Ruusun Hoitokirja

[Tuulia]

Päivä, joka sai minut särkymään tuhansiksi sirpaleiksi
29. maaliskuuta



Istuin olohuoneen pehmeällä sohvalla käpertyneenä pehmoiseen vilttiin. Hörpin kaakaota uppoutuneena puhelimeeni - mikä ei yleensä kuulu tapoihini - vaikka ympärillä ihmiset juttelevat iloisesti posket punoittaen, tulimmehan vähän aikaa sitten kunnon maastolenkiltä takaisin. Ada istuu toisessa päässä sohvaa, hänkin puhelintaan selaillen. En ollut vieläkään päässyt sinuiksi tuon kauniin blondin kanssa, taisin olla hieman ennakkoluuloinen. Vaikka mulla oli kaikkea - hevosia, koira ja koti järvenrannassa, en mä ajellut hienolla autolla ympäriinsä tai pukeutunut kalliisiin vaatteisiin, toisin kuin Ada. Siksi varmaan en ollut vielä löytänyt yhteyttä tuon melko uuden tallilaisen kanssa.

En kuitenkaan kauaa ehtinyt ajatella tuota blondia, kun puhelin kilkatti uuden viestin. Miku sanoi olevansa kaverin kanssa tallilla - no, en sitten häiritsisi enempää.
"Kelles se Tuide noin hymy suussa viesteilee", joku kysyi yllättäen. Tipahdin pilvilinnastani takaisin olohuoneen sohvalle ja laitoin puhelimen pois ottaen kaakaon käteni.
"Mitä?" kysäisin.
"Nii että kelles siellä viesteillään kun et kuullut kysymystä", Rosa toisti.
"Äöh joo sori, miiikä oli kysymys sitten?"
Tytöt katsoivat mua ja tuntuivat ilmiselvästi tietävän jotain. Ehkä ne vaistosi. En ihmettelisi jos tallin draamailijoilla olisi kyky vaistota muista ihmisistä rakkauden täyteisiä hymyjä.
"Onks sulla joku, et sä muuten noin maireesti ois hymyilly", Inkerikin sanahti mielenkiintoisena.
"No siis..."
"Mitä! Onks meiän pikku Tuikulla joku?" Cella sanoi puoliksi naurahtaen.
"Heeei en mä nyt niin pieni ole", älähdin.
"Sillä on joku! Kuka? Kerro kerro!" Rosa innostui.
"Raauhoittukaa nyt. Ei kukaan kummajainen, ette te sitä tunne."
Mielessäni mietin, että varmasti jokainen Ruskamäen tunnilla mukana ollut muistaa Mikun. Ihan varmasti muistaa. Enkä varmasti kertoisi niille.
"Kauan te ootte ollu yhessä? Hei, tämmösiä salailuja ei Sebessä sallita", Inkeri maalaili muka loukkaantuneena.
"Ääh en minä muista... Jotaa kolme ja puol... kuukautta?"
"Siis Tuikku on seurustellu puol ikuisuutta kertomatta meille! Jopas jotain", Inkeri parahti. "En oo huomannu ees koulussa!"
"Hei pliiis rauhottukaa, ei se nyt niin ihmeellistä ole."
"Okei okei, ole huoleti, emme ala hälisemään", Rosa lupasi. Hymyilin kiitollisena.

Rosa, Inksu ja Cepa jatkoivat keskusteluaan pöydän ääressä, kun minä taas vajosin ajatuksiini. Ada lähti vähin äänin pois ja kuulin hänen vetävän takin vetskaria kaappien luona kiinni. Hän ei ollut meidän maastoretkellä, niin varmaan lähtisi nyt ratsastamaan.
"Ääh Tirsalta pitäs käydä ottaa se fleeceloimi pois, ei se enää oo märkä maastoilusta", Inkeri voivotteli. Nousin silloin seisomaan viltin alta, sillä kaakaomuki oli tyhjä, ja ajattelin viedä sen tiskialtaaseen.
"Mä en jaksais millään mennä ulos", Inksu valitti.
"Laiska", totesi Cepa kahvihörpyn välissä.
"Mä voin käydä", sanoin. "Nii voin moikata Ruusaa samalla", lisäsin.
"Oi, oisiks niin kiltti! Kiitos", Inksu sanoi hymyillen.

Ulkona oli ihanan lämmin vielä. Rapsuttelin Ruusaa hetken. Se oli tyytyväinen maastolenkin jäljeltä. Silittelin sen valkeaa otsaa ja kieputin sen mustia kutreja sormieni lomaan. Ruusa oli ihana hevonen. Se oli alkanut luottaa minuun, kaveerasinhan sen kanssa melkein joka päivä. Tirbsu kurkki toisesta pariovesta ja menin sen luo ja otin ponilta loimen pois. Laitoin oven huolella säppiin ja tepsuttelin takaisin talliin, suoraan satulahuoneen ulko-ovesta sisälle. Siellä oli paikka loimelle. Astuttuani satulahuoneesta tallikäytävälle näin kaukana, toisessa päässä pitkää tallikäytävää, jotain tutun näköistä - hahmon, jolla oli epätavallisen punertava tukka. Hahmon, joka ei ollut kukaan sebeläisistä, ja joka hävisi näkyvistäni johonkin karsinaan.

En varmasti kipuaisi takaisin vintille, koska tässä oli jotain hämärää.

Hiippailin, tai kävelin hiljaisesti, pitkin tallikäytävää, kunnes aloin kuulla keskustelua. Jäin tallin jatko-osan väliseinän taakse kuuntelemaan, sillä seuraavassa karsinassa oli nyt jotain hämärää liikkeellä.
"Kiva kun tulit tallille. Gitta on ihan mukava poni", tytön ääni sanoi.
"Hmmh en ookkaan käynyt vähään aikaan täällä", kuului pojan ääni. Joka oli, kuin pahimmasta painajaisesta, Mikun ääni. Mun sydän alkoi lyödä ihan jäätävän paljon, ja pelkäsin, että se kuuluu seinän läpi suoraan Gitan karsinaan. Mun sisällä alkoi kasvaa pettymyksestä surullinen kiukku, joka käski mun hyökätä seinän toiselle puolelle antamaan tuta noille kahdelle, mutta mun kiltimpi puoli ei uskaltanut, ja pintaan puskevat kyyneleet musertaisi mun äänen kuitenkin. Musta tuntui, että tää oli mun elämäni kummallisin ja kamalin hetki. Mä kuuntelin, kun ne kaksi puhui, ihan mun selkäni takana, kovin tuttavallisesti. Mun sydämen pamppailun läpi kuulin kuitenkin, miten nuo kaksi päätyivät pussailemaan. Mun selän takana. Sitä minä en hyväksy.

"Miku mitä hittoa sä teet." sanoin varmalla otteella käännyttyäni seinän takaa piilopaikastani esiin. Se olisi menoa nyt. Miku ja Wenla irrottautuivat halailustaan, jolloin Wenu kysäisi vetäen kätensä puuskaan:
"Selittäiskö joku mullekin?"
"Ehh, tota mä voin selittää..." Miku alkoi selittää, kunnes kivahdin hänen puheen päälle:
"Wenla, tiesitkö sä että toi tapaili muakin?"
"Siis..." Wenla aloitti. Tieskö se? Ja silti tapaili Mikua? Ei käy päinsä!
''Sä tiesit? Kuinka sä kehtaat?"
"Mä en tiennyt" Wenla sanoi ja alkoi raivota Mikulle. Mun sisääni oli kasvanut joku mulle ihan vieras kiukku, jonka teki mieli sanoa yhtä sun toista, mutta joku mun sisäinen kiltteys esti mua tekemästä sitä. Kiukkukin sai pian tuta, kun Wenla alkoi kiukusta sihisten puhua minulle:
"Ja sinä - mua ei kiinnosta mitä sä kuvittelet musta, mutta selvästi parempi että me ei olla enää tekemisissä."
Se sattui niin paljon. Miksi ystävyys romuttuu rakkauden takia? Tuntui kuin Wenun sanat olisivat yksitellen iskeneet sisimpääni ja hajoittaneet pienen minäni sirpaleiksi.



Sorruin itkuun, kun Miku vielä yritti alkaa selittää. Näin, miten Wenlan silmissä kiehahti se viimeinen pisara ja hetkessä neidin nyrkki mätkähti päin Mikun surullisia kasvoja. Kuinka Wenla saattoi lyödä Mikua!? En kestänyt enää ja lähdin juoksemaan ulos tallista ja aitan viertä kauas kohti pihattoa, parkkipaikan ohi metsänlaitaan, kauas muiden näköpiiristä. Lyyhistyin lumihankeen. Itkin, itkin ja itkin, yritin hengittää. Suru kouristi sisintä enkä mahtanut sille mitään. Mun viime kuukausien vaaleanpunainen pilvilinna oli juuri romahtanut kilometrien korkeudelta maan kovalle kamaralle, ja se sattui. Sattui sisintä myöten ja kouristi yhä uudestaan.

En kuullut itkun läpi askeleita, mutta tunsin kuinka kädet kiertyivät ympärilleni. Vieläkö se lurjus kehtaa yrittää juosta perään!
"Mee pois idiootti ja anna mun olla, en taho nähä sua enää!"
Tyyppi erkaantui hieman ja kysyi:
"Tuikku mitä on tapahtunut?"

Se järkytys kun kurkistin olan yli ja näin Adan. Adan! Viimesin ihminen maan päällä kenet tahon nähä. Eiku toisiks viiminen. Tai kolmanneks viiminen, ei se Wenukaan tässä tilanteessa auta.
"E-ei mitään", sain vain sanottua.
"Höpsis, älä yritä. Tuus tonne pihatolle, täällä märässä lumihangessa ei oo hyvä olla", Ada sanoi lempeästi ja talutti mut pihatolle. Seurasin kiltisti perässä - tän nolommaksi en halunnut ryhtyä.

Pihatolla Ada kääri ison loimen mun ympärille ja kävi istumaan oljille mun viereen. Hän odotti kärsivällisesti, että kyyneleet alkoivat hiljalleen loppua - kuinka kauan siinä lie mennyt. Hänellä tuntui olevan taskuissa loputtomasti ryppyisiä nessuja, joihin hautasin kasvoni. Lopulta, puolikkaan ikuisuuden jälkeen, kun kurkkuani ei enää kuristanut, sain puhuttua.

"Se mun poikakamu, se oli tallilla... Löysin sen karsinasta... Wenlan kanssa... pussailemasta."
"Eikä! Miten se nyt noin?"
"En mä tiiä... En mä tiiä kauan ne on.. kaveerannu. Ja sitten, Wenla... se löi Mikua.. Ja sano mulle, ettei haluu olla tekemisissä... Vaikken mä oo tehny mitää.."
Mua alkoi taas itkettää, mutta Ada pysyi mun vieressä jatkaen:
"Onpa monimutkanen juttu! Törkeetä olla yhessä kahen tytön kanssa. Mut jos Wenla meinaa Seppeleessä käydä niin sovinto teidän on tehtävä! Voi Tuulia, ei tää oo yhtään sun syysi, älä edes ajattele semmoisia."
Ada istui mun vierellä hiljaa, tietäen, että säälittelypuheet eivät tilannetta parantaisi. Ja me istuttiin siinä kauan, ihan vaan hiljaisuudessa. Pääni löi tyhjää eikä ajatus kulkenut, suru pusersi kyyneliä poskilleni, ja kuivasin niitä yksi toisensa perään nenäliinaan.

"Mä haen sun tavarat vintiltä ja heitän sut kotiin", Ada sanoi lopulta.
"Kiitos", sanoin ja katsoin häntä kiitollisena silmiin - ihan sama, kuinka punainen olin silmiltäni tai kasvoiltani. Olin loputtoman kiitollinen Adalle. "Siel on vaan mun takki ja laukku", sain sanotuksi.
"Okei, mä haen", Ada sanoi, nousi viereltäin ja lähti.

Mua pelotti, että Miku olisi jäänyt etsimään mua tallille, mutta ilokseni pihattoon astui Edi. Se tuli mun luo ja kurotti päätään mua kohti. Annoin sen pehmoisen turvan kulkea käsiäni pitkin, ja se nuuhki niitä niin suloisesti. Rapsutin Ediä korvan takaa ja silittelin sen päätä ja kaulaa. Aloin letittämään pieniä lettejä sen otsaharjaan ja se katsoi mua lempeän ymmärtäväisesti. Se oli meidän kahen hetki, pienen pieni vain, mutta niin ihana ja suloinen.

"Tuikku, lähetäänkö?" Ada kysyi. Hänellä oli mun takki ja hän oli laittanut auton jo käyntiin parkkipaikalle. Mä katsoin tallipihaa, mutta mitään erityistä ei näkynyt. Ajatusten sekamelska pyöri päässäni, enkä onnistunut puhumaan muuta, kuin että missä asun. Auton pysähtyessä tutun maitolaiturin viereen Ada sanoi:
"Koita jaksaa. Nähdään huomenna koulussa."
"Kiitos Ada. Kaikesta."
"Eipä mitään, sitä varten ystävät on."
Ada hymyili mulle niin ystävällisesti. Ystävät. Hän pelasti mut jo toisen kerran - ehkä meistä vielä tulisi ystäviä.




Tuikku & Ruusu 40hm

[Tuulia]

Sen päivän olisi pitänyt olla iloinen päivä
3. huhtikuuta



Istuin aitassa, Ruusan karsinan nurkassa ja silitin tamman päätä. Tiistaista oli nyt viisi päivää aikaa.

"Aika parantaa haavat", mulle sanottiin. Niin varmaan.

Olin tajunnut lähes karmaisevan, tai ehkä yllättävän asian eilen, kun selailin päiväkirjaani. Olin aloittanut uusimmilta sivuilta, itkenyt rakkaudenvuodatuksille ja joutunut sulkemaan kirjan ja haudata pääni tyynyyn. Olin avannut kahisevat sivut uudestaan ja selaillut kirjan alkuun asti.

Olin törmännyt siellä sivuun 29.3.2015, mikä hehkutti uutta hoitoponia.

Silloin tajusin, että viime tiistai oli minun ja Ruusan vuosipäivä. Ja minä olin unohtanut! En todellakaan muistellut päivää hyvällä, sillä sain keräillä sirpaleitani joka paikasta - muistoja oli kaikkialla. Sain pelätä hetkeä, jona hajoaisin taas, en jaksaisi pitää itseäni kasassa.

Pelkäsin hetkiä, jolloin Wenlan jäätävä katse porautui lävitseni. Pelkäsin kaduilla, että Miku kävelisi vastaan. En uskaltanut lähteä maastoon yksin, etten vain törmäisi poikaan siellä.

Siispä päädyin tänäänkin lähtemään Sandran matkaan.
"Aika mielenkiintoinen yhteensattuma", oli hän sanonut päivämäärään 29.3. Ehkä ensi vuonna se olisi taas onnen päivä.

Kaivoin nenäliinan taskustani, pyyhin siihen poskeni ja niiskutin hetken. Nousin ylös, kaivoin harjapakista harjan ja aloin harjata Ruusaa. En jaksanut mennä puomille, en jaksanut tavata ihmisiä. Vain Adan kanssa olin jaksanut olla, muille olin vain sanonut, etten jaksa puhua nyt. Etenkään tiistaista.

Harjasin Ruusaa pitkin, raskain vedoin. Pörröinen talvikarva roikkui sen kyljillä ruman näköisenä, ja minä harjasin ja harjasin. Halusin saada tamman siistiin kuntoon mahdollisimman pian. Vaihdoin harjaa ja sain jälleen lisää karvaa irtoamaan pumpulipilvinä karsinan oljille. Olisipahan Kassulle jotain erikoisempaa hommaa välillä aittaa siivotessa.

Ruusan kuraisia jalkoja sai harjata kauan. Talvikarvaa pöllyttäessäni kura oli ehtinyt kuivua, ja se oli paljon helpompi harjailla irti. Koska en halunnut mennä minnekään, selvitin vielä harjan ja hännän huolella ja letitin kummankin.

Tyhjä olo ei lähtenyt sisältäni, vaikka Ruusa minua piristikin.

Kotona oli huomattu jo tiistai-iltana, että jokin oli hullusti. Äiti ja mummi ei kyselleet ylimääräisiä, halasivat vain. He tiesivät, että turha puhuminen saisi minut entistä surullisemmaksi. He ymmärsivät, jos lähdin moneksi tunniksi Aleun kanssa lenkille metsiin, missä ratsukko ei mahtunut kulkemaan. He luottivat, etten eksyisi, vaikka ajatukset harhaili vaaleanpunaisen pilvilinnan riekaleissa. Riekaleissa, jotka olivat raskaat kyynelistä ja tummuneet kolhuista.

Rosan kanssa olin viettänyt tarhassa monen tunnin puuhapäivän, olin opettanut sille työn alla olevia temppuja ja välillä antanut sen vaellella tarhassa ihan raihassa. Olin vain istunut sen selässä ja letitellyt harjaan pikku kettejä, jotka heti purkautuivat. Mikään ajatuskaan ei pysynyt kauaa kasassa.

Ja Rosa oli painanut päänsä syliini ja hörähtänyt, aivan kuten Ruusakin teki nyt. Ne halusivat sanoa, että he eivät ikinä, ikinä lähde luotani pois.




Tuikku & Ruusu 41hm

[Tuulia]

Kaksi yksinäistä täynnä kaipuuta
13. huhtikuuta



Ruusa puhisi innostuneena. Sen korvat kääntyilivät tarkkaavaisena ympäriinsä - vuoroin se kuunteli tarkkaavaisesti korvat hörössä, vuoroin käänsi korvat minua kuuntelemaan. Tamma oli pirteä ja energinen ja ravasi hyvässä tahdissa pitkin maneesin pitkää sivua. Oli koeviikko, viiminen päivä, kun mulla on koe. Mutta se on iltapäivällä, niin mulla oli aikaa käydä tallilla, ennekun muita pahemmin ehtisi ilmaantua.

Minä, joka yleensä puskailin rennosti pitkin metsiä, kevensin nyt ilman satulaa niska hiessä - maneesissa. Olin laittanut Ruusalle vain riimun ja ohjat, ja sain keskittyä istuntaan ihan koko ajan, jotta sain avut perille. Annoin Ruusalle pohkeita, jotta saisin laukan nousemaan. Lopputulos oli vauhdikas ilopukki, ja minä tupsahdin alas selästä - onneksi nätisti jaloilleni.

Ei auttanut kuin hypätä takaisin selkään.

Nykyään musta oli tuntunut, että elin jonkun montun pohjalla. Olin etäinen, hiljainen, itkin iltaisin. Vältin ihmisjoukkoja. Olin sisältäni vieläkin niin rikki. Eilen joku kumma voima oli iskenyt minuun ja olin huutanut Wenlalle... Olin vain niin pettynyt ja surullinen, että hän ei Mikun takia voi olla mun kaveri. Miksi, miksi, miksi? Mua kadutti, vähän pelottikin, se että olin huutanut. En minä ikinä huuda. Mikä minuun meni? Olinko sittenkin, salaa jossain sisimmässä, vihainen jollekin? Wenlalleko?

Ja sieltä montusta pitäisi nousta, niinkuin hevosen kyydistä tippumisen jälkeen, takaisin normaaliin elämään. Unohtaa, antaa ajan parantaa. Mutta mä en vain kyennyt. Olinko jotenkin heikko?
Huomasin, että joku toinen tuli maneesiin. Sen kummemmin katsomatta hidastin Ruusan käyntiin, kävelin viimeisen kierroksen maneesin ympäri, katsoin peilistä ilmeettömiä kasvojani ja lähdin ovesta ulos.

Suuntasin pienelle maastolenkille. Annoin Ruusan kävellä rennosti, sillä olisi varmaan illalla vielä ratsastustunteja edessä. Itseäni ei houkuttanut mennä kouluun. Näin siellä joskus Wenlaa, joskus Mikuakin, ja molempia jouduin välttelemään. En tahtonut vielä puhua kummallekaan. Hajoaisin siihen paikkaan - tosin eilen tapahtui jotain, koska sain huudettua suuni tyhjäksi.


Auringonsäteet hivelevät mun ilmeettömiä kasvoja. Puristan Ruusan harjajouhia huomaamattani turhankin kovaa. Olen tyhjä, pohjaton kuilu, josta ei koskaan kuuluisi ääntä, jos sinne heittäisi kiven. Olen täynnä surua, pettymystä ja kaipuuta. Se kaikki on sisälläni, mutta kasvoni ovat vakaan varmat - vain ilo ja hymy puuttuu. Vain onni ja elämä.

Sä pääset siitä ajallasi yli, mulle sanotaan. Mutta mä en usko. Kukaan ei voi tuntea, kukaan ei kykene tietämään, kuinka vahvoja mun tunteet ovat olleet.

Minua seuraa tutut kasvot kaikkialle, kasvot, jotka vuoroin hymyilee onnea ja rakkautta täynnä, vuoroin hämmentyneen surulliset kasvot. En tavoita niitä, vaikka kuinka hapuilisin, enkä saanut ajatella niitä, sillä se sattui liikaa.


Toisaalla liikkuu yksinäinen poika ratsunsa kanssa vaellen metsissä ja pellonpientareilla. Hän on täynnä pettymystä ja itsesyytöstä, hän kokee, ettei voi koskaan antaa itselleen anteeksi. Hän kokee olevansa hirviö, joka ei kyennyt tekemään sitä, mikä oli oikein. Hänen jokainen kolkkansa on täynnä kaipuuta ja hän näkee silmissään kaikkialla eräät tietyt kasvot, jotka tahtoisi ihan oikeasti eteensä nähtäväksi. Mutta hän on tehnyt jotain niin pahaa, ettei hän enää koskaan saa sitä kaikkea onnellisuutta takaisin. Silti kielletyt kasvot, hymyjen ja surujen kirjomat ilmeet, seuraavat häntä minne ikinä poika meneekään.

Tuo poika ajattelee, että maailma on epäreilu paikka, vaikka myöntäisi epäonnistuneensa, tunnustaisi kaiken olleen oma vika. Se häntä askarruttaakin. Miksi ihmisellä ei ole toista mahdollisuutta, miksi rakas ihminen on yhtäkkiä tavoittamattoman kaukana, eikä koskaan tule takaisin. Siksikö, että hän ei halunnut tuottaa muille ihmisille surua ja pettymystä. Siksikö hän ei saa olla enää onnellinen?

***

Palaan lopulta tallipihaan. Liu'un Ruusan selästä maankamaralle ja talutan sen hoitopuomille. Puomin naru riimuun kiinni, ohjat irti ja harjoja hakemaan. Saankin harjailla tammaa kauan, sillä siitä lähtee yhä niin paljon talvikarvaa. Ihan pölinä käy, kun karvatupot lentelee maahan.

Silloin maneesilta päin kävelee ratsukko tallia kohti. Pieni, sievä hevonen ja tyttö, jolla on tummat käkkyräkikkarat. He näyttävät tulevan hoitopuomille - no, antaa tulla.
"Moi", tyttö sanoo.
"Moi", mä vastaan ja teen tilaa puomille. Tyttö kiinnittää hevosen puomiin. Tunnistan hepan Lemoniksi, joka on itselleni yhä vieras, mutta kuulemma hyvä tuntiheppa.
"Säkin olit maneesissa tänään", tyttö sanoo.
"Juu", vastaan ja harjailen Ruusan jalkoja.
"Lähdit aika äkkiä", tyttö huomauttaa.
"Mmh, sori, oon koko ajan ihan ajatuksissani", vastaan nousten seisomaan. Alan selviä Ruusan jouhia sormillani.
"Kaikki hyvin?" tyttö sanoo kysyvä ilme kasvoillaan.
"Ei oikeestaan... Oon riidoissa yhden tallilaisen kanssa", vastaan surullisesti.
"Ahh voi ei. Mä kuulinkin, että joillakin on hiertämässä välejä", tyttö sanoo niin lempeästi ja ymmärtäväisesti minua katsoen. "Joku poika...?"
"Joo.. Joka oli mun poikakamu.. Mut kyl tää tästä.."
"Hei sul on oikeus olla surullinen siitä. Ja jos sä tahot puhua, nii mulle saa aina tulla juttelemaan."
Katson tyttöä kiitollisena. Hän on niin ystävällinen.

Kun tyttö lähtee viemään Lemonin satulaa ja suitsia talliin, minä otan Ruusan riimun irti puomin natusta ja lähden taluttamaan sitä tarhalle. Silloin muistan, että tyttöhän oli Yasmin, Lemonin uusi hoitaja, en vain kevätkiireissä - tai vaaleanpunaisissa pilvilinnoissa - ole häneen ehtinyt kiinnittää huomiota. Mutta ehkä hänestäkin saan vielä kivan kaverin.




Tuikku & Ruusu 42hm

[Tuulia]

Rakastan, vihaan, rakastan...?
21. huhtikuuta



Päivä oli aurinkoinen ja lämmin. Olin luopunut jo toppatakista ja pyöräilin innoissani tallille. Lähtisin Yasminin kanssa maastoilemaan - mikä ihana sää, joka veisi ajatukset muualle ja nostaisi fiiliksen kattoon. Ainakin melkein.

Yasmin oli viikon mittaan kuullut tarinani juurta jaksain. Hän jaksoi kuunnella aina. Istuimme pitkiä aikoja heinävintillä tai aitan vintillä pesemässä nahkavarusteita tai harjoja tai harjailemassa pinteleitä ja muita suojia. Tai sitten norkoilimme Ruusan karsinassa ja letitimme loputtomiin riittäviä jouhia pikkuruisille letille, jotka purkautuisivat heti, jotta ne voisi taas letittää uudestaan. Yasmin jaksoi kuunnella milloin tahansa miten pitkään tahansa.

Nytkin haimme Ruusan ja Lemonin hoitopuomille ja harjailimme niitä pitkään. Lemon oli ilmiselvästi jo tiputtanut talvikarvansa, mutta Ruusalta puski aina uutta villaa pohjakarvan alta. Sain pyöritellä kumisukaa kauan ja vähän välillä kopistella siitä karvoja pois. Lopulta haimme suitset ja lähdimme tallipihasta maastoon.

Käännyimme pian pikkuselle mettäpolulle. Auringonvalo siivilöityi puiden oksistojen lomasta luoden hauskoja varjoja maahan.
"Onpa nätti keli", Yasmin sanoi.
"Niin on", sanoin itsekin hiljaa. Metsäkin toi minulle vain mieleen Mikun ja yhteiset retkemme metsään... Ensimmäisen suukon ja lukuisat sitä seuranneet palailivat välkähtelevinä kuvina mieleeni, ja vaikka kuinka koitin ajatella muuta, se ei onnistunut. Ihan kuin ajatukset olisivat liimaantuneet kiinni muistoihin... Ristiriitaisiin tunteisiin, suruun, ikävään ja muistoihin hellästä rakkaudesta. Mun ikävä oli suuri, tunteet roihusi mun sisällä, halusin takaisin tuon pojan kainaloon, turvalliseen syliin. Mutta ajatuskin oli kielletty - hän oli petturi, ei hän ole minun arvoinen, hän ei ole mitään - niin mulle sanottiin. Siksi suru velloi sisimmässäni edelleen.

Sitä ristiriitaa en osannut sanoiksi pukea, eikä kukaan tiennyt, kuinka ikävä riipi minua kaivatessani takaisin sydämenpuolikkaan luokse. Kuinka kauan mun täytyy kestää? Kauanko vielä pitää jaksaa, kauanko menee, että pääsen yli ja unohdan? Koko elämä?

Yasmin ei turhia kysellyt, kertoili vaan välillä kuulumisiaan ja puhui Lemonista ja tallitöistä. En aina ihan kuunnellut, mutta kyllä, kyllä vielä joskus koittaisi aika, että minä kuuntelen ystävää. Sitä varten ystävät on, toinen toistansa kuuntelemaan.

Aika hujahti yllättävän pian ja saavuimme takaisin tallille. Saatuamme hevoset hoitopuomiin kiinni Yasmin tarjoutui viemään suitset satulahuoneeseen. Minä silittelin Ruusan päätä ja rapsuttelin sen suloisten pikku korvien takaa.

Vaan arvaas vaan kuka paikalle saapuikaan. Kuulin puheen jo askeleiden lomasta, se kaikui tallikäytävältä ulos asti. Vaan en voinut jättää hevosia enkä olisi ehtinyt enää paeta iiron käkkärään, vaikka kuinka halusin vajota syvälle maan alle.
"Tuulia!" Wenla älähti tullessaan ulos ovesta. Hänen ilmeensä musteni ja hymy hyytyi vihansekaisiin kasvoihin. "Miten sä oot aina siellä minne mä meen!"
Olin hiljaa ja koitin katsoa muualle, halia Ruusan päätä ja koitin kaivaa jonkun harjan sen pakista ja harjailla vaan jotenkin näön vuoksi.
"Etkä kehtaa ees vastata! Mikset painu sen Mikus kanssa Ruskamäkee tai jonneki hevon hemmettiin!"
Mä nielin kyyneleitä ja koitin pysyä kasassa, sillä Wenun vihaiset sanat yrittivät jälleen musertaa minut. Eikä mussa ollut yhtäkään sanavalmista lausetta kommentoimaan, ei yhtäkään hippusta rohkeutta sanoa jotain.
"Täällä sä vaan saat mut muistaa sun paskan poikakamus, te ilonpilaajat", Wenu kiehui ja lompsi toiseen paikkaan harjaamaan Gittaa.

Kun Yasmin saapui takaisin, hajosin siihen. Jälleen. Mutta Yasmin halasi minua ymmärtäväisesti, kuin keräten siruja takaisin kovakuorisen kopan sisään. Hän antoi mun mennä, ja mä juoksin aitan vintille, mun salaiseen piilopaikkaan. Sinne kukaan ei tulisi ja kyyneleet saisivat virrata ilman loputonta häpeää. Ja mä tiesin, että Yasmin harjaisi Ruusankin ja veisi sen tarhaan, jonka jälkeen hän jo kipusikin luokseni ja viipyi siinä, kunnes sain puhuttua sen, mitä tarvitsi. Mä olin kiitollinen.




Tuikku & Ruusu 43hm

[Tuulia]

Järki vai tunteet - siinäpä vasta pulma
30. huhtikuuta



Olin pitkästä aikaa onnellinen. Vaikka kaipuu iti sisälläni, osasin iloita jo pienistä arjen asioista ja pystyin puhumaan ihmisille. Paitsi niille kahdelle, mutta muille. Pystyin hautaamaan ikävän jonnekin sisälleni piiloon ja nauramaan muiden kanssa.

Istuin pitkän tovin sebeläisten kanssa tallipihalla puunaamassa varusteita. Juttelimme, nauroimme, kerroimme hauskoja juttuja. Oli vappuvaihtariviikonloppu, ja kaikilla oli paljon suunnitelmia oman vaihtaripollen päänmenoksi. Rosakin pääsi mukaan tohinoihin Pyryn ratsuna. Itse pääsisin ratsastamaan Kuutilla, joka oli tosi sulonen heppa.

Sää oli ihanan kesäinen ja auringossa oli oikeasti lämmin, mikä oli tosi kivaa. Jotkut jo pohti, pitäisikö mennä uimaan huomenna vappupäivänä. Monet aikoi jäädä mökkeilemään Sebeen, mutta mun ei tehnyt mieli. En pystyisi olemaan isossa porukassa niin kauaa, en vielä.

Päätimmekin kamujen kanssa lähteä kentälle ratsastamaan vaihtarihepoillamme. Sen jälkeen pyysin Ruusan Lovvulta "takaisin" mulle, koska teki kovasti mieli lähteä köpöttelemään metsiin. Mun teki mieli saada hetki aikaa vain ajatella ja olla rauhassa, ja Ruusa oli ratsastelun jälkeen ihanan rauhallinen maastoköpöttelykaveri.

Niinpä vaihdoin Ruusalle riimun päähän. Musta oli hauskaa, että Ruusakin oli oppinut hyvin kulkemaan riimun ja narun tai ohjien kanssa, olin niin innostunut siitä aikoinaan Rosan kanssa. Nyt pujahdimme suloiselle metsäpolulle, joka kiemurtelisi erilaisten metsien seassa ja pellonviertä vieden lopulta rantaan, missä tykkäsin jäädä ihailemaan maisemia.

Ruusa oli ihanan rauhallinen ja käyskenteli leppoisasti eteenpäin. Sain kuunnella rauhassa, miten linnut liversivät ja lehdettömät oksat kahisivat toisiaan vasten. Uppouduin mietteisiini, olin kova ajattelemaan. Tai no, harva pystyi olemaan ajattelematta. Ainakin pohdin paljon asioita ja mietiskelin.

Rantaan päästyäni annoin Ruusan käppäillä hetken rannan viertä yhden vanhan puupenkin luo, missä kävin usein Aleunkin kanssa lenkkeilemässä. Penkillä oli kiva istahtaa huilaamaan hetkeksi. Nyt sain istua koko ajan Ruusan pehmeässä käynnissä, mutta päätin jäädä hetkeksi ihailemaan maisemia. Kietaisin Ruusan riimunnarun penkkiin kiinni ja istahdin vanhan harmaan puupenkin päälle.

Mun oli tullut niin lämmin kesäisenä päivänä, että heitin kypärän ja kengät maahan. Se viilensi kivasti päätä ja varpaita. Katselin kimmeltävää järveä ja ensimmäisiä lintuja siellä. Oli niin ihanaa, että oli taas kevät. Ja Ruusa mutusti tyytyväisenä ensimmäisiä ruohonkorsia.

Mun nautinnollisen hetken keskeytti etäinen kavionkopse, jonne päin päädyin katsomaan.

Ei himskutti.

Mitä mä just olin tehnyt? Tullut yksin maastoilemaan ja heittänyt kengätkin jalasta?

Yritin keksiä jonkun piilon, mutta hätääntyneenä menin ihan jäihin enkä kyennyt edes vetämään kenkiä jalkaani.

En mahtanut tilanteelle enää mitään. Mun oli pakko kohdata Se, mitä olin pelännyt viime viikot.

Ja se Se ei ollut nimeltään Wenla, ehei. Siitä olin oppinut jo selviämään.

Se oli nimeltään Miku.



Yritin katsella vain kaukaisuuteen, kauas järvelle, mutta mikään ei auttanut. Miku ratsasti hevosella luokseni, laskeutui alas sen selästä ja sitoi sen yhteen puuhun kiinni. Minua alkoi hiljalleen värisyttämään, minua pelotti, ja huomasin, kuinka aloin oikeasti täristä. Tästä tulisi ilmeisesti pitkä keskustelu. Ainakin Miku oletti niin.

"Moi Tuikku", poika sanoi hennosti ja istui penkin toiseen päähän. "Mä tahdon puhua."
Olin ihan hiljaa. Mä en halunnut puhua. (Ainakin niin halusin ajatella.)
"Mulla on ollut sua ihan hirveä ikävä... Mä oon haahuillut metsissä ja soimannut itseäni siitä, miten törkeä mä olin. Mä olin salakavala, valehtelin, olin itsekäs, petturi."
"Sitä sä kyllä oot! Rikoit mun ja Wenlan välit niin, ettei me vieläkään siedetä toisiamme."
Miku tuntui vajoavan kasaan vierelläni.
"Ahh-anteeksi, en mä halunnut sitä", poika änkytti.
"Etpä niin! Muutenvaan pussailit Wenlan kanssa, vaikka me seurusteltiin! Mikset ollut rehellinen? Miksi petit molempia?"
Säikähdin puhetulvaani - enhän edes halunnut kuulla selityksiä enää. Miksi meninkään puhumaan?
"Mä.. mä näin, miten paljon sä pidit musta. Ja mä pidin yhtälailla. Mä tajusin.. mä tajusin, et sä et oo niinkuin muut, jotka halus olla tallin coolin mopopojan tyttöfrendi, jotka ei nähny mussa muuta ku pintaa ja jotka oli helppo aina jättää. Mut sä et oo semmonen, sä halusit oikeesti olla mun kaa, mut mä tajusin sen liian myöhään. Näin, miten sä välitit musta, ja tiesin, että hajoaisit jos jättäisin sut. Ja ei, en ikinä aikonut jättää sua, vaan tajusin, että Wenla on tyttö siinä missä säkin, ja tulisi surulliseks, jos jättäisin sen... Sit en enää tiennyt mitä tehdä, annoin asian vain olla. En ikinä toivonut tässä käyvän näin. Mä en halunnut sulle mitään pahaa. Pikemminkin mun on tehnyt mieli kiittää sua siitä, miten sait mut tajuu miten paska oon ollut. Tajuumaan sen, miten isoja tunteet voi olla. Että... kiitos. Ja... anteeks."
"Ja sä luulet et kaikki on okei ku vähä pyytelet anteeks!?" yritin tiuskahtaa, mutta yllätyin siitä, miten liikuttunut olin, ja ääneni tuli katkonaisena ja väristen ulos.

Mua alkoi itkettää. En tiennyt mihin luottaa - siihen kipuun ja tuskaan, joka leimasi pojan pettäjäksi, kavereiden sanoihin siitä miten poika oli niin törkeä, vai siihen pohjattomaan kaipuuseen joka riuhtoi sisälläni kohti tuota poikaa ja pojan omiin, katuviin sanoihin. Mä.. mä en tiennyt, mitä ajatella. Ja se tietämättömyys ja ristiriitaisuus sai mut jälleen vain itkemään.

Silloin Miku hilautui varovaisen hitaasti viereeni ja halasi mua kevyesti. En kyennyt pyrkimään siitä pois, enkä sisimmässäni halunnutkaan. Olin kaivannut poikaa niin paljon, vaikka järki käski pysyä erossa ja unohtaa. Minkä tunteilleen voi, vaikka järkisyyt olisi kuinka vedenpitävät?

"Voi Tuikku.." Miku sanoi ja pyyhkäisi kosteaa poskeani. Näin, miten hänenkin silmästään vierähti kyynel.
"Mä tiedän, että en ansaitse sua. Sä ansaitset vierelles ihmisen, joka ei oo muiden kanssa. Mutta silti en saa sua mielestäin. Mä olin loputtoman törkee ja sain vain ikävyyksiä ja surua aikaan, mutta usko pois, oon ollut ihan maassa nää viikot. Mulla on sua niin ikävä."

Kuinka Miku saattaa vielä leikkiä mun surulla, mun järkeni huuti. Sisimpäni kuitenkin halusi vaan heittäytyä pojan kaulaan ja olla niinkuin ennenkin. Musta tuntui, että järki ja tunteet repi mua kilpaa kuin köyttä, kumpikin omaansa korviini vuorotellen huutaen. Mä niin tiesin, miten kaverit ja muut suuttuis mulle, jos ottaisin Mikun takaisin, ja mua pelotti, oliko se tosissaan vai leikkikö se vaan taas. Mutta silti halusin pojan vierelleni.

Miku odotti ja odotti, niin kauan että kyyneleeni kuivuivat ja en enää nyyhkyttänyt. Silloin ehdin jo kiinnittää huomiota edelleen rauhallisina kökkiviin ratsuihimme. Kaikki oli vaan niin hämmentävää yhteensattumaa.

"Tuulia, sä varmasti pidät mua röyhkeenä, kun sanon, että edelleen rakastan sua. Mutta en voi olla valehtelematta."
Käännyin katsomaan poikaa silmiin. Ne kimmelsivät, ja suklaanruskeista silmistä kuulsi huolestunut, ikävöivä katse. Se oli jotenkin niin tunnetta ja rehellisyyttä täynnä, etten enää voinut erehtyä pojan ajatuksista.
"Itseasiassa en, Miku. Mun ikävä on ollut sielua riistävää. Mä... mä rakastan sua."




Tuikku & Ruusu 44hm

Nhihii kerrankin jaksoin väkertää taustaa ym piirtäessä :3

[Anne]

Kevätlaukkailua



Tuulia ja Ruusu laukkasuoralla ottamassa iloja irti keväästä =)

Spessu Tuulalle!

[Tuulia]

// Kiitos Anne ihanasta spessusta! =) //



Onnea ja pettymystä
16. toukokuuta



Olin onnistunut välttelemään kavereille kertomista. Vain muutamat Wenun lisäksi tiesivät, että mä ja Miku oltiin taas yhdessä. Yassu ei tiennyt, ei Ada, eikä Kassukaan - heidän kanssa yleensä ehkä eniten puhuin. He saivat luulla mun päässeen riidasta yli, kun olen taas oma, iloinen itseni.

No, porukoille oli ollut pakko kertoa, koska Miku vietti meillä paljon aikaa ja minä hänen luonaan. Ensin äiti ja mamma oli ihmeissään ja epäilivät kaiken järkevyyttä, mutta tavattuaan taas Mikun, iloitsivat hekin meidän puolesta. Ja voi että mulla oli ollut ihanaa.

Joku voisi ajatella, että mulla olisi jotain hävettävää, kun en kertonut. Että en luottaisi ystäviini niin paljoa, että kestäisin nolon tilanteen. Mutta ei - mä en vaan jaksanut kaikkien kummastuneita reaktioita vielä. Mua on riepoteltu jo niin paljon.

Entä Wenu...? Ohh, ainakaan se ei enää vetänyt mulle rageja. Pikemminkin maa nieli sen aina jonnekin, missä pippuri kasvaa, kun meinasimme kävellä toisiamme vastaan jossakin. Mua pelotti lähinnä Mikun puolesta - milloin Wenla ja Miku tapaisi, silloin olisi varmaan taas miekat kalisemassa. Huoh.

Onneksi muut eivät kuule ajatuksiani, mietin ratsastellessani Ruusalla metsätiellä. Ruusa oli onneksi tänään rauhallinen ja antoi mulle anteeksi sen, että uppouduin mietteisiini toisinaan. Onneksi muut eivät niitä kuulleet, kyllästyisivät vain. Pääni oli täynnä tuota ihanaa punatukkaista poikaa ja tän kimurantin tilanteen vatvomista. Mutta kyllä kaikki vielä joskus selviäisi. Eikö niin?

Mä kokosin Ruusan ohjia ja annoin sille pohkeita - nyt ravattaisiin. Haluaisin ehtiä nopeammin Siihen risteykseen. Ruusa nosti ravin innolla ja koitin keventää, minkä ilman satulaa jaksoin. Sen mustat, laineilevat jouhet hivelivät ranteitani, jotka pilkottivat hupparin hihan ja ratsastushanskan välillä. Ruusa oli vaan niin suloinen.

Vaan ohh! Olin kuullut, että Hestia muuttaa takaisin talliin. Hesti, oi ihana Hesti! Haluaisin niin osallistua sillä estetunneille, tai muistella menneitä hoitaja-aikoja pienellä maastoreissulla. Ehkä Anne antaa mun välillä lainata sitä sen uudelta, tulevalta hoitajalta. Hesti, tuo nuori, energinen ja kaunis hevonen, jolla riittää intoa ja taitoa esteille. Itse en koskaan olisi tarpeeksi tavoitteellinen hoitaja sille, vaikka Hestillekin tekisi varmasti hyvää käppäillä joskus metsissä Tuikku-tyyliin.

Ajatukset Hestistä tipahtivat pian mielestäni, kun tulin Siihen risteykseen. Miku oli jo siellä ja vilkutin jo kauempaa. Hän seisoi ratsunsa vieressä ja tullessani heidän viereen, valuin Ruusan paljaasta selästä alas halaamaan poikaa.
"Ihana nähdä", hän sanoi. Olin samaa mieltä.

Lähdimme ratsastamaan metsätietä yhdessä eteenpäin. Mikulla oli taas rauhallinen heppa allaan, vaikka pystyin kuvittelemaan hänet Ruskamäen kentälle hiomaan koulua kuumuvalla tammalla tai hyppimään esteitä vauhdikkaalla, isolla orilla.
"Mä voisin tulla joskus Ruskikseen kattomaan, jos hyppäät esteitä tai jotain", sanoin hieman yllättäin. Sebeläiset eivät käyneet siellä usein.
"Mäkin voin tulla Seppeleeseen", Miku sanoi. Hymähdin hiljaa. En osannut sanoa siihen mitään - mitä olisin voinutkaan sanoa?
"Saataisiin olla enemmän yhessä", Miku lisäsi.

Hiljaisuuden käydessä piinaavaksi, Miku kysyi:
"Miten sulla menee? Siel tallilla?"
"No... hmm. Enpä oo hirveesti ihmisille huudellut.. Paitsi Wenulle oli pakko sanoa ja nyt se välttelee mua kuin varas poliisia. Ja sä tiiät, kuinka se voi suuttua. Enkä haluaisi että joudut sen huutoja kuuntelemaan."
"Mut miks et oo kertonu sun ystävilles?" Miku ihmetteli.
"No... must tuntuu et ne ei sulata tätä ihan päivässä tai kahessa, ja mä en oo vielä jaksanu joutua taas hullunmyllyyn... Oon niin kaivannut tätä, kun saa olla rauhassa onnellinen."
"Ahh.. Mä ymmärrän sua. Mut sun pitäs puhua niiden kanssa, tai ne aattelee, et pimität niiltä jotain", Miku järkeili. "Ja Wenulle pitäs kyl puhua, en haluu et tallilla on jännittynyt olo kokoajan. Haluun et saat olla siellä rennosti. Vaikka kaikki onkin mun vika.."
"Älä syytä enää ittees. Se ei auta asiaa."

Mä nimittäin ajattelin, ihan tosissani, että tein oikein meille molemmille kun annoin anteeksi. Mä luotin siihen, että Miku oli oikeesti tajunnut, että seurustelu ei oo vain muutaman viikon leikki, kunnes kyllästyy tyttöön, vaan et se voi olla paljon enemmänkin. Ja musta tuntui, et me välitettiin nyt toisistamme vielä enemmän, kun aiemmin - Mikulla on vain mut, ja kumpikin muistaa, miten yksinäistä oli olla ilman toista.

Metsätie kaartui hiekkatielle, jonka laitaa ratsastimme rinnakkain eteenpäin. Nostimme ravin, kun kumpikaan ei enää tiennyt, mitä sanoa seuraavaksi. Hevoset olivat innoissaan, ja olisivat halunneet laukatakin. Taivas oli mennyt pilveen, mutta oli silti mukavan lämmin. Kun pelto jäi taaksemme ja mutka vei meidät metsän keskelle, hiljensimme vauhtia käyntiin.

"Musta tuntuu, et me saadaan kyllä sovittua Wenlan kanssa. Joku kaunis päivä. Sitten kun se tajuaa, miten paljon se oikeesti ylireagoi kaikkeen...", mä jatkoin.
"Nii, sähä et oo varmaa ees koskaa huutanu sille sen pahemmin."
"Nii, se huutaa ja kiroaa ja haukkuu aina päin naamaa... Se mua alunalkaen sattui eniten... Mut hei, puhutaaks jostain muusta. Mä en nyt jaksa ajatella riitoja."
"Joo, sopii vallan mainiosti", Miku tuhahti naurahtaen. "Mentäskö joku kaunis päivä jollekin niitylle? Ainakin kuvittelen, että tykkäisit siitä."
"Joo! Hyvä idea. Pihatolta on ihan lyhyt matka yhelle niitylle. Siellä kasvaa jo vaikka kuinka voikukkaa! Otetaan Rosa ja Aleu mukaan, ne osaa tulla perässä ilman sen kummempia", innostuin. Mietin jo, minkä kesämekon laittaisin. Mä niin rakastin mekkoja!

Lopulta saavuimme Seppeleeseen kääntyvään risteykseen. Aivan liian pian. Valuimme ratsujemme selästä alas. Kumpikin hevonen vaikutti tyytyväiseltä ja rauhalliselta, ne varmasti odottivat innolla iltaruokaa. Ruusa hörähti hennosti ja hymyilin tammalle. Sitten Miku hautasi minut syleilyynsä, mikä sai onnen perhoset kutittamaan varsanpohjaani ja mielen pakosti hymyilemään aurinkoisesti, vaikka pilvet peittivät taivaan auringon. Olin niin onnellinen. Kun Miku painoi huulensa omilleni, taisin jo unohtaa, missä seisoimmekaan - Seppeleen risteyksessä.

Sillä siihen risteykseen ilmestyi heti Mikun lähdettyä toinen, tuttu ratsukko. Ada. Hän oli nähnyt kaiken, ainakin ilmeestä päätellen... Voi ei.
"Tuulia? Mitä sä Mikun kanssa teit?” Ada kysyi hämmentynyt ilme kasvoillaan. Ada oli tuonut Soltun ihan lähelle, ja se koitti kovasti tehdä tuttavuutta mun ja Ruusan kanssa.
”Ööm… siis… etkö sä oo kuullut?” yritin takerrella, sillä olin niin yllättynyt, etten ehtinyt miettiä mitä sanoa.
”No en mä varmaan kuulis tuosta äskeisestä keneltään muulta kuin sulta”, Ada totesi, enkä voinut väittää vastaan. Parasta olisi vaan kertoa kaikki, uskoisi kaveri tai ei.
”Me ollaan Mikun kanssa taas yhdessä. Se pyys anteeks ja…”
”Se satutti sua”, Ada keskeytti minut.
”Ada.. mä rakastan sitä”, yritin sanoa. ”Etkö säkin usko toiseen mahdollisuuteen?”
”Mä en tiedä enää mihin uskoa”, Ada sanoi hyvin pettyneellä äänellä. ”Ei tollasille anneta toista tilaisuutta. Se voi tehdä saman kohta uudestaan. Sä ansaitset Tuikku parempaa kuin sen”.
”Mä en usko, että se tekee. Sekin sanoi rakastavansa mua.”
Ja Ada vain pyöritti päätään. Voi ei.. Nyt mulla oli ongelmia muidenkin kanssa.. Ne ei voi ymmärtää mua. Tai ehkä ne ei halua. Voi ei, mitäs sitten, kun koko talli hokee mulle, miten huonosti valitsin..
”No… asia on sun päätös. Mun silmissä se ei kuitenkaan tee Mikusta yhtään parempaa ihmistä ja mä en voi antaa sille anteeksi, että se satutti mun kavereita. Jos sä annat… äh… mä en halua kuulla siitä pojasta enää mitään.”

Silloin Ada lähti tallille. Ja jätti mut siihen. Sanomatta yhtään sanaa, joka osottaisi ymmärrystä mua kohtaan. Vaikka Siitä päivästä asti, olin ollut surullinen mun ja Mikun puolesta - en ollut syyttänyt oikein ketään, sillä pystyin ymmärtämään tuota poikaa. Jokainen erehtyi joskus. Ja mitä se olisi auttanut, jos en olisi antanut anteeksi? Ehkä Miku olisi ottamut taas uuden, ja taas. Mä tiesin, että olin sille juuri oikea ihminen. Ihan varmasti.

Kun Adasta ja Soltusta ei enää kuulunut hiiskaustakaan, tajusin, että olin melkein unohtanut hengittää. Sydän hakkasi vieläkin niin lujaa, että se tuntui pompoaavan rinnasta läpi. Puristin Ruusan ohjia, ja huomasin, että se ei jaksanut enää seistä aloillaan. Pelkäsinkö? Vai mistä tämä säikähdys tuli? Olin hyvin hämilläni. Kaikki on vaan yhtä hämmennystä...

Onneksi hoitopuomilla ei ollut ketään - en kykenisi ihan heti tapaamaan muita ihmisiä. En käyttänyt liikoja aikoja Ruusan harjaamiseen tänään, sillä halusin vain nopeasti kotiin, siellä saisin olla yksin ja pohtia kaikkea. Halata Aleuta ja kuunnella musiikkia, joka rauhoittaa. Tai voisin kirjoittaa päiväkirjaan, maalata, lukea kirjaa.. Jotain, joka veisi ajatukset hetkeksi pois. Tai ainakin yrittäisi, sillä Mikua ei minun ajatuksista saisi parhaimmallakaan imurilla pois, hänen kasvonsa olivat piirtyneet mieleeni niin vahvasti, etten voisi olla ajattelematta häntä edes lähes koko aikaa.




Tuikku & Ruusu 45hm

[Tuulia]

Ystävien vankeina
1. kesäkuuta



Wenla

Hestia oli palannut talliin ja mä olin siitä tosi iloinen. Gitta oli hörissyt ja hirnunut innoissaan nähtyään entisen ponikaverinsa uudelleen, mikä oli mun mielestä söpöä. Nytkin ne nyhtivät aidan vierestä ruohoa ja voikukanlehtiä rinta rinnan. Uusi poni sai tietysti myös aikaan kuhinan. Innostuneet tytöt juttelivat hoitajanpestistä, ja olin kuullut huhuja siitä, kuinka joku Hestian vanha hoitaja olisi piipahtanut toimistossa. Mä en tyttöä tuntenut, en ollut silloin seppeleen vakiokalustoa.

Vilkaisin vielä nopeasti Gitan ja Hestian suuntaan, kunnes astuin talliin. Vikojen viikkojen hyviä puolia olivat lyhyet koulupäivät, mikä mahdollisti mun talleilun jo noin kolmen aikoihin. Muutkin olivat löytäneet tiensä tallille, sillä näin käytävällä pari tuttua kasvoa.

"Moi!" huikkasin Sandralle, joka riisui päitsiä Aristolta. Ruuna höristi korviaan ja silmäili mua tarkasti.
"Ai moi, säki päätit tulla näin aikasin," Sandra hymyili ja laski päitset käsistään.
"Ootko menossa ratsastaan?" kysäisin ja rapsutin angloarabia turvan päältä.
"En, Arska menee viieltä ja kuuelta nii aattelin tuua jo valmiiksi sisään," Sandra vastasi.
"No sithän sä voit tulla mun kanssa ylös! Tarvin ruokaa," virnistin ja revin tytön mukaani.
"Wenla ehh.. ootko ihan varma?" se kysyi ja hymyili arasti.
"Joo, mulla on nälkä!!" tokaisin muina miehinä, koska en ymmärtänyt Sandran vihjettä. Olisinpa ymmärtänyt.


Tuulia

"Se uus heppa on vissiin ollut täällä ennenkin?" Ada kysyi multa.
"Joo, se oli mun hoitsu, ja monen muunkin", kerroin. "Mut sillon kun se myytiin jollekin estejunnulle, mä pääsin Ruusan, uuden hepan hoitajaksi", kerroin. "Hesti olikin mulle vähän turhan estepainotteinen, kun oon vähän puskailuun taipuvainen", pälätin iloisena.
"Aah okei", Ada vain tyytyi kommentoimaan.

Taukotilan pöydän ääressä Pihla ja Clara istuivat vierekkäin syömässä jäätelöä. Joku ihana oli ostanut sitä jääkaapin pakastelokeroon, mutta itse en jaksanut vaivautua sohvanpohjalta kaapille. Ulkona oli kuuma, mutta sisällä puhalsi tuulettimet ihanan vilpoista ilmaa. Hevosetkin olivat näin helteisenä päivänä välillä sisällä kärpäsiä ja paahdetta piilossa. Jäätelönsyöjien katseet tuntuivat piinaavasti ohimossani, mutta en jaksanut katsoa takaisin. Ajatelkoot mitä ajattelivat, minä tein miten halusin, enkä jäänyt miettimään, mitä tallilaiset siitä ajattelee. Sitäpaitsi, eihän melkein kukaan tallilla edes tiennyt, niin ei tarvinnut miettiä.

"Mitä sä meinaat tänään?" Ada kysyi.
"No Ruusa menee viieltä ja kasilta, et ehkä siinä välissä vois jotain pientä tehdä, mutta eipä varmaan mitään ihmeempiä. Kävin vähän aikaa sitten viemässä sen aittaan tuntilaista varten valmiiksi", selostin. "Entä sä?"
"Jotain vois Soltun kanssa keksiä, mutta en oo vielä päättänyt", Ada kertoi.
Silloin taukotilan ovi kävi ja tuttu kasvo astui sisään.
"Oi onko täällä jäätelöä", blondi riemastui ja hyppelehti suoraan jääkaapille minua huomaamatta. Sandra oli jäänyt ovelle seisomaan hieman vaivalloisen näköisenä.
"Ottaako kuk--", jäi Wenun lause kesken, kun hän nosti jätsipaketin kaapista kääntyen katsomaan tänne sohvalle.


Wenla

Mä vilkaisin kylmästi Tuuliaa, ja heitin jäätelöpaketin takaisin sinne, mistä sen otinkin.
"Mä taidan sittenkin mennä alakertaan syömään," tokaisin ja nappasin kanasalaatin ja limsan pöydältä. Sandra katsoi mua turhautuneena ja vilkaisi sitten noepasti Adaan. Mä en tiedä mikä juttu se oli, mutta Sandra astui mun tielle ja avasi suunsa:
"Me ollaan ihan done tän teidän riidan kanssa, jonka saatte muuten sopia tasan tarkkaan nyt."

"Jep, inhottaa olla kahden tulen välissä ja mitä oon Tuikkua kuunnellut, niin ei siitäkään tää tilanne ole kovin kiva," Adalind jatkoi sohvannurkasta.
"Sandra et oo tosissas. Mä en halua istua täällä hikoilemassa TON kanssa?" mä parahdin ja huidoin kädelläni Tuulian suuntaan. Sandra kohautti olkaansa ja olin erottavinani sen huulilla pinen hymyntapaisen.

"Tätä mä just tarkotan, sä et voi sanoa edes Tuikun nimeä ääneen!" blondi tokaisi. Mä käännyin katsomaan sitä vihaisena.
"Okei, te voitte pitää mua täällä, mutta puhumaan te ette pysty pakottamaan," mä kohautin olkiani ja lysähdin pöydän ääreen. Pihla ja Clara katsoivat mua merkutsevästi pöydän toiselta puolelta, mutta mä tyydyin vain lappamaan kananpalsia suuhuni.


Tuulia

Mä olin ihan hämmentynyt. Katsoin vuoroin Adaa, vuoroin Sandraa. Oliko tää joku salajuoni? Epäilyttävän nopeasti kananpalaset upposivat Wenlan nälkäiseen mahaan, ja katsoin epäuskoisena kelloa, jonka sekuntiviisarit naksuivat menemään piinaavassa hiljaisuudessa. Lopulta Wenla nousi, heitti rasian roskiin ja lähti tallustamaan uudelleen ovea kohti.

"Mulla on tälle päivälle muutakin tekemistä, kun istua samassa huoneessa hiljaa TON kanssa", se sanoi hermostuksissaan mua mulkaisten. Mä olin vetänyt jalat koukkuun syliini ja koitin hautautua syvälle sohvaan. Mitä ihmettä mun ois pitänyt tehä? Ei voinut enää sännätä uloskaan, ja sisimmässäni halusin jo sopia Wenun kanssa. Mä tunsin, miten sydän rinnassani alkoi lyömään tiheämpään. Pelottiko mua? Ehkä vähän.

"No sitten on, mutta ne saa odottaa", Sandra sanoi päättäväinen ilme kasvoillaan. Adakin nousi sohvalta, ja katsoin häntä säikähtäneenä. Eikai ne oikeasti aio jättää mua Wenlan kanssa kahdestaan? Ada viittilöi jäätelönsä litkineet tytöt pöydän äärestä messiin.
"Annetaanpa meidän riitapukareille rauha", Ada sanoi niin varmasti ja aikuismaisesti. Ei, mä en halua! Mä en taho tätä. En silti saanut edes jalkojani laskettua maahan liikahtaakseni.

Clara ja Pihla luikahtivat oven raosta, hyvin hämmentyneen näköisinä ulos, kun Sandra piti Wenlaa hartioista kiinni, ettei se säntää ovesta pihalle.
"Päästä irti! Mitä sä oikeen teet mulle!?" Wenu huusi. Sekään ei voinut mitään sille, että lopulta Ada ja Sandrakin luikahti ulos ja paukautti oven perässä kiinni. Vaikka Wenla kuinka koitti hypätä päin ovea ja ränkyttää kahvaa, ovi ei auennut. Meidän omat ystävät pitivät ovea kiinni. Minkä tempun ne oikein menivätkään tekemään.


Wenla

"Oottakaahan vaan sitä, kun Anne kuulee tästä," mä mutisin tuijottaen tiiviisti ovea. Suin välillä hermostuneena hiussuortuvia korvani taakse ja murisin huulteni välistä kirosanoja. Mä vähintään murhaisin ne kaikki yksitellen, kunhan pääsisin ulos täältä.

"OIKEESTI TÄÄ EI OO HAUSKAA!"
"HELVETTI TYTÖT, NYT SE OVI AUKI!"
"MÄ TEEN JONKUN RIKOSILMOTUKSEN VAPAUDENRIISTOSTA JA JOUVUTTE KAIKKI VANKILAAN."

Kun olin puhissut, valittanut, murissut, huutanut, uhkaillut, kiristänyt ja kuluttanut voimani loppuun raahauduin pöydän ääreen. Tuulia näytti tutkailevan mua mietteliäänä. Mähän en keskustelua aloittaisi. En missään nimessä. Mä kurkistin salaa Tuuliaa, joka näytti mietteliäältä. Mun teki mieli puuskahtaa jotakin ilkeää, mutta päätin hillitä itseni. Oli mulla kyllä yksi kysymys, johon halusin vastauksen. Niinpä mä päätin avata suuni.

"Miten sä pystyit antamaan sille kusipäälle anteeksi? Ihmiselle, joka petti sun luottamuksen ihan täysin ja joka leikki meidän tunteiden kanssa. Joka on niin keskenkasvunen, kun sen ikänen voi vaan olla. Miten?"


Tuulia

Hetken jo luulin saavani harrastaa sisäistä feispalmausta vielä pitkäänkin Wenlan jatkettua lapsellista riehumista ja uhkailua, mutta hänen yllättävän vakava ja syvällinen kysymys sai ison möhkäleen nousemaan kurkkuuni. Kysymyksen, jonka äärellä itsekin olin viettänyt tunteja, päiviä, itkuisia iltoja ja unettomia öitä. Ja nyt mun pitäisi taas purkaa sen vastaus sisältäni sanoiksi, punoa lauseet uudelleen niin, etten tee itseäni naurunalaiseksi.

"Sä voit pitää mua sinisilmäsenä ja kliseisenä, mutta mä vaan yksinkertaisesti uskoin Mikua, kun se kertoi mulle kaiken mitä ajatteli. Sä tiiät, se oli semmonen pelipoika, mopollaan kruisaili ja kuskaili likkoja minne vaan. Lapsellista kuin mikä, mutta kaikki voi muuttua ja kasvaa pykälän aikuisemmaksi. Se tajusi mun kanssa viimein jotain, tyyliin mitä on rakastaa ja olla rakastettu. Sit, usko tai älä, se ei ois halunnu loukata suakaan, eikä siks jöttänyt sua. Se ei tiennyt, miten jättää toinen niin, ettei tyttö itke viikkoja tai suutu, sehän ois mahotontakin. Ja mä uskoin, kun se vannoi muuttuneensa, ja nyt voin sanoa, että hän puhui ihan totta. Ja oikeesti, se kaipuu mikä riipi mun sisintä, niinkuin Mikunkin, oli semmosta ettei sitä kestä."
Hämmennyin avoimuudestani ja jäin pumppu pelosta hakaten odottamaan Wenun vastausta.

* * *

Sillä välin oven toisella puolella Ada ja Sandra myhäilivät tyytyväisenä istuen oveen nojaten.
"Hei, Wenu lopetti huutamisen", Ada supisi hiljaa.
"Joo ja kuuntele, Tuikku alkoi puhua, hei ne edistyy", Sandra kuiskasi. Silloin vintin rappuset alkoivat narista, joku käveli ylös. Se oli Yasmin.
"Moi tytöt, mitä te teette?" Yasmin kysyi hämmästyneenä ja meni kaapilleen.
"Pistettii Tuikku ja Wenu tonne sopimaan", Ada sanoi ovea kohti nyökäten.
...mä uskoin, kun se vannoi muuttuneensa, ja voin nyt sanoa, että hän puhui ihan totta..., kuului hiljaa oven läpi.
"Mitä se puhuu?" Yasmin kysyi vielä ihmettelevämmin.
"Varmaankin Mikusta, mistäs muusta", Sandra sanoi hieman silmiään pyöräyttäen.
"Mut... eiks ne eronnu?"
"Joo mut ne on jo sopinu, Miku on kuulemma luvannu olla jatkossa kunnolla", Ada sanoi. "Mä en tajua miks ihmeessä Tuikku huoli sen takas, mut kaipa sillä on joku syy", Ada jatkoi.
"Se ei oo kertonu mulle mitään! Vaik toisaalta, kai se halus hetken olla erossa kaikista riidoista", Yasmin järkeili.
"Ei se mullekaa kertonu kun vasta sitten, kun näin ne ratsastamassa", Ada huoahti. "Salaperäistä."
"Nomut toivottavasti ne nyt sopii. Meen harjaa Lemonia. Voitas hei mennä uimaan, saavat riitansa pestyä pois", Yasmin vielä naurahti lähtiessään takaisin tallin puolelle.
"Aika hyvä idea, niin keli kuin tunteetkin taitaa jälleen käydä kuumana", Sandra kuiskutti.

* * *

Wenla

Kuuntelin Tuuliaa vaitonaisena. Se selitti jostain rakkaudesta ja kaipuusta, mikä sai mut taistelemaan kyyneleitä vastaan. Musta tuntui pahalta, kun se kertoi, että Miku ei vain pystynyt jättämään mua.

"Joo, mä pidän sua sinisilmäisenä ja kliseisenä, ja mä tiedän että niin pitää moni muukin. Minkälainen poikaystävä on toisen tytön kanssa eikä pysty jättämään sitä? Paska suoraan sanottuna, koska et sä tee noin mikäli sulla on oikeita tunteita jotakin kohtaan. Että onnea vaan teidän parisuhteelle, joka sai alkunsa yhestä isosta valheesta. Mä en usko Mikusta, että se yks kaks muuttuis tolleen kun se oli sun kanssa. Ja oikeestaan, mä uskon että sun silmät ei avaudu ennen kuin se tekee paskasti uudelleen," mä sanoin. Tuulian ilmeet vaihtelivat puheeni aikana laidasta laitaan ja mua melkein kiinnosti sen vastaus.

"Ja pikku huomautus, mä veikkaan että kovinkaan moni ei jaksa uudestaan kuunnella sun ulinaa siitä, kuinka se teki mulle huonosti ja yhy yhy yy," totesin ja nousin ylös. Hain limsapulloni jääkaapista ja avasin sen näppärästi ennen kuin istahdin uudestaan pöydän ääreen. Kun olin laskenut perseeni penkkiin, ovi avautui ja Sandra kurkkasi ovenraosta.
"Joo, ei ne oo tappanu vielä toisiaan, en vaan tiiä mikä tota Wenlaa vaivaa ku se on ollu niin hiliaa," tyttö puhui jollekulle ja katsahti sitten mua virnistäen. Sitten ovi meni taas kiinni jame jäimme kahden.


Tuulia

"Joo mua ei paljoo kiinnosta vaikka muut pitäs mua hulluna, oon ihan oikeesti onnellinen sen kanssa ja en anna muiden häiritä meitä. Ihan sama, vaikka muut ei uskois siihen, et ihmiset voi kasvaa ja oppii virheistään, koska mä tiiän ettei se enää valehtele mulle. Vaikka mä sillon, kun kaikki selvis, suutuin sille ja olin ihan tosi surullinen, mä muistan et se oikeesti näytti pettyneelle itsekin. Ei se halunnut satuttaa ketään. Mua melkeen sattu enemmän se, että me jouduttiin riitoihin, sä ja mä."

Siihen Wenlakaan ei ehtinyt sanattomuudeltaan sanoa mitään, kun minä jo jatkoin:
"Miku petti meitä ja mä huolin sen takasin, mutta silti sä vaan vihottelet mulle, huudat ja kaadat paskaa niskaan, vaikka oikeesti se oli Miku, joka teki sut onnettomaks. Mä haluisin olla taas sun kaveri, ja sitä toivoo koko talli. Kaikki on harmissaan siitä, et me ollaan riidoissa. Vaikka mä kuinka olin surullinen ja ikävöin sitä, Sinä päivänä silloin mä hajosin siitä, mitä sä syljit suustas", sain paljastettua.

Olin puhunut suuni tyhjäksi, sanonut kaiken. Mä melkein tärisin pelosta sohvan nurkassa ja mun kurkkua kuivasi se puhuminen. Mutta ei, en uskaltanut liikahtaa juomaan. Tää käsiteltäisiin ensin.


Wenla

"Onko sulla dementia vai mikä? MÄ OLIN PYYTÄMÄSSÄ ANTEEKSI, MUTTA SÄ PÄÄTIT PILATA SEN HETKEN KERTOMALLA ETTÄ OOT MIKUN KANSSA! Mä halusin silloin olla aidosti väleissä sun kanssa, mutta kun sä olit pudottanut sen pommin, mun piti aloittaa alusta. Mä olisin ollut valmis lopettamaan riitelyn, mutta sen jälkeen musta tuntui kuin Miku olisi pettänyt mun luottamuksen uudemman kerran. Plus, nyt säkin petit mut ja se jos mikä tuntui pahalta," mä raivostuin. Mun pienessä mielessä mä olin uhri, ei Tuulia. Se näytti tosin pitävän itseään uhrina, sillä mä kuulemma huusin ja olin muutenkin kamala sitä kohtaan. Mä olin vihainen ja mä en osannut piilottaa sitä.

"Mun mielestä mulla on täysi oikeus olla tällainen kuin oon, eikä mua paskan vertaa kiinnosta pidätkö sä mua lapsellisena vai et. Mutta ymmärrätkö kuinka paljon mua sattuu, kun nään teidät yhdessä? ET TAIDA, KOSKA SÄ PERIAATTEESSA PAKOTAT MUT KOKEMAAN SEN. Sä tuot sen tänne, vaikka kukaan täällä ei halua sitä tänne. EI KUKAAN," huusin ja olin kaataa limsat pöydälle.
Mua raivostutti ja olisin oikeasti voinut tehdä mitä vaan, että olisin päässyt tästä tilanteesta pois. Harmi vain, että joku piti ovea säpissä ja me oltiin yläkerrassa.

"Sä et tajua. Mitä jos mulla on vielä tunteita sitä kohtaan? En mä ajatellut Mikua pelkkänä hauskana seurana. Mä TYKKÄSIN siitä oikeasti, ja joka kerta, joka vitun kerta sä käännät vaan veistä haavassa tuomalla sen tänne tai pusuttelemalla sen kanssa koulussa. Vaikka mä puhun siitä kaikkea inhottavaa, mä saatan silti tuntea mun sisällä jotain sitä kohtaan, koska ei ne tunteet noin vaan lähde pois. Mutta et sä varmasti tajua, koska eihän kukaan oo ikinä vieny mitään pikkuneiti täydelliseltä."

Kyyneleet valuivat mun poskille, vaikka mä yritin estää kaikin voimin. Mä saatoin olla hankala ja esittää kovaa, mutta että kylmä ja tunteeton? Ne eivät sopineet muhun. Musta tuntui, että mä sopersin vain jotain ristiriitaista, mutta ainakin mä yritin parhaani mukaan kertoa tunteistani. Kaikista niistä.


Tuulia

"Mä en halunnut valehella sulle, siks mä kerroin, vaikka se ei ollu hyvä hetki", mä yritin, mutta se kaikki tunnemyrsky, mikä velloi mun sisällä, purkautui just silloin. Mä aloin vapiseen ja mä tunsin sen kimmeltävän kyyneleen, kun se pulpahti silmäluomen reunan yli ja valahti suolaisena pitkin poskea. Wenun sanat pompahtelivat mun mielessä, yhä uudelleen ja uudelleen, kelasin sen lauseita edes takas. Mä aloin hiljalleen ymmärtämään sen tunteita, vaiks olinhan mä tiennyt jo pitkään, et Wenlaankin sattui. Ei se muuten raivoaisi noin paljon. Mut se liiotteli silti, huusi liikaa, ja sai vaan lisää riitaa aikaan. Se liiotteli - mä olin tuonut Mikun tallille ihan pikaisesti pari kertaa, muuten näimme maastoilemassa, ettei kaikki tulis kyselee multa, miks huolin sen takasin. Ja niitä hetkiä, että mä, Wenla ja Miku satuttiin saman lukion käytäville, oli tosi harvoin. Mut tottakai Wenla koki ne paljon toistuvammin.

Eihän kukaan oo koskaan vieny mitään pikkuneiti täydelliseltä. Ai niinkö? Mä en itkultani jaksanut alkaa selittämään mitään, mutta Wenlan sanat sattui paljon. Koitin uskotella itselleni, että Wenla vaan laukoi shaibaa ollakseen voitolla. Mutta sekin oli vaan kussu sen omille nilkoille, koska loputtoman huutamisen lopputulos oli vain kaksi itkevää tyttöä. Joista kumpikaan ei halunnut luovuttaa ja myöntää olleensa väärässä, joista kumpikin puhui tunteistaan omalla kielellään, joka oli kuin suolan kaatamista haavoihin toiselle. Aika kului, nyyhkytys jatkui, eikä kumpikaan puhunut mitään. Lopulta, kun olin tarpeeksi hangannut kasvojani paitani helmaan, aloin taas puhumaan, vaikka ääneni värisi ja niiskutin koko ajan.

"Mä tiedän miltä tuntuu ikävöidä Mikua, vaikka tietäisikin sen olevan typerä. Mä koin ihan saman, ennenkun juttelin sen kanssa. Mä ymmärrän, et sua sattuu nähä meiät onnellisena. Mä ymmärrän, jos et pysty vielä pitkään aikaan kohtaamaan sitä kunnolla. Mä yritän parhaani olla tuomatta sitä tallille, ja uskon et sekin ymmärtää. Kohta alkaa kesä etkä nää meitä koulullas. Mä oon pahoillani, et oon tahtomattani loukannut sua. An...teeksi."
Viimeisin sana oli niin vaikea saada ulos suusta, mutta lopulta se tuli ja olin samalla helpottunut että kauhuissani siitä, mitä Wenla sanoisi seuraavaksi.


Wenla

Tuuliakin itki. Mun kyyneleet olivat jo miltei loppuneet, ja nyt vain nojasin päätäni vasenta kämmentä vasten. Kuuntelin Tuulian sanoja ja mietin. Mä tiesin, että anteeksipyyntö tulisi kohta ja mä pelkäsin sitä. Riidoissa oleminen oli paljon helpompaa kuin anteeksi pyytäminen, ja varsinkin anteeksi antaminen. Jos totta puhutaan, en mä nyt edes tiennyt olinko valmis kumpaankaan.

"Mä en kaipaa sitä, en todellakaan. Mä kaipaan lähinnä asioita, joita me tehtiin yhdessä ja kaikkia muistoja. Kun pidät enemmän muistoista, kuin itse ihmisestä, se kannattaa unohtaa. Mä en myöskään kaipaa mitään säälejä sulta tai Mikulta," sanoin. Tuulia katsoi mua itkuisillä silmillään ja selvästi odotti.

"Mä myönnän, että oon sanonu aivan typeriä asioita ja paljon sellasta mitä en ees tarkota. Sen siitä saa kun puhe tulee ennen ajatusta. Mutta Mikulle mä en anna anteeksi, ihan tiedoksi," hymähdin.

"Okei, mulle anteeksi pyytäminen on aivan hirveän vaikeaa," parahdin ja heilutin käsiäni naaman edessä estämässä kyyneleitä. Mä melkein itkin ja nauroin samaan aikaan, kunnes sain sanottua: "Anteeksi munki puolesta."


Tuulia

Mä liikutuin. Kaiken huudon jälkeen Wenla pyysi anteeksi. Me itkettiin ja naurettiin yhtä aikaa, ja onnistuimme jopa katsomaan toisiamme silmiin - hymyillen, vaikka kyyneleet virtasivat poskillamme. Kumpikaan ei enää osannut sanoa mitään. Silloin kampesin itseni sohvan pohjalta, ja huomasin, kuinka huonossa asennossa olin kyyhöttänyt. Kuinka kylmä tuskan hiki kuivahti pikkuhiljaa liimaten paidan mun kylkiin kiinni. Kuinka mun paidan helma oli ihan märkä pyyhityistä kyyneleistä.

Wenlakin nousi ja yhteistuumin kävelimme lähemmäs ja lopulta halasimme. Ja halasimme niin lujaa, ettei jäänyt epäselväksi, että riita oli nyt over. Kun viimein päästin Wenusta irti, naurahdin:
"Me näytetään ihan järkyttäville!"
"Hah, totta", Wenlakin sanoi ja naurahti. Siinä me seistiin keskellä oleskeluhuonetta, kasvot märkinä, silmät ja silmäkulmat punasena hehkuen, iloisena sovinnosta, jolle olimme viimein, kahden kuukauden jälkeen, kypsiä. Vaikka se oli vaikeaa.
"Me ollaan niin ruman näkösiä, et eiköhän me päästä jo ulos täältä", Wenla sanoi.
"Hahaha, tai sit ne vaan katsoo, että me ollaa vedetty täällä jotaan kissatappelua", naurahdin.
Kävelimme ovelle ja koputimme nätisti. Ja niin kääntyi ovenkahva alas.


Wenla

Adan pää pilkisti ovesta ja se katsoi meitä kumpaakin tietäväisesti.
"Taitaa ne olla väleissä," blondi totesi ja avasi sitten oven. Mä pyöräytin silmiäni ja hipsin sen käsivarren ali omalle kaapilleni. Mua jotenkin ahdisti, sillä mä näytin ensinnäkin aivan hirveältä ja toiseksi, mulla ei ollut kuorta suojanani. Oli vain minä ja kauheimmat tunteeni. Mä tiesin vallan hyvin, että Ada ja Yasmin eivät varmasti pitäneet musta Tuulian kertoman perusteella. Nyt molemmat kuitenkin hymyilivät Tuikulle ja höpöttivät jostain maastoretkestä, joten mä soin itselleni mielenrauhan.

"Siis kumma ku kummallakaan ei oo mitään taisteluarpia ja muutenki meni yllättävän hiljasesti toi sovinto," Sandra nauroi ja istahti penkille viereeni. Mä kohautin olkiani kun muut naureskelivat ja harjasin hiukset nopeasti läpi. Huoneen ilma oli jännittyneen sähköinen. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut noteeraavan asiaa, tai sitten mä vain olin ainut josta tuntui niin. Rentoutuneesta ilmapiiri oli kuitenkin kaukana.

"Mut Tuulia, yks kysymys. Et sitte voinu kertoa että palasit Mikun kanssa yhteen?" Yasmin virkkoi. Sandra vilkaisi mua sivusilmällä ja mä nielaisin. Aihe oli ehkä hieman arka vieläkin, mutta kyllä mä ymmärsin. Tai ainakin yritin ymmärtää.


Tuulia

"Anteeksi Yassu... Kyllä mä halusin, mut mua pelotti, et saan kuunnella viisasteluja kaikilta kavereilta. Mä toivon että sä ymmärrät."
"Tottakai.. No, puhutaan asiasta joskus. Te ootte kyllä puhunut tänään ihan tarpeeksi aiheesta. Nyt, likat, lähetään uimaan ja huuhdotaan kaikki riidat järven pohjaan!"
Idea sai kannatusta ja haimme hoitohevosemme tarhoista tai karsinoista. Lemonilla ja Gitalla oli sopivasti vapaapäivä, Ada sai päättää Soltun ohjelmasta, Ari oli tuntinsa jo tehnyt ja Ruusa menisi vasta vikalla tunnilla, joten pääsimme kaikki lähtemään. Marssittuamme alakertaan, käytävällä oli pari hämmästelevää tallityttöä.
"No jokos sinne vintille saa tulla", he kysyivät.
"Saa saa", Sandra sanoi.

Emme jääneet harjailemaan hoitsujamme, puimme vain suitset niille ja kypärät omiin päihin, ja pääsimme lähtemään. Onnistuimme välttämään kaikki kyselevät ihmiset. Matkaan meni hetki, sillä Seppele ei sijainnut ihan Liekkijärven rannassa, mutta se ei haitannut. Ada, Sandra ja Yassu vaikuttivat tyytyväisiltä "saavutukseensa", mutta minun ja Wenlan tunnelmaa varjosti edelleen surullisen kuuluisa riitamme. Olin iloinen, että se oli nyt ohi, mutta kestäisi hetken unohtaa se.

Silittelin Ruusan kaulaa mennessämme käyntiä. Silläkin oli niin kovin kuuma. Tekisi vain hyvää hevosillekin päästä pulahtamaan, vaikka ei ne ratsastustuntien päälle olisivatkaan kaivanneet tätä ylimääräistä maastolenkkiä.
Lopulta tulimme uittopaikalle. Kannustin Ruusan veteen ja se lompsikin sinne iloisena. Näin sivusilmällä Gitan ja Lemonin vähän arastelevan vettä, mutta lopulta kaikki olivat vähintään kahlaamassa. Minä ohjasin Ruusan syvemmälle uimaan, ja se tuntui nauttivan vedestä. Itse uin tamman vieressä ja sukelsin. Oh, mikä ihana tunne, kun kylmä vesi huuhtoi pois kuivuneet kyyneleet ja viilensi kuumana hehkuneita kasvojani. Nyt olin vaatteita myöten niin märkä, ettei paidanhelmastakaan enää erottaisi mitään. Mutta se ei haittaa, sillä kesä kuivaa, minkä kastelee!




Tuikku & Ruusu 46hm


hui. n. 3 250 sanaa o:

[Tuulia]

Se Suuri Salaisuus paljastuu
7. kesäkuuta



Suuremmankin luokan salaisuus. Niin se Clara oli luullut. Mä olin itseasiassa ihan pirun onnekas, koska meidän juttu ei vieläkään ollut levinnyt kulovalkean tavoin tallin läpi, toisinkuin esimerkiksi Emmyn. Vaikka hänelle jo luvattiin, ettei asiaa levitellä, kummasti siitä tiesi kuitenkin joka päivä muutama ihminen lisää. Säälin Emmyä - eihän hän ollut edes päättänyt vielä.

Mä olin vissiin sitten salailun mestari, tänäänkin Miku oli vaan heittänyt mut mopollaan Seppeleen kulmille ja jatkanut matkaa Ruskamäkeen. Hänkin ymmärsi Wenlaa ja pysyi poissa Seppeleestä, niin meitä ei edes voitu löytää tallin nurkilta kaulailemasta. No, Clara ja Pihla näki meidät maastossa, mutta silti suurin osa eli yhäti tietämättä, että olin huolinut tuon "hulttion" takaisin.

Mitähän poika mahtoi nytkin tehdä Ruskamäessä, mietin harjaillessani Ruusaa sen tuntien välissä. Ehkä Miku ratsastaisi jonkun hienoa yksäriä tai hyppäisi yli metrin esteitä, ja tallitytöt istuisivat kentän laidalla ihailemassa vauhdikasta menoa. Tai sitten he eivät enää harrastaneet sitä, koska Mikulla oli nyt "Se Salainen Tyttöystävä", jonka takia se ei enää hengannut Ruskiksen tyttöjen kanssa. Mahtoivat olla katkeria - no, ainakaan eivät joutuneet sydänsurujen kouriin. Hieman minua vihlaisi aina ajatus niistä tytöistä, jotka Miku oli jättänyt - ehkä tekstarilla, ehkä ottamalla uuden tytön. Ja silti ne kaikki eksät ja tulevat olivat hyrränneet sen ympärillä. Puistattava ajatuskin.

Ruusan edellinen tuntiratsastaja oli kaikonnut äkkiä paikalta, eikä seuraavaa näkynyt, joten sain rauhassa harjailla sitä hoitopuomilla. Lopulta päätin tehdä sille letin. Semmoisen hienon verkkoletin. Harjaboksissa oli mustia ponksuja, otin niitä sormiini useamman ja aloin kasaamaan lettiä. Lämmin, hieman painostava ilma sai Ruusan rauhalliseksi, ja se vain möllötti, kun minä aloin punomaan sen harjaa uuteen uskoon.

Mummi oli käynyt ihan oikeilla hevoskaupoilla. Se oli ostanut itselleen varsan. Semmosen liinakon, übersulosen pikkusuokin, jonka nimikin oli niin ihana - Haiku. Ikää oli vasta kaksi vuotta ja koulutettavaa vaikka kuinka, mutta niin se vaan oli ostanut sen. Jo pitkään mummi on maanitellut äitiä opettelemaan ratsastamaan, ja ilmeisesti se on jossaan vaiheessa kiipeämässä Fjellan selkään. No, mikäs siinä, antaa mummin puuhata. Minäkin autoin häntä heppojen kanssa, mutta yleensä me livettiin Mikun kanssa paikalta järvelle tai aittaan tai tallille.

Ruusa hörähti, kun Ada talutti Soltun puomille.
"Moi!" Ada sanoi. "Sähän oot innostunut väkertämään!"
"Nojoo", sanoin. "Ajankuluksi vaan", jatkoin vaipuen takaisin mietteisiini sillä välin, kun Ada kävi viemässä Soltun varusteet talliin ja hakemassa harjapakin.
"Miten menee?" Ada kysyi ja palasin ajatuksistani maan päälle.
"Ihan hyvin! Kotona on puuhaa ja Miku on meillä melkeen joka päivä", sanoin leppoisasti. Siihen Ada ei kuitenkaan sanonut mitään - hän ei oikeen sulattanut asiaa vieläkään. Huokaisin hiljaa ja sain taas yhden pompulan lisää verkkolettiini.

Kentällä vieressämme pyöri alkeisestetunti ja sivusilmällä näin pelokkaita ratsastajia ja hitaana käyviä poneja, joiden hypyt pikku ristikoiden yli oli lähinnä yritelmiä. Mä olin harjoitellut Rosan aikana lähiaikoina esteitä, ja me mentiin jo ihan luontevasti 70cm kokoista rataa. Mua jännitti edelleen isommat esteet sen tippumisen takia, mutta Rosan kyyti oli niin luotettava, että tutun korkuisia esteitä en enää arastanut. Ruusan kanssa nyt harvoin pääsinkään hyppäämään, se hyppäsi tunneilla jo ihan tarpeeksi. Ja se varmaan olisikin vähän turhan vauhdikas hyppykaveri mulle, ainakin isommilla esteillä. Este- ja maastoestetunneille sitä kuitenkin aina toivoin, että oppisin menemään sillä paremmin.

Sain juuri viimeisen ponksun harjaan, kun junnutyttö tuli hieman nolona, kymmenisen minuuttia ennen tuntinsa alkua Ruusan luokse.
"Moi, myöhästyin aiemmasta bussista", tyttö sanoi ja hymyilin hänelle vain.
"Hei, sitä sattuu. Ruusa on tässä valmiina, senkun nostat satulan takaisin selkään ja puet suitset sille", sanoin. Tyttö vakuutti pärjäävänsä ja niin minä pääsin lähtemään. Taakse vilkaistessani nöin, kuinka tyttö sormeili tekemääni lettiä. Toivottavasti se ei olisi tiellä estetunnilla.

En jäänyt jatsomaan tuntia, olin päättänyt mennä hoitajien huoneeseen. Kävelin ihanan vilpoisen tallin läpi jättäen Ruusan harjapakin paikoilleen ja hipsin suorin tein yläkertaan. Huoneen ovi avautui narahtaen ja sieltä kuului ihana puheensorina. Istahdin muiden sekaan sohvalle.
"Moi!" muut sanoivat, kuten minäkin.
"Tulitko sä nyt tallille, lähetääks maastoilee?" Salma kysyi.
"Oon mä ollut jo pidempään, lähen varmaan kohta kotia", sanoin siihen.
"Ooksä pyörällä?" Cella kysyi. Hetken mä keräsin rohkeutta, kunnes sanoin:
"En, Miku tulee hakeen mut."

Olisittepa nähneet sen ilmeen, kun Cella kääntyi katsomaan mua. Se suuremman luokan salaisuus ei olisi enää kauaa salaisuus. No, johan oli aikakin - onhan siitä jo yli 5 viikkoa, kun me palattiin yhteen.




Tuikku & Ruusu 47hm

[Tuulia]

Tanssijalalla koreaksi
16. kesäkuuta



Mikä iloinen yllätys, kun Seppeleen heinävintin täytti pianonsoitto ja iloiset tallilaiset. Vaikka itse idean heitinkin, oli mahtavaa, että porukka lähti innoissaan mukaan. Mä rakastin tanssimista, olin ehtinyt käydä tänä kesänä Liekkijärven lavalla jo pari kertaa - kohta pitäisi pyytää Miku mukaan, niin oppii poika tanssin askeleet. Nyt hän ei kuitenkaan ollut paikalla, joten olin pian pyytämässä Pyryä heinävintin tanssilattialle, oltiinhan me viime kesänä tanssittu niin jussina kun mun synttäripäivänäkin.

Niinpä meillä luisti tanssi vallan mainiosti.
"Sä muistat vieläkin nää", sanoin Pyrylle tarkoittaen viime kesänä opettamiani tansseja ja kuvioita.
"Joo, kyllä mä jotain muistan", poika vastasi.
Nette soitti pianosta kaikenlaista iloista ja välillä pari hidastakin, valssia ynnä muuta, että pääsimme tanssimaan vähän kaikenlaista. Olin niin iloinen, kun Pyry pyöritti minua, välillä hieman ujosti, mutta emme kuitenkaan kompuroineet. Oi että, tanssia mä rakastin.

Kun Nette oli soittanut viimoisen valssin, totesimme, että on jo iltatallin aika.
"Oli tosi kiva tanssia, kiitti", sanoin vielä Pyrylle.
"Niin oli, tää on ihan hauskaa", poika vastasi. "Jussina uuestaan?"
"Mä oon kyl menossa, sen juhannusretkiporukan kanssa", sanoin. Lisäsin siihen vielä: "Ja saatanpa pyytää Mikun sinne tansseihin, mut sebeläisistä ei likat kesken lopu."
"Se on kyl totta", Pyry sanoi. En koskaan ollut saanut selville, mitä tuo poika musta ajatteli. Vielä vähemmän tiesin, mitä se ajatteli musta ja Mikusta. Mutta, viime kesä oli mennyt, ja nyt oli uudet kuviot, sen oli varmasti jo kaikki huomanneet.

Porukka valui yläkerrasta hissukseen alakertaan. Itse kaivoin kaapista tavaroitani, mitä tarvitsi viedä kotia. Wilma istui vieressäni vaihtamassa tallikenkiä tennareihin.
"Tosi kivan idean keksit!" Wilma sanoi.
"Haha, mietin jo että mahtaako kukaan enää innostua tansseista", sanoin.
"Sä vissiin tykkäät", punapää totesi. "Menitte niin hyvin. Ihan kuin oisitte tanssineet paljonkin!"
"No pari kertaa vaan, viime kesänä", vastasin. "Mä kyllä käyn usein lavalla."
"Ooks tanssinu siel sen sun poikakamun kanssa?" Wilma kysyi yllättäen.
"E-en, vielä", vastasin. "Mut kyllä meillä on kesä aikaa", jatkoin. "Oli muuten tosi kiva käydä tänään maastoilemassa!"
"Niin oli", Wilmakin sanoi. Me oltiin nimittäin käyty päivällä maastolenkillä, Ruusalla ja Hestillä kun oli sama vapaapäivä. Ehdittiin juuri ennen sadetta takaisin tallille, se oli ollut mahtava ajoitus.

"Meidän pitää mennä joskus uudestaankin", Wilma sanoi.
"Nii, ja voitas joskus vaihtaa ratsuja, Hestillä ois niin kiva päästä taas menemään", sanoin muistellen hoitajuuttani kirjavan lehmäponin kanssa.
"Joo, se ois myös hauskaa! Mut nyt mun pitää kyllä rientää bussiin, se lähtee kohta", punapää sanoi ja heippojen myötä tömisti alakertaan reppu selässä keikkuen.

Minä otin laukkuni ja kävin vielä sanomassa hyvät yöt Ruusalle, joka näköjään tarhailisi tämän yön. Kerrankin oli viileää, eikä näyttänyt liian sateiseltakaan enää. Ruusa tuli luokseni aidalle ja hörähti lämmintä ilmaa käsilleni. Silitin sitä ja katsoin tyytyväisinä kimmeltävää silmäparia. Ruusa oli ihanan pieni ja suloinen kikkaraharjoineen ja ponimaisine kasvoineen, joita valkea päämerkki koristi niin söpösti. Pian ponski pääsisi laitsalle lepuuttamaan itseään ja kasvattamaan itselleen valtaisan masun.
"Ja sitten, sen jälkeen, mä reenaan sun kanssa niin paljon, että viimenenkin ruohonkorsi kuluu sun vatsasta pois", supisin ponille moiskauttaen iltapusun sen turvalle.





Tuikku & Ruusu 48hm







Metsämaasto
18. kesäkuuta





Ruusa haukkasi matkalla kuusen oksan evääksi.

[Tuulia]

Aurinko paistaa ja vettä sattaa - taitaa olla kesä
aiemmin heinäkuussa



Ruusa kutitti turpakarvoillansa minua nuuhkien naamaani, ja sai minut nauramaan ja höpöttelemään tammalle. Sen maha oli paisunut laitsaloman aikana ihan mielettömiin lukemiin, enkä tiennyt, miten ehtisin laihututtaa sen ennen tuntien alkua... Eihän sillä menisi satulavyökään kiinni! Tammalla oli nyös ollut mielettömästi energiaa, ja se oli kujeillut joka päivä. Pitkät maastot mäkineen ja ravipätkineen olivat saaneet tamman jo vähän parempaan jamaan, mutta se oli edelleen kuin läski villihevonen, joka ei suostunut yhteistyöhön. Nyt se kummasti oli rauhoittunut siliteltäväksi, mutta heti se jo keksi mennä etsimään maasta jotain heinänkorsia ja ruohoa, mitä mutustella.
Vilkaisin muita heppoja tarhassa ja myös tallipihaa, ja silloin huomasin Wilman lompsivan tarhan puolelle riimun ja narun kanssa. Ruusan omat roikotti portinnokassa.
"Moi Wilma!" tervehdin.
"No moikka Tuide!" hän vastasi tavalliseen, iloisen terhakkaan tapaansa.
"Tuoppa ne Ruusan kamat siitä portinnokssta!" huikkasin vielä ja lähdin kävelemään kohti Ruusaa. Nyt nappaisin villin rinsessaponin kiinni, ennenkuin se näkee riimun riimua! Onnistuinkin kävelemään sen viereen ja nappasin harjajouhista kunnon tupon käteen. Ei pääse poni karkuun!
"Tässä on riimu", Wilma sanoi kohdalleni päästyään.
"Kiitos paljon! Hestiäkö olet hakemassa?" kysyin tytöltä.
"Joo! Ajattelin lähteä maastoon, niin kuluu nuo liikakilot hiljalleen pois, sekin on yleensä niiin siro poni, mutta nyt sillä on makkaroita siellä täällä. En ihmettele, että joku on joskus keksinyt sanoa sitä Heseksi, sehän menisi melkein Hesen burgerista."
Nauroin Wilman lausahukselle ja mietin, miten tyttö hölpöttikään aina niin ihanan paljon ja iloisesti. Todellinen ilopilleri! Vastasin hänelle: "No melkeenpä, ite aina sanoin sitä Hestiksi, kun en Hese-nimelle lämmennyt. Tai siis sanonhan mä vieläkin, vaikkei se oo enää mun hoitsu!"
"Mut hei sä voit joku päivä ratsastaa Hestilläkin!" Wilma keksi. "Pidetään omat än äs vappuvaihtarit, haha", punatukka pälpätti.
"Ihan mahtava idea! Mut nyt voisin lähtee Ruusalla teidän mukaan maastoon. Voidaan mennä uimaankin, mulla ainakin on uikkarit kaapissa! Tänään on niin ihanan lämmin sää, ei näytä tulevan hetkeen kuuroakaan."
"Joo niinpä! Ihanan aurinkoista, melkein hellekin. Eihän meil mee ees kauaa harjata nää, mut eka pitää metästää tuo villiponi Hestia", Wilma naurahti iloisesti.


Riimu kädessäni lähdin taivaltamaan kohti Hestiaa, joka möllötti tarhan varjoisassa osassa. Se kirjaimellisesti möllötti, se oli saanut laidunlomallaan ihan liikaa liikakiloja. En tajunnut miten joskus isommat tallitytöt valittivat lihoneensa, katsoisivat ponejaan mieluummin. Hestia näytti lähinnä rantapallolta.
"Huhhuh, on täällä kyllä tosiaan lämmin!", puuskahdin ja otin narun päähän Hestin, joka raotti vain hiukan toista silmäänsä huomatessaan minun saapuvan. Se seurasi perässäni nöyränä tallin viileyteen haukotellen samalla makeasti.
"Ei taida olla kovin vauhdikas maasto luvassa", naurahti Tuulia katsellessaan Hestiaa, joka mateli perässäni voipuneena.
"Jep! En kyllä tajua, lomanhan pitäisi virkistää eikä väsyttää", virnistin. Tuulia vei Ruusun aittakarsinaan hoidettavaksi ja minä vein Hestian omaan karsinaansa.

Haimme uikkarimme, kypärämme ja ratsastushanskamme yläkerran kaapeista ja palasimme sitten takaisin hevostemme luo. Sovimme olevamme lähtövalmiita noin vartin kuluttua. Hestia näytti koko hoitotoimenpiteiden ajan siltä, että se hetkenä minä hyvänsä nukahtaisi niille jalansijoilleen eikä liikkuisi siitä mihinkään vaikka kolmas maailmansota syttyisi tai uusi jääkausi alkaisi. Välillä mun oli ihan pakko tarkistaa oliko se edes elossa, niin liikkumattomana se seisoi.
"Laiskimus", tuhahdin ja tuuppasin Hestiaa hiukan jotta se siirtyisi. Tamma raotti silmäänsä ja astahti hiukan sivuun niin, että pääsin pujahtamaan sen ja seinän väliin kaviot putsatakseni. Laitoin Hestialle vielä suitset, ja sitten olimmekin jo valmiita. Talutin tammani pihalle, jossa Tuulia odottelikin jo Ruusun kanssa.


Katsoin hymyillen, kun Wilma talutti kirjavaa lehmäponia tallista ulos. Siinä se oli, tuttu poni, samat suitset karvapehmusteineen, nuo mitkä moneen kertaan viime vuonna pesin ja kaikkea. Tuttu poni, jonka lemppari rapsutuspaikat muistin tietysti. Hyvät ja pahat tavat ja kaikki. Vaan vielä tutumpi oli Ruusa, joka hermostuksissaan seisoi vierelläni, se halusi jo päästä juoksemaan. Mulla oli bikinien päällä vain uimashortsit ja teepaita, ja jalkaankin olin jättänyt nuo tavanomaiset kukkatennarini. Ei mulla ollut nyt satulaa matkassa, niin mitäpäs suotta mitään ratsastuskenkiä olisi laittanut jalkoja hiostamaan. Ja Wilmallakin oli kivat kesäiset vaatteet, eihän tässä lämmössä voinut noudattaa yleisiä pukeutumisohjeita pitköhihasista ja pitkistä housuista...

"Mä en kyllä pääse Hestin selkään nyt, liian pitkä matka kun sen maha ulottuu niiin kauas", Wilma jupisi ja punttasin sen Hestin selkään. Hesti oli korkeempi kun Ruusa ja Wilma minusta lyhkäsempi, niin ei ihmekään. Itse olin oppinut jo ponnaamaan kerralla Ruusan selkään, ja heti sinne päästyä se alkoi steppailemaan. Kasasin ohjia tiukemmalle heti ja ohjasin Ruusan Hestin sivuun ja lähdimme kulkemaan leirimökkien ohi metsäpolulle. Se oikaisisi tielle, niin pääsee nopeammin rantaan kun kiertämällä valaistua maastolenkkiä.
"Onpa täällä ihanan vilposta täällä varjossa", sanoin. "Ja koivujen oksat pyyhkii välillä kasvoja", jatkoin.
"Niinpä! Tykkään kyllä maastoilla, ja on tässä laiskimus-Hestissä se hyvä puoli, että on kivan rento mennä maastossa", Wilma selitti.
"Ruusalla taas on kova vauhti päällä jälleen, se on kerännyt supervoimat lomalla", nauroin. Tamma oikeastikin pyrki kokoajan eteenpäin, Hestin sivuun ja olisi halunnut vain nostaa ravin tuon pitkäkoipisen, suomiputtea siromman ponin rinnalle. Pysyimme kuitenkin käynnissä hyvin Hestin pehvan tuntumassa, kun Ruusalla oli niin kovasti intoa askelluksessa. Sain kyllä kokoajan jarrutella sitä..


Hymyilin vähintään yhtä aurinkoisesti kuin tuo jättimäinen taivaalla möllöttävä keltainen pallo, kun etenimme rennossa käynnissä eteenpäin. Tai no, Ruusun käynti meidän takanamme ei ollut järin rentoa, tamma halusi koko ajan juosta Hestin ohi. Ilmeisesti laidunloma ei ollut vaikuttanut samalla tavalla suomenhevoseen kuin Hestiin. Tien reunustavat koivut kaarsivat oksansa kuin katoksi tien ylle. Oksien varjossa oli vilpoista, ja varjoon oli seurannut muutama paarmakin, jotka nälkäisinä elättelivät toiveita herkkuateriasta. Yksi suurikokoinen yksilö laskeutui mun paljalle reidelle, mutta läpsäisin sen kuoliaaksi ennen kuin se ehti purra. Mulla oli ylläni vain farkkushortstit ja toppi ja jaloissani oli kangastossut. Ulkona oli täysi kesä, ja sen huomasi. Kerrankin ei satanut. Juttu ja nauru luisti, kun kävelimme vierekkäin leveällä hiekkatiellä. Tuntui kuin olisi ollut jonkun vanhan, tutun ystävän seurassa, jonka olisi tuntenut jo vuosia.

"Ravataanko vähän? Ruusu haluaisi niin jo juosta!" Tuulia huikkasi Ruusun paljaasta selästä.
"Joo!" painoin Hestian kylkiä pohkeillani ja siirsin sen raviin. Hevoskaksikko ravasi pitkin kaunista hiekkatietä eteenpäin saapuen pian pellon laitaan. Puita ei enää ollut, joten varjosta ei ollut tietoakaan. Siirsin Hestian takaisin käyntiin ja Tuulia toimi Ruusun selässä samoin.


Toimi ja toimi, mutta Ruusa ei olisi halunnut toimia. Vaikka olisi minullekin kelvannut pidempikin ravipätkä, se viilensi ihanasti. Mutta kohtahan me varmaan laukattaisiin vähän, niin saa pahimmat liikakilot pois, haha! Mutta jatkui meidän matka käynnissäkin hyvin rattoisasti nauraen ja rupatellen. Wilmalla oli kovasti hauskoja ja jänniä juttuja kerrottavana, ja sen iloinen pälpätys teki mut niin iloiseksi. Ja sen koko olemus oli jotenkin niin tuttu!

Eipä siinä hauskuudessa huomannut ajankuluakaan, ja pian olimmekin jo rannassa. Siellä oli muutama muukin, niin me talutettiin hepat ihan uimarannan sivuun, pois hiekka-alueelta vähän puskempaan. Kengät ja vaatteet pois ja sitten annoimme palaa! Ratsastimme veteen ja hevoset kuopsutti vettä, hörisi ja pörisi ja haisteli veden pintaa. Lopulta ne uskalsi tallata syvempään, vaikka luulin jo hetken, että prinsessa-Ruusa jää nirsoilemaan rannalle. Helle kuitenkin sai veden houkuttelemaan tamman syvempään, ja pian uida polskutin menemään hepan kanssa.
"Mihinkä te jäitte?" huudahdin, kun Wilmaa ja Hestiä ei näkynyt yhtä syvällä. Kurkistin kohti rantaa.


Tuulia vilkaisi syvemmältä meidän suuntaan ja alkoi nauraa nähdessään Hestian nyhtävän maukkaita vesikasveja matalammalla. Mä istuin ponin märässä selässä ja maiskutin äänekkäästi yrittäen saada Hestian liikkumaan johonkin suuntaan.
"Hestiin on iskeny joku ihmeen kesälaiskuus", puhisin, kun Tuulia vain nauroi iloista, hersyvää nauruaan Hestin katsellessa hämmästyneenä lumpeenvarsi suusta roikkuen kuin ihmetellen mille olkitukkainen tyttö nauroi. Lopulta Hestia sai ruokailuhetkensä hoidettua ja me polskuttelimme jo iloisina lämpöisessä vedessä. Muutamat kauempana uivat lapset tuijottelivat hevosia kiinnostuneina. Me nautittiin Tuiden kanssa täysin siemauksin kauniista, lämpimästä kesäpäivästä.

Kun ponit saivat polskuttelusta tarpeekseensa, asetuimme rannalle kuivattelemaan. Puin uikkareiden päälle takaisin vaatteeni ja sujautin tennarit paljaisiin jalkoihini. Muutama lapsi tuli äitiensä kanssa kysymään, saivatko he rapsuttaa hetken heppaa.
"Tottakai!" Tuulia hymyili lapsille. Ne lähestyivät hevosia vähän varoen ja ojensivat kätensä silittääkseen niitä. Hestia katseli pikkuihmisiä kauniilla silmillään ja laski päätään alemmas, jotta lapset yltäisivät rapsuttaa sitä. Äidit kyselivät meiltä mistä tallista tulimme, ja kun he kuulivat että olimme Seppeleläsiä, he kyselivät tallin alkeiskurssimahdollisuuksista. Tuulia lateli Annen puhelinnumeron ja pian lapset äiteineen lähtivät.


Olin iloinen siitä, että lapset lähti, sillä Ruusalla oli oikeasti vauhtipäivä tänään. Eihän lapset ees pahemmin Ruusaan koskeneet, kun Hesti oli niin ihana, mutta silti Ruusa oli vähän hermona.
"Kuule rakas puupääponi, ne oli vain lapsia, hölmö" höpöttelin sille. "Yhtä pikkuruisia kuin sinäkin", jatkoin naurahtaen. "Jatkettasko matkaa?" kysyin Wilmalta.
"Joo, mennään vaan", Wilma sanoi, ja autoin hänet Hestian selkään. Ruusa oli ihan märkä, mutta se ei haitannut koska mäkin olin ihan märkä.
"Oli kyllä ihanaa uida!" huikkasin lähtiessämme rannasta.
"Niin oli, vaikka Hesti on ihan laginen", Wilma naurahti.

"Meillä on kotona kans yks laginen vuonis", naurahdin vähän huokaisten. "Mummi jo suunnittelee istuttavansa äipän sen selkään, kun se on niin hidas ja pomminvarma heppa", selitin.
"Onks teillä paljonkin heppoja?" Wilma kysäisi.
"No toi vuonis on, sen nimi on Fjella. Sit on Viola, se on aika iso aasi, yhtä iso kun vuoniskin, joka on kyllä ihan ponikokonen. Ruusan kokosia molemmat suunnilleen. Sitä käy hoitaa se oranssitukkanen Nella, joka Sebessäkin pyörii", kerroin.
"Aa, oonkin nähnyt sen, sillon kun oli se yleisleiri! Ratsasti pikkusella Walmalla isompien leiriläisten keskellä", Wilma muisteli. "Niin sulosta!"
"Jep, ja sit mummi meni hommaa pikkusuokin, se on kaunis liinaharja, mutta tosi nuori vielä. Sen nimi on Haiku", selostin.
"Oi, kiva!" Wilma sanoi. "Teillä on paljon heppoja, kun on Rosakin vielä."
"Jep", vastasin. "Tuu joskus kattoo heppoja!" hymyilin matkamme jatkuessa kohti tallia.


Matka jatkui Seppelettä kohti naurun saattelemana. Hiekkatien vierellä olevan pellon yllä kaarteli kaksi pientä haukanpoikasta. Katselin pellon laidalla kyhjöttävää rusakkoa ja toivoin, ettei haukanpoikasten emo havaitsisi pitkäkorvaa.
"Ravataanko vähän, tuolta kauempaa näyttäisi tulevan pilviä, ehdittäisiin takaisin ennen sadetta", Tuulia huikkasi takaani.
"Joo", hihkaisin takaisin ja siirsin Hestian raviin. Ravasimme niin pitkään kuin pystyimme, siirryimme takaisin käyntiin vasta, kun käännyimme kapeammalle sivupolulle.

Metsä ympärillämme oli hiljentynyt ja ilma oli viilentynyt paahtavasta kuumuudesta. Ilmassa leijui sateen tuoksu.
"Taidetaan kastua", sanoin Tuulialle vilkaistessani harmaata pilvilauttaa, joka oli jo hyvin lähellä.

Olin oikeassa, hypätessämme alas hevostemme selistä Seppeleen tallipihalla taivas repesi ja alkoi sataa kuin saavista kaatamalla. Kiljahdellen pihamaalla ollut väki me mukaan luettuina siirtyivät sisään talliin suojaan sateelta.
"Mähän sanoin että me kastutaan", virnistin Tuulialle ja hypähdin sivuun kiljaisten, kun Hestia päätti kuivuakseen ravistella vedet itsestään ympärillä olijoiden niskaan.


"Voi Hesti sinua, olet kuin märkä koira!" naurahdin. "Jos vaan viiään nää tarhaan heti kun toi sade edes vähän hellittää.."
"Joo hyvä idea, ei tee mieli harjata märkää ponia."
"Mut onneks ehittii tallille asti ennen sadetta! Hui oikeesti kun tota tulee valtavasti", päivittelin.
"No niinpä, ei ois ollu kiva olla ratsastamassa just sillon kun ropahtaa. No, märkiähän me oltiinkin jo, kun uikkarit kasteli vaatteet, mutta toi sade ei tunnu kivalta", Wilma selitti pirteästi.
"No niinpä, vieläkun ois tullu rakeita niin aijai", huokasin. "Vaan katso, nyt se hellittää!"

Niin sade hiljakseen hiipui pelkäksi kesätihkuksi ja pääsimme taluttamaan ponskimme tarhaan. Siellä otimme niiltä suitset pois ja rapsutimme vielä kiitokseksi kivasta reissusta. Ja kun viimein lähdimme kävelemään kohti varustehuonetta, pilvilautan repeämästä pilkahtanut aurinko ehti maalata taivaalle värikkään sateenkaaren. Sitä oli ilo katsella pienestä tihkusateesta huolimatta.




Tuikku & Ruusu 49hm

[Tuulia]

Kuulumisia ja maastoilua
9. elokuuta



Eräänä päivänä alias tänään Anne oli ohikulkeissaan kertonut niin ihanan yllättävän huolettomasti, että Ruusa oli astutettu päivä pari sitten, yhtään sen kummemmin selittelemättä tai etenkään etukäteen varoittamatta. Ja minähän olin tiputtanut leukani lattiaan ja ollut saamatta yhtään sanaa suustani, kun tajusin, että astuttamisesta kappas kepposta seuraa varsa. Ja kas kummaa Rosakin oli juuri astutettu - sehän meinasi, että tuleva syksy olisi todellinen varsasyksy mulle. Voehan kettujen kevätkarkelot.

Eihän mulla ollut edessä sen ihmeempää kun kiireinen abivuosi kirjoituksineen ja suurine pohdintoineen, että mikä musta tulisi isona. En nimittäin yhtään tiennyt. Eikä kyllä sen enempää Mikukaan. Me molemmat pohdittiin välivuotta ja tilaa ajatuksille, muttase ei poistanut viimeisestä lukiovuodesta sitä kiirettä. Mulla oli nimittäin Rosa, Ruusa, Aleu ja hommat kotona. Mummi oli hankkinut kesällä kanalan pihaan ja nyt se suunnitteli vuohia ja lehmiä ja mitä kaikkea. Sillä riitti intoa ja rakkautta eläimiin ihan toden teolla.

Vaan minä olin tavalliseen tapaani lähtenyt hölköttelemään Aleun kanssa Seppeleeseen, missä olin harjannut ja suitsinut Ruusan ja napannut hoitsujaan puunaavat Claran ja Adan mukaan maastolenkille. Aleu juoksenteli lähellämme nuuhkien joka puskan ja meidän ratsut tallusti metsätietä rauhaisina. Ruusakin alkoi viimein olla timmimmässä kunnossa, valmiina tuntiponin hommiin. Olin mä sillä muutaman kerran mennyt kentällä, hypännytkin, mutta ennemmin vain maastoillut, uinut ja loikkinut pari maastoestettä väliin.

"Milloin Ruusa sitten jää mammalomalle?" Clara kysyi.
"Joskus syyskuun lopulla, jos oikeen muistan", vastasin. "Walmahan saa myös varsan! Sä varmaan aiot sit käydä hoitaa niitä?"
"Enköhän mä käy moikkaamassa Walmaa varsoineen", Clara vastasi.
"Varsat on kyl kivoja", Adakin sanoi. "Laukattasko nyt, on aika hyvä suora?"
Niin me sitten laukattiin ja annoin tuulen ja Ruusan jouhien juosta kilpaa kasvoillani. Vielä ehtisi nauttia tästäkin riemusta, mammaloma keskeyttäisi meidän ratsastushetket taas hetkeksi.

Me laukattiin, ravattiin, käveltiin varoen pientä polkua reunustavien koivujen oksia ja juteltiin, naurettiin. Maastoilu kavereiden kanssa oli aina niin rattoisaa. Ja Aleu juoksenteli mukanamme iloisena pitkästä lenkistä. Sen jälkeen olikin hyvä hetki viettää aikaa aitan päädyssä, ennenkun matkamme jatkui kohti pihattoa, Rosaa ja uutta maastolenkkiä!







Tuikku & Ruusu 50hm

[Tuulia]

Maastotunnilla ilman satulaa
4. elokuuta





Ruusa säpsähti edestä loikkivaa metsäjänistä ja meinasi peruuttaa takana tulevan hepan turpaan! Onneksi kukaan ei vauhkoontunut =)





Tuikku & Ruusu 51hm

[Tuulia]

Paluu ratsastuskouluarkeen
16. elokuuta



Säässä kuin säässä oli mentävä tallille. Olin kiskonut parhaiten vettä pitävän takkini päälle ja samoin sadetta pitävät tuulihousut, sillä ulkona satoi kissoja ja koiria ja puut olivat taipuneet maan suuntaisiksi myräkässä. Ahh, mikä ihanan ihana sää. Sateenvarjosta ei olisi mitään iloa, tuuli repisi sen tai salama iskisi siihen, joten tyydyin vetämään hupun päähäni. Onneksi äiti oli tullut jo kotiin, niin pääsin ajamaan autolla tallille - olin kesän mittaan alkanut sitäkin opettelemaan äitin hyvässä opetuksessa.

Minä ajoin Seppeleeseen, Miku taas koulun jälkeen Ruskamäkeen. Illalla poika tulisi taas käymään, ellei jopa yöksi. Pari kertaa olin käynyt katsomassa hänen ratsastustaan Ruskamäessä, kuten hän Seppeleessä minun, ja nyt poika pyyteli taas, että hyvän sään sattuessa tulisin katsomaan estetreenejä. Mikäs siinä, kivahan oli katsella, kun joku osasi niin hyvin ratsastaa.

Vähän kivempi, kuin katsoa ohi juostessaan ponitarhassa möllöttävää, märän kuraista Ruusaa. Kiidin vain suoraan talliin etsimään ponin riimua ja harjoja. Matkalla juoksiessani tarhalle jätin harjat aitan katon alle suojaan. Minun onnekseni Ruusa oikein halusi antaa kiinni ta päästä pois sateesta, mikä oli suurenmoinen helpotus, vaikka lopputuloksena aittakarsinassa oli läpimärkä tyttö ja uitettu hevonen.

Siinäpä sitten päästin Ruusan riimustaan ja katsoin sitä huokaisten. Yltä päältä märkä hevonen oli kurainen sieltä sun täältä. Kesties kieriskellyt tahallaan märässä maassa. Sen korvat pyöri ees taas tuulen natisuttaessa karsinan oven saranoita, ja kun kaukana jyrähti kumea ukkonen, tummat korvat painui ihan luimuun.

Kun ärähdin Ruusalle ensimmäisen kerran sen napatessa harjan suuhunsa, näin myös bruneten pikkutytön karsinan ovella.
"Moi!" sanoin hänelle. "Tunnille menossa?"
"Joo, Ruusun kaa", se vastasi ujosti ja säpsähti kumahtavaa jyrähdystä.
"Tuu vaan tänne sieltä sateesta, aika inha keli", totesin. "Voit alkaa harjaamaan toista puolta."
"Okei, kiva", tyttö sanoi ja tuli sisään, etsi sopivan harjan ja tarttui tuumasta toimeen.
"Onko se ukkonen lähellä?" tyttö kysyi arasti.
"Ei se ihan, mutta tännepäin tulossa", tuumailin. "Mutta älä huoli, ratsastatte maneesissa, on niin kehno ilma."
"No hyvä", tyttö sanoi suupielensä hymyyn kääntäen ensin hieman järkyttyneen ilmeen jälkeen.

Siinä me harjattiin ja juteltiin tummien pilvien vaeltaessa taivaalla ja pilvilautan aina toisinaan välähtäessä ja jyristessä. Ruusa koitti kovasti olla rauhallisen oloinen ja tehdä jekkujaan - hamuta harjoja ja ties mitä - mutta aina välähtäessä ja jyristessä se säpsähti ja tuntui painuvan kasaan. Vähän sitä jänskätti vissiin.
"Hei", kuului yllättäin sivummalta ja käännyin katsomaan. Blondi tyttö seisoi Huiskan karsinan ovella. "Missä Huiska on? Mulle neuvottiin vaan tää karsina", hän jatkoi.
"Mä voin tulla sun kanssa hakemaan sen tarhasta", lupauduin. "Pärjäätkö hetken Ruusan kanssa?" kysyin brunetelta tyttöseltä.
"Joo, mee sä vaan", tyttö vastasi hymyillen.

Niin lähdin blondin mukaan etsimään tallista Huiskalle riimua ja narua ja harjapakkia. Tyttö sai kantaa pakin, niin minä pujahdin pihassa tarhaan ja juoksin sadelätäköitä väistellen tarhan poikki. Huiska möllötti takanurkassa eikö kotkauttanut korvaansakaan. Yleensähän hepat oli sisällä tällä säällä, mutta kaikkia ei oltu vielä ehitty hakemaan sisään.
"Terve Huiska", sanoin suokille. Se kuului niihin hevosiin Seppeleessä, joita en tuntenut niin hyvin. Olin mä sillä jokusen tunnin mennyt, kova se oli ravaamaan, mutta muuten se oli aina ollut mulle vaan yksi Seben suokeista. Nyt napsautin riimunnarun lukon päitsiin, jotka olin nopsaan pujauttanut tamman päähän. Maiskutin ja se lähti verkkaisesti seuraamaan minua kohti tarhan porttia.

Portilla annoin narun tytölle, joka talutti tamman avaamastaan portista.
"No tule tule, Huiska", tyttö hoputti - hänenkin takki oli jo aivan läpimärkä. Paikalle taapersi vielä Kassu hakemaan muita tammoja, ja pidin hänelle hetken porttia auki.
"Eikö ookkii ihana sää", naurahdin. "Hyvä uimasää kun on märkä jo valmiiks!"
Kassu mulkaisi minua kulmiensa alta. Ei tainnut hyvällä muistella meidän miniponiuintireissua, haha...

Suljettuani portin juoksin takaisin aittaan, mistä pongasin tytöt ottamassa kännyköillä kuvia hevosista.
"Tuliko hyviä kuvia?" kysyin, ja molemmat tytöt näytti puhelimia taskuihin tunkiessaan lähinnä übernolostuneilta ja vaivautuneilta.
"Kai", toinen vastasi.
"No hyvä! Suokit on niin söpöjä, et kyl ne kuvaan kelpaa!"
Hymyni sai heidät rohkaistumaan siitä, että mulle oli ok ottaa pari kuvaa. Niinpä tytöt jatkoi taas iloisena touhujaan, brune puhdisti jo Ruusan kavioita, kun blondi koitti harjata Huiskaa, jolla oli loputtomasti karvaa. Minä seisoin aitan katon alla katsomassa ja neuvomassa tarvittaessa.
"Voisin hakea teille varusteet jo valmiiksi", sanoin.
"Joo, se olisi kiva", Ruusaa taputtava brune tyttö sanoi. Hänen lausahdustaan seurasi välähdys ja kova jyrinä.
"Voi ei, ukkonen tulee päälle", blondi henkäisi.
"No ehkä se ehtii mennä ohi ennen tuntia..." toivoin hieman epäuskoisena. Lähdin kuitenkin juoksemaan taas sateeseen, hakien ensin Ruusan varusteet ja sitten Huiskan.

Sain auttaa Huiskan ratsastajaa satulavyön kanssa, sillä hevonen oli päässyt lihomaan laitumella, mutta ei ollut päässyt kuntokuurille sen jälkeen. Sen entinen hoitaja, Kuura, ei ollut käynyt tallilla koko kesänä eikä paljoa keväälläkään. Minne lie kadonnut, Rosaakaan hän ei enää kerennyt hoitamaan. Enpä ollut sen enempiä jäänyt huutelemaan perään.
"Noni, nyt se meni!" brune hihkaisi ja katsoin lopputulosta, missä läskin ja karvan sekoitus pursuili vyön molemmilta puolilta.
"Huiska kaipaa lisää liikuntaa", tyttö totesi pontevasti. "Se on ihan lihapulla."
"Niinpä näkyy", ajattelin. Karvainen, yleensä vähän takkuinen liinaharja oli oikeasti hyvin pulskassa kunnossa. Voi pientä. Tai, ei se ihan pieni ollut, kun satula oli selässä, en enää nähnyt selän yli. Iso heppahan se oli.

Kerroin blondille tytölle, että Huiska menisi junnutunnin jälkeen alkeisestetunnille, joten se saisi jäädä maneesiin. Ruusan ohjia keräävälle brunelle kerroin, että Ruusalla olisi tunnin tauko ennen estetuntia.
"Tuonko mä sen sit aittaan?"
"Joo, ja ota satula ja suitset pois. Voit harjata sitä estetunnin ratsastajan kanssa, jos haluat. Mä tuun hetkeksi maneesiin katsomaan teidän tuntia, sitten lähden taukohuoneen kautta kotiin", kerroin tytölle.
"Okei", tyttö vain vastasi. Avasin kummallekin ovet, ja lähdin jo edeltä juoksemaan maneesia kohti avaamaan ovia. Tytöt taluttivat reippain askelin suokit läpi kuralammikkoisen tallipihan. Onneksi minun ei tarvinnut istua märkään satulaan. Tosin, kaikkien onneksi, maneesissa oli pieni pyyhe, jonka ojensin tytöille heti heidän sisään päästyä.
"Hauskaa tuntia", hymähdin ja lähdin kipuamaan katsomoon.




Tuikku & Ruusu 52hm

[Tuulia]

Kesäilta tallilla
17. elokuuta



Oli loppukesän ilta tää
ja päivä jo taakse jää
kun yö pian alkaa hämärtää
ja tuuli vain hennosti väräjää

On maa kostea sateen jälkeen
kuraiset lammikot kuurosateen
vaan astun säähän viileeseen
kesään pian menneeseen

Tallipihan poikki käy tie
kentän nurkille se jälleen vie
esteitä kirjavia, mitä lie
siellä paljon näen mie

Näen myös Ruusan kanssa ratsastajan
ja Huiskan, suokin aika valtavan
kun Pirren kuulen sanovan
"Loppukäynnit!" mä kentälle halajan

Autan kanssa parin hoitajan
Pirreä esteitä kokoavan
puomeja varastoon kannan
ratsuja kentällä katsahdan

Pian on kenttä siivottu
ja hevosten satuloista noustu
kiitoksetkin rapsuteltu
ja kentän porttikin jo avattu

Mä luokse aitan taaperran
näen tytön Ruusaa taluttavan
vaan apua ei näytetä tarvittavan
siispä Huiskan karsinaan pujahdan

Tyttö sanoo, "Mul kiire on!"
ja lupaan huolehtia tamman hoidon
niin tyttö jo lähtenyt on
luokse äitinsä auton

Huiska vaaleatukkainen
katsoo minua tuhahtaen
se on taas niin rauhallinen
pian saan pois satulaisen

Kannan varusteet talliin
sormeni pujautan hoitopakkiin
en vielä ehdi nousta vinttiin
ensin pitää hoitaa hanskat tiskiin

Hetken mä Huiskaa harjailen
tuuheaa harjaa selvittelen
jopa hiukan läsipäätä rapsuttelen
ihan nopsasti kapsuttelen

Jo lähtenyt pois on Ruusan tyttönen
niinpä minäkin kasaan pakkisen
ja heipat tammoille tervehtien
kävelen talliin pihan hämärtäen

Siellä vielä piipahdan vintille
sanon hyvät yöt tallikavereille
täytyy joutaa jo Pihlaniemelle
kotiin painamaan pää tyynylle.




Tuikku & Ruusu 53hm