|
Post by Josefiina on Sept 11, 2008 16:35:41 GMT 2
11.09. - Truly madly deeply
“Kiitti kyydistä!” Hymyilin aidosti isälle hypätessäni lämpimästä autosta kirpeään syysilmaan. Autokyydit tallille olivat meidän perheessä vähän harvinaista herkkua, ja yleensä kuljin reippaasti pyörällä. “No nyt kun on aikaa”, isä hymähti. “Soita kun pitää tulla hakemaan.” “Okei, moi!”
Musta automme katosi pihasta minun pomppiessani iloisena talliin. Kurkkasin varovaisesti ovesta sisään ja huokaisin helpotuksesta, kun tallissa ei ollutkaan suunnatonta hulabaloota. Astuin sisään ja haroin muutaman kerran hiuksiani, ennen kuin lähdin juoksemaan yläkerran oleskeluhuoneeseen viemään reppuani sinne. “Kato Jossu!” Wear kohotti hymyillen katseensa. “Mitä kuuluu?” “Ihan jees”, vastasin naurahtaen. “Kiirettä koulun kanssa mutta ainahan Riinalle löytyy aikaa...” “Oikea meininki”, wear totesi virne naamallaan. “Mitäs sanot, tehtäisiinkö tänään jotain hevosten kanssa?” “Joo, toki.” Hymyilin ilahtuneena, olimme viettäneet wearin kanssa paljon aikaa ja pidin hänen seurastaan todella. Vaikka hoitokertoja oli kertynyt yli 200, tyttö puunasi Taigan aina huolella ja rakkaudella, ja hänen joka toiminnastaan kuulsi kiintymys poniin. Eikä wearilla ollut kihahtanut hattuun pätkän vertaa, vaikka hän olikin tallin eniten hoitanut hoitaja. “Mitäs ajattelit?” “Hmm... mites ois pieni taluttelulenkki?” “Käyhän se, vaikka me ollaan viime aikoina harrastettu niitä melkoisesti”, irvistin. “Mä käyn kiillottamassa Riinan, nähdään sitten, ok?” “OK!”
Hain satulahuoneesta riimunnarun ja moikkasin samalla Karoliinaa, joka oli juuri tuomassa Aksua sisään. Hymyilin ohimennen ponille, joka oli saanut suuren suosion tuntsarina ja jonka selkään minäkin olin päässyt kipuamaan. Kertakaikkisen hieno herra, joskin vähän tulinen tapaus.. Riina löytyi isosta heppatarhasta Siirin ja Pampulan seurasta. Tamma ajoi pienemmät kaverit yrmysti kauemmaksi ja vaikutti tyytyväiseltä päästessään pois energisten shettisten seurasta. Se piti enemmän vähän hillitymmistä ja erityisesti isommista lajitovereistaan, eikä sitä yleensä näin pienien nelijalkaisten kanssa tarhattukaan... saatuani tamman kiinni lähdin kummeksuen ympärilleni katsellen taluttamaan sitä talliin, mikähän päähänpisto oli ylipäätään ollut laittaa äkäinen Riina Sirkkeli-Pallo-yhdistelmän kanssa ulos...?
Vein Riinan sen karsinaan ja sidoin sen riimunnarulla kaltereihin. Kävin pikaisesti hakemassa harjapakin ja rupesin muitta mutkitta sukimaan hoidokkiani. “No niin, neiti känkkäränkkä, tänään lähdetään taas retkelle Taigan ja wearin kanssa”, juttelin hevoselle joka ei tänään edes viitsinyt äksyillä. Se imi toiveikkaana kauralaariaan, puhalteli puruihinsa ja kyhnytti päätään takkiini. Suin Riinan kaikessa rauhassa, kunnes se kiilteli komeasti. Sitten talutin Riinan ulos ja huikkasin Taigan karsinassa ponia rapsuttelevalle wearille: “Hei, mennäänkö?”
Kaksikko seurasi meitä pian ulos. Kylmä tuuli pörrötti hiuksiani ja viskoi Riinan harjaa, ja syksyn ihanat tuoksut ympäröivät meidät. Katsoin wearia hymyillen, eikä sanoja tarvittu: onni oli tässä ja nyt, olla oman hoitohevosen riimunnarun päässä. “Lähdetäänkö?” Se oli ainoa sana, jonka vaihdoimme. Nyökkäsin wearin kysymykseen ja lähdimme Riinan kanssa seuraamaan tasaista tahtia eteenpäin lyllertävää Taigaa. Katselin ympärilleni kasvoillani kiristävä, leveä hymy: kaikki oli kuin satukirjasta. Kellastuvat lehdet, joita tuuli pyöritti vinhasti ympärillämme, metsän huumaava tuoksu, sinne tänne pyrähtelevä pikkulintuparvi, minulle olkansa yli virnistävä wear ja kaksi rakasta hevosta.
Kiersimme noin tunnin lenkin, ja nautin joka minuutista. Riina käyttäytyi hyvin ja olin yllättynyt, ettei se keksinyt kummempia kenkkuiluja. Se seurasi maltillisesti Taigaa välittämättä minusta sen enempää. Tiesin kuitenkin, että sekin oli jo Riiviöltä kunnioittava ele; ilmeisesti olin kuitenkin sen verran jees tyyppi, ettei minua tarvinnut koko aikaa olla kiusaamassa.
Tallilla päästimme wearin yhtä aikaa hoitohevosemme irti, riehumaan tarhaansa. Riina hypähteli sinne tänne, oikoi jalkojaan ja juoksenteli ympäri puuaitausta. Taiga taas ravasi laiskasti keskelle tarhaa ja pyllähti siihen kieriskellen mudassa sydämensä kyllyydestä. Katselimme wearin kanssa hullunkurista näkyä nauraen. “Ihan höpsöjä molemmat!” totesin ja lähdimme käsikynkässä takaisin talliin. Siellä siivoilimme hoitsujemme boksit yhteistuumin ja homma kävi sutjakkaammin kaverin kanssa. Ahkeruuden puuskassamme lakaisimme tallin lattian ja menimme sitten putsaamaan huollettaviemme varusteet. “On tää tallielämä vaan... vaan..”, wear etsi sopivaa sanaa rasvatessaan Taigan suitsia. “Unelmaa?” minä ehdotin ja tyttö nyökkäsi lämpimästi. “Juuri niin.” Wear hymyili aurinkoisesti. Painoin Riinan satulahuovan, jota harjasin puhtaaksi, kasvojani vasten ja nuuskin sen tuttua ja turvallista tuoksua. Juuri nyt mikään ei ahdistanut, masentanut tai saanut minua mitenkään muutenkaan latistettua: elämä oli tässä ja nyt, elämä oli tallilla hevosten kanssa!
Kun puolentoista tunnin päästä urakkamme oli valmis, pyyhimme hikeä kasvoiltamme ja nauroimme toistemme punaisille naamoille hyväntahtoisesti. “Hei pitkäkoipi-puoliverinen, mites ois lämmin kaakao kerhohuoneessa?” wear tuuppasi minua leikillisesti kylkeen. “Koita pysyä perässä, senkin pallomaha-poni!” minä tönäisin takaisin ja juoksimme kilpaa portaat ylös oleskeluhuoneeseen, jossa lösähdimme väsyneinä sohvalle. Ikkunasta erotimme Taigan ja Riinan, jotka rapsuttelivat toisiaan antaumuksella. “Siinä vasta hassunnäköinen parivaljakko”, wear kikatti. “Kokoeroa löytyy!” “Ihme, jos Riinalla ei oo niskat jumissa, kun se kyhnyttää Taigan säkää”, minä ulvoin.
Viihdyimme tallilla aina iltaruokintaan saakka. Silloinkin ärsyyntynyt Jaakko sai hätistää meidät tallilta – sitä ennen olimme tietenkin vaatimalla vaatineet, että saisimme ruokkia itse hoitohevosemme...
Hymyillen astuin mustan Toyotamme kyytiin. “Ilmeisesti oli kivaa”, isä totesi rauhalliseen tyyliinsä. “Oli tosiaan!” puuskahdin ja virnistin näköpiiristäni katoavalle Seppeleelle. Ei kivaa, vaan superia!
|
|
|
Post by Josefiina on Sept 13, 2008 14:10:47 GMT 2
13.09. - Uusi tuttavuus
Hytisimme maneesin katsomossa Rosin ja Magnetin kanssa. Anne oli yllättänyt tallilaiset ja ilmoittanut pitävänsä hoitajille ja hevosenomistajille estetunnin. Minä olin jäänyt sitten ilman hevosta, kun joka kopukalle löytyi ratsastajansa, mutta onneksi olin löytänyt kohtalotovereita: Ros oli luovuttanut Blondin Marielille ja Magnetin päätä särki niin, ettei hän yksinkertaisesti jaksanut punnertaa Humun tai Palmikon selkään. Magnetin oman, tuntiponina toimivan Pampulan satulassa pomppi ikionnellinen Pipsa. Olimme Rosin ja Magnetin kanssa hakeneet satulahuoneesta paksuimmat toppaloimet ja vallanneet katsomon käyttöömme. Loimiin kääriytyneenä oli mukava katsella ratsukoiden uurastusta. Välillä vilkuilimme Rosin kanssa huolestuneina Magnetia, joka piti sormiaan ohimoillaan. “Pitäisköhän sun mennä kotiin?” Ros ehdotti varovasti. “No älä luulekaan”, Magnet puuskahti. “Vielähän tässä on konit hoitamatta!” Pyöräytimme Rosin kanssa yhtä aikaa silmiämme: hevosihminen oli aina hevosihminen.
Anne ei päästänyt ratsukoita vähällä. Hänen katseensa porautui jokaiseen ratsastajaan ja analysoi nämä perusteellisesti. Anne ei kalattanut koko aikaa, vaan laukoi osuvia kommentteja jokaiselle vuorotellen. Vähä vähältä ratsukoiden yhteistyö toimi paremmin. “Katsomon kolmikko” juoksi toki heti apuun, kun piti nostaa pystäreitä tai tehdä uusia ristikoita.
Kun tuntia oli kulunut noin puolet, nojasin haukotellen seinään. “Tylsää... voi, kun mä itse olisin tuolla selässä!” “Olisithan sä voinut lainata Humua tai Palmia”, Magnet huomautti. “Äh. Ei se oo sama, kun muut on hoitohevosillaan ja omilla kopukoillaan”, hymähdin. “Mutta kyllä minä vielä Riinan selkään kapuan! Nyt mä taidan lähteä ulos haukkaamaan raitista ilmaa.” Hymyilin vielä Rosille ja Magnetille, ennenkuin kiirehdin ulos. Olin jo putsannut Riinan boksin ja enää minun pitäisi harjata se. Elli oli ilmoittanut, että haluaisi koittaa juoksuttaa neitiä illemmalla.
Kävelin päämäärättömästi tarhojen reunustoja pitkin, kun erotin kauempana Johannan. Tyttö oli vetänyt aikaisemmin päivällä jo estetreenin, ja lähtenyt nyt vielä maastojäähdyttelylle Bertin kanssa. “Jossu!” Johanna kiljaisi kaukaa. Kävelin lähemmäs ja näin, että Johanna näytti huolestuneelta. “Huomasin äsken, että Bertiltä puuttuu yksi kenkä. Se on jossain reitin varrella... et viittis lähteä edeltä ettimään?” “Minä käyn hakemassa sen”, lupasin auliisti. “Ei sun tarvi edes tulla perään.” “Kiitos, Josefiina!” Johanna hymyili minulle säteilevästi ja selitti nopeasti, mitä reittiä he olivat Bertin kanssa kiertäneet. Heilautin kättäni, ennenkuin lähdin hypähtelemään metsän uumeniin. Hytisin hieman kylmästä tuulitakissani, mutta en välittänyt siitä. Sillä mikä olisi parempi tapa viettää lauantai kuin tallilla? Minulla ei ollut valittamista, tilalleni kun olisi ollut tulijoita. Rymistelin siksakkia leveällä tiellä ja tutkin ojanpohjatkin. Kenkää ei kuitenkaan näkynyt. Ärsyyntyneenä pyyhin hikeä otsaltani, missä se muka oli? Potkiskelin turhautuneena maassa nököttävää oksaa, kun kuulin kauempaa tutun äänen... hevosen kavioiden kopsahtelun tienpintaa vasten! Kohotin uteliaana katseeni ja näin edessäni valtavan lämminverisen hevosen. “HUI!” kiljahdin ja hypähdin säikähtäneenä taaksepäin. Mistä oriksi tunnistamani eläin oli siihen tupsahtanut? Katselin uteliaana hevosta ja pian sen takaa kuului huvittunutta naurua. “Haha, vissiin vähän säikähdit?” Ori oli tosiaan valjastettu, ja kärryillä kiikkui etäisesti tutunnäköinen poika. Tummanruskeat silmät tuikkivat ilkikurisesti ja suklaanväriset hiukset olivat tuulen tuivertamat. “Joo. Mistäs te siihen ilmestyitte?” vastasin muitta mutkitta, vaikka en poikaa tunnistanutkaan. Nyt uskalsin jo koskettaa varovasti mustan hevosen kaulaa. Se pärskähti levottomana ja steppasi paikallaan. “Soo jaa”, rauhoittelin oria hiljaa puhellen. “Oltiin vähän tsekkailemassa, millaset mettätiet täällä on ajaa”, poika totesi. “Sä taidat olla noita seppeleläisiä?” “Jep. Jossu. Hoidan sellasta puoliveritammaa, Riinaa.” Katsoin poikaa tutkivasti. “Oot ihan hurjan tutun näköinen – kuka sä oot?” Poika purskahti nauruun. “No Tappi! Tehän olitte sillon käymässäkin meillä sen jonkun vaellusleirinne aikaan, muistatsä?” “Ai Tappi!” virnistin huvittuneena. Artsin 17-vuotias serkku oli saanut tallitytöt huokailemaan kaipaavasti. “Ihme kyllä, ei näytä naisseuraa kärryjen kyydissä olevan... Vientiä kun varmaan olis. Hevospojat on kuule kuumaa kamaa.” “Noinko on?” Tappi iski minulle leikillisesti silmää ja tajusin, että hän oli varmaan ymmärtänyt sanani vähän omalla tavallaan. Hämmentymiseni huomatessaan poika vaihtoi tahdikkaasti puheenaihetta: “Mitä sä täällä mettää remuat, ilman kopukkaa?” “Etin hevosenkenkää... yks Johanna ja sen vuonohevonen, Bert, olivat maastossa ja sit Johanna huomas tallilla, että yks kenkä puuttu.” Ihmetyksekseni Tappi nosti kärryistä kiiltelevän hevosenkengän. “Tällanen löyty tienposkesta.” “Oi, toi se varmaan on!” Syöksyin nappaamaan hevosenkengän Tapin käsistä. “Suukko ensiks”, poika pelleili ja osoitti poskeaan: “Tuohon, tänks!” Kiskaisin salamannopeasti Tappia nyrkillä mahaan. Poika ulvahti ja kenkä kirposi hänen otteestaan. Tartuin siihen ja istahdin pojan viereen kärryille. “Sori!” virnistin viattomasti. “Ai hitto”, Tappi irvisti molemmat kädet vatsansa ympärillä. “Sullahan on habaa!” Hymähdin huvittuneena ja repäisin ohjat miehenalun otteesta. Tappi katsoi silmät lautasina, kun maiskutin mustalle ravurille pari kertaa ja mätkäisin sitä pehmeästi ohjilla lautasille. “Mi....mitäs toi nyt oli?” Tappi katsoi vuoroin hevosta, vuoroin minua. “No ihanku mä en osais ajaa”, puuskahdin. “Saatte viedä mut Seppeleeseen nyt kun kerran reitin varrelle satuitte tulemaan.” “Jos mä nyt kummiskin ajaisin”, Tappi kiristeli hampaitaan ja veti ohjat sormistani. “Tää on kuule lupaava juoksija.” “Aijaa, minkä niminen? Ikänen? Tuloksia?” kyselin uteliaasti hevosen pitkän askeleen pompottaessa kärryjä kivien ja kantojen yli. “Spiderman, Simo vaan. Neljävuotias. Ei tällä mitään tuloksia vielä, ei me olla vielä tän kanssa startattu. Treenailtu vaan”, Tappi kertoi. “Vähän kuumakalle, muuten ihan jees heppa.” Sitten hän katsoi minua hymyillen. “Yritätsä vaan iskeä mua, vai kiinnostaako sua muka oikeasti?” “Haluutko tietää mihin mä kohta isken sua!” Tönäisin poikaa ja purskahdimme molemmat nauruun. “Meidän naapurissa on ravitalli ja mä oon muutenkin ollut ravurien kanssa tekemisissä paljon”, minä juttelin. “Enimmäkseen mä oon kyllä ajanut shettiksillä, mutta kyllä tämmösetkin pelit menee.” “Ei sulla korttia kummiskaan oo?” Tappi uteli. Pudistin päätäni. “Jos hommaatte Artsin kanssa raviponin, niin kyl mä sitten kortin ajan että pääsen sen ohjiin!” “Vois meiltä löytyä lämpönenkin ajettava”, Tappi nyökytteli ja purskahtaessani nauruun hän tökkäisi minua kyynärpäällä kylkeen ja nyökkäili innostuneesti: “Eiku ihan tosi! Jos vaan joskus haluat kokeilla kunnon peliä, niin tervetuloa meille!” “Varo, mä saatan joskus ilmestyäkin”, naurahdin. “Mä ihan odotan sitä”, Tappi katsoi minua hymyillen ja tunsin jotain lämmintä läikähtävän sisälläni. Ouch, Jossu, EI. “Onks sulla puhelinta?” Tappi kysäisi sitten kuin maailman luonnollisinta asiaa. “Joo, kuinni?” esitin epäluuloisen vastakysymyksen. “Ohjaa sä hetki ja sanele numeros.” Tappi törkkäsi ohjat minulle ja kaivoi taskustaan nuhjuisen Nokian. Voimatta pidätellä hymyäni luettelin numerot ja Tappi myhäili tyytyväisenä. “Uh, vähäks mulla on vientiä!” “Vähäks MULLA on vientiä”, korjasin ja Tappi virnisti minulle vähän flirttailevasti. “Mm-m, voihan se niinkin olla.”
Lyhyen loppumatkan ajan heitimme random-läppää ja ilmassa oli jotain sähköistä. Seppeleen pihassa Tappi pysäytti Simon näyttävästi. Musta ori hirnui kimeästi ja hyppi paikallaan. Minä pomppasin kärryistä pois ja tartuin hevosen suupieleen. Kuinka ollakaan, juuri silloin pitkä letka ratsastajia tuli ulos maneesista. Onneksi he huomasivat Simon ajoissa ja osasivat varoittaa takana tulevia villisti kiljuvasta ja loikkivasta orista. “Kuka se on? Jossu?” “Joo, ja Tappi...” “Tappi? Ai SE Tappi?!” “Missähän ne on ollu...” “Voi vitsi oikeesti!” Kuulin jo uteliaat sopotukset ja hymyilin tytöille arvoituksellisesti. Tappi tajusi tilanteen, nousi ylös kärryistä ja hypähti vierelleni. “Noniin, Jossu, muista sitten mitä me sovittiin!” hän kailotti kovalla äänellä. Olin leikissä mukana ja muiskautin tuosta vain pojan poskelle märän suukon. Sain Tapinkin vähän häkellyksiin, mutta poika oli pian oma rento itsensä. Hän heilautti kättään ja karautti Simolla takaisin sinne, mistä olimme tulleetkin.
“Tos on toi kenkä.” Heitin huolettomasti kengän Johannalle tallissa. Olin niinkuin en olisi huomannutkaan minuun nauliutuneita katseita. “Jossu...”, Nana yskäisi viimein. “Mitä toi äskeinen oli?” “Mikä?” kohotin katseeni muka hämmästyneenä. “Jossu hei!” Pipsa huokaisi. “Ootteko sä ja Tappi niinku...?” “Niinku mitä?” jatkoin näyttelemistä. “Pari tai jotain”, täydensi Ros kauempaa. “Ollaankohan mä ja Tappi niinku pari tai jotain?” heitin ja katosin riimunnarun kanssa tallista ennen kuin kukaan ehti kysellä enempää. “Riinaaaa, Riinuskaaaa”, loilottelin iloisesti tarhaan, jossa puoliverinen laidunsi. Se ravasi uteliaana luokseni – miten kauniilta liinakko näyttikään! Loikkasin oikopäätä sen kaulaan ja sain palkinnoksi kylkeeni pienen ruhjeen tamman ärsyyntyneestä näykkäisytä. Talutin tavallista rauhallisemman hevosen harjapuomille, jossa se nuuskutti ilmaa ja hirnahteli epävarmana toisille hevosille. Pujahdin talliin nopeasti hakemaan harjapakin ja rupesin sitten sukimaan Riinaa. Se luimi ja nosteli jalkojaan, tekemättä minuun sen suurempaa vaikutusta. “Arvaas mitä, Riina...”, kuiskasin läsipään korvaan. “Mä sain tänään uuden kaverin...” Riina korskahti kuin ymmärtäen sanani ja puski minut päällään kauemmas. “Vai että lähentele sitä Tappia, äläkä mua”, naurahdin. Tunteeni olivat vähän sekavat; Tappi oli läppä tyyppi, eikä pojasta tiennyt, milloin hän oli tosissaan ja milloin laski leikkiä. Ja entä minä? Olinko antanut vähän vääriä merkkejä suukottaessani Tapin poskea kaikkien nähden? Oletettavasti juttu lähtisi paisumaan...
Huokaisin ja taputin Riinan kaulaa. Huomasin, että olin kuin vahingossa harjannut sen mietteissäni putipuhtaaksi. Koska Elli oli luvannut liikuttaa tamman maasta käsin illalla, enkä ehtisi jäädä katsomaan, vein neidin karsinaansa ja vain hymyilin yhä tiedonjanoisille tytöille. “Moikka!” toivotin tallin ovelta ja lähdin kävelemään bussipysäkkiä kohden. Puolimatkassa puhelimeni piippasi ja ilmoitti saapuneesta viestistä. Avasin sen uteliaana.
Kiitos viimeisestä - tappi
|
|
|
Post by Anne on Sept 21, 2008 10:47:37 GMT 2
3 Kohista-palkinto Jossulle! (Juu laatu ei nykyään päätä huimaa näissä miun piirroksissa! =))
|
|
|
Post by Josefiina on Oct 6, 2008 17:01:36 GMT 2
06.10. - Rakastan sua, liinaharjani
Seppele. Tallin edessä suljin silmäni ja yritin tallentaa ympäristön äänet pääni sisälle: hevosten kutsuhirnunnan toisilleen, sisältä kantautuvan naurun- ja puheensorinan, tuulen huminan, oman katkonaisen hengitykseni. Ja samalla sisukseni valtasi lämmin, ihana kotiinpaluun tunne. Täällä minä elin. Viime viikot olivat olleet kauheaa hulabaloota, ja olin joutunut jättämään tallilla ramppaamisen kokonaan väliin. Hiuksiani haroen, suupielet kireinä olin pohtinut arjen aikataulutuksia, treenejä, soittotunteja ja kokeisiinlukuja. Loppujen lopuksi olin huomannut, että päivät rytmittyivät itsestäänkin, ja että oli turha stressata vaan raivata aikaa sille, mikä oli tärkeää. Ja Seppele, eritoten Riina, minullehan oli tärkeää.
Avasin tallin oven ja kurkkasin sisään. Hymyilytti. “Moi, ufot”, hihkaisin ja pujahdin kokonaan tallin lämpöön. Karsinoista kurkisteli uteliaita päitä ja ennen kuin ehdin päätäni liikauttaa hevosten suuntaan, oli joku syöksynyt rutistamaan minut tiukkaan halaukseen. “Jossu! No on sua jo odotettukin!” wear hihkaisi ja väänsi minua nenästä. “Missäs sitä on lorvailtu, häh?! On tapahtunut taas ihan luvattomasti!” “Moi vaan sullekki, elefantti”, tönäisin tyttöä kylkeen ja virnistin. “Nyt istutaan satulahuoneeseen ja sä kerrot KAIKEN!” Wear talutti minut satuloiden sekaan ja selitti nopeatempoisesti: “No, ensinnäkin, Risto ja Hensu myytiin. Pipsa osti Riston, Sastu Hensun – eli meni tuttuihin koteihin, loksauta vaan suus kiinni. Ja joo, tuli uus tuntsari, suokkiruuna Kalle, jonka Sophie sai hoitsuksi. Mitäs muuta... ei kai mitään? Blondi tuli tuntikäyttöön ja... ainiinjoo, tuli yks vapaa tallipaikka yksärille.” “VAPAA TALLIPAIKKA MILLE?” kiljaisin ja ponnahdin ylös lattialta, johon olin wearin puhuessa vajonnut. “YKSÄRILEFAAAAJIIIIGEEEEHHAHHAHAHAHAA?!?” “Ihan rauhassa”, wear nauroi ja taputti minua äidillisesti käsivarrelle. “Joo, Anne ilmoitti tänään ja jo on pinkka hakemuksia.... niitä löytää kerhohuoneesta. Mennäänkö täyttämään sulle yks?” En pystynyt puhumaan, auoin vain suutani kuin kala kuivalla maalla ja nyökkäilin. Polveni tärisivät kun wear johdatti minut portaita ylös kerhohuoneeseen. Oli helppo arvata, missä tallipaikkahakemuksia täytettiin: pöydän ympärillä oli porukkaa jonoksi asti. Joukossa olivat ainakin Pipsa, Mariel ja Nana, sekä muutama vieras tyyppi. Henkäisin syvään enkä antanut väentungoksen masentaa minua, pakko oli koittaa! Viitisen minuuttia jonotettuani pääsin vihdoin täyttämään hakemuksen. Ajatukseni laukkasivat kimon islanninhevostammani luokse. Hilla Seppeleessä... pidin käsiä ristissä toivoen syvästi, että kenties.... mitä jos.... ehkä...
Wear oli odottanut kauempana, että sain lomakkeen täytettyä. Pureskeltuani niin kynänpään kuin kynsinauhanikin, palasin hänen luokseen kalpeana. “Piristy nyt”, wear tokaisi ja ravisteli minua olkapäistä. “Ainakin teit parhaasi saadaksesi sen paikan, vai mitä?” “Kieltämättä...” Pudistelin päätäni. “Kaikki tää informaatiotulva, huh huh!” “Nääh. Jotkut asiat muuttuu, jotkut pysyy”, wear filosofoi. “Pysyviä on esimerkiksi hoitajan hommat, kuten karsinansiivous. Eli eiköhän lähdetä luomaan paskaa?” “Yes, sir!” julistin iloisesti virnistäen ja hyppelehdin käytävää pitkin lauleskellen. Wear tuli perässä kottareita ja talikkoja rahdaten naureskellen innokkuudelleni. Sain kieltämättä osakseni muutamia kummeksuvia katseita, mutta väliäkös tuolla!
“Mä voin auttaa”, wear tarjoutui. “Äh, oot jo auttanut tarpeeks.” Hymyilin tytölle lämpimästi ja jatkoin: “Ulkona on ihana syyssää, mikset sä lähde hoitsusi kanssa nauttimaan siitä?” “Itse asiassa se mulla on koko ajan ollutkin mielessä”, wear tunnusti myhäillen, heilautti kättään ja katosi Taigan karsinan suuntaan. Katsoin tytön menoa huvittuneena, Taiga ja wear olivat hitsautuneet pitkän hoitotaipaleensa aikana tiiviisti yhteen ja kaksikon menoa oli hauska katsella. Tökkäsin itseni alas pilvistä ja aloin lappamaan likaisia puruja tiuhaan tahtiin kottareihin. Välillä pyyhin otsaani, huh huh – pienimuotoinenkin tauko tallitöissä nähtävästi näkyi. Tai oikeammin tuntui. Puolitoista täyttä kottikärryllistä, ja olin tulokseen tyytyväinen. Hain vielä yhden täyden kottikärryllisen puhtaita puruja ja levittelin ne kauniiksi, puhtaaksi pediksi boksiin. Naama punaisena mutta itseeni tyytyväisenä palautin kottarit paikoilleen ja olin juuri suunnistamassa satulahuonetta kohti, kun kuulin yllättyneen äänen takaani: “Josefiina, hei!” “Anne!” Hymyilin ystävällisesti. “Mua ei ole näkynyt, karseasti kiireitä. Mutta ehkä nyt pääsisi porukkaan mukaan taas.” “Ilman muuta, tervetuloa”, Anne toivotteli. “Olit ilmeisesti käynyt täyttämässä tallipaikkalomakkeen? Sinullekin tiedoksi, että uusi asukas paljastetaan seitsemäs päivä.” “Voi ei, huomenna!” ähkäisin läimäyttäen käden otsalle. “Miten mä kestän odottaa?” “No can do, kestettävä”, Anne kohautti harteitaan. “Jos olet muuten menossa Riinaa hakemaan, niin löydät sen kentältä.” Kurtistin hämmentyneenä kulmiani. “Kentältä? Juoksuttaako Elli sitä taas?” “Mee kattomaan”, Anne vastasi arvoituksellisesti. Loin arvioivan silmäyksen naiseen, jonka pokerinaama ei paljastanut mitään, ja kiirehdin sitten kenttää kohden. Ulkona puhalsi kevyt, syksyinen viima ja tuuli pyöritteli punaisia lehtiä. Viuhdoin sydän pamppaillen kentälle ja nähdessäni siellä pyörivän ratsukon seisahduin ällistyneenä paikoilleni. Läsipäinen puoliveritamma tanssahteli hermostuneena sinne tänne, korskui, heitteli päätään. Ratsastaja sen selässä suhtautui säikkyilyyn tottuneesti, jutteli koko ajan kookkaalle ratsulleen ja piti ohjat sopivan löysinä. Katselin, miten hevonen hiljalleen rauhoittui ja kuolainta mutustaen hidasti hermostuneen kiitoravin tahdikkaaseen, muotoa hakevaan askellukseen. Yks kaks, yks kaks, ratsastaja kevensi automaattisesti ja kiitteli vuolaasti hevosta. Sydämeni lyöntitahti ei vieläkään rauhoittunut, kun hiippailin kentän laidalle tuijottaen haltioituneena ratsukon työskentelyä. Riina! Liinaharja joutui laittamaan kaikki peliin, kun sen ratsastaja vaati hevoselta yhä enemmän – ei liikaa, mutta tarpeeksi. Ja ratsastaja. Katseeni nousi tämän kasvoihin. Ei voinut olla totta! “CHAO!” En hallinnut äkillistä huudahdustani ja onnistuinkin säikäyttämään sekä ratsastajan että hevosen. Molemmat käänsivät päänsä minua kohti täsmälleen yhtä aikaa. Näky oli hauska ja saikin minut purskahtamaan nauruun. “No mutta Josefiina! Tuu tänne nyt ihmeessä!” Chao kiljahti ja viittoi kiivaasti käsillään. Riina askelsi paikallaan ja heilautti häntäänsä ärsyyntyneenä, se ei olisi halunnut lakata työskentelemästä kun sen makuun pääsi. “Sä olet palannut”, totesin silittäessäni hoidokkini lihaksikasta kaulaa. “Niinpä. Tuntuu kuin olis taas kotona”, Chao huoahti. “Sori, kun musta ei ole kuulunut mitään, mutta tajuat varmaan?” “Totta kai, hyvin me ollaan Riinan kanssa pärjätty”, sanoin totuudenmukaisesti ja tarjosin kättäni tamman haisteltavaksi. “Millanen se on ollut?” “Ylienerginen”, Chao irvisti. “Aluksi vedettiin kiitolaukkaa kenttää ympäri kun ei tää malttanut ollenkaan. Mutta kuten näkyy, nyt se rauhottuu ja malttaa vähän keskittyäkin. On tää vaan hieno heppa.” Hän taputti tyytyväisenä hevosensa kaulaa. “Samaa mieltä”, mumisin ja moiskautin märän suukon Riinan turvalle. “Me ollaan oltu täällä joku reilu tunti, kävellään vielä joku kymmenisen minuuttia ja tullaan sitten pois. Haluatko hoitaa Riinan tallissa?” “Ilman muuta!” Jäin kentän reunalle katselemaan, kun Chao jäähdytteli tammansa. Riiina olikin hikimärkä, ja pikkuhiljaa sen hengitys alkoi tasaantua. Chao liukui selästä alas ja minä nappasin hoitsuni ohjat. “Vielä Eppu jäljellä”, Chao virnisti. “Pärjäättekö te?” “Toki”, lupasin ja lähdin taluttamaan Riinaa talliin löysättyäni satulavyötä ja nostettuani jalustimet ylös.
Väsynyt Riina oli helppo hoidettava. Se nojasi uupuneena päätään ruokakippoaan vasten ja tyytyi vain välillä kohottamaan päätään korvat luimussa ponnettomasti. Harjatessani neitiä uutterasti se yhtäkkiä nosti päänsä kasvojeni tasalle, puhalsi lämmintä ilmaa hiuksiini ja laski sitten päänsä olkapäilleni lempeästi hörähtäen. Liikutuksen kyyneleet nousivat silmiini. “Ystäviäkö?” kysäisin hevoselta ja laskin varovasti sormeni sen turvalle. Miten tärkeä Riinasta olikaan minulle tullut. “Rakastan sua, liinaharjani...”, kuiskasin valkoiseen läsiin ja Riina hamusi hellästi takkiani. En pyyhkinyt pois vuolaita kyynelvirtoja poskiltani. Vihdoin olimme oikeasti astuneet askeleen eteenpäin, kohti molemminpuolista luottamusta. Loppuharjaus kului hellissä merkeissä, kun koskettelimme toinen toisiamme pehmeästi. Juttelin Riiviölle koko ajan, kerroin miten ihana ja täydellinen ja loistava se olikaan, miten paljon olin ikävöinyt sitä ja miten repisin sille aikaa vaikka henki menisi. “Koska sä olet mun number one, tiedäthän sä sen?” Pörrötin vaalenrautiaan harjaa ja se tuuppasi minua kauemmaksi. Naurahtaen taputin hoitohevostani kaulalle ja nappasin sitten riimunnarun karsinan ovesta. “Takaisin ulos?” ehdotin Riinalle sopuisasti ja se nyökytteli päätään kuin myöntävästi. “Ay ay, captain.” Virnuillen napsautin riimunnarun kiinni tamman riimuun. “Siellä on kuitenkin sen verran plus-asteita, että etköhän sä pärjää ilman loimeakin.” Talutin Riinan tarhaan Blondin ja Tiian seuraksi ja katselin, miten se hirnui villisti ja veti muutaman kerran kiitolaukkaa laitumen päästä päähän. Eipä ainakaan energiaa puuttunut hikitreeninkään jälkeen.
Kirmasin takaisin talliin ja innokkuudenpuuskassani lakaisin käytävän kiiltäväksi. Huomasin, että eräässä karsinassa näkyi upouusi hevonen. “Moi, kukas sä olet?” juttelin pienehkölle suomenhevoselle, joka haisteli kaltereiden välistä tunkemiani sormia uteliaasti. “Tää on Kalle.” En ollut huomannut ruunan mahan alusta harjaamaan kyykistynyttä Sophieta, joka pyyhki hikeä kasvoiltaan. “Mun uusi hoitohevonen”, hän lisäsi ylpeänä ja silitti punarautiaan kylkeä. “Ai, kiva”, hymyilin. “Ja mukava nähdä suakin pitkästä aikaa”, lisäsin vähän varovasti. Joskus meillä oli ollut Sophien kanssa aika viileät välit erään jälkikäteen ajateltuna typerän selkkauksen takia, ja olin vieläkin hänen seurassaan vähän epävarma; hyväksyikö tyttö minua vieläkään? “Samoin”, Sophie vastasi yllätyksekseni leveästi hymyillen. “Ihanaa, että Kalle tuli, vaikka mulla on vieläkin ikävä Hensua.” “Varmasti kamalaa menettää hoitsu”, nyökkäilin luutaan nojaten. “Mutta ainakin se pääsi hyvään kotiin.” “Niinpä”, Sophie huoahti. “Vaikka ensin olinkin tosi vihainen Sastulle..” “Varmasti tuli aika shokkina.” Vilkaisin satulahuoneeseen ja ajattelin, että Riinan varusteet tarvitsisivat kunnon puunausta. “Mä taidan nyt hoitaa velvollisuuteni ja putsata Riiviön varusteet. Näkyillään.” “Jep, moi!” Sophie palasi jynssäämään piirtopäistä hoidokkiaan.
Riinan suitset ja satula olivatkin jo aimo likakerroksen peitossa. Sain kunnolla kiillottaa niitä ennen kuin olin tyytyväinen tulokseen. Työhön oli kulunut peräti puolitoista tuntia, huh huh... Viimein nostin satulan paikalleen ja suitset naulaansa ja ylpeänä huomasin, että ne erottuivat varustekasasta edukseen.
Kun virallisuudet oli hoidettu, olin ansainnut lepohetken. Iloisesti hyräillen koikkelehdin yläkerran oleskeluhuoneeseen ja sulauduin nopeasti hoitajien hyväntuulisesti pulputtavaan massaan. Ikkunasta erotin juttelun lomassa rakkaan liinaharjani piirteet. Mielessäni lähetin hevoselle lämpimän tervehdyksen, kuin sulan kosketuksen...
|
|
|
Post by Josefiina on Oct 10, 2008 20:00:38 GMT 2
10.10. - DepsSiellä se kökki, tuntiratsun hommiin väliaikaisesti valjastetun Blondin ja ystävällisesti korviaan höristävän Tiian kanssa tarhassa. En yllättynyt, kun Riina ei vaivautunut suunnistamaan läpi mudan luokseni, vaikka minä uhrauduin raahautumaan laitumen portille. - Moi tytöt, tervehdin hevosia. - Mitäs teidän perjantaihin? Kaikki nostivat päänsä maasta, josta ne imuroivat viimeisiä kuihtuneita ruohonjuuria, mutta laskivat sitten kaulansa takaisin välinpitämättöminä. - No ei väkisin, puuskahdin loukkaantuneena ja käänsin alakuloisena selkäni hevosille. Lähdin lampsimaan tallia kohden jalka nousten huomattavasti matalemmalle kuin yleensä. Suupieletkin osoittivat kohti kuraista maata, vaikka tavallisesti ne tavoittelivat taivaita. Mikä ihme olikaan saanut minut näin lannistetuksi? - Heippa, Jossu, Karoliina tervehti iloisesti heti ovella. - Näitkö Hillan tarhassa Taigan kanssa? Siellä ne rapsuttelivat tyytyväisinä toisiaan. - Moi. Ai, mä en huomannut kattoa, mutisin tympääntyneenä, vaikka sisälläni läikähtikin kuullessani rakkaan ponipalleroni nimen. Karoliina vilkaisi minua hämmentyneenä. - En kai mä sanonut mitään tyhmää? - Et ollenkaan. Huitaisin kädelläni ja yritin saada huulilleni hymynpoikasta. - Mulla on vaan vähän... huono päivä. Lievästi sanottuna. - Sellaista sattuu, Karoliina totesi empaattisesti. - Koita piristyä, tyttö! - Thanks, vilkaisin Karoliinaa voipuneesti ja jatkoin matkaani Riinan karsinalle. Kuinka ollakaan, siellä odotti vielä pahempi likaläjä kuin tavallisesti. Ei muuta kuin kottarit boksin eteen ja talikko kouraan ja karsinaa puunaamaan. Pian se oli siisti, ja poskilleni oli kohonnut puna hien noustua selkään ja kainaloihin. Kävin tyhjentämässä kottikärryt ja vein ne paikalleen. Otsaani pyyhkien lähdin ulos napaten ohimennen käytävälle unohtuneen riimunnarun. - Hei, tervehdin ohimennen Sophieta, joka kiristi Kallen satulavyötä pihalla. Suokki steppaili innostuneena. - Maastoon lähdössä? - No miltäs näyttää, Sophie ähisi ärsyyntyneenä kun ei saanut vyötä kireämmälle. - Hitto, kun on tiukalla! - Voinko mä auttaa? tarjouduin pahasta mielestäni huolimatta. - Ääh, ei sun tarvi. Onhan sulla Riina... ja omakin hevonen vielä..., Sophie vastasi siihen sävyyn, että jotakin oli varmaan jäänyt mielen päälle. Tunsin ahdistuksen aallot, mutta yritin lausahtaa mahdollisimman reippaasti: - Ai... onko kaikki ok? - Mm-m. Ehkä mä olen vaan vähän kade, olisi karsinapaikka kelvannut omallekin ponille, Sophie vastasi olkiaan kohauttaen, sai lopulta vyön oikealle kireydelle ja ponnisti notkeasti selkään. - Me mennään nyt. Se on moro. - Hei, odota..., olisin halunnut puida asiaa mutta Sophie ei kuullut vaan lähti ravaamaan metsäteitä kohden. Entistä masentuneempana lähdin talsimaan tarhalle päin. Mitä olin taas tehnyt väärin? Ihmiset olivat tosiaan vähän liian vaikea laji minun ymmärtämiskyvylleni. Kunpa vain olisin saanut mahdollisuuden selittää Sophielle, etten halunnut millään tavalla loukata häntä... Huokaisin ja pudistin päätäni. Nostin katseeni edessä häämöttävää hevoskolmikkoa kohden ja hypähtelin tarhalle lämpimikseni. Pujahdin portin alta ja lähdin metsästämään yltä päältä kuraista Riinaa, joka heti aikeeni tajutessaan lähti ravaamaan tarhan toiseen päähän... Kahdenkymmenen minuutin uutteran yrityksen jälkeen olin vihdoin saanut metsästettyä Riinan ja se seurasi pahantuulisena minua talliin. Kun tein tamman mielestä liian äkkinäisen liikkeen sitoessani sitä käytävälle, tunsin neulanterävät hampaat käsivarressani. - Ai helvetti! kiljaisin ja kiskaisin käteni irti. - Olet sä kanssa kaveri! Hitto, oltu yhdessä kesäkuusta asti ja vieläkin kohtelet mua kuin pahinta vihollistasi! Suuttuneena lähdin hakemaan harjapakkia räpytellen kiukun kyyneleitä silmistäni. Riina säikähti mesoamistani ja kiskoi päänsä ylös korvat luimussa. Hengitin syvään pari kertaa, suljin silmäni ja toistelin itsekseni: älä tartuta pahaa tuultasi hevoseen, älä tartuta pahaa tuultasi hevoseen... Aloitin kumisuan pyörittelyn kuraisessa karvassa, ja yritin pitää itseni mahdollisimman tyynenä. Puhuin Riinalle kaikenlaista, vaikka ääneni värisikin väsymyksestä ja ärtymyksestä. Miksi Riiviön huonot päivät ajoittuivat aina niihin päiviin, kun olisin itse tarvinnut vähän sympatiaa? Tiesinhän vastauksen; jos olisin itse ollut hymy huulessa, heppakin olisi käyttäytynyt kunnolla. Mutta tänään... tänään en jaksanut. Kohta Riina oli putipuhdas. Tänään kumpikaan ei vain nauttinut harjaushetkestä tavallistakaan määrää. Huokaisten vein harjat takaisin satulahuoneeseen ja palasin takaisin hoidokkini luokse. - Riina... anteeksi, mä olen ollut aika kamala tänään. Tamma laski päänsä ja puhalsi lämmintä ilmaa niskaani. Hymyilin. - Ai että niin sinäkin? Silitin silkkistä turpaa ja tunsin, miten alakulo alkoi pyyhkiytyä pois. Annoin sen valua tallin käytävälle, kiemurrella sieltä ovenraosta ulos, pyyhkiytyä pois tuulen mukana. Ja pian vähän hymyilinkin. - Elämä on joskus aika hirveää. Mutta show must go on, eiks jeh! Rapsutin Riinan säkää, siitä se piti erityisesti, ja kuiskutin sen korvaan sata anteeksipyyntöä. Kerroin hevoselle, että rakastin sitä, vaikka minulle oli tullut toinenkin passattava. - Sä olet tärkein omalla tavallasi, Hilla omallaan. Enkä mä aio unohtaa teitä kumpaakaan. Hellän hetken jälkeen vein Riinan takaisin ulos. Ihme kyllä, se ei heittäytynyt heti kieriskelemään mudassa, vaan hääti Blondin kauemmas ja alkoi sävyisästi jäystää tarhaan tuotuja heiniä. Katselin hevosta hetken lämmin läikähdys sisälläni, sitten palasin talliin. Oleskeluhuoneessa kävi kuhina. Perjantai, syysloman alku ja edessä ihana viikko hevosten kanssa - mikäs sen parempaa. En päässyt ilonviettoon mukaan, vaikka yleensä mölysin päällimmäisenä, ja siirryin sujuvasti sivummalle. Tarkkasilmäinen Fiia huomasi, ettei kaikki tainnut olla kondiksessa, ja livahti luokseni. - Hei Josefiina, onko kaikki hyvin? Katsoin tyttöä hetken, sitten räpäytin silmiäni ja vastasin totuudenmukaisesti: - Eipä taida olla. - Onneksi mulla ja Alinalla on salainen suunnitelma tällaisille hetkille.. Hei, psst, Alina! Viedään Jossu meidän salaiseen paikkaan! - Ai sinne? Alina pongahti heti ylös ja tarkistettuaan, ettei kukaan huomannut puuhiamme, ohjasi minut ja Fiian portaita alas ja käytävälle. - Sä et sitten kerro tästä kenellekään, Fiia vannotti. - Me ollaan keksitty oma pakenemispaikka, jossa saadaan olla ihan rauhassa. - En varmasti kerro, minä lupasin ja jännitys kutitteli sisuksiani. Mitähän tytöt olivat keksineet? - Eikö olekin ihana paikka! Katsoin ympärilleni hölmistyneenä. Olimme kiivenneet... heinävintille? Kesti hetken, ennenkuin silmäni tottuivat hämärään. Minua alkoi hymyilyttää. - On, aivan mahtava! hihkaisin ja kellahdin tyytyväisenä heinille. Fiia ja Alina köllähtivät viereen. - No niin, neiti, Alina vilkaisi minua kulmat kurtussa, - aika avautua! Puolentoista tunnin päästä laskeuduimme heinävintiltä yhdessä, kaikilla salaperäinen hymy kasvoillaan. Silmäni punoittivat itkusta, kurkkuni oli käheä liikaa läpättämisestä ja mahanpohjaa nipisti nauraminen. Pääasia kuitenkin oli, että Fiia ja Alina olivat saaneet minut sata kertaa paremmalle mielelle! - Kiitos tytöt, rutistin molemmat tiukkaan halaukseen. - Te ootte ihan superkaksikko! - Kiva tietää, Alina virnisti. - Tervetuloa vaan uudestaan messiin jos masentaa. - Tarjous on voimassa aina, Fiia säesti. - Varokaa, mä tupsahdan paikalle juuri kun ootte yksityiskohtaisesti kuvailemassa intiimejä hetkiänne poikakavereidenne kanssa, hihitin ja ehdin juuri väistää minua kohti lentävää talikkoa. Lähdin kotiin vasta hämärän tultua. Tänään jaksamiseni ei riittänyt Hillalle, jonka kanssa tarvittiin satakymmenenprosenttista keskittymistä ja mielettömästi kärsivällisyyttä. Olin vain siivonnut sen karsinan ja käynyt tervehtimässä ponia tarhassa. Huomenna sitten...., ajattelin ja unelmoin jo kotiin pääsemisestä ja käpertymisestä ruudullisen viltin alle kuuma kaakaomuki käpälissä... 31 HM!
|
|
|
Post by Chao on Nov 6, 2008 11:19:45 GMT 2
Heipsan. Olen todella onnelinen siitä, että jaksat hoitaa Riinaa niin aktiivisesti ja huolella, vaikket saa edes ratsastaa tammalla. Vaan nyt siihen tulee muutos! Olen päättänyt että jos olet tarpeeksi taitava, kelpaat Riinalle. Tahdon kuitenkin, että näytät ratsastustaitosi ensin Epun kanssa, ja tahdon tehdä tämänkin puolen oikein huolella. Eli kirjoita minulle joko Riinan hoitikseen tai private message-tyylillä tuonne private message-laatikkooni. Jos ratsastus sujuu huolella ja Eppu kuuntelee, niin saat alkaa ratsastaa Riinalla, tosin ilmoitan kyllä sitten, kun voit aloittaa tammalla ratsimisen. Kiinnostaisiko tällainen? Ja koska itse lopettelen pikku hiljaa Epun hoitamista ja muutenkin tallikäyntini ahrventuvat, niin jätän Riinaa yhä enemmän sinun vastuullesi, kun en itse ehdi niin usein tallilla käymään, kuin haluaisin...
|
|
|
Post by Josefiina on Nov 10, 2008 18:44:18 GMT 2
Tässä siis tämä, laitan vielä saman Chaolle yksärinä. Teksti on kökköä, pikaista ja tarina lyhyt ja painokelvoton, mutta kiirettä pukkaa. Toivottavasti edes välttää :s
09.11. - Totuuden hetki
Pian se olisi ehkä totta. Se, mitä olin uskaltanut ajatella vain villeimmissä unelmissani. Se, mihin liittyviin haaveisiin olin paennut ahdistavina fysiikantunteina. Se, mitä olin odottanut kuin kuuta nousevaa.
Chaon soitto oli tullut minulla täytenä yllätyksenä. Rasittavan koulupäivän jälkeen olin vajonnut sohvalle, vilkuillut kelloa ja miettinyt, miten ikinä jaksaisin raahautua tallille, kun siellä odotti kaksi hoitamatonta hermoheikkoa hevosta. Ja silloin puhelimeni alkoi soittaa tuttua melodiaa, Skins-versiota Wild Worldista, ja ruudulla näkyi nimi Chao. Se puhelu jäisi mieleeni pitkäksi aikaa. Itkin ja nauroin yhtä aikaa, tutun äänen kuuleminen ja varsinkin sen lausumat sanat saivat minut todella herkistymään. Chaon aika oli nyt todella tiukilla ja pään sisällä kiristi yhä enemmän. Ymmärsin häntä täysin, mutta silti päätös Epun hoitamisen lopettamisesta ja Riinan jättämisestä enimmäkseen minun vastuulleni mykistivät. - Mä olen todella onnellinen, että olet jaksanut antaa Riinalle noin hyvää hoitoa, vaikka et ole saanut edes ratsastaa, Chaon rehti ääni oli todennut. - Mutta asiaan voi tulla muutos. Tämäkin asia on Riinan kohdalla tehtävä huolella. Mä tulen käymään tänään Seppeleessä, varustaudu ratsastusvermein; jos sä pärjäät Epulle, sä pärjäät Riinallekin. Kesti hetken, ennen kuin olin tajunnut. Minä... saisin ratsastaa Riinalla jos... selviäisin Epun kanssa? Suuri puoliverinen oli minulle jo tuttu tyyppi, mutta että Chaon haukankatseen edessä... Tiesin, että naisenalku itse oli hyvin taitava ja näppärä ratsastaja, ja vaatisi varmasti minulta paljon. Olihan Riina hänelle kultaakin kalliimpi, sen olin saanut monta monituista kertaa huomata. Ymmärsin Chaon vaatimukset paremmin nyt, kun omistin itsekin hevosen, mutta koeratsastus jännitti minua silti.
Näin syvällisiä pohdiskelin taivaltaessani kohti Seppelettä tihkusateisena sunnuntaiaamuna. Tie oli suunnattoman liukas ja olinkin meinannut moneen otteeseen lentää pyrstölleni. Kohtalaisesta tasapainosta oli kuitenkin hyötyä ja pysyin pystyssä. Mitä vähemmän matkaa oli jäljellä, sitä enemmän minua jännitti. Pärjäisinkö? Osaisinko? Kelpaisinko? Kun tutut tallirakennukset häämöttivät edessäni, oli lähellä ettei keltainen neste lirissyt lahkeistani. Apua!
- H-h-huomenta, änkytin arasti tallin ovelta ja pälyilin ympärilleni, onneksi Chao ei varmaankaan vielä ollut raahautunut tallil... - Josefiina! No morjens! kuulin iloisen hihkaisun, ja eiköhän Riinan karsinasta käytävälle hypähtänyt punaposkinen, tuttu nuori nainen. Hän ryntäsi luokseni ja vaihdoimme lämpimän halauksen. Lehahdin tomaatinväriseksi silkasta hermostuneisuudesta. - Öö... mä... en tiedä, kannattaako mun edes yrittää, tai siis kun en mä osaa, tai siis jos mä en osaakaan ja... ja sillai, sopersin vapisevia käsiäni pyöritellen. - Pyh ja pah! Chao naurahti hyväntuulisesti, heilautti kättään. - Onhan teille jo Riinan kanssa muodostunut jonkinlainen suhde. Ja kertoohan se sinusta jotakin, että ylipäätään jaksat hoitaa tuonluonteista tammaa puolisen vuotta selkään nousematta! - Mutta kun..., yritin vielä. Chao nosti kätensä pystyyn hiljentäen minut: - Tysta ny. Neiti hyvä, ratsunne odottaa harjattuna karsinassaan, ei muuta kuin varusteet niskaan ja baanalle. Chaon kannustus sai hymynkareen huulilleni. - Kaksikymmentä minuuttia ja nähdään maneesissa? - Ookoo!
Ennen Epun satulointia kävin vielä tervehtimässä Riinaa. Sydänalassani läikähti, kun minut nähdessään tamma hörähti lempeästi. Sen karva kiilteli hiukan märkänä; ilmeisesti Chao oli käynyt ratsastamassa. Upeaa, että tamma sai energioitaan purettua. Astuin karsinaan kyyneleet silmissäni ja annoin silkkisen turvan hyväillä kasvojani. - Anteeksi kun mä olen jättänyt sut hetkeksi taka-alalle... mutta en mä sua unohda, ikinä.... kuiskasin liinakon korvaan. Se hörähti uudelleen, nyt ihan hiljaa, pehmeästi. Seisoimme siinä pienen ikuisuuden toisiimme nojaten, toisiamme tunnustellen; oletko sinä vielä se sama, muistatko sinä minut? Kun viimein kuivuneet kyyneleet poskillani astuin vastahakoisesti ulos karsinasta, että ehtisin valjastaa Epun, mieleni oli tyyni ja rauhallinen. Kävi miten kävi, minun ja Riinan ystävyys ei kuolisi.
Epun satulointi oli tuttu juttu, ja pian olin punaposkisena ratsuni kanssa keskellä maneesia. Eppu hirnahti kokeilevasti, mutta rauhoittui kun vastausta ei kuulunut. Kiristin satulavyön ja lyhensin jalustimia, tietoisena siitä että Chao tarkkaili toimiani jatkuvasti. Kävin vielä moiskauttamassa puoliverisen ratsuni turvalle märän suukon. - Koitetaan pärjätä, poika! hihkaisin ennenkuin ponnahdin pehmeästi ruunan selkään. Chao ei sanonut mitään, kun ohjasin ruunan alkukäynneille. Annoin sen kaikessa rauhassa lämmitellä lihaksiaan, maistella rautakappaletta suussaan, tottua minun painooni ja liikkeisiini. Kiersimme käynnissä noin vartin vaihtelevalla vauhdilla, kunnes tunsin, että Eppu oli jo kunnolla vertynyt. Otimme pari rauhallista ravipätkää; kevensin rennosti ja oikeassa tahdissa. Epun askel oli pitkä ja pompottava eikä rytmiä ollut vaikea löytää. - Haluatko sä että mä ohjaan vai menetkö itsenäisesti? Chao rikkoi hiljaisuuden ja herätti minut täydellisestä keskittymisestäni hevoseen. - Voin mä mennä itsekseni, jos se sopii, vastasin. - Niin mä en stressaa niin paljon läsnäolostasi. - Käy, Chao nyökkäsi lyhyesti.
Puolisen tuntia näytin Chaolle osaamistani ja yhteispeliäni Epun kanssa, askellajina pääosin ravi: yksinkertaisia juttuja kuten koko-rata-leikkaa-kuviota, kiemurauraa ja voltteja, sitten etuosakäännöksiä ja pohkeenväistöä, hiukan taivutuksiakin, jotka olivat minulta vähän hukassa. Kermakaramelli-Eppu hoiti osansa hienosti. Koulukonkarina se ymmärsi vähän epävarmatkin apuni ja toimi kuin ajatus. Jännitykseni laukesi ja keskityin nyt täydellisesti hevoseen. Välillä mokailimme, pohkeenväistö kariutui omaan hätäilyyni tai ihme hölskymiseni harjoitusravissa sai Epun hämmentymään. Mutta onneksi ruuna osasi aina pelastaa tilanteen, pakko myöntää että suoritukseni ei olisi ehkä ollut samanlainen toisen hevosen kanssa. Olin mennyt Epulla kaksi kertaa tunnilla ja osasin jo mukautua sen askeleisiin. Tietenkään en saanut Epun kaikkia tehoja irti, siihen olisin tarvinnut paljon enemmän treeniä, mutta - ehkä ratsastin sentään kelvollisesti? Yllätyksekseni huomasin, miten Eppu alkoi hakeutua muotoon. Asetin sen ja tunsin, miten ruunan askeleet venyivät upeiksi ja taisi kaulakin vähän kaartua. - Mitä hemmettiä..., murahdin ääneen, olinhan viime aikoina kulkenut allani hermokimppu-Hilla, jonka kanssa muodossa menimme villeimmissä kuvitelmissani. Vasta suunnitellessani laukkaa vilkaisin katsomoon ja havahduin Chaon läsnäoloon. Nainen todella oli paikalla! Yritin pikaisesti päätellä jotakin hänen ilmeestään, mutta kasvoilla oli mitäänsanomaton ilme. Vain silmät liikkuivat Epun askeleiden tahtiin. Nevermind - tärkeintä oli nyt keskittyä ratsastukseen. Annoin seuraavan pitkän sivun lopussa Epulle kevyet laukkapohkeet. Valmistauduin jo hurjaan spurttiin, mutta vaaleanrautias komistus ottikin hillityn, keinuvan ja pehmeän laukan. Nautin kyydistä täysin siemauksin. Jossain vaiheessa otimme ravia välillä, sitten vähän matkaa laukkaympyrää toisessa päädyssä, lopulta rohkaistuin jopa koittamaan laukanvaihtoja. Ne olivat heikko kohtani ja yleensä onnistuin pilaamaan vaihdot kokonaan. Epun kanssa nekin sujuivat kuin tanssi, ruuna ymmärsi aikeeni epäselvistä kehotuksista ja hop vain - tahti vaihtui. Kehuin hevosta vuolaasti ja annoin sen valita vauhdin loppulaukan ajan. Eppu innostui lopuksi ja hirnahtaen, päätään viskaten otti pienen rymistyksen. Nautin kyydistä nauraen, hiukset naamalla liehuen.
Carkki aukaisi suunsa vasta ratsastuksen lopussa. - Arvaa, mikä sun menossa on hassua? hän kysäisi katsomosta loppukäyntien aikana. - No? kysyin säikähtäneenä. Olivatko minichapsini väärinpäin, kypärä likatahroista ruskea, ohjat solmussa vai jotain muuta hauskaa? - Sä juttelet Epulle melkein koko ajan. En mä kuule, että mitä, mutta suu näkyy käyvän, Chao nauroi ja minun suuni loksahti auki. Juttelin, Epulle? - En kyllä itse huomaa sitä ollenkaan. En mä varmaan osaa sitten pitää turpaani tukossa edes satulassa, virnistin. - Paljon mahdollista, Chao hihitti ja kurkotti sipaisemaan rakkaan hoitohevosensa harjaa. - Mä menen jo talliin, voitaisiin harjata Riina yhdessä ja... jutella samalla.
Taluttaessani Eppua sen karsinaan tunsin oloni kumman rennoksi. Olin tehnyt parhaani ja ratsastaminen oli tuntunut hyvältä ja oikealta. Eppu oli toki helppo nakki, mutta tunsin silti tyytyväisyyttä suorituksestani. Riisuin Epun varusteista ja annoin sille pari porkkanaa ja ison halauksen kiitokseksi. - Kiitti, iso kaveri, hymähdin läsipäälle. - Toivottavasti sä saat superkivan hoitajan Chaon lopettaessa. Eppu hirnahti, makupalojen toivossa kai. Lihaksikas hevonen sai minulta vielä viimeisen, hellän katseen, ennen kuin lähdin satulahuoneelle päin aikeissani mennä sitten Chaon kanssa Riinaa puunaamaan. Matkalla tein päätökseni: oli Chaon sanoma mikä tahansa, ottaisin sen vastaan hymyssä suin. Olihan Riina hevonen, jota me molemmat rakastimme, ja jonka parhaaksi tahdoimme toimia.
|
|
|
Post by Anne on Feb 10, 2009 16:11:46 GMT 2
10.2.2009 Aloitin tänään aktiivisesti Riinan ratsastamisen ja koulutuksen. Maneesissa teimme aika perusjuttuja. Riina säpsähteli tapansa mukaan. =)
|
|
|
Post by Chao on Feb 18, 2009 15:06:35 GMT 2
Heh, tapansa mukaan. 18.2.2009 - What goes around comes back around. Autoni (sain siis ajokortin ja autonkin. :DD) stereoista soi Christian Walzin Wonderchild ajaessani sen Seppeleen pihaan. Hetken nojailin auton sammutettuani sen pehmeään rattiin, kuuntelin kappaletta ja annoin sen jäädä soimaan päähäni, kuin kesäpääskysen laulun. Avasin hitaasti auton oven ja hengitin syvään. Sitten astuin ulos ja autosta ja valmistauduin kiljuntaan. Kuin fanilauma, hoitajat rynnistivät samantien luokseni kun laitoin nenäni ulos mazdastani. Ehdin tervehtiä pikaisesti miltei jokaista ja huikata jotain epäselvää syytä poissaolostani ja Epun hoitamisen lopettamisesta, kunnes rynnistin suojaan talliin. Wonderchild soi yhä pienessä päässäni, ja se tuntui kuin elokuvan taustamusiikilta haahuillesani tutun tallirakennuksen hämärää läpi. Nuuhkin heinältä tuoksuvaa talli-ilmaa, tutkin tuttuja hämähäkin seittejä, jotka pitäisi siivota, mutta jota kukaan ei ikinä jaksa, ei varmaan ikinä jaksaisikaan tehdä. Pysähdyin Epun karsinan luo, tutkin sen nimikylttiä, karsinan oven kolhuja ja muistelin lämmöllä yhteisiä hetkiämme. Olisin voinut elää loppuelämäni niiden hetkien varassa... Hyväilin valkeaa laudoitusta, sain tikkuja sormiini, mutta en välittänyt. Kuinka turvalliselta kaikki tuntuikaan, kuin olisi kotiinsa tullut. Tajusin ihmettelväni joka kerta tänne saapuessani sitä, miksi yleensäkin lähden täältä. Hymy nousi hitaasti poskia pitkin ylemmäs. Tämä oli kuin suojapaikka pahaa maailmaa vastaan. Tunsin itseni Tiuhdiksi tai Viuhdiksi, joka menee sängyn alle mörköä piiloon. Naurahdin kevyesti ja pysähdyin Riinan karsinan kohdalle. Joku oli ehtinyt senkin jo siivota. Uudet purut tuoksuivat puhtaalle puulle, vesikippo ja ruokalaari oli pesty ja tuoretta heinää tuotu miltei koko karsina täyteen. Kyllä on tytöllä täällä oltavat... Naureskelin itsekseni. Siitähän tulee vielä pahempi diiva, kuin pelkäsinkään. Tällä hemmotellulla kenestä tahansa. Poistuin karsinasta ja lähdin hiippailemaan kohti hoitajien taukohuonetta, jonka meteli tosin kuului kyllä talliin asti, joten hiippailuni oli täysin, kukaan ei kuitenkaan olisi kuullut tuloani. Raotin ovea varovasti ja puhe lakkasi kuin veitsellä leikaten. "Moi." Tokaisin astuessani sisään ja täysin arvaamatta koko hoitajien joukko ryntäsi luokseni ja tunsin itseni pieneksi teletapiksi tämän ison halin aikana. Hetken rupateltuani ja kuulumiset vaihdettuani ilmoitin lähteväni Riinan kanssa maastoon keskustelemaan. Porukka myhäili, kyllähän he tiesivät, että kun lähdemme keskustelemaan, emme kaipaa yleisöä Riinan kanssa. Tamma osaa olla kovapäinen maastossa, onneksi minun pääni on kahta kovempi. Läksin siis kohti Riinan tarhaa. Tamma mutusti päiväheiniään toisella puolella tarhaan. Nojasin porttiin ja hymyilin vaaleanrautiaalle tammalle, joka tosin vaikutti muuttuneen näin talvella paljon vaaleammaksi, se oli melkein kuin voikko. Karva kiilteli auringonvalossa ja hetken luulin sen kuuluvan etäiseen mytologiaan jonain taruhevosena. Tamma nosti läsipäänsä heinistä ja hörisi matalalla, pehmeällä äänellään portin suuntaan. Tervehdin sitä tutulla vihellyksellä ja Riina lähti ravailemaan portille päin. Kuinka helposti sitä kiintyy yhteen tyhmään eläimeen? Mietin pujahtaessani portista sisään tervehtimään tammaa. Silitin sen pehmeää turpaa, rapsutin sitä pitkän otsatukan alta ja hyväilin sen korvia. Tamma puhisi lämmintä ilmaa kainalooni, kuin kysellen makupalojensa perään, ihmetellen miksen ollut käynyt katsomassa sitä. Hevosparka, ehkä se luuli minun unohtaneen sen kokonaan... Pyyhkäisin yhden timanttikyyneleen Riinan harjaan, ennenkuin kukaan huomaisi minun liikkuttuvan tällaisesta. Nappasin tamman riimusta kiinni ja lähdimme yhteismielin kohti tallia. Riina käveli muitta mutkitta karsinaansa ja tutki innostuneena uudet heinänsä siepaten muutaman korren suuhunsa. "Nirsokin susta tulee, samperi." Tokaisin sille lähtiessäni hakemaan harjoja ja muita varusteita satulahuoneen suunnalta. harjasin Riinan reippain ottein, kiinnitin suojat ja satuloin neidin. Vielä omat varusteet niskaan ja matkaan! Neiti yritti aloittaa jekkuilun heti tallipihalla. Yritti pyöriä selkään nousussa, mutta Chao ei sellaisesta tykännyt, ja neiti joutui pyörimään hieman normaalia enemmän ja sitten ei enää haluttukaan pyöriä. Suuntasimme kulkumme kohti Epun ja minun sänkipeltoa, joka tosin oli nyt paksun lumivaipan alla. Uinui hiljaa kuin kuollut. Lämmittelimme matkalla pellolle, ravia, temponmuutoksia ja kaikenlaista mielenkiintoista. Kävelimme rauhallisesti ja katselimme molemmat hengityksen muodostamia kuurankukkia kylmään pakkasilmaan. "Minun mielestäni ne näyttävät enenmmän kukkakaaleilta." Tokaisin Riinalle. Kukaan ei vastannut, joten päättelin tamman olevan samaa mieltä. Saavuimme vihdoin lumen täyttämälle pellolle. Nyt se näytti enemmän taivaalta, kuin syksyllä. Paksu puuterilumi näytti pilvenhattaroilta, auringonpaiste sen kimmeltävään pintaan loi niille vielä kultareunuksen. Riina näytti enkeliltä, mutta selässä tunsin itseni itse Saatanaksi. Kuinka olin voinut hylätä näin ihanan luontokappaleen vain omien kiireideni perusteella? Miten? Unohdin tunteeni ja kiristin hieman ohjia valmistautuen laukkaan. Riina luki ajatukseni ja hetkessä liidimme pellon yli. Pakkanen piiskasi kasvojani, pelkäsin sen aiheuttavan jo veriset juovat kasvoilleni ruoskastaan. Tamma puuskutti innosta ja tunsin samaa mielihyvää tästäkin laukasta, kuin Epun kanssa. Taas jalat irtosivat maasta, samoin pieni mieleni ja pian lensimme pilvien yläpuolella. Aurinko sokaisi silmäni ja sai kylmät kyyneleet poskilleni, jotka pakkanen jäädytti nopeammin, kuin ehdin ajatella. Tamman harja hakkasi naamaani, lumi pöllysi ympärillämme eikä yhdestäkään talvipäivästä voisi elävä olento nauttia yhtä paljon, kuin mitä me kaksi nautimme tästä laukasta. Mutta pelto loppuu ajallaan, joskus pilvistä on laskeuduttava ja vauhtia hidastettava. Enkelini oli pakko palata todellisuuteen. Sitten Riina pysähtyi, kuin seinään. Oli lähellä etten lentänyt suoraan kaulan yli naamalleni hankeen. Tamma seisoi paikallaan jäykkänä, kuin pakastettu kananpoika. Ainoa liikkuva sillä hetkellä olivat vain hikinorot, jotka valuivat tamman jaloista valkoiselle hangelle. Kumpikaan meistä ei hengittänyt. Pusikosta pellon laidalta loikkasi peura. Sen perässä seurasi punainen vana, eikä peura vaikuttanut mitenkään rauhalliselta. Kuulimme laukauksen ja Riina hypähti takajaloilleen. Rutistin niin lujaa tamman kaulaa ja harjaa, kuin jaksoin ja toivoin koko elämäni kaupalla jalustinhihnojen kestävän. Peura kompuroi kolijalkaisena pellon toiselle puolelle ja tuupertui lumihankeen. Metsän reunaan puiden suojaan ilmestyi kaksi ihmishahmoa. Aurinko paistoi heidän selkänsä takaa, joten näin kaukaa en kasvojen piirteitä erottanut. Miehet katsoivat hetken aikaa pellolle päin, lähtivät juoksuun tulosuuntaansa kohti ja pian kuulin autonmottoorin käynnistyvän ja tummanvihreän jeepin katoavan mutkan taakse tuhatta ja sataa jättäen jälkeensä ainoastaan lumipöllyn. Mietin pitkään pääni puhki Riinan täristessä paikallaan, että eihän nyt ollut peurojen ampumisaika, hirvestyskausi oli loppunut tältä alueelta jo joulukuussa. Nappasin kännykän kouraani ja soitin useampaan paikkaan somat pienet puhelut. Siitä osansa saivat eläinsuojeluviranomaiset, poliisit, eläinsuojan työntekijät ja vihdoin Anne. Ei mennyt kauaakaan, kun traileri oli ajettu pellon reunaan ja peura raahattu pressun päällä traileriin. Samaa matkaa, kun Elli ja Anne veivät peuran tallille, ratsastin Riinan takaisin tallille, tällä kertaa rauhallisessa käynnissä. Hoidin Riinan pois, loimitin sen ja jätin hetkeksi talliin rauhoittumaan. Peura oli sinä aikana viety tyhjään karsinaan ja ihmiset yrittivät lämmittää sitä keräämällä kuivaa heinää sen ympärille, ja päälle laitettiin juuri kuivatetut, lämpimät loimet ja yksi villapaitakin. (kenen se lie, siitä ei puhuta, ettei omistaja itse tajua villapaitansa kadonneen.) Hetken päästä poliisit ajoivat tallin pihaan. Anne keskusteli ensin heidän kanssaan, sitten pääsin minäkin keskustelemaan ja pari muutakin tyttöä 'kuulusteltiin' tapahtumista. Eläinsuojasta tuli eläinlääkäri ja muutama toimihenkilöä ja peura siirrettiin suoraan leikkaussaliin. Saimme myöhemmin kuulla leikkauksen menneen hyvin, peura palautetaan luontoon muutaman viikon sisällä. Salametsästäjiä ei voitu saada vielä kiinni, vaikka etsintäkuulutus heistä on. (vihreitä jeeppejä ja heidän omistajiaan seurataan, paikkaliseen metsästysseuraan on tehty ilmoitus, ym.) Poliisit poistuivat tallilta ja me jäimme siivoamaan verijäljet pois tallin lattiasta ja trailerista. Päivän päätteeksi Jaakko oli iloisesti onneksi tehnyt meille kaikille kupilliset kuumaa kaakaota, joita päädyimme ryystämään keskellä tallikäytävää. Naureskelimme ja itkimme tapahtumille, toivoimme parasta ja annoimme likaiset kupit Jaakolle pestäväksi. Sitten jokainen palasi taas omiin toimiinsa ja minä Riinan karsinalle. Tamma oli rauhoittunut ja mutusteli jo heiniään. En tohtinut edes ajatella mitä olisi voinut tapahtua... Vein Riinan takaisin tarhaan ja tamma kirmasi iloista pukkilaukkaansa toiseen päähän heinäkasalleen. "Senkin ahne possu..:" Kuiskasin sille portilta, ja toivoin ettei tamma todellakaan kuulisi. Sitten hyppäsin mazdaani ja kaasutin tieheni. Kotona saisin pestä verisen paitani ja selittää poikaystävälleni mitä olen tänään taas tehnyt. Hän ei ikinä usko, etten ole ketään tappanut. Chao & Riina, jotka selvisivät säikähdyksellä.
|
|
|
Post by Josefiina on Feb 21, 2009 10:00:31 GMT 2
Hui, Chao! Hauska nähdä sinua pitkästä aikaa. Olen taukoillut Riinan hoitamisesta, tuntuu että junnataan vaan samassa pisteessä. Mutta kiva nähdä sua kuitenkin.
|
|
|
Post by Chao on Mar 6, 2009 15:43:55 GMT 2
Heh. Täälä mä käyn pyörimässä, kun jotain aikaa jostain löytyy. Tänäänkin kävin Riinan pikaisesti harjaamassa ja tammaa moikkaamassa, ja sitten saatiinkin lähteä taas takaisin töihin. Koko viikonlopunkin olen töissä, kolmeen duunipaikkaan olen palkattuna nyt sitten kiireapulaiseksi koko viikonlopun. (Ja kaikki vielä täysin erilaiset työt: lomittamaan lypsynavettaan, ekotarvikkeita messuille kauppaamaan ja tapahtumaan talutusratsastuksen taluttajaksi.) Jepjep. Chaolla kiirettä pukkaa. Mutta Riinaa ei tuntunut kyllä häiritsevän, vaikkei sillä ratsastettu. Tamma nautti, kun hieroin kumisualla sen kulahtanutta talvikarvaa irti kyljistä ja selästä. Riina näytti siltä, kuin se olisi nukahtanut siihen paikkaan kesken hieronnan, ja pelkäsin sen jo rojahtavan tallikäytävälle. Lopetin siis ukimisen ja harjasin vielä pölyharjalla irtoharjat pois. Syötin pussilisen porkkanoita mamman mussukalle ja vein takaisin tarhaan. Sitten tulikin jo kiire pois, työt kutsuvat! Näkyilläänpäs taas.
|
|
|
Post by Anne on Apr 14, 2009 11:19:51 GMT 2
DWB-tammojen koulimista:Anne ja Riina, Myntti ja Liina & Jossu taluttamassa. Pientä maastoilua.
|
|
|
Post by Chao on Sept 23, 2009 13:26:16 GMT 2
Syksyn tuulet puhaltaa.
Istuskelin kellertävällä nurmikolla ja annoin vihaisen pohjoistuulen heitellä hiuksiani ja iskeä jäätävillä nyrkeillä naamaani saaden sen punertamaan. Huokailin hiljaa ja tuijotin Riinaa. Se seisoi narun jatkeena hieman kauempana etsien jostain vielä syötävää ruohoa. "Nirso elukka." Tokaisin ja tamma heitti korviaan taaksepäin kohottamatta päätään tai kiinnittämättä minuun enempää huomiota. "Kiittämätönkin olet."
Nyt Riina nosti päätään, kuin närkästyen sanoistani, mutta laski sen uudestaan maahan, varmasti ymmärtäen minun olevan toivoton tapaus. Naurahdin ajatuksilleni ja annoin ajatusteni karata päästäni tuivertavan tuulen mukana. Niin paljon oli ehtinyt tapahtua ja jäädä tapahtumatta. Katumus on huono tunne tuntea, ajattelin ja nousin hitaasti seisomaan. Yhtäkkiä Riina nosti päätään ja tuijotti tallille päin korvat sojottaen eteenpäin kuin autonvalot. Käännyin Riinan katseen suuntaan ja huomasin tallipihalla Jaakon, joka kurkisteli laitumille päin. Voi ei, ei nyt. Säikähdin itsekin ajatuksiani. Yleensä kepeä iloisuus tarrautui viettelevästi minuun huomatessani Jaakon. Nyt pakokauhu rutisti rintaa, kuin yrittäen halkaista palleani. Hengitykseni muuttui huohotukseksi ja huomasin etsiväni katseellani pakoreittiä. Kävelin Riinan luo, nappasin riimunnarun kouraani ja jatkoin matkaani alemmas laidunta. Toivoin hiljaa ettei mies seuraisi, tai ettei mies edes olisi nähnyt mihin olin hakeutunut.
Kuulin Jaakon huudahduksen ja tunsin paniikin hyökkäävän kimppuuni kuin saalistaan vaaniva tiikeri varjojen suojista. Reaktiomaisesti kiskaisin Riinaa narusta, joka sai herkän tamman suuttumaan ja kohoamaan takajaloilleen. Tuntui kuin olisin ollut tehty sementistä. En pystynyt liikkumaan. Riina laskeutui takaisin neljälle jalalleen ja tunsin Jaakon käden olkapäälläni. En päässyt enää karkuun, en ehtisi enää juosta. jaakolla on sitäpaitsi parempi kunto, jos lähden karkuun se juoksee mun ohi ja nauraa itsensä palasiksi. Ei hei siinäpä suunnitelma! Saisin aikaa paeta kun se kieriskelisi maassa hysteerisenä nauraen.
Päässäni alkoi yhtäkkiä soida Kristiina Braskin kuivilla susta. Biisivalinta sai minut nauramaan ja itkemään hysteerisenä samaan aikaan. No juu, hymyilin ja huomasin kuinka Jaakko pyyhkäisi kyyneleen poskeltani. Äiti sanoi, poika nätti, aina kaikki tytöt jätti...
Kuuluiko kappale sittenkään päästäni? Ei kuulunut! Anne, Josefiina, Elli ja koko muu porukka kävelivät luokseni raahaten suurta eväskoria mukanaan. Anne ei suostunut osallistumaan korin kantamiseen vaan piti olallaan mankkaa jonka cd-soitin surisi täysillä huutaen uusimpia erobiisejä.
"Ja mistäs te tiesitte!?" Naamani alkoi punertaa, enkä uskonut sen enää johtuvan purevasta tuulesta. "Kyllä me tiedetään, että kun sä otat kaakin ja painut jonnekin taluttaen sitä niin jotain on käynyt." Jaakko vastasi viereltäni. "Mut toi biisi..." "Sattumaa. Mutta että Niko...?" "Poissa pelistä joo."
Yritin olla huomaamatta Jaakon tyytyväistä hymyä. Miehen syytä oli että suhde Nikoon oli ajanut karille, kuin Titanic ikään. Ihastua nyt pikkutyttöjen naurattajaan. Pyh. Alhaista. Vaan pientä lämpöä sisimmässä raivoavaan suruun toivat Jaakon tuikkivat silmät ja hymy, jonka seurauksena uskoin polvieni sulaneen.
Tytöt levittivät puna-valkean picnic liinan laitumelle. Nauroin liinalle, kuin suoraan jostain vanhasta 1800-luvun elokuvasta. Sitten kaivettiin herkut korista esiin: suklaakakkua, suklaamoussea, suklaalevyjä, suklaakarkkeja, ja muitakin karkkeja, limua, kanasalaattia ja majoneesia, kinkkuvoileipiä, kuumaa kaakaota ja juustonaksuja. Unelma syksy.
Hymyilin. Talli oli aina ollut turvapaikka, mutta mitään tällaista en kuvitellut...
Tuuli tuntui yhtäkkiä lämpimämmältä ja uskoin selviäväni ihan hyvin. Suru lensi kylmän pohjoistuulen mukaan ja haukkasin kinkkuvoileipää hyvillä mielin.
|
|
|
Post by Chao on Sept 24, 2009 13:10:52 GMT 2
Ruska pääsee yllättämään...
Tallilla oli täysi hulina ja hlinä päällä. En jaksanut liittyä yli-stressaantuneiden hoitajien joukkoon. Hoitajat juoksivat tallia edes takaisin mumisten keskenään 'Kiire, kiire, kiire. Harjaa, kuntoon, tunnille, harjaa, ruoki, harjaa, tunnille...' Huokaisin tyytyväisenä omasta kiireettömyydestäni, hevosen omistajan ihanaa arkea.
Kävelin rennoin askelein Riinan karsinan luo ja kurkkasin sisään. Tamma nukkui kyljellään raskaasti puhisten, kuin kuorsaten. "No juu olet säkin oikea naisellisuuden perikuva." Naurahdin tammalle, joka ei jaksanut korvaansa lotkauttaa. Avasin karsinan oven ja astuin sisään. Riina vilkaisi minua nostaen hieman päätään, mutta laski sen sitten takaisin pahnuihin välittämättä tuon taivaallista. Naurahdin uudestaan, ja läsikäytin tammaa lautasille. Riina huokasi raskaasti ja kohotti etupäänsä puruista. Tamma kohosi raisun raskaasti karsinassaan pystyyn. "No huomenta sullekin, päivänsäde." Tamma haukotteli pitkään ja hartaasti, venytteli kaulaansa ja ravisteli päätään kuin toivottaen minut pippurin kasvupaikan suuntaan. Nappasin karsinan ulkopuolelta harjakopasta Riinan harjan ja ryhdyin putsaamaan tamman kullankeltaista karvaa puruista reiluin vedoin. Tamma sulki silmänsä nauttien.
Hain satulahuoneesta tammalle satulan ja suitset. "Nyt mennään lenkille ennenku Anne ehtii estää." Tokaisin tammalle ja kunnostin sen kunnon ratsastusta varten. "Kokeillaan vähän kouluvääntöä. Testataan oletko oppinut uutta..." Talutin tamman ulos ja kentälle. Syksyinen aurinko ei lämmittänyt, mutta paistoi kirkkaasti. Painoin kypärän päähäni ja kiristin vielä satulavyötä. Hyppäsin neidin selkään ja Riina seisoi kiltisti paikallaan. Pyysin tamman käyntiin ja lähdimme pitkin ohjin kävelemään uraa pitkin.
"Chao samperi! SIITÄ ON PUOLET MUN!" Nauroin Annelle joka saapui kiljumaan kentän laidalle. "Mut mä oon jo selässä!" "Sä kuulostat aivan pikkulapselta! Se oli mun vuoro!" "Kuka nyt on pikkulapsi!" Josefiina ryntäsi kentän laidalle, talutti Annen talliin, josta kuului vielä muutama korkeammalla volyymillä lausuttu lause. "Mut ku mä haluuuuuuun mennä Riiiinallaaaa! Siit on puolet mun, muuuuun mun muuun!" Nauroin kentällä tamman selässä ja kuulin Josefiinan ja Annen hehettelevän tallissa. Tätä olen ikävöinyt.
Kokosin tammaa ja otin sen tuntumalle. Riina myötäsi heti. Tamma on aivan kuin äitinsä. Yhtä pehmeä ja arvaamaton, kiukkuinen ja ärsyttävä ja maailman ihanin. Kevyesti pyysin tammaa raviin. Tamma asettui ja taipui loistavasti, suuntaan jos toiseen, se teki heti parhaansa ja sai minut todella ylpeäksi.
Riina ravasi pehmeänä ja pyöreänä kuin huippuluokan kouluratsu. Olin aivan unohtunut ajatuksiini ja tammaan, enkä tajunnut ravanneeni ympäri kenttää jo puoli tuntia. Hidastin tamman käyntiin. "ANNEEEEE!" "No MITÄ?!" "Rakentaisitko mulle pari kavalettia, jooko kiltti ihana pieni?" "En oo pieni. Enkä kiltti. Mutta ihana kyllä, joo mä rakennan." "Oot sä vähän pieni ja vähän kilttikin." "Joo, ehkä mä oon. En myönnä." Anne rakensi parit kavaletit meille ja jäi kentän laidalle seisoskelemaan ja kyttäilemään, etten vahingossakaan hajottaisi tammaa. Koetin välttää sitä, tosissani koetin. Pyysin tamman harjoitusraviin ja siitä laukkaan. Riina pukkasi parit intopukit ja sain pidellä kunnolla kiinni, että pysyin selässä. Onneksi neiti rauhoittui. Laukkasin pari hyvin taivutettua ympyrää ja käänsin tamman ensimmäiselle esteelle. Nousin kevyeeseen istuntaan ja annoin Riinan itse etsiä parhaimman lähestymispaikan. Tamma ponnisti ainakin pari metriä liian aikaisin, lensi ilman halki, kuin luoti ja laskeutui pehmeästi esteen toiselle puolelle, kuin joutsen järven tyyneen pintaan. Annen naama venähti, oma leukani loksahti ja olin pudota satulasta. Riina seisahtui portin eteen patsastelemaan ihailun parrasvaloissa.
"Mikä loikka..." Anne henkäisi. "Se pääsi yli..." Heinkäisin takaisin. "Mitä toi nyt tarkoitti?" Annen äänensävy muuttui sekunnin murto-osassa. "Tottakai se pääsee yli, muisteles vaan Sipeä kuule, höhlä. Mutta että tollai..." "No ei sen äiti kyllä mikään tiikeri ollut." "No mutta toi nyt selvästi on." Nyökkäsin ja ohjasin Riinan takaisin radalle. "Tosin ponnistus ja tasapaino mättää, se hyppää korkealta kun on epävarma ja..." "No ei se musta kauhean epävarmalta näytä."
Olin huomannut saman. Riina tiesi tasan tarkkaan mitä oli tekemässä ja tahtoi vain osoittaa yleisölleen, että oli paria kavalettia parempi ja arvokkaampi. Siirsin tamman laukkaan ja ohjasin seuraavalle esteelle. Taas uusi tiikerin loikka ja lento esteen yli.
Hyppäsimme hyvän aikaa, nautin vauhdista ja tamman tasaisuudesta, sen lennokkuudesta ja pehmeistä askeleista. Sitten rauhoituimme, ravailimme jäähdytykseksi ja kävelimme viisitoista minuuttia, jotta neidin hiki hieman kuivuisi. Tulin alas selästä, nostin jalustimet ja talutin tamman talliin. Riisuin varusteet ja vein Riinan tarhaan nauttimaan päiväheinistä.
Suljin tarhan portin ja jäin katselemaan Riinaa. Sitten vasta tajusin katsella ympärilleni. Tallia reunustavat suuret lehtipuut olivat vaihtaneet väriä. Ne kylpivät punaisen ja keltaisen eri sävyissä ja näyttivät postikortista otetuilta. Olin hämmentynyt enkä saanut katsettani irti maisemasta. Hymyilin itsekseni ja havahduin Annen sanoihin. "Kyllä sä oot nyt aivan sekaisin. Täällä sä tuijotat taivasta ja naureskelet yksikseks. Oletko lääkkeet ottanut?" "Juu olen, ja mä katselen puita." "No ja nyt lähti sitten!" Anne potkaisi minua kevyesti persauksille. "Tallissa on sulle hitosti hommia, samperin haaveilija."
Lähdimme yhtä matkaa kävelemään tallia kohti. Syksy ja sen värit olivat päässeet hieman yllättämään...
|
|
|
Post by Anne on Oct 7, 2009 23:12:36 GMT 2
Rimppu sai VH-tunnuksen. Omistavaisesti lisäsin sen miun nimiini, mut jos Chao haluaa, että siirrän siulle, niin ok. =) --- Maksu syksymaastosta (ennakko):
|
|