Valloittava Valtteri

[Valtteri]

Never have I ever...

[Valtteri]

6.6.2022 - puutuneet sormet


Mä havahduin siihen, että mun naama oli täynnä hiuksia. Päätä kivisti vähän, mutta ei onneksi kovin pahasti ja yritin varovasti raotella hämärässä silmäluomiani. Kaihtimien saumojen välistä karkasi muutama valojuova vaikka ne oli muuten suljettu tiukasti kiinni.
Mulla meni ihan hetki muistaa missä mä olinkaan.

Jasmiina ynähti unissaan ja sen koko kroppa heilahti vähän, sitten se höpisi jotain epäselvää muroista ja kahvikupeista ja mä mietin näkikö se unta vai halusiko se aamupalaa. Hiljaisuus laskeutui uudelleen huoneeseen ja mä aloin pikkuhiljaa tajuumaan etten oikeastaan tuntenut enää lainkaan toista kättäni. Jasmiina näytti puristavan mun rannetta sormiensa sisällä eikä mulla ollut mitään tsäänssiä saada sitä tytön alta huomaamatta pois.

Seurasin hetken aikaa Jasmiinan kasvoja kun se nukkui ja mietin että se näytti tosi kauniilta vaikka sen ripsivärit oli vähän rapisseet silmien alle ja yksi sen leteistä oli auennut yön aikana ja nyt irtonaiset hiukset kutitteli mun kasvoja. Mä en ollut viimeksi edes herännyt ennen kun tyttö oli hävinnyt mun vierestä, joten oli tällä kertaa ihan mukavaa olla ensin hereillä. Mä hetken jopa leikittelin ajatuksella että olisin juoksuttanut vapaana olevia sormiani sen vaalealla iholla, mutta ehkä se olisi herännyt vaan kiljuen ja juossut alakertaan huutaen raiskausta.

Mistä sitä tiesi.

Jasmiina liikahti uudelleen, sen ote kirposi ranteestani ja hitaasti luikerrellen sain vedettyä käteni sen niskan alta pois. Valuin varovasti sohvalta lattialle ja yritin nähdä hämärässä mihin mä olin heittänyt kauluspaitani. Kerättyäni itseni ja ne kaksi vaatekappaletta joista olin irtautunut ennen nukahtamista mä katsahdin vielä Jasmiinaa. Sen suupielet kaartui melkein hymyyn vaikka mä olin yhä 90% varma että se nukkui. Mun oli pakko vielä hiipiä sängyn viereen ja vetää peitto paremmin sen päälle ettei se ainakaan heräisi kylmissään.


Mä melkein kompastuin lattialla makaaviin ihmisiin, kun painoin makuuhuoneen oven kiinni perässäni. Inkeri makasi aulan lattialla Krister vieressään ja jopa siinä hämärässä mä erotin miten sen karvainen alaston persposki loisti lakanan reunan alta ja meinasin oksentaa siihen paikkaan. Mä tuijotin Inkeriä hetken, kun se nukkui ja yritin miettiä miksi se ikinä halusi olla Kristerin kanssa. Mä olin jo antanut niiden perhosten lentää vapauteensa jotka vielä jonkin aikaa sitten tanssahtelivat mahanpohjassa aina kun Inkeri oli sattunut mun näkökenttään. Jos sen miesmaku vaati niin paljon kiharaa mustaa karvaa mitä jollain Kristerillä oli pelkissä säärissään niin mä en todellakaan ollut sen miestyyppiä. Enkä halunnutkaan olla.

Portaat nitisivät pahaenteisesti mun hiipiessä alakertaan. Mä en tiennyt mitä kello oli tai oliko joku talossa hereillä, mutta ainakin joku oli keittänyt kahvia.


Juli istui keittiössä katsellen terassille johtavista ikkunoista ulos. Sen piti käsissään kahvikuppia ja mä en voinut olla hymyilemättä. Sillä oli päällään ihan liian iso t-paita ja shortsit ja sen tukka oli vähän pystyssä joka suuntaan.
"Huomenta", kuiskasin äänellä josta kuului että ne olivat aamun ensimmäiset äänteet. Mä nielaisin kahdesti että sain jotain kostuketta kuivaan kurkkuuni. Juli kääntyi vähän säikähtäneen näköisenä, mutta sen ilme pehmeni heti kun se tajusi että se olin mä vain.

"Mihinkäs sitä kadottiin illalla?" tyttö kysyi tietäväinen virne suupielessään. Mä kohautin olkiani ja katsahdin kahvipannuun, jossa sirisi pohjalla joku puolen sentin kerros. Se siitä aamukahvista.
"Nukahdin yläkertaan", vastasin, sillä eihän Juli tiennyt kenen vieressä mä olin yöni nukkunut.
"Ihan vahingossako sä lukitsit Inkerin makkarin oven niinkö?" Juli kuiskasi ja siristi silmiään merkitsevästi. Mä nielaisin uudelleen.

"Inkerin?" toistin. Mä yritin miettiä oliko se tytön makuuhuone johon olin sammunut voinut olla Inkerin. Asuiko se täällä?
"Niin. Se raukka joutui nukkumaan aulan lattialla kun ei päässyt omaan huoneeseensa", Juli kertoi dramaattisen liikehdinnän kera ja tuuppasi mua olkapäähän. Joku kuorsasi olohuoneen puolella ja mä olin melkein sata varma että se oli mun entinen hyttitoverini Anton.

"No Kristerillä ainakin taisi olla jotain jatkosuunnitelmia siihen huoneeseen liittyen, että vissiin ihan hyvä sitten että joutuivat nukkumaan lattialla", mä naurahdin ja yritin saada villiintyneitä hiuksiani edes vähän kuriin juoksuttamalla sormiani niiden lävitse. Juli naurahti ja repäisi mut lähemmäksi itseään, ryhtyen sitten oikomaan niitä puolestani.

"Näytät ihan rölliltä", se totesi virnuillen.
"Niin säkin", mä vastasin ja kiitokseksi se tukisti mua vähän lujempaa. Mä yritin olla nauramatta ääneen.


"Haluutko lähtee kahvila-aamiaiselle?" kysyin kun se oli saanut tarpeekseen mun parturina olemisesta. Mun teki mieli täytettyä croissanttia ja ainakin sammiollista kahvia.
"Jos sä tarjoot?" Juli kysyi ja nyökkäsin.
"Parempi vaan etten joudu siivoomaan tätä sikolättiä", tyttö lisäsi virnistellen ja keräsi ennätysvauhtia kamansa.

Aurinko lämmitti jo vaikka kello oli kamalan vähän. Me käveltiin hetki ihan hiljaa ja kuunneltiin alkukesän ääniä, lintuja ja mehiläisiä työn touhussa. Mä mietin ketä onnekas sai mennä tekemään aamutallia ja ketä kaikkia siinä talossa oikein asui. Mulle oli jossain vaiheessa selvinnyt että ne oli Allun bileet, joten ainakin se ja Inkeri asui samassa paikassa.

"Mitä sulle kuuluu?" mä rikoin hiljaisuuden ja Juli loi muhun aika terävän katseen. Melkein kuin se olisi halunnut kysyä multa että mitä mä olin muka kuullut.
"Ihan hyvää. Miks sä kysyt?" se vastasi kuitenkin ja mä kohautin olkiani. Mua jostain syystä alkoi aivastuttaa ihan kamalasti ja muistin etten ollut tietenkään saanut päivän antihistamiiniannostusta. Kadut leijui keltasena siitepölystä ja mulla ei ollut allergialääkkeitä mukana.

"Mä vaan halusin tietää. Kun ei olla juteltu hetkeen", mä vastasin ja antauduin aivastukselle. Se vei varmaan osan mun sielusta mukanaan.
"Terveydeksi", Juli totesi naurahtaen. "Ei mulle mitään kuulu", tyttö lisäsi vielä. Mä en ollut ihan varma puhuiko se totta, mutta toisaalta enhän mä tiennyt sitä puoliakaan ajasta. Sehän oli Juli.

"Okei. Tiedäthän sä että mulle voi aina soittaa jos jotain tulee", mä sanoin. Ehkä Julista huokui vähän sellainen pelastettava viba tai jotain. En mä tiedä.

"Okei", se vastasi ja rupesi sitten uudelleen tenttaamaan kenen kanssa mä olin nukkunut. Mua vaan nauratti kahta kovemmin, ei kai herrasmiehet sellaisia kertoneet?

[Valtteri]

12.6.2022 - täti Moonika

Imuroinnin äänet tunkeutuivat väkisin mun alitajuntaan. Mä olin nukkunut johonkin keskipäivään taas kerran, sillä me oltiin menty sebeläisten kanssa ensin uittamaan hevosia ja sitten uudelleen vielä rannalle Vilin, Julin ja Jasmiinan kanssa ilman hevosia. Vesi oli ollut vielä järkyttävän kylmää, mutta kyllä siihenkin oli tottunut ja aurinko oli paahtanut täysiä heti vedestä noustua. Mä nautin täysin rinnoin mun vapaudestani ja olin jopa leikitellyt ajatuksella välivuodesta, vaikka tiesinkin ettei se toteutuisi ikinä. Isä kahlitsisi mut vaikka sänkyyn ja kuskaisi siitä koululle ja takaisin, jos siitä oli kiinni.

"Valtteri, kulta, nousisitko jo ylös ja siivoisit huoneesi?" äiti totesi ovensuusta ja mä ynähdin jotain epämääräistä takaisin. Se näytti siltä, että se oli siivonnut jo tuntikausia ja sen hiukset karkailivat nutturalta vallattomasti. 
"Heti", äiti jatkoi vielä kun mä en välittömästi ollut jaloillani.
"Joojoo. Mikä kiire?" mutistin valuessani patjalta lattialle ja siitä seisomaan kuin joku 5-vuotias. Ollappa vielä niin nuori.
"Meille tulee vieraita. Muista viedä pyykit alakertaan lopuksi", äiti vastasi ja jatkoi matkaansa imurinsa kanssa. 

Vai että vieraita.

Mulla ei mennyt kauaa saattaa huoneeni vieraita kestävään malliin. Mä vihasin sotkua kotona ja tallilla ja sen vuoksi mun sotkuinen tarkoitti sitä että sänky oli petaamatta ja lattialla oli pari sukkaa ja yhdet farkut. Sain kyllä odottaa tovin että äiti vapautti imurin ja heitin sen sitten Annan huoneeseen. Se melkein itki keskellä lattiaa, vaatepinot vierellään ja pari astiaa sänkynsä juurella. Mä olin ehdottomasti se siisti veli ja se sotkuinen sisko.
"Auta", Anna parkaisi nähtyään mut. Mä nojasin sen ovenkarmiin ja katselin kaikkia Harry Styles ja Shawn Mendes-julisteita sen seinillä. 
"Mitä saan vastineeks?" mä tiedustelin virne suupielessäni. Väistin likaista sukkamyttyä joka lensi mun ohitse portaiden kaiteen välistä alakertaan.
"Anna!" äiti huudahti alakerrasta.
"Mitä vaan! Mitä sä haluut?" Anna kysyi ristien kätensä rinnalleen. 
"Sä jäät mulle velkaa etkä saa kieltäytyä kun maksuaika tulee", mä totesin tietysti, fiksuna veljenä.
"Mistä mä tiedän ettet pyydä multa vaikka munuaista tai jotain yhtä kamalaa?" Anna vinkaisi turhautuneesti.
"No sovitaan että en pyydä sun sisäelimiä palkaksi?"
"Okei."

Mä rupesin keräämään astioita kasaan (niitä löytyi aika paljon eri piilopaikoista) ja Anna keräsi sen pyykit valtavaan kasaan keskelle huonetta. Mä ehdin jo miettimään että koska törmäisin johonkin torakkaan, kun äiti ilmestyi huoneen ovelle.
"Ne on täällä vartin päästä", se kertoi ja rypisti otsaansa kun mä nostin sängyn tyynyn alta Annan punaiset pikkarit. Sulavalla liikkeellä ne päätyi pyykkikasan viereen. Hyi elämä.
"Me ollaan ihan just valmiita", Anna vastasi ja vilkaisi mua.
"Viis minsaa", mä lupasin ja äiti loi meihin molempiin katseen ennen kun suostui jättämään meidät rauhaan.
"Mun apu loppu tohon", totesin ja osoitin pikkuhousuja astellessani niiden ohitse.
"Sä oot ällöttävä", Anna vastasi.
"Sä oot ällöttävämpi", mä kerroin ja livahdin omaan huoneeseeni.

Ovikello soi ja mä tajusin ettei mulla ollut hajuakaan kuka tänne oli tulossa. Me järjestäydyttiin Annan kanssa portaiden alapäähän kuin mitkäkin lampaat ja isä kävi avaamassa oven. Näin vilahduksen mustaa pitsiä ja kukkahametta, kun isän ja äidin jalkojen välistä suhahti valkoinen karvapallo joka ryntäsi suoraan meidän luokse. Anna nappasi koiran syliinsä ja samaan aikaan ovensuusta huudettiin mun nimeä.
"Valtterii! Ihan sikapaljon onnea lakista ja numeroista! Helvetti jätkä on painanut kokeissa!" 

Mä olinkin jo miettinyt että mummi ja isän sisko Moonika eivät olleet olleet mun sukulaisten pönötyslakkiaisissa viime viikonloppuna.
"Kiitti", mä vastasin ja vastaanotin maailman tiukimman halauksen heti sen jälkeen. Moonika oli aina ollut rento ja hauska täti ja isä vihasi sitä ihan tolkuttomasti sen takia. 
"Meidän on pakko mennä tänään ulos juhlistamaan jälkikäteen niitä", se totesi virnuillen ja antoi sitten tiukan halauksen myös Annalle jolla oli tädin koira Mauri sylissään. 

Jos Moonika toi mukanaan ilopillerit ja sateenkaaret, mummi vastasi niihin kivikasvoillaan ja pistävällä hajuvedellään. Ne halasivat jäykästi isän kanssa ja äitin suuntaan mummi huiskautti kättään välttävästi. Mä ymmärsin miksi äiti oli siivonnut niin maanisesti. Sen sormi liukui eteisen pöytää pitkin ja tarkisti miten hyvin pöydältä oli pyyhitty pölyt. Mun oli pakko ryhdistää varttani joku viisi senttiä korkeammalle kun sen myrkynvihreät silmät kohdistuivat muhun. Viritin huulilleni hymyn väkisin.
"Niin. Ihmettelin kyllä kovasti miksi siellä oli biologiasta ja fysiikasta vain E", mummi totesi ja otti mut myös jäykkään halaukseen joka tuntui jääkylmältä tädin jälkeen. Mä joskus mietin oliko Moonika vaihtunut synnytyslaitoksella kun se ei sopinut lainkaan isän suvun muottiin.
Mä tiesin ettei mun odotettu vastaavan mummille, sillä asia oli jo loppuunkäsitelty. Mummi ojensi mulle kirjekuoren.
"Jätin sieltä satasen pois kummastakin eestä", se kertoi ja hymy sen huulilla sai mut kiemurtelemaan ihoni sisällä. 
Anna sai huomattavasti lämpimämmän vastaanoton, sillä mummi oli aina pitänyt siitä. Se oli varmaan ainut ihminen maailmassa joka sai mummilta lämpimän hymyn tervehdykseksi.


"Ai niin! Mulla on sulle yllätys ulkona", Moonika kiljahti yhtäkkiä, kun me oltiin jo siirtymässä olohuoneen puolelle. Mä käännyin katsomaan sitä kysyvästi.
"Tule, mennään ulos", se tohisi ja veti mut mukanaan ulko-ovelle. Mä sain juuri ja juuri vedettyä kengät jalkoihini, kun mut jo revittiin ulos.
"Tadaa!" Moonika sanoi ja mä katsoin kysyvästi sen lava-autoa. Mun katse palasi takaisin tätiin, kun se ei sanonut enempää. Ei kai se nyt omaa autoaan mulle ollut antamassa.
"Hölmö, katso sinne lavalle. Mä ostin sen sulle valmistujaislahjaksi", Moonika työnsi mua eteenpäin ja mä pääsin ehkä viisi askelta ennen kun multa meinasi lähteä tunto jaloista.
"Mitä helvettiä?" kuulin itseni sanovan ja Moonika räjähti nauramaan takanani. 
"Ei kai nyt pojan sovi ajella kevarilla lopun ikäänsä", se totesi ja läimäisi mua selkään niin, että keuhkot tyhjeni. Mä yskin ja askelsin haparoivin askelin lava-auton vierelle. 

Tukevasti liinojen kanssa kiinnitettynä lava-autossa seisoi mattamusta Hondan Fireblade SP. Mä en saanut henkeä ja jouduin hieromaan niskaani pitääkseni verenkierron aivoissa asti.

Näikö mä unta?

"Tule, otetaan se alas sieltä", Moonika tuupasi mua nauraen ja mä mietin miten helvetissä uskaltaisin ajaa sen alas lavalta.

"Mä ostin sulle uuden ajotakinkin tietysti", Moonika totesi kun me oltiin saatu pyörä turvallisesti soralle. Se heitti mua mustalla nahkatakilla, johon oli valmiiksi kiinnitetty lisäsuojat. 
"Eikö tuo ole vähän liikaa..." isä yritti, mutta Moonika hiljensi isän heilauttamalla kättään.
"Höpsis. Valtteri on ansainnut sen", täti totesi tomerasti ja mä vain mietin että olisin tehnyt melkein mitä vain että Moonika olisi ollut mummin lapsista se, jolle mulla olisi ollut siunaus syntyä. Se oli vapaa sielu ja tuhlasi rahojaan paljon löyhemmin kuin isä ikinä. Se olisi jo ostanut mulle varmaan oman hevosenkin jos olisin tajunnut pyytää.
"Kiitos", mä vihdoin tajusin henkäistä ja rutistin Moonikaa lujaa. Ne jäisi kokonaiseksi viikoksi meille yöpymään ja mä lupasin viedä Moonikan tallille joku päivä. Musta jotenkin tuntui siltä, että mä pystyin jopa hengittämään vähän vapaammin kun se oli läsnä meillä kotona.

"Laita takki päälle niin otetaan susta kuva", Moonika totesi ja mä tein työtä käskettyä. 

[Valtteri]

01.08.2022 - PJ ja aresti

"Ootko sä nyt ihan varma ettet tuu?" mä varmistin vielä Jasmiinalta, joka oli kiertänyt mun kanssa jo miljoonatta kertaa expo-alueen kaikki kojut. Mä aloin vaan vähän olla huolissaan mun matkalaukun painorajoituksista, koska mä olin taas kerran löytänyt kaksi muovipussillista hevostarvikkeita, jotka mun oli vaan pakko saada. 
"Joo, mun pitää mennä taluttelee Sylviä", Jasmiina huokaisi ja mä sain vain vaivoin pidettyä harmituksen pois kasvoiltani. Mun olisi melkein tehnyt mieli ottaa sen käsivarresta kiinni ja sanoa että kyllä sen olisi pakko tulla mun kanssa taas syömään.
"No okei. Laita viestiä ku vapaudut?" mä luovutin ja katsoin miten Jasmiina katosi väkijoukkoon niin sulavasti, että se vain hävisi yhdessä silmänräpäyksessä. Mua ärsytti samaan aikaan, kun osasin myös olla kiitollinen siitä että se ehti edes hetken olla mun seurana.

Mä en ollut ihan tajunnut miten yksinäistä oli lähteä yksin kisaturistiksi vieraaseen maahan. Ekan puolipäivää mä olin ollut ihan hurmoksessa, mutta sitten vähitellen tajunnut että puoli-iloa katsomossa istumisesta oli siinä, että sä sait kommentoida ratoja jollekin tutulle. Vaikka olisin mä varmasti ystävystynytkin aika helposti kenen tahansa kanssa, mä olin vähän huomannut että olisin silti jakanut ne mielipiteet mieluiten Jasmiinan korville. 

Sitä huomiota mä en niellyt ihan täysin tiedostaen, koska enhän mä nyt ollut vaan yhdestä ihmisestä millään tavoin riippuvainen.
Eikä me edes oltu mitään muuta toisillemme, kuin tallikavereita, mä ehdin muistutella.

Mua oli alkuun pelottanut ihan saatanasti että Jasmiina olisi joku päivä astellut tallilla taukohuoneeseen ja todennut, että sen mielestä meidän pitäisi puhua meistä. Mua oli jännittänyt tulla tallille ja jäädä kaksin sen kanssa ja siksi ehkä oli ollut helpointa turvautua muutamaan rohkaisuryyppyyn tai -sauhuun aina niiden tilanteiden ollessa edessäpäin. Mutta sitten vaikka me oltiin jääty useasti kaksin, mä olin helvetti jopa suudellut sitä Norjassa kaikkien tallilaisten läsnäollessa, niin Jasmiina ei ollut ottanut sitä puheeksi. 

Sitten mä olin vaan päätynyt siihen, ettei se halunnut kuin olla kavereita, jotka pussaili ja mä yritin olla ihan fine asian kanssa.

Enhän mä ollut mitään poikaystävämateriaalia enivei.
Silti mä huomasin, että se oli melkein aina ensimmäisenä viestiketjuna odottamassa mua kaikissa sovelluksissa missä me voitiin viestitellä. 


Kotimatka Suomeen tuntui jotenkin ihan äärettömän pitkältä. Mä tiesin että se johtui aikaerosta, koska toiseen suuntaan mennessä voitetut kaksi tuntia piti maksaa nyt takaisin ja kolmen tunnin lennosta tulikin viiden tunnin aikasiirtymä. Sen lisäksi mä olin niin keskellä yötä perillä kotona, ettei porukat olleet halunneet lähteä hakemaan mua Helsinki-Vantaalta ja mä jouduin raahautumaan yöbussiin mun valtavan matkalaukun kanssa. Mä painelin suorinta tietä takapenkille musiikit korvillani vain huomatakseni, että mun kuulokkeista loppui akku ensimmäisen kymmenen minuutin sisällä. Irvistellen työnsin hyödyttömät kapineet laukkuni pohjalle ja painoin otsani nihkeää lasia vasten. 
Se tärinä tuudutti mut levottomaan uneen missä mä kaaduin valtavaan kuoppaan ja huutaessani apua näin miten Jasmiina ilmestyi sen kuopan reunalle Anton vierellään ja ne nauroi mulle osotellen sormillaan mua kohti. Pienen matkan päähän ilmestyi vielä kolmas hahmo, se oli kuitenkin niin vaatteisiin verhoutunut etten mä nähnyt kuka se oli. Sen sormet nousi ihan samalla tavalla mua kohti, mutta se ei nauranut. 
Mä erotin vain irvistyksen sen hupun reunan alta ja hätkähdin hereille kuin joku olisi antanut mulle sähköiskun.

Mulla ei ollut hetkeen mitään hajua missäpäin maailmaa mä edes olin. Ulkona alkoi olla uudelleen valoisaa ja ohikiitävät kellertävät peltoimaisemat ja havumetsät muistutti mua Suomesta. Mun oli pakko tarkistaa puhelimen kartasta oltiinko me jo menty Liekkijärven ohi, mutta se oli onneksi vielä edessäpäin.

Loppumatkasta mä pidin huolen etten mä sulkenut silmiäni räpäytystä pidemmäksi aikaa.


Mä yritin hiipiä sisälle mahdollisimman hiljaa etten herättäisi ketään. Mä tiesin että porukat oli menossa töihin aamulla, mutta ne ehtisi nukkua vielä pari tuntia ainakin ennen sitä. Lattialankku narahti vähän varpaiden alla, kun kannoin epäkäytännöisen huonosti pakattua matkalaukkuani yläkerrassa omaan huoneeseeni, jonka oven alta paistoi vaalea valojuova. Hetken musta oli vähän outoa, että mun huoneessa oli valot, kun mä en ollut edes kotona, mutta sitten ajattelin että ehkä äiti oli vaan jättänyt sen päälle mua varten etten potkinut pimeässä varpaita mustiksi.

"Mitä helv..." älähdin ja pudotin painavan matkalaukun suoraan varpaideni päälle. Se siitä ajatuksesta.
"Älä metelöi, siskosi nukkuu vielä", isän ääni oli matala. Ihan kuin se olisi tihkunut myrkkyä.
"Miksi..."
"Istu", isä komensi ja nousi itse puoliksi pedatulta sängyltäni seisomaan. Mä kurtistin kulmiani, sillä olin ihan varmasti pedannut sen ennen lähtöäni. Kävellessäni ne muutamat askeleet oviaukosta sängylleni tajusin, että oikeastaan koko huone näytti enemmän jääneen Annan, kuin mun jäljiltä. Mä hämmennyin entisestään ja istuin pehmeälle sängylle haparoiden.

"Anna puhelimesi ja lompakkosi", isä komensi ja mä tottelin kuin kuuliainen pieni poika, jollaiseksi se sai mut itseni tuntemaan pelkällä katseellaan. Mä en tiennyt miksi, mutta tiesin että se oli ihan saatanan vihainen. 

Kun mun ote irtosi mun omaisuudestani, mä tunsin isän vihan myös fyysisesti poskellani kun se löi mua avokämmenellä suoraan korvaan niin, että multa lähti kuulo. Mä osasin olla huutamatta jo.

"Sä et poistu tästä huoneesta kuin vessaan, onko selvä?" isä puristi mun puhelinta niin kovaa kädessään että mä saatoin melkein kuulla miten sen näyttö natisi liitoksistaan.

"Onko selvä?" sanat melkein syljettiin mun päälleni enkä mä osannut olla hätkähtämättä kauemmaksi, kun isän sormet nousivat osoittamaan mun kasvojani.

"On", mä ynähdin huulteni välistä ja katsoin miten se asteli ulos mun huoneesta ja sulki oven perässään niin hiljaa ettei siitä kuulunut äännähdystäkään. Mun sydän hakkasi niin kovaa, etten edes tuntenut miten mun silmäkulmasta alkoi valua verta mun valkoiselle kauluspaidalle. Mulla ei ollut mitään hajua mistä mua rangaistiin, mutta mulla oli aavistus, että mä saisin tietää siitä aamulla kunhan talo heräisi uuteen päivään.

[Valtteri]

05.08.2022 - karkulainen

Hei, random kysymys - muistanko väärin mut etitkö kämppiksii jossain vaiheessa? Oliks teillä joku huone vapaana vielä? Paljonko maksais kuukaudes?

Mä istuin petaamattoman sängyn jalkopäädyssä, tietokone lepäsi peittomytyssä mun vieressäni. Mä olin istunut siinä sängyllä viimeiset neljä päivää lukemassa satoja sivuja lakitekstejä huumeiden hallussapidosta ja myynnistä. Mun sisällä kuohunut raivo oli kuin myrskytuuli, se laantui välillä niin tyyneksi että mä itsekin unohdin sen voiman. Sitten se taas nosti päätään kuten nyt, kun mä olin melkein heittänyt tietokoneen sylistäni ja etsinyt puhelimesta Kirin numeron, johon olin latonut mahdollisimman neutraalilta kuulostaneen viestin. Mä luin sen joku viisi kertaa läpi ja mua oksetti ja samaan aikaan jännitti ihan saatanasti, mutta lopulta mä lähetin sen viestin. Kiri ei vastannut heti, vaikka mä näin että se oli nähnyt viestin. Se ei varmaan halunnut mua asumaan niille tai sitten se ei osannut sanoa mulle ettei niillä ollut tilaa.

Myrsky ehti taas laantua vaahtopäistään kun mun puhelin vihdoin värähti.

Joo etin😅 Vielä on yks huone vapaana, kellarista tai ullakolta. 150/kk (kustantaa sähköt ja vedet). Tääl asuu nyt Ada, Anton ja yks koira. Voin pistää tarkemmat tiedot jos haluut?

Voi pojat miten mä halusin.

Kiri lupas nähdä mut kahvilla seuraavana päivänä ja mä nukuin yön niin huonosti että heräsin aamuyöllä siihen miten mä en saanut jalkojani suoraksi peittomytyn sisällä ja mun toinen kylki oli puutunut melkein tunnottomaksi. Mä näytin niin väsyneeltä että isä varmaan olisi tulkinnut sen joksikin vieroituoireeksi mun olemattomasta huumeaddiktiostani jonka se oli itse pojalleen diagnosoinut.

Musta vähän tuntui siltä kuin mä olisin istunut muurahaiskeossa kun mä juoksutin silmiäni Kirin laatiman sopimuksen rivejä pitkin. Me istuttiin TuliSumpin nurkkapöydässä ja mä koin hirvittävää tarvetta kipata kahvikuppia huuliani vasten vaikkei mun edes tehnyt kovin paljoa mieli kahvia.
Mä yritin löytää paperista avainsanoja myyn sieluni, lupaudun orjaksi, vastaan vessojen lattiakaivojen siisteydestä, mutta siinä kerrottiin vain vuokranmaksupäivistä ja vastuuasioista. Mua pääosin pelotti, koska mä tiesin että jos mä allekirjoittaisin sen paperin niin mun olisi seuraavaksi pakko hankkia itselleni työpaikka. Mä yritin kuvitella itseni baristan paikalle vitriinin taakse tai ässän kassakoneen ääreen, mutta mua ei todellakaan oltu rakennettu sellaisiin hikisiin paikkoihin. Ehkä Hannes palkkaisi mut kivienvartijaksi törkeän kovalla kuukausipalkalla ilman läsnäolopakkoa?

Kiri oli lopulta luvannut jopa tulla auttamaan mua muutossa, mutta koska mun ajatuksena oli aikuismaisesti karata kotoa, niin sen apu oli vähän liian näkyvä keino livistää talosta. Mun olisi kai kannattanut vähitellen viedä salikassissa kamoja Savusalontielle, mutta ei mulla ollut kärsivällisyyttä eikä hermoja sellaiseen operaatioon. Sen sijaan mä tiesin että talo oli tyhjänä tänään kaksi tuntia ennen kun porukat tuli töistä ja sisko jostain sen taidekurssilta ja sinä aikana mä pakkasin kaksi laukullista vaatteita ja muuta omaisuutta ja päätin etten mä tarvinnut esim talvivaatteita niin kovin paljoa. Tallikamat oli onneksi pääosin tallilla niin mun piti vaan änkeä pesussa olleet kamat laukun pohjalle ja tehdä aikuismaisia päätöksiä siitä että mä otin mukaani vaan Siriuksen kanssa saadut ruusukkeet.

Tuntui kamalan lopulliselta sulkea kotiovi ja mä olisin ehkä kaivannut siihen hetken fiilistelyaikaa, mutta laukut painoi enemmän kuin synti mun solisluita vasten ja mulla oli suunnilleen kymmenen minuuttia aikaa poistua alueelta ennen äidin kotiutumista.
Niinpä mä kiipesin mun pyörän selkään, sen ainoan omaisuuteni, ja ajoin uuden kotini pihaan jossa mua ei odottanut mikään. Jos Kiri ei olisi kertonut ketä siellä asui, mulla ei olisi ollut hajuakaan sen asukkaista. Mä yritin esittää itsevarman urheasti itsenäistymisen kynnyksellä olevaa nuorta miestä, vaikka musta tuntui ihan kotoa karanneelta teinipojalta. Mä luikin mun kellarikotiini kuin varas, joka kompuroi jalkoihinsa ja heilautin kassini pölyiselle lattialle. Mä olin varma, että Kiri oli kyllä yrittänyt siivota huonetta ennen mun tuloa, mutta se oli silti aika hirvittävä. Mun teki mieli repiä sieltä kaikki irtaimisto ulos ja syväpuhdistaa huone lattiasta kattoon, mutta mä olin henkisesti niin loppu että jaksoin hädintuskin kaatua nitisevälle hetekalle johon Kiri oli levittänyt ne surullisen kuuluisat retrolakanat jotka haisi ihan kellarilta.

Mä yritin vaan vakuutella itselleni, että oli parempi asua Savusalontiellä kuin olla koditon.

[Valtteri]

15.08.2022 - koukussa suhun

Musta Honda rullasi sulavasti asfalttikaduilla. Aurinko paahtoi mun mustaa nahkatakkia, mutta ilmavirta sai sen tuntumaan vain auton penkinlämmittimeltä. Mä mutkittelin omakotitalojen keskellä reilua neljääkymppiä ja jarrutin vasta oikean talon edessä. Tero oli jo autonsa luona odottamassa, se nojasi sen konepeltiin rento hymy huulillaan. Mä pysäköin moottoripyörän pihatien reunaan ja heilautin jalkani tottuneesti penkin yli. Vasta, kun mä vedin mustan kypärän päästäni, Tero ponnisti jaloilleen.
"Moro, mitä jätkä?" Tero tervehti ja teki sen tutun puolihalaustervehdyksen, jonka opettelemiseen se oli käyttänyt jonkun puoli vuotta seiskaluokalla.
"Eipä ihmeempiä, eka koulupäivä takana", mä vastasin hymyillen ja riisuin ajohanskat kypäräni sisälle.
"Damn, boy. Sä oikein huout sellaista laki ja oikeus-energiaa ripauksella pahaa poikaa", Tero hörähti ja mun oli pakko pudistella päätäni.
"Mites sun välivuosi on lähtenyt liikkeelle?" mä utelin vuorostani vaikka mä olin saatanan malttamattomasti haluamassa jo lähteä.
"Eipä se, lähtö vähän myöhästyi erinäisten syiden takia, mut kuukauden päästä olis lähtö reilaa. Mä varmaan kuolen jo ekan päivän aikana, mut who cares? Elämä on tehty elettäväksi!" Tero paasasi kädet viuhtoen. Se oli jotenkin saanut sen porukat suostuteltua siihen, että vuosi ulkomailla auttaisi sitä kypsymään ja keskittymään opintoihin. Mä kyllä epäilin, että se löytäisi jonkun naisen viimeistään Ranskaan päästyään ja jäisi sinne loppuelämäkseen.
"Siistiä. Sä halusit tän huomenna vasta takas vai?" mä hoputin mahdollisimman kiireettömällä äänensävyllä ja vilkaisin Teron takana olevaa bemaria, jonka sen vanhemmat oli sille hankkinut heti ajokortin saatuaan.
"Joo, ei mitää kiirettä, vaikka pitäisit koko viikon. Me lähetää mökille viikoks ni se seisoo käyttämättömänä joka tapaukses."
"Aih. No kiitos", mä virnistin, ehkä olis ihan hauskaa ajaa autolla viikon verran vaihteeksi. Tero antoi mulle 8-sarjan Cabrion avaimen ja puristi vielä mun kättä niiden ympärille.
"Pidä siitä hyvää huolta", se sanoi painokkaasti ja mä hymyilin sille rohkaisevasti.
"Tietty", mä lupasin ja taputin poikaa olkapäähän vielä.
"Hyvä. Mukavia kilometrejä!" se tokaisi ja väistyi sitten mun ja autonsa välistä. Sen sininen maalipinta kimalteli auringossa ja mä mietin viettikö Tero kaiken vapaa-aikansa kiillottaen sitä.

Bemmi hurahti käyntiin matalasti muristen ja aiheutti mulle välittömän adrenaliiniryöpyn. Mä en todellakaan paluttaisi autoa ennen sunnuntaita, mä mietin kun rullasin asfalttipäällysteiseltä pihatieltä vilkuttaen Terolle. Mä edelleen ihmettelin miten se saattoi luottaa sen auton mun käsiini, mutta en todellakaan aikonut jäädä kyselemään siltä enempää syitä.

oon matkalla, mä naputtelin nopeesti stop-risteyksessä ja jatkoin kohti tuttua osoitetta. Jasmiina ei halunnut, että mä hain sen niiltä kotoa koskaan, se oli kertonut mulle usein sen ylikontrolloivista porukoista ja mä en pannut pahakseni että ootin sitä puiston parkkipaikalla ja katsoin miten päiväkoti-ikäiset lapset leikki hiekkalaatikolla. Mä nousin ylös autosta odottamaan, sillä Jasmiina tuskin tiesi kertomatta minkä auton luokse sen piti eksyä.

Mua kadutti heti, etten mä ottanut sen naamasta videota muistoksi, kun se käveli laukkunhihna olkapäällään kotikadultaan parkkipaikalle ja näki mut. Se hymyili ensin melkein virnistäen, vilkaisi sitten mun taakseni ja sen kulmat nousi ainakin hiusrajaan asti.
"Et oo tosissas?" Jasmiina älähti, kun se pääsi mun luokseni. Mä olin kiertänyt auton ja avasin sille oven, kuten kaikissa romanttisissa elokuvissa mitä sisko oli pakottanut mua katsomaan. Tai kyllä mä käytöstavat omistin ilmankin niitä hömppäleffoja.
"Se on mun kaverin auto, ei sun poikaystävä sentään mikään miljonääri ole", mä naurahdin ja irvistin vähän sisäisesti käyttäessäni poikaystävä-sanaa. Mä en ollut lainkaan sinut sen kanssa. Jasmiina nauroi, suukotti mua nopeasti ja istui sitten autoon ihan kuin se olisi vielä muovikääreissä juuri tehtaalta tullut.
Mä kiersin auton suljettuani hanttarin puolen oven ja istuin ratin taakse. Jasmiina juoksutti sormiaan auton kojelaudalla ja mun teki taas mieli ottaa siitä kuva muistoksi. Mä olin ihan saatanan kusessa jos se vaati tästä lähin aina näin kuninkaallista matkustustapaa ja melkein näin miten se vetäisi mut johonkin koruliikkeeseen vangiksi vielä joku päivä.
Okei, se ajatus ei näköjään ahdistanutkaan niin paljon kun mä olin ajatellut, outoa.

"Mä en tajua miten Hannes uskalsi antaa mulle sen luottokortin", mä virnistin kun me oltiin matkalla kohti EQP:n päämajaa. Mä olin ajatellut että se oli ehkä paras siihen tarkoitukseen, että mä aioin ostaa aivan kaiken mahdollisen kisavarusteen itselleni ja Siriukselle. Ne pitäisi kaikki viedä vielä brodeeraukseen, mutta OmmelTulessa-liikkeen myyjä oli luvannut että ne ehtisi viikonlopun kisoihin ihan hyvin.
"Se ei tajua mikä siihen iski", Jasmiina vastasi hymyillen ja nosti kätensä kohti taivasta, antoi tuulen leikitellä sormillaan kun me ajettiin katto alhaalla maantiellä. Mä siirsin käteni vaihdekepiltä sen reidelle ja tuijotin edessä avautuvaa tietä suupieli vinossa virneessä. Mä saatoin kuvitella miten me ajettiin maailman äärestä toiseen, eikä kummallakaan ollut kiire mihinkään.

"Mä sanoin mun äidille, että mä lupasin tehdä iltatallin tänään, niin mun pitää olla kotona vasta myöhään", Jasmiina sanoi ja sai mun virneen syventymään entisestään.
"Sähän olet ahkera talliapulainen", mä vastasin ja annoin Jasmiinan liu'uttaa sormensa mun sormien lomaan. Mä toivoin, että me ei päästäisi vielä pitkään aikaan perille, mutta navigaattori käski mun kääntyä seuraavasta risteyksestä ja mun oli pakko vetää vastahakoiset sormeni pois Jasmiinan pehmeästä otteesta.


"Toivottavasti Hannes ei tapa mua", mä naurahdin, kun me saatiin viimeisetkin kasseista bemmin takaluukkuun. Oli ollut varsin hyödyllistä että mulla oli mukanani toisen mielipiteen antava apulainen.
"Itse se anto sulle korttinsa", Jasmiina naurahti ja hipaisi mun käsivartta siirtyessään auton toiselle puolelle. Se ehti istua autoon jo omatoimisesti ennen kun mä tajusin että mä olisin voinut avata sille oven tälläkin kertaa. Mä pyöräytin auton avaimia sormieni varassa ja astelin itsekin autoon sisälle.
"Haluutko sä käydä syömässä jossain?" mä tiedustelin kun käynnistin moottoria.
"Vaikka", Jasmiina vastasi, se oli kääntynyt sivuttain istumaan niin, että se katsoi mua odottavasti.
Mä emmin pakin silmään laittamisen ja sen suutelemisen välillä ehkä puoli sekuntia ja kurotin meidät erottavat sentit umpeen virnistellen. Sen iho oli tajuttoman pehmeä mun sormien alla ja mä halusin antaa niiden seikkailla vapaasti kaulaa pidemmälle, mutta jollain ihmeen kaupalla sain maltettua mieleni.
"Onkohan…tässä lähellä…jotain?" Jasmiina hengitti katkonaisesti mun huulia vasten, mä että tajusin että mun sormet oli sittenkin ottaneet asiat omiin käsiinsä kirjaimellisesti. Nykäisin niitä vähän kauemmas tytön housunrajalta ja virnistin.
"Eikö Savusalontien natiseva heteka houkuta?" mä tiedustelin ihan yhtä hengästyneenä ja Jasmiina pudisti päätään nauraen.

Mun oli pakko löytää jostain uusi sänky.

Bemari pysähtyi vähän nykien jonkun hylätyn louhoksen eteen. Tie sinne oli pitkän ruohikon peitossa, eikä sinne ainakaan kovin herkästi ilmeisesti eksyneet muut, kuin ihmiset, jotka halusivat olla kateissa. Jostain syystä mun keskittyminen ei ollut ihan täysillä pysäköinnissä ja auto alkoi valua alamäkeen heti, kun mun jalka irtosi jarrupolkimelta. Jasmiinan huulilta karkasi pieni kiljahdus, kun mä samaan aikaan tajusin onneksi vetää käsijarrusta eikä me valuttu tyhjän louhoksen syvyyksiin. Mä nauroin ääneen ja upotin mun sormet Jasmiinan hiusten sekaan.
"Toivottavasti täällä ei oo hirveesti hyttysiä", mä kuiskasin sen korvanjuureen ja autoin sitä kiipeämään keskikonsolin yli mun syliini samalla kun mä yritin saada mun penkkiä siirtymään taaksepäin.

Mä pysäytin jonkun amerikkalaistyylisen grillin pihalle. Se oli koukannut vaan pari kilsaa meidän reitiltä ja ainakin sen pihassa oli joku kuusi autoa, joka oli aika paljon ottaen huomioon että se oli keskellä metsää.
Ovi kilahti kun me asteltiin sisälle, Jasmiina oli liimautunut mun kylkeen kiinni ja mä melkein saatoin kuvitella miten sen huulia koristi sellainen puolikas hymy ja puristin kättäni sen ympärillä vähän enemmän.
"Istukaa vaan pöytään, tulen ottamaan tilauksenne aivan tuota pikaa", tiskin takana seisova nainen totesi ja me ängettiin nurkkaloossiin välkkyvien neonvalojen valtakuntaan.
"Mitä sä haluut syödä?" mä tiedustelin ja mietin että mun pitäisi kai viedä Jasmiina jonkin kunnon ravintolaan jossain vaiheessa. Kunhan mulla olis vaan varaa.
"En mä tiedä, mulla on ihan hirveä nälkä", tyttö vastasi ja silmäili ruokalistaa kulmat kurtussa. Mun vatsa kurni kuin tilauksesta ja mäkin syvennyin ruokalistaan ihan mielelläni. Se oli täynnä amerikkalaistyylisiä ruokia ja mulle iski ihan hirvittävä valinnanvaikeus. Lopulta, kun tarjoilija tuli meidän luokse mä pyysin siltä suosituksia ja se kertoi jostain päivän erikoisesta burgerista. Me päädyttiin lopulta molemmat siihen ja jäätiin odottamaan meidän ruokia countrymusiikin soittaessa rakkauslaulujaan taustalla.

Ehkä oli ihan hyvä, että me oltiin lopulta eilisissä bileissä saatu keskusteltua Jasmiinan kanssa.
Että me oltiin päätetty yrittää olla toisillemme enemmän, kuin vain kavereita.

Mä en ainakaan katunut tällä hetkellä tippaakaan.

[Valtteri]

31.12.2022 - kenraaliharjoitus

Mä en näe mitään pahaa siinä, että mä juhlin Julin kanssa uuttavuotta. Mun mielestä on hauskaa tanssia Olkinuoran majatalossa mun ystävän kanssa, jonka käsitys henkilökohtaisesta tilasta alkaa siinä vaiheessa kun sen henkilön iho menee rikki. Me ollaan tanssittu sillä tavalla lukemattomissa yökerhoissa, kotibileissä ja tallin juhlissa. Juli on mun ystävä ja se on kiinnostunut tytöistä, enkä mä ole kiinnostunut Julista. Ellei se haluis pussailla mun kanssa samaa tyttöä, sit mäkin voisin pussailla vähän Julia, ei mua haittais yhtään.

Mulla on ihan saatanan hauskaa, me luistellaan jäisellä lammella kuin ammattilaistanssijat. Vaikka mun kauluspaidan napit on hävinny jossain välissä, mä en koe olevani mitenkään hävytön, mä oon maannut joka kesä rannalla pelkissä uimahousuissa ja käynyt saunassa alasti koko ikäni.

Miksi mua syytetään pettämisestä?
Miksi ne katsoo mua noin ylimielisesti?
Miksi Jasmiina melkein itkee?

Mä en muista kamalasti siitä Kuohahduksesta. Mä törmään Iirikseen, mä näen punaista ja mulla on lasinen pullonkaula mun nyrkin sisällä. Pakottava tarve päästä pois. Mä en lyö ketään, sen mä tiedän, mun on pakko tietää.

Mä en ole isä.

Sirius ei halua tulla mun lähelle, mä tiedän että mä haisen sen mielestä hirvittävältä. Mua ei haittaa, mä voin vaan istua sen heinien vieressä ja kallistaa sitä lasipulloa joka vie ahdistuksen kauemmaksi musta. Mä en kuule miten tallin ovet avataan, mutta mä kuulen että Riinis puhuu mulle. Se säikähtää, mutta silti se halaa mua. Mulla on vähän sellainen olo, että mä voisin suudella sitä, mutta mä en tee niin. En vaikka Jasmiina on halunnu erota musta, koska mä oon muka-pettänyt sitä Julin kanssa. Jopa mä tiedän et on väärin lähtee lyödä lyötyä lisää, vaikka mä en oo missään välissä edes lyönyt ketään.

Mä katson miten Jasmiina ja Juli suutelee keskiyöllä. Mun ajatukset on solmussa, mä en tajua miten se on muka sallittua. Juli tykkää tytöistä ja silti se on enemmän ok että se pussailee Jasmiinaa kuin mua?

Mä haluun huutaa, mut koska mä en osaa, mä meen tanssimaan. Mä vittuilen Antonille, joka jostain syystä käyttäytyy ihan kuin mä olisin antanut sille luvan leikkiä mun isoveljeä. Mua ei kiinnosta onko siitä tulossa Isä, se ei tuu ikinä olee mulle mitään muuta kuin kämppis. Mua ei määrää enää kukaan, mä päätän ja tanssin vähän lisää.

Jasmiina on vieläkin vihainen, mä en tiedä mitä se ajattelee. Mä haluun kysyä siltä, mut mun ajatukset käskee vaan suudella sitä. Näyttää sille että mikä ero on siinä kun pussaa kaveria ja siinä miten mä suutelin sitä, kun se oli vielä mun tyttöystävä.
Mä ihailen sitä miten muhun sattuu ihan saatanasti ja silti mun ääni ei värise yhtään. Yritän vaan tihrustaa sen sumupilven läpi ja lukea Jasmiinan huulilta mitä se huutaa mulle. Heittää mua hupparilla, jota mä en edes näe, ajattelen vaan että se heittää mua lasinsiruilla.

Mä en jaksa riidellä, mä en osaa riidellä. Mun mielestä on ihan turha selitellä kun toinen ei usko kuitenkaan, se on jo päättänyt että mä olin pahis tässä tarinassa eikä mua pelasta enää mikään sana, joita vilisee noin kuusituhattakolmekymmentäkahdeksan mun mielessä.

Sormet tietää kyllä mitä ne tekee, kun ne sulkee itsensä Jasmiinan kaulan ympärille, kurottavat niskaan kauniiden hiusten sekaan. Mun ei ole lainkaan vaikea kumartua, painaa mun huulet sen huulia vasten ja kertoa sille sitä kautta mitä mieltä mä olin kaikesta.
Toisaalta mua ei kiinnostanut enää yhtään, mutta toisaalta mä en voinut hengittää jos mä en saanut hengittää Jasmiinan ihoa vasten.

Vielä yöllä, kun me oltiin pelattu muiden kanssa pullonpyöritystä ja never have I everiä, mulla oli rikkinäinen olo. Mä makaan sohvalla takkahuoneessa ja kuuntelen miten Jasmiina hengittää sohvatyynyä vasten, sen hiukset kutittaa mun kaulan ihoa. Mun toinen käsi on jo tunnoton, mutta mä en liikahda milliäkään. Mä en tiennyt enää halusiko Jasmiina käyttää sitä tyynynä tän yön jälkeen. Jos se huomenna sanoisi vaan ettei se tahdo enää. Mua tai mun puutuneita sormia.
Mä mietin Riinistä mun sängyssä yläkerrassa ja sitä olisiko se sittenkin halunnut suudella mua keskiyöllä. Oliko se mennyt odottamaan mua mun sänkyyn, vai oliko se vaan löytänyt tyhjän sängyn ja nukahtanut siihen?

Jossain vaiheessa yötä mä kuulen miten Allu ja Robert liikkuu talossa, nekin riitelee mut mä en erota sanoja. Ulko-ovi käy ja talo hiljenee taas, enkä mä saa vieläkään nukuttua.

Musta tuntuu kuin mä olisin jotenkin palasina ja nyt mä odotin että liima kuivuisi sen jälkeen kun joku on yrittänyt koota palaset yhteen.
Mietin oliko Jasmiinakin vaan odotushuoneessa istumassa että koska sille kerrottaisiin mun mokanneen tarpeeksi pahasti. Mä tiesin, että me oltaisiin siinä keskustelussa vielä jonain päivänä, tää oli ollut vaan kenraaliharjoitus.

[Valtteri]

» 16.04.2023 - kiireettömät kilometrit

Savusalontien sorapiha on jo melkein täysin lumeton, vain varjossa suurten kuusien katveessa oleva valtavaksi vuoreksi kasattu lumivalli seisoi yhä jylhäkallion lailla. Mä revin varovasti suojapeitteen mustan moottoripyörän päältä pois. Jostain syystä mua jännitti ihan kuin pientä poikaa lelukaupassa, kun sain vihdoin heivattua peitteen portaiden viereen maahan, mä siivoisin sen pois siitä kun tulin takas kotiin kyllä. Mä kaivoin samalla puhelimen esille.

kaivoin pyörän talviteloilta, lähetkö ajelee? 💖 12.11

jooooooo 🤩❤️❤️❤️ haluutko mennä heti??? 12.14

joo, lähen nyt kotoo 😘 12.15

Honda lähti käyntiin ekasta, mä hengähdin syvään ja suljin silmät hetkeks, mun oli pakko vaan nauttii hetki siitä vapaudesta. Koko talven mä olin joutunu pummii kyytejä keltä tahansa, mut nyt kun asfaltti oli kuiva mä olin taas vapaa. 

Mä taiteilin tottuneesti mutkat Jasmiinan porukoiden läheiselle leikkipaikalle. Jotain muuta olis voinu alkaa häiritsee se, ettei Jasmiina halunnu et haen sen kotoa, mut mä olin itsekin sitä mieltä et parempi vaan välttää kiusalliset tapaamiset sen porukoiden kanssa. Mä hymyilin mustan kypärän takaa, kun näin blondin istumassa keinuissa. Hiukset leteillä se heijas hitaasti itseään eteen ja taakse, sen kengät ei irronnu maasta kertaakaan. 

"Moi", mä sanoin samalla, kun nostin kypärän visiirin ylös.
"Moi", Jasmiina vastas ja rupes tottuneesti kaivamaan takaboksista itelleen kypärää. 
"Oliks sul joku idea mihin mennään?" tyttö tiedusteli moottorin käyntiäänen yli.
"Ei, kunhan se ei oo Liekkijärvellä", mä naurahdin ja ehdin nähdä vilauksen Jasmiinan virneestä, kun se painoi kypärän päähänsä. Se otti mun olkapäästä tukea ja nousi pyörän selkään jo aika ammattilaisen liikkeillä. Mä tunsin miten tytön käsivarret kietoutui mun kehon ympärille ja mun oli pakko juoksuttaa mun sormet sen takin peittämällä käsivarrella ennen kun annoin Hondan liukua eteenpäin.

Välillä mä olin miettinyt pitäiskö hankkia kypäräpuhelimet ja radio, mutta yhä uudelleen mä kaipasin vaan sitä hiljaisuutta. Jasmiina puristi mun takkia sormiensa välissä, mä tunsin miten sen pää liikkui välillä puolelta toiselle auringon valaessa lupauksen kesästä harmaalle asfaltille meidän edessä. Mä ohitin autoja aina välillä ja virnistin, kun jossain mersun takapenkillä heiluvat lapset suorastaan heittäytyivät takaikkunaa vasten kun mä pääsin niiden taakse. Seurasin miten etupenkillä äiti koitti repiä niitä kersoja takas istumaan ja nauroin ääneen. Sitten mä käänsin lisää kaasua ja ohitin nekin, nyt meidän edessä ei ollut kuin tyhjä maantie.

"Pysähdytäänkö huoltsikalle?" Jasmiina kysyi jossain välissä ja sitten meillä olikin yhtäkkiä määränpää tiedossa. Mulla ei ollut enää kovin tarkkaa kuvaa missä me oltiin, mutta muistelin että edessä olisi joku Shellin asema. Enkä mä onneksi ollut väärässä.

Mä jäin tankkaamaan pyörää ja Jasmiina suuntasi sisälle vessaan. 

"Ostetaanko jotain evästä?" mä kysyin kun seurasin vihdoin Jasmiinan esimerkkiä ja kävelin myymälään sisälle. 
"Mmh, vaikka karkkia?" tyttö kysyi ja mä naurahdin. 
"No vaikka karkkia", vastasin ja vedin Jasmiinan hetkeksi lähelle. Se näytti vähän yllättyneeltä, kun mä kumarruin suutelemaan sitä niin, että tiskin takana seisova Ulla-Liina alkoi jo vähän liikehtiä vaivaantuneena.
"Meinaatteko ostaa jotain?" se huuteli ja sai meidät nauramaan.
"Joojoo", mä totesin sille ja iskin vielä piruuttani silmää sille kun me suunnattiin kohti karkkihyllyä.

"Otetaan ne mukaan, tiiän yhen hyvän piknikpaikan täs", mä sanoin Jasmiinalle, kun se meinas jo repiä kääreet sämpylästään.

"Mihin sä oikeen viet mut?" Jasmiina kysyi kun me oltiin ajettu joku 10 minuuttia hiekkatietä, jossa oli vielä pari lumista kohtaa. Mun piti keskittyä täysillä ettei pyörä lähteny alta.
"Ei pitkä matka enää", lupasin ja käännyin vielä pienemmälle päättyvälle tielle. Mä todella toivoin, että Jasmiina keksisi kysyä miten mä tiesin näin syrjäisen paikan vieraan tien varrella.

Jos mä olisin vuoden poikaystävä, mä olisin tajunnu pakata mukaan jonkun istuma-alustan, ehkä jotain viiniä ja mansikoitakin. Mutta sen sijaan mä tyhjensin mun repun, asettelin sen kallion päälle ja istuin siihen, Jasmiina mun syliini. Mä siirsin sen hiuksia syrjään ja suukotin sitä kaulalle.
"Sori ettei oo mitää viiniä", sanoin.
"Pepsi Max on parempaa", Jasmiina vastas nauraen ja ojensi mulle sämpylän. 
"Oot ihan oikeessa."

Siinä kun me tuijotettiin kalliolla alhaalla olevaa metsää kevätauringossa, mä melkein saatoin tuntea kesän ihan nurkan takana.