Ruusun Hoitokirja

[Tuulia]

Epäonnea ilmassa
12. marraskuuta




Sillä hetkellä musta tuntui että voisin vajota syvimpään maankoloon ja jäädä sinne ikuisiksi ajoiksi.

En halunnut katsoa taakseni ja nähdä kilpailuhenkilökuntaa nostelemassa pudonneita puomeja takaisin kannattimilleen. Loistin punaisena häpeästä. 32 virhepistettä. En halunnut sillä hetkellä tavata ketään, en halunnut puhua mitään, en halunnut kuulla mitään.

"...Tuuliaa? Tuikkuuu? Haloo?" huhuili Inkeri, joka oli ratsastanut Siirillä täysin puhtaan radan ollen johdossa tällä hetkellä.
"Anna olla", sähähdin ja tulin satulasta alas. Tein nopeusennätyksen riisuessani Ruusaa varusteista. Annoin sille juotavaa karsinaan, loimitin sen ja lähdin kävelemään. Halusin pois.

Metsän laidassa ei ollut muita. Istuin puunjuurelle selkä kilpailuhälinään päin. Vedin polvet koukkuun ja hautasin kasvoni käsivarsien alle. Nutturakin purkautui silloin ja hiukset valuivat takkuisina naamalleni.

Silloin ensimmäinen pettymyksen kyynel vierähti poskelleni. Pian toinen. Tärisin kauttaaltaan. Miksi, oi miksi edes yritin, manasin mielessäni. En minä osaa. Olen surkea.

"Heei Tuikku", kuulin tutun äänen sanovan etäämpää. Askeleet parkkipaikan soralla kulkivat kohti minua. Tottakai joku Seppeleen ratsukkolauman kuskeista sattui parkkipaikalle juuri nyt... Niin mun tuuria.
"Mikä on?" tuo kysyi. Sehän oli serkkupoika. "Eikö mennyt hyvin?"
Pudistin päätäni nyyhkäisten. Toinen istui maahan viereeni.
"Ensi kerralla paremmin", Kassu sanoi kaivaen nenäliinan minulle.

"Noku ei mee, viimeksikin meni ihan surkeesti", kuiskasin hetken rauhotuttuani. "Ruusa juoksi läpi esteiden, kielsi ja vitkutteli, että jouduin pyörimään kenttää ympäri yliaikaa", sanoin ja laskin pääni serkun olkapäälle. "Ei musta oo kilparatsastajaks. Kuulun puskaan piiloon muilta."
"Heei Tuikku, sä oot hyvä, meet sillä valkoisellakin ilman varusteita. Sä oot hyvä", poika koitti lohduttaa kietaisten kätensä hartioilleni.

Siinä silmiä pyyhkiessäni, hiljaa nyyhkyttäen kaikki palasi mieleen.

"Ja seuraavaksi Tuulia Laine ja Viehättävän Sysiruusu!"
Ratsastan sisään valkeiden aitojen keskelle, kaikkien katseiden keskelle. Perhoset liitää vatsanpohjassa ja Ruusan harjoitusravi on innostuksesta kepeää. Pysäytän sen tervehdykseen, mutta tamma vain steppailee aloillaan. Hermostun, ja käsien täristessä Ruusan askellus on epätasaista ja kiemurtelevaa. Unohdan täyskaarron ja teen siitä liian suuren seuraavan kirjaimen kohdalla. Laukannosto ei onnistu lainkaan, ja ihan ohjelman lopussa Ruusa lyö nallin pohjaan sännäten laukkaan. Kun saan sen hiljennettyä, se pysähtyy aloilleen. Lopputervehdyksessä nielen kyyneliä tuomarin katsoessa minua silmiin ymmärtävän säälivä ilme kasvoillaan.

Koitan tsempata esteluokkaan, vetäydyn omaan rauhaan ja annan muiden olla. Kuulen olevani toisiksi viimeinen luokan tuloksissa. Turha edes vaivautua palkintojenjakoon.

Estekentälle ratsastan sisään uudella innolla, hyvällä fiiliksellä, mutta Ruusa on kaikesta eri mieltä. Se vaan juoksee esteiden läpi, kieltäytyy ja riepottaa minua kaikkien keskellä. Kaikki menee pieleen ja virhepisteet juoksee yliajan takia. Kaikki menee pieleen, ihan pieleen.

"Tuikku, ensikerralla paremmin. Usko pois. Voin tulla kasaamaan sulle esteitä harjoitukseksi, jos haluat reenata ennen seuraavia kisoja."
"Ne ei oo enää harjotuskisat! Pilaan Seppeleen maineen. Siellä on varmasti vielä enemmän katsojia! Ja mä vaan nolaan itseni", maalailin kauhukuvaa. Kassu sulki mut halaukseen, kunnes hetken päästä kysyi:
"Joko kohta mennään takaisin? Ruusa siellä huutaa ikävästä jo", Kassu yritti.
"Hah", tuhahdin. "Kellää ei oo ikävä tämmöstä kurjimusta", marmatin. "Mä en jaksa olla nyt sosiaalinen."
"Mut mun tarvii mennä", poika sanoi. "Mun piti vaan hakee loimi jollekin, Anne pyys."
"Hei oota", sanoin tarraten serkun kädestä, kun hän koitti nousta. Katsoin tuota silmiin ja sanoin:
"Kiitos."
"Eipä mittää, Tuikku."
Hymyilin himpun verran ja päästin Kassun menemään. Kyllä mä tästä kohta nousisin ja menisin ihmisten ilmoille. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, tai jotain. Vaikka. Tai sitten reenaisin paljon ennen seuraavia kisoja. Ainiin, huomenna oli vielä koulupäivä.

Silloin pieni vesipisara tipahti puun paljaiden oksien välistä poskelleni. Katsoin ylöspäin hymyillen ja annoin sadekuuron huuhtoa viimeiset suolaiset kyyneleet johonkin surun kaivoon, jonne kohta en tuhlaisi enää ajatustakaan. Viileä vesi palautti kasvojen punaisen sävyn takaisin normaaliksi ja sai milen virkistymään. Ajattelin kaikesta tietämätöntä Ruusaa, joka tyytyväisenä pääsisi kohta kuljetusboksiin mussuttamaan heiniään. Sen tärähtäneitä nutturoita, joita selvittelisin koko illan. Ja kaikesta selvittäisiin, tänään, huomenna ja aina.




Tuikku & Ruusu 27hm

[Tuulia]

Perjantai 13. päivä, mikäs muukaan
13. marraskuuta



Olin pyytänyt Pyryn mukaani maastoon. Jospa tänään olisi parempi päivä kun eilen.
"Miten sun kisat meni?" kysyin pojalta.
"No olin tokavika ja vika", poika sanoi.
"A-aijaa, mäkin", takeltelin. En voisi kuvitella Pyryä pettymään kisoista yhtä lailla kun mitä mä.
"No mun luokissa oli vaa Clara ja Simona ja nehän on ratsastanu paljon pidempään", Pyry huomautti.
"Aa. Mun luokissa oli paljonkin muita keille hävitä. Se oli niin noloa", sanoin ääni hiipuen.
"No ensikerralla paremmin."
En jaksanut alkaa vastaankaan väittämään..

Maastolenkki sujui rennosti, kunnes tultiin pellolle ja oli tarkoitus laukata. Ruusa heittäytyi jälleen hankalaksi ja hyppi pystyyn kesken laukan. Pellon päällä Pyry kysyi, onko kaikki ok.
"Juu", hymyilin. "Vähemmän aiheutettiin tuhoa kun eilen, kun ei oo esteitä kaadettavana."

Tuikku & Ruusu 28hm

[Tuulia]

Viimeiset syyspäivät
29. marraskuuta



Toiset ratsastuskisat olivat menneet paremmin, mutta joulun odotusta synkensi takaisin palannut syksy. Lumi oli sulanut ja vaihtunut kuravelliteihin, jo esille kaivetut toppavaatteet oli saanut vaihtaa takaisin syyskuteisiin. Syksy, joka aluksi oli niin kaunis ja värikäs, mutta lopusta niin synkeä, pimeä ja märkä. Talvi yritti kovasti tulla ovelle ja satoi räntää, mutta leuto syyssää tuli aina takaisin ja pilasi tunnelman ja odotuksen.

Joulukuu alkaisi tiistaina. Jospa silloin sataisi taas lunta. Mutta nyt, nyt oli vielä kestettävä tätä karmivaa syyssäätä, myrskyisää tuulta ja lätiseviä rännejä.

Matkani määränpää, talli, kuitenkin herätti minussa iloisia ajatuksia; Ruusa aitassa mussuttamassa heinää naapurissaan Bonnie ja suloinen varsa, ratsastuskoulun iloinen hälinä ja ystävät tallivintillä puhumassa kilpaa kuulumisiaan. Se oli ainoa lohtuni kävellesaäni kuralätäköitä kierrellen.

Kotona asiat olivat edistyneet, piharakennukset oli aika hyvin jo kunnostettu sisältäpäin, ja maalaushommathan hoidettiin jo kauan ennen syyssateita. Olimme siivonneet aitan vintin huoneet talviteloille ja siirtyneet nukkumaan tuvan lämpöön. Vanha tila eli arkeaan ja odotti joulua, kyntteliköt oli laitettu ikkunoille ja pihakuusi haettu rapun sivuun. Pian mummin hevonen muuttaisi meille, ja Aleu kasvoi kovaa kyytiä. Ihana joulu siis tulossa!

Ja vihdoin olin tallilla, etsisin itselleni maastoseuraa ja harjaisin Ruusaa pitkään aitassa Birkiä ihaillen. Salmakin oli koristellut aitan ulkoseinää niin kovasti, joulu tuntui jo sielläkin koputtelevan ovella. Oli tämän synkeän syyssään keskellä aika monta valoisaa, iloista asiaa.

Birk ihmettelee naapuriaan =)

Tuikku & Ruusu 29hm

[Tuulia]

Kohti ratsastuskoulumestaruuksia
7-8. marraskuuta



Kouluvalmennus 7.11.

Olin ilmottautunut ratsastuskoulumestaruuksiin, vaikka olin henkeen ja vereen puskaratsastaja. Olin ilmottautunut ratsastuskisoihihn, vaikka hoitsuni oli kunnon puupää aina, kun piti keskittyä johonkin. Ja, olin ilmottautunut kisoihin siitäkin huolimatta, että edellisistä oli aikaa ja ne olivat menneet ihan päin puuta. Olin myös skipannut harjoituskisat ja seurakisat ja nyt olin lähdössä mestaruuksiin. Logiikka puuttui koko hommasta, ja tilalla oli liikaa jännittämistä ja huonon menestyksen pelkoa.

Eikä sitä auttanut se, että Ruusa heittäytyi hankalaksi heti, kun talutin sen kentän aitojen sisäpuolelle. Se oli ilmiselvästi periaatteesta kaikkea vastaan, eikä kuunnellut minua ollenkaan. En voinut antaa sen mennä alkuläyntejä löysin ohjin, tai se olisi singahtanut edellä kulkevan Rokin takamukseen mistään välittämättä.

"Tuulia, vähän jämäkkyyttä niihin apuihin, älä anna Ruusan pelleillä", Annekin ohjeisti. Jos joillakin kesti laukannostossa monta minuuttia, niin mulla Ruusa olisi nostanut laukan vaikka käynnistä, mutta laukassa pysyminen oli vaikeeta. Tamma halusi kiitää kuin pikajuoksija, ja se yritti jatkuvasti vängätä keskemmälle kenttää, ihan kuin haluaisi ohittaa kaikki. Koitin pitää kädet vakaana ja pohkeet aloillaan ja rauhoittaa tammaa, mutta mikään ei meinannut auttaa.

Olisi vain pakko toivoa hyvää tuuria ja rauhallista päivää kisoihin.


Estevalmennus 8.11.

Edellispäivän kouluvalkka oli mennyt huonosti, mutta esteille lähdin hieman positiivisemmin mielin. Verryttelyssä Ruusa oli tavalliseen tapaan reipas, mutta ei mielestäni liian virkeä tai eteenpäinpyrkivä. Ehkä tänään jostain tulisi jotain.

"Tuulia, alotetaas sun kanssa ravissa. Anna Ruusalle ohjaa, se ei varmaan tänään oo karkaamassa käsistä. Rauhota isolla voltilla menoa ja tuu sitten tää ristikko", Anne viittoi ja tein ison voltin. Ruusan askellus oli ponimaisen tikittävää, mutta sain sen vähän lisäämään pituutta askeleeseen, niin meno tuntui heti rauhallisemmalta. Tulin esteelle melko hyvin, mutta Ruusa ponnisti aivan liian kaukaa. Onneksi korkeutta ei juuri ollut, eikä tulisi olemaankaan. En enää tekisi sitä virhettä, että lähden kisoihin korkeudelle, jota en ole harjoitellut. Huih.

Seuraavaksi Anne kokosi jo rataa. Jännitys sai kai minut tuntemaan oloni samaksi kun kisoissa, ja unohdin keskittyä tyyliin. Vauhtia oli kyllä, vaikka jarruttelinkin sitä lyhyiden teiden vuoksi.
"Otapa Tuikku uudestaan, yrität liikaa. Rauhoitu ja unohda se, että harjoittelemme kisoja varten. Älä ratsasta noin tiukkoja kurveja ja vaihda laukka ravin kautta tarpeeksi loivalla kaarteella."
Toinen yritys oli jo paljon parempi, tosin Ruusa meinasi innostua liikaa, kun annoin sille enemmän myöten. Loivista teistä sain kuitenkin lisäaikaa tamman saattamiseen esteelle suht rauhaisassa vauhdissa. Pitää vaan muistaa, ettei aika ole se tärkein, vaan huolellisuus.

"Noniin, paljon parempi. Kyllä tosta hyvä tulee, kunhan et hermoile turhia", Anne sanoi. Harjoittelimme vielä muutamia erikoisempia esteitä, vesimattoa ynnä muita, mutta Ruusa the puupää ei varmaan edes huomannut eroa esteissä. Tosin jos sen pitäisi vesimattoon tallata niin ei varmaan onnistuisi, kun tamma osaa olla niiin prinsessa. Nyt vaan peukut pystyyn että Ruusalla on kisoissa hyvä päivä!


Harjoituskilpailut Pappilan Ponitallilla 12.11.

Tarinaan >>




Tuikku & Ruusu 30hm

[Tuulia]

Sateen jälkeen aurinko paistaa
21. marraskuuta



"Toisin kuin Wenlalla ja Gitalla, Tuulian ja Ruusun kisasuoritukset olivat menneet täysin mönkään. Se oli ollut kova kolaus Tuulialle, joka oli kisojen jälkeen peräti neuvotellut kanssani siitä, osallistuisiko hän enää muihin mestaruusosakilpailuihin. Tomerasti olin ilmoittanut, että epäonnistumiset olivat oppimista ja kasvamista varten ja että kahta enemmänhän häntä jäisi harmittamaan, mikäli yhdet huonot kisat olisivat hänen ainoa muistonsa ratsastuskoulumestaruuksista. Onnistumisille piti antaa aikaa ja mahdollisuuksia, ei niitä tyhjästä ilmestynyt.
"Ruusu on vähän jokeri-kortti", pohdiskelin Tuulian kanssa valmennuksessa. "Sekin on vähän tollainen tamma, jolla päivät on erilaisia. Yhtä kaikki se tarvitsee rohkeaa ratsastajaa - äläkä näytä tolta, kyllä minä tiedän että susta löytyy sellainen."
Keskityin pitkälti Tuulian ratsastuksen hyviin puoliin, joita piisasikin. Tytöllä oli hyvä tasapaino ja hevosen seuraamisen taito, ja meno oli useimmiten hyvin harmonisen näköistä. Toisinaan Ruusu vain heittäytyi ratsastajaansa vahvemmaksi, ja silloin kaipasin Tuulialta terävyyttä ja päättäväisyyttä." ~ Pirre

Kun olin päässyt yli siitä pettymyksen vollotuksesta ja olimme palanneet Seppeleeseen, olin oikeasti keskustellut Pirren kanssa, voisinko jättää kilpailuni tähän. En halunnut kuulla enää kertaakaan kuuluttajan sanovan "Tuulia Laine. Kolmekymmentäkaksi virhepistettä". Se oli ollut aivan kamala hetki, kun Ruusa oli vain rynninyt läpi esteiden.

Pirren tsemppaus sai mut ilmottautumaan estevalkkaan. Ruusalla oli suhteellisen hyvä päivä, ainoa ongelma oli vain sen rohkean ja varman asenteen löytäminen. Pirre kannusti minua virheistä huolimatta, mistä sain itsevarmuutta. Pirre oli kasannut radan, jolla harjoittelin Ruusan rauhallisena pitämistä, ettei se lähde kiitämään ja etten minä pidätä tammaa liikaa tai vaadi siltä liikaa. Kun antaa Pikku Myylle vähän omaa tilaa, niin sekin kulkee paremmin. Ainakin tänä valmennuspäivänä, jolloin tammalla oli hyvä päivä.

Kun Pirre nosti esteitä ja teki rataan vaativampia siirtymisiä, missä vaadittiin suhteellisen nopeita laukanvaihtoja, Ruusa alkoi käydä hankalaksi. Sen tikittävät poninjalat eivät olleet kauhean ketteriä laukanvaihdossa, ja se tuotti mulle vähän päänvaivaa.
"Tee vaan selkeesti loivempi kaarre ja vaihda laukka ravin kautta. Reenaa ennemmin se varmaksi, kuin yrittäisit saada laukanvaihdot toimimaan jotenkin kyhyillä teillä ja esteiden päällä."
Tein kuten puydettiin, ja vaikka mulla ja Ruusalla meni aikaa radan ratsastamiseen, oli meno paljon huolellisempaa ja rauhallisempaa.
"Mun vinkki on, että älä stressaa ajasta yhtään, vaan ratsasta varman päälle, niin Ruusakaan ei hermostu."

Ehkä se pelastaisi mut seuraavissa kisoissa.




Tuikku & Ruusu 31hm

[Tuulia]

Onnen hetkiä
25. marraskuuta



Musta tuntui että Vaahterapolussa tulisi sattumaan ja tapahtumaan aivan liikaa kaikkea, porukka oli ihan innoissaan ja olin huomannut kaikenlaista draamaa ihmisten välillä. Ja kisajännitys pysyi ilmassa koko ajan, sen huomasi yhden sun toisen ihmisen kasvoilta ja hermoilevista kommenteista. Keneltä meinasi unohtua mitäkin matkasta ym.

Mä olin yks päivä voivotellut, kuinka oli niin vaikeeta saaha Ruusa pysymään rauhallisena ennen kisoja, kun itse piti vaihtaa vaatteita ja juosta vielä vikan kerran vessaan ja seurata luokkia, milloin olisi oma vuoro. Adalind, tuo uusi sponsoriratsastaja, oli tarjonnut apua. Hän oli ehdottanut, että lähtisi mukaan hoitamaan Ruusaa.

En mä kehdannut kieltäytyä, mutta tuntui ihan kummalliselta ottaa vieras ihminen tueksi kisoihin, etenkin, kun en oikein välittänyt tuosta tytöstä. Se oli mua vanhempi, rikkaampi ja kauniinpi - enkä tuntenut tyyppiä kuin tuon ensivaikutelman verran. Ja mikä oivallisinta, tyyppi meni vielä eri autoon pitkän ajomatkan ajaksi, etten päässyt edes tutustumaan ihmiseen.

Minähän olin tiestysti lastannut Ruusan autoon, jota serkkupoika ajaisi. Olisi ainakin joku tuttu kelle puhua, kun kaikki nassut eivät olleet vielä tuttuja - uusia hoitajia ja tallilaisia oli syksyllä tullut vähän väliä. Mutta en sano, että kovin puhelias matka olisi ollut. Lähinnä kerroin, mitä mummillemme kuului, ja miten meidän remontit olivat edenneet hyvään malliin. Ja sanoin, että Kassun pitäisi tulla moikkaamaan mummua joskus meille.

Oli ollut jännää jättää Ruusa nukkumaan väliaikaiskarsinoihin. Seuraava päivä olisi kilpailupäivä. Sen mukaan minkä näin, ja myös huhujen mitä kuulin, osalla oli ollut melkoinen vauhti päällä yöhön asti, mutta minä olin mennyt ajoissa nukkumaan. Kuura, Sussu ja Fiiakin olivat hiljentyneet jo aikaisin illalla yöpuulle.

Ehkä se oli vain hyvä. Myös se, että Adalind auttoi minua, sillä sain rauhassa keskittyä rauhoittumiseen ja itseni laittamiseen, kun Ada huolehti Ruusasta. Sitäpaitsi hän oli ainakin sata kertaa nopeampi letittämään ja tekemään nutturoita Ruusalle, vaikka tamma ei meinannut pysyä paikallaan.

Olin miettinyt ääneen, miten saan Ruusan rauhoittumaan ennen radalle menoa. Adalind, joka oli minua paljon taitavampi ratsastaja, lupautui verkkaamaan Ruusan nopeasti ennenkuin itse nousisin selkään. Ja ette uskokaan, kuinka hän sai kuria tuohon puupäätammaan, ja miten minun jännityskertoimet laskivat kun pääsin rauhallisen ponin selkään. Siitä oli paljonkin hyötyä, sillä olin rennonpi ja luottavaisempi, jolloin tammakin rauhoittui kuuntelemaan apuja.

Kisasuoritukset menevät aina ohitse hetkessä, eikä niistä jää paljoa mieleen, paitsi se yleinen tunne. Ja tämän koululuokan jälkeen mulla oli aivan mahtava tunne - olin muistanut koko radan ulkoa, en hermoillut yhtään, Ruusa kuunteli apuja ja sillä oli muutenkin hyvä päivä. Ja oikeasti, me tultiin toiseksi! Me saatiin ruusuke ja me sijotuttiin! Muistan, kuinka halasin Adalindia kiitokseksi tuesta ja avusta, ja kuinka Kassukin kävi tsemppaamassa: "Mähän sanoin, että se menee paremmin seuraavalla kerralla."

Siinä iloisessa mielentilassa en edes jännittänyt esteluokkaa, vaan lähdin radalle rauhallisin mielin. Ruusakin oli vallan rauhallinen ja kuulolla. Miten se jaksoikaan keskittyä vielä esteluokankin ajan? Menimme radan hitaasti ja huolellisesti, eikä minua haitannut yhtään se, että mulle tuli koko luokan huonoin aika. Me ei saatu yhtään virhepistettä. Ei ainuttakaan, jihuu! Muistin kiittää Pirreä hyvästä valkasta ja hyvistä neuvoista, jotka pelasti mun päivän.

Mutta vielä olisi viimeinen osakilpailu jäljellä, jota jännittää. Olisiko Ruusalla hyvä päivä? Vai ihan huono? Rauhottuisiko se alkuunkaan? No, ainakin olin luottavaisin mielin liikkeellä. Kyllä me selvittäisiin.




Tuikku & Ruusu 32hm

[Tuulia]

Piilossa metsien suojassa
20. joulukuuta




Seppeleessä oli hiljaista.

Lähes kaikki olivat lähteneet niiden muutamien onnekkaiden finalistien matkaan Susikallioon ratsastuskoulumestaruuksien viimeiseen mittelöön. Nojoo, oisin voinut mennä mukaan katsomaan, kun Seppele palkitaan voittajaksi, mutta en jaksanut lähteä.

Jäin mielummin viettämään rauhallisen sunnuntaipäivän kotiin ja tallille, jossa ei ollut melkein ketään. Toista oli Lucianpäivän aamuna, kun kaikki kisailijat olivat Seppeleessä ratsastamassa. Ruusalla oli ollut kehno päivä, mutta emme olleet viimeisiä kummassakaan luokassa, mistä olin tyytyväinen. En kyllä ihan äkkiä lähtisi uudestaan kisoihin, sen verran ne olivat mukavuusalueeni ulkopuolella.

Kisahuumassa mieltä oli kohentanut se, kun Miku oli kysynyt että voidaanko nähdä. Niinhän me nähtiinkin siellä metsätiellä ja lenkkeiltiin. Oi että kun mulla oli jo niin ikävä pojan lämmintä syliä ja ihania suukkoja, mitä en unohtaisi koskaan.

Olin juuri kävelemässä tarhalle Ruusaa hakemaan, kas kummaa puhelinta selaten, kun Mikulta tuli viesti.
Moi, nähtäskö tänään? Lähen kohta tallilta
Katsoin puhelinta hymyillen ja kirjoitin:
Joo<3 Lähen maastoilemaan. Tuu pihatolle vastaan ;)
Kummasti mun verkkaiseen olemukseen tuli vauhtia, ettei toinen ainakaan odottamaan joudu.

Talutin Ruusan aittaan, se oli pirtsakalla tuulella. Bonnie ja Birk tervehtivät meitä hörähtäen ja aloin harjaamaan tummaa pikkusuokkia, rivakasti mutta huolellisesti. Ruusa koitti leikkiä mun taskuja hamuilemalla, mutta muutaman komennuksen jälkeen se pysyi aloillaan. Hain tallista suitset ja jouduin hetken taistelemaan pikkuprinsessan kanssa siitä, kuuluuko suu avata vai ei. Päädyin tunkemaan sormeni hammaslomaan ja sain suitset laitettua. Puuh, onneksi Rosalla oli kuolaimettomat härvelit.

Ruusa oli vallan reippaalla tuulella ja matka eteni vauhdikkaasti. Onneksi oli kirkas päivä vielä, mutta heti kahden aikaan alkaisi taas hämärtää.. No, sitten vetäytyisin huoneeseeni maalailemaan. Tai leikkisin Aleun kanssa lumihangessa, jota ei tosin paljoa ollut.. Ruusa askelsi ihanan tasaisesti ja myötäsin sen liikettä. Oli se vaan niin jännää kulkea kuin yksi olento, hevonen ja ihminen, yhteistyössä.

Ravipätkä siivitti meidät nopeasti pihaton risteykseen, jota näin hahmon lähestyvän tietä pitkin. Ratsastin vastaan ja hahaa, Mikuhan se oli.
"Moii!" huikkasin.
"Moi!" poika vastasi iloisesti. Pysäytin Ruusan ja valuin alas selästä.
"On ollu ikävä", sanoin halatessani häntä. Hänen tummat silmänsä tapittivat minua kun hän sanoi:
"Niin mullakin sua."
Jos katse voisi oikeasti sytyttää palamaan niinkuin Anna Eriksonin laulussa, olisin palanut jo monta kertaa. Ainakin se sai sisimpäni lämpiämään pikkupakkasesta huolimatta, kun Miku ei päästänytkään irti halauksesta, vaan painoi huulensa hellästi omilleni. En olisi millään halunnut irtaantua pojasta, mutta Ruusa alkoi hermostua ohjien toisessa päässä.

"Tuu mun taa istuun niin ei tarvi kävellä", ehdotin ja päästin pojasta irti. Kiipesin Ruusan selkään.
"Kestääks se?" poika kysyi.
"Hei, se on suomalainen. Kyllä se jaksaa hetken kantaa meitä", naurahdin ja poika hyppäs taakseni istumaan. Se ihana tunne, kun toinen painautuu ihan selkään kiinni ja kietoo kädet ympärille.. Se lämmittää.
"Nähtäskö hei viikolla?" poika kuiskutti hiusteni lomaan.
"Mm sopii mulle", mutisin. "Tuuksä meille? Mummi saattas kyl vähän innostua, mutta kyllähän mun pitää sut niille näyttää", naurahdin.
"Voin mä tulla, ja saat säki tulla keskustaan joskus", Miku sanoi.

Mä olin ihan pähkinöinä ilosta, ja onnesta, ja rakkaudesta. Olihan mulla ollut ihastuksia lyhyen elämäni varrella, mutta tää tunne oli paljon suurempi. Mahtavampi. Ainutlaatuisempi. Ja vaikka mun mielessä oli käynyt monta kertaa ajatus, että Mikulla oli varmasti ollut useita, ehkä kymmeniä tyttökamuja tai säätöä jos jonkun kanssa, ei se haitannut. Koska nyt sillä oli mut ja se selkeesti välitti musta. Ja meidän maastolenkki, voi kun se eteni liian nopeesti.. Mutta päivä alkoi hämärtää ja täytyi kiirehtiä kohti Seppelettä, vaikka kuinka haluisin jäädä Mikun lempeään, lämpimään halaukseen koko loppu päiväksi.

Seppeleen kulmilla, kun Ruusa kulki rennosti pitkin ohjin, Miku alkoi irtaantumaan selkämyksestäni.
"Tossahan on bussipysäkki? Mä pääsen siitä kotia", poika sanoi.
"Voih, kun sun ei tarvis lähtee", mumisin hiljaa.
"Niinpä.. Vaan äiti alkaa pian ihmettelemään miksei mua kuulu tallilta kotiin."
"Noh sanot sille miks kesti", naurahdin. Miku valui takaatani maan kamaralle, ja minä perässä. Jäimme hetkeksi seisomaan polulle. Seppeleen valot näkyivät mutkan takaa ja autot huristivat tietä pitkin, jonka varrella bussipysäkki on.
"Kyllä mä sut äitille esittelen kun tuut käymään", poika lupasi. "Tuu tänne", se sanoi vielä kädet sivuille nostaen. Nojasin poikaa vasten kietoen kädet hänen ympärilleen.
"Nähdään pian", kuiskasin. Sain vastaukseksi suukon.
"Nähdään, kulta. Heippa", poika sanoi lähtiessään kävelemään kohti bussipysäkkiä.
"Hejdå", sanoin vilkuttaen ja kapusin sitten takaisin Ruusan selkään.

Tallilla oli melkoinen häslinki käynnissä, kuljetusautoja valui pihaan ja väki oli vallan puheliasta ja iloista. Menin suoraan aitalle Ruusan karsinaan hoitamaan ponia. Se oli rauhoittunut lenkin aikana, ja lenkilläkin se oli o n n e k s i ollut tosi rauhallinen, keskittymiseni nääs oli haahuillut vähän siellä täällä.. Sain tamman harjattua ja pitkät, kiharat jouhet selvittyä.
"Heipodei Ruusa", sanoin hepalle lähtiessäni tallia kohti viemään harjoja ja suitsia. Varustehuoneessa näin satulaa telineelle nostavan Pyryn.
"No, miten meni kisat?", kysyin pojalta. Hän oli päässyt finaaliin helpoissa luokissa.
"Meni tosi hyvin! Me tultiin mestaruuksissa hopealle!" Pyry sanoi hieman vaatimattomasti mutta näin, kuinka hänen koko olemus hohkasi iloa.
"Hei onnea!" huudahdin laskien tavarat lattialle ja ponnahdin halaamaan poikaa. "Hienosti hoidettu! Olit tosi rohkea", kehuin hymyillen.
"Kiitos", Pyry vastasi. "Oli se kyllä tosi jännittävää. Mutta tästä tää lähtee."
"Jep, kuule ylöspäin vaan mennään!" naurahdin.

Tuo halaus osoitti mulle, että olin päässyt yli ihastumisesta tuohon ujoon poikaan. Kauan siinä menikin, mutta ei yksipuoleiset tunteet loputtomiin elä.. Mutta sympaattinen ja mukava hän oli yhä, kaverina.
"Hei, lähetäänkö joku päivä maastoilemaan? Ei olla käyty yli kuukauteen!" ehdotin iloisena laittaessani lattialle tiputtamiani tavaroita paikoilleen.
"Mennään vaan, hän vaihtelua kilpailuille ja valmennuksille", Pyry naurahti. "Lepoa mielelle. Todellakin tarpeellista nyt."
"No niinpä! Kohta on aattoratsastuskin mutta sinne lähtee niin paljon porukkaa, että hiljaista hetkeä ei tuu olee", hymähdin.
"Niinpä. Ja mukavat myös tän päivän juhlinnoista!"

Seppeleessä ei ollut enää hiljaista.




Tuikku & Ruusu 33hm

[Tuulia]

Maastoilemassa
23. joulukuuta



Nojailin aitan seinään ja näpyttelin viestiä Mikulle, sillä poika oli tulossa iltapäivällä meille. Sormia palelsi pikkupakkasessa, mutta en välittänyt. Lopulta havahduin tervehdykseen:
"Moi, Tuikku! Mentäskö tänään maastoilemaan, kun satuttiin yhtä aikaa tallille?"
Se oli Pyry. Suljin puhelimen näytön ja tungin sen taskuun. Hanskoja käsiini kiskoessa vastasin:
"Moih. Aa, joo, hei mennää vaa. Tulin iteki just tänne, tota Ruusua olin menossa hakemaan", puhuin hieman vaikeasti, kun keskittyminen oli yhä keskustelussa Mikun kanssa. Pyry katsoi minua vähän kummastellen, mutta hymyilin vain ja lähdin kävelemään tallille päin.
"Haetaan kamat", sanoin.

Pyry jäi talliin harjaamaan Reiskaa, kun minä lähdin metsästämään tuittupää-Ruusua, joka ilmiselvästi halusi tänään kiitää ja kovaa. Karkkipaperia rapistelemalla höynäytin puupään luokseni. Talutin päätään heittelevän ponin aittaan ja sidoin varmuudeksi kiinni, ettei se tuuppisi minua tai alkaisi heittelemään harjoja. Pyry nääs olisi aika nopeasti valmis rauhallisen Reiskan kanssa.

Pian olimmekin ratsailla ja matkasimme kohti valaistua lenkkiä.
"Onneksi päivät alkaa pidentyä, inhottavaa kun nyt jo hämärtää", sanoin.
"Niinpä, ja tulispa oikeesti lunta. Eihän tää riitä mihinkään", Pyry naurahti.
"No, ainakin täällä on valkea joulu, kaikkialla ei ole.. Aatella vaikka afrikkalaisia, ei ne ees tiedä mitä lumi on!"
"Haha niinpä", poika sanoi. "Ookko muuten toivonu jotaan joululahjoja?"
Mietin. Olin toki muistanut leipoa kasan pipareita Seben oleskeluhuoneeseen lahjaksi itse kullekin, ja ajattelin yllättää serkkupojan jollain lahjalla. Äitille ja mummullekin olin jotain väkertänyt, ja Mikulle. Mutta ei, en ollut toivonut mitään.
"Een mä kummempia, toivon rauhaisaa aattoa ja ihania hetkiä läheisten ihmisten kanssa", sanoin hetken tuumailun jälkeen. "Entä sä?"
"No en mäkää mitää erityistä oo toivonu", poika sanoi olkiaan kohauttaen.

Mä selitin, kuinka Aleu oli kasvanut, ja miten kiva mummin uusi heppa oli, ja Pyry kertoi omia kuulumisiaan. Välillä ratsastettiin hetki ihan hiljaa kuunnellen ohuen hangen narinaa kavioiden alla, välillä ravattiin ja laukattiinniin, ettei mitään voinut puhuakaan. Ruusa meinasi pikkusine jalkoineen jäädä koko ajan Reiskan jälkeen, mutta Pyry jäi odottamaan aina, että saadaan ne kiinni.
"Mä oon varmaan aika hullu", totesin yhtäkkiä.
"Noh?"
"Luen koulussa enkkua, ruotsia ja saksaa, ja rupesin opiskelee kotona ranskaa", selvensin. "Neljä kieltä."
"No oho, ahkea saat olla. Mitä, sille Salman ranskikselleko haluut oppii puhuu", Pyry vitsaili.
"No en! Ja enhän mä opi mitää enneku se taas lähtee. Enkä tunne koko ihmistä."
"Mitä sä osaat sitte sanoa?" poika kyseli.
"Ääh, jotaa yksinkertasta, kertoo nimen ja vastaavaa", sanoin. "Saa nähä kauan jaksan lukee."
"Oot innokas opiskelee, toisin kun mä", poika naurahti.
"Hmmh no en mä muuten, tykkään puhua vieraita kieliä vaan", sanoin.

Aika kului haastellen ja nauraen. Jutustelu oli ihanan rentoa ja sai mut hetkeks ajattelemaan muutakin kuin ihanaa Mikua haha. Talli alkoi lähestyä taas turhan nopeasti - pitäisi vissiin ruveta harrastamaan pidempiä maastolenkkejä.
Tallin pihassa hyppäsimme maan kamaralle aitan kohdalla.
"Oli tosi kiva lenkki", kiitin.
"Joo, mennää taas joskus", Pyry sanoi. "Meen tallii hoitaa Reinarin."
"Juuh, moikka", sanoin ja talutin Ruusan karsinaansa. Otin siltä suitset ja aloin harjaamaan sen pitkää, tummaa talvikarvaa. Ruusa rakasti harjaamista, vaikka joskus esittikin prinsessaa, johon ei saisi koskea pikkurillilläkään. Nyt se kuitenkin nautti hoitohetkestä täysin siemauksin.




Tuikku & Ruusu 34hm

[Tuulia]

Pikkujoulut
18. joulukuuta



Olin valunut koulun joulujuhlan jälkeen väsyneenä kotiin, syönyt ja kellahtanut sängylleni makaamaan.

Ihanaa. Nyt alkoi loma. Ei aikaisia aamuja, kiireisiä päiviä, kokeita, esseitä, sanakokeita. Loma, hevosia, rentoja hetkiä ystävien kanssa ja leppoisaa lukemista ylppäreihin. Ja ranskan opiskelua.

Vaan silloin mieleeni muistui, etten ihan vielä lomalle pääsisi. Pikkujoulut.

Ei auttanut muuta, kuin singahtaa sängystä, kiskoa jättisuuri tonttulakki päähän, kerätä tallikamat ja juosta ulos lumisateeseen. Otin potkukelkan ja pistin menemään tiellä, johon lumi oli tamppaantunut ja jäätynyt niin, ettei kelkka kovin monesti ottanut kiviin kiinni. Potkukelkka, joka oli kuulemma mummin papan vanha. Ei siis ihan nuori, mutta vallan käyttökelpoinen vielä.

Olin kiireestä hengästynyt kun saavuin Seppeleeseen vievän polun risteykseen. Nostin kelkan osaan puskien taa suojaan - sieltä löytäisin sen taas. Ilmeisesti huomenna, jos pitkäksi venyy iltamamme. Kävelin kapeaa kinttupolkua kohti Seppelettä, ja ihailin jouluisaa rauhaa. Lumihiutaleetkaan eivät juuri yltäneet paksun kuusimetsän läpi, mikä piti maan vihreänä.

Tallilla oli täysi tohina päällä, mutta mattimyöhäsellekin tarjoiltiin torttuja ja pipareita.
"Sitten koristellaan koko talli! Täältä laatikoista löytyy kamaa", Anne huuteli iloisen puheensorinan yli.
"Salmahan on jo aittaa koristellut, mutta tahdon kyllä viiä jotain Ruusan oveen", naurahdin vieressäni istuvalle Sussulle.
"Mäki tahon jotaan Rokin oveen, Birk muuttaa kohta ja sitten Rokki pääsee takasin aittaan", Sussu sanoi.

Kun koko talli koreili jouluisena, siirryimme takaisin vintille oleskeluhuoneeseen.
"Mä jaan jokaiselle lapun, johon kirjotatte nimenne", Pirre sanoi. "Sitten kerään ne ja jokainen nostaa itselleen lappusen. Pääsette tekemään joulukortteja, Anne tuo tarvikkeet kohta toimistosta", hän jatkoi.
Sain lapusta Salman nimen. Päätin ottaa vesivärit ja tyhjän kartonginpalan, jolle taiteilin kuutamon ja tyttötontun.
"Jokos kaikki on valmiita?" Pirre kysyi myöhemmin. Silloin jaoimme kortit. Minä sain Pipsalta kauniin joulukortin.



Koristelimme myös pipareita, mutta omani meni niin pieleen, etten kehdannut laittaa sitä kisaan mukaan. Sokerimassatuubissa oli ilmiselvästi jotain vikaa, kun siitä tuli niin huomosti... Tai siis.. Ehkä taiteelliset lahjani eivät vain riittäneet noin yksinkertaiseen hommaan kuin piparin koristelu.

Päästiin me puuhaamaan ponienkin kanssa, kun tuli jouluponikisan vuoro. Mä olin tuonut kotoota valtavan leveetä lahjanauhaa ja rusetteja, jotka sidoin Ruusan harjaan. Yksinkertainen on kaunista, mutta ei riittänyt, kun pikkuinen Clara oli virittänyt Netan ihan reen eteen.. He olivat kyllä mahtava näky, niin jouluinen ja suloinen.

Ilta oli jo pitkällä ja osa porukasta lähti kotiin. Pari autolastillista tallin täysi-ikäisiä (plus Inkeri) lähti johonkin baariin tai jonnekin.. Yh, itseä kuvotti ajatuskin jostain vettä väkevämmästä. Täyttäisin kesällä kaheksantoista, mutta ei, ei tehnyt mieli edes kokeilla.
Me jäljelle jääneet istuttiin vallan lämpimäksi käyneessä oleskeluhuoneessa rupatellen ja nauraen.
"Hei mä keksin!" huudahdin hieman itsellekin yllätyksenä. "Mennäään leirimökkiin! Lämmitetään sauna ja voidaan jäähä sinne vaikka yöks!"
"Joo!" "Mahti idis!" "Käykää kysyy Annelta!" "Hahaa laitetaa Kassu lämmittää saunaa meille!" "Tuikku mee sä kysyy!"

Niinpä mä kävin kysyy luvan Annelta ja etsimässä Kassun, joka onneton oli juuri laahustamassa kohti asuntoaan.
"Kassuu! Et viittis käyä lämmittää leirimökin saunaa ja laittaa siellä patterei päälle? Pliis, me mentäs sinne porukalla vielä."
Näytin varmaan armoa anelevalta pupujussilta, mutta se sai Kasperin suostumaan. Hihkaisin riemusta ja halasin serkkua.
"Oho, mun tonttuhattu", naurahdin kun se oli valahtanut naamalleni. "Tää on vähän iso", selitin kun pistin sitä paremmin päähän.
"Noh mees nyt takas heppatyttöjen luo", Kape tokaisi, kuitenkin vähän hymyillen.

Tästä illasta tulisi hauska - ei me tarvittu vettä väkevämpää tai muutakaan - me oltaisiin parhaitten ystävien kaa, pelailtaisiin, naurettaisiin, kuunneltaisiin vielä vähän lisää joululauluja ja naurettaisiin vähän lisää. Mahtava alku joululomalle!




Tuikku & Ruusu 35hm

[Tuulia]

Aattoratsastus
24. joulukuuta



Auringonlasku oli kaunis.

Viimeiset säteet kimmalsivat hangella matkatessani kohti Seppelettä. Taivaanranta oli kauniin kultainen ja pilvet hekumoivat hempeän vaaleanpunaisina. Niistä minulle tuli mieleen eilinen iltapäivä kotona, kun Miku oli tullut kylään. Sekä äiti, että mummi, olivat käyttäytyneet asiallisen kohteliaasti, mistä olin äärimmäisen kiitollinen. Mutta kun poika oli lähtenyt, sain kuunnella pitkään niin mummin "voi että olipa suloinen ja niiin komea poika"-ylistystä kuin äidin "muistahan olla sitten varovainen, oot vielä toosi nuori ja paljon sullon koettavaa ennen perhe-elämää"-paasausta. Huoh. Hyvähän äitin oli sanoa, itsehän sai minut 16-vuotiaana.

Havahduin mietteistäni Seppeleen polun kohdalla, kun jätin kelkkani siihen tavalliseen tapaan. Kipsuttelin tallille, missä hääräsi mieletön määrä porukkaa. Lähes jokainen hoitaja ja muutama muukin oli lähdössä maastoilemaan.
"Tavataan pihassa puolen tunnin päästä", Elli kailotti tallin ovella saapuville ihmisille.
"Eiks Anne vedäkään maastoa?" joku kysyi naiselta.
"Ei tänä vuonna", Elli vastasi silmää vinkaten ja taputti masuaan. Mitä, saisiko Anne vauvan, oi ihanaa!

Ja hetken päästä, kun hoidin Ruusua aitassa (ja satuin ihan vaan vahingossa vilkasemaan puhelinta), näin kuinka Sebetapit-whatsappryhmämme tulvi viestejä Annen vauvauutisista.
Ja se ryhmä ei ollut enää Sebetapit.
Se oli Kummitädit .
Ja pikavilkaisulla selvisi että tulevalla vaavilla olisi vähintään toistakymmentä yli-innokasta kummitätiehdokasta.
Vai miten olisi kummisetä? Daniel, sehän oli jo saanut setä-nimen. Däni-setä haha.

Ja en mä oikeesti kun vilkassut puhelinta, koska olin pian valmiina ratsailla, ilman satulaa. Rakastin hevosen lämpöä, joka piti omat kintut lämpöisinä koko matkan. Ja satulan narinasta sai tarpeekseen tunneilla - maastoon lähdetään ilman. Siinä tuntee hevosen muutenkin aivan erilailla.

Mä lähdin heti Ellin perään, kun Ruusalla oli hieman menohaluja. Clara vierestäni tuli perääni, ja kyselin häneltä, mitä tekisi illalla. Me lämmitettäisiin sauna, meidän pikkuinen pihasauna, ja saunottaisiin kolmistaan - mä, äiti ja mummi. Mummi oli varmaan itse ratsastamassa nyt hevostaan ja äiti ehkä lenkitti Aleun, että jaksaisi taas nukkua kopissaan aamuun asti. Aleu ansaitsi kyllä onan jouluherkkunsa, eli vanhan, mädän (ja pahalle lemuavan) hirvenluun, joka oli sen mielestä parasta herkkua mitä maan päältä löytyi kaluttavaksi.

Mä kuulin, kuinka nauru raikasi taaempana ratsukkoletkassa. En koskaan ollut tutustunut kummemmin Elliin, mutta hän varmaan tulisi tutuksi, kun Anne vahtii kersaansa. Elli kertoili omista lapsuutensa jouluistaan, ja mä kerroin meidän joulusta.
Ja sisälläni jokin pieni olento oli kipeä kaipuusta poikaa kohtaan, jota en ollut päivään nähnyt. Eilinen oli kyllä paras joululahja <3

Hämärtyvässä aattoiltapäivässä otsalamput syttyivät toinen toisensa jälkeen ja katselin, kuinka Ellin ja Soltun heijastimet kimmelsivät. Vähän ennen laukkasuoraa sytytimme lyhdyt, jollainen jokaisella oli mukana - ja onneksi Ruusa oli rauhoittunut siihen mennessä. Lyhty hohti kauniisti, mutta muutamat lamput jäi turvallisuuden vuoksi päälle.

Loppumatka meni lyhtyä vahtien ja Ruusua hidastaen, kun se aina välillä olisi halunnut yrittää edellä kulkevasta suokista ohi. En enää keksinyt mitään sanottavaa Ellille tai Claralle, mutta se ei haitannut. Nautin joulun rauhasta ja hiljenin itse metsän mukana. Rakastin joulua. Etenkin tämmöistä valkoista. Vaikken paljoa lahjoja koskaan saanut, rakastin joulua. Sen tunnelmaa.

Talli tuli kuitenkin pian vastaan, ja taivas oli jo ihan pilkkopimeä. Saisimme vielä juoda glögiä ja syödä viimiset piparit, kunnes laittaisimme tallin ja hevoset uinumaan, joulun rauhaan.

Rauhallista Joulua <3




Tuikku & Ruusu 36hm

[Tuulia]

Uusi vuosi
3. tammikuuta

Ruusa innokkaana tarhassa (& pieni varsamasu)

Uusi vuosi, uudet kujeet. Vaan hevoset pysyivät elämässä mukana. Tänäkin tammikuisen lumisena sunnuntaina potkuttelin tallille Ruusua hoitamaan ja viemään tamman maastoilemaan.

Ilman satulaa, koska vyö ei riittänyt kunnolla masun ympäri - johan sanoin, uusi vuosi, uudet kujeet. Ruusa, mun hoitoheppa, saisi varsan! Voisinko onnellisempi - ja innostuneenpi ollakaan.

Enää reilu viikko odotusta. Sitten järjestäisimme taas aittaan tuplakarsinan varsaa varten. Oi, ihanaa. Ja talliin oli tulossa toinenkin varsa, ja Anne ja Krister saisi vauvan. Oih, mikä ihana aloitus uudelle vuodelle.

Ja tänään menisin testaamaan, kuinka järven jää kantaa luistelijaa. Ja Miku tulisi kanssani. Oli niin kivaa, kun asui järven rannassa, niin pääsi koska vaan luistelemaan tai hiihtämään. Aleun voisi opettaa vetämään hiihtäjää, siitäkös vasta riemu ratkeaa.

Vaan nyt lähden Ruusun kanssa käppäilemään metsän uumeniin, toivoen ettei ihan jokainen oksa tyhjennä lumiaan niskaani!




Tuikku & Ruusu 37hm

[Jusu]

Eevi-Sofia kertoo:
Kohtalon polut olivat sitten kummallisia. Minun elämäni oli ollut yhtä mylläkkää viimeisen puolen vuoden ajan, eivätkä ne tuulet ja tyrskyt olleet vielä täysin laantuneet, kun vanha ystäväni yhtäkkiä ottikin minuun yhteyttä. Se oli ensimmäinen iloinen sattuma, ja sitä seurasi muitakin.

Salma ja minä olimme tutustuneet jo monia vuosia sitten. Ne olivat niitä aikoja, kun minulla piisasi muiden hevosia ratsastettavana ja ravasin muutaman eri tallin väliä. Jollakin niistä talleista minun ja Salman polut kohtasivat. Juttu luisti ja tuntui miltei välittömästi siltä, kuin olisi jutellut jonkun vanhan tutun kanssa. Niinpä me päädyimme pitämään yhteyttä myöhemminkin.

Opiskelut ja uusi elämänvaihe veivät minut mennessään. Yhtäkkiä asuin kaukana ja yhteydenotot harvenivat.

Kun Salma pari kuukautta aiemmin otti yhteyttä, kyseli kuulumisia ja kertoi omistaan, yllätyin iloisesti. Salma kertoi sponsoriponistaan. Poni kuulosti ihastuttavalta, ja mikä sydäntäsulattavinta, Salmalla oli myös varsakuulumisia jaettavana. Aloimme suunnitella tapaamista: tietysti halusin nähdä Bonnien, varsan ja tallin, josta Salmalla oli niin paljon hyviä asioita sanottavanaan! Vaan sitten koitti sovittu tapaamispäivä ja minä lojuin kotona kovassa kuumeessa.

Kun toivuin, Salma oli jo ehtinyt löytää sopivan ostajan varsalleen. Kävi niin, että Birk ehti lähteä maailmalle juuri ennen kuin minä ehdin vierailulle Liekkijärvelle. Se ei tosiaan estänyt minua toteuttamasta vierailua, sillä Salmassa, Bonniessa ja Seppeleessä oli minulle tarpeeksi loistavia syitä tulla käymään.

"Tässä on Bonnie", Salma esitteli kauniin poninsa aimo annos lämmintä kiintymystä ja ylpeyttä äänessään. "Se taitaa vähän ikävöidä Birkiä, mutta eiköhän se kohta taas ole vaan tyytyväinen, kun saa olla kaiken huomion keskipiste."
Ihastelin Bonnieta hyvän tovin. Se oli todellinen kaunotar! En voinut olla ajattelematta, kuinka hyvin se sopi sievän ja suurisydämisen ystäväni aisapariksi. Siinä missä Bonnie Salman kertoman mukaan osasi olla diiva, oli Salmalla itsellään jalat useinmiten hämmästyttävän tiiviisti maanpinnalla. Tytön ja ponin yhdessäoloa seuratessani minä hymyilin itsekseni ja ajattelin, että tässä oli oikea poni löytänyt itselleen oikean ihmisen.

"Birk ehti jo lähteä, mutta arvaa mitä!" Salman äänestä kuulsi yhtäkkiä innostus. "Se lähti eilen ja sitten heti seuraavana yönä meille syntyi tänne toinen varsa. Tosi jännittävää. Me voidaan ehkä käydä vilkaista sitä."

Niin me hipsuttelimme varovasti tumman suomenpienhevostamman karsinalle. Varoen häiritsemästä me kurkistimme karsinaan ja näimme aamuyön pimeimpinä tunteina syntyneen varsan, jolla oli hassu, keikahtanut puolikuu otsallaan ja pikkuinen pilkku turvassaan. Pilkku toi mieleeni yötaivaan ensimmäisen tähden. Varsa oli vasta muutaman tunnin ikäinen, mutta se osoitti jo olevansa tomera tapaus.

"Varsinainen sydäntensulattaja", huokaisin onnellisena. Pienissä varsoissa vain oli omaa, sydäntälämmittävää taikuutta.
"Joo", Salma hymyili autuaana. "Kuulemma se oli jo ennen syntymäänsä myyty jollekin torniolaiselle suomenhevoskasvattajalle, mutta onneksi se on vielä jonkun aikaa täällä, että voidaan ihastella sitä."

Se mitä en vielä varsaa katsellessani tiennyt... Kaksi päivää myöhemmin puhelimeni helähti soimaan. Katsoin hetken yllättyneenä ruudulla välkkyvää nimeä - miten sattuikin, että jo toinen vanha ystävä pompahti takaisin elämääni näin lyhyen ajan sisällä? Sillä Tinja se oli, Tinja, joka oli muuttanut pohjoiseen ja perustanut sinne suomenhevosia kasvattavan tallin. Kun Tinja alkoi innoissaan kertoa tammavarsasta, joka oli pari päivää aikaisemmin syntynyt ja joka mitä ilmeisimmin oli heidän tilausvarsansa, minä nauroin.

Minä nauroin, sillä olihan niin, että minä olin jo nähnyt varsan ihan ilmielävänä, seissyt vain metrin päässä siitä.

Tinja hiljeni hämmästyneenä. Kun hän jälleen sai sanat takaisin käyttöönsä, oli minun vuoroni hämmentyä. Hän ilmoitti, että he olivat varsan toisen omistajan kanssa tulleet siihen tulokseen, että haluaisivat saada varsan kilpakentille, jahka se kasvaisi. Sen päätettyään he olivat tulleet siihen tulokseen, että se tavoite olisi kaikkein viisainta toteuttaa etelämmästä käsin, missä kilpailuja järjestettiin useammin ja lähempänä. Heidän tilaltaan käsin kilpakentille kertyisi hurjasti matkaa. Se ei olisi taloudellista eikä ajankäytön kantilta katsoen viisasta.

"Niin että me ajateltiin etsiä sille ratsuttaja etelämmästä. Jotenkin tulit mun mieleeni - sähän ratsastit niitä nuoriakin silloin ennen. Me voitaisiin räätälöidä diili, joka hyödyttää molempia osapuolia, jos sua vaan kiinnostaa", Tinja sanoi ja antoi niine puheineen minun elämälleni uuden suunnan.

Mitä minä mahdoinkaan sanoa niistä kohtalon kummallisista poluista? Sillä olihan tämä nyt kerrassaan ihmeellistä. Elämäni oli ollut mylläkkää, eikä se ehkä tasaantuisi ihan vielä, mutta ainakin nämä uusimmat mullistukset olivat ihania ja positiivisella tavalla jännittäviä. Aloin tulla siihen tulokseen, että ehkä myrskyn jälkeen koittaisi vielä aurinkoisemmat ajat.

Me solmimme sopimuksen, jonka mukaan pari päivää aiemmin Seppeleessä tapaamani topakka tammavarsa ei matkustaisikaan Tornioon. Se jäisi minulle ylläpitoon kasvamaan ja myöhemmin kilpailemaan, ennen kuin sen olisi aika siirtyä siitostammaksi Heljänkosken tilalle.

Seppeleen Sysiyö

[Jusu]

Ruusun reipas pieni varsa ylläpitäjänsä Eevi-Sofian kanssa.

[Tuulia]

Pikkujoulut
25. tammikuuta



Ruusalla oli varsa.

Mun hoitohevosella oli varsa!! Se syntyi kaksi viikkoa sitten ja sen nimi on Susi. Seppeleen Sysiyö. Se oli pieni, suloinen, energinen ja vauhdikas, jääräpää kuten vanhempansa. Se näytti ihan mini-Ruusalle, tosin sillä oli erikoisempi päänmerkki.

Olin käynyt joka päivä moikkaamassa tuota suloista ihmettä, vaikka Ruusa saikin viettää varsan kanssa ansaittua mammalomaa tarhaillen. Aika hurjat olleet varsan ensimmäiset viikot, kun pakkanen on paukkunut kolmen-neljänkymmenen asteen tienoilla..

Mutta nyt, kun Myntti sai varsan, kaikki viihtyi ennemmin tallin lämmössä ihailemassa siroa puoliverivarsaa. Aika huisia, kaksi varsaa tammikuun pakkasessa!

Porukka oli lähdössä taas USAan. Mä olin empinyt ilmottautumista, kun viiminen paikka oli jäljellä - kummasti ne mun pitkön koulupäivän aikana olivat täyttyneet. Olisi aivan ihanaa lähteä USAan, mutta siinä menisi kevään ainoa lomaviikko, jonka voisi viettää vaikka hevostellen ja Aleun kanssa lenkkeillen ja vaikka Mikun kanssa hengaten.. Ja kun tarpeeksi olin empinyt, oli viiminenkin paikka viety. No, ainakin olisi rauhallista täällä tallilla.

Tänä maanantaisena iltana olin katsellut Ruusan ja Susin menoa tarhassa heppakavereiden kanssa ja opettanut varsulia olemaan talutuksessa. Joka päivä olin silitellyt ja pikkuhiljaa alkanut harjaamaankin tammavarsaa, ja rohkeasti se uskalsi antaa koskea, ei vaan malttanut olla kauaa aloillaan. No, pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. Viikkohan meillä vielä olisi aikaa, ennekun tamma muuttaisi uuteen kotiin.

Kun Ruusaa ei tarvinut viikonloppuisinkaan ratsastaa, ehdin hyvin puuhailemaan Rosan kanssa. Olin mä mennyt hetken Taigallakin tarhassa, tapani mukaan ilman varusteita, ettei eläkeläinen ihan kankeaksi pääse. Se kun oli yksi minun lempihevosiani. Kuura jaksoi ahkeraan hoitaa lumiponia ja olin hyvin tyytyväinen hänen panokseensa. Yhdessä saimme liikutettua Rosaa tarpeeksi.

Varsan kanssa puuhaillessa ehti hyvin ajatella. Susi hyppelehti innoissaan lumessa ja kävi välillä Ruusan masun alla ruokatunnilla. Sitten se tuli nuuhkimaan minua ja rapsuttelin sitä kehuen, kun se oli nätisti. Huisaa miten se kasvoikin honteloine kinttuineen niin nopeasti, ja miten se tarkenikaan niin hyvin paukkupakkasilla.

No, sehän on suomalainen. Ihmekös tuo.




Tuikku & Ruusu 38hm

// ps en todellakaan tiiä miks tarinan nimi on pikkujoulut mutta olkoon, hauska moka xD t. Tuulia 1.8.16 //

[Tuulia]

Pääsiäismaanantai
28. maaliskuuta

Samperin kevät on tullut jälleen. Plus 10 lämmintä ja rännit lotisee, kun lumet sulaa. Tiet on velliä tai jäätä, jonka päällä on monta senttiä kylmää vettä, johon ei tee mieli liukastua.

Voi että, kun mulla oli ikävä kantohankia, jotka vielä viikko sitten ilahdutti hiihtäjiä ja kävelijöitä.

Niinpä tallustin pellolla Ruusan kanssa. Se oli ehtinyt olla jo tänään tunnilla, niin olin uskaltanut lähteä riimun kanssa liikenteeseen. Olinhan hoitanut tammaa jo kohta vuoden, mennyt vaikka kuinka paljon satulatta, ja nyt hiljalleen opettanut sen pelkällä riimulla ratsastamiseen - mitä en kyllä uskaltaisi energisellä Ruusalla harrastaa. Mutta nyt tamma oli ihanan rauhallinen ja tallusti tyytyväisenä pellolla, joka vauhdista päätellen oli kuitenkin raskasta - lumi kun oli ihan vesimärkää.

Mulle kuuluu hyvää. Opiskelua riittää, mutta en oo ainoa. Lukion toinen kevät ensimmäisine kirjoituksineen on rankkaa aikaa. Joillekin ehkä siksi, että 18 tulee täyteen ja viikonloput kuluu juhlissa, mutta minä täyttäisin vasta keväällä - ja ei, älkää säikähtäkö, Tuikku ei ole juhlijatyyppiä, mun elo jatkuu ihan yhtä rauhallisena vielä täysikäisenä.

Aleu on kasvanut jo täyskokoiseksi, Rosan kanssa humputtelen metsiä pitkin tavalliseen tapaan ja meitin koti on jo niiin ihuna. Ja mummin heppa on suloinen. Mutta kaikista ihaninta ja suloisinta talvesta on tehnyt Miku, jota mulla oli nytkin vähän ikävä. Koko talvi on mennyt omassa vaaleanpunaisessa pilvilinnassani, ja poika on täyttänyt mun ajatukset aina, kun ne on päässeet karkaamaan kouluhommista ym. Punatukkainen poitsu oli yksinkertaisesti vaan niin ihana!

Ajatuksiini vaipuneena saavuin tallin pihaan, missä liu'uin Ruusan selästä alas. Talutin sen aittakarsinaansa.

Silloin tyhjä keskikarsina muistutti minua jälleen kerran Humusta.

Ihanasta Humusta, joka oli pari päivää sitten nukkunut pois. Jokaisen tallilaisen sydämen valloittanut Humpelo, hevonen johon ensimmäisenä Seppeleessä ihastuin, yksi mun eniten ihailemistani hevosista oli nukkunut pois, juoksentelemaan vehreämmille niityille. Se kosketti kaikkia ja sai edelleen kyyneleet kihoamaan niin minun kuin monen muunkin tallilaisen silmiin. Se ei enää katsonut Ruusan hääräämistä ymmärtäväisin, kokenein silmin, ei enää nuuhkinut hihaani, jos satuin nojailemaan väliseinään. Voi Humu, olit ihana mammaheppa.

Tallilta menin suoraan Mikun luokse - olimme lomalla nähneet joka päivä.
"Hei, rakas", Miku tervehti avatessaan kerrostalokämpän oven.
"Moii! Mulle ehti jo tulla ikävä", sanoin ja halasin poikaa. "Miten sun päivä on mennyt?" kysäisin puhuen kaulahuiviini, kunnes poika hellitti otettaan ja pääsin ottamaan takin päältäni naulakkoon.
"Ihan hyvin, olin jätkien kanssa luistelemassa ja kävin tallilla", poika vastasi.
"Mäkin olin tallilla", sanoin ja ajatus Humun karsinasta sai pienen kyynelen kihoamaan silmäkulmaani.
"No? Oliko siellä kaikki hyvin?" poika kysyi hieman huolestuneena.
"Tavallaan, no, tallin suosikkiheppa, semmonen mammasuokki, lopetettiin pari päivää sitten", kerroin.
"Voih", poika vastasi.
"Se oli mun hoitsun naapuri, mut kohta siihen tulee varmaan uusi heppa", sanoin.
"Mutta hei, se suokki ei lähe teiän muistoista minnekään. Se on aina muistoissa mukana", poika lohdutti.
"Joo", sanoin hymyillen.
"Noniin, nyt ei mietitä suruja. Tuuhan syömään, äiti paisto pitsaa", Miku sanoi ja kaappasi mut mukaansa keittiöön. Kaikki oli hyvin.




Tuikku & Ruusu 39hm