Siriuksen hoitokirja

[Emmy]

Rio Sirius KS
sivulle >>

Hoitaja ja sponsoriratsastaja: Valtteri

[Valtteri]

24.09.2021

Tuijotin hieman arpoen lokakuun ensimmäisen viikonlopun aikana ratsastettavan cupin ilmottautumiskaavakkeita. Olin jo päättänyt ilmottautua 70cm luokkaan, sillä se olisi etenkin Siriuksen selässä melko helppo rasti, vaikka ratapiirrosta en tiennytkään. Mä olin kisannut ennen Liekkijärvelle muuttamista 90cm luokissa ponin kanssa pidempään jo ja melko varmasti uskalsin myös todeta olevani itse edelleenkin sillä tasolla.
Me oltiin kyllä hypätty muutaman kerran Siriuksenkin kanssa sen korkuisia esteitä treenissä, mutta sehän oli aina ihan eri asia, kuin kilpailla sillä tasolla. 

"Mitä mietit?" viereeni ilmestynyt Emmy kysyi säikäyttäen mut melkein kuoliaaksi. Säpsähdykseni taisi näkyä melko selvästi myös Emmyn silmissä, sillä nainen irvisti hieman pahoittelevan näköisenä.
"Että selvittäisiinkö me 90cm radasta", vastasin totuudenmukaisesti ja osoitin kynällä luokan ilmottautumispaperia. Emmy itse oli ilmottautunut samaan luokkaan Chicon kanssa, joka hiersi aavistuksen itsevarmuuttani. 
"Tottakai selviätte. Tehän olette hypänneet treeneissäkin sen korkuisia oikein sujuvasti", Emmy vastasi hymyillen ja nyökkäsi merkityksenomaisesti paperia kohden. 
"Aina voi perua lähdön", mumahdin kynän liukuessa paperilla sujuvasti.
"Tietenkin."

Emmy meni menojaan ja mun mahanpohjaan asettui pieni jännityksen aiheuttama poreilu. Se tuntui tutulta, mä en ollut mikään superjännittäjä, mutta aina sitä piti vähän pohdiskella elämänvalintojaan kisojen alla. 

Kävelin Inkerin ohi, se oli juuri harjailemassa Siiriä ja hymyilin pikkublondille. Se oli ollut aika äkäinen ja omissa oloissaan koko Riinis-jupakan jäljiltä, ajattelin ettei ollut pahitteeksi muistutella sille välillä, ettei kaikki tallilaiset ollut sitä vastaan. Kevyen jutustelun sijaan suunnistin silti alkuperäisen suunnitelmani mukaisesti tarhoille ja hain Siriuksen sisälle. 

Ruuna oli luonteeltaan aika samantyylinen, mitä Susu oli, joten mä tulin sen kanssa toimeen aika vaivattomasti. Mulle muutenkin sopi käteen paljon paremmin vähän herkkähipiäiset hevoset, kuin vaikka Muhkun kaltainen kiltti ja järkkymätön kaveri. 
Koko vaihtoprojekti Sususta Siriukseen oli tapahtunut melko nopealla aikataululla, mutta mä olin päätöksestä enemmän kuin tyytyväinen. Siriuksella oli kapasiteettia korkeammille esteille, mitä Susu olisi ikinä kovallakaan treenillä päässyt. Mä olin jo parin kisan jäljiltä tajunnut miten kova palo mulla oli takaisin haastavien ratojen kimppuun.

Susulla oli ollut kaviopaiseen takia vähän sairaslomaa ja vasta Seppeleeseen muuttanut Sirius oli kaivannut liikuttajaa - mä olin oikeastaan ollut vain oikeassa paikassa oikeaan aikaan Emmyn käveltyä kahvihuoneeseen. Nainen oli ehdottanut josko olisin tekemistä vaille ja mähän olin. Erityisesti jos se tekeminen sisälsi hevosen selkään pääsyn, niin mulla ei ollut ikinä sitä tärkeämpää tekemistä.

Mä olin ihastunut Siriukseen jo alkuverryttelyissä enkä voinut olla kysymättä Emmyltä loppukäynneissä josko ruunan hoitajan pesti olisi vapaana. Tietysti teki vähän pahaa luopua Sususta, sillä se oli muodostunut vuoden aikana melko tärkeäksi osaksi mun arkeani, mutta ei se silti ollut mikään mun elämäni hevonen. Kävin mä silti aika ajoin rapsuttelemassa sitä tarhassa ja karsinassa ja antamassa sille porkkanan jos toisenkin. Se ei ollut saanut vielä uutta hoitajaa itselleen ja mä tunsin olevani edelleen kuitenkin vähän vastuussa siitä ja sen rapsutuskiintiön täyttämisestä. 

Seppele cupin innoittamana mä suuntasin Siriuksen kanssa maneesiin. Ruuna höristeli korviaan jo sisään mennessä sinne jätetyille esteille enkä mä voinut olla päästämättä sitä jo alkukäynneissä maahan jätetylle puomille. Se oli niin tarkka jaloistaan, ettei edes pitkin ohjin kolautellut vahingossakaan puomia.

Kyllä me nyt yksi yhdeksänkymmenen sentin rata ratsastettaisiin vaikka silmät ummessa.

Viikon päästä se sitten nähtäisiin ainakin.

[Valtteri]

08.02.2022

Siriuksen musta satula oli vaalean vaahdon peitossa ja jynssäsin melkein maanisesti pinttynyttä tahraa irti sen istuinosasta. Joku idiootti oli ratsastanut sillä jossain hiton omatekemissä grip-pöksyissä ja jättänyt jälkeensä vain epätasaisen sotkuisia liimajälkiä tuntinsa jälkeen.
Mä epäilin, että se oli se ikiteini-Liisa, joka kulki vähän liian paksut kajaalit silmäluomissaan leikkien jotain kaksvitosta, vaikka se läheni melkein viittäkymppiä jo. Se kailotti aina miten Sirius oli sen lempihevonen ja ettei sillä osannut kukaan muu ratsastaa häntä paremmin. Liisa oli täynnä tee-se-itse - ideoita ja jakeli niitä vuolaasti myös tallilla vaikkei kukaan koskaan edes kysynyt siltä niistä.

Mä olin niin keskittynyt hinkkaamiseen, etten tajunnut miten satulahuoneen ovi kävi ja toi mukanaan vieläkin vähän viime viikkoisesta flunssastaan hytisevän Aleksanterin.

“Mitä sä teet?” mä kiljasin melkein ääneen Allun kumartuessa katsomaan satulaa olkani ylitse. Epämääräistä pihausta lukuunottamatta sain pidettyä naiselliset äännähdykset sisuskaluissani ja katsoin Aleksanteria kulma koholla. Kai se nyt näki mitä mä tein?
“Joku on yrittänyt tuhota Siriuksen satulan, yritän elvyttää sen illan tuntia varten”, vastasin kuitenkin varsin hillitysti sydämeni rytmin huomioon ottaen.
“Okei”, toinen vastasi kuin olisi unohtanut jo mistä puhuttiin.

Mä tarkkailin sitä silmäkulmastani samalla, kun jatkoin satulan parissa ja mietin mikä oli saanut Aleksanterin niin tiloihin, että se marssi hetken edestakaisin satulahuoneessa ja asettautui sitten jonkun arkun päälle istumaan.

Sitten se huokaisi kuin joku teinitarinoiden prinsessa ja selvästi odotti että mä kysyisin mikä sillä oli.

“Heitätkö sen pyyhkeen sieltä?”

“Joo.”

Uusi huokaus. Mä purin kieleeni etten olisi antautunut houkutukselle. Arvoin mielessäni puheenaiheita ja jotenkin ne kaikki liittyivät Cellaan, Milla-Riinaan tai Mannyyn tai niihin kaikkiin.

“Joko sä veit sen oikeille treffeille?” tiedustelin jättäen sosiaalisesti epäsopivasti väliin kaiken “mikä sun mieltä painaa” - kyselytunnit.

“Häh?”

Mua melkein nauratti ääneen, mutta sain pidettyä senkin sisälläni.

“Ulos syömään, tiedäthän? Mä luulen, että naiset arvostaa enemmän ravintolatreffejä, kuin Artsin epäilemättä ällöttävään huoneeseen lukittautumista”, selvensin virnuillen. Aleksanterilla kesti hetken päästä tilanteen tasalle, sen silmissä vilahti joku paniikinomainen ja sitten se pudisteli päätään niin vankasti, että hetken ajattelin sen irtoavan olkapäiltään.

“Mä en…” Allu aloitti vahvasti, mutta hiljeni sitten Alviinan ilmestyessä satulahuoneeseen. Sen kasvoilla kävi ensin hämmästys ja sitten se mutristi suutaan epäilevän näköisenä.
“Keskeytinkö mä jotain?” Alviina kysyi terävästi.
“Et”, me vastattiin yhtäaikaa ja yhtäkkiä mulle tuli kiire saada puhdas satulahuopa vasta rasvatun satulan kaveriksi.

Myöhemmin samana iltana mä käänsin kotiavainta mahdollisimman hiljaa lukkopesässä. Mä tiesin varsin hyvin, että huomenna olisi kouluaamu, mutta Siriuksen ratsastaja (varsin viehättävä, saanen lisätä) oli pyytänyt apua ruunan kanssa tuntinsa lopuksi. Se auttaminen oli sitten tietysti venynyt vähän pitkäksi ja kun se oli tiedustellut olisinko kiinnostunut venyttelemään sen kanssa vielä sen kotona, niin tottakai mä olin suostunut.

Painoin ulko-oven mahdollisimman hiljaa kiinni ja selvisin melkein portaisiin asti, kun mä oikeastaan tunsin isän läsnäolon ennemmin, kuin kuulin sitä. Se sai aina niskavillat nousemaan ja sydämen lyömään melkein kuin se olisi yrittänyt työntää tervaa mun suonissani.

“Mitä helvettiä sä teit ulkona vielä tähän aikaan?”

Mun askel pysähtyi kesken matkaa ja käsi puristi kaidetta vähän kovempaa.

“Tallilla venyi”, mä totesin rauhalliseen äänensävyyn.
“Sulla on matematiikan tentti huomenna”, isä muistutti. Mä nielaisin ja käännyin katsomaan sitä varovasti, sillä tiesin että se huutaisi jos joutuisi puhumaan mun selälle yhtään kauempaa.

“Niin on.”

“Oletko sä opiskellut siihen?” isä kysyi terävästi.
“Olen.” Mä olisin halunnut muistuttaa sitä, että mulla oli myös synttärit huomenna ja että mä täyttäisin jo yhdeksäntoista vuotta, mutta faijaa ei kiinnostaisi. Sitä kiinnosti se, että se maksoi edelleen mun puhelinlaskut, ruoat ja ratsastustunnit.

“Hyvä. Sitten ei varmasti haittaa, että käydään läpi koealue vielä kerran”, isä totesi ja kääntyi olohuonetta kohti. Mä tiesin, että Anna ja äiti olivat jo nukkumassa tähän aikaan enkä halunnut herättää niitä inttämällä vastaan.

“Ei tietenkään, isä”, mä huokaisin mahdollisimman ääneti ja kävin hakemassa reppuni eteisestä.

Mietin miten maaninen siitä tulisi ylioppilaskirjoitusten aikana ensi kuussa. Tai sitten kun mä alkaisin lukea oikkarin pääsykokeisiin. Koska sinnehän isä mut halusi, eikä siltä tarvinnut kysyä kiinnostiko sitä mun oma mielipide sen päättämästä alavalinnasta.

Ei sitä kiinnostanut.

[Valtteri]

14.04.2022

Mä en varsinaisesti halunnut suututtaa isää juuri ennen pääsiäistä, sillä se oli suostunut päästämään mut pääsykoeluvusta Seppeleen leirille. Mutta enhän mä olisi mä, jos isä ei huutaisi mulle vähintään kerran viikossa - eikö?

Anna haki taidekouluun. Se oli yksi hyvä torstainen riidanaihe. Musta oli huutavaa vääryyttä, että mulle asetettiin tasan yksi vaihtoehto peruskoulun jälkeen ja Annalle ladottiin koko helvetin maailma sen jalkojen juureen. Tietysti mä oli iloinen, tietysti mä olin katkera, tietysti mä lausuin sen ääneen, vaikka viimeistä olisi voinut harkita ehkä sen sekunnin pidempään.

Oh well.

“Annan unelma on ollut hakea taidekouluun jo vuosia ja hän on tehnyt valtavasti töitä päästäkseen sinne”, isä argumentoi, sillä ilmeisesti unelmilla oli väliä tässä talossa jos sattui olemaan naissukupuolinen.
“Mullako ei sitten ole unelmia?” mä kysyin ääni oktaavia jos toistakin korkeampana, kuin normaalisti. Mulla oli varsin paljon vaikeuksia saada pidettyä itseni keittiön pöydän ääressä istumassa.
“Sitä ratsastustako meinaat? Minä hyvää hyvyyttäni sysään perheen vähäisiä varoja kaiken maailman leireihin ja tunteihin, mutta ei niillä elätä itseään. Jos haluat toteuttaa unelmasi, sinun on tehtävä työtä sen eteen. Hevoset maksavat ja uravalintasi on se, joka sen tulee maksamaan”, isä puhui kuin se olisi yrittänyt kertoa pikkulapselle että maapallo oli pyöreä eikä sen reunalta voinut pudota jos matkusti liian kauas.
Me oltiin käyty sekin keskustelu vuosia sitten.

“Minun uravalintani?” mä ähkäisin. Mulle oltiin selvästi tehty oikea palvelus, että alleni oli rakennettu yksisuuntainen polku, jota mun piti vain kävellä eteenpäin. Entä jos mä olisinkin halunnut poiketa vähän sivukujilla? Kokeilla miltä tuntui kiivetä sen reunoilla ja ehkä kompastua ja päätyä ihan tuntemattomille kulmille?

“Voimme toki arvioida uravalintojasi tulevana viikonloppuna, jos niin todella haluat”, uhkaukset soivat päässäni vaikka ne oli koristeltu kirsikoilla äidin ja Annan korvia varten. Mikäli haluat, voit myös olla menemättä leirille ja istua huoneessasi ilman puhelintasi halutessasi. Mä osasin kyllä lukea rivien välistä.

“Ehkä mä en edes pääse oikikseen, sitten me voidaan yhdessä pohtia niitä valintoja”, mä totesin ja lähdin tallille.

Kevät oli vihdoin niin pitkällä, että mä saatoin startata kevarin ja ajaa sillä Seppeleeseen, talvikausi oli venynyt ihan tarpeettoman pitkäksi hullun takatalven takia.


Mä tietysti kiehuin vielä pysäköidessäni pyörän tallin pihassa, enkä hyvänä hevosenhoitajana lähtenyt suoraan hakemaan Siriusta tarhasta. Se ei olisi ikinä antanut mulle kiinni, joten rekrytoin ilmoitustaulun lähellä norkoavista nuorista neideistä talliapulaiset itselleni. Ne lähti ilosta hypähdellen matkaan ja mä suuntasin yläkertaan kahville. Koska kofeiini niin tunnetusti rauhoitti hermoja ja niin edelleen.


Yläkerran ovella mä oli melkein saada siitä nenilleni, kun se työnnettiin vauhdilla auki ja kohta mulla oli suu täynnä valkoista tukkaa ja lattiamatoista irronnutta turvepölyä.

“Mitä helv..” sain ähkäistyä, kun päälleni käynyt henkilö räpiköi ylös ja katsoi mua säikähtäneenä.
“Sori, mä en… mulla oli… sori”, blondi sopersi ja naurahti vähän, ojentaen sitten kätensä että mäkin pääsisin ylös lattialta.
“Ei mitään, mihin hittoon sulla oli noin kova kiire?” tiedustelin ja ponnistin seisomaan. Mietin miten paljon turvepölyä mulla oli tukassa, jos jopa mun suussa tuntui rakeiselta.
Inkeri ei ollut tainnut pölyttää yläkerran mattoja hetkeen.

“Mä..”, blondi aloitti ja virnisti sitten paljonpuhuvasti. “Tinderdeiteille. Se sano, että se on just nyt yksin kotona ja vailla tekemistä ja.. no, tiedäthän.”
“Joo”, mä myönsin enkä oikeastaan ollut edes vihainen toiselle. Olihan sillä neito hädässä ja niin edelleen.

“Viljami”, blondi esittäytyi, ei sentään ihan käsipäivää, vaikka pidin mä jostain syystä sitä edelleen kädestä kiinni. Päästin irti naurahtaen tajutessani asetelman.
“Valtteri. Ootko sä uusi hoitaja vai?” kysyin silkkaa uteliaisuuttani. Kyllähän mä tiesin, että hoitajahaut oli auki, sillä myös Susu haki edelleen uutta hoitajaa itselleen.
“Joo, Ailenin”, Viljami myönsi.

“Ah, no tervetuloa. Mä hoidan Siriusta.”
“Onko se Musta? Kuten Pottereissa”, Viljami vitsaili ja mä pudistin päätäni huvittuneena.
“Ei ihan. Tummanruunikko”, vastasin ja jos olisin ollut tarkkaavaisempi, olisin varmaan nähnyt hämmennyksen Viljamin kasvoilla. Se kuitenkin peitteli ilmeensä hyvin ja nyökkäsi sitten mun taakseni ja heilautti puhelintaan.

“Ai niin, onnea treffeille”, muistin ja väistyin syrjään oviaukosta, jossa edelleen seisoin.
“Ei siinä onnesta ole kiinni”, Viljami nauroi ja kiirehti sitten kohti alakertaa ihan yhtä hallitsemattoman kiireisenä, kuin hetki sitten. Kunhan ei hyppäisi hevosen alle, niin kai se treffeilleen selviäisi.


Viljami oli törmäilyllään saanut kyllä tehokkaasti tönittyä kaiken sisälläni kuplineen ärsytyksen ulos ja sen tärkeän kahvikupillisen jälkeen mä olin jo valmis kanavoimaan energiani Siriukseen. Ei siihen Mustaan, vaan hevoseen. Ruuna oli pyörinyt jossain iki-ihanassa kuralätäkössä ja kuorruttanut itsensä vakuuttavan näköisellä suojakuorella. Se oli kevään auringon myötä saanut jättää ulkoloimensa oveensa roikkumaan ja muiden hevosten tavoin oli ottanut kaiken ilon irti tuulenvireestä karvapeitteessään. Rekrytoimani tallitytöt olivat vaalean tomun peitossa, kun ne yrittivät hinkata osittain kuivunutta mutaa irti Siriuksesta.

Mä osasin onneksi käyttää pääkoppaani ja talutin hevosen suosiolla pesarille ja hätistelin tytöt jatkamaan oleskeluaan. Siinä oli jotain terapeuttista, kun seurasi miten pitkän talven pölyt valuivat ruunan jalkoja pitkin pesarin lattialle ja hävisivät kaivon uumeniin.


Jospa mä en pääsisikään oikikseen ja lähtisin vaikka Ypäjälle opiskelemaan. Tai menisin Artsille töihin ja ryhtyisin kunnon raviäijäksi. Siinäpä vasta suunnitelmia ja unelmia elämän varalle.

[Valtteri]

21.06.2022

Kaikkialla oli hiljaista, ilma tuntui sähköiseltä ja painostavalta. Mä kiristin otettani Akan riimunnarusta ja tuijotin sitä intensiivisesti yrittäen unohtaa otsallani ja selkärankaani pitkin vierivät hikinorot. Oli mun vuoro huolehtia yhdestä käsihevosesta. Eli Muulista, mietin. Akka mulkoili mua syyttävästi kantaen selässään teltta- ja varustepakaaseja. Mä olin ihan varma, että tilaisuuden saatuaan se puraisis mua reiteen. Se kai ajatteli että olisin itse saanut kantaa varusteet ja vaikka mieluusti ponin itsensäkin. Onneksi se oli niin pieni, ettei se yltänyt kuin korkeintaan näykkimään mun saappaiden kärkiä jos niitäkään. Mä vain toivoin ettei sille tulis mieleen syöksyä Siriuksen mahan ali vapauteensa samalla kun ruuna heittäytyisi takajaloilleen yllätyksestä ja mä valuisin maahan kuin testinukke.

Taivaalla pilvet kerääntyivät ensin vähitellen ja sitten yhtenä lauttana. Me ei selvitty perille asti ennen kun ensimmäiset pisarat tippuivat meidän päälle. Ne oli ensin pieniä, mutta muuttuivat aika nopeasti isommiksi ja porukka kaivoi kilpaa sateen kanssa vedenpitäviä varusteita laukuistaan. Mä taiteilin jotenkin oman sadettakkini päälleni Akan nykiessä narua käsistäni kuin se olisi saanut elämänsä tilaisuuden.
"Hei, lopeta nyt. Olisko kiva eksyä tänne metsään kaikkien varusteiden kanssa ikuisuudeksi?" mä yritin järkeillä ponille, mutta se vain luimi ja näykkäs ilmaa mun ja itsensä välissä. Saakelin muuli tosiaan.

Musta Jasmiinan keltainen sadetakki ja myrskyn pimentävä myllyrakennelma loivat epätodellisen kontrastin, mä huomasin miettiväni halusikohan tyttö nukkua ensi yönkin mun vieressä vai saiko se jo tarpeekseen musta. Vai oliko se vaan sellainen humalainen tapa johon me oltiin molemmat asetuttu ilman sen isompaa keskustelua aiheesta.

Salama värjäsi taivaanrannan siniseksi sekunniksi, välähdyksen ja sitä seuraavan jyrinän väliin mahtui onneksi vielä monta sekuntia eikä myrsky ollut vielä meidän päällä. Hanneksen joku tuttava oli tuonut myllylle valmiita ruokia ja mä istuin tyytyväisenä päärakennuksen tuvan nurkkaan heti kinkkukiusauspaketin kanssa kun olin saanut hoidettua Akan ja Siriuksen tallikuntoon. Vili istui mun viereen ja sen kasvoilla oli ilkikurinen virne joka sai mut välittömästi valmistautumaan vittuiluun.

"Missä sä olit eilen", Vili tiedusteli uteliaasti. "En nähny sua missää."
Mä yritin pitää naamani peruslukemilla, vaikka toisen virnuilu oli hyvin herkästi tarttuvaa laatua.
"Ai mihin aikaan?" mä kiertelin epämääräisesti. En mä ihan suoraan sanoen ajatellut että mulla olis ollu jotain salattavaa, mutta toisaalta musta oli aika mukavaa ettei kukaan ollut nähnyt miten me oltiin käyty suppailemassa Jasmiinan kanssa kun muut oli riehunut rannalla.
"No sillon iltapäivällä släsh illalla", Vili tarkensi.
"Pelasin sitä never have I everiä ja kävin suppailemassa. Mitä sä sitte teit?" mä vastasin samalla kun ahmin ruokaa suuhuni kuin mikäkin raakalainen. Mulla oli niin kova nälkä, että olisin varmaan saanut kolmen ihmisen ruoat ahdettua mahalaukkuuni ilman vaivannäköä. Vili selvästi pettyi mun vähäkirjoiseen vastaukseen, sillä sen innostus laantui silmiinnähden.
"Otettiin parit viivat Cellan kaa, sekoiltiin illalla Julin kans ynnä muuta", Vili kertoi yhtä epämääräisesti. Musta Julin kanssa sekoileminen kuulosti ihan perus perjantailta, se osasi aina keksiä jotain hauskaa tekemistä.

"Olitko sä yks niistä naku-uimareista vai mitä te sekoilitte?" mä kuitenkin kysyin kiinnostuneena. Vili tirskahti vähän.
"Naah bro. En mä sellasta. Kyllä mulla oli vaatteet päällä", Vili kertoi nauraen. "Oliks joku käynyt naku-uinnilla?"
Mä virnistelin Vilille, mutta tunsin sitten kihelmöintiä mun niskassa ja käännyin katsomaan taakseeni. Siellä ei ollut ketään, sillä mä istuin edelleen kirjaimellisesti nurkassa. Mä värähdin kylmistä väreistä ja käännyin takaisin Viliä kohti.
"En mä nähnyt ketä kaikkia siellä oli, kun tultiin just sieltä suppailemasta", vastasin huomaamattani monikossa.
"Jaaa, kenen kaa olit?", Vili takertui välittömästi.
"Ai missä?" mä olin vieläkin vähän ahdistunut siitä tuijotus-olotilasta etten ollut aivan kartalla enää mistä me puhuttiin.
"No suppailemassa", Vili tarkensi kärsimättömänä ja tökkäs mua kyynerpäällä kylkeen. Mä tajusin lopulta puhuneeni ohi suuni, enkä oikeestaan tiennyt miksi mun teki mieli salata koko homma.
"Aa, Jasmiinan kanssa. Mitä sä oikeen kuvittelit?" kysyin naurahtaen yrittäen kuulostaa rennolta. Mua vähän mietitytti kuinka mukavalta oli tuntunut herätä aamulla Jasmiinan vierestä, vaikka tyttö olikin kierähtänyt yön aikana omalle makuualustalleen. Vilin silmät näytti vihdoin saavan bensaa liekkeihinsä.

"Ai sitä sä duunasit koko illan", poika nauroi. Mä sen sijaan vaan hämmennyin ja yritin tukehtua juuri nielaistuun kiusaukseen.
"Duunasin?" mä kysyin häkeltyneenä. "En todellakaan. En mäkään ihan niin puutteessa ole että alkaisin jossain leirillä duunaamaan ketään", mä väitin vaikken kyllä olisi laittanut pahitteeksi jotain leiriromanssiakaan. Mutta ei me Jasmiinan kanssa oltu kuin kavereita ja niin mä kerroin myös Vilille. Ihan kuten sekin oli vain kaveri Julin kanssa. Vili ei jostain syystä uskonut mua, enkä mä ymmärtänyt ihan miksei.
"Ooksä sille sit kertonu, et ootte vaan kavereita?" Vili tiedusteli käännyttyään istumaan mua kohti. Mä tunsin miten mun kulmat rypistyi lisää hämmennyksestä.
"Miksi? Eihän se ole kiinnostunut musta?" mä kysyin, sillä ei Jasmiina ollut osoittanut mitään aikeita mua kohtaan. Mä katsahdin sivusilmälläni tuvan pöytää kohden, missä Hannes alkoi tulkita Tarot-kortteja leiriläisille. Ehkä mun piti myös käydä luennassa ja selvittää pitikö mun pysyä omalla polullani vai juosta kovaa toiseen suuntaan. Kesä oli vasta alussa, mutta silti musta tuntui kuin se loppuisi ihan liian pian.

"No onhan se nyt aika ilmiselvää, hei", Vili virnisteli. "Koko ajan kuin paita ja peppu."
Mä vain hämmennyin lisää.
"Ai. Mä kyllä viihdyn hyvin sen seurassa, mutta en mä ole huomannut että se olisi, no, kiinnostunut. Oottehan tekin Julin kanssa kuin paita ja peppu?"

"No mut Juli nyt on sellanen kaikkien kans, Jasmiina ei oo", Vili totesi ja pukkasi taas leikkisästi nyrkillänsä mua. "Mut kunhan nyt vaan kiusaan sua, mitä mä mistään tiedän.", se lisäsi vähän ilkikurisesti. Mä hätkähdin nyrkin takia ja naurahdin vähän. Mun oli pakko tarkistaa ettei kukaan ollut kuuloetäisyydellä ennen kun paljastin meidän salaisuuden.
"Me kyllä ollaan nukuttu yhdessä jo kolmesti", kerroin lopulta ja painotin ettei nukkuminen ollut tässä tapauksessa mikään koodisana seksille. Silti Vilin silmät levisivät kuin se olisi juuri nähnyt ufon taivaalla.
"Aijaa? No, mikä on sun teorias sitten?" Vili kuiskasi.
Mä sen kuin vain kohottelin olkiani tietämättömänä.
"Ei mulla ole mitään teorioita. Kahella ekalla kerralla ollaan oltu vaan hiton päissään ja eilen meillä oli sama telttapaikka", naurahdin hieman. Vili sai asian kuulostamaan siltä, että me seurustelitiin jo melkein kihloissa asti. Ei sillä että mä olisin nukkunut kolmesti yhdenkään tytön kanssa samassa pedissä tekemättä jotain.

"Haluutko mennä tarot-korttiluentaan?" mä yritin vaihtaa puheenaihetta. Eedi oli hiipinyt sillä välin meidän vierelle ja huudahti aikuismaisesti "pöö". Mä melkein löin sitä nyrkillä säikähdyksestä, mutta onneksi vain melkein. Vili tervehti Eediä vähän hämmentyneenä.
"Mikä meno?" Eedi tiedusteli viattoman näköisenä. Mä kerroin olevani menossa juuri Tarot-luentaan ja Eedi jättäytyi Vilin seuraan siksi aikaa. Hannes kutsui mut luokseen vähän kuin joku setämies konsanaan, mutta siitä välittämättä mä liityin sen seuraan. Se käski mun sanoa stop kun mun teki mieli ja lopulta Hannes käänsi yhden kortin mun nähtäväksi.

"Lanttien ässä", Hannes totesi kiinnostuneena Valtterille. "Tämä kortti on jonkun materiaalisen asian alku. Sisälläsi on siemen, kehittymätön ja vielä muodoton. Mutta se symboloi jonkin uuden alkua. Edessäsi on jotain hyvin positiivista ja suurta - nyt on aika valmistautua vastaanottamaan se." Hannes mietti ja raapi hapsuista partaansa. "Jokin myös kertoo minulle, että sinun on todella mietittävä, mitä haluat manifestoida elämässäsi itseäsi varten - et ketään muuta. Et voi elää muiden odotusten mukaan. Tämä suuri energia ja muutos on valmiina sinua varten, kunhan avaat itsesi sitä varten. Se on universumin lahja vain ja juuri sinulle."

Mä en tiennyt oliko korttien lukemiseen parempaa ympäristöä, kuin vanha mylly umpimetsän keskellä ukkosmyrskyn riehuessa vanhojen ikkunoiden toisella puolen. Sen seurauksena mä virittäydyin täysillä kuuntelemaan Hannesta, jonka ääni tuntui muuttuvan siitä setämiehestä nopeasti hyvin mystiseksi ja kaikkitietäväksi. Mä uskoin sen sanoihin, sillä ne tuntuivat osuvan mun elämääni ihan täydellisesti.

Mun oli pakko antaa Liinulle tilaa Hanneksen ennustuksiin ja tunsin ajatusten tukahduttavan aivoni. Mun oli pakko päästä ulos hetkeksi selvittämään päätäni, vaikka siellä myrskysikin vielä.
Mä seisoin hetken ovensuussa ja katselin miten ukonilma riehui taivaalla, ajattelematta lainkaan miten se hankaloitti muiden elämiä. Ollen ylpeä olemassaolostaan ja tehden rohkeasti juuri sitä mitä se itse halusi. Mä olin vähän kateellinen ukkoselle.

Tallirakennus tuntui houkuttelevan mua puoleensa, sillä hevosten läsnäolo rauhoitti mua aina. Mä kiiruhdin rakennukseen ja tarkistin että hevosilla oli kaikki hyvin. Ne oli vähän levottomia, mutta eikös se kuulunut asiaan vieraassa paikassa ja myrskyn silmässä. Mä säikähdin ihan hitosti, kun salama iski jossain lähellä ja koko rakennus tuntui tärisevän jyrinän alla.

Mä kuulin omituisen ryskeen tallin ovelta ja astelin ulos katsoakseni oliko siellä joku. Mä katsahdin taakseni ja tajusin kauhukseni että oveen oli kirjotettu KUOLETTE KAIKKI punaisella maalilla, joka valui vieläkin puupintaa pitkin märkänä. Mä tunsin sydämeni jättävän lyönnin välistä ja havahduin siihen, että mun takanani seisoi joku. Mä käännyin ympäri, mutta liian myöhään. Otsassa tuntui vihlaisu ja mun silmissä näkyi pelkkää mustaa kun mä kaaduin tajuttomana maahan.


Seuraavaksi kun mä havahduin hereille, mä pakosti säikähdin ihmisiä ympärilläni, ehkä eniten huulet törrössä lähestyvää Lyytiä. Mä kavahdin paikallani ja meinasin nousta istumaan, mutta sitten mun päässä humahti oudosti ja mä jäin makaamaan käsi nousten kasvoilleni.
"Mitä helv...", mä älähdin ja huomasin käteni olevan punainen verestä.
Seuraavaksi Jasmiina kapsahti halaamaan mua ja mä tajusin että ihmiset näytti todella järkyttyneiltä, osa jopa itki ihan kunnolla.
"Mitä siulle kävi?" Lyyti kysyi ääni täristen.
"Myö kannetaan siut sisälle. Vai sattuuks sinnuu johonki?? Pystytsie liikuttaa kässii ja jalakojas?" Lyyti jatkoi hengästyneesti.

Mun silmät vaan pyöri ympärillä olevissa ihmisissä ja mä vastasin hyvin hämmentyneenä Jasmiinan halaukseen. Mulla ei ollut mitää hajua mitä oli tapahtunut ja ainut mitä mä tunsin oli ihan jäätävä päänsärky ja kylmyys.
"Mä... en mä tiedä."
Mä en päästänyt irti Jasmiinasta hetkeen, tajuamatta itsekään takertuvani toiseen. Vähän kuin se olisi ollut mun hengenpelastaja virtaavassa vedessä, vaikka Lyyti olikin ilmeisesti hoitanut sen puolen. Jasmiina itsekään ei tuntunut olevan halukas väistämään silloinkaan, kun ensihoitajat saapuivat paikalle ja järjestivät väkisin tilaa mun ympärille. Mua alkoi vähän jo ärsyttää se kaikki hössötys.
"Mä oon ihan kunnossa", mä älähdin ja yritin väistellä toisen miehen sormia kun se tutki mun otsaani.
"Tehkää sille kaikki testit ettei se kuole", Juli nyyhkytti. Mun sydäntä riipasi kuulla sen ääni niin järkyttyneenä.
"Ei tässä kukaan kuole. Mutta äijä on ottanut kyllä osumaa", toinen ambulanssityypeistä totesi rennosti.

Mua silti oikeastaan vaan nolostutti ja ärsytti kun kaikki tuijotti mua, mä tajusin myös pikkuhiljaa olevani ihan läpimärkä ja ärähdin uudestaan ambulanssimiehelle.
"Mennään tuohon lanssiin niin putsataan tuo haava. Kaikin puolin muuten näytät olevan kunnossa. Otettaisiin sut kyllä mieluusti yöksi tarkkailuun aivotärähdyksen varalta", mies selosti. Mut autettiin kainaloista seisomaan ja mun silmät pyörähti ympäri muutaman kerran eikä mun jalat meinanneet kantaa kunnolla.
"Mä oon ihan kunnossa", mä kuitenkin toistin turhautuneena. Mitä nyt olisin varmaan valunut vaan takaisin maahan jos mun auttajat olis päästäneet irti. Pikkuseikka, jos multa kysyttiin.

Mut raahattiin kuitenkin ihan ambulanssin paareille asti makuuasentoon ja se joka oli rennosti sanonut mun selviävän hengissä alkoi taas sörkkiä mun otsaa kaiken maailman litkuilla. Jossain vaiheessa mä tajusin Jasmiinan ilmestyneen auton lähelle.
"Ootsä kunnossa? Joudutsä sairaalaan?" Jasmiina kysyi epätietoisena.
"Mä oon ihan kunnossa", mä vastasin huolehtivalle Jasmiinalle.
"Et ole", toinen ambulanssityypeistä korjasi.
"Olenpas."
"Viemme poikaystäväsi sairaalaan yöksi tarkkailuun, hänellä saattaa olla aivotärähdys", ambulanssimies jatkoi.
"Mä en..." mä aloittin mutta nielaisin sitten. Jos mä joutuisin sairaalaan kuka huolehtisi Siriuksesta tajusin yhtäkkiä?
"En mä voi lähteä, mulla on hevonen täällä??" mä älähdin heikosti.

Jasmiina takelteli jotain epämääräistä ja varmisti vielä että oliko mun pakko lähteä. Se lupasi myös, että joku huolehtisi Siriuksesta. Sitten se vedettiin syrjään ambulanssin viereltä.
"Haluatko että joku hakee tavarasi sisältä?" ambulanssimies tiedusteli sillä välin multa ja mulle alkoi pikkuhiljaa valjeta että mun vaellusretki oli auttamatta ohitse. Päätä kivisti ja korvissa tuntui humisevan joka kerta kun sydän löi.
"Ne on kaikki vielä repussa siellä tuvan nurkassa", mä huokaisin ja vilkaisin poistuvaa Jasmiinaa. Mua inhotti että kaikki joutui murehtimaan musta. Vilikin kävi varmistamassa olinko mä kunnossa ennen kun mua lähdettiin viemään sairaalaan.

22.06.2022

Mulle selvis aamun aikana, että myllylle kutsutut poliisit oli vieneet Cellan putkaan syytettynä mun kolkkaamisesta. Musta ajatus - vaikka en muistanutkaan mitään sen salamaniskun ja heräämisen välistä - tuntui ihan absurdilta ja mä päätin hakea kaverini poliisiasemalta vaikka väkisin. Ne onneksi vapautti Cellan ja me päätettiin mennä suihkuun sen luokse, koska me ei kuitenkaan päästy takaisin vaellukselle ennen kun muut oli ratsastaneet seuraavalle etapille. Mulle myös selvis että se hämärä tyyppi oli vienyt Kirin puhelimen, koska se lähetteli mulle viestejä että se oli edelleen myllyllä.
Mun selkäpiirtä kylmäsi että sillä hyypiöllä oli nyt mun numero - ja Kirin puhelin, joten soitin poliiseille. Me alettiin aika pian sen jälkeen lähteä Kasvitila Viherversolle. Sitä ennen me käytiin vielä kaupassa hakemassa herkkuja tallilaisille, koska mulla oli ihan tajuttoman huono omatunto siitä, että olin aiheuttanut muille hirveästi harmia.


Mä ilahduin kovasti, kun meidät lopulta huomattiin istuskelemassa Viherverson nurmikkoalueella ja vastaanotin mielelläni helpottuneita halauksia. Silti mä hätkähdin Lyytin rynnätessä puskista mun päälleni. Mä rutistin tyttöä tiukasti ja tunsin miten toisen keho vavahteli.

"Ei mulla oo mitään hätää", sanoin pehmeästi ja silitin Lyytin selkää. Sitten mä jähmettyin hetkeksi hämilläni muistaessani jotain hämärästi.
"Lyyti suutelitko sä mua eilen?" mun oli pakko kysyä. Nyt oli Lyytin vuoro hämääntyä.
"Suutelinko mie sinnuu? Mie ELVYTIN sinnuu Valtteri", Lyyti vastasi.
"Aa. Muistan mä siis jotain edes", mä tokaisin ja purskahdin nauruun.
Mulle myös selvisi, että se Kirin puhelin oli ilmestynyt tänne jostain ja että poliisit oli tulossa taas meidän leirille.

Mua ahdisti niin paljon, että mä ehdotin Jasmiinalle josko se haluaisi lähteä mun kanssa moikkaamaan Siriusta. Mun ei varmaan kannattanut lähteä tallille yksin ikinä enää. Se lähti onneksi mun mukaani ilman isompia suostutteluja.
Ehkä me molemmat kaivattiin hetki omaa rauhaa.

Mä nousin ruohikolta seisomaan, mua vähän huippasi mutta yritin piilottaa sen urhean hymyn taakse. Me lähdettiin kävelemään kohti jabakarsinoita. Ehkä olut ja skumppa ei ollut maailman paras yhdistelmä vahvojen kipulääkkeiden ja eilisen aivotärähdyksen kanssa, epäilin.
"Pääsittekö te ihan hyvin myllyltä tänne?" mä tiedustelin saadakseni ajatukseni pois huimauksesta.
"Joo.. tai oli siinä jotain hässäkkää matkalla. Itseasiassa Sirius tais sekoilla jotain kun se oli Kirillä käsihevosena", Jasmiina naurahti.

"Eihän suhun satu?" tyttö kysyi sitten.
Mä vähän kummastelin mainittua hässäkkää, mutta naurahdin sitten kun kuulin että Sirius oli ollut vähän porsas. Mä hymyilin Jasmiinan kysymykselle. Oli söpöä että toinen huolehti mun voinnistani.
"Ei, ne antoi aika hyvät kipulääkkeet sairaalasta", mä kerroin kävellessäni sen verran lähellä Jasmiinaa, että meidän kädet melkein koskettivat toisiaan heiluessaan rentoina askelten tahdissa.
"Ne ei ehkä vaan sovi kovin hyvin alkoholin kanssa, tai ainakin näköjään vahvistavat vaikutuksia", jatkoin naurahtaen.
"Ehkä parempi skippaa sit juominen", Jasmiina vastasi. Mä olin samaa mieltä.

Me päästiin tallille ja puhuttiin kaikkea tallinpidosta lopulta myllyn tapahtumiin. Puheenaiheen vaihduttua myllyyn mä näin selkeästi, että Jasmiina oli vieläkin poissa totaltaan tapahtumien johdosta. Mä itse en osannut vieläkään ajatella kaikkea kovin selkeästi. Tai että mulle olisi oikeasti voinut käydä paljon paljon pahemminkin.
Mä suljin Jasmiinan lohduttavaan halaukseen ja silitin tytön selkää hieman.
"En mä usko että se lähtee vainoamaan meitä. Luultavasti se oli vaan joku häiriintynyt metsämies joka ajatteli että me oltiin sen reviirillä", mä koitin järkeillä kun Jasmiina oli miettinyt jättäisikö se tyyppi meidät nyt rauhaan kun me ei oltu enää myllyllä.
"Toivottavasti", Jasmiina vastasi ja kietoi kätensä mun ympärille vähän tiukemmin.
"Mä oon niin iloinen että sä oot siinä", tyttö sanoi saaden mut jo vähän hymyilemään.
Mun olo oli mukavan kevyt ja iloinen, kun pääsin takaisin vaellukselle enkä joutunut lähtemään kotiin odottamaan Siriuksen ja tallikavereiden paluuta. Jasmiina liikahti vähän ja mä tajusin, että me oltiin oikeastaan halattu siinä melko pitkään. Mä olin juuri aikeissa päästää tytöstä irti, kun mä tajusin Jasmiinan tuijottavan mua melko läheltä.
Puoliksi vaiston varassa ja puoliksi oudon kokeilunhaluisen tunteen varassa mä kumarruin lähemmäksi pieni virneenpoikanen suupielessäni.

Jos Sirius ei olisi juuri sillä hetkellä päättänyt tönäistä mua rapsutusten toivossa, liike olisi jatkunut kunnes mä olisin maistanut mansikat ja kuoharin Jasmiinan huulilta.

Nyt mä kuitenkin horjahdin sivulle ja sain vain vaivoin pidettyä mut ja yhä sylissäni olevan Jasmiinan pystyssä. Mä naurahdin hieman pahoittelevasti ja mulle jäi vähän sellainen olo, kuin jotain olisi jäänyt kesken, mutta Sirius vaati uudelleen huomiota.

"Kärsitkö sä akuutista rapsutusvajeesta?" kysyin ruunalta joka tunki päänsä meidän väliin. Vaikka mua ja Jasmiinaa hymyilytti, mä huomasin silti miettiväni että olisin mieluusti jatkanut tilanteen loppuun saakka ilman keskeytyksiä. Mä kuitenkin rapsutin Siriusta korvan takaa ja hengähdin sitten syvään.

"Pitäiskö meidän antaa niille unirauha ja käydä syömässä vielä jotain iltapalaa?" mä ehdotin Jasmiinalle, joka seisoi yhä niin lähellä, että meidän kyljet koskettivat vielä toisiaan rapsutusten aiheuttamien liikkeiden tahdissa.
"Oota", Jasmiina mutisi ja sipaisi sormillaan mun hiuksia. "Joku roska. Varmaan ton vika" tyttö nyökkäsi Siriukseen päin. Mä jähmetyin ja vähän säpsähdin Jasmiinan kosketuksen myötä. Mun katse laskeutui Jasmiinan keskittyneisiin silmiin ja mun suupieleen ilmestyi pieni virne kuin varkain.
"Kiitos. Ei sovi roska päässä kulkea", mä tokaisin ja mietin hetken miten typerää olisi työntää Jasmiinan selkä jabakarsinan seinää vasten ja painaa suudelma sen hymyileviä huulia vasten.
"Mahtaakohan se ruokala olla enää auki tähän aikaan?" mä mietin sen sijaan hiljaa ja siirryin huomaamattani vähän lähemmäksi Jasmiinaa. Tyttö ei vastannut mitään ja musta tuntui vähitellen siltä kuin koko maailma katosi meidän ulkopuolelta. Lopulta Jasmiina varpisti vähän ja painoi varovaisen suudelman mun huulille.

Mä hämäännyin ensin hieman ja vastasin suudelmaan vähän kuin automaattiasetuksilla, kun mun kovia kokeneet aivot tulivat auttamatta vähän jälkijunassa. Jasmiina meinasi jo vetäytyä suudelmasta kun mä vihdoin heräsin ja siirryin taaksepäin hapuilevan tytön perässä. Mä tunsin jabakarsinan pressun kättäni vasten sen siirtyessä Jasmiinan alaselälle ja toinen käteni nousi tämän hiusrajaan ihan korvan alapuolelle.
Mä en sillä hetkellä enää ajattellut mitään muuta kuin vaaleahiuksista tyttöä käsissäni. Ja sitä, että sen huulet todella maistuivat mansikoilta ja kuohuviiniltä.

"Mä.. mä en oo oikein syönyt tänään. Vaan mansikoita", Jasmiina tunnusti kun me vedettiin henkeä. Tytön kädet pitivät musta edelleen tiukasti kiinni. Mä jäin Jasmiinan lähelle suudelman jälkeen, mua hengästytti ja samaan aikaan tuntui kuin mun ei olisi tarvinnut hengittää enää lainkaan. Jasmiinan sanat saivat mun vakavoituneet kasvot sulamaan pehmeään hymyyn.
"Mennään katsomaan onko se ruokala auki vai ei. Eiköhän me jotain ruokaa löydetä", mä vastasin ja olin jo melkein irrottautumassa Jasmiinasta kun painoinkin uuden suudelman tytön huulille.

Ihan varmuudeksi jos toinen ei haluaisikaan tämän illan jälkeen kokeilla sitä enää uudelleen.
"Mennään", mä virnistin lopulta antaen sitten Jasmiinalle tilaa poistua karsinasta edelläni.

[Valtteri]

11.08.2022

Musta tuntui ihan siltä, että Savusalontien rähjäiset lattiat ja reikäiset seinät kuvasti sen miespuolisia asukkaita ihan täydellisesti. Mä jotenkin osasin ihan liian hyvin lukea sen totuuden häivähdyksen Antonin ja Kirin olemuksissa kun ne ajatteli ettei kukaan katso. Miten ne saattoi jäädä tuijottamaan aamupalaleipää ihan kuin se olisi kerrannut niille miten niiden sielut oli päätyneet siihen levottomuuteen. Mä melkein näin miten Sonian itkuista vääristyneet kasvot peilautuivat Antonin silmistä sen räpytellessä unihiekkojaan pois. Tai miten Kiri kyseli ihan jatkuvasti Hanneksen perään vaikka mä olin kuullut että se oli tuonut jonkun Miilon yöksi huoneeseensa. Se oli näyttänyt jotenkin ihan poikkeuksellisen rikkinäiseltä edellisyönä kun mä olin odottanut vessaan pääsyä.
Ada oli kai ainut meistä joka ei ainakaan mun silmiin näyttänyt olevan hajalla, ehkä siksi siitä oli vähän muodostunut Savusalontien äitihahmo.

Mä huomasin ne nyt vasta siksi, että mä olin itse ihan yhtä hukassa ja rikki. En siis sen takia että mulla olis ollu sydänsuruja, vaan siksi että mulla oli ihan saatanan sotkuinen elämä ihan yhtäkkiä. Että mä en ollutkaan enää puheväleissä mun äidin tai isän kanssa. Että Annakin katsoi mua vaan toiselta puolelta kassalinjoja kun se oli nähnyt mut ostaessaan jotain batterytölkkiä koulukavereidensa kanssa. Mä en ollut ihan varma oliko ne vaan todenneet kotona, että Valtteria ei oikestaan ollutkaan enää. Että niillä oli enää vain yksi lapsi kahden sijasta.

Se oli outoa miten mä olin ruvennut huomaamattani ripustautumaan odotuksiin, joita mä olin vastustanut niin täydellisesti ennen tätä kaikkea. Että mä olin yhtäkkiä melkein henkeni edestä riippuvainen koulutuksesta johon mä en pari viikkoa sitten olisi halunnut edes mennä. Että mä olin päättänyt hankkia työpaikan että mä selviäisin koulumaksuista ja vuokrasta ja ruokakaupasta, josta mä tosin ostin vaan paahtoleipää ja makaronilaatikkoa, koska mä en osannut edes laittaa meidän uunia päälle.


Hannes näytti vähän myös rikkinäiseltä, mä panin merkille, kun tuijotin sitä sen toimiston ikkunasta. Sen sormet oli kietoutuneet löyhästi jonkun kivimurikan ympärille ja se käänteli sitä kämmenensä sisällä melkein kellontarkasti neljän sekunnin sykleissä. Ei sillä, että mä olisin ottanut aikaa.

"Moi Hannes", mä tervehdin reippaasti avatessani toimiston oven. Hannes säikähti, sen silmät laajenivat ja se puristi hetken kiveä käsissään niin kovaa että mä vähän jo aloin kuvitella sen muuttuvan timantiksi sen paineen alla.
"No mutta hei Valtteri, kuinka voin olla avuksi?" Hannes lopulta tokeni ja mä liu'uin istumaan kutsumatta penkille sen eteen.
"Sä varmaan muistat kuinka me ratsastettiin toiseksi parhaiten Norjassa Siriuksen kanssa? Että me hävittiin voittajille vain mitättömän vähän?" mä kysyin ja ristin jalkani ratsastushousuissa niin, että mun oli pakko ryhdistäytyä entisestään. Musta tuntui että Hannekselle oli turha alkaa selittämään mitään sekunneista tai sekunnin sadasosista, se varmaan mittasi aikaa kosmisesti aurinkokellojen ja tähtien asentojen mukaan.
"Kyllä. Universumi antaa niille, jotka osaavat pyytää apua. Olin varsin iloinen saavutuksestanne", Hannes vastasi ja hymyili maltillisesti.
"Aivan. Ymmärtääkseni menestys toi myös uusia asiakkaita ratsastuskoululle?"
"Olet aivan oikeassa", Hannes myönsi. Mä näin miten sen aivot tekivät töitä ennustaakseen mihin meidän keskustelu oli menossa.

"Mun mielestä Seppeleeseen mahtuisi yksi sponsoriratsukko. Sellainen, joka kantaa tallin edustusvarusteita kilpailuissa ja joka näyttää esimerkkiä ratsastuskoulun asiakkaille. Että hekin voivat menestyä jos tulevat meille oppimaan", mä luennoin kaikella itsevarmuudella mitä näyttelyopinnot olivat mulle suoneet. Mä tiesin etten todellakaan ollut tallin taitavin ratsastaja, mutta eihän Hanneksen sitä tarvinnut muistaa.
"Mielenkiintoinen ehdotus", Hannes mutisi. Mä olin kuullut että tämmöisiä diilejä tehtiin tuon tuosta eri paikoissa ja saanut selville myös sen, että Seppeleessä tämä ei olisi ensimmäinen laatuaan.

"Mun mielestä myös. Siihen toki sisältyy se, että sponsoroitava ratsukko saa valmentautua ja kilpailla sponsorin tukemana. Mielestäni mä ja Sirius sovittaisiin sellaiseen diiliin varsin täydellisesti. Ja jos sä et ole vielä vakuuttunut, niin mä olen tehnyt kaavioita ja laskelmia valmiiksi", mä jatkoin ja läväytin sen siistien paperipinojen päälle painavan kansion johon mä olin käyttänyt viimeisen vuorokauden verran työtunteja.

Hannes näytti mietteliäältä eikä sanonut mitään hetkeen.

"Kiitos, Valtteri. Otan asian puheeksi Emmyn kanssa ja palaan asiaan hetimiten. Hyvä, kun otit asian esille. Jos sinulle herää kysymyksiä, niin toimiston ovi on aina auki. Jos seuraavalla kerralla kuitenkin koputtaisit ensin?"
Mä nousin ylös nyökäten itsevarmasti. Ehkä mun kisaura ei olisikaan ohi, jos Hanneksen kokoinen kala suostuisi tarttumaan syöttiin?
"Kunhan ette harkitse liian kauan. Mä oon saanut jo alustavia tarjouksia myös muilta tahoilta", mä valehtelin sujuvasti ja hymyilin mahdollisimman hurmaavasti ennen kuin käännyin kannoillani ja marssin ulos toimistosta.


Mä hain Siriuksen tarhasta sisälle ja annoin sen olla hetken karsinassa sillä aikaa kun hain sen varusteet sisälle. Jasmiina oli kysynyt mua aiemmin tänään maastoilemaan ja se sopi mulle oikein hyvin. Mä olin kiitollinen siitä, että mulla oli edes joku jolle mä pystyin puhumaan kotiasioista. Toki olisin mä voinut puhua Vilillekin, mutta jotenkin se ei tuntunut sopivalta tällä hetkellä. Enkä mä oikeasti halunnut puhua kenellekään, mutta Jasmiina oli vaan jotenkin saanut mut avautumaan enkä mä ihan uskonut että se kertoisi mun jutuista kenellekään.

"Moi", Jasmiina moikkasi hengästyneesti hymyillen. Se oli varmaan taas polkenut tallille, kuten sillä oli tapana.
"Moi", mä tervehdin takaisin ja jatkoin Siriuksen harjausta. Mä olin sen verran pidemmällä ruunan kuntoonlaitossa, että mä päätin käydä kysymässä Jasmiinalta miten sen päivä oli mennyt. Saattaa olla, että mä ennemmin hidastin Aprilin kuntoonlaittoa, kun mun oli aivan välttämättä pakko uhrata aikaa tytön piristämiseen. Lopulta Jasmiina työnsi mut melkein väkisin ulos tamman karsinasta että me ehdittäisiin maastoilemaankin vielä ennen tuntien alkamista.
Onneksi Jasmiina oli tosi nopea liikkeissään ja me oltiin kohta jo hevosten selässä ja käveltiin kohti maastopolkuja.

"Mä muuten ilmottauduin myös sinne Kultasaareen", mä kerroin. Jasmiina oli puhunut lähtevänsä Antonin kisahoitajaksi sinne, niin mä olin tajunnut että mäkin olisin hyvin voinut lähteä. Ehkä Anton ottaisi mieluusti matkaseuraa Sylvin kanssa.
"Ai?" Jasmiina vastasi yllättyneenä.
"Ja sitten mä kävin puhumassa Hanneksen kanssa", mä alotin ja rupesin sitten empimään. Toikohan se huonoa onnea jos mä alkaisin puhumaan asiasta ennen kun kala oli tarttunut syöttiin?
"Ai?" Jasmiina toisti itseään nyt huomattavasti uteliaamman kuuloisesti. Mun melkein teki mieli jättää asia siihen ihan vaan kiusatakseni toista vähän, mutta annoin lopulta periksi.
"Mä ehdotin sille jos ne ottaisi mut sponsoriratsukoksi. Niin mun ei tarvitsisi koulun alettua miettiä startti- ja valmennusrahoja", mä tarkensin ja ohjasin Siriuksen päätä vähän sivulle, kun se rupesi tuijottelemaan vieressä kulkevaa Aprilia vähän liikaa. Vaikka se oli ruunattu, niin se oli edelleen vähän orimainen joissain tilanteissa enkä kaivannut siltä nyt yhtään korskumista rauhallisen lenkin aikana.

"No sehän olis vaan järkevää", Jasmiina vastasi hymyillen ja mun sisällä läikähti jotain lämmintä.
"Ravataanko?" mä ehdotin ettei mun tarvitsisi alkaa analysoimaan enempää mitään tuntemuksia.
"Ravataan vaan", Jasmiina myöntyi ja keräsi ohjat käsiinsä.

Mä olin juuri saanut Siriuksen varusteet takaisin varustehuoneeseen, kun Hannes vaappui jostain ruunan boksin luokse ja rupesi rapsuttamaan sitä otsasta. Tai siltä se ehkä piti vaikuttaa, vaikka sen käden liike näytti enemmän siltä kuin se olisi tökkinyt Siriusta sormellaan otsaan.
"Olen tehnyt päätöksen", mies totesi totisena. Mä mietin mahtoiko joku osata lukea sen kivikasvoja silloin, kun se tiesi että sitä tarkkailtiin, sillä mä en nähnyt häivähdystäkään tunteista niistä kasvoista.
"Ai?" oli mun vuoro äännähtää.
"Ehdotuksesi kuulosti järkevältä ja lähdemme mieluusti koittamaan tällaista järjestelyä kanssasi."

Hannes häipyi ennen kun mä ehdin edes kiittää sitä. Mä tunsin miten valtava lohkare putosi mun sydämeltä, sillä mä olin jo miettinyt että mun pitäisi alkaa laskemaan senttejä starttimaksuihin.

Mä olin niin iloinen, että työnsin satulahuoneesta poistuvan Jasmiinan takaisin tyhjään huoneeseen ja suutelin sitä kuin se yksin olisi ollut syypää mun hyvään mieleen. Ja olihan se yksi niistä.

[Anne]

Peruspäivä



Pikkutytöt ihastelemassa Siriusta ja ehkä Valtteriakin?

[Valtteri]

19.05.2023

[Valtteri]

05.09.2023

Sirius seisoi käytävällä kuin patsas, kun mä harjasin sen viidellä eri harjalla läpi. Ruuna nosti jalkansa melkein katseesta ja mun oli pakko taputtaa sen kiiltävää karvaa joka kavionpuhdistuksen jälkeen. Laitoin sille suojat jalkoihin ihan normaalisti ja tarkistin, ettei niiden tarrat olleet menneet liian tiukalle. Mulla oli yleisöä, mikä ei poikennut mitenkään normaalista, mutta ne kuiskutteli kyllä keskenään ehkä normaalia enemmän. Toinen tytöistä käänsi puhelimensa näyttöä toisen naaman eteen ja ne kuiski vähän enemmän ja mä näin miten ne katso mua. Innostuneesti?

"Mitä te teette?" mun oli pakko kysyä ja näin miten vaaleamman kasvoille nousi puna. Mä saatoin niinkin kaukaa seurata sen kipuamista kaulaa pitkin leukaperille, poskille ja lopulta otsaan asti. Mietin että sen vaaleiden hiusten alla varmaan päänahkakin loisti punaisuuttaan.
"Ei mitään", ne vastasi yhteen ääneen, vilkaisi toisiaan kauhistuneina ja nauraen pinkoivat toiseen suuntaan.

"Hei, älkää juosko tallissa", mä huomautin ja ne hidasti pikakävelyyn.

Weird.

Mä asettelin tummansinisen estehuovan Siriuksen selkään ja nostin mustan estepenkin sen päälle. Hivutin huopaa sään kohdalta ylöspäin ja kävelin toiselle puolelle kiinnittämään vyötä paikalleen. Tarkistin vielä, että jalustinhihnat oli mulle sopivasti, yhdensissätoista rei'issä ja asettelin kypärän päähän.

Talutin Siriuksen maneesille, Matthias käveli juuri Kosmoksen kanssa ilmeisesti loppukäyntejä, tai ainakin ruuna näytti hieman hikiseltä ja Matthias väsyneeltä.
"Moi", mä tervehdin ja onneks olin just vetämässä maneesin ovea kiinni etten nähnyt miten Matthias säikähti. Se oli kai koomannut omissa tiloissaan eikä ollut tajunnut et tultiin, vaikka huusin ovella ihan normaalisti.

"Öh, mennään maastoon. Ut. Kävelemään", Matthias lausui hätäisesti.
"Okei. Mä voin sulkee oven teidän perässä?"
"Joo."

Jos mä olisin katsonut kunnolla, olisin nähnyt miten kiireellä Matthias ohjasi Kosmoksen ulos, mutta mä vaan aattelin että se halus vaan olla reipas eikä odotuttaa mua tarpeellista kauempaa.

Siltä jäi sen takkikin maneesin reunalle, mutta enhän mä tiennyt että se oli sen.

"Voikste rakentaa tohon kuuden pienen ristikon jumpan? Ja toiselle puolelle pari maapuomia?" kysyin katsomossa istuvilta tytöitä ja ne riensi heti töihin. Parasta ratsastuskoulussa oli ehdottomasti loputon sammio tallityttöjä jotka halus osallistua kaikkeen ylimääräiseen. Mä pysyin työnjohtajan roolissa Siriuksen selässä ja verryttelin sitä rauhassa. Se oli saanut eilisen vapaata ja kisojen jälkeen musta oli ihan hyvä vähän jumppailla rennosti.

"Näyttääks se susta itkeneeltä?" mä kuulin yhden katsomossa istuvan tytön kysyvän kaveriltaan. Kai ne puhu jostain kaverinsa ig postauksesta, en mä ehtinyt seurata että ne katso mua.

Sirius oli vauhdikas, se ei ollut ihan samaa mieltä rennosta jumppailusta ensimmäisen sarjan jälkeen, mutta pysyi silti aika hyvin hanskassa. Se pukitteli pari kertaa maneesin lyhyellä sivulla, mutta ei kovin pahasti onneksi.

Loppuraveilla maneesin ovi kävi ja Riinis asteli sisään Isan kanssa. Mä odotin että se oli päässyt tamman selkään ja hidastin sitten Siriuksen kävelemään pienen turvavälin päähän sen vierelle.

"Käskenkö noita jättää jumpat vai korjaa pois?" kysyin Riinikseltä.
"Voi ne jättää, hyvät jumpat kisojen jälkeen", Riinis vastasi ja tarkisti satulavyön kireyden vauhdissa.
"Oli, Sirius oli aika fresh, mut kyl se rauhottu hyvin. Välit oli aika täydelliset", mä virnistin ja nyökkäsin jumppasarjaa kohden.
"Sä et varmaan edes laittanut niitä itse?" Riinis epäili nauraen ja mä pudistin päätäni.
"Ohjaus oli kuitenkin kohdillaan", mä vastasin ja annoin sille rauhan alkaa verrytellä ravissa.

Kun Sirius seisoi maneesin reunalla ja mä hyppäsin alas sen selästä, yksi tytöistä tuli meidän luokse.
"Onko kivaa seurustella Milla-Riinan kanssa?" mustan polkkatukan omistava tyttö kysyin. Mun kulmat rypistyi ihmetyksestä.
"En mä seurustele sen kanssa", mä vastasin ja löysäsin Siriuksen satulavyötä.
"Ai. Mä luulin", tyttö tunnusti ja silitti Siriuksen turpaa. Ruuna työnsi päätään paremmin tyttöä kohti.
"Joo en. Mä oon Jasmiinan kanssa", mä täsmensin, ettei se alkaisi levittää jotain päättömiä huhuja.

Joutuisin kuitenkin vaikeuksiin niistäkin.

"Ai. Kiva", tyttö kuulosti aidosti hämmentyneeltä. Siltä kuin se ei olis uskonut mua. Se kipitti takas kavereidensa luokse ja ne tiivisti rivinsä välittömästi, saatoin melkein kuulla miten ne supisi keskenään.

Mä mietin mitä se oli oikein tarkoittanut, mutta Isa vinkaisi ja pukitti niin valtavan pukin, että mun huomio siirtyi välittömästi toisaalle.
"Näitkö?" Riinis puuskahti. Mä nauroin ja nyökytin päätäni.
"Kunnon kamikaze", virnistin.
"Helvetti", Riinis huokaisi ja pyysi Isaa lisää eteen.

Me lähdettiin maneesista takaisin kohti tallia. Sirius vaikutti tyytyväiseltä jumppailuihinsa ja pääsi kunnon loppuhoidon jäljiltä kylmäyssuojiensa kanssa karsinaansa nauttimaan mashvedestä.

"Valtteri, pidätkö tätä hetken, kiitti", Cella pysäytti mut käytävälle palatessani ja tyrkkäsi riimunnarun käsiini, kiirehtien sitten pois ennen kun ehdin tajuta kunnolla. Se oli tyrkännyt piraijan narun mun käsiin ja Piina lähesty mua jo uhkaavasti korvat hörössä.
"Hei, en mee enää tohon halpaan. Lopeta", mä älähdin ja yritin työntää sen päätä kauemmaksi, sen naskalit kävi mun hihansuussa.
"Damn sä oot feisty", mä naurahdin vaikka oikeesti Piina vähän pelotti mua välillä. Cella oli ihan hullu, kun suostu ees koskee siihen.

"Kiitti, oli kauhee pissahätä", Cella virnisti palatessaan kohta demoninsa luokse.
"Se yritti purra mua vaan kolmesti. Edistystä ehkä?" mä totesin ja luovutin narun takaisin blondille oikein mieluusti.
"Ehkä se oli jo kylläinen?" Cella kuitenkin ehdotti ja käänsi käsivarttaan niin, että näin tuoreet hampaanjäljet sen ihossa.
"Saakelin piraija", naurahdin ja livahdin kiitollisena ilman sota-arpia kirjavan varsan viereltä.

Oleskeluhuoneessa mä rojahdin sohvalle makaamaan ja heiluttelin jalkojani käsinojien päällä. Lähetin Jasmiinalle viestin josko se olis halunnu lähteä mun kanssa maastoilemaan huomenna.

Ehkä sillä oli vaan tosi kova kiire koulussa, koska se ei ollut vastannu mulle mitään vielä torstainakaan.

[Valtteri]

25.02.2024

Cellan jalat olivat taas jossain mun kylkiluiden välissä, kun makoilin taukohuoneen sohvalla epämukavassa asennossa joku vanha Hevoshullu naamani edessä ja puoliksi tyhjä kahvikuppi uhkarohkeasti käsinojalla leväten. Mä olin tullut ylös odottamaan pahimman räntäsateen loppumista ja Cella oli näyttänyt juurtuneen jo siinä vaiheessa johonkin sohvatyynyjen syvyyksiin.
Mä en ollut kysynyt siltä oliko se hengissä ja kiitoksena se survoi villasukkien peitossa olevia varpaitaan mun sisuskaluihini, kiitollista hommaa.

Tiesin, että Cella oli eilen ollut juhlimassa sen Josefinan ja Rasmuksen häitä, jotka olivat muuttaneet Ruskaniemelle, joten oletin krapulan hiljentäneen ystäväni puhekyvyn tältä päivältä.

Mä laskin lehden rintakehälleni ja ryystin varovasti haaleaa kahvia, irvistäen tietenkin sen karvaaksi käyneelle maulle.

Oleskeluhuoneen ovi avautui ja jopa Cella heräsi jostain puhelimensa syvyyksistä vilkaisemaan kuka kehtasi häiritä sen krapularauhaa.

Jasmiinan vihreät silmät arvioivat tilanteen ovensuusta niin nopeasti, että mä mietin oliko se ovea avatessaan jo jotenkin aistinut mun energiat. Vaikka koitin olla tuijottamatta, mä silti huomasin miten sen kaula liikahti kun se nielaisi, miettien selvästi.

Me oltiin kuin jostain tiededokkarista, saatoin jo melkein kuvitella miten juontaja selitti jännittyneille katsojille että tässä Jasmiina pohti oliko sen arvoista astua huoneen puolelle vai palata myöhemmin uudestaan, mahdollisesti tyhjään oleskelutilaan. Mä mietin antaisiko se periksi ja epäilin, ettei antaisi. Jasmiina loi viimeisen silmäyksen Cellan jalkoihin, jotka hävisivät mun ja sohvan väliin, siirsi katseensa kahvipannuun ja lähti askeltamaan sitä kohti.

Mä yritin, todella yritin, palata lehteni pariin, mutta mun katse valui väkisin vaaleisiin hiuksiin, jotka Jasmiina oli letittänyt löysästi yhdelle ranskalaiselle letille. Hitto se näytti edelleen ihan saakelin kauniilta. Vaikka se oli toisella puolella huonetta, mä haistoin kaiken hevosenhajunkin läpi sen käyttämän hajuveden. Mä tunsin miten joku näkymätön voima puristi nyrkkinsä mun keuhkojen ympärille ja yritin olla liikahtamatta sen painosta.

Cellan katse lepäsi mussa, kun mä vilkaisin sitä. Se nytkäytti päätään äänettömästi Jasmiinaa kohden, joka kaivoi kahvikuppia kaapista selin meihin edelleen.

Mä pudistin päätäni hädin tuskin huomattavasti ja kostutin huuliani, jotka tuntuivat kadottaneen yhtäkkiä kaiken tuntonsa.

Cellan varpaat kaivautui syvemmälle ja mun huulilta karkasi kivulias älähdys, joka sai Jasmiinan kääntymään katsomaan meitä epäilevästi. Mä yritin olla katsomatta sitä ja tungin kahvikupin uudelleen huulilleni.

Oli ihan perseestä ikävöidä ihmistä, joka ei halunnut olla missään tekemisissä sun kanssa enää.

Jasmiina kääntyi uudelleen kahvinsa pariin ja mun sydän jätti ainakin kolme lyöntiä välistä, kun tajusin tunnistavani sen hihansuusta pilkottavan korun. Se oli sama koru, jonka olin ostanut sille joululahjaksi.
Se oli pukenut mun korun ranteeseensa.

Mä taisin tuijottaa sitä korua ihan liian pitkään, ihan liian intensiivisesti, sillä yhtäkkiä mä tajusin, että Jasmiina tuijotti mua.

"On se aitoa kultaa", Jasmiina sanoi ihmeellisen etäisellä äänellä. Mä tunsin miten mun kulmat liikahtivat vähän hämmentyneinä. Kyllähän mä sen tiesin, olinhan maksanut siitä ihan kullan arvosta rahaakin.
"Sopii sulle", mä kuulin Cellan vastaavan sohvan toisesta päästä. Jasmiina hymyili ja vaikka mä tiesin ettei se tarkoittanut sitä mulle, mun keho reagoi siihen siitä huolimatta.
"Kiitti. Juli on kyllä hyvä valitsee lahjoja", Jasmiina vastasi ja nojasi takanaan olevaan tiskipöytään, juoden varovasti kahvikupistaan.

Mut vallitsi pettymys.

Eihän se helvetti voinut tietää, että se oli multa se lahja. Ennen, kun ehdin estää itseäni, huomasin nousevani seisomaan. Jasmiinan silmät laajenivat, se oli ainut reaktio, jonka se antoi mulle. Mä en tiennyt mitä olin hakenut takaa liikkuessani, mutta yhtäkkiä mä en vaan voinut olla enää paikoillani.

"Pitää mennä ratsastaa Sirius", mä kuulin lausuvani ja pakotin jalkani liikkeelle. Mä en saanut henkeä ja mun oli pakko päästä pois siitä huoneesta.

I've been holding on to hope
That you'll come back when you can find some peace
'Cause every word that I've heard spoken
Since you left feels like a hollow street
I've been told, I've been told to get you off my mind
But I hope I never lose the bruises that you left behind

Mun teki mieli heittää Siriuksen pölyharja radiota päin saadakseni sen hiljenemään, mutta lattiaa lakaiseva Pyry olisi varmaan soittanut poliisit mun perääni, jos olisin tehnyt niin. Joten mä yritin vain harjata ruunan mahdollisimman nopeasti ja satuloida sen. Sirius oli onneksi mukana juonessa ja me päästiin karkaamaan radion kuuloetäisyydeltä ennen kun menetin järkeni.

Kauas mä en päässyt, sillä Liinu oli ratsastamassa Whinnyä maneesissa ja se oli tietenkin laittanut laidalla olevan radion päälle.

Strike first
Make it hurt
When everyone assumes the worst
I never have to say I'm sorry

Siriuksen kärsivällisyys ei yltänyt siihen, että mä kiristelin hampaitani yrittäessäni saada sitä seisomaan jakkaran vieressä päästäkseni sen selkään.

Spiteful
Ruinous
I'm all things you feared I was
Another villain in your story

"Sopiiko, jos sammutan radion? Sirius tuntuu hermostuvan siitä?" mä kysyin Liinulta, jonka katse singahti mun kireisiin kasvoihini.
"Yleensä musiikki rauhoittaa..." Liinu aloitti epävarmasti.
"Joo, mä sammutan sen silti", töksäytin ja melkein kaduin miten töykeältä kuulostin sillä hetkellä, kun näin miten Liinu melkein kavahti Whinnyn selässä.

You think that I'm a spitfire?
You should
Afraid you're on my bad side?
That's good

Maneesi hiljeni ja mä yritin saada raivona hakkaavan sydämeni rauhoittumaan ennen, kun yritin uudelleen nousta Siriuksen selkään. Tällä kertaa mä pääsin satulaan asti ennen, kun se otti sivuloikan ja yritti karata ravaamalla, sain onneksi pysäytettyä sen ohjista ettei se aloittanut mitään raivoikasta pukkisarjaa. Hienoa, nyt mä olin tartuttanut mielentilani siihenkin.

"Tota, me mennään maastoon loppukäynneille", Liinu lausui hiljaa ja poistui maneesista ennen kun ehdin edes pyytää siltä anteeksi.

Kukaan ei yllättynyt, ettei mun ja Siriuksen treenaamisesta tullut yhtikäs mitään ja lopulta mä annoin sen ravata kaula pitkänä uraa pitkin niin monta kierrosta, että sekosin laskuissa.

Ehkä vielä joku päivä mun sydän antaisi mulle anteeksi, mutta tänään ei ollut se päivä.

[Valtteri]

20.04.2024

Valtteri heräsi siihen, kun häntä lyötiin kasvoihin kämmenellä. Poika oli välittömästi hereillä, yritti hengästyneenä istuma-asentoon noustessaan saada selkoa siitä, kuka ja miksi oli vetänyt häntä turpaan. Tai syitähän oli monia, eikä niistä yksikään ollut vailla lyönti-oikeutusta, mutta juuri sillä hetkellä paikalla olevista ihmisistä kenelläkään ei ainakaan toivottavasti ollut syitä antaa hänelle selkään.

Pimeässä huoneessa oli vaikea erottaa asioita, mutta kiinni vedettyjen verhojen välistä kajasti sen verran valoa, että Valtteri saattoi nähdä lipaston ääriviivat, sen ääreen laitetun tuolin ja huoneen ovelle johtavan käytävän. Poika ei nähnyt ketään eikä mitään, käänsi vasta sitten katseensa patjalle viereensä.

Peittokasan alle hautautunut pieni hahmo heilahti yhtäkkiä rajusti ja olisi varmasti osunut toisenkin kerran, jos Valtteri ei olisi noussut istuma-asentoon hetkeä aiemmin. Punainen hiusmeri levittäytyi peiton reunasta kuin kruunu kantajansa pään päälle.

Riinis äännähti sitten, lähemmäs nojattuaan Valtteri saattoi erottaa pienen rypyn joka oli ilmestynyt toisen kulmien väliin. 

"Hei", Valtteri kuiskasi hiljaa, yrittäen saada ystäväänsä hereille. Riinis ei kuitenkaan havahtunut, liikahti vain uudelleen kuin joku olisi yrittänyt tehdä jotain naiselle tämän unessa. Valtteri yritti laskea kätensä varovasti toisen olkapäälle, mutta sekään ei tuntunut saavan painajaista loppumaan.

Lopulta poika heitti leikillään heidän väliinsä asetellut tyynyt jonnekin sängyn jalkopään suuntaan ja hivuttautui lähemmäksi Riinistä. He olivat jakaneet hotellihuoneen aikuisten oikeasti kustannussyistä ja Valtteri oli vannomalla vannonut antavansa Riiniksen nukkua täysin rauhassa ja häiritsemättä, jotta tämä olisi levännyt ja keskittynyt estekilpailuissa aamulla.

Periaatteessa, kietoessaan käsivartensa Riiniksen kehon ympärille varovasti, mutta määrätietoisesti ja vetäessään naisen tukevasti itseään vasten, hänhän vain täytti lupauksensa sillä hetkellä.

Riinis ei herännyt sittenkään, yritti ehkä kaksi sekuntia pyristellä irti halausotteesta, mutta hyvin nopeasti rentoutui silmiinnähden. Tai eihän Valtteri mitään nähnyt hämärässä huoneessa niin lähellä toisen kasvoja, että saattoi vain hengitellä naisen shampoon tuoksua keuhkoihinsa, mutta Riinis rentoutui ja lopetti sätkimisensä. Valtterin sydän heilahti epävakaasti, kun toisen sormet kietoutuivat hänen t-paitansa kankaaseen ja Riinis siirtyi unissaan vielä paremmin häntä vasten.

Kesti hyvän tovin, että Valtteri sai uudelleen unen päästä kiinni, poski edelleen vähän jomottaen hyvin tähdätystä unilyönnistä.


Aamulla Riinis oli noussut ylös jo ennen, kun Valtteri heräsi. Pojan hiukset olivat pörröisesti pystyssä ja silmien auki saaminen tuntui lähes mahdottomalta tehtävältä. Valtteri yritti sukia hiuksiaan edes vähän kuriin istuessaan selkä sängyn päätyä vasten ja yrittäessään saada itseään sen verran hereille, että saisi noustua ylös.

"Tuutko sä aamupalalle?" Riinis kysyi ilmestyessään täysin laittautuneena hotellihuoneen kylpyhuoneesta. Naisen huulilla kävi pieni virne tämän nähdessä ystävänsä yritykset herätä.
"Joo, miten hiton aikasin sä oot heränny oikeen?" Valtteri kysyi ja yritti rykiä kurkkuaan saadakseen äänensä takaisin normaaliksi. Riinis risti kätensä rinnalleen ja nojasi oviaukkoon olkapäällään. Helvetti se näytti hyvältä.
"Tarpeeksi aikaisin. Noh, liikettä niveliin tai saat selvitä syömään ihan yksinäsi", Riiniksen kasvoilla kävi pieni hymy, joka valui kuitenkin nopeasti näkymättömiin. Valtteria inhotti nähdä toinen niin ahdistuneena vain siksi, että he olivat kilpailuissa paikassa, johon tämä ei olisi halunnut astua edes aseella uhaten.
"Joo joo", Valtteri huokaisi dramaattisesti ja kierähti sängystä alas niin, että tipahti lattialle. Nopean lisävaatetuksen myötä poika pesi pikaisesti hampaansa ja lähti sitten aamupalalle jännitys nipistellen vatsanpohjassaan. 


Siriusta jännitti myös, Valtteri huomasi sen yrittäessään taiteilla ruunalle sykeröitä jabakarsinassa. Se kiersi kehää, sai ihmeellisiä sätkyjä ja talloi pojan varpaille kun kisa-alueella kuuluttaja vahingossa aivasti mikrofoniin. Valtteri päätyi lopulta sitomaan Siriuksen kiinni karsinan nurkkaan jotta sai viimeisteltyä sykeröt rauhassa ja saattoi vain toivoa, ettei jalkapöytään ilmestyisi mustelmaa pahempaa. Siihen malliin se kyllä sykki, että ratsastussukissa saattoi olla tai olla olematta verta päivän päätteeksi.

Viime vuonna Valtteri olisi joutunut olemaan valmiina jo kisapäivän aluksi, sillä ensimmäisenä oli vuorossa 90-100cm luokat. Nyt kuitenkin, hyvän valmennussuhteen ja koluttujen kisa-areenoiden myötä oli ollut vihdoin vuoro nostaa tasoa, jota jo valmennuksissa oli hypätty pidempi tovi. Vaikka Merikanto oli sanonut hänen olevan valmis 120-radoille, jännitys meinasi silti valaa epäuskoa nuoreen mieheen. 

"Verryttele se kunnolla alle ja muista hengittää", Merikannon ääni kantautui verkka-alueelle. Valtteri kääntyi satulassa ja muisti vasta sitten, että tottakai hän oli nähnyt Laurin nimen osallistujaluetteloissa. Miehen ei kuitenkaan olisi tarvinnut olla paikalla vielä tähän aikaan, mutta poika oli myös kiitollinen siitä, että saattoi tukeutua valmentajaansa tarvittaessa ennen radalle menoa.

Sirius lämpeni hitaasti, mutta Valtteri antoi sille sen kaipaaman ajan. Mieluusti hän olisi ollut verkassa vielä ylimääräiset kymmenen minuuttia, mutta kaikesta huolimatta ratsasti ruunan portille odottamaan vuoroaan itsevarmana. 

Ensimmäinen luokka, Petal Rejoice, hypättiin 110cm korkeudella. Sirius piti puomit kannattimillaan perusradalla, mutta juuri viimeisen esteen kohdalla Valtteri oli tuonut sen vähän liian vinossa linjalle ja ruunan takajalka pudotti puomin tömähdyksen kera areenan pohjalle. Valtteri kuuli yleisön harmistuneen kohahduksen, kun clear round- musiikin sijaan kovaäänisissä onniteltiin hyvästä radasta ja valitettavista neljästä virhepisteestä. 

Ei ollut kuitenkaan aikaa jäädä vellomaan, sen lisäksi että luokan edetessä alkoi käydä selväksi, että sillä puomilla ei ollut loppujen lopuksi niin paljon väliä. Vain kuusi sai puhtaan radan uusinnasta ja juurikin sen vinon linjan turvin he olivat lopulta toiseksi nopeimmalla ajalla neljän virhepisteen saaneiden joukosta. He olivat lopulta kahdeksansia 81 osallistujan joukosta ja saivat luokasta kotiin viemisiksi keltaisen, tulppaaniteemaisen ruusukkeen.

Toisen luokan verryttely meni oikeastaan vähän sumussa, sillä Valtteri ei ollut odottanut saavansa sijoitusta tämän tasoisista kilpailuista. Future Bloom luokka ratsastettiin 120-tasolla, esteet näyttivät kauhistuttavan valtavilta verrattuna edelliseen luokkaan. Oli myös selvää, että Sirius hyppäsi tällä tasolla oman potentiaalinsa loppuviivoilla ja vaatisi paljon töitä eikä pelkkää tuuria päästä maaliin seuraavalta radalta ilman kieltäytymistä tai useampaa puomia. 
Valtteri ohjasi ruunan takaisin areenalle, kun yleisö antoi aplodeita edelliselle ratsukolle ja tämän puhtaalle radalle. Tuntui utopistiselta olla siellä.

Tällä kertaa pudotus sattui jo radan puolivälissä, mutta Valtteri ei antanut harmituksensa lopettaa ratsastustaan siihen. Poika jätti puomin taakseen, kuten se jäikin seuraavan esteen kohotessa heidän edessään ja ratsasti, kuin elämänsä olisi riippunut siitä. Kai se osittain riippuikin, sillä Hannes oli väläytellyt keskusteluja siitä, että oliko Seppeleellä edelleen tarvetta sponsoriratsukolle. Ja ehkä myös siitä, että sponsoriratsukon tulisi kai joskus saada jotain varteenotettavia sijoja kisoista.

Sanat korvissaan Valtteri käänsi Siriuksen mahdottomalta tuntuvasta välistä ja kannusti hevosen viimeiseen hyppyyn. Vaikkeivat he saisi puhdasta rataa, niin ainakin ajassa poika ei suostunut häviämään muille. Yleisö oli juuri saanut kohdahduksensa uhkarohkeasta reittivalinnasta loppumaan, kun Siriuksen etujalat koskivat maata viimeisen esteen toisella puolella ja he ratsastivat ensimmäisen vaiheen maaliviivan ylitse ilman uusia pudotuksia. 
Valtteri taputti onnellisena Siriuksen kaulaa ja virnisti leveästi seuraavana vuorossa olevalle Salmalle, joka istui Bonnien selässä hyvin keskittyneen näköisenä.

"Tsemppiä!" Valtteri huudahti Salmalle vielä ennen, kun ravuutti Siriuksen ulos areenalta.

Neljästoista sija 84 osallistujan joukosta antoi silti Valtterille ja Siriukselle toisenkin keltaisen ruusukeen ja pojalle tuli kiire hoitaa ruuna takaisin karsinaansa nähdäkseen Riiniksen radat.


Tulip Carnival
110cm 8/81
120cm 14/84

             

[Valtteri]

26.07.2024

Valtterin sydän löi niin kiivaasti, että se saattoi tuosta vain hypätä hetkenä minä hyvänsä pojan rintakehästä ulos. Nielussa tuntui viihtyvän kitkerä pieni möykky, joka ei ottanut liikkuakseen vaikka Valtteri miten yritti huuhtoa sitä vedellä alas. Korvissaan pojalla oli langattomat kuulokkeet ja vaikka jalan liike olisi voinut kieliä musiikin soivan kuulokkeissa, tämä johtopäätös osoittautui täysin harhaluuloksi. Valtteri seurasi areenalla kulkevaa ratsukkoa samalla, kun kuunteli kuinka hengästynyt amerikkalaismies kertoi tohkeissaan löydöksistään Isojalasta. Podcastien ja äänikirjojen kuunteleminen oli Valtterin salainen rauhoittumiskeino, sillä kiihtyneessä tilassa auttoi kun aivot saivat jotain muuta ajateltavaa. Usein aihealueet pyörivät opintojen takia lakiteemoissa ja asioissa, joita harva tuli ajatelleeksi. Valtteri tiesi, että pikkurilli oli yksi tärkeimmistä sormista ja ihminen voi aivastaa jopa 160 kilometrin tuntinopeudella.

Sitä Valtteri ei kuitenkaan tiennyt, että millä hän selviäisi Power Jumpeista kuolematta stressiin ennen maalilinjaa.

Sirius oli valmis, ruuna oli elämänsä kunnossa ja Valtteri oli treenannut sitä säännöllisesti. Poika nousi ylös katsomosta ja lähti kävelemään kohti jaba-aluetta. Vilkaisi lipputankoa, jossa liehui Iso-Britannian lippu ja hymyili. Tämä ei ollut hänen ensimmäinen reissunsa Misangien kotona, viimeiseltä kisamatkaltaan Valtteri oli voittanut kummittelevan taulun joka koristi hänen ystävänsä asunnon seinää silläkin hetkellä.

“Hei, Sirpulainen”, Valtteri hymähti avatessaan ruunan karsinan oven ja antaessaan sen kurottaa kaulansa oviverhon ylitse. Porkkana pojan kädestä katosi nopeasti parempiin suihin. Siriuksen riimussa roikkui urheasti vaaleanpunainen yksisarvinen, jonka Juli oli antanut lahjaksi ennen heidän lähtöään. Tyttö oli saanut päähänsä, että Valtteri tarvitsi onnen amuletin ja oli törmännyt netissä ihmisten ostaneen hevosilleen pieniä pehmoleluja riimuihin onnea tuomaan. Valtteri oli antanut ystävänsä ripustaa yksisarvisen Siriuksen riimuun ja luvannut ottaa tälle ainakin miljoona kuvaa siitä se päässään.
Poika kaivoi puhelimensa esille ja nappasi ruunasta yhden niistä kuvista ja lähetti sen Julille oitis.

“Sykeröiden aika”, Valtteri kertoi kilpahevoselleen ja nappasi kumilenkkipussin taskuunsa ennen kun pujahti karsinan puolelle.

Letitys oli taito, joka ei ihan joka pojalta luonnistunut, mutta jonka omat hevosensa hoitava kilparatsastaja joutui oppimaan pakostikin. Uransa alkuaikoina Valtterin ratsastuksenopettaja oli seissyt tunteja kärsivällisesti ja vähemmän kärsivällisesti pojan vierellä, kun tämän sormet eivät olleet millään suostuneet ymmärtämään kuinka kolmiosainen jouhikasa kiedottiin siistiksi letiksi ja pyöriteltiin sykerölle. Alkuaikojen kisaletit olivat olleet aina vähän hutiloituja ja useamman kerran niistä joku oli auennut kesken kisojen.

Nykyään sykeröt olivat kuin ammattilaiskampaajan aikaansaannoksia, jotka kestivät vaikka toinen hevonen olisi repinyt niitä hampaillaan irti. Valtteri oli ylpeä leteistään ja aivan aiheesta. Kuten kisamenestys, nekin olivat vain tulos kovasta työstä ja periksiantamattomuudesta. Valtterin korvissa olevat kuulokkeissa vaihtui aihepiiri Isojalasta Loch Nessin hirviöön ja samalla kertojan ääni jenkeistä skotteihin.

Letittämisen jälkeen Valtteri harjasi Siriuksen kiiltäväksi luonnonharjalla ja suihkutti showshinea sen lautasille, ryntäille ja jalkoihin. Kaula ja satulan alue tuli aina jättää käsittelemättä, sillä pahimmassa tapauksessa liukkaus siirtyisi satulaan tai ohjiin, jolloin pojalla ei ollut enää penkkiä eikä ohjausta. Se ei ollut houkuttava tilanne etenkään näin isojen panosten kilpailuissa.
Puoliverinen seisoi kärsivällisesti paikallaan, kun Valtteri nosti sen selkään huovan ja satulan. Satulavyö löysi tutut reikänsä ja poika pujotti martingaalin ruunan kaulalle, kiinnittäen sen vyössä ja satulassa oleviin solkiin. Suitset, joissa oli numerolappu tukevasti paikallaan seurasivat perässä. Järjestelmällisen tehokkaasti Valtteri oli hetken päästä jo ratsunsa selässä, matkalla kohti verryttelyä. Korvista oli jätetty kuulokkeet jabakarsinalle ja nyt Valtterin korviin kantautui kaikki kilpailupaikan hälinä ja meteli.

Oli aika keskittyä siihen, mitä tapahtui Siriuksen korvien välissä.

Power Jump 2024 120cm
Kutsuvierasluokka 10/14
Arvoluokka 17/78 (4vp 62.557s)