Sori, nämä nyt menee vähän "päällekkäin"
Yritin ujuttaa tuon maastolenkin jotenkin fiksusti mukaan, mutta vähän tyhmää kun laitoin nyt tämän tarinan samalle päivälle, sori. : D Mutta tässä siis eka tapaamisemme Riinuskan kanssa!
18.06.2008 -
EnsikohtaaminenKevyt tuulenvire leyhytteli hiuksiani, kun polkaisin pyöräni villiin vauhtiin. - Täältä tullaan, Seppele! kiljahdin innoissani kun alamäki tempaisi risan polkupyöräni ja minut huimaan loppukiriin. Tätä päivää olin odottanut jo pitkään: vihdoin pääsisin tallille, enkä ihan random-vierailijaksi, vaan hoitajaksi... Hoitajaksi! Ajatus levitti leveän virneen kasvoilleni. Olin hoitaja, ihan oikea hoitaja. Vihdoinkin olin löytänyt upean tallin ja kauniin hoitohevosen, Riinan. Tanskalainen pv-tamma, oikealta nimeltään Spirit of Chaos, oli ilmeisesti vaaleanrautias, jonka päätä koristi leveä läsi. Riina oli 4-vuotias, joten ihan heti en sillä ratsastamaan pääsisi. Mutta se ei minua haitannut yhtään: oli hauskaa puuhastella tallilla oman hoitsun kanssa, mitä väliä, jos en pääsisi sen selkään vielä? Sitä paitsi ratsastaminenkin olisi paljon ihanempaa, kun olisin ensin luonut kunnon suhteen Riinan kanssa ja ansainnut sen luottamuksen.
Riinalla oli kuulemani mukaan toinenkin hoitaja, Eve. Minusta se oli vain hauskaa: olisipa ainakin joku, jonka kanssa löpistä loputtomasti Riinasta, hoitamisesta, Seppeleestä ja kaikesta muustakin mahdollisesta. Toivottavasti Eve ei vain pistäisi pahakseen, että joutuisi jakamaan hoitsunsa kanssani.. no, luultavasti tulisimme ongelmitta toimeen!
Olin hihkunut Riinasta kotona jatkuvasti, niin että perheeni oli meinannut sulkea minut perunakellariimme höpöttämään, miten "ihana se on, miten mä teen sen kanssa sitä ja tätä, miten mä käyn tallilla niin usein kuin pääsen..." No, ainakaan vanhempani eivät voineet valittaa, etteivätkö he tietäisi minulle tärkeistä asioista. Niin rasittavaksi olin käynyt, että kyytiä tallille ei herunut. - Menet pyörällä ja rauhoitut samalla, kuului isän lopullinen tuomio.
No, eipä se minua haitannut. Raikkaassa, kesäisessä aamussa pyöräileminen virkisti ja herätti kunnolla. Kello lähenteli kymmentä, ja oli suoranainen ihme, että olin ylhäällä jo nyt. Tai oikeastaan olin herännyt jo kahdeksalta, sillä vatsaani poltteleva jännitys ei ollut antanut periksi...
En edes ymmärtänyt, mitä jännitin. Olinhan minä harrastanut hevosia jo ihan pikkutytöstä ja tiesin, miten tallilla toimittiin. Mutta silti ihan uusi talli, uusi hoitoheppa ja muut uudet kaksi- ja nelijalkaiset tuttavuudet saivat näinkin sosiaalisen ihmisen mahassa pörräämään perhoslauman. Tai oikeammin tanssivien norsujen joukon...
Valtavan alamäen jälkeen eteeni avautui lumoava näkymä: erotin selvästi vihreällä nurmella laidunaitoja, kolme suurta rakennusta ja ehkä kaksi tai kolme pienempää ja pari hevostakin maisemaan mahtui. Aloin heti kiihdyttää vauhtia, ja pian olin aivan pihapiirissä: oikealla puolellani aukeni suurehko tarha (jonka päättelin oritarhaksi; ainakin yksi tummanruunikko ori siellä kaula kaarella ravaili. Vasemmalla puolellani taas oli punakattoinen rakennus, mitä ilmeisimmin talli. Havaitsin kauempana muitakin hevosia, jotka heinänmutustelunsa keskeltä nostivat uteliaina päätään ja Sydämeni alkoi hakata lujempaa. Jippii, tässä se siis oli!
- Äh, pysy nyt, senkin... senkin..., manasin yrittäessäni laittaa pyörääni tallin seinustalle. Lopulta kyllästyin sähläämiseen ja paiskasin kulkupelini nurmikolle. Äh, ihan sama, on sitä tärkeämpiäkin asioita, tuumasin ja avasin tallin oven varovasti. Sieraimiini tulvahti heti huumaava heinän ja hevosen tuoksu. Hipsuttelin sisään ja eteeni tupsahti heti tummatukkainen tyttö - tai oikeammin jo nainen.
- Heissan, hän tervehti reippaasti. - Josefiina, olettaisin?
- Joo... Tai Jossu vaan, hymyilin jännittyneenä.
- Minä olen siis Anne, tallin omistaja, tai siis puoliomistaja, Anne naurahti ja ojensi kätensä. - Tervetuloa Seppeleen tallille!
Tartuin lämpimään käteen ja nyökkäsin. - Kiitos. Mä olen tosi iloinen, että sain hoitsun täältä.
- Mitä luultavimmin et tule pettymään, Anne virnisti. - Riina on kiva hevonen, ja vaikka itse sanonkin, ilmapiiri tallillamme on erinomainen. Mukaan vaan rohkeasti!
- Tänks. Mua kyllä vähän jännittää, kun mä en täältä ketään tunne, tunnustin Annelle. - Hyvä, jos tunnistan edes Chaon, saati Riinan!
Anne nyökkäsi ymmärtäväisesti ja lohdutti: - Kyllä sinä tänne nopeasti sopeudut. Talli on nyt tyhjä, kun kaikki hevoset on ulkona ja jotkut taisivat mennä jo maastoonkin... Chaon näin äsken ja vielä Riina kainalossa, taisi kadota laitsojen suuntaan, etsippä sieltä!
Nyökkäsin hymyillen ja heilautin Annelle kättäni samalla, kun kiirehdin ulos. Lähdin hieman haparoiden etsimään Chaoa. "Laitsojen suunnalla" oli aika laaja ilmaus, kun laitumia näkyi olevan ainakin yksi, kaksi, kolme, neljä...
- Moi! Ettet sä vaan olisi Josefiina?
Hätkähdin kun takaani kuului utelias tytön ääni. Käännähdin ympäri ja kohtasin nätin, hyvin tummahiuksisen tytön ystävälliset kasvot.
- Joo! Ja ettet sä vaan olisi Chao? naurahdin ja tyttö nyökkäsi.
- Hauska tavata. Ja tervetuloa! Kiva, että Riinalle löytyi toinenkin hoitaja.
- Toivottavasti se aikaisempi hoitaja ei pahastu..., puraisin huultani.
- Älä huoli, Chao virnisti. - Eve ei varmasti loukkaannu. Nythän te voittekin tehdä kaiken, niin että mulle jää vaan se ratsastaminen, hehe...
Naureskellen lähdimme kävelemään tietä eteenpäin. - Riina on laitumella, hän selitti ja kertoi enemmän tuosta tammasta. Riina oli kuulemma hyväntuulinen ja herkkä, ja se tarvitsi varmat ja lempeät otteet. Riinan lähettyvillä ei saanut tietenkään huutaa eikä heilua ylimääräisiä, olihan se vielä nuori ja sitä kautta vielä vähän epävarma.
- Ja mä en uskalla päästää ketään muuta Riinan selkään vielä, Chao totesi vakavalla naamalla. - Yksi tyttö antoi sille varmaan melkein trauman...
Kuuntelin kauhistuneena Chaon kertomusta. Ilmeisesti Riinaa koettaneella tytöllä ei ollut ollut aavistustakaan siitä, miten käsitellä nuorta hevosta. Supertiukat ohjat ja liian napakat pohkeenräpäytykset heti? Huh huh.
- Mutta kun Riinaa osaa kohdella oikein, se on aivan mieletön hevonen, Chao huokaisi onnellisena. - Se on utelias ja vain niin i-ha-na! Yksi kauneimmista hevosista maan päällä.. Kun sen luottamuksen voittaa, ei uskollisempaa ystävää voi olla. Voiko mitään muuta odottaakaan, kun sen äiti oli niin...
Chaos hiljeni äkisti ja luulin kuulleeni tukahdutetun nyyhkäisyn. Laskin katseeni: ilmeisesti Chaos oli menettänyt Riinan äidin vasta äskettäin. Kosketin kevyesti Chaosin käsivartta ja hymyilin. - Kaikkien aika on joskus, ja vaikkei tuska helpota heti, se helpottaa kyllä... ajallaan. Ja onhan sinulla Riina.
- Niin on, Chaos hymyili kyynelten lävitse. - Niin on. Pala Sipeä jäljellä.
Hetken olimme hiljaa, kuin kunnioittaen Sipen muistoa. Lämmin ailahdus kävi sisälläni, vaikken tuota tammaa ollutkaan tuntenut. Ilmeisesti se oli kuitenkin ollut jotain erilaista, jotain tärkeää.
Saavuimme suuren laitumen luokse. - Riinaaa, Riinuskaa, Chao huuteli ja vihelsi, kun tammaa ei näkynyt. Sen sijaan hiirakko russ-tamma ravasi luoksemme uteliaasti. - Saanko esitellä: Pella-neiti, Chaos nauroi kun tamma tutki, löytyisikö meiltä jotain tarjottavaa. Taputin ponin kaulaa hymyillen. Se pärskähti ja laahusti pois huomattuaan, ettei meiltä herkkuja heruisi.
- Riina, missä sä viivyt! Tänne nyt! Chaos kailotti ja pian tanner alkoikin täristä. Vaaleanrautias, jo hevosenkokoinen eläin laukkasi portille iloisesti hirnahtaen. Chaos vilkaisi minuun selvästi ylpeänä. - Se on meiän Riinuska.
Tamma pysähtyi näyttävästi portille ja alkoi hinkata päätään Chaon olkapäätä vasten. Sitten se nosti päätään ja katsahti uteliaasti minuun. Astuin varovasti lähemmäs kääntyen hieman sivuttain, jotta en vaikuttaisi uhkaavalta tai tunkeilevalta. Riina ojensi hiukan epäillen kaulaansa minua kohti ja haisteli värikästä huppariani sen minkä ylsi. Lopulta se nuuski naamaani ja pitkät turpakarvat saivat minut hihittämään. Riina puhalsi lämpimästi kasvoilleni, ja minä puhalsin sen sieraimeen. Sitten tamma tuuppasi minua leikillisesti olkapäähän. Hymyilin ilahtuneena. - Enhän mä olekaan niin pelottava, enhän? Silitin varoen lumenvalkeaa läsiä, ja Riina pärskähti tyytyväisenä. Se oli selvästi luottavainen, kun Chao oli vieressäni. Toivottavasti voittaisin neidin luottamuksen muutenkin.
- Mä taidan nyt jättää teidät kahdestaan, että saatte tutustua kunnolla toisiinne, Chao ilmoitti. - Voit tuoda Riinan laitumelta pois ja harjata sen, jos ja kun tahdot, mä laitoin sähköt pois. Ja sitten voit auttaa mua laittamaan sen kuntoon - tai oikeammin saat vaikka itse laittaa - ajattelin vähän ratsastaa tänään... Chao heitti minulle riimunnarun ja lähti lampsimaan tallia kohti luvaten, että esittelisi minulle myöhemmin tallirakennukset ja hevoset. Siinä vasta reilu tyyppi, mietin kun katselimme Riinan kanssa Chaon loittonevaa selkää.
Riina tuijotti omistajaansa korvat hörössä ja otti pari raviaskelta aidanvierellä: mitä, jättääkö se mut tänne?
Ton kanssa? Kun tamma tajusi, ettei Chao-mamma ollut tulossa takaisin, se huokaisi ja laski kaulaansa. Silittelin tammaa ja pujahdin laitumen sisäpuolelle. Rapsuttelin Riinaa hetken, sitten napsautin riimunnarun nopeasti sen riimuun. Katsahdin ympärilleni, ettei Pella pääsisi pujahtamaan laitsalta pakoon. Russia ei näkynyt, joten livahdimme tamman kanssa ulos. Riina valpastui oitis ja kulki vierelläni korvat pystyssä. Oritarhan ohittaessamme se sai osakseen laitsalla olevan pojun, ilmeisesti Bertin, jakamattoman huomion. Riina hirnui kimeästi takaisin ja pysähtyi aloilleen, mutta rauhallisesti puhumalla sain sen taas liikkeelle. Pian olimme tallilla.
- No niin, Riina, nyt meidän pitää miettiä, viedäänkö me sut sisälle vai laitetaanko tohon kiinni? osoitin puista harjauspuomia ja katsoin uutta hoitsuani tuumivasti. Sitten kohotin katseeni: ilma oli lämmin muttei poutainen, ja tummat pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle. Tunsin jo ensimmäiset piskot nenälläni, joten lähdimme siltä seisomalta talliin, ennen kuin sade olisi kastellut molemmat likomäriksi.
Tallissa olikin ihanan kodikasta. Luin tarkasti jokaisen karsinan nimikyltin, ja ihan päästä löytyi se oikea: Spirit of Chaos. Riina puski karsinaan vauhdilla. - Wou-ou-ou, mimmi, ihan rennosti, tyynnyttelin tammaa, joka puhalsi syvään ulos. Se ei ollut ihan luottavainen seurassani.
Jätin Riinan kiinni karsinaan ja lähdin hakemaan sen harjapakkia. Satulahuoneessa minua vastaan käveli punatukkainen tyttö. - Moooi! tämä tervehti heti. - No moooooooooi, virnistin takaisin.
- Mä olen Fiia, Pellan hoitaja, uusi tuttavuuteni ilmoitti.
- Joo, mä näinkin sun hoitsun laitumella. Metka tapaus.
- On se, Fiia naurahti. - Sä olet varmaan uusi? Ei olla ennen törmäilty.
- Joo, mä olen Josefiina. Tai Jossu vaan. Riinan uunituore kakkoshoitaja.
- Hauska tutustua! Fiia naurahti. - Mun pitää nyt mennä hakemaan Pellapallero laitsalta, ettei se närkästy kun on siellä sitten ihan yksin... Nähdään!
- Joo, nähdään, hymyilin ja olin aikeissa ottaa pari askelta satulahuoneen suuntaan, kun kuulin vielä kiljaisun perääni: - Jos laitat valot päälle, muista laittaa ne pois! Muuten kuluu turhaan sähköä... ja sademetsiä!
Riina oli rauhaton kun palasin karsinaan. Minun piti puhua sille matalalla, rauhallisella äänellä pitkään, ennen kuin se lopetti päämäärättömän steppaamisen ja päänsä nykimisen. Otin toiseen käteeni pölyharjan valmiiksi; rauhoitin heppaa vielä pyörivillä sormenliikkeillä sen harjan tuntumassa. Riina puhalsi syvään ja laski päätään. Aloin reippaasti harjaamaan sitä, tarkkaillen koko ajan hevosen reaktiota. Riina vilkuili minua hieman epäluuloisesti ja katseli samalla tallikäytävän tapahtumia. Harjasin ensin molemmat puolet pölyharjalla, sitten pehmeällä, jolla siistin myös jalat ja mahanaluksen. Riina säpsähteli kovia ääniä käytävältä, nosteli välillä jalkojaan yrittäessäni harjata sitä ja heilutteli päätään. Aloin taas hieroa sen kaulaa ja juttelin sille rauhallisesti. Se rentoutui hieman ja jatkoin harjausta jatkuvasti jutellen. Riina alkoi ymmärtää, ettei minusta ollut vaaraa tai etten tahtonut sille pahaa, ja lopulta kavioidenpuhdistuskin sujui ongelmitta. Kun harjasin neidin päätä, se jopa laski päänsä syliini ja puhalteli rennosti. - Sä olet ihanin hevonen ikinä.
- Moikka moi taas! kuului yhtäkkiä reipas ääni karsinan ulkopuolelta. Chaohan se oli. Tuttu ääni ja hahmo sai Riinan hörähtämään innoissaan. Chaos astui sisälle boksiin, ja huomasin, että hänellä oli satula ja suitset mukanaan. Satuloimme Riinan yhdessä, jutellen keskenämme. Riina oli nyt täysin luottavainen.
- Mä tiedän, että sen luottamusta ei ole helppo voittaa, Chaos sanoi. - Se on äitiinsä tullut, ja sen äiti oli aikamoinen... pakkaus välillä. Chaon ääni oli vakaa, mutta sanojen takaa erottui syvä suru ja ikävä. En keksinyt mitään sanottavaa, joten tyydyin nyökkäämään ja annoin katseeni välittää kaiken, mitä en sanoiksi osannut pukea. Sillä tiesinhän minäkin, miltä tuntui menettää... ohimennen olin tuntevinani tutun kosketuksen käsivarressani, mutta pudistin päätäni. Ketään ei ollut, vain mielikuvitusta... vai oliko sittenkään?
- Mä ajattelin mennä tämän kanssa maastoon yksin, että se tottuu siihen, Chao kertoi kun käveli vierelläni ulos. Olin saanut kunnian taluttaa Riinan täysissä varusteissa pihalle. Miten kauniilta se näyttikään tihkusateessa, korvat pystyssä, kaula jännittyneenä! Se hirnahti kysyvästi ja sai heti heppakavereiltaan vastauksen. Chao hymyili.
- Hauskaa reissua, toivotin ja ojensin neidin ohjat omistajalle.
- Kiitos, Chao sanoi. - Pidätkö sitä vähän kiinni, se ei vielä hallitse ihan paikallaanpysymistä...
Pidin pehmeästi kiinni Riinasta, kun Chao ponkaisi vaivatta sen selkään. Katsoin parivaljakkoa ja tunsin, miten hymy kohosi huulilleni. He olivat upea pari, tänä harmaana aamupäivänäkin.
- Me tästä mennään. Oli tosi kivaa, että saatiin Riinalle uusi hoitaja. Sä olet tervetullut tänne aina touhuilemaan Riinan kanssa!
- Oli tosi kivaa tulla Riinan hoitajaksi, hymähdin. - Älä huoli, ette te niin vaan pääse musta eroon. Moikka!
- Heips, Chao huikkasi ja hipaisi kantapäillään Riinan kylkiä; tamma lähti heti sulavaan käyntiin. Katselin etääntyvää kaksikkoa kunnes he olivat enää etääntyvä piste metsänrajassa. Sitten vedin vielä tallin hyväntuoksuista ilmaa keuhkoihini ja hyppäsin märän pyöräni päälle. Kuiskaukseni kiiri tuulessa: - Riina, tapaammehan pian...?