpistävästi. Jotenkin se vihertävä läikkä oli yhtä ällöttävä ja inhottava ja ikuisesti kiinni tarrautunut kuin se olo, jota Jasmiina oli tuntenut siitä lähtien, kun Matthias oli kertonut Valtterin pettävän. Ainahan sanottiin, että ajan pitäisi auttaa ja Jasmiina oli yrittänyt - siis todella yrittänyt - antaa ajan kulua ja elää kuin Valtteria ei olisikaan. Useimmiten se oli ollut helppoa ja vain kolme kertaa Jasmiina oli tehnyt u-käännöksen tallin parkkipaikalla huomattuaan Valtterin pyörän olevan jo siellä. Hubertusratsastus oli ollut kaikkein vaikein ja Jasmiinaa edelleen vähän hävetti sekin, kuinka se oli valehdellut Eedille, että siitä tuntui, että April vähän ontui. Se oli ollut hyvä veruke palata tallille heti alkumatkasta, eikä Jasmiina tiennyt oliko Eedi uskonut sitä vai nähnyt koko jutun läpi, mutta ainakin Eedi oli leikkinyt mukana ja siitä Jasmiina oli kiitollinen. Silti kaikesta välttelystä huolimatta se tyhmä ja kaikin puolin huijattu olo ei ollut kadonnut mihinkään. Oli epäreilua, kuinka helposti Valtteri oli vaihtanut Jasmiinan Riinikseen. Aivan kuin viimeisen vuoden ajan poika olisi vain odottanut sopivaa hetkeä. Tuntui kuin kaikki hyvät muistot olisi pyyhkiytynyt pois ja tyttö kykeni muistamaan vaan kaikki ne hetket, kun oli ollut epäilyksiä ja epävarmuutta ja siitä tuntui, että sen olisi pitänyt tajuta jo paljon aikaisemmin, ettei Valtteriin voinut luottaa. Että Jasmiina oli aina ollut vain varavaihtoehto, kun oli olemassa paljon kauniimpi ja taitavampi ja kaikin puolin parempi Riinis. Jasmiina suututti. Sitä ärsytti suunnattomasti joku Peck joka oli ihan vittuillakseen nuollut sitä maneesin seinää ja jättänyt siihen sen itsepäisen läntin. Ja se paska ratsastaja, joka ei ollut saanut sitä paskaa ponia kuriin. Ja Valtteri, joka oli maaneesin toisella puolella, eikä joutunut jynssäämään sitä paskaa länttiä, vaan pääsi varmaan tässäkin helpommalla ja… “Voi nyt vittu!” kajahti kuolemanhiljaisessa maneesissa ihan liian kovaan ääneen, kun Jasmiinan kynsi napsahti seinään ja taittui niin että sattui. Rätti lensi ohi sangosta ja kyyneleet kihosivat tytön silmiin. Jasmiina yritti vakuuttaa itselleen, että se johtui vain kynnestä. Ei mistään muusta. Vaikka olikin sairaan noloa itkeä katkennutta kynttä. Valtteri pääsi ehkä puoleen väliin maneesia, kun se yhtäkkiä pysähtyi silminnähden hämmentyneenä. Poika kirosi mielessään, että sen jalat olivat järkeä nopeammat ja nyt se seisoi kuin idiootti keskellä maneesia ilman mitään ilmeisempää syytä, kuin entisen tyttöystävänsä kivuliaan kuuloinen kiroilu. Kului hetki, Valtteri yritti käydä henkistä taistelua mielessään ja totesi jälleen kerran turhautuneena ajatuksissaan, että tämän vuoksi hän oli maailman surkein poikaystävä. Kun ei tiennyt edes miten piti käyttäytyä eron jälkeen. "Ootko sä kunnossa?" Valtteri kysyi lopulta ja vaihtoi painoaan jalalta toiselle. Se ei tiennyt miten kuului seistä, eikä sillä ollut kädessä kuin hiekkainen rätti ja ryppyiset, vedessä lionneet sormenpäät. Poika huokaisi syvään, sen olisi tehnyt mieli hieroa kasvojaan, mutta muisti missä kädet olivat liotettu. "Kuulosti vaan… kivuliaalta?" Valtteri yritti perustella yhtäkkistä lähestymistään. Jasmiina pudisti päätään. “Joo.. ei… Tää oli vaan kynsi” se mutisi melkein yhteen purtujen hampaiden välistä. Se toivoi, ettei Valtteri nähnyt sen silmäkulmassa kyyneliä, vaikka ne poltteli siellä edelleen. Sen hetken ajan, kun Jasmiina oli kuullut Valtterin askeleet ja nähnyt toisen huolestuneesti kurttuun kaartuneet kulmakarvat maailman upeimpien vihreiden silmien yläpuolella, tytöstä oli tuntunut kuin mikään ei olisi sittenkään muuttunut. Sen ohikiitävän hetken Jasmiinan vartalo valmistautui ottamaan vastaan lohduttavan halauksen ja tuntemaan huulien nopean pyyhkäisyn otsallaan. Valtteri olisi rutistanut sitä, sanonut jotain kannustavaa ja ehkä haukkunut vähän Hannesta tästäkin idioottimaisesta operaatiosta. Mutta sitten tyttö tajusi, ettei mitään sellaista voisi tietenkään tapahtua. Jasmiinasta tuntui kuin sen jalat olisi juurtunut kiinni maneesin hiekkaan. Vaikka tyttö oli valvonut monta yötä ja miettinyt mitä sen pitäisi sanoa Valtterille, ei se vieläkään tiennyt ja nyt siitä tuntui, että aika oli loppunut. “Mä…” Jasmiina aloitti silti ja nosti katseensa melkein uhmakkaasti Valtterin silmiin, mutta sitten sanat takertuivat kurkkuun. Mä vihaan sua olisi ollut liian dramaattista ja lapsellista. Mä ikävöin sua olisi ollut niin säälittävää. Mä en halua nähdä sua enää ikinä. Mä rakastan sua edelleen. Mä en tiedä miten mä koskaan pääsen tästä mistään yli. Mikään näistä ajatuksista ei suostunut taipumaan sanoiksi. “Tota mun pitää varmaan hakee tyyliin laastari tähän”, Jasmiina saa lopulta jatkettua. Se heilutteli alleviivaavasti vasenta etusormeaan, jonka kynnen repaleen se oli nypännyt hermostuksissaan irti. Tyttö päätti ottaa muutaman kokeilevan askeleen kohti maneesin ulko-ovea. Ensiapulaukku oli hyllyllä oven vieressä, mutta Jasmiina mietti voiko esittää, ettei olisi huomannut sitä. Valtteri huomasi erityisen selkeästi miten sen rintakehä kohosi joka kerralla, kun se veti happea keuhkoihinsa. Miten sormenpäät tuntuivat edelleen nihkeiltä ja ällöttäviltä, kun niissä oli juovia kuin vanhalla ihmisellä. Miksei se ollut näin tietoinen kaikesta silloin ennen? Miksi sen piti hävitä ajan myötä, miten mahanpohjassa muljahti kun toinen vain katsoi kohti ja miten keho tuntui oikein janoavan toisen kosketusta. Pientäkin hipaisua. Miksi sen oli pitänyt vaihtua henkilöstä toiseen ilman kysymistä? Valtteri kyllä tunsi niin Jasmiinaan ja Riinikseen. Sen keho tunsi niin myös pariin luokkakaveriin ja brunetteen, jonka takana se oli seissyt viikko sitten starbucksissa. Siksi sitä ei oltu tehty poikaystäväksi. “Mä voin hakea sulle”, Valtteri huomasi sanovansa, sillä sen oli pakko saada itsensä liikkeelle ettei sen vaistot ottaisi valtaa ja veisi sitä Jasmiinan luokse. Vaikka se haisi varmasti likavedelle, niin se silti tuoksuisi hyvältä, sen hajuvesi oli ollut yli vuoden Valtterin huume ja se ei ollut koskaan loppunut. Valtteri kiirehti juuri sille ensiapulaukulle, jonka olemassaoloa Jasmiina oli toivonut häviävän sen mielestä. Mutta poika oli joutunut ottamaan sieltä myös laastarin, kun Peck oli osunut sen käsivarteen ja rikkonut ihon juuri viime viikolla. Laastari kädessään Valtteri kuitenkin tajusi, että nyt etenkin sen pitäisi mennä Jasmiinan luokse. Haistaa sen hajuveden. “Toivottavasti tää on sopiva”, Valtteri huomasi miten sen ääni värisi kun se pysähtyi Jasmiinan luokse. Niin kauas, että sen piti ojentaa kätensä, niin lähelle että se näki miten Jasmiinan kurkku liikahti kun se nielaisi. Valtteri ei tiennyt mihin sen piti katsoa, niin se katsoi Jasmiinaa silmiin, unohti miten keuhkot täytettiin. Ainakaan se ei haistanut mitään. Jasmiinan teki mieli kiljua, kun se tajusi, kuinka Valtteri pilasi sen pakosuunnitelman. Mutta samalla se pieni, ritarillinen ele tuntui ärsyttävän mukavalta. Tytön täytyy erikseen muistuttaa itselleen, että Valtteri olisi voinut hakea sen laastarin kenelle tahansa (paitsi ehkä Iirikselle…). Sellainen se oli. Mukava, kaikkien kaveri… Ja ilmeisesti muutakin kuin kaveri. Katkera ajatus myrkytti jälleen Jasmiinan mielen. Vaaleaan paperiin kääritty, aivan tavallinen ruskea laastari roikkui ilmassa, kun Valtteri ojensi sitä samalla tavalla varovaisesti kuin ala-asteella, kun joku pyysi lainaan lyijykynää, mutta samalla piti pelätä tyttö- ja poikabakteereja. Ehkä Jasmiinan suupieli käväisi varomattomasti huvittuneessa hymyssä ennen kuin se taas muisti kaiken, mikä sitä sitä ei huvittanut. “Joo” Jasmiina sai sanottua, kun se nappasi laastarin ja sai hyvän syyn kääntää katseensa pois Valtterin silmistä. Niihin oli edelleen liian helppo jäädä jumiin. “Joo… Paitsi et mun kyl varmaan tarvii käydä puhdistamassa tää… Ja en tiiä kannattaako mun jatkaa, kun ei varmaan oo hyvä kastella tätä heti. Se voi tulehtua. Niin mä ehkä meen kysyyn Hannekselta jotain muuta.” Jasmiina puhui liian nopeasti, osittain jo kävellen pois, osittain odottaen että Valtteri pysäyttäisi sen. Se kuitenkin ehti jo monen askeleen päähän. “Mä.. tota voin kysyä jos joku muu tulee jatkaan. Ettei sun tarvi yksin”, Jasmiina kuitenkin tarjoutui vielä. Siitä tuntui, että senkin piti tehdä joku pieni kiva ele. Samanlainen kuin laastari. Samalla se sai tekosyyn katsoa vielä kerran Valtteriin. "Joo", Valtteri sai sanottua ja tajusi taas miten se oli joissain asioissa vain sivustakatsojana. Kuin television ruudulta poika seurasi kuinka Jasmiina loittoni jälleen, miten sen käsi tavoitteli toisen perään ja laskeutui sitten puutuneena takaisin kehon kyljelle. Tunsi, miten suupieli taipui pieneen hymyyn kun tyttö katsoi vielä häntä kohden ja kuinka tunnottomat jalat lähtivät robottimaisesti kulkemaan takaisin maneesin reunalle. Kun Jasmiina oli lähtenyt ja maneesi hiljentynyt, Valtteri seisoi edelleen ämpärin vierellä kykenemättä tekemään mitään. Se kiroili hiljaa hampaidensa välistä ja katsahti metrejä puhdistamatonta seinää. Maneesin ovi kävi uudelleen ja vaikka Valtteri toivoi, että Jasmiina olisi tullut toisiin aatoksiin, sieltä saapui kolme toisilleen supisevaa tyttöä. Kaikki pysähtyivät ovelle kun näkivät Valtterin ja supisivat vielä lisää, ehkä ne eivät olleet tienneet kenen kanssa ne oli määrätty siivoamaan. "Yksi voi ottaa tästä loput ja toiset jatkaa tuolta. Hinkatkaa kunnolla, niin saatte harjata Siriuksen joku päivä", Valtteri sanoi ja iski tytöille silmää. Sen maski oli taas päässä ja tunnemyrskyn tilalla oli vain tuttu vaimennettu hiljaisuus.
|
|
Valtteri
Perustallilainen
Posts: 108
Hoitoheppa: Sirius
Koulutaso: HeB
Estetaso: 120cm
|
Post by Valtteri on Dec 30, 2023 22:44:22 GMT 2
22-24.12.2023 - Frohe WeihnachtenBerliinin kadut olivat täynnä ihmisiä. Valtteri luovi tietään graffitien täyttämien kujien läpi kuitenkin helposti. Se oli kutsuttu bileisiin alueelle, johon ei ehkä normaalisti olisi eksynyt etenkään näin pimeällä, mutta sen uusi tuttava kaupungissa oli vaatimalla vaatinut. “Valtteri!” mustahiuksinen nainen huudahti saksalaisaksentilla ja meinasi heittäytyä Valtterin kaulaan, lopettaen liikkeen viime hetkellä kesken. Poika irvisti vähän. “Sabine”, Valtteri tervehti maltillisemmin, poikamainen virne kuitenkin muodostui sen huulille. “Tule, päästään jonon ohi”, Sabine lupasi ja tarttui uutta ystäväänsä kädestä kiinni. Nainen lähti välittömästi vetämään toista perässään ja Valtterin ei auttanut kuin seurata. Teknomusiikki iski vasten tajuntaa kuin näkymätön seinä välittömästi sisätiloissa ja ilmassa haisi tunnistettavan makealta. Valtteri hymyili vähän lisää. Naurettavan halpa olut kädessään Valtteri hädin tuskin ehti nauttia siitä suullista, kun sitä jo vedettiin tanssilattialle. Puoliväkisin poika yritti kumota lisää juomaa suuhunsa ihmisjoukon keskellä, mutta päätyi lopulta puristamaan lasin tiukasti rintaansa vasten ja toivoi vain ettei se kastelisi paitaa läpimäräksi liikkeessä. Sabine keinutti lantiotaan, mustat hiukset liukuivat liikkeessä mukana ja Valtteri antautui itsekin musiikin vietäväksi. Selän ihoa kiristi vähän, mutta poika päätti yrittää unohtaa tunteen ja kuin tilauksesta sen sormiin päätyi jonkun puolikas sätkä josta Valtteri veti muutaman syvän henkäyksen. Sätkä jatkoi matkaansa ja pojan olo keveni jokaisen bassonlyömällä lisää. Ilta jatkui pikkutunneille, mutta Valtteri ei välittänyt. Ei sen olisi huomenna vielä mikään kiire, kunhan ehtisi joulutorille etsimään Salman joululahjaa. Poika ei enää muistanut mitä kaikkea sen kurkusta oli kaadettu alas illan aikana eikä se luottanut enää omiin jalkoihinsa kun viileä yöilma otti sen vastaan pilkun jälkeen. Sabine nauroi ja se tarttui myös Valtteriin. Jossain kulki ambulanssi, Sabine nojasi raskaasti pojan kylkeen ja molemmat yrittivät hengittää. Kadut eivät todellakaan olleet hiljaisia, mutta yökerhon huumaavan pauheen jälkeen Valtterin korvat soivat ja päässä humisi humalan lisäksi äänien jättämä kaiku. “Mä en olisi ikinä uskonut, että selviät näin kauan”, Sabine nauroi ja epähuomiossa läimäytti, onneksi kevyesti, kämmenellään Valtterin yläselkää. Poika parahti kivusta ja Sabinen tummanruskeat silmät täyttyivät välittömästi katumuksesta. “Paska, anteeksi. Anteeksi. Ei mun pitänyt. Ootko kunnossa?” Sabine älähti ja nosti kätensä kauhusta jännittyneen suunsa eteen. Valtteri hengitti hampaidensa läpi, mutta heilautti kättään kuitenkin. “Kaikki okei. Se tarvii ehkä vaan rasvaa”, poika lupasi vaikka yhtäkkiä koko selkä tuntui olevan tulessa. “Mä tuun auttaa sua”, Sabine päätti ja tarttui Valtterin käsivarresta. Hotellin respa katsoi heitä ehkä vähän kieroon, mutta peitti sen hyvin asiakaspalvelijan hymyn taakse. Hissillä tuntui kestävän ikuisuus ja kaksikko nojasi toisiinsa naureskellen toinen toistaan huonommille vitseille. Valtterin vasemmassa lavassa oli kaunis kuva peurasta ja sen ympärille ja oikean lavan puolelle oli jatkettu kaunista, utuista metsää. Sabine huuhteli tatuointia vedellä, sen viileys sai Valtterin värähtelemään suihkunurkkauksessa. “Ehkä tanssiminen oli huono idea”, Sabine lausahti pahoittelevan kuuloisena. Valtteri naurahti pehmeästi. “Niin. Vältä hikoilua oli aika selkeä merkki siitä”, poika virnisteli, sen teki mieli livahtaa suihkusta mutta Sabine ei antanut sen liikkua mihinkään. “Mmh”, nainen mumahti ja liu'utti sormiaan Valtterin paljaalla selällä, vältellen tuoreen tatuoinnin koskemista. “Sääli”, Sabine jatkoi ja Valtteri taisteli uutta värähdystä vastaan. Selän iho tuntui erityisen herkältä ja naisen kosketus melkein sietämättömältä, melkein kivuliaalta mutta ei kuitenkaan aivan. “Sääli?” Valtteri toisti ja yritti vilkaista olkansa yli. Sabinen kädet jatkoivat kulkuaan. “Sääli. Ajattele mitä kaikkea me voitaisiin tehdä”, Sabine melkein kehräsi. Valtterin huulet taipuivat poikamaiseen virneeseen. “Sääli tosiaan”, Valtteri vastasi ja kääntyi hitaasti ympäri. Vihreät silmät liukuivat verkkaisesti Sabinen kasvoilta alemmaksi. Kuka ikinä oli keksinyt mennä suihkuun farkut jalassa oli idiootti. Pitkittyneen suihkun jälkeen Sabine levitti rasvaa Valtterin selälle kuten oli luvannut, suukotti tätä tyytyväinen virne huulillaan ja toivotti hyvät yöt. Valtteri painoi huoneen oven kiinni naisen jälkeen ja lysähti mahalleen pehmeään sänkyyn. Se olisi tulevien viikkojen ajan ainut mahdollinen nukkuma-asento, joten olisi hyvä tehdä olonsa mahdollisimman mukavaksi. Valtteri oli lopulta löytänyt joululahjan Salmalle ja niiden lisäksi oli ostanut myös lahjan Jasmiinalle, vaikkei sen olisi varmasti pitänyt. Ilman tietoja keneltä pieni korurasia oli, Valtteri oli jättänyt rannekorun Jasmiinan kaappiin ennen tallilta lähtöä. Myös Riinis oli ollut Valtterin ajatuksissa Saksassa ollessaan ja poika oli ostanut toiselle joululahjaksi uuden otsapannan Isalle. Sen Valtteri kuitenkin aikoi antaa ihan kasvotusten, vaikka vasta joulun jälkeen. Riinis kun oli viettämässä joulua Mannyn äidin luona. Illalla, kun Valtteri oli asettautunut (epä)mukavasti mahalleen natisevalle hetekalle, sen puhelin kilahti. Viestiketju Riiniksen nimellä aukesi ja pojan huulet kaartuivat väkisin aitoon hymyyn. Valtteri vastasi hyvän joulun toivotukseen ja kertoi yllätyksestä jonka paljastumista Riinis joutuisi odottamaan vielä. Siihen asti, että he näkisivät seuraavan kerran.
|
|
Valtteri
Perustallilainen
Posts: 108
Hoitoheppa: Sirius
Koulutaso: HeB
Estetaso: 120cm
|
Post by Valtteri on Jan 19, 2024 23:54:10 GMT 2
19.01.2024 - helvettikin jäätyy
Tik
Tak
Tik
Tak
Tik
…
Valtteri sulki silmänsä, hieroi niitä peukalollaan ja etusormellaan. Yksi, kaksi, kolme - seinäkellon viisarit olivat liian äänekkäät. Pojan hengitys oli liian äänekästä.
Vihreät silmät liukuivat tietokoneen näytöllä, näkemättä kuitenkaan mitään. Kirjaimet toistensa seassa muodostivat sanoja, lauseita, asioita joita Valtterin piti oppia ulkoa. Asioita, joihin se olisi halunnut antaa itsestään vielä tunteja tänään.
Tai niin se oli ainakin suunnitellut.
Kellarin hiljaisuus oli liikaa, Valtteri antoi sormiensa painaa koneen näytön alas ja sen hiljainen humina lakkasi. Sillä oli päällään kahdet villasukat ja untuvapeitto, jonka alareuna oli karannut jo vähän lakanan sisältä. Silti sillä oli kylmä. Savusalontie oli kuin pakastin ja mitä syvemmälle routa ajautui, sitä kylmemmäksi koko kellari jäätyi. Yhtenä yönä Valtterin hengitys oli höyrynnyt, se oli seurannut tunteja miten vaalea pilvi nousi sen kasvoilta jokaisen uloshengityksen myötä pimeää yötaivasta vasten.
Valtteri kiipesi yläkertaan pitkin narisevia portaita. Se tiukensi otettaan peittomytystä, väisti tottuneesti kaikkein löysintä porrasta harpaten kaksi kerrallaan ylös.
“Ada, ootko sä menossa tallille tänään? Aattelin jos saisin kyy…din. Ai moi Cella”, Valtteri virnisti epämääräisen peittokasansa keskeltä, saaden olohuoneessa teekupin kanssa istuvalta vaaleaveriköltä pienen hymyn vastaukseksi.
Vihreät silmät tutkivat ympäristönsä, mutta Cella istui olohuoneessa yksin.
“Kiri meni puhumaan Miilon kanssa puhelimeen hetkeksi ylös”, Cella sanoi vastauksena kysymättä jääneeseen kysymykseen.
“Ah. Ajattelinkin et sä oot murtautunu tänne jäälinnaan ihan muuten vaan”, Valtteri naurahti ja lysähti sitten sohvalle sellaisella voimalla, että Cellan teekupin reunat meinasivat tulvia yli. “Hei!” se älähti ja survoi kyynerpäänsä Valtterin kylkeä kohti.
Cellan kyynerpää upposi syvälle untuvien joukkoon, mutta ei yltänyt luihin asti.
“Miksi teillä on näin kylmä?” Cella vaati tietää ja repi vapaalla kädellään Valtterin peittoa itseään kohti. Vastahakoisesti poika irroitti toisesta reunasta, kylmyys kietoi otteensa sen iholle ja sai Valtterin tärisemään hetken aikaa vasten tahtoaan. “Koska mä oon niin kuuma, et tää talo palais muuten”, Valtteri ehdotti virnistäen ja Cella heitti sitä tyynyllä päähän.
Jollain kolmannella kädellä, koska se ihan selvästi edelleen piti yhtä kättä teekupin ympärillä ja yhdellä repi yhä enemmän peittoa päälleen.
“Au”, Valtteri lausahti laiskasti ja hieroi naamaansa loukkaantuneen näköisenä. Tummat hiukset sojottivat vähän joka suuntaan, poika oli purkanut turhautumistaan niihin aiemmin alakerrassa yrittäessään keskittyä koulutehtäviin. Ei sillä, että Cellan hiukset olisivat näyttäneet olevan sen enempää kurissa.
“Jonkun täytyy pitää sut maan tasalla ja nöyränä”, Cella mainitsi ja onnistui tunkemaan sukkiensakin läpi jäiseltä tuntuvat varpaansa johonkin Valtterin selän ja sohvatyynyjen väliin.
“Hyi saatana!” Valtteri ynähti ja sen koko kroppa heilahti vähän.
“Mitä?” Cella kysyi viattoman näköisenä ja Valtterin silmät kapenivat, kun se katsoi ystäväänsä silmiin.
Kirin puhelu venyi ja hiljaisuus laskeutui myös olohuoneeseen. Vaikka Valtterista ei tuntunut enää yksinäiseltä, Cella näytti siltä kuin se olisi ollut jossain tuhannen kilometrin päässä.
Valtteri tiesi miksi, mutta se ei silti saanut pidettyä turpaansa kiinni.
“Iiris on perseestä”, Valtteri sanoi lopulta. Cella hätkähti silminnähden, vaikka yrittikin peittää liikahduksensa hörppäämällä teestään. “Mmh”, toinen vain mumahti huulet tiukasti teekuppia vasten.
“Allukin on vähän”, Valtteri jatkoi ja koski peiton alla Cellan säärtä. Kai lohduttaakseen, vaikka ei se tiennyt välittyikö ajatus kohteeseensa asti. Ainakin sillä Valtteri sai Cellan silmät takaisin itseensä.
“Jos sä haluut kostaa Iirikselle, mulla saattaa olla pari ideaa. Pitkään haudottuja, henkilökohtaisia. Enemmän tai vähemmän laittomia. You name it”, Valtteri jatkoi ja hymyili vähän. Ele oli samaan aikaan viekas ja aavistuksen pahansuopa.
Ei Valtterilla Allua vastaan ollut oikeasti mitään, mutta se oli käyttäytynyt tyhmästi sekä Riinistä että Cellaa kohtaan ja kai sekin ansaitsi vähän saada siipeensä siinä samassa.
Kunhan Iiris joutuisi vastaamaan teoistaan ja tekopyhyydestään. Se ainakin oli satuttanut Jasmiinaa, Lyytiä, Julia, Cellaa, Eediä... Valtteri ei edes tiennyt enää ketkä kaikki olivat joutuneet Iiriksen pyörremyrskyn tielle. Valtteri työnsi ajatuksensa Jasmiinasta taas kerran johonkin syvälle pimeyteensä, kuten oli tehnyt jo lukemattomia kertoja aiemminkin. Iiriksen oli pakko saada edes jotain sakkoa kaikesta.
Millään muulla ei oikeastaan ollut enää edes väliä.
|
|