Mannyn meininkejä

[Manny]

#1

“That's me in the corner,  

That's me in the spotlight,  

Losing my religion”  

Yleensä niin tuttu laulu tuntui vieraalta ja sanat takkuilivat kurkussani kun lauloin ääni väristen niitä ulos. Bonnie heilutti vaisusti häntäänsä ja katsoi minua, sekin aisti hermostuneisuuteni ja yritti selkeästi rauhoitella minua. Keskeytin laulamisen ja painoin kitaran sivuun, jolloin australianpaimenkoira lähestyi minua kyyryssä ikään kuin nöyristellen. Kumarruin silittämään koiran pehmoista päälakea ja taputin sitten kämmenellä sohvan istuinosaa, jolloin Bonnie ponnahti siihen istumaan ja käpertyi viereeni.

   Huomenna olisivat Inkerin, Pyryn ja sen vähän jäyhän oloisen Aleksanterin tuparit. Sekä Aleksanteri että Inkeri olivat niistä maininneet ja vaikka olin antanut vastaukseksi vain epämääräisiä lupauksia, lopulta olin käynyt kirjoittamassa nimeni Seppeleen seinällä olevaan vieraslistaan.

   Eli olisin menossa sinne huomenna.

Ja ihan kuin siinä ei olisi tarpeeksi, olin myös lupautunut Inkerin kisahoitajaksi Norjaan. Kisahoitajaksi. Nielaisin kurkkuuni nousseen palan jo pelkästä ajatuksesta ja kumarruin poimimaan sätkäkamat sohvapöydältä. Samalla kun revin rislapaketista paperia esiin, mietin, mihin oikein olinkaan lupautunut. En ollut koskaan aiemmin ollut minkäänlaisissa kisoissa, jos ei laskettu sitä, että äiti oli pakottanut minut Osuuspankin Hippo-hiihtoihin, kun olin ehkä kuuden vanha. Ja se ei ehkä ollut aivan sama asia.

  Salaa olin myös hitusen verran otettu ja jopa iloinen. Iloinen siitä, että koin pitkästä aikaa jonkinlaista yhteisöllisyyden tunnetta. Katsoin olohuonettani kehystävää kirjahyllyjen ja huonekasvien sekamelskaa, kuljetin katsettani seinäkankaista kynttilätelineisiin ja kauriinkalloihin ja siitä eteenpäin eräpuukkojen ja valokuvakehysten riveihin. Mä viihdyin kotona, viihdyin todella.

   Mutta joskus sitä kaipasi muutakin kuin aina näitä samoja seiniä.


Sain sätkän rullattua ja nostin sen huulilleni samalla kun nousin seisomaan. Kiertäessäni sohvan matkalla terassin ovelle katsahdin eteisen ovella odottavaan paperikassiin, jonka sisällä odotti lahja huomisiin tupaantuliaisiin. Olin käyttänyt siihen luokattoman kauan aikaa töiden jälkeen - tai jos tarkkoja oltiin, itse ostotapahtumassahan ei kauaa kestänyt. Siinä sen sijaan kesti, kun haahuilin pitkin poikin kaupan loputtomalta tuntuvien hyllyrivien välejä ja mietin paniikinomaisesti, mitä oikein ostaisin.

   Sytytin sätkäni samaan aikaan, kun tunsin puhelimeni värisevän taskussani. Puhalsin savut terassin oven suusta viileään yöilmaan ja kohotin puhelimeni taskusta lukeakseni näytöltä nimen Inkeri.

   Vähän sen jälkeen, kun vaaleaverikkö oli suorastaan vahtinut että kirjoitin nimeni Sommersolvervin lähtölistaan, olin alkanut tekemään lähtöä kotiin.

   “Hei oota!”

Käännyin ympäri ja katsoin kädet lanteillaan seisovaa Pikku Myyn ihmisversiota.

“Saanko mä sun numeron?”

   Silmäni olivat varmaan teevadin kokoiset, kun katsoin Inkeriä aivan kuin puulla päähän lyötynä. Käteni hakeutui taskulleni missä puhelimeni oli, mutta en saanut muodostettua mitään järkevää vastausta, vaan kurkustani nousi jonkinlaista änkytyksen kaltaista mutinaa. Inkeri selkeästi hoksasi vaivaantumiseni, sillä tyttö pyöräytti silmiään.

   “Niin että voin laittaa sulle meidän osoitteen, älykkö.”


   Bonnie pyöri jaloissani samalla kun vedin peukalollani suojakuvion puhelimen näyttöön ja avasin Whatsappiin saapuneen viestin. Jaettu sijainti ja sen alla teksti:

Täs viel tää osoite. Tuo ihmees omat juomat ja mitä ikinä tarttetkaan. Nähään huomen

Imaisin viimeiset savut sätkästäni ja hymähdin Bonnielle, joka oli alkanut vinkumaan matalasti. Tönin koiran hellästi takaisin sisälle samalla kun naputin nopean vastauksen.

Okei, joo nähään

[Manny]

#2

Bonnie oli keskittynyt johonkin hajuun ja kulki määrätietoisesti hieman mutkitellen hiekkapolulla edelläni. Itsekin olin uppoutunut ajatuksiini, hihna roikkui reittäni vasten kun kävelin eteenpäin.

   Päivä oli ollut kaiken kaikkiaan kurja heti aamusta lähtien. Töissä nyt en koskaan muutenkaan kiljunut riemusta, mutta joko se oli vallitsevat helteet tai työmiesten kaipuu kesälaitumille, mutta ilmapiiri töissä oli muuttunut entistä sietämättömämmäksi. Olin huultani purren kuunnellut äijien keskinäisiä suunnitelmia grillailuista, poikien saunailloista ja venereissuista ja ottanut vastaan homoläppiä ja kuittailua siitä, olivatko kesämekkoni jo kaivettu esille.

   Oloni oli ollut kireä tupareista lähtien ja väsymys vain pahensi sitä. Kaiken hulinan keskellä olin unohtanut sitoa tomaattini varret ja muutama päivä taaksepäin riehunut kesämyrsky oli katkonut niistä suurimman osan. Olin lähestulkoon viskonut ruukut pitkin maita ja mantuja kun havahduin myrskyn jälkeisiin tuhoihin, niin paljon asia minua ärsytti, mutta olin hillinnyt itseni ja yrittänyt saada pelastettua sen minkä pystyin.

   Tuuli kahisi puissa ja havahduin siihen, ettei Bonnieta näkynyt. Pysähdyin ja vihelsin – päivästä puuttui enää se, että hukkaisin oman koirani. Katsoin taakseni, mutten nähnyt kuin tyhjän polun. Pala nousi kurkkuuni ja veri alkoi kohista korvissa, kun käänsin katseeni takaisin eteenpäin. Ei mitään. Ei Bonnieta.

“Bonnie!” huusin ja otin askeleen eteenpäin. Mihin piruun se koira oli mennyt? Sydän pamppaillen lähdin kävelemään ripeästi eteenpäin.

“Bonnie!” karjaisin uudestaan.

“Emppu?”

   Siinä missä sydämeni oli äskettäin takonut tuhatta ja sataa, se jätti nyt yhden lyönnin välistä. Kivetyin paikoilleni ja kieltäydyin katsomasta taakseni, mistä huuto oli kuulunut. Äänestä ei voinut erehtyä - olisin tunnistanut sen vaikka haudan takaa – ja lisäksi maailmassa oli vain yksi ihminen, joka kutsui minua jollakin niin idioottimaisella lempinimellä.

“Emppu! Oot se sä!”

   Kuulin takaani askeleet, jotka lähtivät tulemaan kohti. Yritin nieleskellä palaa kurkussani enkä voinut muuta kuin kääntyä ympäri kuin robotti, vaikka olisin mieluummin lähtenyt juoksemaan taakseni katsomatta.

   Ja siinä se oli. Paholaisen elävä ruumiillistuma, juuri sellaisena kuin sen muistinkin. Tulenpunaiset hiukset roikkuivat laineillen melkein vyötärölle asti, iho oli virheetön ja pisamainen ja silmät - ne olivat jäänsiniset, ja ne porautuivat niin syvälle omiini, että pelkäsin niiden imevän sielunikin mukaansa.


   Se oli Milla-Riina. Entinen tyttöystäväni Milla-Riina. Sama Milla-Riina, joka jäi kiinni pettämisestä ja lähti toisen matkaan ja jätti mut kuin nallin kalliolle, muutti pois ja jätti tilalleen vain surun, tyhjyyden ja katkeruuden.


Ja kädessään Milla-Riina piteli kiinni Bonnien pantaa ja mun petturikoira näytti kaikin puolin ilahtuneelta uudesta tuttavuudestaan.


“Onks tää sun?” Milla-Riina kysyi hymyillen ja en voinut kuin nyökätä järkyttyneenä.

“Se harhaili mua tuolla polulla vastaan!” tyttö vastasi iloisesti ja päästi irti pannasta, kun Bonnie riuhtoi itseään minua kohti. Koira singahti jalkoihini mutta kääntyi jo vauhdista ja juoksi takaisin Milla-Riinan luo pomppien tytön jalkoja vasten.

“Bonnie!” komensin ja koira singahteli edestakaisin välillämme kuin pingispallo.

“Ai sen nimi on Bonnie”, Milla-Riina sanoi ja kallisti säteillen päätään. Purin hampaita yhteen mutten sanonut mitään. Seisoin aloilleni jähmettyneenä patsaan lailla ja tuijotin Milla-Riinaa, ikään kuin tyttö olisi ollut vain harha ja katoaisi, jos katsoisin oikein tarkkaan.

“Mä en voi uskoa, että mä törmään suhun täällä!” Milla-Riina sanoi sitten ja nykäisi Nirvana-paitansa helmaa alemmas. Otin askeleen taaksepäin ja katsoin ilmeettömästi takaisin.

“En mäkään”, sanoin tyhjyyttä kaikuvalla äänellä.

“Mieti mikä tuuri!” tyttö jatkoi ja nauroi. Mua ei naurattanut. Mua kauhistutti. Halusin vain äkkiä pois, herätä ja tajuta että tämä kaikki oli vain pahaa unta. Kämmeniini sattui ja tajusin puristaneeni käsiäni niin kovasti nyrkkiin, että kynnet painoivat ihoon.

“Mitä sä täällä teet?” töksäytin. Milla-Riinan hymy ei haihtunut mutta hyytyi hieman.

“Mä tulin käymään. Olin just Lenan luona -”

“Siis miks vitussa sä oot käynyt mun äidillä?”


   Sanat tulivat suustani myrkynkatkuisina ja nyt sisälläni leimahti viha. Miten tuo kehtasi tehdä mitään tuollaista? Jo pelkästään tytön rento ja iloinen olemus tuntui suoralta pilkanteolta, mutta äitini luona käyminen ei ollut mitään muuta kuin silkkaa vittuilua. Milla-Riina kohotti kulmiaan ja kohautti olkapäitään.

“Mä laitoin Lenalle viestiä että oon täälläpäin ja se kutsu mut kahville. Simple as that.”

“Siinä ei oo mitään simppeliä! Mitä sä teet täällä?” tivasin ja otin toisen askeleen taaksepäin. Milla-Riina nakkeli niskojaan ja laittoi kätensä lanteilleen.

“No jos et ois keskeyttänyt niin tietäisit”, Milla-Riina sanoi, mutta ymmärsi olla kiristämättä hermojani vielä lisää ja jatkoi, “mä tulin kesäks tänne mun kaverille.”

Hymy palasi Milla-Riinan kasvoille ja itsestäni tuntui siltä, kuin joku olisi lyönyt vatsastani ilmat pihalle. En osannut sanoa enää mitään. Sanat tuntuivat jumittuvan kurkkuuni samaan aikaan kun viha vaihtui silkkaan järkytykseen ja ahdistukseen.

“Aa”, sanoin karheasti ja katsoin, kun punatukkainen käveli vierelleni.

“Soitetaan joku päivä, voisin tulla käymään. Oli ihana nähdä sua”, Milla-Riina sanoi ja kosketti hellästi olkapäätäni ennen kuin käveli ohitseni. Olin edelleen jähmettynyt keskelle lenkkipolkua enkä osannut kuin tuijottaa tyhjyyteen. Bonnie katsoi häntä heiluen tytön perään ja vinkui sitten hiljaa, mutten reagoinut.


Tää ei voinut olla totta.


Ei voinut.

[Manny]

#3

Sommersolverv, osa 1
(21.6.2020)

Seisoin hermostuneena kisa-alueen laidalla ja puristin Agin ohjia. Inkerin lähtö olisi pian enkä havainnut blondia missään sen jälkeen, kun tämä ilmoitti käyvänsä vessassa. Oloni oli outo sekoitus adrenaliinia ja vellovaa väsymystä, sillä olin saanut nukuttua vain jokusen vaivaisen tunnin. Agi oli lämmitelty ja tamma tuntui energiseltä, sääkään ei ollut kehnompi. Hieroin toisella kädellä silmääni, kun kuulin tutun äänen.

“Helvetti näitä!”

Käännyin katsomaan ja Inkeri näytti taistelevan ratsastushanskojensa kanssa. Kuulin tytön sadattelevan ennen kuin nosti katseensa minuun.

“Mites Agi?” Inkeri kysyi kireähkön oloisesti.

“Valmiina”, vastasin ja keskitin sitten huomioni kimoon, joka vaikutti myös olevan hermostunut. Tamma otti askeleita paikallaan ja höristeli korviaan milloin minnekin. Ehkä se oli matka tai ympäröivä hälinä, tai ehkä olin itse vain kerta kaikkiaan niin väsynyt, että tulkitsin kaikkien muiden käytöksen hermostuksena.

“Niin, mutta onko se vielä hermostunut?” Inkeri kysyi ja huokaisin hiljaa ennen kuin käänsin katseeni Inkeriin.

“Ei niin hermostunut kuin sinä. Tai minä.”

“Sinä? Miksi sun pitäisi hermoilla yhtään mitään?”

Kuulin äänessä haastavan sävyn ja ymmärsin olla takertumatta siihen. Agi hieraisi päätään olkapäätäni vasten niin että olin lentää kumoon ja korjatessani tasapainoani Inkerin huomio oli jo kiinnittynyt radalle, jossa juuri lopeteltiin suoritusta. Ratsukolla oli mennyt hyvin ja näin kun Inkeri nielaisi.

“Vielä yksi ennen mun vuoroa.”

Annoin ohjat Inkerille, joka tarttui niihin ja ponnisti selkään. Otin askeleen taaksepäin ja katsoin kuin blondi teki vielä viime hetken säätöjä ja kokosi sitten itsensä.

Kävelin ratsukon vierellä hetken matkaa, ennen kuin vilkaisin Inkeriin, joka katsahti takaisin.

“Tsemppiä”, sanoin ja Inkeri nyökkäsi. Näin, kun tietynlainen kisamoodi valtasi tytön, joka istui nyt ryhdikkäästi kimon selässä, valmiina radalle. Jäin itse seuraamaan suoritusta kentän laidalle ja tunsin itsekin jännittäväni.



Suoritus ei ollut paras mahdollinen ja se paistoi Inkerin kasvoilta kun ratsukko palasi takaisin ja tyttö laskeutui ratsailta.

“Mä tyrin sen!” Inkeri puuskahti ja purin huultani. En ollut itse koskaan ollut mikään kilparatsastaja, saati kovin tavoitteellinen muutenkaan, joten minun oli hankala sanoa missä oli menty metsään - ja toisaalta nyt ei olisi ehkä ollut muutenkaan paras hetki alkaa analysoimaan missä asioissa meni huonosti.

“Onneks sulla on vielä toinen luokka jäljellä”, sanoin ja yritin näyttää kannustavalta. Inkeri näytti räjähtävän hetkenä minä hyvänsä.

“Mä tyrin varmasti senkin! Pitikin tulla tänne asti häviämään!”

“Älä nyt”, aloitin, mutta Inkeri jatkoi sadatteluaan. Hermostus ja turhautuminen laukesivat yhtä aikaa ja blondi avasi haparoivin sormin kypäränsä leukahihnan ja ojensi Agin ohjat minulle.

“Mä tarviin nyt vettä.”



Inkerin toinen startti läheni nopeasti ja blondi tuntui rauhoittuneen siihen mennessä. Olin ohimennen nähnyt osan Seppeleläisistä, jotka olivat moikattuaan ahtautuneet katsomoille seuraamaan suorituksia. Katsoin kun Inkeri tähysti Agin selästä radalle päin ja kävelin lähemmäs.

“Tää on yks iso farssi koko matka”, Inkeri sanoi huultaan purren, irrottamatta katsettaan kentästä.

“Hyvin se menee”, sanoin, mutta Inkeri ei vastannut mitään. Tytön katse oli nauliutunut kenttään ja Agi otti rauhattomia steppiliikkeitä aloillaan. Ojensin käteni ja tartuin Inkeriä ranteesta. Blondin pää kääntyi nopeasti minuun otsa rypistyneenä, mutten irroittanut otettani.

“Usko mua. Hyvin se menee”, toistin. Inkeri päästi värisevän huokaisun. Hermostuneisuus tarttui minuunkin, mutta yritin pysytellä rauhallisena. Luojan kiitos minun ei tarvinnut käydä läpi sitä tunneskaalaa, mitä kisaajien täytyi käydä.

“Kiitos”, Inkeri sanoi lopulta ja hymyilin pienesti samalla kun irroitin otteeni.



Paitsi ettei se mennyt. Vakuutteluistani huolimatta toinen luokka meni edellistäkin huonommin ja tunsin ikävän tunteen vatsassani kun katsoin, miten puomi toisensa jälkeen kolisi alas. Kun Agi lopulta kielsi lähes radan loppusuoralla, tiesin jo itsekin että peli oli menetetty ja sijoitukset jäisivät kaukaisuuteen.

Näin Inkerin ilmeestä, että häntä harmitti valtavasti. Kaksikko ravasi pois radalta ja Inkeri liukui melkein vauhdista alas selästä. En nähnyt tytön kasvoja, sillä ne olivat painautuneet maata kohti, ja Inkeri ojensi kävellessään Agin ohjat minulle.

“Inkeri -” aloitin, mutta Inkeri huitaisi kättään ilmassa.

“Älä.”

“Se oli -”

“ÄLÄ!”

Jäin paikalleni seisomaan ja katsoin, miten Inkerin selkä katosi ihmisten sekaan ja hävisi näkyvistä.

[Manny]

#4

Sommersolverv, osa 2
(21.6.2020)

Hotellin seinällä oli kello.

Sen tasainen napse vaivutti mua jonkinlaiseen transsitilaan, hypnoosimatkalle ahdistuksen syvimpiin sopukoihin. En tiennyt enää olinko maannut sijatun sängyn päiväpeitolla tunnin vai kolme tuntia. Tunsin, miten puhelin tärisi silloin tällöin kuluneiden farkkujen taskussa, mutta käteni tuntui lyijynraskaalta enkä jaksanut vetää puhelinta esiin katsoakseni, kuka minulle viestitti. Eikä sillä ollut toisaalta väliäkään.

Olin varmasti universumin paskin groom. Painostava syyllisyyden tunne kalvoi sisällä, kun mietin kisasuorituksia ja Inkerin reaktiota toisen luokan jälkeen. Kisamaailma oli minulle kuin toinen universumi, josta en tiennyt mitään. Olisinko osaltani voinut tehdä jotain paremmin? Todennäköisesti olisin.

Ovelta kuului lyhyt koputus ja pidätin hengitystäni, ikään kuin se olisi voinut paljastaa mun olevan sisällä.

“Manny?” kuului vaimea ääni oven toisella puolella. Makasin liikkumatta enkä vastannut mitään.

“Manny? Ootko siellä? After Ridet alkaa.”

Ääni taisi kuulua Salmalle. Ummistin silmäni ja odotin. Lopulta kuului vaimeat askeleet jotka loittonivat ovelta ja hetken päästä puhelimeni tärähti jälleen uuden viestin merkiksi.

Suoraan sanottuna After Ridet eivät jaksaneet kiinnostaa mua ollenkaan, varsinkaan tällä hetkellä. Kuuntelin kellon tikitystä ja huokaisin pitkään. Tänne asti oli kuitenkin tultu. Hitaasti kohottauduin istumaan ja katselin hetken hotellihuoneen kermanväristä seinää, ennen kuin vedin ohuen t-paidan yltäni ja kurottauduin poimimaan kassistani punaisen kauluspaidan, jota aloin hitaasti napittaa ylleni.



Ravintolassa kävi kuhina. Olin kammannut tukkani tiukalle poninhännälle ja vetänyt ylleni hieman siistimmät farkut ennen ravintolaan saapumista ja seisoskelin nyt pöytäkyltin edessä. Haeskelin katseellani pöytää, johon oli merkitty kauniilla fontilla Seppele ja huojennuin, kun istumapaikat eivät olleet määrätyt.

Lähes tulkoon koko porukka alkoi olla kasassa. Salma näytti huojentuvan nähdessään minut ja nyökkäsin kiireisesti kun brunette oli avaamassa suutaan.

“Olin suihkussa”, sanoin nopeasti, sillä en halunnut sen enempää keskustella siitä missä oikein olin viivytellyt. Emmyn vieressä oli tilaa ja istuin siihen. Inkerikin oli pöydässä, mutta niin keskittynyt puhelimeensa, ettei tuntunut huomaavan mitään mitä ympärillä tapahtui.

Ruoka oli loistavaa ja vasta saadessani annoksen eteeni tajusin, miten nälkäinen olin ollut. Livemusiikki siivitti iloista puheensorinaa, joka alkoi hiljalleen voimistua. Inkeri oli kadonnut pöydästä ja seurueen ala-ikäiset alkoivat raukeina hiljalleen tehdä lähtöä hotellille. Kuuntelin Emmyn naurun siivittämää kertomusta jostakin vanhemmasta kisareissusta ja nauroin mukana samalla kun aloin itsekin tekemään lähtöä.

“Etkö sä tuu jatkoille?” Salma kysyi, kun nousin ylös.

“En”, vastasin ja työnsin tuolin paikoilleen. “Huomenna kuitenkin ajomatka edessä.”

“Tulisit nyt yksille”, Salma sanoi hymyillen. “Ymmärrän kyllä pointin, mutta ei yhdestä haittaakaan ole.”

Emmin hetken. Vilkaisin ympäröiviä pöytiä, jotka alkoivat nekin tyhjenemään. Nyökkäsin lopulta pienesti.

“No okei sitten.”


Lyhyen väittelyn jälkeen siitä, kumpi juomat maksaa, Salma oli saanut tahtonsa läpi ja maksanut sekä omansa että minun tuoppini. Jäimme sivummalle tiskille istumaan ja katselin ympärilleni. Baarit eivät oikein olleet mun juttu ja otin juomastani ison kulauksen, sillä aikomukseni ei todellakaan ollut istua täällä pitkään.

“Mitäs oot tykännyt?” Salma kysyi ja mutristin huuliani pienesti.

“Noh”, sanoin hitaasti. “Onhan tää ollut ihan kiva reissu.”

Salman ilme oli sellainen, että se tajusi että jokin vaivasi mua. Kiirehdin ottamaan toisen huikan tuopistani ja kiinnostuin yhtäkkiä kovasti baaritiskistä, jonka vahattuun pintaan oli aikojen saatossa piirtynyt naarmuja ja lovia.

“Onko kaikki hyvin?” Salma kysyi ja nyökyttelin jäykästi.

“Joo”, sanoin ja huokaisin. “Harmittaa vaan Inkerin puolesta.”

“No, aina ei vaan voi onnistua”, Salma sanoi ja vilkaisin brunettea samalla kun hypistelin kauluspaitani hihaa.

“Tuntuu vain, että mä hoidin oman osuuteni huonosti.”

Salma kurtisti kulmiaan.

“Miten niin?”

“No en mä tiedä. En mä muutenkaan tiedä mitään näistä kisahommista. En mä oikein osaa näitä juttuja ja pelkään et mun toiminnan takia tää meni nyt näin”, sanoin ja katsoin sitten Salmaan, joka pudisti päätään ja hymyili pienesti.

“Ei asiat ole noin mustavalkoisia. Etevimmätkin joutuvat joskus kokemaan karvaita tappioita. Se kuuluu pelin henkeen ja jokainen, joka on joskus kisannut, tietää sen.”

Huokaisin ja laskin tuoppini tiskille. Salma tarttui kevyesti olkapäästäni ja käännyin katsomaan hymyilevää naista.

“Musta on kiva, että ollaan saatu sut Seppeleen porukkaan ja vielä kivempi että tulit tänne. Unohdetaan nyt kisajutut ja nautitaan vikasta illasta, eikö?”

Hymyilin vaisusti takaisin ja vastasin Salman skåliin. Oloni oli parempi keskustelun jäljiltä ja jäin istumaan tiskille siksi ajaksi, kun Salma lähti käymään vessassa. Kaivoin puhelimen esiin ja avasin viestit.

Salma – 3 lukematonta viestiä
Äiti - 1 lukematon viesti

Salma oli kysellyt missä olen ja muistutellut After Rideistä. Äiti oli lähettänyt kuvan Bonniesta, joka makasi sohvalla autuaan onnellisena. Hymyilin ja naputin äidilleni nopean vastauksen, ennen kuin avasin uudet viestit –osion.

[To:Inkeri] 

Missä oot?

Tuijotin hetken aikaa viestiä jonka olin kirjoittanut näytölle. Tavallaan halusin jutella tästä päivästä ja varmistaa, että kaikki oli hyvin, ehkä pyytää anteeksi tai kysyä kantoiko Inkeri kaunaa tai halusiko se kirota mut johonkin alimpaan suohon.

Mutta tavallaan mä en halunnut ja siksi mä painoin delete, ennen kuin laitoin puhelimen takaisin taskuuni ja otin pitkän huikan tuopista, jonka pohja alkoi jo häämöttää.

[Manny]

#5

Sommersolverv, osa 3
(21.6.2020)

Baarimikko ojensi tiskille toisen oluen, jonka olin päättänyt tilata ennen nukkumaan menoa. DJ oli vaihtanut uusimpien tanssihittien välissä soimaan Bon Jovin Livin’ on a Prayerin, joka oli mulle ehkä illan ensimmäinen biisi jonka tunnistin ja aloin hyräillä mukana vaimeasti.

Kun kertosäe alkoi tunsin kädessäni pienen tönäisyn ja luulin Salman palanneen, ennen kuin näin platinanvaaleat hiukset ja iloisen virnistyksen. Inkeri. Kohotin toista kulmakarvaani ja mietin mistä toinen oli oikein putkahtanut. Haistoin etäisen hajuveden ja siiderin sekoituksen, kun tyttö kumartui hieman lähemmäs samalla kun kysyi musiikin yli, miten mulla menee.

“Ihan hyvin”, vastasin, mutta Inkeri näytti siltä kuin mun sanoja ois kompannut epäuskottavuuden enkelikuoro.

“Et varsinaisesti näyttänyt siltä. Mikä on?”

Vilkaisin Inkeriä silmäkulmastani ennen kuin keskitin huomioni tiskiä vastapäätä olevaan pullorivistöön. Vaikken ehkä ollut maailman paras groom, niin keskusteluiden välttelijänä olin suorastaan erinomainen. Päästin lyhyen huokaisun ja vedin uskottavimman “yritän-olla-vakuuttava" -ilmeeni ennen kuin vastasin kaiken olevan oikeasti ihan hyvin.

Ja periaatteessa kaikki oli nyt ihan hyvin. Varsinkin, kun Inkeri hyväksyi mun vastauksen ilman sen suurempaa väittelyä. Vilkaisin sitä uudestaan, ennen kuin hiljaisuus laskeutui meidän välille.

Mä näin, kun Salma tuli takaisin vessasta ja sen katse osui meihin. Hymy piirtyi bruneten kasvoille kun se nyökkäsi mulle, ennen kuin katosi väkijoukkoon. Olin juuri nostamassa tuoppia mun huulille, kun Inkeri avasi suunsa.

“Mä saatoin valehdella sulle.”

Tunsin ihmeellisen kouraisun samalla kun käännyin katsomaan Inkeriä. Mistä se oli mulle valehdellu? Siitä että se halus mut mukaan tänne? Oliko se nyt mennyt tajuamaan että oon oikeastaan aika tylsä ja harmaa persoona? Ainakaan sen ilmeestä en pystynyt päättelemään mitään, sillä se ei edes katsonut muhun päin. Tyhjä katse oli nauliutunut oikein mitään näkemättä eteenpäin ja tytön koko olemus oli muuttunut sellaiseksi, kuin se olis ollut aikeissa kertoa jostain aivan järjettömän vakavasta rikoksesta. Mutta vaikka kuinka kauhunsekaisesti mä toisinaan Inkeriin suhtauduinkin sen kaikkine oikkuineen ja kiivastumisineen, en mä kyllä osannut kuvitella sitä miksikään kartellipomoksi.

Inkeri puhui niin hiljaa, että jouduin nojautumaan lähemmäs kuullakseni sen sanat.

“Mä oon täältä kotoisin”, se sanoi puoliksi kuiskaten ja mun aivot raksutti oikein tajuamatta mistä oli kyse.

“Niinhän sä kerroit”, tokaisin kysyvästi ja Inkeri vaikutti hetkellisesti palaavan omaksi itsekseen kun se pyöräytti turhautuneesti silmiään. Mutta täältä täältä. Svolværista.

Olin vieläkin hämilläni enkä oikein tiennyt mikä tässä asiassa oli niin ihmeellistä. Sen varmasti kuuli myös mun äänestä, kun päästin lyhen “ai” -äännähdyksen ennen kuin Inkeri alkoi kertoa lisää taustastaan. En mä oikein osannut suhtautua siihen mitenkään kummallisesti. Olinhan mä itsekin Italiasta, enkä mä asiaa hirveästi halunnut julistella. Mutta kun Inkeri päätti tunnustuksensa sanoihin ettäs tiedät, tunsin hetkellisen painottomuuden tunteen, ikään kuin iso kivi olisi vyörähtänyt pois mun sisuksista. Kyse ei ollutkaan mistään - ainakaan mun näkökantilta katsoen – kovin vakavasta. Jotenkin mua alkoi huvittaa koko homma ja pieni virne piirtyi mun kasvoille samalla kun tartuin tuoppiin.

Inkeri kysyi oonko mä vihainen ja mä vakuutin etten ollut ja samalla kun ilmapiiri keveni huomattavasti, ilmestyi eteeni myös shottilasi. Rehellisesti mun ois pitänyt jättää sekin ottamatta, mutta oikeastaan mulla oli ihan kivaa, ja Inkerin kohottaessa lasinsa ilmaan mä tein samoin.

“Ikke bli døddrukken, litte” kuulin Inkerin tokaisevan.

“Questa è una serata fantastica. Salute!” sanoin ja virnistin, ennen kuin lasit kolahtivat yhteen ja kumosimme viinat alas tekijöiden elkein.




Joku sai mut vielä tilaamaan yhden juoman ja jossakin vaiheessa mä tajusin olevani rentoutuneempi kuin pitkiin aikoihin. Mua nauratti ja mun suu kävi välillä siihen tahtiin etten olisi ihmetellyt Inkerinkin luulleen mun seonneen tai vähintään saaneeni juomaani jotain sinne kuulumatonta.

“Jos totta puhutaan, niin kyllä mäkin vähän valehtelin”, myönsin yhtäkkiä samalla kun hörppäsin lasistani ja lähes tukehduin nähdessäni Inkerin ilmeen. Niin nopeasti en ollut nähnyt varmasti koskaan kenenkään kääntävän päätään.

“Mitä?” Inkeri sanoi ja tönäisi mua kylkeen kun yskin henkeen vetämiäni juomia pois henkitorvesta. “Saat luvan kakistaa ulos ennen kuin kuolet.”

“No silloin aiemmin kun kysyit mikä on”, kähisin hauraalla äänellä yskänpuuskien lomasta, “niin mä pelkäsin että sä oisit mulle suuttunut.”

“Täh?” Inkeri sanoi ja näytti typertyneeltä. “Miks mä oisin sulle suuttunut?”

“En mä tiedä. Että olin paska groom. Tai jotain”, sanoin ja kohautin olkiani. Inkeri katsoi mua epäuskoisena.

“Ootko sä Mäni vähän vajaa?”, se kysyi sitten hitaasti. Mä katsoin sitä takaisin ja hetken aikaa me oltiin ihan hiljaa, kunnes mä purskahdin nauruun. Ja niin purskahti Inkerikin.

“Idiootti”, Inkeri kikatti ja painoin päätä tiskiin samalla kun hytkyin naurusta.

“Todella”, mä vastasin ja hieroin otsaani toisella kädellä.

“Oliks vielä jotain salaisuuksia? Mä oon norski ja sä oot vaan perus Mäni.”

Mä vilkaisin kelloa.

“No sen verran, että kello on ihan vitusti ja mä oon kuski.”

Inkeri virnisti ja hyppäsi alas baarijakkaralta.

“Joo, eiköhän tää ollu tässä tältä erää. Eiköhän mennä.”

[Manny]

#6

Takauma
(6.7.2018)

Olin mä aavistellut jotain jo pitempään.


Se oli kaikki alkanut jostain ihan pienistä merkeistä, niin huomaamattomista eleistä, ettei niitä välttämättä olisi edes tajunnut, ellei se ihminen olisi ollut jo niin läpikotaisin tuttu. Enkä mä aluksi meinannut uskoa niitäkään vaan sivuutin ne ja uskottelin että se oli vain pelkkää kuvitelmaa.

Mutta mitä kovemmin mä yritin vakuutella ettei mitään poikkeavaa ollut meneillään, sitä kovemmin ne vihjeet ja enteet tuntuivat vyöryvän suoraan mun kasvoille. Niiden etsimisestä alkoi kehittyä pakkomielle. Joka kerta kun sen puhelin värisi, mä käänsin katseeni sinne, ja joka kerta se käänsi näytön niin etten mä nähnyt mitään. Joka kerta, kun se puhui puhelimessa, se vetäytyi eri huoneeseen ja veti oven kiinni perässään etten mä kuulis mitä se puhui. Ja joka kerta, kun mä soitin sille keskellä yötä ja kysyin missä se oli, sen ääni kuulosti oudolta ja taustalla oli luonnottoman hiljaista, kun se vastas että baarissa.

Eikä me riidelty siltikään. Enkä mä olis edes halunnut riidellä, vaan mä halusin vain että tää pelko olis haihtunut ja että se olis sanonut että mä olin vaan harhainen ja ne kaikki oli ihan tyhmää kuvitelmaa. Että se ois halannut mua ja sanonut että oon rakas ja vähän hassu ja tyhmä, ja että mä söin liian paljon lihaa ja pinosin mun hupparit ärsyttävästi läjään meidän nojatuoliin. Mutta se ei enää sanonut mulle oikein mitään.

Kun mä yritin varovasti koskettaa sen hartioita ja siirtää sen punaisia laineita pois kaulan edestä, kurottaa ja antaa karheaa suukkoa sen niskaan, se kiemurteli pois ja väisti mua. Kun mä illalla yritin ottaa sitä kainaloon, se riuhtoi itsensä ylös ja sanoi että oli liian kuuma. Ja kun mä sanoin sille, että oot rakas, se hymyili, mutta jotenkin vinoon - eikä se sanonut mitään.

Se sai mut surulliseksi mutta se ei saanut mun rakkautta loppumaan.

Eikä se myöskään valmistautunut mua siihen mun elämäni raskaimpaan näkyyn minkä mä kohtasin töiden jälkeen meidän eteisessä.



Meidän eteisessä, sun ostaman “Home is where your heart is” -kehysten ja sen sisään ujutetun meistä otetun kuvan alla, seisoi joku jätkä. Tai ei ihan kuka vaan jätkä, vaan Jesse Jansen, se hollantilainen heppapoika, jolla oli paljon rahaa ja vähän mitään sanottavaa. Ja johon olit tutustunut sen serkun kautta ja jonka kanssa valmentautunut yhdessä.

Ja sä olit pakannut. Katsoin kahta matkalaukkua, Ikea-säkkejä ja rinkkaa ja mua alko oudosti huimata. Mä laskin ostokset mun käsistä lattialle - siellä oli lohta ja perunaa, koska sä tykkäsit niistä, ja vihanneksia ja kermaviiliä, koska mä aattelin että illalla ois katottu se La La Land, josta sä olit puhunut jo vaikka kuinka pitkään. Mä en tykännyt musikaaleista. Mut sä tykkäsit ja mä ajattelin, että sä ilahtuisit kun me vihdoin katottais se.

Jesse katto mua sen kulmien alta ja sen suupielet venyivät oudoiksi viivoiksi, mut sit sen pää kääntyi. Sä tulit eteiseen, sä kannoit jotain kangasmyttyjä, mut mä en kattonut niitä vaan sun silmiä. Sä näit mut ja sä näytit hetken aikaa ihan peuralta, joka oli joutunut ajovaloihin.

“Emppu..” sä sanoit ja tungit sitten tavarat sun rinkkaan ja vedit vetoketjun kiinni. Mä katsoin niitä tavaroita ja kun se Jansen alkoi nostella Ikea-kasseja maasta, mä tunsin paniikin leviävän kaikkialle mun kehossa.

“Kulta, mitä nää tavarat on?” mä kysyin ja otin askeleen lähemmäs. Se Jansen vilkaisi mua varoittavasti, ihan ku mä olisin ollut jotenkin uhkaava tai väkivaltaisen oloinen, mutta oikeesti mä yritin vain järkeillä ja rauhoittua.

“Et kai sä oo lähössä mihinkään? Kulta sano jotain”, sanoin ja kuulostin hetki hetkeltä hätääntyneemmältä. Se Jansen kantoi sun pakkaamia tavaroita ulos ja mä yritin saada suhun katsekontaktia, mutta sä välttelit mun katsomista ja lähdit raahaamaan sun matkalaukkuja ulos.

“Sano jotain”, pyysin ja mun ääni alkoi väristä. “Sano jotain!”

Mut sä et sanonut mitään. Sä sait sun laukut ulos ovesta ja sä tulit hakemaan sun rinkkaa.

“Kulta rakas, mitä tää on, sano jotain”, mä anelin ja mä yritin halata sua, mutta sä nostit kädet sun eteen kilviksi ja sanoit älä niin terävästi, että se viilsi mun sydämen melkein kahtia.

Mä olin ihan voimaton kun mä peruutin nojaamaan eteisen seinään ja sä otit sun rinkan. Sä et ees kattonu muhun kun sä kävelit mun ohi ja kun sä painoit oven kiinni, mun jalat petti mun alla ja mä romahdin meidän eteisen lattialle. Meidän eteisen.


Olin mä aavistanut jotain jo pitempään.

Mut en mä ollut aavistanut että sä tekisit jotain tällaista.

Ja kun mä kuulin moottorin käynnistyvän pihalla ja lopulta loittonevan, kyyneet tulivat kuumina ja polttavina. Mä tärisin ja hytkyin ja musta tuntui että mä kuristuisin ihan hetkenä minä hyvänsä ja kun mä otin mun puhelimen käteen, siihen oli tullut uusi viesti.

[Milla-Riina]

Anteeksi

[Manny]

#7

Seppele Cup
(ennen kisoja/raksa)

Hikisempää päivää ei oltu varmasti Seppeleessä nähty miesmuistiin. Seppele Cup lähestyi vauhdilla kuin pikajuna ja tallilla kävi sellainen kuhina, että stressimittarini huiteli kokoajan punaisen puolella.

Salma oli kauniisti pyytänyt auttamaan katsomoiden pystyttämisessä, ja vaikka Salma oli jaksanut hymyillä, tummentuneet silmänaluset ja hieman hapsottava tukka olivat kertoneet enemmän kuin tuhat sanaa. Kisojen järjestäminen vaati veronsa ja totta kai olin lupautunut avuksi.

Seuranani pystyttämässä oli Aleksanteri, jonka olo vaikutti olevan vähintään yhtä tukala kuin mullakin. Taivaalla helottava aurinko paahtoi armottomasti ja pyyhimme kummatkin hikipisaroita otsilta ja nenänvarsilta samalla, kun raahasimme telineitä ja tunkkasimme niitä pystyyn.

“Ei jumalauta”, Aleksanteri parahti varmaan miljoonannen telineen jälkeen, “eikö nämä helvetin häkkyrät lopu koskaan?”

Pyyhkäisin kosteat suortuvat kasvoiltani ja nojasin telineeseen samalla kun kaivoin sätkätopan duunihousujeni taskusta. Aleksanteri oli outo persoona. En oikeastaan tuntenut jätkää ollenkaan - siitäkään huolimatta, että olin ollut taannoin sen, Inkerin ja Pyryn tupareissa – eikä meidän välit varsinaisesti olleet lähentyneet siellä, vaikka Aleksanteri oli mut sinne alun perin kutsunutkin. Oikeastaan en oikein tiennyt miten päin olisin sen seurassa ollut ja jotenkin mua kalvoi tunne, ettei se pitänyt musta, tai että sillä oli vähintään yhtä epämukava olo mun seurassa kuin mulla sen.

“Ei kyllä oo otollisin raksakeli”, mutisin irvistäen samalla kun väänsin sätkää sormieni lomassa. Aleksanteri puoliksi pudotti, puoliksi nakkasi vasaran maahan ja kaiveli itsekin tupakkaa taskuistaan.

“Ei todella”, se puhahti turhautuneesti. Nuolaisin rislapaperin kiinni, sytytin sätkän palamaan ja vilkaisin sitten Aleksanteria, joka nosti juuri tupakan huulilleen.

“Mulla on kädetkin ihan rakoilla!”

Vedin savut ja hymähdin. Me oltiin saatu katsomoita jo ihan hyvin pystyyn, mutta urakkaa riitti vielä vaikka muille jakaa. Tartuin kiinni yhdestä pylväästä ja kokeilin kuinka vakaa se oli. Ehkä näillä uskaltaisi istuttaakin kisavieraita.

“Mulla on ylimääräisiä hanskoja autossa. Haluutko lainaan?”

Aleksanteri katseli käsiään. Se tuntui punnitsevan ehdotusta, laski ehkä rakkojaan ja imaisi sitten tupakastaan savut ennen kuin vastasi.

“Hanskat vois olla kyllä ihan jees”, se vastasi sitten.

“Joo”, sanoin ja Aleksanteri nyökkäsi lyhyesti. “Katon sulle jotkut käyttämättömät. Osa on varmaan Arktikin karvoissa.”

Aleksanterin naama nytkähti oudosti. En tiedä kuvittelinko mä, mutta tuntui että joku Arktikin mainitsemisessa sai miehessä aikaan oudon reaktion ja yhtäkkiä mieleeni palasi elävästi tuparit ja Aleksanterin kaverin Robertin sanat: “Ai hoidat Arktikia? Sehän on pikkuponi.”

Ehkä Aleksanteri piti mua jotenkin säälittävänä muttei halunnut loukata mua, tai ainakin yritti peitellä ajatuksiaan, mutta joka tapauksessa mä tunsin oloni tukalaksi eikä se tällä kertaa johtunut säätilasta. Mä rykäisin ja pyörähdin ympäri.

“Mä haen ne hanskat.”



Mä olin kumartunut puoliksi Hiluxin sisälle ja pengoin tavaraläjää, jonka uumenissa tiesin hanskaparien sijaitsevan. Jostain kumman syystä en ollut koskaan kiinnittänyt huomiota Aleksanterin käsien kokoon ja arpoessani mitkä hanskat olisivat edes jotenkuten passelit en huomannut kun joku lähestyi mun selän takana.

Kun kädet tarttuivat mun olkapäihin, mä hätkähdin ja käännyin nopeasti ympäri. Ohikiitävän hetken ehdin jo elää uudestaan parin viikon takaista painajaista, mutta punapään sijasta näinkin edessäni platinablondit suortuvat.

“No moi!” Inkeri tokaisi ja irroitti otteensa samalla kun korjasin hieman ryhtiäni.

“Moi”, henkäisin nopeasti.

“Sä näytät siltä kuin oisit just nähny aaveen”, tyttö jatkoi ottaen askeleen taaksepäin ja mittailleen mua katseellaan.

“Vai oonks mä vaan niin hirvittävän näköinen?” se kysyi ja kohotti kulmiaan.

“Ei - et”, älähdin typerän kuuloisesti, “näytät ihan kivalta.”

Inkerin kulmat kohosivat, jos mahdollista, vieläkin korkeammalle ja mä katsoin sitä typertyneenä.

“Ihan kiva kehu”, Inkeri sanoi sarkastisesti ja mä vastaanotin mielessäni vuoden nuijin herrasmies –palkintoa.

“Nätiltä. Näytät nätiltä”, korjasin ja katsahdin hanskoja, joita pitelin mun käsissä, ennen kuin nostin katseeni takaisin Inkeriin. Sen kasvoilla oli huvittunut hymy.

“Okei, menee läpi tän kerran”, se hymähti. “Mitä sä duunaat?”

Mä nostin korostetun lannistuneesti hanskat ilmaan ja hymyilin vinosti.

“Tulin hakee Aleksanterille hanskoja. Ollaan raksaamassa.”

“Ai, Allukin tekee kerrankin jotain fyysistä”, Inkeri sanoi kuivasti. “Saiskohan sitä samaa äksöniä himaankin? Imurin vois ainakin kaivaa esille, enkä halua edes tietää miltä sen huoneessa näyttää.”

Hymähdin samalla kun painoin auton oven kiinni. Vilkaisin Inkeriä samalla kun lähdimme kävelemään tallipihalle päin.

“On toi aikamoinen savotta”, sanoin samalla kun nyppäsin hintalapun irti hanskaparista. “Mutta onhan tässä stressiä itse kullakin. En mä edes tajunnut miten iso prosessi on järkätä kisoja.”

Inkeri kallisteli päätään kävellessään.

“Niinpä”, se sanoi ja katsoi mua sitten silmät viiruilla. En tiennyt mitä se enteili, mutta katse oli niin läpitunkeva, että mun oli pakko kääntää oma katseeni hetkeksi muualle. “Ois taas kisa-avustajalle tarvetta”, se sanoi sitten leikkisästi ja mä palautin katseeni siihen.

“Aijaa?” sanoin ja mun suupieliä nyki. “Haluutsä et mä jätän hakemuksen?”

“Älä jaksa, näinkö helpolla sä nyt suostut?” Inkeri sanoi ja tökkäsi mua muka-järkyttyneenä kylkeen. Jostain syystä mua hymyilytti.

“No jos mä en ollu ihan paska groom..”

“Eli meillä on diili?”

“Joo joo.”

“En tiiä kolauttiko Allu sua jollain rautatangolla päähän, mutta se on sit sovittu.”

Mä hymyilin Inkerille ennen kuin käännyin kohti katsomoita. Se osoitti mua vaativasti sormilla kun en vastannut mitään ja nyökkäsin sille, ennen kuin lähdin tarpomaan takaisin Aleksanterin luo. Jostain syystä mulla oli yhtäkkiä aika hyvä fiilis.

[Manny]

#8
(9.10.2020)

Värjöttelin Forrexin etuoven välittömässä läheisyydessä sijaitsevan virallisen - tai ei-niin-virallisen - röökipaikan luona ja hörppäsin teetä joka oli vielä sen verran kuumaa, että se poltti mun suuta inhottavasti.

Vilkaisin kelloa jonka mukaan mulla oli työaikaa jäljellä vielä viisitoista pitkää minuuttia. Olin jo tehnyt tän päivän duunini, mutta koska meillä oli nykyään käytössä kellokortit, mun oli pakko maleksia ankean metsäkonefirman tiluksilla siihen asti että saisin leimattua itseni ulos.

Sytytin sätkän palamaan ja imin henkoset samalla kun mietin tulevaa iltaa.

Mä olin tyystin ehtinyt unohtaa Eedin tuparit. Olin sen kummemmin ajattelematta jo ehtinyt lupautua vieraaksi silloin, kun Seppeleen talliporukan viestiryhmään oli kilahtanut kekkereiden kutsuviesti, mutta nyt mä en ollut enää yhtään niin varma halusinko mä ylipäätään osallistua.

Ja siis Eedissähän ei ollut mitään vikaa. Homman nimi vaan oli se, että sinne oli tulossa muuan Inkeri Johansen, ja mä en ollut yhtään varma, halusinko mä just nyt nähdä muuan Inkeri Johansenia.

Vaikka kenelle mä muka valehtelin? Totta kai mä halusin nähdä Inkerin, mutta mä en halunnut nähdä sitä sillä tavalla. Siis sillä tavalla, että minä, Emmanuel De Vito, olin jotenkin idioottimaisella tavalla onnistunut kehittämään siihen jotain idioottimaisia tunteita.


Mun pohdinnat kuitenkin keskeytyivät, kun mun seuraan Forrexin röökipaikalle askelsi Ilpo, yksi mun työkavereista. Tai pikemminkin kollegoista, koska kavereiksi ketään näistä ei voinut hyvällä tahdollakaan kutsua.

“No mitä mitä mitä”, Ilpo sanoi keski-ikäisen miehen vittuilevan vitsikkäällä äänensävyllään, “joko mafioson mielessä pyörii perjantain baari-ilta?”

Mä hymähdin ja imaisin savut mun sätkästä.

“Ei”, mä totesin lyhyesti. “En mä käy baareissa.”

“Etpä tietenkään”, Ilpo hörähti pilkallisesti. “Teillä mamuillahan on varmaan omat tilat missä poltella sikaria ja pohdiskella, miten elellä meidän suomalaisten piikkiin.”

Ilpo nauraa röhötti ja mä otin uuden huikan mun teestä, joka oli vieläkin vähän liian kuumaa mun suuhun, mutta sekin tuntui paremmalta kuin vastata Ilpon provosointiin.

Mä olin jotenkin jo tottunut siihen käytökseen ja kohteluun, mitä mä osakseni Forrexilla sain. Ainoa syy, miksi mä koko firmassa työskentelin oli se, että sieltä mä sain kohtuullisen hyvää palkkaa. Jos mulla ois ollut varaa valita, mä en olisi edes räkinyt Forrexin suuntaan.

Ilpo sytytti tupakan ja astui vähän lähemmäs. Mä keskitin mun huomion pihaa reunustavaan metsäkaistaleeseen, jonka kellastuneiden pusikoiden kätköissä rastaat säksättivät kuorossa.

“No, kiinnostaisko sitten jäädä ylitöihin?”

Mä otin pitkät henkoset mun röökistä.

“En mä pysty, on muuta menoo.”

Ilpon silmiin syttyi häijy katse. Mä yritin pysyä tyynenä, vaikka mä aistin, että mä liikuin nyt vaarallisilla vesillä. Ilpo oli firmankin keskuudessa kaljoittelusta pitävä mies ja selkeästi se olis halunnut, että mä olisin paikannut sen tunteja, että se ois itse päässyt nopeammin viikonlopun viettoon. Mutta tällä kertaa mä pidin pääni.

“Ai, onko kiire hoitelemaan heppasia? Leikkimään My little ponya?”

Mä kavahdin. Ilpo huomasi sen ja sen kasvoille piirtyi pirullinen virne.

“Niin, tiedätkös, eräs päivä kun hain mun tytöt tuolta paikalliselta tallilta, näin siellä jotain mikä pisti silmiin”, Ilpo aloitti häijyllä äänensävyllä. “Siellä parkkipaikalla oli nimittäin Hilux.”

Otin jälleen savut mun sätkästä, vaikka se oli palanut jo melkein filtteriin saakka.

“Sitten kun vähän kyselin, niin Ester sanoi, että siellä on yksi tallipoika, joka näyttää vähän italialaiselta”, Ilpo jatkoi.

Ester. Iso-Mörkö ja Pikku-Mörkö. Kaikkihan ne tallilla tiesivät, vaikeat sisarukset, jotka osoittivat mieltä milloin kenellekin, mutta edes mulla ei ollut aavistustakaan siitä, että Ilpo oli niiden kahden pahanilmanlinnun faija. Olin ottamassa jälleen savuja sätkästä, mutta mä näin että se oli niin loppuunpalanut, että vastentahtoisesti jouduin heittämään sen maahan.

“Ja Ruutin kertoman mukaan sä oot ihan yhtä vastahakoinen ja vaikea siellä tallilla kuin täällä -”

“Joo, vaikea olla miellyttävä, kun tyttäret ovat selkeästi oppineet vastenmielisen käyttäytymismallin isältään”, mä ärähdin, ennen kuin Ilpo ehti lauseensa loppuun. Mä kerkesin juuri ja juuri nähdä, kun Ilpon naama notkahti, kun se rekisteröi mun sanat.


Sitten se veti mua turpaan.


Mä en ehtinyt reagoida mitenkään. Ilpon nyrkki osui mua oikeaan silmäkulmaan sellaisella voimalla, että mun teemuki lipesi mun kädestä ja mä paiskauduin selkä edellä Forrexin peltiseinään niin kovaa, että pamahdus sai rastasparven nousemaan lentoon viereisistä pensaista.

Mun päässä pyöri, kun mä valahdin istualtani seinustaa vasten. Jotain lämmintä valui nenästä mun huulille, kun kiinnitin katseeni Ilpoon, jonka kasvoilla ei enää ollut mitään muuta kuin puhdasta halveksuntaa.

“Se oli viimeinen kerta ikinä, kun sinä -” se aloitti ja tehosti puhettaan sylkäisemällä mun jalkoihin, “- sanot mitään mun tyttäristä.”

Niine hyvineen se nakkasi puoliksi poltetun tupakan maahan ja marssi takaisin sisälle. Mä haparoin itselleni tukea seinästä noustessani ja kokeilin kämmenellä mun silmää, jota tykytti ja jonka tunsin jo alkavan tummumaan.

Ja pyyhkäistyäni mun nenän alustaa mun käsi oli värjäytynyt tummanpunaiseksi.

[Manny]

#9

Kalla Cup Pisces 2021
(27.2.2021)

Kalla oli paikkana varsin miellyttävä ja jossain toisessa tilanteessa olisin varmasti ihan rehellisesti nauttinut olostani siellä, mutta nyt mun takaraivossani kyti jatkuva epävarmuuden ja ahdistuksen tunne, jonka takia musta tuntui että pystyin elämään vain jotenkin tosi pintapuolisesti. Siis sillä tavalla, että mä tajusin just ja just hengittäväni ja tekeväni asioita autopilotilla, ja mitä vähemmän mä ajattelin yhtään mitään, sitä paremmin mulla meni.

Mä olin ihan oudossa sumussa.

Luojan kiitos Milla-Riina – kaikesta huolimatta – osasi olla kisatilanteessa suorastaan ammattimainen. Mä hoidin oman osuuteni groomina ja se keskittyi omaan osuuteensa, oli asiallinen ja jämpti. Kun mä katsoin sitä ennen niiden suoritusta, kun se valmistautui starttiinsa ja puhui muista sen luokassa kisaavista, niiden kisamenestyksistä sun muista mistä mä en tajunnut tuon taivaallista - mä näin hetken aikaa sen Milla-Riinan, johon mä joskus vuosia sitten olin rakastunut.

Ja se pelästytti mut.

Milla-Riina ratsasti hyvin. Mä katsoin sen suorituksen, totta kai, ja vaikken mä koskaan ollut ollut muuta kuin korkeintaan tasoa puska A, mä kyllä näin että se oli kehittynyt. Se osasi ratsastaa, ja kun se palasi radalta takaisin ja hymyili, mulle tuli siitä hyvä mieli.

Juuri ne tunteet olivat omiaan ruokkimaan sitä ahdistusta, joka mun sisälläni kyti. Kisojen aikana mä näin Inkerin useamman kerran, mutta se ei edes vilkaissut muhun. Se oli vähintään yhtä ammattimainen kuin Milla-Riina, enkä mä voinut olla katsomatta sitä ja huomaamatta, miten kauniilta se näytti kisavaatteissaan ja tukka tiukalla palmikolla. Mun teki mieli sanoa sille jotakin, mennä toivottamaan sille hyvää kisaonnea tai jotain muuta yhtä kliseistä, mutta samaan aikaan mun päässä kaikui sen sanat, jotka se oli sylkenyt mulle Seppeleen pihalla, ja se tuntui suunnilleen samalta, kuin mun sisuskalut olisivat ensin isketty syväjäähän ja sitten väkisin sulatettu ja revitty kahtia.

Ja sitten Inkeri oli jälleen jo poissa, ja mä jäin katsomaan sinne, missä se oli vielä hetki sitten ollut. Ja mä tunsin surua.


Kaiken sen jälkeen jatkot olivat viimeinen asia, joille mä olisin halunnut, mutta Milla-Riina oli vahvasti sitä mieltä että sinne oli päästävä. Mä en tiedä mikä sairas mielenhäiriö sai mut suostumaan, mutta niin vain jossain vaiheessa mä jouduin toteamaan olevani Kallan Krouvissa käsipuolessani mun ex-tyttöystäväni, jonka suun napsumisen kuuli varmasti Kiinaan asti.

Ihmiset olivat jo hyvässä buugissa, mitä silmämääräisesti pystyin arvioimaan. Toisaalta meidän lähtömme oli kestänyt tovin, sillä Milla-Riinan oli pitänyt laittautua ja se oli ottanut oman aikansa. En mä siitä yllättynyt, samanlaista se oli ollut jo silloin kun me joskus seurusteltiin, mutta olihan se näin miehenä aina aika ihmeellistä, miten naiset saivatkin kulutettua aikaa luokattoman kauan johonkin niinkin turhanpäiväiseen, kuin kulmakarvojen ojennukseen ja ripsien taivutteluun ja mitä näitä nyt olikaan.

Milla-Riina ohjasi mut perässään tiskille ja tilasi munkin puolesta juoman. Se oli vetänyt ylleen asun, johon kuului mustat, tiukat farkut ja läpikuultava, kimaltelevin timantein koristeltu musta paita. Sen punaiset hiukset olivat laineillen vapaina. Se oli varmasti kaunis, mutta mä en pystynyt ajattelemaan sitä sellaisena. Kun mä katsoin sitä, mun silmien eteen laskeutui katkeruuden tummanharmaa verkko, joka harmaanti koko ihmisen.

Ja pian mä onnistuin taas näkemään Inkerin hahmon ihmismassassa, ja se puolestaan oli ihan helvetin kaunis.


Mä istuin ja join mun kolmatta olutta. Milla-Riina istui mun vierellä, niin lähellä, että mä tunsin sen lämmön mun käsivarttani vasten. Sen suu kävi ja se puhui niitä näitä, ja kyllä mä välillä naurahtelin ja vastailin takaisin. Kaikesta siitä katkeruudesta huolimatta mä tunsin sen ihmisen tai vähintään tunnistin tuttuja häivähdyksiä siitä, mitä se oli ollut vuosia sitten, ja sen turvin mä pystyin välillä rentoutumaan ja lähtemään juttuihin mukaan.

Kun kolmas tuoppi oli juotu ja se oli päättänyt naurun siivittelemän juttunsa jostakin vuosien takaisesta kisajutustaan, mille mäkin olin nauranut, se nousi pöydästä ja sanoi käyvänsä taas tiskillä. Se tarttui mua ohimennen olkapäästä ja nojautui hetkeksi vähän lähemmäs, ja hetken mullekin tuli oudolla tavalla lämmin olo.

Sitten se oli jatkanut matkaansa tiskille ja mä muistin taas, miksei mun pitänyt enää erehtyä mukaan sen salakavalaan peliin mitä se pelasi, tai langeta sen viattomuuteen ja tyhjiin sanoihin ja lupailuihin. Koska se oli käärme, ja sellainen se tuli aina olemaan.

Mun eteen tuli uusi tuoppi ja se käärme, joka sen toi, hymyili mulle ja mä hymyilin sille takaisin. Mun ajatukseni ja tunteeni tuntuivat puuroutuvan hetki hetkeltä enemmän ja mä en enää tiennyt, oliko mikään enää todellista.

Milla-Riina nojasi päätään mun olkaa vasten ja mun keuhkoista pääsi pitkä huokaisu.


Mä en tiedä, mistä mä sain revittyä niin paljon voimia, että mä sain kannettua Milla-Riinan nukkumaan. Vaikka se oli yhtä höyhenen kevyt kuin ennenkin – ellei jopa kevyempi – humalaisen ihmisen liikuttaminen ei ollut helppoa. Se oli veltto ja täysin hervoton, ja mä jouduin tosissani ponnistelemaan että mä sain sen hotellihuoneeseen asti. Se oksensi; mä pidin sitä hiuksista ja katsoin, että se sai turvallisesti kaiken ulos ilman, että se tukehtui. Kun se sitten vihdoin lopetti, se näytti heiveröiseltä ja jotenkin tosi haavoittuvaiselta. Alkuillasta niin tarkasti suditut meikit olivat levinneet pitkin poskia, kasvojen väri oli vaihtunut terveestä hohdosta lakananvalkeaksi ja kasvoja kehystävät suortuvat hapsottivat epämääräisinä kiehkuroina sinne tänne.
Mä vein sen vuoteeseen ja peittelin sen, ja melkein heti siitä se nukahti. Mä katselin sitä, mun teki mieli pyyhkiä sen kasvoille noroina valuneita ripsivärejä pois, mutta mä en tehnyt mitään. Hetken mä vaan valvoin, että se hengitti ja voi ylipäätään hyvin, ettei se tyyliin alkanut taas oksentaa ja tukehtunut. Sen verran mä kumminkin tein, että mä peittelin sen hotellin valkealla peitolla – sen jälkeen mä kävelin ovelle, sammutin valot ja painoin oven takanani kiinni.


Mä en tiedä myöskään, miksi mä palasin Krouviin. Mun olisi pitänyt mennä itsekin nukkumaan, levätä ja antaa olla. Mutta mä halusin palata. Mua piinasi ajatus Inkeristä ja kerrankin mä halusin olla jotain muuta kuin typerä lapanen, joka ei saanut kakistettua asioita ulos - mä halusin vihdoin sanoa, mitä mä ajattelin. Tai edes jotakin sen suuntaista. Juotu alkoholi virtasi mun suonissani, kohisi mun korvissani, yllytti mua jatkamaan. Kävelin tiskille ja tilasin juoman pauhaavan musiikin ylitse. Baarimikko kääntyi hanojen puoleen ja mä haravoin katseellani ihmisiä ympärilläni. Sen oli pakko olla vielä täällä.

Mun sormeni puristuivat kylmän tuopin ympärille ja mä lähdin liikkumaan poispäin tiskiltä, pois tungeksivista ihmisistä. Katse siirtyili ihmisestä ihmiseen, pysähtyi blondista toiseen, mutta yksikään ei ollut mun etsimäni henkilö.

Sä oot oksettava, tiesitkö?

Inkerin sanat pyörivät mun mielessäni, kun mä nojauduin baarin seinää vasten ja otin huikan oluesta. Kello lähestyi jo pilkkua ja mun mieleeni alkoi hiipiä tietynlainen epätoivoinen paniikki. Mä kaivoin puhelimen taskustani ja soitin. Kukaan ei vastannut.

Pilkku tuli ja mä vedin rotsin ylleni. Päässä pyöri ja mä jouduin hetkeksi ottamaan tukea tuulikaapin seinästä, kun yritin saada takkiani kiinni. Krouvin portsari katsoi mua pitkään ja inhottavasti, muttei sanonut mitään, mutta silti mä halusin vain äkkiä pois.

Kylmä talvi-ilma tuntui kirpeältä humalan takia kuumuutta hohkaavia kasvoja vasten, kun vihdoin pääsin ulos ovesta. Luojan kiitos olin käärinyt sätkän valmiiksi ja nappasin sen korvani takaa. Sytytin sen ja ajattelin koettaa vielä kerran soittaa, mutta mä ehdin nostaa katseeni, ja sen jälkeen mä tiesin heti ettei mun enää tarvinnut.

Se oli edelleen kaunis. Jos mä osaisin, mä olisin sen sille kertonutkin, miten helvetin kaunis se oli. Jopa nyt, kun se oli kääntynyt poispäin musta, ja jopa silloin, kun sen huulet kohtasivat jonkun toisen huulet ja kun kädet kietoutuivat toistensa ympärille.

Mun keuhkot muuttuivat betoniksi ja mun veri muuttui jääksi. Mä haukoin äänettömästi happea pääni sisällä, kun mä katsoin ja katsoin ja katsoin sitä näkyä, joka tuntui kestävän ikuisesti, vaikka oikeasti kaikki oli ohi sekunneissa.

Niiden sekuntien jälkeen se lähti kävelemään sen jätkän mukana, eikä se edes nähnyt mua. Ja mitä sitten, vaikka olisi nähnytkin?


Mä tajusin, että mun kynnet olivat pureutuneet mun kämmeniini. Mutta vaikka mä hellitinkin puristusotteeni mun nyrkeistäni, mua piinaava, täydellisen musta ahdistus ei hellittänyt.

[Manny]

#10

Synttärisankarit
(21.11.2021)

“Mä en oo varmaan ikinä nähny näin montaa vinyyliä! Ja – hetkinen – et oo tosissas, C-kasetteja! Mä en edes muista, milloin viimeksi oisin nähnyt C-kasetin!”

Tilanne oli hyvin absurdi. Mä seisoin jossain makuuhuoneen ja olohuoneen välimaastossa ja katsoin, kun noin 5 minuuttia aiemmin ovesta sisään pelmahtanut Inkeri penkoi ja tutki mun olkkarin hyllyjä toisessa kädessään siideri ja suu moottorin lailla käyden. Bonnie pyöri yllätysvieraan jaloissa innoissaan ja Inkeri tarjosi auliisti rapsutuksia aussille höpötyksensä lomasta, ja mä vedin makuuhuoneen liukuovea enemmän kiinni samalla kun revin nuhjuisen paidan yltäni.

“Kauan sulla menee? Mä aattelin että voisin juua tän siiderin ja sit tilailla taksin, Liinu just laitto viestiä että se ois valmis! Ja mä sanoin Pyrylle ja Allulle että tulee kans!”

Hapuilin pimeässä vaatekaapille, sillä olin edelleen liian hämmentynyt laittaakseni valoja päälle tai ajatellakseni muutenkaan rationaalisesti yhtään mitään. Varvas osui kiireessä yöpöydän kulmaan ja vaimeasti sadatellen ja tykyttävää varvasta pidellen tartuin ensimmäiseen vastaan tulevaan kauluspaitaan samalla, kun makuuhuoneen liukuovi rullaantui auki.

“Ai täällä on sun makkari!”

Valot räpsäistiin päälle ja käännyin ahdistuneesti katsomaan petaamatonta sänkyä, lattialla lojuvia vaatekasoja ja ikkunan edessä olevaa, tavara- ja kasvipaljouden alle hukkunutta tietokonepöytää. Inkeriä ei kuitenkaan näyttänyt kiinnostavan, se silmäili huoneen häpeilemättä lävitse ja katsoi sitten mua hyväntuulisesti.

“No niin, millainen meidän aikataulu on?”



Fleimi oli sellainen perushämärä pikkukylän yökerho, johon ehkä silloin tällöin sattui joku joka oli jaksanut panostaa tavallista enemmän pukeutumiseensa, mutta jossa suurin osa kävijöistä oli ihan perussiisteissä (tai ihan vaan perus)vaatteissa. Siksi mua ei ihan niin paljoa ahdistanut Inkerin baarivalinta, ja kun taksi oli kurvannut baarin pihaan ja näin siellä odottavat Pyryn ja Aleksanterin, mun olo helpottui jo silminnähden.

“Täältä tullaan!” Inkeri ilmoitti samalla kun ponnisti lyhyen vartensa taksista ulos sellaisella innolla, että sen kassissa olevat siideritölkit kolisivat hervottomana yhteen.

Mä könysin vähemmän sulavasti ulos autosta saatuani kuskilta vaihtorahat ja nyökkäsin nenään asti vedetyn kaulahuivin suojista tervehdyksen Allulle ja Pyrylle. Inkeri oli rientänyt Liinun luo, joka yhtä lailla ulostautui juuri toisesta taksista.

“Moro.”

“Moi. Sullakin synttärit.”

“Juu.”

“Onnea.”

“Kiitos.”

Se oli sellainen perus tervehdysten ja synttärionnitteluiden miehinen versio. Naisellinen versio nähtiin siellä sen toisen taksin luona, missä käytiin jotain soidintanssia muistuttavaa halailu- ja onnittelurituaalia. Me katsottiin poikien kanssa parhaaksi odotella naisväkeä ikuisuudelta tuntuva aika, ennen kuin asteltiin kaikki porukalla sisälle.


Liinu ja Inkeri löysivät meille hyvät paikat melko läheltä seinustaa, mutta riittävän läheltä tanssilattiaa, jossa vielä tähän aikaan ei heilunut muuta kuin violetinsävyinen spottivalo. Mä ahtauduin loossin perimmäiseen nurkkaan ja Inkeri hivuttautui viereen samalla kun Allu ja Pyry istuivat meitä vastapäätä. Liinu oli kadonnut takaisin tiskille saman tien kun oli saanut siiderinsä pöytään.

Mä pyörittelin tuoppia sormieni lomassa. Pyry, joka oli uhrautunut kuskiksi, siemaili soodavettään ja Allu oli löytänyt vastapäisestä seinästä kiinnostavan näköisen kohdan, jota tuijotti suorastaan hypnoottisesti.

“Tosi hilpeä meno hei”, Inkeri sanoi ja maiskautti huuliaan otettuaan ensin kulauksen juomastaan. “Nyt on sentään meidän synttärit.”

“Hip hip”, sanoin ja Inkeri muksautti käsivarteeni pikkuruisella nyrkillään.

“Ei kun oikeesti. Miten mä löydän mun elämääni aina ne miehet, jotka on perusolemukseltaan niin flegmaattisia, että Hanskikin alkaa vaikuttaa oikealta viihdyttäjältä niiden rinnalla?”

Pyry kohotteli kulmiaan lasinsa takaa ja mun suupieli nyki vähän, mutta Aleksanteri huokaisi ja nojasi eteenpäin.

“No, jos lähdetään vaikka liikenteeseen siitä, että nyt on loppukuu, joka meinaa ihmisten yleisen taloustilanteen kannalta sitä että -”

Mutta enempää Aleksanteri ei ehtinyt sanoa, sillä Liinu oli lipunut takaisin paikalle kantaen yhtä kokonaista brikallista shotteja. Ja ehkä kaiken kaikkiaan se oli ihan hyvä juttu, sillä muutaman salmarin jälkeen itse kukin oli rentoutuneempi – jopa Pyry, vaikkei shotteja ottanutkaan.


Jossain vaiheessa Fleimikin alkoi täyttyä ihmisistä. Pyry jäi vahtimaan meidän juomiamme sillä välin kun minä ja Allu ravattiin röökillä ja tytöt tanssimassa. Keskustelun äänentaso koveni yhdessä musiikin mukana ja jossakin vaiheessa mäkin tajusin, että mulla oli oikeastaan aika kivaa. Mä olin alkanut pitämään viime aikoina varsinkin Allusta erityisen paljon, ja vaikkei me paljoa juteltukaan tai vuodateltu toisillemme mitään synkimpiä salaisuuksiamme, me oltiin tallilla alettu lyöttäytyä enemmän yksiin. Jollain tapaa me oltiin ehkä niin sanotusti samoilla taajuuksilla.

Kun Inkeri sitten ilmestyi jälleen kerran jostain tanssilattian syövereistä takaisin pöytään, mä näin heti että sen taajuudet olivat melko kaukana mun ja Allun taajuuksista. Siniset silmät säkenöivät kipinöitä ja jos jotakin mä niistä pisamaisista kasvoista olin oppinut tuntemaan, niin juuri sen katseen. Ehkä siksi mä yllätyinkin niin paljon, kun minkäänlaista saarnaa tai kiihkeän vihaista avautumista ei seurannutkaan, vaan blondi pyörähti mun viereeni ja kaappasi samalla vasemman käteni ympärilleen. Jos mä oisin ollut yhtään punastelevaa tyyppiä, mä olisin ehkä siinä tilanteessa punastunut, mutta luojan kiitos mä en ollut sellainen. Lisäksi shotit ja muutama tuopillinen olivat saaneet mun oloni sen verran nousukkaaksi, että pystyin pysyttelemään rentona ja jopa nojautumaan Inkeriä lähemmäs kuullakseni mitä sillä oli asiaa.

“Siis et USKO mitä mä just näin!”

Mutta Inkerin ei tarvinnut uskotella, sillä samalla sekunnilla mä näin ihan omin silmin Milla-Riina Arokosken punaisena hehkuvan kuontalon ihmisjoukkion seassa. Se käveli määrätietoisesti eteenpäin ja nopeasti tajusin sen pitelevän sen perässä kulkevaa miestä kädestä. Mä en valojen välkkyessä erottanut kenen kanssa se oikein oli, mutta asia ei tuntunut yhtään merkitykselliseltä. Mun omaa kättäni kihelmöi kun se lepäsi Inkerin kylkeä vasten, ja alkoholi tuntui yhtäkkiä suorastaan tuplaantuneen mun verenkierrossani.

“Se oli EVGENIN kanssa!!” pöytään ilmaantunut Liinu huusi musiikin yli lähes yhtä kiihkoissaan kuin Inkeri aiemmin. Jos basso ei olisi jytissyt niin lujaa, olisin voinut vaikka vannoa kuulevani pientä käärmemäistä sihinää Inkerin suunnalta.

“Sinne meni”, se tokaisi halveksuvasti ja vetäisi suunsa arvokkaaseen suppuun. Katselin narikalle katoavan eksäni ja sen seurassa olevan venäläisen perään hajamielisesti, kun salamavalo välkähti silmäkulmassani.

“Nyt oli sen verran tuimaa tuijottelua, että tää piti ikuistaa”, Allu sanoi puhelin kädessään.

“Tuosta hyvästä sä, Aleksanteri Holma, tarjoat meille kaikille viinapaukut”, Inkeri puuskahti, ja aiemmista juomista itsekin jo humaltunut Allu nöyrtyi mukisematta.

Ja mun käteni jäi paikalleen Inkerin ympärille.

~~~~

Päässä jyskytti ja suu tuntui hiekkapaperilta. Sitä mukaa mitä selkeämmin palauduin unesta hereille, tiedostin miten kurjalta oloni tuntui. Silmäluomet ainakin olivat ihan liian raskaat avata ja tyydyinkin mieluummin vain makaamaan aloillani ajasta ja paikasta tietämättömänä.

Ilta oli jatkunut vielä useita tunteja ja suurimmaksi osaksi kiusalliset muistikuvat palautuivat mieleen kuin hidas ja piinaava diaesitys. Jossain vaiheessa mä olin ollut jo niin humalassa, että olin kaatanut tuopin baaritiskille ja suostunut jopa tanssilattialle Inkerin ja Liinun yllyttämänä. En mä kauaa siellä ollut viihtynyt, mutta siitä ja humalasta huolimatta muistin miten huumaavalta oli tuntunut, kun Inkeri oli kietonut kätensä mun kaulan ympärille ja johdattanut yhä syvemmälle tanssilattian syvyyksiin. Muistin miten sen humalasta hieman sameat silmät olivat hymyilleet sen kasvojen mukana ja miten olin miettinyt, että se oli ehkä kaunein nainen kenet mä olin ikinä tavannut.

Mutta loppuiltaa mä en muistanut, ja siksi mä ehkä säikähdin vähän, kun tajusin että rintakehäni ympärille oli kiertynyt käsi.

Mun hengitys muuttui pinnallisemmaksi ja yritin tasata sitä, ettei toinen tajuaisi että olin hereillä. En vieläkään uskaltanut avata silmiäni, osin koska pelkäsin sitä kuinka kovan päänsäryn se aiheuttaisi, ja osin koska mä en tiennyt halusinko tietää, kenen vieressä oikein nukuin.

Jostain kuului koiran kynsien rapinaa ja tunnistin siitä olevani kotona. Oliko Inkeri tullut mun luokseni?! Hengitykseni kiihtyi entisestään ja en ollut varma herättikö se mun vieressä nukkuvan hennon olennon, sillä se alkoi liikkua unisesti ja hapuili sitten toisella kädellä sotkuista hiuspehkoani. Sormet pyörittelivät suortuvia ja kulkivat sitten partaa sivuuttaen niskaan. Pitelin silmiä kiinni; yritin pysyä rentona, kun tunsin miten ensin peitto vedettiin sivuun ja sen jälkeen sängyn reuna kohosi, kun henkilö nojautui pystyyn ja irrottautui musta.

Vasta kun se oli astellut ulos makuuhuoneesta, mä uskalsin raottaa silmiäni. Asunnossa oli hämärää ja vasta kun kuulin että vessan ovi oli mennyt kiinni, kohottauduin itsekin pystympään.

Mä olin ilman paitaa, mutta housut mulla sentään oli jalassa. Rojahdin hetkellisesti takaisin makuulleni jostain oudosta huojennuksesta, mutta silti oloni oli levoton. Mitä hittoa oli tapahtunut? Oltiinko me – oltiinko me tehty jotakin Inkerin kanssa? Ajatuksen tasolla, ei se mua ehkä varsinaisesti olisi haitannut, mutta en silti halunnut että asioista tulisi monimutkaisia. Mä en varsinkaan halunnut mitään uutta välirikkoa nyt, kun me just oltiin saatu asiat kuntoon.

Kuulin suihkun menevän päälle ja kierähdin jälleen sängyn laidalle. Etsin kuumeisesti mun puhelintani yöpöydältä, sillä janosin jotakin lisätietoja, ennen kuin Inkeri tulisi suihkusta. Mä en voinut ollut olla niin humalassa, että olin onnistunut kadottamaan kaikki loppuillan muistikuvat. Puhelimessa oli pakko olla jotakin.

Yöpöytä oli tyhjä ja kopeloin epätoivoisesti lattialla lojuvia vaatteita, mutten löytänyt vieläkään mitään. Tunsin jo paniikin leviävän ympäri krapulaista ruumistani, kun tuttu viestiääni kuului huoneen toiselta laidalta.

Hämärässä erotin tietokonetuolin selkänojalla roikkuvan takin ja suorastaan syöksyin sen luo niin sukkelasti kuin huonovointinen kroppani vain pystyi liikkumaan. Kollasin taskuja ja olisin voinut huokaista helpotuksesta, kun käteni vihdoin tavoitti tutun muodon povitaskun pohjalta.

Helpotus vaihtui kuitenkin suoranaiseen järkytykseen, kun rojahdin istumaan sängyn reunalle ja katsoin saapuneita viestejä.

Inkeri

mäniii, ootko heränny

täällä on tukka kipeenä ja allu yrjöö

toivottavasti muistat meiän vedon koska mä en ainakaan unohda

helppo c ja puomiluokka a la sebecubi tai oot mulle sen huntin velkaa

ja kananugetit liekkijärven grillillä

ja kiitti, oli huikee synttäri-ilta <3

Ja mä tajusin, että suihkun ääni oli lakannut. Nostin katseeni puhelimen näytöstä kuin hidastettuna ja mun asunnossani, mun makuuhuoneeni ovensuussa, mun pyyhe päällään ---

Seisoi Milla-Riina Arokoski.

[Manny]

#11

Aika oli lentänyt kuin siivillä. Yhtäkkiä oli joulukuu, Seppele oli räjähtänyt joulukoristeista ja musta tuntui, että kaiuttimista ei soinut yhtään mitään muuta kuin “joulumaa” ja “varpunen jouluaamuna”.

Riiniksellä oli nykyään ylläpitohevonen. Mä en ollut tutustunut siihen sen kummemmin – tiesin että sen nimi oli Isa, ja se riitti mulle. Riinis oli muuttunut viime aikoina taas tosi vaikeeksi – se linnottautui makkariin, eikä puhunut mistään mitään. Onneksi se löysi Isan; mä olin ollut vähän huolissaan, että se ei tekis enää mitään muuta kuin makais ja tuijottais seinää.

Ainoa huono puoli Isassa oli se, että se oli niin helvetin kiukkuinen. Mä seisoin tallikäytävällä, kun Riinis astui ulos karsinasta ja huokaisi syvään.

Mä näin sen silmistä, että sitä ainakin itketti – en tiennyt, oliko se itkenyt jo valmiiksi – mutta kun se käveli mun ohitse, mä tiesin että mun oli parempi olla kommentoimatta mitään. Vilkaisin karsinaan, jossa mustanruunikko tamma oli vetänyt korvansa luimuun ja kalisutteli hampaitaan vasten oven metallipinnoitetta.

Riinis katosi ovista ulos, ja mä jäin hetkeksi haahuilemaan käytävälle. Olin just lähdössä tallista ulos, kohti aittaa ja Arktikia, kun tuttu ääni keskeytti mut.

“Mitä sä haahuilet?” Cella kysyi. Sen äänessä oli huvittunut, vähän ehkä kyseenalaistava sävy, ja mä jähmetyin aloilleni.



“En mitään”, sanoin vähän kuin puolustellen, mutta käännyin silti ympäri katsoakseni blondia pörröpäätä, joka nojasi ovenpieleen ja pyöritteli hymyillen mulle silmiään.

“No kalpeelta sä ainakin näytät”, Cella totesi ja käveli mun ohitse samalla mua silmäillen; ehkä varmistaakseen, etten mä sais jotain slaagia – musta tuntui ettei se ollut edes kovin utopistinen skenaario tässä tilanteessa.

Mä nytkähdin vähän.

“Cella!”

Cellan hiukset heilahti vähän, kun se kääntyi ympäri. Mä suoristelin mun paidan hihoja, enkä ollut koskaan tuntenut oloani yhtä kömpelöksi, kun avasin suuni;

“Haluisitko lähtee mun kanssa Italiaan?”

[Manny]

#12
You don't wanna fall in love

Niin. En mä koskaan ollut ollut mitenkään erityisen hyvä oikein missään. Olinhan mä kyllä keskinkertainen, toisinaan jopa ihan etevä, mutta koskaan en millään saralla loistanut sen kummemmin. Sellainen mä olin aina ollut, ja sellainen varmaan tulisin aina olemaankin. Eikä se koskaan mua vaivannut, en mä edes halunnut olla mitään sen kummempaa.

Mä en ollut ihan varma, mikä päivä nyt oli. Se näytti samanlaiselta kuin kaikki muutkin päivät - harmaalta ja talviselta. Mä hakkasin halkoja. Kirves osui yhä uuteen ja uuteen klapiin - tshap, thsap -, pyyhki mun mielestä kaikki viime aikojen tapahtumat, ja nostin tilalle uudet - tshap tshap.

Mä olin hakannut halkoja jo niin paljon, että mun kädet huusivat hoosiannaa.

Ja mä olin korjannut talon rappusten ylimmän askelman, joka repsotti. Olin asentanut uudet liiketunnistinvalot talon pihaan. Mä olin vaihtanut keittiön valot uusiin, energiatehokkaampiin; olin huoltanut leivinuunin, olin aloittanut toisen kylpyhuoneen remontointia. Mä tein mitä vain, että sain ajatukseni keskitettyä johonkin, ja se tuntui toimivan.

Tai niin mä kuvittelin.

Mä istuin vierashuoneen nojatuolilla ja katsoin verhottomasta ikkunasta ulos. Pöytävalaisimen lamppu oli palanut - mä olin unohtanut ostaa uuden - ja huonetta valaisi vain elämää nähnyt joulutähti.

Bonnie ja Jackie makasivat kerällä lattialla, ja mä sivelin sormillani mun sylissäni lepäävän kitaran kaulaa. Ulkona ei näkynyt kuin pelkkää pimeyttä. Hiljakseen aloin soittamaan kappaletta, joka mun päässäni oli soinut viime päivät.

Ystävänpäivän jälkeen mun oloni oli ollut niin kertakaikkisen ontto, etten mä ollut halunnut mennä edes kotiin. Riinis ei ollut siitä pillastunut, päin vastoin - se oli ollut onnellinen, kun mä olin ollut mutsin luona. Välillä mä olin miettinyt, mitä sillekin mahtoi oikeasti kuulua, mitä se edes teki nykyään - ja mulle tuli siitäkin syyllinen olo. Että mä en ihan oikeasti tiennyt, mitä kuului ihmiselle, joka asui mun luona.

Mun ajatukset harhautuivat taas Inkeriin, samalla kun mä näppäilin kitaran kieliä ja lauloin. Mä mietin sitä, kaikkea siitä, ja yritin etsiä sitä kohtaa, missä mun olisi pitänyt tajuta, että Inkerillä oli jotain parempaa kuin minä. Että sillä on Robert, ja että ne on taas yhdessä.

Olisiko se pitänyt tajuta silloin uutena vuotena, kun me suudeltiin? Niinä kertoina, kun lupauduin jäämään Inkerin kanssa tekemään iltatallia, ja me naurettiin ja lopuksi Inkeri köytti mut riimunnarulla halaukseen, ennen kuin kiusoitellen taas nälvi mulle? Kun se ehdotti syömistä, ja mä vein sen Liekkijärven ABC:lle syömään ranskalaisia ja kananugetteja, koska se ei edes halunnut mitään hienompaa, ja mulle hienointa oli se, että se ihminen ylipäätään halusi syödä mun kanssa?

Mun suupieliä kiristi ja mun silmissä sumeni vähän, mutta luojan kiitos juuri silloin huoneen ovella kävi kolahdus ja mä lopetin soiton.

"Tule syömään", äiti sanoi. Se nojasi kävelykeppiinsä ja näytti jotenkin ihan liian hauraalta. Mä laskin kitaran alas.

"Kohta", vastasin ja pyyhkäisin kasvojani niin, ettei äiti nähnyt, mitä tein.

"Suru ei helpota, vaikka näännyttäisitkin itsesi", äiti sanoi, ja sen huulilla häivähti sellainen hymyntapainen, joka voi käydä vain poikansa tuntevan ja sen elämän tyrskyjä myötäelävän ihmisen huulilla. Mä päästin vähän ilmaa keuhkoistani. En ollut missään vaiheessa kertonut äidille, mitä ystävänpäivänä oli tapahtunut. Mä en koskaan ollut edes kertonut Inkeristä äidille.

"Siellä on lihakeittoa. Ja lisäksi siellä on sun ystävä Aleksanteri - se kertoi, että tuli tänne, kun te ette halunneet nähdä tallilla."

Mä nielaisin. Mä en koskaan ollut ollut mitenkään erityisen hyvä oikein missään.

Mä en ollut tarpeeksi hyvä Inkerille, mutta jos mä nyt jotakin halusin, mä halusin olla riittävän hyvä ystävä Aleksanterille.

[Manny]

#13
Tulivirran haltija

Auton tuulilasi oli pölyinen, sen läpi ulkona loistava kesäpäivä näytti melkein seepian väriseltä. Kuskin paikalla Aleksanteri puristi rattia ja puri toisen kätensä kynsinauhaa. Sen katse oli tarkentunut edessä olevaan, huonokuntoiselta näyttävään tiehen.

“Olikohan se sittenkään tuolla?” Allu pohdiskeli äänessään sävy epäröintiä.

Takapenkillä Bonnie ja Jackie liikahtelivat levottomasti. Ne eivät ymmärtäneet yhtään, miksi auto oli pysähtynyt eikä kukaan tehnyt elettäkään noustakseen autosta.

Kohautin olkiani.

“Ajetaan vaan ja katsotaan. Jos tää on väärä, niin kyllä me varmasti päästään kääntymään jonkun peltorummun päältä.”

Allu nyökkäsi pienesti ja lopetti kynsinauhan järsimisen vaihtaakseen vaihdetta. Auto nytkähti eteenpäin ja keinahdellen lähdimme etenemään kuoppaista peltotietä eteenpäin.

Tie ja pellot kulkivat pientä jokivartta pitkin, ja ympärillä oli alkanut jo vihertää. Pajulinnut pyrähtelivät auton tieltä reunoilla kasvavien pensaiden ja nuorten koivunvesojen suojiin, joissa lehdet olivat puhjenneet jo lähes täyteen loistoonsa.

Lopulta saavuimme risteykseen, jossa vasemmalle vievä tie kaarsi selkeästi jokirantaan. Rannan puiden katveessa erotin jo sammaloitumaan päin olevan katon nipin napin, ja tiesin olevamme oikeassa paikassa.

“Tuolla se on.”

Allu ohjasi auton rantaan. Vihreä, tuore kasvusto ei vielä ollut ennättänyt kovin korkealle, mutta edellisvuoden keltainen ruovikko kieli siitä, ettei paikkaa enää juurikaan pidetty kunnossa. Nousin autosta ja päästin koirat vapaaksi – ne säntäsivät innoissaan ulos ja aloittivat paikan tutkimisen kuonot maata viistäen.

“Tää on pienempi kuin muistin”, Allu hymähti ja katseli kallellaan olevaa, joskus punaiseksi maalattua, nykyään jo rapistunutta hökkeliä.

“Joo, ja selkeästi kasvojenkohotuksen tarpeessa”, tokaisin ja siristelin silmiäni auringon valossa. Nappasin repun pelkääjänpaikan jalkatilasta ja heitin sen selkään, lähtien sitten luovimaan tietäni kohti rakennusta.

Vaikka paikka olikin selkeästi ollut rempallaan jo tovin, oli katos rakennettu tukevasta hirrestä ja seisoi yhä melko tukevasti paikallaan. Ajan saatossa rakenteiden paino oli saanut sen painumaan upottavaan rantamaahan niin, että toinen sivu oli piirun verran syvemmällä ja koko hökkeli oli nyt vienosti kallellaan, mutta se ei meitä haitannut.

Kumarruin tarkastelemaan keskellä olevaa, tiilistä kasattua grilliä. Ajan saatossa sinne oli kerääntynyt moskaa ja likaa, näemmä joku lintukin sinne oli joskus pesinyt, mutta onneksemme asukkaat eivät enää vaikuttaneet siellä viihtyvän. Laskin repun maahan ja vedin kaulalla olevaa huivia kasvojen suojaksi, kun aloin puhdistaa grilliä sinne kasaantuneista roskista. Allu puolestaan tomutti katoksen lautapenkkejä istumista varten. Muutama hämähäkki tipahteli katon laudoituksesta ja kipitti heinikon suojiin.

“Tää oli ennen tosi kiva paikka”, Allu sanoi sitten, kun oli saanut penkit puhtaaksi ja katseli nyt ympärilleen. “Tuossa oli pieni uimarantakin. Tai ei se nyt mikään ranta ollut, mutta siitä pääsi uimaan ja joku maanomistaja oli kipannut sinne hiekkaakin pohjalle. Mutta se taitaa olla jo umpeenkasvanut.”

Grillikin alkoi olla jo käyttökuntoisen näköinen. Suoristauduin kyyrystä ja venytin selkääni, joka meinasi jo jumiutua liiasta kumartelusta, ja vedin huivia pois kasvoilta.

“Kyllä tästä varmaan aika pienellä vaivalla saisi taas tosi viihtyisän. Tää vaatisi vähän niittoa ja raivuutöitä ja sen sellaista, ja tuo vajonnut puoli pitäisi vaan tunkata tuolta ja laittaa tukevampaa perustaa alle.”

Allu nyökkäsi ja istuutui alas. Mä vislasin koiria – Bonnien pää nousi kauempaa rannasta ja Jackie loikki kulman takaa luoksemme häntä heiluen. Allu kurotti silittämään koiran mustavalkeaa päätä samalla, kun kömmin itse grillikatoksesta ulos ja kävelin auton taakse hakemaan halkoja sen peräluukusta. Allu oli onneksi ollut kaukaa viisas ja tuumannut, että oli parempi varustautua omin puin - ehkä se aavisteli, ettei Tulivirran laavulle enää puita oltu tuotu vuosiin.


Istuessani penkillä Allun vierellä ja vuollessani puihin kiehisiä, muistui mieleeni omat lapsuudenretket äidin ja ukin kanssa. Olin aika pieni, kun ukki kuoli - ehkä kahdeksan vanha – mutta ehdin silti käydä monilla retkillä ja viettää monta hyvää kesää ukin matkassa.

“Ukki sanoi joskus, että laavuillakin on omat haltijat”, sanoin ja laskin halon käsistäni pinoon muiden valmiiden joukkoon.

“Ai, niin kuin tonttu?” Allu kysyi. Se oli nojannut kulman hirsipaaluun ja ristinyt kätensä syliin.

“Joo, vähän niin kuin", sanoin ja hymyilin pienesti. Revin koivuklapista kaarnaa irti ja asettelin suikaleet vierelleni siistiksi pinoksi.

“Ukki sanoi, että niitä piti kunnioittaa. Vähän niin kuin saunatontut tai metsän väki... Ne ei tykänneet, jos niiden asuinpaikalla metelöi tai roskasi. Ja niille piti antaa joku lahja kiitokseksi vieraanvaraisuudesta.”

Allu vaihtoi asentoa ja näytti mietteliäältä.

“Mitä me annetaan sille haltijalle lahjaksi?” se kysyi sitten. Nyt oli mun vuoro miettiä.

“Ukki aina kaatoi huikan juomaa portaille tai vaikka kivelle. Tai sitten jätti palan leipää tai muuta muonaa. Ehkä mekin voitaisiin jättää jotakin vastaavaa?”

Allu nyökkäsi hyväksyvästi. Mä asettelin puut grilliin ja iskin kaarnaan liekin tuluksilla. Pian grillissä loimusi iloiset liekit, ja palavan puun tuoksu levisi ympärillemme.

Valmistellessamme ateriaa – makkaroita ja kanavartaita – ja polttaessani Allun heinikosta löytämää, vanhaa ritilää puhtaaksi liasta, juttelimme niitä näitä. Jackie oli löytänyt kepin, jota Allu heitteli sille noudettavaksi, ja mä kaadoin meille pahvimukeihin äidin tekemää mehua.

“Te ette Cellan kaa lähteny sinne Italiaan”, Allu sanoi sitten. Se oli toteamus, mutta siinä oli kysyvä sävy, ja hymähdin pienesti tökkiessäni alkavaa hiillosta paksulla kepillä.

“Se reissu siirtyi syksyyn. Isällä on se uusi nainen... Sen isä kai sairastui. Ne lähtivät Argentiinaan katsomaan sitä sen luo.”

Allu pyöritteli käsissään heinää, jonka oli nyppäissyt katoksen sivulta. Se kieputteli sitä sormensa ympärille ja suoristi sen jälleen, kieputti ja suoristi.

“Miks Cellan ois pitänyt lähtee sinne”, se kysyi. Sen äänessä ei ollut mitään syyllistävää, se oli vilpitön kysymys, mutta mulle tuli silti vähän huono olo.

“Mä...” aloitin, mutta pidin sitten tauon. Kipinät sinkoilivat hiilloksesta, kun koputtelin mustuneita puita pienemmiksi ja siirtelin niitä paremmin kasaan. “Isälle ei ole koskaan ollut mikään niin tärkeää kuin menestyminen. Elämässä, raha-asioissa... En vastaa niitä arvoja, joita se pitää tärkeänä.”

Allu kiersi yhä heinää sormensa ympäri. Se nykäisi, ja heinä katkesi keskeltä napsahtaen.

“Mä olen kohta kolmekymmentä. Isä toivoo kai, että mä alkaisin tekemään elämällä jotakin. Ottamaan vastuuta. Perustaisin perheen ja lopettaisin tällaisen maalaiselämän.”

Kepin pää savutti. Nostin sen pois hiilloksesta ja kopautin pari kertaa maahan, sammuttaen siinä hehkuvat, kytevät pisteet.

“Kai mä jollain tapaa halusin näyttää sille, että mäkin pystyn johonkin. Ettei se pitäis mua niin kovana pettymyksenä.”

Katsahdin Alluun, jonka otsa oli hienoisesti kurtistunut. Se piteli käsissään nyt heinän puolikkaita, joita se vertaili keskenään ja sovitti takaisin yhteen. Mä suoristin hieman ryhtiäni ja pyyhkäisin tuhkaa housun kankaalta. Olo oli vaivaantunut.

“Mutta jos sulla itselläsi on omat arvot, joita sä pidät tärkeänä, niin eihän se meinaa, että sä oisit pettymys. Sä vaan elät sun omaa elämää.”

Allun sanat olivat vaimeat, mutta musta tuntui, että ne silti lävistivät ilmaa veitsen lailla. Naputin toisen jalan kantapäällä maata hermostuneena samalla, kun puhalsin hiussuortuvan pois kasvoilta ja tartuin pajutikkuun, jonka pään olin aiemmin vuollut teräväksi.

“Kiitos. Noi sanat merkkas mulle paljon.”

Nostin katseeni ja hymyilin pienesti. Allu vastasi mun hymyyn.


“Sulla oli joku salaisuus?”

Olin juuri pujottanut makkaran tikkuun ja ojensin sen Allulle. Se tarttui siihen ja katsoi mua kulmien altaan, johdattelevasti. Mä puristin mun huulia yhteen ja jäsentelin hetken sanoja mun päässäni.

“Mä lähden ensi viikolla Suomesta”, sanoin ja pujotin oman makkarani tikun nokkaan.

“Argentiinaanko?”

“Kanadaan. Orange Wood Ranchille.”

Koirat olivat haistaneet paistumaan alkaneet makkarat, ja kävelivät pyörimään meidän jalkoihimme. Näin sivusilmällä Allun vilkuilevan muhun päin.

“Kisoihin..?”

“Töihin.”

Syntyi hiljaisuus, jonka rikkoi vain lintujen sirkutus ja puiden lehtiä kahisuttava tuulenvire. Kääntelin makkaraa ja silitin Bonnien päätä, joka työntyi odottavaisena mun syliini.

“Entä koirat?” Allu kysyi sitten. Vilkaisin Jackieen, joka puolestaan katseli kärsivällisesti Allua ja sen kädessä höyryävää makkaraa.

“Ne lähtevät mukaan. Alustavasti oon sopinut, että kaksi kuukautta”, sanoin sitten, vastaten jo valmiiksi seuraavaan kysymykseen, jonka ounaistelin tulevan. Allu tuijotti makkaraansa hiljaa. Se selkeästi prosessoi päässään mun kertomia asioita, eikä sanonut hetkeen mitään.

“Mä en halua mitään läksiäisiä. Siksi se on salaisuus”, sanoin sitten ja käärin oman makkarani paperiin. Ristin jalkani ja otin paremman asennon, luoden nyt suoran katsekontaktin Alluun. Se nosti katseensa muhun ja pureskeli huultaan.

“Okei.”


Kun me oltiin syöty ja saatu tuli sammuksiin, me istuttiin rantakivellä ja katseltiin kahlaavia koiria. Olin kaatanut mehun loput pahvimukiin, joista hörpimme hiljaa pieniä siemauksia vieretysten.

“Kohta pitäisi varmaan lähteä”, tuumasin lopulta. Aurinko oli kulkenut jo yli taivaan ja alkoi hiljalleen painua matalammalle.

“Joo”, Allu sanoi ja alkoi kömpiä ylös. Seurasin esimerkkiä ja olin jo ottamassa viimeiset huikat, kun Allu pysäytti mun käden liikkeen.

“Entä laavun haltija?” se kysyi. Mä katsoin sitä pari sekuntia, ennen kuin tajusin, mistä se puhui.

“Ai niin”, hymyilin ja Allu vastasi mun hymyyn. Sanomatta mitään me kippistimme pahvimukejamme ja yksissä tuumin kaadoimme mehunloput rantakiville.

“Tulivirran haltijalle.”

[Manny]

#14

Kenna Childs - Oceans

Lyyti istui hiljaa pelkääjän paikalla, kun ajoin kohti Seppelettä. Sen kasvoilla oli punertavia laikkuja ja sen silmät kimmelsivät. Ei se johtunut pelkästään itkemisestä - tai johtui se toki vähän siitäkin, mutta myös naurusta ja siitä, kun se oli niin kovasti hieronut kämmeniään kasvojaan vasten, kun oltiin muisteltu kaikkia yhdessä koettuja hauskoja hetkiä - hyvänä esimerkkinä se, kun Lyyti oli luullut olevansa... No, tietäjät tietää.

Mä olin vienyt mun taimet Lyytille ja vienyt sen syömään rantakahvilaan, ja meillä oli ollut uskomattoman kiva päivä. Silti mä huomasin, että mitä lähemmäs Seppelettä me ajettiin, sitä enemmän Lyytin olat valahtivat alemmas ja sen koko olemus kävi pienemmäksi.

“Kaikki hyvin?” kysyin, ja Lyyti niiskahti hassusti samalla, kun sen suusta kuului pieni naurahdus.

“Joo.”

“Varmasti?”

Mä hidastin auton vauhtia, kunnes se pysähtyi nytkähtäen. Lyyti katsoi itsepintaisesti poispäin, ja näin, että sen katse oli oudon lasittunut.

“Lyyti..?”

“Mie vaan pelekään, että mie menetän siut kun sie lähet sinne Kanadaan.”

Mä katsoin Lyytiä häkeltyneenä. Sen hartiat alkoivat vavahdella samalla, kun kyyneleet virtasivat pitkin sen poskia. Sen kasvot olivat punaisenkirjavat ja vääristyneet itkunsekaiseen irveeseen.

“Lyyti --”

“Elä!”, se parahti ja hautasi kasvonsa kämmeniinsä. Mulle nousi pala kurkkuun, kun katsoin Lyytin kasaan painunutta olemusta. Se niiskutti kämmeniinsä ja yritti epätoivoisesti sukia muutenkin villiä kiharapehkoaan pois kasvoilta, ja mä kumarruin kietomaan käteni sen ympärille.

“Mitä jos sie et tuutkaan takas”, Lyyti itki. Mä painoin pääni sen olkapäätä vasten.

“Miksen mä tulis”, kysyin hiljaa.

Lyyti nyyhki hiljaa.

“Sie pistit Inkerinkin miun eelle. Mitä jos sie tajuat siellä Kanadassa, että sekin on parempi ku tiällä.”

Mä rutistin Lyytiä mua vasten niin hyvin kuin keskikonsolin yli koskaan pystyinkään. Mun silmiä kirveli ikävästi, ja yritin pitää oman hengitykseni tasaisena, kun Lyyti keräili itseään.

“Lyyti”, aloitin, ja pelkäsin, että munkin ääni särkyisi.

“Mä en koskaan pistäisi mitään sun edelle.”

Lyyti puristi mun hupparin selkää sormillaan ja nikotteli.

“Sä oot mun paras ystävä.”

Mä en nähnyt Lyytin kasvoja, mutta mä tiesin, että se hymyili.

[Manny]

#15

Under the Milky Way - seikkailu Kanadassa, osa 1

May 2th 2023

Kun ensimmäiset valonsäteet lankesivat mökin verhojen raosta, olin ehtinyt nukkumaan vain joitakin tunteja. Pää tuntui raskaalta, kun käänsin kylkeä paksun viltin alla ja kurotin kohti yöpöydällä olevaa puhelinta. Kello ei ollut vielä paljoakaan, vasta vähän vaille kuusi, ja olo oli tokkurainen.

Bonnie heilutti häntäänsä. Se nousi ylös ja tuli nuolemaan mun käsivartta, ja rapsutin koiraa päälaelta.

“Huomenta Bonnie. Jackie”, sanoin, kun mustavalkoinen pää työntyi Bonnien ohi hukuttamaan mut iloisiin koiranpusuihin.

Päästin ähkäisyn, kun nousin istumaan ja hieroin silmiäni. Ensimmäinen aamu Orange Wood Ranchilla. Olo ei ollut vielä kovin todellinen – en ehkä kunnolla hahmottanut, että tulisin viettämään täällä kokonaisen kesän. Haukotellen nousin jalkeille ja kävelin leiriaitan tupaan keittämään teetä.

Olin ainoa leiriaitassa majoittuja, ja siksi olin ottanut valtuuden majoittua huoneeseen, jossa oli parisänky. Se tuntui valtavalta kaikkien sohvalla vietettyjen kuukausien jälkeen. Matkatavarat olivat vielä pääosin purkamatta – avasin rinkan ja nappasin päällimmäisenä olevan flanellipaidan ja reisitaskuhousut, jotka puin päälleni teeveden poristessa keittiön puolella. Bonnie ja Jackie katselivat mua odottavaisena, kun siirtelin rinkan ja kitaran syrjempään, avasin mökin ikkunan ja siirryin tuvan puolelle kaatamaan itselleni kupillisen höyryävää juomaa.

Aamukaste oli takertunut pihan heinikkoon, kun avasin aitan oven ja astelin verannalle. Ilma oli mukavan viileä ja raikas, ja koirat haistelivat aitan edustaa samalla kun sekoittelin haukotellen teetä.

Katselin edessä aukeavia maisemia. Jostain kuului lampaiden määintää, ja mua hymyilytti. Tuntui hyvältä olla täällä.



Ranchilla alkoi kuulua elämän ääniä hyvin pian heräämiseni jälkeen. Olin sitonut hiukset rennolle nutturalle ja yrittänyt hieroa unihiekkoja parhaani mukaan pois silmistäni, ja suuntasin nyt kohti päätaloa.

“Huomenta”, tervehdin, kun Alexiina käveli vastaan kantaen vesiämpäriä. Nainen pysähtyi ja laski saavin maahan ja hieroi kämmeniään yhteen.

“Huomenta, miten ensimmäinen yö meni?” Alexiina tiedusteli. Naisen kasvoilla oli lempeä hymy, johon vastasin hieman väsyneenä takaisin.

“Aikaero painaa vielä päälle, mutta muuten ihan hyvin”, vastasin rehellisesti ja Alexiina naurahti.

“Kyllä se siitä nopeasti tasaantuu”, nainen sanoi lohduttavasti ja nyökkäsi päätalolle päin. “Jos on nälkä, niin aamupalaa saat tuolta. Huomenna pääset sitten kauppaan, kun käytte Dewnin kanssa Waterphewssä.”

Pudistin päätäni.

“Kiitos, mutta tee riitti ihan hyvin”, sanoin ja hymyilin kiitollisena tarjouksesta. Alexiina sipaisi poninhännästä karanneita hiussuortuviaan pois kasvoilta ja kumartui saavin puoleen.

“Noh, hyvä on sitten, kunhan et itseäsi näännytä.”

Alexiinan kasvoilla kävi veikeä hymy sanojen päätteeksi, ja se nosti vesiämpärit taas ylös. Ohi kävellessään se vilkaisi muhun olkansa yli.

“Dewn tulee varmaankin piakkoin. Katsele ihmeessä ympärillesi.”



Dewn oli mukavan oloinen mies. Olimme eilen saavuttuani käyneet vähän perusjuttuja läpi - ranchin arkea ja kesän ohjelmaa, mutta mies oli antanut mun sisäistää juttuja rauhassa ja asettua taloksi. Nyt sillä oli päällään rento, värikäs t-paita ja väljät housut, ja sen vaalea hiuspehko oli sidottu ylhäälle kiinni.

Olimme kuljeskelleet ranchilla, jotta sain jonkinlaisen käsityksen siitä, mistä löytyi mitäkin. Paikka oli laaja – hevosia ja muita eläimiä oli kymmenittäin. Käyskentelimme läpi pää- ja westerntallin, kentän ja aitaukset. Dewn kertoili niitä näitä ja pääosin kuuntelin – silloin tällöin saatoin kysyäkin jotakin, jos jokin jäi askarruttamaan mieltä.

“Äkkiä tänne tottuu”, Dewn sanoi myötätuntoisesti, kun sisäistin kaikkea miehen kertoilemaa. Olimme seisahtuneet pihan keskelle ja nyökkäsin Dewnille, joka katsahti mietteliäänä tilan pääporttien suuntaan.

“Olin jo unohtaa..”, Dewn sanoi, ehkä enemmän itselleen kuin mulle, ja katsoin miestä, joka asetti kätensä mietteliäänä lanteilleen. “No, toivottavasti tilakierros oli edes jotenkuten kattava eikä jättänyt ihan hirveästi kysymyksiä”, mies tokaisi ja hymyili pienesti.

“Se oli oikein mainio”, hymyilin ja Dewn nyökkäsi hyvillään.

“Hyvä kuulla. Mulla on yksi homma, joka pitäisi hoitaa pois alta, niin päästän sitten sinut tältä erää vapaaksi.”

Hieraisin niskaani ja kohautin olkiani.

“Millainen homma?” kysyin ja Dewn nyökkäsi pääportteja päin.

“Karhu oli käynyt vähän antamassa kyytiä meidän postilaatikolle”, mies sanoi ja virnisti. “Se pitäisi korjata. Ei sen suurempi juttu.”

“No, voin auttaa. Eipä mulla tässä oo muutakaan.”

Dewn vilkaisi mua.

“Apu kelpaa aina”, se tokaisi ja taputti mua olkapäähän, ennen kuin lähti kävelemään pihan reunustalle. “Vaja on täälläpäin. Luulisin, että me löydetään sieltä se mitä tarvitaan, jotta saadaan se loota takaisin pystyyn.”



Postilaatikko ei ollut onneksi tuhoutunut karhun käsittelyssä käyttökelvottomaksi, mutta kunnostusta se tarvitsi. Kun Dewn pyöritteli laatikkoa käsissään ja korjaili siihen aiheutuneita vaurioita, iskin itse rautakangella uudelle, tukevammalle jalalle paikkaa.

“Tuo vanha lankku oli kyllä jo niin läpimätä, että ihme ettei tuuli ollut sitä vielä kaatanut”, Dewn sanoi katsoessaan, kun nakkasin vanhan jalan sivuun ja nostin tilalle uutta pystyyn.

“Ehkä se karhu katseli samaa ja ajatteli pistää vauhtia kunnostustöihin”, sanoin ja soin pienen virnistyksen samalla, kun pyyhkäisin likaa ja hikeä pois otsalta. Päivä oli yllättävän lämmin, ja iskin rautakangen tienpenkkaan pystyyn samalla, kun riisuin flanellipaidan t-paitani päältä pois ja heitin sen olalle.

Dewn nauroi.

“Fiksu kaveri”, se sanoi ja käänsi postilaatikon ympäri. Mies jäi katselemaan haalistunutta maalipintaa, johon oli käsin maalattu erilaisia muotoja ja kuvioita.

“Uuden maalipinnan tarpeessa?” kysyin ja Dewnin otsalle piirtyi pienet uurteet.

“Ehkä.”

Jalka oli tukevasti maassa, ja kävelin miehen vierelle katselemaan laatikkoa, jonka kannen mies oli hetkeä aiemmin kiinnittänyt takaisin paikoilleen.

“Ootko sä itse maalannut ton?” kysyin.

Dewn pudisti päätään. Mies pyyhkäisi nutturasta otsalle valahtaneita hiuksia sivuun ja asetti laatikon kainaloonsa.

“Lapsen äiti”, se sanoi lyhyesti. Mulle tuli olo, että oli parempi olla kyselemättä enempää, joten käännyin nappaamaan rautakangen ja katsoin Dewniä, joka oli nyt kääntynyt rintamasuunta vajaan päin.

“Käydään katsomassa, jos vajassa olisi jotain jämämaaleja. Ootko hyvä maalari?” se kysyi ja naurahdin päätäni pudistaen.

“En menisi kehumaan. Äiti on kyllä taiteellinen, mutta se piirre ei valitettavasti periytynyt mulle.”

Dewn hymyili.

“No eihän sitä tiedä, jos sun taiteellinen puoli vielä vaan uinuu ja odottaa heräämistään. Ehkä se pääsee valloilleen, kun saat sudin käteen?”

Nauroin miehen sanoille.

“No sitä sopii toivoa.”