Ruusun Hoitokirja

[Anne]

Kansi © Tuulia / Piirros © AnneL

[Tuulia]

Min Lilla My
29. maaliskuuta



Makoilin tuumaillen vintin sohvalla. Sandra istui vieressäni ja hölpötti iloisena niitä näitä. Yleensä minäkin hölpötin ja pölpötin, mutta tänään tuumailin oikein urakalla. Pohdin aivosoluni harmaaksi asti. Lopulta en enää jaksanut sitä mieleen tunkeutuvaa puheensorinaa - haluaisin hetken rauhaa. Hiippailin pihalle ja kipusin aitan vintille, missä korkeintaan hiirimuori odotti kevättä. Mietin. Mietin.

Jonkin mittaamattoman ajan kuluttua laskeuduin tikkaat alas ja menin tarhan aidalle. Näin edessäni paljon erilaisia hevosia. Näin Hestin, tuon lupaavan esteponin, jolle en kokenut riittäväni. Näin ihanan Humpelon, varman ja ihanan maastoratsun, joka kuitenkin lähtisi jonkin vuoden kuluttua eläkkeelle. Näin myös kiharaharjaisen Ruusan, tuon mielenkiintoisen ja persoonallisen yleisratsun, joka toisi varmasti vaihtelua tasaiseen elämääni Lumiponin kanssa.

Lopulta harmaiden aivosolujeni keskellä välähti, ja lamppu syttyi - kyllä mä uskaltasin. Käännyin kannoillani ja lompsin kohti tallia ja toimistoa, jonne harvoin oli asiaa. Hetken miettimisen jälkeen, kun sukat olivat pyörineet tarpeeksi jaloissa, koputin oveen. Kerran, toisenkin. Vielä kolmannenkin, kunnes odotin.
"Moikka", Anne tervehti oven avatessaan.
"Oisko sulla pieni hetki aikaa?" kysäisin, ja Anne viittoi minut sisään.
"Kun tota, mä olen jo pitkään miettinyt, että en ole ehkä tarpeeksi innokas hoitamaan lupaavaa esteponia, niinkuin Hesti on. Aina kun ottaa suunnan maastoon, miettii, että Hesti varmaan menisi mielummin maneesiin hyppäämään. Nyt sitten tuntuu, että olisi mahdollisuus valita itselle sopivampi hoitoheppa, tuo uusi Ruusa", sanoin ja henkäisin luettuani koko litanian jännitykseltäni kovin pikaista vauhtia.
"Ahaa, oishan se pitänyt arvata, että uusi poni vie jonkun tytön sydämen mukanaan", Anne naurahti ja sai minut punastumaan hennosti. "Tietenkin se sopii, Ruusussa on varmasti mukavaa vaihtelua sulle, ja se sopii hyvin maastoonkin", tallinpitäjä jatkoi. Vedin viimein henkeä, kiitin ja lähdin toimistosta.

Pian rymistelinkin jo vauhdilla vintille, missä porukka istui kaakaota hörppien.
"No mikäs innostus rappusia kohtaan Tuikulla on", punapää Kassu virnisti ja käänsi hevoslehtensä sivua. Äijä luki niitä vieläkin.
"Ei, kun mä kävin tuolla, öö Annen toimistolla", sönkötin. "Mä sain Ruusan hoitsuksi!" hihkaisin riemusta ja istahdin sohvalle selittämään ihanille ystävilleni kaiken. He ymmärsivät minua, ja sanoivat, että odottavat innolla, millainen persoona Ruusasta oikeasti kuoriutuu.
"Musta tuntuu, että se on vähän niinkuin Pikkumyy", Salma totesi hetken kuluttua - hänhän tiesi hevosista paljon.
"Haha, min Lilla My", naurahdin ja mietin mielessäni niitä kenties satoja muumijaksoja, jotka olin nähnyt monet kerrat. Pikku Myy oli ihana persoona - mitäköhän seikkailut Ruusan kanssa toisi tullessaan?



Tuikku & Ruusu 1hm

[Tuulia]

Tuntiratsastajien ykköstoive
30. maaliskuuta



Seisoin aitan terassilla Ruusan oveen nojaillen. Olin saanut tamman tuotua juuri karsinaan ja hakenut harjat, mutta tamma seisoi peränurkassa itsepäisesti. Muutaman minuutin kuluttua kuitenkin iteliaisuus voitti, ja Ruusa tuli lähemmäs ovea minua uteliaasti tutkien. Tuli ihan mieleen Pikku Myy kädet puuskassa ja otsa rypyssä tiirailemassa uutta tuttavuutta päästä varpaisiin. Kuka sä olet, tamma tuntui ihmettelevän.
"Ruusa, tule tännepäin", sanoin melkein kuiskaten. Tamma tulikin nuuhkaisemaan, mutta tyytyi näykkäisemään ilmaa käteni vierestä ja kääntyi taas perä minuun päin. Tämä on minun koti.

Ruusa ihmetteli suuresti, kun lähdinkin taas viemään sitä. Olin ihan unohtanut, että hevoset kannattaa harjata ulkona harjapuomeilla, ettei karsinat ole ihan talvikarvatuppujen peitossa. Se koitti kovasti jekkuilla minulle taluttaessa, varmaan kulkisi mielummin vapaana ja itsenäisenä, mutta se ei meille nyt sovi. Harjapuomilla oli myös Sandra harjaamassa Aria.
"Moi Tuikku! Mites Ruusun kanssa?" mustatukkainen tyttö kysyi.
"Moi Sandra, ihan hyvin, vaikka aikamoinen tuittupää se on", naurahdin ja koitin saada Ruusan tarpeeksi lähelle puomia, että saisin sen kunnolla siihen kiinni. "Se on omapäinen ja kriittinen tyyppi, mutta ei se alennu tuottamaan toiselle harmia", sanoin, ja olin siihen tyytyväinen. "Se vasta olisi, jos Ruusa näykkisi ja potkisi kaikkia..."

Siinä sitten harjasimme hoitsujamme. Sandra ihmetteli Ruusasta lähtevää talvikarvan määrää.
"Se onkin kylmäverinen", sanoin onnesta hymyillen. "Eihän tuollaisilla jaloilla hevosilla, kuten Aristo, ole kunnon talviturkkia mikä lähtisi keväisin tällä lailla."
"Olen siitä ihan iloinen", Sandra sanoi ja ymmärsinkin häntä.
Näin Kassun taluttavan lehmäponia tallipihalla kohti tarhaa. Katselin tuota siroa ponia hieman kaihoisena, mutta varmasti se saisi pian hoitajan - täällä innokkaita riitti.

Pian pikkutyttökaartiin kuuluvat likat löysivät Ruusan luokse.
"Oi, katsokaa, Ruusu on tuolla!" blondi huikkasi silmät sydäminä pompotellen.
"Miks toi tyttö harjaa sitä", yks brune sanoi hapan ilme kasvoillaan. "Onks se vieny uuden tamman meidän nenän edestä!?"
Huhhuh, saisin varmaan selittää näille... "Moi likat", tyydyin alkuun sanomaan.
"Moi! Saadaanko me hoitaa Ruusua?" toinen brune kinusi.
"Käykää selvittämässä Annelta, kuka tällä menee ekalla tunnilla", naurahdin tyttösille. He pistivätkin töppöstä toisen eteen, ja sillä välin ehdin harjata tamman loppuun. Se ei ihan tykännyt joka paikasta harjaamisesta, mutta kyllä Hänen Ylhäisyytensä vielä oppii meistä välittämään.

Ruusan satulaa hakiessani yksi iloinen blondi tuli silmät onnesta kiiluen vastaan: "Mä menen Ruusulla!"
"Okei, sitten saat tulla seuraamaan, kun satuloin sen", sanoin ja haimme yhdessä satulan ja suitset. Ruusu ei ollut kovin vastaanottavalla tuulella, mutta ei alentunut pullistelemaan. Vähän se yritti näykkäistä, mutta sain suitset hetken suosittelun jälkeen Ruusan päähän.
"Tässä tamma on, saat taluttaa sen", sanoin. Halusin seurata kentälle katsomaan, miten blondilla sujuu tuittupään kanssa. Tamma katsoi ihan ihmeissään, kuka sitä nyt piti hihnan päässä kytkettynä, mutta oli hevosiksi ja seisoi ihan nätisti kentän keskellä, kun blondi hyppäsi pikkuhepan selkään.

"Eevi sitten jää hännille ja keskittyy siihen Ruusuun kunnolla", Anne ohjeisti kentän keskeltä. Edi ja Walma kulkivat jonon kärjessä, ja näin toisen äskeisistä bruneista nyrpistyneenä Hestin selässä. Ruusa paljastui tarkaksi ratsuksi, joka toimi joka askellajissa ja omasi pehmoiset askeleet. Eevi yritti kovasti lisätä askellajeja ja laittaa Ruusaan vauhtia, mutta prinsessa halusi mennä kootummin ja näyttää ylhäiseltä. Uskoin, että se sisimmissään rakasti vauhtia ja seikkailuja.

Eevi, tuo blondi ratsastaja, maanitteli tunnin jälkeen, että saisi hoitaa Ruusan, kun monesti hoitajat lähtivät tuntien välissä ratsastamaan.
"Okei okei", lupauduin, "jos Ruusalle vain sopii." Ihan hyvin tytöllä tuntui hoitaminen menevän, vaikkei Ruusa antanut koskea mahaansa eikä halunnut muita karsinaansa. Tämä on juuri Minun koti ja vain Minun heinäverkko, se tuntui sanovan, ja Eevikin viimein irtosi karsinan ovesta, ja lähti näyttämään kavereille kuvasaalistaan uudesta tuntihepasta.

Minä kävin tuntien välissä kotona syömässä, ja palasin tallille, koska Ruusa menisi vielä sennujen jatkokakkosella. Tuntiratsastaja ei ollut ehkä ihan niin kokenut ja jämäkkä, kuin Eevi oli, joten Ruusa oli hänelle hiukkasen liian vaikea ratsastaa. Tällä tunnilla tamma oli taas itsepäisesti päättänyt juosta kovaa, ja hermostui, jos ratsastaja jarrutteli liian kovakouraisesti. Ainakin tuntiratsastaja oppi jarruttamaan hevosystävällisesti. Vähänkö siinä tunteja katsellessa alkoi odotus oikein kutkuttamaan mahan pohjassa - haluaisin pian tämän tamman selkään!



Tuikku & Ruusu 2hm

[Tuulia]

Tahroja paperilla
31. maaliskuuta



Aitan vintillä istui aitan asukkien hoitajat, mä, Luna ja Pihla, sekä enemmän Pihlalle tutut Clara ja Nadja. Olin pyytänyt Sandrankin tallin puolelta messiin.
"Humpelo ei tykkää yhtää ylhäisestä prinsessasta!" Luna ilmoitti. "Ruusu vaan mököttää ylhäisessä yksinäisyydessään", pieni tyttö jatkoi.
"Joo se ei oo kauhean ihmisystävällinen, ainakaan ulospäin. Se on vähän kuin Myy, sisältä läheisyyttä kaipaava ja välittävä, uskoisin", arvelin ääneen.
"Kyllä se sulle vielä joskus lämpiää", Sandra sanoi positiivisesti.
"Mua niin naurattaa yhä, kun katsoimme ruotsintunnilla muumeja ruotsiksi, ja katottii se jakso jossa Pikku Myy pyytää Nuuskamuikkusta heilaksee ja Muikkunen tippuu jokeen", naurahdin ja muutkin alkoivat nauramaan.
"Tiesittekö, että Myy ja Muikkunen ovat sisaruksia ainakin puoliksi?" Nadja kysyi ja nyökyttelin, vaikka muut olivat ihan ihmeissään.
"Tottakai mä tutustuin Myyhyn, kun kuulin että Rosaa verrataan siihen", naurahdin.
"Rosaa? Se on Ruusu", Clara huomautti ja nauroimme.
"No sorii ja se on Ruusa", pahoittelin, mukamas.
"Aatelkaa, on Rosa the lumiponi, sitte Rosatyttö ja vielä Ruusuponi, joka on enkuks Rosa", Pihlakin mietiskeli.

"Millasia päiviä teidän hoitsut tekee tänään?" Sandra kysyi. "Ari menee kaks vikaa tuntii."
"Humpelo on nyt tunnilla", Luna sanoi. "Tulin tänne suoraan kentältä."
"Edikin on tunnilla ja menee seuraavankin", Nadja kertoi. Pihla puolestaan sanoi Pellan tehneen jo tämän päivän työt.
"Ruusa menee kaks vikaa", kerroin, ja Walma menisi kuulemma vielä viimeisen tunnin. Minä ja Sandra jätimme muut siis aitan vintille höpöttämään - pitäisi varmaan tuoda tallille jatkossa korttipakka, jota kulutimme ahkeraan koulussa - ja lähdimme harjaamaan Ruusaa ja Aria hoitopuomille. Ruusa antoi jo iisimmin kiinni, mutta koitti päästä kiilaamaan taluttaessa. Hoitopuomilla oli Emmy ja Rosa Patukan ja Kössin kanssa ja liityimme leidien seuraan.
"Miten Ruusun kanssa sujuu?" Emmy kysyi ja kehuin tammaa persoonalliseksi ja hauskaksi poniksi, jonka kanssa yhteistyö alkaisi luistamaan kyllä. Aikaa luottamukseen tarvittaisiin. Puoli kuuden aikaan Ruusan ratsastajakin saapui, ensimmäisenä meidän hoitsujen ratsastajista - varmaan ihan innoissaan päästessään ryhmästään ensimmäisenä uuden ponin selkään. Tyttö vaikutti osaavalta, ja annoin hänen puuhailla tamman kanssa.

Minä en jaksanut jäädä maneesiin katsomaan tunteja, eikä Sandrakaan, niin hyppelehdimme välillä tallivintille. Kuu istui harvinaisen hiljaisen huoneen pöydällä valkea paperi edessään ja siveli värejä siihen. Istuin hänen viereen ja näin paperilla uljaan, pitkäkoipisen Eelan tummaa yötaivasta vasten. Taivas vilkkui tähtiä ja suurin valonlähde oli hymyilevä Kuu, joka tarkkaili maailman tapahtumia.
"Hieno", huokaisin. "Upea."
"Kiitos", Kuu vastasi ja jatkoi kieli keskellä suuta keskittyneesti maalaamista.
"Tännehä vois tuua enemmänki piirustusjuttuja ja piirtää yhdessä", keksin.
"Nii, kun osas maalaa tollei", Sandra sanoi ja katseli Kuun työskentelyä ihaillen. Puolisen tuntia Kuun työskentelyä seurattuamme hän laittoi pensselin sivuun: "Valmista tuli."
Kuva oli upea - metsäntyttö paljain varpain siron ja rakkaan hevosen kanssa keskellä yötä.
"Ihan näköinen", sanoin. "Nyt tekee itsekin mieli maalata, pitää varmaan lähteä sitten maalaamaan!" hihkaisin ja totesimme, että maalaaminen kannattaa aina. Saa nollata ajatukset ja olla luova, toteuttaa sisintään.



Tuikku & Ruusu 3hm

[Tuulia]

Aprilliratsastus
1. huhtikuuta



Räntäsade oli kerryttänyt viime päivien aikana maahan paksun loskakerroksen, ja sade oli tänään vain kiihtynyt. Märkä lumi kuorrutti joka paikkaa ja kasteli vaatteet. Tallilla kukaan ei tuntunut valittavan säästä, sillä keskustelu eilisestä vajaseikkailusta kävi kuumana. Kuka vajan ovella kävi, minne hän lähti, tuleeko hän takaisin? Oliko luettu tarina totta? Seikkailusta paitsi jääneet utelivat pikkutarkkoja yksityiskohtia ja vaativat päästä mukaan ensikerralla.

"Mä tiedän kuka se on!" kailotti Fiia avatessaan vintin oven.
"Miten!? Kuka? Mitä?" kaikui kysymysten kuoro.
"Tulin tallille vajan kautta", Fiia alkoi kertoa salaperäisesti.
"Ai ihan yksinkö!? Hui!" Sandra älähti.
"Se oli se lierihattumies", Fiia sanoi karmivin äänitehostein.
"A-ai se lätsäpää, kenet Britta näki ekana?" Clara sanoi alahuuli vapisten.
"Just se", Fiia sanoi. "Se kiikutti niitä kaljatölkkejään sinne vajaan", Fiia jatkoi.
Porukka tuntui olevan ihan löysät punteissa, kunnes Fiia kailotti:
"Aprillia aprillia, syökää silliä, höpönassut!"

Voitte arvata sitä ketutuksen määrää. Mutta kuka oli tämä vajan arvoitus, entä se lätsähattumies? Vai olivatko he sama henkilö? Nämä kysymykset pyörivät päässäni, kun mietiskelin, kuinka lätsäpään jalanjäljet katosivat lumesta, eihän se ole mahdollista.

Onneksi Ruusaa harjatessa sain keskittyä vain talvikarvan pöllyttämiseen irti ponista, ja mieli vapautui Seppeleen jännäritapahtumista. En ollut enää huonolla omatunnolla Hestiä kohtaan, sillä pienet tytöt olivat jatkuvasti taluttamassa sitä ja harjaamassa, olivat menossa sillä tunnille tai eivät. He suorastaan tappelivat vapaasta hevosesta ja kuvasivat kukin omalla puhelimellaan sitä. Eräs tyttö puhui skypessä bestiksensä kanssa ja kailotti suureen ääneen, että Hestia on hänen tuleva hoitoponi.
"Mä soitin mun BeeäFäFfälle ja esittelin tän Mun tulevan hoitoponin", se lässytti kateellisille kavereilleen, jotka yrittivät vanhempien vanhoilla näppispuhelimilla kuvata lehmäponia.



Sillä aikaa, kun tunnit pyörivät maneesissa, minä ratsastin ensimmäisen kerran Ruusalla. Ratsain se ei ollut läheskään niin persoonallinen, kuin muuten - se oli kuuliainen ja askeleet olivat hyvin pehmeät. Tarkkana apujen kanssa sai olla, tai se oikoi kulmissa ja heitteli vähän takapäätään ynnä muuta. Opetusmestariksi se oli just täydellinen, sillä oikeilla ja sopivilla avuilla se taipui peräänantoon ja oli oikein miellyttävä ratsastaa.

Ruusa meni jälleen kahdella viimeisellä tunnilla, joilla Eelakin meni. Seurasimme Kuun kanssa tunteja ja opimme molemmat siinä samalla uusia juttuja. Myös muiden ratsastustuntien seuraaminen kun oli tapa oppia. Ihailin Eelan jaloa ulkomuotoa, mutta totesin, että suloinen poninpallura voittaa isot puokit. Kyllä hevosella pitää olla täällä Suomenmaassa pitkä ja tuuhea karva, kunnon takkutukka ja paljon sisua!



Tuikku & Ruusu 4hm

[Tuulia]

Levottomat jalat
4. huhtikuuta



Olin loppuviikosta käyttänyt Ruskan vähäisen tuntimäärän hyödyksi ja ratsastanut sillä kentällä ja hakenut tuntumaa pikkuheppaan. Oli se niin ihana ratsuna, suunnilleen samalla tasolla kuin minäkin, kuulemma. Välillä tamma koitti kujeilla ja säntäillä ja olla tuittupäinen, mutta jämäkillä otteilla sain sen aina takaisin ruotuun, vaikkei se siitä tykännyt. Hassu tamma.

Katsoin toisinaan muumeja ruotsiksi. Se oli hauskaa - olin katsonut koko lapsuuteni ajan muumeja, niin paljon, että osasin melkein ulkoa repliikit, niin opin vain ruotsia siinä samalla. Eilen katsoin jakson, jossa Pikku Myy vain juoksi ja juoksi ja onnistui säikäyttämään häntä jahdanneet Muumipeikon, Niiskuneitin ja Nipsun. Kauhea Pikku Myy, jolla oli levittomat jalat. Vitsit se laski kovaa vauhtia koskessa, ja tietysti Niiskun korissa. Hassu Myy.

Harjailin nyt Ruusaa hoitopuomilla ja raollaan olevasta tallinovesta kuulin, kun Anne huikkasi:
"Hei Kassuu, voisit käydä maastoilemassa, vaikka Frankilla!"
"Öhmn, ookei", Kassu myöntyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Ota joku kaveri mukaa", Anne pölpötti iloisena.

Pian Kassu tuli ulos Frank ja harjapakki mukanaan, ja huomattuaan minut tuli samalle puomille. Silloin syksyllä Kassu oli vältellyt minua kaahariepisodiin asti, mutta nykyään heitimme läppää toisistamme minkä ehdimme.
"Terve ponipoika", sanoin.
"Terve, Tuikku", Kassuboi sanoi, kun ei keksinyt muutakaan.
"Annella on kova tohina ilmeisesti päällä", naurahdin.
"Jooooooh, se haluaa saaha mut tykkää näistä karvamoottoreista", punapää huokaisi.
"Mä en ookkaa muute käyny viel Ruusan kanssa maastossa", sanoin vähänkuin vihjeenä serkulle.
"Aijaa", Kassu tokaisi. "Mut entä jos toi tuittune puupää heittää sut selästää", nuorukainen sanoi.
"No, siks mun ei kantsii yksinää lähtee", sanoin ja jatkoin harjaamista huoleton hymy kasvoillani, niinkuin asia ei olisi mitenkään erikoinen.

Mähä en lapsenvahiks ryhy, en tuittuselle ponille, enkä pikkuselle serkulle, Kassu tuntui ajattelevan.
"No, mennää samaa matkaa", punapää suostui. Miks mä menin suostuu..., se mietti.
"Kiva", vastasin ja pohdiskelin, mitä Kassun ilmeettömän kuoren alla viirasi. Varmaan jotain, jota se ei koskaan kerro.

Maastossa lunki Fränki vaan lömpötteli etiäpäi, kun Ruusa itsepintasesti halusi lisätä vauhtia.
"Mulla kuolee sormet jos en voi päästää tätä raviin", henkäsin Kassulle, kun huomasin sen jäävän jälkeen. "Me ootetaa laukkasuoran alussa!" huikkasin, ja silloin Ruusa läksi. Se kipitti pienen hevosen poninomaista ravia, vaikka jarruttelin sitä edelleen, etenkin sohjoisilla pätkillä jotka luistivat edelleen. Ruusa vain puskutti menemään, enkä voinut sille enempiä tehdä. Onneksi ei tullut autoa vastaan.

Metsätielle käännyttyämme ei mennyt kuin hetki, kun laukkasuora kääntyi vasemmalle pellolle. Koitin jarruttaa tummaa jouhikasaa, mutta se ei suostunut.
"Jarruta Ruusa, hidasta hidasta!" koitin huudella samalla, kun jarrutin sitä ja käänsin sen päätä, että kääntyisi ympyrälle. En voi hidastaa, tänään minulla on levottomat jalat! ajatteli ivallinen Ruusa, jolle oli pakko antaa periksi ja kaahottaa laukkasuoran päätyyn. Siellä, aivan metsän reunassa, sain suunnan käännettyä takaisin päin, ja Ruusa laukkasi matkaavoittavin, pehmein askelin pellolla. Se halkoi ilmaa ja häntä liehui kuin tuuliviiri. Tammamaisen itsepäinen päivä osottautui huonoksi valinnaksi maastolenkille, mutta onneksi Kassu ilmestyi laukkasuoran alkuun Frankin kanssa samaan aikaan kun minä Ruusalla. Kassu ja Frank jököttivät paikallaan ja Ruusa hidasti, kun ei voinut päinkään juosta.

"Kiitti ku et väistänyt", sanoin, kun Ruusa viimein oli hidastanut aloilleen. Ei, nuori hevonen ei puuskuttanut, vaan oli iloinen ja kuunteli apuja. "Ties minne tämä olisi sännännyt..."
"Koitas lopettaa toi yletön kaahailu", Kassu näpäytti. Irvistin kieltä plärpättäen ja tokasin: "Ei oo ollu mun vika. Syytä kaahareita ja tammat sekottavia hormoneja!"
"Eläs ryhdy tuittupääksi, täällä on niitä jo ihan riittämiin", Kassu komensi kuin toisten perheiden isosisarukset.
"Joojoo äiti", sirkutin niinkuin totellessa läpällä tehään. Se vaiensi Kassun.

Loppumatka pystyttiin menemään rennosti käyntiä, eikä kumpikaan hevosista pyrkinyt lisäämään vauhtia.
"Äiti kerto, et se on käyny mutsillas kahveella vaihtamassa kuulumisia", sanoin hetken hiljasuuden jälkeen.
"Se on kyl hurjaa kui äites on nii nuori", Kassu sanoi. Niin, äiti oli veljeään kymmenisen vuotta nuorempi, ollut täti Kassulle jo kymmenvuotiaana.
"Nii.. Mut kiva kun Hanna ja äiti on kavereita", sanoin. "Mä tykkään ku äiti on nuori mut en käsitä sitä et se sai mut nii nuorena.."

Hiljaisuus jatkui. Keskustelut olivat vain ääneenlausuttuja ajatuksia. Monien ääneen lausumattomien ajatusten seassa. Näin ojissa solisevat puronpoikaset, leskenlehen, lumen kasteleman korpimetsikön. Pajut, joiden kissat hohtivat vaaleina palloina maiseman koristeena, ja pilviverhon takana säihkyvän auringon. Niin matka jatkui, linnun visertäessä, eikä tarvinut sanoa mitään. Mitä siä suotta puhumaan? Kaiken lisäksi nyt oli pääsiäinen, aika miettiä maailmaa, sillä huomenna olisi juhlapäivä, jonka jälkeisen ajan saisi täyttää kiitos. Elämästä ja kaikista sen sisältämistä hetkistä, ystävistä, hevosista, kaikesta.



Tuikku & Ruusu 5hm

[Tuulia]

Söpöimmät suokit kevätmaastoilemassa
7. huhtikuuta





Lunan ja Humun kanssa maastoilemassa :)



Tuikku & Ruusu 6hm

[Tuulia]

Maastoelämää
21. huhtikuuta



Tulin suoraan koulusta tallille. Anne piti tuntia kentällä ja hevoset seisoskeli tarhoissaan. Nälkäisenä ryömin vintille ja aloin mussuttamaan eväitäni, keittelin kaakaota itselleni ja istahdin sohvanpohjalle. Olin jo syönyt, kun Fiia astahti sissään oleskeluhuoneeseen.
"Moi! Tulikko taas lukeen kirjojas? Voin kyl lähtee häiritsemästä", ilmoitin.
"Eei, tänään pidän vapaata."
"Sitten sä lähet maastoon, eikös?" kysyin naiselta, joka lähti usein ilomielin maastoilemaan.
"Okei! Kiva nähdä, miten Ruusu toimii maastossa!"

Harjasimme talvikarvaansa pöllytteleviä Ruusaa ja Elmoa hoitopuomilla.
"Millon tää loppuu", tuskailin kaapiessani irtokarvaa Ruusan kupeilta. "Tätä vain tulee ja tulee ja tulee..."
"Niinpä, alkaa jo hiljalleen kyllästyttää. Tulispa kesä!"
"Niin, en vaan yhtään kaipaa helteitä! Pienempänä oon polttanu itteni ihan punaseks joka kesä, mutta nykyään en ole niin herkkä", kerroin.
"Aa, no onneks varjopaikkojakin on", Fiia sanoi. "Kuten lehdon siimeksessä!"

Haimme varusteet, mutta Ruusa ei huolinut satulaa selkäänsä. Se hyöri ja pyöri.
"Äh nyt pitäs saaha tää tän selkää ettei se opi saamaa tahtoaan läpi", ärisin. "Muutenhan vois ilmankin mennä.."
"No laitat sen sille eka ja otat kohta pois", Fiia keksi.
"Hyvä idea!" sanoin, ja jatkoin itsepäisen ponin kanssa väittelyä. "Miten tää onkin niin jäärä.."
Lopulta satula oli tiukattuna selässä ja talutin Ruusan talliin, jonne jätin satulan.
"Piäks mua nyt iha hupsuna, höpönassu? Nyt mennää ilman satulaa", kuiskasin tamman korvaan.

Ruusa tuntui olevan jälleen hyvin tuittupäinen, mutta tällä kertaa jumittava. Se pysähteli pohjetyöskentelystäni huolimatta ja heitteli päätään.
"Tää on ihme tuittupää", sanoin edempänä odottavalle Fiialle.
"Voin nähdä sen sisäisen Pikku Myyn kädet puuskassa", Fiiakin naurahti.
Kävellessämme maastossa Ruusa taas pysähtyi, mutta vastoin sen odotuksia pyysinkin sen heti peruuttamaan, ja hämmennyksissään tamma totteli ja lähti taas Elmon perään liikkeelle.
"Aika hyvä!" Fiia sanoi ja jatkoimme matkaa.

Ruusa oli aika pieni, pienempi kuin Rosa, mutta tukevampirakenteinen, joten hepan selässä oli miellyttävä istua ilman satulaakin.
"Kokeilin eilen ratsastaa Taigalla ja Rosalla ilman varusteita tarhassa", kerroin Fiialle.
"Aa kiva! Mustakin ois ihana joskus kokeilla", nainen hymyili. "Miten Taigan kanssa sujui, eikö sekin ole aika omapäinen?"
"Nojoo, se oli vähän ihmeissään enkä sitten kauaa mennytkään. Rosan kanssa ratsastin aika kauan, ja se sujui kivasti. Rosa nyt onkin maailman kiltein poni", naurahdin hymyillen.
"Ja pihaton tarhat on aika suuria", Fiiakin tiesi.
"Niin on! Olisi ihana ratsastaa joskus sillä Toivollakin, se aina tulee katsomaan uteliaana, kun tulen pihatolle. Niin suloisesti se siellä kuikuilee ja odottaa, pääseekö lenkille", naurahdin.
"Se on niin söppänä herra", Fiia muisti pitkään Liekkijärvellä pyörineenä.

Laukkasuoralla Ruusa ei stoppaillut kertaakaan - sillä taisi sittenkin olla energiaa varastossa. Se vauhdin huuma ja letkeä laukka, mitä ihanuutta!
"Meidän pitäs varmaan palata tallille, että Ruusaa pääsee hoitamaan, kuka sille ikinä tuleekaan tunnille", sanoin.
"Elmollakin alkaa ihan kohta tunti", Fiia totesi ja käänsimme suunnan takaisin tallille.
"Ruusan ihailijat on muuten kaikonneet, eikä Hestiäkään jakseta enää vahdata yhtälailla kun aiemmin", naurahdin iloisena saadessani viimein, edes joinakin hetkinä, olla hoitoheppani kanssa ihan kahden.





Tuikku & Ruusu 7hm

[Tuulia]

Uusia hevosia & pukkilaukkaa
17. toukokuuta



Sunnuntai, kello noin yksi. Aika pysähtyy, kun näen Seppeleen pihan puskan takaa. Se vilisee elämää - hevosia talutetaan, harjataan, ratsastetaan - ja mikä pahinta, pienet ponnaripäätytöt juoksee intoa puhkuen ympäri pihaa tarjoamassa apuaan. Tämähän on pahempi rysäys kuin Ruusan saapuessa tallille... Arvatenkin hälinän syy löytyy tarhasta - kolme uutta heppaa. Pienin, kultaponi, sulatti mun sydämen heti - sen hopeinen harja pomppi puolelta toiselle tamman liitäessä kevyin askelin. Hassua uusissa hepoissa oli samannäköisyys - ei voi sanoa, minkä rotuisia, ja kaikki oli vaaleanruskeita läsipäitä. Annelle iskeny joku buumi?

"Moi Sandra!" huikkasin nähdessäni kaverini. "Täällähän tapahtuu!"
"Moi, no juu! Clara selitti mulle äsken kaiken", Sandra huokaisi. "Pella muutti eilen pihattoon, ja Hestia jollekin rusettihaille. Ja tänne muutti kolme uutta heppaa. Cottonessa, Loeke ja Kurbus."
"Ääh hidasta vähän, anteeks mitä nimiä?"
"Cottonessa, Loeke ja Kurbus."
"Cotton, Loke ja Kurttu siis", tokaisin. Sandra nauroi.
"Ei niil oo viel lempinimiä, mutta Cottonessa on tuo pieni söpöläinen, jota Clara hoitaa", Sandra kertoi.
"Oi, se on suloinen!"
"Sitte Loeke on toi toinen noista samankokosista tilastohepoista, nii ja hei Cottonessakin on risteytys", Sandra nauroi. "Loeke on tuo tummempi, kirjava, ja Kurbus on tuo vaalee. En muista sen värin nimeä enää, joku ihan outo", tyttö naurahti.

Minä päätin, etten jäisi tämän pidempää keskelle hälinää. Etsin Ruusan tarhasta ja vein sen kaikista rauhallisimman hoitopuomin luo.
"Nyt ollaan hetki irti tosta hälinästä", päätin, ja harjasin pitkään ja hartaasti Ruusan karvaa. Tuloksena oli mieletön, ruskea keko talvikarvaa maassa.
"Kohta on aika heittää talviturkki lopullisesti, minunkin!"
Ilmoitin Ellille, että lähden Ruusan kanssa pihatolle.
"Mulla saattaa kestää, jos käyn ratsastaa lumiponilla", kerroin. Ei olisi hyvä, jos sebeläiset ihmettelisivät, mihin kummaan Ruusa on mennyt moneksi tunniksi.
Ruusa oli taas vähän puupää. Koitin antaa sille pohkeita, että menisi eteenpäin, mutta höppänä vaan peruutti vauhilla.
"Koitas nyt astua egostasi ulos ja totella", naurahin, ja yhteistyö alkoi sujua. Ruusan selkä lämmitti ihanasti jalkojani hieman viileässä alkukesän säässä. Ratsastin tallipihan läpi kohti pihatolle lähtevää polkua, ja näin sen uuden tytön, Olivian, tarhan aidalla. Hän oli sentäs vähän vanhemman ja kokeneemman oloinen, kun monet muut tallilla ravaavat hoitajuudesta haaveilijat.

Maastoilu sujui alkuun ihan mukavasti, kunnes pyysin Ruusan raviin. Se olisi halunnut mennä kovempaa ja kovempaa, joten ohjasin sen pihaton sijaan laukkasuoralle. Laukan sijaan se nosti nelin ja heitti monet ilopukit - kauhea hytkyttävä tunne selässä ja kaulalla ja lopulta mätkähdys maahan. Hieman kolotti, mutta hyppäsin takaisin pikkutamman selkään, ja meno jatkui. Tamma oli oikein pukkipäällä, ja sain tasapainotella satulattomassa selässä, ja silti päädyin monet kerrat laukkasuoran kasvavaan heinikkoon..
"Rauhotus Ruusa, ennenkun oon ihan mäsänä", henkäisin jo kolmatta kertaa maassa pötkötellessäni. Enäö en kiihdyttänyt laukkaan, vaan tein voltteja, käynti-ravi-siirtymisiä ja peruutusharjoituksia.
"Mä sulle kaapin paikan näytän", naurahdin, ja tammakin rauhoittui. Paluumatka laukkasuoralta tielle oli jo paljon rauhallisempaa, mutta liidokasta laukkaa, ja Ruusa jopa höristeli korviaan minua kuunnellakseen. Hiljaa hyvää tulee ja kohta ollaankin jo pihatolla!

>>Jatkuu...<<





Tuikku & Ruusu 8hm

[Tuulia]

Sosiaalinen tallielämä
18. toukokuuta



Istuin Salman kanssa taukotilassa.
"Vieläkö sulla on kokeita?" kyssyy Salma.
"Joo, minipruuvi, joku saksan tehtävä, sitte puolikas ruottin koe, enklantti ja matikka", naurahan.
"Onhan siinä", Salma totesi ja hörppäsi teetään.
"En mä niihi pahemmi lue, enemmä stressaa viis kirjotelmaa kolmesta kielestä", totesin tyynesti. Brune meinasi purskauttaa teet suustaan ja älähti:
"Viis kirjotelmaa??"
"Jep, wilkommen in Gymnasium...."

"Moi!" Emmy huudahti potkien kengät jalastaan. Hän hymyili onnesta soikeana - olihan hänellä nut uusi hoitsu.
"Moi, Emmy!" sanoin hymyillen ja jatkoin: "Ja onnittelut uudesta hoitoheposesta, Kurttuko se oli?"
Emmy katsoi minua nenää nyrpistäen ja sanoi, ettei kestä Kurttu-nimeä hoitsunsa lempinimenä. No, olihan se vähän kurttuinen nimi. Emmy keitteli teetä ja iloitsi tulevasta kesästä. Pohdimme hoitajatilannetta - se varmaan muuttuisi vielä, joitakin kun ei ollut näkynyt tallilla kovinkaan tiuhaan..

"Arvatkaa mitä", sanoin.
"No?" Salma kysyi.
"Lukiolle tuli äsken joukko saksalaisia... Ne majottuu perheisiin, mutta äiti on just tän viikon jossaa kansainvälisessä opekokouksessa Briteissä", harmittelin. "Kaikille muille saksanlukijoille tulee joku asumaan... Onneks mä sentäs lähen Saksaan lokakuussa!"
"No voi harmi", Emmy sanoi. "Saat olla niiden kanssa kuitenkin koulussa.
"Mut ei se oo sama asia."
Mulla oli Saksan vaihdossa taas semmonen ulkopuolinen olo, mikä mulla oli toisinaan. Kuuluin porukkaan, mutten kuitenkaan. Kaikille muille tuli tuttu naama bussista halaamaan, mä seisoin hälinän keskellä ja koitin hymyillä kaikille, jos joku vaikka sanoisi hei. Mutta ei, lopulta jäin sateeseen opettajien kanssa, kun matkalaukut rullasi jokainen omaan autoonsa, ja sinne meni sakemannitkin. Viimeisenä minä lähdin kotiin syömään, yksin, enkä päässyt esittelemään suomalaisia herkkuja. Mämmiä, saunaa, salmiakkia...

Koitimme kolmistaan parantaa maailman - tätä keskustelua olin käynyt Emmyn kanssa kahden jo aiemmin. Itse palaisin mieluiten aikaan, kun kaikki asuu maalla, suku samassa pihapiirissä - aina joku kotona hoitamassa lapset ja isovanhemmat. Jokaisella olisi omia eläimiä, tai joku käsityöpaja, eikä työttömiä olisi. Pienet kyläkoulut, lähiruokakaupat ja se yhteisöllisyys, silti käytössä voisi olla nykyajan ekologisia keksintöjä: led-valot, jääkaapit tms. (Okei henkilö täällä ruudun takana haluaisi ettei olisi älylaitteita & nettiä mutta on niissäkin hyvät puolet, te ihanat ihmiset <3) Pian keskustelu siirtyi kuitenkin tulevaan USAn reissuun.

"Pitääkin ruveta virittelemään enkkua puhekuntoon", totesi Emmy. "Suomessa asuessa se on jäänyt aika vähälle."
"No sä sentään osaat sitä sujuvasti, mä vaan sönkötän jotain", älähdin. "Tänäänkin yks saksalainen ope kysyi, odotanko samaa tyyppiä kun hän, niin vastasin: No, I wait my dad. Sehän pitäisi sanoa I am waiting for my dad", sanoin tympääntynyt ilme kasvoillani.
"Kyllä sä pärjäät." No sen kun näkis.

Pian oli taas aika jatkaa elämää ja lähdimme Emmyn kanssa hakemaan Kuuttia tarhasta. Olin jo kiintynyt Kuutti-nimeen.
"Kurbus", sanoin melkein kuiskaten. "Se on kaunis nimi.." Mietimme vielä tovin lempinimiä, mutta mielestäni Kuutti oli paras. Haettuamme sen tarhasta ihailin sitä hetken hoitajapuomilla, kunnes muistin Ruusan tuntien loppuvan nyt.
"Ruusa tulee tunnila, nähään taas!" huikkasin Emmylle, kun hän tuli hakemasta harjoja. Pääsisin keskelle innokasta ponnaripäälaumaa... Haluiskohan vaikka Kassu siitä osan!?





Tuikku & Ruusu 9hm

[Tuulia]

Something better
29. toukokuuta



Talli kuhisi. Tänään kolme iloista naamaa oli hyörinyt uusien hoidokkiensa kimpussa, kun taas joukko pettyneitä oli vaeltanut tuntinsa jälkeen kotiin murehtimaan. Minä olin iloinen - englannin koe oli sujunut ihan hyvin, varmasti paremmin kun aiemmat, ja kesäloma oli vihdoin totta. Toisaalta mua hirvitti - lukion eka vuosi kului ihan sikanopee, ja kahden vuoden päästä olisin samassa pisteessä kun monet sebeläiset nyt - valmistujaisjuhlat. Lakkiaiset. Mite ois mun, Brisun, Eetun ja Inkun yhteislakkiaiset tallilla? Hehe, kaikkea mulle tuli mieleen.

Mun, Britan ja Inkun RO oli innolla koittanut saada porukkaa touhuamaan koko luokan porukalla, viimisin idea oli grillaaminen sen omalla pihalla. Nyt oli kuitenkin loma alkanut, eikä koulua jaksanut enää miettiä. Olin katsellut koulupäivien jälkeen, kun Britta hävisi salamana kiireilleen ja Inksu kavereiden kanssa bileisiinsä, Eetu lätkäreeneihinsä ja kuka mihinkin. Nyt heitäkin onneksi näki tallilla.

Tallipihalla näin Pyryn hoitamassa Reiskaa. Mahassani muljahti - tuo mystinen poika oli pitänyt aika matalaa profiilia viime aikoina, enkä enää tiennyt, mitä siitäkin ajatella. Sen tiesin, että ihan yhtä mielenkiintoinen ja kiinnostava kaveri oli edelleen tämä punatukka. Moikkasin, ja kysyin kuulumisia - vastaus oli jälleen ihan hyvää. Pojat, ei niitä ymmärrä.

Jatkoin hoitopuomin ohi aitalle, josta nappasin Ruusukaisen narun ja lähin metästään pikku karvarullista. Siellä, söpönä ja herttaisena, se tarhaili muiden ponimusten kanssa. Huudin tammaa nimeltä, mutta se ei liikahtanut, joten lähdin tarpomaan lähemmäs. Ruusa vaan ei ollut tänään yhteistyötuulella - virtaa oli liikaa vain yhden tunnin jäljiltä. Ihan yhtä rasittava rakkauspakkaus tämä ei ollut, kuin Polle sarjiksissaan... Mutta melkein, sillä sain jahdata tammaa ainakin kymmenen minaa, ennenkun se kirmasi taakseni ja pukkasi minut maahan kumoon. Voi Ruusa, rauhoitu vähän...

Pyry teki juuri lähtöä jonnekin ja hyppäsi Reiskan selkään. Katsoin häntä hieman kaiholla, olisi ollut kiva ehtiä mukaan. Sitaisin Ruusan puomiin kiinni ja heitin varuilta narun pään vetosolmun lenkistä läpi - koskaan ei tiedä, mitä tammuliinuskainen keksii. Hain vain harjat ja suitset - kohta mentäisiin.
Ruusa päätti leikkiä, se viskoi harjoja, kunnes siirsin pakin kauemmas, se tökki takapuoltani, kun putsasin kavioita, ja se heitti pään ilmaan, kun koitin saada suitsia päähän. Puupääponi ei vaan tajunnut piuhan olevan kiinni, ja naru vetikin pään takaisin alas..

Oli rauhallinen ilta tallilla - osa valmisteli huomisen juhlia, osa shoppaili kevätjuhlamekkoa, osa kriiseili mekkovalinnan kanssa kotona. Osa pakkasi reissuun, osa vietyi aikaa perheen kanssa, osa ratsasti, osa oli pulisemassa vintillä. Meitä oli moneen, ja minä lähdin maastoon. Tuonne ihanaan, vihreään, herääväön luontoon, jossa linnut laulaa, tuuli seisoo, mäkärät puree ja aurinko pilkottaa puiden välistä lämpimin, kultaisin siivin.

Siellä tunsin oloni kotoisaksi. Ruusa pysähteli toisinaan närkästyneenä johonkin pikkuasiaan, mutta minä vain puristin tiukemmin pohkeita tummia, lämpöä kerääviä kupeita vasten, ja niin tamma taas astui eteenpäin. Annoin ajan viedä ja Ruusan päättää suunnan, annoin koivun oksien viistää naamaa ja tuulen hulmuttaa hiuksiani potan alla laukkasuoralla. Vein Ruusan rantaan, annoin sen kastella nilkkansa, mutta ennen hullaantumista ohjasin sen kuivalle maalle. Minä tahdoin pysyä kuivana, tahdoin tuntea lämpimän tuulenvireen.

Siinä oli hyvä olla, eikä ihmekään. Keinutella kultsipuppelin selässä, antaa kehon myödätä käyntiä, ja viimein ohjaistaa ratsu kohti kotia, tuttua tallipihaa. Harjata ystävä vielä kerran kunnolla ja taluttaa aittaan odottamaan iltaheiniään, Humun viereen nuokkumaan. Ja niin aurinko hiljaa lipui kohti taivaanrantaa, aivan pian se hiipisi mailleen, ja ponnistaisi valaisemaan maailmaa taas aamuyöllä.




Tuikku & Ruusu 10hm

[Anne]

Toukomaaston poseeraustuokio



Ruusu pörheenä heti aamusta.

Spessu Tuulialle!

[Tuulia]

Sä miksi minuun katsoitkaan kauriinsilmilläs
6. kesäkuuta



Antoisan klinikkalauantain jälkeen puin Ruusalle suitset päähän - mieli kaipasi metsään sulattelemaan kaikkea informaatiota. Suuntasin suoraan koivikkoon unohtaen tiet ja polut ja annoin ohjaa Ruusalle, jotta neiti saisi itse valita askeleensa. Aluksi Rouva Puupää ei tajunnut valinnanvapauttaan, mutta pian neiti pörhisti itsensä takaisin jättiegoonsa ja laittoi vähän vauhtia lisää ollakseen hankala.

Mä tiesin Ruusan jekun, mutta annoin sen ravata. Se ei enempää ehtinyt temppuilla keskittyessään epätavalliseen maastoon. Tämähän toimi kuin rasvattu! Ruusalle älyä vaativaa tekemistä ja mulle älyvapaata miettimisaikaa. Kelasin klinikan oppeja hetken päässäni, kunnes päätin heittää kaikki mäkeen. Ylihuomenna lähtisin USAan ja siellä saisin reenata kaikkea - nyt oli aika rentoutua. Nauttia Suomen kauniista ja minulle niin rakkaasta luonnosta.



Vaan minkä näinkään pellolla, kun pujahdimme puskasta aukean reunalle. Valkopyllyinen metsäkauris nosti päänsä pellosta ja loikkasi pari metriä ilmaan joka toisella askeleella lähtiessään hillittömään juoksuun. Pienen hirvieläimen pitkät, sorjat kintut pomppivat pitkin peltoa, ja valkoinen peppu näytti, missä muuten maaston värinen rimppakinttu loikki. Kaunis ja valpas oli tuon hentoisen olennon katse.

Silloin huuliltani karkasi kaunis, niin tuttu laulu. Jokainenhan osasi lemppariartistiensa laulut ulkoa. Minä lauloin, saman laulun, aina vain uudestaan ja uudestaan, annoin Ruusun laukata aavalla pellolla niin kovaa, että nuotit jäivät matkalle. Lauloin kuin vapaa, iloinen lintu.

"On metsäkauris ihana,
Sen katse sielun vie,
Niin ilman vaihtoehtoja
Käy lehtoon neidon tie,
Vaan kaurista et tavoita, et sitä enää nää,
Vain varjot puissa vaeltaa ja lehdet väräjää

Sen metsäkauriin takia on monet lähteneet
Ja lehtometsän hämärään on sielun hukanneet
Kaurista ei tavoittaneet, sen varjon näki vaan
Ja tuulen tunsi ihollaan, se kantoi tuoksut maan"

Tuikku & Ruusu 11hm

[Tuulia]

Kuhiseva kesäilta tallilla
21. kesäkuuta



Mulla oli etulyöntiasema. Humu ja Edi oli ulkoistettu aitasta Windin tieltä. Pikkuruinen poikavarsa oli ulostautunut pilkullisesta ärrimörriäidistään juhannuksena, ja nyt varsa asui Ruusan naapurikarsinassa. Matalan väliseinän ylitse oli helppo silitellä pikkuista varsaa aina, kun Cella keskittyi häätämään ihailijoita kauemmas. Ovia kun oli tilavaan karsinaan kaksin kappalein ja ihailijoita kymmenen per luukku... Katselin Ruusaa harjatessani hieman säälillä isoa Windiä, joka oli tottunut tallin korkeampaan kattoon. Aitassa kun katto oli melko matala. Meidän pienille, suloisille karvamööpeleille se sopi kuitenkin hyvin!

Sain juuri Ruusan harjattua, kun Cella hääti viimeiset katselijat ovilta. Hän huokaisi raskaasti ja naurahdin.
"Huilaas nyt sen Tornadotin kanssa", sanoin kuin kuuroille korville - Cella oli jo ehtinyt istahtaa kultsinsa viereen kepertelemään sitä sun tätä varsan korvaan. Minä nakkasin harjapakin kannen kiinni ja hilpasin aitalta pakenevien Salman ja Aleksanterin perään. Salma pyysi meitä ratsastelemaan kentälle.

Minulla ei kauaa nokka tuhissut, kun hain suitset Pikku Myylleni ja talutin sen kentän viereen tallin toiselle puolelle. Salma oli kuitenkin pistänyt paremmaksi - Bonsku seisoi ihan täyessä varustuksessa brunen vierellä.
"Ääh, pitää vielä hakea potta ja liivi vintiltä", nainen huoahti.
"Minunki."
"Terve leidit. Voin pitää heposianne aloillaan sen aikaa", kuului miehen ääni selkämme takaa. Käännyimme hitaasti katsomaan.
"Jaaha herra oli hyvä ja ilmestyi paikalle", Salma sanoi silmiään hieman siristäen. Se oli Juuso. Cellan "kihlattu". Se, jota ei ollut aikoihin näkynyt tallilla, sen ihme selkkauksen jälkeen, josta tiesi melkein kaikki vakikävijät. Juuso ei puhunut eikä pukahtanut kummempia, otti vaan tyytyväisenä Bonan ohjat käsiinsä. Minä pistin Ruusan tallin oven viereen kiinni - Bonassa riittää jo pitelemistä ilman mun puupäätä.

Palattuamme kentälle Salma otti kiireesti ohjat takaisin ja huomasimme Aleksanterin jo ilmestyneen kentälle Myntin kanssa. Kun ehdimme ratsujemme selkään käännyimme katsomaan kentän viereen, mutta tuo vaaleaverikkö Juuso oli hävinnyt kuin pieru saharaan.
"Kumma tyyppi", inahdin.
"Ai kuka?" Aleksanteri kysyi. Mitä - tuo poikahan puhui! Sosiaalisuuden multihuipentuma.
"Tuo Juuso, se on hoidellu Bonskua kisoissa", Salma sanoi. Niin, uusimmilta tallilaisilta on jäänyt juorut kuulematta.

Minä, kuka en ole innokas ratsastamaan kentällä - etenkään hyttysten inistessä korvan juuressa - olin hieman tylsistynyt. Salma liiti kimonsa kanssa tottunein ottein, kun taas minä ja Aleksanteri enemmänkin tutustuttiin vielä ratsuihimme. Enpä ollut Ruusaa hoidellut paljoakaan kauemmin kun Aleksi Mynttiään. Ruusa ainakin ilmaisi vähän väliä kyllästyneensä selässä matkustelevaan hyyppäriin, joka ei paljoa mitään tehnyt - olin niin keskittynyt mietteisiini. Unelmoin ihanasta kesäillasta niityllä lumiponin kanssa, kukkaseppeleistä ja auringonlaskun liekehtivistä väreistä. Mietin, istuisinko vielä joku ilta katsomassa auringonlaskua erään henkilön kanssa.. Oli tämä nuoruus vaan niin ihmeellistä ja unohtumatonta.

Heräsin unelmistani pieneen pukkiin ja kokosin viimein ohjia. Selästä en meinannut tippua - tasapaino oli kehittynyt roimasti lumiponin kyydissä. Mä tein Ruusan kanssa jotain siirtymisiä ja muuta peruskamaa, tamma oli ihan mukava ratsastaa ja toimi suhteellisen pienillä avuilla. Toisinaan se oli vähän puupää eikä tajunnut, mitä siltä pyysin, mutta sitten se taas muisti suuren, prinsessamaisen egonsa ja steppaili ylväästi jalkojaan sirosti nostellen. Ainakin kulki hyvässä muodossa.

Kun viimein jalkauduin ja talutin Ruusan aitan kupeeseen harjattavaksi, ilta-aurinko lämmitti jo mukavasti. Ruusan tummanruskea karva oli niin ihanan lämmin ja pörröinen, vaikka untuvainen talviturkki oli jo tipotiessään. Rakastin harjata sitä, ja Ruusa nautti harjaamisesta. Sen kiharaisen, yönmustan harjan selviminen ja letittäminen oli myös mukavaa puuhaa, mutta hännän hiplaamisesta se ei pahemmin välittänyt. Tämä on minun häntäni, älä koske siihen, tuntui leidi ajattelevan. Kun poni oli puunattu, oli taas aika lähteä kotiin - aamulla alkaisi taas työt.




Tuikku & Ruusu 12hm

[Tuulia]

Heinävintin hengettäret
8. heinäkuuta, Kesäleiri 2015



"Mulla on aivan karsea nälkä!" Salma huoahti, kun hiippailimme tallin puolelta kohti Annen talon ovenraosta kantautuvaa tuoksua.
"Minä haistan jotain erittäin... erittäin... maukasta!" Wenu nuuskutti.
"Jotain vielä parempaa kun päivän täydellinen makaroonilaatikko", Emmy naurahti.
"Viiminen pöyässä tekee keittiövuoron!" Rosa kiljaisi yllättäen ja pisti juoksuksi honteloilla kintuillaan tukka hulmuten. Tusina leiriläisiä juoksi nauraen kohti Annen taloa.
"Ei oo reilua", Clara huoahti vetäessään oven joukon perässä kii. "Pätkäjalkojen syrjintää!"

Anne oli kattanut pitkän pöydän täyteen herkulliselle tuoksuvia ruoka-astioita. Mikro piippasi sillä sekunnilla ja Anne nosti kuvun alta esiin pinon tortillapohjia, oi nam!
"Eikä, ihanaa! Niiin hyvää", Luna hihkaisi ja istahti pöytään.
"Noniin, vaeltajat. Syökää!" Anne sanoi hymyillen.
Nyt lähtisi nälkä. Jauhelijaa, tomaattikastiketta, juustoa, ananasta, leipäjuustoa, kurkkua... Ah että, ihana ja maukas rulla!
"Iik mun käsi kastui", Fiiuli valitti kun rullan pohja alkoi vuotaa. "Yyh, onko jollaa papruu??"

Pian oli eväät huivelissa niin että napa paukkuu.
"Oiiiih kun ramasee", haukottelin. "Vois kömpiä nukkumaa". (haukottelin tätä kirjottaessani..)
"Ei kun nyt lähetään viemään hepoille vähän sapuskaa!" Anne naurahti. "Jokasen hepan ruokintaohjeet on siellä seinällä, kattokaa sieltä."
Vältin pahimman ruuhka rehuhuoneessa hipsimällä ensin hetkeksi Ruusan karsinaan.
"Oli kyllä ihana maastolenkki", kuiskasin rakkaan korvaan. "Tästä päivästä tulee tosi kiva."
Ruusa kutitti turpakarvoillaan leukaani ja hörähti.
"Oliko noi sun synttärionnittelut", kikatin.

***

"Päivää taloon!"
Käännähdin katsomaan, kuka pöllähti leirimökin tupaan.
"Äiti......!?" huudahdin hämilläni.
"Mitä mun pikku baby", se lässytti.
"Eii äitii", huokasin. "Mitä sä täällä?"
"Päivänsankari on hyvä ja lähtee hetkeks mun mukaa", mutsi sanoi mua halaten.
"Ookoo.. Nähää pian, kamut!"
"Mitä oliks Tuidella syndet..." kuulin Rosan hämmästelevän lähtiessämme.

"Mikä juttu sulla oikee on", tivasin äitiltä istahdettuamme autoon.
"Yllätys", sanoi hän hymyillen salaperäisesti.
"Ääh oot rasittava." Ajettuamme hetken äiti käski laittaa silmät kii.
"En tirki!"
Joosain vaiheessa, ajettuamme hetken pikkutietä, äiti pysäytti auton ja lähti taluttamaan minua kohti jotakin. Hän koputti johonkin. Pian kuului oven naksahdus.
"Tadaa!" äiti hihkaisi ja rakuutin silmiäni. Talon ulko-ovesta naisen jalkojen takaa singahti ulos lauma pieniä, karvaisia palleroita.
"Oi kuinka söpöjä!" ihastelin käyden kyykkyyn. Yksi vaalea koiranpentu hyppäsi syliini ja koitti nuolaista naamaani.
"Ihana!" hymyilin kyynel silmäkulmassa kimmeltäen.
"Saat valita yhden joka lähtee mukaamme", äiti sanoi.
"Oikeesti!" ilahduin. Katselin muuta laumaa - oli valkoista, ruskeankirjavaa ja harmaata. Niin suloisia. Sylissäni oleva pentu yritti kovasti nuolla nassuani, ja käänsin sen selkä itseäni vasten. Koiran niskavilloihin kuiskasin:
"Susta tulee mun uus ystävä."



Minä leikin pentulauman kanssa äidin hoitaessa paperiasioita. Aika kului liian nopeasti, ja pian oli aika kaapata oma pentu erilleen sisaruksistaan ja hypähtää auton kyytiin.
"Sitte koulutat sen kunnolla", äiti sanoi. "Tuon ikäset on pahimmassa puruiässä.."
"Joojoo äiti", sanoin hätääntyneesti vikisevää pentua silitellen. "Nyt se tarttis nimen.."
"Se on husky, ulkokoira, Lapin valjakkosafareilta tuttu työkoira. Miten ois.. Tuisku?"
"Ei ikinä! Mua sanotaa Tuiksuks ja Tuiskusta tulee mielee vaa Peto on irti ja tää ei oo peto!"
Äitini mietti hetken ja sanoi: "Miten olisi Pyry?"
"Pyry" naurahdin epäuskoisena. "Pyry on yks mun kaveri."
"Aijjaaa", äiti myhäili. "Keksi sitte itte."

Koira vikisi ja ulisi ikävöiden kavereitaan.
"Aauuuuu ittelles", ulvoin. "Hei nyt keksin! Se vois olla Aleu! Niiku se Balton tyttö siinä piirretyssä. Niiin ihana elokuva!"
"Hmm, Aljuu", sanoi äiti.
"Nii se kirjotetaa A-l-e-u", selvensin.
"No, jos sä tahot. Viiääs se Aleu kotia, oon käyny eile ostaa kaikenlaista. Pitää tehä pihalle tarha sille, noi on ulkokoiria."

Sillä aikaa toisaalla, hämmennyksestäjajärkytyksestätoipuneet tallilaiset olivat päättäneet pistää töpinäksi.
"Meiän pitää keksiä jotain kivaa Tuidelle", Fiia totesi.
"Hmmm.. Mä en oikee tiiä mistä se tykkäis vaik ollaa juteltu toisinaa", Emmy tuumaili.
"Se tykkää maastoilla mut sitä me tehtii jo tänää", Sandra sanoi. "Sit setykkää olla erilaisten ihmisten kanssa.."
"Hei!" Cella huudahti. "Tanssit! Niistä se tykkää."
"No mu tei tänää oo lauantai eikä juhannus", Rosa totesi.
"Mut katopistetää ihan omat bileet pystyy! Leirin jälkee kuulemma tulee uus heinäkuorma, eli heinävintti on melko tyhjillään. Joku ettii valot ja joku mankan ja sillee", Cella ideoi kuin idealinko.

Porukka kiipesi siistimään heinät vintin nurkkiin.
"Mitä täällä on?" Ilona kysyi yhdestä ovesta.
"Aah, joku varasto. Sen oven avain onkai vessan kaapissa", tiesi vuosien kokemuksella Fiia.
"Mä tahon kurkata sinne!" Ilona huudahti. Hetken päästä huoneen ovi oli auki.
"Täällä on punanen matto! Eiks kaikki kuninkaalliset astele punasta mattoa pitkin", tyttö nauroi. "Ja piano, osaaks joku soittaa?"

Kukaanei ilmottautunut pianistiksi.
"Toi matto näyttää niin painavalle ettei me jakseta varmaa ees nostaa sitä", Salma henkäisi. "Se on niin pölynenkin."
Bilehile-Cella löysi kaapista jouluvalot.
"Tip tap tip tap", Rosa alkoi nauraa Cellalle.
"Äläs viitti, eti mielummin iskelmää spotifystä!"

***

Äiti jätti minut tallin kohdilla kyydistä ja lähdin tarpomaan tallin ohi kohti mökkejä. Tallin kulman takaa kuitenkin hyppäsi eteeni porkanapäinen Fiia.
"Onneaaa!" Fiia kailotti.
"Hui kamala kun säikäytit!"
"Haha, tulepas tänne..."
Fiia peitti silmäni käsillään ja vei talliin. Tunsin reitin niin hyvin, ettei ollut epäilystäkään, että päätyisin tallin yläkertaan. Portaat, taukohuoneen ovi...

Heinävintin ovella Fiia laski kätensä ja yhdentoista ystävän kuoro alkoi laulaa "Paljon onnea vaan". Sen jälkeen alkoi mankasta soimaan valssi, ja katossa roikkuvat valosarjat syttyivät palamaan.
"Oi ihanat!" henkäisin häkeltyneenä.
Yhtäkkiä Pyry ilmestyi viereeni ja pyysi tanssiin. Tanssimme keinahtelevaa valssia ja unohdin hetkeksi kaiken muun ympärillämme. Laulun vaihtuessa näin tyttöporukan pariutuneen ja tanssivan kukin omalla tavallaan. Ihan huippua!

Heinävinttitanssien jälkeen söimme tuhdisti iltapalaa, ja Wenlan tippumisen kunniaksi ostetun kakun rippeet, kunnes painuimme mökkeihin valmistautumaan nukkumaan käymiseen. Illalla kämppäni kömmittyä kukin omaan petiinsä kerroin, miten ihanan lahjan olin äitiltä saanut.
"Sun on pakko tuua se tallille heti leirin jälkeen!" Fiia määräsi.
"Joojoo! Kiitos ihanat, tää oli varmaan paras syndepäivä ikinä."




Tuikku & Ruusu 13hm