Ruusun Hoitokirja

[Tuulia]

Naapurin kyydissä
18. elokuuta



Me harjailtiin Ruusaa aitan ulkopuolella, minä ja Miku. Mun oli tarkoitus ratsastaa sillä niin, että Miku katsoisi ja antaisi neuvoja. Se osasi enemmän, hyppäsi korkeammalle ja osasi vaikeampia koululiikkeitä. Mutta mä istuin paremmin satulatta ja mulla oli omanlainen ystävyys hevosiin, etenkin Rosaan. Mutta nyt Mikun oli tarkoitus jelpata minua, Ruusalla oli vapaapäivä ja saisin siis ratsastaa pidempäänkin.

Kun kävelin talliin hakemaan suitsia, osui hevosten vapaapäivälistalta silmään Huiska. Tuo yksinäinen, heinämahainen Huiska. Aitalle palattuani totesin Mikulle:
"Mä käyn hakee Huiskan tarhasta. Sillä on vapaapäivä eikä kukaan oo täällä sitä harjaamassa."
Poika hymyili mulle ymmärtäväisesti - ei meillä, eikä Ruusalla, ollut minnekään kiire. Kyllä nyt yhtä suokkitammaa jaksaisi hetken harjata.

Siinä Miku jatkoi Ruusan harjausta ja minä harjasin Huiskaa. Se oli iso, ja pyöreähkö ulkomuoto teki siitä vielä niin jyhkeän oloisen. Näin notkahtavasta selästä hyvin yli, vaikka säkäkorkeus oli samaa luokkaa pituuteni kanssa. Huiskan pitkiä jouhia oli kiva selvitellä, ne oli kauniin vaakeat ja ihanasti laineilevat. Suokit oli aina niin ihania, etenkin liinakot ihan superkauniita. Ja kohta joku taas rakkaudella puunaisi Huiskaa, kun hoitajahaut ratkeaisivat.

"Moi", kuulin Annen tervehtivän. Hän oli matkalla talolta kohti tallia, mutta poikkesi juttusella.
"Huiskahan on pulskea", hän hän naurahti. "Eikös se ole tänään vapaalla? Ehtisitkö heittää sen kanssa ylimääräsen lenkin?"
Hämmennykseltäni onnistuin ensin vain hymyilemään, mutta sitten keräsin ajatukseni.
"Joo no miksikäs ei, tässä olinkin juuri lähdössä ratsastamaan. Jos tuo Miku saa lainata kypärää nii mehän voitas mennä vaikka maastoon?"
Hymyilin suostuvaisesti Annelle (jolle ei voinut olla hymyilemättä eikä myöskään vaan voinut väittää vastaan) välittämättä siitä, että piti mennä reenaamaan. Kyllä Miku ymmärtäisi.
"Joo kyllä se sopii", Anne sanoi. "Pistäpä sen heinämaha koetukselle", nainen virnisti ja jatkoi matkaansa.

"Mites meidän reeni?" Miku kysyi.
"Siirtyy", vastasin jatkaen päättäväisesti Huiskan harjausta. Miku huokaisi ja heitti harjan Ruusan boksiin saaden pikkuhepan heti kuikuilemaan harjan perään.
"Me kyllä ehditään reenata, mutta nyt mennään kuluttamaan tän heinämasua pienemmäks. Ruusakin tykkää maastoilla!"
"Okei okei... Aina sä sluibaat reeni-ideasta maastoilemaan..." Miku mutisi. En väittänyt vastaan, koska se oli harvinaisen totta.

Huiskan silmissä kiilsi haikea, suokkimainen ilme, yhtäaikaa kuitenkin niin äidillinen ja lempeä. Ruusa oli vähän ponimainen, tahatonta ilkikurisuutta ja luonnetta silmät kiiluen.
"Meen hakemaan sulle kypärän ja Huiskallekin suitset", ilmoitin.
"Aijaa? Ja kummankos hepan neiti meinaa jättää mulle?"
"Ruusan, kyllä sä sille pärjäät", huikkasin ja katosin liian kauas, että voisi olla huutamatta asiaansa. Huiskan suitset löytyi helposti satulahuoneesta, ja Mikullekin löysin kypärän ja pian olin takaisin suokkien ja Mikun luona.
"Mutta Ruusahan on pieni kuin mikä, mä oon kuitenkin yli sata seitkyt senttiä", Miku marmatti.
"Haloo se on suokki, se jaksaa. Anne uskoi mulle Huiskan ratsastamisen, ja semmoista tapahtuu harvoin", hymähdin. No, se oli lähinnä vitsillä heitetty, mutta olihan se hienoa saada tehtäväksi ratsastaa toista heppaa.

Pian Miku oli puntannut minut korkealle yläilmoihin, mutta poika itse vain lähinnä astui Ruusan selkään. Mahdoinkohan näyttää yhtä pitkälle pikkuhepan selässä? No, en mä ihan niin pitkä ollut kuin Miku, onneksi. Vaikka kyllä isomman suokin selässä tuntui heti tukevammalle istua. Se oli tukeva ja varman oloinen, niinkuin Frank, jolla tykkäsin mennä tunneilla. Lempeä, varmajalkainen jättiläinen.

Me tehtiin pitkä lenkki, johon kuului käyntiä paljon, ylämäkiä, pitkiä ravipätkiä ja suosikkikahluupaikassani ravailua. Huiskalla oli vauhti päällä ja Miku sai välillä laukata Ruusalla saadakseen meidät kiinni. Huiskan ravi oli innokasta ja tasaista, mistä sai vain nauttia. Se ei pompottanut yhtään, ei pyrkinyt laukalle, eikä kyllä halunnut hiljentääkään. Olikohan tamma ollut entisessä elämässään ravuri? Ei olisi yllätys. Mutta täytyy sanoa, että nautin. Etenkin rannassa ravailusta!






Tuikku & Ruusu 54hm

[Tuulia]

Ajatuksia
19. elokuuta

Aittakaverukset alkeistuntilaisten lähdettyä =)

Alkeistunnin jälkeen olin auttanut ratsastajat riisumaan varusteet ja harjaamaan ratsujen selän ja pään sekä tarkistamaan kaviot. Kun he vihdoin lähtivät, istahdin aittakarsinoiden väliseinän päälle. Vanhat hirret olivat tukevat, ja mietin, että parin kuukauden päästä tämä seinä jälleen avattaisiin, kun Ruusan aika olisi varsoa. Mietin jo, miten suloisia Ruusan ja Rosan varsat olisivat. Aivan ihania! Istuskelin hirsiseinällä ja silitin pikkuista Ruusaa ja isoa Huiskaa. Ruusa koitti pukkia minua alas seinältä, Huiska lähinnä tunki päätään syliin. Ihanat suokit.

Ja aivan varkain mieleeni hiipi ajatus, hyvin odottamaton ajatus, joka tuntui ihmeen houkuttelevalta. Sen tajusin, kun Huiska vilkuili minua kauniilla silmillään pitkän, vaalean otsatukkansa alta. Hmm mitä, jos..?

***

Istuskelin edelleen aitan väliseinän päällä mietteliäänä, kun Wilma pöllähti iloisena ovelle.
"Tuikkuuu!? Täällähän sä istut! Hei mysteeriviikonloppu alko jo, ala tulla! Me nukutaa molemmat keittiömökissä ja varasin sulle jo sängyn, me ollaa vierekkäin ylhäällä! Tuu niin ehit laittaa punkkas valmiiks, kohta saahaan sitten ruokaa!"
"Ai niiin, en mä muistanu kattoa kelloa", naurahdin.
"Miten sä oot siellä vaan istuskellut? Tuntihan loppui jo ajat sitten", Wilma pälpätti.
"Mietiskelin vain", totesin ja silitin vielä suokkeja, ennenkun tulin ulos Ruusan karsinasta. Wilma kattoi mua tietäväisellä ilmeellä, todeten vain jaaahas.

Wilma lähti mun mukaan hakemaan kaapistani mun laukkua.
"Mua kyllä niin jänskättää, mitä Cella on keksinyt! Mysteerejä, jeejee, haluun jo päästä ratkomaan niitä!"
"Joo aika mielenkiintonen tapahtuma! Niin erilainen, tosi kivaa ja jännää", sanoin.
"Ja saan ratsastaa Kekkosella", Wilma hymyili. "Jo näin pian, vastahan se tuli! Ihanaa", tyttö riemuitsi.
"Hei tosi kiva! Sun pitää sit kertoa, millanen se on! Ehkä mäkin joskus uskaltaudun sitä kokeilemaan, vaikka se on vähän pikkunen, mut ehkäpä se jaksaa", tuumailin.
"No ei se paljoa pienempi Ruusasta ole, mutta se on poni eikä vahva suomenhevonen", Wilma vastasi. Se oli kyllä totta.

Pian minäkin olin valloittanut yläsänkypaikan keittiömökistä ja ehdimme vielä syömäänkin, tosin muut alkoi olla lähes valmiita, kun me tultiin, että me oltiin ihan viimeisten joukossa saatu navat killilleen. Silloin alkoikin ensimmäinen näytelmäkohtaus, ja katsoin roolihahmoja mielenkiinnolla. Kassukin oli näköjään tullut (raahattu) näyttelemään ja hän näytti jupisevan jotain Tappi-serkulleen, joka ihme ja kumma oli mukana näytelmässä. Kaikki tuntui olevan jotenkin niin luonnollisesti, mutta ehkäpä niitä vähän jännitti ja naurattikin. Leikkiähän tämä oli, mutta me oltiin hyviä heittäytymään me sebeläiset. Eikös niin?

Mua meinasi alkaa hihityttämään, kun Kasbe juoksi tallista huutaen Emperorin katoamista. Näytelmä eteni rennon sujuvasti ja roolihahmot istui kyllä hyvin tyypeille. Mä pääsin hyvin juoneen mukaan, ja mitä muistin vilkaista, näytti Wilmakin vieressäni tuijottavan tallipihan näytelmää ollen ihan täysillä mukana. Aloin heti pohtimaan, kuka olisi voinut viedä hevosen. Sitä ei varmasti olisi helppo ratkaista!

Näytelmän jälkeen talliporukka alkoi taputtamaan, ja Anni vislasi ylistäen joka näyttelijää. He kumarsivat meille ja antoivat sitten hetken rauhan - sillä koko porukka puhkesi salaperäisen mysteerin pohdintaan, tallipiha alkoi kuhista päätelmiä ja arvailuja. Mutta varmaa tietoa ei ollut.

"Hei mennään kattomaan Gekkoa", Wilma totesi, kun porukka alkoi taas nousemaan jaloilleen ja siirtymään mökkeihin tai talliin.
"Joo mennään! Tunnitkin on jo ohi tältä päivältä, eiks kello oo jo yli yheksän?"
"Joo, on se, parin tunnin päästä mennään vielä maastoilemaan", Wilma kertoi.
"Aijaa, kiva! Ruusa kyl ehti tekee tänää jo kolme tuntia, mutta eiköhän se vielä jaksa", naurahdin.

Kekkonen oli pikkunen ja sulonen, vaaleenruskea poni. Se mutusteli rauhassa iltaheiniään aavistamatta lainkaan, että pian lähdetään maastoilemaan. Wilma kiirusti karsinaan silittämään ja rapsuttamaan ponia, jota kaikki, niin hoitajat kuin tuntitytöt, kiersi silmät ihastuksesta kiiluen päivästä toiseen. Voi, en haluaisi olla uusi poni ratsastuskoulussa.

Palatessamme pihamaalle huomasin ilmotustaulun alapuolella lojuvan lappusen.
"Oho, kato lappu on tippunut lattialle", sanoin ja poimin sen ylös. Se oli taiteltu, toisin kuin muut ilmotustaulun lippuset ja lappuset. Avasin sen ja Wilmakin oli heti innokkaana tutkimassa lappua.
"Siiiis täähän liittyy siihen mysteeriin! Luetaan se loppuun", Wilma kuiskasi jännittyneenä ja aloimme lukea lappua innoissamme.
"Ahaa niitä voi olla useita, täähän menee jännäks", huoahdin kun saimme runon luettua ja taittelin lapun takaisin siististi lattian ja seinän rajaan. Sen löytäisi vielä moni tarkkasilmäinen.
"Tää on niin jännää!" Wilma hihkui kuiskaten. "Saan olla kuin Sherlock Holmes! Ja sä voit olla tälläkertaa mun Watson!" Wilma oli selvästi päässyt joskus ennenkin selvittelemään mysteerejä, haha!

Wilma lähti heti tutkimaan tallia mutisten, että siellä on pakko olla vielä jotain. Kaikki tyhjät karsinat, joiden hevoset olivat todennäköisesti vain tarhassa, hän tutki. Voisiko näytelmän varkaasta olla lisää vihjeitä? Minä seurasin punatukkaista tylleröä, hieman rauhallisemmalla innolla, mutta kuitenkin hyvin innokkaasti.
"Täällä on jotain, tuu äkkiä kattoo!" Wilma kuiskutti. "Täällä on hiuksia! Ihan varmasti on."
"Tai sitten ne on vaan jouhia", naurahdin.
"Shhh katso", Wilma innostui ottaen yhden käteensä. "Ei kenelläkään hevosella ole tämänväristä häntää. Ja jouhet ei ole näin ohuita", tyttö perusteli.
"Minkä värinen se sitten on?" kysyin, sillä en erottanut siinä oikein mitään väriä.
"Mmm, vaikea kyllä sanoa", Wilma sanoi ja laski hiuksen takaisin karsinan salpaan.
"Ehkä se vielä auttaa meitä", kohautin olkiani.

"Ainiin, meillä piti olevan iltapala ennen yömaastoa! Nyt äkkiä Annen talolle, meitä varmaan taaas ootellaan", Wilma totesi.
"Ainiin, joo mennään", sanoin ja lähdimme kiireen vilkkaa kohti taloa. Kipitimme tallipihan poikki, rappuset ylös ja ovesta sisään. Käytävää kävellessämme Wilma kuitenkin kiinnitti huomionsa miehen puheeseen ja pysäytti mut kädellä. Tyttö siirtyi ihan oven lähelle kuuntelemaan, minä en kuullut keskustelua, mutta luotin Wilman tarkkoihin Holmesin korviin. Pian me hiippailtiinkin jo keittiöön, Wilma supisi kertovansa kuulemansa myöhemmin. Lähes kaikki muut söivät jo iltapalaa ja liityimme sulavasti joukkoon.

Tunteroisen päästä koko porukka oli ratsailla, lähdössä maastoilemaan. Wilma puhui, kuinka Gekko oli ollut ihan hämillään ja pyörinyt hosuen karsinassa, kun Wilma häiritsi sen myöhäisiltaa harjoilla ja varusteilla. Ruusa oli ollut myös vähän uninen, mutta hamunnut tapansa mukaisesti taskuni ja hihani läpi. Se sitten jaksoi etsiä herkkuja jo moneen otteeseen kuolaamistaan taskuistani. Viimein porukka alkoi saada jonoon järjestystä, ja oli tarkoitus lähteä, mutta uuden uutukainen Kekkonen vain jämähti keskelle pihamaata.
"Ähh Kekkoa", Anne sanoi. "Se on kuulemma vähän tommonen, mut eiköhän se liikaha kun muut menee eelle."
Niin mä jäin Wilman kanssa oottamaan, että Kekko sai liikettä niveliin, mutta eipä jonon vika heppa ehtinyt edes tallin taakse, kun Gekko lähti kävelemään. Me saatiin pian muut kiinni ja oltiin taas messissä.

Ilta oli tyyni kuten koko päiväkin. Wilma kertoili mulle kuulleensa, että joku mies oli puhunut puhelimeen, sanoen ilmeisesti rakastetulleen että he eivät jää kiinni, että kun varastetun hevosen omistaja ei voi enää kilpailla hepalla, he saavat olla yhdessä. Oliko ilmassa ihmissuhedraamaa vai mitäköhän? Syylliseltä vaikuttivat nyt sekä tämä mies, että hänen rakastettunsa. Wow, johan oli Cella juonen tekaissut.



Tuikku & Ruusu 55hm

[Tuulia]

Valintojen maailma, tuijotan tienviittoja
20-21. elokuuta



Lauantai 20. elokuuta

Me istuttiin Wilman kanssa Annen keittiössä syömässä lounasta. Me oltiin koko aamu kierretty mysteerinäytelmän hahmoja jututtamassa, ja se oli ollut samalla hupaisaa ja jännää. Olin nauttinut siitä, kun sain tivata Kassulta kaikkia pikkutietoja hevosesta ja muista hahmoista. En kuitenkaan ollut vielä päässyt kärryille syyllisestä, mutta no, olihan tässä vielä aikaa.

Ruuan jälkeen menin hakemaan Ruusan tarhasta jo valmiiksi, sillä iltapäivällä olisi estetunti. Päätin sitten hakea Huiskankin, Tatu ilmeisesti ratsasti sillä. Netta ja Tirppa aitta kolmosesta viettivät vapaapäivää - ne ei olleet mukana mysteeriviikonlopussa, eikä tänään ollut maastotuntia. Ehkä Clara tai Inksu tulisi jossaan vaiheessa niitä hoitamaan tähän aitalle, mutta nyt siinä oli vain Ruusa.

Kävelin hevostarhalle ja lauma heppoja alkoi heti valua lähemmäs porttia. Pujahdin aidan lautojen välistä sisäpuolelle ja kävelin Huiskaa vastaan. Tamma puhalsi ilmaa kämmenelleni, kun tervehdin sitä ja silitin läsipäistä otsaa. Laitoin riimun tammalle, sain nostaa käteni ihan ylös yltääkseni laittaa sen. Huiska oli ihanan rauhallinen, sitä ei tarvinnut jahdata eikä se temppuillut kokoaikaa. Katsoin riimunnarun toisessa päässä seisovaa, liinaharjaa tammaa, joka lähti kiltisti seuraamaan minua kohti porttia.

Portilta näin aitan kupeessa kiinni seisovan Ruusan. Käteni jatkeena oli toinen ihana suokkitamma, jota en ollut oikein koskaan noteerannut sen kummemmin, sehän ei aiemmin edes asunut aitassa, ja kesällä se oli ollut lähinnä laitsalla ja tarhassa. Mitä, jos...? -kysymys pulpahti jälleen mieleen, kysymys, jota olin pohtinut koko eilisillan ja tämän päivän.

Ja kas kummaa, yllättäin Anne käveli - omissa, ei roolivaatteissaan - vastaan tallipihalla.
"Oot päässyt takaisin omaksi itseksesi", naurahdin.
"Jep, näin pääsi käymään", Anne hymyili. "Miten sä Huiskaa talutat, etkös oo menossa Ruusalla?"
"No päätin hakea tänkin karsinaan, kun se menee kohta saunamökkiläisten tunnille", kerroin. "Oli muuten tosi kivaa ratsastaa Huiskalla torstaina! Sen selässä on vähän tukevampi olo, kuin pikku-Ruusan."
"Niinhän se on, Ruusa on niin pikkunen. Vaikka jaksaahan se kantaa", Anne korjasi.
"Hmm jep", hymähdin. "Mun mielessä on pyörinyt yks ajatus... En vaan oo ehtinyt miettiä vielä kovin pitkään", sanoin mietteliäänä ja Huiskan joutuessa odottelemaan silittelin sen kaulaa.
"No?" Anne kysyi. Ohh, nyt se pitäisi sanoa. Möläyttää ulos ja tehdä valinta. Näin tallipihasta vain Ruusan, Annen ja Huiskan, ja viimeisin oli saanut kyseisen ajatuksen liikkeelle.
"Mietin vaan, että oiskohan Huiska mulle vähän paremman kokonen hoitsu? Tai niiku, se onkin aika kiva. Yllättävän kiva."
Sekunnit tuntuivat pitkiltä, kun odotin Annen vastausta.
"No jos sä haluat niin sopii, onhan se vähän sopivamman kokonen ratsu ja kaipaa hoitajaa, joka jaksaa mennä käyntiä ja ravia pitkiä matkoja et se vähän laihtuis", Anne naurahti. "Ruusalle kyllä löytyy innokkaita tyttöjä sitä paijaamaan."

"Paitsi... Ruusahan saa kohta varsan, innostuin siitä jo niin hurjasti", sanoin mietteliäänä.
"Noo ei se oo ongelma, puuhailet Ruusan ja varsan kanssa niin kauan kun haluat, kyllähän sä uuden hoitajan kanssa tuut toimeen."
"Ja Rosakin saa varsan, niin voitas puuhata kummankin pikkusen kanssa!"
"Niinpä niin! Voisit auttaa Ruusan uutta hoitajaa varsan kanssa, kun sulla on sit kokemusta Tosan varsasta", Anne sanoi.
"Joo.. Tehään niin!"

Ja se oli sillä sovittu. Mä olin yllättäen Huiskan hoitaja. Ja saisin puuhata kahden varsan kanssa, ja Ruusankin. Silloin tajusin, että olin maailman onnellisin heppatyttö!

***

Tatu oli käynyt varustamassa Huiskan tunnille ja niin minäkin pian Ruusan. Se oli eilen liikkunut tuntitolkulla, mutta jostain se jälleen oli kerännyt akkunsa täyteen, ja tamma steppaili innoissaan vierelläni kohti estetuntia. Meille oli pystytetty kaikenlaisia pieniä esteitä, mutta aloitimme alkukäynneillä ja verryttelyllä. Välillä jotkut kuiskivat toisilleen epäilyjä mysteerin syyllisestä, mutta kun tunti pyörähti kunnolla käyntiin, tyhjenivät salapoliisiajatukset hetkeksi päästä - nyt ratsastetaan!

Me hypättiin pientä ristikkoa aluksi ja Ruusalla oli ihan oikeasti vauhti päällä, se laukkasi kovaa ja pomppasi korkealle. Sain jarruttaa sitä ihan todella. Sitten me hypättiin matalaa pystyistä muodostuvaa sarjaa, jota jatkettiin hetken hyppelyn jälkeen parilla pystyllä jumppasarjaksi. Se jo sai Ruusan vähän rauhoittumaan, ja toisella kierroksella se ei enää leikkinyt kengurua.

Meille oli tehty vielä pieni vesieste ja muuri, joita osa hevosista vähän jännitti. Ruusa ei eka uskaltanut hypätä vesiesteestä, kai sitä pelotti prinsessakavioiden kastuminen, mutta onnistuin kannustamaan sen esteestä yli. Ruusa oli niin innokas koko tunnin, ettei se tiputtanut yhtään puomia! Ihan hyvin meillä siis meni.

***

Illalla me käytiin vielä uimassa leirihepoilla. Elokuinen ilta oli lämmin ja vesikin oli vielä lämmintä. Matkalla, maastossa käppäillessämme, selitin Wilmalle sitä, että hoitaisin jatkossa Huiskaa. Tyttö oli ensin hieman harmissaan, koska Ruusa on Seppeleen Pikku Myy ja Pikku Myy on Wilman idoli ja lemppari muumihahmo. Hyvin se ymmärsi mun pointin, että Huiska on juts sopiva maastomopo ja halinalle oman lumiponin rinnalle vaihteluksi. Vaikka ponit onkin ihania ja parhaita!

Uittopaikalla me sitten pulikoitiin ja leikittiin niin kauan, että illan viileneminen sai vilukissat vaatimaan tallille palaamista. Siellä meitä odottaisi varmasti lämmin sauna ja mukavaa iltaohjelmaa - ilta kuhisisi jännitystä, sillä huomenna ratkeaisi meidän Suuri Mysteeri - kuka on hevosvaras?


Sunnuntai 21. elokuuta

Sunnuntaipäivää oli kulunut niin nopeasti! Kaikki odottivat mysteerin ratkeamista, ja vain peltolaukat veivät ajatuksemme muualle. Saimme hurjastella leirihoitsuillamme pitkin peltoja, ja se oli niin hauskaa! Ruusallakin riitti intoa, ilmeisesti se oli vihdoin päässyt heinämahastaan, kun mikään ei tuntunut estävän ponin vauhtia ja riemua.

Maastosta palattuamme pääsimme seuraamaan viimeistä näytelmäpätkää. Tykkäsin niin kovasti siitä, muten hyvin meidän tallin työntekijät ja mukaan kutsutut hahmot eläytyivät rooleihinsa. Kun syvä hiljaisuus laskeutui näytelmäkohtauksen ylle, kuiskasi Wilma korvaani:
"Kato Kassun kenkiä, siel on keltasii kukkii niiku pellolla oli! Timo Talikko on ihan varmaan vienyt hevosen pois! Mutta miks, kenen takia? Kuka se sen rakas oli?"
Nämä kysymykset saivat pian vastauksen - Timo Talikko varasti hevosen, jotta saisi olla Lilianin kanssa.

Hurrasimme mysteerin selvittyä nääyttelijöille ja kehuimme heidän juoninystyröitään - tapahtuma oli niin hieno! Tämä oli oiva kesän päätös ja olimme kaikki niin hyväntuulisia, vaikka jouduimmeskin pakkaamaan kamat ja lähtemään kotiin. Olipa unohtumaton viikonloppu!




Tuikku & Ruusu 56hm

[Essi]

22.08.2016

”Ai meeksää Ruusalla tänään?” Inksu kysyi multa Trinityn karsinanoven yli huikaten kun lähestyin pihattotallin reunimmaista karsinaa. ”Mää kyl luulin et sulla on torstaisin tunti, vai onks sul joku rästi?”
”Nah, eksä muista et hoitajahakujen tulokset tuli tänään?” mä kysyin avatessani pikkusuokin oven.
”Aa, emmää oo käyny stalkkaa ilmotustaulua”, blondi vastasi eikä totuttuun tapaan tajunnut mun vihjailua.
”EIKU PÄÄSIKSÄÄ RUUSULLE?” sen aivot kirkastui hetken päästä kun olin tuijottanut sitä ”ihan tosi hei”-ilmeellä Huiskan karsinan yli.
”Juu pääsin, idiootti”, mä vastasin. ”Ja viittikkö hei karsia tota sun tamperemurretta ku en haluis alkaa kuulostaa yhtä tyhmältä.”
”Kiits”, blondi tokaisi ja kääntyi hoitoponinsa puoleen. Ihan kuin sen posket olisivat punastuneet, tai sitten sillä vaan oli kuuma niinkin raskaasta urheilusta kuin ponin harjaamisesta ja sen naama loisti kirkkaanpunaisena kontrastina vaaleaan tukkaan.

Mä olin kiiruhtanut tallille suht pian päästyäni kahdelta koulusta, kun Anne oli piipannut mun puhelimeen infon uudesta hoitohepasta. Ruusalla oli tänään kaksi tuntia duunia, ensin junnujen alkeistunti neljältä eli noin tunnin päästä ja sitten tunnin tauko, jonka jälkeen junnujen jatkoryhmän tunti. Inksu lähti Tirkun karsinasta tallia kohti ja mä jäin kaksistaan pikkutamman kanssa.

Olin mä Ruusun ennenkin tavannut: olin pariin kertaan mennyt sillä tunneilla ja meidän yhteismeno oli ollut ihan kivaa, ainakin mun ja tunninpitäjän näkökulmasta. Tiedä sitten mitä Ruusa tykkäsi, mutta ei se ainakaan suurimman osan ajasta ollut mitään sanonut, mitä nyt vähän yrittänyt kekkuloida satunnaisesti ja kerran protestoinut jäämällä nurkkaan jäkittämään ja leikkimään simpukkaa.

Alkeistuntilainen oli pieni tyttö, joka arasti tuli kurkkimaan aitan terassilta Ruusun karsinaan, kun mä selvittelin mustaa harjaa hajamielisesti sormin. Saattaa olla että mun mielessä pyöri pari karsinaa vasemmalle päin asuvan ponin hoitaja, mutta mitään en myönnä. Siksi mua hävetti se, että jäin kiinni haaveilusta, vaikka eihän tää pieni tyttö edes tiennyt mitä mä olin miettinyt. Voi Jeesus, Essi, kerää ittes.
”Moikka! Meeksä Ruusulla tänään?” kysyin tytöltä, joka nyökkäsi ujosti ja rutisti mustaa kangaspäällysteistä kypäräänsä sylissään.
”Mun nimi on Essi ja autan sua laittamaan Ruusun tänään”, mä kerroin. ”Mikä sun nimi on?”
”Linnea”, tyttö sai sanotuksi. Senkin hiljaa ja puoliksi sadetakin sisään – todella miellyttävä sadesää tänään, aitan edusta oli puhtaasti mutaa. Mun keltaiset kumpparit eivät olleet enää kovin keltaiset, pikemminkin ruskeanharmaat.
”Okei. Sä voit vaikka laittaa kypärän päähän niin mennään hakemaan Ruusun harjat ja varusteet tallista.”

Ruusalla oli kekkulipäivä. Se oli ollut ihan fiksusti kun mä olin rapsutellut sitä yksin, mutta nyt kun mulla oli seuraa, vielä tosi epävarmaa sellaista, se päätti pyöriä karsinassa ympyrää nopeammin kuin irronneet talonkatot hurricane Katrinan mukana ja esittää näykkivänsä jokaisessa mahdollisessa välissä. Mä vaan pyörittelin sille silmiäni, mutta Linneaa selkeästi jännitti tamman hyöriminen ja pakko myöntää, että mä vähän pelkäsin, että Ruusa litistää tytön, joka ei osannut kovin hyvin ruunikkoa väistellä. Siispä mä pujotin pinkin riimun tamman päähän ja tyrkkäsin punaisen pölyharjan Linnean käteen, samalla kun pidin tammasta kiinni ja rapsuttelin pinkillä glitterkumisualla kuraa irti tamman oikeasta kyljestä. Mä niin rakastin kurakelejä tallilla. Ja Ruusan entisen hoitajan värimakua. Okei, ruusut yleensä on pinkkejä mutta sysiruusu vihjasi johonkin tummaan väriin, esimerkiksi sysimusta olisi sopinut mun emosielulle paljon paremmin kuin kirkas pinkki. Kamojen ostaja ei ilmeisesti ikinä ollut nähnyt kirkkaita värejä darrassa. Innolla odotellen sunnuntaiaamuratsastuksia.

Saatiin kuin saatiinkin Ruusa ajoissa maneesiin, siistiin kaartoon Gekon ja Rokin väliin. Tirpan ja Netan välissä olisi ollut snadisti leveämpi rako, mutta kun olin ollut kääntymässä siihen, Inksu oli siirtänyt Tirppaa sivulle lähemmäs Nettaa niin että me ei Ruusun kanssa siihen mahduttu. Oliko se ihan oikeesti punastunut silloin aiemmin vai mitä mä olin muka tehnyt? Tai sitten Tirpeli oli ihan itse siirtynyt eikä Inkulla ollut mitään tekemistä asian kanssa ja mä vaan kuvittelin, että se ei halunnut mua viereensä.

Alkusyksy tarkoitti uusia alkeistuntilaisia, jotka puolestaan tarkoittivat taluttajia. Onneksi tässä vaiheessa lapset harvemmin olisivat pysyneet ravissa pidempiä matkoja kyydissä, eikä kävely ympäri maneesia ollut kovin raskasta. Ruusaa selkeästi ketutti kävellä rundia, se alkoi venkslata päällänsä ja hamuilla mun sormia huuliensa väliin. Voin kertoa, että mutsin 30 vuotta vanha abihuppari, mun kädet ja pinkki riimunnaru olivat kaikki yltä päältä vaalean kuolan peitossa. Kiitti hei.

Lopputunnista Anne käski meidän järjestäytyä osastoon, josta jokainen saisi vuorotellen suorittaa tehtäväradan: pitkän sivun lopussa voltti tötsien ympäri, lyhyt sivu ravia ja toisella pitkällä sivulla pujottelu, päädyssä pysähdys ja sitten jonon perään. Parkkeerasin Ruusan Tirpan perään. Ennen Tirpan vuoroa bongasin Inkun tuijottelemassa mua ja kääntämässä katseensa pois punastuen, kun meidän katseet kohtasi. Pardon my French mutta mitä helvettiä.

Tirkku jatkoi vielä toisen tunnin heti perään ja Inksu liukeni rakentamaan esteitä muiden mukaan ennen kuin ehdin edes saada Ruusua ulos maneesista. Linnea hävisi mutsinsa mukana lähes välittömästi Ruusua taputettuaan ja mä vein ruunikon yksin pihattoon. Riisuin tammalta varusteet ja ripustin ne aitan terassille katoksen alle odottelemaan seuraavaa tuntia. Huiska ja Netta olivat myös karsinassa pitämässä taukoa, joten jäimme aitalle juoruamaan Tuulian ja Katsun kanssa.

Tai ei jääty pitkäksi aikaa, kun Wenla kiiruhti mudan läpi pihatolle.
”Anne käski mun tulla kertomaan sulle että voit tulla Ruusalla tähän junnujen estetunnille, vähän niinku kokeilemaan”, Wenla puuskahti. Matka maneesilta pihatolle oli ilmeisesti ollut rankka. ”Ruspella on kuitenkin tänään vaan toi alkeistunti ja sit jatko kakkonen, jossa ne laukkaa tyyliin kolme ympyrää molempiin suuntiin.”
Mä estetunnille Ruusalla? Sos? Jostain syystä kuulin kuitenkin sanovani että laitan ponin valmiiksi ja tuun asap. Pardon my French part kaks mutta mitä helvettiä Essi.

Söpöt vaaleanpunaiset kukkasuojat saivat jäädä ruunikolle jalkaan sen jatkaessa jatko kakkoselle. Estetunti oli ollut vähän kekkuilua ja kaahailua, mutta kyllä mekin lopulta oltiin selvitty mun monta vuotta vihaamasta tehtävästä eli neljästä esteestä 12 metrin ympyrällä. Aivan kamalaa. Jumppasarja oli myös tuottanut hämmennystä nuoren pikkutamman pähkinänkokoisissa aivoissa, mutta onnistui sekin lopulta, kun Ruspe ei enää yrittänyt tunkea laukka-askeleita 3 metrin rakoihin. Se oli jo alkanut kasvattaa talviturkkia (mitä en yhtään ihmettele parin viime viikon säiden perusteella), joten pikkutamma oli aivan hikinen estehyppelyn jäljiltä. Jätin ponin maneesiin jatkotunnin ratsastajalle ja kiipesin tallivinttiin vaihtamaan mun hikisiä vaatteita pois.

Ois ehkä pitänyt koputtaa ennen kuin pölähtää sisään hoitajien huoneeseen, jos sieltä ei kuulu jäätävää naurua – sohvalla nimittäin istui vierekkäin ketkä muutkaan kuin Inkeri ja Andrei.
”Aa se estetunti loppu, pitää mennä auttaa Tirkun ratsastajaa laittaa se pois”, Inksu keksi nopeasti ja sujahti mun ohi ovenraosta pois niin kovalla kiireellä, että meinasin kaatua ilmavirran vaikutuksesta. Okei en, mut kyllä mä sen ilmavirran tunsin anyways.
”Mä tulin tänne tosiaan vaan juomaan”, mä sopersin todella kiusaantuneen näköiselle Andreille ja nappasin mukin kaapista ja liukenin paikalta juotuani.

Jatkotunnin jälkeen hoidin Ruusun pois yhdessä ratsastajan kanssa ja lähdin sitten kävelemään bussipysäkkiä kohti.

Sent to Inkeri Johansen 19:37
Mitä vittua?


Essi & Ruusu 1HM

[Tuulia]

Muistoja alkuajoilta
toukokuu 2015



57: Ruusan ekat maastoesteet Seppeleessä 2.5.



Ruusa hyppää hurjan isoa loikkaa - varmana onnistumisestaan - vaikka hauta vähän jänskättää. Myös kyytiläistä jännitti, etenkin ratsunsa Isojen Hyppyjen takia =D Olipa kiva piirtää tätä kuvaa, kerrankin nautin värittämisestä <3


58: Toukomaasto 16.5.



Tuikku ja Ruusa kulkemassa vanhan kiviaidan vierustaa.




Tuikku & Ruusu <3

[Tuulia]

Syysretkellä
15. lokakuuta





Käytiin Ruusan kanssa vähän kävelemässä lähimetsässä. Sen maha kasvoi, tosin Rosa vei voiton sen suhteen - olihan lumiponi astutettukin vähän ennen Ruusaa. Ruusalla olisi vielä pari viikkoa töitä ennen mammalomaa, jännää! Ruusa oli yleisesti ottaen rauhoittunut, ehkä masu hidasti sen menoa. Tunneillakaan ei enää usein pidetty satulaa, kun vyö teki hyvin tiukkaa. Kohta pikkuruinen syntyisi! <3




Tuikku & Ruusu 59hm

[Tuulia]

Vatsa kasvaa ja vyö loppuu
17. lokakuuta





Tiedätkö sen tunteen, kun seisot hoitoponisi vierellä ja huokaiset syvään. Ponin maha roikkuu alempana kuin yhdenkään laidunloman jäljiltä, eikä satulavyö yllä lähimainkaan kiinni, vaikka jo kerran pöllit extrapirtkän varavyön tavallisen tilalle. Ja tätä koko ähkimisoperaatiotasi tynnyrimahan ympärillä ihastelee pikkuinen alkeistuntilainen, joka räpsii kuvia ponista minkä ehtii - toisessa kuvassa kyykkäät taustalla ponin mahan alla ja toisessa kiskot vyötä naama punasena, mutta se ei vaan yllä.

Juuri siltä musta tuntui, kun maanantai-iltapäivänä koitin laittaa Ruusaa kuntoon, kun alkeistuntilainen ei jostain kumman syystä saanut satulan vyötä kiinni.

Siinäpä sitten seisoin huokaillen ja katsoin Ruusaa, joka ei näyttänyt yhtään innokkaalta tunnille. Joka askel, mitä se paikallaan steppaili, oli hidas ja sai mahan keinahtelemaan. Poni tuskin jaksaisi lyllertää läheskään normivauhtia, vaikka vielä pari päivää sitten se käveli toisinaan jopa innokkaana meitin maastoreissulla.

Anne kierteli katsomassa, miten alkeistuntilaisilla menee. Nainen tuli luoksemme ja naurahti:
"Mitä, joko Ruusalla loppui vyö!"
"Nojoo, sen kiinni saaminen on sula mahdottomuus", huokaisin.
"Onpas se nyt kasvattanut mahansa isoksi. Ei se viime viikolla noin tynnyri ollut, vyökin taisi mennä kiinni."
"Jep, maha-asukki on tainnut saada kasvupyrähyksen."
"Eiköhän me pistetä tämäkin mamma lomalle, pistäkää tosta vaikka Rokki tulemaan tunnille. Näin lomaviikolla ei edes ole kaikkia tunteja, niin ponille kyllä löytyy tuuraajat."

Niin tuntilainen alkoi kiireen vilkkaan laittamaan Rokkia kuntoon, ja näytti osaavan sen ihan hyvin. Kun hän viimein lähti kohti kenttää, minä lähdin taas taluttamaan Ruusaa hetkeksi. Hyvä, että se pääsi lomalle. Anne taisi muistaa vielä hyvin itsekin, ettei jättimasun kanssa jaksa töitä suuremmin tehdä. Katsoin lyllertävää Ruusaa ja tunsin hennot perhoset vatsassani - pian varsa syntyisi!




Tuikku & Ruusu 60hm

[Tuulia]

Hetken maailma on tässä
22. lokakuuta



Jo aamupäivällä polkaisin pyörällä Seppeleeseen, kun Miku lähti Ruskamäkeen reenaamaan Biancan kanssa. Lauantaiaamu oli kirpsakka pakkasaamu, mutta nyt lämpötila oli kääntynyt plussan puolelle ja jostain kaukaa kuului ukkosen kumahtelua, mikä oli ihan outoa - helteistä oli ikuisuus. Painostava ilma sai minut hengästymään tavallista nopeammin, ja tumma taivas masensi mieltä pakostikin.

Kurvasin tallille metsäpolulta ja lukitsin pyörän leirimökin seinään nojaamaan. Tallipihalla kuhisi, vaikka oli vasta aamupäivä ja vieläpä lauantai. Maneesin ovi kävi ja Anni astui Lailan kanssa pihamaalle.
"Huomenta!" sanoin iloisesti.
"Moi Tuulia! Joko oot kuullut..?" Anni kysäisi innostuneena.
"No, mitä? En oo!"
"Ruusa varsoi yöllä!"
"Eikä, oikeestikko! Ihanaa..!"

Uutinen sai minut heti paremmalle tuulelle. Kipitin onnesta soikeana Ruusan aittakarsinalle, jonka auki olevasta luukusta näin heti pikkuisen, mustan pörrökasan. Ruusa makoili varsansa kanssa ja kuivasi pienoista kielellään. Kun henkäisin ihastuksesta, ruunikko mamma nosti päätään ja näin varsan makoilevan emänsä jalkojen päällä. Se oli painanut silmänsä kiinni ja näytti niiiin suloiselta. Ruusakin oli niin söpö ja hassu harjan ollessa ihan sekaisin - se oli juuri tehnyt suuren työn varsoessaan.



"Eikö ole suloinen", Anne sanoi tullessaan viereeni karsinan ovelle.
"No on! Onko se tamma vai ori?"
"Tamma. Se syntyi aamuyöllä, Ruusa oli jo illalla ihan levoton, niin valvottiin Kassun ja Ellin kanssa vuoron perään odottelemassa, että alkaa tapahtua." Annenkin hiukset oli vähän pystyssä lyhyen yön jäliltä.
"Voi että... Mutta eikö sen pitänytkin syntyä vasta ens kuussa?"
"Joo, mutta hepathan kantaa jokainen oman aikansa, jotkut voi kantaa yli vuoden, ja se on ihan normaalia."
Annen sanat sai minut miettimään, että Rosa saattaisi siis varsoa vasta kuukauden päästä, vaikka se astutettiin ennen Ruusaa. Jännää. Anne kertoi, että varsan omistaja tulisi iltapäivällä katsomaan hevostaan. Silloin nimikin varmasti selviää.

Minä sain luvan taluttaa Ruusan ja uutukaisen varsan tammatarhaan muiden hevosten ihmeteltäväksi. Varsa jaksoi jo hyvin nousta jaloilleen, olihan se jo jotain kahdeksan tuntia vanha. Se koikkelehti innokkaasti emänsä vierellä, ja tarhassa se ujosteli muita hevosia aluksi. Kun se viimekn uskalsi vähän tehdä tuttavuutta, iski nälkä ja varsa palasi emän kupeeseen kiinni ja alkoi imemään maukasta maitoa.

Minä olin ihan häkeltynyt yudesta varsasta, että melkein liikutuin kyyneliin sitä katsellessa. Monet muutkin tallilaiset kävi tarhan aidalla ihmettelemässä pikkuista. Olin niin onnellinen - tästä alkaisi varsasyksy, ja pikkuista suokkivarsaa seuraisivat shettisvarsat ja Rosan pikkuinen. Ilokseni huomasin taivaan seljenneen - ehkä illalla vielä paistaisi aurinko. Ihanaa!




Tuikku & Ruusu 61hm

[Tuulia]

Uusi ja outo maailma
22. lokakuuta





"Kuka keksi hirttää mut tämmöseen", ihmetteli Mustaruusu kutittavaa riimua. Se viihtyy hyvin Ruusan kanssa tarhassa, vaikka on kylmä, ja haluaisi leikkiä joka tarhakamun kanssa =D




Tuikku & Ruusu 62hm

[Tuulia]

Ensilumi
25. lokakuuta





Tiistaina satoi ensilumi ja Mustis oli siitä hieman jopa ärsyyntynyt, vaikka pikkunen niin innolla halusi ulkoilemaan. Edustavia belfie-kuvia Ruusasta tässä, olkaa hyvä. =D




Tuikku & Ruusu 63hm

[Tuulia]

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä
27. lokakuuta





Lällällää, sanoo tallin söpöin kaksikko <3




Tuikku & Ruusu 64hm

[Tuulia]

Pikkuruinen hangella
pikkuvarsa-ajalta





Ruusa oli muuttanut aitasta autotalliin ja hetken päästä varsan vierotuksen jälkeen pihattoon, sillä pikkutammuli oli taas kantavana. Siitä tuli sitten oikea mammaheppa, mutta mitäpäs se minua haittaisi - voisin vapaasti käydä moikkailemassa Ruusaa!

Tämä kuva on ikuisuuden vanha, varmaan lokakuussa alotettu jollain tylsällä uskonnon tunnilla, nyt sitten tein tän loppuun ja en oikeen jaksanut panostaa. No, onpahan kuva kuitenkin.




Tuikku & Ruusu 65hm

[Tuulia]

Kesäpäivän treeni heinämahahepalle
heinäkuu 2016, kursivoitu Adan käsialaa



Harjasin Ruusaa hoitopuomilla, eikä siitä meinannut tulla mitään. Tamma oli päättänyt kiukutella ihan viimisen päälle. Se seisoi pää koholla sillä olemuksella varustettuna, että jos se olisi ollut ihminen, olisi se ollut ylpistynyt ja nirppanokkainen prinsessa leveäpersauksisessa kultamekossaan. Ja heti kun en huomannut, se alkoi kujeilla, paukuttamaan harjapakkia ja nostelemaan harjoja. Jalkoja se ei antanut nostaa, harjaa kammatessa se viskoi päätään, ja jos siihen erehtyi koskemaan kovemmalla harjalla, kavahti se metrin sivulle epämääräisesti ölisten. Miksi, oi miksi, tammoilla piti olla superdiivailupäiviä. Kun ne osasi olla joskus niin ihania ja suloisia.

"Eikö oikein suju?" paikalle saapunut Ada naurahti.
"No kokeile itte", sanoin kyllästyneellä äänelläni. Olin jo ihan puhki, kun koko ajan sai olla komentamassa ja torumassa mun kuritonta villihoitsua.
"Voin mä sua jelppiä", Ada lupautui tarraten sukaan. "Mitä aiot tehdä sen kanssa tänään?"
"Kuluttaa edes puolikkaan kilon sen mahasta tossa kentällä, mutta saa nähä saanko sitä edes kentälle asti", huokaisin. "Se varmaan vähintään karkaa ja hyppää kattokruunuun kuin jokin pikku myy", tokaisin silmiäni pyöräyttäen, jota jatkoin Adan revetessä nauruun. Äkkiä blondi hiljeni, kun Ruusa alkoi kauhoa ilmaa etusellaan ja kuopimaan hiekkaa, ja Ada pääsi komentamaan tammaa. Mitenhän se tuostakin selvisi, mietin vajotessani istumaan maahan tallin seinään nojaten.


Virnistin pienesti Tuikun istuessa maahan. Hevoset tai eläimet osasivat tosissaan olla joskus aika ärsyttäviä -tai noh, osasi ne jotkut ihmisetkin olla välillä ihan samanlaisia. Autoinkin mieluusti kaveriani Ruusan kanssa, sillä olin viettänyt itse varsin hyvän päivän Soltun parissa. Nyt harjatessani tammaa yritin olla välittämättä äksyilevän prinsessaponin kiukuttelusta ja pitää vain iloisen fiiliksen ylläni. En huomioinut lainkaan sen pienempää äksyilyä ja harjapakin siirsin suosiolla kauemmas. Komensin tammaa vain silloin kun se alkoi vaativasti kuopimaan maata.

Sain viimeistelyä Tuiden aloittaman harjauksen varsin nopeasti, vaikka sitä harjaussessiota ei olisi voinut kutsua kiiltopuunaukseksi asti. Lika oli kuitenkin puhdistettu nopein ja varmoin ottein. Joskus siitä oli hyötyä, että oli vuosia ja taas vuosia hoitanut hevosia. Pääsi joskus yllättämään itsensäkin, miten nopeasti jotkut asiat hoituivat.
"No ei tää ollut mikään super paha!" naurahdin ja blondi irvisti mulle.
"Mutta teepä sama jos sulla olis huono päivä!"

Kohautin vain olkiani ja kaivoin sitten pakista kaviokoukun. Liu'utin kättäni sitten Ruusan etujalkaa pitkin vuohiselle asti ja kun reaktiota ei tapahtunut, maiskautin. Vieläkään ei tapahtunut mitään muuta kuin Ruusan luimimista, mutta en jaksanut välittää siitä. Olin hoitanut pahempiakin hevosia. Nojasin sitten osalla painostani tammaa vasten ja sain sen avulla prinsessaponin kavion nostettua. Puhdistin likaisen kavion nopeasti ja laskin jalan vasta kun Ruusa ei nykinyt sitä yhtään. Taputin vielä karvamopedia kaulalle kun se näytti aivan nyrpeältä naiselta, jota olisi pitänyt lähestyä varovaisesti ja tarjota sille salakavalasti suklaata. Mulla ei kuitenkaan ollut suklaata ja jos olisin lähestynyt tammaa varovaisesti niin silloin tuokin ohje oltaisiin kumottu. Äksyilevää hevosta ei tosiaan kannattanut lähestyä varovaisesti, ellei halunnut menettää kättään.


Olin vähän kettuuntunut, kun Ada pääsi Ruusasta niin helpolla. En ollut yhtä kokemut harrastaja, mutta osasin kyllä käsitellä heppoja. Ruusa oli nyt vaan niin ylipirteä ja täynnä ratsastuskouluponin jekkujaan...

"Niin ne nousi jalatkin", Ada sanoi kääntyen minuun päin. Silloin Ruusa näki tilaisuutensa ja pukkasi päällään blondia selkään - eikä vain hipaisten. Tyttö horjahti ja kupsahti maahan mun viereen ja mua alkoi naurattamaan - vahingon ilo paras ilo!
"Hahaha siitäs sait!" kikatin iloisesti.
"No kiitos, yks vaan nauraa! Aattele jos ois sattunu jotain!" blondi vastasi nyrpistyneenä.
"Hahaha itteki oisit nauranu jos oisit nähny ilmees", hihitin ja yritin matkia Adan kaatumisilmettä. Lopulta me naurettiin molemmat yhessä!

Kun pahin hihityskohtaus oli ohi, haimme Ruusan satulan ja suitset. Mä aloin tappelemaan satulavyön kanssa, joka ei millään meinannut riittää! Ada tunki sormiaan kauraturvan suuhun ja koitti vain saada suitset päähän, joka heilui kokoajan yläilmoissa. Onneksi Ruusa oli pieni poni, ja vyö riitti kuin riittikin. Huokaisin työn ollessa valmis ja sanoin:
"Mitäs sitten, me ollaa valmiita kentälle. Mitäs sä meinaat tehrä?"


Vilkaisin Tuidea rapsuttaessani Ruusaa otsasta.
"No mä liikutin jo Soltun niin periaatteessa mulla ei oo mitään ihmeitä enää tehtävänä. Vois olla kyllä kiva tulla kattoo kun ratsastat, jos se käy siis sulle?" kysäisin vuorostani, sillä yksi lempipuuhistani oli katsoa muiden ratsastusta. Siinä oppi ihan yhtä lailla kuin ratsastaessakin. Vähän kuin katsoisi teoriavideoita livenä, tosin harvoin mä mitään videoita jaksoin koskaan katsoa. Toisten ratsastuksen katsominen kuitenkin oli yllättävän rattoisaa, kunhan ei kaatosateessa tarvinnut istua.

"Joo, tottakai sä saat tulla!" Tuide huikkasi kuin asia olisi ihan ilmiselvä juttu ja minä vain hymyilin vastauksen kuultua.
Blondi irroitti tamman hoitopuomista ja lähti taluttamaan sitä sitten kentälle. Minä kuljin perässä ja siirryin nojailemaan ruskeaa aitaa vasten. Katsoin kuinka kaverini nousi hoitohevosensa selkään ja lähti kävelemään sen kanssa alkukäyntejä.
"Ootko sä ikinä ajatellut haluavasi hevosista sulle ammattia?" kysäisin vähän ohimennen, sillä itsehän olin sellaisesta haaveillut. Olihan mulla työ nytkin, mutta hevosten kanssa työskenteleminen oli unelma, josta olin luopunut. Ainakin hetkeksi.


Mietin hetken Adan kysymystä. Se toi mieleen kaikki pikku-Tuulian haaveet villihevosten kesyttämisestä ja varsojen kouluttamisesta, ongelmahevosten opettamisesta uusille tavoille ja jopa ratsastuskoulun pyörittämisestä. Eli ihan tavallisia pikkusen heppatytön haaveita, jotka unohtui kasvaessa.
"Oonhan mä ajatellut ja haaveillut, mutta eipä niistä taida työtä mulle tulla", vastasin hajamielisen miettimistaukoni jälkeen. "Ne on ihan hyvä harrastuskin, kun on pari heppaa minkä kanssa puuhailla ja toteuttaa haaveitaan", jatkoin. "Työsaralla taidan seurata äitin jalanjälkiä opettajaksi, ainakin tällä tietoa", kerroin. "Tai sitten musta tulee kotiäiti joka tekee päivät pitkät töitä maatilallaan", naurahdin.

En mä osannut sen enempää sanoa, sillä mulla ei ollut mitään palavaa himoa vielä mihinkään ammattiin. Opettaja olisi ok, mutta en vielä ollut varma, mitä haluaisin opettaa. No, pitäisi miettiä. Ajatuksiini vaipuneena unohdin ihan venyvät alkukäyntini, ja pian havahduinkin kulmia oikovan Ruusan pään nykimiseen ja vaihdoin suuntaa koittaen ottaa heppaa vähän paremmin haltuun. Se oli kuitenkin vaikeaa, tammalla oli vähän kiukuttelupäivä.


Mä katselin uteliaana Tuiden ja Ruusan menoa. Huomasin alkukäyntien jälkeen, että tammalle oli jäänyt vähän liikaakin lomamoodi päälle ja ystäväni ei ehkä oman moodinsa takia jaksanut(?) vaatia suomenhevoselta paljoa. Silti jo hevosen kiukuttelemisen katseleminen alkoi närkästyttää ja mietin mitä tekisin itse tuossa tilanteessa jos olisin Soltun selässä.
"Kokeile vaikka tehdä sillä siirtymisiä askellajin sisällä!" Huudahdin yllättäen Tuikulle ennen kuin edes huomasin, että ajatukseni oli päätynyt kaikkien (no yhden muun lisäkseni) kuultavaksi. Aluksi mietin sanojani, mutta jatkoin sitten:
"Sillein että hidastaa käyntiä niin hiljaiseksi kuin mahdollista ja sitten melkein heti perään melkein jopa käyntilisäystä. Vois auttaa Ruusaa vähän heräämään", virnistin.

Ajattelin, että jos tamma olisi vähän terävämpi niin sillä olisi helpompi tehdä mitä vain. Siirtymiset olivat siihen asiaan lempitehtäväni ainakin Soturin kanssa.
Tuide ei vastannut minulle mitään, vaan tämä ainoastaan nyökkäsi harvinaisen päättäväisen näköisenä ja jatkoi Ruusan ratsastamista ottaen ohjia vähän paremmin käteen. Toivoin, ettei ystäväni pahastunut vinkistä, sillä itselläni oli joskus paha tapa olla liiankin suorapuheinen. Jotkut eivät tykänneet siitä edes tällaisessa muodossa.


Päätin tehdä niin kuin Ada neuvoi, hidastaen ja nopeentaen askellajeja vuoron perään. Se oli minulle itsellenikin vaikeaa, kun tykkäsin antaa hevosen mennä omaa vauhtia. Niinpä lisätty ravi muuttuikin äkkiä laukaksi, kun Ruusalla oli intoa niin paljon, mutta vedin sen laukan sitten niin kootuksi kun osasin, että se suostui ihan nätisti palaamaan raviin. Totesin paremmaksi koittaa koota Ruusan menoa ja antaa sen vain pikaisesti ottaa vauhikkaampia spurtteja, sillä se oli niin innokas että saattaisi jopa lähteä mun lapasesta. No, tuskinpa oikeestaan, kun oltiin kentän aitojen sisäpuolella ja oli tilaa kääntää se pysähtymään.

Tein myös mahdollisimman pikaisia siirtymiä askellajien välillä, en nyt niitä kovin tiuhaan osannut tehdä, mutta parhaani yritin. Hiljalleen Ruusa alkoi tasaantua, varmaan heinämaha jarrutti sen menoa hetken riehumisen jälkeen. Kunto taisi nääs pikkusella loppua.
"Mitäs mä voisin sitten tehdä?" kysyin Adalta iloisesti hymyillen, kun hän oli ollut hetken hiljaa. Minulle passasi oikein hyvin, että joku vähän taitavampi jelppaisi reenaamisessa.


Mä olin vähän yllättynyt, että Tuide halusi, että jatkan neuvojeni antamista ja oikein pyysi ideaa mitä hän voisi seuraavaksi tehdä. Mulla ei kuitenkaan ollut mitään sitä vastaan ja hetken aikaa mietittyäni mä keksin.
"Tuu vaikka käynnissä eka nelikaarista kiemurauraa!" huudahdin ja Tuulia nyökkäsi määrätietoisesti.
Ruusakin näytti selvästi kuuntelevan ratsastajaansa paremmin, joten ajattelin, että voisi olla hyvä saada tammaa taipumaan vielä kunnolla.

"Suorilla kohdilla katso, että molemmat ohjat on yhtä kireinä, etkä jää vetämään vaan toisesta. Yritä saada Ruusasta niin suora kuin pystyt", hymyilin Tuulialle, sillä en tosiaan ollut tottunut neuvomaan muita ratsastamisessa.
"Kääntäessä pidä ulko-ohja jämäkkänä, äläkä päästä sitä löysäksi. Sisäohjalla käännä hevosta, mutta käytä samalla ulkojalkaa kanssa siihen kääntämiseen, ettei se jää liiaksi ohjasta vetämiseksi. Sisäjalalla katso, ettei hevonen kaadu sisäänpäin."


Tein parhaani mukaan sen, mitä Ada sanoi. Kun yleensä humputtelin päämäärästä tiedottomana ja annoin hepan päättää vauhin, nyt sain oikeesti keskittyä tekemään hyvin. Yritin muistaa ohjat ja kaikki muutkin mahdolliset avut ja tarkistelin ohjien pituuksia vähän väliä. Kerran jopa muistin vilkaista Adan suuntaan, mutta hän vain hymyili mulle kannustavasti ja keksi taas uutta sanottavaa.

"Tää muuten kuuntelee nyt ihan eritavalla", huikkasin ihmetellessäni Ruusan tarkkaavaisuutta. Sekin taisi yllättyä, että kerrankin vaadin ratsulta jotain, enkä vaan antanut kaikessa periksi.
"Mun pitää varmaa useemminkin pyytää sut päättämään mun puolesta, mitä tehä!" naurahdin. Sitten palasin taas keskittymään ratsastukseen, ohja, pohje, katse sinne minne on matkalla. Ruusa höristi taas korviaan ja hymy nousi suupieliini.


Naurahdin Tuulian vastaukseen.
"Äsh, mä en kuitenkaan oo mikään opettaja", vastasin hymyillen. Kyllähän mä tästä osasta tykkäsin, mutta jos Anne, Piritta tai Daniel olisi sattunut paikalle näkemään mun opettamista niin siinä vaiheessa en olisi ehkä osannut neuvoa niin hyvin. Mä en pitänyt itseäni minään super taitavana, vaikka kyllähän mä olin näitä aina yrittänyt opetella ja Soltunkin kanssa soveltaa.
Me jatkettiin samalla kaavalla vielä hetken aikaa, mutta sitten me todettiin Tuulian kanssa yhteistuumin, että Ruusa-parka saisi vihdoin hengähtää. Ei sitä kaikkea samana päivänä.


Tuntuipa loppukäynnit kotoisilta, kun ei tarvinnut ajatella miljoonaa asiaa. Höntsäilystä mä pidin (jos se ei ole tullut vielä selväksi). Ruusalle olikin noussut ihan kunnon hiki, kuten aina kesällä hevosille käy treenin jälkeen. Ja eipä ollut minussakaan kehumista, olin hionnut ihan yhtä lailla. Niin siinä käy, kun höntsäilee vain.
"Pitäskö meidän tyyliin lähtee uimaan? Vaikka meille", ehdotin Adalle.
"Nojoo, jos löydän uikkarit kaapista! Tekis kyllä mieli pulahtaa järveen."
"Joo, ja pääset taas moikkaamaan Aleuta, sekin ui mielellään!" naurahdin.

Niinpä me hetken päästä hoidettiin Ruusa tarhaan, etsittiin Adan uikkarit ja lähdettiin iloisina kohti kotia ja vilvoittavaa jorpakkoa.




Tuikku & Ruusu 66hm

[Tuulia]

Hyvää Joulua Osa 2:
Jouluterveiset pihattoon
Lauantaina 24. joulukuuta





Matkalla Seppeleen aattoratsastukseen piipahdin Liekkijärven pihatolla toivottavassa hevosille hyvät joulut ja kertomassa, että pihattohevosten kaveri Rosa on viimein saanut varsan. No, ehkä ne ei tajunnut mitä höpötin, mutta tuomistani jouluporkkanoista ne innostuivat ihan todella! Ruusalle ja Taigalle annoin ihan erityisen jouluhalin, niin ihania tammat ovat. Sitten matka jatkuikin kohti Seppeleen kymmenettä aattoratsastusta! Itselleni se taisi olla jo kolmas <3




Tuikku & Ruusu 67hm

Osa 1 | Osa 3

[Tuulia]

Syysvaellus 2015
syysloman loppu 2015



Torstai 15.10.2015

Makoilen teltassa makuupussiin kääriytyneenä, täällä on ollut jo pari tuntia ihan hämärää niin pitää olla otsalamppu, että näkee kirjoittaa. Voin kyllä sanoa, että oon ehkä ainoa, ketä sää ja pitkät matkat ei häiritse. Okei, täytyy myöntää, että väsyttää jo tosi paljon, mutta ei se haittaa. Mulla on ihana sadetakki, jonka iso huppu peittää kypäränkin. Ja mun makuupussin pussi on niin iso, että sinne mahtui pieni tyyny ja ilmatäytteinen patja lämpösen makuupussin lisäksi. Siispä mulla alkaa olla oikein lämmin täällä, vaikka mulla on vaan kerraston asu päällä. Oonhan mä ollut ennenkin vaeltamassa, niin sen suhteen ei oo kummemmin ongelmaa. Ja mä oon Rosan kanssa tottunut pitkiin maastolenkkeihin, että ihan hyvin oon pärjännyt, tosin on ikävä satulatonta, lämmintä selkää, Satula pitää olla, että saa laukut ja makuupussin kiinni - mut oon kyl vähä fuskannu ja ottanut jalat jalustimista pois välillä. Ei tuu jalat niin äkkiä kipeeksi.

Tänään olikin pitkä reissu, kun käytiin kyläkaupalla, Artsilassa kahvilla (hauskinta oli, kun Jason kailotti Tapille, miten Fiia haluisi seurustella Tapin kanssa haha) ja heppoja hoitamassa. Sieltä jatkettiin etelään joenrantaan ja aika pitkään me vaan talsittiin metsäpolkuja ja -teitä apsin kautta Kajokorpeen. Olihan se hauskaa nähdä maisemia, vaikka ruska alkoi hiipua ja sumu peitti välillä näkymät. Ja välillä oltiin vedetty jumppaa hevosen selässä, kun varpaita ja sormia alkoi paleltaa - ihan hyvin me pärjättiin. Juteltiin ja naurettiin lähellä ratsastavien kanssa ja koitettiin saada asioita kulkemaan jonossa ees taas, melkeen kuin rikkinäistä puhelinta ois pelannut... Ja apsilla oli aika hauskaa, kun lapset tuli ihailemaan meidän hevoslaumaa. Mä olin onneksi hyvin pärjännyt ruuilla, jotka Jaakko kuskasi autolla meidän taukopaikoille. Se toi nämä teltatkin, tosin aika monet taitaa olla ihan tyhjillään, kun suurin osa tunki Jasonin isoon telttaan. Mulle tuli siellä kuuma, ja väsytti jo niin paljon, että lähdin tänne omaan telttaan, jonka olin melkein jo kasannut, kun Jason tuli ohjeistamaan, sitten se pontevana kehui auttaneensa kaikkia. Oli se niin herttainen pikkupoika. Nyt mä kyllä käyn nukkumaan, alkaa paleltaa sormia. Makuupussissa on hyvä olla, kun tiukkaa suuaukon niin pieneks, että vaan nassu näkyy - oma keho lämmittää pussin ja sitten on hyvä olla! Öitä, päiväkirja!


Perjantai 16.10.2015

Sanotaanko, että täällä alkaa oikeesti olla kylmä. Lämpötila on illan mittaan laskenut pakkasen puolelle. Mä toivon, että saan nukuttua hyvin. Viime yö meni hyvin, heräsin tosin kaverien tullessa telttaan, mutta nukahin äkkiä. Yöllä heräsin kerran hetkeksi, kun kyynärpäät oli ihan kipeet... Makuupussissa on vähän ahasta. Olin kans valunut makuualustaltani teltan maavaatteelle, joka on aina niin kylmä ja märkä. Hilasin itteni sit takas makuualustalle ja loppuyö meni hyvin! Tänään me ratsastettiin tosi pitkä matka kartanolle, jossa syötiin, lämmiteltiin ja ihailtiin vanhaa taloa. Se oli oikeen kiva paussi, sai hevosetkin huilata hetken. Ruusasta kyllä ylimääränen vauhti hiipui jo eilen, mikä oli ihan hyvä... Nyt se oli paljon rauhallisempi ja helpompi ratsastaa, kun ei kokoajan pitänyt jarrutella ja vahtia sen tekemisiä. Välillä sai antaa vaan mennä.

Olin tänään muuten kattomassa auringonlaskua. Muutkin ihaili sitä junavarikolla, mut mä kävin kävelemässä metässä ja löysin ihan kivan kiven, jonka päältä näki vähän paremmin. Vaikka mä olin tosi sosiaalinen tyyppi, tykkään ottaa vähän omaa rauhaa ja ihailla luontoa. Olin hatjaillut hiuksiani kiven päällä ja letittänyt hiukseni uudestaan - letit kun jakso tehä, niin tukka pysyy puhtaampana! Kun auringosta ei näkynyt enää juuri mitään, ja parhain väriloisto peittyi pilven taakse, hain Jaakon autolta iltapalani ja aamupalani ja töytin vesipullon. Onneks oli viileetä, nii ei kulunu vettä niin paljoa. Täällä kun ei ole Kuusamon kirkkaita vesiä samalla tavalla.

Ainiin, oltiin me tänään Tervamäessä. Siellä oli ihan hauskaa, kiipeilyä ynnä muuta kivaa. Se meni vähän kilpailuksi, ja en kyllä ihmettele yhtään, että Cellan joukkoe voitti - vaikka Allu oli joukkoeen neljäs pyörä. Cella oli kailottanut voittoa alusta asti, mutta hauskaa meillä oli. Me, ketkä luovutettiin jo ennen seikkailurataa (mulla oli ihan surkee tasapaino kiipeilyssä, eikä muutkaan joukkoeesta uskaltautuneet vaikeelle radalle), kannustettiin muita sitten alhaalta. Mua kauhistutti jo ajatuskin siitä, että jotkut lankut ja verkot heiluu jalkojen alla. Mä halusin alle hevosen, jonka selässä korkeintaan pompottaa vähän - se ei kuitenkaan vaapu. Mutta huh, kun tää pakkanen alkaa kipristää sormia, taidan käydä nukkumaan. Ainakaan tän vajan tasasella lattialla ei tarvi pelätä, että valuisi sille kylmänkostealle maavaatteelle - tää puulattia oli kuiva ja ihan kiva, vaikka kyllä mä mielummin pysyisin patjalla... No, öitä päivis!


Lauantai 17.10.2015

Tänään ei ollut pitkä matka, ja ai että kun kaikki ilahtuivat Jaakon lämmittämästä metsästysmajasta! Vaikka koko päivän tihutti vettä, enemmän tai vähemmän, on porukka jo ilosella mielellä ja luulen että valvotaan aika myöhään. Kaikki ei oo ees laittanu petejä vielä, vaikka nukkumapaikat on tarkkaan valittu haha... No, aamupäivällä ratsastettiin Liekkijärven rantaan ja yritettiin nähdä vastarannalle, mutta sateessa se oli vaikeeta. Laavulla ongelmana oli ehkä lähinnä se, ettei sinne mitenkään mahtunut 22 ihmistä syömään. Osa söi sitten Jaakon autossa, osa liiterissä, ja oli laavun eessä onneksi katoksella varustettu pöytä, mihin mahdollisimman moni oli ahtautunut. Hevoset joutui nyt kärsimään sateesta, mutta olihan niillä paksu nahka ja turkki päällä. Ei kyllä ollut ihan niin houkuttelevaa istua takaisin märkään satulaan, ja osa hepoista vieroksui rapisevia muovipussi- ja jätesäkkiviritelmiä, kun yritimme suojella makuupusseja vielä tät vikaa yötä varten. Sanotaanko, että saappaista ja kuivumassa olevista sukista nousi jo aika oiset tuoksut, mutta ketään ei näyttänyt kiinnostavan - viimein on lämmin!

Ja voi että, Odelie oli laittanut meille kahvit ja teet Simoralla ja leiponut vaikka mitä herkkuja. Herkuillahan me oltiin tää iltapäivä ja ilta pärjättykin aika pitkälle, kun Jaakon tuoma hernekeitto ei niin montaa nassua miellyttänyt... Ja musta tuntuu kovasti, että tästä illasta tulee pitkä ja hauska. Nytkin joku laittoi puhelimesta musiikkia soimaan. Mökissä roikkuu siellä täällä kahluureissulla kastuneita vaatteita kuivumassa, ja vielä enemmän on kuivumassa sateen kastelemia vaatteita, mutta se ei haittaa! Taidanpa tästä itsekin lähteä takasin muiden seuraan, kirjotan huomenna illalla kotona lisää! Niin, voi ei, huomenna ollaan jo kotona... Kaikki hauska loppuu aina niin pian!


Sunnuntai 18.10.2015

Heh no meidän bileet meni kyllä tän päivän puolelle, vain muutamat pystyi nukkumaan metelistä huolimatta jo aiemmin. Sanotaanko, että meillä oli hauskaa. Ehkä en kerro enempää - mitä voi odottaa yliväsyneeltä porukalta, jonka päätavote on päästä mahdollisimman pian kotiin, omaan pehmoiseen lämpimään sänkyyn nukkumaan? Ja etenkään, kun kyseessä on me sebeläiset. Meillähän on aina ihan superhauskaa ja hullua menoa! Sen huomasi aamulla, että porukka oli valvonut. Hyvä, että päästiin puoliltapäivin liikkeelle, kun ihmisiä nukutti niin pitkään ja oli vaikea saada hereille. Ja voi että, kun melkeen kaikilta oli jotain hukkunut... Onneksi saatiin kaikki tavarat metsästysmajalta mukaan, ilmeisesti kaikki päätyi omalle omistajalleen. Mulla ei nyt niin merkittäviä tavaravuoria ollut mukana, että niistä olisi jotain päässyt hukkumaan. Siispä olin vain kasannut kaikki kamppeet kasaan, syönyt aamupalaleivät ja käynyt auttamassa hevosten kanssa. Ruusakin oli näyttänyt ihan sille, että se haluaa jo kotiin - mahtoihan tämmönen reissu nyt olla aika raskasta hepoillekin, kun koko päivä ratsastettiin paljon tavaraa kyydissä ja yöt päivät piti nököttää ulkona, vieraissa maisemissa.

Me oltiinkin yksimielisesti ratsastettu metsästysmajalta suorinta reittiä Seppeleeseen, ja matka kului yllättävän nopeesti koleasta ja tuulisesta säästä huolimatta. Osa valitteli vaatteita, jotka oli unohtuneet myttyyn lattialle yöksi tai jääneet toisten vaatteiden alle naruilla - ne olivat märkiä ja koleita nyt. Osa porukasta olisi ihan varmasti alkuviikon pois koulusta/töistä, mutta olihan tää reissu sen arvonen. Siitä me oltiin yhtä mieltä, kun Seppeleessä oltiin saatu hevoset karsinoihin ruuan ääreen ja omat kamppeet kasaan - hieman haikein mielin kiiteltiin toisiamme vaelluksesta, joka säästä huolimatta oli ihana ja hauska kokemus. Ehkä me vuosien päästä naurettaisiin saappaille, jotka sade täytti vedellä eikä ne enää lähteneet jalasta, Allun väliaikaisesti kadonneelle puhelimelle ja niille pinkeille rintsikoille, joiden omistajaa ei kai koskaan löytynyt. Liekö kenen laukkuun ne loppujen lopulta päätyivät, se ehkä selviäisi joskus. Aika kultaisi muistot myös iltapalan ainoan makkaran tippumisesta nuotioon ja sitä seuranneesta nälästä, Jasonin yksinäisestä yöstä retkenvetäjien tylsässä seurassa, viimeisen yön noloista pullonpyörityspaljastuksista ja telttayöstä, jonka jälkeen oli vain harvoja "nukuin hyvin"-tarinoita kerrottavana. Niille me naurettaisiin vuosien päästä, niinkuin monille muille ihanille seppelemuistoille.




Tuikku & Ruusu 68hm